Kansallispuolueen noustua valtaan 1948 alkoi apartheidin toteuttaminen lainsäädäntötietä. Pääministeriksi nousi pastorin oppiarvon saavuttanut DF Malan, jonka käsitys rotuopista ei juurikaan vastaa tämän päivän kirkonmiesten ajatuksia. Kukaan ei kuitenkaan tullut silloin kysyneeksi, miten ihmeessä hän voi uskoa Jeesukseen, joka kuitenkin lienee ollut mutakuono.

Rotuerottelu oli aloitettu oikeastaan käytännössä jo brittikomennossa mutta ilman ideologista taustaa. 1800-luvun ilmapiiri ei ollut erityisen suvaitseva ja silloin mustat nähtiin tarpeellisina kaivos- ja maatyöläisinä ja säännöt piti mulkata sellaiseksi, että mustat voivat työskennellä kaivoksissa ja maatiloilla mutta pysyvät muuten poissa valkoisen miehen jaloista häiritsemästä. Vaikka apartheid oli käytännössä ollut olemassa jo 1600-luvulta lähtien ja ensimmäinen maininta apartheidista vuodelta 1917 Jan Smutsin puheessa, apartheidista tehtiin ideologia vasta vuoden 1948 jälkeen.

Tästä eteenpäin käytännölliset ja taloudelliset seikat eivät enää olleet määräävässä asemassa vaan apartheidista itsestään tuli häntä, joka koiraa heiluttaa. Tämä on mielestäni keskeinen havainto apartheidin synnyssä ja siinä, miksi se kesti niin kauan.

Jos puhtaasti taloudelliset seikat olisivat määränneet, siitä olisi hankkiudutttu eroon jo 60-luvulla kun talouspakotteita alettiin tehtailla. Mutta koska kyse oli uskonnosta, talouteen liittyvät mundäänit pikkuseikat sekä terve järki saivat väistyä. Muistamme vielä, että 40-luvun lopun buurien vanhemmat olivat käytännössä vielä taistelleet toisessa buurisodassa ja sitä ennen kiertäneet Etelä-Afrikkaa vankkureissaan yrittäen välttää kosketuksen brittiläisen sivistyksen kanssa. Tähän maaperään kaadettiin Hitleriltä opituilla keinoilla tarinaa jumalan valitusta kansasta ja että Kansaa uhkaa ennen kaikkea rodullinen epäpuhtaus, ja kun ihmiset eivät suoraan sanoen olleet mitään erityisen sivistyneitä ja valistuneita ja tietoisia muusta maailman menosta, propaganda upposi otolliseen maaperään.

Käyttöön otettiin kasa asiaa auttavaa lainsäädäntöä. Ns. passilaki vaati jokaista pitämään mukanaan kuponkia, jossa kerrotaan hänen nimensä ja rotunsa. Rotujen aluelaki taas määräsi, että tiettyyn rotuun (valkoinen, värillinen, intialainen, musta) kuuluva saa kulkea vapaasti vain tuolle rodulle säädetyillä alueilla ja toisen rodun alueelle meneminen edellytti erillistä lupaa. Musta saattoi saada luvan tulla valkoiseen kaupunkiin työn takia, mutta päivän päätyttyä hänen piti poistua ennen kuutta illalla takaisin omalle alueelleen. Toisaalta kaivosten, tehtaiden ja suurtilojen ympäristöön syntyi valtavia mustille rakennettuja "hotelleja", jotka olivat ankeita murjuja, joissa nukkui kymmenen ihmistä huonetta kohti tai jotain. Näihin haalittiin työvoimaa ympäri maata, ja kun vain mies saattoi saada luvan tulla töihin tällaiseen paikkaan ja muuttaa tällaiseen murjuun, mustat perheet hajosivat kun miehet olivat muutamaa vuoden lomapäivää lukuunottamatta näissä murjuissa ja muu perhe bantustaneissa.

Väliin tehtailtiin lakeja, jotka määräsivät kaikki julkiset "palvelut" vessoista uimarantoihin jaoteltavaksi eri roduille ja valkoinen ei saanut käydä bantujen vessassa yhtään sen enempää kuin intialainen värillisten. Koulut oli eroteltu käytännössä jo aiemmin mutta erottelu virallistettiin ja kaikki mustien koulut otettiin valtion valvontaan. Aikaisemmin kirkkoa lähellä olevissa kouluissa mustat olivat voineet saada kunnollista opetusta, mutta nämä koulut suljettiin, koska mustista haluttiin vain jalostaa massaa tehtaisiin ja kaivoksiin ja heille ei haluttu opettaa mitään sellaista, josta ei olisi näissä hommissa hyötyä ja joka helpottaisi vallankumouksen valmistelua.

70-luvun alussa keksittiin mustille "kotimaat". Niitä oli kymmenen, joista osa autonomisia ja neljä itsenäistä. Mustat pakkosiirrettiin näihin paitsi milloin saivat tulla sieltä elelemään mainittuihin hotelleihin töitä varten. Samalla mustat menettivät Etelä-Afrikan kansalaisuuden ja saivat näiden "kotimaiden" kansalaisuuden sen sijaan. Näin Etelä-Afrikka puhdisti muut kuin valkoiset omista riveistään ja näin sai maan näyttämään demokraattiselta, jossa kaikilla oli yleinen ja yhtäläinen oikeus tehdä mitä huvittaa. Toisaalta apartheid-ideologia alkoi osua valkoistakin nilkkaan, sillä valkoiset pakotettiin siirtämään tehtaitaan ja työvoimavaltaisia firmojaan aivan kotimaiden rajoille, jotta mustia ei olisi tarvinnut päästää sieltä valkoisiin kaupunkeihin ilmaa pilaamaan. Tästä pakkosiirtelystä aiheutuneet kustannukset kaatuivat valkoisten niskaan.

