Kieliä voi oppia kovin monella tavalla. Oikealla ja väärällä. Ja oikea ja väärä riippuu oppilaasta.

Olen itse aina ollut kouluopetuksen suuri ystävä. Epäilen, että kunnianarvoisa Elsa Jääskeläinen Langinkosken lukiosta ei muista erityisen hyvällä minua siinä etupenkissä kun lähinnä olin uninen ja pihalla, hänen opetusmenetelmänsä oli siltikin sellainen, että se puri minuun. Vätystelevät oppilaat Hannu ja Pasi joutuivat lähes jopa joka tunti väsäämään käännöslauseita liitutaululle, ja sitten niiden virheitä paheksuttiin luokan voimalla. Tämä syvällinen pedagoginen näkemys kielen opiskelussa on vedonnut minuun kovin.

Minulle kielen opiskelu on lähtenyt aina kieliopista. Jos ymmärrän sanan mutten sen muotoa, ahdistun henkisesti, ja jään miettimään tuon sanan muotoa sen sijaan, että ymmärtäisin opetuksen soljuvan eteenpäin. Kouluopetus oli juuri tätä. Kielioppia käännöslauseiden voimalla sen sijaan, että opetellaan viisi sanaa ja sen jälkeen arkikielen puhetilanteita. Kun osaan kieliopin, osaan palauttaa sanat perusmuotoonsa ja käyttää sanakirjaa, ja se avaa minulle ovia oppituolin ulkopuolella. Ääntäminen tulee sitten kun ymmärtää, mitä puhutaan.

Yritin Otaniemessä lukea espanjaa ei-suggestopedisella kurssilla, jonka opettaja sattui olemaan sama kuin suggestopedisen espanjan. Jaksoin sitä pari kuukautta ja siellä heitettiin palloa ja laulettiin ja leikittiin. Ja kun kysyin miksi tämä sana on noin eikä näin kuten viimeksi, minulle sanottiin, että älä välitä siitä. En heittänyt pallolla opettajaa, mutta jätin kurssin kesken ja jäin miettimään, että kun ei-suggestopedinen opetus oli tällaista, oliko suggestopedisen kurssin oppilailla edes housuja jalassa. Ja kun asiaa jälkikäteen mietin, en ole edelleenkään kade, etten nähnyt huoneellista teekkareita ilman housuja.

Nyt minulla on sitten käsissäni saksan kielioppi ja jopa ääntämys, vaikkakin r-kirjainta vielä pitää hioa runsaasti. Sanoja en osaa edelleenkään niin paljoa, että osaisin keskustella Nietzschestä, mutta kun olen Saksassa, hoidan asiat saksaksi ja se ei ole ongelma. Ja nyt kun haluan tuota kieltä jalostaa, minun pitää vain opetella sanoja. Mitään muuta ei tarvita enää paitsi tietää, mitä joku asia on tuolla kielellä. Ruotsissa pohja on sama. Saksaa olen sitten opetellut hiukan sen jälkeenkin muunmuassa kuuntelemalla saksankielistä iskelmämusiikkia, mutta se ei ole huvi kaikille.

Koulussa aina väheksyttiin ja halveksuttiin suomen kielen kieliopin kursseja. Niitä, joilla opetetaan sijamuotoja ja lauseenjäsennystä. Sen halveksuminen on väärä tie, koska samat termit ovat käytössä vieraissa kielissä. Muistan saksan oppitunnin, jossa maisteri Jääskeläinen yritti opettaa koulukkaille, milloin saksan kielen adjektiivi taipuu ja milloin ei. Selitys oli sekava ja kesti koko tunnin. Ja en usko, että kovin moni ymmärsi siitä mitään, minä en ainakaan ymmärtänyt. Koska opettaja varmaankin tiesi, että helppoa tietä ei väki ymmärrä. Jos oppilaat olisivat ymmärtäneet kieliopin termit, asian olisi voinut kuvata sekunneissa: saksan adjektiivit taipuvat aina attribuuttina mutteivät koskaan predikatiivina tai subjektina. Ei muuta kysyttävää. Sen sijaan piti keksiä sekava esimerkkiopetuksen vyyhti, ja se on keinona raskassoutuinen, koska käytännössä se tarkoittaa, että jokainen termi pitää määritellä kuitenkin, mutta tapauskohtaisesti. Ja kun tarvitaan samaa termiä seuraavan kerran, se pitää taas määritellä tapauskohtaisesti. Ja vettä virtaa Tonavassa.

Jaan itse kielen osaamisen seuraaviin tasoihin:

1. Tunnistaa kielen
2. Ymmärtää kielen sanoja
3. Ymmärtää kielen lauseita
4. Ymmärtää kielen sanontoja
5. Ymmärtää kielen sanojen ja sanontojen sävyjä, että osaa käyttää niitä oikeissa tilanteissa
6. Osata aukoa päätään natiiville siten, että hän ei ymmärrä hänelle tehtävän pilkkaa.

Minulla on kaikissa kielissä vielä matkaa. Englannissa matka ei ole enää kovin pitkä.