Kun avainalat ovat nyt kaivaneet lakkoilun naftaliinista, sieltä täältä on kuulunut lakko-oikeutta käsitteleviä puheenvuoroja erilaisissa sävyissä.

Suomessa lakko-oikeus on sangen laaja, kuten se saa minun puolestani ollakin. Monessa muussa maassa on listatty hyväksyttävät lakon syyt, Suomessa on tehty toisin päin ja listattu ainoa epäkelpo syy eli se, että lakko suuntautuu voimassa olevaa työehtosopimusta ja siinä sovittuja asioita vastaan.

Tästä kuitenkin seuraa muita asioita.

Kun lakko-oikeus on laaja ja lakon voi järjestää oikeastaan mistä hyvänsä asiasta, myös poliittisista ja täysin työelämään kuulumattomista syistä, suhtautuminen laittomiin lakkoihin pitäisi olla huomattavasti ynseämpää. Viimeisen vuoden tai kahden lakoista valtaosa on lopulta tuomittu laittomiksi, mutta koska rangaistus on vakavien moitteiden veroinen pikku sakko liitolle, mitään ojentumista ei tapahdu. Lakkokenraalit sanovat avoimesti, että lakko on laiton eivätkä siis kiistä tekevänsä vääriä asioita, mutta sen ei anneta haitata.

Lakon järjestämiseksi tarvitaan lakkovaroitus ennakkoon ja tieto lakon syystä. Valtaosa lakoista on laittomia siksi, että ne ovat korpilakkoja yms. ulosmarsseja ilman asianmukaista lakkovaroitusta. Muutamassa tapauksessa on katsottu lakon suuntautuneen sopimusta vastaankin, mutta nämä ovat aina hankalampia kysymyksiä.

Nähdäkseni järjestelmää voisi hieman pöyhimällä muuttaa sellaiseksi, että laittomasta lakosta ei seuraa työoikeuden määräämää mikkihiirimaksua vaan sopimusoikeudellinen vahingonkorvausvastuu, jossa vastuussa olisivat yhteisvastuullisesti liitto ja työntekijät siten, että ensisijainen vastuu on liitolla ja vasta sen jälkeen työntekijöillä.

Tarvittava muutos olisi se, että työoikeus ottaisi kantaa lakon laillisuuteen lakkovaroituksen ja lakon alkamisen välisenä aikana. Kaikki tarpeellinen tieto on olemassa jo tässä kohtaa eikä tarvitse odottaa lakon alkua. Lakkouhan alaisille työnantajille säädettäisiin velvollisuus tiedottaa työpaikalla työoikeuden päätös asiasta sitä millään tavoin muuttamatta tai editoimatta, ja huolehtia siitä, että jokainen lakkouhan alainen työntekijä saa tiedon tästä päätöksestä ennen lakon alkua.

Näin vältetään se epäreilu tilanne, jossa liittopomot väittävät kirkkain silmin lakon olevan laillinen, ja jälkikäteen työntekijät joutuvat maksamaan jättiläiskorvaukset uskottuaan heitä. Kun huolehditaan siitä, että jokainen taatusti tietää lakon olevan laiton, kukaan ei joudu laittomaan lakkoon vahingossa.

Korpilakkoilu ilman lakkovaroitusta on laitonta aina, ja tämä voidaan liittää osaksi ihmisen yleissivistystä.

Mitä tästä seuraisi? Ei paljon mitään. Viime aikojen paljon puhuttaneet lakot kuten vaikkapa ahtaajien nyt käynnissä oleva rähinä, ovat täysin laillisia. Lakko-oikeus ei kapene oikeastaan ollenkaan, ainoastaan varoittamattomat mielenosoituslakot jäisivät pois, ja niitä ei työmarkkinamekanismi jää kaipaamaan.

Olen kuullut myös puheenvuoroja, joissa vaaditaan tukilakko-oikeuden poistamista. Jos mekanismi olisi tuo yllä kuvattu, mitään tällaista ei tarvitsisi tehdä. Jos työnantaja haluaa, että oma ala ei tukilakkoile milloin minkäkin asian puolesta tai ota osaa poliittisiin lakkoihin, asia on puhtaasti sopimuskysymys. Työnantaja voi neuvotteluissa tätä ehdottaa, ja työntekijäpuoli todennäköisesti pistää sille jonkun hintalapun. Jos sovitaan, että tämä ala ei tukilakkoile sopimuskaudella, tukilakon järjestäminen olisi siinä tapauksessa sopimusrikkomus. Jos taas työntekijäpuoli ei halua tästä oikeudesta luopua millään hinnalla, se ei allekirjoita sopimusta, johon tällaisia asioita sisältyy.

Suomen työmarkkinasopimusmekanismi on jossain määrin jäykkä ja keskusjohtoinen, mutta kyllä se toimii. Sen yksi keskeinen kulmakivi on se, että riidoista on pakko neuvotella ennen kuin aletaan varsinainen rähinä. Tässä mielessä lainsäädännön terävöittäminen siltä osin, että varoittamaton korpilakkoilu jää pois ja asioita yritetään ratkaista neuvottelupöydässä lakkovaroitusaikana, ei mitenkään voi olla kovin suuri uhraus.

Olen ollut pitkään sitä mieltä, että Suomessa pitäisi ottaa käyttöön rangaistuskorvauskäytäntö siinä tapauksessa, että väärintekijä on julkinen sektori. Todennäköisesti käytäntöä kannattaisi laajentaa myös suuriin yrityksiin tai yrityksiin ylipäätään ja tietyntyypisiin rötöksiin, mutta näissä rajanveto on hankalampaa. Voisi esimerkiksi kuvitella, että syrjintäasiat olisivat sellaisia, joissa syrjitylle pitäisi maksaa kunnon korvaukset. Tällaisia rötöksiä kun kukaan ei tee oikein vahingossa, ja käräjöimällä työnantajaa vastaan menettää maineensa. Pikku sakko rangaistukseksi työnantajalle tuntuu ratkaisuna väärältä.

Tämä kirjoitus koskee kuitenkin julkista sektoria.

Suomi on byrokraattien ja byrokratian luvattu maa. Tämä ei sinänsä ole paha asia. Se kertoo meille siitä, että yhteiskunta toimii kirjoitettujen sääntöjen varassa eikä Cosa nostra -tyyppisesti, jossa käytännön säännöt ovat kirjoittamattomia ja perustuvat siihen, että jos minä kusetan sinua, sinun serkkusi kusettaa minua, mistä syystä kusetus on vähäistä vaikkei se erityisesti kiellettyä olisikaan. Kumpikin systeemi toimii.

Suomessa on ajatuksena se, että virkamiehet toimivat virkavastuulla ja poliitikot poliittisella vastuulla. Oikeuslaitoksen ei oikein katsota kuuluvan koko kuvioon. Kaunis ajatus, mutta tällä hetkellä toivottoman rikkinäinen.

Poliittinen vastuu on täysin kuollut kirjain. Huolimatta kategorisesta, toistuvasta ja systemaattisesta lainvastaisesta toiminnasta suorittavassa portaassa kukaan ei ikinä tee johtopäätöksiä ja kanna tätä poliittista vastuuta. Tulli esimerkiksi on tieten tahtoen vetkutellut auto-, viina- ja tupakka-asioissa ja tehnyt selkeästi lainvastaisia ratkaisuja. Tuontiautojen vero on tapetilla jatkuvasti, ja nyt uusin mikkihiirikeksintö on vaatia yksityishenkilöiden yli yhden kartongin ylittävältä tupakkatuonnilta suomenkielisiä varoitustekstejä. Tämäkin käytäntö tiedetään lainvastaiseksi, mutta vapaata tuontia Virosta saadaan haitattua muutaman vuoden ennen kuin EY-tuomioistuin toteaa kaikkien tietämän itsestäänselvyyden.

Mitään ei silti tapahdu. Tullin pomo istuu paikallaan kuin tatti kuten myös jokainen ministeri, joka on ollut tästä touhusta viime kädessä vastuussa hallinnonalansa suursmurffina. Eikä asia rajoitu ministereihin. Kaikennäköiset rötösherrat äänestetään takaisin eduskuntaan, vaikka he saisivat sieltä potkut. Rötöstely ei haittaa mitään, sehän on vain Etelän median salaliitto Meidän Kakea vastaan, ja äänivyöry on taattu. Poliittinen vastuu ei siis Suomessa tarkoita mitään.

Virkavastuu on aivan yhtä sisällötön käsite. Jos asioita puidaan oikeudessa, yleinen ratkaisu vaikkapa rötöstelleen poliisin tapauksessa on tuomio, jossa todetaan teon olevan moitittava, mutta ei anna aihetta tuomioon. Jos rötös on tarpeeksi vakava, annetaan huomautus. Kansalaisen motiivi vaatia oikeutta väärin toimivia virkamiehiä vastaan on olematon, sillä käräjöinti maksaa rahaa ja tuloksena ei tapahdu mitään. Virhettä ei korjata, korvauksia ei makseta, väärintekijä ei saa rangaistusta. Koko oikeusprosessi on näin ollen vain teatraalista kuviokelluntaa, jonka tehtävänä on luoda illuusio siitä, että virkavastuu tarkoittaa käsitteenä jotakin, vaikka tosiasiallisesti se on kuollut kirjain.

Näistä ongelmista päästäisiin vaivatta, jos vääryyttä kokenut saisi tuntuvat korvaukset tapauksen törkeydestä riippuen. Jos rötöstely on toistuvaa ja annetut tuomiot eivät aiheuta itseohjautuvuutta oikeaan suuntaan kuten vaikkapa Tullin tapauksessa, korvausten kuuluisi olla miljoonaluokassa. Toistuvista laittomista päätöksist vastuussa olevat virkamiehet pitäisi järjestään erottaa. Ensikertalaisen ojentaminen näin ei liene sopivaa, sillä virheitä sattuu kaikille ja niitä saa sattua, mutta jos virheiden paljastaminen ei aiheuta ojentumista, henkilö on töissä väärässä paikassa.

Kun itseohjautuvuus poliittisen ja virkavastuun kautta ei ota toimiakseen, oikeuslaitos on oikea paikka käsitellä epäiltyjä väärinkäytöksiä. Tässä pitää kuitenkin asettaa taloudellinen motiivi ihmisille vaatia oikeuksiaan, ja toisaalta virkamiehille noudattaa lakia huolellisesti. Tätähän lainsäädäntö edellyttää nytkin, mutta tulkinta siitä on käytännössä vinksallaan: virkamiehen ei katsota ikinä toimivan lainvastaisesti, koska laki kieltää sen, ja eihän virkamies toki lakia riko.

Tämä itsensä toteuttava kehäpäätelmä on pääasiassa syypää siihen, ettei kukaan oikein tunnu olevan vastuussa mistään.

Suomalaisen alkoholipolitiikan mielenkiintoinen sivujuonne on alkoholibisneksen jatkuva, valheisiin perustuva mussutus. Toinen erityispiirre on se, että bisnes on parametroitu poskelleen erityisesti ravintola-alalla.

Minun ikäiseni muistavat hyvin, kun keskiolut maksoi joka kaupassa täsmälleen saman verran. Joskus oli kymmenen pennin ero paikasta riippuen kun joko Lapin kullalla oli kuljetuslisä ja muilla ei, tai päinvastoin. Kauppiaat ja panimoväki antoivat lausunnon kuussa, kaksi parhaassa, että oluen hinta on niin kallis kun olutvero on jonkun verran korkeampi kuin Euroopassa keskimäärin.

Kilpailuviranomaiset nukkuivat ruususen untaan, vaikka kyse oli ilmiselvästä kartellista niin kaljantekijöiden kuin kaupustelijoidenkin kesken. Kalliina pidetty olut sopi johonkin yhteiskunnalliseen agendaan, ja vapaan kilpailun puute ei tuntunut kiinnostavan ketään. Kaupustelijoiden rutiinivalheet uskottiin suosiolla, sillä Suomen veronkorotuksiin perustuva viinapolitiikka oli saanut kaikki uskomaan, että verotus todella on ongelma.

Kun Lidl sitten tuli Suomeen ja aloitti hintakilpailun oluella, "yhtään halvemmalla ei voi myydä tai takkiin tulee" -kookaupanväiskit pudottivat kaljan hintaa saman tien 40 prosentilla, ja eivät kaupat siitä konkurssiin ole menneet. Verolle ei tuossa yhteydessä tapahtunut mitään. Väite siitä, että olut oli kallista ja vakiohintaista verojen takia, ei siis pitänyt paikkaansa, vaan sillä selitettiin välistäveto ilman, että tiedotusvälineitä tai viranomaisia kiinnosti käräyttää ilmiselvää kartellia. Ravintola-ala mussutti, että konkurssi kohtaa, koska alkoholivero on niin korkea, että kotona juopottelu on halvempaa.

Alkoholiveroa laskettiin erityisesti viinojen osalta reippaasti kun Viro liittyi EU:hun ja Suomen "siirtymäaikasäännökset", jona aikana ei tapahtunut mitään siirtymää vaan ainoastaan maksimoitiin verotuloja viimeiseen päivään saakka, lopulta päättyivät.

Mitä tapahtui ravintoloissa? GT maksoi ennen veronalennusta kuusi euroa, veronalennuksen jälkeen 5,90. Tällä kertaa ravintola-ala jympsähti kameroiden eteen kertomaan meille, että GT:n hinnassa työvoimakulut, tilavuokrat ja kaikki muu paitsi se aikaisemmissa marinoissa niin sietämättömän korkeana pidetty alkoholivero ovat itse asiassa valtaosa hintaa, ja alkoholiveron osuus siirrettiin täysimääräisenä malarialääkkeen hintaan.

En tiedä, mikä oli totuus, mutta ainakin toinen väitteistä on selvä valhe. Ne voivat olla palturia molemmat, mutta totta ne eivät voi samanaikaisesti olla. Joko aikaisemmin kotijuopottelun ja ravintolajuopottelun suuri hintaero ei johtunut alkoholiverosta, tai sitten alkoholiveron alennuksia ei siirretty täysimääräisenä hintoihin.

Se historiallisesta katsauksesta.

Tänään on taas älähdetty ravintola-alalta. Nyt kuulemma alkoholipolitiikka (=veronkorotukset) suosii vain tuontia Virosta, ja ravintola-ala on ahdingossa kun kotona juopottelu on taas niin edullista.

Jösses mitä soopaa. Tietysti Virosta tuotu pullo on selvästi halvempi, mutta eipä niitä jokaisen kaapista löydy. Viro on aika kaukana monesta paikasta Suomessa, ja se kansanosa, joka oikeasti saattaisi olla ravintolapalvelujen kohderyhmää ylipäätään, ei hae pakettiautollista viinaa Virosta ja tissuttele sitä kotonaan aamusta iltaan. Tämä jengi asioi myös ja pääosin Alkossa.

Jos kerran 40% veronalennus on ravintoladrinkin hinnassa 10-20 senttiä, 10% veronkorotus on saman drinkin hinnassa alle viisi senttiä. Alkosta juomansa ostavan valtaenemmistön tapauksessa siis veronkorotus itse asiassa pienentää kalsarikännäyksen ja herrasmiesmäisen baarissa rypemisen välistä hintaeroa.

Näin siis teoriassa. Käytännössähän tulemme huomaamaan, että jos alkoholivero nousee 10%, drinkin hinta nousee lähes saman verran. Maagisesti tässä tapauksessa alkoholivero on taas se keskeinen asia, ja ravintolapomot marisevat takkiin tulevan, jos korotusta ei siirretä "täysimääräisenä" hintoihin.

Kun bisnekselle annetaan tilaisuus välistävetoon, se käyttää sen aivan varmasti, ja kukaan ei taaskaan huomaa mitään.

Suomalaisten ravintoloiden ja juottoloiden yleisongelma on se, että asiat hinnoitellaan kummallisella maitokaupasta tutulla mekanismilla: otetaan sisäänostohinta, kerrotaan se kolmella ja saadaan lopputuotteen hinta. Erityisesti tästä saavat nauttia hieman parempia viinejä juovat.

Englannissa viineissä tuntuu olevan puntamääräinen kate ainakin jostain minimirajasta ylöspäin. Shamppis, joka maksaa kaupassa 20 puntaa, irtoaa pubissa 25 punnalla. Dom perignon alle satasella. Suomessa ei halpaa shamppista saa varmasti alle 60 euron, satanenkaan ei ole aivan mahdoton hinta jostain bulkkikamasta.

Kun hinnoittelumekanismi on tämä, pienetkin muutokset kustannustasossa siirtyvät moninkertaisina loppuasiakashintoihin. Kyllähän tietysti voi valittaa siitä, että viinin veron nouseminen eurolla on paha kun asiakashinta nousee kolme tai neljä euroa, mutta nähdäkseni mikään ei estäisi nostamasta lopputuotteen hintaa eurolla, tai rassaamasta hieman läskiä pois hinnoista ja myymällä halvemmalla.

Kun ravintoloissa on tehty kaikki muu paitsi kalja ja talon viini sietämättömän kalliiksi riistävällä hinnoittelumallilla, ei kannata ihmetellä, jos jotain muuta juovat pysyvät kotonaan. Kalja on oikeastaan suhteessa vielä kalliimpaa, mutta kahdeksasta kuuden euron tuopista tulee mukavaan humalaan, samalla hinnalla saatavasta pullosta Erkin pikakivääriä ei oikein, ja lisäksi jälkimmäinen on pahaa.

Itsetutkiskelua kaivattaisiin, mutta sitä ei lie luvassa. Sen sijaan on luvassa lisää mihinkään perustumatonta mussutusta siitä, että alkoholivero on suomalaisen ravintola-alan loppu. Jos nykyiset kapakoitsijat eivät kykene korjaamaan bisnestensä sisäänrakennettua virhettä, niiden sietääkin poistua näyttämöltä. Tilalle saattaa tulla sellaisia, jotka osaavat kokeilla jotakin uutta sen sijaan, että he vain marisevat epärelevantista verotuksen tasosta.

SDP:n runsaudensarvi on tursunnut tänäänkin.

Tällä kertaa ehdotetaan, että naisten pitäisi suorittaa joku pakollinen "kansalaispalvelus", joka olisi joko asepalvelus tai sitten joku, joka kuulostaa epäilyttävästi nykyiseltä siviilipalvelukselta.

Mitään perusteluja en ehdotukselle löytänyt, joten niitä jäämme odottamaan. Niitä odotellessa voidaan kuitenkin epäillä hankkeen mielekkyyttä yleisesti sekä erityisesti SDP:n kuvitteellisen äänestäjäkunnan kannalta.

Ensimmäinen ja perustavaa laatua oleva ongelma liittyy resurssien haaskuuseen. Kouluttamaton 18-vuotias ei voi tehdä mitään kovin kummoisia töitä vaikkapa hoivasektorilla. Iso osa tehtävistä tarvitsee koulutuksen ja melkeinpä kaikki tehtävät motivaation, ja pakolla johonkin pistetty hapannaama ei ole hyödyksi kenellekään. Toisaalta moni palvelee maataan paremmin hyvänä veronmaksajana. Vaikka kansalaispalvelus olisi puolen vuoden mittainen, keväällä lukionsa lopettanut ei ehdi aloittaa opiskeluja seuraavana syksynä sellaisessa paikassa, jossa opinnot käydään pääosin järjestyksessä, kuten vaikkapa kaikissa kouluissa tai yliopistoista lääkiksessä.

Näin pakollinen kansalaispalvelus venyttää vuodella opiskelujen aloittamista, ja kun juuri nyt keskustellaan työurien pidentämisestä, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan. Enemmänkin pitäisi miettiä, miten karsittaisiin asevelvollisuuden suorittajien määrää tai ainakin tehtäisiin sinne useita tapoja tämä kyrde suorittaa, jotta resurssien haaskuu siihen, että ihmisiä seisotetaan vartioimassa puita ja kaivamassa kuoppia, jotka peitetään illalla, vähenisi. Naisten ottaminen mukaan tähän pelleilyyn tuottaa runsaasti turhaa työtä ja hyödyt jäävät vähäisiksi.

Toinen ongelma on työnjohdollinen. Kun siviilipalveluspaikkoja ei nytkään tunnu olevan mitenkään yltiöpäisesti, kymmenien tuhansien ihmisten lisääminen vuodessa tämän palveluksen suorittajiin toisi ongelman: mistä löytyy kaikille palveluspaikka ja kuka heitä oikein johtaa ja opastaa. Yksittäisen sivarin lisääminen organisaatioon ei aiheuta mitään johtamisongelmaa, varsinkin kun henkilökohtaisen valinnan tehnyt sivari on usein kohtuullisen motivoitunut tekemään sitä, mitä sitten kuuluukin tehdä. Jos organisaatioon lisätään 20 sivaria, joista 19 on työtä vieroksuvia lusmuja, jotka lusmuavat joka hommasta aivan kuten armeijassakin tehdään heti kun kukaan ei näe, johtamista tarvitaan lisää, ja tämä maksaa.

Kun juuri nyt keskustellaan myös julkisen sektorin tuottavuudesta, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan.

Kolmas ongelma liittyy matalan tuottavuuden töihin, ja tämän pitäisi olla SDP:ssä paremmin mielessä. Ei ole mikään salaisuus, että Suomessa ja kaikissa korkean minimipalkan länsimaissa on pulaa nimenomaan matalan tuottavuuden töistä niille ihmisille, joiden markkina-arvo ja tuottavuus eivät riitä parempiin hommiin. Näitä ihmisiä on paljon. Osa on yksinkertaisesti liian tyhmiä pärjätäkseen. Osa on liian kouluttamatonta. Osalla on joku fyysinen tai psyykkinen sairaus tai vamma, joka estää täysipainoisen työnteon. Näitä ihmisiä on paljon enemmän kuin on tarjolla töitä, joita he voisivat tehdä.

Jos tämä ehdotus toteutuisi, iso osa matalan tuottavuuden töistä siirtyisi teetettäväksi ilmaiseksi tällä kansalaispalvelusprikaatilla, joka tekee työtä kun on pakko. Miksi turhaan palkata edes pienellä summalla joku vahtimestari tai käytävänlakaisija, sillä ottamalla hommaan kansalaispalvelushenkilön, työn saa teetettyä ilmaiseksi. Se, että vahtimestari vaihtuu puolen vuoden välein, ei kiinnosta ketään, sillä näin tuppaa käymään nytkin kun väkeä haalitaan vuokratyöfirmoista. Sen sijaan, että lääkäriksi haluava ja kykenevä on lääkiksessä opettelemassa lääkäriksi, hän istuu vahtimestarina jossakin viemässä työpaikan sellaiselta, jonka lahjat eivät riitä muuhun kuin tähän vahtimestarin tehtävään.

Kansalaispalvelus laajennettuna siis rikkoisi sen osan työmarkkinoita, joka on eniten rikki jo ennestään, ja ajaisi loputkin vajaakuntoiset ikuiseen syrjäytymisputkeen. Kun nyt on toisaalla keskusteltu perustulosta, tukityöllistämisen eri malleista ja sensellaisista keinoista saada työmarkkinoille se väki, joka ei pärjää tarjolla olevissa töissä, huomataan tämän ehdotuksen sopivan erinomaisen huonosti myös tähän suureen linjaan.

Mitä tämä ehdotus oikein palvelee, ja kenen ääniä sillä yritetään kosiskella? SDP:tä muutenkin karttava nuoriso tuskin ilahtuu ehdotuksesta, joka tarjoaa pakollisia paskatöitä palkatta. Työmarkkinoiden huonoiten pärjäävä väki näkee ehdotuksen suorana uhkana pienellekin mahdollisuudelleen työllistyä. Julkishallinto pelkää ylimääräistä työkuormaa asian hallinnoimisesta, sillä rahaa siihen ei kuitenkaan heruisi.

Kolmikantatyöryhmissä ja eläkerahojen riittävyydestä vastuussa olevissa tahoissa toivotaan kipeästi SDP:n tilalle Hölmölää. Työuralle yritetään epätoivoisesti löytää pidennystä eläkerahojen turvaamiseksi. Hölmölässä sentään peittoa jatkettiin leikkaamalla toisesta päästä ja ompelemalla toiseen, mutta SDP:n pakkopalvelusmallissa peittoa jatketaan leikkaamalla toisesta päästä ja heittämällä kangas roskikseen.

Tämä on mielenkiintoinen kolumni.

Kiasmasta ja sen johtamisesta en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, joten se puoli jääköön sivuun. Kiinnostavaa oli sen sijaan huomio siitä, kuinka mitä tahansa voi perustella Suomessa edelleen stalinistien ja taistolaisten vastustamisella.

Tässä on jotain ajattelemisen arvoista, sillä itsekin muistan nähneeni aika paljon kirjoituksia, joissa jotakin asiaa vastustetaan tai kannatetaan sillä perusteella, että joku vastapuolen edustaja on joskus ollut taistolainen. Itse asiassa taistolaisuudesta ei edes tarvitse olla mitään näyttöjä ja voidaan vain julistaa, että vihollisleirissä on epäilemättä stalinisteja, joten he ovat väärässä.

Rähmälläänolon ajan traumaattisuutta ei tunnuta oikein vieläkään käsittävän eikä sitä myöskään haluta käsitellä, sillä tämän päivän vallankahva on vielä sangen tukevasti tuon ajan eläneiden poliitikkojen käsissä.

Kylävaara on kirjoittanut Taistolaisuuden mustan kirjan ja Timo Vihavainen on kirjoittanut Kansakunta rähmällään. Kumpikin kirja sai hyvin, hyvin negatiivisen vastaanoton sen sijaan, että ne olisi nähty keskustelunavauksina tästä ajanjaksosta. Keskustelu ja tuon ajan hullutusten tarkka läpikäynti torpedoidaan useimmiten lopputulosargumentilla: sanotaan, että "katsokaa nyt, Suomihan on nyt aivan hyvä ja mukava paikka, miksi sitä 70-lukua nyt pitäisi penkoa?"

Tämä on perusteena kestämätön, sillä sangen äänekkäät voimat nimenomaan pyrkivät hyvin erilaiseen lopputulokseen kuin mitä Suomi tänään on, joten prosessimielessä on kiinnostavaa, millä tuo äänekäs joukko hiljennettiin ja hajotettiin.

Ajan meno ei ollut tämän päivän valossa kunniakasta oikeastaan kenellekään. Taistolaiset olivat tietysti rähmälläänolon kumiseva ykkössoolopeltirumpu, mutta rytmiryhmä löytyi Kepun K-linjasta ja takinkäännön 60-luvun lopulla tehneestä SDP:stä. Kokoomuskaan ei voi kerätä kunniaa tuolta ajalta, sillä sen hinku hallitukseen oli niin kova, että se ummisti silmänsä kaikelta ja Ilkka Kanervan johdolla lopulta ohitti 80-luvulla rähmälläänolossa pioneeritorven mitalla muut puolueet, täysin kykenemättömänä näkemään, että brezhneviläisyys ei ole Neuvostoliitossa ikuinen aatesuunta.

Ainoita ajan suoraselkäisiä taisivat silloin olla halveksitut Perustuslailliset ja Vennamolaiset, joista kumpikaan ei koskaan vaipunut K-linjan ja ystävällismielisyyspolitiikan lumoihin.

Kenelläkään ei siis ole halua asiaa käsitellä, mutta käsiteltävä se olisi. Siitä olisi opittavissa sekä hyvää että pahaa. Pahaa opittavaa on siinä, miten median ja kulttuuripiirit nurkkaamalla pystyy vyöryttämään ulkomaisella rahalla pähkähullua vallankumousaatetta joka tuutista. Pahaa on siinäkin, miten kyetään ihailemaan maailman verisintä diktatuuria ja selittämään, että sen ongelmat ovat vain läntisen propagandan keksintöä.

Hyvää opittavaa olisi siinä, miten tällainen vallankumousliike saatiin hajotettua vuosikymmenessä ilman, että se sai aikaiseksi oikeastaan mitään, ja vieläpä niin, että veri ei lentänyt ja kenestäkään ei tehty marttyyriä. Ketään ei heitetty vankilaan vallankumouksen masinoinnista, ja näennäisellä kiinnostuneisuudella yliopistoissa ja valtionhallinnossa saatiin vankalla elämänkokemuksella hämättyä stalinistinen nuoriso uskomaan, että heillä on nyt jotain suurtakin merkitystä, ja lopulta heidän ajatuksensa vain vedettiin vessanpöntöstä alas.

Nyt kun tätä pyykkiä ei ole pesty ja koko aika yritetään vaieta kuoliaaksi muissa paitsi pilkkahuudoissa, keskeinen osa suomalaista lähihistoriaa jää pimentoon.

Tänään ja viikonloppuna on taas saatu runsaasti huonoja uutisia.

VM:n raportti toteaa julkistalouden olevan Suomessa kestämättömällä pohjalla. Tämä oli tietysti selvää ennenkin, sillä valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron ja siihen kuntien velanotto päälle. Näistä veloista ei käytetä juuri mitään investointeihin, vaan ne ovat syömävelkaa, mutta nyt asiasta on asiantuntijoidenkin näkemys. Järkevästi myös raportti toteaa, että jotain täytyy tehdä kuitenkin julkistalouden romahduksen estämiseksi, ja mitä pidemmälle toimenpiteitä lykätään, sitä isommasta urakasta on kysymys.

Mitä tekee nykyinen hallitus? Ei nähdäkseni mitään. Vielä puolitoista vuotta sitten Vanhanen ja Katainen kertoivat, että lama ei osu Suomeen ensinkään ja Suomen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa. Eipä ole enää, vaan tilanne on äitynyt nyt siihen pisteeseen, että puhutaan jo välttämättömistä leikkauksista ja veronkorotuksista, joiden ainoana vaihtoehtona on romahdus. Nyt Vanhanen ja Katainen vakuuttavat meille, että joku muu ensi vaalikaudella tekee varmaan jotakin, mutta me emme tee mitään, koska velkaelvytys on nyt päivän sana.

Velkaelvytys -käsite on pelastanut hallituksen ja ministerit turhalta työnteolta. Hallitustaipaleen alussa laaditut ohjelmat, tavoitteet ja budjettikehykset ovat muuttuneet epärealistisiksi, sillä rahoituspuolelta tippui pohja pois pääomatulojen romahdettua, työttömyyden pompsahdettua ja kulutusverojen tuoton jäätyä odotettua alhaisemmaksi. Tässä kohtaa vastuullinen poliitikko olisi tehnyt uuden ohjelman, asettanut uudet tavoitteet ja miettinyt budjettikehykset uusiksi vastaamaan enemmän uutta rahoitusasemaa. Tämä olisi kuitenkin haiskahtanut ikävästi työltä ja vastuullisuudelta ja suuriin linjoihin keskittymiseltä, ja mitään näistä ei tavata Suomessa ministereiltä odottaa vaan aika käytetään nysväämiseen.

Faktisesti hallituksen “velkaelvytys” ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että tehdään kuten suunniteltiin tehtävän silloin, kun lamasta ei ollut tietoakaan. Juuri mitään uutta ei ole keksitty, ja mikään ei taatusti elvytä mitään tai ketään, mutta näin saatiin naamioitua nykymenoon sopimaton törsäys vanhan hallitusohjelman pohjalta nerokkaaksi velkaelvytykseksi ja luotua illuusio siitä, että nyt on tehty paljon, vaikka itse asiassa ei ole tehty yhtään mitään.

Hallituskokoonpanon vaihdosta ei tässä tapauksessa ole mitään iloa, sillä SDP lähinnä keskittyy valittamaan siitä, että valtio velkaantuu aivan liian maltillisesti, ja mitään merkkejä ongelman tunnustamisesta ja vastuullisesta lähestymistavasta ei löydy oppositiostakaan.

Se alijäämästä.

Kuntasektorin työehtosopimukset pääsivät juuri loppumaan, samalla kun neuvottelut asiasta on toistaiseksi lopetettu. Kuntatyöntekijät haluavat yhtä isot palkankorotukset kuin sairaanhoitajat saivat, ja oikea ja realistinen tarjous on miinusmerkkinen, nollalinjan ollessa jo kestämätön kompromissi. Lakkovaroitus tullee tuota pikaa, ja tässä tilanteessa ei liene muuta keinoa kuin näännyttää duunarit pitkällä lakolla hyväksymään jotain hyvin lähellä nollalinjaa olevaa. Ei erityisen mukavaa, mutta julkistalouden alijäämät ovat sitä luokkaa, että palkkamenot eivät saa kasvaa, sillä tulot eivät kasva.

Jos kuntasektori kiskaisee nyt 7% palkankorotukset, se tietää vieläkin massiivisempia säästötoimia, ja kun säästöt tuppaavat kohdistumaan aina suorittavaan portaaseen eikä byrokratiaan, se merkitsee rajuja leikkauksia peruspalveluihin. Niihinkään ei oikein olisi varaa, sillä eivät peruspalvelut nytkään mitenkään erityisen ylimiehitettyjä ole. Keväällä tultaneen kuulemaan esimerkiksi OAJ:sta runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa. Tähän saakka opettajat ovat vastustaneet lomautuksiaan sillä perusteella, että lapsilla pitää olla oikeus opetukseen ilman keskeytyksiä. Kun nyt ajauduttaneen ainakin lakkovaroitukseen ja todennäköisesti myös lakkoon, voidaan jatkossa tunkea OAJ:n “ajatelkaa lapsiamme” -argumentit sinne, missä aurinko ei paista.

Kuntasektorin ammattiliitoissa ollaan toivottoman tehtävän edessä. Veikkaan, että siellä tiedetään kyllä aivan hyvin kuntien taloustilanne ja maksukyky, mutta sairaanhoitajien muita suuremmat palkankorotukset ovat tuoneet kentälle niin suuret paineet, että jos järjestöpomot sanovat, että se on nollalinja nyt, järjestöpomot vaihdetaan sellaisiin, jotka ovat halukkaampia rettelöintiin. Toivoa sopii, että neuvotteluissa keksitään jotain ovelaa, mutta Suomessa harvoin ollaan kovin luovia työmarkkina-asioissa.

Ahtaajat jättivät jo lakkovaroituksen, ja korpilakkojen alkamisesta jo huomenna on ollut puhetta. Tässä on yksityisen sektorin ala, jossa pitäisi nyt katsoa numeroita. Kun viennin määrä on romahtanut ja satamien liikenne vähentynyt 20 prosentilla vuodessa, satamissa on lähinnä edessä henkilöstövähennyksiä eikä runsauden avokätistä jakamista. Suomessa lama ei ole päättynyt vieläkään eikä se taatusti pääty tälläkään neljänneksellä, jos vienti pysäytetään.

Liitot näyttävät valinneen historiallisen huonon ajan voimannäytöilleen. Työmarkkinoilla viime vuosikymmen on mennyt aika rauhallisesti ja mieleen on lähinnä jäänyt sairaanhoitajien rettelöinti ja paperitehtaiden työsulku. Suomalainen työmarkkinamekanismi toimii pysyvässä työsuhteessa olevien ja työnantajien vinkkelistä tyydyttävästi. Ominaisesti touhuun sen sijaan kuuluu ajoittainen näytösluontoinen rähinä, jolla ei niinkään yritetä kyykistää kapitalistia vaan näyttää omille joukoille, että liitto on hyvällä asialla. Näiden lakkojen olemassaolo on kaikkien tiedossa eivätkä ne sinänsä merkitse suuria, mutta nyt ei olisi mitenkään näiden turhien lakkojen aika.

Kannattaisiko odottaa nousukautta, jolloin kapitalistilla olisi jotain menetettävää? Nyt firmat eivät juurikaan tee tulosta, joten on yhdentekevää, onko väki töissä vai lakossa, joten on hyvin mahdollista, että alkamaan pääsevät lakot niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla venyvät ja vanuvat. Lakko sen sijaan heikentää ostovoimaa, sillä lakkoavustus on pieni palkkaan verrattuna, ja nyt tarvittaisiin jokainen euro kotimarkkinakulutukseen, jotta usko talouteen ja työllisyyteen alkaisi taas vahvistua ja investoinnit lähtisivät käyntiin.

Maahanmuuttajanaisen euro on 20 senttiä.

Tämä johtuu "kasautuvasta syrjinnästä", heikosta kielitaidosta ja suomalaisen yhteiskunnan huonosta tuntemisesta. Mutta kuka heitä oikein syrjii?

Jos yhteiskunta on rakennettu niin, että kielikoulutusta ei esimerkiksi ole tarjolla kuin miehille, tämä asia vaatii pikaista korjaamista monestakin eri syystä. En ole kuitenkaan koskaan kuullut, että tästä olisi kysymys.

Arvelen kysymyksen olevan enemmänkin näiden naisten vapaaehtoisesta tai melkein-vapaaehtoisesta valinnasta, johon on hankala puuttua minkään politiikan keinoin. Ei näitä naisia suomalainen sikanatsirasistiyhteiskunta syrji, mutta he tulevat kulttuureista, joissa miehet ovat pomoja ja naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä.

Jos perheen ja suvun miehet eivät katso hyvällä koulutusta hommaavaa naista vaan naiset pysyvät neljän seinän sisällä piilossa, heidän mahdollisuutensa ansaita mitään muuta kuin perusturvaa ovat olemattomat. Kun kyse on vapaaehtoisesta valinnasta, asiaan puuttuminen on vaikeaa.

Politiikan tasolla pitäisi miettiä, miten maahanmuuttoa muutettaisiin sellaiseen suuntaan, että näitä kotiin kulttuurin takia jääviä naisia ei ole erityisen paljoa, ja miten luotaisiin sellainen ilmapiiri, että naisilla olisi oikea vapaus valita ilman, että se aiheuttaa syrjintää tai väkivaltaa suvun kunnian nimissä.

Tätä ei kuitenkaan haluta tehdä, sillä silloin törmätään taas asioihin, joita ei tavata valtapolitiikassa käsitellä kyseisessä sävyssä. Aivan välittömästi on edessä sen miettiminen, miten turvapaikanhakijoita islamilaisen maailman takapajuisimmista paikoista vähennttäisiin ja miten työperäistä maahanmuuttoa kaikista kulttuuripiireistä lisättäisiin. Hankalaa, koska kukaan ei tiedä, miten turvapaikanhakijoiden virta padottaisiin eikä kukaan tiedä, miten ammattitaitoista työvoimaa saisi houkuteltua juuri Suomeen kun muualla tienaa paremmin. Propagandatemppuna kutsutaan turvapaikanhakijoita työperäisiksi siirtolaisiksi ja väitetään huutavan työvoimapulan ratkeavan.

Toinen kiistakapula liittyy toiseuden palvontaan. Jos haluamme, että edes toisen polven maahanmuuttajilla on todellinen mahdollisuus omiin valintoihin, koulutukseen ja uraan myös, jos sattuu olemaan nainen, emme voi suuremmin arvostaa ja suosia afgaanikulttuuria, sillä siellä tätä mahdollisuutta ei juurikaan ole. Tämä on kuitenkin kiusallista, sillä meidän pitäisi uskaltaa sanoa ääneen, että suomalainen kulttuuri on ainakin Suomen olosuhteissa parempi kuin afgaanikulttuuri, ja tämä sotii monia doktriineja vastaan.

Suomalaista kulttuuria saa haukkua takapajuiseksi, metsäläiseksi, suvaitsemattomaksi, ahdasmieliseksi, väkivaltaiseksi, epätasa-arvoiseksi ja herra yksin tietää miksi, ja muita kulttuureja kuuluu katsoa ylöspäin, sillä mikä hyvänsä on parempi kuin tuo ankea suomalainen tapa elää. Viinaakin juodaan ja vanhukset jätetään heitteille. Tulokkaiden kulttuurien luonnehtiminen näillä termeillä olisi rasistista, ja joku vihersönkelö pistäisi kaverinsa valtakunnansyyttäjänvirastossa tutkimaan, onko kyse kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Tuloksena syntyy erilaisuuden liiallista ymmärtämistä silloinkin, kun tuo erilaisuus tarkoittaa arvomaailman aikasiirtymää parinsadan vuoden taakse. Siinä, missä suomalaisia kohdellaan yksilöinä, maahanmuuttajien näkemyksiä kysytään aina yhteisöiltä, jotka saattavat olla kovankin komennon käyttäjiä omiensa joukossa.

Sen sijaan, että koulutuksen ja valistuksen keinoin yritettäisiin rikkoa nämä väärinä pitämiämme asenteita ruokkivat yhteisöt ja huolehtia siitä, että turvapaikanhakijoiden lapset kasvavat suomalaisiksi mahdollistaen muunmuassa edes Suomessa toteutuneen tasa-arvokäsityksen siirtymisen näiden ihmisten arvoiksi, näitä yhteisöjä suorastaan pönkitetään ja katsotaan niiden edustavan hyvää.

Tällaisia asioita pitäisi miettiä, jos haluttaisiin maahanmuuttajanaisen euron olevan 82 senttiä. Jos yhteisöt saavat piilottaa naiset koteihinsa ja sanella, miten heidän kuuluu elää, kenet naida ja kenen kanssa liikkua ulkona, heidän mahdollisuutensa päästä suomalaisille työmarkkinoille ovat olemattomat. Ja tämä ei johdu suomalaisten harjoittamasta syrjinnästä vaan siitä, että he saavat elää oman kulttuurinsa kuplassa ilman, että sitä mitenkään ravistellaan.

Jos emme halua ravistella näitä muita kulttuureja, se on tietysti valinta itsessään, mutta sitten pitää hyväksyä sen seurauksena se, että työelämän ja oikeastaan kaiken muunkin elämän ulkopuolella olevat naiset eivät tilastojen valossa ole kovin menestyvää joukkoa.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja ottaa esiin mielenkiintoisen suomalaisen yhteiskunnan ilmiön: yhden totuuden maan.

Periaatteen tasolla olen Raution kanssa samaa mieltä. Suomessa melkein kaikkia poliittisia keskusteluja dominoi ylitsepääsemätön konsensus siitä, mikä on ainoa oikea tapa tehdä joku asia. Tämä koskee aivan kaikkea, ei pelkästään yrityselämää ja valtionyhtiöitä.

Julkisissa palveluissa lähdetään siitä, että julkinen on hyvä ja yksityinen on paha eikä edes mietitä kunnolla tälle mitään vaihtoehtoja. Erityisesti suurissa kaupungeissa monumentaalinen kuntasektori on ainoa oikea tapa huolehtia mistään, muuten joudumme kadotukseen, koulukotiin ja vittuun. Kun toisaalta pienissä kunnissa on olosuhteidenkin pakosta päädytty yksityisten ostopalvelujen tielle nyt tällä viikolla uutisoidusti myös terveydenhoidossa, tästä mielestäni seuraa se, että muitakin vaihtoehtoja tarjota palveluja on kuin juuri nykyinen malli.

Perusopetus on toinen pyhä lehmä. Ainoat keskusteltavat asiat ovat ryhmäkoko ja opettajien lomautukset, mutta onko todella sata vuotta sitten keksitty käännöslause- ja karttakeppimenetelmä paras tapa opettaa ihmisille valmiuksia pärjätä nykymaailmassa? Ehkä on, mutta huomattavan kapeaa osa-aluetta ylipäätään edes mietitään ja kyseenalaistetaan.

Kolmas mausoleumi on rakennettu tulonsiirtojen ympärille. Kaikki tietävät, että systeemi on sekava, epäreilu ja kallis, mutta mitkään yritykset uudistaa sitä muuten kuin paikkaamalla räikeimpiä puutteita eivät etene. Muutama sitkeä jaksaa vielä puhua perustulon puolesta, loput ovat jo luovuttaneet "ei niin voi tehdä" -muurin edessä. En minä tiedä onko perusturva hyvä vai paha tai onko se ylipäätään toteuttamiskelpoinen. En tiedä sitäkään, onko valinta tehtävä nykysysteemin ja perustulon välillä vai onko olemassa muitakin tapoja. Minä en ole näiden asioiden asiantuntija, joten minun ei oikeastaan tarvitsekaan tietää, mutta kovin yksisilmäiseltä näyttää "keskustelu" tästäkin asiasta, sillä sitä ei oikeastaan ole.

