Hoi polloi
07/11/11 11:06
Tässä uutisessa esitetään demokratiasta melko synkkä kuva, joka ei välttämättä ole kauhean totuudenvastainen. Haastateltu suursmurffi lausuu mielipiteenään, että kolmatta vuotta jatkuva säästäminen ja talouskriisi vievät pohjaa pois demokraattiselta päätöksenteolta.
Mikä mahtaa olla demokraattisen päätöksentekomallin kestävyys?
Kun tehdään kreikkalaistutkijan esittämästä ajatuksesta aasinloikka eteenpäin, joudumme miettimään, miten historiassa yhdistyy demokratia ja talouskasvu. Ja sen jälkeen miettimään, onko kyse asioista, joilla on jonkunnäköinen korrelaatio tai syyseuraussuhde vai onko kyse
hukkumiskuolemista ja jäätelönsyönnistä.
Demokratia siten kuin sen ymmärrämme, on melko pitkälle englantilaista perua. Ajatus ei tietysti ole englantilainen vaan ajalta ennen kuin Englantia oli olemassakaan, mutta sen jalostaminen melko toimivaksi konseptiksi majesteetin, parlamentin, oikeuslaitoksen tiedonvälityksen välisiä suhteita lähinnä kokeillen rakentamalla tehtiin nimenomaan täällä, vaikka kreikkalaiset ja ranskanpullat yrittävätkin kahmia asiasta kunniaa itselleen.
Englannissa demokratian nousu ajoittuu löytöretkien ja siirtomaa-ajan alkuun. Aika oli sotaisaa, mutta merenkulku ja siirtomaatavarakauppa piristivät taloutta. Tästä ajasta talouskasvu on ollut melkoisen jatkuvaa näihin päiviin saakka. Englantia katsoen siirtomaa-aika jatkui teollistumisella, joka jatkui imperiumin kulta-ajalla ja jatkuen parin pikku rähinän jälkeen palveluyhteiskunnan syntyyn ja teknologian kiitolaukkakehitykseen, jossa olemme suunnilleen nyt.
Talous ei ole kasvanut koko aikaa, mutta siinä on aina ollut kasvun elementtejä. Sodat aiheuttivat kupruja kuten myös vaikkapa öljykriisi, mutta on täysin mahdollista ja peräti todennäköistä, että tästä lamasta tulee pidempi ja syvempi kuin syvin tähän saakka tunnettu, 30-luvun lama. On myös mahdollista, että rajaton ja jatkuva talouskasvu tuli tiensä päähän juuri nyt pidemmäksikin aikaa ennen kuin keksitään jotain uutta ja mullistavaa, joka saa taas rattaisiin vauhtia. Saman vanhan tekeminen enemmillä megapikseleillä ja hieman halvemmalla ei ole enää minkään sortin innovaatio.
Demokratia näyttää toimineen tänä aikana varsin hyvin. On siis ainakin mahdollisuuksien rajoissa, että demokratia on talouskasvun tuote tai talouskasvu on sille välttämätön ehto. Arkisemmin ilmaistuna demokratia kykenee jakamaan rahaa ja hyvinvointia muttei juurikaan säästämään, kurjistamaan ja tappamaan joutoväkeä nälkään. Demokratia ei ole ollut kovin kestävä asia vaikeissa taloudellisissa oloissa niissä maissa, joissa kyse on vähän nuoremmasta ilmiöstä, kuten vaikkapa Kreikassa. Saksa 30-luvulla ajautui tunnetuin seurauksin tunnettuun suuntaan. Sotilaat ovat kaapanneet vallan siellä täällä.
Itse olen hiukan sillä kannalla, että demokratian toimivuuden yksi akseli on vahva talouskasvu. Jos talous kasvaa vahvasti, demokratia toimii melko kepeästi kaikissa olosuhteissa. Kun talous sukeltaa, tarvitaan jotakin muita asioita kompensoimaan puutetta.
