Suomessa on jokseenkin järjetön mutta kepulismia ruokkiva Helsinki vastaan muu Suomi -asetelma.

Juuri tuossa keskustelimme asiasta kun annettiin ymmärtää, että nykyiset suomalaismiehet ovat täysin vellihousuja kun eivät enää osaa kaataa ja nylkeä karhua omin pikku kätösin, sitten rakentaa savupirttiä ja lopuksi huutaa perkele itse rakennetusta ulkohuussista kun pyyhkimiseen käytetyt päreet ovat lopussa.

Tämä pitää sinänsä paikkansa. Harva enää osaa näitä taitoja. Mutta pitääkö niitä nykyisen kaupunkilaisen edes osata? Ovatko he huonompia ihmisiä kun eivät osaa jotain epärelevantteja perinnetaitoja, mutta tietävät jotain siitä, miten käyttäydytään ja pukeudutaan ihmisten ilmoilla? Tai miten pyöritellään Suomen suurimpia bisneksiä? Eivät varmastikaan, mutta miksi tuo esitetty harhaoppi elää edelleen sitkeästi?

Kaupungistumisellahan on ollut tärkeä historiallinen tehtävänsä länsimaisen sivistyksen luomisessa. Tuo sivistys on synnytetty kaupungeissa, kuten myös luotu valtaosa tieteestä, taiteesta ja kulttuuristakin. Se ei vähennä alkutuotannon ja maaseudun arvoa tai tarpeellisuutta, koska kaupunkeja ja niiden joutilasta porvaristoa ei olisi, jos ei olisi tehokasta alkutuotantoa ja jakeluketjua. Kaupungin “idea” on ollut juurikin siinä, että se on koonnut samaan paikkaan suuren joukon ihmisiä, joiden valveillaoloaika ei kulu päivittäisen leivän hankkimiseen. Näiden ihmisten yhteistyön ja joutilaan ajan tuloksena on syntynyt uusia, maailman valloittaneita ajatuksia. Ja yritystoimintaa, jonka pääomat hyödyttävät koko yhteiskuntaa ympärillään eivätkä vain pientä pellon laidalla asuvaa joukkoa.

Suomessa nuiva suhtautuminen kaupunkilaisiin ja erityisesti Helsinkiin on pitkän aivopesun tulos.

Suomalainen viihde ja kirjallisuus on lähes puhtaasti asetelmaltaan sellaista, että tarinan konna on paljasjalkainen helsinkiläinen ja tarinan sankari on “perinteinen suomalainen mies”, joka on kotoisin maalta ja haikailee takaisin kuusen juurelle nikkaroimaan ulkovessaan parempaa kattoa ja kääntämään rivakasti kompostia, mutta olosuhteiden pakosta on joutunut Helsinkiin ja joutuu vasemmalla kädellään peittoamaan ilkeät ja kunniattomat mutta tyhmät helsinkiläiset.

Suomen murteista ainut, jossa on jotain epäilyttävää, on kulloinkin Helsingissä puhuttava kieli. Kaikkia muita vaalitaan ja niiden arvo ja rikkaus tunnustetaan ja niiden kohtalosta ollaan huolissaan, Helsingin murre taas on jotain epämääräistä ja henkisesti köyhää mongerrusta, josta ihmiset pitäisi jollain tavalla vierottaa ja ainakin estää sen tarttuminen Oikeita Murteita puhuviin ihmisiin, jotka ovat kosketuksissa pääkaupunkiseudun kanssa. Itse asiassa Helsingissä puhuttavasta kielestä ei edes käytetä sanaa murre, vaan sitä kutsutaan yleiskieleksi ikään kuin se olisi jotenkin vähempiarvoinen ja eri tavalla syntynyt puhetapa kuin maakuntien tapa sanailla.

Kevyt musiikki on Helsinki-kaunan ehtymätön kaivo. Muistamme lukuisia tuotoksia, joissa lauletaan kaupunkiin pakotetusta ihmispolosta, joka haikailee takaisin Lappiin, Pohjanmaalle, Savoon, Karjalaan, Kainuuseen tai yleisesti vain maalle “kotikuusen juurelle”. Muistammeko yhtäkään iskelmää, jossa kerrottaisiin maalla väkisin asuvasta, joka kaipaa hirveästi pois Persejönsesteristä Helsingin yöhön? Minä en ainakaan muista, mutta ehkä sellainenkin on tehty. Kantaaottavampaa tuotantoa löytyy esimerkiksi Juha Vainiolta, joka laulaa Helsingin herrain salongista tai Helsingin herroista ja Lyyli Leväperästä.

Minulle tulee mieleen yksi Helsinkiin positiivisesti suhtautuva iskelmä, ja sekin on vuodelta 1952. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.

On kansanperinteen kaltaista viisautta olla sitä mieltä, että Helsingissä ollaan tylyjä ja ilkeitä ja maalla ollaan kivoja ja mukavia. Minulle asia ei ole konkretisoitunut millään tavoin, Helsinkiin muutettuani ja siellä pidempään asuttuani. Jos tarvitsee apua johonkin, sitä kyllä saa, aivan samalla tavalla kuin kaikkialla muuallakin. Paikallinen väki otti minut aivan asianmukaisesti vastaan ja osaksi porukkaa Helsinkiin muutettuani eikä kukaan ollut missään vaiheessa kiinnostunut siitä, olinko syntynyt Kätilöopistolla vai Naistenklinikalla.

Mutta asenteet elävät ja niitä ylläpidetään.

Harmitontahan paikkakuntien välinen nahistelu sinänsä on. Mutta harmilliseksi se muuttuu silloin kun ei ymmärretä pääkaupunkiseudun arvoa Suomen talouden veturina. Uudet asiat tulevat edelleenkin syntymään kaupungeissa. Nyt vain isoja kaupunkeja on maailmalla vaikka kuinka, ja Intiasta löytyy kymmeniä väkimäärältään Suomen kokoisia paikkoja. Näin ollen kyse ei ole siitä, pärjääkö Mikkeli kilpailussa maailman metropoleja vastaan vaan siitä, pärjääkö Suomi.

Suomi taas pärjää tai on pärjäämättä pääkaupunkiseudun voimalla. Tämä on aluepoliittisesti ikävä ajatus, mutta valitettavasti totta. Pääkaupunkiseudulla on ainoana paikkana millään tavoin kriittistä massaa houkuttelemaan ulkomaisia nimiä tekemään juttuja ja olemaan mukana tieteiden ja taiteiden kehityksessä. Ei se tarkoita sitä, että muu Suomi pitäisi väkisin näivettää. Osa Helsingin kautta virtaavasta rahasta päätyy maaseudulle, ja osa maailman parhaista keksinnöistä on tehty maaseudulla. Kyseessä ei pitäisi olla minkäänlaisen kilpailuasetelman vaan symbioosin.

Tätä symbioosia ei vain haluta nähdä kun ylläpidetään väkisin mielikuvaa siitä, että Oikea Suomalaisuus on sitä, joka on maaseudulla, ja kaupungeissa on aina sorruttu revisionismin suohon.