Tänään kepuli Hannu Takkula on avautunut siitä, että Kepun pitäisi lähteä europarlamentin liberaalista ryhmästä mihin hyvänsä muualle, koska liberaalit ovat ärsyttävän liberaaleja, ja lisäksi kannattavat maataloustukiaisten leikkaamista.

Eipä tainnut Kepu käydä eurovaaleja Suomessa “maataloustuet alas” -teemalla, vaan puolue yksinkertaisesti valehteli. Mutta itse asiasta olen Takkulan kanssa aivan samaa mieltä. Kepu on Suomen puolueista todennäköisesti kaikkein epäliberaalein. En käytä sanaa konservatiivinen, koska se nykyään yhdistyy lähinnä mielessäni brittien toryihin, joita Kepu ei muistuta senkään vertaa kuin liberaaleja. Ei kepun paikka ole tällaisessa ryhmässä vaan enemmänkin samassa kerhossa persujen ja muiden “vastustetaan kaikkia asioita paitsi tukiaisia meille” -henkisten euroälykköjen kanssa.

Tässä kuvastuu hyvin eurovaalien ongelma. Kaikki puolueet kävivät vaalit jollain kansallisilla siltarumpu- tai protestiteemoilla, mutta lopulta kuitenkin europarlamentin ryhmät määrittävät tehtävän politiikan. Kukaan ei tainnut kertoa, mitä heidän ryhmänsä aikoo ajaa. Tässä mielessä rehellisimpiä lienevät olleet persut, jotka ovat kertoneet haluavansa uuden ryhmän, ja Britanniassa toryt, jotka myöskin ovat kertoneet perustavansa uuden ryhmän.

Liberaalius on aatteena hankala. Sellaista olisi mukava kannattaa, mutta sitä ei ole kannatettavaksi saakka oikein missään. Suomessa vasemmisto kertoo edustavansa “arvoliberaalia” jengiä, mutta en ole ikinä saanut osakseni sellaista suvaitsemattomuutta poliittisten ja yhteiskunnallisten näkemysteni takia kuin mitä olen saanut vihreitä lähellä olevista suunnista. Tämä panee miettimään, että arvoliberaalius on vain savuverho jollekin, sillä kuitenkin tuntuu olevan käytännön politiikkaan eikä arvoihin liittyviä näkemyksiä, joista ei saa olla kuin yhtä mieltä ja jos ei satu olemaan, huuto on hurja ja vastustus ei keskity harhaoppiseen ajatukseen vaan harhaoppiseen ajattelijaan, joka on jotenkin viallinen, piittaamaton, tyhmä, tietämätön tai kaikkea näitä.

Minä en ymmärrä liberaaliutta näin. Ymmärrän, että liberaali vastustaa mielellään sellaisia ajatuksia, jotka kaventavat ihmisen vapautta ajatella ja toimia. Niin minäkin vastustan. Kun siirrytään tältä tasolta alemmaksi ja ryhdytään ottamaan kantaa erilaisiin käytännön asioihin, on nähdäkseni täysin mahdollista, että kaksi hyvinkin (arvo)liberaalia yksilöä päätyvät täysin vastakkaisiin näkemyksiin jostakin hyvin käytännöllisestä asiasta kuten esimerkiksi siitä, pitääkö tähän rakentaa rata vai motari, tai pitääkö Suomeen hommata lisää pummeja Afrikasta vai ei.

Haluaisin nähdä ympärilläni ihmisiä, jotka suvaitsevat erilaiset mielipiteet ja niiden esittäjät, vaikkeivät näitä ajatuksia kannatakaan. Suomesta ei löydy yhtäkään kerhoa politiikasta, joka tähän kykenisi edes etäisesti. Vihervasemmisto väittää kykenevänsä, mutta jostain syystä näihin leireihin linnoittautuneiden hymy hyytyy tykkänään kun esittelen omaa talouspoliittista agendaani. Kielenkäyttö on siinä määrin röyhkeää ja rumaa, että minun on vaikea nähdä tässä mitään suurensuurta liberalismin tuulahdusta, vaan yhden totuuden maailman. Tuon yhden totuuden sisällä saa suvaita kuinka paljon hyvänsä erilaisia vähemmistöjä, mutta tällainen osaliberalismi ei ole sitä, mitä haen.

Oikealla tilanne ei ole yhtään sen parempi. Kepu tuli käsitellyksi jo. Kunnon vihervasuri saa umpikokoomuslaisessa leirissä täsmälleen yhtä ynseän vastaanoton kuin minä saan punaviherkerhoissa, mikä kertoo meille näiden piirien samanlaisesta ahdasmielisyydestä. Toinen ei sitä pahemmin peittele, toinen yrittää sen kätkeä sanahelinän alle, mutta aate takana on täsmälleen sama: on meitä ja heitä, ja meidän kerhomme tietää paremmin asiat kuin heidän kerhonsa.

Ehkä parhaat ja rakentavimmat väittelyt olen saanut aikaiseksi eri laitojen ääriedustajien kanssa, sekä yllättäen jonkunnäköistä keskitietä edustavien päämääräorientoituneiden ihmisten. Näitä löytyy kaikkien kolmen suuren puolueen riveistä, kepuleita tosin en montaakaan tunne. Ääriaines, jota ehkä itsekin jollain tavalla edustan, tietää olevansa ääriainesta ja näin ollen myös sen, että valtaosa ihmisistä on eri mieltä. Näin on aika helppoa olla hermostumatta ja ottamatta nokkiinsa kun muut eivät ajattele samoin.

Keskitietä kulkevat suurten puolueiden rivikannattajat taas usein näkevät mielessään maailman sellaisena kuin se on ja sellaisena kuin sen pitäisi olla sen sijaan, että he näkevät jonkun suuren aatteen. Tässä tapauksessa voi keskustella päämääristä ja keinoista eikä siitä, kenen aate on kaunein. Eikä tarvitse juuttua siihen, onko tämä todella hyvältä tai todella pahalta kuulostava asia juuri meidän aatteemme ohjelmassa vai onko sen keksinyt joku muu.