Korkeakouluopetuksen maksullisuus tuntuu pyörivän siellä täällä esillä jatkuvasti. Milloin joku kannattaa, milloin joku vastustaa.

Koko keskustelu tuntuu olevan siinä määrin vähän tuottavaa, että sille voisi laittaa pisteen, sillä käytetyt argumentit polkevat paikallaan ja tämä keskustelu ei kykene tuottamaan mitään sellaista, millä olisi jotakin käyttöä mietittäessä koulutusta tulevaisuuden Suomessa.

Itse olen sitä mieltä, että korkeakouluopetus kannattaa säilyttää maksuttomana. Maksullisuuden hyödyt ovat kyseenalaisia ja haitat ilmeisiä. Lisäksi periaatteellisella tasolla vastustan ajatusta siitä, että maailman kolmanneksi korkeimmalla veroasteella ei enää saisi oikein mitään, vaan koulutuksesta pitäisi tämän lisäksi maksaa. Jos julkinen valta ei ole enää velvollinen tuottamaan mitään palveluja keräämillään rahoilla, rahaa ei suinkaan kerätä vähemmän, vaan sitä kerätään yhtä paljon ja haaskataan vielä suurempi osa humpuukiin.

Maksullisuutta puoltavat argumentit eivät ole erityisen painavia.

Niistä osa voidaan niputtaa “ennenkin tehtiin niin” -otsikon alle, jossa suuret ikäluokat tai hieman heitä nuoremmat muistelevat omia opiskeluaikojaan ja opintolainojaan. Tästä on kuitenkin maailma muuttunut monella tavoin. Tänään korkeakoulusta ei enää valmistu “herroja” työväestön eliitiksi. Akateemisesti koulutetut joutuvat pätkään ja silppuun hakemaan uraansa pitkänkin aikaa, jos sitä enää edes koskaan löytävät. Ei korkeakoulutus enää takaa vakituista työpaikkaa, ja erityisesti humanistien tyypillisissä hommissa palkkaus on huonompi kuin isolla osalla ammattikoulun käyneistä.

Toinen muuttunut maailma on se, että rahalla on arvo. Ei ole enää peruskorkosidonnaista opintolainaa, jossa valloilleen päästetty inflaatio hoitaa velat mukavasti olemattomiin muutamassa vuodessa. Jokainen lainattu euro pitää maksaa korkoineen, ja lainat on rakennettu niin, ettei reaalikorko ole negatiivinen koskaan. Kolmas asiaan liittyvä seikka ovat pienet tuloerot yleisesti.

Näistä seuraa se, että ylimääräisen velan kippaaminen akateemisesti koulutetuille vaikuttaa kohtuuttomalta. Tilanne on toinen maissa, joissa ammattikoulutetut saavat minimipalkkana seitsemän dollaria tunnilta tai jotain, ja akateemisesti koulutetut nettoavat parisataa tonnia vuodessa tuosta vain. Kun ansiotaso ei oleellisesti kasva muuten kuin sangen harvoilla aloilla korkeakouluissa (tekniikka, lääketiede, oikeustiede, pavunlaskenta, pari muuta) verrattuna ammatilliseen koulutukseen, yhden maksullisuudelle ja toisen maksuttomuudelle ei ole perustetta.

Toinen nippu on “opiskelijat ovat rappiolla ja kunhan opiskelu maksaa tarpeeksi, heidät pistetään kunnolla kyykkyyn ja valmistumisajat lyhenevät”.

Korkeakouluopetuksen venyminen ei johdu yksinomaan laiskoista ja työtä vieroksuvista opiskelijoista vaan siitä, että suomalaisissa korkeakouluissa ei juuri panosteta opetukseen. Professorit ovat usein ensisijaisesti tutkijoita ja opetus on pakkopullaa. Massaluentomalli tulee halvaksi, mutta henkilökohtainen ohjaus alusta alkaen johdattaa opiskelijaa paremmin sinne, missä hän on hyvä ja mikä häntä kiinnostaa, ja tämä metodi tuottaa maailman huippuyliopistoissa (jotka tosin ovat maksullisia) hyviä tuloksia.

Jos opinnoissa kerätään velkaa kostoksi sikaniska-nuorisolle, joka ei ymmärrä paikkaansa oravanpyörässä ennen kuin on 25-30 -vuotias, ihmiset opiskelevat valtaosin vain sitä, minkä he olettavat työllistävän hyvin ja rahakkaasti lyhyellä tähtäimellä, sillä heidän on pakko.

Tässä ei ole suurensuurta tolkkua, sillä emme tiedä, millaista osaamista tarvitsemme kymmenen vuoden kuluttua. Ei monikaan osannut ennustaa kymmenen vuotta sitten, että metsäteollisuutta ei kohta enää ole, mutta ydinvoimalansuunnittelijoille olisi kysyntää. Tuloksena olisi ylitarjontaa harvoille aloille ja suurta vajausta muualla, ja lisäksi ylitarjonta-alalle vain rahan takia ajautuneista osa on aivan väärissä tehtävissä eikä viihdy siinä, mitä tekee.

Opiskelujen venyminenkin on hyvin periaatteellisen tason ongelma. Käytännössä se tarkoittaa joko sitä, että opiskellaan ja opiskellaan kun töitä ei ole, tai sitten se tarkoittaa sitä, että ollaan koulutusta vastaavassa työssä jo opiskeluvuosina opintojen ohella. Jos töitä ei ole, on parempi, että ihmiset opiskelevat kuin että makaavat kortistossa tekemättä mitään. Jos taas ihmiset ovat jo työelämässä päätoimisesti kuten esim. itse olin viisi viimeistä opiskeluvuotta, mikä on se keskeinen työura-elementti, joka paranee? Kummassakaan tapauksessa sellaista ei ole, sillä molemmissa malleissa siirrytään töihin heti kun töitä on.

Opiskelujen maksullisuus loisi lisäksi uuden byrokratian, joka hukkaisi keräyskuluihin ison osan keräämästään rahasta.

Kun lukukausimaksujen puolesta puhuvat perusteet tuntuvat olevan lähinnä ideologisia eivätkä käytännöllisiä, ne sivuuttavat tyystin kaikki ongelmat ja vähättelevät niitä sillä perusteella, että 60-luvullakaan ei näitä ongelmia esiintynyt, olisi tämä jankutus syytä lopettaa tarpeettomana.

Enemmänkin soisin keskityttävän siihen, miten opetuksen laatua voitaisiin parantaa. Tai siihen, miten saataisiin työelämä kiinnostumaan muistakin kuin insinööreistä ja ekonomeista ja arvostamaan laaja-alaisuutta. Näiden asioiden kimpussa Suomi joutuu painimaan seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Ehkä tämä koko keskustelu on vain savuverho, jolla halutaan maisemoida se, ettei keskustelijoilla ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä näille oleellisille kysymyksille pitäisi tehdä, ja pehmeillä puheilla lukukausimaksuista annetaan vaikutelma siitä, että koulutuspolitiikan ja työvoimapolitiikan leikkausrajapinnassa oleva ongelmakenttä on jonkun vastuulla, mitä se ei tosiasiallisesti näyttäisi olevan.