Olen yrittänyt totutella elämään itsekseni, ja projekti ei ole edennyt suinkaan huonosti.

Tähän on ollut tottuminen,sillä naiset noin pääsääntöisesti katsovat minua kolmella tavalla: nenänvartta pitkin, läpi, tai kaverina. Ja kuten tiedämme, näiltä teiltä ei ole paluuta sinne kiinnostavien kastiin.

Eilen matkalla Helsingistä kotiin minua kuitenkin suorastaan kyrsi, että siellä on sitten vain koti. Siellä ei ole ketään, jota olisin saanut halata. Läheisyyttä kaipaan minäkin, ja sen puute sitten hyökkää juuri silloin kuin sitä tarvitsisin. Hyökkää se usein muutenkin, mutta oheistoiminnalla voi karkottaa aivan mitä hyvänsä. Mutta kun keksii oheistoimintaa, ei ole oikein mitään, johon voisi luottaa.

16-vuotiaana ajattelin, että 18-vuotiaana minulla on tyttöystävä ja visio naimisiin menosta. 18-vuotiaana ajattelin, että 20-vuotiaana minulla on vakavasti otettava tyttöystävä ja visio naimisiin menosta. 23-vuotiaana minulla olikin sellainen, mutta ryssin sen. 25-vuotiaana mietin, että 30-vuotiaana minulla on perhe ja lapsia. 30-vuotiaana mietin, että 35-vuotiaana minulla on perhe ja lapsia. 35-vuotiaana totesin, että en viitsi kiusata enää itseäni.

Toiveiden tynnyri ei ole silti kadonnut mihinkään.

Jännitys tiivistyy.