Yksi tapa kompensoida asiaa on vahva vallankahva. Suomessa tästä saatiin käsitys 90-luvun alun lamassa. Talous sukelsi eikä kenelläkään ollut kivaa, mutta vallankahva pysyi tukevasti sitä käyttäneiden käsissä ja hallitus virkamiehineen pystyi tekemään sen, mitä tehtävä oli. Toinen tapa kompensoida asiaa on ottaa lisää velkaa ja naamioida talouskasvun puute talouskasvuksi.
Hyppäämme tästä hetkeksi siihen, että kansojen suhde hallitsijoihinsa on muuttunut. Kadulla rähisevällä väellä on valtaa, mikä on huomattu kaikkialla Thaimaasta arabimaiden kautta Kreikkaan ja Ranskaan. Rahvas on myös innokas käyttämään tätä valtaa, mikä kuitenkin aiheuttaa saman ongelman kuin suora kansanvaltakin: se vaatii täydelliset olosuhteet toimiakseen, ja sellaisia ei ole missään. Nyt olemme siitä äärettömän kaukana.
Suoran kansanvallan ongelmaa kuvaan aina energiantuotantoesimerkillä. Kuvitellaan, että kansa päästetään päättämään. Sille tuodaan päätettäväksi yksi kerrallaan, mitä oikein tehdään. Kysytään eri äänestyksissä, rakennetaanko vesivoimaa, ydinvoimaa, hiilivoimaa, kaasuvoimaa vai hyväksytäänkö sähkökatkot eikä tehdä mitään. Kun keskustellaan vesivoimasta, kansa haluaa suojella koskia ja kalojen kutupaikkoja ja vesivoima kaatuu. Ydinvoima räjähtää aivan koska hyvänsä ja se kaatuu heittämällä. Hiili- ja kaasuvoima aiheuttaa happosateita ja muuta kamalaa, kaadetaan sekin. Jos taas kysytään, hyväksyykö kansa sähkökatkot jos sähkö loppuu, sanotaan, ettei missään tapauksessa. Jos kysytään, saako sähkön hintaa korottaa niin paljon, ettei sähkö varmasti pääse loppumaan, vastataan ei, sillä köyhät kärsivät.
Toteuttavalle portaalle jäi käteen, että mitään ei saanut rakentaa, hintoja ei saanut korottaa eikä sähkökatkojakaan saa tulla. Fysiikan lait toteuttavat viimeistään sähkökatkot sanoo kansanvalta mitä vain, mutta asian pirstominen atomitasolle ei ollut oikea valinta, sillä se ei ratkaissut kokonaisuutta.
Toisaalta, jos kysyttäisiin monivalintakysymyksenä eri optioita ja niistä pitäisi valita joku,
valta olisi sillä, joka määrittelee nuo vaihtoehdot. Niitä ei voi olla kauhean montaa tai äänestystulos on arpalippu. Jos pannaan vain tuotantomuodot, hinnankorotukset ja sähkökatkot valittavaksi, syntyy mustavalkoinen päätös, joka tuskin on kovin hyvä kokonaisuutta ajatellen. Todennäköisesti paras ratkaisu ja myös suosituin olisi joku kombnaatio useista vaihtoehdoista, ja juuri tämän kombinaation löytämisen takia tarvitsemme vallankahvan, jolla on kyky, halu ja keinot tehdä näitä päätöksiä sekä käyttää tarvittavia asiantuntijoita niiden synnyttämiseen. Kansalta kysyminen yksityiskohtaisissa asioissa on ajanhukkaa.