Neljäs pysähtyneisyyden linnake elää työmarkkinoilla ja niitä lähellä. "Kolmikantayhteistyö" on asia, joka voi halutessaan marssia parlamentarismin yli paraatimarssia pohjoiskorealaisen jalkaväkiprikaatin särmikkyydellä. Eläke- ja työurakeskustelu on täysin jumissa, ja koska asia on kolmikantainen, kaikki pesevät käsiään ja väistävät vastuuta. Erityisen kätevä kolmikantayhteistyö on hallituspoliitikkojen kannalta, sillä he voivat lakaista kaikki asiat kolmikantatyöryhmiin. Jos niistä poikkeuksellisesti syntyy konsensus, ministeri voi kerätä kehut. Jos seuraa hajaannus, jatketaan status quolla ministerin levitellessä käsiään ettei nyt tullut mitään kun työmarkkinajärjestöt eivät saavuttaneet yksimielisyyttä, vaikka asiat lopulta kuuluvatkin vain ja ainoastaan poliitikoille. Toinen esimerkki tästä on SATA-komitea ja sen kyvyttömyys päättää perusturvan korotuksista. Palkansaajajärjestöt "eivät suostuneet" näihin korotuksiin ilman, että myös ansiosidonnaisia etuuksia korotetaan, mihin ei olisi ollut rahaa. Mitään ei siis tapahdu perusturvalle ja näyttää täysin unohtuneen, etteivät palkansaajakeskusjärjestöt perusturvasta päätä vaan eduskunta hallituksen esityksestä.

Pysähtyneisyyden Viides Kolonna liittyy suomalaiseen sotahistoriaan. Talvisodan fiktionaaliset ja paisutellut sankariteot täyttävät joka paikan muutaman kerran vuodessa, itsenäisyyspäivänä nyt ainakin. Jatkosotaa ei pahemmin muistella eikä kovin paljoa keskustella siitäkään, olisiko koko sota ollut vältettävissä, jos politiikkaa olisi silloin tehty toisella tavalla. Tai olisiko jatkosodasta voitu irtautua siinä kohtaa kun vanhat rajat on vallattu takaisin. Suomen sankaritarinat eivät liity mitenkään sotiin vaan toipumiseen sisällissodasta, rivakkaan teollistumiseen ja sangen dynaamiseen ja moderniin elinkeinoelämään, sekä poliittisen koneiston maalman nopeimpiin jalostumisiin melkein-diktatuurista melkein-demokratiaksi.

Yhden Virallisen Totuuden obeliskin kärkipyramidi on nykyinen maahanmuuttopolitiikkakeskustelu, jossa huutavaa työvoimapulaa ei kuulu kyseenalaistaa. Kukaan ei ole nähnyt siitä mitään viitteitä, mutta ihan kohta se varmaan hyökkää puskan takaa kuten se on hyökännyt viimeiset kymmenen vuotta. Piiloleikki kuitenkin jatkuu edelleen. Pylvään peruskivi taas on valettu korkean tuloverotuksen sulosäkeitä lausuen. Korkeat verot ovat oikeudenmukaisia ja siis hyvä, sillä perusteella, että korkeat verot ovat oikeudenmukaisia. Se, mitä rahalla saadaan, on sivuseikka. Oleellista on kerätä sitä paljon, sillä näin oikeudenmukaisuus lisääntyy.


Se samaa mieltä olemisesta.

Mainittu pääkirjoitustoimittaja sen sijaan tuntui ottaneen Ranskan tukiaisteollisuuden jonkunlaiseksi ihailunsa kohteeksi. On ältsin hienoa kun Ranskan presidentti pystyy komentelemaan pörssiyhtiöitä niiden operatiivisessa toiminnassa, ja vielä hienompaa on se, kun veronmaksajien pohjaton kukkaro on avattu levälleen, jotta elinkelvoton savupiipputeollisuus voi välttää rakennemuutoksen jälleen kerran.

Tukiaisissa teollisuudelle on jotain järkeä etäisesti vain silloin, kun tarkoituksena on auttaa joku yritys tai teollisuudenala väliaikaisten mutta vakavien vaikeuksien yli. Tässä mielessä asia ei kuulu yhden totuuden piiriin, mutta jos haluamme pitää Suomen kilpailukykyisenä, otettakoon oppia kilpailukykyisistä maista eikä Ranskasta.

Pääkirjoituksessa mainittu sankarillinen teko oli se, että estettiin Renaultia siirtämästä tuotantoa Turkkiin. Hienoa, Ranska. Miksi Suomessa ei kyetä samaan? Siksi, että Suomella ei ole varaa tukea teollisuuttaan hamaan maailman tappiin. Ranskan päätöksestä estää Renaultia rakenteiden uudistamiselta seuraa nimittäin väkisinkin se, että kun lama joskus loppuu ja Euroopan automerkkien pudotuspeli alkaa, Renault on heikoilla. Paremmin pärjäävät kustannustehokkaat firmat verrattuna niihin, joiden ykkösmurhe on suojatyöpaikkojen säilyttäminen Ranskassa.

Ei tarvitse olla kaksinenkaan auguuri kun povaa, ettei Renaultin tukitarve tähän lopu. Muutaman vuoden kuluttua se naukuu lisää tukiaisia, koska kilpailu on niin kovaa ja jos tukiaisia ei tipu, edessä on konkurssi tai päätyminen jonkun muun firman tytäryhtiöksi.

Suomessa pitäisi miettiä enemmänkin sitä, miten uusien yritysten synty ja kasvu suuriksi voisi toteutua Suomessa. Nyt se on vaikeaa, sillä pääomien puutteen takia kasvuyritykset myydään ulkomaille jo kasvuvaiheessa. Tällä puolella voisi varmaankin parantaa vaikka mitä, mutta mitään järkeä ei ole pistää resursseja jonkun elinkelvottoman sellutehtaan tekohengittämiseen hamaan maailman tappiin vain siksi, että parisataa ihmistä saa pitää työpaikkansa.

- Oikeus ei löytänyt riittävää näyttöä siitä, että N.N. olisi syyllistynyt pedofiliaan, veronkiertoon, huumekauppaan ja nettirasismiin

- N.N. on syytön

Kumpikin tarkoittaa juridisesti samaa, mutta jostain syystä jälkimmäistä sanamuotoa lehdistössä näkyy harvoin, varsinkaan silloin, jos ne itse ovat jonkun ajojahdin takana, on sitten kyse Halla-ahon nettikirjoittelusta, poliitikon olemattomista lahjuksista tai Verohallinnon pääjohtajan tekaistuista väärinkäytöksistä.

Syytön olisi ikävän lopullinen näkemys siitä, että ajojahti on ollut perusteeton ja median yritys vetää joku lokaan väärä teko. Jos kuitenkin kerrotaan, että riittävää näyttöä ei nyt tällä kertaa löytynyt, jätetään ihmisten ajatuksiin elämään se näkemys, että kyseessä kuitenkin oli rötösherra pahinta sorttia, mutta tutkintakoneisto ei nyt vain onnistunut saamaan häntä narautettua tai hän käveli vapaaksi jonkun teknisen syyn nojalla.

Suomen asutus tiivistyy viiden kasvukeskuksen ympärille. Noista viidestä tosin Oulu taitaa olla lähinnä Nokian varassa, eli jos Nokia pistää joskus pillit pussiin, sieltä häipyy aika paljon ja kriittinen massa voi olla koetuksella. Onhan siellä jotain lääketiedettä kai myös, eli uskotaan nyt tuo viiden lista.

Sen jälkeen esitetään kuitenkin sama fraasi kuin näissä aina kuuluu esittää. Jos koko maa halutaan pitää asuttuna, maaseudun ja kaupunkien pitäisi kehittyä tasapuolisesti. Hieno homma, mutta miten se tehdään ilman tulonsiirtoja kaupungeista maaseudulle?

Kaikennäköiset maaseudun tasapuolisen kehittymisen visiot tuntuvat aina perustuvan siihen, että kunhan kaupunkien kehittymistä hidastetaan tarpeeksi ja ammennetaan rahaa maaseudulle, maaseutu "kehittyy" tasapuolisesti. Ei tämä ole mitään kehitystä. Kehitystä olisivat sellaiset toimet, joiden avulla maaseutu tulisi toimeen omillaan yhtä hyvin kuin kaupungit, mutta sellaista temppua ei ole keksitty Suomessa eikä missään muuallakaan.

En tahdo mitenkään väheksyä maanviljelijöiden ponnistuksia tai maaseutua asuinpaikkana niille, jotka sen haluavat valita. Kriittisen massan ja asiakaskunnan puute ympärillä rajoittaa kuitenkin voimaperäisesti sitä, mitä kaikkea siellä voi ja kannattaa tehdä. Kun tilanne on tämä ja puhtaasti taloudellisilla mittareilla kaupunkien mahdollisuudet ovat runsaammat, lienee kohtuullisen toivotonta kuvitella, että lopputulos olisi taloudellisilla seikoilla mitattuna samanlainen, taloudellisiksi seikoiksi lasketaan matka kirjastoon tai terveyskeskukseen. Maaseudulla viihtyvät tuntuvat painottavan enemmänkin laadullisia kuin taloudellisia seikkoja, mutta näitä ei voida yhteismitallistaa. Minun arvomaailmassani oma järvenranta ei ole kovinkaan korkealla verrattuna kulmapubiin, josta saa lämmintä olutta, ja joku toinen ajattelee päinvastoin. Kun ainoastaan taloudelliset seikat voidaan yhteismitallistaa rahaksi, näin myös tehdään, ja esitetään toiveita tai vaatimuksia siitä, että tämän mittarin pitäisi näyttää suunnilleen samaa kaikkialla.

Tämän hetken maailmassa kaupungit ovat talouskasvun moottori, vieläpä niin, että suuret kaupungit ovat sitä enemmän kuin pienemmät. Kun Suomessa suuria kaupunkeja ei oikeastaan edes ole ja lähimmät kaupungin kokoiset mestat taitavat olla Pietari, Berliini ja Hampuri (Varsovaa ei lasketa, kun siellä asuu puolalaisia), tarvittaisiin Suomessa perinteisen kepuvetoisen aluepolitiikan sijaan kasvukeskuspolitiikkaa.

Pääkaupunkiseudun kasvamista 50%:lla nykyisestä väkimäärällä mitattuna pitäisi kannustaa eikä haitata, ja poistaa kaikkia niitä esteitä, joita tuolla kasvulla nyt on. Näitä esteitä löytyy nyt kaavoituksesta, rakentamisesta ja niihin liittyvistä valitusprosesseista. Muut neljä kasvukeskusta voisivat kasvaa sadalla prosentilla aivan huoletta. Ja koska kasvu tarvitsee rutkasti rahaa, tämä raha voidaan ottaa siitä rahasta, jolla nyt elätetään maaseutua ja tuotetaan turhanpäiväisiä palveluita paikassa, joissa niillä ei ole kysyntää.

Tällaisten visioiden miettimiseksi Kepu pitäisi saada rivakasti oppositioon, sillä Kepun ehto hallitusyhteistyölle on juuri vääränlainen, maaseutua kaupunkien kustannuksella hyödyttävä aluepolitiikka, joka ei ole kuin veden kantamista kaivoon, jossa se ei pysy kuitenkaan. Kokoomuksen, SDP:n ja/tai Vihreiden välillä yhteisten asioiden löytäminen kaupunkipolitiikasta on huomattavasti helpompaa, vaikkakaan ei täysin ongelmatonta, sillä yksi noista puolueista pitää Espoota kaupunkina.

Tämä oli sangen mielenkiintoinen kirjoitus.

Mikähän mahtaa olla tilanne muualla? Parempi, samanlainen vai huonompi?

Minulle ei tule mieleen, että Pariisissa tai Roomassa olisi monessakaan paikassa englanninkielisiä opasteita kadulla. Ranskassa taitaa olla joku lakikin, joka kieltää sen. Onnistuuko siis yritysten verkkopalvelujen käyttäminen ilman paikallisen kielen tuntemusta oikeastaan missään? Suomessa olen nähnyt englannin lippuja aika monen web-palvelun sivulla, eli ihan toivottomasta tilanteesta ei voi olla kysymys.

Entä mikä mahtaa olla EU-virastoon mihin hyvänsä muuttaneen ihmisen puolison työllistymistilanne paikallisilla markkinoilla kielitaidottomana ummikkona? Veikkaan, ettei Suomi ole ainoa paikka, jossa työn löytäminen näillä meriiteillä on vaikeaa. Loput tosin selittää lama, eli töitä ei tahdo löytyä paremmillakaan meriiteillä kenellekään juuri nyt, koska töitä ei ole.

Saamani viestit mantereelta ovat olleet sen suuntaisia, että ulkomaanpellet pyörivät lähinnä expat-kuvioissa. Belgiassa asuu paljon suomalaisia, mutta harva tuntee kovinkaan hyvin syntyperäisiä belgialaisia. Minä en tuntenut Virossa asuessani yhtään virolaista kunnolla. Sveitsissä asuvat elävät ulkomaalaiskuplassa eivätkä tunne sveitsiläisiä, sama koskee Itävaltaa. Aika monessa paikassa kieltä ja kulttuuria tuntemattoman on vaikea päästä “piireihin”, koska muut eivät viitsi puhua englantia yhden takia läheskään aina, ja vaikka kieli ei olisi ongelma, puheenaiheet saattavat olla, koska ulkomaanpelle ei tiedä vaikkapa suomalaisesta viihteestä ja musiikista mitään.

Kyseessä ei niinkään taida olla erityisesti suomalainen kulttuurishokki vaan yleinen kulttuurishokki maata vaihdettaessa. Varsinkin jos muuttajana on perhe, jossa yhdelle on uudessa paikassa työtä katsottuna ja muille ei ole, muiden sopeutuminen voi olla kohtuullisen verkkaista ja tökkivää, koska luonnollisin kontaktipinta paikallisiin jää puuttumaan.

Se taas, että Suomessa asiointi on pääosin suomeksi, on aika itsestäänselvää ja järkevää. Mieli tosin tekisi sanoa, että Helsingistä alkaa löytyä aika vähän paikkoja, joissa halutessaan ei palvelua englanniksi saa, vaikkei se mikään laki ja sääntö olekaan.

Tämä on lukemisen arvoinen uutinen. Asia ei sinänsä ole mitenkään yllättävä, mutta se on, että asiaa ei ole tässä sävyssä juurikaan nostettu esille.

Törkeä pahoinpitely on vakava rötös eikä enää mikään mitenkään järkevästi selitettävä ja vähäteltävä asia. Siitä huolimatta naisjärjestöjen dominoimassa julkisessa keskustelussa pidetään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa jotenkin erityisenä ja erityishuomiota ansaitsevana. Tämä esimerkkiteksti on Kokoomusnaisten pamfletista

Naisiin kohdistuva väkivalta on edelleen suuri yhteiskunnallinen ongelma Suomessa, minkä torjunta kaipaa tekijäänsä. Suomi on poikkeuksellisen väkivaltainen maa länsimaiden joukossa. Joka viides nainen kokee elämänsä aikana väkivaltaa. Maahanmuuttajanaisten kohdalla tilanne on vielä heikompi. Pakolaisleireiltä tulleista naisista lähes jokainen on väkivallan uhri. Lyömiselle ei ole koskaan hyväksyttävää syytä. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei saa väheksyä miesten kärsimän väkivallan perusteella. Kokoomusnaiset tahtovat puhua naisiin kohdistuvasta väkivallasta avoimesti Suomessa Tarvitsemme naisrauhalain, joka tunnistaa naisiin kohdistuvan väkivallan erityispiirteet.


Naisasialiitto Unioni puolestaan lausuu meille näin:
Yhdistys pitää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa yhtenä suurimmista sukupuolten välisen tasa-arvon ongelmakohdista, johon tulee viimeinkin puuttua hallituksen taholta.
.....
Naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen työ Suomessa on vakavasti aliresurssoitua, eikä sukupuolittuneeseen väkivaltaan ole Suomessa puututtu hallitustasolla riittävällä vakavuudella. Naisiin kohdistuva väkivalta aiheuttaa valtiolle vuosittain merkittäviä kustannuksia mm. terveys-ja sosiaalipalvelujen kautta. Näiden kustannusten laajuus tulisi jatkossa selvittää tarkemmin myös kansanterveydellisistä syistä.
….
Naisasialiitto Unioni pitää erityisen tärkeänä turvakotipaikkojen lisäämistä ja turvakodeissa tehtävän työn terävöittämistä siten, että väkivallan sukupuolittunut luonne tunnustetaan ammatillisen työn perustaksi.


Näitä tekstejä löytää jokainen googlella vaikka kuinka paljon, ja niiden sävy on siinä määrin samanlainen, että tulee väkisin mieleen, että niiden kirjoittajaklikki on sangen pieni, tai sitten ne lainaavat vapautuneesti toisiaan.

Ylen uutisen valossa näyttäisi siltä, ettei perheväkivallalla ole mitään erityisen sukupuolittunutta luonnetta, ja että ei ole mitään tarvetta määritellä naisia koskevaa väkivaltaa omaksi kategoriakseen omine erityispiirteineen, sillä näitä erityispiirteitä ei näyttäisi juurikaan olevan olemassa.

Jos taas lähdetään parisuhdeväkivallan vastaiseen työhön avoimesti, silloin yllä lainattujen kaltaiset kirjoitukset ja asenteet on syytä vetää vessanpöntöstä alas. Väkivaltaan pitää kenttätyössä suhtautua tapaus kerrallaan tapauksen olosuhteiden mukaan eikä tuoda sinne mitään ulkopuolisia "ammatillisen työn perustoja" vahvasti asenteellisista lähtökohdista. Lainsäädännössä ei pidä myöskään lähteä sille tielle, että naisiin ja miehiin kohdistuva (perhe)väkivalta on jotenkin eri asia, ja toisella niistä on jotain erityispiirteitä. Tästä nimittäin seuraa sangen todennäköisesti se, että jo lainsäädännönkin tasolla määritellään eri rangaistus samasta rikoksesta kun käytettävä lainsäädäntö on erilainen.

Samaten perheväkivallan vastaisessa työssä ei taatusti päästä eteenpäin, jos lähdetään siitä, että uhri on aina nainen. Väkivaltaa kokevat miehet eivät saa tästä työstä mitään apua itselleen, ja kun ihmisiä aivopestään tsaarinaikaisilla asenteilla, joissa nainen on uhri ja mies on nössö jos antaa itseään lyödä, ja silloinkin se on oikeastaan miehen syy kun meni provosoimaan tunteidensa vallassa olevaa naista, miehen on vaikea saada asiaansa ja ongelmaansa esille oikein mitenkään.

Asenneilmastossa yleisestikin on korjaamisen varaa. Naisten harjoittamaan väkivaltaan suhtaudutaan edelleen aivan liian yleisesti jonkunlaisena vitsinä. Kuvitellaan, että nainen heittäytyy tunteidensa valtaan tuosta vain, ja hänen kykynsä ajatella asioita järkevästi ja erottaa oikea väärästä olisi jotenkin alentunut vain siksi, että hän on nainen.

Tämä asenne on väärä useallakin eri tavalla. Toisaalta se luo ilmapiirin, jossa naisten törkeää väkivaltaa ei haluta nähdä ensinkään, ja koko asia maisemoidaan joksikin leikkimieliseksi tyynyn heittämiseksi kun vähän kyrsii. Toisaalta siinä luodaan sellainen mielikuva, että naiset ovat mukamas jotenkin kyvyttömiä käyttämään päätään ja lähes määritelmän mukaisesti syyntakeettomia sukupuolensa takia. Tällaiset asenteet ovat turskea tuulahdus 1800-luvulta, mutta sitkeästä vitsauksesta on kysymys, sillä näitä toistetaan tänäkin päivänä jossain muodossaan kovin, kovin usein.

Ylen uutinen sinänsä kertoo oivallisesti, että sekä naisten että miesten suorittamien väkivallantekojen takaa löytyy hyvin samanlaisia asioita: päihteet, syrjäytyminen, mielenterveysongelmat. Kun syyt ovat samankaltaisia, puheet erityispiirteistä vaikuttavat tämänkin valossa omituisilta.

Tietysti eri järjestöt saavat olla mitä mieltä haluavat ja käsitellä vain perheväkivallan yhtä kulmaa. Ei tarvitse kuitenkaan ihmetellä, jos kaikki meistä eivät ota näitä kerhoja kovin vakavasti silloinkaan, kun niillä olisi jotain oikeaa ja järkevää asiaa.

Britannian uutisia väritti eilen sangen erikoislaatuinen veneenkeikuttamisyritys.

Labourin peräpenkkiläiset ryhtyivät masinoimaan labour-parlamentaarikkoja vaatimaan salaista äänestystä Gordon Browin soveltuvuudesta puolueen johtoon ja pääministeriksi. Hanke näyttäisi nyt kuivuvan kokoon, koska ministerit, osa ilmeisen vastahankaisesti, kuitenkin ovat seisomassa Brownin takana.

Itse hanke kertoo kuitenkin Labourin syvästä hajaannuksesta, ja siinä on yhtymäkohtia suomalaiseenkin politiikkaan.

Kaksipuoluejärjestelmässä on aivan luonnollista ja järkevää, että puolueessa on eri virtauksia ja eri näkemyksiä henkilökysymyksistä. Näitä on ollut aina ja niitä tulee aina olemaan. Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet kuitenkin Labourille todella kuluttavia.

Tony Blair aloitti "new Labour" -hankkeensa, joka teki käytännössä Labourista yhden Euroopan oikeistolaisimmista puolueista ja Labourin talouspolitiikka oli reippaasti Toryjen oikealla puolella. Tämä ei rivijäsentä taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla miellytä, ja siellä virta onkin käynyt uusiin pikkupuolueisiin UKIP:hen ja BNP:hen, joista jälkimmäinen Britisn National Party on avoimen ulkomaalaisvihamielinen kerho, jota muut yrittävät vaieta kuoliaaksi. Kannatus kuitenkin kasvaa koko ajan ja nyt tuli europarlamenttipaikkojakin. Todennäköisesti seuraavien parlamenttivaalien jälkeen puolue on Westminsterissä ja sen vaientaminen muuttuu hankalammaksi.

Blairin sotaretket Irakiassa ja Afganistanissa eivät ole suosittuja nekään. Sisäinen oppositio keräsi niin paljon vauhtia, että Blair käytännössä savustettiin ulos 2007 ja tilalle nousi Gordon Brown.

Brown on ollut yksi Britannian epäsuosituimpia pääministerejä ikinä. Blairin hallituksen kirstunvartijana hän oli epäsuosittu jo valmiiksi, ja päälle hyökännyt lama, kyvyttömyys saada aikaiseksi mitään ja haluttomuus irtautua sodista ovat romauttaneet Labourin kannatusluvut ja se on nykyään kolmanneksi suurin puolue kun Lipilaarit ovat menneet reippaasti ohitse.

Vaalit on pakko järjestää tänä keväänä. Tekee puolue mitä vain, sitä odottaa rökäletappio. Brownin johdolla vaaleihin meneminen on murskatappion tie, mutta toisaalta pääministerin vaihtaminen nyt eikä vuosi sitten kertoo paniikista puolueessa ja antaa vauhtia kilpailijoille, ja samalla herättää oikeutetun kysymyksen siitä, miksi Blairin tilalle ei nostettu ketä hyvänsä muuta. Toisaalta tällainen kääpiöiden kapina juuri nyt kertoo, että puolueen sisälläkään ei olla enää valmiita äänestämään omaa puoluetta jos se tarkoittaisi Brownin jatkamista pääministerinä.

Vallankahva on Britanniassa aina sangen kuluttavaa, ja kolmien vaalien voittaminen peräjälkeen hyvin, hyvin harvinaista. Erityisesti valta kuluttaa Labouria, sillä kannattajissa on sosialidemokraatteja, mutta puolueen talouspolitiikka on perinteisesti sangen oikeistolaista kuten talouspolitiikka Britanniassa aina on ollut.

Tässä on yhtenevyyksiä Maalaisliittoon Suomessa.

Jäätteenmäki savustettiin ulos ja tilalle nousi sangen epäsuosittu Vanhanen. Yhdet vaalit on toki käyty välissä toisin kuin Britanniassa, mutta silti Vanhanen on eräänlainen vahinkopääministeri aivan kuten on Gordon Brown. Vanhasen eroilmoitus yllätti ajankohdallaan muttei sisällöllään, sillä häntä on oltu kampeamassa syrjään jo pidempään.

Vaalit lähestyvät ja kannatus hupenee, joten puolue tarvitsee uudet kasvot ja uuden linjankin. Vuoto on ydinkannatusalueilla kova sekä nukkuviin että persuihin.

Vallankahva näivettää Suomessa erityisesti kepua.. Vaikka Kepu on kuinka vallassa, maaseutu ei muutu kukoistavaksi paratiisiksi. Ei kepu sitä voi sellaiseksi muuttaa eikä kukaan muukaan, sillä sieltä puuttuu kriittinen massa muulle paitsi tukiaisbisnekselle. Ei ole sattumaa, että valta ja raha maailmanlaajuisesti keskittyvät suuriin kaupunkeihin. Kun kannattajat jäävät nuolemaan näppejään, se tekee hallaa Kepun kannatukselle. Maalaisten kannalta on aivan samantekevää, onko Kepu oppositiossa vai hallituksessa, mutta oppositiossa ollessaan Kepu voi itse teeskennellä olevansa täysin osaton maaseudun näivettymiseen. Hallituksessa se ei voi väistää vastuutaan mitenkään.

Suomessa puoluejohtaja vaihtuu Kepussa varmasti ennen vaaleja. Britanniasta ja Labourista ei vielä tiedetä. Gordon Brownilla ei ole mitään muuta kunniakasta tietä ulos umpikujasta kuin se, minkä Vanhanen jo teki, eli eroilmoitus.

Gordon Brown tuntuu kuitenkin takertuvan vallankahvaan äärimmäisen ahnaasti, eikä ole valmis päästämään irti, vaikka hänen tosiasiallinen otteensa vallasta on jokseenkin samaa tasoa kuin Nicolae Ceauşescun ote silloin kun hänet buuattiin pois parvekkeeltaan puhetta pitämästä 21.12.1989.

Tällä kertaa mietitään mieskiintiöitä opettajankoulutukseen, koska luokanopettajista valtaosa on naisia.

En kannata kiintiöitä muualla, enkä myöskään tässä asiassa. Koululaitosta on väitetty tyttöjä suosivaksi ja se todennäköisesti pitää paikkansa, mutta ongelma on enemmän opetusohjelmissa ja niiden laatijoissa kuin opettajien sukupuolessa.

Jos ajatellaan, että ongelma olisi opettajan sukupuolessa ja että huolimatta korkeasta koulutuksesta ja soveltuvuustesteistä opettaja ei kykenisi olemaan suosimatta omaa sukupuoltaan, silloin oikeastaan pitäisi tehdä niin, että kaikkia opettaisi puolet ajasta miesopettaja ja puolet ajasta naisopettaja. Muutenhan kävisi niin, että oppilaan kannalta olisi arpalippu, sattuuko opettaja olemaan samaa sukupuolta kuin oppilaskin, jolloin elämä on helppoa ja pullaa, vai eri sukupuolta, jolloin lahjakkaankin tie tyssää kun sukset ovat olleet ristissä väärää sukupuolta olevan opettajan kanssa.

Tämän tien päässä olisi edistyksellinen ajatus tyttö- ja poikakouluista, ja ne todettiin huonoiksi jo melkein sata vuotta sitten.

Mitä opettajien sukupuolikiintiö oikein palvelisi? Parhaan ymmärrykseni mukaan ei mitään. Jos opetussuunnitelmat ovat viallisia, palkataan sille tasolle kourallinen miehiä naisten sekaan jos ei ole jo, ja tehdään siellä opetuksen tasa-arvoisuudesta keskeinen asia. Ennen kuin tehdään tätäkään, pitää ensin selvittää, missä on ongelma, ja näyttää se jotenkin.

Asioiden korjaaminen kiintiöillä tuntuu aina yhtä vastenmieliseltä. Opettajan hommassa pitää olla lähinnä motivoitunut ja luonteen pitää olla oikea, että jaksaa selittää räkänokille juttuja sataan kertaan eikä antaa niille karttakepistä. Jos näitä haluttuja luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia on enemmälti naisissa, naiset ovat tähän tehtävään soveltuvampia, ja on aivan järkevää ja hyväksyttävää, että opettajista enemmistö on tällöin naisia.

Jos valintakoe- tai muussa testausvaiheessa on havaittavissa jotakin sukupuolisyrjiviä elementtejä, ne pitää tietysti poistaa, mutta uutisesta ymmärsin, että näin olisi tehty jo.

Tänään Suomen kuninkaan paikkaa jokseenkin avoimesti tavoitteleva Paavo Väyrynen ilmoitti olevansa käytettävissä Kepun puheenjohtajaksi. Väyrysen motiivin ymmärtää, sillä tämä lienee hänen ainoa keinonsa päästä pääministeriksi edes hetkeksi. Tähän mennessä hänet on näistä kuvioista pelattu ulos 80-luvulta lähtien.

Jos Väyrynen uhkauksensa toteuttaa, Kepun puheenjohtajavaali tulee olemaan toisinto demarien viime puheenjohtajavaaleista, ja en voi sanoa, että olisin erityisen pahoillani.

Tuskin edes maalaisliitossa ollaan enää niin kuutamolla, että kuvitellaan Väyrysen olevan ratkaisu puolueen ongelmiin ja matelevaan kannatukseen. Kepussa järkevät mahtuvat yhteen Kovasen taksiin, ja hekin lienevät sitä mieltä, että äärimmäisen epäsuosittu Väyrynen ei mitenkään voi tuoda vaalivoittoa ja pääministerin paikkaa. Tällöin pääministerin paikka annetaan suosiolla Kokoomukselle, ja jos Väyrynen hallitusohjelmaneuvotteluissa olisi Väyrynen, neuvottelut voisivat polkea siinä määrin paikallaan, että demareille avautuisi tie pois oppositiosta yksinkertaisesti siksi, että Väyrysen kanssa ei saataisi luotettavasti sovittua hallitusohjelmasta.

Tämä tuo mieleeni toisen politiikan näyttämöllä kummittelevan dinosauruksen Erkki Tuomiojan.

Kun Tuomioja on ehdolla SDP:n puheenjohtajaksi, rivit kootaan aivan kenen hyvänsä taakse, joka ei ole Tuomioja. Näin vaalissa ei valita parasta puheenjohtajaa vaan joku ei-Tuomioja. Tuloksena on ollut kaksi sangen huonoa puheenjohtajaa ja historiallisesti sangen matala kannatus, jota tosin ei voi kokonaan pistää puheenjohtajan viaksi vaan SDP:n ukkoutumisen ja siihen liittyvän Vihreiden nousun. Suhtautuminen Tuomiojaan on kovin samanlaista kuin suhtautuminen Väyryseen. Jotkut pitävät, jotkut inhoavat, neutraaleja ei pahemmin ole. Puoluejohtaja, jota muut inhoavat paitsi omanmielisten klikki, on hankala kaikin puolin, sillä Suomessa pitää vaalimenestystä saadakseen vakuuttaa ns. liikkuvat äänestäjät. Kovin epäsuosittu persoona ei tähän kykene.

Jos nyt Väyrynen lähtee ehdolle, tuloksena on täsmälleen sama tilanne. Vaali käydään Väyrynen - ei-Väyrynen -asetelmasta. Puheenjohtajavaalista on tietysti Kepussa ajateltu mediatapahtumaa, joka nostaa puolueen kannatusta yleisesti, mutta Väyrynen voi pilata tämän latistamalla koko vaalin teemojen ympäriltä puhtaaksi Väyrysen kampittamiseksi. Kepu tarvitsee väkisinkin uuden suunnan, ja puheenjohtajavaali on hyvä paikka siitä keskustella. Nykyinen kaksinapainen malli on mahdoton. Kepussa puheenjohtaja puhuu yhtä miellyttääkseen kaupunkilaisia. Puoluesihteeri taas vetää mattoa jatkuvasti puheenjohtajan alta, koska se kiusaa kaupunkilaisia ja näin miellyttää maalaisia kun Helsingin herroille annetaan taas opetus. Tällä tavalla ei voi tehdä mitenkään vakavasti otettavaa politiikkaa.

Tietysti Tuomiojalla ja Väyrysellä on oikeus asettua ehdolle kuten kenellä hyvänsä muullakin. Näiden Brezhnevin ajan dinosaurusten kyky auttaa puoluettaan eteenpäin puolueen johdossa on kuitenkin olematon. Väyrysen ja Tuomiojan paikka olisi jossain kulisseissa kertomassa nuoremmille satuja ja tarinoita, mutta puolueen johtoon tarvitaan tulevaisuuden nimiä eikä menneisyyden painolastia.

Kokoomus on ainoana suurena puolueena välttynyt tältä vitsaukselta, kun Raimo Ilaskivi on ymmärtänyt pysyä poissa vallankahvan tavoittelusta.

Espoon pyssysankarista lukiessa tulee väkisinkin mieleen, mikä ihme on oikein ollut vikana, kun ilmiselvää taparikollista ei ole saatu poistettua maasta.

Laki on käsittääkseni aivan kunnossa, eli rötösherrat voi kyllä luutia pois. Tämän konnan tapauksessa kyse ei ole edes mistään pikkujutuista. Parkkisakkojen ja punaisia päin kävelyn takia ei ole syytä peruuttaa kenenkään oleskelulupaa, mutta nyt on mainittu laittoman maahantulon järjestämistä, ampuma-aserikoksia, väkivaltaa ja uhkailua. Ei tämä syntilista enää ole erityisen pieni eikä sitä ole syytä kuitata olankohautuksella.

Nyt kuitenkin näin on tehty. Miksi? Tämä asia kaipaa nyt huolellista selvittämistä, sillä asian laittaminen kuntoon parantaa yleistä turvallisuutta sekä myös yleistä suhtautumista ulkomaalaisiin.

Onko kyseessä ollut maan tapa, eli ketään ei potkaista pois vihreältä oksalta, vaikka tekee mitä? Onko tieto kulkenut huonosti, ja oleskelulupaa uusiva viranomainen ei ole ollut tietoinen rötöksistä? Onko oleskeluluvan uusiminen tehty leväperäisesti eikä ole viitsitty selvittää asiaa? Ovatko kaikki olettaneet, että on jonkun muun viranomaisen tehtävä tehdä karkotuspäätös, ja kaikki ovat vain katselleet toisiaan ja kukaan ei ole tullut tehneeksi mitään?

Tämän asian laittaminen kuntoon ei merkittävästi vähennä tällaisia tapahtumia, sillä valtaosa näistä on suomalaisten tekemiä. Tästä tapauksesta ei myöskään pidä laittaa vettä mihinkään “kaikki ulkomaalaiset ovat pyssymiehiä ja epäilyttävää roskaväkeä” -myllyyn, vaikka jotkut epäilemättä näin tekevätkin. Yleisen taistelumoraalin kannalta asialla on kuitenkin merkitystä, sillä osa ulkomaalaispolitiikkaa vastaan kohdistuvasta kritiikistä perustuu nimenomaan rikollisuusargumenttiin. Jos nyt näyttää ilmeiseltä, että rikollista ainesta ei poisteta maasta, tämä argumentti validoi itsensä ja aiheuttaa yleistä epäluuloa aivan turhaan.

Vai onko laki sittenkin väärä, ja turvapaikkamenettelyn kautta maahan tullutta ei voida poistaa maasta, jos tulomaata ei katsota turvalliseksi? Jos on, lakia pitää muuttaa. Turvapaikka ei ole mikään oikeus elää miten sattuu, ja tämä voidaan tehdä turvapaikanhakijoille selväksi jo siinä kohtaa kun heitä haastatellaan. Ei ketään tarvitse lähettää lattialle syljeskelyn takia pois, mutta väkivaltarikollisia, pyssymiehiä, huumeheeboja, salakuljettajia ja muuta roskasakkia ei ole mitään syytä suojella Suomessa ja Euroopassa.

Matti Vanhanen kertoo meille, että talouskriisin laskua ei maksateta heikoimmilla?

Tämä on puhdasoppinen valhe. Se olisi muuttunut totuudeksi, jos siihen olisi lisätty sana “ainoastaan”, mutta sitten se ei olisi kelvannut enää propagandaksi.

Kun katsotaan tästä tulevaisuuteen ja huomataan valtion katastrofaalisessa tilassa olevat finanssit, joista kirjoitin pari päivää sitten, nähdään matkan varrella sekä veronkorotuksia että julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen leikkauksia. Kassakriisiä ei voi hoitaa pelkästään toisella tavalla, vaan molempia keinoja tarvitaan tai edessä on valuuttarahaston holhous, joka tekee leikkausen lähinnä menopuolelle eli julkisiin palveluihin.

Vanhasen mainitsemat “yhteiskunnan heikoimmat” ottavat vastaan kovimman iskun. Ei siksi, että Vanhanen olisi kiero ja ilkeä, mikä on oikeastaan implisiittisesti selvää kun on mennyt liittymään maalaisliittoon, vaan siksi, että juuri tällä joukolla ei ole mitään mahdollisuuksia elättää itseään tai vyöryttää saamaansa lisälaskua eteenpäin.

Otetaan ensiksi veronkorotukset. Vanhanen on jo itse ilmoittanut kannattavansa arvonlisäveron nostamista. Tämä osuu yhtä lailla jokaiseen, ja suhteellisesti kovimmin niihin, jotka eivät voi siirtää mitään kulutustaan ulkomaille. Nämä ovat juuri niitä Vanhasen “heikoimpia”.

Muiden verojen korotuksessa on aina mahdollisuus sekä verosuunnitteluun että lisälaskun vyöryttämiseen eteenpäin. Jos vaikkapa yrityksille asetetaan jotain uusia tai korkeampia veroja, mitä Veijo K-kauppias oikein tekee? Maksaako lisäverot omasta pussistaan vai nostaako kaupan hyllyllä olevia hintoja sen verran, että oma kate säilyy samana? Veikkaan jälkimmäistä, ja koska Santeri S-kauppias tekee saman tempun, kilpailukaan ei tule tielle. Se, että ruuan hinta nousee viisi prosenttia, ei tunnu kaltaiseni ökyriistoporvarin taskussa mitään, mutta jos kulutuksesta 30% on ruokalaskua, se tuntuu. Rahallisesti kaikki yhteiskuntaluokat tietysti maksavat nämä vyöryneet verot kulutuksensa suhteessa, mutta jos mietitään sitä, kehen hintojen nousu oikein kirpaisee, nuoli osoittaa taas samaan suuntaan.

Palkansaajillakin on keinonsa välttää maksamasta lisälaskua. Kun verot nousevat, inflaatio laukkaa ja ostovoima heikkenee, tästä syntyy painetta työmarkkinaneuvotteluihin. Palkansaaja saa täysimääräisen tai osittaisen kompensaation parin vuoden sisään palkankorotuksissa, jotka päätyvät yritysten maksettaviksi, ja aiheuttavat hintoihin nousupaineita, ja Veijo K-kauppias.... jne, huomaatte kuvion. Perusturvan varassa elävä ei saa mitään automaattisia korotuksia mihinkään eikä todennäköisesti edes harkittuja, sillä rahaa ei ole kun kyse on säästö- ja kriisibudjeteista.

Lisäksi palkkojen ja perusturvan eriytyminen aiheuttaa yleistä hintapainetta kaikkialle, muunmuassa vuokriin. Jos palkansaajilla on enemmän rahaa, joku mielellään niistää sen pois. Vuokrat nousevat ja hinnat nousevat, ja vaikka eivät täysimääräisesti lisäansioita kattamaan, kärsimään joutuu eniten se kansanosa, jonka tulot eivät nousseet, ja Matti Vanhanenkin oikeasti tietää, mistä kansanosasta on kysymys.

Tulonsiirto- ja palvelupuolella syy-seurausketju on ilmeisempi. Jos tulonsiirtoja leikataan, niillä elävät eli nämä “heikoimmat” kärsivät. Jos julkisia palveluja leikataan, sama sakki kärsii, koska heillä ei ole rahaa ostaa yksityiseltä täydentäviä palveluja.

Laskua joutuu maksamaan jokainen paitsi pääomatuloilla elävä, sillä hän voi tarvittaessa verosuunnitella itsensä veroparatiisiin, ja lisälaskun maksaminen on jokseenkin vapaaehtoista. Valtaosa varmasti maksaa, mutta pakollista se ei ole. Vaikka hallitus seisoo päällään, huitoo käsiään italialaisen torikauppiaan tapaan, lukee 42 Ave mariaa ja muuttaa vettä viiniksi, se ei voi leikkausbudjettia tehdessään mitenkään välttää sitä, että suurimman haitan kokee juuri heikoimmassa asemassa oleva kansanosa.

Valtiolla ei ole mitään keinoja estää yllä kuvattuja asioita vaikka olisi poliittista tahtoakin, joten Matti Vanhanen voisi lopettaa valehtelun ja kertoa kansalle, että tulevaisuudessa palkansaajat pistetään kyykkyyn ja persaukisimpia potkaistaan lisäksi päähän, mutta tämä on vain otettava vastaan, koska se ei ole mitenkään vältettävissä. Ei taida löytyä Vanhaselta valtiomiestaitoja ja rohkeutta tälläkään kertaa.

Suomi tarvitsee pääministerikseen vätystelevän valehtelijan sijaan tämän päivän Winston Churchillin, joka kertoo, missä mennään ja mitä kaikkea pahaa tulevaisuus tuo tullessaan, mutta onnistuu silti innostamaan ihmisiä niin paljon, että valtaosa jaksaa rämpiä vaikeiden aikojen läpi eikä luovuttaa.

Sitä en tiedä, mistä tällainen henkilö löydettäisiin. Politiikan etulinja ei sellaista tunnu tarjoavan missään puolueessa. Tarvittaisiin hiirenharmaiden virkamiesten sijaan henkilö, jolla on Iiro Viinasen ajatusmaailma, Timo Soinin karisma ja Seppo Rädyn sitkeys. Eipä tule juurikaan ketään mieleen paitsi tietysti minä, mutta minultakin puuttuu sitkeys ja viitsiminen.

Tutut tuli sitten lusittua ja Rymy-Eetu nähtyä. Taas. Rymyeetu on Helsingin baarielämässä mainio lisä. Kulmikkaita trendikaavaarioja, joissa myydään 42 eri varianttia cosmopolitanista samannimistä aviisia lukevalle asiakaskunnalle kärsivän kansanosan rahoilla, on kaupungissa aivan kylliksi. Vaihtelu virkistää.

Huolimatta kaikesta elämähän melkein jopa hymyilee, vaikka olisi pari viimeistä massia olisi voinut ehkä jättää sinne. Kyllä tämä tästä. Kotiin vanhaan kunnon Englantiin on tosin hieman ikävä. Ikkunaverhot, jotka eivät lepata tuulessa, näyttävät jotenkin omituisilta.

Sääli, että tämä uutinen julkaistiin juuri jouluna, jolloin kukaan ei lue sitä. Ja yhtä sääli, että kirjoitan asiasta tänään, koska tätäkään ei lue juuri kukaan.

Julkisia hankkeita on vaivannut iät ajat pöhötauti, kädettömyys ja suuruudenhulluus, mutta kukaan ei tunnu nykyään olevan moksiskaan ja on pikku-uutisen paikka, että joku hanke maksaa kolme kertaa budjetin verran.

Yksityisellä sektorilla jokainen asiantunteva johtaja pistää hankkeisiin valmiiksi kertoimen sekä budjettiin että valmistumisaikaan ennen kuin esittää hankkeen eteenpäin, ja näin tuloksena on usein sangen pitäviä budjetteja ja aikatauluja. Julkisella sektorilla näin ei tehdä.

Jos julkisen sektorin hankkeen todelliset kustannukset kerrottaisiin hankkeen alettua, rahaa ei annettaisi. Kun ehdotuksessa on kolmasosa tai neljäsosa todellisista kuluista, rahaa annetaan, ja hankkeen vieminen loppuun voidaan sen jälkeen hoitaa kerjätyllä lisärahalla, koska aloitettua ei kannata jättää kesken.

