Suomen ulkopoliittiselta kentältä kuuluu kummia.

Minusta nimittäin näyttää ensimmäisen kerran suunnilleen koskaan siltä, että Suomen suhteesta Venäjään ja Venäjästä esitetään muitakin kuin liturgisia YYA-näkemyksiä. Kokoomus sohaisi muurahaispesää, Venäjää ihannoiva Johan Bäckman uhoaa, dinosaurukset yrittävät edelleen vedota YYA-liturgiaan kuten vaikkapa tänään SDP:n Jouko Skinnari.

Suomen suhdetta Venäjään ei voitu mitenkään pitää normaalina kylmän sodan aikaan. Näennäinen itsenäisyys nootteineen ja yöpakkasineen, sen jälkeen stalinismin nousu Suomessa ja stalinistien päätyminen tiedotusvälineiden palkkalistoille takasi sen, että pysähtyneisyys jatkui pidempään kuin sen olisi tarvinnut sanoa.

Kokoomuksen suurvaltakommenttien herättämä keskustelu on ollut lopulta verraten asiallista. Keskustelussa paljastuu, että Venäjän suurvalta-asemaan ei ole mitään yhtä oikeaa vastausta. Sitä voidaan pitää suurvaltana sotilaallisesti ja merkityksettömänä paikkana taloudellisesti. Lisäksi se ei kykene luomaan imperiumia, sillä kukaan ei halua tehdä venäläisten kanssa vapaaehtoisesti juuri mitään.

Ennen tätä spektaakkelia, keskustelua käytiin lastenhuoltoasioista, ja tästä puolesta Venäjällä oltiin närkästyneitä. Ei kuitenkaan pitäisi, sillä koko asia on tavallaan Venäjän itsensä rakentama.

Venäjällä on ollut jo pitkään käytössä jonkunnäköinen hajota ja hallitse -yritelmä. On olemassa runsaasti kaikenlaisia kansainvälisiä sopimuksia. Muunmuassa lapsikaappausasiat on sovittu melkein kaikkien muiden kanssa tällaisella sopimuksella. Venäjä ei niitä kuitenkaan allekirjoita, vaan esittää kullekin maalle jotain omaa, maakohtaista sopimusta, ja kun muut eivät tähän tartu, Venäjällä pistetään marttyyrinkruunu päähän ja teeskennellään, että me olemme hyväntahtoisesti kaikkien asialla, mutta avokätisiin tarjouksiimme eivät muut suostu, ja tämä on osoitus Venäjä-vihamielisyydestä.

Suomessa tätäkin asiaa ehdittiin hieman sohia julkisessa keskustelussa, ennen kuin asia ainakin hetkeksi unohtui. Suomen linja on se, että kahdenvälisiä sopimuksia ei tehdä tällaisissa asioissa, vaan noudatetaan melkein kaikkien allekirjoittamia kansainvälisiä sopimuksia, tai sitten sovitaan asiasta EU-tasolla. Venäjä taas ei halua tunnustaa EU:ta sopimuskumppaniksi ensinkään, vaan se tekee mieluummin energiadiilejä ja muitakin diilejä erikseen joka maan kanssa eri ehdoilla. Venäjä on selvästi käynnistänyt hymykampanjan saksalaisia kohtaan, ja toisaalta rajamailla sitten yritetään lisätä painostusta ja toivotaan, että kun suurille hymyillään, pieniä voi kiristää ilman, että EU-tasolla reagoidaan mitenkään.

Samasta syystä kaikennäköiset, ainakin minun mielestäni hyödylliset hankkeet turistien matkustamisen helpottamiseksi ovat jäissä. Schengen-alueella ei voi tehdä yksittäissopimuksia Venäjän kanssa, ja Venäjä taas on haluton tekemään sopimusta Schengen-alueen kanssa, sillä se jotenkin olisi EU:n olemassaolon tunnustamista. Sen jälkeen kun Itä-Euroopan satelliitit liittyivät EU:hun, EU näyttää organisaationa lakanneen olemasta venäläisessä politiikassa, ja pyrkimys näyttää olevan epäsovun luominen kerhon sisään siinä toivossa, että EU-tuki näille satelliiteille vähenee. Imperiumi pitäisi jostain keksiä, mutta koska kukaan ei kiusallista Valko-Venäjää lukuunottamatta halua Venäjän holhottavaksi vapaaehtoisesti, yritetään lähestyä asiaa tukkimalla tie kaikkiin muihin suuntiin.

Ei tästäkään mitään tule, mutta yrittäminen tulee näkymään.

Tänään pääministeri Kiviniemi on ilmoittanut, että Suomen ulkopolitiikkaan ei kuulu huono käytös. Tätä voidaan implisiittisesti pitää viestinä siitä, että kokoomusministerien lausunnot olivat tällaista huonoa käytöstä, mikä palauttaa ainakin Kiviniemen mutta todennäköisesti myös Kepun takaisin YYA-bunkkereihinsa.

Venäjä haluaa rakentaa Suomenkin kanssa “erityissuhteen” kuten kaikkein muidenkin maiden kanssa. Tähän kuuluu mielestäni avoin keskustelu tämän suhteen laadusta eikä näennäisesti yksimielinen ulkoa opeteltujen fraasien latelu. Vanhempien poliitikkojen muistissa on edelleen Kekkosen painolasti, sillä Kekkonenhan paimensi nimenomaan suomalaista ulkopolittista keskustelua vetoamalla rakkaan ystävän tunteisiin. Kun joku sanoi NL:stä hieman pahasti, Kekkonen jympsähti kameroiden eteen kertomaan, että mitä te itse miettisitte, jos joku teidän rakas ystävänne näin teitä loukkaisi, ja NL personoitiin tällaisen loukkaantuneen ystävän asemaan antaen valtiolle ihmisen tunteet. Jostain syystä nimenomaan Venäjää pidetään tällaisena “ystävänä” edelleenkin, tai ainakin jotkut pitävät. Muut maat eivät Suomessa samoin personoidu.

Tämän päivän keskustelussa huomaa selvästi tämän sukupolvieron. Nuoremmat, Kekkosen perinnöstä vapaat osaavat keskustella asiasta ilman tätä historian painolastia. Tässä ei ole edes suuria eroja poliittisten aatesuuntien välillä, vaan asiallista keskustelua Venäjästä ja Suomen suhteesta Venäjään kuullaan oikeastaan kaikista puolueista paitsi ehkä Kepusta, sillä asia ei liity aluepolitiikkaan ja se on siksi epäkiinnostava. Kaikki näkemykset, kuten vaikkapa Bäckmanin touhotus, eivät erityisemmin miellytä minua sisällöllisesti.

Ajatuksellisesti sen sijaan pidän siitä, että mielipiteitä viimein on alettu esittää eikä vain piilouduta ystävyysliturgian taakse.