Olen lueskellut tässä viime kuukausina aika paljon Suomen historiaa 1945-1991 ajalta ja yrittänyt selvittää rähmälläänolon syvintä olemusta, suuria sankareita ja suuria konnia. Yllättäen asiaan perehtyminen on muuttanut jonkun verran mielikuvaani tuon ajan tapahtumista. Kuvani parista edesmenneestä kepulista on tässä yhteydessä parantunut toisin kuin kuvani kasasta nykyisiä vallankahvademareita.

Taistolaisia lähellä oleva historioitsija Kimmo Rentola väittää, että Suomessa ei oikeasti puuhattu vallankumousta NL:n masinoimana 70-luvulla ja että kyse oli harmittomasta puuhastelusta. Jukka Seppisen käsitys asiasta on huomattavasti synkempi. Ja siinä, missä Timo Vihavainen tekee Kansakunta rähmällään -kirjassaan taistolaisten puuhastelusta lähinnä irvokkaan vitsin, Seppinen ja Suomi taas tekevät taistolaisista toisaalta aktiivisia vallankumouksen tekijöitä ja toisaalta hyvää tarkoittavia hölmöjä, jotka eivät tienneet mitä olivat tekemässä.

Itse olen alkanut kallistua asiassa Seppisen ja Suomen kannalle ja todelliset vaaran vuodet ajoittuivat vuosiin 1971-1977 eikä suinkaan valvontakomission vuosiin. Kotiryssäinstituutio oli jo erotellut poliitikot hyviin ja pahoihin ja NL painosti aktiivisesti hallituksiin hyviä. Toisaalta Tampereen yliopiston tiedotusopinahjo oli kaapattu jo aikaisemmin ja kulttuuriväkikin oli mukavasti hurahtanut stalinismiin. Reporadio lähetti lähinnä noloutta herättäviä Näin naapurissa -katsauksia. Nykytiedon valossa näyttäisi siltä, että NL:n tarkoitus oli muuttaa Suomi kansandemokratiaksi täysin Moskovan talutusnuorassa olleen Ahti Karjalaisen johdolla kansanrintamahallituksiin nojaten. Yleislakkoilulla maa polvilleen, hallitus ryhtyy tehtailemaan poikkeuslakeja ja presidentti vahvistaa ne. Näppärä suunnitelma, joka kuitenkin kusi kunnolla, koska Suomen politiikassa tapahtui jonkunnäköinen vahdinvaihto.

Suomessa poliittinen elämä 2. maailmansodan jälkeen oli omanlaistaan. En käy sitä sen kummemmin läpi, mutta tiedämme, että Moskova-kortti oli tarpeellinen sisäpolitiikassa edetäkseen ja "neuvostovastainen" oli leima, joka vei unohdukseen. Kommunisteja ja niiden peitejärjestöä SKDL:ää ei tarvitse sen kummemmin tarkastella, joskin saatan kirjoittaa joku toinen kerta siitä, mitä kaikkia kansalaisjärjestöjä Moskovan rahalla mukamas maailmanrauhan asialla oikein pyöritettiinkään. Kommunisteista kannattaa huomata vain niiden ns. Suuri Skisma taistolaisten ja saarislaisten, eli vähemmistön ja enemmistön välillä. NKP tuki taistolaisia, suomalaiset kommunistit taas olivat enimmäkseen saarislaisia.

Maalaisliitossa/Kepussa oli puolestaan itsenäisyysmielinen enemmistö, jota edusti muunmuassa Johannes Virolainen. Sitten siellä oli kaiken rähmälläänolon isä ja äiti K-linjan muodossa, ja täältä tulivat muunmuassa Kekkonen ja Karjalainen, sekä nousevana tähtenä Paavo "Neuvostoliitto on naapurimme ikuisesti" Väyrynen. SDP oli piikki kommunistien lihassa pitkälle 60-luvun loppupuolelle. Väinöt Tanner ja Leskinen eivät halunneet kuulla puhuttavan mitään neuvostokommunismista Suomessa, ja tämä työväenliikettä lähellä olevasta puolueesta oli myrkyllistä. SDP:ssä tapahtui lopulta suunnan vaihtuminen 60-luvun lopulla ja siellä ymmärrettiin Oikean Ulkopolitiikan ja oikean NL-näkemyksen arvo. 70-luvulla SDP:ssä nousi ns. vasen laita, jossa oli Moskovan nosteella ilmaan päässyt Sorsa sekä nuoremmasta polvesta Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen ja Erkki Liikanen. Kokoomus oli jokseenkin suoraselkäistä sakkia kunnes nuorisoa edustaneet Kanerva, Virmavirta ja pari muuta aloittivat sietämättömän ryssän nuoleskelun siinä toivossa, että Kokoomus pääsisi joskus hallitukseen.

Ryssän vyörytys saatiin kuitenkin torjuttua. 60-luvun viime vuosiin saakka kyse oli aika pitkälle SDP:n saavutuksesta. Kepu oli rähmällään, Kekkonen oli vielä enemmän rähmällään. Kokoomus ei yksin olisi riittänyt tuolloin vielä vähän pienempänä puolueena vastapainoksi. Mutta SDP piti jokseenkin suoraselkäisesti vielä tuossa vaiheessa kiinni periaatteista eikä päästänyt ammattiliittoja valumaan kommunistien komentoon. Vaara tunnistettiin ja se torjuttiin. Mutta siinä kohtaa kun 70-luvun alussa NL kaatoi Suomesta hallituksen, muistaakseni Teuvo Auran vähemmistöhallituksen ja vaati Karjalaista kansanrintamahallituksen pääministeriksi ja tässä onnistuikin, Kekkonen heräsi. SDP oli jo tässä kohtaa pelattu jos ei nyt syrjään niin ainakin pois tieltä kun eturivin poliitikot oli vaihdettu sopiviin eikä suoraselkäisiin.

Kekkonen heräsi viimein oltuaan rähmällään 25 vuotta. Hän ymmärsi tässä kohtaa, mikä NL:n oikea motiivi tässä on ja mitä roolia Ahti Karjalainen tässä näyttelee. Tarkoitus oli pedata Karjalaisesta presidentti vuoden -74 vaaleissa, ja maagisesti tuota pikaa Kekkonen rupesi itsekin olemaan poikkeuslain kannalla ja näitä vaaleja ei sitten tullutkaan. Tässä kohtaa Karjalainen menetti myös Kekkosen luottamuksen ja alkoholisoitui lopulta siihen kuntoon, ettei hänestä olisi ollut edes nukkehallituksen vetäjäksi, mutta se kävi vasta myöhemmin. Kun SDP piti Suomea pystyssä 70-luvun alkuun, Kekkonen piti Suomea pystyssä 70-luvun. 80-luvun alussa Kepun viljelijäsiipi kosti Karjalaiselle tekemällä Johannes Virolaisesta kepun ehdokkaan vuoden 1982 vaaleihin ja vaara oli torjuttu.

80-luku oltiin vielä tukevasti rähmällään ja KGB-suhteita ylläpitänyt Koivisto ei ryssän pelossaan kyennyt ymmärtämään edes NL:ssä tapahtunutta muutosta Gorban tultua valtaan. Tämä aika oli jokseenkin häpeällistä jälkirähmälläänoloa ilman minkäänlaista järkevää motiivia, mutta Suomea ja Suomen yhteiskuntajärjestystä ei 80-luvulla uhannut enää kukaan.