SDP:n Antti Kalliomäki räksyttää, että SDP:n ei kuulu mennä jatkossa hallituksiin Kokoomuksen ja Kepun kanssa, nuo hyväkkäät kun ovat "hylänneet sopimusyhteiskunnan", mitä ei tosin määritellä mitenkään.

Vaikea ymmärtää, miten tämä seipään niellyt oiken käsittää sopimusyhteiskunnalla. Ilmeisesti kyseessä on jonkunlainen SDP:n ay-siiven näkemys, missä sopimusyhteiskunnan katsotaan tarkoittavan sitä, että kaikki asiat pitää kysyä ensin ammattiliitoilta eikä tehdä mitään sellaista, mitä liitot vastustavat.

Sopimusyhteiskunnan kanssa tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä, sillä sopimusyhteiskunta tarkoittaa vain sitä, että asioista sovitaan jotenkin. Feodalismikin oli sopimusyhteiskunta, vaikka silloin ei ammattiliittoja ja sosialidemokratiaa oltu keksittykään. Siinä järjestelmässä Kalliomäelle olisi tarjottu uraputki maaorjana, missä hommassa hän olisi kenties kyennyt tuottamaan edes jotain hyödyllistä eläissään, esimerkiksi nauriita, mikä olisi nykytilanteeseen verrattuna edistystä.

Jos SDP ei halua enää leikkiä Kepun ja Kokoomuksen kanssa, se tekee Kepusta ja Kokoomuksesta ikuisen hallitusparin, ja tämä on Suomen poliittiselle elämälle äärimmäisen vahingollista. Jos joku klikki pysyy vallankahvassa liian pitkään, se voi ryhtyä tekemään aivan mitä lystää eikä sen tarvitse kuunnella äänestäjiä sitäkään vähää kuin se nyt tekee. Kekkosen ajan punamullassa oli tämä ongelma kun hallituskokoonpano päätettiin Moskovassa, ja nyt SDP näyttää viskaavan pyyhettä kehään aikaansaaden siniagraarin rintaman pysyväisyyden.

Suomessa järjestelmä tarvitsee toimiakseen oikeaa kilvoittelua kolmen suuren välillä. Tässä mielessä en ymmärrä, mitä SDP voittaisi oppositiossa, Suomi siinä ei ainakaan voita mitään eikä varsinkaan kaupunkilainen, kun kepuleita ei saa enää luiskaan millään.

Jos kuvitellaan, että SDP haikailee sellaista hallitusta, jossa ei olisi Kokoomusta eikä Keskustaa, se saa odotella aika kauan. Nyt näillä puolueilla on 101 paikkaa 200:sta, ja puolueiden yhteenlaskettu kannatus ei ole oleellisesti muuttunut. Kepu rämpii ja Kokoomus porskuttaa, yhteensä paikkoja lie silti noin sata ensi vaalienkin jälkeen.

RKP:n 9 paikkaa ovat nekin henkisesti lähempänä Kokoomusta ja Kepua kuin SDP:tä, mutta tämä sakki on tietysti ostettavissa kannattamaan vaikka Suomen muuttamista neuvostotasavallaksi, kunhan neuvostotasavallassa on pakkovenäjän rinnalla ns. pakkoruotsi, ja Närpiön tomaateille annetaan tukiaisia. Persuilla on nyt viisi paikkaa, ensi vaaleissa enemmän, ja yhteistyö perusdemarin ja perussuomalaisen kanssa voi olla äärimmäisen hankalaa ja epäsopuisaa kun edustajat ovat mitä sattuu ja puoluekuri vähäinen.

Vasemmistoliitto tietysti olisi aatteellisesti kelvollinen SDP:n yhteistyökumppani, mutta sen 17 paikasta lienee ensi vaalien jälkeen jäljellä kymmenen. Kun puolueen kansanedustajat ovat lähinnä lappilaisia korpikommunisteja, Stasin edustaja Tiusanen, KGB:n edustaja Laakso ja huligaanien edustaja Arhinmäki, en kahdehdi sitä demaria, joka joutuu yhteistyöhän tämän menneen maailman kelmien kerhon kanssa.

