http://www.hannuvisti.com/index.htmlTyytymättömyys taataanfivisti@iki.fiCopyright 2008-2009 Hannu Visti2012-02-08T19:03:31+00:00 hourly 1 2000-01-01T12:00+00:00 Wed, 8 Feb 2012 19:31:14 +0000visti@iki.fiMielipiteitä ja tarinoita2012-02-08T19:03:31+00:00http://www.hannuvisti.com/blog/files/c5676207619e1d281acfb8b752206520-1290.php#unique-entry-id-1290http://www.hannuvisti.com/blog/files/c5676207619e1d281acfb8b752206520-1290.php#unique-entry-id-1290Vaalituloksen selvittyä näin Facebookissa tällaisenkin kysymyksen Haaviston tukijaksi ilmoittautuneen sivulla ja parissa muussakin paikassa.

Näissä ihmeteltiin sitä, miksi palkansaaja äänestää Kokoomusta, vaikka Kokoomus on suurpääoman renki eikä työläisen asialla ensinkään. Minä vastaan kaikkien Suomen työläisten puolesta: siksi, kun parempaakaan ei ole.

Osa tietysti päätyy äänestämään muita puolueita kukin omista syistään, mutta Kokoomus on kannatukseltaan melko puhdas palkansaajapuolue. Johdannoksi voisimme kysyä, miksi palkansaajan kannattaa äänestää jotain muuta puoluetta, ja keksiä samanlaisia olkiukkoja. SDP on eläkeläisten ja tulonsiirtojen varassa elävien edunvalvoja, joka ei anna palkansaajalle mitään muuta kuin veroja. Vasemmistoliitto on tulonsiirroilla elävien edunvalvoja, joka ei anna palkansaajille mitään muuta kuin veroja. Vihreät on nuorempien palkansaajien edunvalvoja, jossa on vahva sosiaaliturva- ja pummisiipi siivitettynä ympäristösiivekkäillä, mikä puolestaan tietää palkansaajalle tuloverojen lisäksi myös ympäristöveroja. Kristityt ovat pihalla kaikesta. Perussuomalaiset on maalaisten ja “unohdetun kansan” edunvalvoja, joka antaa palkansaajalle vain veroja, kaupunkilaiselle palkansaajalle kaksin verroin. Kepu taistelee persujen kanssa samasta saaliista ja on palkansaajan kannalta yhtä mieletön valinta.

Kokoomus on pikkuvirkamiespuolue, jonka ydinkannattajakunta on valkokaulusväen lisäksi julkisen sektorin duunareissa. Tästä seuraa, että Kokoomukselle mikään julkisen sektorin sopeuttaminen on myrkkyä, mistä syystä emme tulle Kokoomuksen vallan aikana näkemään julkishallinnon täysremonttia. Tämä tietää palkansaajalle lähinnä veroja.

Miksi siis palkansaaja ei äänestäisi Kokoomusta? Ei se näytä sen huonompi valinta olevan kuin mikään muukaan puolue, sillä keski- ja suurituloisen palkansaajan etuja ei tosiasiassa aja kukaan. Kokoomus vähän teeskentelee ajavansa vaatimalla veronalennuksia kaikkiin tulokategorioihin, mutta kun samalla

korotetaan kaikkia muita veroja, käteen jää ei-mitään. Muut tuntuvat lähinnä korottavan tuloverojakin jättäen käteen miinusmerkkisiä asioita, joten jonkun palkansaajajoukon paras vaihtoehto taitaa olla Kokoomus.

Nillitys asiasta on aivan turhaa. Kun ns. palkansaajapuolueet SDP ja Vasemmistoliitto eivät käytännössä kykene ajamaan palkansaajan etua kun jonkun muun etu menee aina edelle, väki vuotaa muualle. SDP on kokenut tämän kannatuksessaan ja Vasemmistoliitto ei ole saanut mitään kannatuksellista nostetta siitä, että se on kaupunkilaisnuorison keskuudessa kohtuullisen suosittu puolue. Puolue vuotaa toisesta päästä johonkin.

Kyllähän Suomeen Palkansaajapuolue mahtuisi. Sen pitäisi tarkemmin ottaen olla Yksityisen sektorin palkansaajapuolue. Tämä nimittäin voisi lähteä ajamaan kannattajakuntansa etuja ilman, että sen pitää ensisijaisesti pyllistää palkansaajille, kuten nykyisellä puoluekentällä pakkona on. Nykyisten valtapuolueiden on pakko kerätä juuri palkansaajilta rahoitus monumentaaliselle rahanhaaskaamiskoneistolle, ja koska palkansaaja haluaa rahaa eikä korkeaa moraalia, tämä ei suuremmin lämmitä.

Palkansaajapuolue voisi lähteä ohjelmassaan esimerkiksi tästä:

• Suomeen tarvitaan reippaasti lisää yksityisen sektorin työpaikkoja, mistä syystä tarvitaan lisää yksityisiä yrittäjiä, jotka ovat valmiita palkkaamaan työvoimaa
• Palkansaajan turvaverkoksi ja elämän alkuun auttamiseksi tarvitaan perusturva, maksuton terveydenhoito ja maksuton koulutus. Lisäksi työnteon mahdollistavat palvelut kuten toimiva infrastruktuuri, toimiva joukkoliikenne kasvukeskuksissa, päivähoito, oikeuslaitos jne. kuuluvat oleellisten julkisten palvelujen piiriin
• Palkansaajapuolue suhtautuu karsaasti kaikkeen muuhun julkisen sektorin törsäämiseen, on se sitten tukiaisia sinne tänne, joutavia rakennushankkeita, liian monimutkaista hallintoa tai tehottomuutta palvelujen tuotannossa
• Palkansaajapuolue tavoittelee veroastetta, jolla rahoitetaan tärkeät peruspalvelut, mutta vain se. Tavoitteena on mahdollisimman pieni laatukriteerit täyttävä julkinen sektori.
• Työelämän kysymyksissä Palkansaajapuolue haluaa siirtää lainsäädäntöön keskeisiä osia nykyisistä työehtosopimuksista, jotta palkansaajan kohtelu ei oleellisesti riipu siitä, minkä sopimuksen piirissä hän sattuu olemaan vai sattuuko minkään.
• Yhteiskunnan rakenteita, turvaverkkoja ja oletustilaa ei enää rakenneta “tyypillisen” työsuhteen varaan vaan ryhdytään raivaamaan niitä ongelmia, joita pätkä- ja silpputyötä tekevät nyt kohtaavat, on kyse sitten karensseista tai siitä, että pätkätyöläinen ei tahdo aina olla edes luottokelpoinen.
• Palkansaajapuolue vastustaa yritysten ja osinkojen verotuksen alentamista
• Puolue suhtautuu suopeasti harmaan talouden torjuntaan ja olettaa, että matalampien välillisten ja välittömien verojen aikaan kaikilla on velvollisuus maksaa nämä verot
• Eläkejärjestelmää viilataan niin, että se kestää ilman eläkemaksujen korotuksia sekä nykyiset että tulevat eläkeläiset jollain tasollaan. Jos työurat eivät pitene, eläkkeitä maksetaan vähemmän.

Voisin itse kuvitella kannattavani jotain tällaista.

Jos tällainen puolue olisi tarjolla, ei ehkä tarvitsisi marmattaa siitä, että palkansaaja äänestää Kokoomusta. Nykyisille pienille puolueille asiassa on mietittävää, sillä niillä olisi valmis organisaatio ja brändi jos haluaisivat lähteä ajamaan palkansaajan asiaa, mutta käytännössä niitä ei kiinnosta. Tukiaisilla elävät ja suojatyöpaikat tuntuvat olevan kaikille ykkössijalla.
]]>visti@iki.fiMielipiteitä ja tarinoita2012-02-06T12:00:00+00:00http://www.hannuvisti.com/blog/files/88978094a4bc325d300496620124d112-1289.php#unique-entry-id-1289http://www.hannuvisti.com/blog/files/88978094a4bc325d300496620124d112-1289.php#unique-entry-id-1289Presidentinvaalit käytiin ja tulos oli odotusten mukainen. Joitain hajahuomioita asiasta kirjoittelen kuitenkin tähän.

Ulkomaita myöten mentiin AP:n toimesta toteamaan, että Haaviston homous olisi ollut jotenkin ratkaiseva tekijä. Tähän en mitenkään saata uskoa, paitsi että Haavisto korkeintaan sai tästä nostetta "nyt homo presidentiksi" -ajatuksen kautta ja pääsi ylipäätään toiselle kierrokselle. En usko suuresti edes tähän, sillä Haavisto aloitti kuitenkin kampanjansa hyvissä ajoin, muistaakseni ensimmäisenä. Hän on persoonaltaan tai ainakin esiintymiseltään miellyttävä ja rauhallinen ja veikkaan, että Haavistoa oletettujen tai todellisten ansioiden takia äänestänyt joukko on huomattavasti suurempi kuin se, joka äänesti Haavistoa seksuaalisen suuntautumisen takia.

AP epäili, että Haaviston homous on "vaiettu norsu olohuoneessa" tai jotain sinnepäin, mutta tämä

kertoo enemmän AP:lle tekstin kynäilleestä lehtineekeristä kuin totuudesta. Minä en usko, että kenellekään ylipäätään äänestämässä käyneelle suomalaiselle oli epäselvää, mikä on toisen kierroksen ehdokkaiden puolisoiden sukupuoli.

Asia käsiteltiin ja uutisoitiin, mutta sen jälkeen se ei kiinnostanut kovinkaan monia. Miksi tästä olisi pitänyt tehdä mediassa vaalien teema, sillä asia ei tuntunut olevan kovin oleellinen eikä siitä nyt varsinaisesti jutun juurta olisi enempää saatukaan syyllistymättä toistoon tai menemättä yksityiskohtiin siitä, kuka tekee missäkin asennossa kenen kanssa mitä, mikä ei kuulu yleisölle ensinkään?

Haavisto onnistui identifioimaan itsensä ennen kaikkea nuorten ihmisten ehdokkaaksi, mikä kielii lähinnä onnistuneesta kampanjoinnista. Vihreillä siis oli hyvä ehdokas, joka kävi hyvän kampanjan. Kun vertaa Haaviston kampanjaa 1. kierroksella tippuneisiin, vain Paavo Väyrysellä oli yritystä samalla tavalla. Ja kun 1. kierroksen taistelupari oli nimenomaan Haavisto ja Väyrynen, voidaan sanoa, että myös ensimmäisen kierroksen tulokset heijastelivat melko hyvin ansioita kampanjoinnissa eikä jotain epäkiinnostavia detaljeja ihmisten yksityiselämistä.

