Mielipiteitä

Mitäs sitten tehtäisiin?

visti@iki.fi — 2013-05-07T17:30:18+01:00

Euroopassa on ihmetelty taas viime aikoina äärioikeiston äänen kuulumista, on sitten kyse terrorismista ja muusta rikollisuudesta tai sallitusta retoriikasta.

Sen kummemmin ottamatta tähän kantaa, huomaamme, että jälleen kerran löytyy seasta näennäisintelligentsiaa, joka on oitis kieltämässä vääriä mielipiteitä, ei ainoastaan vastustamassa niitä. Tästä näyttää tulleen maan ja maailman tapa ratkaista ongelmia: kielletään ne. Ongelmat eivät siten ratkea, mutta oman tietoisuutensa kuplaan paenneet saavat mielelleen suuremman rauhan kun sen horjuttamisesta tehdään rikos.

Miksi sitten tämä retoriikka on esillä? Jos asiaa raaputetaan hieman pintaa syvemmältä, huomataan, että mielipiteet ylipäätään ovat polarisoituneet. Ei kyse ole mistään kaasukammioiden luukkuja kolistelevien partioiden yksinoikeudella suorittamasta riemuesiinmarssista vaan siitä, että kaikki mielipiteet ovat siirtyneet kauemmaksi keskustasta. Tämän huomaa pienessä mittakaavassa jo valtapuolueissakin. Aikaisemmin Kokoomusta ja SDP:tä oli mahdoton erottaa toisistaan mutta nyt ne erottuvat, sillä molemmissa puolueissa äänessä ovat niiden laita-ajattelijat.

Mielipide-erot ovat kuitenkin kasvaneet kaikissa ilmansuunnissa. Äärioikeisto saa enemmän kannattajia, äärivasemmisto saa enemmän kannattajia ja myös uskonnolliset ääriliikkeet saavat enemmän kannattajia. Väkivaltaa tehdään (ainakin) näiden kolmen ilmansuunnan nimissä, todennäköisesti

muissakin. Ja varsin jyrkkiä ja vihaisia puheita kuuluu sekä äärioikealta, äärivasemmalta että ääriuskovaisista. Yhteiskunnallisen keskustelun silmälasit ovat kuitenkin kallellaan. Jos jossain ääriliikkeessä on ongelma, sen on oltava äärioikeistossa, sillä ne vasta pahoja ovat ja pahat ajatukset siellä johtavat kaikkeen vielä pahempaan, mutta muualla niin ei tapahdu. Vastaavasti jos uskonnon varjolla rähjääminen otetaan esille, suurin osa kuvittelee mielessään oitis parrakkaan muslimiterroristin eikä ota huomioon, että nyt jo buddhalaisetkin ovat uskonnollisessa rähjäyksessä täysillä mukana, katsokaa vaikka Burmaa ja Sri Lankaa.

Tämän johdannon tarkoitus on koota kaikki vihaiset saman sateenvarjon alle. Jos ryhdymme osoittelemaan sormella vain yhtä joukkoa ja unohdamme muut, maailma on ja pysyy vinona.

Mistä tämä johtuu? Monista asioista, mutta mietitäänpä mistä. Yleisselite on se, että Suomessa ja maailmassa on enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka kokevat jääneensä täysin jalkoihin. Osa heistä ei edes halua enää osaksi valtayhteiskuntaa. Perinteisten puolueiden kuplassa tällainen ihminen on täysin limbossa. Oikeisto käskee hänen mennä töihin, joita ei ole, ja vasemmisto haluaa syytää hänelle tukiaisia ja työnhakemiskursseja. Uskovaiset lupaavat paikan paratiisissa. Kaikki joukot katsovat oman keinonsa olevan ainoa oikea mahdollinen, mutta yleisellä tasolla. Oikeisto ei keksi, mistä ihmisille saataisiin töitä ja vasemmisto ei ymmärrä, kuka tukiaiset rahoittaa eikä korvaansa lotkauta sille, että valtaosa näistä ihmisistä ei itse asiassa haluaisi olla almujen varassa ensinkään. Uskovaiset taas eivät ratkaise tämän maailman ongelmia.

Aloitetaan globalisaation pyörästä, josta puuttuu pätkä kehää. Globalisaatioon hyökättiin innokkaasti, mutta kuluttajan roolissa. Ostamme kaiken krääsän, mitä kiinalaiset meille valmistavat, mutta miten olemme huolehtineet siitä, että myymme Kiinaan saman verran kuin sieltä ostamme? Emme mitenkään. Kun tämä pätkä puuttuu ja kauppa ei ole läheskään tasapainossa, se aiheuttaa ongelman länsimaiden työmarkkinoilla. Tekijöitä olisi, mutta kysyntää on pääasiassa niille, jotka kykenevät tekemään länsimaiden markkinoille kaupaksi käyviä asioita. Globaalin talouden mukana tuli myös vastuuta taloudenpidosta, ei ainoastaan lupaa törsätä holtittomasti roinaan. Tämä vastuu on ollut hukassa kohta 20 vuotta. Vasemmiston hellimä ajatus rahan sisäisestä jakamisesta uudelleen ei toimi, jos äyskäri vuotaa vähän joka saumasta, ja oikeiston hellimä ajatus töihin menosta ei toimi kun töitä ei ole. Uskovaisten ratkaisu olisi räjäyttää pari tehdasta Kiinassa tai bussilastillinen ostariin matkalla olevia länkkäreitä, mutta ei sekään talouden pyörää korjaa.

Toinen ongelma on taloudellisen riskinoton vähäisyyden ongelma. Länsimaissa on paljon hyviä yrityksiä, joilla on paljon rahaa, paljon työntekijöitä ja uusia jonoksi saakka odottamassa, mutta näiden ainoa visio on miettiä, miten voidaan tehdä samaa kuin tänäkin vuonna, mutta vähemmällä väellä. Kun ei investoida reippaasti uuden keksimiseen, uutta ei synny. Kun yritykset eivät luo uutta ja kaikki vain ovat jatkuvalla kulukuurilla, ihmisten tulevaisuudenusko on kadonnut. Miksi pyrkiä töihin firmaan, jossa ainoa työ on rationalisoida, saneerata ja irtisanoa, tai positioon, jossa voi olettaa tulevansa ulkoistetuksi Intiaan viimeistään ensi vuonna?

Kolmas ongelma on se, että kansallistunteesta ja kansallisista asioista on tehty kirosanoja, sillä äärioikeistolle ei kuulu antaa pikkusormeakaan. On rikosajatus miettiä, miten nimenomaan Suomi ja suomalaiset pärjäisivät maailmassa paremmin. Se sisältää ajatuksen siitä, että suomalaiset ovat parempia kuin muut, mikä on paha, vahvan kansallisvaltioajatuksen, mikä on paha, ja pyllistyksen euroideologialle, mikä on paha jossakin ilmansuunnissa. Kirjoitin itse muutama viikko sitten siitä, kuinka Suomessa on työelämässä ja bisneksissä runsaasti hyödyntämätöntä potentiaalia johtuen siitä, että Suomessa lattiatason duunari ja toimitusjohtaja ymmärtävät toisiaan, ovat lukeneet samat kirjat ja käyneet samat koulut. Näin ei ole maissa, joissa eliitti käy yksityiskoulut ja elää omassa kuplassaan, tai maissa, joissa maahanmuutto on reippaasti Suomea vilkkaampaa. Sain vastaukseksi erinäköistä puolihysteeristä huutoa, jossa siilipuolustuksessa kiellettiin minkään potentiaalin olemassaolo, sillä olin sanonut poikkipuolisen sanan maahanmuutosta. On kategorisesti väärin ajatella, että vähäisemmästä maahanmuutosta seuraisi mitään etuja, ja yksityiskoulupuoli ja suomalaisen koululaitoksen ylistäminen sivuutettiin joutavana.

Neljäs ongelma on poliittisen keskustelun degeneroituminen joutavista asioista länkyttämiseksi. Homoista on puhuttu nyt vuoden päivät, sillä poliittinen koneisto ei ollut kykenevä hoitamaan asiaa kymmenessä minuutissa, mikä on suunnilleen se aika, minkä tämä asia olisi tarvinnut tai ansainnut. Tähän de facto -pysähtyneisyyteen tyytymättömien ihmisten määrä on suuri. He ovat sitä mieltä, että maailmaa pitäisi nyt muuttaa reippaasti, joten he eivät enää ole kiinnostuneita ottamaan osaa keskusteluun, joka nysvää

päivästä ja vuodesta toiseen detaljeissa. He lähtevät hakemaan radikaalimpia muutossuuntia.

Mielenkiintoista on huomioida, kuinka kaukana Suomessa ja todennäköisesti muuallakin äärioikeisto ja äärivasemmisto katsovat toisistaan olevansa, mutta kuinka samanlaisia asioita he tavoittelevat. Retoriikka on erilaista, mutta molemmat haluaisivat sulkea jollain tavalla rajat krääsän tuonnilta, jotta oma työ kävisi paremmin kaupaksi. EU:hun suhtaudutaan melko tai täysin kriittisesti ja omaa rahaa haikaillaan takaisin euron tilalle. Sekä äärioikeisto että äärivasemmisto olisivat valmiita antamaan oikein isän kädestä suuryrityksille ja niiden johtajille. Ei ole pankkitoiminnallakaan ymmärtäjiä näissä leireissä, kuten ei ole vapailla pääomaliikkeilläkään. Erojakin toki on, lähinnä maahanmuuttoasiassa ja homoasiassa, mutta jos näistä löytyisi sopu, erinäköiset ääriliikkeet voisivat aivan hyvin kannattaa valtaosaa toistensa hankkeista.

Jos keskityn pelkästään Suomeen, on helppo keksiä ainakin joitain asioita, joita voisimme tehdä, ennen kuin pommit alkavat lentää.

Eurooppapolitiikassa pitäisi tehdä täyskäännös ja ryhdyttävä ajamaan itsekkäästi Suomen etuja. Suomi tarvitsee markkinoita tavaroilleen eli vapaakaupan ja ihmisten vapaan liikkuvuuden, mutta eipä juuri muuta. EU on täysin hukannut ajatuksensa siitä, miksi se on ylipäätään olemassa, joten sen kanssa ei kannata olla sen kummemmissa tekemisissä ennen kuin kerho joko hajoaa, mikä on todennäköisempää, tai löytää taas sielunsa, mitä en usko. Tämä ei maksa kenellekään yhtään mitään, mutta muutaman Kokoomuksen, SDP:n ja RKP:n politrukin arvovalta hieman kärsii. Haitanneeko suuria?

Suomella on taloudessaan hyödyntämätöntä potentiaalia, vaikka vastaanharaajat muuta väittävätkin. Suomi rankataan kerta toisensa jälkeen kärkisijoille kilpailukyvyssä, innovatiivisuudessa, koulutuksessa oikeastaan kaikissa muissakin tärkeissä asioissa. Suomi pärjää rankkauksissa huonosti lähinnä euroviisuissa ja jalkapallossa, ja kumpikaan ei ole suurensuuri yhteiskunnallinen kysymys. Siitä huolimatta suomalaisilla yrityksillä on vaikeuksia myydä tavaroitaan USA:n tärkeille markkinoille, ja ylipäätään tehdä läpimurtoja maailman kulutustarvike- tai palvelumarkkinoilla. Suomessa ei siis oikein osata ottaa irti niitä hyötyjä, joita suomalainen yhteiskunta yrityksiin antaa.

Tämän asian korjaaminen ei ole poliittinen kysymys. Ei kukaan jätä tahallaan menestymättä, mutta ihmiset on henkisesti nujerrettu uskomaan, että kaikkialla muualla ollaan parempia kaikissa asioissa. Ei tämä perustu mihinkään, mutta ajatusmaailman muokkaaminen ottaa aikansa. Sen sijaan, että syydetään Himaselle satoja tuhansia skeidasta, voitaisiin esimerkiksi tehdä henkinen voltti yritysmaailman uutisoinnissa. Mitäpä, jos kymmenettä vuottaan putkeen YT-neuvotteluja käyvä suurehko yritys mainittaisiin jatkossa pikku-uutisena ja isompia juttuja tehtäisiin niistä pienemmistä, jotka menestyvät ja kasvavat?

Näiden lisäksi voisi kuunnella, mitä ääriliikkeillä on sanottavana. Tässä Suomi onnistuu jo nyt varsin hyvin. Kieltäjien määrä on vähäinen ja jos jollekin kerholle löytyy järkevä puhemies, hän saa kyllä äänensä kuuluviin. Ei todennäköisesti kovin positiivisessa sävyssä, sillä valtamedia kannattaa valtaestablishmenttia, mutta saa kuitenkin. Monissa muissa maissa päättäjät ja ihmisten valtaenemmistö ovat autuaan tietämättömiä siitä, että establishmentin ulkopuolella on ajattelevia ja fiksuja ihmisiä, joilla on jotain asiaa, sillä oman kuplan ulkopuolella kuvitellaan olevan vain roskaväkeä ja terroristeja.

Kolme liian pientä

visti@iki.fi — 2013-05-02T11:18:58+01:00

Politiikassa peräänkuulutettiin koko konsensuspolitiikan ajan aatteellisempaa politiikkaa ja vaadittiin muunmuassa tätä ratkaisuksi aleneviin äänestyslukuihin. No, nyt sitä on sitten saatu. Kokoomus on kääntynyt hieman oikealle, demarit reippaasti vasemmalle, persut muistuttavat paikoitellen hurmosliikettä ja pikkupuolueet ovat rämpineet korpipolkuja aina.

Tällä hetkellä vähiten aatteellista politiikkaa tekeekin Kepu, joka ei tunnu tekevän juuri mitään paitsi nurkkasi Helsingin Sanomat äänitorvekseen. Huomaamme, että juuri tällä reseptillä Kokoomus sai vallattua käytännössä jokaisen päättävän paikan Suomessa itselleen kuin vaivihkaa. Oppositiossa ei tehty juuri mitään eikä myöskään kepuvetoisessa hallituksessa. Hesari teki propagandatyötä muutamissa ydinkysymyksissä joko suunnitellusti tai ilman suunnitelmaa. Nyt Kepu on kannatusmittausten mukaan Suomen suurin puolue huolimatta siitä, että se on eduskunnan pienin oppositiopuolue. Onneksi vaaleja ei pidetä aivan vielä.

Aatteellisen politiikan tilaajat lienevät kuitenkin tyytyväisiä. Vai ovatko? Välillä tuntuu siltä, että aatteen palossa yritetään väkisin rakentaa riitoja sinne, missä niitä ei ole, ja erottua liiaksi muista puolueista. Kun puolueita on paljon, suuret linjat pitää väkisinkin sysätä sivuun, sillä niistä ei löydy kymmentä eri mielipidettä. Itse asiassa pikkuasioistakaan ei löydy riittävästi erilaisia näkemyksiä. Homojen avioliittoon voi suhtautua melko lailla kahdella tavalla. Ehkä kolmella jos oikein yritetään. Kun eroja ei tällä tavoin ala asiakysymyksistä riittävästi löytyä, temppu on niputtaa niitä yhteen tarpeeksi monta ja sen jälkeen ollaan taas tukevasti eri poteroissa.

Kun kuuden aatteitaan korostavan puolueen ympärille rakennetaan persuntorjuntaministeriö, on tietysti melko selvää, että se ei saa aikaiseksi mitään. Eikä ole saanutkaan. Puolueita on yksinkertaisesti liikaa siihen, että niiden aatteellisia haihatteluja voidaan suuresti kuunnella. Nykyisessä puolueiden seulassa on myös puhvelin mentävä aukko, josta jokainen arvo- ja talousliberaali humpsahtaa huutaen lävitse. Heitä ei kuuntele kukaan vaan he joutuvat aina tekemään huonon kompromissin.

Nykyisen aatepolitiikan aika on oikeastaan muovannut kolme suurempaa keskittymää.