Nyt esimerkiksi Kreikassa vastustetaan kadulla milloin mitäkin yksittäistä säästötoimenpidettä. Tässä ei ole mitään järkeä, sillä Kreikka on tilanteessa, jossa pitää päättää joka tapauksessa ikäviä asioita. Se, mikä tie valitaan, saattaisi olla suurilta linjoiltaan sen tason kysymys, että se ratkaistaisiin parhaiten vaaleissa. Käytännössä Kreikan korkean tason vaihtoehdot ovat eurosta lähteminen tai euroon jääminen. Joka tapauksessa, valitaan kumpi tie vain, tuloksena on paljon epämiellyttäviä asioita. Lisäksi Kreikka on tilanteessa, jossa kovinkaan moni maa ei ole varsinaisesti koskaan ollut. Voidaan arvata, mitä kenties joudutaan tekemään kunhan suuri linja on valittu, mutta yksityiskohtaisten päätösten tekeminen edellyttää luovuutta ja ketteryyttä. On Kreikassa vallassa kuka hyvänsä, politiikka muuttuu lähivuosiksi huomattavan reaktiiviseksi eikä proaktiivisuudesta ole pahemmin toivoa.
Jos ja kun kansa haluaa vaihtaa hallituksen yksittäisten päätösten takia ja vastustaa niitä kaikkia, on selvää, että kansaa ei voida pahemmin kuunnella. Suuren linjan valitseminen kuuluisi kyllä kansalle, mutta emme tiedä, onko vaaleja aikaa järjestää, ennen kuin markkinat tekevät Kreikan puolesta ratkaisun kaatamalla jonkun suuren euromaan, käytännössä Italian.
Kreikassa ja monissa muissakin maissa vaadittaisiin nyt kykyä seisoa vallankahvan tekemien päätösten ja parlamentaarisen järjestelmän takana. Siinä ei kyseenalaisteta yksittäisiä asioita vaan kokonaisuuksia ja vallankahvalle annetaan joku järkevä työrauha. Sitä ei kuitenkaan ole luvassa jatkossakaan.
Kriisimaita Kreikkaa ja Italiaa (ja muuten myös Suomea) yhdistää se, että niissä on äärettömän heikko hallitus. Kreikassa hallituksen luottamuksesta on äänestetty pari kertaa viikossa. Tämä on teknisesti osa parlamentarismia, mutta jatkuvat luottamuslauseäänestykset, keskustelut ja valmistelut pistävät sekä vallankahvan että opposition tekemään pääosin hallinnollisia rutiineja sen sijaan, että tehtäisiin työtä, jolla ongelmia yritetään ratkaista. Jos hallitus on vahva kuten se Suomessa oli 90-luvun alussa, se kompensoi laman aiheuttamaa tuskaa demokratialle, sillä valtiaat voivat kuitenkin käyttää valtaa ja tehdä päätöksiä. kun hallituksen luottamus on muutaman äänen päässä tai muutamien pikkupuolueiden käsissä, opposition kannattaa äänestyttää luottamuksesta koko ajan, sillä joukoista ei tarvitse livetä monenkaan ja valta saattaa päätyä omiin käsiin. Italia on kovaa vauhtia ajautumassa samaan jamaan. Berlusconi selviää juuri ja juuri, mutta ensi viikolla kannattaa jo yrittää uudelleen.
Lama-aikaan kansa alkaa usein haikailla vahvan johtajan perään. Kun maassa on toimintakykyinen hallinto, se useimmille riittää. Suomessa lama-ajan kasvot olivat Iiro Viinanen ja Esko Aho. Ei heistä erityisesti pidetty, varsinkaan Viinasesta, mutta hän kuitenkin oli eräänlainen vahva
johtaja tuohon tilanteeseen. Hän ei todennäköisesti tehnyt läheskään oikeita ja täydellisiä päätöksiä, muttei kukaan niitä kykene tekemään kuin vahingossa. Vahva johtajuus ja vahva asema parlamentissa auttoivat kuitenkin tekemään niitä ratkaisuja, joiden avulla lamasta lopulta selvittiin.
