Irtisanomissuojasta
22/06/11 10:40
Taloussanomat uutisoi, että työntekijöistä pääsee eroon Suomessa halvemmalla kuin monissa muissa maissa. Tämän päälle on kuultu normaalit puheenvuorot. Ammattiliitot ovat sitä mieltä, että Suomeen pitää saada saksalaistyyppiset jättimäiset erorahat ja EK puolestaan 
on sitä mieltä, ettei tarvitse tehdä mitään.
Totuus on jossain tuolla ulkona.
Totta on se, että eri maiden vertaaminen keskenään ei ole erityisen älykästä ellei katsota kokonaisuutta. Kokonaisuuteen vaikuttaa muunmuassa työllistämistoimien määrä, työttömyysturvan taso ja kesto, työttömyysturvan rahoitus ja irtisanomiskäytäntö.
Huomataan tässä kohtaa, että vahva irtisanomissuoja ja suuret irtisanomisen kustannukset eivät sellaisenaan ole oikotie onneen. Tanskassa ei ole kumpaakaan ja siitä huolimatta maassa vallitsee käytännössä täystyöllisyys tai ainakin vallitsi vähän aikaa sitten. Tanskassa on yhdistetty kevyt irtisanomisprosessi alkuvaiheessaan hyvään työttömyysturvaan, aktiiviseen työllistämispolitiikkaan ja lopulta työttömän kepittämiseen jos työ ei vapaaehtoisin keinoin ala maistua. Tämä systeemi näyttää toimivan hyvin.
Saksassa taas on valittu viime vuosikymmenen aikana toisenlainen tie. Taloussanomien uutinen viittaa työehtosopimusten erorahoihin Saksassa, mutta toimittaja ei tunne historiallista perspektiiviä. Saksassa talous oli ongelmissa kalliiden kustannusten takia noin kymmenen vuotta sitten. Siellä ammattiliitot ja työnantajat pääsivät sopimukseen kilpailukyvynpalauttamisohjelmasta, jossa palkankorotukset pidetään maltillisina ja työnantajat sitoutuvat pitämään työntekijät töissä. Työehtosopimusten kalliit irtisanomisrahat ovat pääosin tämän puitesopimuksen peruja, joita työnantaja ei ole luovuttanut hyvää hyvyyttään vaan antanut vaihdossa korvaukseksi maltillisesta palkkalinjasta. Tämäkin malli on toiminut hyvin ja Saksan kilpailukyky on esimerkiksi Suomeen verrattuna ylivoimainen kun vielä 10 vuotta sitten oli toisin päin.
Suomen systeemi on monella tapaa “worst of both worlds” ja siksi sitä voisi hieman parantaa.
Siinä yhdistyy keskinkertainen mutta rahoittajalle (=työnantaja) kallis työttömyysturva olemattomaan työllistämispolitiikkaan ja lopullinen niitti on irtisanomisprosessi, joka ei ole kevyt eikä raskas, ainoastaan v:llä alkavaa voimasanaa aiheuttava, sekä työntekijän että työnantajan vinkkelistä.
Sallikaa minun selittää.
Ansiosidonnainen työttömyysturva ei lankea ilmaiseksi vaan se maksetaan pääosin veroista
ja palkan sivukuluista. Työnantajan osuus on 45 prosentin tuolla puolen ja tämä näkyy suoraan työvoimakuluissa vaikkei työntekijä mitään palkkakuitissaan näekään. Suomen ansiosidonnainen työttömyysturva on jo oikeastaan rakennettukin pitkäaikaistyöttömyyttä silmällä pitäen eikä edes oleteta, että työnsä menettävät työllistyvät uudelleen. Se on siis rakennettu painottamaan kestoa eikä tasoa. Lisäksi siinä on jotain karensseja, joiden nykytilaa en tunne, mutta jotka aiheuttavat lisäongelman työttömyyden alkupäässä kun on muutenkin henkisesti hieman hankalaa.
