Tätäkin asiaa on taas vaihteeksi selvitelty.

Tässä kuitenkin hieman paistaa läpi väitöksen tekijän tai uutisen kirjoittajan oma poliittinen maailmankatsomus, sillä ei asia nyt sentään aivan noin yksinkertainen ole.

Koululiikunta itsessään on pelkkä nöyryytysten sarja valtaosalle, ja tämä ei tee siitä erityisen suosiollista kouluainetta. Uutisen mukaan “rikkaan” on helppoa nauttia koululiikunnasta, mutta tässä mennään nyt kyllä hieman julistamisen puolelle. Oikeastihan kyse oli siitä uutisenkin mukaan, että urheiluseura-aktiivit viihtyvät myös koululiikuntatunneilla kun opettajat kehuvat kilvan pikku maitokannukisailijoita. Ja vaikka seuralahjakkuus rajoittuisi yhteen lajiin ja muissa lajeissa henkilö olisi keskinkertaisuus, yhden lajin hyvä karma kantaa kaikkialle. Toisaalta sanotaan urheiluseuratoiminnan vaativan rahaa.

Tässä on käynyt uutisoijalle looginen virhe. Jos on hyvä jossain seuralajissa, se tarvitsee rahaa, mutta rahalla ei tulla hyväksi missään urheilulajissa eikä pahemmin edes innostuta niiden toiminnasta. Järjestettyyn seuratoimintaan osallistuminen on siis merkki siitä, ettei kyse ole aivan perustulon varassa elävästä perheestä, mutta “rikkaudesta” se ei kerro mitään. Saamaten rikkaasta perheestä olevan lapsen ei ole mikään pakko ottaa osaa mihinkään seuratoimintaan ja vaikka ottaisikin siihen osaa, tällainen lapsi ei siellä välttämättä pärjäisi. Näin “rikkaus” ei ole mikään sellainen asia, josta seuraa koululiikunnasta nauttiminen. Esimerkiksi itse olisin aivan varmasti saanut lapsena ottaa osaa mihin hyvänsä urheiluseuratoimintaan eikä raha siinä olisi ollut mikään ongelma, mutta koska en halunnut, minua ei sellaiseen pakotettu, ja tämä “rikkaus” ei jalostunut miellyttäväksi koululiikunnaksi vaan aika vastenmieliseksi.

Toinen puoli uutista käsittelee “suosittuja”. Tässäkin vähän niin ja näin. Joukkuevalinnat epäilemättä ovat joillekin häpeän paikka, mutta asia on hieman monimutkaisempi. Itse olin aina se viimeisenä joukkueeseen valittu ja jos jengiä oli pariton määrä ja en kelvannut edes maalivahdiksi, päädyin tuomariksi tai joksikin muuksi tyhjäntoimittajaksi. Tämä ei kuitenkaan minua sen kummemmin nöyryyttänyt tai loukannut. Tiesin, etten osaa mitään, mutta koska olin hyvä monissa muissa asioissa, minua ei laisin häirinnyt se, etten ollut hyvä tässäkin. Nämä häpeätilanteet ovat ehkä edessä ennen kaikkea niillä, jotka eivät oikein pärjää missään asiassa. Kun lukuaineet koulussa ovat tuskaa, kädentaitoaineissa on peukalo keskellä kämmentä ja liikuntatunnilla tulee viimeinen nöyryytys, oppilaan on vaikea kokea onnistumisen iloa missään.

Näissä asioissa on kuitenkin myös ajatuksia herättävä puoli, vaikka uutinen ei kenties aivan eksakti ollutkaan.

Ylipäätään se, että joku vähäistä suurempi joukko kokee kouluopetuksen nöyryyttävänä eikä opettavaisena, on merkillepantavaa. Mikään aine ei tästä varmasti ole täysin vapaa, mutta liikunta on erityisasemassa. Varmasti on opettajia, jotka eivät puutu siihen, että lukuainetunnilla väärin vastaava saa osakseen jotain ivaa luokan hikipingoilta, ja varmasti on opettajia, jotka suorastaan korostavat ja tekevät numeron siitä, että joku on oikein tyhmä. Eivät he kuitenkaan ole mikään valtaenemmistö.