Ensimmäinen on arvoliberaaliutta korostava joukko. Tämä sakki pesii Vihreissä ja Vasemmistoliitossa, mutta myös Kokoomuksessa ja SDP:ssä. Sen nykyisenä äänitorvena toimivat kuitenkin Vihreät ja Vasurit. Arvoliberaaliudessa tämä etulinja tosin hieman toisinaan hoipertelee, sillä näiden suuntien moral majority kannattaa väärien mielipiteiden esittämisen rajoituksia. Jos jätetään nämä haihattelijat sivuun, miksi asia on niin ongelmallinen äänestäjälle? Siksi, että samassa paketissa pitää allekirjoittaa melko vasemmistolainen

talousoppi. Ajaakseen homojen asiaa pitää samalla ajaa suurempaa julkista sektoria ja lisää veroja Niille Muille, ja suhtautua julkistalouteen siten, että se on runsaudensarvi, joka ei ehdy koskaan. Näiden asioiden niputtaminen yhteen takaa sen, että arvoliberalismi ei tule mahtumaan saman katon alle Suomessa pitkään aikaan, mistä syystä se ei myöskään saa aikaiseksi kovin paljon huolimatta siitä, että arvoliberaalien hankkeiden vastustajia on yhtä vähän kuin alkoholisoitumattomia entisiä hiihtourheilijoita. Tästä kuitenkin syntyy melko klassinen vasemmistolainen puolue.

Talousliberaaliutta näennäisesti kannattava joukko ryhmittyy Kokoomuksen ympärille, mutta aatteella on kannattajia niin Vihreissä, Kepussa kuin RKP:ssäkin. Ongelma on tässä paketissa se, että "jumalauta, näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata jumalaa" -sakki on siellä ja se on äänekäs. Jos menee allekirjoittamaan huolen julkistalouden tilasta, pitää samalla allekirjoittaa raamattu, armeijan ohjesääntö ja ydinperhekäsitys. Talousliberaaliuden suhteen tämä maltillinen oikeisto tosin vetäytyy pitkälle savuverhon taakse, sillä tosiasiassa se on opettajista, lastentarhantädeistä, sairaanhoitajista ja pikkuvirkamiehistä koostuvan ääriespoolaisuuden edunvalvoja. Kun julkista sektoria ei voi supistaa lopettamalla sieltä turhia töitä, jää jäljelle leikata tulonsiirtoja, mikä ei ongelmia korjaa.

Kolmas Suomen puolue on vennamolaisuus, jonka tämän hetken inkarnaatio on perussuomalaisuus. Vennamolaisuuden kovaa ydintä on vastustaa kaikkea ja kaikkia ja mitä kauempana rehdin kainuulaisen palstaviljelijän sikalasta joku on, sitä suuremmalla epäluulolla siihen kuuluu suhtautua. Perussuomalaisia syytetään aatteettomaksi sillisalaattipuolueeksi, muttei se ole sitä. Sen aate on nimenomaan vastaan haraaminen ja se onnistuu monilla eri tavoilla. Aatteellisesti se on ehkä jopa yhtenäisin Suomen puolueista, sillä se varsin linjakkaasti kääntää selkänsä kaikelle uudelle ja yrittää kääntää kelloa takaisin Kekkosen aikaan. Tämän puolueen kohdalla ongelma onkin toisenlainen: puolue nimittäin tuntuisi olevan oikeassa joissain osissa politiikkaa. Tämä voidaan tietysti laittaa sattuman piikkiin, sillä kun sanoo ei kaikelle, joskus se on oikea vastaus. Puolue on kuitenkin vaatinut itsekkäämpää linjaa esimerkiksi Eurooppa- ja luonnonvarapolitiikassa, ja kun katsotaan rahan loputonta kuppaamista Alppien eteläpuoliseen Afrikkaan, voidaan sanoa, että Suomi pärjäisi tällä hetkellä paremmin jos ei olisi lähtenyt ensimmäiseenkään tukipaketiksi kutsuttuun puhallukseen.

Mikä puuttuu joukosta?

Aivan oikein. SDP ei sovi tällä hetkellä mihinkään lokeroon. Se on yrittänyt kääntyä vasemmalle, mutta siellä on jo täyttä kun uuden sukupolven vasemmistolaisuus on jo järjestäytynyt. Se on myös järjestäytynyt täysin eri tavalla kuin SDP, joten SDP:n siirtyminen vasemmalle on kuin lentotukialuksen tuominen Saimaalle. Korporatiivinen ja monoliittinen SDP ei edes ymmärrä, miksi nuoret Vasemmistoliitosta eivät kilvan kipitä äiti SDP:n helmoihin, ja turhautuneisuudessaan syyttävät Vasemmistoliittoa vasemmiston hajottamisesta.

Oikeallakaan ei ole tilaa, sillä siellä törmätään Kokoomukseen. Korporatiivisuus sopii tänne hyvin, mutta jotkut arvot ovat törmäyskurssilla. Lisäksi on perinteisen ideologisen jaon ongelma. Tämän päivän järkikokoomuslaisuus ei eroa tämän päivän järkisosiaalidemokatiasta mitenkään, mutta perinteisesti puolueet ovat edustaneet vastakkaisia laitoja. Puolueissa on myös vähäjärkikokoomuslaisuus ja vähäjärkisosiaalidemokratia, jotka ovat edelleen kaukana toisistaan. Nämä fraktiot ovat pieniä mutta äänekkäitä ja estävät melko tehokkaasti järki-ihmisten rakentavan yhteistyön.

Kolmannessa suunnassa on runsaasti liikkuvia äänestäjiä. Persut ovat vasta ruvenneet persuiksi eikä ole mitään takeita siitä, kuinka uskollisia persuja heistä on tullut. Ääniä olisi tässä suunnassa tavoiteltavaksi, mutta aatteellinen ongelma on täälläkin. Pikkukaupunkien duunarit kokevat vennamolaisuuden kutsun vahvana, mutta akateeminen SDP ei ole valmis tähän suuntaan siirtymään.

Toinenkin puuttuu joukosta. Yllä jo mainittu Kepu. Se on edelleen piilossa nuolemassa haavojaan eikä oikein tiedetä, millaisena se ponnahtaa esiin seuraavien vaalien alla. Mistä sen kasvanut kannatus on peräisin? Persuilta vai kaupungeista?

Itse annan kuitenkin seuraavien vaalien ratkaisijan roolin SDP:lle. Mihin puolue parkkeerataan ja missä komennossa? Pelkällä detaljitason ideologisella haihattelulla ei suurena puolueena pärjää. Alkaako se valvoa jonkun etuja? Jos niin kenen? Palkansaajan? Eläkeläisen? Julkisen sektorin työntekijän? Mikä on SDP:n suhde EU:hun? Ja ennen kaikkea, mikä on sen vihollinen? Kokoomus vai Persut?

Suomen kannalta on kuitenkin surkeaa, jos ensi vaalien jälkeenkin tarvitaan joko kolme suurena itseään pitävää puoluetta tai kaksi plus vaa'ankieliasemaa käyttäviä päiviräsäs-avohoitokerhoja hallituksen muodostamiseen. Neljän vuoden pysähtyneisyys maksaa liikaa ja toiseen ei olisi varaa.

Mikä on talouspolitiikan vaihtoehto?

visti@iki.fi — 2013-04-22T15:35:15+01:00

Useimmissa länsimaissa politiikka on tällä hetkellä maltillisen oikeiston käsissä ja maltillinen vasemmisto on oppositiossa. Tämä ei ole sattumaa, mutta syiden selvittäminen vaatisi historiallisen katsauksen sodanjälkeisistä sykleistä ja sen, kuinka vasemmistot kaikkialla Euroopassa muuttuivat vanhaa ylläpitäviksi virkamiespuolueiksi joukkovoima-aatteen ympärille ja niiltä jäi huomaamatta, kuinka yhteiskunnat muuttuivat yksilökeskeisempään suuntaan. Tästä samaisesta syystä erinäköiset

laitavasemmistopuolueet eri maissa pärjäävät historialliseen kannatukseensa nähden varsin mukavasti ja niiden ikäpyramidi on terveempi kuin pystyyn kuolevan sosiaalidemokratian. Mutta tämä on sivuseikka.

Kun talouskriisi, joka siis on nimenomaan julkisen talouden ylivelkaantumisen kriisi, hyökkäsi täydellä voimalla Eurooppaan, vallankahva otti ohjelmaansa julkisten menojen pienentämisen ja vasemmisto-oppositio otti ohjelmaansa vaatimuksen julkisten menojen kasvattamisesta. Näistä kahdesta tiestä olen sitä mieltä, että menoleikkausten tie on parempi kuin lisämenojen tie, sillä menoleikkaukset lopulta jättävät jäljelle maaperän, jolla on tilaa versoa ja tuottaa uutta. Lannan lapioiminen entistäkin rivakammin kaikkien versojen päälle tappaa kaikki versot, mutta antaa ehkä hieman jatkoaikaa jo valmiiksi taivaita hipoville mutta ytimeltään lahoille pystymetsän jättiläisille.

Perustelen tätä siten, että tosiasiassa vasemmiston keinoa on kokeiltu. Eri maissa eri termeillä. Englannissa QE eli Quantitative Easing on pumpannut satoja miljardeja yhteiskuntaan ja amerikkalaiset tuhansia miljardeja. Talous ei ole kuitenkaan lähtenyt kiitolaukalle, vaikka rahaa on maailmassa enemmän kuin sitä on koskaan ollut. Veronmaksajaakin on hellitty, vaikka siltä ei oikeastaan tunnukaan, sillä jos julkisen talouden vajeita olisi oikeasti lähdetty vauhdilla supistamaan, kaikki verot olisivat reippaasti nykyistä korkeammat. Ei ole kulutuskysyntä lähtenyt raivoisaan laukkaan, mutta inflaatio kyllä on laukannut.

Läntisten maiden ongelma kun ei ole rahan puutteessa vaan tekemisen puutteessa. Rahaa voi talikoida vaikka kuinka paljon, mutta jos se vain valuu Kiinaan kulkematta lähtöruudun kautta, sillä ei ole mitään vaikutusta juuri mihinkään.

Vasemmisto hellii ajatusta julkisen sektorin paisuttamisesta lisävelkarahalla, mutta mitä hyötyä tästä on? Ei se tuo uutta, taloudellisesti kestävää ja omillaan pärjäävää tekemistä kenellekään. Jos teetetään rakennushankkeita julkisella rahalla ja hankkeet kilpailutetaan asianmukaisesti, latvialaiset ja puolalaiset rakennusmiehet saavat töitä ja kapeneva länsimainen keskiluokka maksaa. Toinen vasemmiston hellimä ajatus monissa maissa on vanhan teollisuuden ja vanhojen yritysten pitäminen tukiaisrahalla tai verohelpotuksilla pystyssä “väliaikaisesti”, mikä tarkoittaa pysyvästi.

Tulkitsen itse nykyisen kriisin niin, että juuri tämä ajattelu on sen aiheuttanut, ja kriisi syntyi nimenomaan siinä kohtaa, kun tämän onnenpyörän ikiliikkujaluonne asetettiin kyseenalaiseksi. Yhtäkkiä huomattiin, että Euroopan rahat menevät pysähtyneisyyden ja dinosaurusten ruokkimiseen ja nousevien talouksien rahat menevät uuden luomiseen. Uusi on tähän saakka ollut lähinnä kopioimista ja asioiden tekemistä halvemmalla, mutta se on silti uutta verrattuna eurooppalaiseen saman sorvin pyörittämiseen ja loppurahojen kippaamiseen ranskalaisille maajusseille. Yhtäkkiä oivallettiin, että haudan partaalla hoippuva teollisuus ja talous eivät siitä pelastu, vaikka niitä tekohengitetään “väliaikaisesti” vielä joitakin vuosia, vaan tekohengitys on pysyvää kunnes letkut otetaan irti.

Tästä syntyi epäluulo nimenomaan Euroopan keskusjohtoisia talouksia kohtaan. Aivan riippumatta siitä, onko niissä

ollut vallalla oikeisto vai vasemmisto, kaikki ovat toteuttaneet sitä politiikkaa, jota vasemmisto nyt vaatii toteutettavaksi. Tässä mielessä kyse ei ole edes vaatimuksesta erityisen vasemmistolaisen politiikan toteuttamiseksi vaan ainoastaan vaatimus siitä, että oikeisto tekisi sitä, mitä se on viime vuosikymmenet tehnyt aina vallassa ollessaan samoin kuin vasemmistokin. Kun muutosta kaikilta ilmansuunnilta vastustettiin vuosikymmenet, hankkeessa onnistuttiin erinomaisen hyvin, ja muutos jäi tulematta. Talouden uudistava kiertokulku pysähtyi länsimaissa 90-luvun alun lamaan, joissain maissa se oli pysähtynyt jo aikaisemmin. Ajateltiin, että kunhan valtiot ohjailevat tarkasti taloutta ja kaikkea muutakin, kuplat jäävät syntymättä ja talouteen syntyy uutta dynamiikkaa oikeaoppisten ajatusten ja konsensuksen isällisen ohjauksen vallitessa.

Kuplia syntyi edelleen, sillä fiksut keksivät, kuinka tätä järjestelmää kupataan loputtomiin, ja puhallukset keskittyivät kiinteistöbisnekseen ja sitä rahoittaneeseen pankkisektoriin. Yritystoimintaa ei maailman mittapuulla ole keskusjohtoisuus ja konsensus kyennyt tuottamaan. Tämän ei pitäisi olla kenellekään uutinen, sillä komitea ei kykene olemaan erityisen radikaali. Politiikka on kompromissien hakemista ja konsensuspolitiikka on vesitettyjen kompromissien hakemista ja innovatiivinen yritystoiminta ei voi olla oikein kumpaakaan.

Hyvin raa’asti yksinkertaistamalla totean menestyvälle yritykselle kaksi reseptiä. Ensimmäinen on jonkun jo keksityn asian tekeminen paljon paremmin ja/tai paljon halvemmalla ja toinen on kokonaan uuden bisneksen raivaaminen paikkaan, jossa sellaista ei koskaan ollutkaan. Paremmin ja halvemmalla tekeminen ei ole erityisen helppoa, mutta se vaatii erilaista lahjakkuutta kuin markkinoiden raivaaminen asialle, josta kukaan ei koskaan kuvitellut kenenkään saavan bisnestä aikaiseksi. Uuden raivaaminen taas on bisnestä, jolle nauretaan ensin ja kansan syvät rivit ovat sitä mieltä, ettei tuosta mitään tule, kunnes maaima onkin yhtäkkiä valloitettu.

Asiaa voi havainnollistaa vaikkapa kännykkäbisneksessä. Nokia oikeastaan raivasi nuo markkinat auki Motorolan kanssa ja ne ryhtyivät tekemään tätä silloin kun pidettiin täysin naurettavana ajatuksenakin, että kaikilla olisi varaa matkapuhelimeen ja että kännykkä voisi oikeasti olla sen kokoinen, että se kulkee mukana. Nokia oli pitkään varsin innovatiivinen firma, kunnes se jossain vaiheessa muuttui kopioivaksi firmaksi hyödyntämään rautaista logistiikkaa. Ei se enää uutta keksinyt samaan tahtiin kuin ennen, mutta koska se sai muita nopeammin kännykät kauppoihin ja uudet keksinnöt implementoitua niihin, sillä meni edelleen varsin vahvasti. Kännykkämarkkina kuitenkin muuttui reippaasti uusien innovaatioiden tultua markkinoille. Taaskin keksinnöllä, jolle aluksi naurettiin. Innovatiiviset firmat nurkkasivat markkinat parissa vuodessa logistiikkafirmoilta, kunnes maailma muuttui taas. Nyt kännykkäbisnes on taas logistiikkabisnestä, jossa halpa myy, mutta tämän päivän halpa on vain eri kuin halpa viisi vuotta sitten. Ennen se oli Nokian peruskännykkä, nyt se on korealainen Android.