Kreikassa ja Italiassa ei tapahdu mitään, sillä molemmissa paikoissa haikaillaan vahvan johtajan perään. Kriisimaa Belgiassa ei ole ollut minkäännäköistä poliittista ohjausta vuoteen. Kreikassa on jo vaihdettu sotaväen komentajia, sillä ilmeisenä pelkona alkaa olla, että vahvaa johtajaa vaativa kansa kääntyy kenraalien puoleen kun yksikään poliitikko ei vahvaksi johtajaksi kykene muuttumaan. Parlamentin voimasuhteet eivät suosi ketään ja kadulla rähisevä rahvas tuhoaa kaikkien mahdollisuuden tehdä minkäänlaista politiikkaa.
Veikkaan, että demokratia ei osoittaudu niin kestäväksi ja ikuiseksi järjestelmäksi kuin toivoisimme sen olevan. “Väärällä” äänestystuloksella ja kaduilla riehumisella saadaan efektiivisesti estettyä päätöksenteko poliittisessa järjestelmässä ja silloin kun päätöksiä on pakko ruveta tekemään, syntyy jotain muita tapoja tehdä niitä. Nämä tavat eivät varmastikaan ole parempia, mutta kun päätöksiä on pakko tehdä, valtatyhjiön täyttää joku.
Toivottavasti tuo joku ei siihen turvautuvissa maissa tule olemaan kovin hullu.
Suomen tapauksessa kaikki vaaran merkit ovat ilmassa. Hallitus on lähes toimintakyvyttömän heikko, sillä kaikki puolueet voivat aiheuttaa sille ongelmia. Suomen valtio velkaantuu järkyttävää vauhtia edelleen ja ainoa syy, miksi meno saa jatkua, on se, että kukaan ei ole huomannut mitään kun muualla on huonommin ja Suomi ei ole heikoin lenkki. Suomessa talous sukeltaa aivan tuota pikaa, joten demokratia vaatii toimiakseen jotakin sitä kompensoimaan. Vahvaa johtamista ei ole tarjolla sekä poliittisten voimasuhteiden että vallankahvan persoonien takia. Nyt tilannetta maisemoidaan velanotolla, mutta sitten kun näin ei enää voi tehdä vaan velat menevät maksuun korkotason pompsahdettua järkyttävän suureksi, aletaan olla samoissa ongelmissa.
Tässä kohtaa kansa alkaa vaatia esiin vahvaa johtajaa, joka olisi nykytilanteessa Timo Soini. Hänen ongelmansa on kuitenkin se, että hän katsoo menneisyyteen eikä tulevaan eikä hän lopulta ratkaise mitään eikä voikaan ratkaista. Hän joutuisi hallitsemaan heikolla koalitiolla kuten kaikki muutkin ja ei saisi aikaan mitään.
Onneksi on tulossa presidentinvaalit, joissa kansa voi äänestää itselleen Rakkaan Johtajan.
Mikä mahtaa olla demokraattisen päätöksentekomallin kestävyys?
Kun tehdään kreikkalaistutkijan esittämästä ajatuksesta aasinloikka eteenpäin, joudumme miettimään, miten historiassa yhdistyy demokratia ja talouskasvu. Ja sen jälkeen miettimään, onko kyse asioista, joilla on jonkunnäköinen korrelaatio tai syyseuraussuhde vai onko kyse
Demokratia siten kuin sen ymmärrämme, on melko pitkälle englantilaista perua. Ajatus ei tietysti ole englantilainen vaan ajalta ennen kuin Englantia oli olemassakaan, mutta sen jalostaminen melko toimivaksi konseptiksi majesteetin, parlamentin, oikeuslaitoksen tiedonvälityksen välisiä suhteita lähinnä kokeillen rakentamalla tehtiin nimenomaan täällä, vaikka kreikkalaiset ja ranskanpullat yrittävätkin kahmia asiasta kunniaa itselleen.
