Metallin lakosta ja ostovoimasta
21/10/11 11:00
Metalliliitto ja joku muu aloittivat lakon, vaikka juuri oli saatu sovittua jonkunlainen puitesopimus.
Normaalia lakkopropagandaa on se, että työnantajat laskevat valtaisia tappioita ja imagonmenetyksiä toimitusvarmuudessa ja tappioita sitä kautta seuraavan 42 vuoden ajallakin. Varastot ulkomailla ovat kuitenkin täynnä ja sieltä myydään kuten ennenkin. Toisaalta nyt on lama ja asiakkaita ei muutenkaan ole aivan mahdottomia
määriä. Lisäksi asiakkaat ovat kustannustietoisempia, eli jos on tehty hyvä diili suomalaisen firman kanssa, siitä pidetään kiinni, eikä mennä kalliimmalla kilpailijalle kovin helposti. Lisäksi metalliteollisuus tuottaa paljon tilaustuotteita, joissa valmis tuote on räätälöity asiakkaalle. Uuden toimittajan kanssa pitäisi aloittaa projekti alusta, joten parin viikon lakko on tämän rinnalla hyttysen surinaa.
Mutta itse lakkoon.
Neuvottelutaktiikka näyttää jonkun verran muuttuneen. Oli odotettua, että työntekijät hylkäävät sovintoesityksen. Työnantajat panttasivat kantaansa kunnes työntekijät olivat sopimuksen hylänneet, ja hylkäsivät sen sitten itsekin. Aikaisemminhan on neuvoteltu yleensä niin, että toinen osapuoli, useimmiten työntekijät mutta ei aina, hylkää sovintoesityksen ja vastapuoli sen hyväksyy. Sen jälkeen alkaa kameroiden edessä propaganda, jossa sopimuksen hyväksynyt osapuoli syyttää vastapuolta kohtuuttomuudesta ja kertoo itse olevansa hyvällä asialla.
Nyt tehtiin toisin. Kun molemmat ovat hylänneet sovintoesityksen, ei synny mitään kiinnekohtaa, josta ruvetaan viilaamaan parempaa. Jos työnantaja hyväksyy ja työntekijä ei, ratkaisuksi käytännössä muodostuu aina tarjottua parempi ratkaisu. Nyt kun kumpikaan osapuoli ei ole ratkaisua hyväksynyt, ei voida lähteä parantamaan mistään vaan käytännössä ratkaisu lie sellainen, joka heikentää jotakin ja parantaa jotakin alkuperäiseen ratkaisuun verrattuna. Minäkin neuvottelisin juuri näin enkä paljastaisi korttejani siltä osin, minkä nyt ainakin suostun joka asiassa hyväksymään, mutta tämä todennäköisesti hieman pidentää lakkoja. Mikä voi olla hyväkin asia, lakkoilun yksi funktio on päästää höyryjä hieman kattilasta.
Lisäksi nykyään työehtosopimukset eivät enää ole sellaisia, joissa on vain yksi akseli ja yksi suunta. Suljetun talouden aikanahan ainoa oleellinen kysymys oli palkka ja sen kuului kasvaa. Nyt on kaikenlaisia muitakin parametreja, ja työnantaja on toisinaan vaatinut myös heikennyksiä. Paperialan työsulkusuma muutaman vuoden takaa oli tästä esimerkki. Vastaavia on pienemmillä valkokaulusaloilla tehty viime vuosina enemmänkin. Akseleita on monta, niiden arvo eri osapuolille eri ja tavoitteet voivat olla plus- tai miinusmerkkisiä. Kun parametreja on enemmän, luovan sovintoratkaisun löytäminen helpottuu, mutta sen haarukoiminen ottaa aikansa ennen kuin neuvotteluissa ymmärretään, mistä ollaan valmiita joustamaan ja mistä ei.
Lakkoa voidaan kuitenkin pitää työntekijäkeskusjärjestöjen arvovaltatappiona.
Tupo on ollut nimenomaan työntekijäpuolen vaatimus tai ainakin tavoite.Nimenomaan työntekijäpuoli on lähtenyt siitä, että tupo takaa parhaiten ostovoiman kasvun ja työrauhan. Työnantajat ovat saaneet kuulla kunniansa kun ovat vaatineet liittokierrosta. Kun tupo nyt sitten hieman omituisin kääntein
synnytettiin mutta synnytettiin kuitenkin eikä kutsuttu sitä tupoksi vaikka se tupo olikin, työntekijäleiri otti tästä kunniaa itselleen ja katsoi olleensa koko ajan asiassa oikeassa.
Nyt kuitenkin heti alkumetreillä paljastui, että tupon markkinoinnin ykkösajatus eli työrauha ei toteutunut. Nimenomaan avainliitot lähtivät lakkoon ennen kuin muste paperissa oli ehtinyt kuivua. Tämä on tietysti heidän oikeutensa, mutta tämä osoittaa keskusjärjestöjen vallan hiipuneen. Ihalaisen päivinä sopimusta ei olisi edes tehty elleivät nimenomaan avainliitot olisi siihen sitoutuneet, sillä Lauri Ihalainen tuntuu ymmärtäneen, että hänen johtamallaan järjestöllä on merkitystä vain, jos sen sanaan voi luottaa. Tästä syystä liitto ei olisi tehnyt sopimusta, jota avainliitot eivät hyväksy. Ja jos avainliitot hyväksyvät mutta alkavat venkoilla myöhemmin, niitä potkitaan kulisseissa ruotuun vahvan puheenjohtajan arvovallalla.
Nyt syntyy hieman sellainen mielikuva, että SAK:ta ei voi ottaa aivan vakavasti neuvottelukumppanina. Eihän SAK tai mikään liitto ole ainakaan kovin täydellinen diktatuuri vaan enemmänkin itsenäisten valtioiden yhteisö, mutta juuri tällaisessa ympäristössä korostuu järjestön sisäinen kulissien takainen keskustelu. SAK:n pomot eivät voi pakottaa liittoja mihinkään, mutta ne tekevät viisaasti, jos eivät mene lupaamaan sellaista, mitä liitot eivät aio pitää. Nyt taisi olla hieman liian suuri into saada tupo aikaiseksi, että vain luotettiin avainliittojen haluun sitoutua siihen.
En tiedä missä vaiheessa meni poskelleen ja miten, mutta ei tästä kovin hyvää kuvaa jää ja työntekijöillä on paljon suurempi työ ensi kerralla yrittää vakuuttaa vastapuoli keskusjärjestöratkaisun järkevyydestä.
Palkkaratkaisun tavoite oli ja on oikeastaan joka kerralla “ostovoiman turvaaminen”. Tämä on kaunis ajatus, mutta juuri tässä piilee tämän ja tulevien palkkaratkaisujen kompastuskivi ja ongelma. Ostovoimaa nimittäin katsotaan inflaationumeroista ja se ei kerro meille oikeastaan mitään.
Tästä tuleekin niin pitkä, että pistän ostovoimaosion omaksi artikkelikseen myöhemmin.
Normaalia lakkopropagandaa on se, että työnantajat laskevat valtaisia tappioita ja imagonmenetyksiä toimitusvarmuudessa ja tappioita sitä kautta seuraavan 42 vuoden ajallakin. Varastot ulkomailla ovat kuitenkin täynnä ja sieltä myydään kuten ennenkin. Toisaalta nyt on lama ja asiakkaita ei muutenkaan ole aivan mahdottomia
Mutta itse lakkoon.
Neuvottelutaktiikka näyttää jonkun verran muuttuneen. Oli odotettua, että työntekijät hylkäävät sovintoesityksen. Työnantajat panttasivat kantaansa kunnes työntekijät olivat sopimuksen hylänneet, ja hylkäsivät sen sitten itsekin. Aikaisemminhan on neuvoteltu yleensä niin, että toinen osapuoli, useimmiten työntekijät mutta ei aina, hylkää sovintoesityksen ja vastapuoli sen hyväksyy. Sen jälkeen alkaa kameroiden edessä propaganda, jossa sopimuksen hyväksynyt osapuoli syyttää vastapuolta kohtuuttomuudesta ja kertoo itse olevansa hyvällä asialla.
Nyt tehtiin toisin. Kun molemmat ovat hylänneet sovintoesityksen, ei synny mitään kiinnekohtaa, josta ruvetaan viilaamaan parempaa. Jos työnantaja hyväksyy ja työntekijä ei, ratkaisuksi käytännössä muodostuu aina tarjottua parempi ratkaisu. Nyt kun kumpikaan osapuoli ei ole ratkaisua hyväksynyt, ei voida lähteä parantamaan mistään vaan käytännössä ratkaisu lie sellainen, joka heikentää jotakin ja parantaa jotakin alkuperäiseen ratkaisuun verrattuna. Minäkin neuvottelisin juuri näin enkä paljastaisi korttejani siltä osin, minkä nyt ainakin suostun joka asiassa hyväksymään, mutta tämä todennäköisesti hieman pidentää lakkoja. Mikä voi olla hyväkin asia, lakkoilun yksi funktio on päästää höyryjä hieman kattilasta.
Lisäksi nykyään työehtosopimukset eivät enää ole sellaisia, joissa on vain yksi akseli ja yksi suunta. Suljetun talouden aikanahan ainoa oleellinen kysymys oli palkka ja sen kuului kasvaa. Nyt on kaikenlaisia muitakin parametreja, ja työnantaja on toisinaan vaatinut myös heikennyksiä. Paperialan työsulkusuma muutaman vuoden takaa oli tästä esimerkki. Vastaavia on pienemmillä valkokaulusaloilla tehty viime vuosina enemmänkin. Akseleita on monta, niiden arvo eri osapuolille eri ja tavoitteet voivat olla plus- tai miinusmerkkisiä. Kun parametreja on enemmän, luovan sovintoratkaisun löytäminen helpottuu, mutta sen haarukoiminen ottaa aikansa ennen kuin neuvotteluissa ymmärretään, mistä ollaan valmiita joustamaan ja mistä ei.
Lakkoa voidaan kuitenkin pitää työntekijäkeskusjärjestöjen arvovaltatappiona.
Tupo on ollut nimenomaan työntekijäpuolen vaatimus tai ainakin tavoite.Nimenomaan työntekijäpuoli on lähtenyt siitä, että tupo takaa parhaiten ostovoiman kasvun ja työrauhan. Työnantajat ovat saaneet kuulla kunniansa kun ovat vaatineet liittokierrosta. Kun tupo nyt sitten hieman omituisin kääntein
Nyt kuitenkin heti alkumetreillä paljastui, että tupon markkinoinnin ykkösajatus eli työrauha ei toteutunut. Nimenomaan avainliitot lähtivät lakkoon ennen kuin muste paperissa oli ehtinyt kuivua. Tämä on tietysti heidän oikeutensa, mutta tämä osoittaa keskusjärjestöjen vallan hiipuneen. Ihalaisen päivinä sopimusta ei olisi edes tehty elleivät nimenomaan avainliitot olisi siihen sitoutuneet, sillä Lauri Ihalainen tuntuu ymmärtäneen, että hänen johtamallaan järjestöllä on merkitystä vain, jos sen sanaan voi luottaa. Tästä syystä liitto ei olisi tehnyt sopimusta, jota avainliitot eivät hyväksy. Ja jos avainliitot hyväksyvät mutta alkavat venkoilla myöhemmin, niitä potkitaan kulisseissa ruotuun vahvan puheenjohtajan arvovallalla.
Nyt syntyy hieman sellainen mielikuva, että SAK:ta ei voi ottaa aivan vakavasti neuvottelukumppanina. Eihän SAK tai mikään liitto ole ainakaan kovin täydellinen diktatuuri vaan enemmänkin itsenäisten valtioiden yhteisö, mutta juuri tällaisessa ympäristössä korostuu järjestön sisäinen kulissien takainen keskustelu. SAK:n pomot eivät voi pakottaa liittoja mihinkään, mutta ne tekevät viisaasti, jos eivät mene lupaamaan sellaista, mitä liitot eivät aio pitää. Nyt taisi olla hieman liian suuri into saada tupo aikaiseksi, että vain luotettiin avainliittojen haluun sitoutua siihen.
En tiedä missä vaiheessa meni poskelleen ja miten, mutta ei tästä kovin hyvää kuvaa jää ja työntekijöillä on paljon suurempi työ ensi kerralla yrittää vakuuttaa vastapuoli keskusjärjestöratkaisun järkevyydestä.
Palkkaratkaisun tavoite oli ja on oikeastaan joka kerralla “ostovoiman turvaaminen”. Tämä on kaunis ajatus, mutta juuri tässä piilee tämän ja tulevien palkkaratkaisujen kompastuskivi ja ongelma. Ostovoimaa nimittäin katsotaan inflaationumeroista ja se ei kerro meille oikeastaan mitään.
Tästä tuleekin niin pitkä, että pistän ostovoimaosion omaksi artikkelikseen myöhemmin.
blog comments powered by Disqus