Innovatiivinen firma siis on niskan päällä jos on innovaatioita ja jää jalkoihin jos ei ole. Kopiobisnes taas jää innovaatioiden jalkoihin nopeasti kunhan keksintöjä vain ryhdytään tekemään.

Tämä varsin yksinkertainen katsaus yritysmaailmaan on välttämätön sivujuonne sen ymmärtämisessä, mikä nyt on vinksallaan. Eurooppalaisen, johon lasken valkoiset entiset siirtomaat muilla mantereilla, kulttuurin ydinosaamisaluetta on innovaatio, sillä näiden yhteiskuntien historia on sopimusyhteiskunnan historiaa. Sopimusyhteiskunta taas tuotti yksilön vallan ja vastuun sekä yksilökeskeisen maailman, kun taas muissa kulttuureissa yhteisöt ovat keskeisemmässä asemassa. Uusien polkujen raivaaminen vaatii yksilöitä, joilla on intoa ja näkemystä kyseenalaistaa se, miten on ennen tehty, on sitten kyse tuhat vuotta vanhasta perinteestä tai kaksi vuotta vanhasta palvelusta, sekä ympäristön, jossa tällaiset yksilöt pääsevät toteuttamaan itseään eikä heitä nitistetä henkisesti. Tämä individualismi on taannut sen, että melkein kaikki maailman merkittävät keksinnöt viimeisen 500 vuoden ajalta ovat peräisin länsimaista.

Yritämme kuitenkin liata omaa pesäämme äärimmäisen rivakasti. Konsensuspolitiikka on individualismin vihollinen. Meihin yritetään väkisin juurruttaa ryhmän asettamista etusijalle, änkyräkansallistunnetta, solidaarisuutta, ristiriitojen välttämistä ja kaikenlaisia pehmoja ryhmähaliaatteita. Muiden yläpuolelle nouseminen ei ole enää kovin hyvä asia. Politiikassa yhdestä totuudesta poikkeaminen johtaa eristykseen. Dinosaurusfirmoja johtavat pavunlaskijat eivätkä hullut nerot.

Mitä me tällä yritämme saavuttaa? Minä en sitä ymmärrä, sillä ryhmähenki- ja ryhmäkuriaatteessa kiinalaisilla on kolmentuhannen vuoden etumatka. Kannattaako sitä kuroa kiinni vai yrittää pärjätä sillä, missä me olemme selvästi parempia?

Tästä päästään takaisin talouteen. Dinosaurusfirmojen tekohengittäminen ja yhteiskunnan museoiminen paikalleen on juuri se, joka ei länsimaiden ydinosaamisaluetta ole. Kun yhteiskunnat on valjastettu vuosikymmeniksi tuottamaan pysähtyneisyyttä, on tuloksiakin alkanut syntyä. Nyt politiikka riitelee siitä,

säästetäänkö peruspalveluista vai korotetaanko herrojen veroja. Juuri kauempana oleellisesta olevaa poliittista keskustelua on vaikea löytää, sillä tosiasiassa ei pidä tehdä kumpaakaan. Länsimaat kykenevät aivan hyvin rahoittamaan peruspalvelut kunhan eivät haaskaa rahoja humpuukiin, ja herroja vastaan suunnatut kostotoimenpiteet ovat väärä signaali. Väärä signaali se on siksi, että takana oleva ajatus on ihmisten pitäminen yhtä tärkeinä, mikä on roskaa. Ihmiset ovat eriarvoisia ja tätä eriarvoisuutta kuuluu korostaa ja jalostaa. Nyt on lupa erottua joukosta jos on viihdetaiteilija tai pallonpotkija, mutta miljardien tahkoaminen ei ole kulttuurillisesti samassa asemassa, sillä rahat ovat peräisin jonkun riistämisestä. Ihmisarvo ja perusoikeudet kuuluvat kaikille, mutta tämä ei tee ihmisistä yhtä tärkeitä, eikä asialle ole myöskään yhteistä mittatikkua kuten ei pidä ollakaan.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Näen suunnilleen kaksi eri vaihtoehtoa: ensimmäinen on se, että jatketaan nykyisellä kulukuuritiellä. Tie on pitkä ja kivinen, mutta sukupolvessa vätystelyn kuona lienee pyyhkäisty pois. Nykyisten oppositioiden lisärahoitusta pysähtyneisyydelle en suosittele, sillä se on tässä vaiheessa jo pysähtyneisyyden derivaatta: yritetään hidastaa pysähtyneisyyden muutosvauhtia. Poliittinen asetelma on kiusallinen, sillä kuten kirjoitettu on, vallankahvassa on melkein kaikkialla maltillinen oikeisto. Jos joka toisessa länsimaassa olisi vallalla maltillinen vasemmisto ja huomattaisiin, että kaikissa maissa politiikka on ollut täsmälleen samaa, olisi helpompaa nähdä, että kyse ei ole oikeistovasemmistoasetelmasta vaan muutoksen suosimisesta tai vastustamisesta, ja tämä jako ei noudata mitään puoluekartalla näkyvää jakolinjaa. Muutoksia toivotaan kaikissa puolueissa ja museointia kannatetaan yhtä lailla, ja kaikissa suurissa puolueissa museovirastoväki on niskan päällä kaikissa maissa.

Voisiko olla joku toinenkin lähestymistapa kuin säästää tai kipata lainarahat Kiinaan ja Puolaan julkisina hankkeina ja ihmisten krääsäkulutuksena? Kun katselen verkostoja täällä ja Suomessa, huomaan, että yritteliäitä ihmisiä on vaikka kuinka paljon. On ideoita. Järkeviä, järjettömiä ja siltä väliltä, mutta mikä hyvänsä näistä voi menestyä, sillä järjettömältä tuntuva idea voi juuri olla se uusi polku, jota kukaan ei ole vielä kulkenut. Kaikkialla vallitsee kuitenkin sama tilanne: ei ole rahaa. Pöytälaatikot ovat pullollaan ideoita ja kaikki länsimaat ovat pullollaan näitä ideoita hieman kehitelleitä pikkufirmoja, joiden ainoa ongelma on saada kaksi miljoonaa bisneksen käynnistämiseksi.

Keskuspankit ovat kipanneet tuhansia miljardeja yhteiskuntiin, mutta tähän tarkoitukseen ei ole riittänyt muruakaan. Startuppien rahoitus on tänään aivan yhtä jäissä kuin se oli viisi vuotta sittenkin. Jos tästä rahasta olisi käytetty edes promille tähän tarkoitukseen, länsimaissa olisi tuhansia uusia yrityksiä, joilla olisi valmiita tuotteita myytäväksi ympäri maailmaa. Mutta koska rahat kanavoidaan julkisen kulutuksen kautta tukiaisina dinosaurusfirmoille tai julkisten hankkeiden ja kilpailutussääntöjen kautta ulkomaisille rakennusliikkeille ja loput Kiinaan, kaikki näivettyy ympärillä ja uutta ei synny.

Kun kerran länsimaat ovat tähän saakka olleet hyviä ideoiden hautomisessa ja uuden keksimisessä, juuri nyt on pulaa työstä ja tekemisestä länsimaissa ja aloittelevilla yrityksillä on krooninen pula rahoituksesta, tämä vaikuttaa kokonaisuudelta, joka voitaisiin ratkaista, jos vain olisi tahtoa. Kannattaako esimerkiksi

Suomen maksaa tukiaisia kotimaisen ravintolabisneksen kanssa kilpailevalle kelluvalle ravintolabisnekselle ja kutsua tätä “innovaatiotueksi”, vai kannattaisiko tähän tarkoitukseen menevillä rahoilla käynnistää sata uutta yritystä vuosittain? Eivät ne kaikki menesty, mutta jos niistä edes yksi menestyy, se tuottaa työn, alihankinnan ja verotulojen muodossa kestäviä joskaan ei ikuisia hyötyjä. Jos kanavoitaisiin maatalouden kotimainen tuki sekä sellaiseksi naamioidut ympäristötuet tähän samaan tarkoitukseen, saataisiin rahoitus tuhannelle uudelle startupille. Joka vuosi.

Eikä tässä kaikki. Jos rahoituksen ehto olisi 25% omistusosuus, rahoittaja saisi menestyneistä firmoista muikean voiton joskus myöhemmin ja on aivan mahdollista, että tämä toiminta ei edes olisi pitkän päälle tappiollista toisin kuin rahojen kippaaminen tekohengitykseen. Jos taas Suomessa olisi yhtäkkiä kolmen miljardin potti vuosittain aloittelevien yritysten rahoittamiseen ja rahoituksen ehto vain se, että toimintaa pyöritetään nimenomaan Suomessa, ei tarvitsisi enää miettiä, miten saataisiin Suomeen suuntautuvaa maahanmuuttoa jalostettua sellaiseksi, kuin se maahanmuuttoon positiivisimmin suhtautuvien visioissa on. Kun rahoitusta ei muualta saa, hyvän idean takia sitä kannattaisi tulla hakemaan sellaisestakin paikasta, johon ei lahjakkaan muuten tekisi mieli muuttaa. Vaikka yritykset eivät menestyisi, ihmiset olisivat kuitenkin paikalla ja vaikka oma idea ei menesty, naapurifirma saattaisi kaivata hieman lisävahvistusta bisneksiinsä, ja samalla tulisi ratkottua työvoimakapeikkoja. Tuhat uutta startuppia isoimmissa kaupungeissa loisivat verkostoja, jotka saattaisivat poikia uusia ideoita.

En tiedä. Periaatteessa vastustan kaikenlaisia tukiaisia, mutta tätä olisin valmis kokeilemaan. Voimakkaan julkisen startup-rahoituksen vastustajat ovat perinteistä bisnestä, jotka eivät halua kilpailijoita markkinoilleen. Tämä huoli on osin oikeutettu, mutta ei mielestäni niin suuri, että nykytilanteessa se estää julkisen startup-rahoituksen tykkänään. Pääomasijoittajatkin mussuttavat, että heiltä menee bisnes alta, mutta koska startupit kärvistelevät rahanpuutteessa kun sitä ei pääomasijoittajilta saa, ja jos saa niin ehdot ovat järkyttävän huonot, tämäkään ongelma ei ole kiinnostava. Varmasti rahaa käytettäisiin väärinkin, mutta jos huijareille päätyisi tästä potista viisi prosenttia vuosittain, se olisi silti pienempi tappio kuin kahden miljardin kippaaminen maatalouden tukemiseen vuosittain.

Suurin käytännöllinen ongelma on se, miten estetään poliitikkojen halu äyskäröidä tuota rahaa omille kuvitelluille kannattajille oikeissa paikoissa ja miten estetään TEKESin kaltaisten pysähtyneisyyttä ja konsulttien tuottamia kauniita liiketoimintasuunnitelmatablitsoja palvovien instanssien kulttuurin pesiytyminen tähän toimintaan.

Minä pistäisin kuitenkin mieluummin verorahaa versojen rahoittamiseen kuin pystymetsän pönkittämiseen. Tämä jättäisi yrittämisen yrittäjille kuten myös sen miettimisen, mitä kannattaa myydä ja kenelle. Tämä asia ei kuulu poliitikoille ensinkään, mutta yritysten toiminnan mahdollistaminen kuuluu. Siihen kuuluu vakaa yhteiskunta, jossa infrastruktuuri ja peruspalvelut toimivat, mutta siihen voisi aivan hyvin kuulua myös sijoitustoimintaa rahoitusjärjestelyjen muodossa, jos näin parannetaan yritysten toimintaedellytyksiä asetelmassa, jossa yksityinen sektori ei ole halukas havaittua ongelmaa ratkaisemaan.

Tämä on periaatteen tasolla yksi julkisen sektorin tehtävistä.

Puuttuva pätkä putkea

visti@iki.fi — 2013-04-11T11:29:41+01:00

Esitän tässä suomalaisen julkisen sektorin ongelman, mutta asia on yleistettävissä valtaosaan muistakin länsimaista. Esityksen taiteellinen taso ei päätä huimaa, mutta emme anna sen häiritä.

Ei ole kovinkaan harvinaista saada lukea siitä, että infrastruktuuri rapistuu käsiin tai jossain tärkeänä pidetyssä peruspalvelussa on huutava pula jostain kriittisestä resurssista, on se sitten työn tai tavaran muotoista. Sen jälkeen kun ongelma on tunnistettu, tehdään hyvin tyypillinen ehdotus: korotetaan veroja tai ainakin rakastateaan kaikkia nykyisiä verojamme, sillä mitä mistään tulisi pienemmällä rahalla kun ei nykyinenkään tahdo riittää. Analyysi on poskellaan, sillä ongelmaa ei kuitenkaan ole tunnistettu oikein. Oikein on tunnistettu ainoastaan se, miten se ilmenee.

Kuvaan julkista sektoria aparaatiksi, jonka läpi vesi virtaa. Vesi kuvaa rahaa, joka otetaan veroina ja allokoidaan tärkeinä pidettyihin kohteisiin. On tuutti, josta vesi valuu aparaattiin ja on toinen tuutti, josta se valuu peruspalveluihin.

Välistä puuttuu metri putkea.

Kun oikealla puolella on vajausta, melkeinpä koko poliittisen koneiston ratkaisu on lisätä painetta vasemmalla puolella siinä toivossa, että vasemmanpuoleisesta tuutista suihkuaisi enemmän vettä oikeanpuoliseen. Tavoita ehkä saavutetaan, mutta valtaosa vedestä ruiskuaa pitkin seiniä. Oikea tapa olisi rakentaa tuo puuttuva metri putkea, jotta kaikki vesi menisi sinne mihin pitää, mutta tähän ei ole poliittista tahtoa. Tahto puuttuu siksi, että koko poliittinen aparaatti on nykyään olemassa vain järjestelmän roiskeiden pyydystämiseksi ja äyskäröimiseksi omalle tai kuvitellulle kannattajakunnalle.

Retoriikassa kaikki ovat olevinaan kiinnostuneita oikean puolen tuutista, mutta tosiasiassa se tarvitaan ainoastaan perusteeksi, miksi vettä ylipäätään ruiskutetaan. Jos tätä tuuttia ei olisi, ei olisi mitään perustetta suihkuttaa vettä vasemmalta valtavalla paineella. Jos taas puuttuva putki rakennettaisiin, roiskeita äyskäröivä koneisto jäisi työttömäksi ja menettäisi oikeutensa olla olemassa.

Tämä puuttuva putki pitäisi kuitenkin rakentaa. Tarvitsemme poliittisen järjestelmän miettimään, mikä kaikki on tarpeellista peruspalvelua tai muuten vain syytä tehdä julkisesti, sekä myös miettimään, millaisista puroista vasemman puolen virta koostuu. Tämä on politiikkaa puhtaimmillaan. Nyt kuitenkin vallitsee kahden totuuden järjestelmä. Retoriikassa tehdään juuri näin, mutta tosiasiassa suurimmat erot liittyvät roiskeisiin eikä yksikään puolue ole tässä toista parempi. Yksi haluaa roiskeet tukiaisina omistamilleen yrityksille. Toinen haluaa roiskeet tukiaisina elinkelvottomalle teollisuudelle, jotta rakennemuutos ei veisi työpaikkoja. Kolmas ja neljäs haluavat rahat tukiaisina maaseudulle millä hyvänsä perusteella. Viides haluaa tukea rahoilla oikealla kielellä tehtäviä asioita. Kuudes haluaa tukea tuulimyllyjä ja laadullisesti kehnoa maahanmuuttoa. Jne.

Kun seuraa poliittista keskustelua ja sen päämääriä, huomaamme, että pyritään lähinnä tasaamaan roiskeiden määrä vakioksi eikä oikean puolen tuutin virtaa. Jos järjestelmä osoittaa yskimisen merkkejä, yksi on viilaamassa oikean puolen tuuttia pienemmäksi ja toinen vasemman puolen tuuttia isommaksi. Suomeksi siis vasemmisto haluaa korottaa veroja ja oikeisto haluaa leikata peruspalveluja.

