Kiintiöitä naisille
22/09/11 12:23
Paavo Arhinmäki vaatii naiskiintiöitä yritysten hallituksiin.
Aihe ei ole millään tavoin uusi, mutta kiistanalainen se kyllä on. Itse olen kiintiöitä vastaan tässä asiassa lähinnä siksi, että olen niitä vastaan kaikissa muissakin asioissa. Näen kiintiöt epäreiluna rakennelmana, joilla voidaan korjata tilastoja muttei yksilöiden välistä vääryyden kokemisen määrää.
Jos A:n ja B:n välisessä valintatilanteessa B tulee valituksi ja A kokee tulleensa syrjityksi, kiintiöratkaisu on pakottaa seuraavassa valintatilanteessa C:n ja D:n välillä valitsemaan C, jolloin D todennäköisesti kokee tulleensa syrjityksi. Kyrsimisen määrä ei maailmassa muuttunut, se vain siirtyi toiseen paikkaan. Lisäksi tämä ratkaisu ei hyvittänyt A:lle mitään, oli hänen kokemansa vääryys sitten todellinen tai kuviteltu.
Kiintiöillä on vahvat puolustajansa enkä sinänsä nollaa heidän argumenttejaan. Pidän vain omiani painavampana.
Tarkoitus ei kuitenkaan ole jämpätä siitä, onko kiintiö itsessään hyvä vai paha. Tässä nimenomaisessa asiassa nimittäin ongelma on syvemmällä kuin vain yritysten hallituksissa. Ongelma alkaa jo koulun penkiltä eikä se tunnu siitä Suomen siilomaisilla työmarkkinoilla miksikään muuttuvan kun uranvaihto on tehty toivottoman vaikeaksi. Kiintiö hoitaa näin ollen vain oiretta eikä ongelmaa, on se sitten hyvä tai paha.
Yritysten hallituksiin ei rekrytoida aivan keitä hyvänsä vaan sinne valittavilla tulee useimmiten olla jotain meriittejä. Mitä lähempänä valtionyhtiötä ollaan, sitä vahvemmin meritoidutaan Kokoomuksen ja SDP:n jäsenkirjoilla, mutta yksityisellä puolella meriitit tehdään bisneksessä. Hallituksissa istuu lähinnä suurten yritysten ylimmässä johdossa olevia ihmisiä ja jonkun verran visionäärisiä yrittäjätaustaisia. Niissä ei istu hirveästi sairaanhoitajia, lastentarhanopeja tai julkisen sektorin byrokraatteja.
Jos otetaan tuo “rekrytointimateriaali” ja katsotaan sukupuolijakaumaa siinä, onkohan hallitusten nykyisessä kokoonpanossa enää suurtakaan eroa tähän? Ei välttämättä ole ja jos on, en tiedä, kumpaan suuntaan, sillä tuo joukko on perin miesvoittoista ja useimmissa hallituksissa on sentään jonkun verran naisia.
En tarjoa tämän väitteen tueksi tilastotietoja kun en jaksa niitä kerätä, mutta otan sen keskustelun vuoksi suunnilleen faktana. Nyt nimittäin kiintiöajatteluun johtava ajatuskulku on se, että hallitusten sukupuolijakauma on osoitus siitä, että valintaprosessi on syrjivä. Tämä ajatuskulku perustuu oletukseen, että kun kerran miehiä ja naisia on suunnilleen yhtä paljon, puolet ja puolet olisi tulos, joka ei herätä huomiota. Minä sen sijaan väitän, että todellisuudessa kandidaatit suuryritysten hallituksiin eivät ole koko kansa vaan hyvin spesifi osajoukko.
On nimittäin aivan mahdollista, että jos jotain syrjintää tapahtuu, sitä ei tapahdu hallituspaikkoja täytettäessä vaan jo jossain paljon alempana. Yrittäjäksi voi tietysti ruveta kuka hyvänsä, mutta yritysten johtoporras on lohduttoman miesvoittoista ja tästä putkesta meritoidutaan lopulta ehkä joskus hallituksiin. Onko tämä putki eri tasoillaan reilu vai syrjivä? Veikkaan, että kumpaakin, mutta ei aivan siten kuin on ajateltu.
