Onko kolmikantayhteistyön rapautuminen niin kovin kamala asia?

Minä näen koko kolmikantayhteistyön lähinnä jarrutusmekanismina ja vastuunväistelyaparaattina. Tämä mennyttä maailmaa, jos sitäkään, edustava järjestelmä on niin aikansa elänyt, että se saa luvan mennä.

Kolmikantayhteistyöllä on joskus ollut ainakin de facto mandaatti kun työntekijät kuuluivat liittoihin, työsuhteet olivat perinteisiä, valtaosa työstä tehtiin tehtaassa ja poliitikot kulkivat Moskovan talutusnuorassa. Tässä maailmassa asioiden siirtäminen pois poliittisesta prosessista poisti siitä ulkopoliittisen ulottuvuuden ja työmarkkinajärjestöt puolestaan edustivat merkittävää osaa ihmisistä ja firmoista.

Nyt Suomessa on lupa tehdä sisä- ja työmarkkinapolitiikkaa ilman, että se heijastuu idänkauppaan eikä tätä politiikkaa tehtäessä muutenkaan tarvitse välittää tuon taivaallista siitä, mitä mieltä ryssät sattuvat asioista olemaan. Työmarkkinajärjestöt toisaalta eivät enää edusta samalla lailla kaikkia.

Nuorten työsuhteista valtaosa on jo epätyypillisiä ja kun aikaa kuluu 10-20 vuotta, tilanne koskee jo koko palkansaajakenttää. Työnantajajärjestöt taas edustavat auringonlakun aikaa eläviä konglomeraatteja ja valtaosa uusista työpaikoista syntyy uusille aloille ja uusiin yrityksiin, jotka ovat niin pieniä, että EK ei niistä ole juurikaan kiinnostunut.

Kolmikantatyö siis tarkoittaa tänä päivänä sitä, että poliitikot voivat väistellä vastuuta. Menneen maailman puoli työmarkkinoista voi istua turisemassa keskenään muistelemassa pysähtyneisyyden aikaa ja vanhoja hyviä aikoja kun keskeiset työmarkkinaratkaisut tehtiin Palacen kabineteissa ympärikännissä, herroja kun oltiin.

Tämä sivuaa suoraan kirjoitustani siitä, että työmarkkinoiden pelisääntöjä on saatava enemmän lainsäädännön piiriin yleissitovista työehtosopimuksista ja jätettävä liittokohtaiset sopimukset vain siihen, että tarjotaan parempaa ja enemmän kuin mitä laki velvoittaa. Nyt vallankahva ei koske pitkällä tikullakaan työmarkkinoihin, vaikka siellä on selkeitä ongelmia. Aivan sama mitä siellä ehdottaa muutettavaksi, joku loukkaantuu verisesti ja iso vaaliavustus jää saamatta.

Kolmikantayhteistyöllä ja sitä sivuavilla asioilla tuntuu olevan vain jarruttava vaikutus. Asettamalla sopivan laajan kolmikantaisen työryhmän, kukin hallitus voi lykätä epämiellyttävän asian seuraavalle, sillä tuo työryhmä ei saa vaalikaudessa aikaiseksi mitään. Ei se saa mitään aikaiseksi vaalikauden jälkeenkään vaan tulos on kerta toisensa jälkeen samanlainen pannukakku kuin esimerkiksi SATA-komitean työ.

Se, että kaikki asiat päättyvät aina riitoihin työmarkkinajärjestöjen välillä eikä menneiden vuosien konsensusta enää saavuteta, ei ole osoitus ja todiste siitä, että asenteet ovat koventuneet vaan siitä, että meillä on todellisia ongelmia, joiden korjaaminen ei ole yksinkertaista. Kun ongelmat olivat pieniä ja suljetussa taloudessa ei tarvinnut välittää pahemmin kustannuksista, kolmikantayhteistyö saattoi hyvinkin sopia asioista. Jos sopimus ei ollut hyvä palkansaajille, revalvoitiin ja jos se ei ollut hyvä vientiteollisuudelle, devalvoitiin. Lopulta ei muuttunut juuri mikään.

Nyt pitäisi keksiä kokonaan uutta.

Pitäisi miettiä, miten sosiaaliturva nivotaan yhteen pätkä- ja silpputyön kanssa ilman kohtuutonta epävarmuutta, tuloloukkua ja turhaa byrokratiaa. Samalla pitäisi miettiä, miten tämä lysti oikein rahoitetaan, ja pitäisi myös miettiä, mistä Suomeen saataisiin puoli miljoonaa uutta yksityisen sektorin työpaikkaa, jotta julkista sektoria voitaisiin hieman keventää.

Toisaalta pitäisi miettiä, miten eläkejärjestelmä saadaan kestämään ja miten saataisiin ihmiset viihtymään työelämässä joko täysillä tai osa-aikaisesti nykyistä pidempään. Työmarkkinoille pitäisi luoda dynamiikkaa kyykyttämättä kuitenkaan palkansaajaa kohtuuttomasti vaan palkansaajan mahdollisuutta ennustaa elämäänsä ja ansioitaa vahvistaen.

Ei tähän kykene kolmikantatyö. Tehtaanjohtajaa ja Metalliliittoa ei kiinnosta edes etäisesti, miten osa-aikaisen luovan työn palkkaus ja ehdot pitäisi sopia, sillä tällaista työtä ei ole olemassa kummallekaan. Hallitus taas voi luimia kerta toisensa jälkeen vastuusta asettamalla kolmikantatyöryhmiä, joiden riitaisa lopputulos kolmen vuoden päästä olisi voitu todeta jo ryhmää perustettaessa.

Minä en näe muuta keinoa kuin kaataa tämän kolmikantaisen sopimisen kulissin, sillä se ei ole enää mitään muuta.

Hallitus ja eduskunta hoitakoot jatkossa päätöksenteon itsenäisesti etujärjestöjä ainoastaan lausunnon antajina käyttäen. Työmarkkinajärjestöt taas voivat hoitaa edelleenkin jäsentensä edunvalvonnan parhaaksi katsomallaan tavalla.

Jos asiat menevät politiikassa poskelleen, niihin voi hakea muutosta äänestämällä. Jos asiat menevät poskelleen itsekseen maailman muuttuessa, mutta niitä ei voida korjata ellei vuosikausia istuva työmarkkinatyöryhmä ole yksimielinen, asiat hajoavat käsiin pikku hiljaa ja korjaavat toimenpiteet jäävät puuttumaan.