Tätä asiaa on vatvottu siellä täällä enkä ajatellut palata tähän enää kovinkaan usein, mutta menköön nyt vielä tämän kerran.

Nyt nimittäin on kuultu normaali valitus siitä, että markkinatalous ei toimi. Timesin pääkirjoitus parin päivän takaa kirjoitti puolestaan siitä, että nimenomaan kriisi on osoitus siitä, että markkinatalous toimii. Ongelmayritykset ajautuvat nurin ja omistajat menettävät rahansa. Pankkien toimiva johto on potkittu pois. Hyvässä kunnossa olevat pankit ostavat pilkkahintaan kilpailijoitaan ja nurkkaavat markkinat seuraavaa nousukautta ajatellen.

Vasemmiston suunnasta niin USA:ssa kuin Englannissakin on kuultu tavanomainen valitus siitä, ettei tällaisia bisneksiä saa jättää yksityisten vastuulle vaan yhteiskunnan sääntelyä tarvitaan. Tässä he ovat tavallaan oikeassa, mutta sitten kuitenkin menee hiukan pieleen. Pankkibisnes ei ole aikoihin ollut vapaata vaan sitä säännellään ja sitä valvotaan. Pankkivalvonta ja keskuspankkitoiminta ovat nimenomaan valtiollisia keinoja vaikuttaa rahoitusjärjestelmän toimintaan.

Voimme tietysti syyttää pankkiireja siitä, että he ovat olleet ahneita, mutta koska heille maksetaan tästä ahneudesta, syytös haiskahtaa hieman ontolta. Tämänpäiväinen Times kiinnitti huomiota siihen, että vastuussa ovat myös keskuspankit ja pankkivalvojat, sillä ne antoivat kiinteistökuplan rakentua koko vuosituhannen alun eivätkä ne tehneet mitään. Ainakin Englannissa päätös lienee ollut osittain poliittinen, sillä korkotason pompsauttaminen olisi ollut myrkkyä asuntovelallisille, joita on äänestäjäkunnassa liikaa.

Pankkikriisit USA:ssa, Suomessa, Japanissa, Englannissa ja oikeastaan kaikkialla muuallakin tuntuvat aina lähtevän liikkeelle kiinteistömarkkinakuplasta. Tämän kuplan syntymistä voi säännellä korkotasolla ja veroratkaisuilla jo nytkin, eli aseita sinänsä on olemassa. Puuttuu poliittista tahtoa käyttää niitä, koska päätökset yleensä ovat kansalaisen kannalta epämiellyttäviä.

Kirjoitin joku aika sitten siitä, kuinka mennyt kymmenen vuotta on ollut täysin poikkeuksellista aikaa maailman taloushistoriassa kun samaan aikaan ovat osuneet ripeä talouskasvu, halvat raaka-aineiden hinnat, rajusti kohoavat palkat, matalat korot ja laskevat kulutustavaroiden hinnat. Tällä synnytettiin reippaasti lisää rahaa kiertoon ja se päätyi kiinteistömarkkinoille, kuten sillä usein on tapana päätyä. Raha- ja veropolitiikalla on lähinnä ruokittu kasvua eikä hillitty sitä, ja nyt on sitten tuloksena jälleen yhden kuplan puhkeaminen sekä perinteinen syyn kippaaminen pankkiirien niskoille

Tämä kriisi kertoo meille siitä, että pankkivalvontaa on pakko kehittää, ja rahapolitiikan ei saa antaa olla työllisyyspolitiikan väline.

Pankkivalvonnassa tarvitaan ajattelutapamuutos. Nyt valvoja tutkii lähinnä pankkien ilmoituksia omista taseistaan ja riskeistään. Kun subprime-puhalluksessa huonot lainat naamioitiin hyviksi, missään ei näyttänyt olevan riskejä, ja valvoja oli pääosin tyytyväinen. Koska tämä ei ole viimeinen kerta kun monimutkaisilla instrumenteilla onnistutaan naamioimaan paska konvehdiksi, valvontaa pitäisi lähestyä skenaarionäkökulmasta. Jos pankkivalvoja pyytää pankkeja näyttämään, missä heidän kiinteistömarkkinariskinsä on ja mitä sille tapahtuu kun kaiken hinta laskee ympärillä 25%, vastaukset kertovat meille jotakin.

Jos pankki on sen jälkeen ongelmissa järjestämättömien luottojen kanssa ja riskit on asianmukaisesti ilmoitettu, kyseessä on tietoinen riski, jonka pankki saa ottaa. Jos taas vastaukset antavat ynmnärtää, että mitään ongelmia ei olekaan, koska kaikki lainakanta on parasta A-luokkaa, tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja, koska se on merkki siitä, että jossain on mätää, joka on maisemoitu. Tässä kohtaa emme vielä tiedä, mikä keino on tällä kertaa keksitty, mutta kun sitä tiedetään tämän perusteella lähteä etsimään, se kyllä löydetään.

Rahapolitiikka taas pitää valjastaa kuplien torjuntaan eikä työvoimapolitiikkaan. Työttömiä meillä on aina riesanamme, joten missä hyvänsä markkinatilanteessa voidaan perustella matalaa korkotasoa työllisyyden parantamisella.

Jostain syystä emme ole vielä nähneet suurtakaan tunnustusten aaltoa, jossa poliitikot ottaisivat vastuunsa kymmenen vuoden virheellisestä politiikasta. Eikä sellaista varmaan nähdäkään, koska pankkiirien syyttäminen on helppoa, ja koska pankkiirit ovat iljettäviä herroja eivätkä mukavia duunarinystävädemareita, heidän syyllisyytensä ei kaipaa edes suurensuuria todisteita tuekseen.