Hesarissa oli tällainen.

Ennen itse asiaa huomasin jälleen kerran asian, joka on askarruttanut ennenkin: Kun lukee tuosta uutisesta eri henkilöiden puheenvuorot, kaikkein vähiten maahanmuuttokritiikkiä ymmärtää se joukko, joka tunnustautuu tai jonka muu media tunnistaa vihreiksi, feministeiksi ja nykyisiksi tai entisiksi stalinisteiksi. Tässä keskustelussa heitä edustivat esimerkiksi Leena-Maija Rossi, Anna Kontula, Vaula Norrena, Akuliina Saarikoski, Mikko Lehtonen ja Antti Nylén.

Tämähän ei ole ensimmäinen kerta eikä ensimmäinen aihealue, jossa tämä sangen hajanainen klikki muodostaa jonkunnäköisen yhtäköyttä-yhdistyksen. Saahan sitä, ei siinä mitään, mutta juuri tämä on sitä, mistä käytetään kiistanalaista nimitystä “punavihreys”. Samaten minulle ei ole koskaan selvinnyt, mikä näitä aatteita oikein yhdistää, mutta kovasti yksimielisiä ne tuntuvat olevan kovin monista asioista.

Stalinisteilta en ole koskaan odottanut mitään erityisen täyspäisiä puheenvuoroja, sillä tuon lähtökohtaisen järjettömän ja naurettavan aatesuunnan naurettavuus tulee parhaiten esille siinä, kun pari lihavaa liikemiestä, esimerkiksi minä ja johtaja Kasanen, laulamme muutaman selventävän oluen voimalla “Lenin-setä asuu Venäjällä”.

Vihreissä suhtautuminen maahanmuuttoon näyttäisi hieman kaksijakoisemmalta. Toisaalta kyllä kannatetaan reipasta humanitaarista maahanmuuttoa, mutta toisaalta ollaan aidosti huolissaan niistä ihmisoikeusongelmista, joita sen mukana tällä hetkellä tulee. Tämä kaipaa terävöittämistä, sillä jos muissa Euroopan maissa arkea olevat ongelmat halutaan pitää Suomesta poissa, tarvitaan toimenpiteitä, sillä katselemalla vierestä asiat eivät ole muuallakaan korjaantuneet. Joko pitää puuttua määrään tai sitten keksiä jotakin muuta, jolla ongelmien syntyä ehkäistään. Tässä keskustelussa Osmo Soininvaaran näkemys oli varsin järkevä.

Feministien mukanaoloa tässä nimenomaisessa asiassa en ymmärrä ensinkään. Puhumme humanitaarisesta maahanmuutosta maailman takapajuisimmista perslävistä, joissa naisen asema on kelvoton sekä paikallisen kulttuurin että paikallisen uskonnon takia. Muualta Euroopasta olemme nähneet, että ottamalla näitä heimoja humanitaarisin perustein Eurooppaan, naisen asema ei muutu eurooppalaiseksi vaikka yritettäisiin vähän valistaakin. Kun yhteisöt kasvavat suuriksi kuten vaikkapa Englannissa on käynyt ja lähempänä Ruotsissa, ahdasmielisimmistä piireistä pois haluava nainen tekee sen kirjaimellisesti henkensä kaupalla kun “kunnia”väkivalta on arkipäivää. Kun feminismin tasa-arvotavoitteet ovat täysin kannatettavia kenen mielestä hyvänsä, mitä asiaa palvelee se, että tuodaan keskiaikainen pimeys Suomenlahden rannoille ja vastustetaan pontevasti niitä, joiden mielestä tällaista tuontipimeyttä ei tarvita mihinkään?

Keskustelussa oli muutama huomionarvoisakin puheenvuoro. Arno Kotro ihmetteli, miksi täsmälleen sama puheenvuoro Pekka Haavistolta on ok, mutta joltain maahanmuuttokriitikoksi leimatulta ei ole. Asiassa ei siis ole samantekevää, mitä sanotaan vaan se, kuka sanoo. Näinhän asia on näyttänyt minunkin mielestäni olevan. Useampikin huomauttaa, että jos kritiikki pontevasti sivuutetaan, se sataa vain ääripäiden laariin, mikä ei tunnu ajatuksena kauhean oudolta sekään.

Yleishuomiona “ääripäitä” koskevan keskustelun keskustelijoiden valinnasta todettakoon, että edustettuna oli vahvasti toinen ääripää mutta toinen loisti poissaolollaan. Silkkaa sattumaa?


Jos ja kun keskustelu halutaan ääripäiden käsistä osaksi päivänpolitiikkaa, se on mahdollista ja peräti helppoa, mutta se edellyttää tiettyjen asioiden mukaan ottamista ja toisten hylkäämistä.