Kaikennäköisten leikkurien jälkeen tilanne työttömyysturvan osalta on se, että yhden palkansaajan valkokaulustyöläistalous ei välttämättä selviä ansiosidonnaisella asuntolainoistaan, vaikka pankit toki tulevatkin vastaan ainakin useimmiten. Leikkuri hyökkää jossain alle suomalaisen keskipalkan suuruisessa ökyliksassa ja kun työttömyys on nykyään myös valkokaulustyöläisten ongelma eikä ainoastaan kouluttamattoman, pienipalkkaisen väen, järjestelmää ei voi pitää erityisen hyvänä.
Irtisanomisprosessin ainoa tehtävä on puolestaan simputtaa kaikkia osallisia.
Lopulta se päättyy niin, että työnantaja irtisanoo kenet haluaa, eli mitään tosiasiallista neuvoteltavaa ei ole, mutta tähän vaiheeseen pääseminen on tuskaisa prosessi kaikille. Prosessi kestää vähintään kuusi viikkoa ja tänä aikana työntekijät ovat epävarmuuden piirissä, minkä ainakin itse kokisin henkisesti aivan mahdottoman raskaaksi. Työnantaja taas joutuu varomaan simputtavia ja saivartelevia muotovirheitä, jotta ei joudu aloittamaan prosessia alusta tai maksamaan korvauksia. Lisäksi YT:n alkaminen tarkoittaa sitä, että ovi alkaa käydä, ja firmasta lähtee se väki, joka työllistyy vaivatta naapurifirmaan, sillä nämä lähtevät jo kuuden viikon neuvottelujen aikana vaikkei heitä ollut mitään tarkoitusta missään vaiheessa irtisanoa vaan ne, jotka eivät ole tuossa firmassa erityisen tarpeellisia.
Tämän jälkeen tulee irtisanottaville työvelvoitteen sisältävä irtisanomisaika, joka riippuu työsuhteen pituudesta. Mahtaa olla motivaatio korkealla.
Mitään keskeisiä tavoitteita ei lopulta saavuteta. Suomen irtisanomissuoja ei säilytä työpaikkoja, muttei se ole myöskään sellainen, että se motivoisi palkkaamaan ihmisiä töihin vain sen selvittämiseksi, tuottavatko he firmalle rahaa. Työtä jää syntymättä ja teettämättä. Työnantajat kiertävät irtisanomissuojaa pätkätyöllä, silpulla ja vuokratyöllä, eli rahaa sinänsä kyllä tuntuu löytyvän muttei intoa tarttua byrokratiaan. Pätkä- ja silpputyön ongelma taas on siinä, että suomalainen yhteiskunta esimerkiksi asuntolainapankissa tuntuu edelleen vaativan vakituista työsuhdetta, joka siis ei ole sen vakituisempi kuin silppukaan, mutta paperissa on eri taikasana ja asuntolaina heltiää. Pätkätyöläinen saattaa tulla taloudellisesti hyvinkin toimeen, mutta silti olla hieman yhteiskunnan ulkopuolella tappelemassa yhden jos toisen tahon kanssa, aivan turhaan. Ja taas tuloksena on vain nöyryyttämistä, aivan turhaan sekin.
Tätä asiaa voisi korjata varsin pienellä vaivalla ja pienillä kustannuksilla jos siihen vain löytyisi tahtoa.
Minä en usko, että voimme luoda mekanismia tai että meidän edes kannattaa luoda mekanismia, jossa jalkansa firman ovesta sisään saanut on turvassa loppuikänsä. Kilvoittelu näistä paikoista on silloin niin kovaa, että se lisää väärinkäytösten mahdollisuuksia. Lisäksi kuilu vakityön ja pätkän välillä kasvaa entisestään eikä kevene kuten sen pitäisi, ja työmarkkinoiden kahden kerroksen tilanne vain saa lopullisen sinettinsä. Lisäksi firmat muuttuvat ja maailma kehittyy, ja tämän päivän tarpeellinen työ ei ehkä ole sitä enää kymmenen vuoden kuluttua. Tällä tavoin ajettaisiin lopulta firmatkin kuralle kun ne eivät voisi uudistua ollessaan kiinni työvoimassa, joka ei ikinä opi tarpeeksi uusia temppuja, mutta jota ei voida mitenkään vaihtaa toiseen järkevin kustannuksin.