Varsin moni meistä on ollut kampanjoinnin ja piilovaikuttamisen uhri, vaikka kuvitteleekin tehneensä itsenäisen päätöksen. Veikkaan, että Niinistön varsin hissukseen alkanut kampanjointi ja siellä täällä vuosia kuulunut kuiskuttelu siitä, että nyt olisi kokoomuslaisen aika päästä presidentiksi ja katkaista demariputki, ei ollut suinkaan silkkaa sattumaa vaan suunniteltu juttu.

Täysin sama oli Haaviston ympärille syntynyt sukupolvenvaihdoskampanja. Haavisto on hiukan alle kymmenen vuotta Niinistöä nuorempi ja jos sukupolvi on noin 25 vuotta, eri joukkoa vain puolittain. Jos hän olisi epätrendikkäämmän puolueen edustaja, häntä olisi kutsuttu "yli viisikymppiseksi äijäksi" eikä hänestä olisi rakennettu sirkeää nuorison lipunkantajaa. Tämä rakennustyö ei ollut silkkaa sattumaa sekään vaan oikeaan osunut taktiikka. Paavo Arhinmäki olisi ollut ikänsä puolesta lähempänä nuorisoa, mutta Haavisto kaappasi tuon roolin suunnitellusti.

Se kampanjoinnista. Äänestysaktiivisuutta on myös moitittu varsinkin toisella kierroksella. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin kahdella tapaa haasteellinen äänestysvilkkautta ajatellen, eikä kumpikaan haaste liittynyt säähän. SDP:n ikuinen virsi vaalien jälkeen on se, että sää on ollut liian kylmä, liian lämmin, liian kuiva tai liian märkä ja siksi juuri heidän kannattajansa jäivät tälläkin kertaa kotiin.

Tällä kertaa toisella kierroksella putki vuoti molemmista päistä. Vaalitavassamme käy usein niin, että toisella kierroksella osa pitää ehdokkaita niin huonoina, että jää kotiin kun ei kykene valitsemaan sosialistin ja kepulaisen väliltä. Tässä tapauksessa maalaisilla oli tämä ongelma, sillä sekä Niinistö että Haavisto olivat kaupunkilaisten ja kaupunkilaisten puolueiden ehdokkaita.

Nyt kuitenkin putki vuoti myös toisesta päästä. Monelle kaupunkilaiselle Väyrysen nousu hätyyttelemään ennakkosuosikkeja oli syy käydä äänestämässä joko NIinistö ensimmäisellä kierroksella suoraan läpi tai Haavisto toiselle kierrokselle. Vaalien tavoite oli siis pudottaa toiselta kierrokselta kolme kovaa Paavoa ja kun tässä onnistuttiin heittämällä, motiivi äänestää kakkoskierroksella väheni ihmeesti.

Useille kohtuullisen avarakatseisina pitämilleni ihmisille oli nimittäin aivan samantekevää kumpi kakkoskierrokselle päässeistä voittaa. Itse äänestin Niinistöä, mutta Haavisto olisi ollut aivan täydellisen hyvä valinta presidentiksi myös. Osa ei tässä kohtaa viitsinyt edes käydä äänestämässä, sillä valinta näiden kahden väliltä oli aivan yhtä vaikea kuin valinta kepulaisen ja demarin väliltä, mutta päinvastaisesta syystä.

Tämä todennäköisesti selittää sen, miksi 2. kierroksella äänestysaktiivisuus oli matalampi kuin ensimmäisellä kierroksella. Nyt selitystä on yritetty hakea yksinomaan siitä, että osan mielestä molemmat ehdokkaat olivat luokattoman huonoja. Tällä kertaa ansaitsee kuitenkin huomiomme se, että vaalijärjestelmä onnistui seulomaan toiselle kierrokselle kaksi hyvää ehdokasta.

Taas on puhuttu Suomen jakautumisesta kahtia tai jopa Helsingin jakautumisesta kahtia. Eipä ole tainnut kahtia jakautuminen katukuvassa näkyä vaan ruuhkabussit ovat olleet täynnä samoja mörrimöykkyjä tänä aamuna kuin perjantainakin. Eikä olisi veljessota alkanut uudelleen, vaikka Haavisto olisi vaalit voittanutkin, vaan samat jurottajat istuisivat metrossa matkalla toimistolle ilman, että kiinnittävät naapurustoon huomiota mitenkään.

Vaalitulos kertoo kyllä meille jälleen kerran siitä kahtiajaosta, joka Suomessa tuntuu vallitsevan. Nimittäin maaseutu vastaan kaupungit.

Niinistön valinta oli läpihuutojuttu, sillä Vihreät ei puolueena menesty maaseudulla. Jos maalaiset eivät olisi saaneet äänestää, toinen kierros olisi ollut melko jännittävä näytelmä. Se olisi nyt nähdyn valossa kammennut Niinistön voitoksi, mutta toisinkin olisi voinut käydä.

Maaseudun äänillä kuitenkin tuli ja tulee jatkossakin valittua suuren ja tutun puolueen ehdokas. Pohjanmaalla ei vihreä tai sosialisti porskuta jatkossakaan. Vielä. Tämä on se työmaa, joka Vihreillä ja muillakin yrittäjillä on seuraavat kuusi vuotta edessään. Keskittymällä kaupunkeihin saa mukavan peruskannatuksen, mutta vaalien 2. kierroksella tulee turpiin kun maalaiset ryhmittyvät tutumman kasvon taakse. Tai sitten voi tehdä persut ja kerätä maalaisten kaunaäänet, mutta kaupungeissa ei näillä eväillä menesty.

Vaan mitähän kannattaisi Vihreiden tehdä nyt? Mieli tekisi ehdottaa, että kannattaisi yrittää uudelleen. Niinistökin on käynyt yhdet vaalit häviämässä ennen kuin onnistui enkä näe mitään syytä, miksi Haavisto ei voisi pärjätä kuuden vuoden päästä.

Sopiva marssijärjestys voisi olla se, että Haavisto olisi nyt pari kolme vuotta koipussissa keräämässä voimia. Hänelle voisi keksiä jonkun ulkopoliittisen tai rauhankyyhkybisnekseen liittyvän pakasteviran tai -tehtävän, jossa hän saisi pehmonäkyvyyttä halutessaan, mutta voisi olla päivänpolitiikan ulkopuolella aivan kuten Niinistökin oli puhemiehenä, eikä joutuisi ottamaan pakolla kantaa kiperiin kysymyksiin.

Vihreiden kannattaa käydä häviämässä vielä yhdet eduskuntavaalit nykyisen johtonsa voimin, mutta sen jälkeen Haaviston voisi vaihtaa "kriisitunnelmissa" puheenjohtajaksi. Vihreät kaipaa uutta ilmettä ja kannatuksen laajentumista sinne, missä nyt on vaikeaa, ja Haavisto voisi tulla tekemään tätä työtä pari vuotta ennen presidentinvaaleja. Tässä kohtaa hän todennäköisesti nousisi ministeriksi puolueensa puheenjohtajana ja tulisi takaisin politiikkaan.

Jos Vihreät pelaa korttinsa oikein, sillä ei olisi tässä kohtaa painolastinaan haitallista ministerinsalkkua kuten vaikkapa ympäristöministerin tai työministerin hommaa. VVM olisi hyvä mutta sitä Vihreät tuskin ensi vaalien jälkeen saa, joten kehitysyhteistyö- ja tasa-arvoministerin hommasta olisi hyvä ponnistaa.

Kun katsotaan politiikan kenttää, Kokoomuksessa on Stubb reservissä. SDP:ssä ei ole ketään. Kepussa ei myöskään. Arhinmäki on arpalippu, joka voi tietysti kaapata vasemmalle vinksallaan olevan nuorison äänet, mutta Haavisto on persoonana laajempia kansankerroksia miellyttävämpi.

On ainakin mahdollista, että hänellä olisi takanaan nykyiset kannattajat sekä kuuden vuoden verran uusia, ja kilpailijalta on pääosin poistunut kuuden vuoden verran väkeä laulukuoroon.

Tämä kannattaa kuitenkin tehdä vaivihkaa eikä ruveta kampanjoimaan jo nyt. Haavisto teki hyvin ajoitetun kampanjan tällä kertaa, mutta nyt kaikki ovat väsyneitä ja kukaan ei halua muutamaan vuoteen kuulla presidentinvaaleista mitään. ]]>visti@iki.fiMielipiteitä ja tarinoita2012-02-04T14:55:48+00:00http://www.hannuvisti.com/blog/files/a2eae39a4943d8a7a52730e2734326f5-1288.php#unique-entry-id-1288http://www.hannuvisti.com/blog/files/a2eae39a4943d8a7a52730e2734326f5-1288.php#unique-entry-id-1288Tai oikeastaan ylihuomisen.

Jos presidentinvaaleissa menee kuten gallupit ovat povanneet ja Sauli Niinistöstä tulee presidentti, on helppoa ennustaa sosiaalisessa mediassa pyöriviä otsikoita ja keskustelun sävyä. Sosiaalisessa mediassa presidentinvaaliasiassa äänessä olevat ovat 90-prosenttisesti täysfanaattisia Haavisto-faneja. Jos povattu “vastajytky” ei nyt toteudukaan, miten sitten suu pannaan? Haaviston “varmaan” voittoon on pantu varsin paljon paukkuja ja kun ainakin iso osa asiassa äänessä olevista ei varsinaisesti vaikuta ihmisiltä, jotka kykenisivät tunnustamaan olleensa aivan täydellisesti väärässä ja hakoteillä, tämä tilanne pitää jotenkin selittää voitoksi.

On selvää, että tulemme näkemään kommentteja, joissa Haaviston 45 prosentin äänisaalis toisella kierroksella on murskavotto Vihreälle puolueelle. Haavisto-fanithan korostavat, että Haavisto ei ole Puolueen vaan “kansalaisvaltuuskunnan” ehdokas, millä on yritetty vaimentaa sitä vastarintaa, joka kumpuaa yleisestä innosta vastustaa Vihreää puoluetta sen nykyisessä muodossaan. Puolue kuitenkin kaivetaan tuota pikaa naftaliinista. En varmasti pääse maailman suurten auguurien kirjoihin jos povaan, että tätä äänisaalista verrataan sellaisenaan Vihreiden kannatuslukuihin viime eduskuntavaaleissa ja todetaan, että kansa suorastaan rakastaa Vihreitä ja että puolue on saanut varsinaisen murskavoiton noustuaan pikkupuolueesta 45 prosentin kannatukseen.

