Uuden suomen huumoripalstalla saa tänään kyytiä antifeminismi.

Tätä sanaa en ole ennen kuullutkaan, mutta sen kerrotaan tarkoittavan samaa kuin valkoinen heteromies. Minä olen valkoinen heteromies, mutten ole koskaan ajatellut, että olisin antifeministi. Ehkäpä sitten olen.

Minua ärsyttää tuossa vuodatuksessa ennen kaikkea se, että kirjoittaja tuntuu rakentavan ja ylläpitävän jotakin viholliskuvaa. Vihollisia on tuolla ja ystäviä on toisessa suunnassa. Retoriikka on tympeää "miehille ovet ovat avoinna ja karkit jaetaan suoraan suuhun" -tyyppistä oikeastaan mihinkään perustumatonta puppua.

Toisaalta kirjoittaja sanoo, ettei hän ole kiinnostunut uranaisen palkkatasa-arvo-ongelmista (ilmeisesti uranaisetkin ovat osa jotain vihollisleiriä), mutta ilmeisesti juuri uranaisen palkkakuoppa on se kaivo, mistä kuitenkin ammennetaan peruste tälle "miehet saavat kaiken taivaan lahjana" -tyyppiselle räksytykselle. En minä mitään muuta perustetta sille oikein keksi.

Jos mietitään asioita tilastojen valossa ja jätetään palkka-asia käsiteltynä sivuun, huonosti oikeastaan millä hyvänsä mittarilla pärjääviä miehiä on paljon enemmän kuin samalla mittarilla huonosti pärjääviä naisia. Tämä koskee niin terveyttä, elinaikaodotusta kuin pärjäämistä ihmissuhdekuvioissakin, ja erilaisissa ongelmissa (päihteet, yksinäisyys, peliriippuvuus, younameit) miehet tuntuvat olevan yliedustettuina. Huoltajuuskiistoissa naiset tuntuvat edelleen olevan kovin vahvoilla.

Tästä voidaan mielestäni päätellä, että nuo avointen ovien miehet, joiden suuhun tungetaan karkkia, ovat joku pieni osajoukko miehiä. Osa epäilemättä pärjää hyvin ja heille on taivaskin avoimena. Tätä ei kuitenkaan voi yleistää miessukupuolen yleistilaksi, mutta se ei tunnu pläjäyksen kirjoittajaa kiinnostavan.

Kun kirjoittaja paheksuu valkoisia heteromiehiä siitä, että he tivaavat feministeiltä "mitä te teette minun hyväkseni", asiaa voidaan lähestyä tämän paatoksen valossa toisinkin. Jos feminismi on todella tällaista tässäkin kirjoituksessa esiintyvää viholliskuvien ympärillä pyörivää nysväämistä, kysymys on relevantti.

Kun kerran on olemassa Vihollinen, mielestäni on asiallista selvittää, edustanko minä tuota vihollista vai en. Minun on vaikea kannattaa tai tukea sellaisia hankkeita ja ajatuksia, jotka ovat minua vastaan suunnattuja. Jos taas on itsestäänselvää, että minä edustan vihollista sukupuoleni ja heterouteni takia, miksi asiaa ei sanoa ääneen, vaan minulle kiukutellaan siitä, että olen kohdistanut spottia tähän viholliskuvaan?

Tämän sortin feminismi on mukavan itseriittoinen aate. Sitä kuuluu joko kannattaa tai vihata. Jos sitä kannattaa, se on osoitus siitä, että aate on hyvä. Jos sitä vastustaa, se on osoitus siitä, että aate on hyvä, sillä vastustajahan on vihollinen, ja jos olemme onnistuneet suututtamaan vihollisen, se on hyvä merkki. Lopputuloksena ei ole mahdollista ajautua itsetutkiskeluun siitä, että aate olisi väärässä, sillä kyse on aina yleisön huonoudesta.

On olemassa toisenkinlaista feminismiä, jossa asioita ei selitetä yksinomaan heteropatriarkaatin salaliitolla. Kun miettii, kuinka paljon Suomessa on tapahtunut viimeisen 60 vuoden aikana, tekee mieli sanoa, että tämä jälkimmäinen joukko on saanut jotain aikaankin. Työmarkkinoilla on edelleen mies- ja naisvaltaisia aloja, mutta ovet ovat kulttuurillisesti auki melkeinpä mihin vain (onko brankkarissa naisia?) ja ympäristö ei enää juurikaan karsasta sitä, että vähemmistöä alalla edustava sukupuoli sinne hakeutuu.

Päivähoitojärjestelmä on luotu, mahdollistaen molempien vanhempien työssäkäynnin. Politiikassa naisten määrä vaikuttajina on kasvanut. Tiedotusvälineissä naiset ovat ohittaneet miehet toimittajina ajat sitten. Tietysti pajon on vielä tehtävää ennen kuin mahdollisuuksien tasa-arvo muuttuu toteuman tasa-arvoksi, mutta olettaisin, että nykyvaiheessa sitä voisi jo tavoitella ilman veristä vihollisrakennelmaa. Minut on ainakin helppoa saada tekemään jotakin ilmeisen epätasa-arvoisille rakennelmille, enkä lie ainoa valkoinen heteromies, joka ei saa mitään kiksejä siitä, että naisia sorretaan jossakin sukupuolensa perusteella.

Jos kuitenkin aatteen keskiössä on vihollisrakennelma, aatteen mahdollisuudet saada mitään aikaiseksi ovat marginaaliset, mikä tietysti sopii näille ihmisille mainiosti, sillä näin viholliskuva pysyy ja paranee eikä tarvitse missään vaiheessa miettiä, pitäisikö kenties joskus tehdä elämässään jotain hyödyllistä.

Niinjoo, ja vielä haluaisin kysyä, miten ilmenee se, että “koko muu yhteiskunta keskittyy vain mieskysymyksiin”.