Nettikeskustelun pullonhenki
02/11/11 17:23
Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja jatkaa pyhää sotaansa internettiä vastaan.
Asiahan ei ole uusi. Saman instanssin edellinen puheenjohtaja ehdotti pari vuotta sitten, että JSN:lle tai jollekin sitä lähellä olevalle uudelle taholle pitäisi antaa kenties jopa sakotusoikeus jos internetissä kirjoitetaan ikäviä asioita. Tämä ajatus katosi yllättävän nopeasti johonkin eikä siihen sen koommin palattu, mutta koska totuus ei pala tulessakaan, tässä tuo ehdotus vielä on.
Käsitellään Uimosen lausunnosta ensin sen kevyempi peräpää. Internettiä voi kuulemma - voi kauhistus sentään - käyttää jopa “värväyskanavana”. Kun jokainen Suomen puolue ja järjestöistäkin useimmat haalivat jäseniä nimenomaan internetissä näkyvällä esiintymisellä, väite on
tietysti sinänsä totta. Näyttämättä vain jää, miksi se on niin paha asia, että siitä pitää oikein erikseen mainita. Ilmeisesti tässä on takana joku sellainen asia, että on olemassa hyviä ja oikeamielisiä järjestöjä, joihin värvääminen on aivan ok, ja sitten on pahojen aatteiden kannattajia, joihin värvääminen ei enää olekaan ok.
Rikolliseen toimintaan värväämisessä ei ole mitään pullonhenkeä, on käytettävä kanava mikä vain. Mieleen tosin tulee, että harva rosvokopla ilmoittaa konnantöistään nettikeskusteluissa kutsuakseen apuvoimia paikalle. Mikäli tämä ajatus on oikea, silloin Uimonen ei tosiasiassa ole huolissaan värväämisestä rikolliseen toimintaan vaan värväämisestä väärien mielipiteiden pariin.
Tässä ollaan nyt sitten taas siinä pisteessä, johon päädymme niin kovin usein: joku näennäinen vapauksien puolustaja haluaa puolustaa vapautta kannattaa hänelle mieluisia asioita, mutta lähinnä vain niitä. Vallankahvan vinkkelistä ei ole eikä saa olla sellaista asiaa kuin väärä mielipide. Se, että jollain säännöstöllä rajoitettaisiin väärien mielipiteiden esittämistä netissä, edellyttäisi, että joku määrittelisi nämä väärät mielipiteet. Tässä törmätään lukuisiin juridisiin ongelmiin, jotka ovat näihin asioihin hiukankaan perehtyneille ilmeisiä. Lisäksi törmätään moraalisiin ongelmiin, jotka ovat aivan yhtä ilmeisiä. Jos taas ollaan pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan eikä pahemmin välitetä fasismin saappaan kopseesta, ei törmätä koskaan minkäänlaisiin ongelmiin, sillä hyvät ihmiset osaavat itsekseen erottaa hyvät asiat pahoista ja kyse onkin sen jälkeen yleisestä mielipiteestä, mikä on soopaa.
Uimosen nettikeskusteluissa on “mahdollisuus vahvistaa kapeakatseisia mielipiteitä”. Lisäksi niissä on mahdollisuus vahvistaa kaikenlaisia muita mielipiteitä tai kirjoitella vain niitänäitä ilman, että pahemmin propagoi minkään aatteen tai ajatusmaailman puolesta tai jotain toista vastaan. Tämä lausunto on samaa höttöä kuin tuo edellinenkin sisällöltään.
Meille tarjoillaan aksiooman kaltaisena asiana, että kapeakatseinen mielipide on paha ja että sellaisen vahvistaminen on paha myös. Mihin tämä aksiooma perustuu? Tässäkin lie implisiittisesti hyvää ja pahaa kapeakatseisuutta: jos säveltäjä keskittyy työhönsä täysin ja tuottaa satoja vuosia kestänyttä musiikkia, tämä nähdään hyvänä ja arvokkaana asiana. Tai jos yrityspomo tai tuotekehittäjä omistautuu 110-prosenttisesti johonkin asiaan, joka lopulta mullistaa maailman. Eivät tällaiset maailman huiput ja
nerot läheskään aina kovin laajakatseisia ole; heillä ei yksinkertaisesti riitä aika tai energia oman pääkiinnostusalan ulkopuolelle. Viihteen stereotyyppinen hajamielinen professori ei naurattaisi ketään, ellei tällaisia ihmisiä tosiasiassa olisi olemassa.
Tietenkään Uimonen ei tarkoita tällaista kapeakatseisuutta. Hänellä on oma käsityksensä siitä, mikä on pahaa kapeakatseisuutta, ja pullon henki liittyy nimenomaan näihin asioihin. Tällöin ollaan saman peruskysymyksen äärellä kuin edellisessäkin kohdassa: kun on hyvän puolella pahaa vastaan, ei ole minkäänlainen ongelma erottaa hyvää ja pahaa kapeakatseisuutta toisen sallien ja toisen kieltäen, sillä kaikki oikeamieliset ihmiset näkevät asiat samalla tavalla ja muista ei ole niin väliksi.
Uimonen tietysti edustaa lehdistöä, joka ei pidä siitä, että nykymaailmassa äänensä saa kuuluviin kuka hyvänsä eikä ainoastaan toimittajakuntaa asianmukaisesti voiteleva tai toimittajan arvomaailmaa hiveleviä ajatuksia suoltava.
Lehdistön edustaja katsoo edelleen, että laadukkaan, avarakatseisen ja monipuolisen tiedonvälityksen ja ajatuksenvaihdon tarjoaa parhaiten perinteinen, toimitettu ja kaupallinen media. Tämän ajatuksen todenperäisyyttä voi arvioida esimerkiksi tutkimalla julkisen sanan kautta levitettyjä ajatuksia rähmällään olleessa Suomessa. Taistolainen toimittajakunta oli pesiytynyt melkein joka paikkaan ja Kekkonen pelotteli päätoimittajat YYA-liturgian taakse. Lehdistö ei tässä maailman ajassa kyennyt astumaan kapeakatseisen karsinan ulkopuolelle tuomaan julkisuuteen niitä näkemyksiä, joita ei politiikan etulinjasta kuultu. Jos internet olisi ollut olemassa silloin eikä stalinistien kaappaama Reporadio näytellyt tiedonvälityksessä suurtakaan osaa, Suomen tie länsimaiseksi demokratiaksi läntisen Euroopan osana olisi ollut nopeampi ja vähemmän kivikkoinen. Emme lisäksi tänään potisi stalinismin ja idänsuhteiden henkistä krapulaa vaan Venäjä olisi yksi naapurimaa siinä kuin toinenkin.
Kun julkinen sana Suomessa on osoittautunut varsin epäluotettavaksi vallan vahtikoiraksi, on oikeastaan välttämätöntäkin, että sen rinnalla on todellinen vapaa tiedonvälitys. Toimitetulla tekstillä on edelleenkin paikkansa ja faktoja analysoiva tutkiva journalismi on nautinnollista luettavaa. Sellaista löytää harvoin Suomen tiedotusvälineistä, mutta BBC ja Times tuottavat sitä kyllä halukkaille aivan tarpeeksi. Viime päiviltä on mieleen jäänyt Suomesta herkullinen pläjäys, jossa YLE ruoti Kreikan rahatalouden historiaa. Juuri tällaisessa ammattitaitoinen ja asiastaan kiinnostunut toimittaja on parhaimmillaan, mielipiteiden suodattamisessa heillä ei suurempaa painoarvoa kuuluisi olla.
Eikä heillä enää olekaan.
Asiahan ei ole uusi. Saman instanssin edellinen puheenjohtaja ehdotti pari vuotta sitten, että JSN:lle tai jollekin sitä lähellä olevalle uudelle taholle pitäisi antaa kenties jopa sakotusoikeus jos internetissä kirjoitetaan ikäviä asioita. Tämä ajatus katosi yllättävän nopeasti johonkin eikä siihen sen koommin palattu, mutta koska totuus ei pala tulessakaan, tässä tuo ehdotus vielä on.
Käsitellään Uimosen lausunnosta ensin sen kevyempi peräpää. Internettiä voi kuulemma - voi kauhistus sentään - käyttää jopa “värväyskanavana”. Kun jokainen Suomen puolue ja järjestöistäkin useimmat haalivat jäseniä nimenomaan internetissä näkyvällä esiintymisellä, väite on
Rikolliseen toimintaan värväämisessä ei ole mitään pullonhenkeä, on käytettävä kanava mikä vain. Mieleen tosin tulee, että harva rosvokopla ilmoittaa konnantöistään nettikeskusteluissa kutsuakseen apuvoimia paikalle. Mikäli tämä ajatus on oikea, silloin Uimonen ei tosiasiassa ole huolissaan värväämisestä rikolliseen toimintaan vaan värväämisestä väärien mielipiteiden pariin.
Tässä ollaan nyt sitten taas siinä pisteessä, johon päädymme niin kovin usein: joku näennäinen vapauksien puolustaja haluaa puolustaa vapautta kannattaa hänelle mieluisia asioita, mutta lähinnä vain niitä. Vallankahvan vinkkelistä ei ole eikä saa olla sellaista asiaa kuin väärä mielipide. Se, että jollain säännöstöllä rajoitettaisiin väärien mielipiteiden esittämistä netissä, edellyttäisi, että joku määrittelisi nämä väärät mielipiteet. Tässä törmätään lukuisiin juridisiin ongelmiin, jotka ovat näihin asioihin hiukankaan perehtyneille ilmeisiä. Lisäksi törmätään moraalisiin ongelmiin, jotka ovat aivan yhtä ilmeisiä. Jos taas ollaan pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan eikä pahemmin välitetä fasismin saappaan kopseesta, ei törmätä koskaan minkäänlaisiin ongelmiin, sillä hyvät ihmiset osaavat itsekseen erottaa hyvät asiat pahoista ja kyse onkin sen jälkeen yleisestä mielipiteestä, mikä on soopaa.
Uimosen nettikeskusteluissa on “mahdollisuus vahvistaa kapeakatseisia mielipiteitä”. Lisäksi niissä on mahdollisuus vahvistaa kaikenlaisia muita mielipiteitä tai kirjoitella vain niitänäitä ilman, että pahemmin propagoi minkään aatteen tai ajatusmaailman puolesta tai jotain toista vastaan. Tämä lausunto on samaa höttöä kuin tuo edellinenkin sisällöltään.
Meille tarjoillaan aksiooman kaltaisena asiana, että kapeakatseinen mielipide on paha ja että sellaisen vahvistaminen on paha myös. Mihin tämä aksiooma perustuu? Tässäkin lie implisiittisesti hyvää ja pahaa kapeakatseisuutta: jos säveltäjä keskittyy työhönsä täysin ja tuottaa satoja vuosia kestänyttä musiikkia, tämä nähdään hyvänä ja arvokkaana asiana. Tai jos yrityspomo tai tuotekehittäjä omistautuu 110-prosenttisesti johonkin asiaan, joka lopulta mullistaa maailman. Eivät tällaiset maailman huiput ja
Tietenkään Uimonen ei tarkoita tällaista kapeakatseisuutta. Hänellä on oma käsityksensä siitä, mikä on pahaa kapeakatseisuutta, ja pullon henki liittyy nimenomaan näihin asioihin. Tällöin ollaan saman peruskysymyksen äärellä kuin edellisessäkin kohdassa: kun on hyvän puolella pahaa vastaan, ei ole minkäänlainen ongelma erottaa hyvää ja pahaa kapeakatseisuutta toisen sallien ja toisen kieltäen, sillä kaikki oikeamieliset ihmiset näkevät asiat samalla tavalla ja muista ei ole niin väliksi.
Uimonen tietysti edustaa lehdistöä, joka ei pidä siitä, että nykymaailmassa äänensä saa kuuluviin kuka hyvänsä eikä ainoastaan toimittajakuntaa asianmukaisesti voiteleva tai toimittajan arvomaailmaa hiveleviä ajatuksia suoltava.
Lehdistön edustaja katsoo edelleen, että laadukkaan, avarakatseisen ja monipuolisen tiedonvälityksen ja ajatuksenvaihdon tarjoaa parhaiten perinteinen, toimitettu ja kaupallinen media. Tämän ajatuksen todenperäisyyttä voi arvioida esimerkiksi tutkimalla julkisen sanan kautta levitettyjä ajatuksia rähmällään olleessa Suomessa. Taistolainen toimittajakunta oli pesiytynyt melkein joka paikkaan ja Kekkonen pelotteli päätoimittajat YYA-liturgian taakse. Lehdistö ei tässä maailman ajassa kyennyt astumaan kapeakatseisen karsinan ulkopuolelle tuomaan julkisuuteen niitä näkemyksiä, joita ei politiikan etulinjasta kuultu. Jos internet olisi ollut olemassa silloin eikä stalinistien kaappaama Reporadio näytellyt tiedonvälityksessä suurtakaan osaa, Suomen tie länsimaiseksi demokratiaksi läntisen Euroopan osana olisi ollut nopeampi ja vähemmän kivikkoinen. Emme lisäksi tänään potisi stalinismin ja idänsuhteiden henkistä krapulaa vaan Venäjä olisi yksi naapurimaa siinä kuin toinenkin.
Kun julkinen sana Suomessa on osoittautunut varsin epäluotettavaksi vallan vahtikoiraksi, on oikeastaan välttämätöntäkin, että sen rinnalla on todellinen vapaa tiedonvälitys. Toimitetulla tekstillä on edelleenkin paikkansa ja faktoja analysoiva tutkiva journalismi on nautinnollista luettavaa. Sellaista löytää harvoin Suomen tiedotusvälineistä, mutta BBC ja Times tuottavat sitä kyllä halukkaille aivan tarpeeksi. Viime päiviltä on mieleen jäänyt Suomesta herkullinen pläjäys, jossa YLE ruoti Kreikan rahatalouden historiaa. Juuri tällaisessa ammattitaitoinen ja asiastaan kiinnostunut toimittaja on parhaimmillaan, mielipiteiden suodattamisessa heillä ei suurempaa painoarvoa kuuluisi olla.
Eikä heillä enää olekaan.
Comments
Kaksikieliset koulut
01/11/11 11:53
Vuoden aikana vellonut kielipolitiikkakeskustelu näyttää hieman laantuneen, mutta nyt on heitetty pöytään ajatus kaksikielisistä kouluista. Vanhemmat kannattavat mutta on esitetty arveluja, että ruotsinkielisten lasten vanhemmat vastustavat. Tätä emme kuitenkaan varmasti tiedä.
Tällä hetkellä laki on siinä asennossa, että oletetaan, ettei suomen- ja ruotsinkielistä koulua voi perustaa. Muita kaksikielisiä kouluja kyllä voi ja niitä on perustettukin. Kun tämä tulkinta perustuu oletukseen, joku voisi ehkä virkansa puolesta hieman selvitellä asiaa.
Ruotsinkielisten kannalta ongelmana on tietysti se, että ruotsinkieliset lapset kyllä oppivat suomea, vaikka he käyvät täysin ruotsinkielisen koulun. Jälkimmäisessä kuitenkin välituntikieli on ruotsi, mikä tekee lopulta heidän ruotsin kielen taidoistaan paremmat kuin koulussa, jossa melko yksisuuntainen
opetus on ruotsiksi, mutta oppilaiden väliset keskustelut käytännössä suomeksi. Toisaalta ruotsinkielisten ja ruotsinkielisyyden kannalta sekin on ongelma, että suomenkieliset eivät enää juurikaan opi ruotsia.
Kasvukeskuksissa on vuosikymmeniä sitten tilanne muuttunut sellaiseksi, että palveluja saa ruotsiksi lähinnä hyvällä tuurilla. Siihen ei voi luottaa eikä suomea osaamaton käytännössä tule Helsingissä kovin hyvin toimeen. Palvelua kyllä saa, mutta englanniksi, minkä ruotsalaiset Suomessa käyvät bisnesmiehet ovat oppineet jo ajat sitten.
Ihmisten liikkuvuus on 50 vuodessa lisääntynyt huimasti. Ei vain Suomen sisällä vaan ympäri maailmaa. Englannista on tullut yleiskieli, joka on pakkokin ottaa käyttöön heti kun Suomesta poistutaan muualle paitsi Ruotsiin. Nuoret venäläiset, ainakin koulutetummat, puhuvat varsin hyvää englantia. Virossa kukaan ei enää katso Suomen tv:tä, joten nuoremmat virolaiset osaavat suomea yhtä hyvin tai huonosti kuin suomalaiset viroa. Kun vielä otetaan huomioon se, että myös ruotsalaiset puhuvat erinomaista englantia, ei satunnaiselle Ruotsissa kävijälle tai siellä bisnestä tekevälle synny kovin suurta motiivia opetella tuota kieltä.
Bisneskin on muuttunut. Laivanvarustamot ovat edelleen ruotsinkielistä bisnestä ja pari pienempää pankkia myös, mutta firmoja tulee, menee, ostetaan ja myydään. Kun nuoremmat perustavat firmoja, he hyödyntävät omia verkostojaan, joissa on molempia kieliä puhuvia ihmisiä ja todennäköisesti myös kumpaakin osaamattomia ulkomaanpellejä. Ei kukaan tee siellä numeroa kielikysymyksistä. Perustavista kokouksista nauretaan todennäköisesti ulos ihmiset, jotka ehdottavat, että firman paperit kirjoitettaisiin suomeksi tai ruotsiksi eikä englanniksi. Kun firmat tarvitsevat kaikenlaista osaamista ja enemmänkin kontakteja ja hyviä tyyppejä kuin keitä sattuu, en usko enää syntyvän firmoja, jotka jotenkin toimivat ruotsinkielisyyden (tai suomenkielisyyden) linnakkeina Vihollista vastaan.
Verkostot ovat monikielisiä eikä niissä enää jaksa kukaan pönkittää kielilinnakkeita. Tilanne oli toinen silloin kun firman perustaminen vaati pääomaa, joka saatiin joltain kielipoliittisesti valveutuneelta säätiöltä tai suvulta. Silloin saattoi olla hieman pakko, nyt ei enää ole. Käytäntö osoittaa, etteivät nykyiset parikymppiset ja hieman vanhemmat jaksa juurikaan kielipolitikoida käytännön elämässään. Kun taas firmat ryhtyvät tekemään yhteistyötä ulkomailla, harva viitsii maailmaa valloittaessaan rajoittaa elämäänsä vain pohjoismaihin. Jos suomalainen tai ruotsalainen firma ostaa jonkun firman toiselta kielialueelta, yhteisyrityksen kieleksi tulee lähes aina englanti sekä käytännön että tulevan kasvun vuoksi.
Kun ruotsia puhuvia on niinkin vähän, on melko ilmeistä, että ruotsinkielisyys on ahdingossa. Edellä kuvatuista syistä pallo ei kuitenkaan ole enää ruotsinkielisten käsissä. Ruotsin kielen kohtalo Suomessa ei riipu niinkään siitä, mitä kielivähemmistömme tekee vaan siitä, mitä valtaenemmistö tekee. Jos valtaenemmistö viittaa ruotsin kielelle kintaallaan jatkossakin eikä ole kykenevää tai halukasta tuottamaan kulttuuria tai mitään muutakaan ruotsin kielellä, ruotsinkieliset assimiloituvat muutamassa sukupolvessa Manner-Suomessa valtaväestöön.
Toistaiseksi kaikki yritykset motivoida suomenkielisiä tekemään mitään ruotsiksi tai edes opettelemaan kieltä tyydyttävälle tasolle, tuntuvat epäonnistuneen. Tässä asiassa ei kannata syyttää nuoria tai vähän vanhempiakaan, sillä yritykset ovat olleet jotakin
naurettavan ja säälittävän rajamaastosta. Niissä keskeistä on valheiden vyyhti siitä, että ruotsin kieli olisi jotenkin hirvittävän hyödyllinen asia joko kansainvälisyyden tai muiden kielten opettelemisen kannalta. Kumpikin aspekti on soopaa.
Ruotsin kieli ei ole erityisen hyödyllinen asia miltään kantilta. Tietysti kaikki kielitaitoon hyödyllistä itsessään, mutta ei ruotsin kieli ole kielten joukossa erityisen tärkeä juttu, sillä kaikissa arkisissa yhteyksissä ilman suurempaa tarvetta perehtyä syvästi takana olevaan kulttuuriin (joka tässä tapauksessa on hieman epäselvä asia muutenkin) ruotsin kielen voi korvata vaivatta englannilla Ruotsissa tai suomella Suomessa. Muiden kielten opettelemisen kannalta ruotsi ei ole erityisen hyödyllinen juttu, sillä se on yksi pussinperäkieli. Siinä, missä englannin kielessä on hirvittävä määrä sanastoa kaikista maailman kielistä, muunmuassa skandinaavisten kielten muinaisista versioista, ruotsin kielessä paljon vähemmän. Muiden kielten opettelemisen argumentin kannalta erityisen outoa on se, että suomenkieliset ovat oppineet englantia jo jonkun verran ennen kuin edes koskevat koko kieleen, eikä näytä kovin huonosti sujuvan.
Koko “valistus” asiassa lähtee siitä, että yritetään uskotella kielen olevan hyödyllinen. Eivät lapset ja nuoret ole niin tyhmiä, etteivät näkisi tällaisten valheiden lävitse. Valehtelu ei muutenkaan ole erityisen hyvä tapa vakuuttaa ketään oikein mistään. Miksi sitä kuitenkin tässä asiassa harrastetaan? Arvata voisin mutta olkoon nyt. Kun kerran tämä tekaistu hyödyllisyysaspekti ei pure, miksi ei lähestyttäisi asiaa jotain muuta kautta? Esimerkiksi helppouden kautta. Tai sitten jostain puhtaasti imagollisesta lähtökohdasta?
Jos ei edes haluta valistaa, ajatus kaksikielisestä koulusta ja kaksikielisestä opetuksesta ei ole aivan huono. Lapset oppivat kieliä nopeasti ilman, että kukaan niitä heille opettaa. Tämä toimii nyt niin, että ruotsinkieliset oppivat suomen, mutta toisin päin ei juuri mitään tapahdu.
Kaksikielisessä opetuksessa kuitenkin on oleellista se, että oppilaiden joukossa on molempia kieliä puhuvia suunnilleen yhtä paljon. Jos koulun oppilaat ovat suomenkielisiä ja vain opetus on ruotsiksi, mitään hyötyjä ei saavuteta. Tässä mielessä on oleellista se, olisivatko ruotsinkieliset valmiita laittamaan lapsiaan näihin kouluihin vai eivät. Jos eivät, ajatus kannattaa haudata.
Aivan kunniakas vaihtoehto nimittäin on myös se, ettei tehdä mitään. Se johtaa väistämättä ruotsin kielen katoamiseen Manner-Suomesta, mutta emme me sitä ole näkemässä eivätkä meidän lapsemmekaan. Se tapahtuu pikku hiljaa eikä siihen liity erityisen suurta dramatiikkaa.
Tällä hetkellä laki on siinä asennossa, että oletetaan, ettei suomen- ja ruotsinkielistä koulua voi perustaa. Muita kaksikielisiä kouluja kyllä voi ja niitä on perustettukin. Kun tämä tulkinta perustuu oletukseen, joku voisi ehkä virkansa puolesta hieman selvitellä asiaa.
Ruotsinkielisten kannalta ongelmana on tietysti se, että ruotsinkieliset lapset kyllä oppivat suomea, vaikka he käyvät täysin ruotsinkielisen koulun. Jälkimmäisessä kuitenkin välituntikieli on ruotsi, mikä tekee lopulta heidän ruotsin kielen taidoistaan paremmat kuin koulussa, jossa melko yksisuuntainen
Kasvukeskuksissa on vuosikymmeniä sitten tilanne muuttunut sellaiseksi, että palveluja saa ruotsiksi lähinnä hyvällä tuurilla. Siihen ei voi luottaa eikä suomea osaamaton käytännössä tule Helsingissä kovin hyvin toimeen. Palvelua kyllä saa, mutta englanniksi, minkä ruotsalaiset Suomessa käyvät bisnesmiehet ovat oppineet jo ajat sitten.
Ihmisten liikkuvuus on 50 vuodessa lisääntynyt huimasti. Ei vain Suomen sisällä vaan ympäri maailmaa. Englannista on tullut yleiskieli, joka on pakkokin ottaa käyttöön heti kun Suomesta poistutaan muualle paitsi Ruotsiin. Nuoret venäläiset, ainakin koulutetummat, puhuvat varsin hyvää englantia. Virossa kukaan ei enää katso Suomen tv:tä, joten nuoremmat virolaiset osaavat suomea yhtä hyvin tai huonosti kuin suomalaiset viroa. Kun vielä otetaan huomioon se, että myös ruotsalaiset puhuvat erinomaista englantia, ei satunnaiselle Ruotsissa kävijälle tai siellä bisnestä tekevälle synny kovin suurta motiivia opetella tuota kieltä.
Bisneskin on muuttunut. Laivanvarustamot ovat edelleen ruotsinkielistä bisnestä ja pari pienempää pankkia myös, mutta firmoja tulee, menee, ostetaan ja myydään. Kun nuoremmat perustavat firmoja, he hyödyntävät omia verkostojaan, joissa on molempia kieliä puhuvia ihmisiä ja todennäköisesti myös kumpaakin osaamattomia ulkomaanpellejä. Ei kukaan tee siellä numeroa kielikysymyksistä. Perustavista kokouksista nauretaan todennäköisesti ulos ihmiset, jotka ehdottavat, että firman paperit kirjoitettaisiin suomeksi tai ruotsiksi eikä englanniksi. Kun firmat tarvitsevat kaikenlaista osaamista ja enemmänkin kontakteja ja hyviä tyyppejä kuin keitä sattuu, en usko enää syntyvän firmoja, jotka jotenkin toimivat ruotsinkielisyyden (tai suomenkielisyyden) linnakkeina Vihollista vastaan.
Verkostot ovat monikielisiä eikä niissä enää jaksa kukaan pönkittää kielilinnakkeita. Tilanne oli toinen silloin kun firman perustaminen vaati pääomaa, joka saatiin joltain kielipoliittisesti valveutuneelta säätiöltä tai suvulta. Silloin saattoi olla hieman pakko, nyt ei enää ole. Käytäntö osoittaa, etteivät nykyiset parikymppiset ja hieman vanhemmat jaksa juurikaan kielipolitikoida käytännön elämässään. Kun taas firmat ryhtyvät tekemään yhteistyötä ulkomailla, harva viitsii maailmaa valloittaessaan rajoittaa elämäänsä vain pohjoismaihin. Jos suomalainen tai ruotsalainen firma ostaa jonkun firman toiselta kielialueelta, yhteisyrityksen kieleksi tulee lähes aina englanti sekä käytännön että tulevan kasvun vuoksi.
Kun ruotsia puhuvia on niinkin vähän, on melko ilmeistä, että ruotsinkielisyys on ahdingossa. Edellä kuvatuista syistä pallo ei kuitenkaan ole enää ruotsinkielisten käsissä. Ruotsin kielen kohtalo Suomessa ei riipu niinkään siitä, mitä kielivähemmistömme tekee vaan siitä, mitä valtaenemmistö tekee. Jos valtaenemmistö viittaa ruotsin kielelle kintaallaan jatkossakin eikä ole kykenevää tai halukasta tuottamaan kulttuuria tai mitään muutakaan ruotsin kielellä, ruotsinkieliset assimiloituvat muutamassa sukupolvessa Manner-Suomessa valtaväestöön.
Toistaiseksi kaikki yritykset motivoida suomenkielisiä tekemään mitään ruotsiksi tai edes opettelemaan kieltä tyydyttävälle tasolle, tuntuvat epäonnistuneen. Tässä asiassa ei kannata syyttää nuoria tai vähän vanhempiakaan, sillä yritykset ovat olleet jotakin
Ruotsin kieli ei ole erityisen hyödyllinen asia miltään kantilta. Tietysti kaikki kielitaitoon hyödyllistä itsessään, mutta ei ruotsin kieli ole kielten joukossa erityisen tärkeä juttu, sillä kaikissa arkisissa yhteyksissä ilman suurempaa tarvetta perehtyä syvästi takana olevaan kulttuuriin (joka tässä tapauksessa on hieman epäselvä asia muutenkin) ruotsin kielen voi korvata vaivatta englannilla Ruotsissa tai suomella Suomessa. Muiden kielten opettelemisen kannalta ruotsi ei ole erityisen hyödyllinen juttu, sillä se on yksi pussinperäkieli. Siinä, missä englannin kielessä on hirvittävä määrä sanastoa kaikista maailman kielistä, muunmuassa skandinaavisten kielten muinaisista versioista, ruotsin kielessä paljon vähemmän. Muiden kielten opettelemisen argumentin kannalta erityisen outoa on se, että suomenkieliset ovat oppineet englantia jo jonkun verran ennen kuin edes koskevat koko kieleen, eikä näytä kovin huonosti sujuvan.
Koko “valistus” asiassa lähtee siitä, että yritetään uskotella kielen olevan hyödyllinen. Eivät lapset ja nuoret ole niin tyhmiä, etteivät näkisi tällaisten valheiden lävitse. Valehtelu ei muutenkaan ole erityisen hyvä tapa vakuuttaa ketään oikein mistään. Miksi sitä kuitenkin tässä asiassa harrastetaan? Arvata voisin mutta olkoon nyt. Kun kerran tämä tekaistu hyödyllisyysaspekti ei pure, miksi ei lähestyttäisi asiaa jotain muuta kautta? Esimerkiksi helppouden kautta. Tai sitten jostain puhtaasti imagollisesta lähtökohdasta?
Jos ei edes haluta valistaa, ajatus kaksikielisestä koulusta ja kaksikielisestä opetuksesta ei ole aivan huono. Lapset oppivat kieliä nopeasti ilman, että kukaan niitä heille opettaa. Tämä toimii nyt niin, että ruotsinkieliset oppivat suomen, mutta toisin päin ei juuri mitään tapahdu.
Kaksikielisessä opetuksessa kuitenkin on oleellista se, että oppilaiden joukossa on molempia kieliä puhuvia suunnilleen yhtä paljon. Jos koulun oppilaat ovat suomenkielisiä ja vain opetus on ruotsiksi, mitään hyötyjä ei saavuteta. Tässä mielessä on oleellista se, olisivatko ruotsinkieliset valmiita laittamaan lapsiaan näihin kouluihin vai eivät. Jos eivät, ajatus kannattaa haudata.
Aivan kunniakas vaihtoehto nimittäin on myös se, ettei tehdä mitään. Se johtaa väistämättä ruotsin kielen katoamiseen Manner-Suomesta, mutta emme me sitä ole näkemässä eivätkä meidän lapsemmekaan. Se tapahtuu pikku hiljaa eikä siihen liity erityisen suurta dramatiikkaa.
Naisten palkanmaksu loppuu
26/10/11 10:58
Lehdet ovat uutisoineet tänään näyttävästi, että jonkun laskentakaavan mukaan naisten palkanmaksu loppuvuodeksi tyssää tähän. Laskelmaan lienee päädytty vertaamalla naisten keskipalkkaa miesten keskipalkkaan ja laskemalla tästä jotakin prosentteja.
Palkkatasa-arvo on siis jälleen esillä. Hallitusohjelmassa on tavoite pienentää sitä 15 prosenttiin
hallituskaudella. Jotkut vaativat rivakampia toimia. Jotkut eivät tarvitse mielestään mitään toimenpiteitä. Asia on tämänkin blogin kestoaiheita, palaan asiaan jo kolmatta tai neljättä kertaa, suunnilleen samaa toistaen.
Ennen kuin päätetään mitään asiaan liittyvää, on määriteltävä, mistä ylipäätään on kysymys. Tässä pohjatyössä tai enemmänkin sen puutteessa on ongelma, on sitten kyse uutisesta, propagandasta tai hallitusohjelmasta. Kun ei erityisemmin määritellä ja kuvata ongelmaa, ajaudutaan suohon. Hallitusohjelman tasolla tämä johtaa siihen, että kukaan ei tee millekään mitään, sillä olemattomista lähtötiedoista on mahdotonta johtaa mitään järkevää ohjelmaa. Joku valistuskampanja ehkä järjestetään näön vuoksi. Uutisointi ja propaganda puolestaan purevat huonosti, sillä ne perustuvat useimmiten numeroihin, jotka eivät perustu todellisuuteen. Kun lähtötiedoissa on virhe, propaganda ja valistus eivät oikein ota tarttuakseen, sillä ihmiset näkevät päällimmäisenä vain valheen.
Valheen erottamista totuudesta ei varsinaisesti auta se, että tätä asiaa käytetään sumeilematta propagandan välineenä myös esimerkiksi palkkaneuvotteluissa kun yritetään perustella, miksi omille pitää saada suuret palkankorotukset. Tämä on puhdasoppista propagandasotaa, jossa totuus ei ole erityisen keskeisessä roolissa, mutta se saa runsaasti palstatilaa työriitojen aikaan ja rivi-ihmiset ovat syystäkin hieman hämmentyneitä.
Yksinkertaisesti ja ensimmäisenä kyse on siitä, onko tavoitteena se, että naisten ja miesten keskipalkka on sama vai se, että samasta työstä maksetaan samaa palkkaa. Riippuen siitä, kumpaa näistä tavoitellaan, keinot ovat aivan täydellisen erilaisia. Minun mielestäni kyse on vain ja ainoastaan jälkimmäisestä asiasta.
Jos tavoitellaan sitä, että naisten ja miesten keskipalkka on sama, on kyse enemmänkin koulutuksen ja uravalinnan piirissä olevista keinoista. Kun kerran kirjastonhoitajalle maksetaan vähemmän kuin IT-hikinörtille, on tavoiteltava sitä, että sekä IT-hikinörteistä että kirjastonhoitajista on riittävällä tarkkuudella puolet miehiä ja puolet naisia. Minä en tiedä, miten tähän päästäisiin ilman komentotalouden keinoja, mutta jollain muulla voi olla parempia ideoita joko keppi- tai porkkanamuotoisina.
Jos valitaan tavoitteeksi tämä, silloin kyse ei oleellisesti ole työmarkkina-asiasta ja työmarkkinaosapuolten pitäisi pysyä poissa kommentoimasta koko asiaa. Nuorison aivopeseminen siten, että ammatinvalinta on täysin sukupuoliriippumatonta, saattaa kuitenkin olla varsin haasteellista ilman, että ryhdytään käyttämään keinoja, joita emme pidä enää sopivina. Samaten kyse ei ole varsinaisesti tasa-arvoasiasta, joten myös tasa-arvoväen, naisasialiikkeen ja muiden vastaavien pitäisi pysyä poissa tätä asiaa mestaroimasta.
Oma näkemykseni on se, että palkkaerosta on kyse tilanteessa, jossa samasta työstä ei makseta samaa palkkaa tai jollain näennäisellä tempulla (myyntidroidien nimittäminen myyntijohtajiksi versus myyntiassistenteiksi vaikka toimenkuva on täysin sama) luodaan kuvitteellinen peruste erilaiselle palkkaukselle.
Kun keskitytään vain ja ainoastaan tähän, palkkaero ei ole 18%. Se on olemassa, mutta se on paljon vähemmän. Tämä palkkaero on työmarkkinakysymys ja tasa-arvokysymys ja tässä keskustelussa työmarkkinajärjestöjen, tasa-arvoväen ja naisasialiikkeen kontribuutio on arvokas.
Kuten ylempänä kirjoitin, poskelleen mennään siinä, että tätä selittämätöntä palkkaeroa käytetään keppihevosena palkankorotusvaatimuksille naisvaltaisilla aloilla. Kun halutaan lisää liksaa, on pakko näyttää suuria epäkohtanumeroita. Tällöin siis aivan tarkoituksellisesti sotketaan eri ammattien eri palkkauksesta johtuva syrjimätön palkkaero syrjivään eripalkkaisuuteen ja teeskennellään, että syrjintä on aivan kohtuuttoman räikeää. Muistelen jossain lasketun tuota selittämätöntä palkkaeroa ja se olisi kolmen prosentin luokkaa, mutta tämä on vankkaa mutua eikä minulla ole sille lähdettä.
Meidän on oikeastaan pakko hyväksyä se, että eri ammateissa ja eri työpaikoissa maksetaan eri palkkoja huolimatta siitä, että useimmat alat ovat joko miesvaltaisia tai naisvaltaisia. Palkkahan on yksinkertaistettuna matalin summa, jolla saadaan työ teetettyä. Jos insinööreistä on pulaa ja kirjastonhoitajista ei ole, on melko selvää, että insinööreille maksetaan enemmän. Samaten voidaan ajatella työnantajan vinkkelistä niin, että joillekin avainhenkilöille kannattaa maksaa enemmän kuin absoluuttisen minimin verran, sillä väen liiallinen vaihtuvuus on huono juttu bisnesten kannalta. Jos taas bisnestä ei ole ensinkään (=julkinen sektori) tai vaihtuvuudella ei ole väliä, voidaan aivan hyvin maksaa niin vähän kuin pystytään. Tämäkin kääntää vaakakuppia insinöörin eikä kirjastonhoitajan eduksi.
Jäljelle jäävä selittämätön palkkaero on kuitenkin syrjivä ja todellinen ongelma. Se, että sen suuruus ilmoitetaan propagandassa väärin, ei poista ongelmaa. Vääriin lukuihin takertuminen on typerää, sillä se herättää turhanaikaista vastarintaa, mutta järkevien ihmisten on kyettävä näkemään tämän lävitse ja korjaamaan asiaa siitä huolimatta, että sen korjaamista vaativat tahot käytttäytyvät aasimaisesti.
Tämän palkkaeron poistaminen ei ole täysin mahdoton tehtävä jos sitä vain ryhdytään poistamaan. Ei tarvita pahemmin aivopesua eikä mitään muutakaan epämiellyttävää. Hyvää tahtoa tarvitaan ja hieman lisää tietoa.
Alkuun voisimme ottaa käyttöön Britanniassa siellä täällä käytössä
olevan keinon: kun firma palkkaa uuden työntekijän, siitä tiedotetaan kaikille työntekijöille ja kerrotaan henkilön toimenkuva ja palkka. Tällöin palkkaeron syntyminen tässä kohtaa on helpompi paljastaa.
Vaikeampi osa yhtälöä on se, että omien kokemusteni mukaan miehet ja naiset vaativat eri määrän lisää liksaa. Miehet vaativat 10% palkankorotuksia, naiset noin puolet tästä. Esimies voi tietysti antaa kaikille 5% ja ongelmaa ei synny, mutta useimmat antavat kaikille puolet siitä, mitä pyydetään. Tällöin syntyy palkkaeroa, joka hiipii vuosi vuodelta ylöspäin.
Tähän auttaisi kaikkien palkankorotustenkin julkisuus tai palkkatietojen julkisuus yleisesti, mutta vastarinta on suurta ja osin myös perusteltua. Jos palkat ja palkankorotukset ovat julkisia, käytännössä syntyy vain samanpalkkaisuus, sillä kukaan pomo ei viitsi käyttää aikaansa jatkuviin keskusteluihin siitä, miksi joku tienaa enemmän kuin toinen. Tosiasiassa työläiset eivät ole työnantajalle yhtä arvokkaita ja tällä eriarvoisuudella on vaikutus siihen, mitä työntekijöille maksetaan. Tällä puolestaan on jonkunlainen jalostava vaikutus, sillä huonosti työpaikassa X pärjäävien kannattaa ehkä vaihtaa firmaa, jos he pärjäisivät siellä paremmin. Jos kaikille vain päädytään maksamaan samaa palkkaa, tämä prosessi saattaa mennä rikki ja jumittaa vääriä ihmisiä vääriin firmoihin aivan turhaan, tuottaen talouteen tyhjäkäyntiä.
Hyvä puoli asiassa on se, että sitä voisi aivan hyvin kokeilla jossakin. Voisi esimerkiksi sopia jonkun maantieteellisen alueen, jossa palkkojen täyttä julkisuutta kokeiltaisiin. Samalla pitäisi sopia siitä, että kokeilun aikana alueen työnantajia ei syytetä tasa-arvorötöksistä jos asiat tulevat kokeilun loppua kohti kuntoon. Muutaman vuoden kokeilu paljastaisi, poistaisiko pelkkä julkisuus palkkaeron ja rikkoisiko se muuten jotain työmarkkinoilla.
Tai sitten voisi tehdä vielä radikaalimman tempun ja valtio voisi työnantajana ottaa itse tämän julkisuuden käyttöön.
Palkkatasa-arvo on siis jälleen esillä. Hallitusohjelmassa on tavoite pienentää sitä 15 prosenttiin
Ennen kuin päätetään mitään asiaan liittyvää, on määriteltävä, mistä ylipäätään on kysymys. Tässä pohjatyössä tai enemmänkin sen puutteessa on ongelma, on sitten kyse uutisesta, propagandasta tai hallitusohjelmasta. Kun ei erityisemmin määritellä ja kuvata ongelmaa, ajaudutaan suohon. Hallitusohjelman tasolla tämä johtaa siihen, että kukaan ei tee millekään mitään, sillä olemattomista lähtötiedoista on mahdotonta johtaa mitään järkevää ohjelmaa. Joku valistuskampanja ehkä järjestetään näön vuoksi. Uutisointi ja propaganda puolestaan purevat huonosti, sillä ne perustuvat useimmiten numeroihin, jotka eivät perustu todellisuuteen. Kun lähtötiedoissa on virhe, propaganda ja valistus eivät oikein ota tarttuakseen, sillä ihmiset näkevät päällimmäisenä vain valheen.
Valheen erottamista totuudesta ei varsinaisesti auta se, että tätä asiaa käytetään sumeilematta propagandan välineenä myös esimerkiksi palkkaneuvotteluissa kun yritetään perustella, miksi omille pitää saada suuret palkankorotukset. Tämä on puhdasoppista propagandasotaa, jossa totuus ei ole erityisen keskeisessä roolissa, mutta se saa runsaasti palstatilaa työriitojen aikaan ja rivi-ihmiset ovat syystäkin hieman hämmentyneitä.