Julkishallinnon IT-hankkeet eivät kovin hyvää arvosanaa saa. Muistamme Autorekisterikeskuksen tietojärjestelmähankkeen. En tiedä onko se valmis vieläkään, mutta kai kymmenessä vuodessa jotain syntyy, moninkertaiseen hintaan. Kun mietitään tällaisen järjestelmän vaatimuksia, ei kymmenien miljoonien lasku ole mitenkään selitettävissä. Järjestelmän ei varmasti tarvitse olla monimutkaisempi, reaaliaikaisempi ja luotettavampi kuin pörssin osakekaupankäyntijärjestelmä, ja jos viimeksi mainitun saa infrastruktuureineen kymmenesosalla siitä hinnasta, millä valtio ei saanut Autorekisterikeskukseen uutta tietojärjestelmää, hanke on ollut alusta alkaen väärin määritelty.

Eduskunnan äänestysjärjestelmä herätti suurta hörhötystä pari kolme vuotta sitten. 199 ääntä muutaman kerran päivässä rekisteröivä järjestelmä on sellainen, jonka minä olisin osannut tehdä Commodore 64:llä vuonna 1985, ja se olisi toiminut aivan hyvin. Valtio kippasi hankkeeseen muutaman miljoonan, ja lopputuloksena oli järjestelmä, joka kaatuu kuorman alla ja tarvitsi muutaman miljoonan päivityksen ja korjauksen. Minä en tiedä, miten 2000-luvulla on mahdollista tehdä järjestelmä, joka ei kestä 199 muutamassa minuutissa annettavaa jaa-ei-tyhmiä-bingo -ääntä vaan lyyhistyy ankaran kuorman alla, mutta joku konsultti on osannut tämänkin rakentaa.

Terveydenhoidon sekavista tietojärjestelmistä oli juttua viikko sitten.

Julkishallinnon tietojärjestelmähankkeet ovat konsulttitalojen lypsylehmä. Niissä on organisoituna omaksi osastokseen "julkishallinnon palvelut", joissa lienee sopivasti verkostoituneita myyntimiehiä, että saavat ylihintaista sekundaa kaupaksi ilman minkäännäköistä vastuullisuutta esimerkiksi siitä, että toimitettava järjestelmä lopulta valmistuu ja toimii. Yksityisellä sektorilla konsulttifirma ei voi tehdä bisnestä näin kuin kerran, toista kertaa siltä ei ostettaisi mitään. Julkishallinto taas tuntuu suosivan samoja toimittajia hanke toisensa jälkeen, vaikka tähän mennessä mikään tilaus ei ole mennyt suunnitellusti.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Valtio on niin suuri IT-palvelujen tarvitsija, että sillä voisi aivan mainiosti olla suurikin it-yksikkö, jota voitaisiin johtaa ammattimaisesti ja jossa voitaisiin maksaa sellaisia palkkoja, että siellä olisi palkkalistoilla parhaat nimet eikä pahnanpohjimmaisia byrokraatteja. Tämän osaston tehtävänä olisi ensinnäkin tehdä valtiolle tietojärjestelmästrategia, sen jälkeen suunnitella tarvittavat järjestelmät ja lopulta kilpailuttaa toimittajat ja teettää suorittava työ siellä, mistä saa hyvää laatua oikeaan hintaan.

Nyt strategiaa ei ole, vaan jokainen valtionhallinnon kioski tuntuu nysväävän omiaan. Muualla tuntuu syntyvän kaikennäköisiä kansalaisportaaleja, jota kautta kansalainen saa kaikki tarvitsemansa palvelut. Esimerkiksi Virossa tällainen on ollut käytössä vuosikausia. Suomessa ei synny mitään, koska kukaan ei edes yritä tällaista synnyttää.

Kun jokainen putka tekee omiaan, jokaisessa tietojärjestelmähankkeessa määritellään ja toteutetaan runsaasti päällekkäisiä asioita. Esimerkiksi tietoturva ja tietosuoja ovat asioita, jotka pitää tehdä jokaiseen järjestelmään, ja kun käynnissä on 20 hanketta, valtio tulee maksaneeksi kahteenkymmeneen kertaan näistä asioista, vaikka joku olisi voinut tehdä tämän kerralla kuntoon tarjoamalla alustan, joka soveltuu kaikkiin julkisen sektorin tietojärjestelmiin ja jossa nämä asiat ovat kunnossa.

Kun valtion organisaatioissa on pari herrahissin jättämää entistä atk-miestä it-pomoina, missään ei ole resursseja tehdä määrittely- ja suunnittelutyötä itse. Kun konsultti pannaan suunnittelemaan järjestelmä, joka tilataan kyseiseltä konsulttitalolta, keskiasteen koulutuksen saanut vompattikin ymmärtää, että tuloksena ei ole hyvää järjestelmää asiakkaan tarpeisiin vaan kallis megaprojekti, jossa kokeillaan uusia tekniikoita, jotta konsulttitalo saa paljon rahaa ja voi opetella kaikkea uutta asiakkaan laskuun.

Kun valtiollisia it-hankkeita miettivät vain insinöörit ja insinööritaustaiset konsultit, tuloksena on järjettömiä ja epärelevantteja hankkeita, joiden hyöty on marginaalinen. Muistamme esimerkiksi, kuinka paljon rahaa käytettiin sähköisen tunnistautumisen kehittelyyn ja synnytettiin järjestelmä, jota ei käytä kukaan ja jota ei enää taida olla olemassakaan. Jos asiaa olisi lähestytty käyttäjänäkökulmasta, olisi huomattu, että pankeilla on jo tunnistautumisjärjestelmä, jota voi käyttää, ja toisaalta kaikki järjestelmät eivät tarvitse mitään jättiläistunnistautumishärveliä.

Englannissa, jossa henkilötunnuksia ei ole ja kaikki muutenkin vaikeampaa, kansalaisportaaliin voi rekisteröityä kuka hyvänsä. Ilmoitettuun osoitteeseen toimitetaan postitse ensimmäinen salasana, joka vaihdetaan. Tämä riittää aivan mainiosti tunnistautumiseksi esimerkiksi veroilmoituksen täyttöjärjestelmään, koska kenenkään motiivi häkkeröidä tällaista järjestelmää on olematon.

Voisiko Suomessa ajatella tehtävän jotakin samaa? Ei, koska Suomessa verohallinto ei ole saanut aikaiseksi sähköistä veroilmoitusta.

Tänään lehdissä on käsitelty ilmeisen perusteettomia turvapaikkahakemuksia Bulgariasta, sekä niiden taloudellista motiivia.

Lienee päivänselvää, että lakia on tältä osin muutettava. EU:n ulkopuolisen maan asukki saa kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen viiden vuoden maahantulokiellon, mutta takaisin lähetetty EU-kansalainen voi tulla samalla lennolla takaisin ja jättää taas uuden turvapaikkahakemuksen, ja nykyinen lainsäädäntö velvoittaa käsittelemään sen aivan yhtä huolellisesti kuin viisi edellistäkin.

Korjaava toimenpide on aika helppo. Listataan sellaiset maat, jotka katsotaan turvallisiksi ja hakemukset niistä kategorisen perusteettomiksi, ja annetaan mahdollisuus tehdä pikakäännytyspäätös viidessä minuutissa tai jättää koko hakemus tutkimatta. Näin kielteisen turvapaikkapäätöksen heti sen jätettyään saanut ei saa rahaa mistään eikä hänelle osteta paluulippua, vaan hänen täytyy tehdä se itse. EU-maat ovat automaattisesti turvallisia maita, mutta listalle voidaan lisätä muitakin jos vastaava trafiikki alkaa esimerkiksi jostakin Balkanin maasta.

Koko pakolaissopimusta ja turvapaikkajärjestelmää vastaan kuuluu kritiikkiä, ja tuo kritiikki ei osoita mitään vaimenemisen merkkejä. Osa kritiikistä on asiatonta, osa huomattavan asiallista. Asiallisessa kritiikissä yleisesti lähdetään hyvän sosiaaliturvan sovittamisesta yhteen kasvavan turvapaikanhakijavirran kanssa. Niin tai näin, mutta täysin perusteettomat järjestelmän kuormittajat on pystyttävä jotenkin poistamaan joukosta. Järjestelmä on tarpeeksi kallis ja tarpeeksi epäsuosittu muutenkin, että sitä voi kohtuuttomasti nakertaa tämäntyyppisellä väärinkäytöllä ilman pelkoa sen täydellisestä romahtamisesta.

Itse tosin näen kristallipallostani, että nykyinen pakolaissopimus on jokseenkin tiensä päässä, ja maita Etelä-Euroopasta alkaen alkaa siitä irtautua. Tilalle syntyy sen jälkeen joku uusi, mutta siinä tulokkaiden oikeudet ovat rajoitetummat ja turvapaikkaperusteet määritelty siten, että yleinen köyhyydestä ja sodan jaloista tuleminen ei enää turvapaikkaan oikeuta. Kuten ei teknisesti oikeuta nykyisessäkään sopimuksessa, ainoastaan sen käytännön tulkinnassa.

Espoossa halutaan rajoittaa maahanmuuttajataustaisten oppilaiden määrää 15 prosenttiin per koulu.

Ensi miettimisellä tämä tuntuu syrjinnältä, jossa hyvää tarkoittavat hölmöt korjaavat väärää asiaa väärällä tavalla. Haastatellut koulujen rehtorit eivät löytäneet nykymenosta suuria ongelmia kurinpidossa tms, joten mikä on se ongelma, mitä korjataan?

Lontoon esimerkin valossa sanoisin, että se ongelma, mitä ei saa päästää syntymään on se, että samaa kansallisuutta edustavien määrä pääsee nousemaan koulussa liian suureksi. Tämä on Suomessa vaara, sillä turvapaikanhakijat, joita suuri osa runsaslapsisista maahanmuuttajista on, ovat pääosin kolmesta lähtömaasta.

Lontoossa on kouluja, joissa 80% oppilaista on Bangladeshista tai Somaliasta. Vaikka koulujen opetus ja resursointi olisivat kunnossa, karvas totuus on, että tällaisen koulun oppilaiden välituntikieli ei ole enää englanti. Kun yhden vieraan kielen puhujia on tarpeeksi, he voivat elää omassa kuplassaan. Ala-asteen tärkein tehtävä ei mielestäni ole kenenkään tapauksessa yleissivistävä vaan se, että se opettaa kielen kunnolla. Maahanmuuttajataustaisten tapauksessa kyse on samasta asiasta.

Ongelma ei siis liene maahanmuuttajien absoluuttinen määrä kouluissa vaan se, että maahanmuuttajataustaiset olisivat eri puolilta, jolloin eri taustaisten yhteinen kieli olisi vapaa-ajalla suomi (tai ruotsi jos koulu on ruotsinkielinen).

Absoluuttisten määrien sijaan tämä on ehkä se asia, jota pitäisi seurata ja tarvittaessa rajoittaa tai ohjeistaa. Minä en ole asiassa asiantuntija, eli en tiedä, mikä on se kriittinen massa, jota ei saisi ylittää, mutta epäilen tietoa kyllä olevan saatavilla jos asiaa käydään maahanmuuttajia opettavista kouluista kysymässä. Jos kielen oppiminen alkaa muodostua ongelmaksi, jotakin pitää tehdä ja katsoa, pitääkö joitain keskittymiä purkaa. Jos kielen oppiminen ei ole ongelma, ei ole mitään syytä rajoittaa maahanmuuttajien määrää eikä tehdä mitään muutakaan.

Jos taas ongelma ovat häiriköt, häiriköt pitää poistaa aivan ihonväriin katsomatta jollain tavalla, ja maahanmuuttajien leimaaminen yleisesti häiriköiksi ei tätäkään asiaa palvele.

Tutkimus siitä, kuinka rasistinen ja kamala paikka Suomi on, on saanut vastakaikua.

En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Perusajatus on penseä, vaikken rasismia sinänsä hyväksykään. Tässä vaikuttaa olevan runsaasti käytännöllisiä ongelmia, jotka pitäisi ratkaista jotenkin.

Ensimmäinen on tuo uutisessa mainittu “homottelu”, jota esiintyy hyväntahtoisessa läpässä tuttujen kesken. Mutta jos joku kuulee niin häkki heilahtaa. Luuleeko joku, että poliisilla on oikeasti aikaa ja innostusta kytätä tällaisia asioita? Käytännössä ei tapahdu mitään, mutta pikkujutuista voi kuitenkin narauttaa aivan kenet hyvänsä.

Isompi ongelma on se, että efektiivisesti tämä suojelee vain vähemmistöä. Minun on vaikea kuvitella, että valtaväestöä edustavalle nuorelle päätään aukova somalijengi saisi ikinä syytettä viharikoksesta, mutta jos valtaväestön edustaja vastaa, hän saa. Näin syntyy tilanne, jossa sinänsä epämiellyttävässä ja sopimattomassa viikonloppuyön nokkapokassa täysin samanlaiset teot tuomitaan eri tavalla, sillä vain valtaväestön edustaja tekee rasistisen viharikoksen tapellessaan ulkomaanpellen kanssa, vaikka ulkomaanpelle olisi aloittanutkin. Ulkomaanpelle saa syytteen lievästä pahoinpitelystä, jos saa, koska kyseessä on asianomistajarikos, mutta valtaväestön edustajan osuus tappelussa onkin yleisen syyttäjän alainen viharikos.

Jos tällainen lainmuutos ajetaan läpi, sen esitöissä ja perusteluissa täytyy ottaa vahvasti kantaa tähän ongelmaan ja sanoa suoraan ja selkeästi, että myös vähemmistön edustaja voi tehdä viharikoksen ja määritellä muutenkin, mikä oikein on viharikos siten, että se on jotenkin nähtävissä.

Jos näin ei tehdä, saamme lakiin uuden ajatusrikospykälän. Jonkun pitää arvata, mitä epäillyn pään sisällä on liikkunut, ja koska kukaan ei tätä kykene tekemään, tuloksena on helposti oikeuskäytäntö, jossa jotain enemmistöä ja valtaväestöä edustava on oletusarvoisesti syypää tällaiseen rikokseen, jos tekee jotakin, joka ei miellytä jotakin vähemmistöä. En sitä paitsi pidä edes oikeana tulkintaa siitä, että joku yksittäinen karjaisu yksittäiselle ihmiselle olisi aina tarkoitettu leimaamaan jotain kansanryhmää. Päin vastoin tekee mieli sanoa, että valtaosa on suunnattu vain yhtä ihmistä vastaan juuri siinä tilanteessa, mikä tekee siitä tyypillisen kunnianloukkausrikoksen.

Tällaisen lainmuutoksen keskeisin vaikutus tuntuisi olevan se, ettei laki ole enää sama kaikille, vaan sovellettava laki riippuu rikoksen uhrin tai tappelun osapuolen ihonvärlstä.

Jos nyt on jotakin ongelmia puuttua väkivaltarikoksiin ja saada rosvoja tuomiolle, pitäisikö miettiä lievän pahoinpitelyn muuttamista yleisen syyttäjän ajamaksi asiaksi asianomistajarikoksesta? Veikkaan, että näiden viikonloppuöiden megarasististen viharikosten selviämis- ja tuomitsemisprosentti on jokseenkin sama kuin valtaväestön edustajien vastaavien kahinoiden. Tässä mielessä tuntuisi järjettömältä lähteä korjaamaan vain yhtä kulmaa asiasta sen sijaan, että korjattaisiin koko ongelma.

Vai oliko tarkoitus antaa joku signaali siitä, että vain vähemmistöjen kokema väkivalta on ongelma eikä väkivalta yleisesti?

Uutiset Suomesta ovat nykyään aika masentavaa luettavaa.

Lakkoja, korpilakkoja, ulosmarsseja. Ja tämä on vasta alkua. Kuntasektori on ilmoittanut jälleen kerran haluavansa muita suuremmat palkankorotukset vaikka julkistalous on kriisissä, joten aivan varmasti näemme lakossa valtaosan heistäkin keväällä.

Mitä ihmettä on oikein tapahtunut? Talous sukeltaa. Julkiset finanssit ovat karmeaa luettavaa. Firmoissa ei mene erityisen vahvasti.

Mikä on rikkonut juuri nyt suomalaisen työmarkkinamekanismin, jossa yleensä on onnistuttu pääsemään tuloksiin sopimalla eikä rähisemällä? Nyt se ei tunnu onnistuvan millään alalla. Miksi juuri nyt into sopia mistään on kateissa, vaikka kaikennäköiset indikaattorit kertovat kaikille, että juuri nyt ei olisi varaa oikein riidellä mistään?

Minä en tiedä, mutta tätä pitäisi jonkun minua viisaamman miettiä. Onko työntekijäpuoli kadottanut täydellisesti suhteellisuudentajunsa? Yrittääkö työnantajapuoli käyttää lamaa tekosyynä työehtojen tarpeettomille heikennyksille?

Sairaanhoitajien jättiläispalkankorotukset tulevat kantamaan hedelmää keväällä kun kunta-alan sopimusneuvottelut alkavat. Koko muuta kuntasektoria kyrsii, että yksi ala sai paljon ja muut eivät paljon mitään, ja jokaisen tavoite on nyt mitoitettu sairaanhoitajien viimekertaisten palkankorotusten mukaan. Kun nollalinja on kunnissa ainoa, mitä voidaan kohtuudella tarjota, on päivänselvää, ettei mitään sopimuksia synny vaivatta. Opettajat ainakin aloittavat jonkun rähinän samalla kun toitottavat, että opettajien lomauttaminen pitäisi kieltää lailla, ettei söpöjen lasten opetus häiriinny, mille vaatimukselle voidaan lakkovaroituksen ilmaantuessa laittaa piste.

Kyllähän lakkoilla saa ja vaatia vaikka mitä. Olisiko tälle kuitenkin joku parempi aika kuin juuri nykyinen? Kun talous on paremmassa kunnossa, vaatimuksia voi jopa saada lävitse, kun taas nyt tuloksena on lakkoja, jotka eivät johda tavoitteiden saavuttamiseen. Tämä on ainoa täysin hyödytön lakkoilun muoto, sillä se rikkoo tuotannon nyt, jättää pettymään joutuneille työntekijöille revanssihengen hampaankoloon ja näin tulee aiheuttaneeksi seuraavan riidan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Nyt näyttää siltä, että jonkun pitäisi palauttaa jöö työmarkkinoille. Työnantajaleirissä pitäisi jyrähtää niille yrityksille, jotka käyttävät lamaa iltalypsyn tekosyynä ja vaativat työehtoihin heikennyksiä vain siksi, että nyt sille on joku peruste uutisia katsomalla. Kun tilanne on muutenkin vaikea kun lehdet ovat täynnä lamaa ja irtisanomisia, tilanne on aivan liian räjähdysherkkä tarpeettomille provokaatioille. Työntekijäpuolella taas tarvittaisiin keskusjärjestöpomojen vahvaa kulissivaikuttamista, jotta liitot ymmärtäisivät tilanteen vakavuuden ja lykkäisivät kustannusvaikutteisia vaatimuksia parin kolmen vuoden päähän ja keskittyisivät sisältökysymyksiin.

Useampikin tuttu kritisoi eilen sitä, että itsenäisyyspäivän juhlinta tuntuu olevan vuodesta toiseen ad nauseam lähinnä talvisodan muistelua.

Onko tähän oikeastaan enää mitään syytä? Siitä sodasta on nyt 70 vuotta, joten miksi itsenäisyyspäivän ympärillä edelleen meno on niin ylettömän sotilaallista? Talvisotaa muistellaan ja oikeastaan on täysin mahdotonta kuulla yhtäkään itsenäisyyspäiväpuhetta, jossa ei jotenkin viitata sota- ja veteraaniteemaan.

Jos itsenäisyyspäivää on pakko juhlia historiaa muistellen, olisiko aika nostaa esiin ne muutkin sankarit ja maineikkaat työt eikä vain kiitellä loputtomiin niitä, joita on jo kiitetty satoja tai tuhansia kertoja?

Suomen itsenäisyyden ajan merkittävä tapahtuma on mielestäni sisältä lähtöisin oleva kansakunnan henkinen kasvu eikä yksi ulkoa lähtöisin oleva pikku rähinä. Henkisen kasvun teemasta voi mainita kaksi ajanjaksia: sisällissodan jälkeisen ja 2. maailmansodan jälkeisen.

Punakapina oli ja meni, ja sota oli verisyydessään maailmankin mittapuulla melkoinen. Rötöksiä tehtiin puolin ja toisin. Sota loppui, ja maailman mittapuulla aivan ällistyttävän nopeasti Suomessa asui yksi kansa eikä kahta. Osa ei tietysti ole unohtanut sisällissotaa vieläkään, valtaosa on, ja tämä tapahtui nopeasti. Tätä voi verrata vaikkapa Balkaniin, joka räjähtää kerran 40 vuodessa kun siellä muistellaan tuhat vuotta sitten tapahtuneita historiallisia vääryyksiä. Se, että Suomessa ei näin ole, on edellyttänyt ällistyttävää kykyä sopeutua ja antaa anteeksi. Ehkäpä tämä ansaitsisi maininnan toisinaan.

Toinen vastaava kasvun paikka oli jälleenrakennus ja siitä seuranut olojen vakiintuminen. Jälleenrakennuskin meni suuren konsensuksen vallitessa, mitä nyt kerran masinointiin yksi yleislakko. Jos työmarkkinaosapuolet ja poliitikot eivät olisi kyenneet sopimaan asioista ja lakot olisivat pysäyttäneet kaiken aina kuukauden välein, sotakorvaukset olisivat jääneet maksamatta ja sodan tuhot korjattua paljon myöhemmin.

Kansakunnan henkisen selkärangan kasvamisen tulokset näimme 60-70 -luvulla, kun stalinistit aloittivat massiivisen veneenkeikuttamiskampanjan. Maailman verisimpiä tyrannioita ihailleet “edistykselliset”, joihin kuului kulttuuri- ja mediaväkeä, aloittivat oman pesän likaamisen, jollaista ei tuossa laajuudessa ole monessakaan paikassa nähty.

Vaan mitä tapahtui? Ei yhtään mitään. Poliittinen koneisto oli jalostettu sellaiseen asemaan, että myyräntyöläiset eivät saaneet sitä kautta aikaiseksi oikeastaan mitään. Toisaalta ihmiset olivat jalostuneet merkittävästi 30-luvusta ja Lapuanliikkeestä, ja valtaosalle vastenmielinen taistolaishullutus ei saanut enää aikaiseksi mitään merkittäviä laittomia vastareaktioita, vaan veneen keikuttajia siedettiin siinä kuin soutajiakin. Ehkäpä tuon ajan ihmiset ansaitsisivat hyvän sanan joskus puheissa hekin, sillä tuossa ajassa oli aineksia myös väkivaltaan ja kansan kahtia jakautumiseen.

Ja pitääkö itsenäisyyspäivän olla historiallinen katsaus ensinkään? Voisiko se olla katse eteenpäin, jossa mietittäisiin sitä, millainen Suomi pärjää tulevaisuudessa ja miten. Nyt tämä osa kuitataan sanomalla, että pitäis sillee niinku olla innovatiivisii ja monikulttuurillisii, mikä on tyhjien tynnyrien kuminaa ilman minkäänlaista konkretiaa.

Suomen ilmastokokousedustaminen puhuttaa jälleen, ja olemme saman ja usein toistetun jankutuksen ja riitelyn äärellä kuin aina ennenkin.

Tämä asia pitäisi saada nyt kerralla kuntoon, ja kun se ei tule kuntoon terveellä järjellä nykyisen lainsäädännön aikaan, lakia pitää muuttaa, vaikkapa siten, että seuraavan presidentin valtaan tullessa käytäntö on toinen ja selkeä.

Selkeä käytäntö on se, että Suomea edustaa kansainvälisissä tapahtumissa pääministeri tai jonkun hallinnonalan ministeri, paitsi jos kyseessä on erityisesti valtionpäämiestapaaminen. Nyt Halonen on aivan oikeassa juridisesti osallistuessaan Kööpenhaminan kokoukseen, koska ilmastopolitiikka on ulkopolitiikkaa(kin) ja sitä johtaa presidentti eikä pääministeri, mutta juuri tämä kohta pitäisi korjata ja poistaa presidentin ylikävelyoikeus aina, jos hän katsoo jonkun asian kuuluvan ulkopolitiikkaan. Esimerkiksi ilmastokysymyksen ulkopoliittinen ulottuvuus on vähäinen, ulkopolitiikkaa on ainoastaan jonkun sopimuksen tekeminen. Sopimuksen toteuttaminen ja sopimuksen kanssa eläminen ovat kuitenkin sisäpolitiikkaa.

Pienen ulkopoliittisen ulottuvuuden takia presidentti ottaa asiakseen sopia asiasta, josta lopulta vastaa joku muu.

Tämä on tilanne melkein kaikessa muussakin kansainvälisessä yhteistyössä. Eduskunta ja hallitus lopulta kuitenkin hyväksyvät sopimukset ja toteuttavat ne, joten miksi edustamaan tarvitaan presidentti, joka ei päätä mitään asiaan liittyvää vaan voi puhua mitä sattuu? Ja kun sangen monet asiat ovat nykyään kansainvälisiä joltain kulmaltaan, presidentillä näyttää olevan oikeus tunkea itsensä joka paikkaan kutsumalla asiaa ulkopolitiikaksi, ja rajankäyntiä ei pysty tekemään kukaan.

Toinen ongelma nykyisessä "edustaja vaihtuu vähän väliä" -mallissa on se, että kansainvälinen yhteistyö tai ainakin menestys siinä perustuu paljolti henkilösuhteisiin. Jos henkilöt vaihtuvat vähän väliä, mitään henkilösuhteita ei pahemmin pääse muodostumaan.

Kolmas ongelma liittyy siihen, että jos pääministeri mokaa kansainvälisessä yhteistyössä, hänet voidaan vaihtaa, ja tarvittaessa koko hallitus. Presidentin vaihtaminen on jokseenkin mahdotonta, joten vaikka hän tekisi mitä pahaa, hänestä ei pääse eroon ennen seuraavia vaaleja. Suomen lähihistoria kertoo, kuinka luokattoman huono pääministeri vaihdettiin aika nopeasti toiseen, joka ei ollut hirveän paljon parempi mutta parempi kuitenkin. Näin voidaan tehdä parlamentaarisessa järjestelmässä, mutta presidenttivetoisessa ei voida.

Presidentin osuus ulkopolitiikassa on kummajainen, joka on jäänyt jäljelle Kekkosen perintönä. Manu piti siitä kiinni kuten kaikesta muustakin vallasta. Ahtisaari taas oli nimenomaan ulkopolitiikkamiehiä kun oli tehnyt melkein koko uransa ulkomailla. Halosessa on vähän Manun vikaa, eli vallasta pidetään kiinni periaatteen vuoksi ja kiukutellaan ja äyskitään, jos joku asian kyseenalaistaa.

Nyt asian voisi hoitaa kunniakkaasti kuntoon. Halosen yli ei tarvitse kävellä, koska vaalit ovat 2012, ja uuden käytännön voisi aloittaa siitä. Uudelle presidentille ei toisaalta anneta enää mahdollisuutta kaataa hanketta, ja kun ainakin teoriassa uusi presidentti voi tulla mistä hyvänsä kolmesta suuresta puolueesta ensi kerralla ja ehkä jopa parista pienemmästä, kenelläkään ei pitäisi olla taktista syytä vastustaa uudistuksia.

Presidentti voisi aivan hyvin olla päämajan taktinen reservi, jota käytetään silloin kun tarvitaan tai silloin, kun hänen henkilösuhteensa ovat mahdollisesti eduksi. Päätös asiasta pitäisi kuitenkin kuulua hallitukselle eikä presidentille itselleen.

Maahanmuuttorintamalta kuuluu kummia.

Matti Vanhanen, joka on tähän saakka pitänyt nykyisenkaltaista turvapaikkaperusteista maahanmuuttoa rikkautena ja voimavarana, näyttää tehneen takinkäännön. Eilisten uutisten mukaan Vanhanen pelkää turvapaikanhakijoiden määrän paisumista 20000:een vuodessa. Samaten hän sanoo ääneen sen, minkä kaikki muut jo tietävät: maahanmuutto ei paranna huoltosuhdetta. Oikeastaan kaikki tietävät, että turvapaikanhakijaperustainen maahanmuutto heikentää huoltosuhdetta kun työttömyysprosentti hipoo jossain 50 ja 80 prosentin välissä ja synnytyskonenaiset ovat työelämän ulkopuolella, mutta tyydytään nyt siihen havaintoon, mikä on tehty.

Vanhasen havainto on oikea ja vaikka herääminen tuleekin hieman outoon aikaan, se on silti osoitus siitä, että poliittinen kenttä alkaa havahtua todellisuuteen. 20000 turvapaikanhakijaa ja jokaisen perässä neljä perheenyhdistämisen kautta tarkoittaisi sitä, että Suomeen muuttaisi vuosittain Lahden väkimäärä luku- ja kirjoitustaidottomia ihmisiä maailman perslävistä.

Tätä virtaa ei kestä valtion eikä yhdenkään kunnan talous, ja resurssit kielikoulutuksessa jne. loppuvat lyhyeen vaikka saataisiin lisää rahaakin.

Nyt tarvittaisiin enää yksi rohkea tiikerinloikka.

Valtapuolueiden ja Vanhasen pitäisi erotella erikseen siirtolaisuus ja turvapaikanhakumenettely ja käsitellä näitä täysin erilaisia asioita eri asioina. Työperäistä siirtolaisuutta ei taida vastustaa juuri kukaan paitsi ehkä miedosti poliittinen vasemmisto, joka on huolissaan sinänsä aivan aiheesta matalan tuottavuuden työpaikkojen riittävyydestä.

Tekemällä viimein tämä kauan kaivattu erittely, huomattaisiin, että maahanmuuton hyödyt painottuvat siirtolaisuuteen ja haitat turvapaikanhakijoihin. Kenelle hyvänsä olisi tässä kohtaa selvää, mitä maahanmuuttoa pitää suosia ja mitä suitsia, mutta vielä emme ole tässä pisteessä.

Nyt pro-turvapaikanhakijapropaganda on toistaiseksi käsitemagiassa niskan päällä, ja niputtamalla kaikki "maahanmuutoksi", voidaan keksiä retoriikkaa, jossa työperäisestä siirtolaisuudesta lavennetaan oikeutus turvapaikanhakijatulvalle. Kun joku ehdottaa rajojen sulkemista turvapaikanhakijoilta, esimerkiksi kaivetaan pari Nokian siirtolaisinsinööriä ja kerrotaan, kuinka hyödyllistä ja siunauksellsita maahanmuutto oikein onkaan. Samaten turvapaikkaperustaisen maahanmuuton ongelmat kuten työttömyys ja rikollisuus, laimennetaan ottamalla mukaan siirtolaisten ja suomalaisten ulkomaalaisten puolisoiden sankka joukko, ja näin numerot paranevat silmissä. Koska ne eivät edelleenkään vastaa valtaväestön numeroita, täytyy loppu selittää hieman höttöisesti valtaväestön rasismilla.

Eihän tässä tarvitsisi edes tehdä paljoa, sillä Suomessa ongelmat ovat vasta edessäpäin ainakin pääosin. Muuttamalla turvapaikkamenettely sellaiseksi, että muualla Euroopassa kohtelu on lepsumpaa, tulokasvirta kääntyy muualle yhdessä yössä. Perheiden yhdistämisessä pitää olla tarkkana ja rajoittaa se ydinperheeseen eli puolisoon ja lapsiin. Alaikäisen lapsen tapauksessa oikeutta perheen yhdistämiselle ei pitäisi olla, sillä pistämällä lapsensa ihmissalakuljettajien matkaan siinä toivossa, että saa itselleen elatuksen loppuiäksi, on osoittanut olevansa sangen kelvoton kasvattaja.

Humanitaarinen maahanmuutto olisi syytä pitää minimissä ja sen sijaan, että hyysäämme rajoille tulevia ammattikerjäläisiä, se pitäisi tehdä poimimalla pakolaisleireistä hädänalaisimpia. Ei heillä ole rahaa vaeltaa puolen maailman lävitse Suomeen. Nykyinen kiintiö taitaa olla 750 vuodessa, mikä kuulostaa sangen sopivalta määrältä humanitaarista maahanmuuttoa.

Olisiko tästä teema seuraaviin eduskuntavaaleihin? Nyt näkemyksiä on kuultu ainakin Kokoomuksesta, Kepusta, Vihreistä ja RKP:stä, ja puolueiden välillä näyttää olevan aitoja erimielisyyksiä. Kolmen suuren puolueen linja on selvästi vielä hakusessa, mutta näkemäni avausten perusteella ainakin porvaripuolueiden linja on kiristymässä. Jos SDP ei kiristä linjaansa, se näkyy oitis puolueen kannatuksessa kun lähiöiden duunarit valuvat persuihin.

Tämä on mielenkiintoinen puheenvuoro itsekin toisinaan sivuamastani asiasta.

Media vannoo itsesääntelynsä nimeen, muta kun juttu on tarpeeksi mehukas ja juoruisa, se julkaistaan siitä huolimatta, vaikka se ei täytä korkean journalismin tunnusmerkkejä, tai oikeastaan edes journalismin. Langettava päätös tulee aikanaan, mutta koska siitä ei seuraa mitään sen kummempaa lehdelle eikä journalistille siellä, mitäpä tuosta.

Sitten kun joku lähtee penäämään oikeuksiaan oikeusistuimessa, samainen media nostaa hirveän äläkän, että eihän nyt noin saa tehdä, mediahan itsesääntelee, ja tällaiset oikeusjutut heikentävät sananvapautta. Tällainen kalabaliikki on vielä tuoreessa muistissakin kun Vanhanen penäsi taannoin sopivaisuuden rajoja juorukirjaa vastaan, ja mediaväki puolusti juorukirjaa rintamassa huolimatta siitä, että oikeus katsoi rötöksen tapahtuneen, ja Vanhasen näin olleen vaatimuksessaan oikeassa.

Lautakasasta olisi tullut samanlainen juttu, jos se olisi viety oikeuteen.

Itsesääntely on kaunis ajatus, mutta sen pitää silloin myös tarkoittaa jotakin ja tiedotusvälineiden pitää näyttää, että asia otetaan vakavissaan.

Yleensä bisneksissä, joilla on valvova viranomainen, vaikka JSN ei sinänsä viranomainen olekaan, on tapana, että jos viranomainen löytää toiminnasta huomautettavaa, valvottava joutuu tekemään selvityksen siitä, miten ongelmaa lähestytään ja miten se ratkaistaan, ja tämän ohjelman toteutumista valvotaan.

Tiedotusvälineiltä ei tämäntapaista lähestymistapaa odoteta, ja kaikki tietävät miksi. Tiedotusvälineissä ei ole ketään, kenellä olisi motiivi pitäytyä korkeassa journalismissa ja antaa mehukkaiden roskajuttujen valua kilpailijoille. Yksittäinen toimittaja saa hyvää karmaa ja pisteitä, jos saa pääministerin pallit tutisemaan. Päätoimittaja saa hyvää karmaa, kun levikki nousee. Omistaja saa hyvää mieltä kun rahaa vyöryy ovista ja ikkunoista.

Jos itsesääntely halutaan pitää jotenkin hengissä, sen pitää kyetä voittamaan tämä ongelma ja tekemään itsestään uskottava. Nyt JSN jättää vastuun huomautetulle medialle, joka ei koskaa tee mitään. JSN pesee kätensä, media pesee kätensä, kaikki pesevät käsiään ja matala journalismi saa tilaa levitä myös juorulehistön ulkopuolelle.

Juoru- ja sensaatiojournalismissa on se ongelma, että se syrjäyttää kunnollisen journalismin. Kun ihmisille tarjoillaan herkullisia, vaikkakin valheisiin perustuvia, sensaatioita, he alkavat odottaa niitä lisää ja korkea journalismi ei enää myy kunnolla. Korkea journalismi taas on se, millä ihmiset pysyvät perillä maailman tapahtumista.

Samaten korkea journalismi on edellytys sille, että media voi toimia politiikan vahtikoirana. Jos media voidaan usuttaa kuukaudeksi etsimään Vanhasen lautakasaa, jota ei lie koskaan ollut olemassakaan, poliitikko kyllä oivaltaa tämän ja tehdessään jotain epämiellyttävää, kääntää kaikkien huomion toisaalle. Laatujournalismia ei voi usuttaa epämääräisellä valheella kuseksimaan olemattoman halkopinon nurkkiin, mutta sensaatiojournalismin voi.

Jos jäljellä ei ole kuin sensaatiojournalismia, poliitikkojen työ kansalaisten sumuttamisessa muuttuu paljon helpommaksi.

Mistä johtuu, että huolimatta erityisesti turvapaikkaperustaisen maahanmuuton väitetystä siunauksellisuudesta ja hyödyllisyydestä, kunnat eivät halua tätä auvoa osakseen? Eivätkö kunnat ymmärrä edes huutavaa työvoimapulaa, joka vaanii kulman takana heti kun Kainuun korven 25% työttömyysprosentti on nollattu aivan tuota pikaa?

Vai ymmärtävätkö kunnat sittenkin paremmin kuin Astrid Thors, että kyseessä ei tule olemaan kunnalle voimavara ja rikkaus vaan menoerä kun turvapaikkaturismilla maahan jääneiden ongelmakansakuntien edustajien eli valtaosan työttömyysprosentti on viidenkymmenen tuolla puolen, todennäköisesti lähempänä kahdeksaakymmentä?

Kuntien onnenpotku ei suinkaan lopu lisääntyviin sosiaalimenoihin. Lisäksi tulee kaikennäköisiä muita menoja kuten erillinen ruokavalio kouluissa, erityispalvelut omalla kielellä, islamin opetuskulut kuten myös somalin tai afgaanin kielen tai tulkkauspalvelut sosiaali- ja terveyspalveluihin? Onni potkii lisää jos mukana tulee yhdistettyjä perheitä eläkeläisineen, ja erityisohjelmat tarvitaan vanhustenhoitoonkin. Nämä erityisjärjestelyt ovat jo nyt käytössä isoissa kaupungeissa, mutta pakolaisia tähän saakka laistaneissa pikkupaikoissa eivät.

Ongelma ei ratkea sillä, että nämä ihmiset sijoitetaan väkisin johonkin korpeen, sillä he muuttavat sieltä Helsinkiin tai Turkuun kuitenkin omiin yhteisöihinsä. Miksi tehdä turha mutta kallis kunniakierros jossakin ensin? Ongelma ratkeaa sillä, että näitä turvapaikanhakijoita ei ylipäätään oteta, sillä sodan ja sisällissodan käyminen ei ole turvapaikkaperuste. Voisimme aivan hyvin hylätä nämä hakemukset jos vain haluaisimme, ja sen jälkeen vastaanottokeskuksissa ei olisi satoja loppusijoituspaikkaa odottavia elättejä vaan pakolaisstatuksen saaneita olisi kourallinen, ja heiltä voisi suunnilleen kysyä, missä he haluavat asua.

Mutta ei vain kuulu koskaan tällaisia ehdotuksia, joten onni potkii meitä jatkossakin, joka vuosi enemmän kuin edellisenä. Ne, jotka kuvittelevat ikuisen elatuksen haluajien loppuvan kunhan vain jossain maassa, jossa on sodittu aina, sisällissota maagisesti loppuu, ovat mitä todennäköisimmin väärässä. Paitsi ettei se sota edes lopu koskaan.

Jos taas turvapaikanhakijoiden hyödyttömyys vastaanottavalle yhteiskunnalle ja yhteisölle tiedetään, miksi asiaa ei sanota ääneen vaan kaunistellaan? Todennäköisesti voimme aivan hyvin ottaa jonkun verran pakolaisia kiintiöissä sieltä täältä ympäri maailmaa, vaikka heistä ei mitään hyötyä olekaan. Haluan kuitenkin, että puhutaan oikeista asioista oikeilla nimillä eikä kätketä tiedettyjä tosiasioita sanahelinään ja käsitemagiaan, tai valheisiin siitä, että meidän on mukamas "pakko" ottaa jokainen pummi elätiksi tai muuten meille ulkomailla vasta nauretaankin ja meitä aletaan vallan hyljeksiä.

Suomalaisten poliitikkojen pitäisi perehtyä markkinatalouden toimintaan lukemalla erinomainen ja sangen havainnollinen asian pitkä oppimäärä Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa.

Noissa 20 sivussa kuvataan erinomaisesti se virhe, jonka suomalaiset poliitikot tekevät kerta toisensa jälkeen niin monessa paikassa.

Viimeksi se tehtiin taloyhtiöiden remonttiavustuksessa. Tai oikeastaan se tehtiin ruuan arvonlisäveron laskussa, mutta se sovittiin jo aikaisemmin hallitusohjelmassa. Kun hyvää tarkoittaen annetaan kaikille rahaa, lopputulos ei ole se, että kaikilla on enemmän rahaa vaan se, että hinnat nousevat. Tällä kertaa rahan äyskäröinti oli vielä älyttömämpi kuin tavallisesti, sillä raha oli pakko käyttää remontteihin tai sitä ei saa ollenkaan, joten yksi bisnes pompsautti hintojaan välittömästi kun ei ollut pelkoa siitä, että joku muu bisnes tulee apajille.

Täydellisesti toimivien markkinoidenkin maailmassa rahan äyskäröinnissä ja korvamerkitsemisessä on ongelma, sillä millekään alalle ei synny kapasiteettia lisää yhdessä yössä tuomaan kilpailua ja painamaan hintoja jos hetkellisesti töitä onkin enemmän. Ja Suomen pienet markkinat ovat kovin kaukana täydellisesti toimivista.

Sama virhe tehdään jatkuvasti poliittisen vasemmiston leirissä kun kuvitellaan, että köyhien asema paranee kunhan heille annetaan lisää rahaa. Valtaosa köyhistä asuu kasvukeskusten liepeillä, joissa asunnot ovat niukkuushyödyke, ja jos kaikille köyhille annetaan huntti kuussa lisää, vuokrat nousevat huntilla ja köyhät ovat aivan yhtä köyhiä kuin ennenkin.

On aivan mahdollista vähentää verorasitusta tai jopa tukea jotakin, mutta rahaa ei saa korvamerkitä mitenkään vaan se pitää jättää markkinoiden tavoiteltavaksi. Elvytysmielessä parasta on alemman keskiluokan rahoittaminen, sillä tuossa joukossa ei vielä osteta kaikkea ja käytetä kaikkia haluttuja palveluja rahan puutteen takia. Köyhiltä raha niistetään pois peruselämisen hinnassa ja hyvätuloiset vain lyhentävät lainojaan nopeammin, mutta tuohon joukkoon kohdistettu toimenpide näkyy uutena taloudellisena toimeliaisuutena parhaiten.

Julkisen vallan pitäisi lopettaa turhanaikainen elinkeinopolitiikan tekeminen. Jos remppafirmoilla ei just nyt ole töitä, sitten ei ole. Lama ja rakennemuutos ovat yleensä osin positiivisiakin asioita, koska sinne tänne kertynyt pöhö poistuu kuten myös ylikapasiteetti, tukiaisilla hintahäiriköivät kilpailijat sekä veroja kiertävät huijarit. Jos valtion välttämättä on pakko tukea remonttifirmoja, se kannattaa tehdä suoraan laskemalla niiden veroja tai antamalla niille rahaa eikä niin, että hetkellisellä rahan antamisella asiakkaille luodaankin epätervet tilanne, jossa hinnat pompsahtavat kun asiakkaalla on hetkellisesti rahaa, rakennemuutos jää tulematta ja ongelmat eskaloituvat kun tulevaisuuden asiakkailla ei olekaan rahaa maksaa pyydettyjä hintoja kun tukiaisia ei enää heru.

Luin tänään tällaisen uutisen työläisten paratiisista.

Suomeen tulleet virolaiset työntekijät siis ovat nyt potkut saatuaan toimeentulotukiluukulla, koska ansiosidonnaista ei heru.

Miksi useamman vuoden Suomessa työskennellyt ja veroja sekä sivukuluja maksanut työntekijä ei sitten ole oikeutettu ansiosidonnaiseen? Siksi, kun ei ole mennyt liittymään työttömyyskassaan. Kun työttömyysturva rahoitetaan 97-prosenttisesti verovaroista, tuon kolmen prosentin takia erillinen jäsenyysruletti on järjetön.