Reiluuden elementtejä siinä on. Dilbertin kirjoittaja Scott Adams kuvasi lasikaton ongelmaa erässä kirjassaan jotenkin näin: kuvitellaan, että tarjolla on runsaasti rahaa tuottava unelmatyöpaikka, josta kilvoittelee mies ja nainen. Vieressä on lentokonehangaarillinen ylipainoisia miehiä. Paikan saa se, joka lupaa, ettei näe lapsiaan juuri koskaan ennen kuin on päässyt eläkkeelle ja joka on ensimmäisenä kulkenut tuon hangaarin lävitse ja pussannut jokaista lentokonehallin äijää paljaalle perseelle. Tehtävään tulisi valituksi mies, sillä hän olisi tunkenut käyntikorttinsa viiteensataan persvakoon ennen kuin nainen on lopettanut kirkumisen lasikatosta ja syrjinnästä.
Esimerkki on tietenkin melko tökerö, mutta se kuvaa jotenkin yrityselämän tikkaiden kiipimisen problematiikkaa.
Se vaatii henkilökohtaisia uhrauksia, runsasta ajankäyttöä, epämiellyttävien päätösten tekemistä ja toteuttamista ja monia muita asioita. Omat vähäiset kokemukseni osoittavat, että tämä tie on kyllä auki miehille ja naisille, mutta vain jos on valmis pelaamaan näiden tikapuiden säännöillä.
Syrjiviäkin elementtejä järjestelmässä on. Yksi liittyy vanhempainvapaisiin. Uraputken ensimmäinen porras on usein se, että korkeakoulutettu ihminen ryhtyy projektipäälliköksi. Ensin joutavaan projektiin ja jos menee hyvin, vaativampaan. Näiden vaativien projektien ongelma on se, että ne eivät useinkaan saa kusta. Ne eivät siis kestä sitä, että projektipäällikkö lähtee äitiyslomalle. Firman vaihtamista suunnittelevalle voi maksaa tukun rahaa ja ostaa hänet jäämään, mutta jos firma tarjoaa rahaa abortin teosta ettei projekti jää kesken, jokainen iltapäivälehti, poliitikko ja naisjärjestö ottaa tällaisen firman hampaisiinsa. Kun näihin tehtäviin usein tullaan kolmenkympin molemmin puolin, miehillä on etulyöntiasema sukupuolensa takia, ja he saattavat ehtiä kiipimään uraputkessa kymmenen vuotta ennen kuin naiset pääsevät sen ensimmäiselle portaalle.
Tähän on ehdotettu ratkaisuksi vanhempainvapaiden pakkopuolittamista, ja tämänsuuntaisia toimia on helppo kannattaa. Jos miehet pakotetaan kotiin isyyslomalle, miesten etulyöntiasema poistuu tai ainakin vähenee. Kaikkia ero- ja muita yksittäistapauksia ei saada ratkaistuksi täysin tasa-arvoisesti, mutta maailma ei ole täydellinen. Tehtyjen ehdotusten ongelma on se, etteivät ne kuitenkaan olisi valmiita nipistämään yhtään äitien nyt käyttämistä vapaista, joten lomien kokonaismäärä pitenisi reippaasti. Onkohan meillä varaa tähän kun ei Suomessa nytkään tehdä töitä kovin paljoa?
Tässä on mielestäni kuitenkin kyse oikeasta lähestymistavasta. Sen sijaan, että hyökätään tikkaiden huipulle väkisinkorjaamaan numeroita siellä, yritetäänkin poistaa epätasa-arvoa matkalla huipulle, ja tämäntyyppisiä toimenpiteitä on melko helppoa kannattaa.
Toinen syrjivä elementti ei teknisesti ole syrjintää. Koulutus ei nimittäin ole läheskään samanarvoista. Suomalainen työelämä palvoo insinöörejä ja syrjii humanisteja. Osin tämä johtuu yksinomaan yritysten luutuneista asenteista. Osin siitä, että yliopistot tuntuvat olevan toivottoman punavihreitä ja yrityselämään lähes vihamielisesti suhtautuvia paikkoja, joissa syötetään toisenlaisia luutuneita asenteita työnhakijoille, ja osa saa tartunnan.
