Kauppalehti kirjoittaa tänään näin.

Olen periaatteesta hyvinkin samaa mieltä. Olen nähnyt kansainvälisessä ympäristössä johtajia, jotka ovat tulleet vähän sieltä täältä, ja suomalaiset ovat ruotsalaisiin, tanskalaisiin, brittiläisiin tai saksalaisiin kollegoihinsa verrattuna sangen hyviä. Ei siksi, että he olisivat jotenkin älykkäämpiä tai lahjakkaampia kuin ne muut, vaan siksi, että suomalainen kulttuuri ei sisällä kovin paljon imperialistisia elementtejä, ja näistä lähtökuopista on helppoa ammentaa. Amerikkalaiset johtajat ovat yllättäen aika hyviä myös.

Suomalaiseksi asenteeksi väitetty "mitähän ne meistä ajattelee", olkoon totta tai ei, ei ole ollenkaan huono tapa lähestyä asiaa kun kootaan kansainvälinen tiimi ja nimitetään joku sen johtoon. Kulttuurieroja on kaikissa kansainvälisissä ryhmissä, tiimeissä ja firmoissa, ja ne pitää hoitaa jotenkin.

Yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole niistä suoriutua, mutta vääriä on runsaasti. Vääriä yhdistää se, että johtaja lähtee oman kulttuurinsa etevämmyydestä. Tästä ei seuraa kuin purnausta ja hammasten kiristystä, sillä juuri kukaan ei halua kuulla tulevansa takapajuisesta banaanimaasta, jossa ei osata edes solmia kengännauhoja oikein.

Tanskalaiset ovat tämän lajin mestareita, britit ovat aika hyviä myös. Ei ole olemassa teoreettistakaan mahdollisuutta, että missään muualla kuin Tanskassa voitaisiin keksiä mitään huomionarvoisaa, joten "kansainvälinen yhteistyö" tarkoittaa tanskalaiselle sitä, että muiden kuuluu kuunnella silmät ymmyrikäisinä kun juutti kertoo, kuinka ihana paikka Tanska on ja verotkin ovat vain 60%, mikä on todella halpa hinta tästä paratiisista. Bisnestä ei kannata tehdä missään muualla kuin Tanskassa, sillä reipasta viiden tunnin työpäivää pakertavat juutit osaavat ainoina maailmassa tehdä mitään oikein ja ahkerasti.

Ruotsalainen tapa on hieman ovelampi. Ruotsalainen johtaja, vaikka olisi kuinka kovanaama, painottaa pehmeitä ja pullantuoksuisia asioita, jotka eivät lopulta vaikuta mihinkään. Kerrotaan, että tämä pehmeys ja pullantuoksuisuus on ruotsalainen tapa ja se on maailman paras ja tuottaa maailman tyytyväisimpiä työntekijöitä ja kun vain teemme näin, bisnes kukoistaa. Tämän savuverhon lävitse pitää kuitenkin nähdä, ja huomata kyseessä olevan puhtaan ruotsalaisen imperialismin. Kun vain ruotsalainen oivaltaa kaikki sikäläisen työelämän pullantuoksuvalehtelun nyanssit, kansainvälisessä bisneksessä ruotsalainen suurvisiiri nimittää ympärilleen ruotsalaiset pienvisiirit, ja kaikki muut kansallisuudet ovat sivuraiteella, paitsi jos ovat sisäistäneet Vadelmavenepakolainen -teoksen ja yrittävät olla ruotsalaisempia kuin ruotsalaiset itse.

Britti on sisäistänyt imperiumin. On olemassa Englanti, sangen kelvolliset liitännäisalueet kuten Skotlanti ja Wales, siedettävät siirtomaat, epäilyttävän ranskalaiselta kuulostava Eurooppa, ja barbaarien muu maailma. Hieman huonommin englantia puhuvaa pidetään helposti idioottina, mikä hukkaa äärettömästi lahjakkuutta. Tehokkuuden käsite on britille tuntematon, tai ei ole, mutta hän ei tiedä, mitä se tarkoittaa, ja niin turhaa asiaa ei olekaan, ettei siitä voi järjestää puhelinkonferenssia, johon tuo britti ei todennäköisesti itse vaivaudu paikalle, koska oli tekemässä tärkeämpiä asioita.