Englannissa demokratian nousu ajoittuu löytöretkien ja siirtomaa-ajan alkuun. Aika oli sotaisaa, mutta merenkulku ja siirtomaatavarakauppa piristivät taloutta. Tästä ajasta talouskasvu on ollut melkoisen jatkuvaa näihin päiviin saakka. Englantia katsoen siirtomaa-aika jatkui teollistumisella, joka jatkui imperiumin kulta-ajalla ja jatkuen parin pikku rähinän jälkeen palveluyhteiskunnan syntyyn ja teknologian kiitolaukkakehitykseen, jossa olemme suunnilleen nyt.
Talous ei ole kasvanut koko aikaa, mutta siinä on aina ollut kasvun elementtejä. Sodat aiheuttivat kupruja kuten myös vaikkapa öljykriisi, mutta on täysin mahdollista ja peräti todennäköistä, että tästä lamasta tulee pidempi ja syvempi kuin syvin tähän saakka tunnettu, 30-luvun lama. On myös mahdollista, että rajaton ja jatkuva talouskasvu tuli tiensä päähän juuri nyt pidemmäksikin aikaa ennen kuin keksitään jotain uutta ja mullistavaa, joka saa taas rattaisiin vauhtia. Saman vanhan tekeminen enemmillä megapikseleillä ja hieman halvemmalla ei ole enää minkään sortin innovaatio.
Demokratia näyttää toimineen tänä aikana varsin hyvin. On siis ainakin mahdollisuuksien rajoissa, että demokratia on talouskasvun tuote tai talouskasvu on sille välttämätön ehto. Arkisemmin ilmaistuna demokratia kykenee jakamaan rahaa ja hyvinvointia muttei juurikaan säästämään, kurjistamaan ja tappamaan joutoväkeä nälkään. Demokratia ei ole ollut kovin kestävä asia vaikeissa taloudellisissa oloissa niissä maissa, joissa kyse on vähän nuoremmasta ilmiöstä, kuten vaikkapa Kreikassa. Saksa 30-luvulla ajautui tunnetuin seurauksin tunnettuun suuntaan. Sotilaat ovat kaapanneet vallan siellä täällä.
Itse olen hiukan sillä kannalla, että demokratian toimivuuden yksi akseli on vahva talouskasvu. Jos talous kasvaa vahvasti, demokratia toimii melko kepeästi kaikissa olosuhteissa. Kun talous sukeltaa, tarvitaan jotakin muita asioita kompensoimaan puutetta.
Yksi tapa kompensoida asiaa on vahva vallankahva. Suomessa tästä saatiin käsitys 90-luvun alun lamassa. Talous sukelsi eikä kenelläkään ollut kivaa, mutta vallankahva pysyi tukevasti sitä käyttäneiden käsissä ja hallitus virkamiehineen pystyi tekemään sen, mitä tehtävä oli. Toinen tapa kompensoida asiaa on ottaa lisää velkaa ja naamioida talouskasvun puute talouskasvuksi.
Hyppäämme tästä hetkeksi siihen, että kansojen suhde hallitsijoihinsa on muuttunut. Kadulla rähisevällä väellä on valtaa, mikä on huomattu kaikkialla Thaimaasta arabimaiden kautta Kreikkaan ja Ranskaan. Rahvas on myös innokas käyttämään tätä valtaa, mikä kuitenkin aiheuttaa saman ongelman kuin suora kansanvaltakin: se vaatii täydelliset olosuhteet toimiakseen, ja sellaisia ei ole missään. Nyt olemme siitä äärettömän kaukana.