Voitaisiinko sopia, ettei tehdä kumpaakaan vaan rakennetaan tuo puuttuva putkenpätkä? Mietitään, mikä kaikki on tarpeellista ja tehdään se kunnolla, ja jätetään loput tekemättä kokonaan. Tarvitsevatko Itämeren kelluvat baarit todella “innovaatiotukea” vuosittain? Tarvitsevatko maajussit “ympäristötukia”? Tarvitaanko erinäköisiä puuhasteluohjelmia, jotka eivät työllistä, puhdista eivätkä korjaa mitään? EU:n myötä tukiaisviidakko on levähtänyt hankalammin perattavaksi, sillä EU periaatteessa kieltää valtaosan tukiaisista. Kun maataloutta ei saa tukea suoraan, annetaan ympäristöllisiin tuloksiin verrattuna ylimitoitettua ympäristöpoliittista tukea jatkeeksi ja näin kierretään sääntöjä. Sama koskee mainittuja innovaatiotukia. En tiedä, mitä innovaatioita laivanvarustamot meille kultamuniksi meinaavat hauduttaa, mutta en myöskään pidätä hengitystäni, että sellaisia tuosta suunnasta alkaisi viimein tursuta.

Voidaan myös kyseenalaistaa osa ihmisten saamista tuista. Esimerkiksi lääkekorvaukset satunnaisesti sairaille ovat joutavia. On aivan samantekevää, maksaako pakasta vedetty flunssa-antibiootti kolme euroa vai kaksi, mutta alennuksen antaminen aiheuttaa melkoisen byrokratian. Tämän tuen voisi kohdistaa paremmin todella köyhille, kalliita lääkkeitä tarvitseville ja kroonikoille metodilla, joka ei siirrä keskiluokan rahaa keskiluokalle tuon tuutin lävitse ensinkään. Ainakin keskustelun tasolla pitäisi puhua myös siitä, mikä on esimerkiksi ammattilaisurheilun prioriteetti yhteiskunnassa. Ja miettiä, miten paljon aluepolitiikalla yritetään jarruttaa muuttoliikettä.

Tulopuolella taas voisi keskustella esimerkiksi siitä, kannattaisiko luonnonvarojen hyödyntäjiltä kerätä jotain vaivanpalkaksi siitä, että rakentavat vuotavia kaivosaltaita muiden siivottavaksi. Suomella ei toistaiseksi ole suurta raaka-aineiden hyödyntämisbisnestä, mutta joskus voi olla ja tämän asian voisi korjata nyt eikä jälkikäteen. Puun tuotantoa ja puukauppaakin tuetaan kymmenillä miljoonilla vuosittain, vaikka sellunkeitto on pakkaamassa tehtaitaan ja lähtemässä.

Tämä on vain poliittisesti täysin mahdotonta. Poliitikot eivät tätä tee, ellei heitä siihen pakoteta, sillä heidän pitäisi muuttaa kokonaan ajattelutapaansa. Todennäköisesti tarvitsemme lopulta parempia poliitikkoja, sillä nykyiset ovat tämän äyskäriyhteiskunnan broilerihautomoiden kasvatteja. Tarvitaan vahva viesti kansan syviltä riveiltä. Nyt tätä viestiä ei kuulla, sillä se hukkuu kohinaan. Jokainen julkisen sektorin supistuksia ehdottava on oitis epäilyttävä äärioikeistolainen, joiden sanomaa ei tarvitse kuunnella, vaikkei heillä olisi mitään intressejä supistaa peruspalveluja. Vasemmalta taas löytyy keskustelua pilaamaan älyköitä, joiden mukaan suuri julkinen sektori itsessään edustaa hyvää, joten on aivan samantekevää mihin raha päätyy tai kuinka tehokkaasti se käytetään. Pääasia on, että rahaa kerätään ja törsätään. Tämä peittää alleen järkevät näkemykset siitä, missä palvelupuolella on aukkoja.

Tässä asiassa ihmisten edun pitäisi olla melko yhteinen periaatteen tasolla ja vastassa on poliittisen aparaatin etu. Jos työ joskus käynnistyy, poliittinen aparaatti joutuu ottamaan yhteen siitä, mihin kohtaan viiva piirretään. Terveydenhoidolla ja opetuksella on vankka kannattajakuntansa kaikkialla, mutta sitten kun mennään hierarkiassa alemmaksi ja ryhdytään miettimään toissijaisia kohteita, tulee olemaan erimielisyys siitä, mikä on mukana ja mikä ei.

Keskustelu tällä tavoin käytävänä tuottaa kuitenkin jotakin uutta ja hyvää. Pelkästään melko riidattomien peruspalvelujen ympärillä käytävä keskustelu toimii ainoastaan kohinana ja antaa putkenpätkän puutteesta elävän aparaatin elää omaa elämäänsä.

Tarvitaanko Suomessa työväenpuoluetta?

visti@iki.fi — 2013-04-05T08:53:06+01:00

YLE esittää tänään tämän kysymyksen web-sivullaan.

Tarvitaan, mutta ei tuolla nimellä. Nimi “työväenpuolue” pitää sisällään keskusjohtoisen, vasemmistolaisen käsityksen työelämästä ja kaikesta muustakin. Valtio hoitaa melkein kaiken, kunnat hoitavat loput, yritysten ainoa olemassaolon oikeutus on tuottaa työpaikkoja koneiston rattaille, jokainen

on omassa karsinassaan työmuurahaisena työskentelemässä yhteisen hyvän eteen ylhäältä ohjatusti, korporaatiot sopivat elämäsi numeroasiat puolestasi, vapaa-ajalla osallistutaan poliittisiin aktiviteetteihin hokemalla “julkinen sektori tekee tärkeää työtä” ja sitten kuollaan.

Tämä suunnitelmatalouden paratiisi oli tarpeellinen sodan jälkeisissä pula-ajan töissä, mutta nyt se on lähinnä rasite. Kun katsotaan Suomen työelämää, huomataan outoja asioita: mitä enemmän “työväenpuolueen” agendan mukaisesta, kaikessa keskusjohtoisuudessa mukana olevasta bisneksestä on kysymys, sitä enemmän nuo bisnekset vähentävät työpaikkoja ja sitä enemmän kuuluu urputusta siitä, että bisneksen johtajille maksetaan liikaa. Kun sen sijaan katsotaan Suomen kasvavia bisneksiä ja uusien työpaikkojen tarjoajia, niillä on olemattomat kytkökset Etelärantaan ja Hakaniemeen, ja valtaosa näistä karsastaa myös pienyrittäjien pellefanttikerhoja. Emmekä ole kuulleet minkäänlaista valitusta siitä, että Rovion pomot tienaavat liikaa.

Tämän pitäisi herättää työväenpuolueen kannattajiksi itseään kuvittelevissa jonkunlaisia ajatuksia. Ja se herättääkin, mutta ainoa ajatus on kaunainen “Kokoomuksen syy”.

Suomessa todellakin tarvittaisiin työväenpuolue tai mielellään yli poliittisen kentän ulottuva ymmärrys siitä, että Suomi elää tekemällä yksityisen sektorin työtä tai painuu pinnan alle työttömyyden tai julkisen sektorin työn painolastin vetämänä. Tuosta työstä pitää maksaa palkkaa, jolla elää. Tämän asian ajamisen ongelma on siinä, että se leivotaan nimenomaan työväenaatteen ympärille, mikä pitää sisällään varsin vahvan arvolatauksen. Suomessa voi edelleenkin aivan vapautuneesti kannattaa oikeistolaisia tai vasemmistolaisia arvoja, mutta tämä on nykyään eri akselin asia kuin työväenaate.

Sallikaa minun selittää.

Nykyinen käsitys työväenaatteesta tarkoittaa sitä, että on rakennettu syvä kuilu keskelle työväkeä. Tämä kuilu on täysin keinotekoinen, sillä 60-luvun maailma, jossa korkeasti koulutetut olivat työelämän herroja ja muut narreja, on mennyt. Äärivasemmiston hellimä prekariaattiajatus ei ole sekään kovin rakentava poliittinen jakolinja, sillä työelämän muuttuminen epävarmemmaksi ja epävakaammaksi sekä kaikenlaisten uusien toimialojen ja bisnesten nousu dinosaurusten kustannuksella on taannut sen, että työelämää ei voi luokitella poliittisten puolueiden kahmimiksi lokeroiksi, eikä tästä ole edes mitään hyötyä.

Jos mietitään muutamia työelämän ja sen suomalaisen inkarnaation kipupisteitä, löydämme sieltä vaikkapa tällaisia:

Ilman vakituista työsuhdetta on vaikea saada lainaa, luottokorttia tai mitään muutakaan
Tsaarinaikainen ajatus vuosilomien “ansaitsemisesta” ja tapa, jolla viides vuosilomaviikko tulee kuvaan mukaan vasta yli vuoden työpaikassa olleelle, tekee työnantajien kilpailuttamisesta ei-toivottavan asian. Toisaalta sama seikka säästää rahaa työnantajaryppäälle, joka vain kierrättää väkeä firmasta ja työpaikasta toiseen pätkätöissä.
Vanhempien työntekijöiden palkkaamiseen sisältyvä työnantajariski on epäreilu
Vanhempainvapaiden jakautuminen eri tavoin miesten ja naisten välillä tuottaa epätasa-arvoa työpaikoilla
Palkkatyötä tehdään varsin paljon yhden hengen yritysten kautta, joko vapaaehtoisesti tai pakolla. Tähän sisältyvät eläke- ja sosiaaliturvamekanismit ovat varsin vajavaisia.
Maailmaa kiertävien ihmisten matkustamiseen menevä aika ei ole palkallista läheskään kaikille
Ansiosidonnaisten etuuksien leikkurit johtavat siihen, että yhden työntekijän talous pääkaupunkiseudulla ei todennäköisesti tule toimeen turvaverkoksi ajatellulla turvaverkolla vaan humpsahtaa siitä heilahtaen lävitse.

Onko mitään syytä, miksi poliittisten puolueiden välillä pitäisi olla suuria eroja näissä asioissa? Minä en keksi yhtään.

Kun suomalaisista leijonanosa on edelleen palkansaajia, meillä ei pitäisi olla mitään ongelmia korjata räikeimpiä ongelmia,

sillä niiden korjaaminen ei edes usein ole rahakysymys vaan periaatekysymys. Miksi mitään ei tapahdu? Siksi, että vasemmisto omii edelleen palkansaajan asiaa itselleen, huolimatta siitä, että oikeiston kannattajissa palkansaajia on vähintäänkin saman verran kuin vasemmiston kannattajissa, todennäköisesti enemmän, sillä SDP alkaa olla nykyään eläkeläispuolue.

Onko työntekijän etu, että työntekijän oikeuksista huolehtiva lainsäädäntö on varsin köykäinen, sillä suurin osa asioista sovitaan yleissitovissa työehtosopimuksissa kaiken demokraattisen prosessin ulkopuolella? Toteutuisiko palkansaajan etu paremmin jos oleelliset asiat siirrettäisiin lakeihin velvoittavaksi lainsäädännöksi? Minusta tuntuu, että toteutuisi, mutta kuka tätä vastustaa? Nykyinen työväenpuolue, sillä se on ammattiliittojen poliittinen siipi, ja jos ammattiliitoilta viedään olemassaolon oikeutus osana helppoa, keskusjohtoista mammuttia, Hakaniemessä joudutaan oikeisiin töihin ajamaan jäsenten etuja paikallisissa ja erittäin alakohtaisissa kysymyksissä, ja tämä on työläämpää kuin viikon neuvottelurypistys kaverien kanssa joka toinen vuosi.

Tosiasiassa nykyinen työväenaate ei välitä työväestä ykkösprioriteetilla juuri mitään. Ykkösasia on säilyttää nykyinen korporatiivinen hallintokulttuuri. Työstä ja työväestä puhuminen on savuverho äänestäjien houkuttelemiseksi. Paljon paremmin ei mene Kokoomuksessakaan, sillä vaikka puolueen kannattajista suurin osa on palkansaajia, puolueeseen on pesiytynyt äänekäs fraktio toistamaan Etelärannasta tursuavia tympeimpiä kommentteja sekä ajamaan “palkanmaksu ja verojen maksu on rehellisen yrittäjän riistämistä” -pienyrittäjäkerhojen asiaa.

Kun molemmissa puolueissa palkansaajan asia on täysin sivuraiteella, puolueiden välille syntyy konflikti ideologisella akselilla, kuten kuuluu syntyäkin. Kun työväenaatetta ei ajatella eri akselilla kulkevaksi asiaksi, syntyy illuusio siitä, että Suomessa vallitsee kentällä suurikin erimielisyys siitä, mitä työpaikoilla pitäisi tehdä.

Asioista ei myöskään kyetä sopimaan, sillä työväenaate on ainoa SDP:n olemassaolon oikeutus. Nykymaailmassa joudun toteamaan, että jos näistä asioista puolueiden välillä ryhdyttäisiin neuvottelemaan, luulen, että Kokoomuksen, Vihreiden, Vasemmistoliiton ja Persujen olisi huomattavasti helpompaa olla yhtä mieltä isosta osasta työelämän kysymyksiä kuin tämän ryppään ja SDP:n. Tämä johtuu siitä, että SDP:llä ei ole mitään muuta aatteellista sisältöä kuin työelämän vastakkainasettelu. Sitä on yritetty rakentaa, mutta se on tarttunut huonosti. Vasemmistopuolueista Vasemmistoliitto on aivan eri asemassa, sillä sen kannatus perustuu muuhun kuin jäsenyyteen SAK-laisessa liitossa. Tässä mielessä

Vasemmistoliitto on onnistunut erottamaan työelämän omaksi akselikseen, vaikka ne siellä eivät varmaan ymmärräkään tässä onnistuneensa. Vasemmistoliitolle ei olisi ideologinen haaksirikko sopia Kokoomuksen kanssa, että parannetaan työlainsäädäntöä, pistetään pätkätyöläisten asiat kuntoon, huolehditaan viiden viikon vuosilomasta kaikille vaikka työpaikkaa vaihtaisi päivittäin ja korjataan ansiosidonnaiset etuudet niin, että ne toimivat turvaverkkona. Suhtautuminen asiaan olisi pragmaattisempaa, sillä puolue olisi edelleen vahvasti erimielinen ideologisista lähtökohdista Kokoomuksen kanssa eikä kenellekään tulisi mieleen, että nyt on muututtu Kokoomuksen seinäntöhrintäosastoksi kun sovittiin niiden kanssa pätkätyöläisten olojen parantamisesta.

Tämä työ ei olisi helppo, sillä molemmat puolueet joutuisivat joustamaan hieman jostakin, mutta tämä on osa poliittista prosessia. Jos työelämän asioissa syntyisi yhtäkkiä suuri sopusointu, ongelmat ratkaistaisiin melko suuren konsensuksen vallassa lähinnä virkamiestyönä rutiininomaisesti ja työpaikkoja alkaisi syntyä lisää, Kokoomus, Vihreät, Vasurit ja Persut eivät menettäisi yhtään äänestäjää. SDP puolestaan olisi entistä syvemmässä ahdingossa, sillä sen koko ideologia perustuu siihen, että työmarkkinoilla on koko ajan jotain poskellaan ja tästä syystä tarvitaan Puolue ajamaan OIkeiden Työläisten asiaa toimistotyötä tekevien herrojen salajuonien torppaamiseksi. Jos kaikki työelämän kysymykset järjestyisivät poliittisen etulinjan ulkopuolella osana rutiininomaista lainsäädäntötyötä konsensuksen hengessä, mikä olisi SDP:n sanoma? Homoteemalla ei kovin pitkälle pötkitä, joten jotain muutakin pitäisi keksiä.