Jos asiaa katsotaan hieman toisin, Suomessa itse asiassa on pienellä tempulla varsin avokätinen irtisanomiskorvaus. Pieni temppu on se, että YT-menettelystä luovutaan kokonaan täysin tarpeettomana ja irtisanomisajalta maksetaan palkkaa, mutta poistetaan työvelvoite.
YT-menettely on lopulta varsin joutava kuvio eikä siitä hyödy kukaan. Nythän irtisanomisten määrä ja muoto joskus hieman muuttuvat neuvotteluissa, mutta minä näen asian niin, että tällä tavoin päättyvissä neuvotteluissa on kaksi tyytyväistä osapuolta: työnantaja saa jonkun ongelman ratkaistua ja jotkut saavat säilyttää työnsä. En näe mitään syytä, miksi näitä neuvotteluja ei voitaisi aivan hyvin käydä ilman mitään YT-pakkopaitaa hieman epävirallisemminkin osana aivan normaalia ja arkista johtamistyöskentelyä.
Syntyy idea tehdä jotain toisin ja vähentää väkeä ja joku vastaa tähän toisella idealla, joka on parempi kaikkien kannalta. Miksi tämä jätettäisiin tekemättä, jos kerran siitä kaikki hyötyvät? Asiat eivät kriisiydy ruohonjuuritason ongelmiksi, kun ne hoidetaan hieman salaisemmin niissä samoissa kabineteissa ja samojen ihmisten kesken, jotka hoitaisivat ne myös YT-menettelyssä kaikkien huoneen ulkopuolelle suljettujen järsiessä kynsiään.
Irtisanomisajan työvelvoite on lähinnä nöyryyttävä. Työntekijä ei ole erityisen motivoitunut ja myrkyttää ilmapiirin ympärillään, ja monet firmat ovat jo nyt tästä vapaaehtoisesti luopuneet. Jos tästä luovuttaisiin lainsäädäntötietä yleisesti, juuri mikään ei menisi rikki. Jos työnantaja haluaa eroon työntekijästä, mielestäni ei ole kohtuutonta vaatia tämän vertaa kunnioittavaa kohtelua.
Näin ilmoitustyyppisen irtisanomisajan korvaukseksi tulisi työsuhteen kestosta riippuvan irtisanomisajan palkka plus kuuden viikon palkka. Kassan kautta kotiin, heippa hei.
Tällöin työntekijällä olisi aikaa vähintäänkin pari kuukautta ja pidemmän työsuhteen tapauksessa useita kuukausia etsiä täydellä palkalla itselleen uutta työtä ennen kuin edes pitää asioida työttömyysturva-aparaatin kanssa. Muutaman kuukauden palkka on aivan kohtuullinen irtisanomiskorvaus, kun sen päälle on kuitenkin olemassa vielä ansiosidonnainen työttömyysturva.
Josta päästäänkin työttömyysturvaan ja työllistämiseen.
Ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta pitäisi ainakin tarjota halukkaille sellainen variantti, jossa ei olisi alussa karenssia ja jossa saisi työttömyyden alkuvaiheessa 100% tai lähelle sitä olevan summan palkastaan. Nyt seitsemän tonnin kuukausipalkkaa saava saa hieman yli kaksi tonnia kuussa ansiosidonnaista, mikä on lähinnä huono vitsi kun ajatus oli säilyttää elintaso melko lailla ennallaan. Tätä saa toki 500 päivää jos jää syljeskelemään kattoon, mutta miltä tuntuisi, jos saisi 80% palkastaan ilman leikkureita (kun leikkureita ei kerran ole maksuissakaan), ja kesto olisi huomattavasti lyhyempi? En tiedä, millä kestolla tuosta tulisi kustannusneutraali, mutta kuvitellaan, että vaikkapa sadalla päivällä.
Työllistämistoimien ongelma taas on se, että työvoimaviranomaisten imago ja profiili ei ole erityisen korkea. Ei Suomessa ilmoiteta avoimista työpaikoista tämän aparaatin kautta paitsi joillain duunarialoilla. Kun työ on muuttanut luonnettaan ja valkokaulustyö on lisääntynyt, ei enää voida operoida muinaisten ammattinimikkeiden ympärillä ainakaan koko työvoimaa koskien. Avoimen työpaikan täyttäminen jossain nörttifirmassa tai pankin bisnessuunnittelussa tarvitsee tuohon hommaan sopivan hyvän tyypin löytämisen eikä sitä, että otetaan pinosta kymmenen pisimpään työttömänä ollutta diplomi-insinööriä tai ekonomia ja käsketään etsiä tuosta.
