Viime päivinä Björn Wahlroos on vaihteeksi saanut lokaa niskaansa lausuttuaan kehitysavun pääasiassa kannustavan vääriin asioihin, sillä sille ei ole päättymispäivää kunhan asiat pysyvät sössittyinä.

Aina kun Björn Wahlroos sanoo jotakin, reaktio on melko lailla sama. Asiaa ei sinänsä kiistä juuri kukaan eikä sitä, että esitetty väite olisi ainakin suurimpien linjojen osalta totta. Kun tähän ei pystytä, mutta Wahlroosin sanoma on epämiellyttävä sekä nykyisen establishmentin kannattajille että punavihreille, siitä pitää löytyä jotain vikaa. Tyypillinen kritiikki on se, ettei tästä nyt olisi oikeastaan tarvinnut puhua vaan jostain aivan muusta, sillä joku tärkeämpi asia odottaa ratkaisuamme ensin. Niin ja näin, aina on väärä aika kuulla juuri se, minkä Wahlroos kulloinkin sanoo.

Mutta itse kehitysapu.

Wahlroosin ehdotus siitä, että pitäisi enemmänkin taata lainoja, jotta yksityinen sektori voisi hoitaa asiat kuntoon, on pääosin huono. Pienessä mitassa mikrolainat ovat olleet melkeinpä parasta kehitysapua tuloksiltaan, mutta melkein kaikki kehitysmaat ovat ja pysyvät kehitysmaina siksi, että niiden hallinto on luokattoman huono ja maassa ei ole uskottavaa rahajärjestelmää. Jos kehitysapu siirretään laajoissa mitoissa lainoiksi valtioille tai niin isoille pelureille, että niiden on pakko ottaa paikallinen satraappi mukaan bisneksiin saadakseen luvan siellä toimia, pönkitämme vain tätä huonoksi osoittautunutta järjestelmää, ja mikään ei muutu.

Hyviä tuloksia näyttää saavuttavan sellainen kehitysapu, joka ohittaa vallankahvan kokonaan tai melkein kokonaan. Poikkeuksiakin toki on, eli jos johonkin maahan poikkeuksellisesti tulee hyvä hallinto, se voi olla kiinnostunut muustakin kuin gepardihattujen ja mersujen ostamisesta. Botswana pääsi jaloilleen mukavasti tällä tavalla, sillä timanttituloja ei käytettykään aseisiin vaan ihmisten kouluttamiseen ja infrastruktuuriin, mutta aids-ongelmaa rahakaan ei näytä pystyvän eteläisessä Afrikassa ratkaisemaan.

Kehitysapuhan on apua, jonka kuuluisi jossain vaiheessa lakkauttaa itsensä, eikä olla ikuinen valuuttatulojen lähde motivoiden lähinnä huonoon hallintoon ja taloudenpitoon. Tässä asiassa Wahlroos on täysin oikeassa. Jos kehitysavulle pistetään päätepiste, on pakko miettiä, mitä jonkun aikaa tulevalla rahalla tehdään, eikä vain haaskata se johonkin, jotta ensi vuonna saadaan lisää kun asiat ovat edelleen hullusti.

Afrikan ongelma on se, että kun rahalla ei ole monessakaan maassa mitään arvoa siten, että sillä voisi myös ostaa jotakin, ja arvo arvotaan uusiksi muutaman viikon välein, sinne toimitettu hyvä ei kierrä muuten kuin tavaran muodossa. Vain tavaralla ja vaihdantataloudella on joku konkreettinen sisältö, rahaan perustuva talous ei lähde lentoon, kun rahalla ei voi ostaa juuri mitään. Muutamassa maassa kännyköiden prepaid-minuutit ovat syrjäyttäneet käytännössä paikallisen rahan, sillä niitä voi siirtää tekstiviestillä henkilöltä toiselle, niiden väärentäminen on mahdotonta, rosvo ei voi helposti viedä niitä ja vallankahva ei pääse merkittävästi puuttumaan tämän valuutan arvoon. Järjestelmä keksittiin Keniassa kun joku kriisi käytännössä sulki pankit osassa maata, ja rahaa ei saanut mistään. Keniassa sinänsä rahalla on joku arvo, mutta järjestelmä levisi sieltä muuallekin. Kun työstä saa kännykkäminuutteja, joilla voi ostaa ruokaa, talous on lähtenyt käyntiin ruohonjuuritasolta alkaen eikä keskusjohdetusti, ja juuri tällaista kehitystä pitää suosia miten parhaiten pystytään.

Toinen kehitysavun ongelma on se, että se on usein piilotukea antajamaan teollisuudelle tai maataloudelle. Kun suorat tukiaiset on kielletty, annetaan jonkun mestan suursmurffille 42 miljoonaa, josta hän voi pistää pari miljoonaa taskuunsa kunhan ostaa 40 miljoonalla tiettyjä antajamaan ylituotantotuotteita. Tällainen “apu” on käytännössä haitallista eikä hyödyllistä, sillä se on efektiivisesti länsimaisen bulkkitavaran polkumyyntiä maahan, jolle ei näin synny motiivia tehdä tätä bulkkia itse.

Minun on vaikea uskoa, että mikään kehitysmaa pääsisi suoraan korkean jalostusasteen tuotteiden tuottajaksi, vaan kehitys on aloitettava alkutuotannosta ja sen jalostamisesta. Tämä luo teollisuutta, jakeluketjuja ja näihin liittyvää osaamista, ja näillä voidaan ponnistaa eteenpäin. Kun kehitysmaiden bulkkituotantoa vastaan kilpaillaan mainitulla polkumyynnillä ja lisäksi länsimaissa suojataan omat markkinat kehitysmaiden bulkkituotannolta, näitä askelia ei voi ottaa.

Ei ole silkkaa sattumaa, että huumebisnes elättää monia maita Aasiassa ja Etelä-Amerikassa, sillä sitä vastaan länsimainen tuotanto ei kilpaile. On alkutuotanto, jalostus, kuljetusinfrastruktuuri ja markkinointikoneisto. Tätä ei voisi toteuttaa bataattilastuilla muuten kuin kuriositeetin mittakaavassa, sillä niiden tuominen Eurooppaan olisi suojatullien takana, mutta koska huumebisnestä ei ole virallisesti olemassakaan, sieltä on löytynyt markkinarako, jossa rahaa siirtyy länsimaista kehitysmaihin kaupan eikä tukiaisten keinoin.

Nykyinen kehitysapu on kuitenkin pitkälle anekauppaa, sillä se on tätä ylituotannon dumppaamista, omien markkinoiden suojelua ja vallankahvassa hilluvien tyrannien tukemista. Ymmärrän hyvin sen, miksi esimerkiksi Pakistanille annetaan nyt kriisiapua, itsekin olen tähän tarkoitukseen antanut rahaa. Sen sijaan en ymmärrä, miksi Pakistanille annetaan kehitysapua, sillä vallankahvalla on varaa rakentaa ydinpommeja. Kun länsimaat elättävät jonkun osan kansasta, tähän tarkoitettu raha voidaan käyttää huonosti, kuten tuo maa tekee.