Julkisen sanan neuvoston pomo on sitä mieltä, että tarvitaan joku JSN:ää vastaava elin myös arvostelemaan yksityishenkilöiden nettikirjoituksia.

Ajatus on moneltakin kannalta älytön. Ensimmäisenä hän tuntuu unohtavan, että hänen edustamansa JSN on tiedotusvälineiden keskinäinen kerho, jolla on valtaa vain siksi, että sille halutaan sitä antaa. Sen päätökset eivät sido ketään eikä sillä ole mitään viranomaisasemaa. Nyt kuitenkin ehdotuksessa “nettivaltuutetuksi” hän pohtii, pitäisikö tälle pienvisiirille kuitenkin antaa joku viranomaisstatus, jotta tuo taho voisi jakaa velvoittavia päätöksiä tai jopa määrätä “rahallisia sanktioita” eli siis suomeksi sakkoja. En ole koskaan ollut suuri oikeusjärjestelmän yksityistämisen kannattaja, eikä ajatus siitä muuksi muutu vaikka se yritetään naamioida joksikin lehdistön itsesääntelyä muistuttavaksi.

Näin JSN:n itsesääntelyominaisuudesta johdetaan näppärällä tiikerinloikalla netin valvontaelin, joka ei ole saanut mandaattiaan nettiin kirjoittavilta vaan perinteisen median lobbaamilta poliitikoilta. Minä en koskaan ole ollut kaksinen insinööri ja vielä huonommin olen pärjännyt logiikan pimeissä metsissä, mutta jos minäkin ymmärrän tämän rinnastuksen kestämättömyyden, joudun toteamaan, että ehkäpä Pekka Hyvärinen on sittenkin parempi JSN:n byrokraattina kuin lehtimiehenä, sillä hänen kirjoittamiensa juttujen lukijoille välittyisi maailmasta vähintäänkin kummallinen kuva.

Netti on kuulemma arvokas asia. Jopa niin arvokas, että sen arvokkuus pitää säilyttää poistamalla vapaus ja korvaamalla se byrokratialla. "Ajatteluun ei mahdu, että netin fantastisia mahdollisuuksia tärvätään herjauksiin, vihapropagandaan, pornografiaan, terrorismiin, väkivaltaan sekä lasten ja nuorten elämää tuhoaviin aineistoihin. Tämäntyyppisten sivustojen karsiminen ei mielestäni ole sensuuria"

Erityisesti herjaukset, vihapropaganda ja “lasten ja nuorten elämää tuhoavat aineistot” ovat mukavia kuminauhakäsitteitä, jotka voidaan määritellä tarkoittamaan aivan mitä hyvänsä. Esimerkiksi tämä kirjoitukseni voisi aivan hyvin olla herjaava kun tarpeeksi tarkasti katsotaan, koska arvostelen Pekka Hyväristä ja hänen lahjojaan lehtineekerinä, enkä ole antanut hänelle tilaisuutta tulla kuulluksi ja kirjoittaa vastinetta.

Kuten tiedämme, nettikirjoittelun hyvä asia on juurikin se, että se on vapaata. Se tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden tulla kuulluksi. Se ei tule ikinä korvaamaan toimitettua mediaa, koska nettikirjoittelussa ilman kirjoittajan tuntemista ei voi välttämättä tietää, onko kirjoittajalla agenda ja jos on, mikä se on. Mutta uusien ajatusten esittäminen on ollut viimeiset kymmenen vuotta jokaisen ulottuvilla eikä toimitetun median yksinoikeus.

Tässä mielessä voimme miettiä, mikä saa JSN:n pomon kirjoittamaan tekstiä, jonka todennäköisesti itsekin tietää sekä typeräksi, vääräksi että mahdottomaksi toteuttaa. Aikaisemmin tiedotusvälineet ovat olleet kuninkaantekijöitä. Ne ovat päättäneet, mistä ihmisille kerrotaan ja mistä ei, ja ketkä saavat äänensä kuuluviin hyvässä sävyssä ja ketkä pahassa. Tämä on tarkoittanut rajatonta valtaa. Esimerkiksi käydyt kunnallisvaalit kertovat meille tuloksellaan, että rahvaalla on inhottavasti mahdollisuus saada tietoa muistakin kuin virallisista tuuteista ja äänestää väärin.

Maan ääniharava taisi olla Osmo Soininvaara tai ainakin hän oli top kolmessa. Tietysti Ode on tunnettu poliitikko, mutten muista nähneeni hänen nimeään lehdissä viime vuosina juurikaan. Nettipersoonana Soininvaaralla lienee sen sijaan aika paljon lukijoita, itsekin hänen ajatuksiaan luen. Lehdistö on puffannut Vihreistä nuoria naisia koko vaalikauden ja siitä huolimatta epätiedostavat dinosaurukset äänestivät Soininvaaraa huomattavasti sankemmin joukoin.

Yksikään perussuomalainen paitsi Timo Soini ei saanut mitään positiivista huomiota lehdistössä vaalien alla eikä myöskään aikaisemmin. Siitä huolimatta esimerkiksi Jussi Halla-Aho ponnisti maan ääniharavalistalla johonkin viidentoista paikkeille. Tämä on ainoastaan aktiivisen nettikirjoittelun ansiota, mikä lienee asia myöskin muiden persujen kärkinimien kohdalla. Julkinen sana yritti vaieta epämieluisat asiat pois silmistä ja pois mielestä, mutta ei se enää onnistunutkaan. Ja ensi vaaleissa se onnistuu vielä huonommin.

Perinteisessä mediassa on edessä asennemuutos. Tähän mennessä väki on pitänyt siellä itseään ennen kaikkea vaikuttajina. Siellä pitäisi muuttua enemmän tiedottajan suuntaan ja tehdä pesäeroa internetin voimakkaasti asenteelliseen ja propagandistiseen sävyyn. Sanomalehtiä luetaan, jos niistä saa uutta tietoa, jonka lähdekritiikkiin ei tarvitse käyttää runsaasti aikaa. Ja jos siellä näkee asioita käsiteltävän laaja-alaisesti eikä jotakin näkökantaa julistaen.

Tämä voi olla hankalaa, koska halu vaikuttaa on koko ketjussa. Erkko puhuu harvoin mutta jos puhuu, hän olettaa kuolevaisten kuuntelevan. Päätoimittajatkin haluavat vaikuttaa kuten myös rivitoimittajat. Tästä roolista luopuminen voi olla kova pala. Joten helpompi on yrittää potkia vastaan ja leimata internet sensuuria tarvitsevaksi paikaksi, jossa herjaukset ja väärät mielipiteet vaaniskelevat.

Tosin meidän ei lie syytä panna suuremmin painoa kirjoitukselle, joka sortuu argumentaatiossaan kaikkien kyttäysaiheisten kliseiden äitiin “ajatelkaa lapsiamme”.