Tietysti voidaan vedota siihen, että Suomeen tulevan työntekijän pitäisi ottaa selvää asioista ja liittyä työttömyyskassaan, mutta tarkalleen ottaen mitä palvelee ansiosidonnaisen rajaaminen henkilöihin, jotka ovat maksaneet muutaman kympin Loimaan kassalle? Nuo kympit voi laittaa aivan kenen osuuteen hyvänsä, tai ne voi peräti periä automaattisesti työntekijöiltä verotuksen yhteydessä. Kukaan ei mene konkurssiin maksaessaan muutaman kympin vuosimaksua, ja tästä syystä maksun voi siirtää veroihin tai sivukuluihinkin jos halutaan.

Kun kaikki työntekijät käytännössä ansiosidonnaista rahoittavat, on kohtuutonta rajata muutenkin vaatimaton korvaus sellaisiin, jotka ovat muistaneet täyttää kymmenen kuukautta aikaisemmin jonkun nollan arvoisen propuskan. Jos samalla ei haluta remontoida koko ansiosidonnaista, ei remontoida, mutta kaikkein yksinkertaisinta olisi jonkun työttömyyskassan pakollinen jäsenyys, ja työnantaja huolehtisi, että työntekijä pistää rastin johonkin ruutuun töihin tullessaan. Jos maksu on kohtuuton työntekijöiltä pakolla kerättäväksi, kerättäköön se jostain muualta, koska kyseessä on taskuraha. Jos nyt välttämättä pidetään työttömyyskassan pakkojäsenyyttä hirvittävänä kommunismina ja holhoamisena, tehtäköön asia niin päin, että kassaan kuulutaan automaattisesti, mutta jos erityisesti ei halua kassaan kuulua, ilmoittaa siitä johonkin.

Nykyinen järjestelmä on epäoikeudenmukainen ja simputtava, ja kyykyttää työttömäksi jääneitä vielä lisää aivan turhaan.

Onko joku perusteltu syy, miksi jotain tällaista ei voi tehdä? Kun Suomen työmarkkinoille tulee tulevaisuuden huutavan työvoimapulan takia epäilemättä runsaasti ihmisiä, jotka tuntevat Suomen muinaiset byrokratian koukerot huonosti, eikö näitä koukeroita voi korjata, edes sieltä helpoimmin korjattavasta päästä?

Hesari marisee ruotsinkielisten puolesta oikein huolella.

Ensimmäisenä minulle tulee mieleen, missä tämä katkeroitunut kielivähemmistö oikein piileskelee. Minun on vaikea yhdistää kirjoituksessa siteerattua marinaa yhteenkään tuntemaani ruotsin kieltä äidinkielenään puhuvaan. Enemmänkin tässä joukossa ollaan katkeroituneita mammuttimaiselle, hyvinvointivaltioksi kutsutulle rahanhaaskauskoneistolle, joka vie rahat ja mädättää kansakunnan sielun. Ei tuntemieni henkilöiden mielessä vallitse ajatus, että julkisen sektorin lisätörsäys on oikein ja perusteltua, jos se vain tehdään ruotsiksi.

Hesari näyttää antaneen äänen jollekin änkyräkerholle ja halpa-arvoisesti yleistää sen koskemaan kaikkien ruotsinkielisten tuntoja. Tällainen yleistäminen on matalaa journalismia kauneimmillaan. Varmasti jossakin on marisevia äkäpusseja, mutta marina ei maailmasta lopu vaikka mitä tehtäisiin, joten sen nostaminen suureksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi on joutavaa.

Pääkirjoituksen oikea havainto liittyy siihen, että nykyisin suomenkieliset eivät enää osaa ruotsia mitenkään erityisen laajassa mitassa, mikä tekee käytännössä mahdottomaksi ruotsinkielisen palvelun kaikissa paikoissa. Kielivähemmistön edustajia ei riitä jokaiseen palvelutehtävään ja ruotsia osaava suomenkielinen todennäköisesti saa paremmin palkattua duunia jostain muualta eikä hakeudu valtiolliseen toimistorottavirkaan.

Tälle asialle ei voi mitään. Voimme tehdä vaikka mitä temppuja ja pakottaa ihmiset opettelemaan ruotsia enemmän, mutta mikään kielitaito ei tartu ja säily jos kieltä ei käytä, ja ruotsia ei valtaosa suomenkielisistä käytä missään ikinä. Internet on englanniksi ja lomat tehdään Ruotsia kauemmaksi. Pakko-opetus sitä paitsi närästää jo valmiiksi ja on todennäköisesti jokseenkin ainoa valtaväestöä kielivähemmistössä närästävä asia.

Tämä asettaa puitteet sille, mitä voidaan tehdä. Ruotsin kielen asemaan ei tarvitse tehdä muutoksia, mutta käytännössä pitää hyväksyä se, että ruotsinkielisen on muutamaa rannikkomestaa ja Ahvenanmaata lukuunottamatta osattava myös suomea pärjätäkseen. Perustuslakia kirjoitettaessa ei ajateltu tätä tilannetta, mutta tähän on tultu muuttuneen maailman takia kun pohjoismainen ulottuvuus yhtään missään on muuttunut marginaaliseksi, sillä pohjoismaat ovat marginaalisia joka suhteessa.

Pääkirjoituksen varsinainen rimanalitus on "verkkokeskusteluissa lietsottu hurriviha" ilman mitään lähdeviitteitä. Internet on jälleen paha asia ja sananvapaus vieläkin pahempi, jos rahvas antaa itse itselleen äänen eikä alistu siihen, että Hesari käyttää sitä ihmisten puolesta. Varmasti internetissä löytyy aitoa hurrivihaa, mutta entä sitten? Marginaalisesta ilmiöstä on kysymys, ja ihmisillä on sitä paitsi oikeus vihata hurreja, neekereitä, rättipäitä tai mitä hyvänsä muutakin sielunsa vimmalla, vaikka ajatus onkin koko lailla älytön.

Suomessa kaksikielisyys toimii jotenkin järkevästi juuri siksi, että pieniä änkyräkerhoja puolin ja toisin lukuunottamatta kukaan ei tee ongelmaa asioista tieten tahtoen. Valtaosa ruotsinkielisistä käyttää suomea suomalaisten kanssa eikä urputa, ja valtaosa suomenkielisistä ei ole moksiskaan, jos joku puhuu kadulla ruotsia, eikä siitä, että osa palveluista pitää tuottaa kahteen kertaan kun erikielisiä palveluja tarvitaan.

Tätä voi verrata toimivuudeltaan Belgiaan tai mihin hyvänsä mestaan, jossa puhutaan aivot mädättävää ranskaa. Kielikysymys on pinnalla jatkuvasti ja mitään asiaa ei saada aikaiseksi ilman, että se tehdään ranskaksi. Tuloksena on pysähtyneisyys ja keinotekoinen valtio, jossa on hemmetisti tyhjäkäyntiä kun kaikki asiat pitää tehdä kahteen kertaan, kaikki firmat pitää perustaa kahteen kertaan jne.

Kukaan ei halua Suomeen tällaista monumentaalista pysähtyneisyyttä. Hesari voisi kaivaa esille edes yhden ruotsinkielisen, joka ajaa tällaista maailmaa, ja voisimme keskustella asiasta. Sellaisia ei kuitenkaan ole kovin helppoa löytää, joten Hesari tyytyy vain rakentamaan olkiukon ja selittämään apinan raivolla, miksi olkiukko on syvästi käärmeissään.

Ahtisaari kirjoittaa tänään Hesarin vieraskynässä ruotsin kielen opetuksesta suomenkielisille.

Ihan näin ruskeakielistä avausta ei olisi odottanut edes perinneseura Pohjoismaiden neuvoston kokouksen alla.

Oikeassa Ahtisaari on siinä, että kaikki kielitaito on hyväksi. Ovat opitut kielet mitä tahansa, niistä on hyötyä jossakin, joko vapaa-ajalla tai töissä. Tässä mielessä kielten opiskelu kyllä kannattaa, vaikkakin olen hieman sitä mieltä, että Suomen koululaitos erityisesti lukiotasolla on jossain määrin kieliopintoja palvova. Jotain lienee tapahtunut tälle asialle kun ylioppilaskirjoituksia uudistettiin, mutta silloin kun itse siellä lusin, neljästä pakollisesta aineesta kaksi taisi olla kieliä, ja vapaaehtoisista ainoastaan reaali oli ei-kieli. Sama koski valinnaisia aineita. Kieliä oli pilvin pimein, ja muut valinnaiset olivat psykologia ja kemia. Tai jotain, en muista enää tarkasti.

Jos vanhemmat vielä sortuvat kielenpalvontaan ja pistävät lapsensa volapyykin kieliseen päiväkotiin ja udmurtin kieliseen kouluun, on ainakin mahdollista, että lapsen äidinkielen taito ei koskaan kehity erinomaiselle tasolle, mutta ei mennä nyt siihen.

Ahtisaari sen sijaan kertoo ruotsin kielen erinomaisuudesta juuri niillä samoilla, tympeillä kliseillä, joilla ruotsin kielen erinomaisuutta yritettiin myydä minulle 80-luvulla koulussa, ja joita kaikki tuntuvat toistavan jokseenkin kritiikittä.

Ensimmäinen ja räikein valhe liittyy siihen, että ruotsin kieli mukamas olisi joku ainutlaatuinen ponnahduslauta eurooppalaisten kielten maailmaan. Tämä ei yksinkertaisesti ole totta, minkä asian tietää kuka hyvänsä erilaisia kieliä puhuva. Intuitiivisesti sen tiesi roskaksi jo yläasteikäinenkin ainakin silloin, kun itse olin yläasteella.

Itselläni englanti on aivan ylivoimaisesti vahvin kieli, saksa toiseksi vahvin. Ruotsi tulee kolmantena, lähinnä siksi, etten ikinä ole käyttänyt sitä missään. Kun yritän ponnahduslautailla eurooppalaisten kielten viidakossa, mitä saankaan huomata?

Jos pitää arvella jotakin romaanisten kielten sanoja kylteissä tai jossain lyhyissä yhteyksissä, ehdottomasti hyödyllisin kieli tähän on englanti. Englannissa on sivistyssanoina tai "yläluokkaisina" ilmaisuina jäljellä runsaasti latinalaisperäistä sanastoa, joiden osaaminen auttaa jotakin ranskan, italian ja espanjan sanojen arvaamisessa.

Jos taas pitää arvella hollannin tai afrikaansin sanoja, saksan kieli toimii loistavana apuna siinä, ja itse asiassa, kun olen jossain pohjoismaissa enkä ymmärrä näkemiäni prepositio+verbi -konstruktioita, ponnahduslautailen saksan kautta näitä kohti, sillä saksassa on usein samantapainen rakenne, joka tarkoittaa samaa.

Epäilemättä tämä toimii toisinkin päin ja ruotsin rakenteista voi arvella jotakin saksan rakenteita. Tämä ei kuitenkaan ollut esitetty väite vaan esitetty väite oli se, että nimenomaan ruotsi on jotenkin täydellisen ylivertainen ponnahduslauta, ja siksi sitä pitäisi opettaa suomenkielisille nykyistä varhemmin. Tämä ei saata pitää paikkaansa, vaan mikä hyvänsä kielitaito tarpeeksi hyvänä auttaa muiden samantapaisten tai samoja juuria sisältävien kielten tulkinnassa, ruotsi ei muodosta mitään kummallista poikkeusta.

Toisaalta kun siirrytään Itä- tai Keski-Euroopan kieliin, niiden kantaisä ei ole latina, ja niiden ymmärtämisessä ei ole suurempaa hyötyä saksasta tai englannista, muttei totisesti ole ruotsistakaan. Venäjä auttaisi jos osaisi.

Toinen ponnahduslautahuomio liittyy kielten parempaan opettelemiseen ja rakenteisiin. Ruotsin kieli on rakenteiltaan köyhää, aivan kuten englantikin. Kun tästä ponnistetaan jo saksaan puhumattakaan romaanisista kielistä, joissa kielioppi on aivan erilaisessa asemassa, huomattavasti hyödyllisempää on osata suomea kuin ruotsia, sillä suomen kielessä on valtaosa niiden muiden kielten muodoista ja rakenteista, ruotsissa ei ole. Näin ollen en ymmärrä, mitä kieliopillista ja rakenteellistakaan ponnahduslautaa ruotsin kieli tarjoaa jotenkin erityislaatuisesti muihin kieliin verrattuna.

Loput rutiinivalheet liittyvät pohjoismaiseen yhteistyöhön ja siihen, että on ältsin hienoa puhua ruotsia ja yrittää arvella, mitä juutit ja skoonelaiset oikein vastaavat.

Pohjoismainen yhteistyö on yksi maailman sisällöttömimpiä kokonaisuuksia. Viittä maata yhdistää ainoastaan käsitys sosialidemokratian ja holhousvaltion auvoisuudesta. Mailla on täysin erilainen historia, erilainen identiteetti, viisi eri valuuttaa, kolme eri turvallisuusratkaisua, yksi EU-myönteisehkö, pari euroskeptikkoa, kaksi ulkopuolista joista toinen nyt liittymässä. Maantiede, reaalipolitiikka, 2. maailmansota. Kaikki ovat erottavia eivätkä yhdistäviä tekijöitä.

Tietysti naapurimaiden ja lähialueiden kanssa on syytä pitää jotain yhteyttä, mutta koska kaikkien pohjoismaiden katseet ovat jossain muualla kuin toisissa pohjoismaissa miettiessään markkinoita tuotteilleen tai muita maailmanvalloitussuunnitelmia, ei pienen kerhon pohjoismainen yhteistyö tai liike-elämä pelkästään pohjoismaisissa kuvioissa edellytä, että koko kansalle yritetään jotenkin opettaa varhemmin ja tehokkaammin ruotsia.

Ruotsia osaavia tarvitaan kun trokataan ruotsalaisille suomalaisia tavaroita. Meillä on jo nyt kielivähemmistö, joka osaa tuota kieltä erinomaisesti, ja kourallinen suomenkielisiäkin sen opettelee hyvin. Tässä on aivan tarpeeksi materiaalia pelkästään pohjoismaissa tapahtuvaan bisnespuuhasteluun, kuten myös Pohjoismaiden neuvostoon, jossa valitaan universumin tylsin kirja joka toinen vuosi. Mitään syytä ei tämänkään takia ole laajentaa ponnisteluja nimenomaan ruotsin kielen opettamiseksi.

Ahtisaari kertoo myös juuri ruotsin kielen osaamisen palkitsevan "myöhemmin elämässä". Kuinkahan pitkään pitää vielä odotella? Työrupeamasta ruotsalaisessa firmassa ei ollut kirkastuksen lähteeksi, ja tanskalaisesta firmasta vielä vähemmän.

Ahtisaari jättää maagisesti käsittelemättä sen ainoan syyn, minkä takia Suomi on käytännössä muuttunut yksikieliseksi maaksi vaikkei kielivähemmistön asemaan ole mitään muutoksia tehty, eikä kuulu tehdä jatkossakaan.

Maailma on pienentynyt. Mitään kieltä ei opi eikä kielitaitoa saa ylläpidettyä, ellei kieltä myös käytä, ja ruotsia ei juuri kukaan käytä missään. Kun idässä ja etelässä oli Neuvostoliitto, lentomatkailu hinnoiltaan palkansaajan ulottumattomissa ja internet keksimättä, ainoa tie Suomesta mihinkään kulki Ruotsin kautta. Siellä käytiin lomailemassa, laivamatkoilla ja sen läpi kuljettiin. Kun EU:ta ei ollut, työmarkkinoiden vaihtoehdot olivat vain pohjoismaat, joten sinne myös muutettiin.

Vaan entäpä nyt? Lomalla käydään Thaimaassa eikä Ruotsissa. Bisnes on kansainvälistä, ja todennäköisyys sille, että jossain firmassa on vain pohjoismaisten kielten puhujia, on aika vähäinen, kun pääkonttorit ovat USA:ssa tai Lontoossa, tulevaisuudessa enemmälti myös Shanghaissa ja Mumbaissa. Internet on yhdistänyt suomalaiset englanninkieliseen maailmaan eikä ruotsinkieliseen. Suomesta maailmalle töihin lähtevät eivät enää lähde sinne minne pääsevät vaan sinne minne haluavat. Joku joukko lähtee Ruotsiinkin, mutta valtaosa lähtee johonkin muualle.


Sen sijaan, että keskitytään menneen maailman kielitaidon glorifiointiin, pitäisi tunnustaa maailman muuttuneen. Tämän päivän maailma ei tarvitse sitä, että jokainen suomalainen opetetaan lapsesta saakka puhumaan ruotsia vaan sitä, että äidinkieli opitaan erinomaisesti, englanti opitaan hyvin, ja lahjakkaammat opiskelevat tämän jälkeen vielä jonkun kolmannen kielen, miksei neljättäkin jos lahjat antavat myöten. Joillekin tuo kolmas tai neljäs kieli on ruotsi, mutta useimmille sen pitäisi olla joku muu.

Minä en ole ruotsin kielen vastustaja toisin kuin Ahtisaari yrittää tuossa erimieliset leimata. Pidän vain tuon kielen käyttökelpoisuutta sen verran vähäisenä, että mitään suuria ponnistuksia ei kannata pistää juuri tämän kielen yhden murteen opettamiseksi hyvin nykyistä laajemmalle joukolle vieraana kielenä.

YTV haluaa lisäselvityksiä pääkaupunkiseudun ruuhkamaksuista.

YTV:n mukaan pitäisi selvittää, halutaanko maksuilla vähentää ruuhkia, vähentää liikennettä vai torjua ilmastonmuutosta. Valtuuskunnan mielestä ruuhkamaksujen toteuttamistapa voidaan päättää vasta sitten, kun päämäärästä on päätetty.

Niinpä niin. Tällaisia asioita pitäisi mukamas selvittää. Todennäköisesti päädytään johonkin tympeimpään vihertavoitteeseen, ja mitä hyvänsä lisäveroa voi nykyään perustella "ilmastonmuutoksen torjumisella". YTV unohti maagisesti tarkasteltavien tavoitteiden listaltaan sen ainoan tavoitteen, joka tällä hankkeella oikeasti on: kerätä lisää rahaa julkisen sektorin haaskattavaksi humpuukiin.

Nyt siis komitea kokoontuu ja miettii meille jonkun asiaan mitenkään liittymättömän savuverhon, jolla vihreyteen kallellaan oleva sakki saadaan kannattamaan tätä lisäveroa, ja kun tarpeeksi hullu ja elämästä vieraantunut selitys keksitään, päätös siunataan jossain nopeasti hölmöjen hurratessa.

Kyseisen maksun veroluonteisuutta voi perustella monin tavoin. Ensimmäinen on ajateltu alue. Kehä kolmosta on ajateltu "ydinvyöhykkeeksi", jossa maksettaisiin ajettujen kilometrien mukaan. Ydinvyöhyke on kohtuullisen suuri, ja kohtuullisen suurelta osin peltoa, omakotialuetta tai jotain sellaista, jossa ei ole ruuhkia ikinä nähtykään. Ruuhkat rajoittuvat muutamalle tienpätkälle tällä valtavalla alueella, ja siitä huolimatta Espoon metsissä pellolleen ajeleva maajussi pannaan maksamaan traktoristaan ruuhkamaksua.

Toinen veroluonteisuutta puolustava seikka liittyy autoilun luonteeseen ja joukkoliikenteen palvelutasoon. Joukkoliikenne on kilpailukykyistä silloin, kun se on suunnilleen yhtä nopeaa tai nopeampaa kuin autoilu, sillä aika on useimpien autoilijoiden eniten kortilla oleva asia eikä raha. Näin joukkoliikenne on kilpailukykyistä hyvin harvoissa pääkaupunkiseudun päivittäisissä matkoissa. Näiden matkojen tekijät, pääosin pääradan varresta keskustaan, maagisesti käyttävät joukkoliikennettä jo nyt eikä heitä siihen tarvitse erikseen motivoida. Muut ajot ovat peljätyistä ruuhkista huolimatta aikaa säästävää matkustamista, josta ei saada tarpeetonta lisäverolla vaan paremmalla joukkoliikenteellä. Kun ajolle ei ole mitään järkevää vaihtoehtoa, sitä voidaan verottaa vaikka kuinka, ja vapaa-ajastaan kiinnostuneet valkokaulustyöläiset vain joutuvat maksamaan.

Kolmas huomionarvoisa seikka liittyy tuohon "maksetaan per ajettu kilomteri" -ajatukseen, mikä implisiittisesti sisältää jonkun kyttäystekniikan rakentamisen. Tällainen on tietosuojamielessä iljetys, sillä näitä autojen liikkumistietoja ryhdytään aivan varmasti vuotamaan juorulehdille epävirallisesti, ja virallisesti ne siirtyvät poliisin käyttöön. Ensin poliisin pääsyä näihin tietoihin tullaan perustelemaan lapsipornon, pedofilian ja terrorismin torjunnalla, ja kun tiedot kerran jo ovat poliisilla, voidaan oikeastaan ruveta lähettelemään sen perusteella myös ylinopeussakkoja "turvallisuuden parantamiseksi". Vastaan haraajilta voidaan aina kysyä, haluatteko, että kaaharit ajavat päivittäin koulutiella olevien pikkulapsilaumojen ylitse. Tätä asiaa ja kokonaisuutta ei kuntalaisten etuja pyyteettömästi ajava YTV tunnu käsittelevän ensinkään. Ainoastaan sitä, mikä rutiinivalhe vedetään hanttipakasta rahstus- ja kyttäysjärjestelmän perustelemiseksi.

Kilometripohjainen veloitus selittää osaltaan myös sen, miksi ruuhkamaksu pitää saada kehä kolmosen sisäpuolelta eikä ruuhkaisilta teiltä ruuhka-aikaan. Jos pari kehäteiden pätkää olisi ruuhkamaksujen piirissä kuten myös alue Ruoholahdesta pitkällesillalle, kilometrimaksun pitäisi olla kohtuuton, ennen kuin järjestelmä tuottaisi edes keräyskulujensa verran. Kun "ruuhkamaksun" piiriin otetaan alue, jossa paikoitellen on kauppaankin useita kilometrejä ja alue faktisesti maaseutua, saadaan pienemmällä ja helpommin puolusteltavalla kilometrimaksulla kerättyä paljon rahaa.

Joku Ajatuksien Tonava on maalaillut Suomelle tulevaisuudenvisiota.

Kaikenlaisia oikeitakin ongelmia esitetään, mutta pari merkittävää asiaa jää jälleen kerran vaille huomiota, aivan kuten kaikissa muissakin visioissa.

Ensimmäinen liittyy julkistalouteen. Kukaan ei tunnu uskaltavan koskaan ehdottaa, että julkistalous pannaan rönsyjenkarsintakuurille. Päällekkäisiä ja hierarkisia hallintorakenteita pitää purkaa, ja hallinto ylipäätään pitää rakentaa uudelleen tehtäväorientoidusti. Sen sijaan, että lähdetään ministereistä ja mietitään, mitä kaikkea he voivat puuhastella, määritelläänkin valtion tehtävät. Osa niistä on yleisiä kuten maanpuolustus ja pelastustoimi, osa puolestaan palvelulähtöisiä.

Kun ensin määritellään tehtävät asiat ja tarjottavat palvelut, vasta sen jälkeen ryhdytään miettimään, mikä olisi paras tapa tehdä nämä asiat. Osa kannattaa varmasti tehdä paikallisesti ja verottaa paikallisesti, osa kannattaa tarjota valtiollisesti ja verottaa valtiollisesti. Ehkä joitain asioita on järkevää tehdä lääni- tai maakuntatasolla. Kun on sovittu, kenelle kuuluu asiassa vastuu, huolehditaan siitä, että juuri tällä portaalla on päätöksenteko-oikeus sekä rahoitusvelvollisuus.

Kun lähdetään palvelupäästä, huomataan nykyiset julkisen sektorin tehtävät esille asettamalla, että osaa palveluista ei tarvitse nykymaailmassa kukaan. Osa taas ei ole niihin pistetyn rahan arvoisia. Lisäksi huomataan, että tarjottavia palveluja hallinnoidaan ja rahoitetaan hyvin monimutkaisilla rakenteilla. Sillä on työllistävä vaikutus, mutta tämä hallinnollinen pöhö ei tuota kerrassaan mitään.

Toinen selvä puute liittyy yritysrahoitukseen, erityisesti aloittelevien yritysten osalta. Raportti marisee siitä, että kasvuyritysten etsintä painottuu liiaksi suuryrityksiin. Tämä on epäilemättä totta, mutta vain osa ongelmaa. Kasvuyritysten etsintä tarvitsee raaka-aineeksi yrityksiä ylipäätään, ja yritysrahoitus on Suomessa lapsenkengissä. Poislukien pari hikinörttifirmaa, rahoitusta ei juuri saa mistään osakeomistusta vastaan, eli ns. riskirahaa. Tämä johtuu siitä, että Suomessa on vähän rikkaita, jotka ylipäätään rahoittavat riskirahalla yrityksiä, ja kun Suomen rikkaat ovat pääosin it-kuplan tuotteita, riskirahaa tätä kautta on tarjolla huonoilla ehdoilla vain sellaisille yrityksille, joita nämä ihmiset ymmärtävät.

Pankkirahoitus taas on ongelmallinen, koska sitä ei nykyään saa ilman henkilökohtaista takausta. Muita rahoituskanavia ei välttämättä ole. Tämä pitäisi jotenkin korjata. Rikkaiden määrä ei ole kasvussa, joten yritysrahoitus jää muiden toimijoiden varaan. Vaihtoehtona on joko ryhtyä rahoittamaan aloittelevia yrityksiä osakeosuutta vastaan huomattavasti avokätisemmin jostain valtiollisesta putkasta, tai muuttaa lainsäädäntöä siten, että pankkeja estetään joko suoraan tai välillisesti pistämästä yrittäjää osakeyhtiömuotoisen yrityksen velkojen takaajaksi.

Kummassakin järjestelmässä on puolensa. Valtiollinen riskirahoittaja osakeomistusta vastaan todennäköisesti pyörisi omillaan jos yritykset valitaan liiketoimintasuunnitelman perusteella eikä aluepoliittisin perustein. Pankkijärjestelmä on toisaalta olemassa. Pankit tietysti huutavat kuin hinaajat ja kertovat, että yritysrahan saanti tyssää tykkänään jos yrittäjä ei ole asuntoineen veloista vastuussa, mutta tämä on roskaa. Yritysten rahoittaminen on hyvä bisnes, ja riskinhallinnallisesti ja lainojen ehtoja säätämällä jopa suomalainen pankki osaa tehdä touhusta bisnestä. Nyt niitä ei pakoteta siihen, koska henkilökohtainen takaus maassa, jossa ei ole henkilökohtaista konkurssia, on velkojalle kultakaivos kaikissa tilanteissa.

Suomi "saa huonot paperit työllisyyden hoidossa".

Rahaa käytetään siis Suomessa uusiin ohjelmiin ihan hirveän paljon vähemmän kuin muissa maissa, ja se on kovin paha. Tämä kirjoitukseni on vanhan toistoa, mutta sanoma on tärkeä ja ansaitsee tämän.

Uutinen keskittyy erilaisiin prosenttien vertailuihin, mutta tämä puoli asiassa on sangen vähän kiinnostava. Kiinnostavampaa on se, millaisia aktiivisia työllisyysohjelmia oikein kannattaisi rahoittaa. Tuo uutinen ei asiaa valota, eikä asiaan ole valaistusta tuonut kukaan muukaan.

Jos jätetään rakentaminen epäkiinnostavana ja epäoleellisena puuhasteluna pois, miten oikein pitäisi aktiivisesti työllisyyttä tukea? Millaisia toimenpiteitä tarvittaisiin, että lakkautettujen tai lakkautettavien paperitehtaiden duunarit löytäisivät uutta työtä? Entä mitä pitäisi tehdä, että pääkonttoreista poispotkitut byrokraatit, pavunlaskijat ja pikkupomot löytäisivät työtä? Kuka palkkaisi työttömät atk-miehet ja ennen kaikkea miksi?

Aina kun mainitaan elvytys ja aktiivinen työllisyyspolitiikka, siihen liittyy joku rakennushanke. Miten tämä työllistää pitkäaikaistyöttömyysputkessa olevia ihmisiä edellä mainituista ja vastaavista ryhmistä? Ei mitenkään. Rakennusala on toimialoista ainoa, jonka tiedämme buuttaavan heti kun lama loppuu, kun rakentaminen käynnistyy uudelleen seuraavan noususuhdanteen hyökätessä kulman takaa. Siihen saakka rakennusmiehet voivat elää ansiosidonnaisella ja tehdä pimeää keikkaa lähipiirileen eikä heillä ole suurempaa huolta huomisesta kunhan eivät alkoholisoidu.

Kaikilla muilla tilanne on toinen. Tehtaan mentyä uutta tehdasta ei tule takaisin. Kun pääkonttoria on trimmattu ja sieltä on luudittu luiskaan muutama sata byrokraattia ja huomataan, että kaikki menee paremmin kuin ennen ja aikaa kuluu sisäisiin joutopalavereihin vähemmän, ei heitä sinne takaisin palkata. Jos suunnittelu siirretään vinkuintiaan, se ei sieltä tule takaisin ja jonkun erityisen alan insinöörien ala meni alta. Jne.

Aktiivista työllistämispolitiikkaa tarvitaan nimenomaan näiden ihmisten auttamiseksi. Ei entisestä paperimiehestä todennäköisesti tule kovin hyvää trendiravintolan tarjoilijaa. Hän ei todennäköisesti ole kovin motivoitunut myöskään hakemaan sairaanhoito-opistoon, sillä opiskelu aikuisopintotuella on taloudellisesti mahdotonta ja tarjolla on vain pienipalkkaista työtä, joka ei ihmisläheisenä työnä ehkä edes ole tehtaaseen hakeutuneen ydinosaamisaluetta.

Tässä on meillä työttömyysongelman ydin. Se ei ole rakennusmiehissä, koska heidän alansa on syklinen mutta ikuinen.

Missä ovat kaikki etulinjan poliitikot, jotka ovat huolissaan tästä asiasta? Heitä ei ainakaan hallituksessa tunnu olevan, ja oppositiokin räksyttää vain lisärakennushankkeista tai vaihtoehtoisesti vaatii lisää rahaa kertomatta, mitä tällä rahalla pitäisi tehdä. Paukkuja on turhaa pistää rakentamiseen ja teeskennellä, että näin ongelma poistuu. Tämä raha on jokseenkin hukattua, sillä se on pois siitä rahasta, joka tarvitaan niiden ihmisten auttamiseksi tai elättämiseksi, joilta lähtee koko ala alta eikä enää palaa.

Tilanne nyt muistuttaa kovasti 90-luvun alun lamaa, ja tämä lamamoodi lienee tullut jäädäkseen.

Aikaisemmissa lamoissa tilanne oli toinen. Silloin valkokaulustyöläiset säilyttivät työnsä eivätkä huomanneet lamaa ollenkaan. Tehdasduunarit olivat pakkolomalla hetken devalvointiin saakka, ja ansiosidonnainen riitti tähän. Rakennusmiehet olivat pakkolomalla tai kortistossa koko laman ajan. Tässä mallissa oli järkevää elvyttää rakentamista, koska rakennusmiehet olivat huonoiten pärjääviä.

Nyt rakennusmiehet joutuvat pakkolomalle tai kortistoon, mutta tietävät, että työ palaa. Tehdasduunarit ja myös valkokaulustyöläiset saattavat selvitä pakkolomalla, mutta useita koskee se, että koko tehdas tai ala lähtee Suomesta. Tässä mallissa ei ole mitään järkeä elvyttää rakentamista, koska rakennusmies on työmarkkinan ainoa henkilö, joka tietää, että hänen työnsä palaa laman jälkeen. Kenenkään muun työ ei ole samalla tavalla turvassa, paitsi erityisalojen (lääkärit ja sairaanhoitajat). Tehdas ei ole enää ikuinen työpaikka ja sinikaulustyön aatelia, sillä tehdas voi siirtyä pois Suomesta nopeastikin. Valkokaulustyö on epävarmaa sekin, sillä useat työt edellyttävät erityisosaamista, ja yhden sortin insinööristä ei helpolla tule toisen asian taitajaa jos oma ala lähtee alta.

Minusta itse asiassa tuntuu, että elvyttäminen laman aikana ei edes ole nykyisessä laman kuvassa järkevää, paitsi jos keksitään jotain hyvin toimivia täsmäkonsteja. Rahaa kaikenlainen aktiivinen työllisyyspolitiikka vaatii, mutta ennen kuin rahaa poltetaan, pitäisi olla selvillä, millä aloilla ja paikkakunnilla ongelma on suurin kun koko ala tai valtaosa työpaikoista on häipynyt pysyvästi. Raha kannattaa käyttää heikoimman ennusteen ihmisten auttamiseen eikä äyskäröidä sitä sellaisiin kohteisiin, joissa erityistoimenpiteitä ei tarvita vaan laman loppu korjaa työllisyyden ennalleen. Nyt tätä ei näytetä ymmärtävän vaan työllisyyttä hoidetaan samoilla keinoilla kuin 42 vuotta sittenkin.

Tämän ajatuksen ei luulisi olevan poliittisesti kovin vaikea toteuttaa, sillä kaikkihan ainakin valehtelevat olevansa heikoimmin pärjäävien asialla.

Kalle Isokallio kirjoittaa kuntatalouden tasapainottamisesta.

Olen itse kirjoittanut asiasta samassa hengessä, joten kerrataanpa pääkohdat. Ongelma on siis se, että kunta ei ole kunnollinen palveluorganisaatio ja se ei ole välttämättä erityisen tehokas.

Isokallio syyttää lehdistöä siitä, että joka säästötoimen väitetään osuvan suorittavaan portaaseen. Minä en syytä lehdistöä, koska melkein kaikki säästötoimet todellakin osuvat suorittavaan portaaseen, eikä kyseessä ole mikään ruma uutisankanpoikanen. Toisekseen, Isokallio syyttää konsultteja. Minä en syytä konsulttejakaan, vaan oletan, että (oikeanlaisia) konsultteja tarvitaan lisää ennen kuin ongelma ratkeaa.

Ongelma on Suomessa kaksiportainen.

Ensimmäisen portaan muodostaa yleinen kuntatalouden rahoituspohja, jossa keskeinen elementti on valtiolta saatava maagisella kaavalla laskettava valtionosuus ja maagisella kaavalla laskettava yhteisöveron tuotto. Kun joku muutaman vuoden kuluttua on ymmärtävinään maagisen kaavan, sitä vaihdetaan.

Kun laskentakaavaa vaihdetaan, uusi kaava sorvataan siten, että rikkailta otetaan ja köyhille annetaan, paitsi jos rikkaat kunnat ovat kepulaisia tai rantaruotsalaisia, jolloin niille annetaan entistäkin enemmän. Tässä metodissa on aina kaunis ajatus tehdä uudistus siten, ettei se aja mitään kuntaa kohtuuttomiin ongelmiin ja sitä perustellaan "oikeudenmukaisuudella", mutta kunnalla on aina riski siitä, että hyvin hoidettu, velaton ja hieman pahanpäivänrahaa keräävä talous muuttuukin silmätikuksi ja valtionosuuksia leikataan seuraavissa arpajaisissa. Kun kaikki oli jo trimmattu viimeisen päälle, tässä kohtaa ei ole enää mistä ottaa.

Tämä motivoi kuntapäättäjät pitämään kuntataloudet kriisirajoilla, ja kriisin määrää voidaan kuvata erinomaisesti pitämällä peruspalvelut huonolaatuisina. Jos kaikki toimii erinomaisesti ja kaikki ovat tyytyväisiä, on vaikea perustella, miksi kunta tarvitsee lisää rahaa seuraavassa arvonnassa. Kun äveriäs kunta pitää vanhustenhoidon, lastenhoidon, terveydenhoidon ja perusopetuksen kriisirajalla tai vähän sen alapuolella, se voi kaivaa nämä esimerkiksi aina sen mukaan, mikä sattuu olemaan kulloinkin puheissa. Nyt se on vanhustenhoito.

Ongelma ei ole läheskään aina se, ettei kunnilla olisi rahaa, vaan se, että vain peruspalvelujen kriisillä voidaan vakuuttaa rahan ammentajat siitä, että rahaa pitää ammentaa enemmän. Tämä ei voi mitenkään motivoida tehokkaaseen palvelutuotantoon, sillä kannustimet on oikeastaan säädetty niin, että ne motivoivat tehottomaan palvelutuotantoon.

Toinen porras seuraa osaltaan ensimmäisestä. Ei siinä ole mitään ongelmaa, että konsultti käy hieman katselemassa organisaatioita ja osoittaa, missä on pöhöä ja ehdottaa, että se trimmataan pois. Ongelma on siinä, että säästöjen löytäminen annetaan aina hallinnon tehtäväksi. Kun byrokratia päättää säästää, eri tasot keskustelevat säästämisestä ankarasti, ja lopulta säästövaatimus valuu sairaalan hallinto-osastolle, joka jättää parin määräaikaisen sairaanhoitajan sopimukset uusimatta.

Ei kukaan sahaa omaa oksaansa, mikä on aivan luonnollista ja inhimillistä. Kun hallintoaparaatti päättää säästö- ja tehostamistoimien kohdentamisesta, nämä toimenpiteet eivät kohdistu hallintoaparaattiin. Tästä syystä tarvittaisiin nimenomaan ulkopuolinen, joka voisi paljastaa meille, että kuntien hallintomalli on peräisin virkamiesvallan kultaisilta vuosikymmeniltä, työntekijät hallinnossa eivät ole motivoituneita ja tehokkaita, pomot piileskelevät huoneissaan liikennevalojen takana, johtotehtäviin valitaan sopivimpia eikä pätevimpiä, ja kenelläkään ei ole motiivia häiritä status quota vaan kaikki, joilla olisi valtaa muuttaa asioita, ovat piilossa punaisen valon ja parin sihteerin takana pelaamassa sudokua ja odottamassa eläkettä.

Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Rahanjakomalli pitäisi säätää sellaiseksi, että kuntien ei tarvitsisi olla riippuvaisia valtionavuista, joita saa sitä enemmän, mitä surkeammaksi pystyy itsensä naamioimaan. Verotusta pitäisi siis jakaa niin, että kunta kerää jotkut verot ja pitää niiden tuoton kokonaisuudessaan, ja valtio kerää jotkut verot, ja pitää niiden tuoton kokonaisuudessaan.

Samalla katsottaisiin palvelut ja niiden rahoitus uudelleen, ja valtio päättäisi joistain palveluista ja myös rahoittaisi ne, ja kunnan päätäntävaltaan kuuluisi loppujen päättäminen ja tuottaminen mutta myös rahoitus. Näin kunnalla ei olisi mitään motiivia törsätä rahaa humpuukiin ja kriisiyttää palveluja, sillä näin tekevä kunta menettää parhaat veronmaksajansa naapurikunnalle, jossa on pienempi veroprosentti ja paremmat palvelut. Kun valtio ei anna kunnalle rahaa, ei kunnan kannata teeskennellä köyhää, sillä se tekee imagolle haittaa eikä tuota mitään.

Säästämistasolla taas pitäisi tunnustaa, ettei hallinto kykene trimmaamaan hallintoa. Jos tämä sanottaisiin ääneen ja otettaisiin ulkopuolinen pöyhimään hallintokulttuuria, alkaisi säästöjä löytyä byrokratiastakin. Kun edellä mainittu palvelu-uudistus toteutettaisiin ja poistettaisiin kunta- ja valtiontason organisaatiot ja jätettäisiin jäljelle vain toinen, säästöjä syntyisi ilman konsulttejakin. Nyt kaikki asiat tuntuvat tarvitsevan sekä keskushallinnon että paikallishallinnon, koska keskushallinto päättää, että kuntien on tarjottava tällaisia palveluja ja niiden laadun on oltava tämä, ja kuntatasolla on jotenkin kyettävä toteuttamaan tämä ylhäältä annettu visio ilman rahoitusta.

Joku "viisaiden" kerho on miettinyt, miten verojärjestelmää pitäisi uudistaa, mikä on kiertoilmaisu verojen korottamiselle.

Salaisuus on verovähennysten poistaminen. Suomessa niitä ei sinänsä ole kovin paljon muutenkaan, mutta niistä luopumisella on kerrannaisvaikutuksia, jotka jätetään käsittelemättä, joten asia on syytä käsitellä tässä nyt. Kyllähän veroja korottaa voi ja todennäköisesti näin pitääkin tehdä, mutta aivan mikä hyvänsä tapa korottaa veroja ei ole järkevä eikä oikeudenmukainen, mikä lie tältä komitealta hieman päässyt unohtumaan.

Vaikka se monen mielestä onkin ikävää, asuntolainojen korkovähennysten poistaminen on eri asumismuotojen pistämistä samalle viivalle. Tätä ei tosin voine tehdä takautuvasti koskemaan niitä, joilla on vanhaa velkaa, sillä kalliita asuntoja ostaneet nuoret ovat laskeneet verovähennykset mukaan muutenkin niukkaan elämäänsä. Asunnon myyntivoiton verottomuus ei sinänsä kaipaa säilyttämistä sekään. Se on ihan kiva kansankapitalismin lisä, mutta asuntojen hintaanhan se vain puhaltaa ilmaa kun asunnonvaihtajalla on enemmän rahaa käytössään. Tämän vastapainoksi tosin pitää säätää joku mekanismi, jossa myyntitappion saa vähentää jostakin niin pitkällä aikajänteellä, että siinä ehtii vielä vaihtaa asuntoa kerran, ja tämä puoli on maagisesti unohtunut työryhmältä.

Mopo ottaa kuitenkin kierroksia, ja etupyörä kohoaa ilmaan:
Yksi poistettavaksi esitettävä vähennys saattaa olla remonttien teettämiseen tai siivoojan palkkaamiseen tarkoitettu kotitalousvähennys.

Tämän tuen poistamisessa kannattaa miettiä hetki sitä, miksi tämä vähennys alun alkaen keksittiin. Sen ensisijainen tarkoitus ei ollut tukea palkansaajia vaan kitkeä harmaata taloutta, joka rehotti valtoimenaan kotityössä. Siivoojille maksettiin pimeästi kuten myös kaikenlaisille hanslankareille. Kun työn tilaajalle tehtiin verovähennyksen kautta motiivi vaatia ALV-rekisterissä olevaa palveluntarjoajaa, bisnes siirtyi verolliseksi, ja tämä rakennelma ei maksa suurensuuria. Jos tämä verovähennys poistuu, palataan harmaaseen talouteen, ja kun veroja olisi kautta linjan tarkoitus korottaa, saamatta jäävän rahan määrä kasvaa. Tähän vähennykseen kajoaminen vaikuttaa ennen kaikkea jonkunnäköiseltä kateustoimenpiteeltä eikä niinkään fiskaaliselta tempulta, joskin harmaan talouden haitat ovat hankalasti laskettavissa.

Kaksitahtikone ärjäisee lisää:
Työryhmä aikoo puuttua pääomatulojen verotukseen ainakin siltä osin, että ansiotulojen tahallinen muuttaminen pääomatuloiksi yritetään estää.

Mitä ihmettä tämä oikein tarkoittaa? Jos palkkatulot muuttuvat pääomatuloiksi vahingossa, ongelmaa ei olekaan, mutta jos se tehdään tarkoituksella, ongelma on valtaisa? Tähän ei esitetä mitään keinoja, ja tuntuu siltä, että tähän ei keinoja ole olemassakaan. Ongelma on olemassa niin kauan kuin palkkatuloja ja ansiotuloja verotetaan eri tavalla, ja kun työryhmä esittää ansiotuloista tehtävien vähennysten vähentämistä, velalliselle on hyödyksi, jos hänellä on pääomatuloja, sillä vähennykset näistä toiminevat kuten ennenkin ja tarkoitus on vain pistää palkansaaja lopullisesti kyykkyyn.

Käytännössä pitäisi tehdä joku sellainen rakennelma, jossa yrityksen kautta ei saisi myydä työtä ensinkään vaan ainoastaan tavaraa. Tämä on kuitenkin käytännössä mahdoton toteuttaa, sillä työtä myydään joka paikassa, on kyse sitten ökykonsultoinnista tai parturista. Yhden miehen osakeyhtiöt voidaan tietysti purkaa ja siirtää tuloverotuksen piiriin, mutta tähän on helppo ratkaisu, että kaksi henkilöä vain liittoutuu ja perustaa yhteisen firman. Tällä firmalla on useita asiakkaita ja ainakin kaksi työntekijää, joten mihin vedetään raja?