Kannattaja-analyysi on myös tärkeä asia. Vaikka vaaleissa ei tulisikaan voittoa, moraalinen voitto tulee siitä, että oikeat ja hyvät ihmiset äänestivät omaa ehdokasta ja voittaneen ehdokkaan kannattajat leimataan paskasakiksi. Tämä tehdään tutkimalla Kallion vaalipiirien ääniä, jotka jakautunevat

reippaasti Niinistölle, ja sen jälkeen kaivetaan jotain demografiaa, jossa kerrotaan Kalliossa asuvan paljon nuoria, naisia ja opiskelijoita. Toisaalta Outokummun vaalipiirissä Niinistön äänisaalis oli muikea ja tuossa vaalipiirissä asuu työttömiä, keski-ikäisiä miehiä. Näin siis kaikki ne, joilla on mitään väliä, kannattavat Haavistoa ja vain typerä “yksi ääni per äänestäjä” -vaalijärjestelmä vei kultapojulle oikeudenmukaisesti kuuluneen voiton.

Läheistä sukua tälle on edistys- ja taantumusargumentti. Todettiin, että 55% suomalaisista kannattaa taantumusta ja 45% edistystä ja nyt meidät hukka perii kun kansa on valinnut taantumuksen. Se, että valittu terminologia muistuttaa läheisesti stalinistien käyttämää retoriikkaa, on puhtaasti sattumaa.

Pelottelultakaan emme tule välttymään. Niinistön voitto nähdään jatkumona Perussuomalaisten “jytkylle” ja nyt on käynnissä valtakunnallinen ohjelma, jolla suvaitsevat ja liberaalit ihmiset ajetaan ahdinkoon kun Niinistön kaltainen patavanhoillisuuden edustaja nousee presidentiksi. Maahanmuuttajat ja homot joutuvat nyt elämään jatkuvassa pelossa kun Niinistön-Soinin akselia kunnioittava NS-jugend lähettää kuolemanpartiot liikkeelle.

Osa väestä repii ihokkaansa. He pitävät irvokkaana, että Suomi ei vain nouse läntisten sivistysvaltioiden joukkoon, mistä syystä he ovat sankoin joukoin muuttamassa maasta jo heti ensi viikolla. En usko kovinkaan monia uusia kasvoja kuitenkaan kulmillani tapaamaan, joten elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Suomi kuitenkin hukkasi ainutkertaisen tilaisuutensa näyttää muulle maailmalle jotakin. Mitä, sitä en ihan tarkkaan tiedä, mutta näyttämättä se nyt jäi ja siitä Suomi ja Suomen maine kärsivät tulevien sukupolvien ajan.

Median ja rahavallan salaliitto joutuu varmasti suurennuslasin alle. Niinistön voiton petasi se, että “pääomapiirit” tukivat häntä ja järjestivät hänelle runsaasti palstatilaa omistamastaan mediasta. Ja taas se nähdään, kuinka rötösherrat vilungilla rehellistä petkuttavat ja Haavisto olisi ollut murskaykkönen, mikäli jotenkin estettäisiin “rahavallan” vaikutus presidentinvaaleissa. Ehdokkaiden henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei tässä tapauksessa ole tietenkään mitään merkitystä.

Entäpä sitten jos Haavisto voittaa? Veikkaan nillityksen jäävän vähäisemmäksi. Itse olisin tässä tilanteessa sitä mieltä, että Suomi saa hyvän ja sympaattisen presidentin. ]]>visti@iki.fiMielipiteitä ja tarinoita2012-02-01T20:05:29+00:00http://www.hannuvisti.com/blog/files/3c9de440da7dcd77a5b1e496fe1d09bb-1287.php#unique-entry-id-1287http://www.hannuvisti.com/blog/files/3c9de440da7dcd77a5b1e496fe1d09bb-1287.php#unique-entry-id-1287Yhdistämme huviksemme kolme viime päivien uutista tai näkemystä. Kalle Isokallio penää Suomeen puoluetta, jota kiinnostaisi työssäkäyvän arki ja joka keskittyisi yksityisen sektorin työpaikkojen luomiseen suomalaisille. Vasemmistoliiton Annika Lapintie vaatii Suomeen kiireen kaupalla transaktioveroa. Hesari uutisoi puolestaan kulman takana vaanivasta työvoimapulasta, joka tarvitsee 150000 ihmistä vajetta paikkaamaan jostakin. Viime aikoina on myös esillä ollut pääomatulojen verokohtelu, mutta en muista missä ja kenen toimesta.

Kun näitä yhdistellään, törmätään epätäydelliseen maailmaan, jossa kaikkia haluttuja tavoitteita ei koskaan saavuteta.

Työpaikkojen luomisen puolesta on helppoa puhua, mutta miten se tehtäisiin? Varmaankin yrittämisestä ja riskin ottamisesta pitäisi jotenkin palkita. Yrityksellähän on suunnilleen neljä tietä valittavanaan. Ensimmäinen on konkurssi, toinen on perheyrityksenä toimiminen pitkiä aikoja, kolmas on pörssilistaus ja neljäs on firman myyminen suuremmalle. Lopulta yrityskaaren päässä on aina konkurssi tai katoaminen suuremman osaksi, mutta sen ei tarvitse tapahtua lähimpään sataan vuoteen.

Näissä malleissa omistajan ansaintalogiikka on erilainen. Perheyrittäjä haluaa yrityksestään muikeita osinkoja. Pörssilistatun firman perustaja haluaa myydä firmansa siivuja sijoittajille, joiden motiivi ostaa firmaa on sekä osinkotuotossa että tulevaisuuden kurssinousun odotuksessa. Yrityksensä myyvä rahastaa firman kertaheitolla ja rupeaa tekemään jotakin muuta.

Tehdään mitä vain ehdotettuja veroratkaisuja (=veronkorotuksia), tilanne on ongelmallinen.

Jos jaetaan luonnollisen henkilön saamat tulot alalajeihin, ne voidaan jakaa mielekkäästi kolmeen ryhmään: kertaluontoiset pääomatulot (=myyntivoitto), jatkuvat pääomatulot (=osingot, korot ja vuokratulot) sekä palkansaajan ansiotulot. Jaon tekeminen näin on mielekäs siksi, että siinä erottuu sekä

se, minkä tyyppisestä aktiviteetista raha on peräisin sekä se, kuka on turpeeseen sidottu. Suomen nykyinen veromalli lähtee siitä, että kaikkia pääomatuloja verotetaan yhdellä tavalla ja kaikkia ansiotuloja toisella. Englannissa taas verojärjestelmä lähtee siitä, että turpeeseen sidottua verotetaan raskaasti ja sidoksesta vapaata kevyemmin.

Ainoa, joka ei ole paikkaan sidottu, on kertaluontoisten pääomatulojen saaja. Tässä on tietysti alalajeja, jos joku myy perintösalkustaan jotakin joka kuukausi elämiseen, mutta näitä on vähän. Suuret myyntivoitot ovat kertaluontoisia eriä. Kaikkia muita tuloja saadaan jatkuvasti pienissä erissä, joten niiden veroja maksetaan siihen maahan, jossa haluaa asua. Tämä antaa verottajalle vapauksia myös osinkojen suhteen, sillä vaikka Dubaissa niitä ei verotettaisi ollenkaan, valtaosalla osingonsaajista asuu nykyisessä asuinpaikassaan siksi, että siellä on kivaa. Sama koskee palkansaajaa. Palkansaaja voi muuttaa matalan tuloverotuksen maahan, mutta työ ei muuta useinkaan hänen perässään. Jotkut lähtevät rakentamaan uutta uraa muualle, mutta useimmat eivät.

Vaikka vasemmisto pitäisi kuinka epäreiluna sitä, että myyntivoitoista maksetaan pienempää veroa kuin palkkatuloista, tämä on rahan keräämisen vinkkelistä järkevää. Jos Suomessa myyntivoiton vero on 56% ja Ruotsissa 25%, 50 miljoonan yrityskaupan tekevä pääsee mukaville tuntipalkoille ja saisi aivan tyydyttävän korvauksen siitä, että joutuu asumaan puoli vuotta tai vuoden niinkin ankeassa paikassa kuin Ruotsi. Ja voisihan sitä lähteä kauemmaksikin.

Käytännössä ei siis ole mahdollista verottaa näitä pääomatuloja kovin paljon kilpailijamaita ankarammin, sillä yrityskaupoissa voidaan helposti sopia kauppapäivä ja kauppasumman maksupäivä siten, että rahojen saaja ehtii riistoverottajaa pakoon.

Osingot ovat toinen juttu, eikä ole mitään tämäntyyppistä syytä olla verottamatta niitä eri tavoin kuin palkkatuloja. Tämä ratkaisisi myös ongelman siitä, että jotkut halveksittavien ammattien edustajat kuten vaikkapa lääkärit maksavat itselleen osinkoja eikä palkkaa ja saavat sen pienemmällä veroprosentilla. Kun osingon ja palkan vero on sama, mitään syytä kierrättää rahaa kummallisten rakenteiden kautta ei enää ole. Tai voi olla, mutta syy ei ole enää verotuksessa vaan vaikkapa yritystoimintaan liittyvissä vähennyksissä, jotka palkansaajalta on poistettu pääosin, mutta tämä on jo toinen asia.


Otetaan nyt johtotähdeksi Isokallion ajatus siitä, että yksityisen sektorin työpaikkoja tarvittaisiin lisää, sillä tätä ehdotusta ei varmasti vastusta kukaan.

Jos kiristämme myyntivoittojen verotuksen korkealle, valtio todennäköisesti häviää rahaa, sillä isoimpia potteja ei enää Suomeen makseta. Työllistämisenkin vinkkelistä asia on hankala, sillä jos suomalainen yrittäjä pakotetaan maailmalle myymään yrityksensä, moniko tulee sieltä takaisin? Varmasti osa, mutta osa jää sille tielle rahoineen ja kun he etsivät uusia sijoituskohteita, uuden kotimaan yritykset saattavat olla ja ovatkin sydäntä lähempänä kuin Suomen. Näin Suomi menettää juuri sitä yksityistä pääomaa, jolla jo Ruotsi on rakentanut ja rahoittanut startup-yrityksiään iät ajat.

Perheyrittäjä taas on oikealle ja vasemmalle kelpaava yrittäjyyden muoto. Yrittäjällä on kasvot ja yritystä kehitetään pitkäjänteisesti eikä kvartaalikapitalismin hengessä. Kuten edellinen kappale osoittaa, yrityskauppojen miljoonista ei käytännössä voida periä

kovin korkeita veroja. Korkeita veroprosentteja ei vain maksa kukaan. Jos osinkoja verotetaan useampaan kertaan ja viimeisen kerran palkkatuloveron progressiivisella prosentilla, menestyvälle yrittäjälle tulee kiusaus. Hän nimittäin saa huomattavasti pienemmällä verolla muikean könttäsumman käteen firmastaan myymällä sen ulkomaisen konglomeraatin tytäryhtiöksi. Osinkojen verojen kiristys siis on toteutettavissa, mutta se rikkoo perheyrittäjyyden konseptia tai ainakin bisnescasea.