Yksinkertaisesti ja ensimmäisenä kyse on siitä, onko tavoitteena se, että naisten ja miesten keskipalkka on sama vai se, että samasta työstä maksetaan samaa palkkaa. Riippuen siitä, kumpaa näistä tavoitellaan, keinot ovat aivan täydellisen erilaisia. Minun mielestäni kyse on vain ja ainoastaan jälkimmäisestä asiasta.
Jos tavoitellaan sitä, että naisten ja miesten keskipalkka on sama, on kyse enemmänkin koulutuksen ja uravalinnan piirissä olevista keinoista. Kun kerran kirjastonhoitajalle maksetaan vähemmän kuin IT-hikinörtille, on tavoiteltava sitä, että sekä IT-hikinörteistä että kirjastonhoitajista on riittävällä tarkkuudella puolet miehiä ja puolet naisia. Minä en tiedä, miten tähän päästäisiin ilman komentotalouden keinoja, mutta jollain muulla voi olla parempia ideoita joko keppi- tai porkkanamuotoisina.
Jos valitaan tavoitteeksi tämä, silloin kyse ei oleellisesti ole työmarkkina-asiasta ja työmarkkinaosapuolten pitäisi pysyä poissa kommentoimasta koko asiaa. Nuorison aivopeseminen siten, että ammatinvalinta on täysin sukupuoliriippumatonta, saattaa kuitenkin olla varsin haasteellista ilman, että ryhdytään käyttämään keinoja, joita emme pidä enää sopivina. Samaten kyse ei ole varsinaisesti tasa-arvoasiasta, joten myös tasa-arvoväen, naisasialiikkeen ja muiden vastaavien pitäisi pysyä poissa tätä asiaa mestaroimasta.
Oma näkemykseni on se, että palkkaerosta on kyse tilanteessa, jossa samasta työstä ei makseta samaa palkkaa tai jollain näennäisellä tempulla (myyntidroidien nimittäminen myyntijohtajiksi versus myyntiassistenteiksi vaikka toimenkuva on täysin sama) luodaan kuvitteellinen peruste erilaiselle palkkaukselle.
Kuten ylempänä kirjoitin, poskelleen mennään siinä, että tätä selittämätöntä palkkaeroa käytetään keppihevosena palkankorotusvaatimuksille naisvaltaisilla aloilla. Kun halutaan lisää liksaa, on pakko näyttää suuria epäkohtanumeroita. Tällöin siis aivan tarkoituksellisesti sotketaan eri ammattien eri palkkauksesta johtuva syrjimätön palkkaero syrjivään eripalkkaisuuteen ja teeskennellään, että syrjintä on aivan kohtuuttoman räikeää. Muistelen jossain lasketun tuota selittämätöntä palkkaeroa ja se olisi kolmen prosentin luokkaa, mutta tämä on vankkaa mutua eikä minulla ole sille lähdettä.
Meidän on oikeastaan pakko hyväksyä se, että eri ammateissa ja eri työpaikoissa maksetaan eri palkkoja huolimatta siitä, että useimmat alat ovat joko miesvaltaisia tai naisvaltaisia. Palkkahan on yksinkertaistettuna matalin summa, jolla saadaan työ teetettyä. Jos insinööreistä on pulaa ja kirjastonhoitajista ei ole, on melko selvää, että insinööreille maksetaan enemmän. Samaten voidaan ajatella työnantajan vinkkelistä niin, että joillekin avainhenkilöille kannattaa maksaa enemmän kuin absoluuttisen minimin verran, sillä väen liiallinen vaihtuvuus on huono juttu bisnesten kannalta. Jos taas bisnestä ei ole ensinkään (=julkinen sektori) tai vaihtuvuudella ei ole väliä, voidaan aivan hyvin maksaa niin vähän kuin pystytään. Tämäkin kääntää vaakakuppia insinöörin eikä kirjastonhoitajan eduksi.
Jäljelle jäävä selittämätön palkkaero on kuitenkin syrjivä ja todellinen ongelma. Se, että sen suuruus ilmoitetaan propagandassa väärin, ei poista ongelmaa. Vääriin lukuihin takertuminen on typerää, sillä se herättää turhanaikaista vastarintaa, mutta järkevien ihmisten on kyettävä näkemään tämän lävitse ja korjaamaan asiaa siitä huolimatta, että sen korjaamista vaativat tahot käytttäytyvät aasimaisesti.
Tämän palkkaeron poistaminen ei ole täysin mahdoton tehtävä jos sitä vain ryhdytään poistamaan. Ei tarvita pahemmin aivopesua eikä mitään muutakaan epämiellyttävää. Hyvää tahtoa tarvitaan ja hieman lisää tietoa.
Alkuun voisimme ottaa käyttöön Britanniassa siellä täällä käytössä
Vaikeampi osa yhtälöä on se, että omien kokemusteni mukaan miehet ja naiset vaativat eri määrän lisää liksaa. Miehet vaativat 10% palkankorotuksia, naiset noin puolet tästä. Esimies voi tietysti antaa kaikille 5% ja ongelmaa ei synny, mutta useimmat antavat kaikille puolet siitä, mitä pyydetään. Tällöin syntyy palkkaeroa, joka hiipii vuosi vuodelta ylöspäin.
Tähän auttaisi kaikkien palkankorotustenkin julkisuus tai palkkatietojen julkisuus yleisesti, mutta vastarinta on suurta ja osin myös perusteltua. Jos palkat ja palkankorotukset ovat julkisia, käytännössä syntyy vain samanpalkkaisuus, sillä kukaan pomo ei viitsi käyttää aikaansa jatkuviin keskusteluihin siitä, miksi joku tienaa enemmän kuin toinen. Tosiasiassa työläiset eivät ole työnantajalle yhtä arvokkaita ja tällä eriarvoisuudella on vaikutus siihen, mitä työntekijöille maksetaan. Tällä puolestaan on jonkunlainen jalostava vaikutus, sillä huonosti työpaikassa X pärjäävien kannattaa ehkä vaihtaa firmaa, jos he pärjäisivät siellä paremmin. Jos kaikille vain päädytään maksamaan samaa palkkaa, tämä prosessi saattaa mennä rikki ja jumittaa vääriä ihmisiä vääriin firmoihin aivan turhaan, tuottaen talouteen tyhjäkäyntiä.
Hyvä puoli asiassa on se, että sitä voisi aivan hyvin kokeilla jossakin. Voisi esimerkiksi sopia jonkun maantieteellisen alueen, jossa palkkojen täyttä julkisuutta kokeiltaisiin. Samalla pitäisi sopia siitä, että kokeilun aikana alueen työnantajia ei syytetä tasa-arvorötöksistä jos asiat tulevat kokeilun loppua kohti kuntoon. Muutaman vuoden kokeilu paljastaisi, poistaisiko pelkkä julkisuus palkkaeron ja rikkoisiko se muuten jotain työmarkkinoilla.
Tai sitten voisi tehdä vielä radikaalimman tempun ja valtio voisi työnantajana ottaa itse tämän julkisuuden käyttöön.
Metallin lakosta ja ostovoimasta
21/10/11 11:00
Metalliliitto ja joku muu aloittivat lakon, vaikka juuri oli saatu sovittua jonkunlainen puitesopimus.
Normaalia lakkopropagandaa on se, että työnantajat laskevat valtaisia tappioita ja imagonmenetyksiä toimitusvarmuudessa ja tappioita sitä kautta seuraavan 42 vuoden ajallakin. Varastot ulkomailla ovat kuitenkin täynnä ja sieltä myydään kuten ennenkin. Toisaalta nyt on lama ja asiakkaita ei muutenkaan ole aivan mahdottomia
määriä. Lisäksi asiakkaat ovat kustannustietoisempia, eli jos on tehty hyvä diili suomalaisen firman kanssa, siitä pidetään kiinni, eikä mennä kalliimmalla kilpailijalle kovin helposti. Lisäksi metalliteollisuus tuottaa paljon tilaustuotteita, joissa valmis tuote on räätälöity asiakkaalle. Uuden toimittajan kanssa pitäisi aloittaa projekti alusta, joten parin viikon lakko on tämän rinnalla hyttysen surinaa.
Mutta itse lakkoon.
Neuvottelutaktiikka näyttää jonkun verran muuttuneen. Oli odotettua, että työntekijät hylkäävät sovintoesityksen. Työnantajat panttasivat kantaansa kunnes työntekijät olivat sopimuksen hylänneet, ja hylkäsivät sen sitten itsekin. Aikaisemminhan on neuvoteltu yleensä niin, että toinen osapuoli, useimmiten työntekijät mutta ei aina, hylkää sovintoesityksen ja vastapuoli sen hyväksyy. Sen jälkeen alkaa kameroiden edessä propaganda, jossa sopimuksen hyväksynyt osapuoli syyttää vastapuolta kohtuuttomuudesta ja kertoo itse olevansa hyvällä asialla.
Nyt tehtiin toisin. Kun molemmat ovat hylänneet sovintoesityksen, ei synny mitään kiinnekohtaa, josta ruvetaan viilaamaan parempaa. Jos työnantaja hyväksyy ja työntekijä ei, ratkaisuksi käytännössä muodostuu aina tarjottua parempi ratkaisu. Nyt kun kumpikaan osapuoli ei ole ratkaisua hyväksynyt, ei voida lähteä parantamaan mistään vaan käytännössä ratkaisu lie sellainen, joka heikentää jotakin ja parantaa jotakin alkuperäiseen ratkaisuun verrattuna. Minäkin neuvottelisin juuri näin enkä paljastaisi korttejani siltä osin, minkä nyt ainakin suostun joka asiassa hyväksymään, mutta tämä todennäköisesti hieman pidentää lakkoja. Mikä voi olla hyväkin asia, lakkoilun yksi funktio on päästää höyryjä hieman kattilasta.
Lisäksi nykyään työehtosopimukset eivät enää ole sellaisia, joissa on vain yksi akseli ja yksi suunta. Suljetun talouden aikanahan ainoa oleellinen kysymys oli palkka ja sen kuului kasvaa. Nyt on kaikenlaisia muitakin parametreja, ja työnantaja on toisinaan vaatinut myös heikennyksiä. Paperialan työsulkusuma muutaman vuoden takaa oli tästä esimerkki. Vastaavia on pienemmillä valkokaulusaloilla tehty viime vuosina enemmänkin. Akseleita on monta, niiden arvo eri osapuolille eri ja tavoitteet voivat olla plus- tai miinusmerkkisiä. Kun parametreja on enemmän, luovan sovintoratkaisun löytäminen helpottuu, mutta sen haarukoiminen ottaa aikansa ennen kuin neuvotteluissa ymmärretään, mistä ollaan valmiita joustamaan ja mistä ei.
Lakkoa voidaan kuitenkin pitää työntekijäkeskusjärjestöjen arvovaltatappiona.
Tupo on ollut nimenomaan työntekijäpuolen vaatimus tai ainakin tavoite.Nimenomaan työntekijäpuoli on lähtenyt siitä, että tupo takaa parhaiten ostovoiman kasvun ja työrauhan. Työnantajat ovat saaneet kuulla kunniansa kun ovat vaatineet liittokierrosta. Kun tupo nyt sitten hieman omituisin kääntein
synnytettiin mutta synnytettiin kuitenkin eikä kutsuttu sitä tupoksi vaikka se tupo olikin, työntekijäleiri otti tästä kunniaa itselleen ja katsoi olleensa koko ajan asiassa oikeassa.
Nyt kuitenkin heti alkumetreillä paljastui, että tupon markkinoinnin ykkösajatus eli työrauha ei toteutunut. Nimenomaan avainliitot lähtivät lakkoon ennen kuin muste paperissa oli ehtinyt kuivua. Tämä on tietysti heidän oikeutensa, mutta tämä osoittaa keskusjärjestöjen vallan hiipuneen. Ihalaisen päivinä sopimusta ei olisi edes tehty elleivät nimenomaan avainliitot olisi siihen sitoutuneet, sillä Lauri Ihalainen tuntuu ymmärtäneen, että hänen johtamallaan järjestöllä on merkitystä vain, jos sen sanaan voi luottaa. Tästä syystä liitto ei olisi tehnyt sopimusta, jota avainliitot eivät hyväksy. Ja jos avainliitot hyväksyvät mutta alkavat venkoilla myöhemmin, niitä potkitaan kulisseissa ruotuun vahvan puheenjohtajan arvovallalla.
Nyt syntyy hieman sellainen mielikuva, että SAK:ta ei voi ottaa aivan vakavasti neuvottelukumppanina. Eihän SAK tai mikään liitto ole ainakaan kovin täydellinen diktatuuri vaan enemmänkin itsenäisten valtioiden yhteisö, mutta juuri tällaisessa ympäristössä korostuu järjestön sisäinen kulissien takainen keskustelu. SAK:n pomot eivät voi pakottaa liittoja mihinkään, mutta ne tekevät viisaasti, jos eivät mene lupaamaan sellaista, mitä liitot eivät aio pitää. Nyt taisi olla hieman liian suuri into saada tupo aikaiseksi, että vain luotettiin avainliittojen haluun sitoutua siihen.
En tiedä missä vaiheessa meni poskelleen ja miten, mutta ei tästä kovin hyvää kuvaa jää ja työntekijöillä on paljon suurempi työ ensi kerralla yrittää vakuuttaa vastapuoli keskusjärjestöratkaisun järkevyydestä.
Palkkaratkaisun tavoite oli ja on oikeastaan joka kerralla “ostovoiman turvaaminen”. Tämä on kaunis ajatus, mutta juuri tässä piilee tämän ja tulevien palkkaratkaisujen kompastuskivi ja ongelma. Ostovoimaa nimittäin katsotaan inflaationumeroista ja se ei kerro meille oikeastaan mitään.
Tästä tuleekin niin pitkä, että pistän ostovoimaosion omaksi artikkelikseen myöhemmin.
Normaalia lakkopropagandaa on se, että työnantajat laskevat valtaisia tappioita ja imagonmenetyksiä toimitusvarmuudessa ja tappioita sitä kautta seuraavan 42 vuoden ajallakin. Varastot ulkomailla ovat kuitenkin täynnä ja sieltä myydään kuten ennenkin. Toisaalta nyt on lama ja asiakkaita ei muutenkaan ole aivan mahdottomia
Mutta itse lakkoon.
Neuvottelutaktiikka näyttää jonkun verran muuttuneen. Oli odotettua, että työntekijät hylkäävät sovintoesityksen. Työnantajat panttasivat kantaansa kunnes työntekijät olivat sopimuksen hylänneet, ja hylkäsivät sen sitten itsekin. Aikaisemminhan on neuvoteltu yleensä niin, että toinen osapuoli, useimmiten työntekijät mutta ei aina, hylkää sovintoesityksen ja vastapuoli sen hyväksyy. Sen jälkeen alkaa kameroiden edessä propaganda, jossa sopimuksen hyväksynyt osapuoli syyttää vastapuolta kohtuuttomuudesta ja kertoo itse olevansa hyvällä asialla.
Nyt tehtiin toisin. Kun molemmat ovat hylänneet sovintoesityksen, ei synny mitään kiinnekohtaa, josta ruvetaan viilaamaan parempaa. Jos työnantaja hyväksyy ja työntekijä ei, ratkaisuksi käytännössä muodostuu aina tarjottua parempi ratkaisu. Nyt kun kumpikaan osapuoli ei ole ratkaisua hyväksynyt, ei voida lähteä parantamaan mistään vaan käytännössä ratkaisu lie sellainen, joka heikentää jotakin ja parantaa jotakin alkuperäiseen ratkaisuun verrattuna. Minäkin neuvottelisin juuri näin enkä paljastaisi korttejani siltä osin, minkä nyt ainakin suostun joka asiassa hyväksymään, mutta tämä todennäköisesti hieman pidentää lakkoja. Mikä voi olla hyväkin asia, lakkoilun yksi funktio on päästää höyryjä hieman kattilasta.
Lisäksi nykyään työehtosopimukset eivät enää ole sellaisia, joissa on vain yksi akseli ja yksi suunta. Suljetun talouden aikanahan ainoa oleellinen kysymys oli palkka ja sen kuului kasvaa. Nyt on kaikenlaisia muitakin parametreja, ja työnantaja on toisinaan vaatinut myös heikennyksiä. Paperialan työsulkusuma muutaman vuoden takaa oli tästä esimerkki. Vastaavia on pienemmillä valkokaulusaloilla tehty viime vuosina enemmänkin. Akseleita on monta, niiden arvo eri osapuolille eri ja tavoitteet voivat olla plus- tai miinusmerkkisiä. Kun parametreja on enemmän, luovan sovintoratkaisun löytäminen helpottuu, mutta sen haarukoiminen ottaa aikansa ennen kuin neuvotteluissa ymmärretään, mistä ollaan valmiita joustamaan ja mistä ei.
Lakkoa voidaan kuitenkin pitää työntekijäkeskusjärjestöjen arvovaltatappiona.
Tupo on ollut nimenomaan työntekijäpuolen vaatimus tai ainakin tavoite.Nimenomaan työntekijäpuoli on lähtenyt siitä, että tupo takaa parhaiten ostovoiman kasvun ja työrauhan. Työnantajat ovat saaneet kuulla kunniansa kun ovat vaatineet liittokierrosta. Kun tupo nyt sitten hieman omituisin kääntein
Nyt kuitenkin heti alkumetreillä paljastui, että tupon markkinoinnin ykkösajatus eli työrauha ei toteutunut. Nimenomaan avainliitot lähtivät lakkoon ennen kuin muste paperissa oli ehtinyt kuivua. Tämä on tietysti heidän oikeutensa, mutta tämä osoittaa keskusjärjestöjen vallan hiipuneen. Ihalaisen päivinä sopimusta ei olisi edes tehty elleivät nimenomaan avainliitot olisi siihen sitoutuneet, sillä Lauri Ihalainen tuntuu ymmärtäneen, että hänen johtamallaan järjestöllä on merkitystä vain, jos sen sanaan voi luottaa. Tästä syystä liitto ei olisi tehnyt sopimusta, jota avainliitot eivät hyväksy. Ja jos avainliitot hyväksyvät mutta alkavat venkoilla myöhemmin, niitä potkitaan kulisseissa ruotuun vahvan puheenjohtajan arvovallalla.
Nyt syntyy hieman sellainen mielikuva, että SAK:ta ei voi ottaa aivan vakavasti neuvottelukumppanina. Eihän SAK tai mikään liitto ole ainakaan kovin täydellinen diktatuuri vaan enemmänkin itsenäisten valtioiden yhteisö, mutta juuri tällaisessa ympäristössä korostuu järjestön sisäinen kulissien takainen keskustelu. SAK:n pomot eivät voi pakottaa liittoja mihinkään, mutta ne tekevät viisaasti, jos eivät mene lupaamaan sellaista, mitä liitot eivät aio pitää. Nyt taisi olla hieman liian suuri into saada tupo aikaiseksi, että vain luotettiin avainliittojen haluun sitoutua siihen.
En tiedä missä vaiheessa meni poskelleen ja miten, mutta ei tästä kovin hyvää kuvaa jää ja työntekijöillä on paljon suurempi työ ensi kerralla yrittää vakuuttaa vastapuoli keskusjärjestöratkaisun järkevyydestä.
Palkkaratkaisun tavoite oli ja on oikeastaan joka kerralla “ostovoiman turvaaminen”. Tämä on kaunis ajatus, mutta juuri tässä piilee tämän ja tulevien palkkaratkaisujen kompastuskivi ja ongelma. Ostovoimaa nimittäin katsotaan inflaationumeroista ja se ei kerro meille oikeastaan mitään.
Tästä tuleekin niin pitkä, että pistän ostovoimaosion omaksi artikkelikseen myöhemmin.
Outo tulosopu
16/10/11 18:11
Suomeen veivattiin omituinen tulopoliittinen ratkaisu lopulta melko pienen kuviokellumisen jälkeen. Syntyprosessin sijaan kiinnostavaa on se, mitä tämä jossain määrin erikoislaatuinen ratkaisu kertoo meille vai kertooko se mitään.
Kun tupot herätettiin henkiin 90-luvulla, niiden perusidea oli aina palkkamaltti, ja ratkaisu “ostettiin” alentamalla palkansaajien verotusta. Näin yritysten kulut eivät oleellisesti nousseet mutta palkansaajan ostovoima parani. Tämä ratkaisu tuntui olevan helppoa myydä sekä SDP:ssä että Kokoomuksessa. Kumpikin
puolue on palkansaajapuolueita, ja kunhan viivan alle jää enemmän, molemmat ovat tyytyväisiä. Näillä ratkaisuilla palautettiin Suomen kilpailukyky lamavuosien jälkeen.
En olisi lotkauttanut korvaani koko tupolle jos se olisi tehty suunnilleen tämän kaavan mukaan.
Tällä kertaa erikoista on paljon. Vaikka palkansaajat eivät siitä pidä, nollalinja olisi ollut ainoa oikea ratkaisu. Suomen kilpailukyky on tällä hetkellä huono kun kilpailijamaat ovat kyenneet toteuttamaan palkkamaltillisia ratkaisuja. Etunenässä Saksa on kohentanut kymmenessä vuodessa kilpailukykyään reippaasti. Kun muualla tarjotaan ja otetaan vastaan lähinnä nollaa, Suomen 4,3 prosentin ratkaisu plus könttäkorvaukset ovat näihin verrattuna kalliita.
Tällä kertaa tuloveroon tehdään vain marginaalinen tarkistus, joka ei tarkoita mitään, sillä eläkevakuutusmaksu nousee saman verran ja rahaa siirtyy vain momentilta toiselle. Yritysverot sen sijaan alenevat enemmän, joten mieleen tulee, että hallitus osti palkansaajille palkankorotukset omasta pussistaan alentamalla yritysten veroja. Miksi näin tehtiin?
Yritysverojen kimpussa nysvääminen on melko joutavaa. Yritysverotuksen ainoa oleellinen asia on se, onko Suomi hyvä paikka perustaa yritys vai ei. Jos ei ole, pieni alennus verossa ei tunnu missään. Verotus kun ei muutenkaan ole ainoa peruste, jolla yrityksen kotipaikka valitaan. Toisaalta verotuksen takia pois lähtevät yritykset eivät jää Suomeen vaikka veroa hieman alennettaisiin, sillä maailmasta löytyy nollaveropaikkojakin ja ero niihin on liian suuri.
Työllisyysvinkkelistäkin yritysverojen alentaminen on hölmöä, sillä sitä kautta ei juurikaan päädy lisää rahaa kulutukseen. Yrityspomot kertovat meille, että he työllistäisivät kyllä lisää jos verot olisivat pienempiä, mutta tämä on roskaa eikä sitä pidä ottaa muuna kuin propagandana. Yksikään yrityspomo ei ole ollut kiinnostunut sellaisista ratkaisuista, joissa työllistäminen ja verohelpotus olisi sidottu yhteen. Esimerkiksi vajaakuntoisten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen saa kaikenlaisia tukia, joiden vaikutus
yrityksen tulokseen olisi täsmälleen sama kuin veronalennuksen, mutta tässä muodossa raha ei kelpaa. Kyse siis on vain ja ainoastaan halusta kasvattaa osinkoja, mikä on tietysti omistajien edun mukaista muttei välttämättä kansantalouden.
Miksi tällainen ratkaisu sitten tehtiin? Emme tiedä, mutta arvaan.
Eläkejärjestelmässä on joku vajaus tai ongelma, josta meille ei ole vielä kerrottu mitään. Jos palkansaajat saisivat nollakorotukset ja ostovoimaa kasvatettaisiin tuloverolla, eläkekassoihin ei valuisi yhtään enempää rahaa kuin tänäkään vuonna. Näistä rahoista valtaosa tulee sivukuluista, jotka ovat prosentteja palkasta. Kun palkat nousevat, nousee myös eläkemaksujen euromääräinen summa vaikka prosentit pidettäisiin ennallaan. Kun nyt vielä tehdään eläkemaksuunkin pieni korotus joka kompensoidaan tuloveroa alentamalla, tämä pistää miettimään.
Palkansaajan kannalta on tietysti samantekevää, saako lisärahan palkankorotuksen vai veronalennuksen muodossa. Yrityksen kannalta on samantekevää, nousevatko palkat jos palkkamenojen kasvu kompensoidaan niille jotenkin esimerkiksi yritysveroja ja energiaveroja alentamalla kuten nyt tehdään. Ainoat tahot, joiden kannalta ratkaisu ei ole samantekevä, ovat valtio, sosiaaliturva-aparaatit ja eläkejärjestelmä.
Kun katsomme valtion finansseja, huomaamme, ettei siellä olisi varaa minkäänlaisiin veronalennuksiin vaan veroja pitäisi korottaa kun kerran säästämään ei kyetä. Olisin pitkin hampain hyväksynyt tässä tilanteessa palkkaveron alentamisen jos olisi kyetty tekemään joku reipas riskinotto kotimaisen kysynnän piristämiseksi. Nyt valtio siis vain lainaa enemmän, jotta yritykset maksavat vähemmän veroa ja tilittävät voitot osinkoina pääosin ulkomaisille osakkaille, jotka eivät maksa Suomeen veroa.
Vaikka hallituksessa ollaan tyhmiä, en usko siellä oltavan aivan niin tyhmiä, että olisi menty tekemään tällainen ratkaisu vain etujärjestölobbauksen takia. Tätä tulkintaa puoltaa se, että työnantajien kannalta ratkaisu on yhdentekevä ja palkansaaja on tyytyväinen mihin hyvänsä ostovoimaa kasvattavaan malliin eikä siellä pistettäisi kovin paljon paukkuja juuri tämän ratkaisumallin myymiseen.
Kun mitään järkevää syytä en ole julkisuudessa tälle ratkaisulle nähnyt, jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa: ratkaisu on tehty järjettömiin syihin perustuen tai sitten syyt ovat järkeviä, mutta ne eivät ole julkisia. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa kovin huolestuttavalta.
Kun tupot herätettiin henkiin 90-luvulla, niiden perusidea oli aina palkkamaltti, ja ratkaisu “ostettiin” alentamalla palkansaajien verotusta. Näin yritysten kulut eivät oleellisesti nousseet mutta palkansaajan ostovoima parani. Tämä ratkaisu tuntui olevan helppoa myydä sekä SDP:ssä että Kokoomuksessa. Kumpikin
En olisi lotkauttanut korvaani koko tupolle jos se olisi tehty suunnilleen tämän kaavan mukaan.
Tällä kertaa erikoista on paljon. Vaikka palkansaajat eivät siitä pidä, nollalinja olisi ollut ainoa oikea ratkaisu. Suomen kilpailukyky on tällä hetkellä huono kun kilpailijamaat ovat kyenneet toteuttamaan palkkamaltillisia ratkaisuja. Etunenässä Saksa on kohentanut kymmenessä vuodessa kilpailukykyään reippaasti. Kun muualla tarjotaan ja otetaan vastaan lähinnä nollaa, Suomen 4,3 prosentin ratkaisu plus könttäkorvaukset ovat näihin verrattuna kalliita.
Tällä kertaa tuloveroon tehdään vain marginaalinen tarkistus, joka ei tarkoita mitään, sillä eläkevakuutusmaksu nousee saman verran ja rahaa siirtyy vain momentilta toiselle. Yritysverot sen sijaan alenevat enemmän, joten mieleen tulee, että hallitus osti palkansaajille palkankorotukset omasta pussistaan alentamalla yritysten veroja. Miksi näin tehtiin?
Yritysverojen kimpussa nysvääminen on melko joutavaa. Yritysverotuksen ainoa oleellinen asia on se, onko Suomi hyvä paikka perustaa yritys vai ei. Jos ei ole, pieni alennus verossa ei tunnu missään. Verotus kun ei muutenkaan ole ainoa peruste, jolla yrityksen kotipaikka valitaan. Toisaalta verotuksen takia pois lähtevät yritykset eivät jää Suomeen vaikka veroa hieman alennettaisiin, sillä maailmasta löytyy nollaveropaikkojakin ja ero niihin on liian suuri.
Työllisyysvinkkelistäkin yritysverojen alentaminen on hölmöä, sillä sitä kautta ei juurikaan päädy lisää rahaa kulutukseen. Yrityspomot kertovat meille, että he työllistäisivät kyllä lisää jos verot olisivat pienempiä, mutta tämä on roskaa eikä sitä pidä ottaa muuna kuin propagandana. Yksikään yrityspomo ei ole ollut kiinnostunut sellaisista ratkaisuista, joissa työllistäminen ja verohelpotus olisi sidottu yhteen. Esimerkiksi vajaakuntoisten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen saa kaikenlaisia tukia, joiden vaikutus
Miksi tällainen ratkaisu sitten tehtiin? Emme tiedä, mutta arvaan.
Eläkejärjestelmässä on joku vajaus tai ongelma, josta meille ei ole vielä kerrottu mitään. Jos palkansaajat saisivat nollakorotukset ja ostovoimaa kasvatettaisiin tuloverolla, eläkekassoihin ei valuisi yhtään enempää rahaa kuin tänäkään vuonna. Näistä rahoista valtaosa tulee sivukuluista, jotka ovat prosentteja palkasta. Kun palkat nousevat, nousee myös eläkemaksujen euromääräinen summa vaikka prosentit pidettäisiin ennallaan. Kun nyt vielä tehdään eläkemaksuunkin pieni korotus joka kompensoidaan tuloveroa alentamalla, tämä pistää miettimään.
Palkansaajan kannalta on tietysti samantekevää, saako lisärahan palkankorotuksen vai veronalennuksen muodossa. Yrityksen kannalta on samantekevää, nousevatko palkat jos palkkamenojen kasvu kompensoidaan niille jotenkin esimerkiksi yritysveroja ja energiaveroja alentamalla kuten nyt tehdään. Ainoat tahot, joiden kannalta ratkaisu ei ole samantekevä, ovat valtio, sosiaaliturva-aparaatit ja eläkejärjestelmä.
Kun katsomme valtion finansseja, huomaamme, ettei siellä olisi varaa minkäänlaisiin veronalennuksiin vaan veroja pitäisi korottaa kun kerran säästämään ei kyetä. Olisin pitkin hampain hyväksynyt tässä tilanteessa palkkaveron alentamisen jos olisi kyetty tekemään joku reipas riskinotto kotimaisen kysynnän piristämiseksi. Nyt valtio siis vain lainaa enemmän, jotta yritykset maksavat vähemmän veroa ja tilittävät voitot osinkoina pääosin ulkomaisille osakkaille, jotka eivät maksa Suomeen veroa.
Vaikka hallituksessa ollaan tyhmiä, en usko siellä oltavan aivan niin tyhmiä, että olisi menty tekemään tällainen ratkaisu vain etujärjestölobbauksen takia. Tätä tulkintaa puoltaa se, että työnantajien kannalta ratkaisu on yhdentekevä ja palkansaaja on tyytyväinen mihin hyvänsä ostovoimaa kasvattavaan malliin eikä siellä pistettäisi kovin paljon paukkuja juuri tämän ratkaisumallin myymiseen.
Kun mitään järkevää syytä en ole julkisuudessa tälle ratkaisulle nähnyt, jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa: ratkaisu on tehty järjettömiin syihin perustuen tai sitten syyt ovat järkeviä, mutta ne eivät ole julkisia. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa kovin huolestuttavalta.
Väyrynen
12/09/11 09:52
Väyrynen sitten huudatti itsensä kuningaskandidaatiksi ilman minkäännäköistä vastustusta puolueensa sisältä. Huolimatta siitä, että puolueen johtaja, puoluesihteeri, puolueen muu etulinja ja puolueen lehdistö ovat olleet kategorisesti Väyrystä vastaan.
Väyrynen nosti oivallisesti esille sen, miksi puolue on siinä tilassa kuin on. Puolueen kannatus tai mitä siitä on jäljellä, on maaseudulla. Kaupunkeihin hyökkäys epämääräisellä lapsiperheagendalla näyttää lässähtäneen täydellisesti ja kaupunkilaispuolueet näyttävät vakiinnuttaneen asemansa Kepua vastaan juuri mitään tekemättä. Kaupunkilaisia ei siis saatu sumutetuksi pistämällä agraaripuolueen etulinjaan ei-agraareja kulissiksi.
Aikaisemmin juopa on ollut yksinkertainen: kannattajat ovat maaseudulla eivätkä oikein ole tunnistaneet citykepulivetoista puoluetta omakseen. Ovi kävi rivakasti persuihin. Nyt kun puolue on pakotettu väkisin Väyrysen taakse presidentinvaalissa huolimatta siitä, että kaikki tietävät tämän vastentahtoiseksi ratkaisuksi, syntyy kaksinkertainen juopa. Maalaiset karsastavat edelleen citykepuleja ja siirtyvät persuihin, mutta samalla citykepulit, joita heitäkin on, ryhtyvät vieromaan puoluetta, jonka etulinja kannattaa
Väyrysen kummallisia visioita kruunujen käyttöönotosta, Euroopasta eristäytymisestä ja suljettuun talouteen paluusta. Tästä joukosta on todennäköisesti käynyt jonkun verran vetoa Kokoomukseen, sillä Kokoomus näyttää vakiinnuttaneen kannatuksensa ja vaikka Kokoomuksestakin vuodetaan persuihin, kannatus ei ole enää laskenut ja puolue on palannut gallupeissa suurimmaksi.
Kirjoitin aikaisemmin siitä, että Väyrynen on kuitenkin paras ehdokas puolueelle näkyvyytensä takia. Tämä olisi varmaankin ollut totta, jos Väyrysen kanssa olisi onnistuttu sopimaan jostakin jo alkukesästä. Sen jälkeen Väyrynen on muuttunut mielipiteineen hullummaksi ja yksinäisemmäksi sudeksi, joka ei ole enää missään kosketuksissa puolueensa ohjelmaan ja tavoitteisiin. Voi olla, että puolue saa Väyrysestä edelleen jotain nostetta ihan vain “huonokin julkisuus on julkisuutta” -teorian pohjalta. Riski on kuitenkin melkoinen jos vaalien ensimmäisellä kierroksella Väyrynen jää likimain jumboksi, mikä on aivan realistinen mahdollisuus.
Näyttää siltä, että presidentinvaaleista tulee eurooppakriittisten ehdokkaiden paraati. Väyrynen lienee kuvitellut olevansa tässä lajissa ainoa hyödyntäen Euroopan sekasortoisen taloustilanteen ja ihmisten yleisen euroskeptisyyden maaperää. Nyt ehdolle näyttäisi asettuvan eurooppakriittisiä kasvoja ainakin Soini ja myös Niinistö on profiloinut itseään tähän suuntaan. Paavo Lipponen lienee ehdokkaista eurooppa- ja eu-myönteisin, mikä on hänelle joko etu tai haitta. Etu jos Euroopan talous tästä oikenee ennen vaaleja ja haitta jos ei oikene.
Pidän kuitenkin täysin mahdollisena, että kun Väyrysen mahdollisuuksiin ei usko kukaan muu kuin Paavo Väyrynen, mahdolliset äänestäjät petaavat suosikkejaan toiselle kierrokselle ja pyrkivät vaikuttamaan esimerkiksi siihen, onko Niinistöä vastassa Lipponen vai Soini. Pikkupuolueiden ehdokkaista ainakin Haavistolla on täysi mahdollisuus voittaa Väyrynen ja nousta neljänneksi ja mikäli Vasemmistoliitto toteuttaa uhkauksensa ja asettaa oman ehdokkaansa, tämäkin ehdokas voi aivan hyvin kerätä enemmän ääniä kuin Väyrynen, joka kerää vain muutaman vitsiäänen sieltä täältä.
Kun miettii Kepun asemaa muita puolueita vastaan, tilanne näyttää mukavan lohduttomalta.
Kokoomus on melko yksimielisesti Niinistön takana, sillä Stubbinkin kannattajat tietävät, että hänen aikansa on myöhemmin. Paavo Lipponen on melko hyvä kompromissi SDP:n ehdokkaaksi ja saa todennäköisesti omat liikkeelle ja jonkun verran vieraidenkin ääniä. Lipposen pääministerikaudesta saavutuksineen ei ole niin mahdottoman kauan joten puolueen ja ay-liikkeen tuki on melko selvä. Vihreillä kuvio on jo selvä ja puolue melko lailla ehdokkaansa takana. Perussuomalaiset ovat yhtä kuin Soini ja puoluekoneisto kyllä omansa takana.
Sitten meillä on Maalaisliitto/Kepu, jossa presidenttiehdokas on oikeastaan oma yhden miehen puolueensa. Väyrysen näkemykset vuodenkin sisään ovat olleet reippaassa ristiriidassa jopa oman puolueen valtavirtaisten näkemysten kanssa, saati sitten järkevien suomalaisten. En voi välttää ajatusta siitä, että Väyrysen kannatus tulee olemaan hyvin muodollista ja hyvin väkinäistä, sillä en usko kovinkaan monen innostuvan aidosti Väyrysen visioista kääntää kelloa takaisin Brezhnevin aikaan.
Jopa kepulaisilla poliitikoilla lienee sen verran itsesuojeluvaistoa, että he pysyvät käsivarren mitan päässä Väyrysen mielipiteistä. Mutta kun puolue on kuitenkin asettanut Väyrysen eikä Väyrynen puoluetta, joutuu useampikin kepuli selittelemään tulevaisuudessa vaikka kuinka paljon esimerkiksi hallitusneuvotteluissa sitä, miksi he kannattivat pari vuotta aikaisemmin hallitusohjelmasuunnitelman kannalta täydellisen vastakkaisia asioita.
Kävi miten kävi, Väyrysestä ei tule presidenttiä. Toinen varma asia on se, että Mari Kiviniemi lähtee luiskaan kuten myös Kepun muu ylin johto. Jos Väyrynen ei pärjää vaaleissa, se on puoluejohdon vika kun kannatus rämpii. Jos Väyrynen pärjää vastoin kaikkia odotuksia vaaleissa, on täysin mahdotonta, että puolueen johdossa jatkaa etulinja, joka ei tukenut ehdokasta, josta olisi voinut tulla presidentti jos omat olisivat tukeneet eivätkä purreet.
Veikkaan, ettei Kepun puheenjohtajaksi ole ensi keväänä tarjolla juuri sen enempää ehdokkaita kuin oli tarjolla presidenttiehdokkaaksikaan.
Puolueen onneksi Väyrynen on tarjolla tähänkin tehtävään.
Väyrynen nosti oivallisesti esille sen, miksi puolue on siinä tilassa kuin on. Puolueen kannatus tai mitä siitä on jäljellä, on maaseudulla. Kaupunkeihin hyökkäys epämääräisellä lapsiperheagendalla näyttää lässähtäneen täydellisesti ja kaupunkilaispuolueet näyttävät vakiinnuttaneen asemansa Kepua vastaan juuri mitään tekemättä. Kaupunkilaisia ei siis saatu sumutetuksi pistämällä agraaripuolueen etulinjaan ei-agraareja kulissiksi.
Aikaisemmin juopa on ollut yksinkertainen: kannattajat ovat maaseudulla eivätkä oikein ole tunnistaneet citykepulivetoista puoluetta omakseen. Ovi kävi rivakasti persuihin. Nyt kun puolue on pakotettu väkisin Väyrysen taakse presidentinvaalissa huolimatta siitä, että kaikki tietävät tämän vastentahtoiseksi ratkaisuksi, syntyy kaksinkertainen juopa. Maalaiset karsastavat edelleen citykepuleja ja siirtyvät persuihin, mutta samalla citykepulit, joita heitäkin on, ryhtyvät vieromaan puoluetta, jonka etulinja kannattaa
Kirjoitin aikaisemmin siitä, että Väyrynen on kuitenkin paras ehdokas puolueelle näkyvyytensä takia. Tämä olisi varmaankin ollut totta, jos Väyrysen kanssa olisi onnistuttu sopimaan jostakin jo alkukesästä. Sen jälkeen Väyrynen on muuttunut mielipiteineen hullummaksi ja yksinäisemmäksi sudeksi, joka ei ole enää missään kosketuksissa puolueensa ohjelmaan ja tavoitteisiin. Voi olla, että puolue saa Väyrysestä edelleen jotain nostetta ihan vain “huonokin julkisuus on julkisuutta” -teorian pohjalta. Riski on kuitenkin melkoinen jos vaalien ensimmäisellä kierroksella Väyrynen jää likimain jumboksi, mikä on aivan realistinen mahdollisuus.
Näyttää siltä, että presidentinvaaleista tulee eurooppakriittisten ehdokkaiden paraati. Väyrynen lienee kuvitellut olevansa tässä lajissa ainoa hyödyntäen Euroopan sekasortoisen taloustilanteen ja ihmisten yleisen euroskeptisyyden maaperää. Nyt ehdolle näyttäisi asettuvan eurooppakriittisiä kasvoja ainakin Soini ja myös Niinistö on profiloinut itseään tähän suuntaan. Paavo Lipponen lienee ehdokkaista eurooppa- ja eu-myönteisin, mikä on hänelle joko etu tai haitta. Etu jos Euroopan talous tästä oikenee ennen vaaleja ja haitta jos ei oikene.
Pidän kuitenkin täysin mahdollisena, että kun Väyrysen mahdollisuuksiin ei usko kukaan muu kuin Paavo Väyrynen, mahdolliset äänestäjät petaavat suosikkejaan toiselle kierrokselle ja pyrkivät vaikuttamaan esimerkiksi siihen, onko Niinistöä vastassa Lipponen vai Soini. Pikkupuolueiden ehdokkaista ainakin Haavistolla on täysi mahdollisuus voittaa Väyrynen ja nousta neljänneksi ja mikäli Vasemmistoliitto toteuttaa uhkauksensa ja asettaa oman ehdokkaansa, tämäkin ehdokas voi aivan hyvin kerätä enemmän ääniä kuin Väyrynen, joka kerää vain muutaman vitsiäänen sieltä täältä.
Kun miettii Kepun asemaa muita puolueita vastaan, tilanne näyttää mukavan lohduttomalta.
