Suomi on yllätyksettömästi paljastunut euroalueen kalleimmaksi maaksi.

Tässä ei ole mitään yllättävää, sillä aina kun Suomessa tulee käymään, kaikki maksaa enemmän ja hintaerot yksittäisissä asioissa ovat aivan poskettomia. Juuri viime reissulla katsoin, että iso pullo Cobraa intialaisravintolassa maksoi 12 euroa, kun Lontoossa se maksaa vastaavassa establishmentissa alle neljä puntaa. Olutverossa on toki pieni ero, mutta ei se tuota selitä.

Puvun pesettäminen maksaa Suomessa ketjupesulassa (Sol) 29,90€, ja puku pitää itse viedä sinne ja hakea myös. Korttelissani oleva pesula hakee puvun, pesee sen ja palauttaa seuraavana päivänä ja maksaa £6,50. Arvonlisäverossa on toki eroa seitsemän prosenttiyksikköä, mutta se selittää eroa korkeintaan kahdella eurolla.

Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon.

Aina kun näitä tilastoja julkaistaan, asiasta keskustellaan hetki ja sen jälkeen asia unohtuu ja riisto jatkuu. Keskustelua hämmennetään tahallaan tai tahatta kerta toisensa jälkeen samoilla tempuilla.

Aina kun keskustelu käynnistyy, aletaan aivan tuota pikaa puhua ruuan hinnasta ja ruokakaupan keskittymisestä ja kilpailun puutteesta. Havainto on toki oikea, mutta ei tämä keskustelu koskaan tunnu johtavan mihinkään. Kauppa on edelleen keskittynyttä, ja maailman vähiten korruptoituneessa maassa vain K- ja S-marketit saavat helposti rakennuslupia parhaille liikepaikoille, joten kilpailua ei tulekaan.

Ruuan hinta on kuitenkin vain yksi osa Suomi-riistoa. Siihen keskittymällä unohdamme maagisesti hintakartellit siellä täällä, palvelujen sietämättömän hinnan ja huippuhintojen rahastamisen itsepalvelusta. Ulkomainen kilpailu on kaventanut suomilisää elektroniikassa, sillä tavaran tilaaminen Saksasta on jokseenkin vaivatonta. Suomilisää on joissain tuotteissa vielä jäljellä, mutta sitä oli huomattavasti enemmän kymmenen vuotta sitten, joten kilpailu oikeasti auttaa. Ja kun suomalainenkaan jakeluketju ei ole mennyt konkurssiin vaikka hintoja on laskettukin, se kielii siitä, että mikään "kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet" -tyyppinen selitys ei ole totta.

Toinen hyvin tyypillinen vika hintakeskusteluissa on selittää asia verotuksella. Kyllä, Suomessa on korkea verojen taso kautta linjan. Sveitsissä taas toisaalta on matala verojen taso kautta linjan, ja se on vielä Suomeakin kalliimpi maa. EU-maissa puolestaan kulutusverojen tasossa ei ole mitään kovin kaksisia eroja. Työn verotus on Suomessa korkealla ja nettopalkat pieniä, joten tämän pitäisi toimia hintoja laskevasti, mutta se ei vain toimi. Kun vertaa työtunnin hintaa kaupustelijalle Suomessa, Saksassa ja Ranskassa, en usko tästäkään mitään aivan mahdottoman suuria eroja löytyvän mihinkään suuntaan.

Tekisi mieli väittää Suomea ja Sveitsiä katsomalla, että verotuksella ei ole mitään kaksista tekemistä hintatason kanssa. Verojen pitäminen esillä sopii mainiosti riistävälle jakeluketjulle, sillä näin käännetään huomio pois sen omasta toiminnasta.

Tavara maksaa Suomessa älyttömästi, koska väki on tottunut maksamaan älyttömiä summia sekundastakin. Kun asiakas ei vaadi hintakilpailua, sitä ei itsekseen tule. Ja jos johonkin asiaan tulee hintakilpailu, suomilisä poistuu, kuten elektroniikan tapauksessa on pitkälti käynyt. Esimerkiksi Apple myy kaikkialla euroalueella samalla hinnalla. Oluen hinnasta häipyi maitokaupassa 30% saman tien kun Lidl aloitti hintakilpailun.

Täysin mutuna heitän, että monessa asiassa vallitsee lisäksi kartelli, joka ei vain kiinnosta ketään. Tyyppiesimerkki oli tuo mainittu oluen hinta. Kaikki kotimaiset oluet maksoivat kaikissa kaupoissa täsmälleen saman verran sen jälkeen kun Lapin kullan 10 pennin kuljetuslisä poistui etelän kaupungeista. Tilanne oli avoimesti tämä, mutta kilpailuvirasto ei siihen katsonut asiakseen puuttua.

Suomen kilpailuviranomainen vaikuttaa kärkkäältä puuttumaan sellaisiin asioihin, joissa häviäjä on julkinen sektori, kuten vaikkapa johonkin asfalttifirmojen kartelliin. Jos taas tavallista kuluttajaa riistetään sovituilla hinnoilla ja järjestelmä on jopa täysin avoin kuten se oluen tapauksessa oli, mitään ei tunnu tapahtuvan. Palveluista löytyisi aivan varmasti pienimuotoisia kartelleja jos niitä joku ryhtyisi etsimään, kun firmat säätävät hinnat toisiaan katsoen ja tekevät herrasmiessopimuksen, että kukaan ei myy alennuksella.

Suomessa on pienen maan ongelmana se, että pelureita ei mahdu markkinoille ihan mahdottoman paljoa. Tällaisessa ympäristössä kilpailuviranomaisen pitäisi olla huomattavasti tarkempana kuin sellaisessa markkinassa, jossa on kymmen- tai satakertainen määrä toimijoita.

Mikään muu ei asiaa auta kuin julkisuus. Julkisuus taas jää tulematta, jos aina vain latistutaan keskustelemaan ruuan hinnasta ja verojen tasosta