Pörssilistaus on puolestaan kansankapitalismin muoto. Yritys säilyttää itsenäisyytensä, sillä sen omistajuus jalkautuu pienissä osissa ympäriinsä. Itsenäisen suomalaisen yritystoiminnan kannalta pörssilistaustie on parempi tapa omistajalle luopua suuresta osasta firmaansa kuin se, että firma päätyy tytäryhtiöksi. Itsenäinen yritys kun tuo ympärilleen palvelusektorin työpaikkoja konsultoinnin, IT:n ja lakipalvelujen tarpeen muodossa, tytäryhtiölle nämä toimitetaan pääkonttorista ja sitä lähellä olevista firmoista.

Kritiikki pörssikauppaa kohtaan perustuu siihen, että valtaosa pörssikaupasta on kuponkien veivaamista edes takaisin ilman minkäännäköistä kytköstä muuhun kuin osakekurssiin ja sen kohoamisen odotukseen. Tämän kaupan verottajat yrittävät hillitä tätä, mutta samalla he tulevat hillinneeksi yrityksistä luopumista tätä tietä. Jos kysyntä pörssissä on pienempää, firmat kannattaa sittenkin myydä konglomeraateille jos niistä saa siten reippaasti paremman hinnan. Oma lukunsa on sekin, että suomalaisten eläkevarallisuutta on runsaasti pörssiosakkeissa, joiden osuus korostuu jos Euroopassa tehdään valtioiden velkajärjestely. Jos pörssistä karkotetaan ostajat keksimällä kaupalle lisää veroja, kuka ostaa ja mihin hintaan ne osakkeet, joiden tuotoilla piti maksaa suomalaisten työeläkkeet?

Pörssikaupan lisäverolla on sekin ongelma, että sitä on helppoa kiertää kun kaikki maat eivät sitä ottaisi käyttöön. Perustettaisiinko osa yrityksistä valmiiksi johonkin muualle ainakin holding-yhtiöinä, jolloin pörssikauppaveroa ei peritä ja lisäksi yritysverot valuvat näihin muihin maihin?

Näyttäisi siis siltä, että valitaan mikä hyvänsä kaunaisen kansan tuntoja lämmittävä tapa kurittaa yrityksiä ja niiden omistajia, työllisyyttä Suomessa ei näin edistetä. Korotetaan mitä vain veroja, vaikutus suomalaiseen yrittäjyyteen ja sitä kautta työllisyyteen on negatiivinen. Lisäksi voidaan ajatella, että monetkaan veronkorotukset eivät edes tuota kovin paljon rahaa. Osinkoverotuksen kiristäminen tuottaisi, mutta myyntivoittojen verotuksen kiristäminen ei kuten ei tuottaisi pörssikauppaverokaan. Bisnes vain siirtyisi paikasta toiseen ja verovelvollisuus myös.

Vaihtoehtona on siis tehdä päätöksiä, joita kansa pitää oikeudenmukaisina, tai tehdä päätöksiä, jotka edistävät työllisyyttä tai eivät ainakaan haittaa sitä. Kumpaakin valintaa voi perustella, minun valintani on ilmeinen.

Tästä päästään sitten huutavaan työvoimapulaan.

Kun kerran poliittinen järjestelmä näyttää ottaneen missiokseen yritystoiminnan haittaamisen eikä sen edistämisen, mistä ihmeestä nuo työpaikat oikein vapautuvat kun yritykset lähinnä pistävät lappua luukulle ja ilmoittavat irtisanomisista? Tietysti väkeä jää eläkkeelle, mutta kun tehtävän työn määrä vähenee, luulisi järkevien töiden tekijöitä löytyvän.

Mieleen tuleekin, että tuo 150000 ihmistä ei ollut alun alkaenkaan tulossa yksityiselle sektorille vaan täyttämään rivakasti eläköityvän julkisen sektorin vajausta. Kannattaisikohan samalla miettiä, olisiko seassa työtä, jota ei kenties enää tarvitsisi tehdä ollenkaan sen jälkeen kun sen nykyinen tekijä jää eläkkeelle?]]>visti@iki.fiMielipiteitä ja tarinoita2012-01-26T11:31:54+00:00http://www.hannuvisti.com/blog/files/3ea25b2c5feba830b892bdeee2ced8a8-1286.php#unique-entry-id-1286http://www.hannuvisti.com/blog/files/3ea25b2c5feba830b892bdeee2ced8a8-1286.php#unique-entry-id-1286Kirjoitan vielä hetken presidentinvaaliteemaa sivuten SDP:n ja Lipposen mahalaskusta, sen syistä ja seurauksista.

Lipponen tietysti hävisi vaalit siksi, että oli Lipponen. Täysin väärän ajan mies tähän aikaan vaikka varmasti olisi sinänsä ollut aivan kykenevä presidentin tehtäviin ja mielestäni meriiteiltään ansioitunein ehdokkaista. Väyrystä kutsutaan ansioituneimmaksi lähinnä ministeripäivien takia, mutta kun Väyrysen ministeripäivistä valtaosa on 35 vuoden takaa, jolloin sekä maailma että Suomi olivat hyvin erilaisia paikkoja kuin vuonna 2012, voidaan nämä kaksi herraa ainakin asettaa tasavahaan asemaan.

Lipposen huonosti pärjäämisen seurauksena puoluesihteeri Jungner ilmoitti eroavansa. Tämä on oman spekulointinsa arvoinen veto, sillä Jungner on SDP:n nuorisosiiven (alle 60 vuotta) lupaavimpien kykyjen joukossa ja aikoihin sekä paras että ainoa politiikan ulkopuolelta SDP:hen kaapattu jollain

tavalla tunnettu nimi. Jungnerin asema ei olisi varmasti ollut uhattuna, sillä jokainen SDP:ssä ymmärtää, ettei Lipposen huono menestys vaaleissa johtunut puoluesihteeristä. Ei hän olisi voinut tehdä asialle mitään eikä olisi voinut kukaan muukaan.

SDP:n ongelma oli se, ettei siellä ollut ketään ehdokaskandidaattiakaan, joka olisi voinut nousta haastamaan suosikkeja. Ei tämä ole suoranaisesti kenenkään vika vaan kokonaisuutena SDP:n ongelma. Nuoria kykyjä ei ole ollut kasvamassa aikoihin, joten puolueella ei ollut presidenttiehdokasta miettiessään useita kandidaatteja, joiden soveltuvuutta vaalien aikaan ja henkiseen ilmapiiriin olisi voitu puntaroida ja valita useista hyvistä parhaiten tilanteeseen sopiva. Tarjolla oli Lasse Lehtinen, joka on yleisölle melko tuntematon nimi politiikassa, sekä Lipponen. Urpilainen periaatteessa myös, mutta kolmikko oli tässä.

Kun Jungner nyt ottaa Lipposen tappion omaan piikkiinsä ainakin osittain, vaikka kukaan ei sitä oleta, minulle ei voi mitenkään olla tulematta mieleen, että rotta on jättämässä uppoavan laivan. Luopumalla SDP:n luottamustehtävistä tehdään ainakin mahdolliseksi joko luopuminen politiikasta kokonaan tai todennäköisemmin loikkaaminen johonkin toiseen puolueeseen ennen ensi eduskuntavaaleja.

SDP on ollut murheen alhossa jo pitkään. Arhinmäen Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat vetäneet vasemmalle vinksallaan olevaa nuorisoa ja SDP ei ole tehnyt oikeastaan mitään tilanteen korjaamiseksi. Puolueesta puuttuu linjakas johto ja vetovoimainen etulinja. Sinne ei ole mitään tunkua, sillä puolue on perinteisesti ollut niin tukevasti jonkunlaista mennyttä maailmaa edustavien ammattiliittojen talutusnuorassa. Menneen maailman valmiiksi rakentanut puolue, jossa on hiirenharmaita byrokraatteja, joiden naruista vetelee menneessä maailmassa operoiva ay-liike ei mitenkään voi olla erityisen valovoimainen puolue nuorelle aikuiselle, joka päättää tehdä uran politiikassa. Liikaa isällistä paapomista ja liian vähän todellista valtaa ja vastuuta.

Ennen kuin kukaan älähtää, ay-toiminta ei sinänsä ole menneen maailman juttu, mutta sen nykyinen asema Suomessa on. Keskitetyn ja keskusjohtoisen työmarkkinamekanismin auringonlaskua on eletty jo pitkään, joten uudistua pitää myös ammattiliitoissa. Emme kuitenkaan mene tähän sen syvemmin tässä kirjoituksessa.

Yksi SDP:lle monista suunnista ainakin viimeiset 20 vuotta hoettu totuus on se, että puolueen pitäisi katkaista SAK-napanuora ja kasvaa viimeinkin aikuiseksi ja ryhtyä tekemään politiikkaa itsenäisesti. Tämä on nähty puolueelle lähinnä riippakivenä ideologisesti ja poliittisesti, vaikkakin rahallisesti kytkös toki on puolueelle tärkeä. SDP:ssä ei ole riittänyt rohkeus tämän pesäeron tekemiseen ja siksi minusta onkin nyt alkanut tuntua, että tuo pesäero tulee, mutta ei SDP:n aloitteesta.

Ei ammattiliitto rahoita puoluetta pelkästään huvikseen kuten ei kukaan muukaan vaan olettaa, että puolueesta on sille jotakin hyötyä. Vaan mikä mahtaa olla SDP:n hyöty liitoille nyt ja nähtävissä olevassa tulevaisuudessa? SDP oli hyvä investointi silloin kun puolue piti käsissään kaikkia

tärkeimpiä päättäjän virkoja presidentistä keskeisiin ministereihin. Näistä on jäljellä enää Urpilaisen positio valtiovarainministerinä, mutta tuokaan tehtävä ei nyt ole sellainen kuin se joskus on ollut, sillä Eurooppa on vaivihkaa mennyt siihen, että talousasioissa tehdään kuten Angela Merkel sanoo. Tästä ei varmasti ole paluuta kovin tuhlailevan julkisen talouden tielle pitkään aikaan vaan säästökuuri jatkuu ja kerää voimaa.

Ammattiliitot olivat varsin vaisuja tuessaan Paavo Lipposelle presidentinvaaleissa. Ne tietävät aivan hyvin, että liittojen riveissä ei ole enää mitään SDP-hegemoniaa. Perussuomalaiset osui hyvin perinteiseen työväestöön ja nuoremmat taas katselevat Vihreiden ja Vasemmistoliiton suuntaan. Eikä kokoomuslaisuuskaan ole edes SAK:n riveissä sellainen mörkö kuin se ennen oli.