Kokoomus on melko yksimielisesti Niinistön takana, sillä Stubbinkin kannattajat tietävät, että hänen aikansa on myöhemmin. Paavo Lipponen on melko hyvä kompromissi SDP:n ehdokkaaksi ja saa todennäköisesti omat liikkeelle ja jonkun verran vieraidenkin ääniä. Lipposen pääministerikaudesta saavutuksineen ei ole niin mahdottoman kauan joten puolueen ja ay-liikkeen tuki on melko selvä. Vihreillä kuvio on jo selvä ja puolue melko lailla ehdokkaansa takana. Perussuomalaiset ovat yhtä kuin Soini ja puoluekoneisto kyllä omansa takana.
Sitten meillä on Maalaisliitto/Kepu, jossa presidenttiehdokas on oikeastaan oma yhden miehen puolueensa. Väyrysen näkemykset vuodenkin sisään ovat olleet reippaassa ristiriidassa jopa oman puolueen valtavirtaisten näkemysten kanssa, saati sitten järkevien suomalaisten. En voi välttää ajatusta siitä, että Väyrysen kannatus tulee olemaan hyvin muodollista ja hyvin väkinäistä, sillä en usko kovinkaan monen innostuvan aidosti Väyrysen visioista kääntää kelloa takaisin Brezhnevin aikaan.
Jopa kepulaisilla poliitikoilla lienee sen verran itsesuojeluvaistoa, että he pysyvät käsivarren mitan päässä Väyrysen mielipiteistä. Mutta kun puolue on kuitenkin asettanut Väyrysen eikä Väyrynen puoluetta, joutuu useampikin kepuli selittelemään tulevaisuudessa vaikka kuinka paljon esimerkiksi hallitusneuvotteluissa sitä, miksi he kannattivat pari vuotta aikaisemmin hallitusohjelmasuunnitelman kannalta täydellisen vastakkaisia asioita.
Kävi miten kävi, Väyrysestä ei tule presidenttiä. Toinen varma asia on se, että Mari Kiviniemi lähtee luiskaan kuten myös Kepun muu ylin johto. Jos Väyrynen ei pärjää vaaleissa, se on puoluejohdon vika kun kannatus rämpii. Jos Väyrynen pärjää vastoin kaikkia odotuksia vaaleissa, on täysin mahdotonta, että puolueen johdossa jatkaa etulinja, joka ei tukenut ehdokasta, josta olisi voinut tulla presidentti jos omat olisivat tukeneet eivätkä purreet.
Veikkaan, ettei Kepun puheenjohtajaksi ole ensi keväänä tarjolla juuri sen enempää ehdokkaita kuin oli tarjolla presidenttiehdokkaaksikaan.
Puolueen onneksi Väyrynen on tarjolla tähänkin tehtävään.
Urpilainen on puoliksi oikeassa
09/08/11 11:24
Jutta Urpilainen osoittaa meille, että sokeakin kana voi joskus löytää kultajyvän. Tai no, ainakin puolikkaan.
Lainaan Urpilaista: "Mihinkään isompaan uudelleen ajatteluun ei ole tarvetta", Urpilainen sanoi. Hänen mukaansa sopeutustoimien riittävyyttä tarkastellaan vasta keväällä kehysriihen yhteydessä. "Nyt ei pidä panikoitua ja tehdä jotain harkitsematonta"
Kultajyvän murunen on siinä, ettei vallankahvan todellakaan pidä nyt
panikoitua ja tehdä jotain harkitsematonta.
Sen sijaan vallankahvan pitää tehdä rauhallisesti mutta pikaisesti harkittuja päätöksiä Suomen rakenteellisen budjettivajeen korjaamiseksi. Urpilainen haluaisi odotella ensi kevääseen, mutta nyt näyttää siltä, ettei ole aikaa. Sen sijaan ajan henki antaa meille mahdollisuuden.
Ei Suomella tietenkään ole varaa odotella kevääseen sitä, että joku mystinen talouskasvu hoitaa kaiken kuntoon. Viimeisen kahden viikon pörssisukellus on osoitus siitä, ettei juuri kukaan enää usko mihinkään maagiseen talousnousuun paitsi SDP, joka meni lupaamaan, ettei mistään säästetä ja lisäksi äyskäröidään uutta rahaa sinne tänne kun meillä menee niin hyvin.
Itse asiassa talousnousu on jopa kaksiteräinen miekka. Suomihan on tällä hetkellä velka-asiassa käsittämättömässä nakkisuojassa lähinnä siksi, että pankkijärjestelmä on terve ja kukaan ei ole viitsinyt tutkia tarkemmin. Valtiohan edelleen lainaa joka neljännen tai viidennen käyttämänsä euron, mikä on paljon enemmän kuin mitä Etelä-Euroopan kriisimaiden valtiot lainaavat. Ainoa syy, miksi Suomi ei ole osa tätä kriisiä on se, että Suomi on tarpeeksi pieni ja kukaan ei ole huomannut mitään.
Jos talouskasvu lähtisi laukalle ja alkaisi korjata ongelmia, olisi vientivetoisen Suomen tapauksessa tietysti kyse globaalista ilmiöstä. Suomessa talousluvut paranisivat mutta niin ne paranisivat Keski-Euroopan suurissakin maissa. Tämä heikentäisi Suomen asemaa, sillä kun talousluvut paranevat luotettavina pidetyissä maissa, saattaisi tämä kääntää spotin pienen reunamaan talousongelmiin.
Tarvetta lisäsäästöille voi hakea myös eläkejärjestelmästä. Kun minun varsin konservatiivinen osakesalkkuni on sulanut jotain 15 ja 20 prosentin välillä viime päivinä, on aivan selvää, että eläkekassojen salkut ovat sulaneet myös. Suomen eläkejärjestelmän kestävyyshän taisi perustua toiveiden tynnyriin, jossa talous kasvaa keskimäärin hieman yli kolme prosenttia vuodessa ja osakemarkkinat tuottavat kymmenisen prosenttia vuosittain.
Parin viime vuoden taloussukellus -7 prosentin kasvuineen romautti toisen puolen näistä. Normaalia hieman rivakammallakaan talouskasvulla ei enää päästä kymmenen vuoden tarkastelujaksolla kolmen prosentin talouskasvuun. Osakemarkkinoiden edellinen sukellus oli 2008 ja nyt sukellus ei ole edes vielä päättynyt. Jo nyt pitäisi olla tältäkin kantilta selvää, ettei kymmenen prosentin keskimääräinen tuotto toteudu.
Voimme joko leikata eläkkeitä tai varautua siihen, että verorahaa tarvitaan enemmän eläkejärjestelmän ylläpitämiseen, mutta hallitus ei halua puhua kummastakaan vaihtoehdosta. SDP elää täydellisessä valheessa hirttäydyttyään vaalilupauksiin, joita edes Urpilaisen kaltainen, veivattavaa soittopeliä käyttävän katusoittajan punahattuinen apulainen, ei olisi mennyt tekemään, jos olisi ehtinyt näkemään kesän tapahtumat. Kokoomus ei voi pakottaa SDP:tä tekemään mitään, koska nykyinen hallituskoalitio on ainoa mahdollinen ilman uusia vaaleja, ja uusissa vaaleissa valta siirtyy persuille, joilla on vielä köykäisempi käsitys talouden tilasta kuin SDP:llä.
Nyt tarvittaisiin erityisesti SDP:ltä Paavo Lipposen kaltaista
johtajuutta. Vaalilupaukset on nyt pakko vetää vessanpöntöstä alas, sillä ne oli annettu tilanteessa joka näytti huomattavasti paremmalta. Minua ei äänestäjänä häiritse ensinkään poliitikko, joka tunnustaa tilanteen muuttuneen. Häiriinnyn suunnattomasti kun huomaan poliitikon kuvittelevan omien vaalilupaustensa olevan pariisilaiseen museoon lasikuvun alle säilötty luonnonvakio, jonka ympärillä maailma pyörii ja sopeutuu tämän mittatikun olemassaoloon.
Urpilaisen asema on kuitenkin puolueessa vähintäänkin epäsuotuisa. Loppukiri ennen vaaleja ei näytä sataneen juurikaan hänen laariinsa, joten hän näyttää kuuntelevan puolueensa änkyräsiipien ääniä ja yrittävän miellyttää kaikkia.
Oikea ratkaisu SDP:ltä olisi hyväksyä se, että omat vaalilupaukset tai ainakin osa niistä on pakko jättää, ja pakottaa kulissien takana Kokoomus tekemään sama. Tämä poistaisi puolueelta arvovaltatappion kun kaikki hallituspuolueet joutuvat tekemään samoin. Kokoomus voidaan aivan hyvin pakottaa joihinkin maltillisiin veronkorotuksiin vastapainoksi siitä, että julkistaloudessa aletaan säästää. Näitä neuvotteluja ei voi käydä lehdistön välityksellä, mutta ovela demaripoliitikko vuotaisi tapahtumien kulun lehdille jälkikäteen.
Kokoomus ei voi olla asiassa aloitteellinen, sillä sen vaalilupaukset rajoittuivat nimenomaan veronkorotuksiin. Veroja joudutaan kyllä korottamaan, mutta tämä ei ratkaise Suomen talouden perusongelmaa eli sitä, että maassa on liian suuri julkinen sektori. SDP asettui puolustamaan nykyistä julkista sektoria, joten pallo on sillä.
SDP näyttää pelaavan nyt jotain omaa peliään, jonka luonne ei avaudu minulle. Onko kyseessä sisäinen puheenjohtajapeli? Yrittääkö SDP ajaa Suomeen uusia vaaleja, jossa siitä tulisi persujen apupuolue? Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu? Joka tapauksessa puolueen katseet eivät ole hallitusyhteistyössä eivätkä myöskään maan taloudessa, sillä ainoana ratkaisuna tarjotaan edelleen “talouskasvu hoitaa” -rutiinivalhetta.
Aikaisemmin puhuin mahdollisuudesta.
Suomessa kyetään saamaan aikaiseksi kun ruvetaan jotakin tekemään. 90-luvun alun laman hoito osoitti tämän. Osa silloin käytetyistä keinoista on jälkiviisaasti ollut vääriä, mutta silloin kyettiin saamaan aikaan päätöksiä ja myös panemaan ne toimeen kuten on kyetty sen jälkeenkin ja kyettäisiin edelleen jos vain päätöksiä tehtäisiin. Monessa muussa Euroopan maassa poliittinen koneisto ei tosiasiassa pysty tekemään juuri mitään, sillä hallintorakenne on niin monimutkainen, että valta ei välttämättä ole kovin tukevasti vallankahvan käsissä tai valta on pirstaloitu niin, että yksi puolue kontrolloi yhtä päätöksentekokohtaa ja toinen puolue toista.
Nyt maailma tarvitsee hyviä ja positiivisia signaaleja ja niistä kumpuaa hyvää karmaa, vaikka työ onkin kovasti keskeneräistä. Vielä vuosi sitten Britannian talous näytti olevan täydellisesti syöksykierteessä ja maan luottoluokitusta arvioitiin kriittisessä sävyssä. Maan taloudessa on
vieläkin valtava budjettivaje, mutta koska hallitus on kyennyt sitä jonkun verran kaventamaan, lainarahan hinta on halventunut ja valuutta varovaisesti vahvistunut. Kunhan myllerrys euroalueella jatkuu vielä hetken, Britanniasta tullee toinen halvan rahan eduista nauttiva turvasatama Euroopassa.
Suomi voisi aivan hyvin hyötyä samasta imagosta. Spotti ei kääntyisi Suomeen pahalla tavalla jos aikaansaataisiin oikeansuuntaisia päätöksiä. Muualla sivistysvaltioissa ei saada aikaiseksi edes niitä, joten budjettivaje voisi lopulta olla pienempi pahe kuin poliittinen pysähtyneisyys.
Suomen nykyinen hallitusratkaisu on ongelmallinen muttei mahdoton. Suomessa on ennenkin selvitty vaikeista hallitusasetelmista, joten nyt pitäisi kyetä nielemään kasa vaalilupauksia ja ruveta tekemään jotakin.
Sen sijaan nyt on täydellisen selvää, että keskipitkällä aikavälillä julkisen sektorin roolia kaikissa länsimaissa on kevennettävä. Paluuta valtavien holhouskoneistojen aikaan ei enää ole vaan tarvitsemme yksityisen sektorin ketteryyttä täydennettynä oikeita asioita tekevällä täsmäjulkissektorilla.
Suomessa voitaisiin rakentaa sekin ensimmäisenä jos haluttaisiin, mutta sitä pitäisi rakentaa nimenomaan SDP:n ja Kokoomuksen kesken hieman hullutellen ja uutta visioiden. Persut tuijottavat menneisyyteen, Kepu on aina elänyt menneisyydessä ja pikkupuolueissa on liikaa hörhöjä. Vihreät kelpuuttaisin visiointipöytään jos sieltä saadaan fiksua väkeä, ja oikeastaan sama koskee vasemmistoliittoa. Tässä työssä oleellista on pitää etujärjestöt ja painostusryhmät täysin ulkona ja heittää työryhmästä pois jokainen, joka tosiasiassa näyttää olevan jonkun kerhon maksettu äänitorvi. Asioita on nyt pakko miettiä eri tavalla kuin ennen ja keksiä uutta eikä vain hieman hienosäätää vanhaa.
Ensimmäisenä pitää siis hankkiutua eroon menneen maailman korporaatiovallasta.
Lainaan Urpilaista: "Mihinkään isompaan uudelleen ajatteluun ei ole tarvetta", Urpilainen sanoi. Hänen mukaansa sopeutustoimien riittävyyttä tarkastellaan vasta keväällä kehysriihen yhteydessä. "Nyt ei pidä panikoitua ja tehdä jotain harkitsematonta"
Kultajyvän murunen on siinä, ettei vallankahvan todellakaan pidä nyt
Sen sijaan vallankahvan pitää tehdä rauhallisesti mutta pikaisesti harkittuja päätöksiä Suomen rakenteellisen budjettivajeen korjaamiseksi. Urpilainen haluaisi odotella ensi kevääseen, mutta nyt näyttää siltä, ettei ole aikaa. Sen sijaan ajan henki antaa meille mahdollisuuden.
Ei Suomella tietenkään ole varaa odotella kevääseen sitä, että joku mystinen talouskasvu hoitaa kaiken kuntoon. Viimeisen kahden viikon pörssisukellus on osoitus siitä, ettei juuri kukaan enää usko mihinkään maagiseen talousnousuun paitsi SDP, joka meni lupaamaan, ettei mistään säästetä ja lisäksi äyskäröidään uutta rahaa sinne tänne kun meillä menee niin hyvin.
Itse asiassa talousnousu on jopa kaksiteräinen miekka. Suomihan on tällä hetkellä velka-asiassa käsittämättömässä nakkisuojassa lähinnä siksi, että pankkijärjestelmä on terve ja kukaan ei ole viitsinyt tutkia tarkemmin. Valtiohan edelleen lainaa joka neljännen tai viidennen käyttämänsä euron, mikä on paljon enemmän kuin mitä Etelä-Euroopan kriisimaiden valtiot lainaavat. Ainoa syy, miksi Suomi ei ole osa tätä kriisiä on se, että Suomi on tarpeeksi pieni ja kukaan ei ole huomannut mitään.
Jos talouskasvu lähtisi laukalle ja alkaisi korjata ongelmia, olisi vientivetoisen Suomen tapauksessa tietysti kyse globaalista ilmiöstä. Suomessa talousluvut paranisivat mutta niin ne paranisivat Keski-Euroopan suurissakin maissa. Tämä heikentäisi Suomen asemaa, sillä kun talousluvut paranevat luotettavina pidetyissä maissa, saattaisi tämä kääntää spotin pienen reunamaan talousongelmiin.
Tarvetta lisäsäästöille voi hakea myös eläkejärjestelmästä. Kun minun varsin konservatiivinen osakesalkkuni on sulanut jotain 15 ja 20 prosentin välillä viime päivinä, on aivan selvää, että eläkekassojen salkut ovat sulaneet myös. Suomen eläkejärjestelmän kestävyyshän taisi perustua toiveiden tynnyriin, jossa talous kasvaa keskimäärin hieman yli kolme prosenttia vuodessa ja osakemarkkinat tuottavat kymmenisen prosenttia vuosittain.
Parin viime vuoden taloussukellus -7 prosentin kasvuineen romautti toisen puolen näistä. Normaalia hieman rivakammallakaan talouskasvulla ei enää päästä kymmenen vuoden tarkastelujaksolla kolmen prosentin talouskasvuun. Osakemarkkinoiden edellinen sukellus oli 2008 ja nyt sukellus ei ole edes vielä päättynyt. Jo nyt pitäisi olla tältäkin kantilta selvää, ettei kymmenen prosentin keskimääräinen tuotto toteudu.
Voimme joko leikata eläkkeitä tai varautua siihen, että verorahaa tarvitaan enemmän eläkejärjestelmän ylläpitämiseen, mutta hallitus ei halua puhua kummastakaan vaihtoehdosta. SDP elää täydellisessä valheessa hirttäydyttyään vaalilupauksiin, joita edes Urpilaisen kaltainen, veivattavaa soittopeliä käyttävän katusoittajan punahattuinen apulainen, ei olisi mennyt tekemään, jos olisi ehtinyt näkemään kesän tapahtumat. Kokoomus ei voi pakottaa SDP:tä tekemään mitään, koska nykyinen hallituskoalitio on ainoa mahdollinen ilman uusia vaaleja, ja uusissa vaaleissa valta siirtyy persuille, joilla on vielä köykäisempi käsitys talouden tilasta kuin SDP:llä.
Nyt tarvittaisiin erityisesti SDP:ltä Paavo Lipposen kaltaista
Urpilaisen asema on kuitenkin puolueessa vähintäänkin epäsuotuisa. Loppukiri ennen vaaleja ei näytä sataneen juurikaan hänen laariinsa, joten hän näyttää kuuntelevan puolueensa änkyräsiipien ääniä ja yrittävän miellyttää kaikkia.
Oikea ratkaisu SDP:ltä olisi hyväksyä se, että omat vaalilupaukset tai ainakin osa niistä on pakko jättää, ja pakottaa kulissien takana Kokoomus tekemään sama. Tämä poistaisi puolueelta arvovaltatappion kun kaikki hallituspuolueet joutuvat tekemään samoin. Kokoomus voidaan aivan hyvin pakottaa joihinkin maltillisiin veronkorotuksiin vastapainoksi siitä, että julkistaloudessa aletaan säästää. Näitä neuvotteluja ei voi käydä lehdistön välityksellä, mutta ovela demaripoliitikko vuotaisi tapahtumien kulun lehdille jälkikäteen.
Kokoomus ei voi olla asiassa aloitteellinen, sillä sen vaalilupaukset rajoittuivat nimenomaan veronkorotuksiin. Veroja joudutaan kyllä korottamaan, mutta tämä ei ratkaise Suomen talouden perusongelmaa eli sitä, että maassa on liian suuri julkinen sektori. SDP asettui puolustamaan nykyistä julkista sektoria, joten pallo on sillä.
SDP näyttää pelaavan nyt jotain omaa peliään, jonka luonne ei avaudu minulle. Onko kyseessä sisäinen puheenjohtajapeli? Yrittääkö SDP ajaa Suomeen uusia vaaleja, jossa siitä tulisi persujen apupuolue? Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu? Joka tapauksessa puolueen katseet eivät ole hallitusyhteistyössä eivätkä myöskään maan taloudessa, sillä ainoana ratkaisuna tarjotaan edelleen “talouskasvu hoitaa” -rutiinivalhetta.
Aikaisemmin puhuin mahdollisuudesta.
Suomessa kyetään saamaan aikaiseksi kun ruvetaan jotakin tekemään. 90-luvun alun laman hoito osoitti tämän. Osa silloin käytetyistä keinoista on jälkiviisaasti ollut vääriä, mutta silloin kyettiin saamaan aikaan päätöksiä ja myös panemaan ne toimeen kuten on kyetty sen jälkeenkin ja kyettäisiin edelleen jos vain päätöksiä tehtäisiin. Monessa muussa Euroopan maassa poliittinen koneisto ei tosiasiassa pysty tekemään juuri mitään, sillä hallintorakenne on niin monimutkainen, että valta ei välttämättä ole kovin tukevasti vallankahvan käsissä tai valta on pirstaloitu niin, että yksi puolue kontrolloi yhtä päätöksentekokohtaa ja toinen puolue toista.
Nyt maailma tarvitsee hyviä ja positiivisia signaaleja ja niistä kumpuaa hyvää karmaa, vaikka työ onkin kovasti keskeneräistä. Vielä vuosi sitten Britannian talous näytti olevan täydellisesti syöksykierteessä ja maan luottoluokitusta arvioitiin kriittisessä sävyssä. Maan taloudessa on
Suomi voisi aivan hyvin hyötyä samasta imagosta. Spotti ei kääntyisi Suomeen pahalla tavalla jos aikaansaataisiin oikeansuuntaisia päätöksiä. Muualla sivistysvaltioissa ei saada aikaiseksi edes niitä, joten budjettivaje voisi lopulta olla pienempi pahe kuin poliittinen pysähtyneisyys.
Suomen nykyinen hallitusratkaisu on ongelmallinen muttei mahdoton. Suomessa on ennenkin selvitty vaikeista hallitusasetelmista, joten nyt pitäisi kyetä nielemään kasa vaalilupauksia ja ruveta tekemään jotakin.
Sen sijaan nyt on täydellisen selvää, että keskipitkällä aikavälillä julkisen sektorin roolia kaikissa länsimaissa on kevennettävä. Paluuta valtavien holhouskoneistojen aikaan ei enää ole vaan tarvitsemme yksityisen sektorin ketteryyttä täydennettynä oikeita asioita tekevällä täsmäjulkissektorilla.
Suomessa voitaisiin rakentaa sekin ensimmäisenä jos haluttaisiin, mutta sitä pitäisi rakentaa nimenomaan SDP:n ja Kokoomuksen kesken hieman hullutellen ja uutta visioiden. Persut tuijottavat menneisyyteen, Kepu on aina elänyt menneisyydessä ja pikkupuolueissa on liikaa hörhöjä. Vihreät kelpuuttaisin visiointipöytään jos sieltä saadaan fiksua väkeä, ja oikeastaan sama koskee vasemmistoliittoa. Tässä työssä oleellista on pitää etujärjestöt ja painostusryhmät täysin ulkona ja heittää työryhmästä pois jokainen, joka tosiasiassa näyttää olevan jonkun kerhon maksettu äänitorvi. Asioita on nyt pakko miettiä eri tavalla kuin ennen ja keksiä uutta eikä vain hieman hienosäätää vanhaa.
Ensimmäisenä pitää siis hankkiutua eroon menneen maailman korporaatiovallasta.
Työvoimapulan sielu
04/08/11 13:05
Meille kerrotaan jälleen elinkeinoelämän taholta, että työvoimapula vaivaa.
Valitus on melko lailla jatkuvaa ja minua vaivaa se, että se on aina vain valitusta yleisellä tasolla. Se ei edes koskaan sisällä toimenpide-ehdotuksia, tai jos sisältää niin ne ovat muotoa “vähemmän veroja yrityksille”, joiden syy-yhteyttä työvoimapulaan on jossain määrin vaikea nähdä.
Numerot esiin. Mitkä tehtävät ovat sellaisia, joissa vaivaa huutava työvoimapula? Rakennusala on mainittu, mutta koskeeko se koko alaa vai ainoastaan joitain tehtäviä? Entäpä muut alat ja erityisesti tehtävät siellä? Työvoimapulan sijaintikin olisi mielenkiintoista selvittää.
Työvoimapula on todennäköisesti todellisuutta jossakin, mutta kun työttömyys huitelee kahdeksan prosentin paikkeilla, se kertoo meille siitä, että työttömistä ei osata tai haluta kouluttaa työllisiä ja/tai työttömät ja työpaikat ovat väärissä paikoissa.
Jatkuva marmatus työvoimapulasta ei koskaan jalostu miksikään konkreettiseksi kun sitä ei tutkita tämän tarkemmin. Kun kerran maassa on työttömyyttä ja työvoimapulaa, se tarkoittaa sitä, että jotakin pitäisi tehdä. Kun tilanne on vakiintunut melko pysyväksi, se tarkoittaa sitä, että jotain olisi pitänyt tehdä ajat sitten. Edelleenkään kukaan ei tee mitään. Eikä ilmeisesti edes vaivaudu selvittämään, missä ongelma todellisuudessa on. Kuvailen tähän jotain vaihtoehtoja ottamatta kantaa siihen, ovatko ne totta vai ei, mutta niiden pitäisi antaa ajattelemisen aihetta.
Varmaan näitä voisi keksiä lisääkin. Esimerkin tarkoitus on havainnollistaa sitä, että pelkällä “työvoimapula” -huudahduksella ei päästä asiassa alkua pidemmälle, sillä kaikkien näiden ongelmien ratkaisukeinot ovat hyvin erilaisia. Lisäksi keinosta riippuen ongelmiin pitää puuttua aivan täydellisen eri paikoissa. Osa on poliittisia ongelmia, osa puolestaan joko työntekijöiden tai työnhakijoiden asenneongelmia, jotka eivät katoa mihinkään määrärahoja hieman toisella tavalla allokoimalla.
Jos arvata saa, vikaa on useammassa paikassa.
Ensimmäisenä voisimme lähteä perkaamaan asenteita, sillä se ei maksa oikeastaan mitään. Se, miten firmat saadaan muuttamaan asenteitaan, onkin sitten se haastavampi juttu. Ainakin sukupolvenvaihdosta tarvittaisiin. Pidän melko selvänä tai ainakin hyvin todennäköisenä, että se aika, jolloin työnantaja saa valmista työvoimaa kouluista, kaduilta tai edes naapurifirmoista, on mennyt ajat sitten.
Jokainen työnhakuun keskittyviä web-saitteja selannut lienee huomannut toivottoman vaikeuden yrittää löytää itselleen jotakin ammattinimikettä. Ammattinimikkeitä on pitkä ja käsittääkseni jopa melko virallinen lista ja sieltä löytyy hyvin klassisia titteleitä muurarista sihteerin kautta uudempiin valkokaulustyötitteleihin kuten “ohjelmoija”. Nämä tittelit eivät valkokaulustyössä ole kertoneet koskaan kenellekään mitään, sillä vaikkapa ohjelmoijan tapauksessa on aivan täydellisen eri asia osata ohjelmoida työkalulla ja kielellä X kuin Y. Kun kaikenlaiset alat ovat teknistyneet ja automatisoituneet ja melkein joka tehtävässä pitää nykyään osata käyttää jotain koneita ja työkaluja, epämääräisten tittelien ja nimikkeiden suo on valunut paljon alemmaksi. Edes siivooja ei enää tittelinä kerro mitään siitä, saako tällaisen henkilön palkkaava firma työntekijän, joka osaa käyttää saman tien kaikkia niitä lattianlakaisuhärveleitä, joita firmassa käytetään.
Työ on siis teknistynyt ja kun työkaluja on joka alalla ja joka tehtävässä useita erilaisia ja harvoilla aloilla on aivan täydellistä monopolin saavuttanutta teknistä ympäristöä, työntekijöiden osaaminen on varsin fragmentoitunutta. Nyt työnantajat tuntuvat istuvan perseillään odottamassa, että löytyy hyvin tarkka osuma juuri heidän käyttämiensä työkalujen ja toimialan osaamiseen, mutta ei tämän tarvitsisi mikään luonnonvakio olla. Jos palkkaa oppimiskykyisen henkilön, joka osaa jotakin samantapaista, hän kyllä oppii uudet kuviot nopeasti. Ei hän ensimmäisenä päivän paljonkaan tuota, mutta eihän tällaista ensimmäisen päivän tuottavuutta ole edellytetty maailmassa ennen kuin kolmena viime vuosikymmenenä.
Maailman sivu työt on opittu tekemällä oppipojasta aloittaen. Kilta- ja kisällisysteemissä oppiminen kesti vuosia, sillä näin säännösteltiin alan työvoiman tarjontaa ja taattiin mestareille tarpeeksi ilmaista orjatyövoimaa hanttihommiin. Ei tähän aikaan tarvitse palata, mutta on siinä totuuden siementäkin. Harva työnantaja nykyään käyttää paljonkaan paukkuja uusien työntekijöiden perehdyttämiseen, vaikka melko pienellä panostuksella tähän työvoimapula katoaisi tuon yrityksen vinkkelistä taivaan tuuliin ja se saisi kilpailuedun niitä vastaan, jotka kärsivät vajaatehosta.
Tästä päästään toiseen muuttuneeseen asiaan. Työntekijät eivät ole enää uskollisia työnantajilleen minkään sisäisen kunniamekanismin kautta. He pysyvät firman leivissä jos firmassa on kivaa ja edut kohdallaan. Kun jokainen firma on lamaan vedoten säästänyt
työntekijöiltä kaiken kivan pois ja palkkaa maksetaan juuri niin vähän kuin kehtaa, työntekijöiden lähtökitka on vähäinen jos joku tarjoaa paremmin. Tästä seuraa osaltaan työnantajien haluttomuus kouluttaa väkeä itse, sillä he pelkäävät, että kun tarjottu nälkäpalkka ei juuri ketään sitouta, he vain tulevat kouluttaneeksi työntekijöitä kilpailijoille.
Tähänkin ongelmaan olisi ratkaisuja, mutta onko työnantajilla haluja niitä ottaa? Osa niistä maksaa rahaa (palkka), osa ei (mukava työympäristö ja komentoketju, jossa ei ole idiootteja). Työnantajat näyttävät kuitenkin vannovan keskusjohtoisuuden nimiin enkä ole vakuuttunut, että tämä on työntekijän vinkkelistä paras ja mukavin tapa asioita hoitaa.
Työntekijöiden ja työpaikkojen sijaintiongelmaan on vaikea löytää ratkaisuja ilman suuria kustannuksia. Tämän ongelman ytimessä on se, että valmistava työ ja valkokaulustyö ovat liian kaukana toisistaan fyysisesti kun koko Suomea yritetään pitää asuttuna. Lyhykäisyydessään ongelman ydin on siinä, että perheen molemmille vanhemmille ei löydy välttämättä töitä mistään ja jos löytyy, ainoastaan parista kasvukeskuksesta paitsi hyvällä tuurilla. Jos pariskunnan toinen puolisko on valkokaulustyöläinen ja toinen ei, on vaikeaa valita asuinpaikkaa siten, että molemmille olisi töitä järkevän matkan päässä. Pohjanmaalla voi olla puusepänverstas mutta IT-suurvisiirin tehtävä on Helsingissä, joten jompi kumpi on ongelmissa.
Samaten nykyinen asumisen hinta pääkaupunkiseudulla tekee käytännössä kovin vaikeaksi yksinäisen ihmisen muuton kaupunkiin jonkun entry level -työpaikan perässä, sillä niistä ei makseta tarpeeksi. Rahalla saisi, mutta rahaa ei haluta käyttää. Asumisen hintaa saisi alemmaksi jos rakennettaisiin hirveästi, muttei rahaa haluta käyttää tähänkään. Työssäkäyntialuetta saisi laajennettua jos Helsinki-Turku-Tampere -kolmiossa suhaisi kolmeasataa luotijunia ristiin rastiin, mutta tämä maksaa vielä enemmän eikä siihenkään haluta käyttää rahaa.
Käden taitoja vaativien töiden huono imago on itse rakentamamme ongelma. On puhtaasti koulutuspoliittinen ja valistuksellinen kysymys, että Suomessa ryhdyttiin kasvattamaan ihmisistä herroja. Tämä alkaa ylioppilaiden palvonnassa, vaikka lopulta henkilön pitää olla todella tampio ellei kykene tästä tutkinnosta suoriutumaan. Sen jälkeen mennään yliopistoon kouluttautumaan herraksi ja kun valtaosasta ammatillistakin koulutusta on tullut ammattikorkeakouluja, joista tulee lisää herraksi haluavia, näemme vaivatta, mistä asenne likaisen käsityön halveksuntaan kumpuaa.
Tästä kärsii tietysti ennen kaikkea halveksuja itse, sillä kun kaikista on koulutettu herroja ja herrojen työpaikat ovat harvassa, osa herroiksi haluavista myy purilaisia. Vielä suurempi osa saa kyllä haluamansa siistin sisätyön, mutta niin pienellä palkalla, että sillä toimeen tuleminen alkaa olla nykyisten elinkustannusten ja inflaation aikana hankalaa. Kärsijänä on myös kansantalous, sillä herran hommia tavoittelee paljon sellaista väkeä, joilla ei ole tarvittavia lahjoja ja tarvittavaa asennetta, mutta jotka pärjäisivät yksityisyrittäjinä melko hyvin.
Oikeastaan tässäkin on kierre, sillä kun hallinnolliseen paperihommaan sekä yksityisellä että julkisella sektorilla on runsaasti tunkua, näistä tehtävistä ei tarvitse maksaa juuri mitään. Kun tämän yhdistää korkeisiin veroihin ja kalliisiin elinkustannuksiin, jäljellä on “keskiluokkaa”, joka on aivan lohduttoman persaukista. Ei heillä ole varaa palkata ammattimiehiä tekemään mitään töitä puolestaan, joten positiivinen kierre ammattimiespuolella jää syntymättä.
Mutta tämä kaikki on spekulointia, sillä emme tiedä, mistä työvoimapula oikeastaan johtuu. Se pitäisi kuitenkin pikimmiten selvittää eikä vain odottaa, että se maagisesti ratkaisee itsensä.
Valitus on melko lailla jatkuvaa ja minua vaivaa se, että se on aina vain valitusta yleisellä tasolla. Se ei edes koskaan sisällä toimenpide-ehdotuksia, tai jos sisältää niin ne ovat muotoa “vähemmän veroja yrityksille”, joiden syy-yhteyttä työvoimapulaan on jossain määrin vaikea nähdä.
Numerot esiin. Mitkä tehtävät ovat sellaisia, joissa vaivaa huutava työvoimapula? Rakennusala on mainittu, mutta koskeeko se koko alaa vai ainoastaan joitain tehtäviä? Entäpä muut alat ja erityisesti tehtävät siellä? Työvoimapulan sijaintikin olisi mielenkiintoista selvittää.
Työvoimapula on todennäköisesti todellisuutta jossakin, mutta kun työttömyys huitelee kahdeksan prosentin paikkeilla, se kertoo meille siitä, että työttömistä ei osata tai haluta kouluttaa työllisiä ja/tai työttömät ja työpaikat ovat väärissä paikoissa.
Jatkuva marmatus työvoimapulasta ei koskaan jalostu miksikään konkreettiseksi kun sitä ei tutkita tämän tarkemmin. Kun kerran maassa on työttömyyttä ja työvoimapulaa, se tarkoittaa sitä, että jotakin pitäisi tehdä. Kun tilanne on vakiintunut melko pysyväksi, se tarkoittaa sitä, että jotain olisi pitänyt tehdä ajat sitten. Edelleenkään kukaan ei tee mitään. Eikä ilmeisesti edes vaivaudu selvittämään, missä ongelma todellisuudessa on. Kuvailen tähän jotain vaihtoehtoja ottamatta kantaa siihen, ovatko ne totta vai ei, mutta niiden pitäisi antaa ajattelemisen aihetta.
- Työvoimapula-aloilla tarvitaan pitkää ja määrämuotoista koulutusta ja tämän koulutuksen saaneita ei joko ole tarpeeksi tai heitä ei saada houkuteltua töihin. Esimerkiksi hoiva-alalla on tällaisia pätevyyttä vaativia työpaikkoja.
- Työpaikoilla vallitsee asenneongelma koulutuksen suhteen. Kuvitellaan, että alalla tarvitaan tietty koulutus tai tutkinto, vaikkasitä ei oikeasti tarvittaisi mihinkään ja reipas poika oppisi työn tekemällä kuukaudessa parissa. Työnantajat vain odottavat saavansa valmista, heti ensimmäisestä päivästä 100% tuottavaa työvoimaa eivätkä ole kiinnostuneita miettimään uudelleen, mitä oikeastaan tarvitaan ja mikä on humpuukia.
- Työpaikat ovat pääkaupunkiseudulla mutta työttömät Kainuussa ja Savossa.
- Työstä ei olla valmiita maksamaan sellaista palkkaa, että sillä löytyisi työlle tekijä, vaikka tekijöitä sinänsä olisikin. Heidän kannattaa mieluummin optimoida vapaa-aikansa nostamalla melkein palkan suuruisia tukiaisia tai sitten heidän kannattaa tuon alan osaamisestaan huolimatta tehdä jotain aivan muuta, josta maksetaan paljon enemmän.
- Työpaikat ovat palvelualoilla ja työttömistä moni on sosiaalisesti kyvyttömiä asiakaspalvelutehtäviin
- Nuoret kouluttautuvat “väärille” aloille. Töitä olisi tarjolla ns. suorittavassa työssä, jossa tarvittaisiin käden taitoja, mutta väki kouluttautuukin paljon pidemmälle eikä enää ole kiinnostunut tällaisista tehtävistä.
Varmaan näitä voisi keksiä lisääkin. Esimerkin tarkoitus on havainnollistaa sitä, että pelkällä “työvoimapula” -huudahduksella ei päästä asiassa alkua pidemmälle, sillä kaikkien näiden ongelmien ratkaisukeinot ovat hyvin erilaisia. Lisäksi keinosta riippuen ongelmiin pitää puuttua aivan täydellisen eri paikoissa. Osa on poliittisia ongelmia, osa puolestaan joko työntekijöiden tai työnhakijoiden asenneongelmia, jotka eivät katoa mihinkään määrärahoja hieman toisella tavalla allokoimalla.
Jos arvata saa, vikaa on useammassa paikassa.
Ensimmäisenä voisimme lähteä perkaamaan asenteita, sillä se ei maksa oikeastaan mitään. Se, miten firmat saadaan muuttamaan asenteitaan, onkin sitten se haastavampi juttu. Ainakin sukupolvenvaihdosta tarvittaisiin. Pidän melko selvänä tai ainakin hyvin todennäköisenä, että se aika, jolloin työnantaja saa valmista työvoimaa kouluista, kaduilta tai edes naapurifirmoista, on mennyt ajat sitten.
Jokainen työnhakuun keskittyviä web-saitteja selannut lienee huomannut toivottoman vaikeuden yrittää löytää itselleen jotakin ammattinimikettä. Ammattinimikkeitä on pitkä ja käsittääkseni jopa melko virallinen lista ja sieltä löytyy hyvin klassisia titteleitä muurarista sihteerin kautta uudempiin valkokaulustyötitteleihin kuten “ohjelmoija”. Nämä tittelit eivät valkokaulustyössä ole kertoneet koskaan kenellekään mitään, sillä vaikkapa ohjelmoijan tapauksessa on aivan täydellisen eri asia osata ohjelmoida työkalulla ja kielellä X kuin Y. Kun kaikenlaiset alat ovat teknistyneet ja automatisoituneet ja melkein joka tehtävässä pitää nykyään osata käyttää jotain koneita ja työkaluja, epämääräisten tittelien ja nimikkeiden suo on valunut paljon alemmaksi. Edes siivooja ei enää tittelinä kerro mitään siitä, saako tällaisen henkilön palkkaava firma työntekijän, joka osaa käyttää saman tien kaikkia niitä lattianlakaisuhärveleitä, joita firmassa käytetään.
Työ on siis teknistynyt ja kun työkaluja on joka alalla ja joka tehtävässä useita erilaisia ja harvoilla aloilla on aivan täydellistä monopolin saavuttanutta teknistä ympäristöä, työntekijöiden osaaminen on varsin fragmentoitunutta. Nyt työnantajat tuntuvat istuvan perseillään odottamassa, että löytyy hyvin tarkka osuma juuri heidän käyttämiensä työkalujen ja toimialan osaamiseen, mutta ei tämän tarvitsisi mikään luonnonvakio olla. Jos palkkaa oppimiskykyisen henkilön, joka osaa jotakin samantapaista, hän kyllä oppii uudet kuviot nopeasti. Ei hän ensimmäisenä päivän paljonkaan tuota, mutta eihän tällaista ensimmäisen päivän tuottavuutta ole edellytetty maailmassa ennen kuin kolmena viime vuosikymmenenä.
Maailman sivu työt on opittu tekemällä oppipojasta aloittaen. Kilta- ja kisällisysteemissä oppiminen kesti vuosia, sillä näin säännösteltiin alan työvoiman tarjontaa ja taattiin mestareille tarpeeksi ilmaista orjatyövoimaa hanttihommiin. Ei tähän aikaan tarvitse palata, mutta on siinä totuuden siementäkin. Harva työnantaja nykyään käyttää paljonkaan paukkuja uusien työntekijöiden perehdyttämiseen, vaikka melko pienellä panostuksella tähän työvoimapula katoaisi tuon yrityksen vinkkelistä taivaan tuuliin ja se saisi kilpailuedun niitä vastaan, jotka kärsivät vajaatehosta.
Tästä päästään toiseen muuttuneeseen asiaan. Työntekijät eivät ole enää uskollisia työnantajilleen minkään sisäisen kunniamekanismin kautta. He pysyvät firman leivissä jos firmassa on kivaa ja edut kohdallaan. Kun jokainen firma on lamaan vedoten säästänyt
Tähänkin ongelmaan olisi ratkaisuja, mutta onko työnantajilla haluja niitä ottaa? Osa niistä maksaa rahaa (palkka), osa ei (mukava työympäristö ja komentoketju, jossa ei ole idiootteja). Työnantajat näyttävät kuitenkin vannovan keskusjohtoisuuden nimiin enkä ole vakuuttunut, että tämä on työntekijän vinkkelistä paras ja mukavin tapa asioita hoitaa.
Työntekijöiden ja työpaikkojen sijaintiongelmaan on vaikea löytää ratkaisuja ilman suuria kustannuksia. Tämän ongelman ytimessä on se, että valmistava työ ja valkokaulustyö ovat liian kaukana toisistaan fyysisesti kun koko Suomea yritetään pitää asuttuna. Lyhykäisyydessään ongelman ydin on siinä, että perheen molemmille vanhemmille ei löydy välttämättä töitä mistään ja jos löytyy, ainoastaan parista kasvukeskuksesta paitsi hyvällä tuurilla. Jos pariskunnan toinen puolisko on valkokaulustyöläinen ja toinen ei, on vaikeaa valita asuinpaikkaa siten, että molemmille olisi töitä järkevän matkan päässä. Pohjanmaalla voi olla puusepänverstas mutta IT-suurvisiirin tehtävä on Helsingissä, joten jompi kumpi on ongelmissa.
