Kreikassa on järjestetty lakko, jolla vastustetaan valtion säästötoimia, sillä nämä toimet osuvat köyhimpiin.

Tässä on totuuden siemen. Veronkorotuksilla voidaan niistää rahaa keskiluokalta kuten on tarkoitus tehdäkin, mutta tulonsiirtoihin ja julkisiin palveluihin tehtävät leikkaukset osuvat juuri niihin, joilla ei ole rahaa ostaa yksityisiä palveluja. Väite on siis tältä osin oikea, vaikkakaan säästötoimet eivät osu ainoastaan köyhimpiin.

Voimme oppia tästä kahdella tavalla.

Ensimmäinen on se, että julkistalous on syytä pitää kunnossa eikä lainata valtiolle joka neljättä euroa. Jos holtiton törsäys jatkuu eikä suuta pistetä säkkiä myöten, joskus maailman lainamarkkinoiden katseet huomaavat Suomen ja valtavan vajeen. Tässä kohtaa alkaa sitten tapahtua kun lainaa ei enää tahdo järkevällä korolla herua, ja kun säästötoimet tehdään pakolla nopeasti eikä harkiten omassa tahdissa, tuloksena on myös ylilyöntejä, jotka aiheuttavat kohtuutonta haittaa.

Toinen opetus on se, että on täysin mahdotonta keksiä sellaisia säästötoimia, jotka eivät osuisi jotenkin köyhimpiin. Mahdoton on tietysti jyrkkä sana, mutta toistaiseksi kukaan ei ole keksinyt sellaista mallia, joka jotenkin tuottaisi tuloksena vain keskiluokan köyhdyttämisen eikä osuisi köyhimpiin ensinkään.

Köyhät ovat aina ruokintaketjun alimmalla portaalla ottamassa niitä muruja, joita muilta putoaa. On kyse sitten satunnaisista hanttihommista tai perusturvasta. Jos leikataan tulonsiirtoja, vaikutus on suora. Jos verotetaan ylempänä ravintoketjussa olevia, heiltä riittää vähemmän sellaiseen kulutukseen, joka päätyy köyhille. Keskiluokka käyttää vähemmän niitä palveluja, joita köyhät voisivat tuottaa. Ketjun huipulla olevat kapitalistit siirtävät osan veronkorotuksista tuotteiden hintoihin, ja laskun maksaa köyhä kaupan kassalla. Välillisten verojen tai ympäristöverojen korottaminen valuu myöskin suoraan tuotteiden ja välttämättömyystarvikkeiden kuten sähkön hintaan Jne.

Tämä yhdistelmä pitäisi jollain maagisella tavalla saada tuottamaan politiikan realismia kentän vihervasemmalle laidalle.

Kun yritetään tehdä mitään valtiontaloutta tervehdyttävää, vasemmisto vastustaa. Se vastustaa kategorisesti kaikkia ehdotuksia paitsi pääomatuloveron korotusta, joka tuottaa 100% hyötysuhteellakin parhaimmillaan viisi prosenttia valtion alijäämästä. On täysin selvää, ettei Suomen budjettivajetta kurota kiinni yksin veronkorotuksilla. Menoja on leikattava. Menoleikkaukset ja veronkorotukset puolestaan osuvat jollain tavalla köyhiin, joita suomalainenkin vasemmisto käyttää jatkuvasti keppihevosena milloin mitäkin asiaa vastustaessaan.

Kun kaikki toimenpiteet osuvat jotenkin köyhiin mutkan kautta, on syytä tunnustaa tämä asia. Ehdotuksia ei tule vastustaa siksi, että huomataan jotenkin niiden vaikuttavan köyhiin, sillä tällä tavalla tulee vastustaneeksi kaikkia ehdotuksia. Oikea tapa on ehdottaa leikkauksia toiseen paikkaan jos ollaan sitä mieltä, että ehdotettu vaikuttaa köyhiin liikaa. Oleellista on kuitenkin hyväksyä se, että köyhien asema heikkenee jotenkin, ja yrittää valita keinot niin, että se heikkenee mahdollisimman vähän. Tämä on arvo- ja valintakeskustelua, ja keskeistä politiikan sisältöä

Kaikkien ehdotuksien kategorinen vastustaminen johtaa kuitenkin konkurssiin.

Kun konkurssi on edessä, mainitulle arvo- ja valintakeskustelulle ei ole enää tilaa, vaan pakasta vedetty iiroviinanen tai Suomen asioista viis veisaava Valuuttarahasto ryhtyy tekemään leikkauslistoja. Tämä ei mitenkään voi olla köyhän etu, kuten se ei ollut viime kerrallakaan.

Mistä löytyisi se vasemmistopoliitikko, joka selittäisi tämän omilleen siten, että sanoma menee perille? Itse päätetyt ja hyvin suunnitellut leikkaukset ovat pienempi paha kuin suuremmat leikkaukset pakon edessä, ja sellaista vaihtoehtoa, ettei tehtäisi mitään köyhiin vaikuttavaa, ei kerta kaikkiaan ole olemassa.