Näin ollen luulen, että SAK:n ja SDP:n linkki katkeaa, mutta SAK:n aloitteesta. Sen tehtävä on kuitenkin ajaa jäsentensä ja johtajiensa etua ja näyttää siltä, ettei se enää onnistu SDP:n kautta. Iso keskusjärjestö tarvitsee poliittiset liittolaiset voidakseen vaikuttaa työmarkkinoita koskevaan lainsäädäntöön, joten sen pitää jatkossa kyetä valitsemaan liittolaisensa vallitsevan poliittisen ilmaston mukaan. SDP oli niin tukevasti vallassa vuosikymmenet, että vaikuttaminen sen kautta oli helppoa ja luonnollista.

Ammattiliitotkin ovat jäsenkato-ongelmassa eikä nuorten järjestäytyminen enää ole samaa luokkaa kuin vanhempien. Tämä todennäköisesti johtuu siitä, että ammattiliitot eivät ole kyenneet vastaamaan pätkä- ja silpputyön haasteisiin tai työttömyyteen vaan ne pönkittävät vakituisessa työsuhteessa olevan etuja kaikissa niissä tilanteissa, joissa se on ristiriidassa joko työttömän edun tai pätkätyöläisen edun kanssa. SDP kuuntelee isäntänsä ääntä ja tekee politiikassa samoin, joten emme ihmettele sitäkään, että pätkätyötä tekevä nuoriso löytää vasemmistoon päin kallistuessaan kodin Vihreistä tai Vasemmistoliitosta. SDP:n ja SAK:n yhteenliittymä siis lähinnä näivettää nykytilanteessa molempia osapuoliaan.

Toisaalta Kokoomus ei ole kaikille sellainen ilmestyskirjan riistoporvaripeto kuin millaisena se toisinaan kuvataan. Vakituisessa työsuhteessa oleva keski-ikäinen teollisuustyöntekijä on itse asiassa palkkatasoltaan varsin hyvissä asemissa ja edustaa ylempää keskiluokkaa. Perinteisesti siellä on äänestetty demaria, mutta toisaalta nyt demarit ovat korottamassa juuri näiden ihmisten veroja ja Kokoomus taas taistelee näitä vastaan. Veikkaan, että perinteisten duunarityöpaikkojen

käytäviltä löytyy yhä enemmän piilokokoomuslaisiakin. Akava ja puolet STTK:sta ovat jo varsin kokoomuslaisia, eli sillä on sinänsä vahva kytkös perinteiseen tupojärjestelmään.

SAK-lainen ammattiyhdistys joutuu siis valitsemaan poliittiset kaverinsa uudelleen mikäli se ei halua luovuttaa poliittista vaikutusvaltaa muille keskusjärjestöille. SDP on varsin pystyynkuolleessa tilassa eikä siellä ole edelleenkään kasvamassa uutta, modernia demaria, joka joskus syrjäyttäisi menneen maailman äijät ja ämmät puolueen etulinjasta. Kun kasvatusta ei ole edes aloitettu, on varsin mahdollista, että puolue todella kuolee pystyyn tai se päätyy jonkun muun puolueen kaappaamaksi.

Kun mietitään vaikutuskanavia, tilanne ei ole ammattiliitolle helppo. SDP-kytkös on rasite, sillä se vieraannuttaa muut muttei tarjoa enää todellista vaikutuskanavaa. Vihreät ja Vasemmistoliitto täytyy jotenkin pitää kuulolla, sillä niihin voi kanavoitua koska hyvänsä seuraava “jytky” ja niille voi tulla oikeaakin valtaa. Kokoomusta ei voi mitenkään enää demonisoida eikä väheksyä, sillä se tosiasiassa on palkansaajapuolue. Perussuomalaiset ovat arpalippu, sillä se on varmasti teollisuushalleissa suurin tai toiseksi suurin puolue kannatukseltaan juuri nyt, mutta puolueella ei ole mitään valtaa emmekä tiedä, jäikö jytky tähän vai vakiinnuttaako puolue asemansa suurena puolueena. Kepu tuskin onnistuu kaupunkeja enää valtaamaan, joten sen voi antaa olla.

Näyttäisi siis siltä, että mikä hyvänsä kovin vahva kytkös on ammattiliitolle vain rasite. Sen pitää voida luovia puoluekentässä oman vaikutusvaltansa maksimoimiseksi ja omien jäsentensä pitämiseksi tyytyväisenä sen sijaan, että se pönkittää lähinnä yhtä kerhoa.

Tilanne saattaa tältä osin siis normalisoitua Suomessa. Jos näin käy, siitä ei SDP:lle kunniaa koidu, sillä sillä oli tilaisuutensa kytköksen katkaisemiseen. Jos rahallinen tukija nyt hylkää sen yksipuolisesti, on tien päässä duunarien äänten täydellinen uudelleenjako, joka saattaa sataa persujen laariin lisää mikäli puolue saa rivinsä jotenkin ojennukseen. ]]>visti@iki.fiMielipiteitä ja tarinoita2012-01-24T11:47:14+00:00http://www.hannuvisti.com/blog/files/ecbe31cd3ecc3752c8301eaea5fa108f-1285.php#unique-entry-id-1285http://www.hannuvisti.com/blog/files/ecbe31cd3ecc3752c8301eaea5fa108f-1285.php#unique-entry-id-1285Täällä taas viikon hiljaiselon jälkeen.

Presidentinvaalin ensimmäinen kierros käytiin. Olen puhunut vaaleista varsin vähän, sillä asetelma näytti muuttuvan kannaltani sangen vähämerkitykselliseksi jo gallupien valossa. Lopputulos näytti nimittäin jo ajat sitten olevan sellainen, että joko Niinistö voittaa suoraan, toiselle kierrokselle menee Niinistö ja Haavisto tai Niinistö ja Väyrynen. Näissä lopputulos olisi ollut se, että Väyrysellä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta voittaa Niinistöä tai ketään muutakaan.

Lopputulos siis oli jo ajat sitten se, että presidentti on Niinistö tai Haavisto ja kummankin kanssa on varsin helppoa elää. Ehdokkaat ovat hieman erilaisia, mutta eivät kovin paljon. Molemmat ovat rutinoituneita poliitikkoja, jotka pärjäävät aivan mainiosti presidentin tehtävissä Suomessa ja

ulkomailla. Molemmat edustavat puolueensa keskustaa hipovaa sektiota. Niinistö ei ole sellainen riistoporvari kuin Kokoomuksen pahimmat öykkärit. Haavisto on toisaalta puolueensa konservatiivisimmasta päästä eikä ole ollut mukana missään suuremmissa haihatteluissa, joita hänen edustamansa puolue tuottaa aika ajoin.

Molemmat ehdokkaat ovat käyneet kampanjaansa varsin asiallisesti enkä näe mitään syytä, miksi tilanne muuttuisi parin viikon aikana.

Kummankin ehdokkaan suurin painolasti ovat itsensä mainostajiksi ylentäneet pirteät pikku kannattajat. Ehdokkailla ei ole mitään tekemistä näiden kanssa, mutta joka tuutti on täynnä sietämätöntä spämmiä. Spämmäämisen määrässä Haaviston kannattajat peittoavat Niinistön kannattajat 90-10, mutta mauttomimmat pläjäykset tulevat Niinistöä kannattavalta hyi homo -sektorilta.

Veikkaan, että vähäistä suurempi joukko äänestäjiä tekee lopulta päätöksensä sen perusteella, kumman ehdokkaan kannattajat ärsyttävät vähemmän. Tämä ei ratkaise vaaleja, sillä nämäkin vaalit ratkaistaan maaseudulla, mutta seuraavia vaaleja ajatellen asiassa on paljon opittavaa.

Näiden vaalien kohtalo ratkeaa maaseudulla ja vähäisemmin lähiöissä. Sosialistien äänisaalis oli vaaleissa surkea ja se sinänsä hivelee mieltä. Maalaisten äänisaalis oli paljon parempi, mutta koska maalaisten ehdokas ei päässyt toiselle kierrokselle ja vastakkain on kaksi umpikaupunkilaista, meillä on käsissämme tilanne, jossa kaupunkien perinteinen työväenpuolueäänestäjä ja maalainen ovat täysin kodittomia. Heitä on paljon ja kyse on siitä, jäävätkö he kotiin vai kykenevätkö he valitsemaan puolensa.

Veikkaan täysin mutuna, että lähiöt jakautuvat suunnilleen kolmeen yhtä suureen osaan. Maaseudulla tilanne on kimurantimpi ja tosiasiassa presidentti tehdään siellä vaikka ehdokkaat ovat kaupunkilaisia. Tämän pitäisi olla Vihreiden ehdokkaaksi leimautuvan Haaviston ykkösasia, sillä hänen puolueensa ei ole maaseudulla kovin suosittu. Haavisto ei edusta puolueessaan sitä, mitä maaseudulla eniten vastustetaan, mutta silti ehdokkaan asettanut puolue identifioi ehdokasta. Jos Haavisto onnistuu kasvattamaan kannatustaan maaseudulla, hän on vahvoilla. Jos ei, ei taida riittää, vaikka Helsingissä äänten enemmistön saakin.

Kummankin ehdokkaan toinen painolasti on puolue, joka hänet on asettanut. Kokoomus on onnistunut keräämään etulinjaa lähelle Suomen totuttuun menoon oikeistolaisempia näkemyksiä esittäviä ihmisiä. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä toivoisin oikeistopuolueiden siirtyvän aidosti oikealle, vasemmistopuolueiden aidosti vasemmalle ja keskustapuolueen aidosti historian roskatynnyriin. Presidentinvaaleissa tämä on kuitenkin vitsaus, sillä kannastaan epävarmat näkevät puolueissa helposti ääriaineksen eivätkä välitä siitä, että presidenttiehdokas ei näitä ääriryhmiä edusta eikä ääriryhmien näkemyksillä ole mitään tekemistä presidentin tehtävien kanssa.

Ensimmäisen vitsauksen osalta puolueide on ennen seuraavia vaaleja keksittävä jotakin. Ns. sosiaalisen median jättäminen täysin seinähulluille, jotka spämmäävät ehdokastaan kaikissa asioissa useita kertoja päivässä, ovat yksinkertaisesti liian suuri riski. Kaikennäköiset mauttomuudet leviävät minuuteissa ja fanaatikot täyttävät kaikennäköiset sivustot mainoksilla, jotka ärsyttävät suunnilleen määrän funktiona. Se, miten tätä voi hallita, vaatii hieman visiointia. Ainakin ehdokkaiden itsensä pitäisi olla huomattavasti näkyvämpiä näillä kanavilla.

