Sain toisaalta vihjeen/haasteen täyttää lukemistani kirjoista tällaiset kohdat ja selittää asiaa jotenkin. Ei ollut aivan mahdottoman helppo tehtävä, sillä en yleensä jäsentele kirjoja juuri näiden ominaisuuksien mukaan, mutta tässä tulee.

1) Mikä kirja itketti
Listan vaikein kysymys, johon vastasin itse asiassa viimeiseksi. Kirjat eivät oikein itketä minua, leffojen mahtipontiset mutta onnelliset loput toisinaan (mallia Schindlerin lista). Mutta keksitään nyt joku melkein-sopiva tähän, ja se olkoon kuudes Harry Potter, jossa äärettömän sympaattinen ja mukava Dumbledore kuolee ja hänelle järjestetään pompöösit hautajaiset. Kun Dumbledore oli minulle Potterin melkeinpä tärkein hahmo, sen poistuminen kuvasta ei ollut yhtään hyvä juttu.

2) Mikä nauratti?
George Mikes: How to be a brit. Vanha kirja, lie jostain 60-luvulta yms. ammottavien foinikialaisten ajoilta. Britanniaan muuttanut unkarilainen käy läpi brittiläisen yhteiskunnan omituisuuksia ulkopuolisen silmin. Käsiteltyä tulee lukuisia asioita LVI-tekniikasta liikennesuunnittelun ja teenjuonnin kautta keskustelukulttuuriin ja seksielämään, joista viimeinen käsitellään yksirivisellä "Continental people have sex-lives. The English have hot-water bottles" -kommentilla.

3) Mikä oksetti?
Jean B Sasson: Prinsessa. Tämä on se 90-luvun alkupuolella tms. kohistu kirja naisen elämästä Saudi-Arabian hovissa. Kun elämä hovissa on kuvatun kaltaista, ajatukset ympäröivän yhteiskunnan kivikautisuudesta ja millaista meno onkaan vähän köyhemmissä perheissä, eivät varsinaisesti olleet mieltä ylentäviä. Ei tämä nyt oikeastaan oksettanut, mutta vastenmielisiä ajatuksia se herätti silti. Enemmän oksettava olisi varmaankin pakasta vedetty kuvakirja Amazonin hämähäkkilajeista, mutta sellaista en ole mennyt varmuuden vuoksi edes avaamaan. OIkeastaan mainitsen tähän bubbling under -kirjana Kärpästen herran, joka vain on niin raadollinen kuvaus sivilisaation höttöisyydestä ja lasten sisäänrakennetusta pahuudesta, ettei sitä voi mitenkään lukea aivan köykäisesti.

4) Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
Näitä on monta, tutummista varmaankin Sormusten herran Pippin. Mukavuudenhalua, yleistä hieman hukassa olemista, maailman menoon suhtautumista sangen kevyesti, mutta kuitenkin vakavaa suhtautumista sitten kun asia on tarpeeksi tärkeä tai on aivan pakko. En koskaan ole kokenut olevani mikään suuri sankari, joten kirjojen sankarihahmot menevät helposti hieman ohi, ja mukana olevat koomiset sivuhahmot sopivat kohdalle paremmin, eivät kuitenkaan erinäköiset Einari Epätoivot.

5) Minkä kirjan jätit kesken?
Vaikka kuinka monta. Mainitsemisen arvoinen on tosin Alistair McLean: Saattue Murmanskiin. Tuota pidetään heebon parhaana kirjana, minusta se oli armotta tylsin silloinkin kun olin oikean ikäinen tällaista lukemaan. En tiedä mikä siinä nyt niin tökki, mutta kahdesti sitä yritin ja kahdesti se jäi kesken. Uhkaavasti kesken jäämässä on myös Naomi Klein: The Shock doctrine. Se on kirjoitettu niin taitavasti propagandaa julistaen, ettei siinä varsinaisesti valehdella koskaan mutta jos lukija ei ole tarkkana, hänelle syötetään näennäinen yhteys mitenkään toisiinsa liittyvien asioiden kanssa, ja moisen lööperin lukeminen kiukuttaa kun Kleiniä pidetään jonkunnäköisenä punavihernuorison messiaana ja tämäkin kirja sai ämpärillisen palkintoja, aivan turhaan.

6) Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Dan Brown: The lost symbol. Tämä on mielessä kun sen lusin läpi tässä lomaillessa. Juoni sinänsä tuottanee aivan viihteellisen takaa-ajoelokuvan varsinkin jos tuntee DC:n maamerkkejä, mutta jos tässä kirjassa ei loppu ole tekemällä tehty niin sitten ei missään. Verta vuotaa aivan mahdottomia määriä kun varjellaan Salaisuutta, ja tehtäviä ratkaistaan, että päästään Salaisuuden jäljille, ja lopuksi paljastuu, että Suuri Salaisuus ei ole salaisuus ensinkään vaan on verrattavissa Fanttilan postimyyntikuvastoon. Joku suuri salaisuus piti keksiä, mutta kirjailijalla selvästikään ei riittänyt ideoita näin pitkälle, ja kun tarina oli muuten valmis, viimeinen luku on täydellinen antikliimaksi verrattuna esimerkiksi Angels & Demonsin hauskaan faktoidiloppuun. Tämä lienee maailman ainoa kirja, joka paranee siitä, että se leikellään Valittujen Palojen kirjavalioksi poistamalla siitä muutama sata sivua puppua, kuten esimerkiksi koko lopetuksen.

7) Minkä kirjan luit uudestaan?
Juuri nyt luen uudestaan lapsena lukemaan Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjaa. Se ei ole aikuisenakaan aivan huono kirja, varsinkin kun paikat ja maisemat ovat nyt hieman tutumpia sekä kulttuuriympäristö, jossa kirjat tapahtuvat. Se teki suuren vaikutuksen lapsena ja luin sen muistaakseni pariin kertaan jo silloinkin, ja nyt kun näin sen kirjakaupan löytölaarissa Wellingtonissa, otin sen oitis mukaan kun mielessä on ollut jo monta vuotta, että se pitäisi oikeastaan selata uudelleen ja katsoa, mikä siinä oikein oli niin lapsen mieltä kiehtovaa. Samalla muistui mieleen, miksi Wales on ollut minulle aina paikkana jotenkin mystinen ja mielenkiintoinen, vaikka mielikuvan siitä pitäisi liittyä lähinnä lampaisiin ja laaksojen poikiin.

8) Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi?
Outi Alanne: Neiti N:n tarina. Ostin joskus kirjatorilta matkalukemiseksi parilla kolikolla kun kirjasta oli ollut jossain iltapäivälehdissä juttua. Hukkaan menivät nekin kolikot, sitä ei olisi kannattanut lukea, se oli aihepiirin mahdollistaman värikkyyden sijaan kuin olisi lukenut säätiedotuksia merenkulkijoille. Mutta tämän luin ihan rehellisellä tirkistelymielellä.

9) Mitä kirjaa suosittelet?
Trudi Canavan: Magician-trilogy. OIkeastaan kolme kirjaa ja sarja ilmeisesti jatkuu joskus, mutta kuitenkin. Uudehkoa fantasiaa, mutta aikuisille kirjoitettua. Tarinat ovat enempi viihteen kaapuun puettua yhteiskuntakritiikkiä kuin lohikäärmeitä. Tarina itse asiassa toimisi aivan hyvin, vaikka se siirrettäisiin reaalimaailmaan, eli juoni ei rakennu tulipalloja viskovien kääpiöiden varaan vaan tarinan, jossa luokkayhteiskunnan sorrettu tunkee itsensä läpi paikallisessa herrahississä, ja lopulta joutuu pohdiskelemaan runsaasti laittoman ja oikean ongelmaa.

10) Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä?
En ole lukenut Ulyssesiä enkä Alastalon salia (jälkimmäinen on siellä kesken jääneiden osastolla, ei edennyt edes kovin pitkälle) tai muutakaan maailmankirjallisuuden yliarvostettua tiiliskiveä. Sen sijaan olen lukenut Grimbergin Kansojen historian. Kannesta kanteen. Otti aikansa, mutta se oli hauskaa ja paikoitellen sivistävääkin. Historiaa voi käsitellä muutenkin kuin kuivakkaan faktoidimaisesti, ja lisäksi nuo tarjoavat eräänlaisen ajankuvan.