Jos tästä lamasta ja Kreikan kriisistä on jotain hyvää löydettävissä, nyt näyttää oikeastaan kautta Euroopan viimein löytyneen pitkään Euroopassa hukassa ollut ajatus siitä, että valtiot eivät voi elää aivan miten hyvänsä yli varojensa.

Kriisibudjetteja on tehty nyt Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa. Englannissa sellainen tehdään ensi kuussa, joskin toistaiseksi aika vaatimattomia kuuden miljardin säästöjä tavoitellen.

Juputus on tietysti melkoista, ja juputuksen lähde kaikkialla suunnilleen sama. Julkisen talouden supistuksia pidetään epäreiluina, epäoikeudenmukaisina ja työttömyyttä lisäävinä. Lisäksi ne ovat periaatteellisesti väärin, sillä tavalliset ihmiset joutuvat maksumiehiksi eivätkä ainoastaan pankinjohtajat.

Pankinjohtajista on tehty jonkunnäköinen länsimaiden kusitolppa, joita voidaan syyttää kaikista asioista ja jos jotakin ongelman ratkaisua ei voida maksattaa pankeilla ja pankinjohtajilla, vasemmisto rettelöi missä enemmän, missä vähemmän.

Rahoitusjärjestelmää voi syyttää laman ensimmäisestä aallosta, joskaan lainsäätäjän vastuuta ei pidä ylenkatsoa. Kun lainsäätäjä edellyttää eläkerahalta suurta riskitöntä tuottoa, tämä luo markkinat kummallisille ja monimutkaisille instrumenteille, joiden perässä rahoitusvalvonta ei pysynyt. Jos eläkeraha olisi saanut ottaa riskiä tai siltä ei odotettaisi talletuskorkoa suurempia tuottoja, näiden instrumenttien markkinat olisivat olleet huomattavan vähäiset ja ongelmat huomattavasti pienempiä.

Kun joudutaan kuromaan umpeen 25% budjettivaje (Suomessa), 13% budjettivaje Britanniassa, 10% budjettivaje Espanjassa ja herra tietää kuinka iso vaje Kreikassa, on aivan selvää, ettei tätä rahaa saada keksimällä lisäveroja pankeille, pankinjohtajille sekä hyvätuloisille, ja vaikka tällaisia veroja keksittäisiinkin, ne vain vyöryisivät lainarahan hintaan. Joissain maissa on väläytelty lisäveroja koko pankkisektorille, myös sellaisissa maissa, joissa pankit eivtä mitään julkista tukea ole tarvinneet. Jos maan jokaiselle pankille lisätään ylimääräinen kulunki, on päivänselvää, että se siirtyy kokonaan tai pääosin hintoihin. Jos lisäveroja mätkäistäisiin vain huonosti johdetuille firmoille, paremmin johdetut voisivat nurkata markkinoita aggressiivisella kilpailulla, mutta kun kulu tulee jokaiselle, kilpailu ei sitä jätä yrittäjän vahingoksi.

Jos tarkastelemme asiaa hieman syvemmin, esimerkiksi Suomen budjettivaje ei ole pankkien syy. Se ei itse asiassa ole edes etäisesti pankkien syy, sillä Suomessa pankit eivät ole tarvinneet tukea verorahoista. Täysin sama tilanne on muissakin velkaantuvissa Euroopan talouksissa.

Velkaantumisen syy on rakenteellinen. Tulot ja menot eivät ole tasapainossa kuin optimaalisimmassa taloustilanteessa huippusuhdanteen hulluimpina vuosina jos silloinkaan. Ei rakenteellinen budjettialijäämä ole pankin tai hyvätuloisen syy vaan vika on holhousvaltioajattelussa, jossa julkisen sektorin pitää puuhastella kaikkialla eikä vain keskittyä kaikkein oleellisimpaan käytössä olevien resurssien puitteissa.

Kuten olen kirjoittanut ennenkin, on täysin mahdotonta tehdä mitään merkittäviä julkistaloutta korjaavia toimenpiteitä, jotka eivät jotenkin osuisi pienituloisiin. Jos leikataan palveluista, se osuu palveluiden tarvitsijoihin. Jos tehostetaan hallintoa, luiskataan pienipalkkaisia byrokraatteja. Jos korotetaan veroja, osa veroista siirtyy hintoihin pienellä viiveellä kun veronkorotukset siirtyvät vahvojen liittojen johtaessa vastaaviksi palkankorotuksiksi, ja häviäjä on pienituloinen, jonka tulot eivät nousseet.

Koko ongelma on yhteinen. Länsi-Euroopan maat ovat yhdessä eläneet yli varojensa kuten myös näissä asuvat ihmiset. Palvelut, eläkkeet ja tulonsiirrot ovat olleet parempia kuin mitä kansantalouksien kantokyky tosiasiallisesti on.

Sekä tulo- että kulurakenteen suuret massat ovat pieni- ja keskituloisissa. Pienituloiset vievät valtaosan tulonsiirroista ja käyttävät ahkerammin julkisia palveluita kun rahaa yksityisiin ei ole. Keskituloiset taas ovat verotuksen lypsylehmä. Jos siis valtiontalous halutaan tasapainoon, pieni- ja keskituloisten saamia etuisuuksia on leikattava ja keskituloisten veroja korotettava. Samalla voidaan tietysti leikata hyvätuloistenkin palvelut ja korottaa myös heidän verojaan sikäli kun korotusvaraa vielä on, mutta tämä on ymmärrettävä lähinnä periaatetason asiaksi. Suuria rahoja ei tällä tavoin kerätä.

Tarjolla ei enää näyttäisi olevan sitäkään vaihtoehtoa, että elämme kuin pellossa ja tunkemalla pään pensaaseen vain otamme jatkuvasti lisää syömävelkaa.

Kun asioiden kokonaiskuva alkaa näin hahmottua, on vaikea ymmärtää talojen polttamista ja muuta rähinää ratkaisuksi ongelmaan. Sitä vaihtoehtoa, että köyhiä ei kyykistettäisi lisää ja keskiluokalta leikattaisi löysiä pois, ei vaikuttaisi olevan olemassa. Minulle on vaikea perustella, miksi kenenkään elintason pitäisi olla velkarahalla kovempi kuin mihin rahkeet riittävät. Tämä ei ole erityisen miellyttävää eikä asiasta tarvitse pitää, mutta tosiasioita on joskus kyettävä katsomaan silmiin.

Kreikan kommunistit ovat vaatineet alas markkinataloutta ja valtaa neuvostoille, mutta näiden kokeilujen historia hyvinvoinnin luojana ei vakuuta. Enemmänkin olisi syytä käydä arvokeskustelua siitä, miten asiat priorisoidaan, jotta voidaan jättää jäljelle mahdollisimman paljon perustoimeentuloa ja -palveluja tuovaa kovaa ydintä ja karsia ensisijaisesti “nice to have” -ominaisuuksia.

Voisi esimerkiksi miettiä, hyökkääkö ryssä välittömästi Raatteen tielle, jos Suomessa lykättäisiin puolustusvoimien härvelihankintoja parilla vuodella, tai Englannissa jätettäisiin uusimatta ketään kiinnostamattomat ydinsukellusveneet.