Kaikennäköiset kansalaisjärjestöt ja myös poliitikot ovat olleet “katastrofaalisen pettyneitä” Kööpenhaminan ilmastoneuvottelujen olemattomaan lopputulokseen.

Minä en voi sanoa olleeni. Lähinnä siksi, etten mammuttikokoukselta mitään tuloksia odottanutkaan.

Kun lähdetään siitä, että 180 maan iltalypsyneuvottelijoiden pitäisi löytää yhteisymmärrys jostakin, nähdään urakan mahdottomuus. Tuo sakki ei saa aikaiseksi yksimielisyyttä edes siitä, mihin aikaan syödään lounasta. Mikään tätä kunnianhimoisempi tavoite on näin suuressa komiteassa muutaman päivän aikana runnottavaksi aivan liian suuri päätös, ja Kööpenhaminassa tavoiteltiin kuuta taivaalta. Kokouksella olisi pitänyt olla melkein-valmis sopimusteksti luonnokseksi sen sijaan, että sitä lähdettiin väsäämään tyhjästä, mutta tällaista luonnostakaan ei saatu aikaiseksi, koska asiasta ei vallitse minkäänlainen yksimielisyys.

Urakan laajuus ei suinkaan ollut ainoa ongelma.

Maailmanlaajuinen ongelma on lama. Kun jokainen länsimaa tuskailee budjettivajeiden, jättiläistyöttömyyden ja sukeltavan talouden kanssa, halua sitoutua toimiin, jotka syventävät sukellusta entisestään, ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Prioriteetit ovat nyt muualla, eli talouden saamisessa takaisin kasvu-uralle ja hyvinvointivaltiotalousjärjestelmien romahtamisen ehkäisemisessä.

Lisäongelma on se, että länsimaat haluttiin laittaa maksamaan useita kertoja. Ensin oman talouden sukellus päästörajoituksien takia, sitten korvaavan talouden rakentaminen ja kolmanneksi kehitysmaiden laskun maksaminen. Yhdistettynä talousvaikeuksiin ei ole kovinkaan vaikea nähdä, miksi tämä ei ajatuksena juuri nyt houkuttele. Kehitysmaiden mukanaolo ylipäätään teki kokouksesta naurettavan kerjäläisoopperan ja esti viimeisetkin mahdollisuudet sopia yhtään mistään suurimpien tupruttajien välillä.

Neljäs ongelma liittyy neuvottelijoiden liikkumavaraan. Obamalta odotettiin suuria, mutta aivan turhaan, koska senaatti oli jo päättänyt, mikä on USA:n päästövähennystavoite. Kun neuvotteluissa ryhdyttiin vaatimaan kaksinkertaisia numeroita, ei Obama liene ollut ainoa neuvottelija, jolla ei faktisesti ollut valtuuksia edes sitoutua tällaisiin asioihin.

Viides ongelma liittyy siihen, että suurimpien tupruttajien motiivi tehdä mitään on vähäisin. Ymmärsin Tuvalussa puolitoista kuukautta sitten käydessäni, miksi ilmaston lämpeneminen on ongelma heille. Sen sijaan suurin tupruttelija USA+Kanada -kombinaatti, on aivan eri asemassa. Jos ilmasto lämpenee tai kylmenee, siellä viljelyvyöhyke siirtyy paikasta toiseen, mutta jopa asiantuntijat ovat joutuneet myöntämään, ettei Pohjois-Amerikassa ilmastonmuutos tule aiheuttamaan mitään katastrofia. Kun suurimpia vaatimuksia esitetään maalle, jonka ei tarvitse olla asiasta edes löyhästi kiinnostunut muuten kuin moraalin kohottamisen vuoksi, ei tarvitse olla kaksinen auguuri jos ennustaa, että vaatimusten esittäjät tulevat pettymään.

Minun nähdäkseni tämä työ pitäisi aloittaa kokonaan uudelleen puhtaalta pöydältä. Todennäköisesti G20 olisi aivan riittävä kokoonpano asiasta sopimiseksi. Siinä ovat mukana sekä nykyiset suurimmat päästöjen aiheuttajat sekä ne nousevat taloudet, joissa päästöt kasvavat nopeimmin ihmisten elintason parantuessa. Tämä joukko voisi aivan hyvin yrittää sopia keskenään, miten länsimaiden ja nousevien talouksien toiveet sovitetaan yhteen. Työ ei ole helppo, mutta tässä kokouksessa nähtiin, että sovun löytyminen ei ole aivan täysin mahdoton ajatus.

Kun tämä joukko on saanut asiansa sovittua, voidaan saneluratkaisuna tarjota kehitysmaille jotain ota tai jätä -diiliä, mutta mihinkään kerjäläisoopperaan niiden kanssa ei kannata ryhtyä. Kehitysmaiden päästöt eivät ole se häntä, joka koiraa heiluttaa, eli jos kehitysmaat eivät sitoudu päästöjen vähentämiseen, niiltä voidaan leikata kehitysapu ja käyttää tämä raha lisävähennyksiin länsimaissa, lopputulos lie päästöjen kannalta silti saman suuntainen. Ilmaston lämpenemisen suurimmat ongelmat ovat kuitenkin kehitysmaissa, joten niillä voi hyvinkin olla motiivi tehdä jotain itsekin.

Tämä ei ole erityisen demokraattinen prosessi, mutta asia on niin täydellisen monimutkainen, ettei demokraattinen prosessi ja sen teeskenteleminen, että Malediivien ääni on yhtä tärkeä kuin USA:n ja Kiinan ääni, ei yksinkertaisesti tuota mitään tuloksia. Asiassa pitää kyetä sopimaan pienellä joukolla suurista linjoista eikä suurella joukolla nysväystason asioista.