Minulle on tullut aina toisinaan mieleen, että Suomi tarvitsisi nykyistä parempia lehtineekereitä.

Asiaan ei vaikuta edes kovin merkittävästi se havainto, että aina kun tiedän suomalaisessa lehdessä olevan jutun taustan, löydän sieltä puhvelinkokoisia asiavirheitä, joten jos tämä on yleistettävissä eikä rajoitu vain minun tietämiini asioihin, suomalaiset muokkaavat maailmankuvaansa tekstillä, jossa on puolet petäjäistä.

Suomessa ongelmana on se, että valtalehdistö on virallisesti sitoutumatonta, joten emme tiedä lehteen tarttumalla, millaisella lähdekritiikillä tähän on suhtauduttava. Meidän pitäisi tuntea toimittaja ja tietää hänen agendansa, sillä lehden linjan puutteessa toimittajien oma linja näyttäisi korostuvan. Sen selville saaminen taas on aivan toivoton tehtävä ja edellyttäisi pitkällistä saman toimittajan juttujen seuraamista ja menneiden muistelua. Jos taas arvaa, että toimittaja on punavihreä markkinatalouden vastustaja, osuu oikeaan 3/4:ssä tapauksista, mutta virheprosentti on liian suuri tekemään tästäkään metodista käyttökelpoista.

Suomalaista journalismia vaivaa joko käskettynä tai itsestään syntyneenä sensaatiohakuisuus. Lehdistö on oivaltanut, että sillä on valtaa, ja sitten se käyttää tätä valtaansa johonkin Ilkka Kanervan yksityisasioiden jahtaamiseen, koska siitä saa isot otsikot. Iso-otsikkoista journalismia taas on helppoa ja halpaa tuottaa, sillä tarvitaain vain aihe, johon sisältyy julkkis ja seksi, ja tästä kirjoitettu iso otsikko ja palstatilassa mitattuna otsikkoa lyhyempi lattea juttu. Ns. tutkiva journalismi on huomattavasti kalliimpaa ja vaivalloisempaa, joten humpuukin määrää lisätään ja asian määrää vähennetään.

Toimittajat ovat ottaneet asialistalleen jonkunnäköisen pyhän sodan viranomaisia vastaan, paitsi siinä tapauksessa, jos viranomaiset suostuvat mukisematta vuotamaan salaiset tiedot toimittajille käytettäväksi “julkkis ja seksi” -journalismiin. Missä hyvänsä oikeusvaltiossa olisi tutkittu jo ajat sitten, miten ihmeessä poliisilta päätyy ihmisten yksityisasioita lehdistön käyttöön. Tai vaikkapa terveydenhoidosta, jossa yksityisyyttä vaalitaan tavispotilaan tapauksessa riesaksi asti kun eri yksiköt eivät tunnu voivan vaihtaa tietoja keskenään vaikka siihen olisi lupakin, mutta juorupalstatoimittajat silti tuntuvat tietävän sangen paljon.

Nyt nillitetään Tiitisen listasta. Minuakin sinänsä saattaisi etäisesti kiinnostaa, keiden nimiä listalla on, mutta pidän jokseenkin huolestuttavana, että suojelupoliisin pitäisi antaa lehtimiehille kaikki paperit, joita he keksivät pyytää ja jos eivät anna, käytetään palstatilaa tämän “valta lehdistölle” -kampanjan masinoimiseen. Tämä tila on pois jostain muusta, kuten myös hömppään käytetty palstatila. Kevyt ja turha journalismi näyttää syrjäyttävän tutkivan ja asiallisen.

Matti Vanhanen on kepuli ja sellaisena hieman epäilyttävä olento, mutta nähdäkseni on hoitanut pääministerin homman puolueensa yleistä tasoa ajatellen sangen hyvin. Vanhanen teki kuitenkin virheen ja lähti penäämään oikeudessa rajoja sille, mikä on yksityisasia ja mikä ei. Tämä oli tietysti myrkkyä lehdistölle, jonka edustajat kehtasivat sanoa ääneen, että oikeuden ei pitäisi ottaa tällaisiin asioihin kantaa ollenkaan, koska lehdistö tietää nämä asiat itse parhaiten eikä joku turhanaikainen oikeusistuin.

Vanhanen näyttäisi nyt muuttuneen jonkunnäköiseksi ei-toivotuksi henkilöksi ja epäilen, että takana ei ole yhtään päätoimittajaa vaan toimitusten pienvisiirejä, jotka ovat suunnanneet miestä kohti lehdistön vastaiskun. Vaalirahasotkua on kaadettu Vanhasen niskaan sangen aktiivisesti, vaikka juuri hänen ilmoituksissaan ei ollut sen enempää epäselvyyksiä täydennysten jälkeen kuin pakasta vedetyn demarin tai kokoomuslaisen. Kepun kelmien kerho on selvinnyt huomattavan vähällä, koska asia on käännetty Vanhasen viaksi mukamas vedoten pääministeriyteen.

Jos uutistoimitus ei olisi lööppiensä vanki, tapauksesta Kyrö ja Hiihtoliitto olisi tehty pari kuukautta ahkeraa taustatyötä ja kirjoitettu jonkun lehden numeroon viisisivuinen juttu, jossa selvitetään asiat ja niiden taustat. Nyt kuitenkin oleellista on saada uusi otsikko joka päivälle ja muutama rivi tekstiä sen perään, joten kokonaiskuva asiasta jää sangen hämäräksi epämääräisen toiston varaan.

Onko journalismi yhtä ankeissa kuopissa kaikkialla muuallakin länsimaissa? Minun tekisi mieli sanoa ettei ole. Suomessa lehdistön sitoutumattomuudesta on tullut kummallinen hyve, joka kuitenkin näyttäisi siirtävän mielipiteenmuokkauksen toimittajan eikä päätoimittajan tehtäväksi. Lisäksi ylläpidetään jotain kummallista mielikuvaa siitä, että lehdistön kuuluisi oikeastaan olla lakien, hyvien tapojen ja herrasmiesmäisen käytöksen ulkopuolella johtuen tehtävän yhteiskunnallisesta merkittävyydestä, joka kuitenkin tuottaa lähinnä hymylehtijournalismia.

Puoluelehdet taas ovat lähinnä oman kerhon äänitorviksi tarkoitettuja aviiseja, joita ei lue kukaan muu ja vaikka lukisi, niistä ei selviä maailman meno kovinkaan laajasti vaan keskitytään kulmakuntaiseen puoluepolitikointiin. Ja kun valtalehtikonserni julkaisee leijonanosaa Suomen painetusta sanasta eikä tunnu olevan kiinnostunut journalisminsa oikeellisuudesta, tasapuolisuudesta, laaja-alaisuudesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä, tulos on valinnanvaraa ja erilaisia mielipiteitä lukemaan pyrkivälle surkea.