Kun insinööreistä on valtaosa miehiä ja humanisteista valtaosa naisia
ja vain insinöörit etenevät rivakasti uraputkessa, on tässä sisäänrakennettu vinksallaanoloelementti. Minä väitän, että suomalaiset firmat hukkaavat toivottomasti lahjakkuutta keskittymällä lähinnä insinööreihin ja ekonomeihin. Lopulta vain harvassa tehtävässä on mitään väliä sillä, mitä koulussa on opetettu, joten firman kannattaisi palkata paras tyyppi eikä rillipäisintä insinööriä.
Tätä ongelmaa on vaikea ratkaista millään kiintiöllä, mutta jonkunnäköisen imago- ja asennemuutoskampanjan paikka tässä olisi.
Jotain reiluuden ja syrjinnän elementtejä sisältyy siihen, että uraputkessa pitää pärjätä uraputken ehdoilla. Kun kyse on historiallisesti ollut miesten maailmasta, sen tavat ja säännöt tuskin kelpaisivat ruotsalaisille tasa-arvokomiteoille. Kun kuitenkin takana on muutama tuhat vuotta historiaa, käytäntöjen muuttaminen kovin nopeasti on melko mahdotonta. Tämä järjestelmä ei välttämättä ole säännöiltään reilu mutta reilua on se, että kaikki suunnilleen tietävät nuo säännöt eikä niitä kähmitä missään kenenkään eduksi ja toisen vahingoksi.
Kun suurten yritysten hallituksissa on yhteensä muutama sata ihmistä, minkään todellisen tai kuvitellun ongelman korjaaminen tässä joukossa on melko lailla ajanhukkaa ennen kuin on korjattu putki matkalla sinne. Alempien tasojen ongelmien paljastaminen ja korjaaminen koskisi kymmeniä tai satoja tuhansia suomalaisia.
Väitän lisäksi, että näiden ongelmien korjaaminen ei edisty siten, että nimitetään lisää naisia pörssiyritysten hallituksiin, mikä on myös kiintiöitä puolustavien argumentti. Ajatellaan, että kun hallituksiin saadaan naisellinen pehmo-ote äijämeiningin sijaan, asiat alkavat korjata itseään ylimmän johdon esimerkillä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä aivan hallituspaikan tuntumaan itsensä kilvoitellut nainen ei ole pehmeistä arvoista lässyttävä Viivi Vihersönkelö vaan timantinkova, älykäs ja uralleen täysin omistautunut bisnesihminen, joka on todennäköisesti joutunut erilaisten alemman asteen epäreiluuksien takia olemaan äijäkkäämpi kuin yksikään äijä päästäkseen siihen saakka mihin on päässyt.
Heihin verrattuna valtaosa hallitusten miehistä vaikuttaa pullantuoksuisilta pehmoilta.
Aihe ei ole millään tavoin uusi, mutta kiistanalainen se kyllä on. Itse olen kiintiöitä vastaan tässä asiassa lähinnä siksi, että olen niitä vastaan kaikissa muissakin asioissa. Näen kiintiöt epäreiluna rakennelmana, joilla voidaan korjata tilastoja muttei yksilöiden välistä vääryyden kokemisen määrää.
Kiintiöillä on vahvat puolustajansa enkä sinänsä nollaa heidän argumenttejaan. Pidän vain omiani painavampana.
Tarkoitus ei kuitenkaan ole jämpätä siitä, onko kiintiö itsessään hyvä vai paha. Tässä nimenomaisessa asiassa nimittäin ongelma on syvemmällä kuin vain yritysten hallituksissa. Ongelma alkaa jo koulun penkiltä eikä se tunnu siitä Suomen siilomaisilla työmarkkinoilla miksikään muuttuvan kun uranvaihto on tehty toivottoman vaikeaksi. Kiintiö hoitaa näin ollen vain oiretta eikä ongelmaa, on se sitten hyvä tai paha.