Mukaan pitää ottaa ihmisiä askarruttavia asioita, vaikka ne eivät olisikaan aivan valtavirtaisen ongelma-asettelun keskiössä. Ihmiset ovat huolissaan rikollisuudesta ja kustannuksista ja näistä pitää puhua. Tilastot osoittavat, että maahanmuuttajat tekevät joitain vakavia rikoksia (raiskaukset) selvästi enemmän kuin valtaväestö. Tämä asia pitää käsitellä jotenkin ja kertoa ihmisille, miten tämä ongelma aiotaan hoitaa. Keinoja varmasti on useita, mutta pään pistäminen pensaaseen jättää tilaa ääripäiden edustajille jos keskitytään vain propagandaan “95% somaleista ei raiskaa” -muodossa.

Pois pitää jättää kaikennäköinen iskulauseretoriikka. “Maahanmuutto on rikkaus”, “maahanmuutto on välttämättömyys”, “huutava työvoimapula” jne. Nämä ovat asioita, jotka eivät ole mitään yleisesti hyväksyttyjä uskonkappaleita, joten niihin ei voi sellaisina vedota. Jos asiasta keskustellaan kiistanalaisten iskulauseiden avulla ja ympärillä, ei tarvitse olla retoriikaltaan kaksinenkaan vastaanharaaja, joka pystyy viestimään paljon konkreettisemmin.

Pahaa ei tekisi myöskään se, että maahanmuutto pilkottaisiin humanitaariseen ja työperäiseen maahanmuuttoon ja suunniteltaisiin oma politiikka kumpaakin varten. Näiden tavoitteet ovat erilaisia ja niitä pitää pystyä säätämään erikseen ja myös aika nopeasti. En näe mitään syytä, miksi kummallekin ei voisi olla joku tavoitemäärä. Sen ei tarvitse olla mikään ehdoton kiintiö vaan joku tavoite, josta voidaan keskustella. Tällöin voidaan keskustelua puurouttamatta vaatia, että humanitaarisen maahanmuuton määrää tulee laskea mutta työperäisen maahanmuuton määrä pitää ennallaan. Nyt kun on vain “maahanmuutto”, ei tähän pystytä, ja jos joku haluaa turvapaikkaperustaista maahanmuuttoa vähentää, häntä vain vastustetaan vetoamalla huutavaan työvoimapulaan. Jälleen avataan tilaa “populismille”, joka kykenee tämän erottelun vaivatta tekemään, sillä maahanmuuttokriitikot kritisoivat melkein ainoastaan humanitaarista maahanmuuttoa.

Tässä vaikuttaa siltä, että valtavirtaisessa keskustelussa nämä maahanmuuton lajit halutaan tarkoituksellisesti sekoittaa, jotta kritiikki turvapaikka- ja perheenyhdistämispolitiikkaa vastaan on mahdotonta ja voidaan aina kumota vetoamalla Nokian intialaisiin insinööreihin ja heidän tarpeellisuuteensa.

Kyse on pääosin retoriikasta ja perehtymisestä asiaan. Työperäisen maahanmuuton hyötyjä ei kiistä juuri kukaan, humanitaarisen maahanmuuton hyötyjä ei ole juuri löydettävissä. Jos niitä ei ole, miksi asiaa ei voi sanoa ääneen ja perustella siitä huolimatta, miksi humanitaarista maahanmuuttoa pitää suosia ja yhdistellä perheitä Suomeen vaikkei kukaan tähän velvoitakaan. Tämähän on juuri sitä, mitä politiikan pitäisi tehdä, tarjota asiassa vaihtoehtoja ja katsoa, mikä käy kaupaksi.

Samalla joku minua viisaampi valtapuolueissa voisi miettiä, onko rasistiseksi ja ksenofobiseksi julistettu rankkakin islam-kritiikki pääosin kritiikkiä juuri islamia vastaan vai sitä, että uskonnolliset arvot ylipäätään nostavat yhteiskunnassa päätään. Suomessahan uskovaiset luudittiin pois vallankahvasta ajat sitten ja Päivi Räsäsen huumoripuolueen lisäksi harva Suomessa enää vetoaa politiikassa jumalan sanaan ja ylipäätään ottaa sitä huomioon, nyt islamin takia pitäisi taas ruveta näin tekemään.

Joku valtapuolueista voisi myös joskus vaivautua hieman selvittämään, kuinka paljon negatiivisia ajatuksia herättävistä puheenvuoroista on peräisin humanitaarisen maahanmuuton edustajilta ja kuinka paljon punavihreiltä, tällä sorretulla vähemmistöllä ratsastavalta väeltä. Aina kun jotain asiaa on hieman raaputettu pintaa syvemmältä, paljastuu, ettei tulokkailla ole mitään tekemistä koko asian kanssa. Tällaisia ankanpoikasia on ollut ainakin Espoon betoniporsasasia, suvivirsi- ja joulujuhlakeskustelu ja närkästys siitä, että muslimibussikuskit joutuvat ajamaan bussia, jonka kyljessä lukee “jumalaa ei ole olemassa”.

Tunkemalla näitä näkemyksiä maahanmuuttajien suuhun jonkun pienen valtaväestöä edustavan klikin toimesta luodaan mielikuvaa “missä maahanmuuttaja, siellä riita ja ongelma”, mikä ei pidä paikkaansa.