Arroganssi ei ole johtajalle koskaan ansio, vaan hyvä johtaja osaa motivoida ihmisiä tekemään oikeita juttuja ilmankin. Hyvän johtajan toimenkuvaan kuuluu myös fokuksen pitäminen siinä, mitä firma oikein on tekemässä ja missä se bisnes on, sen sijaan, että hän ylentää itsensä oman kotimaansa yhteiskunnan erinomaisuuden puolestapuhujaksi ja muiden säälijäksi.

Amerikkalainen tekee tässä merkittävän poikkeuksen, sillä arrogantteja ne kyllä siellä osaavat olla kuten nousukasvaltioissa tapana on, mutta heidän ainut motivaattorinsa on raha. Heillä on "American way", mutta koska siihen kuuluu rahan kahmimista, on aivan mahdollista ehdottaa heille parempaa tapaa tehdä asioita, jos siten saa enemmän rahaa, ja tällainen ehdotus onkin tämän Amerikkalaisen Tien mukaista, vaikka ehdotuksen tekijä onkin hämäräperäinen sosialisti jostain maasta, jonka nimeä amerikkalainen ei ole ennen kuullutkaan.

Suomalainen tapa pitää uusien ihmisten kanssa tuntosarvet ulkona ja katsoa, miten eri ehdotuksiin reagoidaan, on aika terve. Vaikka on käynyt mitä valmennuksia ja kuunnellut kulttuurierokonsulttien saarnaa, ei millään opi kaikkea näistä kulttuureista ja vaikka oppisikin, yksilökohtaiset erot jäävät sinne. Yhteiset toimintatavat pitää sopia, mutta jos se tehdään hieman tunnustellen eikä julistaen, että tämä on ainoa oikea tapa tehdä asioita siksi kun minä tulen maasta, joka on keksinyt kaikki ainoat oikeat tavat kaikissa asioissa, vastaanotto on suopeampi.

Suomalaisessa johtamisessa on mukavahko balanssi edessä seisomista ja käskemistä, ja toisaalta kuuntelua ja metodien muokkausta kuullun mukaan. Monet kulttuurit ovat paljon hierarkisempia kuin pohjoiseurooppalaiset, joten pomo, joka vain perustaa komiteoita miettimään asioita, ei saa aikaiseksi mitään, koska idästä ja etelästä tuleva väki on tottunut siihen, että pomo käskee mitä tehdään.

Toisaalta suomalaisessa luonteessa ei ole "olen Suomesta ja tiedän siis kaikki maailman asiat" -piirrettä, joka tuo helposti tullessaan "not invented by me" -tyrmäyksen muiden tekemiin ehdotuksiin. Jos alaisilla on hyviä ideoita, suomalainen pomo saattaa jopa kuunnella niitä, sillä hänen arvovaltansa ei kärsi tunnustaa, että oma idea oli huono ja että tuo on paljon parempi.

Suomalainen johtaja ei ole täydellinen, mutta ehdottomasti maailman parhaimmistoa. Ikävä ongelma on se, että suomalaiset yritykset ovat kansantalouden pienen koon takia pieniä, ja yrityskaupoissa suomalainen firma on useimmiten se ostettu. Yrityskulttuuri tulee ostavasta firmasta, suomalaisten vahvuudet sivuutetaan, ja lopputuloksena ylin johto pakkaa pahvilaatikkonsa ja lähtee heti kun se on sopimusten mukaan mahdollista.

Näin suomalainen osaaminen ja taito on siellä, mutta sitä ei pääse hyödyntämään kovinkaan monessa suomalaisessa firmassa.