Jäljelle jää Vihreät, jolla nyt on 15 paikkaa, ensi vaaleissa enemmän. Nykyvoimasuhteilla ja todennäköisesti ensi vaalien jälkeenkin nämä saavat yhteensä noin 60 paikkaa, eli tarvitaan suuri voimasuhteiden siirtymä vihreiden ja demarien suuntaan ennen kuin tästä syntyisi enemmistöhallitus, edes RKP:n avustamana. Ja menevät lisäpaikat miten päin vain, käytännössä kolmen puolueen hallituksessa Vihreät olisi tasavahva kumppani SDP:n kanssa.

Kun katson politiikan nykyisiä kulisseja, oletan, että jos tällainen suuri voimasiirtymä tulee, se ei sada demarien vaan vihreiden laariin, jolloin Vihreät olisi päähallituspuolue. Nyt on helppoa veivata Vihreiden kanssa yhteisiä virsiä, koska soiton voi aina seisauttaa kun Vihreiden tuutista alkaa kajahtaa riitasointuja. Yksinhuoltajaäideistä ja pienituloisista voidaan puhua yhdessä, mutta entäpä Vihreiden suhde sähköön ja savupiiputeollisuuteen. Tai kuljetuksiin? Teollisuusliitot ja AKT ovat demarien tukijalka, Vihreille nämä edustavat saastuttavaa mennyttä maailmaa.

Poliittisessa kulttuurissakin tulee mieleen, että demarien kanssa tasavahva tai vahvempi Vihreät olisi aika hankala yhteistyökumppani SDP:lle, joka edelleen elää menneen maailman korporaatio-, kabinetti- ja virkamiesvaltaa, ja Vihreät taas ajattelee hieman toisin. Ei siksi, että ne olisivat parempia ihmisiä vaan siksi, ettei niiden politrukkeja ole päästetty korkeimpaan virkamiesjohtoon, ja koijärvi-hampuusien sekä entisten stalinistien kysyntä kabineteissa on ollut verraten vähäinen.

Tässä mielessä jonkun kannattaisi nyt kertoa Kalliomäelle, että hänen ajamansa linja on SDP:n tuhon tie. Se ei ikinä kykene taipumaan Vihreiden maailmankuvaan hukkaamatta ydinkannatustaan, mutta SDP voi hyvinkin löytää tarpeeksi yhteistä perinteisten valtapuolueiden kanssa, koska poliittinen kulttuuri on pitkälti samaa. Kuten olen lukuisia kertoja kirjoittanut, SDP:n täytyy tehdä linjanmuutos ja nuorennusleikkaus, mutta jos puolue siirtyisi hallitusvastuuseen ensi vaalien jälkeen, se saisi siinä neljä vuotta aikaa tehdä näitä muutoksia.

Pitkässä oppositiossa ei SDP:lle kunnian kukko laula. Se voi erheellisesti kuvitella itseään Kokoomuksen asemaan rähmälläänolon vuosina, jossa 25 vuoden oppositioputki vain lihotti puoluetta. Tämä johtui kuitenkin siitä, että Suomessa jokainen politiikkaa seuraava tiesi Kokoomuksen oppositioaseman johtuvan Moskovan tahdosta. Änkyräkommunisteja ja K-linjalaisia lukuunottamatta kukaan ei arvostanut Moskovan puuttumista Suomen sisäpolitiikkaan, ja suomalaisessa luonteessa sympatiat yleensä satavat kaltoin kohdellulle. Kokoomus selvisi näin tästä ajasta lähinnä muiden ansioilla eikä niinkään omillaan.

SDP ei ole verrattavissa tuon ajan Kokoomukseen. Sen poliittiselle vallalle ei ole Suomessa mitään muuta estettä kuin se, että sen rivit ovat niin sekaisin, että kannattajat vuotavat joka suuntaan. Oppositiossa puolue ei leimaudu muiden sorsimaksi vaan menneen maailman edustajaksi, ja tästä leimasta SDP pääsee parhaiten eroon ryhtymällä hallitusvastuuseen.