Jos asia jätetään verottajan jälkikäteen käytettävän mielivallan armoille, yrittäjäksi ryhtyvä ottaa kohtuuttoman riskin. Jos vaikkapa perustaa osakeyhtiön, ostaa sinne roinaa kymppitonnilla ja sitten alkaa myydä jotakin ja tienaa myös rahaa ja verottaja toteaa jälkikäteen kyseen olevan halpa-arvoisesta veronkierrosta, mitä tapahtuu? Yrityksen tapauksessa yritys olisi maksanut veroa voitostaan, eli tulot miinus kymppitonni. Palkansaajan tapauksessa veroa olisi maksettu koko tulosta todennäköisesti kovemman prosentin mukaan, ja tuota kymppitonnia ei saisi edes vähentää mistään muuten kuin tulonhankkimisvähennyksen maksimin osalta. Tämä ei voi mitenkään olla oikeus ja kohtuus.

Sen sijaan ehdotus siitä, että listaamattoman ja listatun yhtiön osinkoja kohdellaan samalla tavalla verotuksessa, ei vaikuta aivan täydellisen älyttömältä, vaikkakin se nostaa pienyrittäjän maksamia veroja. Tämän voisi toteuttaa myös niin, ettei kummastakaan makseta veroa, mutta nyt yhtiön pörssistatus vaikuttaa verotukseen, mikä ei vaikuta erityisen loogiselta.

Sitten se tapahtuu. Kulkupeli lähtee lapasesta sitä vauhtia, että se temmeltää jo Limpopon tuolla puolen:
Kaikkien vähennyksien hävittämistä työryhmä ei aio esittää. Esimerkiksi suurin verotuki eli oikeus asua omistusasunnossaan ilmaiseksi jää todennäköisesti rauhaan eikä ilmaisasumisen hyötyä panna verolle. "Tavalliset ihmiset eivät kyllä ymmärrä sitä, että omassa asunnossa asuminen on jotain tuloa, ja että se tulo pantaisiin verolle", Hetemäki myöntää.

Osaako Hetemäki tai joku muu näennäisintelligentsian edustaja kertoa, miksi omistusasuminen on "ilmaisasumista"? Se, että asunto on oma, ei tee siitä ilmaista, vaan se on maksettu nettopalkalla tai muuten asianmukaisesti verotetulla tulolla.

Takana oleva ajatusmaailma on täydellisesti mieltä vailla, sillä siinä lähdetään siitä, että jos kerran verotettua omaisuutta pistää sukanvarteen, tämän rahan käyttäminen onkin maagisesti "ilmaisen" rahan käyttämistä ja jos sitä ei veroteta jälleen kerran, se onkin "verotuki". Rinnasteisesti ajatus on siis sellainen, että jos ostan kaupasta paketillisen meetwurstia, siinä kohtaa kun syön sen, saan "verotukea", koska syön aivan täydellisen ilmaista meetwurstia. Meetwursti ei tietenkään ollut ilmainen kun sen ostin vartti sitten, mutta se tulkitaan syöntihetkellä ilmaiseksi, koska en lapioi kenellekään rahaa juuri sillä hetkellä kun mätän makkaraa tuulensuojaan.

Tämä ajatusmaailma kannattaa panna merkille. Jos verottajaa lähellä olevat tahot saavat tämän ajatusmaailman vyörytettyä eteenpäin, se tietää huonoa kaikenlaiselle säästämiselle jos säästöön pantava raha verotetaan kertaalleen ja sitten toisen kerran kun säästön käyttää.

Ehdotuksen tekijäkin myöntää tämän kohdan älyttömyyden, mutta perustelut eivät vakuuta. "Tavallinen ihminen" ei kuulemma ymmärrä, miksi oman tavaran käyttäminen olisi "verotukea" ja vain vuokratun omaisuuden hyödyntäminen tukematonta. Se on aivan totta, sillä tätä rakennelmaa ei voi ymmärtää paitsi jos on epätavallinen ihminen.

Tämän sortin epätavallisia ihmisiä tapaamme tosin kutsua hulluiksi.

Sirkka-Liisa Fanttila, joka on aina päästänyt sammakoita suustaan ja ministerinä entistä enemmän, möläyttää taas, mutta jostain syystä asiaan ei tunnu kiinnittäneen kukaan mitään huomiota.

Fanttila on siis sitä mieltä, että kilpailutus on mennyt kuntasektorilla perseelleen, jos kouluruuaksi päädytään ostamaan perunoita Puolasta sen sijaan, että ne ostetaan kepulaiselta tukiaisviljelmältä ja kotimaiselta tukkuketjulta.

Kuntapäättäjät eivät mukamas voi "paeta hankintalain taakse" vaan he ovat toimineet väärin alusta alkaen kun eivät ole määritelleet kilpailuttamisessa parametreja niin, että valituksi tulee lähin kepulaisviljelmä. Lisäksi hän antaa ohjeita siitä, mitä tarjouspyyntöön pitää kirjoittaa, että valituksi tulee aina kepulainen.

Ymmärtääköhän Anttila, mitä hän tässä oikein neuvoo? Hän sanoo suoraan, että kilpailuttaminen on perseestä jos kepuli ei voita, ja kilpailutuslainsäädäntöä kuuluu hänen mukaansa avoimesti kiertää parametroimalla bisnes niin, että siihen voi ottaa osaa vain oikean puolueen hyväksymä toimittaja?

Kilpailuttamisen idea on juurikin se, etteivät poliitikot voi kähmiä julkisia rahoja naapureilleen. Jos polakki pystyy myymään perunaa halvemmalla kuin naapurin kepuli, bisnes pitää antaa polakeille ja säästää siinä rahaa ja kepuli voi keittää potuistaan vaikkapa pontikkaa. Fanttila-tyyppisestä kilpailuttamisesta on runsaasti esimerkkejä. Kun julkinen sektori tai sitä lähellä oleva taho kilpailuttaa IT-hankinnan, vaatimuksiin lisätään "julkisen sektorin tuntemus" tai jotain yhtä läpinäkyvää, mikä takaa sen, että vain Tietoenator voi kilpailun voittaa. Näennäisesti on kilpailutettu, hintataso on kallis ja jos on laatuongelma tai projekti ei peräti valmistu koskaan, voidaan aina valittaa, että kukaan ei tehnyt parempaa tarjousta. Ei varmasti tehnyt, koska parametreilla oli säädetty, ettei kukaan muu voinut tarjota.

Ministerin oppiarvon saavuttaneen henkilön ei pitäisi ryhtyä antamaan ohjeita siitä, miten lakeja kierretään, vaan edellyttää, että lakeja noudatetaan huolellisesti. Tässä tuskin täyttyy rikokseen yllyttämisen kynnys, vaikkei siitä ihan mahdottoman kaukana olla, mutta mitä suurimmassa määrin Fanttilan moraalikäsityksessä pitää noudattaa lain kirjainta, mutta lain hengellä ei ole mitään merkitystä, jos ei henki haise kepulaiselle.

Tällaisia kannanottoja lukiessaan sitä niin toivoo, että SDP saisi rivinsä kokoon ja Urpilaisen luiskaan, jotta seuraavassa hallituskokoonpanossa voitaisiin Kepu laittaa oppositioon, mieluusti ikuisiksi ajoiksi.

Kepun Hyssälä kiukuttelee, että se on niin väärin kun suomalaisissa kouluissa on ulkomaisia opiskelijoita, ja vastaavasti kaikki suomalaiset eivät saa koulutuspaikkaa.

Tämä vaikuttaa järjettömältä. Ulkomaiset opiskelijat yliopistoissa eivät vie paikkaa siltä syrjäytymiskynnyksellä olevalta jengiltä, jolla ei ole lahjojensa puolesta mitään asiaa yliopistoihin. Tietysti asiat pitää laittaa mittasuhteisiin eikä lukukausimaksujen penääminen ulkomaalaisilta ole kohtuuton vaatimus, sillä valtaosa ulkomaisista opiskelijoista ei kuitenkaan jää Suomen työmarkkinoille. Osittain siksi etteivät halua kun USA:sta saa parempaa liksaa, osittain siksi, että haluavat lähteä takaisin kotiin, osittain siksi, että Suomessa ei edelleenkään ole hirveästi korkeasti koulutettujen, suomea osaamattomien työpaikkoja.

Ammatillisella tasolla taas koulutus on jokseenkin parasta kehitysapua, mitä voimme antaa. Jälleen kohtuudella, mutta ei ulkomaalaisten opiskelijoiden olemassaolo suomalaisissa kouluissa ole taaskaan pois siltä suomalaiselta tyhjäntoimittajien jengiltä, joka ei hae kouluihin vaikka paikkoja on tyhjillään kuinka.

Yliopistoissa väitetään, että kansainvälisyys on hyvä asia. Tähän en osaa sanoa oikeastaan mitään, mutta jos yliopistolaitos itsessään ei ole moksiskaan ulkomaisista opiskelijoista, minä tai kukaan muukaan tuskin voivat asiaa kritisoida. Ja katsoo asiaa miten päin vain, kyse ei hirveästi ole suomalaiselta opiskelijalta pois olevasta asiasta muuten kuin rahamielessä jos ulkomaalaisten opiskelijoiden opinnot ja kenties jopa opintotuki kustannetaan verovaroista.

Jotain sen sijaan pitää tehdä opintojen käyttämiseen savuverhona maahanpääsyn järjestämiseksi. Juuri tällä viikolla saimme lukea paristasadasta nigerialaisesta, joista merkittävällä osalla oli tarjolla väärennettyjä papereita. Tällaisessa “kukaan ei hakenut kouluumme joten täytetään mesta väärennettyjä todistuksia heiluttavilla nigerialaisilla, joista valtaosa katoaa ennen kuin opinnot ehtivät alkaakaan” -rekrytoinnissa ei ole enää mitään järkeä. Jos kukaan ei hae kouluun, on syytä miettiä, tarvitaanko koko koulua tai joitain linjoja siellä ollenkaan ja voisiko rahan käyttää järkevämmin toisessa paikassa. Tietysti näissä tapauksissa voidaan tarjota koulutusta myös kehitysapuna, mutta tulokkaat pitäisi sitten valikoida siten, että he myös opiskelevat ja valmistuttuaan ehkä jopa palaavat kotimaansa talouden hyödyksi eikä niin, että väki katoaa ensimmäisenä koulupäivänä pimeille työmarkkinoille Suomessa tai Keski-Euroopassa.

Kepu pitää jääräpäisesti kiinni ruuan arvonlisäveron alentamisesta, vaikka valtiontalous tarvitsisi jokaisen paikan vuotavaan seulaan eikä jättiläiskokoista uutta reikää. Kokoomus on nyt keksinyt ryhtyä vaatimaan veronalennusta myös ravintoloille kasvattaen reikää entisestään. Erinäköisiä kompromissiesityksiä on kuultu, kaikki järjettömiä.

Tässä tilanteessa minkään veron alentaminen ei ole perusteltua, sillä valtio lainaa ensi vuonna joka neljännen käyttämänsä euron. Kepun arvovalta kokee näin kolauksen, mutta koska sillä ei ole ollut mitään arvovaltaa ennenkään, vahinko on vähäinen.

Ravintolaruoka on Suomessa tuhottoman kallista, mutta syy ei ole verotus. Todennäköisesti nyt alennetaan ravintolaruuan veroa 12-14 prosenttiin. Jos ruokaan menee ravintolassa ennen kolme kymppiä, hinta laskee kaksi euroa. Jos nyt ei ole rahaa käydä ravintolassa, ei sitä ole tuon jälkeenkään. Alennusta perutellaan työllisyydellä ja kerrotaan, että ravintolaruuan ALV:n alentaminen lisää alalle N tuhatta työpaikkaa.

Joskus soisin, että joku valveutunut lehtineekeri katsoisi jonkun tällaisen alan työllisyyden ennen ja jälkeen ja kertoisi meille, paljonko alan työpaikat todella lisääntyivät. Laskennallista ja imaginääristä työvoimaa on helppoa palkata ja irtisanoa ja jokainen ravintoloitsija lupaa haastateltaessa laajentaa, mutta tuskinpa Suomeen montaakaan uutta ravintolaa syntyy ja monikaan laajennus toteutuu. Jos joku vaikuttaa ravintoloiden määrään, se on tuleva laman loppuminen, aivan sama mikä on arvonlisäverokanta.

Suomen perusravintolaruoka ei ole hintalaatusuhteeltaan kilpailukykyistä, vaikka siinä ei olisi arvonlisäveroa ollenkaan. Hyvää ruokaa ns. kalliissa paikoissa saa samaan hintaan kuin muuallakin, mutta halvat paikat puuttuvat tykkänään, keskihintaiset ovat laadultaan usein kamalia ja ne, jotka muualla olisivat keskikastia, ovat huomattavan kalliita, eli hintalaatusuhde ei kohtaa. Tässä ei ole kuitenkaan kysymyksessä verotuksen ongelma vaan aivan muut syyt.

Suomalaiset käyvät ravintoloissa vapaa-ajallaan aika vähän, joten bisneksen täytyy olla hyväkatteista, että perjantai- ja lauantai-iltojen “jotain mättöä ennen leffaa” -myynnillä voi pitää putkaa auki koko viikon. Ja kun ravintolasta haetaan lähinnä mahantäytettä, keskihintaiselle paikalle ei aseteta liikoja vaatimuksia vaan hyväksytään se, että ruoka on mitä sattuu “kun eihän tämä mikään savoy ole”. Tässä kohtaa voisin sanoa sanasen myös viinikulttuurista, sillä missään muualla kuin Norjassa ja Islannissa ei riistetä ravintolassa viineistä samanlaisia katteita kun mennään keskihintaisiin ja siitä ylöspäin oleviin viineihin, mutta kirjoitan siitä toiste.

Suurin syy suomalaisen ravintolaruuan kalleuteen on kuitenkin lounasseteli. Tämä täysin järjenvastainen keksintö tarkoittaa sitä, että kenenkään ei kannata tehdä lounasannosta juurikaan halvemmalla kuin mikä on kalleimman lounassetelin arvo. Jos duunarilla on kädessään 9 euron lounasseteli, hän ei osta sillä viiden euron lounasta, sillä rahaa menee “hukkaan”. Viiden euron lounasta ei siis kannata myydä, todennäköisesti edes kahdeksan euron lounas ei käy kovin hyvin kaupaksi samasta syystä.

Lounassetelissä on veroetu, jonka kaunis ajatus oli tukea työpaikkaruokailua, mutta etu niistetään pois myymällä kallista ruokaa ja vinkumalla joka vuosi lounassetelin hintaan korotus.

Jos lounassetelit poistettaisiin käytöstä ja korvattaisiin saman rahallisen edun tuovalla verovähennyksellä, rahallisesti palkansaajan asema ei muuttuisi miksikään, mutta ravintolaruuan hinta laskisi saman tien. Nykyiset lounasannokset eivät ole yhdeksän euron arvoisia, joten joku rupeaisi aivan varmasti kilpailemaan hinnalla, ja muiden olisi pakko tulla perässä. Itse saan viidellä punnalla kaikenlaista ruokaa Canary Wharfilla, jossa tuskin voi ainakaan syyttää halvoista tilavuokrista. Henkilökunta lie halvempaa, mutta sitä on reippaasti enemmän. Arvonlisäveroissa on 7 prosenttiyksikön ero, mutta tämä ei selitä eroa viiden punnan ja yhdeksän euron välillä.

Nyt lounassetelillä on asetettu alaraja lounaan hinnalle, ja tuo raja on ihmisten ostovoimaan nähden kohtuuttoman korkea. Jos lounasseteli olisi viisi euroa, ongelmaa ei olisi, mutta koska lounassetelin arvo kirii joka vuosi ylöspäin, alaraja on ja pysyy korkealla, ja samalla saadaan päivällisruuallekin hintaminimi, sillä lounasannos maksaa päivällisannoksena vähintään puolitoista kertaa lounaan hinnan samassa ruokalassa.

Tämän uudistuksen toteuttaminen ei maksaisi valtiolle mitään, mutta se pistäisi ravintola-alan veriseen kilpailuun, parantaisi kuluttajan ostovoimaa ja jättäisi rahaa muuhun kulutukseen. Yleisesti ongelma on tietysti se, miksi ylipäätään pitää tukea veroporkkanalla lounasruokailua, sillä oikeastaan se, että duunareilla ei ole varaa syödä nettopalkallaan, kertoo siitä, että palkat ovat liian pieniä ja verot liian korkeita, mutta kummallekaan ei voi tehdä mitään nykyisessä taloustilanteessa.

Suomessa on monestakin eri syystä syntynyt poliittinen kulttuuri, jossa kuvitellaan kaikkien ongelmien johtuvan verotuksesta. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan ongelmia aiheutuu muistakin käytännöistä. Tästä seuraa puolestaan se, että kun jokaista yksittäistä ongelmaa lähdetään tutkimaan verotuksen vinkkelistä, ratkaisuehdotus on joku tuota yksittäistä asiaa hieman säätävä pisteratkaisu eikä täysveroremontti, jossa rahan siirtäminen keskiluokalta keskiluokalle lopetetaan ja jätetään tämä raha verottamatta kokonaan. Lounasseteli vaikutuksineen taas on oiva esimerkki siitä, että hyvää tarkoittava pisteratkaisu ei lopulta kuitenkaan muuttanut mitään, sillä duunari olisi paljon iloisempi kuuden euron lounaasta kuin yhdeksän euron lounaasta, josta pitää maksaa noin kahdeksan euroa veroerillisratkaisun takia.

Kun politiikka on täynnä nysväreitä, tuloksena on valitettavasti nysväystä.

Novan Merisalo passitettiin tänään vankilaan "tutkinnallisista syistä".

Asiassa jäi minua vaivaamaan, miksi vangitsemisoikeudenkäynti oli salainen poliisin vaatimuksesta. Itse asiassa minua hieman vaivaa sekin, minkä takia Merisalo ylipäätään vangittiin käsittelyä odottamaan.

Maallikon oikeudentajulla rötös on tapahtunut kun paria päivää ennen konkurssia Merisalo saa henkilökohtaiset velkansa anteeksi ja ne kuitataan "palkalla". Kun saatavien määrä (700 tonnia) verrattuna pesän velkoihin (3-4 miljoonaa) on noinkin merkittävä, on ainakin syytä epäillä rikoksen tapahtuneen ellei voida näyttää, että tällainen 700 tonnin palkkasaatava, joka edustaa Suomessa lähinnä Fortumin ylimmän johdon liksoja, on perustunut johonkin kauan sitten sovittuun ja myös ansaittuun.

Sen sijaan mikä on se oikeudellinen ja tutkinnallinen etu, jota Merisalon vangitseminen palvelee? Konkurssipesän numerot on vannottu oikeiksi. Merisalolle maksettua "palkkaa" ei ole yritetty kätkeä tai piilottaa mitenkään, vaan kaikki se tieto, joka tämän konkurssin ja Merisalon mahdollisten velallisrikosten tutkimiseksi tarvitaan, vaikuttaisi olevan saatavilla. Merisalo olisi voinut livistää karkuun jo ajat sitten epäilysten tultua julkisuuteen jos olisi ollut livistävää sorttia, ja kun kerran Nova on konkurssissa, ei ole mitään vaaraa siitäkään, että Merisalo jatkaisi rikollista toimintaa tai olisi vaaraksi ympäristölleen sen enempää kuin kukaan muukaan kepulaisia rahoittava.

En tietysti tiedä mitään jutun juonteita muuta kuin sen, minkä olen lehdestä lukenut. Mieleen tulee, että vangitsemista yritetään käyttää painostuskeinona, jotta Merisalolta saataisiin puristettua tunnustus tai ilmianto jostain kanssarikollisesta. Tämä ei ole hyväksyttävä vangitsemisen syy, mutta sitä Suomessa sangen avoimesti käytetään. Poliisille ei ole mikään pakko puhua yhtään mitään itseään syyllistävää jos ei huvita, ja rikoksesta epäiltyä ei voida kiristää toimimaan samanaikaisesti todistajana ja ilmiantamaan muita samasta rikoksesta epäiltyä. Se, ettei tee täydellistä tunnustusta, ei ole mikään syy vangita henkilöä tutkinnallisista syistä, mutta tätä ei kovin moni tunnu tietävän, ei edes poliisi.

Vangitsemisoikeudenkäynnin julistaminen salaiseksi ei anna meille keinoja arvioida, ovatko vangitsemisen perusteet olemassa. Salailua ei automaattisesti puolla tässä mikään "tutkinnallinen syy", sillä välittyneen tiedon perusteella vaikuttaisi siltä, että nyt arvioidaan jo julkistettujen ja myönnettyjen tekojen laillisuutta eikä jotain vielä salassa olevaa rikosta, jonka tutkinta vaarantuisi, jos tietäisimme, mistä kaikesta Merisaloa epäillään ja millä perusteilla. Vyyhtiin mahdollisesti sotkeutuneiden ihmisten nimetkin ovat tiedossa, eli heidän yksityisyyttään ei suojata tässä mitenkään eikä myöskään salailulla tehdä vaikeammaksi heidän hävittää osallisuuttaan tapahtumiin.

Tässä tapauksessa vangitsemisen yllä on huomattavan suuria epäilyksen varjoja. On lupa epäillä, että vangitsemista käytetään laittomaan painostamiseen, joten vangitsemisoikeudenkäynnin julkisuus olisi tarvittu näiden epäilyjen vahvistamiseen tai hälventämiseen. Kun salaista käsittelyä haki nimenomaan syyttävä eikä puolustava osapuoli ja mitään kolmansien henkilöiden yksityisasioita ei tapaukseen liity, pitäisi oikeuden suhtautua kategorisesti hyvin karsaasti tällaiseen salailuun.

Nyt meillä ei ole käytännössä mitään keinoa arvioida sitä, miten poliisi ja syyttäjälaitos toimivat. Lain kunnioittamisen yksi edellytys on se, että lainkäyttö on avointa ja julkista, ja että lakia ja yhteiskunnan väkivaltakoneistoa käyttävät ihmiset ovat perusteineen yleisön arvioitavissa. Nyt oikeudet siunaavat turhanpäiväisen salailukulttuurin, mikä panee miettimään, että järjestelmässä on jotakin rakenteellista mätää.

Jos rikosten tutkinnassa käytetään järjestelmällisesti vangitsemisuhkaa painostuskeinona ja oikeuslaitos antaa tälle hiljaisen siunauksensa hyväksymällä jokaisen poliisin ehdottaman vangitsemisen ja myöntämällä salaisen käsittelyn aina sitä pyydettäessä, tämä asia pitäisi jotenkin paljastaa. Nyt tämän koneiston toimintaa ja perusteita on vaikea arvioida ja meidän pitää vain luottaa toiminnan laillisuuteen, koska asioihin kyynärpäitään myöten sotkeutuneet tahot itse kertovat meille, että toiminta on laillista siksi, että laki sanoo laittomien tekojen olevan väärin.

Minun epäilykseni voisi hälventää avoimella oikeudenkäyntikulttuurilla, jossa vangitsemisten perusteet olisivat aina julkisia. En taida pidättää hengitystäni, mutta en myöskään ajatellut luottaa siihen, että virkavalta toimii aina laillisesti siksi kun laissa sanotaan niin. En kyllä tiedä mitä asialle voisin tehdäkään, paitsi ehkä valittaa internetissä.

Helsingissä ehdin leipääntyä täydellisesti Aleksilla joka kadunkulmassa jatkuvasti päivystäviin kerjäläisiin. Saman kerhon kerjäläinen oli joka kadunkulmassa kummallakin puolella tietä ja ohi ei päässyt mitenkään. Kun siinä kulmilla töissä olleena näihin törmäsi helposti neljä kertaa päivässä, jokaisena työpäivänä, jatkuva häiriköiminen alkoi käydä hermoille. Homma oli harmitonta silloin kun touhu Suomessa alkoi ja pummeja oli joskus mutta useimmiten ei. Sen jälkeen kaikki kerhot keksivät saman ja kerjäläisoopperasta tuli päivittäinen hupi.

Hermoille pummaus käy Lontoossakin. Kerjäläisiä on paljon enemmän ja ne ovat aggressiivisempia. Periaatteessa kyllä kohteliaita kuten Suomessakin, mutta en voi sanoa erityisemmin pitäväni siitä, että 20 askeleen välein pitää sanoa jollekulle, että ei kiinnosta. Käsiksi ne eivät saa täällä käydä, mutta saavat kyllä hypätä eteen seisomaan, ja jos yrittää niitä kiertää, seurata vain siten, että ohi ei pääse tönäisemättä tai keskustelematta, mikä alkaa olla jo minun henkilökohtaiselle alueelleni tunkeutumista.

En oikein tiedä, mitä tuolle pitäisi tehdä. Jotain, ja ymmärrän yrittäjien huolen. Kun feissarit kokoontuvat joka päivä samoihin vilkkaisiin kohtiin, toiselle puolelle tietä tai toisille kaduille pakeneva väki alkaa näkyä myynnissä. Ei kerjäämistä toisaalta oikein kieltääkään voi kategorisesti ja ymmärrän sen merkityksen puunhalauskerhojen varainhankinnassa, sillä vähemmän aggressiivisella myynnillä kauppa ei ota käydäkseen.

Olisiko kuormaa edes mahdollista jakaa jotenkin, eli ammattimainen kerjääminen vaatisi jonkun katusoittoluvan tyyppisen kupongin, joka periaatteessa myönnetään jos ei ole syytä sitä kieltää, mutta jaettaisiin kuormaa niin, että tällä viikolla saa kerjätä Aleksilla, ensi viikolla Kampin keskuksen edessä, sitä seuraavalla Rautatieaseman ympäristössä ja sitten taas Aleksilla. Kaikki paikat lienevät riittävän vilkkaita, mutta kun vitsaus kiertäisi paikasta toiseen, kukaan ei voisi kovin perustellusti ärsyyntyä siitä kategorisesti.

Luin tällaisen Hesarista.

Minulle tulee väkisinkin mieleen, että kirjoittajalla on Missio, ja se on osoittaa suomalaiset miehet jokseenkin kelvottomiksi yksilöiksi. Yleistyksillä ja kummallisilla aasinsilloilla rakennetaan omituinen ja sekava vyyhti, jossa kaiken väitetään johtuvan jostain kulttuurillisesta viasta, muttei sitä pahemmin osoiteta.

Tapausten jälkeen väkivaltaisuuden syitä on etsitty väkivallantekijöiden mielenterveysongelmista sekä yhteiskunnan rakenteista ja välineistä, kuten aselaeista ja internetistä.

Ongelmana on, että emme näe pahaa itsessämme vaan kuvittelemme sen tulevan ulkoa. Keskustelussa ei ole juuri tarkasteltu kulttuurista arvopohjaa tai tekijöiden motiiveja. Olisi kuitenkin tärkeää pohtia, miksi tällaisia tekoja tapahtuu eritoten Suomessa ja minkälaisesta kulttuurisesta taustasta teot kumpuavat.

Minun muistaakseni kouluammuskeluja sattuu kyllä kaikkialla, ja niitä ei Suomessa ollut sattunut ikinä ennen kuin nyt pari hullua ammuskeli väkeä hengiltä. USA:ssa ja Saksassa niitä on käynyt aivan eri tahtiin. Kun jälkikäteen on selvinnyt, että ammuskelijoilla on nimenomaan ollut mielenterveysongelmia, miksi pitää mennä merta edemmäksi kalaan ja syyllistää koko kulttuuri siitä, että pari hullua tekee pahojaan? Sellainen kulttuuri, jossa hullut eivät pääse tekemään ikinä mitään pahaa, on niin kyttäävä ja ahdistava, että sellaista en ainakaan itse toivo nykyisen kaikilta osin täydellisen epäkelvon kulttuurin korvaajaksi, sillä tällaisesta yhteiskunnasta puuttuu vapaus.

Minun on vaikea löytää mitään kulttuurillista arvopohjaa, joka hyväksyy sivullisten ammuskelun koulussa, mutta kirjoittaja ilmeisesti näkee toisin.

Traagiset tapaukset heijastavat äärimmäisellä tavalla suomalaisten miesten sielunmaisemaa, joka on ikiaikaisen miehisen soturikulttuurin arvojen mukainen.

Vika ei siis ole suinkaan yksittäisissä henkilöissä vaan miehissä yleensä, kun peräti kaikkien suomalaisten miesten sielunmaisema on mukamas jonkun soturikulttuurin arvojen mukainen. Miehiä on kaksi ja puoli miljoonaa, ja joukkoon mahtuu kaikenlaista väkeä ja kaikenlaisia arvoja. Yhden osajoukon arvojen nostaminen kaikkien arvoiksi on röyhkeä yleistys, jonka tekijän pitäisi jotenkin perustella se, miksi tämän yleistyksen voi tehdä. Nyt se annetaan meille heittona ja taivaasta tipahtaneena faktana. Itse en taida aivan purematta niellä asiaa, sillä omaan tuttavapiiriini ei kuulu yhtäkään väkivallan ihannoijaa ja jonkun muinaisen soturikulttuurin arvojen kannattajaa.

Jos kyseessä olisi niinkin keskeinen ja määräävä tekijä miestemme kulttuurissa, minun pitäisi maallikkonakin kyetä asia huomaamaan jostakin.

Sotaisa arvomaailma on saanut Suomessa tukevan jalansijan. Esimerkiksi kirjakaupat mainostavat isänpäivälahjaksi lähinnä sotakirjoja.

Halleluja! Sotakirjan lukeminen tai sotaelokuvan katsominen on siis osoitus sotaisasta arvomaailmasta. Kun miettii, kuinka keskeisiä asioita maailmalla sodat ovat olleet rajojen piirtäjinä ja kulttuurin muokkaajina, tuntuu oudolta, että vain suomalaisten miesten kiinnostus sotaa, sen taustoja ja seurauksia kohtaan olisi osoitus sotaisasta arvomaailmasta. Jos teeskentelemme, ettei sotaa ole olemassakaan ja maailma on vain muuten päätynyt nykyisen kaltaiseksi, vakosamettihousuväki epäilemättä hieroo tyytyväisenä käsiään, mutta maailma sodattomasta vinkkelistä näyttää jossain määrin hassunkuriselta.

Kun sodasta saa aikaan helposti vauhdikasta fiktiota, sitä voi nähdäkseni lukea viihteenä ilman suurta sodan ihannointia. Alistair McLeanin lukeminen pikkupoikana lienee jättänyt minunkin sieluuni lähtemättömän vamman, joten nyt pitänee etsiä jostain pyssy ja käyä roiskimassa sivullisia päreiksi. Näin teoria saa täyttymyksensä eikä tarvitse miettiä sitä, miksi valtaosa Tuntemattoman sotilaan lukeneista tai katsoneista ei ole ikinä ampunut ketään.

Arvomaailman taustalla ovat myös toisen maailmansodan aiheuttamat sotatraumat ja niiden periytyminen isältä pojalle. Tämä on osoitettu esimerkiksi Jyväskylän yliopiston ja Åbo Akademin tutkimusprojektissa, jossa tarkasteltiin rauhaan palaamisen ongelmia.

Näin voi olla, mutta miksi asia on erityisesti suomalainen piirre? Toinen maailmansota koetteli koko Eurooppaa, ja Suomen osuus siinä oli lopulta aika pieni verrattuna moneen muuhun paikkaan. Jos sodan traumat olisivat joku suurensuuri selittävä tekijä, meidän pitäisi nähdä ongelmia erityisesti Puolassa ja Saksassa, tai vaikkapa miehitetyksi tulleissa Ranskassa ja Belgiassa. Sota ei voi mitenkään olla erityisen suomalainen juttu asioiden selittäjänä.

Myönteisyys, jolla suhtaudutaan nyrkkitappeluihin, aseisiin ja sotimiseen, on meillä hyväksyttyä – liittyyhän vahva maanpuolustustahtomme samoihin arvoihin.

Mistä kirjoittaja mahtaa ammentaa tätä nyrkkitappelumyönteisyyttä? Jälleen heitto, joka pitäisi vain uskoa sellaisenaan. Minäpä en usko. Enkä muista nähneeni näitä viitattuja lukuisia samanaikaisia nyrkkitappeluja ravintoloiden ulkopuolella, ja minä olen tullut niistä aika monta kertaa sulkemisaikaan. Kun nyt mietin tarkemmin, en ole nähnyt Helsingissä ikinä katutappelua, joten ei niitä nyt aivan valtoimenaan tapahdu. Niitä tapahtuu, Suomessa ja muualla, mutta onkohan ongelman laajuutta kenties hieman liioiteltu?

Suomi ei ole suinkaan ainut paikka, jossa maanpuolustustahto on vahva. Ovatko sveitsiläiset nyrkkitappeluihin suopeasti suhtautuvaa roskaväkeä vahvan maanpuolustustahtonsa takia, vai onko vahva maanpuolustustahtokin sellainen asia, että se selittää vain suomalaisen miehen väärien asenteiden ongelman vähän kuin sotakin, ja muualla kyseessä on Ihan Eri Asia?

Jos tilanne on todella sellainen, että sota, maanpuolustustahto ja sensellaiset universaalit asiat selittävät ongelmat Suomessa mutta eivät aiheuta ongelmia missään muualla, minulle tulee insinöörinä mieleen, että ongelma ei ole sodassa, maanpuolustustahdossa ja sotakirjojen lukemisessa vaan jossain aivan muussa. Jos ongelmat liittyvät Suomeen muttei kyetä löytämään mitään perusteita, jotka olisivat erityisesti ja ainutlaatuisesti suomalaisia, tutkimus on nähdäkseni jäänyt puolitiehen eikä ole löytänyt sitä asiaa, joka väkivallan selittää.

Suomalaista väkivaltaa selittää suureksi osaksi humalajuomisen suurempi määrä viininliristäjämaihin verrattuna. Jos poistetaan rötöksistä ne, joissa tekijä on tukevassa kännissä, jäljelle jää suunnilleen saman verran väkivaltaa kuin muissakin maissa vastaavan poiston jälkeen. Alkoholin käyttökin on kirjoittajan mukaan osoitus mädän soturikulttuurin olemassaolosta, mikä panee miettimään, että ranskanpullat ne vasta sotaisaa sakkia ovatkin, ja vellihousuiset ruotsalaisetkaan eivät tule kaukana suomalaisten perässä.

Väkivallan määrän vähentäminen on haastava urakka kaikkialla, ja homma ei varsinaisesti helpotu siitä, että yleistäen syyllistetään kaikki miehet kahden hullun kouluammuskelijan ja Tuntemattoman sotilaan perusteella.

Jos se vaappuu kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka, se voi vaikka olla ankka.

Katainen kertoo, että valtio velkaantuu tänä vuonna 10 miljardia ja ensi vuonna kaksitoista. Eli siis enemmän kuin koskaan ennen.

Heinäluoma taas penää rahaa älyelvytykseen kuten ratahankkeisiin ja laivanrakennukseen, jotka eivät hankkeina työllistä yhtäkään niistä, joihin tämä lama kovimmin osuu, eli paperiduunareista ja valkokaulustyöläisistä. Heinäluoma ei maagisesti kerro, mistä hän haluaisi leikata rahat tähän elvyttämiseen, sillä velaksi sitä ei voi tehdä. Menoja on helppoa keksiä, mutta niiden rahoittaminen on huomattavasti vaikeampaa, ja tämä räksyttäminen kertoo meille lähinnä Heinäluoman kapasiteetista ja voimme olla tyytyväisiä, ettei hänellä enää ole sananvaltaa valtion raha-asioihin. Ai niin, ja lisäksi piti saada vielä rahaa kunnille, ja tämäkin raha epäilemättä tursuaa runsaudensarvesta.

Kataisen ja Vanhasen pitäisi sen sijaan pistää väsäämänsä budjetti perusteiltaan uusiksi jos tarkoitus on, että valtio kattaa neljäsosan menoistaan ensi vuonna velalla. Ei tarvitse olla suuremmin kouluja käynyt ja kansantaloustieteen oppia saanut kyetäkseen ymmärtämään, että 12 miljardin lainaaminen ei voi olla mikään satunnainen lama-ajan tuotos vaan vakava rakenteellinen ongelma. Valtio törsää enemmän kuin mitä tienaa ja kun ongelma on rakenteellinen, sitä ei voi ratkaista lisävelanotolla.

Rakenteiden uudistamiseen ei näytä kykenevän hallitus. Vaaleissa asia ei parane, sillä opposition sosialistit ovat vielä nihkeämpiä tekemään valtiontalouden täysremonttia. Äänestämällä ei siis asiaan voi vaikuttaa, joten matka jatkuu kunnes velansaanti tyrehtyy ja Suomi ajautuu IMF:n holhoukseen.

Kun julkiset finanssit ovat tässä asennossa, on tympeintä mahdollista populismia vaatia lisäelvytystä velaksi, koska 25% menoista velaksi kattava budjetti on jo itsessään valtavasti elvyttävä jos rahan äyskäröimisen yhteiskuntaan katsotaan elvyttävää olevan. Kun Heinäluomalla ei ole runsaudensarvea eikä kenelläkään muullakaan, on pakko miettiä, mitä veroja voidaan korottaa ja mitä julkista puuhastelua leikata. Veronkorotustie on rajallinen, sillä verojen korottaminen leikkaa kulutusta ja toimii osittain hölmölän peitonjatkamisena.

Menopuolella säätövaraa on enemmän. Perusturvan, opetuksen ja terveydenhoidon voi aivan hyvin jättää tarkastelun ulkopuolelle kokonaan ja ryhtyä ensin perkaamaan humpuukia muista hankkeista. Vasta sitten kun kaikki muu on käyty läpi, puututaan tähän osaan jos pakko on. Veikkaan ettei ole.

Missä ihmeessä on Suomen riippumaton lehdistö, joka kääntäisi huomion tähän järkyttävään budjettivajeeseen? Ei meidän kuulu päästää nykyistä vallankahvaa niin helpolla, että ne voivat vain lainata kaikkien menoautomaattien rahoittamiseen siksi, etteivät viitsi tehdä ikäviä päätöksiä. Heille maksetaan niiden tekemisestä eikä niiden välttelystä. Ilmeisesti kaikki ajattelevat, että jos teeskentelemme, että ongelmaa ei olekaan ja pistämme pään pensaaseen, ongelma poistuu itsekseen. Eipä taida poistua, mutta seuraavalla vallankahvalla on vielä isompi urakka edessään.

Tässä mielessä ihmetyttää erityisesti Kokoomuksen vastuunpakoilu, sillä jos kannatusluvut eivät täysin heitä häränpyllyä, seuraavasta hallituksesta on vastuussa nimenomaan Kokoomus. Täysi vauhti kohti jorpakkoa ennen vaaleja ja äkkipysäys vaalien jälkeen ovat myrkkyä puolueen kannatukselle jatkossa ja vitkuttelulla ei voiteta oikeastaan mitään. Kepulien vastuunpakoilu ei sinänsä yllätä, koska vastuun pakoilu ja kaikkien petkuttaminen on kepulismin kovaa ydintä. Demarien pihallaolokaan ei jaksa pahemmin yllättää, sillä puolue on ollut pihalla Lipposen loppukaudesta lähtien.

Yksi kysymys tästä Novasta.

Yhtiöllä ei siis ollut mitään järkevää liiketoimintaa vaan se oli pelkästään toimivan johdon rahoittamiseen, vaalirahoihin ja kestitsemiseen keskittyvä kioski. Velkaa oli konkurssihetkellä 3,7 miljoonaa varoja enemmän. Pesänhoitaja pohtii, pitäisikö omat taskunsa täyttäneet huithapelit määrätä liiketoimintakieltoon. Varmasti asia, jota sitäkin sietää pohtia.

Minä pohdin kuitenkin ensimmäisenä tätä: kuka helvetti oikein lainasi tällaiselle kioskille 3,7 miljoonaa, ja millä perusteella.

Tänään saimme lukea, että Helsingin rautatieaseman kellotornin korjaus maksaa kolme kertaa budjetoitua enemmän.

Musiikkitalon hinta pompsahti. Uskooko joku, että länsimetron saa sillä rahalla, mikä siihen budjetoitiin? Aikataulussa ja budjetissa ovat valmistuneet vain yksityisesti rahoitetut tiet ja julkiset maksavat paljon enemmän. Autorekisterikeskuksen tietojärjestelmähankkeesta en viitsi sanoa mitään. Mikä tässä oikein mättää?

Tämä olisi ymmärrettävä tilanne, jos hankkeita käynnistettäisiin vaikkapa aikataulusyistä puutteellisten selvitysten perusteella. Tällöin kuitenkin joka toisen hankkeen pitäisi tulla budjettia halvemmaksi, mitä ei nyt tapahdu, vaan kaikki maksavat enemmän.

Kuka oikein kusettaa? Jos kyseessä on rakennusliike, joka tekee “parhaan tarjouksen” ja sen jälkeen kuitenkin laskuttaa jotain aivan muuta, miksi ihmeessä ostaja ei vaadi sellaista sopimusta, että työ saadaan urakkahinnalla? Minä en ainakaan tilaa ikinä mitään blankkoshekillä, vaan hinta pitää tietää etukäteen. Onko kyse siitä, että alalle on pesiytynyt sopimuskäytäntö, jossa loppusumma jää tarjouskilpailusta huolimatta kuitenkin avoimeksi? Jos kyse on tästä, miksi mikään tarkastusvirasto ei puutu jatkuvasti kuseviin urakoihin ja epämääräisiin ja ei-sitoviin sopimuksiin?

Vai onko kyseessä tapa, jolla virkamiehistö huijaa valtuustoja? Urakalle haetaan näennäisesti halpa hinta tietäen aivan hyvin, ettei siinä pysytä, mutta kun valtuusto ei hyväksyisi todellista hintaa, pitää näyttää näennäisesti halvempi ja sitten vain ruinata lisää rahaa sillä perusteella, ettei puolivalmista kannata jättää keskenkään?

Viimeinen mahdollisuus on se, että valtuustot ovat mukana huijauksessa ja tarkoitus on huijata äänestäjiä. Järjettömän kalliit hankkeet olisivat epäsuosittuja, joten ne naamioidaan halvoiksi ja järjestetään lisärahaa virkamiestyönä ilman julkista keskustelua asiasta.

En tiedä mikä tässä mättää, mutta korjata tämä tilanne pitäisi. Budjetoinnilta ja ennustamiselta putoaa pohja pois jos mitään ei lopulta saa sovitulla hinnalla tai kaikki esitetyt hinnat ovat todellisuuteen perustumattomia mikkihiirisuureita, joilla ei ollut tarkoituskaan saada mitään.

Voihan ostajalle tietysti tapahtua virhe, sillä virheitä sattuu kaikille. Jos suuressa hankkeessa virhe on suuri, jonkun pitäisi vetää siitä kuitenkin johtopäätöksiä eikä jatkaa kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Aloin ajatella asiaa kun luin poliisiylijohtajan viran hausta. Virkaa on hakenut vain yksi henkilö, viran nykyinen haltija Mikko Paatero.

Paatero on todennäköisesti mies paikallaan. En tunne häntä, mutta ei häntä näytetä suuremmin julkisuudessa mollatun. Koko hakuruljanssi on kuitenkin monessa vastaavan tason tehtävässä rahaa haaskaavaa kuviokelluntaa.

Kun puhutaan tällaisista ylemmistä virkamiesjohdon tehtävistä tai vaikkapa Suomen pankin johtajista, näyttää siltä, että jokseenkin aina tehtävä on pedattu jollekulle ja koko hakuprosessi on turha. Nyt ilmeisesti hakijatkin tietävät tämän, ja kukaan ei ole edes viitsinyt virkaa turhan päiten hakea kun tietää, ettei tule valituksi kuitenkaan, ja samalla saa vain pyrkyrin maineen todennäköisesti saman organisaation sisällä.

Julkisten virkojen avoimella haulla tavoiteltiin jotain kaunista siitä, että paras henkilö valittaisiin tehtävään. Ei tämä kuitenkaan näytä kovin hyvin toimivan, koska valituksi tulee aina ennakkoon tiedossa ollut henkilö. Poikkeuksena valtakunnansovittelijan paikan täyttäminen, jossa tehtävään katsottu Ihalainen kieltäytyi esteellä ja koko hakuprosessi meni farssiksi kun järjestelmä ei edes taipunut parhaan hakijan seulomiseen vaan sopivimmaksi kähmityn henkilön kumileimaamiseen.

Nähdäkseni järjestelmää pitäisi muuttaa. Joko niin, että valituksi tulevaa ei tiedetä etukäteen ja muillakin hakijoilla kuin ennakkosuosikilla tai viran väliaikaisella tai vanhalla haltijalla on mahdollisuus tulla käytännössä huomioiduksi. Tai sitten niin, että muutetaan lakia ja luovutaan nykyisestä hakumenettelystä, koska se parhaassakin tapauksessa näyttää turhanaikaiselta pelleilyltä.

Johanna “Lapin Kansa” Korhonen on kirjoitellut viime aikoina hesariin ja urputtanut milloin mistäkin. Tällä kertaa korruptiosta.

Kirjoittaja on oikeassa siinä, että Suomessa esiintyy korruptiota, ja että sen löytäminen ja paljastaminen on lähinnä oma tehtävämme. Ei mikään paikka maailmassa lie korruptiosta täysin vapaa. Jos onnistutaan luomaan paikka, jossa ei ole korruptiota ollenkaan, kyseessä on todennäköisesti niin totalitaarinen utopiakokeilu, että siellä ei kenelläkään ole erityisen mukavaa. Tässä mielessä riittää, että korruptio on riittävän vähäistä, ja järjestelmä on käyttäjälleen ennustettava. Täydellisen korruptoitumaton maailma olisi helposti robottiyhteiskunta, josta puuttuisi inhimillinen kosketus joka portaalta.

Sen sijaan ihmettelen kovin tätä kohtaa:
Omahyväisen rehentelyn sijaan voisimme itsekriittisesti todeta, että vertailuja tekevän Transparency Internationalin mittarit ovat kehnoja tunnistamaan suomalaisen korruptoituneisuuden erityispiirteitä. Ne meidän pitää – pitäisi – tunnistaa itse.

Suomalaisen korruption ytimessä ovat oman hyvän asemansa korruptoimat ihmiset. Heitä on yrityksissä, virkamiesjohtajissa ja järjestöissä, joissa toiminnan demokraattinen tai muu valvonta on vähäistä tai luonteeltaan muodollista.

Transparency internationalin mittarit ovat siis perseestä eivätkä ne tunnista suomalaista korruptioa, suomalainen korruptio kun perustuu hyvässä asemassa oleviin ihmisiin julkisella sektorilla, järjestöissä ja yrityksissä, ja virkamiesjohtajiin.

Mihin ihmeeseen korruptio sitten muualla maailmassa oikein perustuu? Nähdäkseni täsmälleen samoihin elementteihin. Vähän ja paljon korruptoituneen maan ero on lähinnä siinä, kuinka laajaa toiminta on, mutta korruptio pesii kaikissa maissa juuri noissa portaissa. Ei kenelläkään ole motiivia lahjoa vahtimestaria, koska siitä ei hyödy mitään. Ei Suomessa eikä Zimbabwessa.

Tuntuisi siltä, että Transparency internationalin metodi saa kohtuutonta kritiikkiä sangen puolivillaisin perustein. Kaikki maailman korruptio on juuri tätä, ja kyllä järjestö sen näyttää osaavan tunnistaa. Se, että tutkimusta tulkitseva Korhonen ei ymmärrä listan olevan maiden järjestys eikä tieto absoluuttisesta korruption määrästä, jossa kärkipaikalla se olisi nolla, kertoo meille Korhosen tavasta ymmärtää asioita tai jättää ymmärtämättä, metodista se ei kerro mitään.

Transparencyn metodi voi olla vaikka kuinka köykäinen, en osaa sanoa kun en ole asiaan perehtynyt. Sen sijaan Korhosen ajatusketjulla “Suomi on vähiten korruptointuneimpia maita. Mutta Suomessa esiintyy korruptiota. Transparencyn metodi ei siis sitä tunnista” ei voida osoittaa asiasta mitään. Kun katson maailman vähiten ja eniten korruptoituneiden maiden listaa sekä sitä, mitä näistä maista tiedän, vaikuttaisi, ettei metodi aivan kelvotonkaan ole. Kyllä se osaa laittaa länsimaiden sisälläkin maat suunnilleen sellaiseen järjestykseen, millainen mielikuva asioista on päässyt 40 vuoden kokemuksella syntymään.

Kyllähän korruptioon pitää puuttua kun sitä havaitaan. On sitten kyse päivänpolitiikasta tai levinreissuja pummaavasta rakennustarkastajasta. Suomessa kuitenkaan korruptio ei ole sellainen ongelma, että se olisi järkevän yritystoiminnan este, tai se haittaisi ihmisten elämää kohtuuttomasti.

Esitetty Transparencyn mollaaminen kuulostaa lähinnä suomalaiselta itseruoskinnalta. Eihän Suomessa nyt mikään asia voi olla hyvin vaan kaikki on ihan plää, ja jos joku mittari näyttää Suomen pärjäävän jossain asiassa erinomaisen hyvin, mittarin on oltava väärä, koska eihän Suomi nyt voi olla hyvä missään.

Ulkomailla asumisen hyvä puoli on sen oivaltaminen, että Suomi todellakin on hyvä joissain asioissa. Ei kaikissa, eikä ole mitään syytä naapurimaista tuttuun “me olemme parhaita kaikessa”-arroganssiin, muttei myöskään mitään syytä yrittää jotenkin selittämällä väkisinselittää kaikkia Suomen hyviä asioita näyttäviä selvityksiä väärin tehdyiksi.

Kirjoitin ajat sitten Suomen maabrändistä kun asiaa oli maailmalla mitattu.

Nyt joku Arvovaltainen Työryhmä on lausunut asiassa mullistavia asioita: Kaikkein tärkein tässä Suomen brändikeskustelussa on se, että suomalaiseen sanaan voidaan luottaa. Jos käyttää englantilaista sanontaa, me olemme rehellinen tekijä kansainvälisissä ympyröissä, ja se on minusta Suomen brändin keskeisin selitys, Ahtisaari arvioi.

Niin. Suomen brändi on sellainen, ettei se mahdu maailman kärkikymmenikköön. Minä sanoisin, että ongelma ei ole sisällössä vaan näkyvyydessä. Maailman viimeksi mitatut kymmenen parasta maabrändiä pitivät sisällään mm. USA:n, joka on esillä pääasiassa negatiivisessa sävyssä. Tässäkin asiassa tilanne lienee se, ettei ole olemassa väärää julkisuutta, ainoastaan julkisuutta, ja tätä julkisuutta Suomi ei nyt missään saa.

Viime tutkimuksena kymmenenneksi ponnisti Ruotsi. Olettaisin, että siellä maabrändin eteen on tehty työtä, jossa ei niinkään mietitä sitä, miten Ruotsi näkyy vaan se, että se ylipäätään näkyy. En minä keksi mitään suoraa syytä sille, että esimerkiksi Englannissa jokaisen Ikean lipputangossa on valtava Ruotsin lippu, kuten myös jokaisella ruotsalaisen rakennusfirman työmaalla. Liput ovat jopa kansainvälisiä hyviä tapoja vastaan, sillä esimerkiksi Skanskan työmaalla on korkeassa lipputangossa Ruotsin lippu ja vieressä pienemmässä Union Jack, jos sitä nyt edes ylipäätään on.

Arvaan, että ruotsalaisfirmat eivät ole keksineet tätä käytäntöä itse, vaan se on nimenomaan jonkun maabrändityöryhmän aikaansaannos. Aina kun tehdään jotain ulkomailla, värjätään kaikki sinikeltaiseksi ja pistetään sinne Ruotsin lippu. Näin maa pysyy esillä ja katukuvassa. Se, pitääkö Ikeaa erityisen laadukkaana ostospaikkana, ei selvästikään vaikuta mitään, koska valtaosa pitänee sitä halpahallina. Tämä ei varmastikaan ole ainoa ilmentymä, mutta kuvastaa sitä mitä tehdään. Näkyvyys ja vain näkyvyys vaikuttaa.

Suomen maabrändityöryhmä näyttää nyt nysväävän sisältöä eikä vain keskity yleiseen näkyvyyteen, joka nähdäkseni pitäisi ratkaista ensin. Vaikka sisältö olisi mikä, se ei kiinnosta ketään jos se ei päädy kenenkään näkyville.

Tietysti voidaan kysyä, mitä väliä koko maabrändillä on, mutta sen jätän muiden pohdittavaksi.

Jonkun Kuntien eläkevakuutuksen satraapin mielestä on “valitettavaa”, että kuntien eläkevakuutuksen toiminta on “kyseenalaistettu”.

Mitä valitettavaa siinä on? Pelkääkö Kataja, että jos tunkiota vielä hieman käännetään, hänen hyllyvirkansa on myös katkolla? Tai pitääkö mainittu Kataja valitettavana sitä, että kunnallinen työeläkebisnes on tiedotusvälineiden ja kansan suurennuslasin alla, kun maan tapa on ollut, että sisäpiirit ja muut kelmien kerhot hoitavat asiat mukavasti kotiinpäin toisiaan selkään taputellen? Onko kyseinen Kevan hallituksen puheenjohtaja kenties sitä mieltä, että hänellä on tiedossa ainoa ja oikea virallinen Totuus, ja Suomeen ei mahdu kilpailevia näkemyksiä?

On kyse mistä tahansa, näkemys on järjetön.

Avoimessa yhteiskunnassa oikeus kritisoida julkista valtaa, julkisia yhteisöjä, yrityksiä, vallankäyttäjiä ja julkisuuden henkilöitä on perustuslain suojaama. Se, että tätä oikeutta myös käytetään, ei ole millään tavalla valitettavaa vaan osoitus siitä, että järjestelmä toimii myös käytännössä. Jos toiminta ei kestä kritiikkiä, vika ei ole kritiikissä vaan toiminnassa. Jos nykyiset norsunluutornin valtiaat ja heidän toimintansa ei kestä päivänvaloa, heidän paikkansa on enemmänkin putkan vahtimestarina kuin ylimmässä johdossa. Paitsi että vahtimestarikin on tilivelvollinen tekemisistään muille, mikä voi näille käenpoikasille olla hieman uusi asetelma.

Kunnallinen eläkeraha on mitä suurimmassa määrin julkinen kysymys, sillä kyse on suuren julkisen sektorin työnantajan eläkerahasta ja lisäksi valtio on ainakin toistaiseksi eläkkeissä takuumiehenä. Kun eläkerahan riittävyys on kyseenalaistettu, on ensiarvoisen tärkeää edellyttää, että tuota rahaa hoidetaan huolellisesti. Jos sitä käytetään hyväveliverkostojen voiteluun, rahaa käytetään väärin. Eläkerahassa ja sijoitustoiminnassa ei myöskään pitäisi olla mitään salaista. Sijoitusstrategiaa ei kannata julkaista, sillä jos putka kertoo etukäteen, mitä osakkeita se aikoo ostaa tai myydä muutamalla miljardilla, puliveivarit pystyvät tilanteesta hyötymään ja eläkeraha saa huonomman hinnan markkinoilta. Sen sijaan sijoituspäätösten analysointi jälkikäteen ei ole mitenkään “valitettavaa” vaan täysin normaalia valvontatehtävää.

Jos syntyy vähäistä suurempi epäilys siitä, että johto on toiminut moitittavasti, kuten tässä tapauksessa on päässyt käymään, asian julkituominen ei ole valitettavaa vaan velvollisuus. Jos ihmiset eivät luota heidän miljardejaan hallinnoiviin menneen maailman miehiin, siinäkään ei ole mitään valitettavaa, vaan se on osoitus siitä, että menneen maailman miesten on syytä mennä.

Onneksi Suomi on maailman vähiten korruptoitunein maa.

Sarasvuo on kerrankin oikeassa. Ei ehkä asettamansa ikärajan osalta, sillä en usko asian olevan noin yksikäsitteisesti esitettävissä. Joku voi pärjätä hyvin kolmekymppisenä ja joku ei pärjää nelikymppisenäkään. Käytännössä alaisia 30 vuotta nuoremmalla pomolla voi olla suuri auktoriteettiongelma, mutta ei sekään ole mahdoton ratkaistava. Yhtä lailla alaisia 30 vuotta vanhemmalla johtajalla on ongelma, sillä hänen ja alaisten vapaa-ajat ja maailmat eivät todennäköisesti kohtaa kuin työpaikalla, ja tämä vähentää mahdollisuuksia rentoon asioiden hoitamiseen ja ruokkii komentoketjuja ja byrokratiaa. Tämäkään ongelma ei ole mahdoton ratkaistava, mutta se ei oikeastaan nyt kuulu tähän.

Oikeassa mies on siinä, että sotaväen koulutuksella ei ole yhtään mitään tekemistä nykyisen yritysmaailmassa tapahtuvan (henkilö)johtamisen kanssa. Armeijan palopuheissahan johtamiskoulutukselle laitetaan suurta painoa kun halutaan höynäyttää ihmiset hakemaan erinäköisiin diplomikoirakouluihin kaksinkertaisella palvelusajalla. Työnantajat mukamas arvostavat näitä oppiarvoja ja siksi kannattaa haaskata ylimääräinen puoli vuotta pelleilyyn. Roskaa, mutta sillä lienee joku maanpuolustuksellinen tarkoituksensa.

Sotaväki ei tuota hyviä johtajia, mutta sota saattaisi niitä tuottaa, hinta tälle "johtamiskoulutukselle" vain on aika kallis. Yksikön johtaminen metsässä vihollisen ampuessa joka suunnasta edellyttää sitä, että yksikkö luottaa johtajaansa ja johtaja alaisiinsa, ja tämä asetelma pätee bisneksissäkin. Jos johtaja on lahjaton tai johtaja ei kykene hyödyntämään alaistensa vahvuuksia ja antamaan heille vastuuta, on aivan mahdollista, että tällainen yksikkö päätyy tykinruuaksi. Jos taas yksikön johtaja on pomottava vänrikki Nappula, joka ei ymmärrä alaistensa asioista mitään eikä ole edes kiinnostunut,hän ei todennäköisesti myöskään kotiudu sodan loputtua, mutta jos asiaa tutkittaisiin, luoti olisi aivan hyvin voinut tulla selän takaakin.

Armeijan johtamismetodin ongelman ydin on se, että siinä valtaa ei tarvitse ansaita alaisiltaan vaan se annetaan ylhäältä suorittamalla erinäköisiä anna tassua -kursseja ja suoriutumalla niistä tyydyttävästi. Johtajan menestystä varusmieskouluttajana ei arvioida oikeasti mitenkään, ja jos johtaja paljastuu tehtävään sopimattomaksi, häntä ei siirretä käytävänlakaisijaksi vaan hän jatkaa paikallaan. Jos joku huomaa asian, hänen Puolustusvoimien käyttöön jäävässä arvostelussaan asia todennäköisesti todetaan yleisarvosanassa, mutta siviilissä kukaan ulkopuolinen ei tiedä, oliko henkilö hyvä vai huono johtaja, ainoastaan sen, että hän oli johtaja.

Yksityisenkin sektorin työpaikkoja vaivaa huonojen pomojen ongelma, ja firmojen kannattaa käyttää aikaa sen selvittämiseen, kuka on minkäkinlainen. Armeijan johtamiskoulutuksen käyminen ei kerro asiasta mitään eikä ole sen kummemmin ansio kuin haittakaan, koska se ei sisällä mitään laadullisia elementtejä.

Yksityisellä sektorillakin, hyvään johtamiseen panostavissa firmoissa, johtajat nimitetään ylhäältä käsin, mutta he pysyvät paikallaan vain, jos alaiset antavat heille mandaatin. Jos tätä mandaattia ei tule vaan alaiset alkavat sairastella, lusmuilla, vätystellä, vaihtaa firmaa ja yleisesti vain "olla töissä täällä", vika on johtajassa eikä alaisissa.

Ylempien pomojen tehtävä on tässä tapauksessa selvittää, onko kyse siitä, että henkilö johtaa oman kiinnostuksensa ulkopuolella toimivaa osastoa jolloin ratkaisu voi olla samantasoinen tehtävä mutta oikeassa paikassa. Jos henkilö on kykenemätön johtotehtäviin vaan pärjää paremmin asiantuntijana, hänet kannattaa siirtää asiantuntijatehtäviin hienotunteisesti eikä nöyryyttäen. Ja jos henkilölle on noussut homma hattuun mutta siitä ei vain tule mitään, on syytä kutsua luiska-auto paikalle.

Mitä enemmän mennään asiantuntijatehtäviin, joiden määrä lisääntyy työelämässä muiden töiden kustannuksella, sitä vähemmän johtaminen on sotaväestä tuttua käskyttämistä. Kyse on vuorovaikutuksesta, jossa johtaja ja alaiset etsivät parhaat henkilöt tekemään tärkeät hommat, ja jotka yhdessä tuumin jättävät turhat hommat tekemättä tykkänään.

Armeijassa annetaan "kaiva ojaa aamupäivä ja peitä se iltapäivällä" -tyylisiä älykomentoja, jolloin on samantekevää, kuka työn tekee, koska sitä ei oikeasti tarvitsisi tehdä ollenkaan. Asiantuntijaorganisaatiossa ihmisillä on eri vahvuuksia ja eri kiinnostuksia, ja mitä enemmän työnkuva saadaan vastaamaan näitä, sitä enemmän väki viihtyy ja sitä vähemmän heitä tarvitsee mikromanageroida.

Sotaväen johtamismalli perustuu kyttäykseen, valvontaan ja rangaistuksen pelkoon eikä siihen, että alainen ymmärtäisi työn mielekkyyden ja tekisi sen siksi. Sota-aikana tämä muuttuu, mutta rauhanajan koulutuksessa ei ole ensimmäistäkään tehtävää, jonka motiivin ja tarpeellisuuden alainen kokisi omakseen. Tällaisen johtajan ei tarvitse tuntea alaisiaan, heidän kiinnostuksensa kohteita, heidän osaamistaan, luonnettaan jne, koska kukaan ei ole kiinnostunut mainitun ojan kaivamisesta ja kukaan ei tekisi sitä, ellei sen tekemättä jättämisestä saisi pekkaa. Jos siviilijohtaja ei kykene myymään tarpeellisen työn tekemisen mielekkyyttä alaisilleen tai vaihtoehtoisesti hän teettää tarpeettomia ja ikäviä töitä, hänen paikkansa on jossain muissa tehtävissä.

Siviilissä ja asiantuntijaorganisaatiossa johtajan täytyy hakea paikkansa, ja tehtävään kuuluu oleellisesti sekin, että johtajan kuuluu olla alaistensa palveluskuntaa. Armeijassa liikenne on yksisuuntaista, yritysjohtajan taas pitää olla valmis tekemään töitä alaistensa puolesta. Erityisesti johtajan pitää ottaa alaisiltaan pois sellaiset tehtävät, jotka eivät ole erityisen miellyttäviä, eikä niin, että poimitaan rusinat pullasta ja jätetään paskatyö alaisille. Jos joku asia tarvitsee hieman lisää kaluunoita tai sisältää tylsää riitelyä jonkun kanssa, asia kannattaa ottaa takaisin itselleen eikä vain keskittyä mukaviin hommiin.

Johtajan täytyy olla lisäksi edes tyydyttävällä tasolla ihmistuntija. Jos hän ei ymmärrä ihmisten fiiliksistä mitään, ennemmin tai myöhemmin edessä on katastrofi. Armeijassa taas erityisesti yritetään tällaiset vaikutteet kitkeä pois ja olla niistä välittämättä.

Ja kuten joku minua viisaampi on sanonut, jos johtaja ottaa itsensä vakavasti, kukaan alaisista ei ota. Ja päinvastoin. Sotaväessä taas johtamiseen liittyy pönötys ja paskanjäykkyys, ja tätä mallia emme siviilibisneksiimme kaipaa.

Työttömyyskassat ovat kuulemma juuttuneet ruuhkaan.

Koko ansiosidonnainen työttömyysturva, sen kesto, laajuus, karenssi jne. kaipaisi täysremonttia, mutta sivuutetaan nyt tämä puoli. Se, että ansiosidonnaista pitää odottaa kuukausia, on tilanteena kestämätön. Työttömyyskassat nääntyvät hakemuskäsittelyn alle, sillä joillain aloilla työttömiä ja lomautettuja on tullut tuhansia lyhyessä ajassa.

Jos kassat eivät kykene tarjoamaan palvelua rivakasti (=karenssiajan puitteissa), pitää miettiä, onko nykyinen sinne tänne sirpaloitunut kassakäytäntö käytännöllinen ja tätä päivää. Ammattiliitot vartioivat omia kassojaan huolellisesti, koska työttömyyskassa ja uskomus siitä, että liiton jäsenyys on edellytys ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle, tekee niistä liittojen jäsenhankinatakanavan. Jos nämä kassat eivät kuitenkaan pysty toimimaan kohtuullisessa ajassa, pitää miettiä toisenlaisia ratkaisuja.

Kun kassan rahoitus tulee pääosin valtiolta ja työnantajilta, voisiko kassat keskittää valtiolle esimerkiksi Kelan yhteyteen? Nythän tilanne on se, että rakennusalan kassassa on hirveä jono ja jonkun toisen alan kassan väki pelaa sudokua, koska alalla vallitsee täystyöllisyys. Osa kassojen henkilökunnasta tekee pitkää päivää ja osa ei tee mitään, mikä tuntuu resurssien haaskaukselta.

Toinen mietittäväksi heitettävä asia on se, miksi hakemuksia pitää ylipäätään “käsitellä” manuaalisesti? Voisiko järjestelmää uudistaa niin, että se toimisi olemassa olevien henkilörekisterien varassa? Kun ansiosidonnaisen rahoituksesta vain pieni osa tulee työntekijältä jäsenmaksuna, voisiko tuon rahan siirtää valtion ja työnantajan osuuteen ja todeta, että kaikilla on tämä vakuutus eikä ainoastaan joidenkin maagisten kassojen jäsenillä? Entä voisiko ansiosidonnaisen suuruuden määräämisessä hyödyntää edellisvuoden verotietoja ja korjata anomuksesta vain ne tapaukset, joissa viime kuukausina on tapahtunut jotain merkittävää ansioiden nousua?

Paperimuotoisten hakemusten käsittely ja palkkakuittien syynääminen tuntuvat Herran vuonna 2009 jokseenkin turhalta ja vähän tuottavalta puuhastelulta. Onko mitään käytännöllistä syytä, joka estäisi koko ansiosidonnaisen päivärahan myöntämisen ja määrittämisen automatisoimisen? Periaatteellisia syitä on tietysti paljon ja joitain säädöksiä pitäisi muuttaa, mutta pystyisimmekö tekemään automaattisen järjestelmän, joka takaisi nykytasoisen ansiosidonnaisen tai kenties hieman korkeamman, jos säästyneet byrokratiakulut lisättäisiin päivärahoihin?

Asia pitäisi kuitenkin ratkaista jotenkin, sillä työttömyyden osuessa kohdalle murheita on muutenkin sen lisäksi, että pitää odotella kuukausitolkulla vakuutusturvaa, johon on täysin oikeutettu ilman mitään epäilyksen sijaa.

Suomi on yllätyksettömästi paljastunut euroalueen kalleimmaksi maaksi.

Tässä ei ole mitään yllättävää, sillä aina kun Suomessa tulee käymään, kaikki maksaa enemmän ja hintaerot yksittäisissä asioissa ovat aivan poskettomia. Juuri viime reissulla katsoin, että iso pullo Cobraa intialaisravintolassa maksoi 12 euroa, kun Lontoossa se maksaa vastaavassa establishmentissa alle neljä puntaa. Olutverossa on toki pieni ero, mutta ei se tuota selitä.

Puvun pesettäminen maksaa Suomessa ketjupesulassa (Sol) 29,90€, ja puku pitää itse viedä sinne ja hakea myös. Korttelissani oleva pesula hakee puvun, pesee sen ja palauttaa seuraavana päivänä ja maksaa £6,50. Arvonlisäverossa on toki eroa seitsemän prosenttiyksikköä, mutta se selittää eroa korkeintaan kahdella eurolla.

Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon.

Aina kun näitä tilastoja julkaistaan, asiasta keskustellaan hetki ja sen jälkeen asia unohtuu ja riisto jatkuu. Keskustelua hämmennetään tahallaan tai tahatta kerta toisensa jälkeen samoilla tempuilla.

Aina kun keskustelu käynnistyy, aletaan aivan tuota pikaa puhua ruuan hinnasta ja ruokakaupan keskittymisestä ja kilpailun puutteesta. Havainto on toki oikea, mutta ei tämä keskustelu koskaan tunnu johtavan mihinkään. Kauppa on edelleen keskittynyttä, ja maailman vähiten korruptoituneessa maassa vain K- ja S-marketit saavat helposti rakennuslupia parhaille liikepaikoille, joten kilpailua ei tulekaan.

Ruuan hinta on kuitenkin vain yksi osa Suomi-riistoa. Siihen keskittymällä unohdamme maagisesti hintakartellit siellä täällä, palvelujen sietämättömän hinnan ja huippuhintojen rahastamisen itsepalvelusta. Ulkomainen kilpailu on kaventanut suomilisää elektroniikassa, sillä tavaran tilaaminen Saksasta on jokseenkin vaivatonta. Suomilisää on joissain tuotteissa vielä jäljellä, mutta sitä oli huomattavasti enemmän kymmenen vuotta sitten, joten kilpailu oikeasti auttaa. Ja kun suomalainenkaan jakeluketju ei ole mennyt konkurssiin vaikka hintoja on laskettukin, se kielii siitä, että mikään "kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet" -tyyppinen selitys ei ole totta.

Toinen hyvin tyypillinen vika hintakeskusteluissa on selittää asia verotuksella. Kyllä, Suomessa on korkea verojen taso kautta linjan. Sveitsissä taas toisaalta on matala verojen taso kautta linjan, ja se on vielä Suomeakin kalliimpi maa. EU-maissa puolestaan kulutusverojen tasossa ei ole mitään kovin kaksisia eroja. Työn verotus on Suomessa korkealla ja nettopalkat pieniä, joten tämän pitäisi toimia hintoja laskevasti, mutta se ei vain toimi. Kun vertaa työtunnin hintaa kaupustelijalle Suomessa, Saksassa ja Ranskassa, en usko tästäkään mitään aivan mahdottoman suuria eroja löytyvän mihinkään suuntaan.

Tekisi mieli väittää Suomea ja Sveitsiä katsomalla, että verotuksella ei ole mitään kaksista tekemistä hintatason kanssa. Verojen pitäminen esillä sopii mainiosti riistävälle jakeluketjulle, sillä näin käännetään huomio pois sen omasta toiminnasta.

Tavara maksaa Suomessa älyttömästi, koska väki on tottunut maksamaan älyttömiä summia sekundastakin. Kun asiakas ei vaadi hintakilpailua, sitä ei itsekseen tule. Ja jos johonkin asiaan tulee hintakilpailu, suomilisä poistuu, kuten elektroniikan tapauksessa on pitkälti käynyt. Esimerkiksi Apple myy kaikkialla euroalueella samalla hinnalla. Oluen hinnasta häipyi maitokaupassa 30% saman tien kun Lidl aloitti hintakilpailun.

Täysin mutuna heitän, että monessa asiassa vallitsee lisäksi kartelli, joka ei vain kiinnosta ketään. Tyyppiesimerkki oli tuo mainittu oluen hinta. Kaikki kotimaiset oluet maksoivat kaikissa kaupoissa täsmälleen saman verran sen jälkeen kun Lapin kullan 10 pennin kuljetuslisä poistui etelän kaupungeista. Tilanne oli avoimesti tämä, mutta kilpailuvirasto ei siihen katsonut asiakseen puuttua.

Suomen kilpailuviranomainen vaikuttaa kärkkäältä puuttumaan sellaisiin asioihin, joissa häviäjä on julkinen sektori, kuten vaikkapa johonkin asfalttifirmojen kartelliin. Jos taas tavallista kuluttajaa riistetään sovituilla hinnoilla ja järjestelmä on jopa täysin avoin kuten se oluen tapauksessa oli, mitään ei tunnu tapahtuvan. Palveluista löytyisi aivan varmasti pienimuotoisia kartelleja jos niitä joku ryhtyisi etsimään, kun firmat säätävät hinnat toisiaan katsoen ja tekevät herrasmiessopimuksen, että kukaan ei myy alennuksella.

Suomessa on pienen maan ongelmana se, että pelureita ei mahdu markkinoille ihan mahdottoman paljoa. Tällaisessa ympäristössä kilpailuviranomaisen pitäisi olla huomattavasti tarkempana kuin sellaisessa markkinassa, jossa on kymmen- tai satakertainen määrä toimijoita.

Mikään muu ei asiaa auta kuin julkisuus. Julkisuus taas jää tulematta, jos aina vain latistutaan keskustelemaan ruuan hinnasta ja verojen tasosta

Hesari kertoo, että aborttirikosten rangaistusasteikko kevenee.

Erityisesti ihmetyttää törkeän rötöksen maksimirangaistuksen keventäminen kahdeksasta neljään vuoteen: Raskauden keskeytys on laiton, jos siihen ei ole lääkärin lupaa tai sen suorittaa muu kuin lain tarkoittama lääkäri. Teko on törkeä, jos se tehdään vastoin naisen tahtoa tai tälle vaaraa aiheuttaen.

Jos kohta neljä vuotta tuosta ei-törkeästä rötöksestä on ollut yläkanttiin jos kuitenkin kyse on vaarattomasta toimenpiteestä toimenpidettä haluavan naisen tapauksessa, ja ainoa puuttuva on se, että Del Monte -mies sanoo kyllä, neljä vuotta väkisin tehdystä abortista tai hengenvaaran aiheuttamisesta on aivan naurettavan vähän.

Mikähän tässä mahtaa olla se, mitä en oikein ymmärrä? Minä rinnastan vastoin naisen tahtoa tehdyn abortin tai hengenvaaran aiheuttamisen epäpätevän henkilön tekemässä abortissa rötöksenä törkeään pahoinpitelyyn, josta heilahtaa maksimissaan kymmenen vuotta häkkiä. Minkä takia tällainen törkeä aborttirikos tarvitsee tuomita huomattavan helläkätisesti, sillä nähdäkseni tuota rikosta on vaikea perustella mitenkään.

Törkeään pahoinpitelyyn voi syyllistyä jos ei nyt helposti niin mahdollisesti kuitenkin, vaikka ei alun alkaen tarkoittanutkaan tuon sortin pahaa. Vaikkapa kimppuun hyökännyttä nyrkkitappelijaa itsepuolustukseksi astalolla mottaava siihen syyllistyy, vaikka hänellä ei alun alkaen ollut tarkoitus motata ketään. Törkeään aborttirikokseen taas ei syyllistyä vahingossa kukaan. Ketä ihmettä tällä yritetään suojella? En löytänyt lain käsittelystäkään mitään viitteitä siihen, miksi tämä rikos on arvioitu näinkin kevyeksi.

Suomen vaalitulos ei ollut erityisen yllättävä. Mutta jotain huomioita siitä sentään pystyy tekemään.

Kepu onnistui saamaan jostain hieman suuremman kannatuksen kuin mitä gallupit lupasivat, mitä voi pitää noin yleisesti ihmisten vahinkona. Eihän tuloksessa hymyyn ole aihetta, mutta katastrofaalisempi tulos olisi lämmittänyt mieltä enemmän. SDP:n tulos oli surkea, ja epäilen, että Urpilaisen lähtölaskenta alkaa heti kun eduskuntavaalit on käyty häviämässä. Ongelma vain on se, ettei siellä ole oikein ketään nousemassa puheenjohtajaputkessa, ja jos puheenjohtaja vaihdettaisiin nyt, olisi taas kerran pelkona, että ikipyrkyri Tuomioja yrittäisi vielä kerran. Mutta nykyinen SDP on nyt hävinnyt vaaleja vaalien perään ja nyt on pakko tehdä jotain.

RKP:n kannattajissa lienee äänestysprosentti ollut kova. Paikan menettämisen mahdollisuudesta puhuttiin niin paljon, että väkeä on käynyt varmasti enemmän äänestämässä kuin mitä olisi muuten käynyt. Kun puolue ei ole pahemmin tehnyt mitään, ei kannatuksen nousu tunnu perustuvan mihinkään muuhun. Persut ovat tietysti tavallaan voittajia, mutta koska koko äänisaalis on melkein pelkkää Soinia, emme voi oikein puhua puolueen kannatuksesta mitään.

Nämä nyt vain yleisesti tuloksesta. Sen sijaan kun katsotaan hieman syvemmälle, huomataan kaikennäköisiä mielenkiintoisia asioita. Voimme esimerkiksi yrittää arvailla, miltä Suomen poliittinen kartta näyttää jatkossa.

Persuilla on yksi ääniharava eikä muita, tämä tuli jo käsitellyksi. Nyt kuitenkin SDP:llä tilanne on jokseenkin sama. Sitoutumaton kypäräpäinen pappi oli puolueen ääniharava ja seuraavaksi eniten ääniä saanut tulee kaukana perässä puolet pienemmällä äänisaaliilla ja seuraavat vielä kauempana (71k, 45k, 21k). Ja kun henkilöt olivat puolueeseen kuulumaton Repo sekä konkarit Jaakonsaari ja Kiljunen, on SDP:n pystyynkuolemisvaara tämänkin tuloksen varassa ilmeinen. Vanhat jäärät vetävät vielä äänestäjiä kuten myös politiikan ulkopuolelta tullut todennäköisesti kertaluontoinen arpalippu, mutta puoluekoneiston sisältä nousevat tähdet ovat kaukana kärjestä. Kun etulinjaan ei nouse uusia nimiä, on helppoa yrittää pitää kiinni vallan rippeistä vanhan kaartin voimin, mutta se tie ei kanna kauaksi.

Kepun tilanne ei ole aivan yhtä ankea mutta ankea sekin on. Jäätteenmäki oli ääniharavana omaa luokkaansa ja seuraavat tulevat kaukana, mutta kaukana tulevia onkin sitten neljä peräkkäin sijoilla 12-15. Kepunkin kannatus on hieman liiaksi yhden henkilön varassa.

Vihreiden tilanne on puolueen kokoon nähden hyvä, sillä sillä on kaksi tasavahvaa ehdokasta eikä kaikki ole yhden kortin varassa. Todennäköistä on vielä sekin, että nämä paikkaavat toisiaan, ja jos Hautala ei olisi ollut ehdolla, Hassi olisi saanut suunnilleen tuon verran enemmän ääniä. Kolmosena on Cronberg, joka poistunee politiikasta nyt, ja Jyrki Kasvi paljon kauempana perässä. Tässä on parantamisen varaa, sillä Hautala ja Hassi eivät heilu politiikassa loputtomiin. En kuitenkaan ole Vihreiden tapauksessa asiasta sen kummemmin huolissani, sieltä löytyy uusia naisia sitten kun nykyiset eivät enää viitsi asettua ehdolle.

Kokoomuksen tilanne näyttää tästä vinkkelistä parhaalta. Siellä ei ole yhtä yksittäistä ääniharavaa, vaan suosittuja ehdokkaita on runsaasti. Top 10 -listalla on neljä kokoomuslaista. Kun kannatus jakautuu laajalle ja puolue ei henkilöidy yhteen nimeen, on todennäköistä, ettei Kokoomuksen kannatus tästä lähiaikoina suuresti laske.

Kun katsotaan äänisaaliita kaupungeissa, huomataan, että Vihreät on noussut monessa kaupungissa toiseksi suurimmista, ja Suomen tulevaisuuden politiikka tehdään kaupungeissa eikä maaseudulla. SDP sinnittelee top 3:ssa siellä täällä, mutta Vihreät hengittävät niskaan. Tästä voisi ajatella, että jossain vaiheessa valtakunnanpolitiikka polarisoituu siten, että Kokoomus ja Vihreät eivät mahdu enää samaan hallitukseen ja toinen edustaa maltillista oikeistoa ja toinen maltillista vasemmistoa. Tästä saattaa seurata eräänlainen kaksipuoluemaailma, mutta nähtäväksi jää. Juuri nyt näyttää kuitenkin siltä, että Vihreät syrjäyttää lähivuosina SDP:n maltillisen vasemmiston johtajan paikalta.

Tämä ei kuitenkaan ole vielä aivan täysin kirkossa kuulutettu. Kirjoitin aikaisemmin siitä, että SDP:n kannattaisi ehkä profiloitua maahanmuuttokysymyksessä. Tiedän, että persuissa moni on nyt voimainsa tunnossa, mutta minun havainnoimassani maailmassa persut ovat pelkästään Timo Soinia, kakkosnimi tulee kaaaaaukana perässä. Ilman Soinia puolue olisi täysin marginaalissa näissä vaaleissa, vaikka Soinin henkilökohtaisista äänistä vaikkapa 10% olisi tullut puolueen muille ehdokkaille.

Toivon Timo Soinille pitkää ikää ja jaksamista, mutta kyllähän hän jossain vaiheessa siirtyy laulukuoroon tai muuten vain pois politiikasta. Kun tilalla ei ole ketään ja koko puolue on vain Timo Soinia, mitä tapahtuu tuolle noin 10% äänisaaliille, josta Soinin osuus on 85%? Jos/kun tämä äänimäärä tulee joskus uudelleen “jakoon”, voimme olla sangen varmoja vain siitä, että Vihreisiin siitä ei valu montaakaan ääntä. Ketkä voittavat? Kokoomus varmasti vähän. Kepu ja SDP varmasti vähän enemmän. Suurin voittaja saattaa olla nukkuvien puolue.

Nyt näyttäisi siltä, että persut ovat ennen kaikkea nakertaneet SDP:n ja Kepun kannatusta. Jos äänet palaavat näihin puolueisiin, palataan “perinteiseen” kolmen suuren puolueen maailmaan, jossa kaikilla kolmella on 21-25% osuus. Tämän kolmikon hegemoniaan saattaa tyssätä Vihreiden voittokulku ainakin joksikin aikaa, koska puoluetta ei yksinkertaisesti tarvita hallitusta muodostettaessa, ja profiloituu puolue mihin kohtaa poliittista karttaa hyvänsä, se on joka paikassa kakkospuolue.

Saapa nähdä. Soinin poppoo saattaa hyvinkin muokata tulevaisuuden poliittista karttaa joko marginalisoimalla demarit tai palauttamalla äänet SDP:lle. Kolmen suuren kannatukseen verrattuna Vihreiden kannatuksessa on kuitenkin hieman ylimääräistä nostetta, sillä Vihreät ei tule persujen äänistä hyötymään ikinä mitään. Voi olla ettei kukaan muukaan hyödy ja puolue onnistuu nousemaan monen vaikuttajan kerhoksi, mutta näiden tulosten valossa ei siltä näytä.

Tämä uutinen on hieman outo.

Olen pitänyt Amnestyä erinäköisistä kansalaisjärjestöistä sieltä järkevimmästä päästä olevana ja pidän edelleen, joskus olen muistaakseni toimintaa rahallisesti tukenutkin. Siitä syystä tämän uutisen haastatteluosuus hiukan hämmentää:

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin Suomen-osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson arvostelee Salmea ja Vuoriota uhkakuvien lietsomisesta ja ihmisoikeusloukkauksia pakenevien syyllistämisestä.

Johanssonin mukaan turvapaikanhakijoiden määrän lisääntyminen on herättänyt aiheetonta hysteriaa.

"Jos Suomi olisi 90-luvulta alkaen kehittänyt kykyään käsitellä turvapaikkahakemuksia, mikä on kansainvälinen velvoite eikä valinta, pystyisimme ongelmitta käsittelemään tälle vuodelle ennustetut 6 000 hakemusta", Johansson kirjoittaa.

Nähdäkseni tässä on useita hiukan epäilyttäviä elementtejä. Ensinnäkin, turvapaikanhakijoiden kutsuminen ihmisoikeusloukkauksia pakeneviksi on puhdasoppinen valhe. Seassa on myös ihmisoikeusloukkauksia pakenevia, joille myönnetään turvapaikka, mutta valtaosassa tapauksia ei turvapaikan kriteeristö täyty, eli mitään ihmisoikeusloukkauksia ei ole pystytty näyttämään. Näin ollen kaikkien turvapaikanhakijoiden kutsuminen ihmisoikeusloukkauksia pakeneviksi on propagandatemppu, jollaista olisin odottanut lähinnä hieman köykäisemmän sarjan järjestöiltä.

Toisekseen minua ihmetyttää, mitä väärää on siinä, että Supon suursmurffi on tehnyt joukkoineen sitä, mistä heille maksetaan, ja kertoo työnsä tuloksista. Nähdäkseni Supon näkemys asiasta on täysin asiallinen. Rahaliikenteestä on vahvoja näyttöjä, mutta tällä hetkellä ei ole mitään näyttöä siitä, että Suomessa olisi terrorismiin osallistuvaa väkeä. Ei tunnu kovin suurelta pelottelulta.

Lisäksi Supon pomo sanoo, todennäköisesti kansainvälisten kontaktiensa kautta saatujen tietojen pohjalta, että jos turvapaikanhakijoiden kotouttamisessa epäonnistutaan, se saattaa johtaa radikalisoitumiseen. Tässäkään ei ole mitään erityisen peljästyttävää, sillä täysin samanlaisia kommentteja on kuultu iät ajat, enkä kuvitellut kenenkään olevan asiasta eri mieltä. Radikalisoitumista on tapahtunut jo esimerkiksi Britanniassa kun kotouttamisessa on epäonnistuttu. Miksi Supon pomo ei saisi sanoa asiaa, joka on totta, ja lisäksi täysin yleistä tietoa?

Minulle ei tule mieleen mitään muuta tulkintaa kuin se, että Amnestyn edustajan mielestä maahanmuuttoon ja turvapaikanhakijoihin liittyviä tosiakaan asioita ei saisi sanoa ääneen, jos nuo näkemykset eivät ole yksinomaan turvapaikanhakijoiden vinkkelistä positiivisia ja heidän uhriasemaansa korostavia. Miten asioista voidaan käydä avointa ja monipuolista keskustelua, jos reaktio on se, että noin ei olisi saanut sanoa? Tämähän oli Amnestyn näkemyksen sisältö. Mainittu Johansson erityisesti ei millään tavoin indikoinut, että Supon lausunto olisi ollut joltain osin sisällöllisesti epätosi. Ainoastaan, että sitä ei olisi saanut sanoa. Tämäkään ei vaikuta erityisen järkevältä näkemykseltä Amnestyn sarjassa painivalta järjestöltä.

Mitä Supoon tulee, pidän itse positiivisena ja välttämättömänä, että Supo selvittää sellaisiakin toimivaltaansa kuuluvia asioita, joiden selvittäminen ei kaikkia miellytä. Heille maksetaan juuri tästä. Jos he eivät tekisi työtään vaan ainoastaan toistaisivat sellaisia muiden kirjoittamia lausuntoja, joita eri painostusryhmät haluavat kuulla, heille ei kannattaisi maksaa mitään. Lisäksi pidän yksinomaan hyvänä asiana, että Supo kertoo jotakin siitä, mitä se tekee ja mitä se on saanut selville. Supon kaltaisen organisaation ei voi olettaa toimivan täysin avoimesti, mutta ainakin minä kuuntelen mielelläni, mitä siellä tehdään ja mitä on saatu selville.

Ja nyt siis kerrottiin, että tällä hetkellä ei ole syytä huoleen, mutta se ei ole tae tulevasta. Kyllä nyt puntit tutisevat.

Maahanmuuttokeskustelussa on tänään kuultu julkisuudessa pitkästä aikaa asiallisiakin kommentteja.

Kokoomuksen Jyrki Katainen puhuu työperäisen maahanmuuton tärkeydestä ja vaatii, että turvapaikkamenettelyn väärinkäyttö on saatava loppumaan. Itse en juuri tämän kummempaa linjausta ole kaivannutkaan, mutta se pitäisi saada implementoitua käytäntöön.