Tämä aparaatti pitää purkaa ja rakentaa uudelleen ja oletan sen tarvitsevan vetäjikseen uusia ihmisiä nykyisten virkamiesten sijaan, sillä nykyinen systeemi ei tuohon kykene vaan firmojen pitää tehdä kaikki itse. Kun on asennoiduttu itse tekemiseen, maksetaan ensin työvoimahallinnosta veroina ja sitten
maksetaan rekryfirmoille, jotka lopulta tekevät työn siten, kuin työnantaja haluaa sen tehtävän. Rekryfirmojen ilmaantuminen ja kasvaminen on osoitus siitä, että tuo homma kyllä voidaan tehdä ja siitä ollaan valmiita maksamaankin, mutta miksi sitä ei voi saada vastineena verorahoille? Siksi, kun ei oikein osata eikä oikein kiinnosta. Samalla kun aparaatti pistetään uusiksi, siltä otetaan pois työttömyyskorvausten hallinnointi, sillä nyt aika kuluu tuohon eikä työllistämiseen ja Kela on jo aivan tarpeeksi hyvä rahanjakamisautomaatti.
Sen jälkeen kun työnvälitys tai miksi sitä nykyään kutsutaankin, on sellaisessa asennossa osaamisen, asenteiden ja tietojärjestelmien osalta, että se pystyy kartoittamaan työnantajan tarvitseman profiilin ja löytämään siihen sopivia kandidaatteja, ryhdytään motivoimaan työnantajia käyttämään tuota palvelua. Sen voi tehdä esimerkiksi jollain pienellä rahallisella porkkanalla, jossa kaikista työnvälityksen kautta tarjolla olevista duuneista saa lopulta jonkun pikku alennuksen jostain sivukulusta sitten kun paikka on täytetty. Vaikka alkuun valtaosa paikoista täytettäisiin edelleen itse, ne olisivat kuitenkin näkyvissä keskitetysti työvoimahallinnossa.
Samalla tulisi korjattua Suomen työmarkkinoilta se ongelma, että firmoihin päätyy homogeenista väkeä ja varsin vähän uusia ajatuksia. Jos nyt tulisin Suomeen takaisin, minulla ei olisi aavistustakaan, mistä hakisin töitä, sillä minun profiilini kaltaisia työpaikkoja ei ilmoitella lehdissä eikä missään muuallakaan, vaan ne täytetään suhteilla. Paljon työtä tehdään puolivillaisin voimin kun parhaat kandidaatit eivät koskaan edes kuulleet avoimesta työpaikasta, sillä heidän tuttaviaan ei sattunut olemaan pomon kanssa samassa jellonaklubissa tai ompeluseurassa.
Jos tarjolla oleva työ olisi julkisesti tarjolla ja tätä kautta alkaisi tulvia parempia kandidaatteja kuin tuttavapiireistä, työvoimahallinnon profiili nousisi itsestään ja positiivinen kierre olisi valmis.
Kaikessa tässä on se hyvä puoli, että tällaisia uudistuksia voitaisiin tehdä ilman, että se maksaa kenellekään juuri mitään. Ei tarvita suuria rahallisia panostuksia valtiolta eikä työnantajille olla sälyttämässä lisäkuluja. Työntekijä ei menetä rahallisesti tai työsuhdeturvallisesti käytännössä mitään, mutta hänen pitämisensä löysässä hirressä vähenee kuten myös nöyryytys pakottamalla töihin irtisanomisaikana. Mahdollisuudet etsiä uutta työtä paranevat eikä tämä maksa mitään. Työvoimahallinnossa taas yritetään hyödyntää olemassa olevaa organisaatiota niin, että se tekee sitä, mitä varten se on alun alkaen luotukin mutta jossa se ei enää maailman muuttumisen takia pärjää.