Suomessa ei ole niin paljon kapitalisteja, että heidän äänillään eläisi yksikään puolue. Kaikki ne siis ovat työväenpuolueita. Puolueiden välillä on Suomessa viimein todellisia eroja, erityisesti arvokysymyksissä, mutta tämän ei pitäisi antaa myrkyttää palkansaajan asiaa. Talouskysymyksissäkin on eroja, mutta tämänkin kytkös työelämään ja palkansaajien asiaan tulee lähinnä veropuolella. Verottamalla kaiken köyhyysrajalle on tuloksena työttömyyttä. Haaskaamalla julkisen sektorin rahaa erinäköisiin yritystukiaisiin aiheutetaan pöhötautia ja hidastetaan yritysten tarvetta ketteröityä ja olla ajan hermolla.

Nykyinen poliittinen ilmasto on tältä osin järjetön. Yksimielisyys naamioidaan erimielisyydeksi. Riidellään asioista, joista voitaisiin aivan hyvin sopia ilman rummunpäristystä. Jos puolueet haluavat jonkun uuden ja järkevän asian riideltäväksi, tarjoan tässä yhden kandidaatin: Kuuluuko Suomessa uusien työpaikkojen hankkiminen julkisen sektorin tehtäväksi ja kuuluuko valtiovallan koulutuspolitiikan ja muun ohjauksen kautta yrittää vaikuttaa siihen, miten ja mille aloille uudet työpaikat syntyvät? Kuuluuko valtion yrittää säilyttää työpaikkoja tukiaisilla? Vai pitäisikö valtion ja julkisen sektorin suorittaa taakse poistu ja vetäytyä käteni osoittamaan suuntaan kymmenen juoksuaskeleen päähän ja ainoastaan yrittää luoda sellainen ilmasto, että Suomi on hyvä paikka bisneksiä pyörittää?

Tämän kysymyksen pohtiminen olisi paljon hyödyllisempää kuin se, että puolueet kinastelevat siitä, mikä niistä on eniten työväenpuolue.

Fiksut ihmiset, hölmö asetelma

visti@iki.fi — 2013-03-26T19:12:42+00:00

Tämä asia on mietityttänyt eri muodoissa pidempään muita juttuja kirjoitellessani, joten kokoan ajatuksia siitä tähän.

Kun mietin Suomen suurinta ongelmaa, joudun miettimään, onko se julkishallinnon holtiton törsäys vai se, että kukaan ei tiedä Suomesta mitään? Julkishallintoa olen käsitellyt runsaasti, joten jätän sen tältä erää vähemmälle ja keskityn siihen toiseen puoleen.

Suomessa nimittäin ihmiset ja pari työelämän pikku juttua tuottavat lopputulokseksi sen, että melkein tekisi mieli sanoa Suomesta löytyvän maailman fiksuimpia ihmisiä. Mutta kuka siitä tietää? Ei kukaan. Tiedetään jotakin älykkyystestimittauksia, joissa japanilaiset porskuttavat ja suomalaiset ovat keskitasoa. Näin olkoon, mutta tämä ei ole koko totuus.

Jos nimittäin mennään työpaikoille, tilanne muuttuu käytännössä paljon. Suomen peruskoulutusjärjestelmä on erinomaisen hyvä ja ihmiset osaavat lukea ja kirjoittaa. Useimmat osaavat jopa hieman ajatella. Korkeakoulut ovat pääosin aika surkeita ja ammatillista koulutusta en osaa analysoida, mutta oletan sen olevan varsin tyydyttävällä tasolla. Kun tähän yhdistetään kulttuuri, jossa ei ole luokkayhteiskunnan elementtejä, tulos on aika hyvä.

Kun otetaan ruohonjuuritason duunari mistä hyvänsä firmasta, hän osaa tehdä varsin paljon asioita itsenäisesti. Hänen ei välttämättä anneta tehdä paljonkaan asioita itsenäisesti, mutta aivan hyvin voitaisiin antaa. Ainakin enemmän kuin oikeastaan missään muualla. Suomessa ruohonjuuritasoa ei ole vielä pilannut maahanmuutto, joka on tuonut maahan ihmisiä, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa eivätkä puhu maan kieltä juurikaan. Suomessa ei ole myöskään syntynyt valkoisen roskaväen luokkaa, joka ei näiltä osin eroa maahanmuuttajien rupusakista mitenkään.

Eikä tässä kaikki. Kulttuurillisesti on aivan hyväksyttävää, että toimitusjohtaja puhuu duunarin kanssa. Käytännön syistä sitä ei suurissa firmoissa tapahdu kovin usein, mutta siinä ei ole mitään tabua puolin eikä toisin. Kun duunari ja herra kohtaavat, he ymmärtävät toisiaan, sillä he puhuvat samaa kieltä melko lailla samalla tavalla. He ovat aivan hyvin voineet lukea samat romaanit viime aikoina, sillä he ovat saman kulttuurin kasvattamia, ja he saattavat harrastaa samoja asioita. Elitismi ei ole juurtunut Suomeen mitenkään vaikka sitä on yritetty sinne juurruttaa keksimällä milloin mitäkin "paremman väen" seuroja ja kerhoja. Nämä tuppaavat surkastumaan muutaman tärähtäneen pellefanttikerhoiksi, mutta Sauna-seuran lauteilla juttu jatkuu kuten ennenkin.

Ei tarvitse mennä kauaksi missään ilmansuunnassa ja maailma muuttuu. Duunareista valtaosa on maahanmuuttajia, joilta puuttuu paikallisen kielen ja kulttuurin tuntemus. Vaikka he olisivat alkuasukkaita, he ovat sosiaalisessa hierarkiassa niin kaukana korkeasti yksityiskouluissa koulutetusta väestä, että heillä ei ole mitään yhteistä keskenään. Paperilla heidän äidinkielensä on sama, mutta heidän murteensa ja puhetapansa niin kaukana toisistaan, että ymmärtäminen on puolin ja toisin vaikeaa. Eikä heidän välillään edes kuulu olla mitään keskustelua ja ajatustenvaihtoa, sillä kumpikaan osapuoli ei sitä halua.

Tästä seuraa työelämä, jossa on loputtomasti pikkupomoja. Eivät he mitään kovin suurta tee, mutta heitä tarvitaan siltaamaan eri tasoilla olevia ihmisiä siten, että viestit välittyvät suunnilleen oikein kumpaankin suuntaan. Tämä sama tauti vaivaa Euroopan lisäksi myös itämaita ja nousevia talouksia, sillä nouseviin talouksiin liittyy nousukasmaisuus ja väkisin rakennettu elitismi. Näissä paikoissa on myös runsaasti työvoimaa, sillä yksi kääntää mutteria oikealle ja toinen sitä vasemmalle eikä ole mahdollista, että yksi henkilö kääntää sitä kumpaankin suuntaan ja silloin kun mutteria ei tarvitse kääntää, tekee jotakin muuta hyödyllistä.

Maailmantalouden lamassa on ennen kaikkea pula työstä. Melko yleisesti tunnustetaan, että länsimailla on edelleen paikkansa korkean jalostusasteen työssä ja hyvä niin. Aivan yhtä lailla melko yleisesti tunnustetaan ongelmaksi se, että matalamman jalostusasteen valmistava teollisuus tuppaa katoamaan ja ihmiset jäämään työttömiksi.

Minusta tämä tarjoaa mahdollisuuden, sillä jos Suomessa pystytään tekemään asioita pienellä organisaatiolla verrattuna halvemman työn maihin, kokonaishinta voi hyvinkin olla yllättävän kilpailukykyinen jos verrataan samaa tulosta tuottavia yksiköitä eikä samoja organisaatioita.

Eikä tässä kaikki. Jos mietittäisiin tuottamispuoltakin hieman uudelleen, huomattaisiin, että yllättävän alhaalta organisaatioista saataisiin esimerkiksi keksintöjä jos niitä vain osattaisiin pyydystää ja annettaisiin halukkaille tilaisuus niitä kehitellä. Kun työpaikoilla on perusfiksuja ja koulutettuja ihmisiä eikä luku- ja kirjoitustaidottomia, he voisivat tehdä paljon enemmän kuin mitä he nyt tekevät. Tämäkin olisi mahdollisuus, jos se vain osattaisiin jalostaa käyttöön. Tehtaan päätehtävä on valmistaa hilavitkuttimia, mutta jos tehdas on Suomessa, sieltä voi hyvinkin pulahtaa seuraavan sukupolven hilavitkutin markkinoita valtaamaan, ilman eri kustannuksia.

Miksi sitten kukaan ei tiedä tästä mitään maailmalla?

Siksi, että harva tietää tätä edes Suomessa. Asiaa ei vain tavata ajatella näin, sillä valtaosa Suomen työelämää seuraavista ei ole koskaan käynyt seuraamassa sitä missään muualla.

Erityishuomion oman pesän likaamisessa saa suomalainen ns. intelligentsia, jonka tehtävä lopulta olisi kuitenkin myydä tämä hieman tyhmempien mutta silti melko fiksujen työ kontaktejaan pitkin maailmalle. Tähän sakkiin on liiaksi pesiytynyt keksitty moraalinen ylemmyydentunne, josta tuli Perussuomalaisten murskavoiton jälkeen henkinen ankkuri mielenrauhansa vakauttajaksi. Tunnetuista poliittisista liikkeistä ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kerhoista löytyy aivan liiaksi ihmisiä, jotka oikeasti ja täydestä sydämestään kuvittelevat Perussuomalaisten vaalivoiton johtuneen siitä, että ihmiset ovat tyhmiä. Todisteiksi kaivetaan demografiaa, jossa Vihreitä äänestää korkeakoulutettu nainen ja Persuja peruskoulutettu mies ja näin on aukottomasti osoitettu, että tyhmien ihmisten ääni on tullut esiin.

Kun tämä näennäisintelligentsia keskittyy vertaamaan itseään väärien puolueiden ja aatteiden kannattajiin sen sijaan, että he vertaisivat suomalaisia kansakuntana muihin, tuloksena on paljon kuumaa ilmaa ja selän kääntäminen asialle, joka olisi hirvittävä vahvuus jos se vain osattaisiin paketoida ja myydä. Edellytys olisi se, että Suomessa katsottaisiin asiaa yhtenäisenä kansakuntana. Nythän näin ei tehdä vaan Suomessa on katsantokannasta riippuen hyviä ihmisiä ja punaviherkommareita tai sitten hyviä ihmisiä ja tyhmiä, muukalaisia vihaavia persuja. Kun tämän asian jalostaminen pitäisi käytännössä olla kuitenkin niiden fiksumpina itseään pitävien tehtävä, heidän pitäisi nousta poteroistaan ensin.

Mutta ei siihen ole mitään halua. Se tarkoittaisi, että pitäisi jotenkin hyväksyä se, ettei verivihollinen olekaan mikään vihollinen vaan oikeastaan paras kaveri. Suomeen on rakennettu täysin keksitty ja syvä kahtiajako erilaista arvomaailmaa noudattavien ihmisten välille. Käytännössä erot erilaisten suurten linjojen välillä ovat maailman mittapuulla varsin pieniä, mutta sen ei anneta haitata kun maailmankuva rakentuu vihollisuuden ympärille.

Kansakunnan menestymisen tai vaikkapa Suomen julkisten finanssien vinkkelistä suomalainen persu ja suomalainen vihreä ovat paljon parempia kavereita keskenään kuin minä he toisiaan pitävät. Toinen tarvitsee toista myyntireiskaksi ja toinen toista ideoidensa valmistajaksi. Tästä syystä homot pitäisi saada viimein pois päivänpolitiikan keskiöstä, jotta voitaisiin ryhtyä purkamaan älytöntä viholliskuvaa, jonka olemassaolo maksaa lopulta Suomelle ja suomalaisille älyttömiä summia kun väki makaa velaksi kortistossa ja loput ostavat tuontitavaraa.

Hyvä ajatus, huono toteutus

visti@iki.fi — 2013-03-18T11:48:43+00:00

Kyproksella tarvitaan tukea, mutta asia on kiusallinen monella tapaa. Tukea ei enää minkään maan pitänyt tarvita, mutta toisin kävi. Kypros on pikkumaa ja rahat eivät ole suuria, mutta asia on ikävä niille, jotka toivoivat psykologisen kriisin jo hellittäneen. Tässä kriisissään psykologia näyttelee jo suurempaa osaa kuin itse talous: talousasiat ovat poskellaan, mutta siltä osin kuin kyse on rahapulasta, asiaa voidaan paikata setelipainoilla kuten on tehtykin. Psykologinen aspekti on hankalampi, sillä sitä ei voi korjata rahalla. Kun ihmiset eivät kuluta, firmat eivät investoi ja pankit eivät lainaa, vallitsee pysähtyneisyys, josta pitää päästä ulos. Tarvitaan positiivisia ajatuksia.

Niitä alkaa pikku hiljaa tulla. Viime aikoina on sekä täällä että siellä uutisoitu esimerkiksi uusien, menestyvien yritysten voittokulusta ja uusista bisneskonsepteista, joissa idea ei enää olekaan tehdä asioita mahdollisimman halvalla Bangladeshissa, ja siitä huolimatta kauppa käy hyvin. Jokainen huono uutinen kuitenkin vetää meitä takaisin pinnan alle ja Kypros on yksi iso huono uutinen.

Kyproksen erityisongelma on se, että se on tunnettu ja hiljaisesti hyväksytty venäläisrahan pesula. Sen veromalli on suosinut juuri tätä toimintaa ja kun asia on täysin julkinen, viranomaisvalvonta on hyväksynyt asian hiljaisesti. EU-visiirit puolestaan ovat hyväksyneet hiljaisesti tuon viranomaisvalvonnan, sillä vaikka EU:n talous- ja rahoituspomot ja EKP eivät olisi Kyproksen talouselämän asiantuntijoita, he toivottavasti lukevat edes Financial Timesiä ja katsovat BBC:n uutisia, ja molemmat ovat asiasta puhuneet vuosia sitten. Maan kaatuminen rahoituspulaan on ollut vain ajan kysymys, sillä sen talous on täysin ulkopuolisen rahoituksen varassa. Ja kun maassa puhutaan kreikkaa, siihen suhtaudutaan kuin Kreikkaan, vaikka Kyproksella meno onkin hieman parempaa johtuen lähinnä maan historiasta osana brittiläistä imperiumia ja sen mukanaan tuomaa hallintokulttuuria.

Poliitikoille asia on ollut ikävä, sillä kaikki tietävät, että tosiasiassa pankeissa ollaan pelastamassa venäläisten oligarkkien rahoja eurooppalaisten verorahalla.

Nostan hattua kekseliäälle idealle siitä, että talletuksia leikataan, mutta hyvän idean tämänhetkisen uutisoinnin mukainen toteutus on mieltä vailla. Ajatus siitä, että alle sadan tonnin talletuksia leikataan 6 prosentilla ja yli sadan tonnin talletuksia 9 prosentilla maistuu pahemmalta kuin pilalle mennyt, ylisuolattu halloumi. Jos päätös jaetaan kahtia kuten Kyproksen saari, siitä löytyy hyvä puoli ja huono puoli. Yli sadan tonnin talletusten leikkaaminen 9 prosentilla on varmasti melko hyvä ratkaisu. Ei maa mikään äveriään keskiluokan paratiisi ole, joten yli sadan tonnin talletuksia ei tavallisen kypriootin tililtä löydy. Suuremmat talletukset, jos vielä erityissuojataan juuri asuntonsa myyneiden rahat kuten muistaakseni esimerkiksi Suomen talletussuojassa tehdään, ovat juurikin tuota rahanpesurahaa. Vajaan kymmenen prosentin siivu siitä korvaukseksi pesulapalveluista ei ole mitenkään kohtuuton vero, sillä pankkien kaatuessa menee kaikki. Eivät rikkaat venäläiset ole Kyproksen pankkikriisiä aiheuttaneet, mutta koska he ovat nauttineet tuon maan viranomaisvalvonnan vieraanvaraisuudesta vuosikausia, on totisesti oikein ja kohtuullista, että he maksavat siitä jotakin.

