Luin muutama päivä sitten lehdestä suunnitelmista (vai oliko se päätöskin jo) rajoittaa jotenkin pankeissa maksettavia tulospalkkioita. Määrällistä kattoa ei sinänsä asetettu, mutta vaatimuksiin kuului, että tulospalkkio pitää jyvittää usean vuoden ajalle ja se pitää sitoa jotenkin myös yrityksen osakekurssin kehitykseen.

Tämä on turskea tuulahdus keskustelusta 10 vuoden takaa, sillä tuo vaatimuslista tuo mieleeni option.

Noin kymmenen vuotta sitten käytiin keskustelua optioista kun herrat saivat hirveästi rahaa ja narrit eivät saaneet mitään. Optioita paheksuttiin syvästi ja vaadittiin, että niistä pitää luopua ja korvata ne rahallisilla tulospalkkioilla. Optiokeskusteluhan synnytti elämään jääneen “kvartaalikapitalismi” -termin, jossa paheksuttiin yritysjohtajia siitä, että he yrittävät maksimoida optioidensa tuoton lyhytnäköisellä osakekurssin vedättämisellä, johon hommaan kuuluu muunmuassa irtisanomisia, pieniä palkankorotuksia ja jatkuvaa kulukuuria.

Nyt on toinen ääni kellossa. Huutoon vastattiin ja nämä iljettävät, kvartaalikapitalismia aiheuttavat optiot korvattiin bonuksilla. Asiasta marisseet saivat sitä mitä halusivat, mutta nyt täsmälleen sama sakki valittaa, että bonus se vasta paha on, optioita pitäisi olla.

Koittakaa nyt jo päättää.

Näyttää epäilyttävästi siltä, että mikään tapa palkita firmojen ja pankkien henkilöstöä ei ole oikea, jos palkitsemismetodi tuottaa jotakin. Kun asiaan täysin osattomien ihmisten vaatimuslista heilahteleepyörähtelee kymmenessä vuodessa ääripäästä toiseen ja takaisin, mikä on tällaisen vaatimisen painoarvo ja mihin syvälliseen näkemykseen ja liikkeenjohdolliseen ymmärrykseen se perustuu? Minun mielestäni se ei perustu mihinkään, ja kun kerran yleinen mielipide on näinkin tuuliviirimäistä, on parempi jättää koko asia firmoille itselleen ja olla säätämättä mitään EU-direktiivejä asiassa, josta EU byrokraatteineen ymmärtää suunnilleen yhtä paljon kuin sika hopealusikasta.

Oma mielipiteeni on se, että jos itse olisin näitä ohjelmia laatimassa, maksaisin yksinomaan rahallisia bonuksia.

Optio on kannustinjärjestelmä, joka kannustaa kaikkein huonoiten mihinkään. Tulos/vaivannäkö -suhde optioissa on sellainen, että kun tekee jatkuvasti mahdollisimman vähän, hyötysuhde on parhain, ja minä en haluaisi erityisesti palkita ketään vätystelystä.

Sallikaa minun selittää. Osakekurssit heiluvat yleisten suhdanteiden ja sopuli-ilmiön takia paljon enemmän kuin mitä yksittäisen henkilön tai tiimin työpanos vaikuttaa mihinkään. Kun yksi pankki sukeltaa, muutkin pankit sukeltavat, vaikka yhdessä pankissa henkilöstö hymyilisi kauniimmin ja tekisi työnsä hieman paremmin kuin kilpailijoilla.

Optio-ohjelmia usein luodaan vuosittain tai puolivuosittain, ja strike, eli se hinta, jolla optio rupeaa tuottamaan jotakin, asetetaan nykyistä osakekurssia jonkun verran ylemmäksi, riippuen siitä, minkä ajan kuluttua nämä optiot saa myydä tai muuttaa rahaksi muuten. Jos elämme nyt lamaa tai nousukauden alkupuolta, osakekurssit yleisesti ovat parin kolmen vuoden kuluttua selvästi nykyistä korkeammalla, vaikka firmassa olisi tehty normaalisuoritus vasemmalla kädellä pikku pöhnässä, sillä kun pankkiala yleisesti piristyy, piristyy kaikkien pankkien bisnes. Jos taas eletään nousukauden loppumetrejä tai laman alkua, osakekurssit ovat parin vuoden kuluttua selvästi alempana kuin nyt, vaikka yhdessä pankissa parannettaisiin kuinka palvelua ja tuotekehitystä. Tässä tilanteessa ainakaan kannustinjärjestelmä ei motivoi tekemään mitään, sillä kaikki tietävät nyt saatavien kannustimien olevan tosiasiallisesti arvottomia.

Kyllähän tietysti ahkera voi raataa niska limassa, mutta laiskemman kannattaa tehdä perusrutiinia leppoisasti kaikissa tilanteissa, sillä turha ahkerointi ei paranna rahallista lopputulosta vaan samat hillot saa tekemättä mitään.

Bonusjärjestelmät voidaan rakentaa siten, että ne palkitsevat huippuvuosina vasta todellisesta huippusuorituksesta ja ottavat huomioon sen, että kauppa käy mainiosti muutenkin ja asiakkaita vyöryy ovista ja ikkunoista, vaikka firma palkkaisi vahtimestareita yrittämään pitää liikoja asiakkaita kauempana. Lamavuonna taas voidaan päättää palkita avokätisesti jo yhden uuden laadukkaan asiakkaan hankinnasta, sillä tämä on noissa olosuhteissa huippusuoritus.

Jonkunlainen välimuoto olisi synteettinen optio, jossa esimerkiksi verrataan toimialan yleiseen kurssikehitykseen, mutta ongelmansa on tässäkin. Jos toimialalla alkaa uudelleenjärjestelyjen kausi ja yrityksiä vallataan ylihintaan, ei-vallatuksi tulleen yrityksen osakekurssi näyttää helposti matelevan vertailuindeksiin verrattuna, ja tähän ei tuon firman työntekijä voi vaikuttaa. Samaten kaikkien optio-ohjelmien ongelma on se, etteivät ne palkitse eri työntekijöitä eri lailla. Jos tuotekehitys tekee hyviä tuotteita mutta myynti kusee tai ATK-järjestelmä ei kykene uusia tuotteita implementoimaan, kannattaisi tuotekehittäjät silti palkita mutta myyntiä ja hikinörttejä ei. Optio ei tähän oikein kykene.

Toriparlamentin tuomio tulee aina jos palkitsemisjärjestelmä tuottaa suuria palkintoja. Siitä ei vain kannattaisi välittää mitään, ainakaan poliittisen koneiston. Tämä on asia, joka ei kuulu poliitikoille millään tavoin, vaan yritysten omistajille. Jos julkisvalta omistaa yrityksiä, se voi käyttää valtaa siellä mielensä mukaan, mutta yksityisomisteisen firman palkkaus- ja palkitsemisrakenteeseen ei ole syytä puuttua vaan jättää asia työntekijän ja työnantajan välisen sopimuksen varaan.

Aivan kuten muissakin hommissa tehdään.