Yritysten hallituksiin ei rekrytoida aivan keitä hyvänsä vaan sinne valittavilla tulee useimmiten olla jotain meriittejä. Mitä lähempänä valtionyhtiötä ollaan, sitä vahvemmin meritoidutaan Kokoomuksen ja SDP:n jäsenkirjoilla, mutta yksityisellä puolella meriitit tehdään bisneksessä. Hallituksissa istuu lähinnä suurten yritysten ylimmässä johdossa olevia ihmisiä ja jonkun verran visionäärisiä yrittäjätaustaisia. Niissä ei istu hirveästi sairaanhoitajia, lastentarhanopeja tai julkisen sektorin byrokraatteja.
Jos otetaan tuo “rekrytointimateriaali” ja katsotaan sukupuolijakaumaa siinä, onkohan hallitusten nykyisessä kokoonpanossa enää suurtakaan eroa tähän? Ei välttämättä ole ja jos on, en tiedä, kumpaan suuntaan, sillä tuo joukko on perin miesvoittoista ja useimmissa hallituksissa on sentään jonkun verran naisia.
En tarjoa tämän väitteen tueksi tilastotietoja kun en jaksa niitä kerätä, mutta otan sen keskustelun vuoksi suunnilleen faktana. Nyt nimittäin kiintiöajatteluun johtava ajatuskulku on se, että hallitusten sukupuolijakauma on osoitus siitä, että valintaprosessi on syrjivä. Tämä ajatuskulku perustuu oletukseen, että kun kerran miehiä ja naisia on suunnilleen yhtä paljon, puolet ja puolet olisi tulos, joka ei herätä huomiota. Minä sen sijaan väitän, että todellisuudessa kandidaatit suuryritysten hallituksiin eivät ole koko kansa vaan hyvin spesifi osajoukko.
On nimittäin aivan mahdollista, että jos jotain syrjintää tapahtuu, sitä ei tapahdu hallituspaikkoja täytettäessä vaan jo jossain paljon alempana. Yrittäjäksi voi tietysti ruveta kuka hyvänsä, mutta yritysten johtoporras on lohduttoman miesvoittoista ja tästä putkesta meritoidutaan lopulta ehkä joskus hallituksiin. Onko tämä putki eri tasoillaan reilu vai syrjivä? Veikkaan, että kumpaakin, mutta ei aivan siten kuin on ajateltu.
Reiluuden elementtejä siinä on. Dilbertin kirjoittaja Scott Adams kuvasi lasikaton ongelmaa erässä kirjassaan jotenkin näin: kuvitellaan, että tarjolla on runsaasti rahaa tuottava unelmatyöpaikka, josta kilvoittelee mies ja nainen. Vieressä on lentokonehangaarillinen ylipainoisia miehiä. Paikan saa se, joka lupaa, ettei näe lapsiaan juuri koskaan ennen kuin on päässyt eläkkeelle ja joka on ensimmäisenä kulkenut tuon hangaarin lävitse ja pussannut jokaista lentokonehallin äijää paljaalle perseelle. Tehtävään tulisi valituksi mies, sillä hän olisi tunkenut käyntikorttinsa viiteensataan persvakoon ennen kuin nainen on lopettanut kirkumisen lasikatosta ja syrjinnästä.
Esimerkki on tietenkin melko tökerö, mutta se kuvaa jotenkin yrityselämän tikkaiden kiipimisen problematiikkaa.
Syrjiviäkin elementtejä järjestelmässä on. Yksi liittyy vanhempainvapaisiin. Uraputken ensimmäinen porras on usein se, että korkeakoulutettu ihminen ryhtyy projektipäälliköksi. Ensin joutavaan projektiin ja jos menee hyvin, vaativampaan. Näiden vaativien projektien ongelma on se, että ne eivät useinkaan saa kusta. Ne eivät siis kestä sitä, että projektipäällikkö lähtee äitiyslomalle. Firman vaihtamista suunnittelevalle voi maksaa tukun rahaa ja ostaa hänet jäämään, mutta jos firma tarjoaa rahaa abortin teosta ettei projekti jää kesken, jokainen iltapäivälehti, poliitikko ja naisjärjestö ottaa tällaisen firman hampaisiinsa. Kun näihin tehtäviin usein tullaan kolmenkympin molemmin puolin, miehillä on etulyöntiasema sukupuolensa takia, ja he saattavat ehtiä kiipimään uraputkessa kymmenen vuotta ennen kuin naiset pääsevät sen ensimmäiselle portaalle.