Suoran kansanvallan ongelmaa kuvaan aina energiantuotantoesimerkillä. Kuvitellaan, että kansa päästetään päättämään. Sille tuodaan päätettäväksi yksi kerrallaan, mitä oikein tehdään. Kysytään eri äänestyksissä, rakennetaanko vesivoimaa, ydinvoimaa, hiilivoimaa, kaasuvoimaa vai hyväksytäänkö sähkökatkot eikä tehdä mitään. Kun keskustellaan vesivoimasta, kansa haluaa suojella koskia ja kalojen kutupaikkoja ja vesivoima kaatuu. Ydinvoima räjähtää aivan koska hyvänsä ja se kaatuu heittämällä. Hiili- ja kaasuvoima aiheuttaa happosateita ja muuta kamalaa, kaadetaan sekin. Jos taas kysytään, hyväksyykö kansa sähkökatkot jos sähkö loppuu, sanotaan, ettei missään tapauksessa. Jos kysytään, saako sähkön hintaa korottaa niin paljon, ettei sähkö varmasti pääse loppumaan, vastataan ei, sillä köyhät kärsivät.
Toteuttavalle portaalle jäi käteen, että mitään ei saanut rakentaa, hintoja ei saanut korottaa eikä sähkökatkojakaan saa tulla. Fysiikan lait toteuttavat viimeistään sähkökatkot sanoo kansanvalta mitä vain, mutta asian pirstominen atomitasolle ei ollut oikea valinta, sillä se ei ratkaissut kokonaisuutta.
Toisaalta, jos kysyttäisiin monivalintakysymyksenä eri optioita ja niistä pitäisi valita joku,
Nyt esimerkiksi Kreikassa vastustetaan kadulla milloin mitäkin yksittäistä säästötoimenpidettä. Tässä ei ole mitään järkeä, sillä Kreikka on tilanteessa, jossa pitää päättää joka tapauksessa ikäviä asioita. Se, mikä tie valitaan, saattaisi olla suurilta linjoiltaan sen tason kysymys, että se ratkaistaisiin parhaiten vaaleissa. Käytännössä Kreikan korkean tason vaihtoehdot ovat eurosta lähteminen tai euroon jääminen. Joka tapauksessa, valitaan kumpi tie vain, tuloksena on paljon epämiellyttäviä asioita. Lisäksi Kreikka on tilanteessa, jossa kovinkaan moni maa ei ole varsinaisesti koskaan ollut. Voidaan arvata, mitä kenties joudutaan tekemään kunhan suuri linja on valittu, mutta yksityiskohtaisten päätösten tekeminen edellyttää luovuutta ja ketteryyttä. On Kreikassa vallassa kuka hyvänsä, politiikka muuttuu lähivuosiksi huomattavan reaktiiviseksi eikä proaktiivisuudesta ole pahemmin toivoa.
Jos ja kun kansa haluaa vaihtaa hallituksen yksittäisten päätösten takia ja vastustaa niitä kaikkia, on selvää, että kansaa ei voida pahemmin kuunnella. Suuren linjan valitseminen kuuluisi kyllä kansalle, mutta emme tiedä, onko vaaleja aikaa järjestää, ennen kuin markkinat tekevät Kreikan puolesta ratkaisun kaatamalla jonkun suuren euromaan, käytännössä Italian.
Kreikassa ja monissa muissakin maissa vaadittaisiin nyt kykyä seisoa vallankahvan tekemien päätösten ja parlamentaarisen järjestelmän takana. Siinä ei kyseenalaisteta yksittäisiä asioita vaan kokonaisuuksia ja vallankahvalle annetaan joku järkevä työrauha. Sitä ei kuitenkaan ole luvassa jatkossakaan.
Kriisimaita Kreikkaa ja Italiaa (ja muuten myös Suomea) yhdistää se, että niissä on äärettömän heikko hallitus. Kreikassa hallituksen luottamuksesta on äänestetty pari kertaa viikossa. Tämä on teknisesti osa parlamentarismia, mutta jatkuvat luottamuslauseäänestykset, keskustelut ja valmistelut pistävät sekä vallankahvan että opposition tekemään pääosin hallinnollisia rutiineja sen sijaan, että tehtäisiin työtä, jolla ongelmia yritetään ratkaista. Jos hallitus on vahva kuten se Suomessa oli 90-luvun alussa, se kompensoi laman aiheuttamaa tuskaa demokratialle, sillä valtiaat voivat kuitenkin käyttää valtaa ja tehdä päätöksiä. kun hallituksen luottamus on muutaman äänen päässä tai muutamien pikkupuolueiden käsissä, opposition kannattaa äänestyttää luottamuksesta koko ajan, sillä joukoista ei tarvitse livetä monenkaan ja valta saattaa päätyä omiin käsiin. Italia on kovaa vauhtia ajautumassa samaan jamaan. Berlusconi selviää juuri ja juuri, mutta ensi viikolla kannattaa jo yrittää uudelleen.
