Tämä on mielenkiintoinen puheenvuoro itsekin toisinaan sivuamastani asiasta.

Media vannoo itsesääntelynsä nimeen, muta kun juttu on tarpeeksi mehukas ja juoruisa, se julkaistaan siitä huolimatta, vaikka se ei täytä korkean journalismin tunnusmerkkejä, tai oikeastaan edes journalismin. Langettava päätös tulee aikanaan, mutta koska siitä ei seuraa mitään sen kummempaa lehdelle eikä journalistille siellä, mitäpä tuosta.

Sitten kun joku lähtee penäämään oikeuksiaan oikeusistuimessa, samainen media nostaa hirveän äläkän, että eihän nyt noin saa tehdä, mediahan itsesääntelee, ja tällaiset oikeusjutut heikentävät sananvapautta. Tällainen kalabaliikki on vielä tuoreessa muistissakin kun Vanhanen penäsi taannoin sopivaisuuden rajoja juorukirjaa vastaan, ja mediaväki puolusti juorukirjaa rintamassa huolimatta siitä, että oikeus katsoi rötöksen tapahtuneen, ja Vanhasen näin olleen vaatimuksessaan oikeassa.

Lautakasasta olisi tullut samanlainen juttu, jos se olisi viety oikeuteen.

Itsesääntely on kaunis ajatus, mutta sen pitää silloin myös tarkoittaa jotakin ja tiedotusvälineiden pitää näyttää, että asia otetaan vakavissaan.

Yleensä bisneksissä, joilla on valvova viranomainen, vaikka JSN ei sinänsä viranomainen olekaan, on tapana, että jos viranomainen löytää toiminnasta huomautettavaa, valvottava joutuu tekemään selvityksen siitä, miten ongelmaa lähestytään ja miten se ratkaistaan, ja tämän ohjelman toteutumista valvotaan.

Tiedotusvälineiltä ei tämäntapaista lähestymistapaa odoteta, ja kaikki tietävät miksi. Tiedotusvälineissä ei ole ketään, kenellä olisi motiivi pitäytyä korkeassa journalismissa ja antaa mehukkaiden roskajuttujen valua kilpailijoille. Yksittäinen toimittaja saa hyvää karmaa ja pisteitä, jos saa pääministerin pallit tutisemaan. Päätoimittaja saa hyvää karmaa, kun levikki nousee. Omistaja saa hyvää mieltä kun rahaa vyöryy ovista ja ikkunoista.

Jos itsesääntely halutaan pitää jotenkin hengissä, sen pitää kyetä voittamaan tämä ongelma ja tekemään itsestään uskottava. Nyt JSN jättää vastuun huomautetulle medialle, joka ei koskaa tee mitään. JSN pesee kätensä, media pesee kätensä, kaikki pesevät käsiään ja matala journalismi saa tilaa levitä myös juorulehistön ulkopuolelle.

Juoru- ja sensaatiojournalismissa on se ongelma, että se syrjäyttää kunnollisen journalismin. Kun ihmisille tarjoillaan herkullisia, vaikkakin valheisiin perustuvia, sensaatioita, he alkavat odottaa niitä lisää ja korkea journalismi ei enää myy kunnolla. Korkea journalismi taas on se, millä ihmiset pysyvät perillä maailman tapahtumista.

Samaten korkea journalismi on edellytys sille, että media voi toimia politiikan vahtikoirana. Jos media voidaan usuttaa kuukaudeksi etsimään Vanhasen lautakasaa, jota ei lie koskaan ollut olemassakaan, poliitikko kyllä oivaltaa tämän ja tehdessään jotain epämiellyttävää, kääntää kaikkien huomion toisaalle. Laatujournalismia ei voi usuttaa epämääräisellä valheella kuseksimaan olemattoman halkopinon nurkkiin, mutta sensaatiojournalismin voi.

Jos jäljellä ei ole kuin sensaatiojournalismia, poliitikkojen työ kansalaisten sumuttamisessa muuttuu paljon helpommaksi.