Jos työvoimahallintoa ei saada uudistettua, voitaisiin myös tutkia tuon bisneksen yksityistämistä kun kerran työnantajat ovat jo nyt valmiita rekryfirmoille maksamaan ja valtiollakin on rahaa nykysysteemin kustannuksiin. Jos rekryfirman tulos riippuu työllistämisestä eikä paperien siirtelystä, into etsiä aktiivisesti töitä työttömille voisi olla virkamiesarmeijaa suurempi. Tätäkin voisi vakavalla naamalla miettiä, sillä rahaa nykyinenkin aparaatti kuluttaa muttei tuota juuri mitään.
Tässä olisi Lauri Ihalaiselle hommaa, mutta kesken taitaa jäädä. Tässä mallissa nimittäin ammattiliittojen ja keskusjärjestöjen arvovalta vähenisi ainakin paperilla, joten keskusjärjestötasolla harattaisiin hirveästi vastaan. Säestysapua saadaan kyllä koska vain kolikon toiselta puolelta EK:sta, sillä siellä vastustetaan kaikkia asioita ja huudetaan kuin hinaajat jos joku kehtaa ehdottaa työmarkkinoille parannuksia, jotka eivät säästä hirveästi työnantajien rahaa tai jotka eivät lisää työntekijän kyykyttämistä.
Totuus on jossain tuolla ulkona.
Totta on se, että eri maiden vertaaminen keskenään ei ole erityisen älykästä ellei katsota kokonaisuutta. Kokonaisuuteen vaikuttaa muunmuassa työllistämistoimien määrä, työttömyysturvan taso ja kesto, työttömyysturvan rahoitus ja irtisanomiskäytäntö.
Huomataan tässä kohtaa, että vahva irtisanomissuoja ja suuret irtisanomisen kustannukset eivät sellaisenaan ole oikotie onneen. Tanskassa ei ole kumpaakaan ja siitä huolimatta maassa vallitsee käytännössä täystyöllisyys tai ainakin vallitsi vähän aikaa sitten. Tanskassa on yhdistetty kevyt irtisanomisprosessi alkuvaiheessaan hyvään työttömyysturvaan, aktiiviseen työllistämispolitiikkaan ja lopulta työttömän kepittämiseen jos työ ei vapaaehtoisin keinoin ala maistua. Tämä systeemi näyttää toimivan hyvin.
Saksassa taas on valittu viime vuosikymmenen aikana toisenlainen tie. Taloussanomien uutinen viittaa työehtosopimusten erorahoihin Saksassa, mutta toimittaja ei tunne historiallista perspektiiviä. Saksassa talous oli ongelmissa kalliiden kustannusten takia noin kymmenen vuotta sitten. Siellä ammattiliitot ja työnantajat pääsivät sopimukseen kilpailukyvynpalauttamisohjelmasta, jossa palkankorotukset pidetään maltillisina ja työnantajat sitoutuvat pitämään työntekijät töissä. Työehtosopimusten kalliit irtisanomisrahat ovat pääosin tämän puitesopimuksen peruja, joita työnantaja ei ole luovuttanut hyvää hyvyyttään vaan antanut vaihdossa korvaukseksi maltillisesta palkkalinjasta. Tämäkin malli on toiminut hyvin ja Saksan kilpailukyky on esimerkiksi Suomeen verrattuna ylivoimainen kun vielä 10 vuotta sitten oli toisin päin.
Suomen systeemi on monella tapaa “worst of both worlds” ja siksi sitä voisi hieman parantaa.
Siinä yhdistyy keskinkertainen mutta rahoittajalle (=työnantaja) kallis työttömyysturva olemattomaan työllistämispolitiikkaan ja lopullinen niitti on irtisanomisprosessi, joka ei ole kevyt eikä raskas, ainoastaan v:llä alkavaa voimasanaa aiheuttava, sekä työntekijän että työnantajan vinkkelistä.
Sallikaa minun selittää.
Ansiosidonnainen työttömyysturva ei lankea ilmaiseksi vaan se maksetaan pääosin veroista
Kaikennäköisten leikkurien jälkeen tilanne työttömyysturvan osalta on se, että yhden palkansaajan valkokaulustyöläistalous ei välttämättä selviä ansiosidonnaisella asuntolainoistaan, vaikka pankit toki tulevatkin vastaan ainakin useimmiten. Leikkuri hyökkää jossain alle suomalaisen keskipalkan suuruisessa ökyliksassa ja kun työttömyys on nykyään myös valkokaulustyöläisten ongelma eikä ainoastaan kouluttamattoman, pienipalkkaisen väen, järjestelmää ei voi pitää erityisen hyvänä.
Irtisanomisprosessin ainoa tehtävä on puolestaan simputtaa kaikkia osallisia.
Lopulta se päättyy niin, että työnantaja irtisanoo kenet haluaa, eli mitään tosiasiallista neuvoteltavaa ei ole, mutta tähän vaiheeseen pääseminen on tuskaisa prosessi kaikille. Prosessi kestää vähintään kuusi viikkoa ja tänä aikana työntekijät ovat epävarmuuden piirissä, minkä ainakin itse kokisin henkisesti aivan mahdottoman raskaaksi. Työnantaja taas joutuu varomaan simputtavia ja saivartelevia muotovirheitä, jotta ei joudu aloittamaan prosessia alusta tai maksamaan korvauksia. Lisäksi YT:n alkaminen tarkoittaa sitä, että ovi alkaa käydä, ja firmasta lähtee se väki, joka työllistyy vaivatta naapurifirmaan, sillä nämä lähtevät jo kuuden viikon neuvottelujen aikana vaikkei heitä ollut mitään tarkoitusta missään vaiheessa irtisanoa vaan ne, jotka eivät ole tuossa firmassa erityisen tarpeellisia.
Tämän jälkeen tulee irtisanottaville työvelvoitteen sisältävä irtisanomisaika, joka riippuu työsuhteen pituudesta. Mahtaa olla motivaatio korkealla.
Mitään keskeisiä tavoitteita ei lopulta saavuteta. Suomen irtisanomissuoja ei säilytä työpaikkoja, muttei se ole myöskään sellainen, että se motivoisi palkkaamaan ihmisiä töihin vain sen selvittämiseksi, tuottavatko he firmalle rahaa. Työtä jää syntymättä ja teettämättä. Työnantajat kiertävät irtisanomissuojaa pätkätyöllä, silpulla ja vuokratyöllä, eli rahaa sinänsä kyllä tuntuu löytyvän muttei intoa tarttua byrokratiaan. Pätkä- ja silpputyön ongelma taas on siinä, että suomalainen yhteiskunta esimerkiksi asuntolainapankissa tuntuu edelleen vaativan vakituista työsuhdetta, joka siis ei ole sen vakituisempi kuin silppukaan, mutta paperissa on eri taikasana ja asuntolaina heltiää. Pätkätyöläinen saattaa tulla taloudellisesti hyvinkin toimeen, mutta silti olla hieman yhteiskunnan ulkopuolella tappelemassa yhden jos toisen tahon kanssa, aivan turhaan. Ja taas tuloksena on vain nöyryyttämistä, aivan turhaan sekin.
Tätä asiaa voisi korjata varsin pienellä vaivalla ja pienillä kustannuksilla jos siihen vain löytyisi tahtoa.
Minä en usko, että voimme luoda mekanismia tai että meidän edes kannattaa luoda mekanismia, jossa jalkansa firman ovesta sisään saanut on turvassa loppuikänsä. Kilvoittelu näistä paikoista on silloin niin kovaa, että se lisää väärinkäytösten mahdollisuuksia. Lisäksi kuilu vakityön ja pätkän välillä kasvaa entisestään eikä kevene kuten sen pitäisi, ja työmarkkinoiden kahden kerroksen tilanne vain saa lopullisen sinettinsä. Lisäksi firmat muuttuvat ja maailma kehittyy, ja tämän päivän tarpeellinen työ ei ehkä ole sitä enää kymmenen vuoden kuluttua. Tällä tavoin ajettaisiin lopulta firmatkin kuralle kun ne eivät voisi uudistua ollessaan kiinni työvoimassa, joka ei ikinä opi tarpeeksi uusia temppuja, mutta jota ei voida mitenkään vaihtaa toiseen järkevin kustannuksin.
Jos asiaa katsotaan hieman toisin, Suomessa itse asiassa on pienellä tempulla varsin avokätinen irtisanomiskorvaus. Pieni temppu on se, että YT-menettelystä luovutaan kokonaan täysin tarpeettomana ja irtisanomisajalta maksetaan palkkaa, mutta poistetaan työvelvoite.
YT-menettely on lopulta varsin joutava kuvio eikä siitä hyödy kukaan. Nythän irtisanomisten määrä ja muoto joskus hieman muuttuvat neuvotteluissa, mutta minä näen asian niin, että tällä tavoin päättyvissä neuvotteluissa on kaksi tyytyväistä osapuolta: työnantaja saa jonkun ongelman ratkaistua ja jotkut saavat säilyttää työnsä. En näe mitään syytä, miksi näitä neuvotteluja ei voitaisi aivan hyvin käydä ilman mitään YT-pakkopaitaa hieman epävirallisemminkin osana aivan normaalia ja arkista johtamistyöskentelyä.
Irtisanomisajan työvelvoite on lähinnä nöyryyttävä. Työntekijä ei ole erityisen motivoitunut ja myrkyttää ilmapiirin ympärillään, ja monet firmat ovat jo nyt tästä vapaaehtoisesti luopuneet. Jos tästä luovuttaisiin lainsäädäntötietä yleisesti, juuri mikään ei menisi rikki. Jos työnantaja haluaa eroon työntekijästä, mielestäni ei ole kohtuutonta vaatia tämän vertaa kunnioittavaa kohtelua.
Näin ilmoitustyyppisen irtisanomisajan korvaukseksi tulisi työsuhteen kestosta riippuvan irtisanomisajan palkka plus kuuden viikon palkka. Kassan kautta kotiin, heippa hei.
Tällöin työntekijällä olisi aikaa vähintäänkin pari kuukautta ja pidemmän työsuhteen tapauksessa useita kuukausia etsiä täydellä palkalla itselleen uutta työtä ennen kuin edes pitää asioida työttömyysturva-aparaatin kanssa. Muutaman kuukauden palkka on aivan kohtuullinen irtisanomiskorvaus, kun sen päälle on kuitenkin olemassa vielä ansiosidonnainen työttömyysturva.
Josta päästäänkin työttömyysturvaan ja työllistämiseen.
Ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta pitäisi ainakin tarjota halukkaille sellainen variantti, jossa ei olisi alussa karenssia ja jossa saisi työttömyyden alkuvaiheessa 100% tai lähelle sitä olevan summan palkastaan. Nyt seitsemän tonnin kuukausipalkkaa saava saa hieman yli kaksi tonnia kuussa ansiosidonnaista, mikä on lähinnä huono vitsi kun ajatus oli säilyttää elintaso melko lailla ennallaan. Tätä saa toki 500 päivää jos jää syljeskelemään kattoon, mutta miltä tuntuisi, jos saisi 80% palkastaan ilman leikkureita (kun leikkureita ei kerran ole maksuissakaan), ja kesto olisi huomattavasti lyhyempi? En tiedä, millä kestolla tuosta tulisi kustannusneutraali, mutta kuvitellaan, että vaikkapa sadalla päivällä.
Työllistämistoimien ongelma taas on se, että työvoimaviranomaisten imago ja profiili ei ole erityisen korkea. Ei Suomessa ilmoiteta avoimista työpaikoista tämän aparaatin kautta paitsi joillain duunarialoilla. Kun työ on muuttanut luonnettaan ja valkokaulustyö on lisääntynyt, ei enää voida operoida muinaisten ammattinimikkeiden ympärillä ainakaan koko työvoimaa koskien. Avoimen työpaikan täyttäminen jossain nörttifirmassa tai pankin bisnessuunnittelussa tarvitsee tuohon hommaan sopivan hyvän tyypin löytämisen eikä sitä, että otetaan pinosta kymmenen pisimpään työttömänä ollutta diplomi-insinööriä tai ekonomia ja käsketään etsiä tuosta.
Tämä aparaatti pitää purkaa ja rakentaa uudelleen ja oletan sen tarvitsevan vetäjikseen uusia ihmisiä nykyisten virkamiesten sijaan, sillä nykyinen systeemi ei tuohon kykene vaan firmojen pitää tehdä kaikki itse. Kun on asennoiduttu itse tekemiseen, maksetaan ensin työvoimahallinnosta veroina ja sitten
Sen jälkeen kun työnvälitys tai miksi sitä nykyään kutsutaankin, on sellaisessa asennossa osaamisen, asenteiden ja tietojärjestelmien osalta, että se pystyy kartoittamaan työnantajan tarvitseman profiilin ja löytämään siihen sopivia kandidaatteja, ryhdytään motivoimaan työnantajia käyttämään tuota palvelua. Sen voi tehdä esimerkiksi jollain pienellä rahallisella porkkanalla, jossa kaikista työnvälityksen kautta tarjolla olevista duuneista saa lopulta jonkun pikku alennuksen jostain sivukulusta sitten kun paikka on täytetty. Vaikka alkuun valtaosa paikoista täytettäisiin edelleen itse, ne olisivat kuitenkin näkyvissä keskitetysti työvoimahallinnossa.
Samalla tulisi korjattua Suomen työmarkkinoilta se ongelma, että firmoihin päätyy homogeenista väkeä ja varsin vähän uusia ajatuksia. Jos nyt tulisin Suomeen takaisin, minulla ei olisi aavistustakaan, mistä hakisin töitä, sillä minun profiilini kaltaisia työpaikkoja ei ilmoitella lehdissä eikä missään muuallakaan, vaan ne täytetään suhteilla. Paljon työtä tehdään puolivillaisin voimin kun parhaat kandidaatit eivät koskaan edes kuulleet avoimesta työpaikasta, sillä heidän tuttaviaan ei sattunut olemaan pomon kanssa samassa jellonaklubissa tai ompeluseurassa.
Jos tarjolla oleva työ olisi julkisesti tarjolla ja tätä kautta alkaisi tulvia parempia kandidaatteja kuin tuttavapiireistä, työvoimahallinnon profiili nousisi itsestään ja positiivinen kierre olisi valmis.
Kaikessa tässä on se hyvä puoli, että tällaisia uudistuksia voitaisiin tehdä ilman, että se maksaa kenellekään juuri mitään. Ei tarvita suuria rahallisia panostuksia valtiolta eikä työnantajille olla sälyttämässä lisäkuluja. Työntekijä ei menetä rahallisesti tai työsuhdeturvallisesti käytännössä mitään, mutta hänen pitämisensä löysässä hirressä vähenee kuten myös nöyryytys pakottamalla töihin irtisanomisaikana. Mahdollisuudet etsiä uutta työtä paranevat eikä tämä maksa mitään. Työvoimahallinnossa taas yritetään hyödyntää olemassa olevaa organisaatiota niin, että se tekee sitä, mitä varten se on alun alkaen luotukin mutta jossa se ei enää maailman muuttumisen takia pärjää.
Jos työvoimahallintoa ei saada uudistettua, voitaisiin myös tutkia tuon bisneksen yksityistämistä kun kerran työnantajat ovat jo nyt valmiita rekryfirmoille maksamaan ja valtiollakin on rahaa nykysysteemin kustannuksiin. Jos rekryfirman tulos riippuu työllistämisestä eikä paperien siirtelystä, into etsiä aktiivisesti töitä työttömille voisi olla virkamiesarmeijaa suurempi. Tätäkin voisi vakavalla naamalla miettiä, sillä rahaa nykyinenkin aparaatti kuluttaa muttei tuota juuri mitään.
Tässä olisi Lauri Ihalaiselle hommaa, mutta kesken taitaa jäädä. Tässä mallissa nimittäin ammattiliittojen ja keskusjärjestöjen arvovalta vähenisi ainakin paperilla, joten keskusjärjestötasolla harattaisiin hirveästi vastaan. Säestysapua saadaan kyllä koska vain kolikon toiselta puolelta EK:sta, sillä siellä vastustetaan kaikkia asioita ja huudetaan kuin hinaajat jos joku kehtaa ehdottaa työmarkkinoille parannuksia, jotka eivät säästä hirveästi työnantajien rahaa tai jotka eivät lisää työntekijän kyykyttämistä.
blog comments powered by Disqus