]]>visti@iki.fiMielipiteitä ja tarinoita2012-01-17T14:09:07+00:00http://www.hannuvisti.com/blog/files/0af3568397241ee433cc29b4f90826d9-1284.php#unique-entry-id-1284http://www.hannuvisti.com/blog/files/0af3568397241ee433cc29b4f90826d9-1284.php#unique-entry-id-1284Kuten tuonne toisen kirjoitukseni kommenttiin kirjoitin johtaja RH:lle Paavo Lipposen presidentintiestä, presidentinvaaleissa huomaamme kaksi eri tasoa. Kampanjataso, joka keskittyy johonkin politiikan kysymyksiin, usein presidentin valtaoikeuksiin täysin kuulumattomista asioista. Yleisen mielipiteen ja kansalaiskeskustelun taso, joka nostaa esille jotakin, joka joko ratkaisee vaalit tai vaikuttaa ainakin merkittävästi vaalien asetelmaan ja lopputulokseen.

Poliittinen teema vaikuttaa lopputulokseen mielestäni vähemmän kuin tämä kansalaismielipideteema, mistä syystä poliittisia teemoja ehdokkaiden välillä on melko turhaa vertailla. Vain ajamalla jotain täydellisen järjetöntä tai pähkähullua saa poliittisen teemansa esille.

1982 vaaleissa teemana oli ei-kepu. Pesäeron tekeminen Kekkoseen NL:ää häiritsemättä. Koivisto valittiin vähin äänin ja todellinen keskustelu käytiin Ahti Karjalaisesta eikä presidentistä, pilaten Kepun ehdokkaan vähäisetkin mahdollisuudet.

1988 vaalien teema oli Kokoomus ja Suomen poliittinen linja. 80-luvun lopulle tultaessa Kokoomus oli alkanut rohkeammin vaatia tietä pois paitsiosta, idässä toisaalta jatkui takatalvi jatkuvien johtajavaihdosten takia. Vaalien todellinen teema oli se, miten estetään teoriassakin Kokoomuksen ehdokkaan nouseminen

presidentiksi, ja tähän liittyi kaikkea kulissien takaista kassakaappikähinää.

1994 vaalien teema oli “nyt nainen presidentiksi”, mikä ei toteutunut, mutta muutti vaalit hyvin toisennäköisiksi asetelmaltaan kuin kuviteltiin.

2000 vaalien teema oli “nyt nainen presidentiksi”, mikä toteutui, ja koska toteuma oli varsin itsestäänselvä, vaaleista tuli varsin tylsät.

2006 vaalien teema oli “punikki ja seitsemän kääpiötä”, jossa ei edes kuviteltu kenelläkään olleen mitään mahdollisuuksia Halosta vastaan, joten Niinistön melko hyvä loppukiri yllätti.

2012 vaalien teema tuntuisi olevan “nyt homo presidentiksi”. Voi olla, että tämäkään teema ei tällä kertaa toteudu, mutta yhä enemmän näyttäisi siltä, että se vaikuttaa ehdokkaiden järjestykseen Niinistön takana. Suurimpia kärsijöitä tässä ovat Arhinmäki ja Biaudet, joiden kuvitelluista kannattajista nyt osa menee Haaviston taakse. Toinen kärsijä on Timo Soini, joka lienee kuvitellut voivansa käydä presidentinvaalikampanjaa samassa hengessä kuin eduskuntavaalikampanjaa käytiin, määritellen itse teemat, joista julkisuudessa keskustellaan. Nyt kun näin ei käynytkään, Soini on kadonnut otsikoista nurkkaansa urputtamaan kaikesta “ei käy”, eikä hänen urputuksensa kiinnosta enää ketään.

Lipponenkin kärsii, koska ketään ei kiinnosta politiikka, mutta ei se ole presidentinvaaleissa kiinnostanut ikiaikoihin. Kuvittelemalla, että vaalit käytäisiin poliittisten teemojen ympärillä, osoittaa lähinnä vähäistä suurempaa pihalla olemista.

Sen sijaan voimme jäädä miettimään, mikä on 2018 vaalien teema. Toistuuko 1994-2000 -kuvio, jossa 2018 sopiva julkihomo voittaa kaikki mennen tullen lähes ilman vaaleja? Vai syntyykö uusi teema? Jos syntyy, mikä se voisi olla? Tässä on jotain ehdokkaita mietittäväksi:

• Alle 30-vuotias presidentiksi
• Politiikan ulkopuolinen kansalaisjärjestön edustaja presidentiksi
• Ruotsinkielinen presidentiksi
• Maakuntien mies vallankahvaan antamaan isän kädestä Helsingin herroille

Sen voin kuitenkin luvata, että myöskään 2018 vaaleja ei käydä poliittisen teemaan ympärillä. Tässä ei kuitenkaan ole mitään vikaa, sillä politiikan suuret linjat päätetään joka tapauksessa eduskuntavaaleissa ja ajatus siitä, että presidentti jotenkin tätä muuttaisi, on älytön. Ulkopoliittinen valta on lähinnä reliikki ja kyse on tosiasiassa vilkuttelu-upseerista ja maatalousnäyttelyiden avajaispuheiden pitäjästä. Tällaisiin tehtäviin tarvitaan lähinnä kansalaisia miellyttävää karismaa, ja jos sitä joskus jaetaan sukupuolen, iän tai ihonvärin mukaan, tämä ei ole yhtään sen huonompi tapa valita presidenttiehdokastaan kuin idänsuhteisiin paneutuminen.
]]>visti@iki.fiMielipiteitä ja tarinoita2012-01-16T15:45:26+00:00http://www.hannuvisti.com/blog/files/323b33006237675a5a01450923deaaa7-1283.php#unique-entry-id-1283http://www.hannuvisti.com/blog/files/323b33006237675a5a01450923deaaa7-1283.php#unique-entry-id-1283Erkki Tuomioja vastustaa EU:n uutta budjettikurisopimusta. Tässä ei sinänsä ole mitään kovin yllättävää, sillä maailmasta löytyy varsin vähän tai ei ollenkaan asioita, joita Erkki Tuomioja ei vastustaisi.

Tavallaan Tuomioja on oikeassa, eli sopimusta ei mihinkään tarvittaisi. Se on melko hyödytön, kuten Tuomioja itsekin osoittaa tai ainakin väittää, mutta sitä en ymmärrä, miksi Suomen pitäisi nyt asettua haraamaan vastaan.

Tuomiojan analyysi siitä, että sopimus on ennen kaikkea Saksan sisäpolitiikan

jatke, saattaa sekin osua oikeaan. Tosiasia on se, että koko Eurooppa pärtsää tällä hetkellä Saksan rahoilla ja euro kaatuu saman tien jos Saksa lopettaa muiden maiden rahoittamisen ja takuumiehenä toimimisen ja ryhtyy käyttäytymään itsekkäästi. Samalla saattaisi kaatua koko EU, sillä tämä repisi liian syviä railoja keskeisten maiden välille.

Jos siis Saksan sisäpoliittisen tilanteen rauhoittamiseksi tarvitaan melko vähämerkityksinen paperi, miksi yhden kääpiövaltion pitäisi taas heittäytyä hankalaksi vastustamaan tätä sopimusta? Kannattaisiko pienen maan käyttää paukkunsa johonkin hieman tärkeämpiin kohteisiin? Suomi onnistui jo maksamaan maailmantaloudelle varsin suuren summan änkyröimällä täysin joutavia Kreikan vakuuksien suhteen. Lopulta mitään vakuuksiksi kelpaavaa ei saatu, mutta ei myöskään jääty reilusti Kreikan tukemisen ulkopuolelle. Suomi ei saanut mitään, mutta vitkuttelu maksoi.

Tässä tulisi käymään täysin samalla tavalla. Suomi voi tätä sopimusta vastustaa, mutta jos sellainen tarvitaan, vitkutellaan pari kuukautta ja keksitään sinne sata sivua kapulakieltä, jossa jotenkin teeskennellään, että otettaisiin huomioon jotakin Suomen toivomaa, esimerkiksi muuttamalla jotain käytäntöjä 10 vuoden kuluttua. Vitkuttelu maksaa taas ja eturivin poliitikkojen aika kuluu älyttömään nysväykseen. Sen sijaan, että puhuttaisiin oikeista asioista ja oikeista ongelmista, voimavarat pitää valjastaa humpuukiin.

Ongelma ei ole Suomessa tai siinä, liittyykö Suomi johonkin sopimukseen vai ei. Ongelma on siinä, että Tuomiojan aatetaustastakin kumpuavaa solidaarisuutta ei tunnu Euroopasta juuri nyt löytyvän. Tehdään mitä vain, päätökset ovat ikäviä. Jos hajotetaan euro, saadaan aikaan talousmyllerrys. Jos ei hajoteta euroa, täytyy banaanivaltiosegmentti, jollainen Suomikin tosiasiassa taloutensa perusteella on, pitää pystyssä tukiaisrahan voimin paremmin pärjäävistä maista. Paremmin pärjäävissä maissa molemmat tiet ovat epäsuosittuja.

Juuri nyt tarvittaisiin solidaarisuutta tai ainakin ymmärrystä siitä, mitä se tarkoittaa. Suomen vakuusvaatimuksen ongelmahan ei ollut vakuusasia, sillä se kyllä onnistuttiin vesittämään varsin nopeasti kapulakielellä. Ongelma oli siinä, että useampi maa ryhtyi vaatimaan vakuuksia tai ainakin jotain erityiskohtelua. Sen sijaan, että olisi tehty yksi EU-paperi, olisikin jouduttu noin 20 yksittäisen sopimuksen tielle, sillä kunkin maan poliitikkojen täytyy omiensa rauhoittamiseksi harata inhottavaa Eurooppaa vastaan.

On aivan kelpoisa ja hyvä tie ryhtyä purkamaan rakenteita ja yhteistyötä ja jokainen maa jatkaa itse miten parhaaksi näkee. Jos sen sijaan tätä ei tavoitella, on ymmärrettävä, että vastustamalla kaikkia asioita kuitenkin tullaan ajaneeksi juuri sitä.

Esimerkiksi mainittu Erkki Tuomioja puhuu veropoliittisissa kannanotoissaan siitä, että korkeat verot ovat oikeudenmukaisia ja tarpeellisia ei niinkään niiden tuottaman rahan takia vaan juuri solidaarisuusaspektin. Tuloero edustaa pahaa, sillä huonommin pärjäävä on henkisesti tyytymätön. Miksi sama asia ei päde EU:ssa? Epämiellyttäviä päätöksiä on edessä joka tapauksessa, mutta jos ne koskevat kaikkia, ne olisivat helpommin nieltävissä kuin silloin, jos ne eivät tunnu koskevan yhtä maata ensinkään.

