Viime päivinä sekä Väyrynen että Pekkarinen ovat rientäneet kameroiden eteen selittämään, että kepun historiallisesti perin matalat kannatusluvut selittyvät Kreikan kriisillä ja sillä, että hallituspuolueena se päätti kannattaa Kreikan lainapakettia. Tämä päätös oli kuulemma kentällä perin epäsuosittu ja siksi puolueen kannatus on sukeltanut.

Minua tällaisena antimaalaisliittolaisen kansanrintaman edustajana poskelleen menevä analyysi lämmittää suuresti, sillä se tarkoittaa, että puolue ei myöskään kykene korjaaviin toimenpiteisiin.

Kun Kreikan kriisi ei syönyt minkään muun puolueen kannatusta eikä vaikuttanut niihin mitenkään, on aika vaikeaa kuvitella, miksi juuri kepulit olisivat tässä olleet eri asemassa. Kokoomuskin kannatti Kreikan tukipakettia, muttei siellä kannatukselle mitään tapahtunut. Demarit vastustivat, eikä sielläkään tapahtunut mitään. Vähäiselle huomiolle on jäänyt sekin fakta, että Kepun kannatus on ollut suunnilleen nykyisissä lukemissa jo ennen kuin koko Kreikan kriisiä oli olemassakaan.

Oireellista on sekin, että kuulemme Kreikkaa syyttävän analyysin juuri Väyryseltä ja Pekkariselta. Kyseinen kaksikko nimittäin on itse merkittävässä asemassa puolueen kannatuksen laskussa, ja kolmikkoa täydentää Matti Vanhanen, joka ei tällä kertaa liene pyytänyt mitään anteeksi keneltäkään. Murheellisuuden trion täydentää tuomiopäivän kvartetiksi Jarmo Korhonen. Jos kvartetti tarvitsee vahvistusta kvintetiksi, tarjoan sopraanoksi Sirkka-Liisa Sika-Fanttilaa, joka on yrittänyt selitellä jokaisen eläinsuojelurötöksen etelän median salaliitoksi, jolle nyt ei ainakaan tarvitse tehdä mitään muuta kuin antaa sikafarmareille lisää tukiaisia pr-kampanjan järjestämiseen.

Ennen henkilökysymyksiä on syytä huomata, että Kepun kannatusongelma on rakenteellinen. Kepulismi elää ja voi hyvin kepulandiassa, mutta etelän suurissa kaupungeissa Kepu ei menesty edelleenkään. Kun maaseutu tyhjenee, nuoriso muuttaa kaupunkeihin ja kaupungeissa junantuomat eivät silti äänestä kepua, se kertoo siitä, että kepuliskoista valtaosa muuttuu ihmisiksi suunnilleen Vantaan rajalla. Kun muuttoliike näyttää siirtävän vain ihmisiä eikä kepulaisuutta ja väki maaseudulla vähenee, on aivan selvää, että Kepun kannatus on rakenteellisesti laskeva. Persut lisäksi jäytävät kannatusta Pohjanmaalla ja parissa muussa paikassa.

Puolueen ykkösongelma kiteytyy järkyttävän huonoihin henkilövalintoihin. Matti Vanhanen nousi pääministeriksi vahingossa eikä ansioilla. Virkamiestyylinen henkilö pärjäsi tyydyttävästi virkamiesvaltaisen politiikan aikaan, mutta kun vaalirahoitussotku räjähti silmille ja olisi tarvittu karismaa ja rohkeutta tehdä pesäero menneeseen salailu- ja lahjusrahakulttuuriin, sitäpä ei Vanhaselta löytynytkään vaan tuloksena oli epämääräistä änkytystä. Yksityiselämän sotkut eivät ole Vanhasen asemaa helpottaneet, mutteivät ole pääsyy siihen, että Matti Vanhanen näyttää ja kuulostaa Matti Vanhaselta.