Tähän on ehdotettu ratkaisuksi vanhempainvapaiden pakkopuolittamista, ja tämänsuuntaisia toimia on helppo kannattaa. Jos miehet pakotetaan kotiin isyyslomalle, miesten etulyöntiasema poistuu tai ainakin vähenee. Kaikkia ero- ja muita yksittäistapauksia ei saada ratkaistuksi täysin tasa-arvoisesti, mutta maailma ei ole täydellinen. Tehtyjen ehdotusten ongelma on se, etteivät ne kuitenkaan olisi valmiita nipistämään yhtään äitien nyt käyttämistä vapaista, joten lomien kokonaismäärä pitenisi reippaasti. Onkohan meillä varaa tähän kun ei Suomessa nytkään tehdä töitä kovin paljoa?
Tässä on mielestäni kuitenkin kyse oikeasta lähestymistavasta. Sen sijaan, että hyökätään tikkaiden huipulle väkisinkorjaamaan numeroita siellä, yritetäänkin poistaa epätasa-arvoa matkalla huipulle, ja tämäntyyppisiä toimenpiteitä on melko helppoa kannattaa.
Toinen syrjivä elementti ei teknisesti ole syrjintää. Koulutus ei nimittäin ole läheskään samanarvoista. Suomalainen työelämä palvoo insinöörejä ja syrjii humanisteja. Osin tämä johtuu yksinomaan yritysten luutuneista asenteista. Osin siitä, että yliopistot tuntuvat olevan toivottoman punavihreitä ja yrityselämään lähes vihamielisesti suhtautuvia paikkoja, joissa syötetään toisenlaisia luutuneita asenteita työnhakijoille, ja osa saa tartunnan.
Kun insinööreistä on valtaosa miehiä ja humanisteista valtaosa naisia
Tätä ongelmaa on vaikea ratkaista millään kiintiöllä, mutta jonkunnäköisen imago- ja asennemuutoskampanjan paikka tässä olisi.
Jotain reiluuden ja syrjinnän elementtejä sisältyy siihen, että uraputkessa pitää pärjätä uraputken ehdoilla. Kun kyse on historiallisesti ollut miesten maailmasta, sen tavat ja säännöt tuskin kelpaisivat ruotsalaisille tasa-arvokomiteoille. Kun kuitenkin takana on muutama tuhat vuotta historiaa, käytäntöjen muuttaminen kovin nopeasti on melko mahdotonta. Tämä järjestelmä ei välttämättä ole säännöiltään reilu mutta reilua on se, että kaikki suunnilleen tietävät nuo säännöt eikä niitä kähmitä missään kenenkään eduksi ja toisen vahingoksi.
Kun suurten yritysten hallituksissa on yhteensä muutama sata ihmistä, minkään todellisen tai kuvitellun ongelman korjaaminen tässä joukossa on melko lailla ajanhukkaa ennen kuin on korjattu putki matkalla sinne. Alempien tasojen ongelmien paljastaminen ja korjaaminen koskisi kymmeniä tai satoja tuhansia suomalaisia.
Väitän lisäksi, että näiden ongelmien korjaaminen ei edisty siten, että nimitetään lisää naisia pörssiyritysten hallituksiin, mikä on myös kiintiöitä puolustavien argumentti. Ajatellaan, että kun hallituksiin saadaan naisellinen pehmo-ote äijämeiningin sijaan, asiat alkavat korjata itseään ylimmän johdon esimerkillä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä aivan hallituspaikan tuntumaan itsensä kilvoitellut nainen ei ole pehmeistä arvoista lässyttävä Viivi Vihersönkelö vaan timantinkova, älykäs ja uralleen täysin omistautunut bisnesihminen, joka on todennäköisesti joutunut erilaisten alemman asteen epäreiluuksien takia olemaan äijäkkäämpi kuin yksikään äijä päästäkseen siihen saakka mihin on päässyt.
Heihin verrattuna valtaosa hallitusten miehistä vaikuttaa pullantuoksuisilta pehmoilta.
blog comments powered by Disqus