Vastustamalla kaikkea saadaan aikaiseksi juuri tämä asetelma. Aivan yksi lysti talousmielessä, mitä Suomi tekee, mutta jokainen Suomelle annettu erivapaus herättää erivapausvaatimuksen kaikissa muissa maissa. Jos Tuomioja tarkoittaa hyvää ja hän oikeasti ajattelee, että ongelmat pitäisi ratkaista, en voi ymmärtää, miksi hän ajaa mallia, jossa ongelmista ei edes keskustella vaan mennään erivapaus- ja vastustamiskeskustelujen suohon.

Tosiasiassa Tuomioja vastustaa tätä sopimusta vain siksi, että se toisi budjettikurin Suomenkin talouteen. Tuomioja syyttää maagisesti kirjoituksessaan oikeistoa, mutta kyllä Suomessa julkinen törsäys on vasemmiston lempilapsi vähintäänkin samoissa mitoissa kuin mitä oikeisto sitä ajaa. Tuomioja kutsuu

blogissaan tätä “oikeistohallitusten ankaraksi niukkuuspolitiikaksi”, mutta ei Suomessa meno kyllä kovin niukkaa ole kun valtio vippaa joka viidennen käyttämänsä euron. Ja Tuomioja taitaa olla tämän “oikeistohallituksen” ministerikin.

Tuomioja puhuu myös “järkevästä suhdannepolitiikasta”. Se on nykyisin varsin vähäsisältöinen ilmaisu vasemmistolaisessa talouden kiertokulussa. Kun halutaan törsätä lisää huonoina vuosina, kyse on “järkevästä suhdannepolitiikasta”. Kun halutaan törsätä lisää hyvinä vuosina, käyttöön otetaan toinen latteus “jälkeenjääneisyyksien korjaaminen”. Tuomioja voisi kertoa järkevästä suhdannepolitiikasta puhuessaan, miten hänen järkevä suhdannepolitiikkansa auttaa pankeista poispotkittuja, Nokialta luiskattuja tai yliopistoista suoraan kortistoon valmistuvia.

Ei mitenkään, koska suhdannepolitiikan ytimessä ei ole koskaan ollut ajatus siitä, että Suomesta yritettäisiin tehdä parempi paikka yrittämiselle. Suhdannepolitiikan ytimessä on aina tukiaisbisnes tai rakennusmiesten työllistäminen, molemmat lähellä SDP:n sielua. Suhdannepolitiikan ainoa sisältö on pysähtyneisyyden palvonta.

En mitenkään kategorisesti vastusta ajatusta, että julkisella rahalla yritettäisiin rasvata hieman talouden rattaita. Tämä edellyttää kuitenkin 2010-luvun visiota. Rehellisyyden nimissä todettakoon, ettei minullakaan tällaista visiota ole. Ei sellaisen keksiminen ole helppoa, mutta kun talous on nyt maailmanlaajuisesti niin kovin eri asennossa kuin 60-luvulla, ei talouden ratas siitä rasvaannu, että pönkitetään savupiipputeollisuutta ja rakennetaan jotakin. Savupiipputeollisuus ei pysy pystyssä Suomessa nykyisten energiaverojen ja ympäristösäännösten aikana vaikka tehtäisiin mitä näihin koskematonta, ja ei talous siitäkään lähde nousuun, että hommataan puolalaisia rakentamaan tietä tai ydinvoimalaa.

Niin kauan kuin kenelläkään ei ole mitään käsitystä siitä, millaisilla julkisilla panostuksilla voitaisiin saada hyviä palkkoja ja suuria verotuloja tuottavaa korkean tuottavuuden työtä Suomeen runsain mitoin lisää, kannattaisi vain pistää nimi siihen 0,5% paperiin. Mitä vähemmän törsäämme nyt pelleilyyn, sitä enemmän on käytettäväksi sitten, kun joku minua paljon viisaampien joukko todella keksii, mitä valtio voi tehdä ja miten, että se saa rasvattua Suomen talouden rattaita eikä Kiinan. ]]>visti@iki.fiMielipiteitä ja tarinoita2012-01-13T13:36:33+00:00http://www.hannuvisti.com/blog/files/053f2ae3b3330465bb81800b86ffdf7c-1282.php#unique-entry-id-1282http://www.hannuvisti.com/blog/files/053f2ae3b3330465bb81800b86ffdf7c-1282.php#unique-entry-id-1282Viikolta osui silmiin pari uutista työmarkkinoilta, jotka oikeastaan voikin käsitellä yhdessä.

Niinistö sai ay-pomot takajaloilleen puhumalla lakkosakkojen korottamisesta kun nykyiset eivät tunnu laittomia lakkoja juurikaan haittaavan. Työnantajat taas haluaisivat, että sairauspoissaolot menisivät työntekijän piikkiin ainakin ensimmäisen päivän osalta ja työntekijäpuoli vastustaa.

Kerrankin voin tarjota työmarkkina-asiassa tasapuolisuutta. Liitot ovat väärässä lakkosakkoasiassa ja oikeassa sairauspoissaolojen osalta.

Suomessa lakkosakkoja tuomitaan vain, jos lakko on laiton. Lakko taas on laiton vain silloin kun se suuntautuu voimassa olevaa työehtosopimusta vastaan. Ehto ei ole kovin raskas ja se mahdollistaa kaikenlaisen lakkoilun paitsi silloin, kun jostain asiasta on määräajaksi sovittu. Esimerkiksi poliittinen lakkoilu tai tukilakkoilu harvoin ovat työehtosopimuksissa kiellettyjä, joten niitä lakkosakkoasia ei koske nytkään.

Työntekijäpuolen lausunnot ovat järjestään päättömiä. Tyypillinen esimerkki on ay-pomojen pellefanttisarjaan kuuluvan Antti Rinteen näkemys: “Rinne korostaa, että laittomien lakkojen syynä on kysymys siitä, että työnantaja ei pidä kiinni sopimuksista tai lainsäädännöstä.”

Jos kyse olisi oikeasti tästä, silloin ei olisi mitään järkeä masinoida laitonta lakkoa ja joutua vielä itse maksumieheksi vaikkei lakkosakko kaksinen liiton kassassa olekaan. Jos työnantaja rikkoo lakia, on parasta ottaa yhteys esimerkiksi poliisiin. Jos taas työnantaja rikkoo tekemiään sopimuksia, kannattaa asia

viedä työtuomioistuimeen. Tällöin maksumieheksi joutuu työnantaja ja jos kyse on rahasta, saattaa kyseeseen tulla myös vahingonkorvaus vahinkoa kärsineille.

Todellisuudessa laittomia lakkoja ei siis järjestetä siksi, että työnantaja ei noudata sopimuksia ja lakeja. Niitä järjestetään siksi, että työntekijä on mennyt hyväksymään sopimuksen, joka osoittautuukin hänen kannaltaan huonoksi. Tämän kostaminen työnantajalle on kuitenkin älytöntä. Virheitä sattuu, mutta niistä pitää ottaa opiksi ja tehdä ensi kerralla parempi sopimus. Jos parempia sopimuksia ei ala syntyä, kannattaa miettiä, ovatko sopimusneuvottelijat tehtäviensä tasalla.

Sairauspoissaoloasiassa en sen sijaan ole ymmärtänyt, miksi työnantaja on niin kärkäs kiusaamaan työntekijöitä yhden päivän palkanmenetyksellä. Kyseessä on taskuraha työnantajan kannalta mutta ei työntekijän. Vaikka osa työntekijöistä varmasti pitää rokulipäiviä, valtaosa sairauspoissaoloista perustuu siihen, että ollaan sairaita. Kun Suomessa palkat eivät varsinaisesti kaksisia ole ja harva työntekijä piehtaroi rahassa, moni tulee puolikuntoisena työpaikalle vain siksi, ettei talous kestä muuta vaihtoehtoa.

Jos ihminen ei ole työkuntoinen, hänen roikottamisensa työpaikalla on varsin turhaa. Jokainen valkokaulustyötä tekevä tietää, että toimistolla voi aivan hyvin lusmuilla tekemättä mitään. Jos joka paikkaa särkee, harva on erityisen tuottavalla tuulella. Jossain enempi suorittavissa töissä voidaan vajaakuntoinen tietysti pakottaa liukuhihnalle, mutta tässä kohtaa alkaa sattua virheitä ja viivästyksiä. Näillä ei tunnu olevan työnantajalle mitään rahallista arvoa tai sitten he eivät vain osaa laskea niitä.

Työnantaja tuntuu siis mittaavan ainoastaan työtunteja eikä työsuoritteita, ja voi hyvin olla, että se saa vain sitä, mitä se mittaa. Onkohan tällainen pavunlaskentamentaliteetti se, jolla Suomi lähtee nousuun?

Ruotsissa sairauspoissaoloja on onnistuttu vähentämään muunmuassa sillä, että ensimmäinen sairauspäivä on palkaton. Tälläkin kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Sen verran mitä itse olen Ruotsissa toimistolla notkunut, huomio kiinnittyy siihen, että on ihan ok olla tekemättä mitään kunhan sanoo, että on vähän kipeä. Kaikki hyväksyvät tämän, sillä hekin tulevat puolikuntoisina toimistolle eivätkä halua, että heitä sitten kiusataan töihin.

Toisaalta sitten kun ollaan töistä pois, ollaan poissa tolkuttoman pitkään. Kukaan suomalaisista alaisistani ei koskaan ollut syysflunssan takia poissa neljää tai viittä päivää, mutta Ruotsissa se oli sääntö. Kun kerran palkka menetetään, kostetaan asia työnantajalle pitämällä sitten kunnon miniloma. Suomessa monet poissaolot jäivät juuri siihen yhteen päivään, Ruotsissa ei yksikään. Ruotsin systeemissä siis tunnuttaisiin saavan kyllä absoluuttisesti vähemmän poissaoloja, mutta mitenköhän käy työsuoritteille?

Mieli tekisi arvata, että kun kerran poissaolon välttelijät tulevat vajaakuntoisina töihin olemaan tekemättä mitään, mutta toisaalta täysin terveet notkuvat kotonaan muutaman päivän vain kostoksi yhden päivän palkanmenetyksestä, lisääntyneet työtunnit eivät ole laadullisesti kovin hyviä.