Sen sijaan mitä järkeä on leikata keskiluokan pankkitalletuksia? Normaalia vasemmiston ulinaa siitä, että taas köyhiltä otetaan ja herroille annetaan, ei tarvitse tähän asiaan yhdistää ollenkaan, sillä tämä ei ole asiassa kuin vähäpätöinen ongelma.

Suuri ongelma on koko Alppien eteläpuolisessa Afrikassa se, että talous ei oikein toimi. Se on rikki vaihtelevan paljon. Kreikassa se ei toimi ollenkaan. Sisiliassa ja Espanjassa se toimii miten kuten, Pohjois-Italiassa jo hieman paremmin. Ei Kreikassa olisi mitään talouskriisiä koskaan syntynytkään, jos harmaan talouden osuus ei olisi 80% BKT:stä tai jotakin. Harmaan talouden vastaisessa taistelussa taas varsin hyvä keino on se, että työstä maksetaan palkka pankkiin ja tästä peritään automaattisesti veroja. Lisäksi pankkiin talletetut rahat päätyvät ainakin teoriassa lainaksi johonkin päin taloutta tuottamaan uutta.

Talouden toimimisessa taas toimiva rahajärjestelmä on aivan keskeinen asia. Se on peruskivi, jolle kaikki muu rakennetaan. Jostain päin Afrikkaa on tarinoita 5-10 vuoden takaa kun täysin inflatoitunut ja arvoton valuutta ei varsinaisesti motivoinut ketään tekemään mitään, mutta ihmiset rupesivat käyttämään kännyköiden prepaid-minuutteja valuuttana. Niitä saatiin palkaksi ja niillä maksettiin kaupassa. Pienimuotoisuudestaan huolimatta tämä keksintö paransi rahajärjestelmän toimivuutta ja uskottavuutta ja ympäillä alkoi tapahtua.

Nyt annetaan Kyprokselle ja sitä kautta Kreikkaan sekä muihin nykyisiin ja tuleviin kriisimaihin aivan pähkähullu signaali: jos säästät ja ylipäätään käytät pankkijärjestelmää, säästösi eivät ole turvassa. Tämä ei varmasti paranna rahajärjestelmän toimivuutta vaan motivoi ihmisiä vaihdantatalouteen. Vaihdantatalous taas ei ole se, mitä Euroopan kartalla oleva maa tarvitsee pärjätäkseen. Se johtaa pienimuotoiseen kuponkitalouteen, jossa harmaan talouden osuus on 100%. Palvelua vaihdetaan palveluun ja munia maitoon. Palkkatyön arvostus laskee, palkkatyön tarjoaminen muuttuu hankalammaksi. Yritykset ovat ongelmissa, kun käteisvaroista voi koska hyvänsä häipyä joku prosentti.

Tällä tavoin toteutettuna ehdotus rikkoo enemmän kuin mitä se tuo hyvää. Rajan pistäminen talletussuojan kohdalle olisi perusteltu veto, joka ei maksaisi läheskään niitä summia, mitä tavallisten ihmisten kyykyttäminen maksaa sukupolven yli kantavissa legendoissa, joissa pankit ovat epäluotettavia.

USA:n rikkaat ja kurjistuva keskiluokka

visti@iki.fi — 2013-03-05T14:08:17+00:00

Jokainen hieman vasemmalle vinksallaan oleva tuttuni on pistänyt Facebookiin linkin pieneen videonpätkään, jossa puhutaan USA:n tuloeroista. Asia tuntuu olevan kovasti tunteita herättävä. Käppyrä edustaa suurta pahaa. Minua kommenteissa on lähinnä hämmästyttänyt se, kuinka suuria asioita pelkästä omaisuuden jakautumisesta kertovasta tilastosta päätellään. Esityksessä itsestään on vähäistä suurempi asenteellinen aspekti, joka on onnistunut hämäämään monet esityksen katsojat, aivan kuten on ollut tarkoituskin.

Esitys kertoo omaisuuden jakautumisesta. Kun tähän käppyrään lisätään johonkin kohtaan köyhistä kertova viiva, jonka alapuolella olevat ovat köyhiä, saadaan näyttämään siltä, että asiat liittyvät kovinkin kiinteästi yhteen ja että köyhyys poistuisi, jos vain tehtäisiin jotain ja ahneilta käppyrän toisessa päässä olevilta otettaisiin. Köyhyyden määritelmä USA:ssa ja monissa muissakin paikoissa liittyy käytettävissä oleviin tuloihin, ei omaisuuteen. On siis täysin mahdollista olla köyhä, jolla on omaisuutta, mutta erityisen helppoa on

olla ei-köyhä, jolla ei ole omaisuutta. Omaisuuden kerääminen ei ole läheskään kaikille mikään itseisarvo vaan monet kuluttavat sen minkä saavat. Jos kuukausittaiset tulot riittävät mainiosti kuukausittaisiin välttämättömiin menoihin, henkilö ei ole köyhä. Voi olla, että rahaa riittää vielä reippaasti virvokkeisiin, viihde-elektroniikkaan ja sensellaiseen, mutta sillä ei kartuteta osakesalkkua. Tällaisten henkilöiden omaisuus on olematon, mutta eivät he mitään köyhiä ole.

Kun sotketaan omaisuus ja tulot yhdeksi puuroksi, saadaan aikaan hieman vinossa oleva kuva maailmasta. Ei täysin vinossa oleva, mutta tämä vinous pitää tunnistaa eikä päätellä esityksestä asioita, joita siitä ei voi päätellä. Esitys antaa ymmärtää, että 30 vuotta tms. sitten asiat olivat paljon paremmin kun omaisuuskäyrä oli tasaisempi, mutta tuosta ajasta köyhimmänkin materiaalinen elintaso on raketoinut, sillä tekniikka on kehittynyt ja aikaisemmin harvojen huvitukset ovat nyt jokaisessa köyhässäkin kodissa. En usko kovin monen köyhänkään haikailevan takaisin vuosikymmenten takaista elintasoa ja mustavalkoista telkkaria. Tällaista kritiikkiä on esitetty, mutta se ei ole tästä artikkelista innostuneille juurikaan tarttunut. Esitys edustaa pahaa ja suurta vikaa, joten soraääniä ei haluta kuunnella.

Mielenkiintoisempi keskustelu syntyy kuitenkin siitä, että taulukko näyttää tai on näyttävinään keskiluokan ahdingon, mistä olemme saaneet kuunnella uutisia loputtomiin ja joka on sinänsä aivan olemassaoleva ilmiö. Länsimaissa. Itämaissa keskiluokalla menee vahvemmin kuin koskaan ennen. Kun otetaan tämä esitys ja keskiluokan ahdinko ja yhdistetään ne, saadaan aikaiseksi sama tulos kuin yhdistämällä jäätelönsyönti ja hukkumiskuolemat. Hölynpölyä, ja hölynpöly ei ennenkään ole todistanut mitään. Siksi asia on syytä nyt tässä käsitellä.

Kysymyshän on lyhyesti siitä, että länsimaiden keskiluokka on ahdingossa, joko määrän tai ostovoiman suhteen tai molempien, mutta se ei johdu länsimaiden rikkaista vaan länsimaiden keskiluokasta. Sallikaa minun selittää. Köyhyyden vähentäminen maailmassa on onnistunut paremmin kuin kukaan osasi olettaa. Ei siksi, että yksikään YK:n puuhasteluohjelma olisi ollut erityisen merkittävä vaan siksi, että länsimainen keskiluokka ryhtyi ostamaan muualla tehtyjä tavaroita.

Länsimaista keskiluokkaa kärvistää tällä hetkellä kaksi asiaa: hintojen nousu ja palkkojen polkeminen paikallaan ja/tai työttömyys. Hinnat nousevat, sillä energian hinta raketoi. Maailmassa on nyt miljardi ostovoimaista ihmistä enemmän kuin ennen: Kiinassa, Intiassa, Etelä-Amerikassa, Kaakkois-Aasiassa, Itä-Euroopassa ja enenevässä määrin jopa Afrikassa. Öljyä tuotetaan ja jalostetaan suunnilleen saman verran kuin aina ennenkin. Samasta energiasta tappelee moninkertainen määrä ihmisiä, ja kun tarjonta ei ole noussut, hinnat ovat nousseet. Energian hinta taas vaikuttaa lämmitykseen, liikkumiseen, ruokalaskuun ja melkein kaikkeen muuhunkin. Jos öljytynnyrin hinta nousee, ydinsähkön hinta tuppaa nousemaan. Eikä tässä kaikki. Raaka-aineiden hinnoille on käynyt täsmälleen samoin, ja nämä hinnat vyöryvät jokaiseen kauppalaskuun. Ei öljyn ja raaka-aineiden kallistuminen johdu siitä, että amerikkalaiset miljardöörit hamstraavat ne kaikki holveihinsa vaan siitä, että kiinalainen keskiluokka haluaa samoja asioita, joista länkkärit ovat nauttineet jo pitkään. Auton, jääkaapin ja pesukoneen.

Länsimainen duunari on ahdingossa myös toista kautta, sillä hänen työpaikkansa on jatkuvasti uhattuna kun kiinalainen keskiluokkainen tekee saman työn samalla tavoin mutta puoleen hintaan. Ennen palkat ovat nousseet hintojen nousua rivakammin, nyt käy juuri toisin päin. Jos palkat nousevat nopeasti, työpaikat siirtyvät kiinalaisille. Jos palkat eivät nouse tai jopa laskevat, ostovoima nävertyy. Tämä on se yhtälö, josta keskiluokan ahdinko tulee. Länsimaisen keskiluokkaisen “vihollinen” ei ole länsimainen tai kiinalainen rikas vaan kiinalainen keskiluokkainen, joka taistelee samoista työpaikoista ansaintapuolella ja samoista resursseista kulutuspuolella kuin hänkin.

Jos länsimaiden rikkaiden omaisuus uusjaettaisiin, mitä siitä seuraisi? Ei paljon mitään, sillä maailmaan ei tullut juurikaan lisää öljyä. Jos amerikkalaisella keskiluokalla on hetkellisesti reippaasti lisää rahaa, se näivettää entisestään keskiluokan asemaa Euroopassa ja kiinalainen keskiluokka saattaa pudota hetkeksi markkinoilta kokonaan. Sen jälkeen meno tasaantuu. Kannattaa lukea kansantaloutta syvällisesti selittävä “Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa” ja ymmärtää, mitä siinä sanotaan. Keskiluokan ongelma ei ole pula rahasta

vaan pula työstä ja resursseista, ja tämä ei ratkea allokoimalla rahaa. Allokoimalla omaisuutta ei tehdä suurensuurta eroa, sillä valtaosa kuitenkin myy saamansa omaisuuden, vaihtaa sen rahaksi ja ostaa reippaasti kallistuneen asunnon. Tuo asunto olisi ennen maksanut puoli miljoonaa, mutta nyt se maksaakin kaksi miljoonaa, sillä kaikki muutkin ovat tehneet samoin ja asunto halutussa paikassa on niukkuushyödyke. Detroitissa voisi asua edullisesti, mutta eivät ihmiset sinne halua muuttaa.

Keskiluokan resurssipula tuli jo käsiteltyä. Se ei johdu siitä, että rikkaat hamstraavat vaan siitä, että keskiuokkaa on enemmän. Keskiluokan työpula taas ei johdu siitä, mitä amerikkalaiset miljardöörit tekevät vaan siitä, että amerikkalainen keskiluokka ostaa tuontitavaraa, pääasiassa siksi, että se on halvempaa. Jos amerikkalaiselle keskiluokalle jaettaisiin hieman rahaa rikkailta, he säntäisivät ostamaan tuontitavaraa ja sen jälkeen lentäisivät Intiaan teettämään lonkkaleikkauksen. Länsimaissa työ ei tällä hetkellä ole hintalaatusuhteeltaan kilpailukykyistä nousevien talouksien kanssa. Ei tästä voi oikein rikkaita syyttää, sillä heidän omaisuutensa on pääosin investoituna sinne tänne ja Amerikan sekä muunkin maailman kulutuskysyntää pyörittää nimenomaan keskiluokka. Nyt se haluaa ostaa halvemmalla tehtyä eikä kotimaista, joten kotimaisen keskiluokan mahdollisuus työllistyä paremmin ja saada suuria palkankorotuksia on vähäinen.

Meillä siis on käymässä niin, että länsimaiden ja itämaiden keskiluokat lähestyvät ostovoimaltaan toisiaan. Se käy niin, että länsimaissa ostovoima laskee ja itämaissa nousee. Tässä kehityksessä joka paikkaan postattu käppyrä on kuitenkin aivan yhtä sivuseikka kuin ne rikkaatkin. Ei tämä maailma ole muutaman miljardöörin rakentama. Se on miljardin keskiluokkaisen rakentama.

Rikkaat ovat tässä näytelmässä sivuroolissa. Vaikka heiltä otettaisiin kaikki ja jaettaisiin muille, mikään ei oleellisesti muuttuisi, sillä nykyisessä maailmassa amerikkalaisen keskiluokan rahavirrat sojottaisivat edelleen Kiinaan. Mitään pysyvää ratkaisua ei rikkaiden simpauttaminen toisi.

Jos oikeasti haluamme muutosta, voimme ottaa vapaaehtoisen ostovoiman alenemisen ryhtymällä ostamaan paikallisesti tuotettuja asioita ja palveluja. Se maksaa enemmän, mutta joku saa töitä näiden asioiden tekemiseksi. Keskiluokan ostovoima ei siitä parane, mutta sen määrä pysyy ennallaan. Jos mitään tällaista ei tehdä, keskiluokan määrä vähenee kun ihmisiltä loppuvat työt. Tämä ei ole edes mikään mahdoton asia tehtäväksi. Kyllä kansanliikkeet saavat nykyisin asioita aikaiseksi. Jos rättipaja X:n rätit eivät enää mene kaupaksi kun ne tehdään muualla, kapitalisti alkaa pikaisesti tehdä niitä paikallisesti jos kerran kauppa siten käy paremmin. Ostoboikotit ovat muuttaneet yritysten käytäntöjä, kuten esimerkiksi nähtiin täällä kun Starbucks pakotettiin lopettamaan sinänsä täysin laillinen verosuunnittelunsa, jossa se tuloutti kaikki voittonsa Luxemburgiin eikä maksanut niistä täällä veroja. Nyt maksaa. Ja sumppi maksaa saman verran kuin ennenkin.

Keskiluokkaisilla ihmisillä on voimaa ja valtaa, mutta sitä ei kannata haaskata hölynpölyyn ja vääriin asioihin. Voi olla, että omaisuuden jakautumiskäppyrä ei ole kovin reilu, mutta ennen kuin sille tehdään mitään, pitää määritellä ongelma, keksiä keinot ratkaista ne, miettiä mittareita onnistumiselle ja pohtia tehtyjen toimenpiteiden sivuvaikutuksia. Voi olla, että omaisuutta päädytään joskus jakamaan toisin joko asein tai laein, mutta pitää ymmärtää, mihin näin tekeminen vaikuttaa ja mihin se ei vaikuta. Tämän omaisuudenjakautumisesityksen aikaansaama keskustelu ei tässä nouse kovin korkealle, sillä ihmiset pääosin puhuvat vääristä asioista, osoittavat vääriä syyllisiä ja ylipäätään haluavat nähdä maailman sellaisessa asennossa, että kaikki muut ovat veljiä keskenään paitsi ne rikkaat.

Ehkä kaunis vasemmistolainen utopia, mutta keskiluokkainen ihminen on keskiluokkaiselle ihmiselle susi.