Samaten nykyinen asumisen hinta pääkaupunkiseudulla tekee käytännössä kovin vaikeaksi yksinäisen ihmisen muuton kaupunkiin jonkun entry level -työpaikan perässä, sillä niistä ei makseta tarpeeksi. Rahalla saisi, mutta rahaa ei haluta käyttää. Asumisen hintaa saisi alemmaksi jos rakennettaisiin hirveästi, muttei rahaa haluta käyttää tähänkään. Työssäkäyntialuetta saisi laajennettua jos Helsinki-Turku-Tampere -kolmiossa suhaisi kolmeasataa luotijunia ristiin rastiin, mutta tämä maksaa vielä enemmän eikä siihenkään haluta käyttää rahaa.
Käden taitoja vaativien töiden huono imago on itse rakentamamme ongelma. On puhtaasti koulutuspoliittinen ja valistuksellinen kysymys, että Suomessa ryhdyttiin kasvattamaan ihmisistä herroja. Tämä alkaa ylioppilaiden palvonnassa, vaikka lopulta henkilön pitää olla todella tampio ellei kykene tästä tutkinnosta suoriutumaan. Sen jälkeen mennään yliopistoon kouluttautumaan herraksi ja kun valtaosasta ammatillistakin koulutusta on tullut ammattikorkeakouluja, joista tulee lisää herraksi haluavia, näemme vaivatta, mistä asenne likaisen käsityön halveksuntaan kumpuaa.
Tästä kärsii tietysti ennen kaikkea halveksuja itse, sillä kun kaikista on koulutettu herroja ja herrojen työpaikat ovat harvassa, osa herroiksi haluavista myy purilaisia. Vielä suurempi osa saa kyllä haluamansa siistin sisätyön, mutta niin pienellä palkalla, että sillä toimeen tuleminen alkaa olla nykyisten elinkustannusten ja inflaation aikana hankalaa. Kärsijänä on myös kansantalous, sillä herran hommia tavoittelee paljon sellaista väkeä, joilla ei ole tarvittavia lahjoja ja tarvittavaa asennetta, mutta jotka pärjäisivät yksityisyrittäjinä melko hyvin.
Oikeastaan tässäkin on kierre, sillä kun hallinnolliseen paperihommaan sekä yksityisellä että julkisella sektorilla on runsaasti tunkua, näistä tehtävistä ei tarvitse maksaa juuri mitään. Kun tämän yhdistää korkeisiin veroihin ja kalliisiin elinkustannuksiin, jäljellä on “keskiluokkaa”, joka on aivan lohduttoman persaukista. Ei heillä ole varaa palkata ammattimiehiä tekemään mitään töitä puolestaan, joten positiivinen kierre ammattimiespuolella jää syntymättä.
Mutta tämä kaikki on spekulointia, sillä emme tiedä, mistä työvoimapula oikeastaan johtuu. Se pitäisi kuitenkin pikimmiten selvittää eikä vain odottaa, että se maagisesti ratkaisee itsensä.
Suomalainen luottaa pankkiin
27/07/11 10:20
Tänään julkaistujen gallupkyselytulosten mukaan suomalaiset luottavat muihin eurooppalaisiin verrattuna huomattavan paljon pankkeihin ja huomattavan vähän ympäristöaktivisteihin.
Kun mietimme tuloksia yleisesti, niistä heijastuu se, että suomalaiset luottavat muita enemmän erilaisiin instituutioihin.
Tämä on sekä hyvä että paha.
Hyvä se on siinä mielessä, että Suomessa vallankahva ja poliittinen koneisto voivat jotenkin järkevästi toimia, sillä ihmiset eivät periaatteen tasolla vastusta kaikkia asioita, jotka tulevat jostain vähän virallisemmista lähteistä. Päätöksiä syntyy ja ne voidaan myös viedä käytäntöön, sillä ruohonjuuritasolla jokainen ihminen ei yritä jatkuvasti kampittaa jokaista byrokraattia. Asioiden muuttaminen virallista tietä käy melko tehokkaasti ja rivakasti jos sille on tarve.
Ongelmat liittyvät luovuuteen ja kyseenalaistamiseen. Suomalainen uskoo helposti, kun puku päällä kulkeva Tampereen yliopiston professori kertoo televisiossa asian olevan näin. Jos äänessä on ituhipiltä näyttävä järjestön edustaja, hänen sanomaansa ei edes viitsitä kuunnella loppuun saati sitten, että mietittäisiin, mitä hän sanoi. Kun kaikki dosentin sanoma otetaan totena ja ituhipin käsketään leikata tukka ja mennä töihin, tullaan hyväksyneeksi paljon hölynpölyä kyseenalaistamatta ja vastaavasti hylättyä paljon järkeviä ja tosia ajatuksia niitä edes kuuntelematta.
Eivät kaikki puku päällä kulkevien yliopistoheppujen näkemykset ole tosia kuten eivät muidenkaan esittämät katsantokannat, ja jos asia ei ole insinööritieteellinen, siihen ehkä ei edes ole yhtä ainoaa totuutta vaan enemmänkin jollain tavalla perusteltuja näkemyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Kun riittävän moni suomalainen ei välitä siitä, mitä sanotaan vaan ainoastaan siitä, kuka sanoo, on suomalaisia helppoa vetää nenästä. Vallankahva voi melko surutta johdatella ihmisiä haluamaansa suuntaan kun vastavoimaa tälle ei viitsitä edes kuunnella.
Sama ongelma esiintyy työelämässäkin. Poliitikot markkinoivat suomalaisille käsitystä innovaatioyhteiskunnasta, jossa luovuus kukoistaa ja rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista. Innovaation synnyttäminen edellyttää kuitenkin juuri sitä, mitä suomalaisilta massoilta puuttuu: kykyä kyseenalaistaa totuttu tapa ratkaista joku ongelma. Kyllähän Suomessa on luoviakin ihmisiä, mutta kansakunnan moraali ja arvot eivät juuri siihen kasvata. Kuuluu luottaa kyseenalaistamatta opettajaan, professoriin, pappiin, poliisiin ja Accidenturen konsulttiin.
Tällä tavoin syntyy perässähiihtäjien bisnestä. Ei se ole huonoa bisnestä sekään, mutta pitää ymmärtää, mitä voidaan saavuttaa ja mitä ei voida. Jos olemme parempia kopioimaan kuin innovoimaan, viritetään sitten kopiointikoneisto mahdollisimman tehokkaasti eikä hakata päätä seinään asiassa, jota
ei oikein osata. Tai sitten opetellaan innovoimaan, mutta sekin pitää tehdä jotenkin muuten kuin pistämällä muutama byrokraattivetoinen korkeakoulu yhteen suuremmaksi byrokraattivetoiseksi kouluksi, jossa opetetaan koulukkaille täsmälleen samoin kuin ennenkin, ja kutsutaan tulosta innovaatioyliopistoksi.
Tehdään Suomessa mitä vain, ensimmäisenä kannattaa lopettaa valheessa eläminen.
Se luovuudesta.
Näen jo mielessäni sen, kuinka tätä tulosta ihmetellään siinä valossa, että pankit ja pankkiirit ovat kaikki kelmejä ja roistoja, katsokaa vaikka mitä Islannissa kävi, ja pidetään suomalaisia hieman tyhminä. Totuuts on kuitenkin Suomen pankkijärjestelmän osalta se, että se on viime aikoina selvinnyt varsin mainiosti niin itse bisneksen kuin asiakkaidenkin vinkkelistä. Pankkikriisistä Suomessa on kohta 20 vuotta ja pankkialan uudelleenjärjestelystäkin toistakymmentä.
Sen jälkeen pankkialalla ei ole tapahtunut juuri muuta kuin että palvelu on parantunut ja korkomarginaalit laskeneet. Pankkibisnes on Suomessa terveellä pohjalla, toimintatavoiltaan modernia ja asiakkaat vaikuttavat tyytyväisiltä. Miksi tätä järjestelmää kohtaan pitäisi tuntea syvää epäluuloa ja korjata asiaa, joka toimii? Pankit tekevät sen minkä lupaavat eivätkä asiakkaat koe tulleensa huijatuksi.
Ympäristöaktivisteilla sen sijaan on peiliin katsomisen paikka. Heillä on toisinaan tärkeääkin sanottavaa, mutta sitä ei kuunnella. Miksi ei? Osa selittyy tietysti yllä mainituilla seikoilla, mutta näiden järjestöjen intresseissä olisi yrittää jotenkin muuttaa omaa imagoaan ja sitä kautta ehkä suomalaisten tapaa asioita ajatella. Siinä, missä pankkien nykyinen toiminta näyttää olevan melko miellyttävää, ympäristöaktivistien toiminta ei tunnu olevan. Miksi ei?
Jos nykyinen ulkomailta tuontitavarana hommattu “villapaitaväki kahlitsee itsensä kaivinkoneisiin ja pitää metakkaa” -metodi ei Suomessa oikein ota tuulta siipiensä alle, pitäisikö keksiä joku toinen tapa tuoda sanomaa esille? Kannattaisi ehkä miettiä, ainakin jos haluaa vaikuttaa asioihin eikä vain juosta kaivinkoneiden perässä. Mutta koska ulkomailla keksitty on mielikuvissa parempi kuin itse tehty, tuontitavarahäiriköinti elää ja voi paksusti ja antaa kasvot ympäristöaktivismille.
Samaten ympäristöaktivismin ongelmana on juuri nyt se, että se taistelee tuulimyllyjä vastaan.
Aivan sama mitä villapaitaväki tekee, miljardeja maksanut ydinvoimala valmistuu ja otetaan käyttöön. Työtä ei edes juuri voi hidastaa, sillä tuon kokoisessa projektissa puolen päivän viivytys siitä, että rosvosektori kannetaan putkaan, ei tunnu juuri missään. Muualla ympäristöaktivismi on jopa saavuttanut toisinaan tuloksia, ja mitä käsinkosketeltavammasta ja konkreettisemmasta tuloksesta on kysymys, sitä parempi mielikuva toiminnasta ihmisille jää.
Suomalaisen ympäristöaktivismin nykytila on kuitenkin melko tyypillisesti suomalaisen kyseenalaistamattomuuden tulos. Kun vika on aina peilissä jos naama näyttää vinolta, on täysin mahdotonta tutkia omaa toimintaa kovin kriittisesti. Asiaa sivuten Vihreä puolue otti vaaleissa rökäletappion ja syyttää siitä lähinnä ydinvoimaa. Sekä Vihreiden että ympäristöliikkeen ydinongelma ei ole ydinvoimassa vaan siinä, että niissä on sokea usko siihen, että itse ollaan parempia ihmisiä kuin muut.
Ympäristöasioita edes etäisesti sivuaviin ajatustenvaihtoihin pulahtaa helposti ad Soininvaarum -muotoinen argumentaatiovirhe. Jos Osmo Soininvaara olisi ehtinyt lausumaan kaiken sen, mitä hänen suuhunsa on vuosien saatossa tungettu, häneltä ei olisi aikaa pahemmin muuhun jäänytkään. Mutta koska Soininvaaralla on melko luotettava ja mukava maine, asiat ihmeellisesti muuttuvat perustelluiksi puolesta tai vastaan, jos kerrotaan Oden olevan samaa mieltä.
Kun ollaan täysin vakuuttuneita omasta ylevämmyydestä ja oman moraalin korkeudesta kuolevaisiin verrattuna, viestintä puhuttelee erinomaisesti samaa uskoa tunnustavia omia, mutta ärsyttää suunnattomasti niitä, jotka eivät aatteen piirissä ole. Tässäkin asiassa on onnistuttu luomaan hierarkia, jossa on automaattisesti totuuksia puhuvia ihmisiä ja kerhoja ja vastaavasti automaattisesti valheita latelevia.
Omaa aivoaikaa ei tarvitse käyttää kummallakaan puolella aitaa.
Kun mietimme tuloksia yleisesti, niistä heijastuu se, että suomalaiset luottavat muita enemmän erilaisiin instituutioihin.
Hyvä se on siinä mielessä, että Suomessa vallankahva ja poliittinen koneisto voivat jotenkin järkevästi toimia, sillä ihmiset eivät periaatteen tasolla vastusta kaikkia asioita, jotka tulevat jostain vähän virallisemmista lähteistä. Päätöksiä syntyy ja ne voidaan myös viedä käytäntöön, sillä ruohonjuuritasolla jokainen ihminen ei yritä jatkuvasti kampittaa jokaista byrokraattia. Asioiden muuttaminen virallista tietä käy melko tehokkaasti ja rivakasti jos sille on tarve.
Ongelmat liittyvät luovuuteen ja kyseenalaistamiseen. Suomalainen uskoo helposti, kun puku päällä kulkeva Tampereen yliopiston professori kertoo televisiossa asian olevan näin. Jos äänessä on ituhipiltä näyttävä järjestön edustaja, hänen sanomaansa ei edes viitsitä kuunnella loppuun saati sitten, että mietittäisiin, mitä hän sanoi. Kun kaikki dosentin sanoma otetaan totena ja ituhipin käsketään leikata tukka ja mennä töihin, tullaan hyväksyneeksi paljon hölynpölyä kyseenalaistamatta ja vastaavasti hylättyä paljon järkeviä ja tosia ajatuksia niitä edes kuuntelematta.
Eivät kaikki puku päällä kulkevien yliopistoheppujen näkemykset ole tosia kuten eivät muidenkaan esittämät katsantokannat, ja jos asia ei ole insinööritieteellinen, siihen ehkä ei edes ole yhtä ainoaa totuutta vaan enemmänkin jollain tavalla perusteltuja näkemyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Kun riittävän moni suomalainen ei välitä siitä, mitä sanotaan vaan ainoastaan siitä, kuka sanoo, on suomalaisia helppoa vetää nenästä. Vallankahva voi melko surutta johdatella ihmisiä haluamaansa suuntaan kun vastavoimaa tälle ei viitsitä edes kuunnella.
Sama ongelma esiintyy työelämässäkin. Poliitikot markkinoivat suomalaisille käsitystä innovaatioyhteiskunnasta, jossa luovuus kukoistaa ja rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista. Innovaation synnyttäminen edellyttää kuitenkin juuri sitä, mitä suomalaisilta massoilta puuttuu: kykyä kyseenalaistaa totuttu tapa ratkaista joku ongelma. Kyllähän Suomessa on luoviakin ihmisiä, mutta kansakunnan moraali ja arvot eivät juuri siihen kasvata. Kuuluu luottaa kyseenalaistamatta opettajaan, professoriin, pappiin, poliisiin ja Accidenturen konsulttiin.
Tällä tavoin syntyy perässähiihtäjien bisnestä. Ei se ole huonoa bisnestä sekään, mutta pitää ymmärtää, mitä voidaan saavuttaa ja mitä ei voida. Jos olemme parempia kopioimaan kuin innovoimaan, viritetään sitten kopiointikoneisto mahdollisimman tehokkaasti eikä hakata päätä seinään asiassa, jota
Tehdään Suomessa mitä vain, ensimmäisenä kannattaa lopettaa valheessa eläminen.
Se luovuudesta.
Näen jo mielessäni sen, kuinka tätä tulosta ihmetellään siinä valossa, että pankit ja pankkiirit ovat kaikki kelmejä ja roistoja, katsokaa vaikka mitä Islannissa kävi, ja pidetään suomalaisia hieman tyhminä. Totuuts on kuitenkin Suomen pankkijärjestelmän osalta se, että se on viime aikoina selvinnyt varsin mainiosti niin itse bisneksen kuin asiakkaidenkin vinkkelistä. Pankkikriisistä Suomessa on kohta 20 vuotta ja pankkialan uudelleenjärjestelystäkin toistakymmentä.
Sen jälkeen pankkialalla ei ole tapahtunut juuri muuta kuin että palvelu on parantunut ja korkomarginaalit laskeneet. Pankkibisnes on Suomessa terveellä pohjalla, toimintatavoiltaan modernia ja asiakkaat vaikuttavat tyytyväisiltä. Miksi tätä järjestelmää kohtaan pitäisi tuntea syvää epäluuloa ja korjata asiaa, joka toimii? Pankit tekevät sen minkä lupaavat eivätkä asiakkaat koe tulleensa huijatuksi.
Ympäristöaktivisteilla sen sijaan on peiliin katsomisen paikka. Heillä on toisinaan tärkeääkin sanottavaa, mutta sitä ei kuunnella. Miksi ei? Osa selittyy tietysti yllä mainituilla seikoilla, mutta näiden järjestöjen intresseissä olisi yrittää jotenkin muuttaa omaa imagoaan ja sitä kautta ehkä suomalaisten tapaa asioita ajatella. Siinä, missä pankkien nykyinen toiminta näyttää olevan melko miellyttävää, ympäristöaktivistien toiminta ei tunnu olevan. Miksi ei?
Jos nykyinen ulkomailta tuontitavarana hommattu “villapaitaväki kahlitsee itsensä kaivinkoneisiin ja pitää metakkaa” -metodi ei Suomessa oikein ota tuulta siipiensä alle, pitäisikö keksiä joku toinen tapa tuoda sanomaa esille? Kannattaisi ehkä miettiä, ainakin jos haluaa vaikuttaa asioihin eikä vain juosta kaivinkoneiden perässä. Mutta koska ulkomailla keksitty on mielikuvissa parempi kuin itse tehty, tuontitavarahäiriköinti elää ja voi paksusti ja antaa kasvot ympäristöaktivismille.
Samaten ympäristöaktivismin ongelmana on juuri nyt se, että se taistelee tuulimyllyjä vastaan.
Suomalaisen ympäristöaktivismin nykytila on kuitenkin melko tyypillisesti suomalaisen kyseenalaistamattomuuden tulos. Kun vika on aina peilissä jos naama näyttää vinolta, on täysin mahdotonta tutkia omaa toimintaa kovin kriittisesti. Asiaa sivuten Vihreä puolue otti vaaleissa rökäletappion ja syyttää siitä lähinnä ydinvoimaa. Sekä Vihreiden että ympäristöliikkeen ydinongelma ei ole ydinvoimassa vaan siinä, että niissä on sokea usko siihen, että itse ollaan parempia ihmisiä kuin muut.
Ympäristöasioita edes etäisesti sivuaviin ajatustenvaihtoihin pulahtaa helposti ad Soininvaarum -muotoinen argumentaatiovirhe. Jos Osmo Soininvaara olisi ehtinyt lausumaan kaiken sen, mitä hänen suuhunsa on vuosien saatossa tungettu, häneltä ei olisi aikaa pahemmin muuhun jäänytkään. Mutta koska Soininvaaralla on melko luotettava ja mukava maine, asiat ihmeellisesti muuttuvat perustelluiksi puolesta tai vastaan, jos kerrotaan Oden olevan samaa mieltä.
Kun ollaan täysin vakuuttuneita omasta ylevämmyydestä ja oman moraalin korkeudesta kuolevaisiin verrattuna, viestintä puhuttelee erinomaisesti samaa uskoa tunnustavia omia, mutta ärsyttää suunnattomasti niitä, jotka eivät aatteen piirissä ole. Tässäkin asiassa on onnistuttu luomaan hierarkia, jossa on automaattisesti totuuksia puhuvia ihmisiä ja kerhoja ja vastaavasti automaattisesti valheita latelevia.
Omaa aivoaikaa ei tarvitse käyttää kummallakaan puolella aitaa.
Väyrysestä presidenttiehdokas
26/07/11 11:06
Paavo Väyrynen hinkuu presidenttiehdokkaaksi ja syyttää omiaan siitä, että tukea ei tipu.
Olen alkanut tulla siihen tulokseen, että Kepun on oikeastaan pakko valita
Väyrynen mikäli haluaa vielä pinnistää murheen alhostaan. Eihän Väyrysestä presidenttiä tule, mutta mikä on Kepun vaihtoehto?
Nythän Kepun kannatus laskee kuin lehmän häntä. Oppositiopolitiikka pyörii persujen ja Soinin ympärillä eikä kukaan ole kiinnostunut siitä, mitä Suomen pienin oppositiopuolue ja sen takakireä puheenjohtaja asioista ovat mieltä. Kepua roikotetaan toisinaan mukana näkemyksiä esittämässä lähinnä siksi kun se on ollut tapa pitkään, mutta kun puolueen kannatus alkaa hipoa kymmentä prosenttia ja Vihreät ja Vasemmistoliitto hengittävät niskaan, tähän ei ole kovin kauaa perusteita.
Nyt Kepu vaikuttaa tavallistakin aasimaisemmalta kerholta kun Väyrynen hinkuu presidenttiehdokkaaksi ja syyttää avoimesti omaa puoluettaan siitä, ettei tukea hankkeelle heru. Tänään Väyrynen pistää koko asian jo vitsiksi ehdottamalla Kepulle, että ainoa tapa päästä hänestä eroon on valita hänet presidentiksi. Koko touhu vaikuttaa lähinnä lastentarhan menolta. Siihen on vaikeaa saada loppua mitenkään, sillä puoluejohto ei mitenkään järkevästi voi lähteä kampittamaan Väyrystä kun muita ehdokkaita ei ole ilmaantunut. Puoluejohto on hiljaa ja Väyrynen vetää showtaan.
Mietitäänpä hetkeksi Kepun vaihtoehtoja jos Väyrynen halutaan kampittaa. Tosiasiassa kuka hyvänsä voittaa Kepun presidenttiehdokkuuden asettuessaan Väyrystä vastaan, siinä määrin epäsuositusta hahmosta on kysymys. Kepun ongelma on kuitenkin hieman samanlainen kuin USA:n republikaanien: kukaan ei ole innokas lähtemään skabaan, jonka käyminen maksaa henkilökohtaisesti paljon aikaa ja rahaa, ja jota ei voi mitenkään voittaa.
Seppo Kääriäistä on vilauteltu ehdokkaana, mutta miten ihmeessä epäsuosittua puoluetta edustava menneen maailman mies pärjäisi tässä skabassa? Ei Kääriäinen ole mikään kansan rakastama Isä Aurinkoinen vaikka mukava mies saattaa ollakin. Kun ehdokkaiksi ovat jo nyt ilmoittautuneet Niinistö ja Haavisto, voi ajatella, ettei Kääriäisen supliikilla ja teemoilla paljon kamera-aikaa saada, ja Soini tulee olemaan mukana kuitenkin.
Olli Rehn lienee tehnyt republikaanianalyysin ja päättänyt jäädä Brysseliin. Komissaarin hommista maksetaan mukavasti ja marginaalipuolueen presidenttiehdokkuus ei suuresti houkuttele, sillä skaba jää ensimmäiselle kierrokselle. Rehnille ääniä ei tuskin tulisi edes omilta, sillä EU-myönteinen ehdokas Kepun riveissä ei ole sitä, mitä kansa haluaa nähdä. Veikkaan, että jos Kepu olisi voittanut eduskuntavaalit ja puolueella olisi todellinen mahdollisuus presidentinvaaleissa, Rehn olisi singahtanut vaalikonettaan rasvaamaan ajat sitten ja tehnyt lisäksi takinkäännön eu-asioissa.
Mari Kiviniemeä pidetään esillä kandidaattina sukupuolensa takia. Minusta alkaa näyttää
siltä, että kun presidentin vaativaa tehtävää on hoitanut nainen jo toistakymmentä vuotta ja naisia on ehdolla sinne tänne ja erilaisissa vastuullisissa tehtävissä vuosi vuodelta enemmän, pelkällä sukupuolivaltilla ei enää vaaleja voiteta. Kiviniemi näyttää painuneen täysin unohduksiin pääministerikautensa jälkeen enkä ole nähnyt hänen kuvaansa lehdissä kertaakaan. Kuinkahan moni katugallupissa edes tietää nykyään, kuka on Kepun puheenjohtaja?
Mari Kiviniemeä voidaan pitää lisäksi poliittisesti Paavo Väyrysen lapsenlapsena, sillä Väyrysen aloittama Kepun puheenjohtajien tosikkous ja takakireys kulminoituivat Esko Ahon kautta Kiviniemeen. Ei Kiviniemellä ole presidentinvaalissa yhtään valttia eikä hän siellä saa suuremmin huomiota.
Kepu on ajanut itsensä tilanteeseen, jossa sen ainut vakavasti otettava poliitikko on Brysselissä tekemällä puolueelle henkistä myyräntyötä. Jäätteenmäen mahalasku, Vanhasen naissotkut ja Kiviniemen mitäänsanomaton tosikkous ovat ajaneet puolueen etulinjan varsin sekaisin. Puheenjohtaja on tylsimys mutta kakkosketjussakaan ei ole nousemassa väriläiskiä. Itse asiassa siellä ei näytä olevan nousussa juuri mikään muu kuin Väyrysen ego.
Tästä asetelmasta on melko vaikeaa löytää Väyryselle haastajaa, joka ei ole aivan täydellisesti hakemalla haettu ja jonka ehdokkuudesta ja jäämisestä äänissä Vasemmistoliiton ja RKP:n ehdokkaiden taakse puolue saa lähinnä lisää korvia aasinmyssyynsä.
Kepu on puolueena tukalassa tilanteessa, mikä lämmittää mieltäni syvästi. Puolueella on etulinjaongelma, kakkosketjuongelma, rivimiesongelma, kannatusongelma ja moraalikato-ongelma. Onko puolueella aikaa järjestää itsensä uudelleen jos se ei saa nostetta jostakin? En tiedä, mutta on hyvin mahdollista ettei ole. Ajan määrä riippuu oleellisesti siitä, miten Perussuomalaiset opposition johdossa pärjää. Jos puolue hajoaa, se tuo Kepua enemmän esille. Jos Soinin hanska pitää ja puolue esiintyy vakuuttavasti maalaisten ja unohdetun kansan asialla edelleen, Kepun perinteinen retorinen taisto on menetetty ennen kuin sitä on aloitettukaan.
Puolueelle oli myrkkyä Persujen jääminen oppositioon. Puolueen strategian on ollut pakko olla vaalituloksen jälkeen se, että se ilmoittautuu oppositioon saman tien siinä toivossa, että se pakottaa Persut hallitukseen häviämään kannatuksensa, ja Kepu on oppositiossa haavi auki ottamassa pudokkaat ja tuhlaajapojat takaisin karhunsyleilyynsä. Kun Persut kieltäytyi hallitusvastuusta, pasmat menivät lievästi sanottuna sekaisin. Oppositiossa onkin kaverina ykkösvihollispuolue, joka on suositumpi
ja karismaattisempi. Oppositiopolitiikkaa pitäisi tehdä hallitusta vastaan, mutta tosiasiassa vihollisrintama onkin opposition sisällä ja puolet paukuista pitää pistää siihen, kun vastataan tämän linjan yli tuleviin hyökkäyksiin hallituskauden teoista tai hyökätään itse persuja vastaan.
Pidän Kepun miettimistaukoa hallitukseen menossa Soinin kieltäydyttyä osoituksena juuri tästä. Siellä hetki laskettiin, voisiko hallituksessa mitenkään saada pakkaa paremmin kasaan ja eväitä takaisin koriin, mutta lopulta tultiin siihen tulokseen, ettei sekään ole mahdollista.
Puolue näyttää ajaneen itsensä täysin päin seinää, mikä sekin lämmittää mieltäni syvästi. Oppositiopolitiikka sataa persuille, EU-vastaisuus sataa persuille, aluepolitiikka sataa persuille, hallitusvastuupäätökset rasittavat edelleen, karismaattisia poliitikkoja ei ole. Kannatus hiipuu, sillä ihmiset liittyvät puolueisiin voidakseen vaikuttaa ja näyttäisi siltä, että Kepun kautta ei pääse vaikuttamaan mihinkään pitkään aikaan.
Näen ainoan mahdollisen tien noidankehästä ulos presidentinvaaleissa. Oikeastaan Kepu tarvitsisi eduskuntavaalit ja niihin liittyvän kampanjan, mutta vaaleihin on melkein neljä vuotta. Kunnallisvaaleissa teemat eivät ole valtakunnallisia ja kunnallisvaalien mielenkiintoisin kysymys onkin se, kuinka hyvin Perussuomalaiset rynnistää kunnissa. Kun kunnat ovat nyt pääosin umpikepulaisia, Persujen rynnistys mättää Kepulle lisää lunta tupaan kun ehkä edes kunnallispolitiikassa ei voi enää Kepun kautta vaikuttaa.
Jäljelle jäävät presidentinvaalit. Ei niin, että puolue vaaleja voittaisi vaan niin, että se saa ehdokastaan ja nimeään taas esille.
Tähän puolue ei voi löytää parempaa hahmoa kuin Paavo Väyrynen. Kiistanalainen hahmo, melko taitava puhuja, vahvasti EU-vastainen, röyhkeä ja vaalien ehdokaskaartissa väriläiskä erilaisuutensa ja historiansa takia. Ei Kepu voisi tämän parempaa julkisuusmyllyä tuekseen saada. Julkisuus ei tietysti pääosin ole positiivista, mutta sanovat, ettei ole sellaista asiaa kuin huono julkisuus. Joka tapauksessa vaalien jälkeen olisi helpompaa tehdä pesäeroa Väyryseen kuin yrittää nousta täydellisestä tuntemattomuudesta uudelleen.
Strategisena valintana Väyrynen olisi hyvä Soinin haastaja ja antaisi Kepulle pienen yliotteen hetkeksi Perussuomalaisista. Väyrynen ei voisi vaaleja voittaa, Soinilla on siihen ainakin teoreettinen mahdollisuus. Tästä seuraa se, että Soinin on otettava vaalit vakavasti ja puhuttava poliitikkomaisesti kieli keskellä suuta. Tämä tarjoaisi Väyrysen kaltaiselle rakkikoiralle mahdollisuuden raadella Soini ja Persut riekaleiksi ihmettelemällä, missä ovat oppositiosta huudellut lupaukset.
Olen alkanut tulla siihen tulokseen, että Kepun on oikeastaan pakko valita
Nythän Kepun kannatus laskee kuin lehmän häntä. Oppositiopolitiikka pyörii persujen ja Soinin ympärillä eikä kukaan ole kiinnostunut siitä, mitä Suomen pienin oppositiopuolue ja sen takakireä puheenjohtaja asioista ovat mieltä. Kepua roikotetaan toisinaan mukana näkemyksiä esittämässä lähinnä siksi kun se on ollut tapa pitkään, mutta kun puolueen kannatus alkaa hipoa kymmentä prosenttia ja Vihreät ja Vasemmistoliitto hengittävät niskaan, tähän ei ole kovin kauaa perusteita.
Nyt Kepu vaikuttaa tavallistakin aasimaisemmalta kerholta kun Väyrynen hinkuu presidenttiehdokkaaksi ja syyttää avoimesti omaa puoluettaan siitä, ettei tukea hankkeelle heru. Tänään Väyrynen pistää koko asian jo vitsiksi ehdottamalla Kepulle, että ainoa tapa päästä hänestä eroon on valita hänet presidentiksi. Koko touhu vaikuttaa lähinnä lastentarhan menolta. Siihen on vaikeaa saada loppua mitenkään, sillä puoluejohto ei mitenkään järkevästi voi lähteä kampittamaan Väyrystä kun muita ehdokkaita ei ole ilmaantunut. Puoluejohto on hiljaa ja Väyrynen vetää showtaan.
Mietitäänpä hetkeksi Kepun vaihtoehtoja jos Väyrynen halutaan kampittaa. Tosiasiassa kuka hyvänsä voittaa Kepun presidenttiehdokkuuden asettuessaan Väyrystä vastaan, siinä määrin epäsuositusta hahmosta on kysymys. Kepun ongelma on kuitenkin hieman samanlainen kuin USA:n republikaanien: kukaan ei ole innokas lähtemään skabaan, jonka käyminen maksaa henkilökohtaisesti paljon aikaa ja rahaa, ja jota ei voi mitenkään voittaa.
Seppo Kääriäistä on vilauteltu ehdokkaana, mutta miten ihmeessä epäsuosittua puoluetta edustava menneen maailman mies pärjäisi tässä skabassa? Ei Kääriäinen ole mikään kansan rakastama Isä Aurinkoinen vaikka mukava mies saattaa ollakin. Kun ehdokkaiksi ovat jo nyt ilmoittautuneet Niinistö ja Haavisto, voi ajatella, ettei Kääriäisen supliikilla ja teemoilla paljon kamera-aikaa saada, ja Soini tulee olemaan mukana kuitenkin.
Olli Rehn lienee tehnyt republikaanianalyysin ja päättänyt jäädä Brysseliin. Komissaarin hommista maksetaan mukavasti ja marginaalipuolueen presidenttiehdokkuus ei suuresti houkuttele, sillä skaba jää ensimmäiselle kierrokselle. Rehnille ääniä ei tuskin tulisi edes omilta, sillä EU-myönteinen ehdokas Kepun riveissä ei ole sitä, mitä kansa haluaa nähdä. Veikkaan, että jos Kepu olisi voittanut eduskuntavaalit ja puolueella olisi todellinen mahdollisuus presidentinvaaleissa, Rehn olisi singahtanut vaalikonettaan rasvaamaan ajat sitten ja tehnyt lisäksi takinkäännön eu-asioissa.
Mari Kiviniemeä pidetään esillä kandidaattina sukupuolensa takia. Minusta alkaa näyttää
Mari Kiviniemeä voidaan pitää lisäksi poliittisesti Paavo Väyrysen lapsenlapsena, sillä Väyrysen aloittama Kepun puheenjohtajien tosikkous ja takakireys kulminoituivat Esko Ahon kautta Kiviniemeen. Ei Kiviniemellä ole presidentinvaalissa yhtään valttia eikä hän siellä saa suuremmin huomiota.
Kepu on ajanut itsensä tilanteeseen, jossa sen ainut vakavasti otettava poliitikko on Brysselissä tekemällä puolueelle henkistä myyräntyötä. Jäätteenmäen mahalasku, Vanhasen naissotkut ja Kiviniemen mitäänsanomaton tosikkous ovat ajaneet puolueen etulinjan varsin sekaisin. Puheenjohtaja on tylsimys mutta kakkosketjussakaan ei ole nousemassa väriläiskiä. Itse asiassa siellä ei näytä olevan nousussa juuri mikään muu kuin Väyrysen ego.
Tästä asetelmasta on melko vaikeaa löytää Väyryselle haastajaa, joka ei ole aivan täydellisesti hakemalla haettu ja jonka ehdokkuudesta ja jäämisestä äänissä Vasemmistoliiton ja RKP:n ehdokkaiden taakse puolue saa lähinnä lisää korvia aasinmyssyynsä.
Kepu on puolueena tukalassa tilanteessa, mikä lämmittää mieltäni syvästi. Puolueella on etulinjaongelma, kakkosketjuongelma, rivimiesongelma, kannatusongelma ja moraalikato-ongelma. Onko puolueella aikaa järjestää itsensä uudelleen jos se ei saa nostetta jostakin? En tiedä, mutta on hyvin mahdollista ettei ole. Ajan määrä riippuu oleellisesti siitä, miten Perussuomalaiset opposition johdossa pärjää. Jos puolue hajoaa, se tuo Kepua enemmän esille. Jos Soinin hanska pitää ja puolue esiintyy vakuuttavasti maalaisten ja unohdetun kansan asialla edelleen, Kepun perinteinen retorinen taisto on menetetty ennen kuin sitä on aloitettukaan.
Puolueelle oli myrkkyä Persujen jääminen oppositioon. Puolueen strategian on ollut pakko olla vaalituloksen jälkeen se, että se ilmoittautuu oppositioon saman tien siinä toivossa, että se pakottaa Persut hallitukseen häviämään kannatuksensa, ja Kepu on oppositiossa haavi auki ottamassa pudokkaat ja tuhlaajapojat takaisin karhunsyleilyynsä. Kun Persut kieltäytyi hallitusvastuusta, pasmat menivät lievästi sanottuna sekaisin. Oppositiossa onkin kaverina ykkösvihollispuolue, joka on suositumpi
Pidän Kepun miettimistaukoa hallitukseen menossa Soinin kieltäydyttyä osoituksena juuri tästä. Siellä hetki laskettiin, voisiko hallituksessa mitenkään saada pakkaa paremmin kasaan ja eväitä takaisin koriin, mutta lopulta tultiin siihen tulokseen, ettei sekään ole mahdollista.
Puolue näyttää ajaneen itsensä täysin päin seinää, mikä sekin lämmittää mieltäni syvästi. Oppositiopolitiikka sataa persuille, EU-vastaisuus sataa persuille, aluepolitiikka sataa persuille, hallitusvastuupäätökset rasittavat edelleen, karismaattisia poliitikkoja ei ole. Kannatus hiipuu, sillä ihmiset liittyvät puolueisiin voidakseen vaikuttaa ja näyttäisi siltä, että Kepun kautta ei pääse vaikuttamaan mihinkään pitkään aikaan.
Näen ainoan mahdollisen tien noidankehästä ulos presidentinvaaleissa. Oikeastaan Kepu tarvitsisi eduskuntavaalit ja niihin liittyvän kampanjan, mutta vaaleihin on melkein neljä vuotta. Kunnallisvaaleissa teemat eivät ole valtakunnallisia ja kunnallisvaalien mielenkiintoisin kysymys onkin se, kuinka hyvin Perussuomalaiset rynnistää kunnissa. Kun kunnat ovat nyt pääosin umpikepulaisia, Persujen rynnistys mättää Kepulle lisää lunta tupaan kun ehkä edes kunnallispolitiikassa ei voi enää Kepun kautta vaikuttaa.
Jäljelle jäävät presidentinvaalit. Ei niin, että puolue vaaleja voittaisi vaan niin, että se saa ehdokastaan ja nimeään taas esille.
Tähän puolue ei voi löytää parempaa hahmoa kuin Paavo Väyrynen. Kiistanalainen hahmo, melko taitava puhuja, vahvasti EU-vastainen, röyhkeä ja vaalien ehdokaskaartissa väriläiskä erilaisuutensa ja historiansa takia. Ei Kepu voisi tämän parempaa julkisuusmyllyä tuekseen saada. Julkisuus ei tietysti pääosin ole positiivista, mutta sanovat, ettei ole sellaista asiaa kuin huono julkisuus. Joka tapauksessa vaalien jälkeen olisi helpompaa tehdä pesäeroa Väyryseen kuin yrittää nousta täydellisestä tuntemattomuudesta uudelleen.
Strategisena valintana Väyrynen olisi hyvä Soinin haastaja ja antaisi Kepulle pienen yliotteen hetkeksi Perussuomalaisista. Väyrynen ei voisi vaaleja voittaa, Soinilla on siihen ainakin teoreettinen mahdollisuus. Tästä seuraa se, että Soinin on otettava vaalit vakavasti ja puhuttava poliitikkomaisesti kieli keskellä suuta. Tämä tarjoaisi Väyrysen kaltaiselle rakkikoiralle mahdollisuuden raadella Soini ja Persut riekaleiksi ihmettelemällä, missä ovat oppositiosta huudellut lupaukset.
Työelämän kunnianhimottomuus
15/07/11 11:31
Päätän Suomen olojen ruotimissarjan tähän.
Jos minkään maan työelämä ei ole erityisen täydellinen ja joka paikassa on omia paikallisia ongelmiaan, Suomessa ongelma on yleinen kunnianhimon puute. Sitä on, mutta se ei kanna niin korkealle kuin sen pitäisi, pystyäkseen pitämään alihankintaketjun ja valmistuksenkin suomalaisena.
Vääristynyt toimialarakenne värittää bisneksiä. Suomalaisessa työelämässä on myös paljon hyvää, mutta tässä keskityn vain sen ongelmiin.
Suomalainen perkele-mentaliteetti ei tarkoita yleistä äyskimistä ja kiukuttelua vaan sitä, että asiat nyt vain, perkele, pistetään toimimaan. Jos joku ei meinaa toimia niin yritetään sitkeämmin kunnes toimii. Hanskat eivät Suomessa napsahda tiskiin kovin herkästi vaan omituisiakin ongelmia ratkaistaan siinä missä vellihousuiset naapurikansojen edustajat ovat jo ajat sitten jättäneet leikin kesken. Sisu loppuu kuitenkin Suomessa helposti kesken siinä kohtaa kun pitäisi tehdä hyvästä ja toimivasta maailman paras.
Sitkeyttä ja innovatiivisuutta riittää runsaasti siinä kohtaa, kun on kyseessä on (usein) insinööritieteellinen ongelma, jossa jotain asiaa ei kukaan ole saanut toimimaan. Tällaisissa riittää innovatiivisuutta, luovuutta ja ahkeruutta. Sen sijaan kun tuote toimii ja siitä pitäisi tehdä ainakin mielikuvissa paras ja siirrytään “toissijaisten” seikkojen kuten viimeistelyn, muotoilun ja markkinointiviestinnän pariin, kiinnostus alkaa huveta kuin pyy maailmanlopun edellä ja aikaisemmasta määrätietoisuudesta on jäljellä vain rippeet.
Tästä tulee mieleen, että Suomessa firmoissa on helposti vääriä ihmisiä väärissä paikoissa.
Onkohan missään muualla maailmassa toimitusjohtajista yhtä suuri osa lakimiehiä kuin Suomessa? Kun tähän ottaa mukaan ne ekonomit, jotka ovat nousseet talousjohtajan paikalta toimitusjohtajiksi, kuva ankeutuu entisestään. Lakimiehet ja talousnakit ovat epäilemättä äärimmäisen fiksuja ihmisiä, mutta heidän nostamisensa kuninkaiksi tarkoittaa sitä, että näin tekevissä firmoissa tukitoimintojen kautta livahdetaan ydinbisnestä tekevien yläpuolelle. Aivan esimerkinomaisesti pitäisimme täydellisen hassunkurisena, jos jonkun suuren firman tietohallintojohtaja nousisi sen toimitusjohtajaksi.
Näin ei liene tapahtunut koskaan eikä varmasti tapahdukaan, mikä on hyvä asia, sillä firman tietohallintojohtaja edustaa bisnestä palvelevaa töpinäkomppaniaa eikä uutta bisnestä luovaa osaa firmassa. Mutta aivan sama koskee firman taloushallintoa tai lakiasioita. Kyllä, näissä kaikissa asioissa perehdytään hyvin huolellisesti kaikkeen, mitä firma tekee, sillä sopimukset, budjetit ja it-ratkaisut ovat käytössä kaikkialla ja näitä pyörittelevät näkevät hyvin joka paikkaan. Vaan kuuluuko tämän olla keskeinen ylentämisen meriitti?
Varsin monessa firmassa firman ylin johto on lähes yksinomaan hallinnollinen yksikkö ja firman johtoryhmän muodostaa töpinävetoinen toimitusjohtaja, töpinää edustava hallintojohtaja, töpinää edustava henkilöstöjohtaja, töpinää edustava talousjohtaja, töpinää edustava it-suursmurffi
ja pari kolme ydinliiketoiminnoista vastaavaa johtajaa. Jotkut firmat ovat näennäisesti maisemoineet asiaa nostamalla mukaan jonkun hankesalkkua pyörittävän pomon “business development” -tittelillä, mutta kun tämä henkilö ei itse keksi firmalle hankkeita vaan ainoastaan hallinnoi niitä, hänkin edustaa töpinää.
On ainakin vaara, että tällä tavoin johdettu firma keskittyy liiaksi sisäisiin muotoseikkoihin, prosesseihin ja unifikaatioon sen sijaan, että se ruokkisi luovuutta ja kykenisi jollain tavoin opastamaan firmaa sille tielle, että tuotteesta tulee maailman paras. Voi se tietysti onnistua, mutta jos minä omistaisin firman, en miehittäisi johtoryhmää noin vaan haluaisin täyttää sen bisneksen etulinjalla.
En näe mitään syytä, miksi suomalaiset firmat ovat olleet toistakymmentä vuotta kulukuurilla. Juuri nyt menee vähän huonommin laman takia, mutta kymmenen vuotta meni oikein mukavasti. Siitä huolimatta firmojen ykkösprioriteetti on kustannustehokkuus eikä parempien tuotteiden tekeminen. Veikkaan osansa olevan sillä, että kun johtaminen tapahtuu numeroiden ja excel-tablitsojen välittämän tiedon perusteella, on varsin helppoa nähdä ongelmia lähinnä numeroissa kun oikeastaan pitäisi katsoa lähinnä tuotteita ja liiketoimintaympäristöä.
Kaikki ymmärtävät kulukuurin jos yritys on kriisissä ja kassassa ei ole rahaa mihinkään rohkeisiin irtiottoihin tai omistajilta ei löydy riskinottohaluja. Sen sijaan vuodesta toiseen päälle hirttänyt käsijarru muuttuu osaksi yrityskulttuuria muutamassa vuodessa ja asioita ryhdytään katsomaan ennen kaikkea säästöperspektiivistä. Firman hankesalkkuun alkaa pulahdella hankkeita, joiden tarkoitus ei ole parantaa tuotetta ja palvelua vaan säästää rahaa, ja näitä tehtailevat etenevät maagisesti herrahississä rivakkaa vauhtia opettaen saman kulttuurin seuraajilleen.
Rekrytointipolitiikasta olen puhunut ennenkin, mutta kerrataanpa taas kun johtaminen tuli käsiteltyä.
Suomalaisen työpaikkailmoituksen kulmakivet ovat “toimialaosaaminen” ja “soveltuva koulutus”. Oikeasti juuri missään hommassa ei ole mitään väliä, millaisen koulutuksen on hankkinut, kunhan on tarpeeksi fiksu oppimaan uutta. Korkeakoulututkintovaatimuksen takana pitäisikin enemmän nähdä juuri vaatimus yleisestä fiksuudesta, oppimiskyvystä ja metodiikasta sen sijaan, että olisi suuresti väliä, miltä alalta tuo tutkinto on hankittu. Siitä huolimatta suomalainen yrityselämä palkkaa simona insinöörejä, ekonomeja ja luonnontieteilijöitä ja halveksii humanisteja.
Kun firmoissa on paljon poskellaan nimenomaan asenteiden takia, olisikohan aika
yrittää saada niihin hieman erilaisia ihmisiä?
Toimialaosaaminen on täsmälleen samaa kamaa. Kun toimialalta toiselle siirtyminen on tehty vaikeaksi kun kaikki palkkaavat vain toimialaosaajia, jokaisella alalla vinksahtaneimmat käytännöt leviävät ympäriinsä, sillä kukaan ei tule koskaan tuulettamaan niitä saman väen pyöriessä toimialan sisällä firmasta toiseen. Junnuja tulee alalle muttei heistä ole kaiken muuttajiksi, vanhemmat taas palkkaavat toisiaan naapurifirmoista sen sijaan, että kurkistaisivat rohkeammin kokonaan muihin ilmansuuntiin.
Ongelma tässä on kansantaloudelle ilmeinen.
Kun firmat kykenevät tekemään lähinnä toimivaa mutta hiirenharmaata (lue: bulkkia), kilpailemaan hinnalla ja olemaan jatkuvalla kulukuurilla, ulkoistamme Suomesta pois kaiken sen työn, jota ei ole aivan pakko tehdä Suomessa. Muutamat tarpeeksi kovan tason visiirit työllistyvät Suomessa, mutta vaikka kansaa kuinka koulutetaan, ei suurin osa ikinä yllä tälle tasolle. Ne loput ovat ongelmissa, sillä heille ei tunnu olevan valmistukseen ja muuhun sellaiseen liittyvää rutiiniluontoista työtä tarjolla. Tästä tulee ongelma firmoille ja sille terävimmälle kärjelle, sillä heidät pannaan elättämään tuo työmarkkinoilta pois tippunut väki tehden Suomessa elämisestä ja asumisesta kallista ja firman pyörittämisestä kallista myös.
Jos suomalaisen viennin kilohinta nousisi reippaasti ja firmat pääsisivät eroon säästöohjelmistaan, se elättäisi parempaa suunnittelevien ohella myös parempaa valmistavia. Tästä hyötyisi jokainen veroissaan ja maailman parhaiden tavaroiden tekijöillä ei ole samanlaista ongelmaa jokaisen laman kohdalla. Lisäksi bulkkia tekevä joutuu jatkuvaan halpatuontimaiden hintapaineeseen, kun taas arvokkaiden brändien tekijöiden ei tarvitse kuin pikkuisen lotkauttaa korvaansa törkeimmälle piratismille.
Mutta ei varmaan kannata tehdä mitään uudistuksia, talvisodankin aikaan pärjättiin ja Kekkonen hoiti loput.
Jos minkään maan työelämä ei ole erityisen täydellinen ja joka paikassa on omia paikallisia ongelmiaan, Suomessa ongelma on yleinen kunnianhimon puute. Sitä on, mutta se ei kanna niin korkealle kuin sen pitäisi, pystyäkseen pitämään alihankintaketjun ja valmistuksenkin suomalaisena.
Suomalainen perkele-mentaliteetti ei tarkoita yleistä äyskimistä ja kiukuttelua vaan sitä, että asiat nyt vain, perkele, pistetään toimimaan. Jos joku ei meinaa toimia niin yritetään sitkeämmin kunnes toimii. Hanskat eivät Suomessa napsahda tiskiin kovin herkästi vaan omituisiakin ongelmia ratkaistaan siinä missä vellihousuiset naapurikansojen edustajat ovat jo ajat sitten jättäneet leikin kesken. Sisu loppuu kuitenkin Suomessa helposti kesken siinä kohtaa kun pitäisi tehdä hyvästä ja toimivasta maailman paras.
Sitkeyttä ja innovatiivisuutta riittää runsaasti siinä kohtaa, kun on kyseessä on (usein) insinööritieteellinen ongelma, jossa jotain asiaa ei kukaan ole saanut toimimaan. Tällaisissa riittää innovatiivisuutta, luovuutta ja ahkeruutta. Sen sijaan kun tuote toimii ja siitä pitäisi tehdä ainakin mielikuvissa paras ja siirrytään “toissijaisten” seikkojen kuten viimeistelyn, muotoilun ja markkinointiviestinnän pariin, kiinnostus alkaa huveta kuin pyy maailmanlopun edellä ja aikaisemmasta määrätietoisuudesta on jäljellä vain rippeet.
Tästä tulee mieleen, että Suomessa firmoissa on helposti vääriä ihmisiä väärissä paikoissa.
Onkohan missään muualla maailmassa toimitusjohtajista yhtä suuri osa lakimiehiä kuin Suomessa? Kun tähän ottaa mukaan ne ekonomit, jotka ovat nousseet talousjohtajan paikalta toimitusjohtajiksi, kuva ankeutuu entisestään. Lakimiehet ja talousnakit ovat epäilemättä äärimmäisen fiksuja ihmisiä, mutta heidän nostamisensa kuninkaiksi tarkoittaa sitä, että näin tekevissä firmoissa tukitoimintojen kautta livahdetaan ydinbisnestä tekevien yläpuolelle. Aivan esimerkinomaisesti pitäisimme täydellisen hassunkurisena, jos jonkun suuren firman tietohallintojohtaja nousisi sen toimitusjohtajaksi.
Näin ei liene tapahtunut koskaan eikä varmasti tapahdukaan, mikä on hyvä asia, sillä firman tietohallintojohtaja edustaa bisnestä palvelevaa töpinäkomppaniaa eikä uutta bisnestä luovaa osaa firmassa. Mutta aivan sama koskee firman taloushallintoa tai lakiasioita. Kyllä, näissä kaikissa asioissa perehdytään hyvin huolellisesti kaikkeen, mitä firma tekee, sillä sopimukset, budjetit ja it-ratkaisut ovat käytössä kaikkialla ja näitä pyörittelevät näkevät hyvin joka paikkaan. Vaan kuuluuko tämän olla keskeinen ylentämisen meriitti?
Varsin monessa firmassa firman ylin johto on lähes yksinomaan hallinnollinen yksikkö ja firman johtoryhmän muodostaa töpinävetoinen toimitusjohtaja, töpinää edustava hallintojohtaja, töpinää edustava henkilöstöjohtaja, töpinää edustava talousjohtaja, töpinää edustava it-suursmurffi
On ainakin vaara, että tällä tavoin johdettu firma keskittyy liiaksi sisäisiin muotoseikkoihin, prosesseihin ja unifikaatioon sen sijaan, että se ruokkisi luovuutta ja kykenisi jollain tavoin opastamaan firmaa sille tielle, että tuotteesta tulee maailman paras. Voi se tietysti onnistua, mutta jos minä omistaisin firman, en miehittäisi johtoryhmää noin vaan haluaisin täyttää sen bisneksen etulinjalla.
En näe mitään syytä, miksi suomalaiset firmat ovat olleet toistakymmentä vuotta kulukuurilla. Juuri nyt menee vähän huonommin laman takia, mutta kymmenen vuotta meni oikein mukavasti. Siitä huolimatta firmojen ykkösprioriteetti on kustannustehokkuus eikä parempien tuotteiden tekeminen. Veikkaan osansa olevan sillä, että kun johtaminen tapahtuu numeroiden ja excel-tablitsojen välittämän tiedon perusteella, on varsin helppoa nähdä ongelmia lähinnä numeroissa kun oikeastaan pitäisi katsoa lähinnä tuotteita ja liiketoimintaympäristöä.
Kaikki ymmärtävät kulukuurin jos yritys on kriisissä ja kassassa ei ole rahaa mihinkään rohkeisiin irtiottoihin tai omistajilta ei löydy riskinottohaluja. Sen sijaan vuodesta toiseen päälle hirttänyt käsijarru muuttuu osaksi yrityskulttuuria muutamassa vuodessa ja asioita ryhdytään katsomaan ennen kaikkea säästöperspektiivistä. Firman hankesalkkuun alkaa pulahdella hankkeita, joiden tarkoitus ei ole parantaa tuotetta ja palvelua vaan säästää rahaa, ja näitä tehtailevat etenevät maagisesti herrahississä rivakkaa vauhtia opettaen saman kulttuurin seuraajilleen.
Rekrytointipolitiikasta olen puhunut ennenkin, mutta kerrataanpa taas kun johtaminen tuli käsiteltyä.
Suomalaisen työpaikkailmoituksen kulmakivet ovat “toimialaosaaminen” ja “soveltuva koulutus”. Oikeasti juuri missään hommassa ei ole mitään väliä, millaisen koulutuksen on hankkinut, kunhan on tarpeeksi fiksu oppimaan uutta. Korkeakoulututkintovaatimuksen takana pitäisikin enemmän nähdä juuri vaatimus yleisestä fiksuudesta, oppimiskyvystä ja metodiikasta sen sijaan, että olisi suuresti väliä, miltä alalta tuo tutkinto on hankittu. Siitä huolimatta suomalainen yrityselämä palkkaa simona insinöörejä, ekonomeja ja luonnontieteilijöitä ja halveksii humanisteja.
Kun firmoissa on paljon poskellaan nimenomaan asenteiden takia, olisikohan aika
Toimialaosaaminen on täsmälleen samaa kamaa. Kun toimialalta toiselle siirtyminen on tehty vaikeaksi kun kaikki palkkaavat vain toimialaosaajia, jokaisella alalla vinksahtaneimmat käytännöt leviävät ympäriinsä, sillä kukaan ei tule koskaan tuulettamaan niitä saman väen pyöriessä toimialan sisällä firmasta toiseen. Junnuja tulee alalle muttei heistä ole kaiken muuttajiksi, vanhemmat taas palkkaavat toisiaan naapurifirmoista sen sijaan, että kurkistaisivat rohkeammin kokonaan muihin ilmansuuntiin.
Ongelma tässä on kansantaloudelle ilmeinen.
Kun firmat kykenevät tekemään lähinnä toimivaa mutta hiirenharmaata (lue: bulkkia), kilpailemaan hinnalla ja olemaan jatkuvalla kulukuurilla, ulkoistamme Suomesta pois kaiken sen työn, jota ei ole aivan pakko tehdä Suomessa. Muutamat tarpeeksi kovan tason visiirit työllistyvät Suomessa, mutta vaikka kansaa kuinka koulutetaan, ei suurin osa ikinä yllä tälle tasolle. Ne loput ovat ongelmissa, sillä heille ei tunnu olevan valmistukseen ja muuhun sellaiseen liittyvää rutiiniluontoista työtä tarjolla. Tästä tulee ongelma firmoille ja sille terävimmälle kärjelle, sillä heidät pannaan elättämään tuo työmarkkinoilta pois tippunut väki tehden Suomessa elämisestä ja asumisesta kallista ja firman pyörittämisestä kallista myös.
Jos suomalaisen viennin kilohinta nousisi reippaasti ja firmat pääsisivät eroon säästöohjelmistaan, se elättäisi parempaa suunnittelevien ohella myös parempaa valmistavia. Tästä hyötyisi jokainen veroissaan ja maailman parhaiden tavaroiden tekijöillä ei ole samanlaista ongelmaa jokaisen laman kohdalla. Lisäksi bulkkia tekevä joutuu jatkuvaan halpatuontimaiden hintapaineeseen, kun taas arvokkaiden brändien tekijöiden ei tarvitse kuin pikkuisen lotkauttaa korvaansa törkeimmälle piratismille.
Mutta ei varmaan kannata tehdä mitään uudistuksia, talvisodankin aikaan pärjättiin ja Kekkonen hoiti loput.
Keskusjohtoisuuden purkaminen
11/07/11 11:27
Listaamani Suomen talouden ja yrityskulttuurin ongelmat ovat suuria, mutta ratkaisemattomia ne eivät ole. Kaiken kirjoittamani voi jakaa kahden pääotsikon alle: yhteiskunnan yleinen keskusjohtoisuus ja kilpailun puute sekä työelämän kunnianhimottomuus ja matala työllisyysaste. Melkeinpä kaikki kuvaamani ongelmat saadaan jotenkin liitettyä näiden pääotsikoiden alle. Tässä käsittelen näistä ensimmäisen.
Keskusjohtoisuus ja kilpailun puute ovat koko Euroopan ongelma, sillä kauniista korulauseista huolimatta EU ei tosiasiassa edistä kuin yksityisen sektorin kilpailua ja sitäkin vähän miten sattuu. Kun julkisen sektorin koko on 45 prosentin paikkeilla melkeinpä kaikissa EU-maissa, tuntuu suoraan sanoen
varsin kummalliselta, ettei kukaan tosissaan ehdota tämän potin avaamista kilpailulle vaan EU:ssa on erityisiä mekanismeja, joilla julkisten sektorien välinen kilpailu estetään.
Tehdään tässä välissä kurkistus Sveitsiin, jossa verokilpailu kantonien välillä toimii kun verotuksen päättävä elin on pitkälle kantoni eikä valtio. Veroaste on alhainen, kansa vaikuttaa hyvinvoivalta, infrastruktuuri on erinomaisessa kunnossa, maanpuolustus ei ole retuperällä, maassa vallitsee täystyöllisyys ja vähän päälle, kaikki julkisen ja yksityisen sektorin talousparametrit ovat edelleen plussalla huolimatta reippaasti vahvistuneesta valuutasta jne jne.
Euroopassa ja Suomessa kaikkien instanssien välistä verokilpailua vastustetaan hysteerisesti. Uskonkappale on se, että jos verokilpailu sallittaisiin, joku kilpailussa mukana oleva alue säätäisi alhaiset verot ilman minkäännäköisiä julkisia palveluja ja muiden olisi aivan pakko tulla perässä ja näin romutettaisiin suurella vaivalla rakennetut hyvinvointivaltiot.
Tämä opinkappale on keskeinen EU:n rakennuselementti ja EU-maiden sisäinenkin verokilpailu on tuntematon käsite. Belgiassa ei ole ollut hallitusta yli vuoteen, sillä flaaminkielinen väki on kyllästynyt elättämään patalaiskoja ranskanpullia ja jälkimmäiset eivät hyväksy mitään rakenteita, joissa flanderi saisi pitää rahansa itse sen sijaan, että kippaa sen vallonien elättämiseen. Suomessa Uusimaa ja Helsinki valittavat, että joutuvat elättämään loismaakuntia ja syrjäseudut valittavat, että Helsingin herrat vievät heidän rahansa.
Sveitsin esimerkin valossa näyttäisi siltä, että tämä kauhuskenaario katoavasta hyvinvoinnista ei perustu todellisuuteen ja että se on rakennettu lähinnä nykyisten vallankahvojen ja suurten rahankäyttäjien vallan suojelemiseksi. Ihmisille on syötetty harhaoppi siitä, että verokilpailu johtaa kadotukseen ja tämän harhaopin vähäorpana on samalla tavoin syötetty ajatus siitä, että jos julkisia menoja leikataan, on otettava kaikkein köyhimpien saamista tulonsiirroista ja leikattava heidän palveluitaan.
Mielestäni voidaan esittää asiallinen kysymys siitä, kuka ihme nykyisiä julkisia palveluja kannattaa nyt ja miksi kannatus loppuisi, jos eläisimme Suomi-nimisessä liittovaltiossa, jossa maakunnat tai jotkut vastaavat yksiköt saisivat tarjota haluamansa palvelut ja kerätä rahoituksen miten parhaaksi näkevät, ja keskushallinto rakentaisi vain globaalia infrastruktuuria ja huolehtisi maanpuolustuksesta ja muista vastaavista asioista.
Jos ajatellaan, että ainoastaan keskusjohtoisuus takaa Suomessa peruspalvelut ja hyvinvoinnin, tämä on melko outo käsitys demokratiasta. Se oikeastaan pitää implisiittisesti sisällään sen, että ihmiset on syytä pitää poissa päättämästä tällaisista asioista, sillä he saattaisivat päättää väärin ja keskushallinto tietää, mikä ihmisille on hyväksi.
Jos taas katsotaan hyvinvointivaltion olevan demokraattisen prosessin tulos eikä virkamiesten ylhäältä antama asia, miksi hyvinvointia ei päätettäisi ja tuotettaisi äänestämällä hieman pienemmisskin yksiköissä aivan kuten nytkin tuotetaan?
Jos verotus olisi Suomessa kaksi- tai kolmiportainen ja valtion vero olisi tuloista tai kulutuksesta viisi prosenttia ja tällä rahalla hoidettaisiin vain nuo mainitut keskushallinnolliset palvelut ja kaikki loppu hoidettaisiin pienemmissä yksiköissä, mikä menisi rikki? Veikkaan, että ainoa hajoava asia olisi keskusjohtoinen rakenne. Jos käytännön syistä valtio keräisi EU:n säätämän minimiarvonlisäveron 15% ja ei verottaisi mitään muuta, tästä riittäisi vielä jaettavaksi mukavasti rahaa erinäköisiin aluepoliittisiin siirtymäkauden tukiaisiinkin.
Jos seuraavan tason verottaja eli maakunta tarjoaisi halutessaan koulutusta ja perusturvaa, luulen, että näihin kyllä kerättäisiin rahaa, mutta riittäisikö sitä kaikennäköisiin joutaviin tukiaisiin ja korpihotellihankkeisiin?
Nyt kukaan ei paljasta turhanpäiväisiä rahareikiä, sillä jokainen EU-maa ylläpitää omiaan ja verokilpailu maiden välillä ei toimi, ja jokaisessa maassa keskushallinto ylläpitää näitä samoja rahareikiä, sillä paikallishallintojen kilvoittelu ei pääse rassaamaan turhinta läskiä pois. Samalla jokainen paikka Suomessa pakotetaan samanlaiseen veromalliin, josta seuraa väkisin se, ettei suurin osa alueista voi mitenkään olla elinkelpoisia. Mainitussa Sveitsissä takapajuiset maaseutukantonit ovat kyenneet uudistumaan rivakasti etsimällä alueelleen jotain muuta bisnestä ja/tai äveriäitä kuluttajia ja veronmaksajia.
Suomessa väentiheys on toki reippaasti harvempi, mutta jollain tämäntapaisella mallilla voitaisiin pitää edes joku osa Suomesta elinkelpoisena eikä ainoastaan paria kaupunkia nurmijärvineen. Nyt muutaman kasvukeskuksen kanssa on syrjäisempien paikkojen täysin mahdotonta kilpailla, sillä ne eivät pysty rakentamaan itselleen mitään kilpailuetua näihin verrattuna. Eivät yrityksille eivätkä ihmisille.
Suomi ei ylipäätään houkuttele investointeja, ei ulkomailta eikä Suomesta, sillä Suomeen sijoittamisessa ei nähdä oikein mitään järkeä. Runsaasti ongelmia ja vähäisesti vetovoimatekijöitä. Luzernin ja Kouvolan kaupungit ovat suunnilleen saman kokoisia väkimäärältään ja katukuvassa eron huomaa melko selvästi. Jälkimmäinen ei tunnu yksityisen sektorin työpaikkoja houkuttelevan kun taas ensimmäinen näin tekee. Kouvolaan sijoittuvalla firmalla on ongelmana avainhenkilöiden rekrytointi, sillä heidän intonsa muuttaa näivettyvälle kehitysalueelle paikkaan, jossa on ruma laatikkotalokeskusta, muutama nallepubi ja jokunen halpahalli, on verraten vähäinen.
Jos alueet saisivat kilpailla siten kuin parhaaksi näkevät, muutamalla muullakin kaupungilla kuin Helsingillä saattaisi olla Suomessa jotakin toivoa.
Nykyinen malli Euroopassa on reuna-alueiden kuten Suomen kannalta surkea ja vielä surkeampi tilanne on Suomen kaltaisten maiden reuna-alueilla. Kun Euroopassa kustannustaso on yritykselle oleelliselta osin sama riippumatta siitä, sijoittaako firmansa Baijeriin, Pohjois-Italiaan, Kentiin tai Hollantiin, firmat menevät sinne, missä on jo valmiiksi muitakin firmoja ja etäisyydet markkinoille lyhyet. Tämä käy mitä parhaiten Saksalle ja Ranskalle, mutta ällistyttävää kyllä Suomi ja Suomen kaltaiset maat vastustavat kaikkein kovaäänisimmin rakennelman muuttamista johtuen tukevan sosiaalidemokraattisista keskushallinnoistaan.
Suomessa julkinen valta uskottelee meille, että kunhan perustetaan pari brändityöryhmää ja kerrotaan suomalaisten olevan ahkeria ja rehellisiä, rahaa alkaa vyöryä höyryävänä kymenä Suomeen ja näin Suomi pelastuu. Jos tämä keino olisi toimiva ja koivu, tähti, rantasauna, juhannuskokko,
kossupullo, hyttynen -utopia olisi edes jollain tavalla myyvä konsepti, kauppa olisi alkanut käydä jo, sillä sen verran kauan tähän potaskaan on uskottu. Olisikohan aika todeta, että tämä keino ei toimi, kun edes suomalaiset eivät nykyään viitsi juuri investoida Suomeen, ja tässä mielessä Suomi muistuttaakin enemmän Venäjää kuin Saksaa?
Suomen kaltaisen maan on erotuttava muista EU-maista tekemällä asioita paremmin ja halvemmalla. Nyt EU ei anna meille tähän suuresti keinoja ja Suomen sisäinen rakennelma ei osaa hyödyntää niitäkään vähiä keinoja, joita olemassa on. Arvonlisäverotus EU:ssa estää kilpailun sillä kuten myös muilla kulutusveroilla ja tulo- ja yritysverorakennelma on Suomessa viritetty vain maksimoimaan valtion verotuloja ilman mitään ajatusta siitä, että näillä asioilla voisi ja pitäisi kilpailla.
Julkinen valta yrittää paikata tilannetta keskusjohtoisilla brändihankkeilla ja suuryrityksille suunnatuilla tukiaisilla, mutta samalla unohdetaan pienempien yritysten edellytykset kilpailla niitä vastaan, joiden tuotteet ovat jo syntyessään 2000 kilometriä lähempänä asiakkaita.
Nykyinen Suomi muistuttaa vapaan markkinatalouden sijaan merkantilistista utopiaa, josta muualla luovuttiin jo yli 200 vuotta sitten. Kekkosen ajan savupiipputeollisuus on edelleen talouden kulmakivi ja jokainen vero, sopimus ja käytäntö on viilattu tätä rakennelmaa suosivaksi. Kun bulkkia tekevä savupiipputeollisuus on viimein tullut Suomessakin tiensä päähän kuten se on tullut jo aikaisemmin muualla protestanttisessa Euroopassa, talouden kaikki tunnusluvut näyttävät kaakkoon kun kansantalouden uudistumiselle ei ole eväitä eikä osaamistakaan.
Keskusjohtoisuuden oma alalajinsa on suomalainen koululaitos. Kuten kirjoitettu on, peruskoulutasolla se toimii erinomaisen hyvin ja tuottaa koulukkaita, jotka osaavat lukea ja jotka tietävät jotain siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Sen sijaan kaikki sen päälle rakennettu on vahvasti poskellaan. Keskusjohtoisesti on lähdetty siitä, että valtaosasta pitää Suomessa kouluttaa herroja, ja herroja tulee lukioista ja yliopistoista. Ammattikoulujenkin muuttaminen ammattisurkeiksi on tämän tien kulkemista.
Mielikuvissa ihmisten pitää hommata mahdollisimman hyvä teoreettinen koulutus, sillä vain näin voi
jotenkin pärjätä. Tämä voi ja on voinut olla viime aikoina tottakin, sillä uutta työtä on syntynyt lähinnä it-firmoihin. Ei jatko-opintoaparaatti yritäkään kasvattaa maailman huippuja tai taitavia eri alojen ammattilaisia vaan kirjoittamattomana tavoitteena näyttää olevan työmuurahaisten kasvattaminen valtion virkoihin ja suuryritysten tarpeisiin. Sellaisia kasvaa nyt Suomessa runsaasti, mutta kaiken kyseenalaistavia uuden luojia on varsin vähän. Miksiköhän?
Tässäkin asiassa kaikki sahaavat innokkaasti omaa oksaansa. Yliopistotasolla ongelmana on rahapula, sillä nykyisellä rahoituksella pystytään vain massatuotantoon. Suomalaisen perinteen mukaisesti opiskelijat ja yliopistoväki määkivät lammasmaisesti lisää rahaa valtiolta, kerran kuussa. Entäpä, jos sitten kuitenkin ryhdyttäisiin perimään rahaa opiskelijoilta jotenkin? Joko rahana tai jälkikäteen maksettavana maksuna? Kun valtio rahoittaa ja byrokraatit päättävät rahankäytöstä, jaloillaan äänestäminen ei tuota juuri mitään tuloksia. Jos opiskelijoilla olisi jonkunnäköinen taloudellinen intressi asiassa, he saattaisivat ryhtyä vaatimaan hieman laadukkaampaa opetusta kun kerran siitä rahaa maksavat, sen sijaan, että tyytyvät keskusjohtoiseen bulkkiin.
Nyt tilanne on oikeastaan kaikkien kannalta mitä otollisin kun opiskelijat ja yliopistoväki on valjastettu kaikki kuorossa vaatimaan lisää rahaa valtiolta sen sijaan, että sisäinen "valvonta" asiakkaan ominaisuudessa toimisi. Yliopistojen suurvisiirit eivät pelkää sisäistä kapinaa, sillä kapina kohdistuu aina valtiota kohtaan, ja valtion ei puolestaan tarvitse tehdä mitään, koska se, että joku narisee lisää rahaa valtiolta, on arkinen asia, joka kuuluu epäkiinnostavana sivuuttaa.
Ammatillisten opintojen murheen alho ei johdu rahoituksen puutteesta vaan imago-ongelmasta. Sillekään ei tapahdu mitään niin kauan kuin valtiovallan erityissuojeluksessa uusista yrityksistä ovat lähinnä professorivetoiset it- ja biotekniikkapajat ja hyvän, käsin kosketeltavan esineen tekijää pidetään inhottavana rasvanahkana.
Paitsi jos tuo esine on 70 vuotta sitten keksitty aaltovaasi.
Keskusjohtoisuus ja kilpailun puute ovat koko Euroopan ongelma, sillä kauniista korulauseista huolimatta EU ei tosiasiassa edistä kuin yksityisen sektorin kilpailua ja sitäkin vähän miten sattuu. Kun julkisen sektorin koko on 45 prosentin paikkeilla melkeinpä kaikissa EU-maissa, tuntuu suoraan sanoen
Tehdään tässä välissä kurkistus Sveitsiin, jossa verokilpailu kantonien välillä toimii kun verotuksen päättävä elin on pitkälle kantoni eikä valtio. Veroaste on alhainen, kansa vaikuttaa hyvinvoivalta, infrastruktuuri on erinomaisessa kunnossa, maanpuolustus ei ole retuperällä, maassa vallitsee täystyöllisyys ja vähän päälle, kaikki julkisen ja yksityisen sektorin talousparametrit ovat edelleen plussalla huolimatta reippaasti vahvistuneesta valuutasta jne jne.
Euroopassa ja Suomessa kaikkien instanssien välistä verokilpailua vastustetaan hysteerisesti. Uskonkappale on se, että jos verokilpailu sallittaisiin, joku kilpailussa mukana oleva alue säätäisi alhaiset verot ilman minkäännäköisiä julkisia palveluja ja muiden olisi aivan pakko tulla perässä ja näin romutettaisiin suurella vaivalla rakennetut hyvinvointivaltiot.
Tämä opinkappale on keskeinen EU:n rakennuselementti ja EU-maiden sisäinenkin verokilpailu on tuntematon käsite. Belgiassa ei ole ollut hallitusta yli vuoteen, sillä flaaminkielinen väki on kyllästynyt elättämään patalaiskoja ranskanpullia ja jälkimmäiset eivät hyväksy mitään rakenteita, joissa flanderi saisi pitää rahansa itse sen sijaan, että kippaa sen vallonien elättämiseen. Suomessa Uusimaa ja Helsinki valittavat, että joutuvat elättämään loismaakuntia ja syrjäseudut valittavat, että Helsingin herrat vievät heidän rahansa.
Sveitsin esimerkin valossa näyttäisi siltä, että tämä kauhuskenaario katoavasta hyvinvoinnista ei perustu todellisuuteen ja että se on rakennettu lähinnä nykyisten vallankahvojen ja suurten rahankäyttäjien vallan suojelemiseksi. Ihmisille on syötetty harhaoppi siitä, että verokilpailu johtaa kadotukseen ja tämän harhaopin vähäorpana on samalla tavoin syötetty ajatus siitä, että jos julkisia menoja leikataan, on otettava kaikkein köyhimpien saamista tulonsiirroista ja leikattava heidän palveluitaan.
Mielestäni voidaan esittää asiallinen kysymys siitä, kuka ihme nykyisiä julkisia palveluja kannattaa nyt ja miksi kannatus loppuisi, jos eläisimme Suomi-nimisessä liittovaltiossa, jossa maakunnat tai jotkut vastaavat yksiköt saisivat tarjota haluamansa palvelut ja kerätä rahoituksen miten parhaaksi näkevät, ja keskushallinto rakentaisi vain globaalia infrastruktuuria ja huolehtisi maanpuolustuksesta ja muista vastaavista asioista.
Jos ajatellaan, että ainoastaan keskusjohtoisuus takaa Suomessa peruspalvelut ja hyvinvoinnin, tämä on melko outo käsitys demokratiasta. Se oikeastaan pitää implisiittisesti sisällään sen, että ihmiset on syytä pitää poissa päättämästä tällaisista asioista, sillä he saattaisivat päättää väärin ja keskushallinto tietää, mikä ihmisille on hyväksi.
Jos verotus olisi Suomessa kaksi- tai kolmiportainen ja valtion vero olisi tuloista tai kulutuksesta viisi prosenttia ja tällä rahalla hoidettaisiin vain nuo mainitut keskushallinnolliset palvelut ja kaikki loppu hoidettaisiin pienemmissä yksiköissä, mikä menisi rikki? Veikkaan, että ainoa hajoava asia olisi keskusjohtoinen rakenne. Jos käytännön syistä valtio keräisi EU:n säätämän minimiarvonlisäveron 15% ja ei verottaisi mitään muuta, tästä riittäisi vielä jaettavaksi mukavasti rahaa erinäköisiin aluepoliittisiin siirtymäkauden tukiaisiinkin.
Jos seuraavan tason verottaja eli maakunta tarjoaisi halutessaan koulutusta ja perusturvaa, luulen, että näihin kyllä kerättäisiin rahaa, mutta riittäisikö sitä kaikennäköisiin joutaviin tukiaisiin ja korpihotellihankkeisiin?
Nyt kukaan ei paljasta turhanpäiväisiä rahareikiä, sillä jokainen EU-maa ylläpitää omiaan ja verokilpailu maiden välillä ei toimi, ja jokaisessa maassa keskushallinto ylläpitää näitä samoja rahareikiä, sillä paikallishallintojen kilvoittelu ei pääse rassaamaan turhinta läskiä pois. Samalla jokainen paikka Suomessa pakotetaan samanlaiseen veromalliin, josta seuraa väkisin se, ettei suurin osa alueista voi mitenkään olla elinkelpoisia. Mainitussa Sveitsissä takapajuiset maaseutukantonit ovat kyenneet uudistumaan rivakasti etsimällä alueelleen jotain muuta bisnestä ja/tai äveriäitä kuluttajia ja veronmaksajia.
Suomessa väentiheys on toki reippaasti harvempi, mutta jollain tämäntapaisella mallilla voitaisiin pitää edes joku osa Suomesta elinkelpoisena eikä ainoastaan paria kaupunkia nurmijärvineen. Nyt muutaman kasvukeskuksen kanssa on syrjäisempien paikkojen täysin mahdotonta kilpailla, sillä ne eivät pysty rakentamaan itselleen mitään kilpailuetua näihin verrattuna. Eivät yrityksille eivätkä ihmisille.
Suomi ei ylipäätään houkuttele investointeja, ei ulkomailta eikä Suomesta, sillä Suomeen sijoittamisessa ei nähdä oikein mitään järkeä. Runsaasti ongelmia ja vähäisesti vetovoimatekijöitä. Luzernin ja Kouvolan kaupungit ovat suunnilleen saman kokoisia väkimäärältään ja katukuvassa eron huomaa melko selvästi. Jälkimmäinen ei tunnu yksityisen sektorin työpaikkoja houkuttelevan kun taas ensimmäinen näin tekee. Kouvolaan sijoittuvalla firmalla on ongelmana avainhenkilöiden rekrytointi, sillä heidän intonsa muuttaa näivettyvälle kehitysalueelle paikkaan, jossa on ruma laatikkotalokeskusta, muutama nallepubi ja jokunen halpahalli, on verraten vähäinen.
Jos alueet saisivat kilpailla siten kuin parhaaksi näkevät, muutamalla muullakin kaupungilla kuin Helsingillä saattaisi olla Suomessa jotakin toivoa.
Nykyinen malli Euroopassa on reuna-alueiden kuten Suomen kannalta surkea ja vielä surkeampi tilanne on Suomen kaltaisten maiden reuna-alueilla. Kun Euroopassa kustannustaso on yritykselle oleelliselta osin sama riippumatta siitä, sijoittaako firmansa Baijeriin, Pohjois-Italiaan, Kentiin tai Hollantiin, firmat menevät sinne, missä on jo valmiiksi muitakin firmoja ja etäisyydet markkinoille lyhyet. Tämä käy mitä parhaiten Saksalle ja Ranskalle, mutta ällistyttävää kyllä Suomi ja Suomen kaltaiset maat vastustavat kaikkein kovaäänisimmin rakennelman muuttamista johtuen tukevan sosiaalidemokraattisista keskushallinnoistaan.
Suomessa julkinen valta uskottelee meille, että kunhan perustetaan pari brändityöryhmää ja kerrotaan suomalaisten olevan ahkeria ja rehellisiä, rahaa alkaa vyöryä höyryävänä kymenä Suomeen ja näin Suomi pelastuu. Jos tämä keino olisi toimiva ja koivu, tähti, rantasauna, juhannuskokko,
Suomen kaltaisen maan on erotuttava muista EU-maista tekemällä asioita paremmin ja halvemmalla. Nyt EU ei anna meille tähän suuresti keinoja ja Suomen sisäinen rakennelma ei osaa hyödyntää niitäkään vähiä keinoja, joita olemassa on. Arvonlisäverotus EU:ssa estää kilpailun sillä kuten myös muilla kulutusveroilla ja tulo- ja yritysverorakennelma on Suomessa viritetty vain maksimoimaan valtion verotuloja ilman mitään ajatusta siitä, että näillä asioilla voisi ja pitäisi kilpailla.
Julkinen valta yrittää paikata tilannetta keskusjohtoisilla brändihankkeilla ja suuryrityksille suunnatuilla tukiaisilla, mutta samalla unohdetaan pienempien yritysten edellytykset kilpailla niitä vastaan, joiden tuotteet ovat jo syntyessään 2000 kilometriä lähempänä asiakkaita.
Nykyinen Suomi muistuttaa vapaan markkinatalouden sijaan merkantilistista utopiaa, josta muualla luovuttiin jo yli 200 vuotta sitten. Kekkosen ajan savupiipputeollisuus on edelleen talouden kulmakivi ja jokainen vero, sopimus ja käytäntö on viilattu tätä rakennelmaa suosivaksi. Kun bulkkia tekevä savupiipputeollisuus on viimein tullut Suomessakin tiensä päähän kuten se on tullut jo aikaisemmin muualla protestanttisessa Euroopassa, talouden kaikki tunnusluvut näyttävät kaakkoon kun kansantalouden uudistumiselle ei ole eväitä eikä osaamistakaan.
Keskusjohtoisuuden oma alalajinsa on suomalainen koululaitos. Kuten kirjoitettu on, peruskoulutasolla se toimii erinomaisen hyvin ja tuottaa koulukkaita, jotka osaavat lukea ja jotka tietävät jotain siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Sen sijaan kaikki sen päälle rakennettu on vahvasti poskellaan. Keskusjohtoisesti on lähdetty siitä, että valtaosasta pitää Suomessa kouluttaa herroja, ja herroja tulee lukioista ja yliopistoista. Ammattikoulujenkin muuttaminen ammattisurkeiksi on tämän tien kulkemista.
Mielikuvissa ihmisten pitää hommata mahdollisimman hyvä teoreettinen koulutus, sillä vain näin voi
Tässäkin asiassa kaikki sahaavat innokkaasti omaa oksaansa. Yliopistotasolla ongelmana on rahapula, sillä nykyisellä rahoituksella pystytään vain massatuotantoon. Suomalaisen perinteen mukaisesti opiskelijat ja yliopistoväki määkivät lammasmaisesti lisää rahaa valtiolta, kerran kuussa. Entäpä, jos sitten kuitenkin ryhdyttäisiin perimään rahaa opiskelijoilta jotenkin? Joko rahana tai jälkikäteen maksettavana maksuna? Kun valtio rahoittaa ja byrokraatit päättävät rahankäytöstä, jaloillaan äänestäminen ei tuota juuri mitään tuloksia. Jos opiskelijoilla olisi jonkunnäköinen taloudellinen intressi asiassa, he saattaisivat ryhtyä vaatimaan hieman laadukkaampaa opetusta kun kerran siitä rahaa maksavat, sen sijaan, että tyytyvät keskusjohtoiseen bulkkiin.
Nyt tilanne on oikeastaan kaikkien kannalta mitä otollisin kun opiskelijat ja yliopistoväki on valjastettu kaikki kuorossa vaatimaan lisää rahaa valtiolta sen sijaan, että sisäinen "valvonta" asiakkaan ominaisuudessa toimisi. Yliopistojen suurvisiirit eivät pelkää sisäistä kapinaa, sillä kapina kohdistuu aina valtiota kohtaan, ja valtion ei puolestaan tarvitse tehdä mitään, koska se, että joku narisee lisää rahaa valtiolta, on arkinen asia, joka kuuluu epäkiinnostavana sivuuttaa.