Työperäisen maahanmuuton, jolla ei tarkoiteta mitään "valtavaa reserviä" tai "suurta potentiaalia" tms. uuskielistä vaan juuri sitä, mitä se sanakirjamääritelmän mukaan tarkoittaa, huutavasta tarpeellisuudesta voidaan toki keskustella ja keskustellaankin, mutta se on nähdäkseni sivuseikka.

En usko mihinkään visioihin valtavasta työvoimapulasta, joka hyökkää aivan kohta puskasta ja sitä varten tarvitaan hirveästi ulkomaalaisia, mutta maahan- ja maastamuutto on asiana aivan luonnollinen vaikka se ei sisältäisikään mitään pakottavaa tarvetta. Oleellista "hyvässä" maahanmuutossa on se, että muuttaja kokee muuton mielekkääksi ja vastaanottava yhteiskunta ei saa osakseen kohtuuttomia kustannuksia tai ongelmia.

Lisäksi mielestäni oleellista on, että maasta toiseen muuttava ottaa selvää, miten siinä toisessa maassa eletään, ja yrittää sopeutua tähän keskeisiltä osin. Länsimaissa kukaan ei pakota elämään yhdellä tietyllä tavalla, mutta niissä ei myöskään voi elää aivan miten tahansa jos haluaa tulla vaikkapa huomioiduksi työmarkkinoilla tai muuten löytää siellä paikkansa. Maahanmuuttaja joutuu väkisin jättämään jotain taakseen ja tässä ei ole mitään periaatteellista vikaa. Jos ei halua hylätä mitään lähtömaansa asiaa, silloin lähtömaa lienee juuri oikea paikka asua.

Vaikka mitään huutavaa työvoimapulaa ei olisikaan ja osa maahanmuuttajista aiheuttaa ongelmia, työperäistä maahanmuuttoa pitää siltikin suosia. Jos jollakulla on Suomessa työpaikka, pitäisi asian olla suunnilleen sillä selvä ja byrokratian sangen kevyttä.

Turvapaikanhakuprosessin ongelmat sen sijaan kaipaavat korjaamista. Oleellista on korjata Suomen systeemiä sellaiseksi, että Euroopan isoissa maissa ja naapuruston sosialidemokratioissa meno on hieman löperömpää. Tämä riittänee Suomessa aivan hyvin, sillä pakolaisvirta ei suuntaudu Suomeen mitenkään luonnostaan vaan ainoastaan siksi, että muualle ei pääse.

Oleellista on kuitenkin tunnustaa ääneen, että Suomi ja suomalaiset eivät hyödy turvapaikanhakijoista mitään. Raha on ainut maailman merkityksekäs asia, ja kukaan ei ole pystynyt osoittamaan taloudellista hyötyä suomalaisille turvapaikanhakijoiden virrasta. Jos joku on ilmiselvässä hädässä ja täyttää pakolaisen tunnusmerkit, hänelle pitää myöntää turvapaikka vaikkei siitä mitään rahallista hyötyä olekaan. Nykyään sen sijaan myönnetään turvapaikkoja ja yhdistetään perheitä Suomessa vain sillä perusteella, että jossain maassa ei ole kenelläkään kivaa. Tätä ei pakolaissopimus tarkoittanut enkä katso nyt tehdyn de facto laajemman tulkinnan palvelevan suomalaisten etua tai olevan mikään moraalinen velvollisuus.

Nyt näyttäisi siltä, että julkinen keskustelu on hieman ajautumassa oikeille uomilleen eikä se edellytä edes mitään katastrofia. Joutoväen riehunta jo Ruotsissa on herättänyt selvästi joitakin poliitikkoja, ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvu ilman mitään muuta syytä kuin se, että Suomen systeemi on tällä hetkellä löperömpi lie myöskin saanut asiaan järjellä suhtautuvia poliitikkoja ymmärtämään, että pelkkien elintasopakolaisten määrä joukossa on melkoinen ja siitä huolimatta he saavat nykyään jäädä maahan.

Tämä on ajatuksena hyvinkin terve, sillä on mahdollista, että olemme viimein saamassa jotain tolkkua myös julkiseen keskusteluun. Julkista keskustelua ovat hämmentäneet erinäköiset ääriainekset lähinnä käsitteiden uudelleenmäärittelyn avulla. Kun "maahanmuutto erityisesti Afrikasta on rikkaus" -jengi ryhtyi kutsumaan turvapaikanhakijoita työperäisiksi maahanmuuttajiksi, alkoi olla aika vaikeaa erottaa, mikä osa maahanmuutosta on hyvä ja mikä on paha, ja tämähän asiassa oli tarkoituskin.

Maahanmuuton pontevimmat vastustajat taas tuntuvat hieman sekoavan konsepteissaan, ja ainakaan minulle ei lukijana ole aivan selvää, onko tarkoitus vastustaa joutoväen maahanmuuttoa ja elättämistä vai islamia uskontona. Maahanmuutto ei ole asia, jota pitää ryhtyä tulkitsemaan uskonnon ja pyhien kirjoitusten vinkkelistä.

Jos nyt eturivin poliitikot näyttävät kykenevän tekemään eron hyvän ja huonon maahanmuuton välille huolimatta käsitesekamelskasta, ja lisäksi sanomaan asian selkokielellä ääneen, on ainakin hyvin etäisesti mahdollista, että asioille jopa tapahtuu jotakin, koska se mitä Suomessa pitäisi tapahtua turhan maahanmuuton kitkemiseksi ei ole mikään erityisen suuri asia vaan pientä säätöä siellä täällä.

... ei näytä ainakaan juuri nyt huutelevan kovin voimakkaasti.

Tässähän ei sinänsä ole mitään erityisen yllättävää, koska se on lama nyt. Mutta kun edes koulutetulle työvoimalle ei näytä juuri nyt olevan Suomessa suurensuurta kysyntää, kouluttamattomien tilanne lienee erityisen toivoton.

Tämä uutinen tuo mieleen ajatuksen, jonka olen esittänyt joskus ennenkin.

Olen alkanut kallistua sille kannalle, että kaavoitus- ja rakennusasiat kaipaisivat jonkunlaisen uuden oikeusistuimen, jolla olisi suoraan ylioikeuden asema. Uutisessa kerrotaan, että joku persuja edustava Kurt Byman on valittanut kaikista länsimetron maanalaisten osien rakennuskaavoista, ja tästä syystä näyttää mahdolliselta, että koko hanke viivästyy.

Ongelma ei ole se, että kansalaisella on valitusoikeus, vaikka sitä käytettäisiinkin pelkkään kiusantekoon, kuten on Bymanin tapauksessa ilmeistä. Valitusoikeus julkisen vallan päätöksistä ilman kohtuuttomia kustannuksia tai pelkoa rangaistuksesta tai vahingonkorvausvelvollisuudesta on perustavaa laatua oleva asia, mutta valitusten käsittelyprosessia voisi tehostaa.

Kuten muistamme lukuisista vastaavista asioista (“kulosaarelaiset kaupunginvaltuutetut vastaan Mustikkamaan tanssilava”, “Lenita vastaan Kaskisaaren silta”, “Etu-Töölö vastaan yömaja” jne), valitusten tarkoituksena ei useinkaan ole itse päätöksen muuttaminen, koska valittaja tietää, ettei valituksella ole mahdollisuutta menestyä. Mutta koska prosessi kaikkine valitusteineen on hidas oikeusistuinten ruuhkaisuuden takia, pelkällä valittamisella saa lykättyä epämieluisaa hanketta useita vuosia. Kun melkein kaikki kaupungissa tehtävä on jonkun mielestä epämieluisaa, oikeusistuimet ovat ylityöllistettyjä kiusanhenkien kirjoittamien valitusten virrassa.

Nähdäkseni tätä prosessia voisi aivan hyvin tehostaa.

Kun kaikista asioista valitetaan ylempään oikeusasteeseen tai ainakin yritetään, ja sen jälkeen mahdollisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen kuten muistamme Fazer vastaan Vuosaaren satama-hankkeesta, jossa yhden mökkeilijän etujen ajamiseen oli höynäytetty melkein kaikki ympäristöjärjestötkin epäilemättä sopivankokoisella lahjoituksella, mitä virkaa on alemmilla oikeusasteilla tässä prosessissa? Nähdäkseni ei mitään.

Menisikö joku perustavalla tavalla rikki, jos tällaiset asiat käsiteltäisiin suoraan jossain näihin asioihin erikoistuneessa korkeimmassa oikeusasteessa? Tuo oikeus voitaisiin resursoida oikein ja miehittää lainoppineiden lisäksi myös tarvittavilla asiantuntijoilla, jotta tarvittavat selvitykset saadaan tilattua ja toimitettua rivakasti kun niitä tivaavat asiantuntijat eivätkä amatöörit?

Jos putka resursoitaisiin niin, että valituksen tavoitekäsittelyaika olisi alle kolme kuukautta tekemättä tästä kuitenkaan ketään sitovaa, jarrutusvalittamisen motiivi poistuisi tykkänään. Jos asia on monimutkainen ja kaipaa tarkempaa selvitystä, 3kk raja voidaan ylittää, mutta jos kyse on ilmeisen perusteettomasta valituksesta, se voitaisiin pikakäsitellä.

Kun päätös olisi samalla korkeimman oikeusasteen päätös, siitä ei voisi valittaa enää edes Jurvan kuntaan, koska se lakkasi olemasta vuodenvaihteessa.

Hajoaisiko joku täydellisesti? Minun nähdäkseni ei, mutta kaupungin kehittämiseen tulisi rivakkuutta. Itse asiassa epäilen, että tuo ei edes maksaisi kovin paljon, sillä nykyisistä rakennusasioihin liittyvistä valituksista valtaosassa motiivi lie jarrutus. Jos tuloksena olisi maksimissaan kolmen kuukauden viive eikä useamman vuoden, motiivi tehdä valitus vain jarruttamisen takia poistuisi. Tämä, arvaan ma, vähentäisi valitusten määrää ylipäätään aika paljon, ja jäljelle jäisivät ne asiat, joissa on jotakin muitakin näkökohtia kuin hankkeen hidastaminen, ja nämä voitaisiin tutkia huomattavasti nykyistä huolellisemmin ja asiantuntevammin.

Mitähän tästä pitäisi ajatella?

Erityisesti pistää silmään tämä kohta: Sampo Pankin toimitusjohtajan mielestä tässä tilanteessa pankkien on tasattava omia riskejään nostamalla lainamarginaaleja. Hän toteaa, että pankkiasiakkaat ovat tottuneet ottamaan hyvin pitkiä asuntolainoja, mutta nyt niiden luotottamista varten lainaajapankkien pitäisi kantaa itse riskiä lainaamalla markkinoilta lyhyttä rahaa.

Mitäs helvettiä? Minä olen aina kuvitellut, että liiketoiminnassa nimenomaan pitäisi olla riskejä, ja riskin vastapainoksi saattaa saada voittoja. Pankit ovat ennenkin panneet minut epäilemään, että ne kykenevät vain voittojen ammentamiseen, mutta jos bisneksessä toteutuu mikään systeemiriski, tarvitaan verorahaa tappioiden kattamiseksi.

Nythän tuossa sanotaan jokseenkin suoraan tilanteen muuttuneen ja asuntolainoihin tulleen jonkunnäköisen riskielementin pankin vinkkelistä ja että on se niin väärin. Sanoikohan haastateltu henkilö todella näin vai tulkitsiko lehtineekeri asioita hieman pieleen? Minun on suoraan sanoen vaikea arvata, sillä kumpikin mahdollisuus on aivan realistinen ja järkevä.

Hesarin vieraskynäpalstalla joku Kaupan liiton suurvisiiri kertoo meille puhdasoppisia valheita ja osatotuuksia tässä pläjäyksessä:

Katsotaanpa mitä meille oikein syötetään:
Arvonlisäverotus on monen asiantuntijan ykköskeino silloin kun laaditaan verotuksen kiristyslistoja. Taustalla on ajatus, että palvelut ja tavarat myydään ja ostetaan oman maan rajojen sisällä. Analyyseissä ei oteta huomioon kuluttajien liikkuvuutta eikä sitä, että ostoksia tehdään nykyisin jo omalta kotisohvalta: kuluttaja on asioinut internetissä jo pitkään.

Suomessa yli puolet kuluttajista on vuoden aikana ostanut vähittäiskaupan tavaroita ulkomailta – monet verkon kautta. Sama ilmiö nähdään muissakin kireän kulutusverotuksen maissa. Suomessa verkkokauppa on kasvanut 155 prosenttia kymmenessä vuodessa.

Mitä tässä oikein meille kerrotaan? Siinähän sanotaan suoraan, että kotimainen kauppa on kilpailukyvytöntä kun yksittäiskappaleiden kuljettaminen kuriirilla kotiovelle tulee silti halvemmaksi kuin suuren erän kuljettaminen kauppiaan varastoon. Tai ainakin kyseessä on mukavampi ja varsinkin autoilua inhoavalle helpompi tapa ostaa. Jotain vikaa on oltava siinäkin, että tavara kulkee Ranskasta Ypäjälle halvemmalla kuin Helsingistä tai Tampereelta.

Esimerkiksi 1 990 euron kuukausieläkkeestä tänä vuonna maksettavista veroista vain viisi prosenttia on valtion tuloveroa eli veroa, johon on perinteisesti vaikutettu työn verotusta keventämällä. Ellei eläkkeiden verotukseen tehdä erillisiä kevennyksiä, eläkkeiden ostovoiman kasvu jää uusien eläkeläisten saamien suurempien keskieläkkeiden, indeksikorotusten ja kulutusverotuksen varaan.

Kaupan työllisyys tukeutuu kuitenkin sekä palkansaajien että eläkkeensaajien ostovoimaan. Tulonsiirtojen ostovoima voi olla elinehto varsinkin pienille kaupoille, joilla on enintään neljä kokopäiväistä työntekijää (kauppias ja kauppiaan puoliso mukaan lukien). Tällaisia on 84 prosenttia Suomen kaikista kaupoista. Pienet kaupat työllistävät 18 prosenttia alan työvoimasta. Arvonlisäveron korotus voi autioittaa monta kyläkauppaa.

Tästä saa sellaisen käsityksen, että arvonlisäverojen alentaminen parantaisi kyläkauppojen kilpailukykyä, koska eläkeläisillä on varaa ostaa enemmän. Pötypuhetta, sillä tutkitusti Suomessa arvonlisäverojen alennukset eivät ole siirtyneet hintoihin vaan ne päätyvät kaupustelijoiden taskuun.

Kyläkauppojen kohtalon ja arvonlisäveron kohtalonyhteys on vieläkin vaikeammin käsitettävä asia. Kyläkauppa myy ruokaa, keskiolutta ja tupakkaa, ja näitä ei tilata ulkomaisista nettikaupoista. Kyläkaupan kilpailija on 42 kilsan päässä oleva marketti, jossa maksetaan täysin samoja arvonlisäveroja kuin kyläkaupassakin. Kyläkaupan kilpailukyvyttömyys johtuu ennen kaikkea alkoholimyynnin puutteesta, sillä kun kossupullon saadakseen pitää kuitenkin ajaa ostariin, sieltä voidaan ostaa ruoka samalla vaivalla.

Erityisesti tässä pistää silmään se, kuinka kaupustelusektori haluaa kohdella asiakkaita kuin paavi uskovaisia. Se, että raha annetaan tuloveron alennuksina kuluttajille ja kuluttaja äänestää lompakollaan, näin ei kuuluisi tehdä vaan arvonlisäveroa alentamalla raha pitäisi antaa suoraan kaupustelijoille, jotka eivät laske hintojaan kuitenkaan. Markkinataloutta edustava kauppasektori ei siis katso kykenevänsä pärjäämään avoimessa kilpailussa kuluttajan rahoista, joten kuluttajalle ei pidä antaa rahaa vaan kauppiaalle niin ongelma poistuu. Jos ihmiset eivät suostu ostamaan suomilisähinnoiteltuja tuotteita, kauppa tarvitsee Suomessa rakennemuutoksen, ulkomaista kilpailua ja nykyisten luuserien poistamisen markkinoilta. Ei protektionismiä.

Arvonlisäverotuksen kiristämistä kannattavat asiantuntijat vetoavat siihen, ettei arvonlisävero tasaverona vaikuta kuluttajien käyttäytymiseen. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä kireä arvonlisäverotus nimenomaan ohjaa kuluttajia ulkomaille.

Kauppiaan taas ei kannata suunnata verkkokauppaa Suomen rajojen ulkopuolelle, sillä hänen eurooppalaisella kollegallaan on kilpailuvalttina kevyempi arvonlisäverotus. Myös työhön suhteutettujen verojen osuus työn hinnasta on muualla Euroopassa usein pienempi kuin meillä.

Sen jälkeen siirrytään valheiden pariin. EU:ssa kaupan on aivan kusinarikkabisnestä lukuunottamatta maksettava arvonlisävero asiakkaan maan eikä kaupan maan mukaan. Suurin osa suomalaisten nettiostoksista tehdään suurissa brändeissä kuten vaikkapa Amazonissa. Näissä maksetaan suomalainen arvonlisävero eikä saksalaista. Ja vastaavasti suomalainen nettikauppa voisi periä toimituksista Britanniaan 15% arvonlisäveron eikä Suomen 22% veroa.

Näin ollen arvonlisävero ei ole se syy, joka ajaa suomalaisen kuluttajan ulkomaisen nettikaupan asiakkaaksi. Ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. Syy on hinnassa ja valikoimissa, ja kotimainen kauppa syyttää aivan turhaan verotusta jos ei kykene toimittamaan kuluttajalle hänen haluamaansa tuotetta kilpailukykyiseen hintaan. Minä olisin halunnut kysyä tuolta laukkuryssäliiton pikkupomolta, miten on mahdollista, että Suomessa yksi suosituimmista verkkokaupoista oli ainakin ennen ruotsalainen cd-levyjä myyvä kauppa; Ruotsissahan ALV on Suomea korkeampi.

Suomalainen verkkokauppa taas on lapsenkengissä pitkälti Luottokunnan sekä kotimaisen kaupan munattomuuden ja toistaitoisuuden takia. Luottokunta jarrutti bisnestä 90-luvulla kun ei hyväksynyt muita kuin jotain kuolleena syntyneitä SETejä tai Verified by visa-lisämaksuhuijauksia verkkokaupan maksutavoiksi. Kun näitä ei käyttänyt kukaan, ei ollut järkevää tapaa maksaa, joten suomalainen verkkokauppa joutui rajoittumaan kotimaisiin pankkisiirtoasiakkaisiin.

Tämä olisi kuitenkin aivan varmasti muuttunut jos kaupat olisivat olleet pontevasti muutosta vaatimassa sen sijaan, että joku Luottokunnan tietoturvapienvisiiri on se häntä, joka koiraa heiluttaa. Mutta ei Suomessa ollut mitään verkkokauppainnostusta myyjäpuolella eikä ole vieläkään, mikä kertoo asenneongelmasta eikä verotuksen ongelmasta. Jos taas työhön suhteutettujen verojen osuus työn hinnasta on muualla pienempi, tämä on nimenomaan tuloverotuksen ongelma eikä arvonlisäverotuksen.

Suomalainen kauppa on pääsääntöisesti aika surkeassa tilassa. Uutta tekniikkaa on vastustettu ja nähty se lähinnä vitsauksena. Suomilisä hinnoissa selitetään kylmällä ilmastolla ja pitkillä etäisyyksillä eikä peiliin katsomalla. Ja suomalaisen äänestäminen lompakolla selitetään verotuksen viaksi eikä kauppojen. Jos kauppa ei Suomessa käy mutta mitä hyvänsä kannattaa toimittaa Suomeen yksittäiskappaleina toiselta puolelta palloa, ei tarvitse olla kaksinen talousnero oivaltaakseen, ettei vika voi mitenkään olla siinä, onko arvonlisävero 17%, 22% vai 25%. Suomilisä telkkarin tai kameran hinnassa on enemmänkin 30% kuin 5% ja verotus ei tätä selitä.

Mutta kaupustelijoiden tietysti kannattaa yrittää kääntää huomio pois itsestään. Jos ne saavat kulutusveroja laskettua, ne voivat kääriä tuon rahan taskuunsa kuten ne tekevät elintarvikkeiden ALV-alennuksen kanssa. Hintoja on hilattu ylöspäin puoli vuotta maailmanmarkkinahintojen ja energian hinnan laskusta huolimatta, ja näytösluontoisesti voidaan “siirtää” alv-alennus suoraan hintoihin ottamatta kuitenkaan huomioon sitä, että lähtötaso oli alun alkaen väärä.

Vihreiden tuore puheenjohtaja piti jonkunnäköisen kiitospuheen, ja tuo puhe ansaitsee pari kommenttia.

Ensimmäisenä pistää silmään tämä: Sinnemäki ehdotti, että Suomeen tulee löytää hitaan kasvun ajan talouspolitiikan ohjauskeinot. Hän korosti, että on päätettävä, miten palkkaneuvotteluja tulevaisuudessa koordinoidaan. Hän toivoikin hyvää yhteistyötä SAK:n uuden puheenjohtajan Lauri Lylyn kanssa.

Yhteistyössä muiden kanssa ei tietysti sinänsä ole mitään vikaa, mutta tähän saakka Vihreät ovat olleet puoluekartalla jokseenkin ainoa puolue, jolla ei ole suurempia järjestökytkentöjä takanaan. Se, että nyt lämmitellään välejä SAK:n suuntaan, on mielestäni henkinen takapakki, sillä Vihreiden kaltainen puolue ja SAK:n kaltainen menneen maailman suuruutta muisteleva äijäkerho tuskin kykenevät mihinkään kovin tasavahvaan kumppanuuteen.

Enemmänkin avaus lienee suunnattu demareiden houkuttelemiseksi Vihreisiin, sillä Vihreät lienevät nähneet saman kuin minäkin, ja maltillisen vasemmistopuolueen nimi Suomessa ei mitenkään välttämättä ole iankaiken SDP, sillä tuossa puolueessa on havaittavissa varoitusmerkkejä pystyynkuolemisesta.

Joka tapauksessa kädenojennus suomalaiselle politiikan yläpuolella toimivalle korporaatiovallalle ei miellytä minua ollenkaan, sillä se saattaa avata tien ikäville asioille. Jos nimittäin Vihreät ryhtyvät tosissaan kilpailemaan SDP:n kanssa SDP:ltä kopioiduilla keinoilla, se tarkoittaa vain sitä, että onnistuessaankin maassa on vain eriniminen SDP. Sen kytkentä työmarkkinajärjestöihin on edelleenkin vahva ja politiikassaan se joutuu kuuntelemaan näitä. Tästä taas seuraa, että vaikka Vihreät onnistuisivat "vallankumouksessaan" vasemmistoleirissä, politiikka ei muuttuisi miksikään.

Toinen huomio kiinnittyy tähän: "Tässä vaiheessa voin vain todeta: miehet tervetuloa mukaan silläkin uhalla, että käsityksemme joistakin asioista muuttuu. Meidän on pystyttävä tekemään vihreistä paikka, johon ihmiset tulevat, koska he uskovat, että täällä voi muuttaa asioita".

Tämä on sen sijaan aivan terve huomio. Suomalaista politiikkaa vaivaa yleisesti se, että politiikkaan tulevan on taivuttava puoluekoneistojen vaatimuksiin ja puolueen linjan muuttaminen on työlästä ja saattaa johtaa puolueessa sivuraiteelle. Minun on helppoa kuvitella, miksi mihinkään vähemmistöön kuulumattomat miehet eivät sankoin joukoin löydä puoluetta omakseen. Kun puolue profiloituu lähinnä erilaisten vähemmistöjen kattojärjestöksi ja poliittiseksi siiveksi, voi enemmistön edustajaksi leimattu nähdä puolueen käytännön työn lähinnä nysväämisenä. Puolueen sisältäkin on kuulunut kritiikkiä siitä, että siellä on lasikatto heteromiehille, ja mikäli kritiikki pitää paikkansa, se tukee asian ottamista esille.

Jos puolueeseen eivät mahdu samanaikaisesti heteromiehet ja räyhähenkisimmät feministit, joiden tavoitteissa on jotain aivan muuta kuin sukupuolten välinen todellinen tasa-arvo, puolue tekee viisaasti jos miettii, kumpi ryhmä sille on pitkän päälle tärkeämpi. Tässä mielessä puoluejohdon avaus vaikuttaa ainakin paperilla terveeltä itsetutkiskelulta, mikä on Suomen puoluekentässä sangen harvinainen ilmiö. Jää nähtäväksi, muuttuuko mikään käytännössä.

Tämä kannattaa lukea.

Olen kirjoitellut itse jonkun verran siitä, kuinka työelämän muuttumista ei haluta nähdä eikä tunnustaa todeksi vaan valtakorporaatiot näennäisin ja kosmeettisin julkilausumin teeskentelevät, että kyse on vain väliaikaisesti tilasta ja että aivan tuota pikaa kaikille löytyy “tyypillinen” ja ikuinen työsuhde.

Ns. epätyypilliset työsuhteet syntyivät työnantajan vastaiskuna vakituisen työsuhteen todelliselle tai kuvitellulle jähmeydelle. Enemmänkin kyse lie kuvitellusta. Ja koska niiden synty nähdään edelleenkin kapitalistiriistäjän vastenmielisenä salaliittona, maailmaa ympärillä ei haluta muuttaa sellaiseksi, että se tunnustaisi tapahtuneen tosiasian, sillä se olisi ikään kuin periksi antamista inhottavalle kapitalistiriistäjälle.

Samalla kun korporaatiot teeskentelevät kuuroa, mykkää ja sokeaa ja toivovat ikävänä pidetyn asian katoavan kunhan vain pidetään päätä pensaassa, yhä suurempi joukko ihmisiä joutuu elämään yhteiskunnassa, jossa työelämä on sellainen kuin se on, mutta ympäröivä yhteiskunta toimii siten kuin työelämä olisi sellainen kuin 30 vuotta sitten. Tämä asetelma on näiden ihmisten kannalta ikävä, mutta heidän asiansa ei tunnu kiinnostavan ketään. Ja jos hiukan hetken kiinnostaa, katsotaan väärää asiaa.

Näennäinen kiinnostus suunnataan hetkeksi siihen, että vika on “epätyypillisessä” työsuhteessa ja kerrotaan, että jos äänestätte meitä tai liitytte liittoon niin epätyypilliset työsuhteet katoavat. Paskapuhetta kuten jokainen omasta tahdosta tai pakosta pätkää tekevä voi kertoa. Ei työelämä tästä ikuisempia ja pysyvämpiä työsuhteita tarjoavaksi muutu, päin vastoin yhä useampia aloja ja tehtäviä tulee “epätyypillisten” työsuhteiden piiriin, ja nuorten töistä vähemmistö lienee jo “tyypillisiä”.

Mutta entä sitten? Ongelma ei ole nähdäkseni epätyypillinen työsuhde vaan se, että yhteiskunta ympärillä ei halua tunnustaa tapahtunutta todeksi. Jos työt ovat määräaikaisia, näin olkoon. Oleellisempaa kuin muuttaa tehtävänimikettä ja työsopimuksessa lukevia korulauseita on vaikkapa se, että “epätyypillisiä” työsuhteita tekevä ei joudu jokaisen työsuhteen jälkeen kärsimään jotain karenssia ennen kuin saa ansiosidonnaista päivärahaa. Ja aivan yhtä oleellista on se, että ainakin työttömyyden alkuvaiheessa ansiosidonnainen on hyvin lähellä viime kuukausien toteutunutta palkkaa eikä joku leikattu prosenttimäärä. Kun lyhyet työttömyydet ovat tosiasia töissä, joissa työnantajaa ja työpaikkaa joutuu/saa vaihtaa usein, tämä pitäisi ottaa jotenkin huomioon. Se, että lainsäätäjä ei ole kiinnostunut tästä ja lainsäädäntö edelleenkin pitää työttömyyttä kerran 30 vuodessa kohdalle osuvana lyhytaikaisena ja satunnaisena juttuna, kertoo meille siitä, että lainsäätäjä ei edes halua ymmärtää.

Toinen ongelma liittyy pankkeihin ja rahoituslaitoksiin. Kun lainaa ei tipu ilman tyypillistä työsuhdetta, asunnon ostaminen jää haaveeksi vaikka toimeentulo olisi säännöllinenkin, se tuntuu väärältä. Jollakulla voi olla vaikeuksia jopa saada luottokorttia pienellä luottorajalla nettiostosten tekoon. SAK paukuttelee aina henkseleitä sillä, että se edustaa yli miljoonaa suomalaista. Miksi SAK ei marssita paria räyhähenkeä keskustelemaan vakavasti pankkien toimitusjohtajien kanssa ja ilmoita, että meidän jäsenistömme ei asioi tässä kusiputkassa jos ei meno muutu? Siksi kun heitäkään ei kiinnosta.

Valkokaulustyössä voi jo nyt joillain aloilla ja tulevaisuudessa useammilla varautua siihen, että palkkalistoille ei ole asiaa, mutta työtä saa kyllä myytyä oman firman kautta suunnilleen kuukausipalkkaa vastaavalla hinnalla. Tällainen “yrittäjä” on kaikkien palkansaajan turvaverkkojen ulkopuolella, vaikka toiminimen pyörittäjän tuloista perittävä tulovero kyllä kelpaa valtiolle mainiosti.

Tarinoita riittää. Osa tekee pätkää vapaaehtoisesti, suurin osa pakosta. Riippumatta siitä kummasta tavasta on kysymys, yhteiskunnan pitäisi toimia siten, että yksi duunari ei ole toista arvokkaampi riippuen siitä, mitä jossain kupongissa lukee. Sinne on pitkä matka, sillä taivalta ei ole edes aloitettu vaan keskitytty vain hokemaan, että ongelma poistuu, jos teeskennellään ettei sitä ole tai jos onkin, se on aivan toisessa paikassa.

Hesari kirjoitti lapsiperheiden köyhyyden lisääntymisestä tänään jutun. Tämä herättää muutaman kysymyksen.


“Köyhissä perheissä” elävien lasten määrän kerrotaan kolminkertaistuneen. Tämä numero kertoo meille jotakin, mutta emme tiedä mitä, koska emme tiedä mitä oikein on selvitetty. Emmekä tiedä edes, millainen perhe on tutkimuksessa köyhä.

Uutisessa viitataan siihen, että 40% lapsiperheistä on todennut, että “menojen kattaminen on hankalaa”. Tämä puolestaan ei ole mitään erityisen eksaktia tiedettä. Tuohon joukkoon mahtuu kaikenlaisia mielikuvia. Jollakulla rahat ovat absoluuttisesti loppu. Jollakulla on menoeriä erilaisiin vapaaehtoisiin asioihin kuten harrastuksiin, ja kun nämä on maksettu ensin ja sitten elätetty perhe, rahaa tuntuu aina olevan kovin niukasti. Joku taas ei osaa budjetoida rahaa koko kuukaudeksi vaan pistää haisemaan palkkapäivän jälkeen ja sen jälkeen pakollisiin menoihin ei tunnukaan riittävän rahaa.

Kun köyhä on sellainen, joka kokee itsensä köyhäksi, minä olen ainakin aivan mahdottoman köyhä. Haluaisin Thamesin rannalta linnan, jossa olisi kaksi tornia, joiden päällä olevilla ballistoilla ammuttaisiin käännyttäjät ja kaupustelijat asianmukaisesti vallihaudan eteen. Mutta ei minulla ole sellaiseen rahaa kun olen köyhä.

Ennen kuin ryhdymme tarjoamaan ratkaisuksi lisärahan äyskäröintiä, meidän pitää määritellä köyhyys siten, ettei se tee köyhää törsäristä tai suuruudenhullusta. Sen jälkeen tiedämme todellisen ongelman suuruuden ja voimme miettiä, miten se ratkaistaan. Lisärahan ammentaminen kaikille ei tee muuta kuin pompsauttaa inflaatioa ja nostaa asumiskuluja.

Toinen kiinnostava asia on se, onko jotain muuttunut 20 vuodessa. Onko esimerkiksi työelämä muuttunut niin, että työssä olevat ja hyvin pärjäävät eivät enää ehdi tai halua lisääntyä? Jolloin muutos entiseen ei olekaan se, että lapsiperheitä tuettaisiin merkittävästi vähemmän kuin ennen vaan se, että suurempi osa lapsista syntyy perheisiin, joissa vanhemmat ovat työelämän ulkopuolella? Jälkimmäistä teoriaa puoltaisi ainakin se, että maahanmuuttajataustaisten lapsien osuus on huomattavasti suurempi kuin mitä on maahanmuuttajien osuus väestöstä. Asia ei toki millään tavoin rajoitu maahanmuuttajiin, mutta koska maahanmuuttajien työllisyysaste on selvästi valtaväestöä pienempi, havainto tukee teoriaa.

Jos vika on siinä, että pääosin huonosti pärjäävät aikuiset hoitavat suurimman osan lisääntymisestä, meillä on ongelma, joka ei ratkea lapsilisiä korottamalla. Tällaisessa maailmassa on edessä pitkällä tähtäimellä kansakunnan tyhmistyminen, sillä eteenpäin siirtyy ennen kaikkea huonosti pärjäävien geenejä. Ongelma ei kuitenkaan ole rahallinen vaan se liittyy työelämään ja kulttuuriin.

On hieman hankalaa, jos työelämä, opiskelutahti jne. on rakennettu sellaisiksi, että missään välissä ei ole ilman uraputken katkeamista mahdollisuutta kasvattaa lapsia. Tämä ei ole pitkän päälle kenenkään etu, mutta jostain syystä sille ei ole halua tehdä mitään. Ainoastaan korottaa tukiaisia. Jos analyysi siitä, että uraputkessa olevat eivät lisäänny ja työttömät lisääntyvät, on oikea, ei uraohjusten lisääntymiseen saada rivakkuutta korottamalla tukiaisia, joista on iloa lähinnä pienituloisille.

Asia on nimenomaan työelämän kysymys, sillä nykyisin yhä harvempi päätyy pitkäaikaiseen parisuhteeseen parikymppisenä. Joten lapsia ei enää hankita 22-vuotiaana vaan yli 30-vuotiaana, jolloin ei enää olla opiskelijoita vaan rakennetaan uraa. Työelämän asennevammojen ja ongelmien penkominen ei kuitenkaan lamavuosina kiinnosta ketään, sillä työpaikoista on huutava pula muutenkin.

Mutta kuten sanottua, emme tiedä asiasta oikeastaan mitään. Tiedämme vain, että joku hieman epämääräisesti määritelty on kolminkertaistunut, ja siksi tarvitaan lisää rahaa, mikä kuulostaa hyvin tyypilliseltä julkishallintoa lähellä olevalta marinalta.

Joku vilttiketjun kepuli on sitä mieltä, että autoilua pitää verottaa ajetun matkan eikä auton hinnan tai auton omistamisen mukaan.

Ajatus on perusteiltaan aivan järkevä. Autovero on luonut sekavan mammutin, jonka kanssa tulli ja oikeuslaitos ovat helisemässä kun sisu ei anna myöten muuttaa tuontiauton verotusta ostohintaan perustuvaksi. Käyttömaksun ongelma taas on se, että se peritään autolta, jolla ei ajeta metriäkään.

Sen sijaan sitten mopo hukataan kunnolla. Vehviläinen on sitä mieltä, että tarvitaan joku gps-paikannukseen perustuva verotussysteemi, jotta helsinkiläisiä saa riistettyä enemmän kuin maalaisia.

Meillä on jo nyt sangen hyvä vero, joka verottaa autolla ajetun matkan eikä auton omistamisen mukaan. Sitä kutsutaan polttoaineveroksi. Jos halutaan verottaa enemmän ajettua matkaa ja vähemmän auton omistamista, luovutaan muista veroista kuten Vehviläinen ehdottaa, ja korotetaan polttoaineveroa. Kepulismin johtotähti aluepolitiikkakin tulee tyydyttävästi hoidettua, sillä bensaa per kilometri kuluu persejönsesterin maantieajossa huomattavasti vähemmän kuin mitä kuluu önnöttämällä pohjoisespan ruuhkassa.

Ajatus GPS-paikannukseen perustuvasta verottamisesta on sen sijaan koko lailla älytön. Paperilla ja teorian tasolla ajatus voi olla puolijärkevä, mutta ongelma on se, että jos samalla ei korvata myös polttoaineveroa tällä maksulla, autoilijat maksavat kilometreistään kahdesti: ensin polttoaineverona ja sitten yleisenä liikkumisverona.

Suurempi ongelma tosin lienee se, että Valtiollinen GPS-liikkumisveroprojekti on hanke, joka maksaa tuhottomasti. Valtionhallintoa Lähellä Oleva Taho (=Tietoenator) saa tehtäväkseen suunnitella systeemin komiteamietinnön pohjalta. Mietintö on epämääräinen joten tuloskin on epämääräinen, joten sitä täytyy paikata moneen kertaan ennen kuin systeemi on käytössä. Tarvittava laitteisto ja sen vaatimat tietoliikenneyhteydet maksavat paljon nekin kun autojen pitää jotenkin rekisteröidä liikkeensä ja välittää tämä johonkin kansalliseen verotuskeskukseen. Satasen maksavat, tallentavat GPS-mokkulat eivät tule kysymykseenkään, koska niiden dataa voi kuka hyvänsä muutella USB-porttia pitkin.

Tarvitaan siis suojattu järjestelmä, ja perusteilla “kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet” tekniikan pitää olla jotain erityissertifioitua, jota maagisesti tekee vain yksi Puoluetoimiston väkeä lähellä oleva paja jossain kepulaisella kehitysalueella. Tietoliikennekin maksaa sekä keskusjärjestelmän käyttöpalvelu. Kun käyttöpalvelua ei saa tarjota organisaatio, jolla on palkkalistoillaan vaikkapa ulkomaanpellejä vaan pitää olla joku Suopon 7. tason operoivan thetanin sertifikaatti, jäljelle jää maagisesti Tietoenator, joka osaa hinnoitella palvelun oikein.

Yksinkertaisen, litrasta maksettavan polttoaineveron sijaan saadaan monoliittinen rakennelma, jossa on kallis rakennuskustannus, kallis käyttöönottokustannus ja kallis käyttökustannus. Jotta autoilun verokertymä saadaan pidettyä ennallaan, kilometriveron pitää olla huomattavan korkea, sillä ensin pitää jotenkin maksaa järjestelmän kulut. Tukholman tietullihankkeesta voi käydä katsomassa, mikä osuus hieman yksinkertaisemmassakin systeemissä menee keräyskuluihin.

Lisäksi tällaisen järjestelmän ongelma on yksityisyyden suoja. Kun jossain Virallisessa Rekisterissä on tieto siitä, missä mikäkin kulkuneuvo on koskaan liikkunut, juorutoimittajat ryhtyvät vain maksamaan vihjepalkkioita järjestelmän operaattoreille. Julkkisten ja poliitikkojen kulkuneuvot ovat jatkuvassa seurannassa ja jos auto pysähtyy jonkun muun kuin kotitalon eteen, Seiskan kamerapartio on paikalla vartissa.

Liikenneministerit ovat aina tuntuneet edustavan puolueensa kakkos- tai kolmosketjua. Hommaan pitäisi vaihteeksi laittaa joku, joka osaa nähdä asioiden oikeat suhteet eikä ryhdy korjaamaan toimivaa järjestelmää kalliimmalla ja ongelmaisemmalla.

Suomessa ollaan huolissaan siitä, että eläkevakuutuskauppiaat pelottelevat asiakkaita myyntityössään.

Tavallaan ymmärrän huolestuneita. Eläkevakuutuksia on kaupattu maailman sivu hyvin epämääräisillä keinoilla. Muistamme edelleen kaikki joidenkin “konsulttifirmojen” puhelinsoitot, joissa tarjottiin maksutonta veroneuvontaa, ja paikalle vaivautuva saa vain huomata tulleensa jymäytetyksi eläkevakuutusmyyjän eteen. Minä muutun aina epäluuloiseksi, jos tuote on niin hämäräperäinen, että sitä pitää myydä jotenkin kätketysti sen sijaan, että avoimesti kutsuttaisiin asiakas keskustelemaan eläkevakuutusasioista kun seuraavan kerran kulkee konttorin ohitse ja on aikaa kahville ja pullalle.

Kysehän on tietysti ollut siitä, että eläkevakuutus ei ole mikään erityisen hyvä sijoitusinstrumentti paitsi vakuutusyhtiön kannalta. Sen ongelmia on jo realisoitunut, ja ongelman ydin on valtion vahva asema niissä eikä vakuutusyhtiön rooli sinänsä.

Vakuutusyhtiö ei sinänsä kuseta, koska se kertoo hävyttömän suuret palkkionsa avoimesti. Diili ei vain ole asiakkaan kannalta kovin hyvä.

Sen sijaan kun valtio on mukana näissä kupongeissa, kaikkea voi sattua. Verokohtelu on muuttunut jo kerran. Eläkeikä muuttuu varmasti kohtapuoleen. Kun valtio säätää ehtoja lainsäädännöllä ja vakuutusyhtiö on omien bisnestensä turvaamiseksi sorvannut vakuutusehdot sellaisiksi, ettei sopimuksesta pääse järkevin ehdoin eroon vaikka ehdot muuttuisivat kuinka huonoiksi ja koko eläkevakuutussäästämisestä poistuisi alkuperäinen idea, vakuutuksen ottaja joutuu vain kärsimään.

Tällä kertaa vakuutusyhtiöiden sanoma on kuitenkin oikea. Emme tiedä, mikä eläketurvan taso on 30 vuoden kuluttua. Suuret ikäluokat tyhjentävät pajatson ja heidän eläke-etuuksiinsa ei uskalleta koskea, mutta uskalletaanko seuraavan sukupolven? Emme tiedä, mutta jos valtio velkaantuu hirveää vauhtia ja eläkekassoissa alkaa olla vajausta, sitä ei oikein voi paikata mistään. Riski on ainakin olemassa siitä, että eläkkeen taso ainakin suhteutettuna senaikaiseen hintatasoon on paljon vähemmän kuin mitä tällä hetkellä luvataan.

Se, voiko tätä käyttää markkinoinnissa, on rajatapaus. Kyse on aidosta riskistä, mutta kuinka paljon sillä saa pelotella ihmisiä, jotka eivät ymmärrä asioista mitään?

Sanoma siitä, että jonkunnäköinen itse säästäminen on varmasti eduksi, on epäilemättä oikea. Sen sijaan säästäjän ei kannata valita kaikista sijoitusinstrumenteista jäykintä eli eläkevakuutusta vaan sijoittaa osake- ja korkomarkkinoille suoraan. Tällöin varat ovat omassa hallinnassa ja jos lainsäätäjä ryhtyy suunnittelemaan ikävää lainsäädäntöä, rahat voi siirtää turvaan johonkin sivistysvaltioon ja mennä itse perässä.

Eläkevakuutus sitoo säästäjän turpeeseen, ja kun Suomessa valtio on historiallisesti ollut säästäjän vihollinen eikä ystävä, säästäjän on syytä säilyttää ainoa “neuvotteluvaransa” eli mahdollisuus äänestää jaloillaan.

Mitähän tästä pitäisi ajatella?

Olen miettinyt asiaa yleisemmin, koska olen ihmetellyt, mihin ihmeeseen tarvitaan valtion hillitön velkaantumistahti, jolle poliitikot tuntuvat tietävän miljardinumerot, jotka eivät riipu mitenkään siitä, millaista talouskasvu tai työllisyys on muutaman vuoden päästä. Ja jolle rahalle ei tunnu löytyvän mitään järkevää käyttötarkoitusta. Olen ajatellut, että eläkejärjestelmässä saattaisi olla paljastumassa kupru tai vajaus, koska se selittäisi näppärästi sen, miksi lainaa tarvitaan hillittömiä summia vaikka talouskasvu käynnistyisikin.

Tunnustan, että epäilykseni eivät yhtään huojentuneet linkitetyn artikkelin lukemisen jälkeen.

Kirjoitus, jossa kerrotaan rahaa hukatun kymmenen miljardia ja kerrotaan, että eläkejärjestelmä on erinomainen ja kestää mainiosti ja kenelläkään ei ole syytä huoleen sillä eläkkeethän perustuvat lakiin eivätkä sijoitustuottoihin, ei vakuuta ainakaan minua. Asia voi olla kuten artikkelissa sanotaan, mutta toisaalta on mahdollista myös se, että kyseessä on rutiinivalhe, jota toistetaan luottamuksen ylläpitämiseksi ja paniikin välttämiseksi.