Lisäksi on esitetty arvailuja siitä, että Ruotsissa sairauspoissaolojen väheneminen ei johdu ainakaan yksin tuosta sairaussakosta vaan myös siitä, että terveydenhoitoon palautettiin jöö muutama vuosi sitten antamalla lääkäreille ohjeet siitä, millaisia sairaslomia on syytä myöntää minkäkinlaisista vaivoista kun aikaisemmin sitä sai varsin leväperäisesti miten pitkään vain. ]]>visti@iki.fiMielipiteitä ja tarinoita2012-01-10T09:14:59+00:00http://www.hannuvisti.com/blog/files/dff391026011dc6ee88f8aa67c2ac872-1281.php#unique-entry-id-1281http://www.hannuvisti.com/blog/files/dff391026011dc6ee88f8aa67c2ac872-1281.php#unique-entry-id-1281Suomessa yksi teleoperaattori pakotettiin toteuttamaan alkeellinen pääsyn esto muutamalle piratismin suhteen harmaalla alueella olevalle sivustolle. Tämä on herättänyt hämmennystä ja keskustelua. Keskustelun ytimessä on tekijänoikeusjärjestöjen asema, vaikutusvalta ja täydellinen pihalla olo.

Outoa tapauksessa on esimerkiksi se, että teleoperaattori on valittanut oikeudenpäätöksestä ja prosessi on kesken. Siitä huolimatta operaattori määrättiin toteuttamaan alemman oikeusasteen määräämä ei-lainvoimainen “suodatus”. Kyse ei ole aivan vähäpätöisestä asiasta, sillä internetin näennäinenkin

rajoittaminen on juridisena kysymyksenä varsin vähän läpikäyty. Kun emme tiedä, mihin lainsäätäjän valta ulottuu ilman perustuslaillisia ongelmia, olisi ollut korrektia katsoa oikeusjuttu loppuun saakka ennen kuin ryhdytään tekemään jotakin täytäntöönpanopäätöksiä. Kuka on painostanut ketä ja millä vivulla?

Internetin nörttisektiot ovat jo nauraneet toteutetun suodatuksen tekniselle tehottomuudelle, joten en puutu nyt siihen. Tämän perään on kuitenkin esitetty kysymys siitä, miten pihalla tekijänoikeusjärjestöt oikein ovat kun ne ajavat tällaisia asioita. Eivätkö ne tiedä keinoja tehottomiksi vai mitä tällä oikein tavoitellaan? Käytännössä aina kun tekijänoikeusjärjestöt tekevät tämäntapaisia asioita ja nörtit nauravat, hyökkää esiin joukko ihmisiä, jotka ymmärtävät jokaista tekijänoikeusjärjestöjen ajamaa asiaa, sillä perusteella, että artisti haluaa korvauksen työstään ja piratismista ei rahaa saa, joten kyse on siis järkevästä hankkeesta lähtökohtaisesti.

Tämä sakki on melko lailla hukassa, tekijänoikeusjärjestöt sen sijaan eivät ole.

Kun katsotaan viihdebisnestä kokonaisuutena, piratismi on sille hyödyksi. Sen kaikille fraktioille ei todennäköisesti ole, mutta kokonaisuutena viihde hyötyy piratismista vaikkei se sitä ikinä ääneen tunnustaisikaan, syistä, joihin palaamme myöhemmin.

Koko piratismi- ja tekijänoikeuskeskustelun ytimessä on bisneksen muuttuminen digitalisoitumisen myötä. Aivan kuten joku aika sitten käydyssä keskustelussa Amazonin tunkemisesta kirjakustantajien tontille, myös muunlaisesta luovasta työstä tai lähinnä sen julkaisusta on poistunut tai poistumassa kapitalistinen elementti. Kun vaikkapa äänilevy piti valmistaa ja kuljettaa kauppoihin ympäri maailmaa julkaistavaksi samana päivänä, tarvittiin pääomaa. Jonkun piti sijoittaa rahaa tähän perustuen pelkkään oletukseen siitä, että levy myy. Tämäntyyppisiä sijoituksia tekevät haluavat oikeutetusti melko suuren osuuden voitoista, sillä bisneksen taloudellinen riski jää pääosin heille jos levy ei myykään.

Kun äänitteiden kauppa bittimuodossa taitaa tänä vuonna ohittaa savikiekkojen kaupan USA:ssa ja paluu ei varmasti ole enää savikiekkomaailmaan, taloudellisten ponnistusten tarve vähenee. Rahaa tarvitaan edelleen markkinointiin, mutta sekin on enemmän hallittavissa oleva rahavirta kuin fyysisen tuotteen valmistus ja kuljetus. Rahoitusta varmasti tarvitaan, mutta sitä voidaan hommata mistä vain. Perinteisen mediajätin asema bisneksen keskiössä on varsin uhattuna.

Kun digitalisointi on muuttanut bisnestä, on outoa, ettei se olisi muuttanut myös bisneksen ansaintalogiikkaa. Tietysti se on sitä muuttanut, mutta tästä puolesta meille kerrotaan varsin vähän. Tekijänoikeusväki vaikenee tästä puolesta syvästi. Uusia ansaintamalleja ovat PR, krääsänmyynti ja tuotesijoittelu, erityisesti jälkimmäinen.

Nykyään on varsin vaikeaa nähdä ison rahan tv-sarjaa, elokuvaa tai musiikkivideota, jossa ei melko suoraan mainostettaisi autoja, lentoyhtiöitä, epäherrasmiesmäisiä urheilutöppösiä, kelloja, kännyköitä, tietokoneita, sitä, tätä ja tuota. Tämän puolen ansaintalogiikka perustuu katsojien määrään, ei maksaneiden katsojien määrään.

Piraattileffan nähneet kilauttavat siis tekijälleen jonkun laskentakaavan mukaan rahaa aivan siinä kuin leffan elokuvateatterissa lusineetkin.

Tähän voimme yhdistää pro-tekijänoikeusväki -ajattelijoiden toisinaan toistetun lauselman: tekijä haluaa rahaa. Piratismista rahaa ei heru. Piraattisaitin sulkeminen vähentää piratismia. Tekijä saa lisää rahaa. Ajatusketju on loogisestikin melko kelvoton, sillä asiaan liittymättömistä seikoista tehdään varsin rohkeita johtopäätöksiä. Sisällöllisestikin ajatusketju on poskellaan, sillä ainoa tässä ketjussa totta oleva asia on se, että tekijä haluaa lisää rahaa. Kukapa meistä ei.

Piratismistakin heruu rahaa tuotesijoittelun muodossa. Lisäksi siitä heruu rahaa krääsänmyynnin muodossa, sillä artisti ilman piratismia tuppaa jäämään kovin tuntemattomaksi. Mahdollisuus myydä krääsää tai tunkea itseänsä isolla rahalla hajuveden mainokseen, kasvaa sen mukaan, kuinka tunnettu nimi artisti on. Tässä bisneksessä ei ole mitään merkitystä sillä, onko tunnettuus peräisin levynsä ostaneilta vai piraateilta. Vain brändiarvo ratkaisee. Piraattisaittien sulkeminen ei vähennä piratismia, sillä tekniset estot osaa kiertää kuka vain sellainen, joka osaa asentaa torrent-clientin.

Tekijä ei myöskään saa piratismin vähenemisestä lisää rahaa, sillä valtaosa piratisoidusta tuotannosta on suunnattu ihmisille, joilla ei ole rahaa (=nuoret). He käyttävät jonkun osan taskurahoistaan nallelimsaan, jonkun osan vaatteisiin (joiden myynnistä voi jo joku siivu livahtaa niitä mainostaneen artistin tilille) ja jonkun osan viihteeseen. En usko tämän jakosuhteen oleellisesti olevan tekijänoikeusmafian muokattavissa. Viihdepotti valuu joka tapauksessa tekijänoikeusjärjestöjen edustamiin kohteisiin, mutta vain se.

Jos siis uusimpien rap-artistien tuotantoa ei saada enää netistä ilmaiseksi, se voidaan ostaa, mutta rahaa ei kiertoon tullut lisää mistään. Levyn hinta ja leffalipun hinta on suunnilleen sama, joten sen sijaan käydään elokuvissa vähemmän. Tai konserteissa.

Tekijänoikeusväki voi siis onnistuessaan ainoastaan vähentää toissijaisten ansaintakanaviensa tuottoja kun product placement ei tuota vähemmille katsojille suunnattuna yhtä paljon. Täysin pimentoon jäävät artistit eivät ikinä muutu julkkiksiksi, jotka voivat myydä julkisuusarvoaan.

Tai ainakin tämä arvo on pienempi. Lisää rahaa se ei saanut mistään, sillä asiakkailla ei tuota rahaa koskaan ollutkaan.

Minä oletan, että koko tämän ajojahdin tarkoitus on tunkea rahakkaiden tahojen lähituntumaan. Tekijänoikeusväki käyttää jo nyt poskettomasti rahaa oikeusjuttuihin aivan keitä hyvänsä vastaan mistä hyvänsä syystä. Rahaa käydä oikeutta selvästi riittää rajattomasti ja artisti-ressukka maksaa. Vai maksaakohan asemastaan huolestunut viihdeteollisuus? Tässä koko prosessissa, joka on alkanut jo toistakymmentä vuotta sitten, rakennetaan pikku hiljaa mallia, jossa joutavilla ja raskailla oikeusjutuilla persaukisia vastaan hivuttaudutaan lähemmäksi välikäsinä käytettäviä korporaatioita.

Mitäpä jos tavoitteena ei olekaan jahdata yksittäisiä piraatteja vaan saada yleisön ja lainsäätäjän sentimentti muuttumaan siten, että tietoverkkojen tarjoajat, kännykkäoperaattorit, tietokonevalmistajat, kännykkävalmistajat, kovalevyjen ja muistitikkujen valmistajat jne jne jne katsotaan de facto syyllisiksi joka puolella rehottavaan, tuhansia miljardeja olematonta rahaa näennäisesti artisti-ressukoille maksavaan piratismiin? Kaikki piratismi, kuten lukuisat oikeusjutut näyttävätja tulevat näyttämään, käyttää juuri näitä työkaluja, joten siis piratismia ei olisi jos ei olisi näitä työkalujakaan, työkaluvalmistajat maksaisivat suojelurahat ja tietoverkkojen tekijät toimisivat tekijänoikeusjärjestöjen urkkijoina.

Tässä kohtaa ollaan suurten rahojen äärellä.

Ehkäpä tekijänoikeusjärjestöt ovat oikein oivaltaneet, etteivät ne saa viihdettä myymällä kasvatettua kuluttajien viihdepottia. Sen sijaan on muita potteja kuten vaikka tietoliikenne ja laitteet, ja rahastamalla kymmeniä tai satoja miljardeja maailman teleoperaattoreilta osoittamalla ne leväperäisiksi rikoksen välikappaleiksi, avattiin täysin uusi ansaintakanava. Kun teleoperaattorien tuloksesta leijonanosa tulee yrityksiltä, saadaan ulottamalla rahastus tänne sekä yritysten käyttämien laitteiden hintaan, ulotettua tekijänoikeusmaksut jokaisen maitotölkinkin hintaan pieneltä osaltaan.

Olisikohan näennäisesti pähkähullun mellastuksen takana jotain tämän suuntaista?]]>