Ammatillisten opintojen murheen alho ei johdu rahoituksen puutteesta vaan imago-ongelmasta. Sillekään ei tapahdu mitään niin kauan kuin valtiovallan erityissuojeluksessa uusista yrityksistä ovat lähinnä professorivetoiset it- ja biotekniikkapajat ja hyvän, käsin kosketeltavan esineen tekijää pidetään inhottavana rasvanahkana.
Paitsi jos tuo esine on 70 vuotta sitten keksitty aaltovaasi.
Keskinkertaisuuden palvojat
07/07/11 15:20
Kahdessa edellisessä kirjoituksessani olen tonkinut joitakin Suomen sitkeitä ongelmia ja tässä kerron näkemykseni siitä, mistä ne oikein johtuvat.
Suomi on keskinkertaisuutta palvova valtio ja kansa. Asioiden tekeminen huonosti on kulttuurillisesti erityisen sopimatonta, mikä erottaa Suomen valtaosasta kehitysmaita, mutta toisin kuin propagandassa uskotellaan, suomalaiset eivät erityisemmin pyri huippusuorituksiin. Suomalainen ei juurikaan vaadi miltään asialta laatua vaan katsoo lähinnä halpaa hintaa. Huonosta palvelusta harva viitsii edes valittaa.
Kotimarkkinat eivät näin ollen Suomessa vedä merkittäviä määriä laadukkaita tuotteita, joten niiden tekemiselle Suomessa ei ole kotimarkkinatilausta. Vaikka tilaus olisikin, olisi vaikeaa miehittää firma siten, että se pyrkisi tuotannossaan maailman parhaaseen (oikeasti, ei iskulauseissa). Useimmiten käy niin, että kuvitellaan keskinkertaisen tuotteen olevan maailman paras jonkun yksittäisen insinööritieteellisen faktoidin perusteella, ja vaikka tuote oikeasti olisi maailman paras, sitä tuskin markkinoitaisiin sellaisena.
Pula-ajan mentaliteetti elää sitkeässä. Ylimääräistä kulutusta eivat vanhemmat ikäluokat katso hyvällä ja vasta nuoremmat ovat hieman päässeet kulutusjuhlan makuun. Heidän kulutuksensa vain suuntautuu ulkomaisiin halpahalleihin. Suomessa väki katsoo lähinnä suunnitellun ostoksen toimimista tarkoituksessaan
eikä niinkään mieti esteettisiä ja nautinnollisia seikkoja. Keskinkertaiset esineet ja asiat täyttävät tarpeen aivan täydellisesti ja pula-aikamentaliteetti katsoo kalliimpaan investoimisen olevan halpa-arvoista pröystäilyä ja ei talvisodankaan aikana tehty niin. Tämä selittää myös sen, miksi ruoka on Suomessa niin luokattoman huonoa. Sen tehtävä on olla mahantäytettä eikä mikään nautinto.
Suomi ei brändinä ole minkään arvoinen. Edes Suomessa. Tuontitavara on mielikuvissa hienompaa, sivistyneempää ja laadukkaampaa ja suomalainen edustaa metsäläisyyttä, josta pitää hankkiutua eroon. Kunnollisessa itsensä kampittamisen hengessä vähäistä suurempi joukko suomalaisia on aina vastustanut sitkeästi Nokian kännyköitä ja nyt kun firmalla menee huonommin, "mitäs minä sanoin, ei suomalainen osaa mitään" -tyyppinen vahingonilo täytti nopeasti erinäköiset nettipalstat. Virallisessa propagandassa suomalaisuuteen yhdistetään laatu, mutta se ei ulkomailla ilmene juuri mitenkään. Pieni Suomen lippu paketissa jää täysin huomaamatta, pieni Sveitsin lippu lisää myyntiä rutkasti. Olisikohan brändityöryhmillä mietittävää?
Yrityskulttuuri ei myöskään ole erityisen optimaalinen. Vallankahva on firmoissa tukevasti suljetun talouden koulun käyneillä pula-aikaa ja Itä-Saksaa muistelevilla. Nuoremmilla saattaisi olla hyviäkin ideoita, mutta kun vanhat idänkaupan asiantuntijat pyörittävät bisneksiä, harva nuori saa ääntään kuuluviin ja ideoitaan tuotteiksi saakka. Nuorisotyöttömyys kertoo meille siitä, että nuoria ei edes työmarkkinoille pahemin huolita kun vanhemmat istuvat paikoillaan kuin tatit eivätkä tee tilaa kenellekään. Ajatukset nostaa eläkeikää eivät varsinaisesti tätäkään asiaa paranna.
Monessa pienemmässä firmassa ollaan sukupolvenvaihdosongelman edessä, sillä kun vanhemmat alkavat jäädä eläkkeelle ja tilalle pitäisi palkata 40 vuotta nuorempia, kuilu kulttuurien välillä on kasvanut liian suureksi ja nämä työpaikat eivät tapoineen nuoria kiinnosta.
Suomalaisen (työ)kulttuurin sietämätön vitsaus on virkamiesmäisyys ja auktoriteettiusko. Töpinäosastojen talous- ja tietohallintojohtajat ovat firmoissa kuninkaita ja hyvät ideat muuttuvat bisnekseksi vain, jos tympeimmät virkamiehet ja kiusanhenget eivät pysty niitä mitenkään ampumaan alas. Firmat uhraavat konsulttien johdolla loputtomasti aikaa ja rahaa siihen, että luodaan prosesseja, joiden tosiasiallinen tarkoitus on estää minkään muuttaminen. Tuotteen jalostaminen maailman parhaaksi törmää usein firman sisäiseen byrokraattiin, joka ihmettelee, miksi tarvitsee tehdä mitään kun tuote kerran toimii, aivan turhaa rahanhukkaa.
80-luvulle saakka "hyvä työpaikka" tarkoitti kovin monien mielessä valtion virkaa. Ihmisiä ynseästi kohtelevat virkamiehet olivat työväestön kadehdittua aatelia ja jokainen yritti jollain tavalla apinoida heitä. Tympeät portsarit, yrmeät tarjoilijat ja matkustajille riesaksi olevat bussikuskit ovat muuttuneet paremmiksi vasta aivan viime vuosina. Tällainen ilmapiiri ei ole omiaan ruokkimaan innovatiivisuutta, vaikka Suomi kuinka kutsuisi itseään innovaatioyhteiskunnaksi.
Koulujärjestelmä on tyypillinen keskinkertaisuutta palvova rakennelma. Peruskoulutuksen taso on varsin hyvä ja hajonta siinä melko pientä eri koulujen välillä, mutta mitä korkeammalle mennään, sitä enemmän jäädään jälkeen. Suomalainen korkeakoulu voi kutsua itseään huippuyliopistoksi jos haluaa, mutta mikään numero ei tue väitettä. Eron huomaa jokainen jossain muualla opiskellut. Siinä, missä suomalainen yliopisto järjestää massaluentoja ja mittaa tenteillä detaljien hetkellistä ulkoa oppimista,
muualla opetetaan enemmän metodiikkaa ja kykyä perustella väitteitään. Opiskelu etenee henkilökohtaisessa ohjauksessa eikä niin, että professorin oppiarvon saavuttanut henkilö tavataan ensimmäisen kerran kahden kesken kun keskustellaan päättötyön aiheesta.
Veikkaan useimpien korkeakoulututkinnon suorittaneiden kiinnittäneen Suomessa huomiota outoon ilmiöön: yliopistoissa pärjäävät parhaiten ne, jotka olivat lukiossa hieman terävimmän kärjen alapuolella, sekä tietysti pieni joukko luonnonlahjakkuuksia. Tuo ei aivan terävin kärki on jo lukioaikana opetellut opiskelumetodin, jolla suoriudutaan detaljitietoa mittaavasta kokeesta, kun taas lukion yleistiedolla hoitanut terävin kärki ei ole tätä koskaan tehnyt. Joidenkin harvojen lahjat riittävät myös korkeakoulututkinnon suorittamiseen yleistiedolla, mutta valtaosa nopeasti ja hyvin arvosanoin valmistuvista ei ollut kuuden L:n ylioppilaita.
Kotimaista laadukkaiden tuotteiden kulutuskysyntää varjostaa ihmisten yleinen persaukisuus. Kun asuminen maksaa hirveästi, verot ovat hirveät, palkat ovat pienet ja keskinkertainenkin tavara ja ruoka maksavat enemmän kuin missään muualla, rahaa ei juuri mihinkään jää.
Tämä ruokkii pula-aikamentaliteetin jatkumista. Yksityisiä pääomia ei suuresti ole yritysten käynnistämiseen eikä edes asiakkaana toimimiseen. Aikaisemman kirjoitukseni kommenttiosuudessa mainittiinkin Genelec ja se, kuinka se syntyi Yleisradion siivellä. Valtio saa kyllä Suomessa autettua kallista laatutavaraa tekevän bisneksen käyntiin, mutta yksityinen sektori ei tunnu siinä kovin usein onnistuvan.
Kesknkertaisuuden henkeä henkii myös kepulainen asutuspolitiikka. Valtio pistää loputtomasti paukkuja siihen, että kaikkialla Suomessa asiat ovat jotenkin keskinkertaisesti ok. Tuo raha ratkaisisi Etelä-Suomen infrastruktuuriongelmat ja pääkaupunkiseudun asuntopulan jos se käytettäisiin toisella tavalla, mutta koska keskusjohtoisesti pitää ohjata rahaa paikkoihin, jotka eivät koskaan tule pärjäämään omillaan, kasvukeskuksissa kurjistetaan ihmiset kalliilla asumisen hinnalla.
Keskusjohtoisesti valtio ja sen verotulot ovat pyhiä asioita ja minkäännäköinen kilpailu ei ole hyväksi. Emme tiedä, voisiko joku Suomen maakunnista pärjätä omillaan varsin hyvinkin jos siellä saataisiin tehdä jotain hieman toisella tavalla. Kilvoittelua ei kuitenkaan edes haluta käynnistää, sillä keskushallinto pelkää valtansa romuttuvan ja budjettiensa pienenevän, mikä tietysti olisi totta.
Kuten kahvikirjoitukseni kommenteista kävi ilmi, Suomessa kyllä ollaan valmiita tekemään asioita toisellakin tavalla.
Se edellyttää vain nuorempia ikäluokkia ja tuontitavaraa. Tarvitsisimmekohan hieman lisää kansallistunnetta ja -ylpeyttä ja hieman vähemmän menestymisen kahdehdintaa? Olisikohan ajatusmaailmassakin ehkä jo aika tehdä rohkea kurkistus 80-luvulle?
Suomi on keskinkertaisuutta palvova valtio ja kansa. Asioiden tekeminen huonosti on kulttuurillisesti erityisen sopimatonta, mikä erottaa Suomen valtaosasta kehitysmaita, mutta toisin kuin propagandassa uskotellaan, suomalaiset eivät erityisemmin pyri huippusuorituksiin. Suomalainen ei juurikaan vaadi miltään asialta laatua vaan katsoo lähinnä halpaa hintaa. Huonosta palvelusta harva viitsii edes valittaa.
Kotimarkkinat eivät näin ollen Suomessa vedä merkittäviä määriä laadukkaita tuotteita, joten niiden tekemiselle Suomessa ei ole kotimarkkinatilausta. Vaikka tilaus olisikin, olisi vaikeaa miehittää firma siten, että se pyrkisi tuotannossaan maailman parhaaseen (oikeasti, ei iskulauseissa). Useimmiten käy niin, että kuvitellaan keskinkertaisen tuotteen olevan maailman paras jonkun yksittäisen insinööritieteellisen faktoidin perusteella, ja vaikka tuote oikeasti olisi maailman paras, sitä tuskin markkinoitaisiin sellaisena.
Pula-ajan mentaliteetti elää sitkeässä. Ylimääräistä kulutusta eivat vanhemmat ikäluokat katso hyvällä ja vasta nuoremmat ovat hieman päässeet kulutusjuhlan makuun. Heidän kulutuksensa vain suuntautuu ulkomaisiin halpahalleihin. Suomessa väki katsoo lähinnä suunnitellun ostoksen toimimista tarkoituksessaan
Suomi ei brändinä ole minkään arvoinen. Edes Suomessa. Tuontitavara on mielikuvissa hienompaa, sivistyneempää ja laadukkaampaa ja suomalainen edustaa metsäläisyyttä, josta pitää hankkiutua eroon. Kunnollisessa itsensä kampittamisen hengessä vähäistä suurempi joukko suomalaisia on aina vastustanut sitkeästi Nokian kännyköitä ja nyt kun firmalla menee huonommin, "mitäs minä sanoin, ei suomalainen osaa mitään" -tyyppinen vahingonilo täytti nopeasti erinäköiset nettipalstat. Virallisessa propagandassa suomalaisuuteen yhdistetään laatu, mutta se ei ulkomailla ilmene juuri mitenkään. Pieni Suomen lippu paketissa jää täysin huomaamatta, pieni Sveitsin lippu lisää myyntiä rutkasti. Olisikohan brändityöryhmillä mietittävää?
Yrityskulttuuri ei myöskään ole erityisen optimaalinen. Vallankahva on firmoissa tukevasti suljetun talouden koulun käyneillä pula-aikaa ja Itä-Saksaa muistelevilla. Nuoremmilla saattaisi olla hyviäkin ideoita, mutta kun vanhat idänkaupan asiantuntijat pyörittävät bisneksiä, harva nuori saa ääntään kuuluviin ja ideoitaan tuotteiksi saakka. Nuorisotyöttömyys kertoo meille siitä, että nuoria ei edes työmarkkinoille pahemin huolita kun vanhemmat istuvat paikoillaan kuin tatit eivätkä tee tilaa kenellekään. Ajatukset nostaa eläkeikää eivät varsinaisesti tätäkään asiaa paranna.
Monessa pienemmässä firmassa ollaan sukupolvenvaihdosongelman edessä, sillä kun vanhemmat alkavat jäädä eläkkeelle ja tilalle pitäisi palkata 40 vuotta nuorempia, kuilu kulttuurien välillä on kasvanut liian suureksi ja nämä työpaikat eivät tapoineen nuoria kiinnosta.
Suomalaisen (työ)kulttuurin sietämätön vitsaus on virkamiesmäisyys ja auktoriteettiusko. Töpinäosastojen talous- ja tietohallintojohtajat ovat firmoissa kuninkaita ja hyvät ideat muuttuvat bisnekseksi vain, jos tympeimmät virkamiehet ja kiusanhenget eivät pysty niitä mitenkään ampumaan alas. Firmat uhraavat konsulttien johdolla loputtomasti aikaa ja rahaa siihen, että luodaan prosesseja, joiden tosiasiallinen tarkoitus on estää minkään muuttaminen. Tuotteen jalostaminen maailman parhaaksi törmää usein firman sisäiseen byrokraattiin, joka ihmettelee, miksi tarvitsee tehdä mitään kun tuote kerran toimii, aivan turhaa rahanhukkaa.
80-luvulle saakka "hyvä työpaikka" tarkoitti kovin monien mielessä valtion virkaa. Ihmisiä ynseästi kohtelevat virkamiehet olivat työväestön kadehdittua aatelia ja jokainen yritti jollain tavalla apinoida heitä. Tympeät portsarit, yrmeät tarjoilijat ja matkustajille riesaksi olevat bussikuskit ovat muuttuneet paremmiksi vasta aivan viime vuosina. Tällainen ilmapiiri ei ole omiaan ruokkimaan innovatiivisuutta, vaikka Suomi kuinka kutsuisi itseään innovaatioyhteiskunnaksi.
Koulujärjestelmä on tyypillinen keskinkertaisuutta palvova rakennelma. Peruskoulutuksen taso on varsin hyvä ja hajonta siinä melko pientä eri koulujen välillä, mutta mitä korkeammalle mennään, sitä enemmän jäädään jälkeen. Suomalainen korkeakoulu voi kutsua itseään huippuyliopistoksi jos haluaa, mutta mikään numero ei tue väitettä. Eron huomaa jokainen jossain muualla opiskellut. Siinä, missä suomalainen yliopisto järjestää massaluentoja ja mittaa tenteillä detaljien hetkellistä ulkoa oppimista,
Veikkaan useimpien korkeakoulututkinnon suorittaneiden kiinnittäneen Suomessa huomiota outoon ilmiöön: yliopistoissa pärjäävät parhaiten ne, jotka olivat lukiossa hieman terävimmän kärjen alapuolella, sekä tietysti pieni joukko luonnonlahjakkuuksia. Tuo ei aivan terävin kärki on jo lukioaikana opetellut opiskelumetodin, jolla suoriudutaan detaljitietoa mittaavasta kokeesta, kun taas lukion yleistiedolla hoitanut terävin kärki ei ole tätä koskaan tehnyt. Joidenkin harvojen lahjat riittävät myös korkeakoulututkinnon suorittamiseen yleistiedolla, mutta valtaosa nopeasti ja hyvin arvosanoin valmistuvista ei ollut kuuden L:n ylioppilaita.
Kotimaista laadukkaiden tuotteiden kulutuskysyntää varjostaa ihmisten yleinen persaukisuus. Kun asuminen maksaa hirveästi, verot ovat hirveät, palkat ovat pienet ja keskinkertainenkin tavara ja ruoka maksavat enemmän kuin missään muualla, rahaa ei juuri mihinkään jää.
Tämä ruokkii pula-aikamentaliteetin jatkumista. Yksityisiä pääomia ei suuresti ole yritysten käynnistämiseen eikä edes asiakkaana toimimiseen. Aikaisemman kirjoitukseni kommenttiosuudessa mainittiinkin Genelec ja se, kuinka se syntyi Yleisradion siivellä. Valtio saa kyllä Suomessa autettua kallista laatutavaraa tekevän bisneksen käyntiin, mutta yksityinen sektori ei tunnu siinä kovin usein onnistuvan.
Kesknkertaisuuden henkeä henkii myös kepulainen asutuspolitiikka. Valtio pistää loputtomasti paukkuja siihen, että kaikkialla Suomessa asiat ovat jotenkin keskinkertaisesti ok. Tuo raha ratkaisisi Etelä-Suomen infrastruktuuriongelmat ja pääkaupunkiseudun asuntopulan jos se käytettäisiin toisella tavalla, mutta koska keskusjohtoisesti pitää ohjata rahaa paikkoihin, jotka eivät koskaan tule pärjäämään omillaan, kasvukeskuksissa kurjistetaan ihmiset kalliilla asumisen hinnalla.
Keskusjohtoisesti valtio ja sen verotulot ovat pyhiä asioita ja minkäännäköinen kilpailu ei ole hyväksi. Emme tiedä, voisiko joku Suomen maakunnista pärjätä omillaan varsin hyvinkin jos siellä saataisiin tehdä jotain hieman toisella tavalla. Kilvoittelua ei kuitenkaan edes haluta käynnistää, sillä keskushallinto pelkää valtansa romuttuvan ja budjettiensa pienenevän, mikä tietysti olisi totta.
Kuten kahvikirjoitukseni kommenteista kävi ilmi, Suomessa kyllä ollaan valmiita tekemään asioita toisellakin tavalla.
Se edellyttää vain nuorempia ikäluokkia ja tuontitavaraa. Tarvitsisimmekohan hieman lisää kansallistunnetta ja -ylpeyttä ja hieman vähemmän menestymisen kahdehdintaa? Olisikohan ajatusmaailmassakin ehkä jo aika tehdä rohkea kurkistus 80-luvulle?
Suomi ja kahvi
05/07/11 10:01
Gosplan tuli käsiteltyä eilen.
Tänään siirrytään asenneilmastoasioihin. Siihen tarvitaan esimerkiksi jotakin, ja käytetään viskin ja kermavaahdon kanssa herkullista juomaa elikkä kahvia.
Suomessa juodaan ja on juotu jo vuosikymmenet enemmän kahvia per henkilö kuin missään muussa maassa. Suomella olisi siis mahdollisuus olla asiassa edelläkävijä, suunnannäyttäjä ja rahastaja monella eri tavalla, mutta näin ei ole.
Siellä täällä on huippukalliita kahveja, mutta keskimääräistä parempana pidetty
kahvi tulee Italiasta tai joissain tapauksissa Ranskasta. Kahvibisnes on varsinkin Italiassa vähäistä suurempaa. Huolimatta siitä, että suomalaiset tuntuvat juovan paljon kahvia ja paikoitellen jopa arvostavan sitä, maailman johtavat paremman tason arkikahvimerkit eivät ole suomalaisia vaan niitä tuodaan Suomeen. On sinänsä helppoa ymmärtää vaikka jo pakkausta katsomalla, miksi Kulta-Katriina ei ole valloittanut maailmaa eikä kukaan ole edes viitsinyt yrittää.
Suhtautuminen kahviin käy esimerkiksi siitä, miten Suomessa helposti suhtaudutaan asioihin. Kahvilla on joku yksinkertainen parametristo (=siinä on kofeiinia ja sen pitää olla halpaa), ja kun tämä on saavutettu, tuote on valmis. Erityinen ja huomionarvoisa lisämauste on se, että kahvi on hyvää, mutta se ei ole mitenkään välttämätön ehto. Enemmän Suomea ristiin rastiin työkseen kiertävät keskustelevat siitä, missä tienvarsipaikoissa on juotavaksi kelpaavaa kahvia ja missä ei. Mutta koska huonoa kahvia myyvät mestat ovat siellä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, ei asia selvästi kovin monia kiinnosta eikä huonon kahvin tarjoajalla ole sen vertaa ammattiylpeyttä, että hän lakkaisi sitä tarjoamasta ja ryhtyisi myymään hyvää kahvia. Ei tarvitse, sillä kofeiinia on huonossakin kahvissa, ja muu on ylimääräistä pröystäilyä. Laatu ei ole kovinkaan korkealla kriteerien joukossa kun taas joissain muissa paikoissa se on kaikki kaikessa.
Kahvi on juomana kehittynyt viimeisten 50 vuoden aikana ja on syntynyt erilaisia tapoja tarjota sitä. Mustan pannukahvin rinnalle on tullut kaikenlaisia variantteja, mutta onko yhtäkään näistä keksitty Suomessa, jossa kyllästymisen mustaan sumppiin olisi kulutetun määrän perusteella pitänyt olla suurempaa kuin muualla maailmassa? Eipä taida olla, muut kahvin variantit ovat tulleet Suomeen tuontitavarana. Osa on toki laatuina vanhempia kuin sivistys Suomessa, mutta ei suinkaan jokainen sortti, ja näiden myyminen ympäri maailmaa on varsin nuori bisnes.
Tässä on tuotekehityksen kompastuskivi. Kun kahvissa on kofeiinia ja se on halpaa, tuote on valmis. Ei sille tarvitse tehdä enää mitään paitsi jos pystyy pikkuisen viilaamaan hinnasta pois. Sen sijaan, että valtavien kulutettujen määrien voimalla pyrittäisiin keksimään jotain uutta tai ylipäätään miettimään, miten tätä tuotetta voisi myydä hieman eri tavalla, pudotetaan helposti hanskat tiskiin, sillä ajattelumaailma ei helposti taivu aivan täydellisen valmiin tuotteen korjaamiseen, sillä siinähän ei ole mitään vikaa. Olisikohan näin käynyt joissain muissakin bisneksissä?
Tuotteen parametreihin tulikin jo viitattua, mutta pureudutaan niihin syvemmälle. Kahvibisnes on erinomainen esimerkki siitä, miten Suomessa liitetään tuotteeseen parametreja, joilla ei ole lopulta mitään merkitystä ainakaan siltä kannalta, voiko bisneksellä rikastua. Amerikassa myydään kofeiinitonta kahvia enemmän kuin Suomessa kofeiinillista, eli kofeiinin määrä ei tainnut olla lopulta se juttu. Eikä kahvin tarvitse edes olla aivan mahdottoman halpaa. Tilaus näytti Suomessakin olleen
huomattavasti kalliimmalle tuontikahville, kunhan siihen yhdistyy joku käsitys laadusta. Ei Suomen kahvibisneksen suunnittelija ole taatusti pitänyt nautintoa tai mielikuvaa nautinnosta erityisen korkeana johtotähtenään.
Tästä päästään brändeihin ja tuotteen ulkoasuun. Kun itse lähdin Suomesta, kaikki suomalainen kahvi oli pakattu täsmälleen saman kokoisiin ja saman mallisiin foliobriketteihin, joihin vain oli maalattu kahvikuppi ja sen ympärille jotakin vihreällä, sinisellä tai punaisella. En voi mitenkään päätyä siihen tulokseen, että mikään brändi olisi pyrkinyt oleellisesti erottumaan joukosta. Kaikki käyttivät runsaasti rahaa mainontaan, mutta lopputulos siitä taisi olla pientä hienosäätöä markkinaosuudessa. Vientiin ei kultakatriinapaketista tainnut olla, paitsi ehkä jossain vaiheessa Neuvostoliittoon jos sieltä ei saanut kahvia ollenkaan. Ajatuskin siitä, että edes yksi valmistaja olisi ruvennut myymään jotain aivan muuta aivan erilaisessa paketissa, tuntui kovin kaukaiselta ja tuntuu edelleen.
Maailmalla on joitakin kahvilaketjuja, Starbucks niistä etunenässä. En näe mitään syytä, miksi suomalainen ei olisi voinut keksiä tätä ideaa kun kerran kahvia ostetaan ja myydään aivan joka kadunkulmassa Helsingissä, mutta eipä vain onnistunut tämäkään. Ei tietenkään, sillä siinä kahvi on melko sivuseikka ja brändi on kaikki kaikessa. Miksi rakentaa brändiä kahvilaketjulle kun voi puristaa kultakatriinabrikettejä hiirenharmaassa ruukissa ja kipata mainosbudjetti “nyt kaksi yhden hinnalla” -tarjousten julistamiseen?
Suomalaisesta kahvibisneksestä jää hyvistä lähtökohdista huolimatta käteen keskinkertaisuus, pyrky parhaaseen grammaa per euro -suhteeseen nautinnon ja siihen liittyvien arvojen kustannuksella, tuotekehityksen puuttuminen, harmaat ja toisiaan kopioivat brändit ja palvelukonseptin täydellinen puute.
Vielä ällistyttävämpi asia on kahvinkeitin.
Ei ole mitään syytä, miksi Suomessa ei voitaisi tehdä kaikkia maailman hyvää kahvia pulauttavia kahvinkeittimiä. Niissä ei vaadita minkäännäköistä teknistä erityisosaamista, sillä niiden pitää pystyä keittämään vettä ja tupruttamaan se tuutista. Tekniikka tähän on ollut olemassa noin kaksituhatta vuotta eikä se ole muuttunut siitä oleellisesti miksikään. Sen sijaan, että kaikki vipuja, hanoja ja mittareita tursuavat parin tonnin härvelit tehtäisiin Suomessa, ne tehdäänkin Sveitsissä. Tuollaisen värkin aikaansaamisessa ei tarvittaisi mitään muuta kuin muotoilua ja huolellista keskittymistä jokaiseen yksityiskohtaan, sillä näiden laitteiden pitää näyttää ja kuulostaa oikeilta kun itse tekniikka on varsin yksinkertaista. Suomessa osataan tehdä kiiltäviä metalliesineitä, mutta niitä ei vain tehdä ja on jätetty tämäkin bisnes muille.
Tämä taas on myöskin tuotekehitysongelma, sillä kahvinkeitin Suomessa on valtaosalle
edelleen kammottava muovinen halpahallijuttu, jossa säiliöön laitettu vesi kiehuu ylhäällä olevan likaisen muoviputken kautta paperisuodattimessa olevaan kahvipuruun ja valuu siitä likaiselta näyttävään lasipannuun. Kun tällä tavoin sai aikaan edellä mainittua perussumppia, jossa on kofeiinia ja joka on halpaa, ei syntynyt mitään tarvetta keksiä edes hieman parempaa kahvinkeitintä. Kun kahvinkeittimenkin tärkein ominaisuus on se, kuinka monta kuppia kahvia se keittää minuutissa, ei kenellekään tullut mieleenkään tehdä kaunista esinettä.
Pari tonnia maksavassa vekottimessa on se hyvä puoli, että sen jokaista raaka-ainetta ja osaa ei tarvitse optimoida mahdollisimman halvaksi vaan voidaan keskittyä laatuun ja ulkonäköön ja silti tehdä sievoinen voitto. Muovinpaloista kootussa kymmenen euron härvelissä ei suuresti katetta ole, vaikka silläkin syntyy kahvia.
Tämän suomalaisen konseptin ongelma on ilmeinen.
Suomen kustannustaso on suunnilleen samaa luokkaa kuin Sveitsissä kaikkien kulujen, verojen ja suojelurahojen jälkeen. On aivan täydellisen selvää, ettei tällä hintarakenteella kannata tehdä bulkkia, mutta juuri sitä Suomi raivoisasti tekee, on kyse millaisista tuotteista vain. Suomessa edes ajatusmaailma ei tunnu kovin helposti taipuvan siihen, että luotaisiin runsaasti ilmaa hinnassa sisältävä mutta äärimmäisen laadukkaaksi mielletty tuote tai palvelu. Poikkeuksiakin tietysti mahtuu sekaan, ja vaikkapa Genelecin kaiuttimet taitavat käydä varsin mukavasti kaupaksi ympäri maailmaa.
Siinä, missä bulkkibisnekseen keskittyvä Suomi tappelee työttömyyden ja erinäköisten vajeiden kanssa kun bulkin teko ei Suomessa oikein kannata, lähes yksinomaan skaalan toiseen päähän keskittyvässä Sveitsissä on täystyöllisyys ja lisäksi töitä hirveälle määrälle ulkomaalaisia. Työllisyysmielessä laadukkaiden kulutustavaroiden tekeminen on erinomaista bisnestä, sillä kalliin kulutustavaran tekee aivan yhtä vähän koulutettu työläinen kuin bulkkitavarankin, tarjoten töitä muillekin kuin internet-juttujen suunnittelijoille. Valtavien katteiden bisneksessä ei kuitenkaan ole mitään syytä siirtää tuotantoa Vinkuintiaan.
Siihen, mistä tämä kaikki johtuu, palaamme myöhemmin.
Tänään siirrytään asenneilmastoasioihin. Siihen tarvitaan esimerkiksi jotakin, ja käytetään viskin ja kermavaahdon kanssa herkullista juomaa elikkä kahvia.
Suomessa juodaan ja on juotu jo vuosikymmenet enemmän kahvia per henkilö kuin missään muussa maassa. Suomella olisi siis mahdollisuus olla asiassa edelläkävijä, suunnannäyttäjä ja rahastaja monella eri tavalla, mutta näin ei ole.
Siellä täällä on huippukalliita kahveja, mutta keskimääräistä parempana pidetty
Suhtautuminen kahviin käy esimerkiksi siitä, miten Suomessa helposti suhtaudutaan asioihin. Kahvilla on joku yksinkertainen parametristo (=siinä on kofeiinia ja sen pitää olla halpaa), ja kun tämä on saavutettu, tuote on valmis. Erityinen ja huomionarvoisa lisämauste on se, että kahvi on hyvää, mutta se ei ole mitenkään välttämätön ehto. Enemmän Suomea ristiin rastiin työkseen kiertävät keskustelevat siitä, missä tienvarsipaikoissa on juotavaksi kelpaavaa kahvia ja missä ei. Mutta koska huonoa kahvia myyvät mestat ovat siellä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, ei asia selvästi kovin monia kiinnosta eikä huonon kahvin tarjoajalla ole sen vertaa ammattiylpeyttä, että hän lakkaisi sitä tarjoamasta ja ryhtyisi myymään hyvää kahvia. Ei tarvitse, sillä kofeiinia on huonossakin kahvissa, ja muu on ylimääräistä pröystäilyä. Laatu ei ole kovinkaan korkealla kriteerien joukossa kun taas joissain muissa paikoissa se on kaikki kaikessa.
Kahvi on juomana kehittynyt viimeisten 50 vuoden aikana ja on syntynyt erilaisia tapoja tarjota sitä. Mustan pannukahvin rinnalle on tullut kaikenlaisia variantteja, mutta onko yhtäkään näistä keksitty Suomessa, jossa kyllästymisen mustaan sumppiin olisi kulutetun määrän perusteella pitänyt olla suurempaa kuin muualla maailmassa? Eipä taida olla, muut kahvin variantit ovat tulleet Suomeen tuontitavarana. Osa on toki laatuina vanhempia kuin sivistys Suomessa, mutta ei suinkaan jokainen sortti, ja näiden myyminen ympäri maailmaa on varsin nuori bisnes.
Tässä on tuotekehityksen kompastuskivi. Kun kahvissa on kofeiinia ja se on halpaa, tuote on valmis. Ei sille tarvitse tehdä enää mitään paitsi jos pystyy pikkuisen viilaamaan hinnasta pois. Sen sijaan, että valtavien kulutettujen määrien voimalla pyrittäisiin keksimään jotain uutta tai ylipäätään miettimään, miten tätä tuotetta voisi myydä hieman eri tavalla, pudotetaan helposti hanskat tiskiin, sillä ajattelumaailma ei helposti taivu aivan täydellisen valmiin tuotteen korjaamiseen, sillä siinähän ei ole mitään vikaa. Olisikohan näin käynyt joissain muissakin bisneksissä?
Tuotteen parametreihin tulikin jo viitattua, mutta pureudutaan niihin syvemmälle. Kahvibisnes on erinomainen esimerkki siitä, miten Suomessa liitetään tuotteeseen parametreja, joilla ei ole lopulta mitään merkitystä ainakaan siltä kannalta, voiko bisneksellä rikastua. Amerikassa myydään kofeiinitonta kahvia enemmän kuin Suomessa kofeiinillista, eli kofeiinin määrä ei tainnut olla lopulta se juttu. Eikä kahvin tarvitse edes olla aivan mahdottoman halpaa. Tilaus näytti Suomessakin olleen
Tästä päästään brändeihin ja tuotteen ulkoasuun. Kun itse lähdin Suomesta, kaikki suomalainen kahvi oli pakattu täsmälleen saman kokoisiin ja saman mallisiin foliobriketteihin, joihin vain oli maalattu kahvikuppi ja sen ympärille jotakin vihreällä, sinisellä tai punaisella. En voi mitenkään päätyä siihen tulokseen, että mikään brändi olisi pyrkinyt oleellisesti erottumaan joukosta. Kaikki käyttivät runsaasti rahaa mainontaan, mutta lopputulos siitä taisi olla pientä hienosäätöä markkinaosuudessa. Vientiin ei kultakatriinapaketista tainnut olla, paitsi ehkä jossain vaiheessa Neuvostoliittoon jos sieltä ei saanut kahvia ollenkaan. Ajatuskin siitä, että edes yksi valmistaja olisi ruvennut myymään jotain aivan muuta aivan erilaisessa paketissa, tuntui kovin kaukaiselta ja tuntuu edelleen.
Maailmalla on joitakin kahvilaketjuja, Starbucks niistä etunenässä. En näe mitään syytä, miksi suomalainen ei olisi voinut keksiä tätä ideaa kun kerran kahvia ostetaan ja myydään aivan joka kadunkulmassa Helsingissä, mutta eipä vain onnistunut tämäkään. Ei tietenkään, sillä siinä kahvi on melko sivuseikka ja brändi on kaikki kaikessa. Miksi rakentaa brändiä kahvilaketjulle kun voi puristaa kultakatriinabrikettejä hiirenharmaassa ruukissa ja kipata mainosbudjetti “nyt kaksi yhden hinnalla” -tarjousten julistamiseen?
Suomalaisesta kahvibisneksestä jää hyvistä lähtökohdista huolimatta käteen keskinkertaisuus, pyrky parhaaseen grammaa per euro -suhteeseen nautinnon ja siihen liittyvien arvojen kustannuksella, tuotekehityksen puuttuminen, harmaat ja toisiaan kopioivat brändit ja palvelukonseptin täydellinen puute.
Vielä ällistyttävämpi asia on kahvinkeitin.
Ei ole mitään syytä, miksi Suomessa ei voitaisi tehdä kaikkia maailman hyvää kahvia pulauttavia kahvinkeittimiä. Niissä ei vaadita minkäännäköistä teknistä erityisosaamista, sillä niiden pitää pystyä keittämään vettä ja tupruttamaan se tuutista. Tekniikka tähän on ollut olemassa noin kaksituhatta vuotta eikä se ole muuttunut siitä oleellisesti miksikään. Sen sijaan, että kaikki vipuja, hanoja ja mittareita tursuavat parin tonnin härvelit tehtäisiin Suomessa, ne tehdäänkin Sveitsissä. Tuollaisen värkin aikaansaamisessa ei tarvittaisi mitään muuta kuin muotoilua ja huolellista keskittymistä jokaiseen yksityiskohtaan, sillä näiden laitteiden pitää näyttää ja kuulostaa oikeilta kun itse tekniikka on varsin yksinkertaista. Suomessa osataan tehdä kiiltäviä metalliesineitä, mutta niitä ei vain tehdä ja on jätetty tämäkin bisnes muille.
Tämä taas on myöskin tuotekehitysongelma, sillä kahvinkeitin Suomessa on valtaosalle
Pari tonnia maksavassa vekottimessa on se hyvä puoli, että sen jokaista raaka-ainetta ja osaa ei tarvitse optimoida mahdollisimman halvaksi vaan voidaan keskittyä laatuun ja ulkonäköön ja silti tehdä sievoinen voitto. Muovinpaloista kootussa kymmenen euron härvelissä ei suuresti katetta ole, vaikka silläkin syntyy kahvia.
Tämän suomalaisen konseptin ongelma on ilmeinen.
Suomen kustannustaso on suunnilleen samaa luokkaa kuin Sveitsissä kaikkien kulujen, verojen ja suojelurahojen jälkeen. On aivan täydellisen selvää, ettei tällä hintarakenteella kannata tehdä bulkkia, mutta juuri sitä Suomi raivoisasti tekee, on kyse millaisista tuotteista vain. Suomessa edes ajatusmaailma ei tunnu kovin helposti taipuvan siihen, että luotaisiin runsaasti ilmaa hinnassa sisältävä mutta äärimmäisen laadukkaaksi mielletty tuote tai palvelu. Poikkeuksiakin tietysti mahtuu sekaan, ja vaikkapa Genelecin kaiuttimet taitavat käydä varsin mukavasti kaupaksi ympäri maailmaa.
Siinä, missä bulkkibisnekseen keskittyvä Suomi tappelee työttömyyden ja erinäköisten vajeiden kanssa kun bulkin teko ei Suomessa oikein kannata, lähes yksinomaan skaalan toiseen päähän keskittyvässä Sveitsissä on täystyöllisyys ja lisäksi töitä hirveälle määrälle ulkomaalaisia. Työllisyysmielessä laadukkaiden kulutustavaroiden tekeminen on erinomaista bisnestä, sillä kalliin kulutustavaran tekee aivan yhtä vähän koulutettu työläinen kuin bulkkitavarankin, tarjoten töitä muillekin kuin internet-juttujen suunnittelijoille. Valtavien katteiden bisneksessä ei kuitenkaan ole mitään syytä siirtää tuotantoa Vinkuintiaan.
Siihen, mistä tämä kaikki johtuu, palaamme myöhemmin.
Gosplan
04/07/11 08:10
Kirjoitan lähipäivinä pari artikkelia lisää Suomen kilpailukykyongelmasta.
Niiden pohjatyöksi tarvitaan ajatus Gosplanista. Gosplan oli Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelma-aparaatti, joka lopulta päätti melkein kaikesta jakamalla resursseja sinne tänne mielensä mukaan. Ajatus sinänsä oli kaunis resurssien järkevästä ja oikeudenmukaisesta allokoinnista kun markkinataloudelle ei voinut tehtävää jättää, mutta kun sama putka allokoi terästä armeijan panssariprojektiin ja nuppineuloihin, oli melkein itsestäänselvää, että nuppineuloista muodostui lopulta hirveä pula.
Järjestelmä oli myös toivottoman keskusjohtoinen. Kun paikallishallinnolla oli teoriassa paljonkin valtaa, mutta resurssit piti anoa keskushallinnolta ja niitä useimmiten ei saanut, lopulta koko maa oli toivottoman keskusjohtoinen johtaen tuntemiimme ongelmiin.
Markkinatalousmaissa asiat olivat toisin. Kun jokainen julkisesta sektorista yksityiseen ihmiseen osti haluamansa tai tarvitsemansa asiat siltä, joka ne halusi sovittuun hintaan myydä, talous lähti kiitolaukalle verrattuna keskusjohtoisiin paikkoihin, sillä resursseja ei jaettu sellaisiin paikkoihin, joissa kukaan ei halua niistä maksaa. Toisaalta asioita pystyttiin suunnittelemaan, päättämään ja tekemään yksityisen ihmisenkin tasolla ja kaikissa sitä suuremmissa yksiköissä kuten esimerkiksi firmoissa tai
julkisella sektorilla valtiota pienemmissä yksiköissä, mikä loi dynamiikkaa.
Sitten meillä on markkinatalousmaa Suomi.
Seurattuani 25 vuotta melko tarkkaan, mitä Suomessa tapahtuu, olen vakuuttunut siitä, että huolimatta siitä, että neuvostojärjestelmän vastustamiseksi piti sotiakin, Gosplan elää ja voi hyvin juuri Suomessa. Tämä on tietenkin lievä kärjistys, mutta tehdään se nyt kuitenkin asioiden havainnollistamiseksi.
Suomessa nimittäin kukaan ei tunnu enää tekevän mitään, ellei valtio tai joku muu varsin suuri yksikkö avusta rahallisesti.
Pääkaupunkiseudulla ei synny yhtään tietä tai rataa vaikka molemmille olisi tarvetta, paitsi jos valtio osallistuu kustannuksiin. Sama koskee infrastruktuuria kaikkialla muuallakin. Kunnissa ei varmasti enää rakenneta yhtään teollisuushallia ilman, että siihen saadaan jotain tukiaisia kunnalta. Pikkukaupungin torin alle ei rakenneta yksityistä parkkihallia, paitsi jos kunta maksaa kulut ja jättää voitot yksityiselle yritykselle. Halusimme tai emme, keskusjohtoisuus on hiipinyt elämäämme, sillä vaikka teoriassa kuka tahansa saisi tehdä mitä tahansa, kukaan ei tee mitään paitsi jos valtio rahoittaa joko suoraan tai mutkan kautta. Tämä antaa keskushallinnolle ja VVM:lle käytännössä Gosplanin aseman, sillä kun mitään ei tapahdu ilman keskushallinnon rahoitusta, tuon rahoituksen kontrolloija käytännössä ulottaa lonkeronsa joka paikkaan.