Lama-aikaan kansa alkaa usein haikailla vahvan johtajan perään. Kun maassa on toimintakykyinen hallinto, se useimmille riittää. Suomessa lama-ajan kasvot olivat Iiro Viinanen ja Esko Aho. Ei heistä erityisesti pidetty, varsinkaan Viinasesta, mutta hän kuitenkin oli eräänlainen vahva
Kreikassa ja Italiassa ei tapahdu mitään, sillä molemmissa paikoissa haikaillaan vahvan johtajan perään. Kriisimaa Belgiassa ei ole ollut minkäännäköistä poliittista ohjausta vuoteen. Kreikassa on jo vaihdettu sotaväen komentajia, sillä ilmeisenä pelkona alkaa olla, että vahvaa johtajaa vaativa kansa kääntyy kenraalien puoleen kun yksikään poliitikko ei vahvaksi johtajaksi kykene muuttumaan. Parlamentin voimasuhteet eivät suosi ketään ja kadulla rähisevä rahvas tuhoaa kaikkien mahdollisuuden tehdä minkäänlaista politiikkaa.
Veikkaan, että demokratia ei osoittaudu niin kestäväksi ja ikuiseksi järjestelmäksi kuin toivoisimme sen olevan. “Väärällä” äänestystuloksella ja kaduilla riehumisella saadaan efektiivisesti estettyä päätöksenteko poliittisessa järjestelmässä ja silloin kun päätöksiä on pakko ruveta tekemään, syntyy jotain muita tapoja tehdä niitä. Nämä tavat eivät varmastikaan ole parempia, mutta kun päätöksiä on pakko tehdä, valtatyhjiön täyttää joku.
Toivottavasti tuo joku ei siihen turvautuvissa maissa tule olemaan kovin hullu.
Suomen tapauksessa kaikki vaaran merkit ovat ilmassa. Hallitus on lähes toimintakyvyttömän heikko, sillä kaikki puolueet voivat aiheuttaa sille ongelmia. Suomen valtio velkaantuu järkyttävää vauhtia edelleen ja ainoa syy, miksi meno saa jatkua, on se, että kukaan ei ole huomannut mitään kun muualla on huonommin ja Suomi ei ole heikoin lenkki. Suomessa talous sukeltaa aivan tuota pikaa, joten demokratia vaatii toimiakseen jotakin sitä kompensoimaan. Vahvaa johtamista ei ole tarjolla sekä poliittisten voimasuhteiden että vallankahvan persoonien takia. Nyt tilannetta maisemoidaan velanotolla, mutta sitten kun näin ei enää voi tehdä vaan velat menevät maksuun korkotason pompsahdettua järkyttävän suureksi, aletaan olla samoissa ongelmissa.
Tässä kohtaa kansa alkaa vaatia esiin vahvaa johtajaa, joka olisi nykytilanteessa Timo Soini. Hänen ongelmansa on kuitenkin se, että hän katsoo menneisyyteen eikä tulevaan eikä hän lopulta ratkaise mitään eikä voikaan ratkaista. Hän joutuisi hallitsemaan heikolla koalitiolla kuten kaikki muutkin ja ei saisi aikaan mitään.
Onneksi on tulossa presidentinvaalit, joissa kansa voi äänestää itselleen Rakkaan Johtajan.
blog comments powered by Disqus