Suomen eläkejärjestelmässä ongelmana on sen matala rahastointiaste. Työssä olevien eläkemaksuista maksetaan melkein kaikki ulos suoraan eläkkeinä sen sijaan, että ne kerättäisiin henkilökohtaiselle eläketilille. Järjestelmä siis kestää niin kauan kuin työssäkäyvät suostuvat sitä rahoittamaan. Jos eivät suostu, raha loppuu kassoista rivakasti. Jos nyt kerrottaisiin, että eläkejärjestelmässä on suuria ongelmia ja nuorempien ei tarvitse olettaa ikinä saavansa sieltä mitään, korttitalo kaatuisi jos nuoremmat saisivat läpi vaatimuksen henkilökohtaisesta eläketilistä.

Näin ollen järjestelmän erinomaisuuden selittämiselle on poliittinen tilaus, sillä eläkejärjestelmäremontti ei ole yhdenkään poliittisen puolueen tai etujärjestön agendalla. Tehtävä olisi erinomaisen haasteellinen, ja mahdollisuus tekijän saada siitä muuta kuin pahaa karmaa päällensä on huomattavan rajallinen.

En tiedä, onko tässä asiassa kyse tästä, mutta täydellisyyttä hipovan ylistävä sävy huolimatta järjestelmän ilmeisistä ongelmista haiskahtaa.

Mietin tätä uutista.

Sen mukaan Suomessa on enemmän korkeakoulutettuja työvoiman ulkopuolella olevia naisia kuin muissa tutkimuksen maissa. Syyksi tarjotaan perhesyitä, mikä epäilemättä on osatotuus, mutta onko se asian koko kuva?

Minulle tulee mieleen myös se, että Suomessa on aika vahvasti miesten ja naisten aloja korkeakouluissa. Siinä, missä tekniikkaa lukevista on enemmistö miehiä, naisvaltaisia aloja löytyy erityisesti humanistisilta aloilta.

Jaakko Pöyry ihmetteli 15 vuotta sitten, miksi Suomessa koulutetaan niin mahdottomat määrät “histfiilareita”, joille koulutusta vastaavan työn löytäminen on sangen vaikeaa. Tämä yhden ihmisen mielipide voidaan kääntää myös toisin päin: miksi Suomessa firmat palkkaavat lähinnä insinöörejä ja ekonomeja sen sijaan, että ne palkkaisivat hyviä tyyppejä.

Niin tai näin, selittääkö työelämän ulkopuolella olevien korkeakoulutettujen valintaa se, että töitä ei yksinkertaisesti ole, tai tarjolla on pätkätyötä ja hanttihommaa? En tiedä, mutta jos tästä on kysymys, sitä pitäisi miettiä tarkemmin. Ei ole mitään järkeä kouluttaa suurta osaa pienenevistä ikäluokista aloille, joilla ei töitä ole olemassakaan. Ja toisaalta firmoissa pitäisi miettiä, paranisiko niiden tulos siitä, että siellä olisi ihmisiä, joiden koulutustausta olisi laajempi kuin pari hassua alaa.

... nimittäin työpaikkakiusaamisessa.

Tutkimusta ja sen metodia voi arvostella, mutta suuntaa antavaksi sen voinee kuitenkin hyväksyä. Tämähän on sitä paitsi se sama marina, joka kuullaan jokaisella tupokierroksella hieman verhotuin sanankääntein: työ on paskaa, joten pitää saada isoja palkankorotuksia.

Minun lukemassani kirjallisuudessa on kohtuullisen yleinen havainto se, että palkka ei kompensoi työelämässä isoa joukkoa asioita kuin hetkellisesti. Palkan on oltava riittävä, mutta jos työ on mahdotonta ja pomo on perseestä oleva simputtaja, palkankorotus poistaa työperäisen vitutuksen vain hetkeksi.

Kyseessä on ongelma, joka ei ratkea palkankorotuksilla. Sen sijaan kyseessä ei ole ongelma, jota ei voisi ratkaista.

Kyseessä on johtamisongelma, “yritys”kulttuuriongelma ja hallinnollinen ongelma. Jos näitä ongelmia halutaan poistaa, johtamistyylin on muututtava ja kulttuurin on muututtava. Esimiesten on ylhäältä alkaen oltava esimiestyöskentelyyn motivoituneita ja tämän homman ammattilaisia sen sijaan, että he ovat oikeiden puolueiden vilttiketjujen edustajia. Tai vaihtoehtoisesti asiantuntijoita, jotka on ollut pakko ylentää, että tsaarinaikainen byrokratia taipuu johonkin palkankorotukseen tai luontaisetuun.

Kuntasektorilla on erityisongelma, ja se on se, että harvassa paikassa työntekijä voi kilpailuttaa työnantajaa. Suuri osa julkisen sektorin työstä on sellaista, ettei sitä tehdä missään muualla. Joten työntekijällä ei ole ilman kohtuuttomia ponnistuksia mahdollisuutta vaihtaa työnantajaa toiseen jos nyky”firmassa” meno on ynseää. Tämä antaa työnantajalle sekä byrokratialle mahdollisuuden kohdella työntekijöitä kuin paavi uskovaisia.

Jäljet tästä nähdään vaikkapa lääkärien kohdalla. Lääkäreillä on oikea mahdollisuus kilpailuttaa työnantajaa, ja lopputulos on se, että kunnat joutuvat ostamaan lääkärityön keikkalääkärifirmasta kaksinkertaiseen hintaan, sillä lääkärit eivät suostu kuntien palkkalistoille menemään. Eikä syy ole välttämättä rahassa vaan siinä, että kunta edellyttää lääkäriltään taipumista byrokratialle alamaiseksi, kun taas keikkafirmassa lääkäri voi sanella ehtoja ja tehdä sitä mitä huvittaa silloin kun huvittaa.

Yksityisellä sektorilla on usein kilpailua. Jos yksi firma kohtelee duunareita huonosti ja toinen hyvin, kaikki haluavat siihen hyvään firmaan, joka nappaa parhaat päältä ja huonot jäävät siihen toiseen. Tämä jalostaa huonon pois markkinoilta ja antaa hyvälle kilpailuedun. Julkisella sektorilla asia ei toimi näin, joten kilpailu ei hoida asiaa kuntoon vaan siihen täytyy aktiivisesti puuttua ja ryhtyä selvittämään ongelmakohtia ja poistamaan niitä.

Toinen kuntasektorin ongelma, joka oikeastaan liittyy edelliseen, on äärimmäisen jäykkä koulutuksen ja tutkintojen ihannointi. Opistotason tutkinnolla katto tulee vastaan nopeasti, ja toimiston esimiehenä toimii korkeakoulutettu. Sen sijaan, että herrahississä ylenisivät hyvät tyypit, siellä ylenevät oikean koulutuksen hommanneet, jolloin paljon lahjakkuutta törmää lasikattoon vain siksi, ettei parikymppisenä ollut kiinnostunut yliopistosta.

Toisaalta kuntasektoria rasittaa myös joko lakisääteinen tai päätetty koulutusvaatimus useisiin tehtäviin. Terveydenhoidossa on oltava tiettyjä tutkintoja, mutta muissakin tehtävissä esimerkiksi sosiaalialalla tietty koulutus vaaditaan. Tämä poistaa mahdollisuuden urakiertoon. Kun herrahissi ei liiku vääräntasoisten tutkintojen takia ja urakiertoa samalla hierarkiatasolla ei tapahdu kun tutkinnot ovat vääriä, kuntasektorin työläinen on suurella todennäköisyydellä pakotettu koko työurakseen samaan laatikkoon.

Ja kun tuosta laatikosta ei ole ulospääsyä, pomot voivat olla kuinka perseestä hyvänsä, simputtava hallinto-osasto voi tehdä elämästä helvetin ja siltikään ei voi tehdä mitään muuta kuin kärsiä ja mussuttaa gallup-kyselyissä.

Kuntasektori kaipaa tuottavuusohjelman rinnalle myös viihtymisohjelman, sillä tullaan huomaamaan, että jos viihtymisongelma ratkaistaan, tuottavuusongelma ratkeaa itsekseen, sillä motivoitunut väki tekee duunia rivakammin kuin motivoitumaton, ja työvoimaa ei pitkällä tähtäimellä tarvita yhtä paljon. Lisäksi viihtymisohjelmassa paljastuisi runsaasti työtehtäviä, joiden ainoa funktio on joku kyttäys- tai kiusantekotehtävä muille työntekijöille, ja siirtämällä nämä ihmiset toisiin tehtäviin, eläkkeelle tai luiskaan, edistettäisiin molempia ohjelmia.

Väärin on kuitenkin olettaa, että kopioimalla konsulteilta kaikki se puppu, joita he myyvät yrityksille, saavutettaisiin jotain hyötyjä kuntasektorilla. Konsulttihuuhaa ei ole hyödyksi edes firmoissa ja parasta johtamista ja viihtymistä esiintyy paikoissa, joissa käytetään tervettä järkeä eikä konsulteilta ostettuja laatukaavioita. Julkisella sektorilla edellä mainitut erityisongelmat tarkoittavat sitä, että johtamiseen ja viihtymiseen on panostettava paljon enemmän kuin yksityisellä sektorilla, jossa markkinatalous ja luonnonvalinta tekevät työstä puolet.

Asian korjaaminen edellyttäisi kuitenkin sen tunnustamista, että tällä hetkellä toimitaan päin helvettiä, ja poliitikot eivät ole onnistuneet rakentamaan hallinnoimilleen alueille maanpäällistä työläisten paratiisia. Tästä syystä ei kannata odottaa, että asialle tapahtuisi mitään.

Toinen poliittisesti kiperä paikka on se, että jouduttaisiin tunnustamaan yritysmaailman onnistuneen jossain monoliittista holhouskoneistoa paremmin. Firmoissa olisi pilvin pimein väkeä, jotka voisivat ottaa vastaan haasteen julkisen sektorin viihtyvyyden parantamisesta, mutta se edellyttäisi oikeaa mandaattia ja valtaa myös tehdä jotakin muutakin kuin kosmeettisia uudistuksia ja komiteoiden perustamisia.

Sellaista tuskin on tarjolla.

Olen huomannut julkisessa keskustelussa viime aikoina, että ihmisten tietoisuus siitä, mikä on kiellettyä ja sallittua, on laskusuunnassa.

Tyyppiesimerkki on muutama päivä sitten linkittämäni SPR:n kampanjaläystäkkeeseen livahtanut ankka, jossa joku hengen jättiläinen kertoo rasismin olevan rikos. Ei se ole rikos eikä ole koskaan ollutkaan, mutta jostain syystä asiassa tehdään tämäntyyppisiä virheitä. Hiukan samantapainen juttu löytyi jostain vuoden takaa tms. kun joku sääliö piti natsien hakaristilippua parvekkeellaan. Lehdistössä kuultiin kummallisia puheenvuoroja siitä, että olisi tapahtunut rikos. Ei natsilipun käyttäminenkään mikään rikos ole, mutta yllättävän moni tuntuu luulevan tai väittävän, että on.

Sananvapauden periaatteita ei tahdota muistaa silloin, kun kyse on poliittisesti epämiellyttävästä puheesta. Valtakunnansyyttäjä käy uljaasti taistoon sananvapautta vastaan vedettyään pakasta jotain viharikosteemoja.

Vaikka yksittäiset asiat ovat pieniä, on kokonaisuus hiukan huolestuttava. Kun lehtimiehet syytävät meille puppua siitä, että kaikki mikä on heidän mielestään epämiellyttävää on myös rikollista, osa ihmisistä sisäistää tämän potaskan ja tulee samalla luopuneeksi osasta perusoikeuksiaan aivan vapaaehtoisesti. Maailma tuskin muuttuu huonommaksi paikaksi jos pellet eivät pidä natsilippua parvekkeellaan, mutta maailma muuttuu huonommaksi paikaksi jos ihmiset kuvittelevat, etteivät he saa pitää parvekkeellaan natsilippua.

Maailma, jossa ihmiset kuvittelevat moral majorityn vastustamien asioiden olevan kiellettyjä, on piilofasistinen. Se ei ole avoimen fasistinen, ja diktaattori ei pakota ihmisiä Siperialla uhaten toistamaan oikeaoppisia opinkappaleita, mutta ihmiset tekevät vapaaehtoisesti niin kun kuvittelevat sen olevan pakollista.

Tiedotusvälineiden roolia tämän yhteiskunnan rakentamisessa on syytä korostaa. Mediaväki huutaa kuin palosireeni, jos pääministeri kehtaa selvityttää oikeusistuimessa, saako lehdistö kirjoittaa hänen yksityiselämästään aivan mitä hyvänsä. Sananvapaus mukamas vaarantuu jos Vanhasen uuniperunareseptit eivät päädy oitis iltapäivälehdistön sivuille. Samalla kuitenkin syvä hiljaisuus vallitsee kun yhteiskuntaan levitetään mainittua piilofasismia.

Syykin tähän on ilmeinen: siinä, missä yksityiselämää koskevien tietojen levittämisen rajoitukset ovat mediataloille huonoa bisnestä, ihmisten alistuminen kuvattuun piilofasismiin on mediatalojen keino vaikuttaa. Kun ihmiset kuvittelevat väärän keskustelun ja väärien ilmaisujen olevan kiellettyjä, valta siirtyy sille, joka kertoo ihmisille, mikä on väärää ja mikä on oikeaa, eli tiedotusvälineille.

Älykkäiden ihmisten on syytä nähdä tämän lävitse ja puolustaa myös epämiellyttäviä asioita laukovien ihmisten oikeuksia.

Sitä kutsutaan sivistykseksi.

Palkkaratkaisuista alkaa näemmä keskustelu jälleen velloa.

Ja julkisen sektorin liitot vaativat vaihteeksi lisää liksaa jälkeenjääneisyyden torjumiseksi, aivan kuten viime kerrallakin. Jo viime kierroksella julkinen sektori muistaakseni sai enemmän kuin yksityinen, mutta kyse on ilmeisestä ikiliikkujasta.

Jos julkisella sektorilla ei ole rahaa, sitä on paha ammentaa kenellekään. Palkkasummat tuskin nousevat, koska kunnilla ei ole rahaa eikä valtiolla ole rahaa kuntia enempää tukea, koska valtio velkaantuu jo nyt tolkuttomasti. Tämä ei kuntatyöntekijäliittoja tietysti kiinnosta, vaan siellä vain sönkötetään, että valtiolta pitää nyt saada lisää rahaa, vaikka nykyisiinkään tukiin ei olisi varaa.

Lisäksi näemmä retoriikka on sama kuin aina ennenkin. Palkkaerotkin taas vedettiin pakasta, ja sillä samalla virhetulkinnalla, jonka tämä sakki tekee kerta toisensa jälkeen: heidän mielestään palkkaero on se, jos eri työstä maksetaan eri palkkaa eikä se, että samasta työstä maksetaan eri palkkaa.

Kyllähän vaatia tietysti saa, mutta tässä on aina riskinä se, että kuntatyönantaja yksinkertaisesti rupeaa luomaan säästöjä antamalla väen olla lakossa. Lääkäreillä ja sairaanhoitajilla on voimassa olevat sopimukset, joten terveydenhoito ei juurikaan kärsi. Muut voivat mennä lakkoon halutessaan, mutta se, että virastot ovat kiinni, ei näy kovinkaan nopeasti oikein mitenkään tavallisen veronmaksajan elämässä.

Tässä tilanteessa ei nähdäkseni ole mitään voitettavaa. Kun kuntasektorin käytössä oleva raha ei kasva vaan vähenee verotulojen vähentyessä ja valtio velkaantuu nopeammin ja rakenteellisemmin kuin koskaan aikaisemmin, on vaikea nähdä, mistä lisäraha kuntasektorin palkkoihin oikein tulisi. Ei se tule mistään. Jos palkkasumma pienenee kuten se esimerkiksi Helsingin tapauksessa tekee, pienikin palkankorotus tarkoittaa suurempia henkilöstövähennyksiä.

Monet kunnat ratkaisevat ongelmaa lomauttamalla koko henkilöstönsä. Kahden viikon lomautus vastaa noin neljää prosenttia vuoden palkkakertymästä, joten palkankorotusprosenteista voi suunnilleen arvioida, minkä suuruisia lomautuksia tai henkilöstövähennyksiä on edessä.

Kun juuri nyt ei ole mitään edellytyksiä saada läpi sellaisia palkankorotuksia, jotka kasvattavat kuntatyöntekijöiden yhteensä käytettävissä olevia tuloja vaan palkankorotukset niistetään pois lomautuksilla tai rahoitetaan väen vähennyksillä, nyt olisi oikea aika puuttua ns. sisältökysymyksiin, jotka ovat olleet kuntasektorilla ongelma pitkään. Väki ei viihdy, pätkätöitä tyrkytetään sellaisellekin väelle, joka oikeasti tekee vakinaista työtä, johtaminen on mitä sattuu, joustavuus vähäistä, urakierto heikkoa jne.

Sisällöllisissä asioissa on paljon sellaista, jonka voisi korjata ilman kustannusvaikutuksia vain miettimällä, miten samoja hommia voisi tehdä fiksummin. Kuntatyönantaja ei ole perinteisesti ollut kovin innostunut näihin asioihin tarttumaan, koska jostain minulle pimentoon jääneestä syystä kuntasektorilla ylläpidetään väkisin asetelmaa, jossa työntekijää nöyryytetään tai lähes nöyryytetään, ja jengin pitää olla kiitollisia erilaisille pikkupomoille siitä, että heillä ylipäätään on työtä.

Sen sijaan, että liitot räksyttävät palkankorotuksista, joita he eivät voi saada, ne voisivat patistaa työnantajan yleisiin viihtyvyystalkoisiin tai vaikkapa pätkätyöläisten vakinaistamiseen. Mutta eipä taida löytyä liitoista lahjoja tällaisten asioiden hoitamiseen, koska suomalaisen ay-toiminnan keskeinen elementti on tapella penneistä eikä periaatteista.

Kepulien juoni “alueellistaminen” paljastaa jälleen tänään ihastuttavat kasvonsa, kuten tästä voimme lukea.

Valtionhallinnon alueellistaminen etenee. Hallituksen torstaisen päätöksen mukaan valtionhallinnon neljä talous- ja henkilöstöhallinnon palvelukeskusta kootaan yhdeksi, useissa toimipisteissä toimivaksi virastoksi.
Yhdistettävät keskukset ovat Oikeushallinnon palvelukeskus, Sisäasiainhallinnon palvelukeskus, Puolustushallinnon palvelukeskus ja Valtiokonttorin palvelukeskus.
Vuonna 2010 aloittavan palvelukeskuksen toimipaikat ovat Joensuu, Hämeenlinna, Kuopio, Mikkeli, Pori ja Turku. Lisäksi toimintaa on tilapäisissä toimipisteissä saman vuoden loppuun saakka.
...
Valtioneuvoston mukaan palvelukeskusten yhdistämisen tavoitteena on "toiminnan tehostaminen volyymietujen ja toimintojen yhtenäistämisen kautta".

Kyllähän jotain tukipalvelua voi hyvinkin olla edullisempaa tuottaa jossain maaseudulla kuin Helsingissä. Mutta joku toiminnan tehosta ja volyymietujen etsijä voisi kertoa minulle, millä tavoin on edullista hajasijoittaa yksi yksikkö kuuteen eri kaupunkiin. Tarvitaan kuudet toimitilat, kuusi eri pomoa yms. hallintoviskaalia viraston sisälle, matkakuluja, puhelinkuluja jne.

Tässä haisee tukevasti se, että alueellistamispoliitikoilla ei ole ollut munaa valita keskukselle yhtä paikkaa ehdotettujen kaupunkien joukosta vaan on päätynyt pilkkomaan keskuksen kaikkien niiden kesken, jotka ovat tuon viraston saadakseen lobanneet, ja että ratkaisun perusteina ei ole ollut tehokkuus vaan erinäköisten vaalisiltapoliitikkojen miellyttäminen.

Alueellistaminen on hyvä idea jos se säästää jotakin ja tehdään tehokkaasti. Tässä olisi voitu yhdistää neljä vanhaa yksikköä yhdeksi tehokkaammaksi jossain halvempien työvoimakustannusten ja halvempien tilavuokrien paikassa, mutta jakamalla kuuteen osaan ei varmasti synny optimaalisia säästöjä. Yksi 6000 neliön tila maksaa aivan varmasti missä hyvänsä näistä kaupungeista vähemmän kuin yhteenlaskettuna tuhannen neliön tila jokaisessa kaupungissa. Lähijohtamista varten tarvitaan paikallinen komentoketju joka paikkaan, eli siis virasto muuttuu sangen top heavy -organisaatioksi jos se ei ole ollut sitä jo ennestään.

Alueellistaminen, jonka ainoa tavoite ei ole tehokkuuden lisääminen ja kulujen laskeminen, ei ansaitse tulla toteutetuksi ollenkaan. Ihmisten siirtäminen paikasta toiseen vain siksi, että joku kyläpoliitikko saa kenties uusittua eduskuntapaikkansa, tuntuu äärimmäisen epämiellyttävältä.

Jos taas poliitikoilla ei ole munaa tehdä oikeita päätöksiä jos joku voi suuttua, meidän pitää vaihtaa tällaiset poliitikot parempiin.

Kävin perjantaina Natural history museumissa, jossa oli näytillä jonkun vuosittaisen luontokuvakilpailun satoa.

Esillä oli muutama kymmenen kuvaa, ehkä 60-70, eri sarjojen voittajia ja hyvin pärjänneitä. Kiinnostavaa oli kuitenkin se, missä nämä kuvat oli otettu. Ylivoimaisesti eniten kuvia oli Namibiasta, varmaan 15 tai 20 kuvaa.

Kakkosena kuitenkin aivan yhtä ylivoimaisesti Suomi. Kuvaajat olivat mistä sattuu ympäri maailmaa, mutta kuvat Suomen luonnosta. Perinteisiä luontokuvaajan paratiisipaikkoja kuten vaikka Uutta-Seelantia ei tainnut olla esillä ollenkaan.

En tiedä voiko tästä päätellä mitään vai oliko kyseessä silkka sattuma. Mutta ainakin voisi päätellä sen verran, että Suomessa ilmeisesti pääsee logistisesti sangen helpolla sellaisiin paikkoihin, joissa voi kuvata esimerkiksi suuria lintuja, sillä 42 kilon kameratarvikkeiston muulaaminen toivottoman hankalien taipaleiden päähän ei ole joka kuvaajan intresseissä.

Suomessa on juhlistettu vuoden 1809 tapahtumia, ja Halonen käväisi Pietarissakin asiaa juhlistamassa.

Venäläisten reaktio on ollut odotetun positiivinen, ja Suomen suhtautumista venäläismiehitykseen on toivottu käytettävän esikuvana kun baltit pullikoivat vastaan ja eivät edelleenkään tahdo tunnustaa oman miehityksensä auvoisuutta.

Suomen historiassa vuosi 1809 oli epäilemättä tärkeä ja aika päästä eroon taantuvasta Ruotsista oli juuri oikea.

Ruotsi oli merkantilistinen entinen piensuurvalta ja masentavan keskusjohtoinen, kun taas Venäjällä sattui olemaan hyvä tsaari melkein koko 1800-luvun. Venäläisten tapa hallita tuolloin oli hajautetumpi ja mahdollisti Suomen autonomisen aseman. Ketään ei kiinnostanut miten hommia hoidettiin kunhan kaikki toimi suunnilleen kuten pitikin ja Pietarin turvallisuus oli järjestetty. Näin suomalainen hallintokoneisto sai olla suunnilleen ennallaan ja suomalaiset saivat kehittyä kansakunnaksi.

Toinen venäläismiehityksen etu liittyi kauppaan ja liikenteeseen. Kun rautatie saapui viimein näille kulmille, se toi Etelä-Suomen tuon aikakauden mittapuulla perin lähelle valtakunnan tärkeintä kauppakaupunkia Pietaria. Jos Suomi olisi ollut Ruotsin takamaa, olisi tarvittu 1900-luvun loppupuoli ja lentoliikenteen tuleminen rahallisesti rahvaan ulottuville, että Suomesta olisi ollut samanlaiset yhteydet Tukholmaan kuin oli Pietariin jo sata vuotta aiemmin. Tämä edisti Suomessa kauppaa ja teollisuutta, kun Suomen rooli Ruotsin provinssina olisi todennäköisesti ollut lähinnä verorahan tuottaminen ja Venäjän vastaisen rajan vartiointi ja ajoittainen rajakahakointi.

Jos taas Suomi olisi siirtynyt Venäjälle 1800-luvun loppupuolella, olisi tuloksena ollut venäläistäminen sortokausihengessä, koska nationalismi oli kurssissa kaikkialla muuallakin kuin vain Suomessa. Kun sortokausien tullessa oli jo vallalla vuosikymmenten autonomiaperinne, niiden vaikutukset jäivät vähäisiksi ja tarjosivat lähinnä materiaalia tämän päivän filatelisteille kun kopeekkamääräiset postimerkit korvasivat väliaikaisesti markkamääräiset.

Suomen ei ole millään tavoin syytä olla kiitollinen venäläisille, mutta asetelma tämän päivän vinkkelistä on se, että sekä Suomi että Venäjä hyötyivät vuoden 1809 tapahtumista. Suomi sai tuon kehityksen tuloksena itsenäisyytensä, ja Venäjä sai tälle kulmalle puskurivyöhykkeen, joka 2. maailmansodan vuosia lukuunottamatta on ollut rauhallinen ja todennäköisesti alueen sotilaallista jännitettä keventävä kuin lisäävä. Jos Suomen kohdalla olisi Naton de facto-liitännäisjäsenen Ruotsin periferiaa, kukaan ei tiedä, kuinka pahasti jyrätyksi Suomi olisi sodassa tullut. Jos ei olisi tullut, kylmä sota olisi ollut näillä kulmilla huomattavasti toteutunutta jäätävämpi.

Tässä mielessä ero Baltian 40-lukuun on aivan ilmeinen. Suomi hyötyi monella tapaa venäläismiehityksestä, baltit eivät hyötyneet siitä yhtään mitään vaan kärsivät. Ymmärrän balttien kitkerät suhteet Nyky-Venäjään, joka tuntuu väliin olevan NL:n perillinen ja väliin ei, mikä nyt propagandaan parhaiten sopii.

Suomessa on sen sijaan aivan turhaan vallalla 2. maailmansodan revanssihenki. Suomalaiset eivät ole venäläisiä, kulttuurit ovat osin erilaisia ja osin samantapaisia, mutta harhaoppisesti tekee mieli sanoa, että tämän päivän Suomi on hyötynyt enemmän Venäjästä kuin mitä Venäjä on Suomea haitannut. Haitat 2. maailmansodassa olivat ilmeiset, mutta hyötyihin voi aika helposti laskea suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan säilymisen sekä runsaasti taloudellisia seikkoja, niin 1800-luvulla kuin idänkaupan kultaisina vuosinakin.

Suomessa esiintyy edelleen runsaasti halua vähätellä Venäjän merkitystä Suomelle ja varsinkin hyötyjä, ja sen lisäksi esiintyy hysteeristä Venäjän pelkoa, joka ei historiallisessa mielessä perustu oikein mihinkään. Venäjä ei ole eurooppalainen länsimaa eikä tule sitä minun aikanani olemaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö venäläisten kanssa voisi tulla toimeen, kuten Suomi on aika hyvin tullutkin.

Venäjän suhteen ei ole tarvetta mihinkään nöyristelyyn tai itseruoskintaan eikä varsinkaan ylitsevuotavaan pelkoon, ja tämä juhlavuosi voisi olla hyvä aika hieman miettiä näitäkin asioita.

Kun aikaisemmin idänsuhteista puhuttaessa kansan suhtautuminen Venäjään oli realistista ja valtion suhtautuminen liturgian ja fraasien täyttämää kaavamaisuutta, nyt asetelma näyttää olevan päinvastainen. Valtion tasolla suhteet ovat jokseenkin suorat ja mutkattomat ja odotuksiltaan realistiset, mutta kansan suhtautuminen on pysähtyneisyyden ajan ryssäviharetoriikan toistamista sen suuremmin miettimättä, onko maailma tänään kaikilta osin sama kuin 50 vuotta sitten.

Joitain kansankerroksia kiihottava päivän uutinen on ollut persujen Jussi Halla-ahon saama syyte kaikennäköisistä rötöksistä, ainakin uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Käytännössä oletan valtakunnansyyttäjän olleen kohtuullisen kovan paineen alla, sillä on Halla-ahon kirjoittelu rikollista eli ei, se kuitenkin ärsyttää monia ja on ns. moral majorityn mielestä vastenmielistä ja epämiellyttävää. Osin sävynsä puolesta mitä nyt tutkitaan, osaltaan siksi, että se nostaa esille ikäviäkin asioita suomalaisesta yhteiskunnasta. Jos valtakunnansyyttäjä olisi ottanut sen kannan, että asiaa ei ole syytä käsitellä oikeudessa, paskakuorma olisi osunut häneen. Nyt hän siirtää vastuun eteenpäin oikeuslaitokselle.

Minä en lähde sen kummemmin puolustamaan kuin syyttämään mainittua kirjoittajaa yleisesti, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa on syytä lausua asiasta ja sen tiimoilta vellovasta keskustelusta sananen. Kyseinen meganatsipaska-artikkeli siis oli tämä.

Voimme olla todennäköisesti sangen yksimielisiä siitä, että kirjoituksen tyylilaji on kärkevä ja todennäköisesti joitakuita loukkaava. Mutta ainakin minulle sekä johdannon että lopetuksen perusteella välittyy aivan päivänselvästi kuva kirjoituksesta, jossa yritetään täysin tekaistuin esimerkein osoittaa, mikä kirjoittajan mielestä on nykyisessä maailman ajassa vialla. Eli se, että säännöt eivät ole kaikille sama. Kirjoittaja yrittää osoittaa, että muslimia ja kristittyä kohdellaan Suomessa eri tavalla oikeudenkäytössä, kuten myös sen, että syntyperäisten suomalaisten kulttuurillisesta ja geneettisestä perimästä on lupa johtaa ei-toivottuja havaintoja, mutta somalien tapauksessa näin ei saa tehdä.

Tämä on puhdasoppista poliittista satiiria.

Satiiri on tyylilajina haastava, mutta sitä on ilo lukea. Satiiri ja karikatyyri ovat tehokkaita keinoja vaikuttaa juurikin siksi, että ne tulevat huomatuiksi virkamiesmäisen poliittisen liturgian seasta ja ne myös painuvat mieleen paremmin kuin legaalilatina. Se, että jotkut lukijat eivät pidä lukemastaan, ei tee siitä kiellettyä.

USA:n korkeimman oikeuden Larry Flynt -päätöksessa hiukan eri tyyppisestä asiasta on lausuttu ja perusteltu siinä määrin hyvin, että lainaan katkelman päätöksestä tähän:

At the heart of the First Amendment is the recognition of the fundamental importance of the free flow of ideas and opinions on matters of public interest and concern. "The freedom to speak one's mind is not only an aspect of individual liberty -- and thus a good unto itself -- but also is essential to the common quest for truth and the vitality of society as a whole." We have therefore been particularly vigilant to ensure that individual expressions of ideas remain free from governmentally imposed sanctions. The First Amendment recognizes no such thing as a "false" idea. As Justice Holmes wrote, "When men have realized that time has upset many fighting faiths, they may come to believe even more than they believe the very foundations of their own conduct that the ultimate good desired is better reached by free trade in ideas -- that the best test of truth is the power of the thought to get itself accepted in the competition of the market . . . ."

Päätös on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen ja määrittelee hyvin sitä, mitä itse sananvapaudella ymmärrän. Julkista valtaa ja julkisuuden henkilöitä on lupa kritisoida Kritiikin ei tarvitse olla miellyttävää ja jotkut voivat loukkaantua, mutta sellaista se on. Ajattelemisen aihetta Suomen nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä antaa myös lause The first amendment recognizes no such thing as a “false” idea. Tältäkin kannalta oikeus joutunee H-a:n kirjoituksia arvioimaan ja palaan asiaan jos oikeus tulee päätymään sille kannalle, että kaksoisstandardit julkisessa keskustelussa ovat hyväksyttäviä.

Toinen huomio liittyy tämän tapauksen, sekä ylipäätään tämän kirjoittajan kirjoitusten ruotimisessa usein heitetty väite: Rasismi on rikos, turha selitellä mitään.

Tämä ruma ankanpoikanen lipsahti taannoin SPR:n kampanjamateriaaliinkin. Ihmiset ovat mukamas haastateltavan mielestä unohtaneet, että rasismi on rikos. Eivät he ole voineet asiaa unohtaa, koska se ei ole koskaan ollut totta.

Rasismi-sanaa ei tunne Suomen ajantasainen lainsäädäntö laisin. Katsokaa vaikka finlexistä haulla jos ette usko. Asiaa liippaavia pykäliä ovat Rikoslain 11. luvun 10§ (Kiihottaminen kansanryhmää vastaan) ja 11§ (Syrjintä). Lisäksi työlainsäädännössä puhutaan työsyrjinnästä laajentaen Rikoslain syrjintäpykälä koskemaan myös työhönottoa ja työelämän tilanteita. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan edellyttää uhkaavien tai solvaavien mielipiteiden julkistamista, ja lain esitöissä on asetettu puuttumisraja sangen korkeaksi. Syrjinnästä taas on kysymys, jos julkisessa tehtävässä tai julkisen tilaisuuden järjestämisessä sorsii jotakuta etnisin, uskonnollisin jne. perustein.

Rasismi sen sijaan ei ole mikään rikos. Se on jonkun ihmisen ajatus- ja arvomaailmaa. Ja sitä saa toteuttaakin muissa paitsi näissä erikseen mainituissa tilanteissa. Aate ei epäilemättä ole erityisen ylevä tai miellyttävä, mutta mitään rikollisia elementtejä se ei sisällä, miten voisikaan sisältää?

Sekä poliittisen satiirin jahtaaminen että rasismin väittäminen rikokseksi ovat mielestäni asioina sangen tärkeitä. Tässä nimittäin tulee väkisin mieleen, että yhteiskunta kuitenkin pyrkii määrittelemään jotkut ajatukset “vääriksi” vaikkei laki sitä teekään. Tämä on vaarallista, sillä jos asiat viedään pois julkisesta keskustelusta ja poliittisesta prosessista, joudumme de facto -legitimoimaan vallankumouksen valmistelun, sillä sen jälkeen se on ainoa keino vaikuttaa. Jos emme luota poliittisen prosessin kykyyn lajitella ajatuksia hyviin ja huonoihin tapauskohtaisesti eikä kategorisesti, meidän pitää äänestää vallankahvaan parempia poliitikkoja.

Mutta jos politiikan keinoin ei voi enää vaikuttaa kuin joihinkin asioihin tai joissain asioissa on luvallista esittää asia vain tietyssä sävyssä, ainoa keino hankkiutua tällaisesta vallankahvasta eroon voi jossain vaiheessa olla sen ripustaminen lyhtypylväisiin. Emme ole lähelläkään tätä tilannetta, mutta jostain minulle käsittämättömästä syystä maahanmuuttoasiasta yritetään epätoivoisesti tehdä tällaista pyhää lehmää, johon kajoaminen vain ei ole sopivaa, ja asiaan puuttuminen ei-toivotussa sävyssä aiheuttaa vain ajojahtia.

Liturgia ja liturgit tuntuvat olevan suunnilleen samoja kuin pysähtyneisyyden aikaankin. Silloin idänsuhteita piti käsitellä liturgisin sanahelinäkommentein, tänään idänsuhteiden paikalla on maahanmuutto. Ja kummassakin tapauksessa ideologit löytyvät poliittisen kentän vasemmalta laidalta kun sinne mennään tarpeeksi pitkälle.

Ja jos ei kannata liturgiaa, onkin yhtäkkiä rasisti, siis rikollinen.

Jan Vapaavuori on aina vaikuttanut minusta hieman vahingossa ministeriksi nousseelta hahmolta.

Muistelen, että hän ei todennäköisesti olisi tänään edes kansanedustaja, ellei vaaleissa reilut kuusi vuotta sitten hänellä olisi ollut Helsingissä sama ehdokasnumero kuin Tanja Karpelalla Uudellamaalla. Kukaan ei tietysti tiedä väärin äänestäneiden määrää, mutta koska mainittu Vapaavuori oli ainakin minulle täysin vieras nimi ja sentään seuraan politiikkaa ja äänisaalis ei ollut aivan vähäinen, yhteys vaikuttaa ilmeiseltä.

Nyt hän on joka tapauksessa ministeri. Ei ehkä aivan oikealla paikalla, koska hänellä ja sidosryhmillään on kytköksiä kiinteistömafiaan ja asuntoministeri on hieman liian lähellä tätä bisnestä. Mutta nyt hän kaikesta huolimatta on huolissaan kaupungin vuokra-asuntojen tuotannon vähyydestä.

Ongelmaan pureudutaan ponnekkaasti tekemällä ranking-lista kunnista, jotka “luistavat” vuokra-asuntojen rakentamisesta.

Mitä ihmeen järkeä tässä listassa oikein on? LIenee päivänselvää, että listan kärjessä komeilevat kasvukeskukset, jotka sentään rakentavat jonkun verran vuokra-asuntoja, ja vastaavasti häntäpäässä kummittelee näivettyvä ja muuten vain kepulainen Suomi. Tyhjentyvällä maaseudulla ja taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla asuntoja on tyhjillään yllin kyllin. Ei niihin ole mitään järkeä rakentaa kaupungin vuokrakasarmeja kun niissä enemmänkin tuskaillaan sen kanssa, kuka oikein maksaa autioituneiden kerrostalojen purkamisen.

Kyllähän tietysti Outokumpu voi haaskata rahojaan kaupungin vuokra-asuntojen rakentamiseen, mutta luulisi tuolla rahalla olevan jotain parempaakin käyttöä, koska asuminen ei maksa siellä paljon mitään ja jonkunnäköisen kämpän saisi jopa ostettua helsinkiläisyksiön kahden vuoden vuokralla.

Pula harvoista vuokra-asunnoista on siellä, missä ihmiset haluavat asua, eli pääkaupunkiseudulla. Eivät asunnottomat ole valmiita muuttamaan sankoin joukoin johonkin kehitysalueelle, koska siellä ei ole työtä eikä mitään muutakaan tekemistä. Pääkaupunkiseudulla taas tilanne on se, että vuokra-asuntoja rakentamalla ei asuntojonoja poisteta, sillä jos halvan asunnon saa vaivatta, muuttajia löytyy lisää.

Enemmänkin Vapaavuoren kannattaisi miettiä sitä, miten saataisiin motivoitua edes joku rakentamaan. Nythän maata olisi pääkaupunkiseudulla vaikka kuinka, mutta kaavoituksella pidetään huoli siitä, että yksityiset maanomistajat eivät pahemmin maitaan voi hyödyntää ennen kuin ne on jollain tavalla puliveivattu kunnallismafiaa lähellä olevien rakennusliikkeiden käsiin. Nämä rakennusliikkeet taas ovat helisemässä nytkin, koska käsissä on tyhjiä asuntoja, jotka eivät mene kaupaksi pyydetyllä hinnalla, ja kenellekään ei ole tullut mieleenkään, että halvemmallakin voisi myydä.

Asuntorakentamiseen tarvitaan siis lisää pelureita nykyisen oligopolin sijaan. Kaupunki voi rakennuttaa jos sillä on joku järkevä hanke, mutta sen lisäksi pitäisi huolehtia jotenkin siitä, että muutama suuri rakennusliike ei käytännössä pysty pyörittämään koko pääkaupunkiseudun rakennusbisnestä mielensä mukaan. Nythän näillä olisi käytössä kaavoitettua maata ja rakennusoikeuttakin, mutta tämä kelmien kerho on sanonut aivan suoraan, ettei rakennushankkeita kannata aloittaa ennen kuin myymättömät asunnot on myyty, koska muuten hinnat laskisivat.

Ja kun asumisen kalleus pääkaupunkiseudulla on ollut asuntopolitiikan ykköshuolenaihe, eikö tämä aiheuta missään päin mitään tarvetta johtopäätöksiin? Rakennusmafia sanoo avoimesti, että lisätuotanto laskisi hintoja, minkä tietysti tiesimme ilman heitäkin, mutta lisäksi käyttää monopoliasemaansa ja on rakentamatta, jotta hinnat eivät laske.

Eikö rakennuttajilta voisi esimerkiksi edellyttää, että tontille nousee suunnitelman mukainen talo tietyssä ajassa, tai tontti palaa kaupungille, joka antaa sen seuraavalle halukkaalle? Eli se maa mikä asuntokäyttöön saadaan kaavoitettua, myös rakennettaisiin nopeasti, eikä annettaisi rosvosektorin vain pantata kaikkea rakentamatonta maata seuraavaa nousukautta odotellessaan?

Kuntaliiton pomo marmattaa, että valtiolta mukamas pitäisi löytyä lisää rahaa kuntien talouden pönkittämiseen.

Miksi ihmeessä? Suomessahan kaivataan nimenomaan julkisen sektorin ja holhousvaltion alasajoa eikä lisärahan äyskäröintiä pääosin humpuukiin. Kun sitä ei ole kyetty tekemään aikaisemmin, se pitäisi kyetä tekemään viimeistään siinä kohtaa kun rahat loppuvat.

Onko Suomessa yhtään kuntaa, jossa ei olisi jäljellä kuin lakisääteinen minimipalvelu- ja viranomaistaso? Jos ei ole, en usko ensimmäistäkään pehmeää puhetta siitä, että kunnat olisivat kriisissä ja että tarvitaan lisää valtion rahaa. Muistamme, että kuntaliiton Parjanne ja edustamansa organisaatio on veivannut täsmälleen samaa grammaria sekä nousukaudella että lamassa. Koskaan tilanne ei ole sopiva, vaan jatkuvasti tarvitaan lisää rahaa valtiolta kunnille. Milloin mitäkin kautta. Lisää rahaa tarvittiin viime laman aikaan. Lisää rahaa tarvittiin 90-luvun lopulla. Lisää rahaa tarvittiin 2000-luvulla historiallisen pitkän nousukauden jälkeen. Ja taas kun on lama, tarvittaisiin lisää rahaa.

Tässä on ongelmana myös Pekka ja susi -efekti, eli jos poikkeuksellisesti jossain tilanteessa lisää rahaa tarvittaisiin, kuka ihme uskoo ammattimarisijaa, joka ei ole ikinä tyytyväinen mihinkään vaan aina tarvitaan enemmän ja on kriisi ja konkurssi? En minä ainakaan.

Kuntataloudessahan on ajat sitten keksitty oivallinen puhallus: kunnissa pidetään kriisirajalla nimenomaan peruspalvelut. Näin voidaan teeskennellä, että raha on loppu. Samaan aikaan rahaa kyllä löytyy puuhasteluhankkeisiin, toissijaisiin palveluihin ja turskeaan hallintokoneistoon. Olen nyt varmaan Setsuanin paha ihminen, mutta minun mielestäni raha ei voi olla loppu yhdessäkään kunnassa, joka kykenee tuottamaan muitakin kuin lakisääteisiä peruspalveluja. Voi olla poliittisesti ikävää ajaa alas esimerkiksi kaupunginteatteri ja -orkesteri, mutta jos rahaa ei peruspalveluihin muuten riitä, näin kuuluu tehdä.

Nyt ei pidä sortua äyskäröimään lisää rahaa julkiselle sektorille vaan miettiä, miten yksityinen sektori saataisiin kuluttamaan ja ennen kaikkea investoimaan. Siihen ei auta mitään se, että museoidaan kuntasektorin koko ja rakenne nykyiseksi. Kuntien johdosta pitää luutia marisijat luiskaan ja palkata tilalle saneeraajia jos ei muuten pärjätä. Saneeraajia kyllä löytyy eläkkeelle jääneistä yrityspomoista aivan varmasti, ja jos eläke-edut ovat jo valmiiksi kunnossa, osa heistä voisi tarttua haasteeseen huomattavan vaatimatontakin korvausta vastaan, halusta vaikuttaa eikä halusta rahastaa.