Ahtisaari haukkuu SDP:tä populismista. Samoja populismisyytöksiä on kuultu muualtakin. Niin SDP:n sisältä kuin ulkopuoleltakin.

Populismista näyttää tulleen jonkunnäköinen hanttipakan pohjimmainen kortti. Se on jotenkin paha asia, ja kun epämiellyttäviä asioita tai näkemyksiä ei haluta käsitellä ja vastata niihin asiallisesti, todetaan vain näiden epämiellyttävien asioiden olevan populismia, ja silloin niihin ei tarvitse vastata mitenkään.

Populismisyytöksiä on herunut sekä maahanmuuton rajoittamista suosittelevien puheenvuorojen että Kreikka-lainan äänestyksen perusteella.

Missä näissä asioissa oikein pesii populismi? Kreikka-laina on politiikkaa puhtaimmillaan. En minä tiedä onko Kreikan lainoittaminen oikein vai väärin, ja jos minä en kaikkien asioiden erityisasiantuntijana tiedä tätä, miten sitä voitaisiin odottaa kansanedustajalta tai puolueen politrukilta? Nyt siis kysyttäessä tässä asiassa jaa vai ei, jaa-äänestäneet ovat suoraselkäisiä ja ei-äänestäneet populisteja, mistä voi päätellä, että populismi on ainakin tässä asiassa yhtä kuin hallituksen esityksen vastustaminen.

Miten ihmeessä politiikkaa voidaan tehdä ja tarjota vaihtoehtoja harkittavaksi, jos kaikki muu paitsi määkiminen lammasmaisesti on populismia, josta kuuluisi hankkiutua eroon?

Maahanmuuttonäkemykset “maassa maan tavalla” ja “työperäistä maahanmuuttoa pitäisi rajoittaa työttömyyden takia” olivat nekin populismia. Gallupin mukaan tosin valtaosa demareista oli samaa mieltä näistä asioista, mutta mitä väliä sillä on? Populismin määritelmähän taitaa olla se, että kerrotaan kansalle, mitä kansa haluaa kuulla. Maahanmuutossakin on siis olemassa vain yksi “sallittu” mielipide, eli maahanmuuttajia tarvitaan runsaasti lisää aivan kohta hyökkäävän huutavan työvoimapulan taltuttamiseksi, ja nähtävästi kaikkien muiden ajatusten tarjoaminen on populismia.

Poliittinen keskustelu jää vaimeaksi ja tympeiden fraasien varassa toimivaksi, jos kaikki eriävät mielipiteet voidaan sivuuttaa populistisina.

Itse asiassa koko populismisyytöskeskustelu on itsessään oire jostakin. Puolueiden ja edustuksellisen demokratian ideahan on se, että samanmieliset liittyvät yhteen ja yrittävät ajaa asioitaan parlamentaarisessa järjestelmässä.

Suomessa on kuitenkin painolastina Kekkonen, YYA, rähmälläänolo ja idänsuhdeliturgia. Kun kansan ääntä kuuntelevat poliitikot ovat populisteja ja näin ollen jotain alemman luokan väkeä, jota ei kuulu ottaa vakavasti ensinkään, tämähän kertoo meille, että poliitikko on parasta a-ryhmää vain, jos hän ei välitä kansan mielipiteistä tuon taivaallista. Tämä sisältää mielestäni implisiittisesti ajatuksen siitä, että poliitikkojen kuuluu yrittää selittää tyhmille ihmisille, miksi ihmiset ovat väärässä näkemyksineen.

Suomalaiset on kasvatettu tähän sodanjälkeisinä vuosina, sillä kansan ääntä ulkopolitiikassa saivat edustaa vain stalinistit ja k-linjan miehet. Kun Kekkosen koko hahmo keskittyi nimenomaan ulkopolitiikkaan, sama rähmälläänolon kulttuuri vyöryi sisäpolitiikkaankin, ja punamultamiehet vain oppivat olemaan välittämättä mitään ihmisten näkemyksistä, sillä he pysyivät vallassa muutenkin.

Ei tässä kulttuurissa mitään tervettä ja vaalimisen arvoista ole. Se on voinut olla ulkopolitiikassa järkevä valinta vaaran vuosina, mutta sen venyttäminen 2000-luvulle kaikkiin asioihin on vain osoitus siitä, että poliitikot eivät edelleenkään ymmärrä olevansa palveluskuntaa.