Jarmo Korhonen on maakuntien miesten mandaatilla heittämässä kapuloita etelän mandaatilla vaikuttavan Vanhasen rattaisiin. Korhosen suoranainen valehtelu päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ei ole jäänyt huomaamatta keneltäkään. Korhosen puhetapa, ruumiinkieli ja ilmeet tai niiden puute tuovat minulle mieleen kirvesmurhaajan, joten mitään karismaattista johtotähteä ei puolueelle löydy tästäkään suunnasta. Korhonen lienee monien omiensakin joukossa sangen inhottu mies, kun hän tuntuu olevan eräänlainen puoluetoimiston koskemattomuussuojaa nauttiva myyräntyöläinen.

Nelikon kruunaavat puheenjohtajataistoon näyttävästi lähteneet Väyrynen ja Pekkarinen.

Kepu kuvitteli saavansa puheenjohtajataistosta uutta nostetta, mutta liikkuva äänestäjäkunta katselee ihmeissään, kun kaksi menneen maailman miestä on kaapannut shown itselleen. Valituksi tullee Kiviniemi, mutta hän ei kovin hyviä eväitä tästä puheenjohtajataistosta saanut. Minä en edes tiedä, miltä Mari Kiviniemi näyttää enkä ole nähnyt yhtäkään hänen esittämäänsä ajatusta mistään, ja minä sentään seuraan politiikkaa.

Väyrysen ja Pekkarisen näkemyksiä on toistettu kyllästymiseen saakka, mikä panee miettimään, että heillä on vankkoja tukijoita tiedotusvälineissä. Sen sijaan, että olisi syntynyt show, jossa kenellekään ei jää epäselväksi, että nyt Maalaisliitto uudistuu, olemmekin saaneet kuulla Väyrysen kaunaisia mietteitä siitä, että Suomen liittyminen euroon oli virhe, Suomen liittyminen EU:hun oli virhe, Suomen lipsuminen K-linjalta oli virhe ja kaikkein suurin virhe oli se, ettei Väyrystä valittu Suomen kuninkaaksi heti Kekkosen kuoltua. Mauri Pekkarinen taas on kunnostautunut ydinvoima- ja risupakettimiehenä, ja Pekkarisen iltalypsy- ja pekkarointipolitiikka viimeisen 15 vuoden ajalta on tuoreessa muistissa. Harva haluaa antaa hänelle lisää valtaa.

Mari Kiviniemeä on pidetty puheenjohtajavaalin ennakkosuosikkina ja gallupitkin häntä tukevat, mutta näiden kahden dinosauruksen temmellys on jättänyt hänet täysin pölypilven varjoon. Sen sijaan, että hän olisi saanut nostetta tehtävään puheenjohtajan valintaprosessista, hän noussee puheenjohtajaksi lähes täydellisestä tuntemattomuudesta ja joutuu ensimmäisenä vastaamaan “kukas tämä hahmo oikein on” -ajatukseen. Kiire tulee, jos hän aikoo lyödä itsensä läpi ennen eduskuntavaaleja.

Kahden pysähtyneisyyden ajalla kasvaneen äijän kaapattua koko puheenjohtajataiston omaksi showkseen, käyttämättä jäi täysin tilaisuus yrittää huiputtaa kaupunkilaisia kuvittelemaan, että kepulismillakin on ihmisen kasvot. Väyrysen räksytys ja Pekkarisen kyläpolitikointi ovat vakuuttaneet jokaisen kannassaan horjuvan siitä, että Kepu ei muutu koskaan miksikään.

Kun politiikassa on lisäksi edessä nuorennusleikkaus, minun on vaikea keksiä, mitä nykyinen 20-25-vuotias näkee puolueessa, jonka puheenjohtajakandidaatit muistelevat kuinka elämä oli pullaa kun rajat olivat kiinni, Euroopasta pysyttiin kaukana, valuuttasäännöstely ja devalvaatiot köyhdyttivät kansaa, rakastava itänaapuri oli omaan mahdottomuuteensa kaatunut tyrannia ja ikiaikaisena presidenttinä oli joku Kekkonen.