Maailmalla ei tunnu tapahtuvan yhtään mitään kommentoimisen arvoista, mistä syystä tännekään en ole muutamaan päivään jaksanut kirjoitella mitään. Naurettavaa jorinaa jostain väkisinhiihtäjien dopingista, epäkiinnostavasta bensan hinnasta, lahjus/vaalitukisotkun kertausta, missien kiloja ynnä muuta soopaa.

Erehdyin lukemaan ajankuluksi Iltalehmän Nainen-palstaa. Siellä noin pääsääntöisesti hehkutetaan useammassakin jutussa, kuinka Sinkkuelämää-elokuva on oivallinen esimerkki naisille. Voi olla, en kuulu kohderyhmään, joten en osaa sanoa. Toisaalta, koska olen myös parisuhdeasioiden timantinkovin asiantuntija, tämäkin asia on syytä vaihteeksi käsitellä.

Sen sijaan siellä kerrottiin, että parisuhteen arvostus on noussut. Parisuhteessa olevat ovat tyytyväisiä ja sinkuista valtaosa asettaa pariutumisen tärkeimmäksi toiveekseen. Tämä asia ei sinänsä ole mikään kovin yllättävä kun asiaa hieman miettii.

Mutta yllättävää on se, että huolimatta halusta lopputulos ei tunnu muuttuvan miksikään, vaan sinkkujen määrä pysyy korkeana kaikesta huolimatta. Kun mietin omia tuttaviani, joukossa on sinkkuja suorastaan runsaasti. Joukossa ei ole ketään, joka olisi täydellisen toivoton, ainakaan minun mielestäni. Itse asiassa melkein kaikki ovat sellaisia, jotka olisi helppoa kuvitella elelemään jonkun toisen kanssa. Eli nämä ihmiset eivät ole tyhmiä, toivottoman rumia, moukkamaisia, huonotapaisia, epäsiistejä, juoppoja, väkivaltaisia, sietämättömiä riivinrautoja tai aivan hirvittävän omituisia. Itse taidan olla aika omituinen arvo- ja harrastusmaailmaltani ja se taitaa olla ongelma, mutta muut vaikuttavat enemmänkin yhteiskunnan parhaalta a-ryhmältä kun katselee, millaisia kolopäitä katuja oikein päästetään tallaamaan ja vertaa laajemminkin ns. kansan syviin riveihin.

Huolimatta tästä tuo sama joukko tuntuu kuitenkin olevan sinkkuja vuodesta toiseen, vaikka valtaosa ei sitä haluaisi. Mikä on se vika?

Minusta tuntuu, että vielä kaikkia muita asioita nopeammin on lisääntynyt nirsous, tai oikeastaan väki on jalostunut nirsoksi, koska ne kompromisseihin valmiit ovat tehneet ne kompromissinsa jo toistakymmentä vuotta sitten.. Enää ei kelpaa “aika hyvä” vaan pitää olla täydellinen, jollaisia ei ole olemassakaan. Kun lähdetään siitä, että ensin nirsoillaan normaalit asiat ulkonäössä ja sensellaisissa asioissa, ja ruvetaan seulan läpäisseistä karsimaan pois niitä, jotka eivät harrasta täsmälleen samoja asioita, pidä samoista asioista, ole arvomaailmaltaan samanlaisia jne, huomataan, että jäljelle jäi.... ei-ketään.

En tiedä onko asia ollut näin aina. Ehkä se on. Jotain osaa uskoisin kuitenkin olevan Sinkkuelämää- ja Cosmopolitan-kulttuurien nousussa. Kun lapsesta saakka tytöille opetetaan Itsenäisen Naisen Asenne, huomataan, että lehdissä ja tv-sarjoissa esitettyä miehen perusvaatimustasoa edustaa aika harva. Tiedän, että tässä asiassa pitäisi olla tasapuolinen, mutta nyt jätän röyhkeästi näin tekemättä. Miehillehän viihde on tuputtanut lähinnä ulkonäöllistä naisen mallia vuosikymmenet tai peräti vuosisadat, mutta toisaalta sen vastapainoksi ainakin itse olen onnistunut törmäämään pienestä pitäen vaikkapa koulussa ja myöskin julkisessa sanassa “valistukseen”, ettei maailma oikeasti ole tuollainen. Onko Cosmopolitan-lööperille tällä hetkellä samanlainen ja tarpeeksi asiaa ripiitillä toistava vastapaino? Minä en tiedä.

Ajankäyttö yleisesti taitaa olla toinen iso ongelma. Vaikka jotain saisi vähän alkuunkin, sitten vain jommalla kummalla tai molemmilla tulee jotakin muuta, ja asiat eivät ikinä ehdi edistyä mihinkään, koska mistään entisestä ei olla valmiita tinkimään vaan aikaa pitää ensin riittää harrastuksille ja kavereille saman verran kuin ennenkin ja vasta yli jäävää voidaan käyttää uusiin asioihin. Ja kun aikaa on kahdella ihmisellä satunnaisesti, sen löytyminen samaan aikaan molemmilta on arpalippu.

Yksi asia, jota olen miettinyt, on sitten se, onko ihmisillä aivan todellinen kuva siitä, millaista on parisuhteen arki, jos tämäkin kuva on omakohtaisten kokemusten vähäisyyden takia peräisin lähinnä viihteestä. Kuvitellaanko, että sen pitää olla paljon täydellisempää ja kokonaisvaltaisempaa kuin se itse asiassa kenelläkään on?

Mutta en minä kyllä tiedä, miten asia voi korjatakaan. Ihmisiä ei saa väkisin kiinnostumaan toisistaan ja kun kyse ei ole järjellä ratkaistavasta asiasta, itsensäkin muuttaminen on aika vaikeaa. Harva näkemäni onnistuminen viime vuosina ovat olleet työpaikkaromansseja tai sitten jonkun asian fanaattisen harrastuspiirin sisäistä touhua.

Toivotan kuitenkin onnea kaikille niille, jotka jaksavat vielä kaikesta huolimatta etsiskellä ja hakata päätä seinään. Toisinaan jaksan vielä itsekin.