Kotimaat olivat jokseenkin elinkelvotonta joutomaata ja niissä eläminen ilman työtä Etelä-Afrikassa oli mahdotonta. Ainoa poikkeus oli Bophuthatswana (Bop), joka oli yksi itsenäisistä. Kun Etelä-Afrikan patavanhoillinen uskovaishallinto oli kieltänyt uhkapelin ja pornon kansalaisten moraalin suojelemiseksi, Bopissa todettiin, että kun kerran me olemme itsenäisiä, nämä eivät ole täällä kiellettyjä. Sen alueelle rakennettiin Sun City, ja kun se on parinsadan kilsan päässä Johannesburgista ja Pretoriasta, valkoiset virtasivat sinne pelaamaan blackjackia ja käymään tissibaarissa, ja rahaa alkoi vyöryä sisään ovista ja ikkunoista.

Apartheidin arkkitehteinä kunnostautuivat natsitaustaiset Hendrik Verwoerd, Hans Strijdom ja Balthazar (John) Vorster. Vorsteria pääministerinä seurannut PW Botha oli käytännössä samaa maata, vaikkakin 70-luvun lopulla valtaan tultuaan alkoi purkaa joitain osia älyttömäksi osoittautuneesta järjestelmästä.

Apartheidilla oli tietysti myös vastarintaliike. ANC oli perustettu jo 30-luvulla, mutta NP:n valtaannousun jälkeen vastarintakin sai lisää voimaa. Pääasiallisena aseena oli lakkoilu ja valtavina joukkoina tehty passilakien jne. rikkominen. Töistä pois jääminen osui ikävästi valkoiseen teollisuuteen, joten töistä pois jääminen kiellettiin ja poliisille annettiin oikeus pidättää kenet hyvänsä mistä hyvänsä syystä epämääräiseksi ajaksi. Vastarintaliikkeiden johtajat löysivät tiensä tuota pikaa vankilaan, Mandela tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä -64 eliniäksi vankeuteen terrorismista ja lusi 30 vuotta Robben Islandilla Kapkaupungin edustalla. Ammattiliitot kiellettiin, lehdistösensuuri otettiin käyttöön ja kokoontumiset kiellettiin.

Vuoden -64 jälkeen vastarinta meni piiloon. Se oli olemassa ja aktiivinen muttei enää toiminut samalla lailla avoimesti. Vaikka mustien ammattiliitot oli kielletty ja niillä ei ollut juridista voimaa, ne olivat silti olemassa ja niiden edustajat kiertelivät työpaikoilla levittämässä sanaa kenenkään pahemmin häiritsemättä. Mustien kirkot olivat toinen sananlevityskanava, koska monet kävivät kirkossa, ja apartheid-ajan poliisi jätti papiston pääasiassa rauhaan.

Kansainväliset sanktiot antoivat odottaa itseään. Kun Etelä-Afrikka muutti itsensä tasavallaksi toteuttaen näin buurien vanhan unelman itsenäisestä buuritasavallasta, se olisi voinut jatkaa kansainyhteisössä kun sen sääntöjä oli Intian itsenäistymisen yhteydessä muutettu niin, että tasavallaksi muuttuva jäsenmaa saa anoa jäsenyytensä uudelleen voimaan. Etelä-Afrikka oli tehtaillut hakemuksen, mutta kävi ilmi, että sitä ei tultaisi Intian ja Pakistanin vaatimuksesta hyväksymään, joten se vedettiin pois, ja Etelä-Afrikka muuttui näin tasavallaksi ja jätti kansainyhteisön 1961. Kansainyhteisöhakemuksen kohtalo oli kuitenkin ensimmäisiä merkittäviä osoituksia muun maailman heräämisestä.

60-luvulla myös YK alkoi herätä ja tuomitsi apartheidin ihmisoikeuksien vastaisena. Kauppasaarto määrättiin, mutta vapaaehtoisena. Jäsenmaita sitova kauppasaarto saatiin aikaiseksi niinkin myöhään kuin 1977. Kun kauppasaarrot oikeasti alkoivat purra USA:n ja Britannian ryhdyttyä väsäämään kansalaisiaan velvoittavia lakeja, apartheidin päivät alkoivat olla luetut. Randin arvo romahti kun kukaan ei enää halunnut ostaa niitä, ja 80-luvun puolesta välistä alkaen maassa vallitsi poikkeustila antaen poliisille ja presidentille valtuudet tehdä jokseenkin mitä hyvänsä. Tässä vaiheessa valkoisilla oli vielä vankka käsitys siitä, että Etelä-Afrikka on raukkojen ja kommarien ympäröimä sivistyksen viimeinen linnake, jossa ei ole tehty mitään väärin toisin kuin pehmoille periksi antaneessa muussa maailmassa.

Botha väistyi viimein 1989 saatuaan sydänkohtauksen ja valtaan tuli FW de Klerk, joka vapautti Mandelan, salli kielletyt järjestöt ja aloitti neuvottelut ANC:n kanssa. Apartheidin lakeja kumottiin koko 90-luvun alku ja -94 järjestettiin ensimmäiset vapaat vaalit ja valtaan nousi sekä mustien että valkoisten arvostama ja kunnioittama Nelson Mandela.

Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna