Piratismia, verkkosuodatusta ja salaliitto
10/01/12 09:14
Suomessa yksi teleoperaattori pakotettiin toteuttamaan alkeellinen pääsyn esto muutamalle piratismin suhteen harmaalla alueella olevalle sivustolle. Tämä on herättänyt hämmennystä ja keskustelua. Keskustelun ytimessä on tekijänoikeusjärjestöjen asema, vaikutusvalta ja täydellinen pihalla olo.
Outoa tapauksessa on esimerkiksi se, että teleoperaattori on valittanut oikeudenpäätöksestä ja prosessi on kesken. Siitä huolimatta operaattori määrättiin toteuttamaan alemman oikeusasteen määräämä ei-lainvoimainen “suodatus”. Kyse ei ole aivan vähäpätöisestä asiasta, sillä internetin näennäinenkin
rajoittaminen on juridisena kysymyksenä varsin vähän läpikäyty. Kun emme tiedä, mihin lainsäätäjän valta ulottuu ilman perustuslaillisia ongelmia, olisi ollut korrektia katsoa oikeusjuttu loppuun saakka ennen kuin ryhdytään tekemään jotakin täytäntöönpanopäätöksiä. Kuka on painostanut ketä ja millä vivulla?
Internetin nörttisektiot ovat jo nauraneet toteutetun suodatuksen tekniselle tehottomuudelle, joten en puutu nyt siihen. Tämän perään on kuitenkin esitetty kysymys siitä, miten pihalla tekijänoikeusjärjestöt oikein ovat kun ne ajavat tällaisia asioita. Eivätkö ne tiedä keinoja tehottomiksi vai mitä tällä oikein tavoitellaan? Käytännössä aina kun tekijänoikeusjärjestöt tekevät tämäntapaisia asioita ja nörtit nauravat, hyökkää esiin joukko ihmisiä, jotka ymmärtävät jokaista tekijänoikeusjärjestöjen ajamaa asiaa, sillä perusteella, että artisti haluaa korvauksen työstään ja piratismista ei rahaa saa, joten kyse on siis järkevästä hankkeesta lähtökohtaisesti.
Tämä sakki on melko lailla hukassa, tekijänoikeusjärjestöt sen sijaan eivät ole.
Kun katsotaan viihdebisnestä kokonaisuutena, piratismi on sille hyödyksi. Sen kaikille fraktioille ei todennäköisesti ole, mutta kokonaisuutena viihde hyötyy piratismista vaikkei se sitä ikinä ääneen tunnustaisikaan, syistä, joihin palaamme myöhemmin.
Koko piratismi- ja tekijänoikeuskeskustelun ytimessä on bisneksen muuttuminen digitalisoitumisen myötä. Aivan kuten joku aika sitten käydyssä keskustelussa Amazonin tunkemisesta kirjakustantajien tontille, myös muunlaisesta luovasta työstä tai lähinnä sen julkaisusta on poistunut tai poistumassa kapitalistinen elementti. Kun vaikkapa äänilevy piti valmistaa ja kuljettaa kauppoihin ympäri maailmaa julkaistavaksi samana päivänä, tarvittiin pääomaa. Jonkun piti sijoittaa rahaa tähän perustuen pelkkään oletukseen siitä, että levy myy. Tämäntyyppisiä sijoituksia tekevät haluavat oikeutetusti melko suuren osuuden voitoista, sillä bisneksen taloudellinen riski jää pääosin heille jos levy ei myykään.
Kun äänitteiden kauppa bittimuodossa taitaa tänä vuonna ohittaa savikiekkojen kaupan USA:ssa ja paluu ei varmasti ole enää savikiekkomaailmaan, taloudellisten ponnistusten tarve vähenee. Rahaa tarvitaan edelleen markkinointiin, mutta sekin on enemmän hallittavissa oleva rahavirta kuin fyysisen tuotteen valmistus ja kuljetus. Rahoitusta varmasti tarvitaan, mutta sitä voidaan hommata mistä vain. Perinteisen mediajätin asema bisneksen keskiössä on varsin uhattuna.
Kun digitalisointi on muuttanut bisnestä, on outoa, ettei se olisi muuttanut myös bisneksen ansaintalogiikkaa. Tietysti se on sitä muuttanut, mutta tästä puolesta meille kerrotaan varsin vähän. Tekijänoikeusväki vaikenee tästä puolesta syvästi. Uusia ansaintamalleja ovat PR, krääsänmyynti ja tuotesijoittelu, erityisesti jälkimmäinen.
Nykyään on varsin vaikeaa nähdä ison rahan tv-sarjaa, elokuvaa tai musiikkivideota, jossa ei melko suoraan mainostettaisi autoja, lentoyhtiöitä, epäherrasmiesmäisiä urheilutöppösiä, kelloja, kännyköitä, tietokoneita, sitä, tätä ja tuota. Tämän puolen ansaintalogiikka perustuu katsojien määrään, ei maksaneiden katsojien määrään.
Piraattileffan nähneet kilauttavat siis tekijälleen jonkun laskentakaavan mukaan rahaa aivan siinä kuin leffan elokuvateatterissa lusineetkin.
Tähän voimme yhdistää pro-tekijänoikeusväki -ajattelijoiden toisinaan toistetun lauselman: tekijä haluaa rahaa. Piratismista rahaa ei heru. Piraattisaitin sulkeminen vähentää piratismia. Tekijä saa lisää rahaa. Ajatusketju on loogisestikin melko kelvoton, sillä asiaan liittymättömistä seikoista tehdään varsin rohkeita johtopäätöksiä. Sisällöllisestikin ajatusketju on poskellaan, sillä ainoa tässä ketjussa totta oleva asia on se, että tekijä haluaa lisää rahaa. Kukapa meistä ei.
Piratismistakin heruu rahaa tuotesijoittelun muodossa. Lisäksi siitä heruu rahaa krääsänmyynnin muodossa, sillä artisti ilman piratismia tuppaa jäämään kovin tuntemattomaksi. Mahdollisuus myydä krääsää tai tunkea itseänsä isolla rahalla hajuveden mainokseen, kasvaa sen mukaan, kuinka tunnettu nimi artisti on. Tässä bisneksessä ei ole mitään merkitystä sillä, onko tunnettuus peräisin levynsä ostaneilta vai piraateilta. Vain brändiarvo ratkaisee. Piraattisaittien sulkeminen ei vähennä piratismia, sillä tekniset estot osaa kiertää kuka vain sellainen, joka osaa asentaa torrent-clientin.
Tekijä ei myöskään saa piratismin vähenemisestä lisää rahaa, sillä valtaosa piratisoidusta tuotannosta on suunnattu ihmisille, joilla ei ole rahaa (=nuoret). He käyttävät jonkun osan taskurahoistaan nallelimsaan, jonkun osan vaatteisiin (joiden myynnistä voi jo joku siivu livahtaa niitä mainostaneen artistin tilille) ja jonkun osan viihteeseen. En usko tämän jakosuhteen oleellisesti olevan tekijänoikeusmafian muokattavissa. Viihdepotti valuu joka tapauksessa tekijänoikeusjärjestöjen edustamiin kohteisiin, mutta vain se.
Jos siis uusimpien rap-artistien tuotantoa ei saada enää netistä ilmaiseksi, se voidaan ostaa, mutta rahaa ei kiertoon tullut lisää mistään. Levyn hinta ja leffalipun hinta on suunnilleen sama, joten sen sijaan käydään elokuvissa vähemmän. Tai konserteissa.
Tekijänoikeusväki voi siis onnistuessaan ainoastaan vähentää toissijaisten ansaintakanaviensa tuottoja kun product placement ei tuota vähemmille katsojille suunnattuna yhtä paljon. Täysin pimentoon jäävät artistit eivät ikinä muutu julkkiksiksi, jotka voivat myydä julkisuusarvoaan.
Tai ainakin tämä arvo on pienempi. Lisää rahaa se ei saanut mistään, sillä asiakkailla ei tuota rahaa koskaan ollutkaan.
Minä oletan, että koko tämän ajojahdin tarkoitus on tunkea rahakkaiden tahojen lähituntumaan. Tekijänoikeusväki käyttää jo nyt poskettomasti rahaa oikeusjuttuihin aivan keitä hyvänsä vastaan mistä hyvänsä syystä. Rahaa käydä oikeutta selvästi riittää rajattomasti ja artisti-ressukka maksaa. Vai maksaakohan asemastaan huolestunut viihdeteollisuus? Tässä koko prosessissa, joka on alkanut jo toistakymmentä vuotta sitten, rakennetaan pikku hiljaa mallia, jossa joutavilla ja raskailla oikeusjutuilla persaukisia vastaan hivuttaudutaan lähemmäksi välikäsinä käytettäviä korporaatioita.
Mitäpä jos tavoitteena ei olekaan jahdata yksittäisiä piraatteja vaan saada yleisön ja lainsäätäjän sentimentti muuttumaan siten, että tietoverkkojen tarjoajat, kännykkäoperaattorit, tietokonevalmistajat, kännykkävalmistajat, kovalevyjen ja muistitikkujen valmistajat jne jne jne katsotaan de facto syyllisiksi joka puolella rehottavaan, tuhansia miljardeja olematonta rahaa näennäisesti artisti-ressukoille maksavaan piratismiin? Kaikki piratismi, kuten lukuisat oikeusjutut näyttävätja tulevat näyttämään, käyttää juuri näitä työkaluja, joten siis piratismia ei olisi jos ei olisi näitä työkalujakaan, työkaluvalmistajat maksaisivat suojelurahat ja tietoverkkojen tekijät toimisivat tekijänoikeusjärjestöjen urkkijoina.
Tässä kohtaa ollaan suurten rahojen äärellä.
Ehkäpä tekijänoikeusjärjestöt ovat oikein oivaltaneet, etteivät ne saa viihdettä myymällä kasvatettua kuluttajien viihdepottia. Sen sijaan on muita potteja kuten vaikka tietoliikenne ja laitteet, ja rahastamalla kymmeniä tai satoja miljardeja maailman teleoperaattoreilta osoittamalla ne leväperäisiksi rikoksen välikappaleiksi, avattiin täysin uusi ansaintakanava. Kun teleoperaattorien tuloksesta leijonanosa tulee yrityksiltä, saadaan ulottamalla rahastus tänne sekä yritysten käyttämien laitteiden hintaan, ulotettua tekijänoikeusmaksut jokaisen maitotölkinkin hintaan pieneltä osaltaan.
Olisikohan näennäisesti pähkähullun mellastuksen takana jotain tämän suuntaista?
Outoa tapauksessa on esimerkiksi se, että teleoperaattori on valittanut oikeudenpäätöksestä ja prosessi on kesken. Siitä huolimatta operaattori määrättiin toteuttamaan alemman oikeusasteen määräämä ei-lainvoimainen “suodatus”. Kyse ei ole aivan vähäpätöisestä asiasta, sillä internetin näennäinenkin
Internetin nörttisektiot ovat jo nauraneet toteutetun suodatuksen tekniselle tehottomuudelle, joten en puutu nyt siihen. Tämän perään on kuitenkin esitetty kysymys siitä, miten pihalla tekijänoikeusjärjestöt oikein ovat kun ne ajavat tällaisia asioita. Eivätkö ne tiedä keinoja tehottomiksi vai mitä tällä oikein tavoitellaan? Käytännössä aina kun tekijänoikeusjärjestöt tekevät tämäntapaisia asioita ja nörtit nauravat, hyökkää esiin joukko ihmisiä, jotka ymmärtävät jokaista tekijänoikeusjärjestöjen ajamaa asiaa, sillä perusteella, että artisti haluaa korvauksen työstään ja piratismista ei rahaa saa, joten kyse on siis järkevästä hankkeesta lähtökohtaisesti.
Tämä sakki on melko lailla hukassa, tekijänoikeusjärjestöt sen sijaan eivät ole.
Kun katsotaan viihdebisnestä kokonaisuutena, piratismi on sille hyödyksi. Sen kaikille fraktioille ei todennäköisesti ole, mutta kokonaisuutena viihde hyötyy piratismista vaikkei se sitä ikinä ääneen tunnustaisikaan, syistä, joihin palaamme myöhemmin.
Koko piratismi- ja tekijänoikeuskeskustelun ytimessä on bisneksen muuttuminen digitalisoitumisen myötä. Aivan kuten joku aika sitten käydyssä keskustelussa Amazonin tunkemisesta kirjakustantajien tontille, myös muunlaisesta luovasta työstä tai lähinnä sen julkaisusta on poistunut tai poistumassa kapitalistinen elementti. Kun vaikkapa äänilevy piti valmistaa ja kuljettaa kauppoihin ympäri maailmaa julkaistavaksi samana päivänä, tarvittiin pääomaa. Jonkun piti sijoittaa rahaa tähän perustuen pelkkään oletukseen siitä, että levy myy. Tämäntyyppisiä sijoituksia tekevät haluavat oikeutetusti melko suuren osuuden voitoista, sillä bisneksen taloudellinen riski jää pääosin heille jos levy ei myykään.
Kun äänitteiden kauppa bittimuodossa taitaa tänä vuonna ohittaa savikiekkojen kaupan USA:ssa ja paluu ei varmasti ole enää savikiekkomaailmaan, taloudellisten ponnistusten tarve vähenee. Rahaa tarvitaan edelleen markkinointiin, mutta sekin on enemmän hallittavissa oleva rahavirta kuin fyysisen tuotteen valmistus ja kuljetus. Rahoitusta varmasti tarvitaan, mutta sitä voidaan hommata mistä vain. Perinteisen mediajätin asema bisneksen keskiössä on varsin uhattuna.
Kun digitalisointi on muuttanut bisnestä, on outoa, ettei se olisi muuttanut myös bisneksen ansaintalogiikkaa. Tietysti se on sitä muuttanut, mutta tästä puolesta meille kerrotaan varsin vähän. Tekijänoikeusväki vaikenee tästä puolesta syvästi. Uusia ansaintamalleja ovat PR, krääsänmyynti ja tuotesijoittelu, erityisesti jälkimmäinen.
Nykyään on varsin vaikeaa nähdä ison rahan tv-sarjaa, elokuvaa tai musiikkivideota, jossa ei melko suoraan mainostettaisi autoja, lentoyhtiöitä, epäherrasmiesmäisiä urheilutöppösiä, kelloja, kännyköitä, tietokoneita, sitä, tätä ja tuota. Tämän puolen ansaintalogiikka perustuu katsojien määrään, ei maksaneiden katsojien määrään.
Tähän voimme yhdistää pro-tekijänoikeusväki -ajattelijoiden toisinaan toistetun lauselman: tekijä haluaa rahaa. Piratismista rahaa ei heru. Piraattisaitin sulkeminen vähentää piratismia. Tekijä saa lisää rahaa. Ajatusketju on loogisestikin melko kelvoton, sillä asiaan liittymättömistä seikoista tehdään varsin rohkeita johtopäätöksiä. Sisällöllisestikin ajatusketju on poskellaan, sillä ainoa tässä ketjussa totta oleva asia on se, että tekijä haluaa lisää rahaa. Kukapa meistä ei.
Piratismistakin heruu rahaa tuotesijoittelun muodossa. Lisäksi siitä heruu rahaa krääsänmyynnin muodossa, sillä artisti ilman piratismia tuppaa jäämään kovin tuntemattomaksi. Mahdollisuus myydä krääsää tai tunkea itseänsä isolla rahalla hajuveden mainokseen, kasvaa sen mukaan, kuinka tunnettu nimi artisti on. Tässä bisneksessä ei ole mitään merkitystä sillä, onko tunnettuus peräisin levynsä ostaneilta vai piraateilta. Vain brändiarvo ratkaisee. Piraattisaittien sulkeminen ei vähennä piratismia, sillä tekniset estot osaa kiertää kuka vain sellainen, joka osaa asentaa torrent-clientin.
Tekijä ei myöskään saa piratismin vähenemisestä lisää rahaa, sillä valtaosa piratisoidusta tuotannosta on suunnattu ihmisille, joilla ei ole rahaa (=nuoret). He käyttävät jonkun osan taskurahoistaan nallelimsaan, jonkun osan vaatteisiin (joiden myynnistä voi jo joku siivu livahtaa niitä mainostaneen artistin tilille) ja jonkun osan viihteeseen. En usko tämän jakosuhteen oleellisesti olevan tekijänoikeusmafian muokattavissa. Viihdepotti valuu joka tapauksessa tekijänoikeusjärjestöjen edustamiin kohteisiin, mutta vain se.
Jos siis uusimpien rap-artistien tuotantoa ei saada enää netistä ilmaiseksi, se voidaan ostaa, mutta rahaa ei kiertoon tullut lisää mistään. Levyn hinta ja leffalipun hinta on suunnilleen sama, joten sen sijaan käydään elokuvissa vähemmän. Tai konserteissa.
Tekijänoikeusväki voi siis onnistuessaan ainoastaan vähentää toissijaisten ansaintakanaviensa tuottoja kun product placement ei tuota vähemmille katsojille suunnattuna yhtä paljon. Täysin pimentoon jäävät artistit eivät ikinä muutu julkkiksiksi, jotka voivat myydä julkisuusarvoaan.
Minä oletan, että koko tämän ajojahdin tarkoitus on tunkea rahakkaiden tahojen lähituntumaan. Tekijänoikeusväki käyttää jo nyt poskettomasti rahaa oikeusjuttuihin aivan keitä hyvänsä vastaan mistä hyvänsä syystä. Rahaa käydä oikeutta selvästi riittää rajattomasti ja artisti-ressukka maksaa. Vai maksaakohan asemastaan huolestunut viihdeteollisuus? Tässä koko prosessissa, joka on alkanut jo toistakymmentä vuotta sitten, rakennetaan pikku hiljaa mallia, jossa joutavilla ja raskailla oikeusjutuilla persaukisia vastaan hivuttaudutaan lähemmäksi välikäsinä käytettäviä korporaatioita.
Mitäpä jos tavoitteena ei olekaan jahdata yksittäisiä piraatteja vaan saada yleisön ja lainsäätäjän sentimentti muuttumaan siten, että tietoverkkojen tarjoajat, kännykkäoperaattorit, tietokonevalmistajat, kännykkävalmistajat, kovalevyjen ja muistitikkujen valmistajat jne jne jne katsotaan de facto syyllisiksi joka puolella rehottavaan, tuhansia miljardeja olematonta rahaa näennäisesti artisti-ressukoille maksavaan piratismiin? Kaikki piratismi, kuten lukuisat oikeusjutut näyttävätja tulevat näyttämään, käyttää juuri näitä työkaluja, joten siis piratismia ei olisi jos ei olisi näitä työkalujakaan, työkaluvalmistajat maksaisivat suojelurahat ja tietoverkkojen tekijät toimisivat tekijänoikeusjärjestöjen urkkijoina.
Tässä kohtaa ollaan suurten rahojen äärellä.
Ehkäpä tekijänoikeusjärjestöt ovat oikein oivaltaneet, etteivät ne saa viihdettä myymällä kasvatettua kuluttajien viihdepottia. Sen sijaan on muita potteja kuten vaikka tietoliikenne ja laitteet, ja rahastamalla kymmeniä tai satoja miljardeja maailman teleoperaattoreilta osoittamalla ne leväperäisiksi rikoksen välikappaleiksi, avattiin täysin uusi ansaintakanava. Kun teleoperaattorien tuloksesta leijonanosa tulee yrityksiltä, saadaan ulottamalla rahastus tänne sekä yritysten käyttämien laitteiden hintaan, ulotettua tekijänoikeusmaksut jokaisen maitotölkinkin hintaan pieneltä osaltaan.
Olisikohan näennäisesti pähkähullun mellastuksen takana jotain tämän suuntaista?
blog comments powered by Disqus