Kaikki tästä surkeudesta ei selity asenneongelmalla, sillä julkisen sektorin verojärjestelmä ja valtionosuusjärjestelmä käytännössä tekevät omillaan pärjäämisestä melko mahdotonta.
Yhtään sen paremmin ei mene yksityiselläkään sektorilla.
Yritykset voisivat aivan hyvin investoida ja tuotekehittää, mutta harva viitsii tehdä niin paitsi jos siihen saa jotain tukiaisia. Tämä tulikin jo käsiteltyä. Toinen aivan samaa ajatusmaailmaa sisältävä ilmiö on yritysmaailman jatkuva marmatus. Suuret, keskisuuret ja pienet firmat sekä niiden omistajat valittavat minkä kerkiävät siitä, että veroissa on jotain vikaa ja jonkun muun pitäisi maksaa heidän veronsa tai konkurssi kohtaa.
Tässä marmatuksessa voi joskus olla totuuden siemenkin, mutta se tällä hetkellä katoaa Pekka ja susi -efektiin, sillä tuota marinaa on kuultu niin kauan kuin minä muistan eikä se noin pääsääntöisesti tarkoita sitä, mitä siinä sanotaan, sillä 20 vuotta sitten marinan aloittanut yritys todennäköisesti porskuttaa edelleen.
Valitus on kuitenkin perusteiltaan poskellaan. Jos firma ei menesty tekemällä nykyistä bulkkia nykyisille markkinoille nykyisillä hinnoilla, onko ratkaisu vaatia valtiota muuttamaan verojärjestelmää? Ehkä, mutta se on laiskan miehen ratkaisu. Olisiko mahdollista ruveta tekemään paremmin rahaa tuovia asioita kalliimmalla tai pitäisikö etsiä uusia markkinoita? Ei varmaan, se on kovin vaivalloista. Parempi on vain valittaa, että on valtion syy kun bisnes ei kukoista.
Gosplan on syntynyt Suomeen verojärjestelmän takia ja se on tuotu Suomeen tarkoituksella kun se on nähty järkeväksi valuuttapulasta kärsivän pienen maan elinkeinopolitiikaksi.
Maailma kuitenkin otti ja muuttui eikä tällaista keskusjohtoisuutta ja niukkojen resurssien jakoa valuuttatuloja tuoviin projekteihin enää tarvittaisi, mutta Gosplan on jäänyt elämään ihmisten mielissä. Kaikki yksityisestä ihmisestä suuryritykseen rukoilevat taivaan mannaa ylemmiltä hallintotasoilta ja pitävät hallintoa automaattisesti syypäänä siihen, jos tuotteet eivät mene kaupaksi, rahaa ei tulvi ovista ja ikkunoista tai rahaa ei ole nallelimsaan.
Tällainen arvo- ja ajatusmaailma ei taida olla paras mahdollinen ilmapiiri maailmanluokan yritysten synnyttämiseen.
Niiden pohjatyöksi tarvitaan ajatus Gosplanista. Gosplan oli Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelma-aparaatti, joka lopulta päätti melkein kaikesta jakamalla resursseja sinne tänne mielensä mukaan. Ajatus sinänsä oli kaunis resurssien järkevästä ja oikeudenmukaisesta allokoinnista kun markkinataloudelle ei voinut tehtävää jättää, mutta kun sama putka allokoi terästä armeijan panssariprojektiin ja nuppineuloihin, oli melkein itsestäänselvää, että nuppineuloista muodostui lopulta hirveä pula.
Järjestelmä oli myös toivottoman keskusjohtoinen. Kun paikallishallinnolla oli teoriassa paljonkin valtaa, mutta resurssit piti anoa keskushallinnolta ja niitä useimmiten ei saanut, lopulta koko maa oli toivottoman keskusjohtoinen johtaen tuntemiimme ongelmiin.
Markkinatalousmaissa asiat olivat toisin. Kun jokainen julkisesta sektorista yksityiseen ihmiseen osti haluamansa tai tarvitsemansa asiat siltä, joka ne halusi sovittuun hintaan myydä, talous lähti kiitolaukalle verrattuna keskusjohtoisiin paikkoihin, sillä resursseja ei jaettu sellaisiin paikkoihin, joissa kukaan ei halua niistä maksaa. Toisaalta asioita pystyttiin suunnittelemaan, päättämään ja tekemään yksityisen ihmisenkin tasolla ja kaikissa sitä suuremmissa yksiköissä kuten esimerkiksi firmoissa tai
Sitten meillä on markkinatalousmaa Suomi.
Seurattuani 25 vuotta melko tarkkaan, mitä Suomessa tapahtuu, olen vakuuttunut siitä, että huolimatta siitä, että neuvostojärjestelmän vastustamiseksi piti sotiakin, Gosplan elää ja voi hyvin juuri Suomessa. Tämä on tietenkin lievä kärjistys, mutta tehdään se nyt kuitenkin asioiden havainnollistamiseksi.
Suomessa nimittäin kukaan ei tunnu enää tekevän mitään, ellei valtio tai joku muu varsin suuri yksikkö avusta rahallisesti.
Pääkaupunkiseudulla ei synny yhtään tietä tai rataa vaikka molemmille olisi tarvetta, paitsi jos valtio osallistuu kustannuksiin. Sama koskee infrastruktuuria kaikkialla muuallakin. Kunnissa ei varmasti enää rakenneta yhtään teollisuushallia ilman, että siihen saadaan jotain tukiaisia kunnalta. Pikkukaupungin torin alle ei rakenneta yksityistä parkkihallia, paitsi jos kunta maksaa kulut ja jättää voitot yksityiselle yritykselle. Halusimme tai emme, keskusjohtoisuus on hiipinyt elämäämme, sillä vaikka teoriassa kuka tahansa saisi tehdä mitä tahansa, kukaan ei tee mitään paitsi jos valtio rahoittaa joko suoraan tai mutkan kautta. Tämä antaa keskushallinnolle ja VVM:lle käytännössä Gosplanin aseman, sillä kun mitään ei tapahdu ilman keskushallinnon rahoitusta, tuon rahoituksen kontrolloija käytännössä ulottaa lonkeronsa joka paikkaan.
Kaikki tästä surkeudesta ei selity asenneongelmalla, sillä julkisen sektorin verojärjestelmä ja valtionosuusjärjestelmä käytännössä tekevät omillaan pärjäämisestä melko mahdotonta.
Yhtään sen paremmin ei mene yksityiselläkään sektorilla.
Yritykset voisivat aivan hyvin investoida ja tuotekehittää, mutta harva viitsii tehdä niin paitsi jos siihen saa jotain tukiaisia. Tämä tulikin jo käsiteltyä. Toinen aivan samaa ajatusmaailmaa sisältävä ilmiö on yritysmaailman jatkuva marmatus. Suuret, keskisuuret ja pienet firmat sekä niiden omistajat valittavat minkä kerkiävät siitä, että veroissa on jotain vikaa ja jonkun muun pitäisi maksaa heidän veronsa tai konkurssi kohtaa.
Tässä marmatuksessa voi joskus olla totuuden siemenkin, mutta se tällä hetkellä katoaa Pekka ja susi -efektiin, sillä tuota marinaa on kuultu niin kauan kuin minä muistan eikä se noin pääsääntöisesti tarkoita sitä, mitä siinä sanotaan, sillä 20 vuotta sitten marinan aloittanut yritys todennäköisesti porskuttaa edelleen.
Valitus on kuitenkin perusteiltaan poskellaan. Jos firma ei menesty tekemällä nykyistä bulkkia nykyisille markkinoille nykyisillä hinnoilla, onko ratkaisu vaatia valtiota muuttamaan verojärjestelmää? Ehkä, mutta se on laiskan miehen ratkaisu. Olisiko mahdollista ruveta tekemään paremmin rahaa tuovia asioita kalliimmalla tai pitäisikö etsiä uusia markkinoita? Ei varmaan, se on kovin vaivalloista. Parempi on vain valittaa, että on valtion syy kun bisnes ei kukoista.
Gosplan on syntynyt Suomeen verojärjestelmän takia ja se on tuotu Suomeen tarkoituksella kun se on nähty järkeväksi valuuttapulasta kärsivän pienen maan elinkeinopolitiikaksi.
Maailma kuitenkin otti ja muuttui eikä tällaista keskusjohtoisuutta ja niukkojen resurssien jakoa valuuttatuloja tuoviin projekteihin enää tarvittaisi, mutta Gosplan on jäänyt elämään ihmisten mielissä. Kaikki yksityisestä ihmisestä suuryritykseen rukoilevat taivaan mannaa ylemmiltä hallintotasoilta ja pitävät hallintoa automaattisesti syypäänä siihen, jos tuotteet eivät mene kaupaksi, rahaa ei tulvi ovista ja ikkunoista tai rahaa ei ole nallelimsaan.
Tällainen arvo- ja ajatusmaailma ei taida olla paras mahdollinen ilmapiiri maailmanluokan yritysten synnyttämiseen.
Irtisanomissuojasta
22/06/11 10:40
Taloussanomat uutisoi, että työntekijöistä pääsee eroon Suomessa halvemmalla kuin monissa muissa maissa. Tämän päälle on kuultu normaalit puheenvuorot. Ammattiliitot ovat sitä mieltä, että Suomeen pitää saada saksalaistyyppiset jättimäiset erorahat ja EK puolestaan 
on sitä mieltä, ettei tarvitse tehdä mitään.
Totuus on jossain tuolla ulkona.
Totta on se, että eri maiden vertaaminen keskenään ei ole erityisen älykästä ellei katsota kokonaisuutta. Kokonaisuuteen vaikuttaa muunmuassa työllistämistoimien määrä, työttömyysturvan taso ja kesto, työttömyysturvan rahoitus ja irtisanomiskäytäntö.
Huomataan tässä kohtaa, että vahva irtisanomissuoja ja suuret irtisanomisen kustannukset eivät sellaisenaan ole oikotie onneen. Tanskassa ei ole kumpaakaan ja siitä huolimatta maassa vallitsee käytännössä täystyöllisyys tai ainakin vallitsi vähän aikaa sitten. Tanskassa on yhdistetty kevyt irtisanomisprosessi alkuvaiheessaan hyvään työttömyysturvaan, aktiiviseen työllistämispolitiikkaan ja lopulta työttömän kepittämiseen jos työ ei vapaaehtoisin keinoin ala maistua. Tämä systeemi näyttää toimivan hyvin.
Saksassa taas on valittu viime vuosikymmenen aikana toisenlainen tie. Taloussanomien uutinen viittaa työehtosopimusten erorahoihin Saksassa, mutta toimittaja ei tunne historiallista perspektiiviä. Saksassa talous oli ongelmissa kalliiden kustannusten takia noin kymmenen vuotta sitten. Siellä ammattiliitot ja työnantajat pääsivät sopimukseen kilpailukyvynpalauttamisohjelmasta, jossa palkankorotukset pidetään maltillisina ja työnantajat sitoutuvat pitämään työntekijät töissä. Työehtosopimusten kalliit irtisanomisrahat ovat pääosin tämän puitesopimuksen peruja, joita työnantaja ei ole luovuttanut hyvää hyvyyttään vaan antanut vaihdossa korvaukseksi maltillisesta palkkalinjasta. Tämäkin malli on toiminut hyvin ja Saksan kilpailukyky on esimerkiksi Suomeen verrattuna ylivoimainen kun vielä 10 vuotta sitten oli toisin päin.
Suomen systeemi on monella tapaa “worst of both worlds” ja siksi sitä voisi hieman parantaa.
Siinä yhdistyy keskinkertainen mutta rahoittajalle (=työnantaja) kallis työttömyysturva olemattomaan työllistämispolitiikkaan ja lopullinen niitti on irtisanomisprosessi, joka ei ole kevyt eikä raskas, ainoastaan v:llä alkavaa voimasanaa aiheuttava, sekä työntekijän että työnantajan vinkkelistä.
Sallikaa minun selittää.
Ansiosidonnainen työttömyysturva ei lankea ilmaiseksi vaan se maksetaan pääosin veroista
ja palkan sivukuluista. Työnantajan osuus on 45 prosentin tuolla puolen ja tämä näkyy suoraan työvoimakuluissa vaikkei työntekijä mitään palkkakuitissaan näekään. Suomen ansiosidonnainen työttömyysturva on jo oikeastaan rakennettukin pitkäaikaistyöttömyyttä silmällä pitäen eikä edes oleteta, että työnsä menettävät työllistyvät uudelleen. Se on siis rakennettu painottamaan kestoa eikä tasoa. Lisäksi siinä on jotain karensseja, joiden nykytilaa en tunne, mutta jotka aiheuttavat lisäongelman työttömyyden alkupäässä kun on muutenkin henkisesti hieman hankalaa.
Kaikennäköisten leikkurien jälkeen tilanne työttömyysturvan osalta on se, että yhden palkansaajan valkokaulustyöläistalous ei välttämättä selviä ansiosidonnaisella asuntolainoistaan, vaikka pankit toki tulevatkin vastaan ainakin useimmiten. Leikkuri hyökkää jossain alle suomalaisen keskipalkan suuruisessa ökyliksassa ja kun työttömyys on nykyään myös valkokaulustyöläisten ongelma eikä ainoastaan kouluttamattoman, pienipalkkaisen väen, järjestelmää ei voi pitää erityisen hyvänä.
Irtisanomisprosessin ainoa tehtävä on puolestaan simputtaa kaikkia osallisia.
Lopulta se päättyy niin, että työnantaja irtisanoo kenet haluaa, eli mitään tosiasiallista neuvoteltavaa ei ole, mutta tähän vaiheeseen pääseminen on tuskaisa prosessi kaikille. Prosessi kestää vähintään kuusi viikkoa ja tänä aikana työntekijät ovat epävarmuuden piirissä, minkä ainakin itse kokisin henkisesti aivan mahdottoman raskaaksi. Työnantaja taas joutuu varomaan simputtavia ja saivartelevia muotovirheitä, jotta ei joudu aloittamaan prosessia alusta tai maksamaan korvauksia. Lisäksi YT:n alkaminen tarkoittaa sitä, että ovi alkaa käydä, ja firmasta lähtee se väki, joka työllistyy vaivatta naapurifirmaan, sillä nämä lähtevät jo kuuden viikon neuvottelujen aikana vaikkei heitä ollut mitään tarkoitusta missään vaiheessa irtisanoa vaan ne, jotka eivät ole tuossa firmassa erityisen tarpeellisia.
Tämän jälkeen tulee irtisanottaville työvelvoitteen sisältävä irtisanomisaika, joka riippuu työsuhteen pituudesta. Mahtaa olla motivaatio korkealla.
Mitään keskeisiä tavoitteita ei lopulta saavuteta. Suomen irtisanomissuoja ei säilytä työpaikkoja, muttei se ole myöskään sellainen, että se motivoisi palkkaamaan ihmisiä töihin vain sen selvittämiseksi, tuottavatko he firmalle rahaa. Työtä jää syntymättä ja teettämättä. Työnantajat kiertävät irtisanomissuojaa pätkätyöllä, silpulla ja vuokratyöllä, eli rahaa sinänsä kyllä tuntuu löytyvän muttei intoa tarttua byrokratiaan. Pätkä- ja silpputyön ongelma taas on siinä, että suomalainen yhteiskunta esimerkiksi asuntolainapankissa tuntuu edelleen vaativan vakituista työsuhdetta, joka siis ei ole sen vakituisempi kuin silppukaan, mutta paperissa on eri taikasana ja asuntolaina heltiää. Pätkätyöläinen saattaa tulla taloudellisesti hyvinkin toimeen, mutta silti olla hieman yhteiskunnan ulkopuolella tappelemassa yhden jos toisen tahon kanssa, aivan turhaan. Ja taas tuloksena on vain nöyryyttämistä, aivan turhaan sekin.
Tätä asiaa voisi korjata varsin pienellä vaivalla ja pienillä kustannuksilla jos siihen vain löytyisi tahtoa.
Minä en usko, että voimme luoda mekanismia tai että meidän edes kannattaa luoda mekanismia, jossa jalkansa firman ovesta sisään saanut on turvassa loppuikänsä. Kilvoittelu näistä paikoista on silloin niin kovaa, että se lisää väärinkäytösten mahdollisuuksia. Lisäksi kuilu vakityön ja pätkän välillä kasvaa entisestään eikä kevene kuten sen pitäisi, ja työmarkkinoiden kahden kerroksen tilanne vain saa lopullisen sinettinsä. Lisäksi firmat muuttuvat ja maailma kehittyy, ja tämän päivän tarpeellinen työ ei ehkä ole sitä enää kymmenen vuoden kuluttua. Tällä tavoin ajettaisiin lopulta firmatkin kuralle kun ne eivät voisi uudistua ollessaan kiinni työvoimassa, joka ei ikinä opi tarpeeksi uusia temppuja, mutta jota ei voida mitenkään vaihtaa toiseen järkevin kustannuksin.
Jos asiaa katsotaan hieman toisin, Suomessa itse asiassa on pienellä tempulla varsin avokätinen irtisanomiskorvaus. Pieni temppu on se, että YT-menettelystä luovutaan kokonaan täysin tarpeettomana ja irtisanomisajalta maksetaan palkkaa, mutta poistetaan työvelvoite.
YT-menettely on lopulta varsin joutava kuvio eikä siitä hyödy kukaan. Nythän irtisanomisten määrä ja muoto joskus hieman muuttuvat neuvotteluissa, mutta minä näen asian niin, että tällä tavoin päättyvissä neuvotteluissa on kaksi tyytyväistä osapuolta: työnantaja saa jonkun ongelman ratkaistua ja jotkut saavat säilyttää työnsä. En näe mitään syytä, miksi näitä neuvotteluja ei voitaisi aivan hyvin käydä ilman mitään YT-pakkopaitaa hieman epävirallisemminkin osana aivan normaalia ja arkista johtamistyöskentelyä.
Syntyy idea tehdä jotain toisin ja vähentää väkeä ja joku vastaa tähän toisella idealla, joka on parempi kaikkien kannalta. Miksi tämä jätettäisiin tekemättä, jos kerran siitä kaikki hyötyvät? Asiat eivät kriisiydy ruohonjuuritason ongelmiksi, kun ne hoidetaan hieman salaisemmin niissä samoissa kabineteissa ja samojen ihmisten kesken, jotka hoitaisivat ne myös YT-menettelyssä kaikkien huoneen ulkopuolelle suljettujen järsiessä kynsiään.
Irtisanomisajan työvelvoite on lähinnä nöyryyttävä. Työntekijä ei ole erityisen motivoitunut ja myrkyttää ilmapiirin ympärillään, ja monet firmat ovat jo nyt tästä vapaaehtoisesti luopuneet. Jos tästä luovuttaisiin lainsäädäntötietä yleisesti, juuri mikään ei menisi rikki. Jos työnantaja haluaa eroon työntekijästä, mielestäni ei ole kohtuutonta vaatia tämän vertaa kunnioittavaa kohtelua.
Näin ilmoitustyyppisen irtisanomisajan korvaukseksi tulisi työsuhteen kestosta riippuvan irtisanomisajan palkka plus kuuden viikon palkka. Kassan kautta kotiin, heippa hei.
Tällöin työntekijällä olisi aikaa vähintäänkin pari kuukautta ja pidemmän työsuhteen tapauksessa useita kuukausia etsiä täydellä palkalla itselleen uutta työtä ennen kuin edes pitää asioida työttömyysturva-aparaatin kanssa. Muutaman kuukauden palkka on aivan kohtuullinen irtisanomiskorvaus, kun sen päälle on kuitenkin olemassa vielä ansiosidonnainen työttömyysturva.
Josta päästäänkin työttömyysturvaan ja työllistämiseen.
Ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta pitäisi ainakin tarjota halukkaille sellainen variantti, jossa ei olisi alussa karenssia ja jossa saisi työttömyyden alkuvaiheessa 100% tai lähelle sitä olevan summan palkastaan. Nyt seitsemän tonnin kuukausipalkkaa saava saa hieman yli kaksi tonnia kuussa ansiosidonnaista, mikä on lähinnä huono vitsi kun ajatus oli säilyttää elintaso melko lailla ennallaan. Tätä saa toki 500 päivää jos jää syljeskelemään kattoon, mutta miltä tuntuisi, jos saisi 80% palkastaan ilman leikkureita (kun leikkureita ei kerran ole maksuissakaan), ja kesto olisi huomattavasti lyhyempi? En tiedä, millä kestolla tuosta tulisi kustannusneutraali, mutta kuvitellaan, että vaikkapa sadalla päivällä.
Työllistämistoimien ongelma taas on se, että työvoimaviranomaisten imago ja profiili ei ole erityisen korkea. Ei Suomessa ilmoiteta avoimista työpaikoista tämän aparaatin kautta paitsi joillain duunarialoilla. Kun työ on muuttanut luonnettaan ja valkokaulustyö on lisääntynyt, ei enää voida operoida muinaisten ammattinimikkeiden ympärillä ainakaan koko työvoimaa koskien. Avoimen työpaikan täyttäminen jossain nörttifirmassa tai pankin bisnessuunnittelussa tarvitsee tuohon hommaan sopivan hyvän tyypin löytämisen eikä sitä, että otetaan pinosta kymmenen pisimpään työttömänä ollutta diplomi-insinööriä tai ekonomia ja käsketään etsiä tuosta.
Tämä aparaatti pitää purkaa ja rakentaa uudelleen ja oletan sen tarvitsevan vetäjikseen uusia ihmisiä nykyisten virkamiesten sijaan, sillä nykyinen systeemi ei tuohon kykene vaan firmojen pitää tehdä kaikki itse. Kun on asennoiduttu itse tekemiseen, maksetaan ensin työvoimahallinnosta veroina ja sitten
maksetaan rekryfirmoille, jotka lopulta tekevät työn siten, kuin työnantaja haluaa sen tehtävän. Rekryfirmojen ilmaantuminen ja kasvaminen on osoitus siitä, että tuo homma kyllä voidaan tehdä ja siitä ollaan valmiita maksamaankin, mutta miksi sitä ei voi saada vastineena verorahoille? Siksi, kun ei oikein osata eikä oikein kiinnosta. Samalla kun aparaatti pistetään uusiksi, siltä otetaan pois työttömyyskorvausten hallinnointi, sillä nyt aika kuluu tuohon eikä työllistämiseen ja Kela on jo aivan tarpeeksi hyvä rahanjakamisautomaatti.
Sen jälkeen kun työnvälitys tai miksi sitä nykyään kutsutaankin, on sellaisessa asennossa osaamisen, asenteiden ja tietojärjestelmien osalta, että se pystyy kartoittamaan työnantajan tarvitseman profiilin ja löytämään siihen sopivia kandidaatteja, ryhdytään motivoimaan työnantajia käyttämään tuota palvelua. Sen voi tehdä esimerkiksi jollain pienellä rahallisella porkkanalla, jossa kaikista työnvälityksen kautta tarjolla olevista duuneista saa lopulta jonkun pikku alennuksen jostain sivukulusta sitten kun paikka on täytetty. Vaikka alkuun valtaosa paikoista täytettäisiin edelleen itse, ne olisivat kuitenkin näkyvissä keskitetysti työvoimahallinnossa.
Samalla tulisi korjattua Suomen työmarkkinoilta se ongelma, että firmoihin päätyy homogeenista väkeä ja varsin vähän uusia ajatuksia. Jos nyt tulisin Suomeen takaisin, minulla ei olisi aavistustakaan, mistä hakisin töitä, sillä minun profiilini kaltaisia työpaikkoja ei ilmoitella lehdissä eikä missään muuallakaan, vaan ne täytetään suhteilla. Paljon työtä tehdään puolivillaisin voimin kun parhaat kandidaatit eivät koskaan edes kuulleet avoimesta työpaikasta, sillä heidän tuttaviaan ei sattunut olemaan pomon kanssa samassa jellonaklubissa tai ompeluseurassa.
Jos tarjolla oleva työ olisi julkisesti tarjolla ja tätä kautta alkaisi tulvia parempia kandidaatteja kuin tuttavapiireistä, työvoimahallinnon profiili nousisi itsestään ja positiivinen kierre olisi valmis.
Kaikessa tässä on se hyvä puoli, että tällaisia uudistuksia voitaisiin tehdä ilman, että se maksaa kenellekään juuri mitään. Ei tarvita suuria rahallisia panostuksia valtiolta eikä työnantajille olla sälyttämässä lisäkuluja. Työntekijä ei menetä rahallisesti tai työsuhdeturvallisesti käytännössä mitään, mutta hänen pitämisensä löysässä hirressä vähenee kuten myös nöyryytys pakottamalla töihin irtisanomisaikana. Mahdollisuudet etsiä uutta työtä paranevat eikä tämä maksa mitään. Työvoimahallinnossa taas yritetään hyödyntää olemassa olevaa organisaatiota niin, että se tekee sitä, mitä varten se on alun alkaen luotukin mutta jossa se ei enää maailman muuttumisen takia pärjää.
Jos työvoimahallintoa ei saada uudistettua, voitaisiin myös tutkia tuon bisneksen yksityistämistä kun kerran työnantajat ovat jo nyt valmiita rekryfirmoille maksamaan ja valtiollakin on rahaa nykysysteemin kustannuksiin. Jos rekryfirman tulos riippuu työllistämisestä eikä paperien siirtelystä, into etsiä aktiivisesti töitä työttömille voisi olla virkamiesarmeijaa suurempi. Tätäkin voisi vakavalla naamalla miettiä, sillä rahaa nykyinenkin aparaatti kuluttaa muttei tuota juuri mitään.
Tässä olisi Lauri Ihalaiselle hommaa, mutta kesken taitaa jäädä. Tässä mallissa nimittäin ammattiliittojen ja keskusjärjestöjen arvovalta vähenisi ainakin paperilla, joten keskusjärjestötasolla harattaisiin hirveästi vastaan. Säestysapua saadaan kyllä koska vain kolikon toiselta puolelta EK:sta, sillä siellä vastustetaan kaikkia asioita ja huudetaan kuin hinaajat jos joku kehtaa ehdottaa työmarkkinoille parannuksia, jotka eivät säästä hirveästi työnantajien rahaa tai jotka eivät lisää työntekijän kyykyttämistä.
Totuus on jossain tuolla ulkona.
Totta on se, että eri maiden vertaaminen keskenään ei ole erityisen älykästä ellei katsota kokonaisuutta. Kokonaisuuteen vaikuttaa muunmuassa työllistämistoimien määrä, työttömyysturvan taso ja kesto, työttömyysturvan rahoitus ja irtisanomiskäytäntö.
Huomataan tässä kohtaa, että vahva irtisanomissuoja ja suuret irtisanomisen kustannukset eivät sellaisenaan ole oikotie onneen. Tanskassa ei ole kumpaakaan ja siitä huolimatta maassa vallitsee käytännössä täystyöllisyys tai ainakin vallitsi vähän aikaa sitten. Tanskassa on yhdistetty kevyt irtisanomisprosessi alkuvaiheessaan hyvään työttömyysturvaan, aktiiviseen työllistämispolitiikkaan ja lopulta työttömän kepittämiseen jos työ ei vapaaehtoisin keinoin ala maistua. Tämä systeemi näyttää toimivan hyvin.
Saksassa taas on valittu viime vuosikymmenen aikana toisenlainen tie. Taloussanomien uutinen viittaa työehtosopimusten erorahoihin Saksassa, mutta toimittaja ei tunne historiallista perspektiiviä. Saksassa talous oli ongelmissa kalliiden kustannusten takia noin kymmenen vuotta sitten. Siellä ammattiliitot ja työnantajat pääsivät sopimukseen kilpailukyvynpalauttamisohjelmasta, jossa palkankorotukset pidetään maltillisina ja työnantajat sitoutuvat pitämään työntekijät töissä. Työehtosopimusten kalliit irtisanomisrahat ovat pääosin tämän puitesopimuksen peruja, joita työnantaja ei ole luovuttanut hyvää hyvyyttään vaan antanut vaihdossa korvaukseksi maltillisesta palkkalinjasta. Tämäkin malli on toiminut hyvin ja Saksan kilpailukyky on esimerkiksi Suomeen verrattuna ylivoimainen kun vielä 10 vuotta sitten oli toisin päin.
Suomen systeemi on monella tapaa “worst of both worlds” ja siksi sitä voisi hieman parantaa.
Siinä yhdistyy keskinkertainen mutta rahoittajalle (=työnantaja) kallis työttömyysturva olemattomaan työllistämispolitiikkaan ja lopullinen niitti on irtisanomisprosessi, joka ei ole kevyt eikä raskas, ainoastaan v:llä alkavaa voimasanaa aiheuttava, sekä työntekijän että työnantajan vinkkelistä.
Sallikaa minun selittää.
Ansiosidonnainen työttömyysturva ei lankea ilmaiseksi vaan se maksetaan pääosin veroista
Kaikennäköisten leikkurien jälkeen tilanne työttömyysturvan osalta on se, että yhden palkansaajan valkokaulustyöläistalous ei välttämättä selviä ansiosidonnaisella asuntolainoistaan, vaikka pankit toki tulevatkin vastaan ainakin useimmiten. Leikkuri hyökkää jossain alle suomalaisen keskipalkan suuruisessa ökyliksassa ja kun työttömyys on nykyään myös valkokaulustyöläisten ongelma eikä ainoastaan kouluttamattoman, pienipalkkaisen väen, järjestelmää ei voi pitää erityisen hyvänä.
Irtisanomisprosessin ainoa tehtävä on puolestaan simputtaa kaikkia osallisia.
Lopulta se päättyy niin, että työnantaja irtisanoo kenet haluaa, eli mitään tosiasiallista neuvoteltavaa ei ole, mutta tähän vaiheeseen pääseminen on tuskaisa prosessi kaikille. Prosessi kestää vähintään kuusi viikkoa ja tänä aikana työntekijät ovat epävarmuuden piirissä, minkä ainakin itse kokisin henkisesti aivan mahdottoman raskaaksi. Työnantaja taas joutuu varomaan simputtavia ja saivartelevia muotovirheitä, jotta ei joudu aloittamaan prosessia alusta tai maksamaan korvauksia. Lisäksi YT:n alkaminen tarkoittaa sitä, että ovi alkaa käydä, ja firmasta lähtee se väki, joka työllistyy vaivatta naapurifirmaan, sillä nämä lähtevät jo kuuden viikon neuvottelujen aikana vaikkei heitä ollut mitään tarkoitusta missään vaiheessa irtisanoa vaan ne, jotka eivät ole tuossa firmassa erityisen tarpeellisia.
Tämän jälkeen tulee irtisanottaville työvelvoitteen sisältävä irtisanomisaika, joka riippuu työsuhteen pituudesta. Mahtaa olla motivaatio korkealla.
Mitään keskeisiä tavoitteita ei lopulta saavuteta. Suomen irtisanomissuoja ei säilytä työpaikkoja, muttei se ole myöskään sellainen, että se motivoisi palkkaamaan ihmisiä töihin vain sen selvittämiseksi, tuottavatko he firmalle rahaa. Työtä jää syntymättä ja teettämättä. Työnantajat kiertävät irtisanomissuojaa pätkätyöllä, silpulla ja vuokratyöllä, eli rahaa sinänsä kyllä tuntuu löytyvän muttei intoa tarttua byrokratiaan. Pätkä- ja silpputyön ongelma taas on siinä, että suomalainen yhteiskunta esimerkiksi asuntolainapankissa tuntuu edelleen vaativan vakituista työsuhdetta, joka siis ei ole sen vakituisempi kuin silppukaan, mutta paperissa on eri taikasana ja asuntolaina heltiää. Pätkätyöläinen saattaa tulla taloudellisesti hyvinkin toimeen, mutta silti olla hieman yhteiskunnan ulkopuolella tappelemassa yhden jos toisen tahon kanssa, aivan turhaan. Ja taas tuloksena on vain nöyryyttämistä, aivan turhaan sekin.
Tätä asiaa voisi korjata varsin pienellä vaivalla ja pienillä kustannuksilla jos siihen vain löytyisi tahtoa.
Minä en usko, että voimme luoda mekanismia tai että meidän edes kannattaa luoda mekanismia, jossa jalkansa firman ovesta sisään saanut on turvassa loppuikänsä. Kilvoittelu näistä paikoista on silloin niin kovaa, että se lisää väärinkäytösten mahdollisuuksia. Lisäksi kuilu vakityön ja pätkän välillä kasvaa entisestään eikä kevene kuten sen pitäisi, ja työmarkkinoiden kahden kerroksen tilanne vain saa lopullisen sinettinsä. Lisäksi firmat muuttuvat ja maailma kehittyy, ja tämän päivän tarpeellinen työ ei ehkä ole sitä enää kymmenen vuoden kuluttua. Tällä tavoin ajettaisiin lopulta firmatkin kuralle kun ne eivät voisi uudistua ollessaan kiinni työvoimassa, joka ei ikinä opi tarpeeksi uusia temppuja, mutta jota ei voida mitenkään vaihtaa toiseen järkevin kustannuksin.
Jos asiaa katsotaan hieman toisin, Suomessa itse asiassa on pienellä tempulla varsin avokätinen irtisanomiskorvaus. Pieni temppu on se, että YT-menettelystä luovutaan kokonaan täysin tarpeettomana ja irtisanomisajalta maksetaan palkkaa, mutta poistetaan työvelvoite.
YT-menettely on lopulta varsin joutava kuvio eikä siitä hyödy kukaan. Nythän irtisanomisten määrä ja muoto joskus hieman muuttuvat neuvotteluissa, mutta minä näen asian niin, että tällä tavoin päättyvissä neuvotteluissa on kaksi tyytyväistä osapuolta: työnantaja saa jonkun ongelman ratkaistua ja jotkut saavat säilyttää työnsä. En näe mitään syytä, miksi näitä neuvotteluja ei voitaisi aivan hyvin käydä ilman mitään YT-pakkopaitaa hieman epävirallisemminkin osana aivan normaalia ja arkista johtamistyöskentelyä.
Irtisanomisajan työvelvoite on lähinnä nöyryyttävä. Työntekijä ei ole erityisen motivoitunut ja myrkyttää ilmapiirin ympärillään, ja monet firmat ovat jo nyt tästä vapaaehtoisesti luopuneet. Jos tästä luovuttaisiin lainsäädäntötietä yleisesti, juuri mikään ei menisi rikki. Jos työnantaja haluaa eroon työntekijästä, mielestäni ei ole kohtuutonta vaatia tämän vertaa kunnioittavaa kohtelua.
Näin ilmoitustyyppisen irtisanomisajan korvaukseksi tulisi työsuhteen kestosta riippuvan irtisanomisajan palkka plus kuuden viikon palkka. Kassan kautta kotiin, heippa hei.
Tällöin työntekijällä olisi aikaa vähintäänkin pari kuukautta ja pidemmän työsuhteen tapauksessa useita kuukausia etsiä täydellä palkalla itselleen uutta työtä ennen kuin edes pitää asioida työttömyysturva-aparaatin kanssa. Muutaman kuukauden palkka on aivan kohtuullinen irtisanomiskorvaus, kun sen päälle on kuitenkin olemassa vielä ansiosidonnainen työttömyysturva.
Josta päästäänkin työttömyysturvaan ja työllistämiseen.
Ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta pitäisi ainakin tarjota halukkaille sellainen variantti, jossa ei olisi alussa karenssia ja jossa saisi työttömyyden alkuvaiheessa 100% tai lähelle sitä olevan summan palkastaan. Nyt seitsemän tonnin kuukausipalkkaa saava saa hieman yli kaksi tonnia kuussa ansiosidonnaista, mikä on lähinnä huono vitsi kun ajatus oli säilyttää elintaso melko lailla ennallaan. Tätä saa toki 500 päivää jos jää syljeskelemään kattoon, mutta miltä tuntuisi, jos saisi 80% palkastaan ilman leikkureita (kun leikkureita ei kerran ole maksuissakaan), ja kesto olisi huomattavasti lyhyempi? En tiedä, millä kestolla tuosta tulisi kustannusneutraali, mutta kuvitellaan, että vaikkapa sadalla päivällä.
Työllistämistoimien ongelma taas on se, että työvoimaviranomaisten imago ja profiili ei ole erityisen korkea. Ei Suomessa ilmoiteta avoimista työpaikoista tämän aparaatin kautta paitsi joillain duunarialoilla. Kun työ on muuttanut luonnettaan ja valkokaulustyö on lisääntynyt, ei enää voida operoida muinaisten ammattinimikkeiden ympärillä ainakaan koko työvoimaa koskien. Avoimen työpaikan täyttäminen jossain nörttifirmassa tai pankin bisnessuunnittelussa tarvitsee tuohon hommaan sopivan hyvän tyypin löytämisen eikä sitä, että otetaan pinosta kymmenen pisimpään työttömänä ollutta diplomi-insinööriä tai ekonomia ja käsketään etsiä tuosta.
Tämä aparaatti pitää purkaa ja rakentaa uudelleen ja oletan sen tarvitsevan vetäjikseen uusia ihmisiä nykyisten virkamiesten sijaan, sillä nykyinen systeemi ei tuohon kykene vaan firmojen pitää tehdä kaikki itse. Kun on asennoiduttu itse tekemiseen, maksetaan ensin työvoimahallinnosta veroina ja sitten
Sen jälkeen kun työnvälitys tai miksi sitä nykyään kutsutaankin, on sellaisessa asennossa osaamisen, asenteiden ja tietojärjestelmien osalta, että se pystyy kartoittamaan työnantajan tarvitseman profiilin ja löytämään siihen sopivia kandidaatteja, ryhdytään motivoimaan työnantajia käyttämään tuota palvelua. Sen voi tehdä esimerkiksi jollain pienellä rahallisella porkkanalla, jossa kaikista työnvälityksen kautta tarjolla olevista duuneista saa lopulta jonkun pikku alennuksen jostain sivukulusta sitten kun paikka on täytetty. Vaikka alkuun valtaosa paikoista täytettäisiin edelleen itse, ne olisivat kuitenkin näkyvissä keskitetysti työvoimahallinnossa.
Samalla tulisi korjattua Suomen työmarkkinoilta se ongelma, että firmoihin päätyy homogeenista väkeä ja varsin vähän uusia ajatuksia. Jos nyt tulisin Suomeen takaisin, minulla ei olisi aavistustakaan, mistä hakisin töitä, sillä minun profiilini kaltaisia työpaikkoja ei ilmoitella lehdissä eikä missään muuallakaan, vaan ne täytetään suhteilla. Paljon työtä tehdään puolivillaisin voimin kun parhaat kandidaatit eivät koskaan edes kuulleet avoimesta työpaikasta, sillä heidän tuttaviaan ei sattunut olemaan pomon kanssa samassa jellonaklubissa tai ompeluseurassa.
Jos tarjolla oleva työ olisi julkisesti tarjolla ja tätä kautta alkaisi tulvia parempia kandidaatteja kuin tuttavapiireistä, työvoimahallinnon profiili nousisi itsestään ja positiivinen kierre olisi valmis.
Kaikessa tässä on se hyvä puoli, että tällaisia uudistuksia voitaisiin tehdä ilman, että se maksaa kenellekään juuri mitään. Ei tarvita suuria rahallisia panostuksia valtiolta eikä työnantajille olla sälyttämässä lisäkuluja. Työntekijä ei menetä rahallisesti tai työsuhdeturvallisesti käytännössä mitään, mutta hänen pitämisensä löysässä hirressä vähenee kuten myös nöyryytys pakottamalla töihin irtisanomisaikana. Mahdollisuudet etsiä uutta työtä paranevat eikä tämä maksa mitään. Työvoimahallinnossa taas yritetään hyödyntää olemassa olevaa organisaatiota niin, että se tekee sitä, mitä varten se on alun alkaen luotukin mutta jossa se ei enää maailman muuttumisen takia pärjää.
Jos työvoimahallintoa ei saada uudistettua, voitaisiin myös tutkia tuon bisneksen yksityistämistä kun kerran työnantajat ovat jo nyt valmiita rekryfirmoille maksamaan ja valtiollakin on rahaa nykysysteemin kustannuksiin. Jos rekryfirman tulos riippuu työllistämisestä eikä paperien siirtelystä, into etsiä aktiivisesti töitä työttömille voisi olla virkamiesarmeijaa suurempi. Tätäkin voisi vakavalla naamalla miettiä, sillä rahaa nykyinenkin aparaatti kuluttaa muttei tuota juuri mitään.
Tässä olisi Lauri Ihalaiselle hommaa, mutta kesken taitaa jäädä. Tässä mallissa nimittäin ammattiliittojen ja keskusjärjestöjen arvovalta vähenisi ainakin paperilla, joten keskusjärjestötasolla harattaisiin hirveästi vastaan. Säestysapua saadaan kyllä koska vain kolikon toiselta puolelta EK:sta, sillä siellä vastustetaan kaikkia asioita ja huudetaan kuin hinaajat jos joku kehtaa ehdottaa työmarkkinoille parannuksia, jotka eivät säästä hirveästi työnantajien rahaa tai jotka eivät lisää työntekijän kyykyttämistä.
Nyt haukutaan hallitusohjelmaa
21/06/11 12:12
Monet muut ovat jo ehtineet edelle, mutta käydään läpi tämäkin asia ylimalkaisesti.
Hallitusohjelmaa kiteyttää melko osuvasti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan. Se on väärän ajan ohjelma.
Jatkan tästä ajatuksesta hieman eteenpäin ja taaksepäin.