Jatketaan vielä samasta asiasta

visti@iki.fi — 2013-02-25T07:49:06+00:00

Edellinen kirjoitukseni Euroopan sosiaalisesta kriisistä toi kommenttikeskusteluissa esiin viimein sen, mikä asioiden korjaamisen tiellä oikeastaan on. Samasta asiasta on saatu tältä saarelta taas viikonloppuna uutta materiaalia.

Suurin este on se, että ihmiset tavoittelevat erilaisia asioita ja tästä syystä suurin osa ei edes halua korjata tiellämme olevia ongelmia paitsi retoriikassa jos siinäkään. Erilaisissa tavoitteissa ei tietysti pitäisi olla mitään uutisarvoista, mutta en ole varma, että tässä asiassa voi järkevästi suuria erimielisyyksiä olla. Suon äärilaidan tasajakokommunisteille heidän näkemyksensä, sillä siinä ei ole loogisesti puhvelin mentävää aukkoa. Heidän maailmassaan valtio tekee kaiken ja rahoittaa kaiken suljetussa taloudessa setelipainolla. Tämä toimii yhtälönä. Se ei toimi kovin hyvin valtiona kuten tiedämme, mutta talousmallina tässä ei ole puuttuvaa rengasta.

Sen sijaan kaikki muut joutuvat asiaa miettimään, sillä heidän maailmassaan vallitsee markkinatalous. Enemmän tai vähemmän säädelty, mutta markkinatalous kuitenkin, ja kaiken sen hyvän, mitä julkinen sektori tekee, maksaa joku veroina. En ole nähnyt sellaista mallia esitettävän, jossa rahoituspohja olisi muunlainen.

Muitakin malleja voisi olla, esimerkiksi se, että valtio harrastaa niin aktiivista yritystoimintaa, että se pystyy vientituloilla maksamaan kaiken. Raaka-ainevaltiot toimivat suunnilleen näin, mutta Suomelle ei tätä rahoitusmallia ole esitetty kuin pieneksi osaksi kaivosasioista keskusteltaessa, johtuen siitä, ettei tarvittavia raaka-ainevaroja ole löydetty.

Kun kirjoitin viimeksi siitä, että julkisen sektorin kuorma on tällä hetkellä raskaanpuoleinen yksityiselle sektorille raahattavaksi ja tuotanto siirtyy rivakasti muualle, sain kymmeniä kommentteja, joissa kerrottiin, että julkinen sektori tekee tärkeää työtä, sairaanhoitajat tekevät tärkeää työtä, poliisit tekevät tärkeää työtä ja opettajat ne vasta tärkeää työtä tekevätkin. Kaikki nämä väitteet ovat tosia, mutta siitä huolimatta emme ole yhtään lähempänä yhteisymmärrystä emmekä edes ongelman ratkaisua. Miksi emme? Minun oivallukseni syntyi siitä, että minulle kerrottiin, ettei ole mitään väliä, tehdäänkö sama asia julkisella sektorilla vai yksityisellä sektorilla, mikä väite sekään ei pienin rajauksin ole ainakaan suuri valhe. Julkisessa tuotannossa on riski monopoliaseman väärinkäytöstä ja sen tuomasta tehottomuudesta, mutta en puutu nyt siihen. Lisäksi minua syytettiin vastakkainasettelusta julkisen ja yksityisen sektorin välillä.

Julkinen ja yksityinen sektori eivät tee samoja asioita. Yksityinen sektori tuottaa kumiankkoja, joita myymällä se tienaa rahaa. Julkinen sektori tuottaa terveyspalveluja, turvallisuuspalveluja, infrastruktuuripalvelluja, maatalouden tukemispalveluja, yritystukiaispalveluja jne jne jne. joita pidämme enemmän tai vähemmän tarpeellisena. Rahat tähän se ottaa veroina kumiankkabisneksen tienaamista rahoista. Jos rahaa otetaan liikaa, kumiankat eivät käy kaupaksi kun hinta muodostuu liian korkeaksi. Jos kumiankkabisnes menee konkurssiin, se ei enää tuota mitään rahaa julkiselle sektorille, joka edelleen tarjoaa maatalouden tukemispalveluja huolimatta siitä, että rahoittaja katosi.

Tässä mielessä kyse on vastakkainasettelusta, mutta asia ei ole mustavalkoinen eikä täysin hallitsematon ristiriitatilanne. Julkinen sektori voi nimittäin investoida asioihin, jotka mahdollistavat sen, että tulevaisuudessa kumiankkapaja osaa tehdä hienompia kumiankkoja (=koulutus). Lisäksi se voi investoida tämän päivän asioihin esimerkiksi pitämällä yllä tieverkkoa, että kumiankat pääsevät tehtaasta markkinoille (=infrastruktuuri). Lisäksi se voi vaikkapa mahdollistaa ihmisten työskentelyn kumiankkatehtaassa (=lastenhoito).

Mutta vaikka asiaa katsoo miten laveasti, minä en keksi järkevää käyttöä kuin kahdelle kolmasosalle julkisesta rahasta. Loppu on saavutettujen etujen ylläpitämistä, rakennemuutoksen estämistä, tehottomuutta, pöhötautia, turhia hankkeita, lainanhoitokuluja (joille ei nyt just voida mitään mutta voitaisiin jos pidettäisiin julkistalous kunnossa) ja sensellaisia asioita, joita ei voida pitää kumiankkabisnestä tukevana nyt tai tulevaisuudessa. Siitä huolimatta kaikesta tästä maksetaan.

Ja kuten jossain toisessa spinoff-keskustelussa totesin, kyse ei ole oikeastaan edes tästä. Jos muutetaan länsimaat mielessämme yrityksiksi, niissä on myyntiä, asiakassuhteita ja tuotekehitystä hoitamassa bisnesyksiköitä (yksityinen sektori). Sen lisäksi on töpinä (julkinen sektori) huolehtimassa siitä, että bisnesyksiköt pystyvät mahdollisimman tehokkaasti keskittymään ydinbisnekseensä ja tekemään sitä, mistä raha tulee sisään.

Yleensä kun firmojen tuotteet ovat vanhanaikaisia, myynti sakkaa ja kilpailu painaa katteita pienemmäksi, ratkaisu ei ole kasvattaa firman työmäärää kymmenellä prosentilla palkkaamalla tietohallinnon kehittämispäälliköitä. Näin ovat jotkut yritykset toimineet, mutta eivät toimi enää kun niitä ei ole. Länsimaat ovat korjanneet viimeiset 30 vuotta bisnesyksiköidensä ongelmia kasvattamalla tukitoimintoyksiköitä lainarahalla.

Tästä esimerkistä nähdään myös, että ratkaisu ei ole lopettaa tukitoimintoja, sillä jos myyntimiesten

työaika bisnesyksiköissä kuluu pc-päivitysten asentamiseen ja kirjanpitoon, heillä on aikaa myydä huomattavan vähän ja bisnes sukeltaa. En kuitenkaan purematta niele, että Euroopassa ongelma olisi juuri nyt tukitoimintojen vähäisyys kun julkisten sektorien koko on se mikä on.

Olemme siinä tilanteessa, että vaikka jokainen julkisten sektorien käyttämä kolikko menisi mielestämme tärkeään ja arvokkaaseen tarkoitukseen, se ei muuttaisi mitään, sillä tukitoimintojen kustannus on lopputuotteiden kustannuksissa liian suuri. Kauppa ei yksinkertaisesti käy, sillä kilpailijoilla on parempi kulurakenne verrattuna lopputuotteiden laatuun. Tässä mielessä ei ole tarpeellista miettiä perusteita jokaiselle julkiselle menolle ja jos sellaisia onnistutaan keksimään, tulla siihen tulokseen, että kaikki on hyvin. Ei kaikki ole hyvin, sillä työvoima makaa kortistossa eikä tyhmille ja taitamattomille ihmisille ole olemassa mitään järkevää tekemistä. Ei ole olemassa enää osalle koulutetuistakaan.

Tämä ongelma on korjattava jotenkin eikä se korjaannu palkkaamalla julkiselle sektorille lisää väkeä töihin tai ryhtymällä maksamaan uudenlaisia tukiaisia. Pitkällä tähtäimellä asiat voidaan rikkoa myös tekemällä vääriä päätöksiä, esimerkiksi luopumalla ihmisten kouluttamisesta, mikä säästäisi just nyt paljon. Pää on kuitenkin otettava pensaasta ja ymmärrettävä, että tukitoiminnot ovat tällä hetkellä liian suuri painolasti. Sille on tehtävä jotakin. Toivon, että tehdään oikeita asioita, mutta niitä olisi nyt ruvettava tekemään eikä harattava vastaan täydellisessä siilipuolustuksessa perustelemalla, että ei oikeastaan mitään tarvitse tehdä, sillä tämä on tarpeellista ja tuo on tarpeellista ja tuo kolmas vasta tosi tarpeellista onkin.

Viime kädessä nimittäin oleellinen tuote on kaupaksi käynyt kumiankka eikä tarpeellisena pidetty julkinen palvelu.

Tämä oli vaatimaton johdanto.

Kirjoitin aiemmin, että kaikilla muilla paitsi tasajakokommunisteilla on edessään ongelma. Monet ovat henkisesti siinä asennossa, että kaikkein tärkeintä on nimenomaan julkinen palvelu, sillä ollaan olevinaan niin ihmisystäviä. Ihminen on tärkein, joten kun tuotamme ihmisille kivoja asioita, kaikilla on kivaa. Ongelma on vain siinä, että peruskivi puuttuu, ja tuo peruskivi on rahoitus. Jos ykkösasia on törsätä kaikkeen mikä on kivaa eikä ykkösasia ole tienata rahaa, joka voidaan törsätä kaikkeen kivaan, kytkentäkaaviosta puuttuu metri piuhaa. Ei meidän ole mitään syytä keskittyä vain ja ainoastaan rahan tienaamiseen, mutta sen on oltava oleellinen osa poliittista keskustelua. Jos rahaa tienaavalla yksityisellä sektorilla menee hyvin ja dynamo pyörii vauhdikkaasti, siihen ei tarvitse suuremmin keskittyä kunhan vain vahditaan vähän kierroslukuja. Jos generaattori seisoo, ensimmäinen tehtävä on saada se pyörimään taas eikä keksiä lisää asioita, mitä sen tuottamalla sähköllä voitaisiin tehdä jos sähköä vain tulisi. Julkinen sektori ei myöskään voi veivata generaattoria käyntiin vaikka se kuvitteleekin voivansa.

Saman ongelman toinen aspekti nähdään SDP:n “työ”-mantrassa. Kunhan saadaan ihmisille töitä niin kaikki on hyvin. Olen samaa mieltä, kunhan tuo työ pyörittää generaattoria eikä käytä sähköä, mutta juuri tässä kohtaa menee pieleen. SDP:n työpuuhasteluohjelmat ovat nimenomaan julkisen sektorin ohjelmia. Kunhan palkataan lisää väkeä julkiselle sektorille, maailma pelastuu, ja peruste on täsmälleen sama: julkisella sektorilla tehdään arvokasta työtä, joten kunhan palkkaamme lisää väkeä arvokkaisiin töihin, kaikilla menee paremmin. Totta, mutta edelleenkin puuttuu se metri piuhaa.

Sitten on toisella laidalla Kokoomusnuoria, jotka eivät ole sen kiinnostuneempia tästä dynamosta, vaan haluavat lopettaa kaiken tekemisen julkisella sektorilla rahapulaan vedoten, millä tavalla romutetaan bisnesten mahdollisuudet pitkällä tähtäimellä. Tässä mallissa ylimääräistä piuhaa on metritolkulla niin, että siitä saa aikaiseksi ideologisen hirttosilmukan.

Shadow chancelleror Ed Balls saarnaa täällä sosialistien mantraa. Hallituksen pitäisi nyt “käynnistää” talous ryhtymällä kasvattamaan julkista sektoria. Tässä olisi joku järki, jos länsimaiden ongelma olisi tukitoimintojen vähyydessä. Jos yritysten rahoista leijonanosa menisi asioihin, jotka julkinen sektori tekisi tehokkaammin keskitetysti kuten vaikkapa perusopetus, kannattaisi varmaan ryhtyä keventämään niiden kuormaa. Länsimaissa kuitenkin kaikki rahan tienaamisen kannalta tarpeellinen tehdään jo, eri maissa eri tavoilla. Julkisen sektorin käynnistystoimet tarkoittavat siis ennen kaikkea turhaa kuormaa erinäköisten tukiaispalvelujen muodossa, mistä on enemmän haittaa huin hyötyä.

Asia ei mitenkään välttämättä ole julkisen sektorin vika. Voimme aivan vapautuneesti mieltää mallin, jossa talous kävisi ylikierroksilla nytkin, sillä viennin kilohinta on jossain ranskalaisten hajuvesien kilohinnan paikkeilla ja tuotteet niin ylivertaisen hyviä, että niitä ostetaan ympäri maailmaa kalliista hinnasta ja lamasta huolimatta. Mutta koska viennin kilohinta ei ole tällä tasolla vaan teemme pääosin bulkkia, tämä on vain kaunis unelma. Pidän varsin vaatimattomina julkisen vallan mahdollisuuksia muutttaa asiaa varsinkaan muutaman kuukauden aikaikkunassa. Ei ollut Nokian tietohallinnonkaan syy, että firma jäi junnaamaan paikallaan kehitysmaatason kännykkäbisneksessä, mutta silti tuli potkut. Väärät valinnat voivat aivan hyvin olla bisnesyksiköiden tekemiä ja ne usein ovatkin, mutta siitä huolimatta tukitoiminnot joudutaan sopeuttamaan, sillä niille ei ole enää maksajaa.

Sopeuttaminen pitää tehdä oikein, jotta emme hukkaa tulevaisuuden mahdollisuuksia, mutta se pitää tehdä. Ei kyse ole mistään ohimenevästä häiriöstä vaan tilanne jatkuu huonona jo kuudetta vuotta. Maailma muuttui pysyvästi, mutta julkiset sektorit sen kun paisuvat ja sitten ihmetellään, miksi rahoittajat eivät oikein luota, vaikka bisnescasemme siitä, että lainaamme kaiken irti lähtevän ja poltamme setelit lämpöä saadaksemme, on niin pirullisen järkevä meidän mielestämme.

Mikä tässä menee poskelleen? Onko keksittävissä sellainen talousmalli, jossa voimme täysin keskittyä julkisen kulutuksen asioihin ja jättää yksityinen sektori puuhastelemaan omiaan, ilman mitään kuvaamani kaltaista rahoituksellista takaisinkytkentää?

Urpilainen ja Euroopan sosiaalinen kriisi

visti@iki.fi — 2013-02-21T13:42:41+00:00

Pampaksen nero Jutta Urpilainen on kiinnittänyt huomiota siihen, että Euroopassa saattaa “syntyä” sosiaalinen kriisi kun velkakriisi ei helpota.

Ei se tietenkään helpota, koska mitään oleellista ei ole tehty, ainoastaan vääriä asioita. Tällä hetkellä katseet ovat Etelä-Euroopassa, muttei tilanne ole paljon parempi pohjoisessakaan. Jutta Urpilaisen lääkkeet eteläeurooppalaisille ovat samat kuin aina ennenkin: pitäisi tehdä töitä ja maksaa veroja. Tällä ei valitettavasti

päästä maailman suurten ajattelijoiden kirjoihin. Tuleva sosiaalinen kriisi on siitä inhottava asia, että se on tekemällä tehty. Kun tarpeeksi kauan yritettiin, onnistuttiin näivettämään Euroopasta yksityinen bisnes. Oikeastaan jo 80-luvulta lähtien on tähän pyritty määrätietoisesti ja kerrankin poliitikkojen ponnistelut ovat kantaneet hedelmää. Euroopan kriisin ydin on tässä ja kaikki johtaa tähän, myös Urpilaisen sosiaalinen kriisi.