Liikunnassa erityisongelma tulee siitä, että sinne rakennetaan aina joukkue ja joukkueiden välinen kilpailu. Ainakin poikien liikuntatunneilla piti vielä voittaakin. Kun lapset pannaan kilpailemaan keskenään ja hakemaan syyllisiä siihen, miksi oma joukkue ei voittanut, jälki on rumaa. Tästä voisi päätellä, että tapa opettaa liikuntaa (tai no, ei se mitään opettamista ole, koska ei siellä opeteta mitään) on väärä. Muutama hikiurheilija kerää kaiken kunnian, muutama sylkykuppi kaikki syyt ja valtaosa hiirenharmaata massaa ei erotu joukosta mitenkään, vaikka olisi kuinka loistanut, koska pikku lellikkien sädekehä himmentää kaiken ympärillään.

Koulujen urheilukilpailut ovat ehdoton nöyryytysten sarja. Vasta yläasteella vai oliko lukiossa nämä kisat olivat vapaaehtoisia. Ala-asteella ainakin jokaisen piti osallistua hiihtokilpailuun, luistelukilpailuun ja juoksukilpailuun muun koulun nauraessa ympärillä hitaille. Vaikea kuvitella, miten tämä motivoisi ketään huonoa siihen, että juokseminen on kivaa.

Kun (poikien) liikuntatunnilla kuuluu olla “äijäenergiaa”, opettaja tuntuu saavan siitä oikeuden osoitella huonoja kaikenlaisilla sukkelilla solvauksilla. Valtaosa nöyryytyksistä tulee kuitenkin omanikäisiltä, joiden huonoon käytökseen huonoja kohtaan opettaja ei puutu kun ei näe sitä, ja jos näkeekin, sehän on vain osoitus joukkuehengen kasvamisesta ja edustaa jonkunlaista hyvää.

En minä näe asiaan mitään muuta hyvää ratkaisua kuin sen, että nykyinen arvosteltava oppiaine lopetetaan tarpeettomana ja korvataan se jollakin uudella aineella, jossa lähtökohtana on valinnanvara ja se, että ihmiset tekisivät tuon tunnin jotakin fyysistä eikä mikään “opetussuunnitelma”. Ei minun nähdäkseni ole mitään pakkoa pistää kaikkia riviin korkeushyppypaikan eteen joka kevät, sillä korkeushyppy ei ole lajina tarpeellinen muille kuin murtovarkaan uraa ajatteleville, joita todennäköisesti Kotkassakin oli lukiolaisista vähemmistö.

Jos osa saisi korkeushyppelehtiä, osa pelata jotain, osa juosta, osa uida, osa suunnistaa, osa kävellä, mikä nyt sattuu sillä kertaa huvittamaankin, jokainen voisi yrittää etsiä kivoja lajeja eikä joutua nöyryytetyksi sellaisessa lajissa, joka ei kiinnosta edes etäisesti, mutta jota kuuluu nyt tähän vuodenaikaan Suunnitelman mukaisesti harrastaa. En ole edes erityisen varma, että tällainen aine tarvitsisi oman opettajan. Sitähän voisi valvoa aivan kuka hyvänsä, sillä oikeastaan ainut tarpeellinen asia tuossa hommassa olisi ensiaputaito, sillä toisinaan aina joku itseään liikuntatunneilla kolhaisee.

Jos opettajat olisivat liikunnallisesti rivimiehiä eivätkä jotain hikiliikuntaopistoja suorittaneita fanaatikkoja, heidän käsityksensä niiden tavallisten ja huonojen arjesta voisi olla hieman realistisempi.