Asian suurin ongelma on siinä, että valtapuolueilla ei missään maassa ole rohkeutta tunnustaa, että metsään on mennyt. Kun tähän ei kyetä, nysvätään epäoleellisten asioiden kimpussa (EU) ja pahennetaan ongelmaa (kansallinen politiikka), ja molemmissa paikoissa väitetään asioiden muuttuvan paremmaksi. Kyseessä on puhdasoppinen sumutus, joka toivottavasti alkaa nyt pikku hiljaa olla selvä kaikille. Asiassa on kuitenkin toinenkin suuri ongelma: ihmiset on aivopesty kuvittelemaan, että ongelma ratkeaa väärällä tavalla, ja nykyisten hallitusten vaihtaminen toisiin ei käännä suuntaan vaan vauhdittaa kriisin syvenemistä.

Euroopan kriisin ydin ja laiskanlaisesti sykkivä sydän on siinä, että valtioiden rooli talouksissa on liian suuri. En kuitenkaan näe missään kadulla riehuvia kansanliikkeitä, jotka vaatisivat julkisen sektorin alasajoa. He vaativat suurempaa julkista sektoria huolimatta siitä, että nykyistäkään ei kyetä rahoittamaan ja koko kriisi on lähtöisin julkisen sektorin jo ennestään liian suuresta osuudesta.

Mietitäänpä hetki hieman toisenlaista asiaa. Kun yhteiskunta siirtyi teollisuudesta palveluihin, on esitetty jossain määrin oikeutettuakin kritiikkiä siitä, että emme voi elää yhteiskunnassa, jossa vain pesemme paitoja toisillemme. Tässä on sikäli vinha perä, että vahvasti palveluorientoituneissa yhteiskunnissa vaihtotase tuppaa olemaan kuralla, sillä ne joutuvat tuomaan tarvitsemansa tavarat, mutta palvelujen vienti on vaikeampaa kuin tavaroiden vieminen. Suunnilleen ne ihmiset, jotka ovat olleet eniten huolissaan paidanpesuyhteiskunnasta, ovat olleet eniten kasvattamassa julkista sektoria ja haluavat kasvattaa sitä edelleen. Mutta miten tämä eroaa paidanpesuyhteiskunnasta? Lähinnä siten, ettei se puhdista paitaa ja lisäksi se näivettää yksityisen paidanpesubisneksen valtavalla verokiilalla.

Julkisen sektorin ongelma on siinä, että se ei luo uutta. Se tekee kyllä osin tarpeellisia asioita, mutta mitään uutta se ei luo eikä tienaa mitään. Se vain ottaa muilta ja jakaa. Toinen ongelma on siinä, että kun julkisen sektorin osuus on puolet taloudesta, siitä on tullut suuri asiakas parhaiten verkostoituneelle yksityiselle bisnekselle. Tässä bisneksessä taas markkinatalous ei kukoista. Vaatimalla EU-kilpailutusdirektiivien hengessä kaikenlaisia sertifikaatteja, pidetään pienemmät pelurit poissa markkinoilta ja jätetään julkisen sektorin törsäysmiljardit muutaman suuren yrityksen tavoiteltaviksi. Tässä on sama ongelma kuin bilateraalisessa idänkaupassa: syntyy bisnestä, jolla ei ole mitään olemassaolon oikeutusta vapaassa kilpailutilanteessa.

Tässä on se kriisi, joka on Euroopassa käsillä. Julkinen sektori on verottanut Euroopan kulutuksen kiputilaan. Lisäksi julkinen sektori on verottanut Euroopan teollisuuden henkihieveriin “ympäristösyistä” keksityillä lisäveroilla. Kun yksityinen suurempi yritys investoi, se pyytää ensimmäisenä tukiaisia valtiolta ja todennäköisesti niitä myös saa. Jos ei heru tukiaisia, vaihdetaan valtiota sellaiseen, josta niitä saa. Joka tapauksessa aivan liian monessa hankkeessa yritysten innovatiivisuus on muuttunut apuraha-anomusten täyttämiseksi. Sen sijaan, että yritykset ottaisivat riskejä ja investoisivat uuteen, ne alistavat omat hankkeensa valtiollisten apurahainstanssien syynättäväksi. Ja sitten ihmetellään, miksi Amerikassa ja nykyään myös Aasiassa syntyy uutta rivakammin. Eikä tässä kaikki. Kun yksityisestäkin bisneksestä huomattava osa on olemassa vain julkisen sektorin palvelemiseksi, ongelmat julkisen sektorin rahoituksessa vyöryvät välittömästi yksityiseen sektoriin, joka ryhtyy supistamaan näitä toimintojaan, ne kun eivät koskaan olleet kilpailukykyisiä tai tarpeellisia muuta kuin julkista sektoria palvelemaan. Tällainen pseudoyksityinen bisnes ei suuresti yhteiskuntaa piristä eikä innovoi uutta.

Näistä elementeistä syntyi kriisi heti kun julkisten sektorien halu vipata ikuisesti asetettiin kyseenalaiseksi. Se asettui kyseenalaiseksi lähinnä sen takia, että puolta taloudesta kannattelevat julkiset sektorit ovat äärimmäisen suhdanneherkkiä aparaatteja balanssiltaan. Niitä ei onnistuta saamaan reippaasti

ylijäämäisiksi hyvinä vuosina paitsi Sveitsissä. Kun alla oleva palkkasumma ja kulutus pienenee edes hieman, tulot sukeltavat ja sosiaalimenot kasvavat. Näin kävi ja alettiin epäillä, selviävätkö jotkut valtiot veloistaan. Ja heti kun asiaa alettiin tutkia, huomattiin, ettei mitään toivoakaan ole.

Sen jälkeen vyyhti alkoi purkautua, mutta väärin.

Kun julkiset sektorit pakotettiin säästökuurille, katosi välittömästi tuo pseudoyksityinen julkisen sektorin kuppausbisnes sekä sitä palveleva konsultointi ja muut palvelut, sekä tämän tukibisneksen työntekijöiden kulutus. “Ongelmien pehmentämiseksi” on ryhdytty jättimäisiin veronkorotuksiin imemään vielä enemmän rahasta julkiselle sektorille siinä toivossa, että näin saadaan keskusjohtoisesti hoidettua sekä köyhyys että talouden käynnistys. Ei taida onnistua kumpikaan, sillä kuten Kreikan talousluvut meille kertovat, talous supistuu taas vaihteeksi neljä prosenttia tänä vuonna, joten ainakaan talouden käynnistäminen tai Kreikan tapauksessa lähinnä synnyttäminen, ei ole onnistunut. Köyhistä ehkä voidaan juuri ja juuri huolehtia, mutta heitä on ensi vuonna taas enemmän ja jos tätä tietä jatketaan, verot nousevat taas. Lopulta syntyi täydellinen paidanpesuyhteiskunta, jossa julkinen sektori vastaa kaikesta.

Suunnilleen tässä ollaan nyt. Kriisi on päällä täydellisenä, ja ratkaisu on yrittää turvata julkiset finanssit hinnalla millä hyvänsä. Mutta koska raha tähän ei tule taivaasta, se tulee ainoasta mahdollisesta paikasta, eli yksityiseltä sektorilta, joka näivettyy taas hieman ja muuttuu riippuvaisemmaksi julkisesta sektorista, sen avusta, tuesta, verohelpotuksista ja asiakkuuksista. Kun yksityisellä sektorilla on vähemmän rahaa kuluttaa, kriisi syvenee kun julkisten sektorien osuus kasvaa entisestään.

Urpilaisen ja muiden sosialistien ongelma on siinä, että he ovat rakentaneet tämän järjestelmän ja he eivät ymmärrä, mikä on tärkeää ja millä on vain välinearvo. Julkisesta sektorista on ajat sitten tullut häntä, joka koiraa heiluttaa, ja se edustaa itsetarkoitusta jonkun täysin keksityn oikeudenmukaisuuskäsitteen perusteella. On oikeudenmukaista, että julkisen sektorin rooli on mahdollisimman suuri, ja koska kyse on ideologiasta, tätä opin pylvästä ei tarvitse asettaa julkisen keskustelun kohteeksi. Kun asiaa katsotaan aasitallista käsin, nähdään ongelmaksi köyhyys ja työttömyys ja ratkaisuksi se, että köyhille ja työttömille pitää ensin saada lisää rahaa julkiselta sektorilta ja sen jälkeen heille pitää saada töitä julkiselta sektorilta. Minä sanon, että tässä ei ole päätä eikä häntää. Jos työttömille löydettäisiin yksityisen sektorin työpaikat, yhdelläkään Euroopan maalla ei olisi minkäänlaista talouskriisiä.

Uskooko joku, että asia etenee ohjelmalla, jossa yksityisen sektorin veroja korotetaan, kunnes ongelma on poistunut? Edes Dilbertin Pointy haired boss ei manageroi osastoaan näin huonosti.

Ongelman ratkaisu estyy entisestään kun yritykset ovat oivaltaneet, missä raha pesii. Tavallaan nimittäin ongelma ymmärretään vaikkei sitä tunnustetakaan, ja yksityisen sektorin työpaikat nähdään tärkeiksi ja säilyttämisen arvoisiksi. Niinpä firmat ovat hyökänneet apajille tukiaisvaatimuksineen. Jos ette nyt maksa tukiaisia, vähennämme työpaikkoja. Ja tukiaisrahaa on alkanut tulvia kautta Euroopan. Tässä ei ole muuta vikaa kuin se, että jos valtio maksaa neljänneksen yritysten menoista, se muuttaa käytännössä tämän osan yksityisestä sektorista julkiseksi sektoriksi. Ei tainnut ongelma ratketa näinkään, mutta samalla piti taas korottaa hieman veroja, sillä raha yritystukiaisiin piti saada jostakin.

Poliitikot odottavat kädet ristissä, että lainaraha alkaisi taas virrata, mutta kuinka moni teistä sijoittaisi rahansa tuolla tavoin johdettuun bisnekseen? Minä en ainakaan viitsisi, eivätkä taida kiinalaisetkaan viitsiä, ja muillahan ei rahaa enää olekaan kun päätimme antaa kaiken liikkuvan Aasiaan ja loput ovat jumissa

eläkekassoissa eläkepommia odottelemassa.

Nyt meillä on kautta Euroopan poliittinen asetelma, jossa vallankahvassa olevat haluavat kasvattaa hieman julkisia menoja ja oppositiossa olevat haluavat kasvattaa paljon julkisia menoja. Paidanpesuyhteiskunta siis lähestyy kovaa vauhtia kaikkialla, ei ainoastaan Kreikassa, mutta sellaisessa inkarnaatiossa, että paidat eivät puhdistu.

Olemme hirttämässä itsemme ideologian köyteen. Periaatteessa kyllä ongelmasta on keskusteltu myös oikeassa sävyssä ja ymmärretään, että julkista kulutusta pitäisi saada hieman alemmaksi näivettämästä yksityistä, mutta ideologisista syistä on todettu, että mitään ei voi tehdä ennen kuin korvaava yksityinen bisnes on syntynyt imemään julkisen sektorin leikkausten vapauttaman työvoiman. Asia ei vain valitettavasti tule tässä järjestyksessä ikinä tapahtumaan. Ei kukaan perusta miehittämätöntä firmaa, joka vain odottelee, että julkinen sektori lähettää sinne jossain vaiheessa joukkueellisen entisiä laadunvalvontaosastojen kehittämispäälliköitä valmistamaan laadukkaita raskasmetallituotteita.

Itse hahmottelen asian jotenkin niin, että pohjoisessa julkisen sektorin täysremontti on aloitettava nyt. Me saamme vielä lainaa markkinoilta ja jos käynnistämme uskottavan talousohjelman, saamme sitä hieman enemmänkin kunhan pystymme näyttämään tuloksia ja kehitystä. Pohjoisessa siis on lähdettävä siitä, että määritellään julkisen sektorin tuottamat tärkeät asiat alhaalta ylös ja organisoidaan ne nykyisen työvoiman varaan. En usko, että sairaanhoitajien määrä muuttuu tässä miksikään, mutta voi olla, että miljardin tietojärjestelmä ei juuri nyt olekaan ykkösprioriteetti. Osana tätä remonttia lopetetaan kaikennäköinen yritysten tukeminen, on sitten kyse aluepolitiikasta tai jostain päivän tuotekehitysmantrasta. Julkisen sektorin työnantaja tarjotaa pelkästään nollalinjaa tulevina vuosina, jotta inflaatio syö palkkasummaa. Lisää rahaa tarvitaan työttömyysturvaan, ja samalla uudistetaan työttömyysturvan sääntöjä niin, että työtön voi tukiaisia menettämättä työskennellä yli 5% omistamalleen yritykselle kunnes yrityksen myynti on suurempi kuin X tai jotain. Kun tilanne hieman helpottaa, lasketaan sekä yritysten että palkansaajien verotusta suunnilleen käsi kädessä, muuttaen yritysverotusta sellaista mallia kohtaan, että ainakin Suomeen tehtävän investoinnin voi tehdä nettotuloilla.

Tie on pitkä ja kivinen. Työttömyys nousee aluksi, mutta minä en näe mitään muuta keinoa. Jos tekohengitämme tukiaisilla elinkelvottomia firmoja, käteen jää elinkelvottomia firmoja ja takanamme on loistava tulevaisuus. Valtion pitää siirtyä täysin pois mestaroimasta, mikä on Suomen tulevaisuuden talouden rakenne. Ei se kuulu valtiolle, syntyvätkö uudet yritykset tuulivoiman, biotekniikan, tietotekniikan vai kännykkäpelien ympärille, kunhan vain syntyvät johonkin.

Kun uudistuksia ei aloitettu ajoissa vaan syvennettiin ongelmaa antamalla julkisen sektorin kasvaa, meillä ei ole enää käsissämme poliitikkojen unelmoimaa “uudistamme kaiken siten, ettei kukaan huomaa mitään” -ratkaisua. Meillä ei myöskään ole mainitun sosiaalisen kriisin ja sen aiheuttaman anarkian uhan takia mahdollisuutta jatkaa “ei tehdä mitään” -linjalla. Sosiaalisen räjähdyksen sytytyslanka on siinä, että ihmiset odottavat huomenna olevan huonommin. Tänään tuo oletus pitää paikkansa. Tarjoilemalla vuodesta toiseen laskevaa elintasoa ja kasvavaa epävarmuutta kaikille luodaan tilanne, jossa kukaan ei viitsi enää yrittää. Tekemällä uudistuksia etukenossa ja luomalla tilaa talouteen yritystoiminnalle saadaan aikaiseksi lopulta positiivinen kierre kun menestystarinoitakin alkaa kuulua ja jatkuvat tuomiopäivän profeetat ja toistaitoiset poliitikot saadaan siirrettyä taka-alalle hoitamaan kriisin jälkihoitoa rutiiniluontoisesti.

Ainakin voimme toivoa, että saadaan aikaiseksi positiivinen kierre. Ei se ole varmaa. Varmaa on kuitenkin se, että nykyinen negatiivinen kuolemanspiraali ei oikene enää itsekseen. Sillä on nyt ollut viisi vuotta aikaa korjata itsensä ns. vanhan talouden konsteilla, mutta kriisi on vain syventynyt. Meiltä on otettu vitkuttelulla pois hallitun ja ohjatun talouden uudistamisen mahdollisuus, eikä kyse ole vain Suomesta. Ongelma on Euroopan laajuinen, sillä myöskään muissa maissa ei ihmisillä ole rahaa kuluttaa, joten nyt aloitteleva yksityisen sektorin yritys on lähimarkkinoilla ongelmissa. Nyt on pakko ottaa rohkea loikka ja toivoa, että alta löytyy lopulta kantavaa maata.

Ei ole kivaa, mutta kuolemanspiraalin päässä on nykyisessä yhteiskunnallisessa asetelmassa anarkia. Kreikassa aikaisemmin, Suomessa myöhemmin, mutta molemmissa uhka on todellinen jos ihmisiä ei saada töihin.