Ymmärrämme tietysti, miksi ohjelma on sellainen kuin se on. Suomessa on
liikaa puolueita ja koalitioista tulee liian isoja. Suomen puolueista kaikki väittävät olevansa köyhien, pienituloisten, lapsiperheiden, palkansaajien ja pienyrittäjien asialla, ja maagisesti juuri tuo viisikko on se, joka on jatkuvasti kaikkein tyytymättömintä oloonsa. Koalition voisi muodostaa järkevämmin jos puolueilla olisi hieman tarkempi fokus tekemisissään, sillä kun yksi ajaa yhtä ja toinen toista, voidaan asioita ehkä sopivien puolueiden kesken joskus jopa sovittaa melko mukavasti yhteen ja näin estetään täysin yksisilmäisen yhden puolueen politiikan syntyminen.
Nyt sen sijaan kaikki puuhastelevat melko lailla samojen teemojen kimpussa, joten aikaa täytyy käyttää aivan mahdottomia määriä toissijaiseen loisluovuuteen kun jokaisen pitää saada jotenkin hallitusohjelma näyttämään omaltaan. Oikeasti mikä hyvänsä “jaetaan rahaa kaikille” -tyyppinen ohjelma täyttäisi mukavasti kaikkien puolueiden lupaukset, mutta koska kaikkien pitää päästä osallistumaan tekstin muotoiluun, ohjelma tursuaa yksityiskohtaisia mikrotason asioita, jotka kaikki tähtäävät suunnilleen samaan hieman eri kulmalta. Sen sijaan, että ohjelmassa olisi yksi tai kaksi joutavaa ja kallista kohtaa, nyt siellä on niitä kuusin kappalein joka momentin alla.
Kun kaikki yrittävät tähdätä edelleenkin kohti jotain kuviteltua keskipistettä, pitää joukosta erottumiseksi vaatia melko pähkähulluja asioita. Persujen nousu ei ole tilannetta helpottanut, sillä se on yksi sosialistipuolue muiden joukossa tähtäämässä aivan samaan kuin kaikki muutkin, hieman eri retoriikalla vain.
Katsoessamme ohjelman sisältöä, huomaamme, ettei se puutu juuri mitenkään valtiontalouden 13 miljardin aukkoon. Puolueet kuvittelevat, että kun tosiasiallinen 13 miljardin euromääräinen vaje maisemoidaan 2,5 miljardin epämääräiseksi “kestävyysvajeeksi”, todellinen budjettivaje hävisi johonkin. Jokainen omaa talouttaan pyörittänyt ymmärtää, ettei se mihinkään näin katoa vaan tulot ja menot pitää sopeuttaa toisiinsa.
Suomessa elää puoluekentässä sellainenkin optinen harha, että julkinen sektori käyttää kaiken rahansa köyhien, pienituloisten, lapsiperheiden ja sensellaisten asioihin ja kaikille tarjottaviin peruspalveluihin. Tämä on puhdasoppista hölynpölyä, mutta vaikka sen paljastaminen olisi helppoa, kukaan ei siitä tunnu olevan kiinnostunut. Tosiasiassa näihin kohteisiin menee julkisen sektorin rahoista laveastikin tulkittuna vain puolikas ja toinen puoli katoaa johonkin muuhun.
Siitä huolimatta Suomessa ylläpidetään aktiivisesti mielikuvaa siitä, että jos julkisia menoja leikataan, se tarkoittaa, että jostain palvelusta leikataan. Ei tämän tarvitsisi pitää paikkaansa, mutta se pitää aika hyvin paikkansa, sillä virkamiehet saavat kohdistaa leikkaukset aina palveluun ja tämä tehdään kostoluonteisesti,
jotta näytetään leikkauksesta päättäneelle poliitikolle, että huonosti käy. Kukaan ei edes mieti vaikkapa yritystukiaisten leikkaamista ja yllättävän monella hallinnonalalla sinänsä ylevät tuottavuushankkeet ovat päässeet tietojärjestelmäprojektiin saakka, mutta tämä projekti ei ole valmistunut koskaan ostajan kädettömyyden ja myyjän ahneuden takia.
Kuuden puolueen hallitus ei mitenkään kykene toteuttamaan julkisen sektorin täysremonttia ja oleelliseen keskittymistä, joten se päätti olla yrittämättäkään. Keskiluokan verorasitus nousee, sillä muilta ei Suomessa saada rahaa kerättyä kuin turpeeseen sidotuilta palkansaajilta. Viitaten edellisiin kirjoituksiini Suomen talouden rakenteellisesta ongelmasta huomaamme, ettei asialle mitään tapahdu jatkossakaan, sillä keskiluokalla on vähemmän eikä enemmän rahaa käytettävissään yksityiseen kulutukseen. Muuttoliike pitää edelleen asumismenot pilvissä, sillä asuntorakentaminen ei lähde pääkaupunkiseudulla käyntiin kun ei ole tontteja eikä infrastruktuuria.
Kun katsotaan tulevaan, huomataan, että kymmenistä sivuista koostuva hallitusohjelma, jonka tuottamiseen hukattiin kuukauden päivät ja vipattiin tänä aikana puolitoista miljardia, on sisällöltään köykäisempi tuotos kuin suunnilleen saman määrän sivuja sisältänyt diplomityöni. Näitä molempia hengentuotteita yhdistää se, että ne perustuvat keksittyihin numerofaktoihin, mutta siinä, missä minusta tuli näillä eväillä diplomi-insinööri, Kataisesta tulee Suomen epäonnistunein pääministeri.
Yksin tästä ei voi syyttää Kataista, sillä hänen ainoa järkevä ulospääsytiensä olisi ollut todeta, ettei hallitusta synny järkevien teemojen ympärille, ja viedä puolueensa oppositioon neuvottelujensa epäonnistuttua. Sen jälkeen Suomessa ei olisi enää ollut kuin SDP, joka olisi halunnut hallitukseen, muttei sekään olisi sen paremmin onnistunut. Eikä tilanne siitä miksikään muuttuisi, että vaalit käytäisiin uudelleen ja puolueiden suuruusjärjestys olisi Pers-Kok-SDP. Täysin saman ongelman kanssa painiskelisi Soini tässäkin tilanteessa, joskin hänen elämäänsä helpottaisi se, ettei hän edes ole luvannut yrittää talouden tasapainottamista.
Nyt on haaskattu aikaa ja saatu tuotokseksi paperi, jossa faktat eivät pidä paikkaansa, suunnitelmat perustuvat paikkansapitämättömiin faktoihin ja suunnitelmien toteuttaminen edellyttää rahaa, jota ei ole olemassakaan. On melko selvää, että tämä paperi vedetään vessanpöntöstä alas ylihuomenna ja heti kun maailmantalous tästä vähän kiristyy länsimaiden ajautuessa selvitystilaan, alkaa hallitus tehtailla paniikkisäästötoimenpiteitä.
Kyllähän sekin on aivan kelvollinen ohjelma jos se uskallettaisiin tunnustaa ääneen. Minä voisin aivan hyvin itse luvata, etten osaa ennustaa tulevaa, mutta nyt pannaan talous kuntoon lyhyellä tähtäimellä ja samalla mietitään, mitkä ovat pitkän tähtäimen menestyselementit ja yritetään tehdä
mahdollisimman monta lyhyen tähtäimen toimenpidettä niin, että ne eivät osu tulevan kasvun siemeniin vaan ottavat enemmänkin auringonlaskupuolen hommista.
Toinen aivan kelvollinen ohjelma olisi se, että ryhdyttäisiin ajamaan alas julkisen sektorin roolia kaikissa asioissa ja kasvattamaan ihmisiä, yrityksiä, yhteisöjä ja kuntia siihen, että ne voivat tehdä jotain itsekin ilman valtion rahallista väliintuloa. Holhousvaltioiden tympeimpiä piirteitä on ollut juuri tämä oma-aloitteisuden nujertuminen kun kukaan ei suostu tekemään mitään, ellei valtio osallistu kuluihin. Tuloksena on itse rakennettu neuvostojärjestelmä, jossa markkinatalous vallitsee paperilla ja lainsäädännössä, mutta lopulta kuitenkaan mitään ei synny, ellei Gosplan anna tarvittavia resursseja. Tämän korjaaminen on henkisesti vaikeaa sillä kaksi ja puoli sukupolvea on kasvatettu tähän paapomiseen, mutta joskus tämäkin työ on pakko aloittaa.
Nyt on kuitenkin luvattu, että korotetaan perusturvaa ja tehdään kaikennäköistä muuta, johon ei ole rahaa. Hallituksesta alkaa ovi käydä ulos pikapuoliin. Ensin lähtee Vasemmistoliitto ja sitten Kristityt jättäen vaa’ankieliaseman vihreille. Kokoomus ja SDP tekevät sen minkä voivat ja petaavat itselleen rökälevaalitappion ensi vaaleissa. Hallituskoalition vaihtaminen ei auta mitään, sillä lähitulevaisuudessa ei ole nähtävissä, että mikään kahden puolueen koalitio pystyy Suomea hallitsemaan.
Ainoa edes hieman mieltä kutkuttava tosiasia nykymenossa on se, että Keskusta on Suomen pienin oppositiopuolue.
Hallitusohjelmaa kiteyttää melko osuvasti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan. Se on väärän ajan ohjelma.
Jatkan tästä ajatuksesta hieman eteenpäin ja taaksepäin.
Ymmärrämme tietysti, miksi ohjelma on sellainen kuin se on. Suomessa on
Nyt sen sijaan kaikki puuhastelevat melko lailla samojen teemojen kimpussa, joten aikaa täytyy käyttää aivan mahdottomia määriä toissijaiseen loisluovuuteen kun jokaisen pitää saada jotenkin hallitusohjelma näyttämään omaltaan. Oikeasti mikä hyvänsä “jaetaan rahaa kaikille” -tyyppinen ohjelma täyttäisi mukavasti kaikkien puolueiden lupaukset, mutta koska kaikkien pitää päästä osallistumaan tekstin muotoiluun, ohjelma tursuaa yksityiskohtaisia mikrotason asioita, jotka kaikki tähtäävät suunnilleen samaan hieman eri kulmalta. Sen sijaan, että ohjelmassa olisi yksi tai kaksi joutavaa ja kallista kohtaa, nyt siellä on niitä kuusin kappalein joka momentin alla.
Kun kaikki yrittävät tähdätä edelleenkin kohti jotain kuviteltua keskipistettä, pitää joukosta erottumiseksi vaatia melko pähkähulluja asioita. Persujen nousu ei ole tilannetta helpottanut, sillä se on yksi sosialistipuolue muiden joukossa tähtäämässä aivan samaan kuin kaikki muutkin, hieman eri retoriikalla vain.
Katsoessamme ohjelman sisältöä, huomaamme, ettei se puutu juuri mitenkään valtiontalouden 13 miljardin aukkoon. Puolueet kuvittelevat, että kun tosiasiallinen 13 miljardin euromääräinen vaje maisemoidaan 2,5 miljardin epämääräiseksi “kestävyysvajeeksi”, todellinen budjettivaje hävisi johonkin. Jokainen omaa talouttaan pyörittänyt ymmärtää, ettei se mihinkään näin katoa vaan tulot ja menot pitää sopeuttaa toisiinsa.
Suomessa elää puoluekentässä sellainenkin optinen harha, että julkinen sektori käyttää kaiken rahansa köyhien, pienituloisten, lapsiperheiden ja sensellaisten asioihin ja kaikille tarjottaviin peruspalveluihin. Tämä on puhdasoppista hölynpölyä, mutta vaikka sen paljastaminen olisi helppoa, kukaan ei siitä tunnu olevan kiinnostunut. Tosiasiassa näihin kohteisiin menee julkisen sektorin rahoista laveastikin tulkittuna vain puolikas ja toinen puoli katoaa johonkin muuhun.
Siitä huolimatta Suomessa ylläpidetään aktiivisesti mielikuvaa siitä, että jos julkisia menoja leikataan, se tarkoittaa, että jostain palvelusta leikataan. Ei tämän tarvitsisi pitää paikkaansa, mutta se pitää aika hyvin paikkansa, sillä virkamiehet saavat kohdistaa leikkaukset aina palveluun ja tämä tehdään kostoluonteisesti,
Kuuden puolueen hallitus ei mitenkään kykene toteuttamaan julkisen sektorin täysremonttia ja oleelliseen keskittymistä, joten se päätti olla yrittämättäkään. Keskiluokan verorasitus nousee, sillä muilta ei Suomessa saada rahaa kerättyä kuin turpeeseen sidotuilta palkansaajilta. Viitaten edellisiin kirjoituksiini Suomen talouden rakenteellisesta ongelmasta huomaamme, ettei asialle mitään tapahdu jatkossakaan, sillä keskiluokalla on vähemmän eikä enemmän rahaa käytettävissään yksityiseen kulutukseen. Muuttoliike pitää edelleen asumismenot pilvissä, sillä asuntorakentaminen ei lähde pääkaupunkiseudulla käyntiin kun ei ole tontteja eikä infrastruktuuria.
Kun katsotaan tulevaan, huomataan, että kymmenistä sivuista koostuva hallitusohjelma, jonka tuottamiseen hukattiin kuukauden päivät ja vipattiin tänä aikana puolitoista miljardia, on sisällöltään köykäisempi tuotos kuin suunnilleen saman määrän sivuja sisältänyt diplomityöni. Näitä molempia hengentuotteita yhdistää se, että ne perustuvat keksittyihin numerofaktoihin, mutta siinä, missä minusta tuli näillä eväillä diplomi-insinööri, Kataisesta tulee Suomen epäonnistunein pääministeri.
Yksin tästä ei voi syyttää Kataista, sillä hänen ainoa järkevä ulospääsytiensä olisi ollut todeta, ettei hallitusta synny järkevien teemojen ympärille, ja viedä puolueensa oppositioon neuvottelujensa epäonnistuttua. Sen jälkeen Suomessa ei olisi enää ollut kuin SDP, joka olisi halunnut hallitukseen, muttei sekään olisi sen paremmin onnistunut. Eikä tilanne siitä miksikään muuttuisi, että vaalit käytäisiin uudelleen ja puolueiden suuruusjärjestys olisi Pers-Kok-SDP. Täysin saman ongelman kanssa painiskelisi Soini tässäkin tilanteessa, joskin hänen elämäänsä helpottaisi se, ettei hän edes ole luvannut yrittää talouden tasapainottamista.
Nyt on haaskattu aikaa ja saatu tuotokseksi paperi, jossa faktat eivät pidä paikkaansa, suunnitelmat perustuvat paikkansapitämättömiin faktoihin ja suunnitelmien toteuttaminen edellyttää rahaa, jota ei ole olemassakaan. On melko selvää, että tämä paperi vedetään vessanpöntöstä alas ylihuomenna ja heti kun maailmantalous tästä vähän kiristyy länsimaiden ajautuessa selvitystilaan, alkaa hallitus tehtailla paniikkisäästötoimenpiteitä.
Kyllähän sekin on aivan kelvollinen ohjelma jos se uskallettaisiin tunnustaa ääneen. Minä voisin aivan hyvin itse luvata, etten osaa ennustaa tulevaa, mutta nyt pannaan talous kuntoon lyhyellä tähtäimellä ja samalla mietitään, mitkä ovat pitkän tähtäimen menestyselementit ja yritetään tehdä
Toinen aivan kelvollinen ohjelma olisi se, että ryhdyttäisiin ajamaan alas julkisen sektorin roolia kaikissa asioissa ja kasvattamaan ihmisiä, yrityksiä, yhteisöjä ja kuntia siihen, että ne voivat tehdä jotain itsekin ilman valtion rahallista väliintuloa. Holhousvaltioiden tympeimpiä piirteitä on ollut juuri tämä oma-aloitteisuden nujertuminen kun kukaan ei suostu tekemään mitään, ellei valtio osallistu kuluihin. Tuloksena on itse rakennettu neuvostojärjestelmä, jossa markkinatalous vallitsee paperilla ja lainsäädännössä, mutta lopulta kuitenkaan mitään ei synny, ellei Gosplan anna tarvittavia resursseja. Tämän korjaaminen on henkisesti vaikeaa sillä kaksi ja puoli sukupolvea on kasvatettu tähän paapomiseen, mutta joskus tämäkin työ on pakko aloittaa.
Nyt on kuitenkin luvattu, että korotetaan perusturvaa ja tehdään kaikennäköistä muuta, johon ei ole rahaa. Hallituksesta alkaa ovi käydä ulos pikapuoliin. Ensin lähtee Vasemmistoliitto ja sitten Kristityt jättäen vaa’ankieliaseman vihreille. Kokoomus ja SDP tekevät sen minkä voivat ja petaavat itselleen rökälevaalitappion ensi vaaleissa. Hallituskoalition vaihtaminen ei auta mitään, sillä lähitulevaisuudessa ei ole nähtävissä, että mikään kahden puolueen koalitio pystyy Suomea hallitsemaan.
Ainoa edes hieman mieltä kutkuttava tosiasia nykymenossa on se, että Keskusta on Suomen pienin oppositiopuolue.
Suomen bisnesten lähiaikojen haasteita
20/06/11 21:06
Sivuten Suomen talousongelmia voidaan kiinnittää huomiota myös siihen, että Suomessa yrityskenttä ja bisnes ylipäätään kaipaisi kummasti uusia tuulia.
Aloitetaan ilmeisimmästä, eli Suomessa ei suurimpien yritysten joukossa taida olla Nokian lisäksi yhtäkään
kuluttajatuotteita jossain kansainvälisissä tai edes kansallisissa mitoissa tekevää yritystä jos jätetään palvelut (=rahoitus ja vakuutus) tarkastelusta pois. Suomen suuret ja hyvin menestyvät firmat ovat lähes täysin b to b -segmentissä.
Tälle on tietysti hyviä historiallisia ja osin kuranttejakin perusteita. Suomessa ei ole ollut juurikaan aatelistoa ja kovin vaatimattomasti porvaristoa vanhoina hyvinä aikoina ja sodanjälkeistä aikaa puolestaan ovat värittäneet sotakorvaukset ja jälleenrakennuksen aiheuttama yleinen persaukisuus ja köyhäilyä kunniassa pitävä kituuttamismentaliteetti. Kun ostovoimaista väkeä on ollut perinteisesti todella vähän ja sodan jälkeen syntynyt kurjuudenmaksimointiyhteiskunta on pitänyt ja osin pitää edelleen ylimääräistä kulutusta jotenkin pröystäilevänä, herraskaisena ja kategorisesti pahana, Suomen kotimarkkinat eivät edelleenkään ole kovin hyvä kasvualusta tavaraa valmistavalle.
Toisaalta Suomessa on ollut historiaa raskaalla teollisuudella ja viennillä ylipäätään ensin tervan ja sittemmin metsä- ja metalliteollisuuden muodossa. Kun Suomi piti kuitenkin teollistaa maaseudun joutoväestön ruokkimiseksi ja työllistämiseksi ja monista muistakin syistä, Suomeen syntyi vientiteollisuutta suosiva mentaliteetti. Tässä ei tietysti ole mitään vikaa, mutta pelkkään vientiin keskittyminen on ongelmallista silloin, kun asiakasmaissa on ongelmia esimerkiksi laman takia. Kotimarkkinoille ei kannattanut tehdä juuri mitään, sillä ihmisillä ei ollut rahaa ostaa mitään tai jos oli, ei kuitenkaan haluttu ostaa.
Suomessa on ihan mukavasti kohtuullisen hyvin menestyviä, vientiin keskittyviä btob -firmoja. Harva tietää vaikkapa Koneen tai Cargotecin saavutuksia ja markkinaosuutta, mutta omilla aloillaan kyse on markkinajohtajista tai melko lähellä sitä olevista. Bisneksellä menee hyvin, mikä on hienoa. Suomessa mielestäni osataan aivan hyvin tämäntyyppisten firmojen veivaus raaka-aineista asiakkaalle myydyksi tuotteeksi.
Kuluttajapuoli muodostaa suuren ongelman, sillä Suomesta tuntuu puuttuvan näiden asioiden markkinointi- ja tuotteistamisosaamista kun hommaa ei pääse harjoittelemaan juuri missään. Kuluttajille myytävän hilavitkuttimen suunnittelu on oleellisesti erilainen prosessi kuin kontinkäsittelyjärjestelmän valmistaminen satamaoperaattorien tarpeisiin ja näiden markkinointi hoidetaan melko lailla eri tavalla.
Ketään ei satamassa kiinnosta, miltä nosturi näyttää, ja myyntireiskan tehtävä on osoittaa, että nosturi toimii ja kestää ja on hinnaltaan oikea. Kuluttajahärveleissä taas hypetetyimmät härvelit menevät kaupaksi vaikka ne ovat laadultaan sekundaa, toiminnaltaan puutteellisia kilpailijoihin verrattuna ja hirvittävän kalliita. Mikään b to b -markkinoinnin peruspilari ei tässä bisneksessä päde vaan roinaa ja palveluja saa kaupaksi pääasiassa mielikuvilla.
Suomessa erityisongelma aiheutuu mainitusta kotimarkkinoiden persaukisuudesta yhdistettynä pienuuteen. Suomalaisen keskiluokan ostovoima on länsimaiden tasolla mutasarjassa kun asumis- ja elämiskulut on nettoansioista vähennetty. Kun väkeä on vähän ja vähällä väellä ei ole juuri millä mällätä, on melko vaikeaa perustaa mitään Suomen kotimarkkinoille ja valloittaa maailmaa siitä ponnistaen. Firmat pitää valmiiksi virittää etupainotteisesti vientikuntoon ja tämä on tuhottoman kallista ja riskaabelia puuhaa. Tässä on liikaa liikkuvia osia ja kotimarkkinateollisuutta on niukasti ja tavara kaupoissa ulkomaista. Väliaikainen autoverokin keksittiin vain ja ainoastaan tämän asian takia, sillä vaihtotase alkoi olla poskellaan kun autot alkoivat haukata liian ison osan kulutuksesta ja tätä piti hillitä jotenkin, mutta ei esimerkiksi tekemällä Suomessa maailmanluokan autoa.
Kun kotimarkkinabisnekseen ei ole ollut suurensuurta innostusta, on käsissämme ongema.
Btob -vientibisnes on aivan kunniallinen tapa rikastua, mutta kuluttajabisneksen etu on se, että uusia uhreja syntyy joka sekunti. Kansainvälisesti tunnettu kuluttajabrändi on hyvää bisnestä sekin ja tasapainottaa mukavasti syklistä vientiteollisuutta, sillä kuluttaja kokee laman huomattavan eri kohdassa kuin hilavitkuttimien valmistamiseen tarvittavia koneita valmistava metallipaja.
Suomessa ei näytä olevan juurikaan kriittistä massaa kuluttajatuotteiden suunnitteluun ja markkinointiin. Insinöörejä on vaikka kuinka paljon, mutta nämä tuotteet eivät synny yksinomaan insinöörien voimin vaan pitäisi olla näkemys siitä, mitä ihmiset voidaan oikeissa medioissa hypettämällä saada tarvitsemaan kahden vuoden kuluttua. Oleellista on se, että tällaisen tuotteen ei tarvitse mitenkään välttämättä olla hyvä eikä halpa. Tähän ei suomalainen sisumentaliteetti taivu kovin helposti, sillä pula-ajan perilliset yrittävät tehdä hyvää ja kestävää halvalla, missä puolestaan on huomattavasti huonompi kate kuin heti takuuajan jälkeen hajoavan sekundan myymisessä kalliilla, eikä hyvän ja halvan tekeminen edes välttämättä onnistu.
Tätä pitäisi jotenkin pöyhiä.
Näen jollain tavoin ongelmiksi persaukisen keskiluokan (=asumisen hinta), väärät asenteet, maalaisen väestörakenteen, yritysrahoituksen kehittymättömyyden, pörssilistauksia karsastavat veroratkaisut, insinöörivetoisen koulutusjärjestelmän ja loputtomaan säästämiseen hirttäneen yrityskulttuurin.
Persaukisesta keskiluokasta ei tarvitse selittää kenellekään
tuohon ryhmään kuuluvalle mitään. Maalainen väestörakenne tarkoittaa sitä, että kasvukeskuksissa on vähemmän kriittistä massaa yrityksille. Yritysrahoituksen ongelmaa olen käsitellyt ennenkin, mutta toisella tavalla sitä voi käsitellä esimerkiksi niin, että henkilökohtaisen konkurssin puuttumisen takia asuntolaina on pankille liian hyvä tuote. Siitä saa mukavasti rahaa ilman minkäännäköistä riskiä, joten rahoituslaitosten motiivi käyttää pääomiaan riskirahoittamiseen edes jotenkin järkevillä ehdoilla on olematon. Osinkoveromalli ei suosi kasvua pörssin kautta vaan lopulta parempi diili voi olla myydä firma kertasummalla kasvuvaiheessa ulkomaille kuten niin kovin moni tuntuu tekevän.
Insinööri- ja pavunlaskentakulttuuri taas tarkoittaa sitä, että suomalaisissa firmoissa ei enää ole kiva tehdä töitä. Joissain on mutta kovin monissa ei. Luovaa hulluutta ei palkita ja ruokita vaan yritetään pakottaa se budjettinormeihin ja hankesalkkuajatteluun, ja loppuajan tietohallinto estää ostamasta tarvittavia työvälineitä kun ne eivät ole standardien mukaisia. Firmoissa työväki on toivottoman homogeenista ja tämä ei ruoki avarakatseisuutta kun kaikki laulavat kuorossa samoja teekkarilauluja.
Tästä ajattelusta päästiin hetkeksi eroon vuosituhannen vaihteen dotcom-kuplan aikaan. Moni firma jäi kupliksi mutta monia keksintöjä syntyi. Missä nämä keksijät tai heidän jalanjälkiään kulkevat ovat nyt? Eivät Suomessa.
Ympyrä sulkeutuu kun mietimme, missä on kuluttajabisneksessä tarvittava markkinointiosaaminen. Suomessa sitä on lähinnä bulkkia myyvässä ruokakaupassa, josa kookaupanväiski mainostaa Kulta-Katriinaa erityisen edullisesti perjantaihin saakka. Koska tällä tavoin ei myydä hittejä ja hypeä, on tuon alan myyntiosaaminen lähinnä ulkomailla, on sitten kyse suomalaisista tai ulkomaalaisista.
Vaan miksi he tulisivat sieltä Suomeen päätyäkseen persaukiseen keskiluokkaan, jolla ei ole varaa ostaa tekemiään tuotteita?
Aloitetaan ilmeisimmästä, eli Suomessa ei suurimpien yritysten joukossa taida olla Nokian lisäksi yhtäkään
Tälle on tietysti hyviä historiallisia ja osin kuranttejakin perusteita. Suomessa ei ole ollut juurikaan aatelistoa ja kovin vaatimattomasti porvaristoa vanhoina hyvinä aikoina ja sodanjälkeistä aikaa puolestaan ovat värittäneet sotakorvaukset ja jälleenrakennuksen aiheuttama yleinen persaukisuus ja köyhäilyä kunniassa pitävä kituuttamismentaliteetti. Kun ostovoimaista väkeä on ollut perinteisesti todella vähän ja sodan jälkeen syntynyt kurjuudenmaksimointiyhteiskunta on pitänyt ja osin pitää edelleen ylimääräistä kulutusta jotenkin pröystäilevänä, herraskaisena ja kategorisesti pahana, Suomen kotimarkkinat eivät edelleenkään ole kovin hyvä kasvualusta tavaraa valmistavalle.
Toisaalta Suomessa on ollut historiaa raskaalla teollisuudella ja viennillä ylipäätään ensin tervan ja sittemmin metsä- ja metalliteollisuuden muodossa. Kun Suomi piti kuitenkin teollistaa maaseudun joutoväestön ruokkimiseksi ja työllistämiseksi ja monista muistakin syistä, Suomeen syntyi vientiteollisuutta suosiva mentaliteetti. Tässä ei tietysti ole mitään vikaa, mutta pelkkään vientiin keskittyminen on ongelmallista silloin, kun asiakasmaissa on ongelmia esimerkiksi laman takia. Kotimarkkinoille ei kannattanut tehdä juuri mitään, sillä ihmisillä ei ollut rahaa ostaa mitään tai jos oli, ei kuitenkaan haluttu ostaa.
Suomessa on ihan mukavasti kohtuullisen hyvin menestyviä, vientiin keskittyviä btob -firmoja. Harva tietää vaikkapa Koneen tai Cargotecin saavutuksia ja markkinaosuutta, mutta omilla aloillaan kyse on markkinajohtajista tai melko lähellä sitä olevista. Bisneksellä menee hyvin, mikä on hienoa. Suomessa mielestäni osataan aivan hyvin tämäntyyppisten firmojen veivaus raaka-aineista asiakkaalle myydyksi tuotteeksi.
Kuluttajapuoli muodostaa suuren ongelman, sillä Suomesta tuntuu puuttuvan näiden asioiden markkinointi- ja tuotteistamisosaamista kun hommaa ei pääse harjoittelemaan juuri missään. Kuluttajille myytävän hilavitkuttimen suunnittelu on oleellisesti erilainen prosessi kuin kontinkäsittelyjärjestelmän valmistaminen satamaoperaattorien tarpeisiin ja näiden markkinointi hoidetaan melko lailla eri tavalla.
Ketään ei satamassa kiinnosta, miltä nosturi näyttää, ja myyntireiskan tehtävä on osoittaa, että nosturi toimii ja kestää ja on hinnaltaan oikea. Kuluttajahärveleissä taas hypetetyimmät härvelit menevät kaupaksi vaikka ne ovat laadultaan sekundaa, toiminnaltaan puutteellisia kilpailijoihin verrattuna ja hirvittävän kalliita. Mikään b to b -markkinoinnin peruspilari ei tässä bisneksessä päde vaan roinaa ja palveluja saa kaupaksi pääasiassa mielikuvilla.
Suomessa erityisongelma aiheutuu mainitusta kotimarkkinoiden persaukisuudesta yhdistettynä pienuuteen. Suomalaisen keskiluokan ostovoima on länsimaiden tasolla mutasarjassa kun asumis- ja elämiskulut on nettoansioista vähennetty. Kun väkeä on vähän ja vähällä väellä ei ole juuri millä mällätä, on melko vaikeaa perustaa mitään Suomen kotimarkkinoille ja valloittaa maailmaa siitä ponnistaen. Firmat pitää valmiiksi virittää etupainotteisesti vientikuntoon ja tämä on tuhottoman kallista ja riskaabelia puuhaa. Tässä on liikaa liikkuvia osia ja kotimarkkinateollisuutta on niukasti ja tavara kaupoissa ulkomaista. Väliaikainen autoverokin keksittiin vain ja ainoastaan tämän asian takia, sillä vaihtotase alkoi olla poskellaan kun autot alkoivat haukata liian ison osan kulutuksesta ja tätä piti hillitä jotenkin, mutta ei esimerkiksi tekemällä Suomessa maailmanluokan autoa.
Kun kotimarkkinabisnekseen ei ole ollut suurensuurta innostusta, on käsissämme ongema.
Suomessa ei näytä olevan juurikaan kriittistä massaa kuluttajatuotteiden suunnitteluun ja markkinointiin. Insinöörejä on vaikka kuinka paljon, mutta nämä tuotteet eivät synny yksinomaan insinöörien voimin vaan pitäisi olla näkemys siitä, mitä ihmiset voidaan oikeissa medioissa hypettämällä saada tarvitsemaan kahden vuoden kuluttua. Oleellista on se, että tällaisen tuotteen ei tarvitse mitenkään välttämättä olla hyvä eikä halpa. Tähän ei suomalainen sisumentaliteetti taivu kovin helposti, sillä pula-ajan perilliset yrittävät tehdä hyvää ja kestävää halvalla, missä puolestaan on huomattavasti huonompi kate kuin heti takuuajan jälkeen hajoavan sekundan myymisessä kalliilla, eikä hyvän ja halvan tekeminen edes välttämättä onnistu.
Tätä pitäisi jotenkin pöyhiä.
Näen jollain tavoin ongelmiksi persaukisen keskiluokan (=asumisen hinta), väärät asenteet, maalaisen väestörakenteen, yritysrahoituksen kehittymättömyyden, pörssilistauksia karsastavat veroratkaisut, insinöörivetoisen koulutusjärjestelmän ja loputtomaan säästämiseen hirttäneen yrityskulttuurin.
Persaukisesta keskiluokasta ei tarvitse selittää kenellekään
Insinööri- ja pavunlaskentakulttuuri taas tarkoittaa sitä, että suomalaisissa firmoissa ei enää ole kiva tehdä töitä. Joissain on mutta kovin monissa ei. Luovaa hulluutta ei palkita ja ruokita vaan yritetään pakottaa se budjettinormeihin ja hankesalkkuajatteluun, ja loppuajan tietohallinto estää ostamasta tarvittavia työvälineitä kun ne eivät ole standardien mukaisia. Firmoissa työväki on toivottoman homogeenista ja tämä ei ruoki avarakatseisuutta kun kaikki laulavat kuorossa samoja teekkarilauluja.
Tästä ajattelusta päästiin hetkeksi eroon vuosituhannen vaihteen dotcom-kuplan aikaan. Moni firma jäi kupliksi mutta monia keksintöjä syntyi. Missä nämä keksijät tai heidän jalanjälkiään kulkevat ovat nyt? Eivät Suomessa.
Ympyrä sulkeutuu kun mietimme, missä on kuluttajabisneksessä tarvittava markkinointiosaaminen. Suomessa sitä on lähinnä bulkkia myyvässä ruokakaupassa, josa kookaupanväiski mainostaa Kulta-Katriinaa erityisen edullisesti perjantaihin saakka. Koska tällä tavoin ei myydä hittejä ja hypeä, on tuon alan myyntiosaaminen lähinnä ulkomailla, on sitten kyse suomalaisista tai ulkomaalaisista.
Vaan miksi he tulisivat sieltä Suomeen päätyäkseen persaukiseen keskiluokkaan, jolla ei ole varaa ostaa tekemiään tuotteita?
Yksi Suomen talouden ongelma
15/06/11 18:54
En vieläkään moiti hallitusohjelmaa, vaikka nyt alkaisi olla jo eväitäkin. Kun hallituksesta on tulossa melko vasemmistovetoinen, on helppoa uskoa julkisuuteen tihkuneita tietoja siitä, että neuvottelujen taloussopu on löytynyt viilaamalla säästötarvetta alaspäin. Kun valtio lainaa vuodessa 12-13 miljardia (kunnes lainansaanti loppuu noin 
vuoden kuluttua), tuntuu aivan täydellisen järjettömältä, että joku Jyrki Katainen päättää valtiontalouden vajeen olevankin 2 tai 3 miljardia, eikä kukaan huomaa mitään.
En kuitenkaan puutu tässä vielä tähän vaan käsittelen toisen asian, ja se liittyy Suomen yhdyskunta- ja aluepolitiikkaan.
Tästä taulukosta voimme selvittää, mikä on kaupungeissa asuvien ihmisten osuus eri maissa. Tämä lähestymistapa ei toki ole kaiken kattava, sillä kaupungiksi lasketaan myös keskusta-alueita sellaisista paikoista kuin Kuopio tai Kajaani, joita ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla olemassakaan. Numeroiden absoluuttisella tarkkuudella ei ole kuitenkaan itse asian kannalta merkitystä enkä myöskään aio avata yleiskeskustelua siitä, kuinka mukavaa maalla on kaupunkeihin verrattuna.
Tutkitaan kuitenkin tuon taulukon antia. Kärjessä 100% urbaanilla populaatiolla on kaupunkivaltioita kuten Singapore. Maailman keskiarvo on 60%.
1. Singapore 100%
7. Belgia 97,2%
14. Islanti 92,8%
16. Israel 91,6%
18. Argentiina 90,1%
20. Australia 88,2%
25. Tanska 85,6%
27. Ruotsi 84,2%
34. USA 80,8%
37. Kanada 80,1%
65. Turkki 67,3%
84. Suomi 61,1%
Kuten sanottua, tarkoitus ei ole nyt todistaa kaupunkilaisen elämänmuodon ylivertaisuutta kepulaiseen elämänmuotoon verrattuna. Tarkoitukseni on miettiä tästä seuraavaa rakenteellista talousongelmaa.
Sivuhuomaamme taulukkoa tutkimalla, että alkutuotannon määrä ei tunnu edellyttävän kovin maalaista kansaa. Argentiina, Australia ja Kanada ovat raaka-ainevaltioita, mutta väki niissä melko kaupunkilaista. Tanska on suuri maataloustuotteiden viejä muttei sekään tarvitse kovin paljoa maalaisia. Tästä syystä en osta välittömästi väitettä siitäkään, että Suomen luonnonvarojen hyödyntäminen tarvitsee juuri nykyisen kaltaista yhdyskuntarakennetta ja julkisen rakentamisen politiikkaa.
Suomessa kaupungistuminen on selvästi melko lailla lapsenkengissä kun sitä vertaa muuhun länsimaailmaan.
Suomen perässä tulee länsimaista ainoastaan Kreikka, Portugali ja Irlanti, millä kolmikolla ei juuri nyt mene erityisen vahvasti kuten ei mene kohta Suomellakaan.
Jos ajatellaan, että Suomen viiteryhmä maantieteen ja luonnonolojen perusteella olisi lähinnä Ruotsi ja ehkä vielä hieman enemmän kaupunkilaisuutta suosien, tulee mieleen, että 30% suomalaisista asuu väärässä paikassa. Se on aika paljon se. Tämän joukon uudelleenasuttaminen oikeaan paikkaan nimittäin maksaa mahtavia summia rahaa ja projektia ei ole edes aloitettu.
Virallinen rutiinivalhe tässä asiassa on se, että tarvitsemme kaikki nykyiset aluetukiaismiljardit siihen, että väki ei säntää kasvukeskuksiin nykyistä laajemmissa mitoissa. Tästä seuraa kuitenkin ikävänä varjopuolena se, että kun kovin moni kuitenkin haluaa muuttaa kasvukeskuksiin/kasvukeskukseen, asumisen hinta on noussut järjettömälle tasolle kun mistä hyvänsä koirankopista ollaan valmiita maksamaan juuri niin paljon kun vain pystytään, on kyse sitten vuokrasta tai ostamisesta.
Poliitikoilla on kauniita ohjelmia kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakentamisesta, mutta tämä on puuhastelua. Ei sillä tavoin rakenneta asuntoja puolelletoista miljoonalle suomalaiselle pääkaupunkiseudulle. Tämä rakentaminen pitää tehdä yksityisin voimin, mutta julkisen vallan on annettava sille mahdollisuus ensinnäkin kaavoituksella ja toisekseen rakentamalla infrastruktuuria, erityisesti kiskoilla kulkevaa joukkoliikennettä.
Kun tätä ei tehdä vaan julkisen vallan panostus suuntautuu aluepolitiikan muodossa niihin paikkoihin, joissa ei ole juuri mitään omillaan toimeen tulemisen edellytyksiä, asuntopula jatkuu ja asuminen syö kaupunkilaisten tuloista aivan liian suuren osan. Kun raha menee asumiseen, jäjelle jää länsimaisittain varsin niukasti rahaa ns. vapaaseen kulutukseen eli nettoansiot miinus pakolliset menot kuten ruoka ja liikkuminen. Kun vapaan kulutuksen raha on pientä, Suomeen on vaikeaa synnyttää yksityisen sektorin työpaikkoja, sillä asiakaskunta on aivan liian persaukista ja lisäksi 30% asiakkaista asuu jossain kuusen juurella kaukana mahdollisesta palvelusta.
Tämä näkyy melko suoraan Suomen talouden tilassa. Uusista yrityksistä harva pystyy kansainvälistymään kotimarkkinoiden tuotolla, joten firmat päätyvät ulkomaisten yritysten tytäryhtiöiksi kasvuvaiheessa taskurahalla. Työttömyys pysyy sitkeän korkealla, sillä ihmisillä ei
ole varaa kuluttaa ja sitä kautta työllistää. Lisäksi 30% tai enemmänkin työttömistä asuu sellaisessa paikassa, jossa ei tulevaisuudessakaan tule töitä olemaan tarjolla.
Minä näen asian niin, että Suomi näivettää itseään kippaamalla poskettomat määrät rahaa vuosittain ylläpitämään sellaista tapaa asua, joka ei koskaan enää tule olemaan optimaalinen. Kun yhteiskunta ei tee minkäänäköisiä investointeja optimaalisemman yhdyskuntarakenteen synnyttämiseksi, ihmiset joutuvat tekemään tämän nettoansioillaan tai kilvoittelemaan huutokauppatyyliin niukoista asumisresursseista syöden heiltä viimeisetkin ostovoiman rippeet.
Yhden vuoden aluetukiaisten määrällä olisi rakennettu kaikki pääkaupunkiseudulle suunnitteilla olevat ja vuosikymmeniä jumissa olleet ratahankkeet ja rahaa jäisi yli vielä vaikka kuinka paljon teiden ja kunnallistekniikan rakentamiseen ja suoranaiseen asuntotuotantoonkin jos yksityinen sektori ei tästä ole jostain syystä kiinnostunut.
Tätä ei Suomi kuitenkaan tee vaan pyrkii enemmänkin hajasijoittamaan ihmisiä lisää alueellistamispuuhastelulla. Minä en ymmärrä, miksi meidän pitää ostaa kulutyyppisesti aikaa pääkaupunkiseudun kasvun hillitsemiseksi kun samalla ei kuitenkaan tehdä mitään toimenpiteitä, joilla tuohon väistämättömältä näyttävään kasvuun valmistaudutaan. Tämä näyttää puusta katsoen siltä, ettei kyseessä ole mikään väliaikainen jarru vaan pysyväksi tarkoitettu rakenne. Minä en osaa arvata, millaisen loven tämä lyö vuosittain Suomen bruttokansantuotteeseen, sillä näivettyvien alueiden tekohengitys, korkeiden asumismenojen aiheuttama työttömyys ja tekemättä jäävä työ maksaa enemmän kuin laskukoneessani on numeroita.
Kannettu vesi ei yleensä ole pysynyt kaivossa. Veikkaan, ettei pysy tälläkään kerralla, mutta mistähän löytyisi hallitus, joka ryhtyisi investoimaan talouskasvun tekijöihin sen sijaan, että se kuluttaa talouskasvun näivettämiseen?
Ei mistään, vaikka maaseutupuolueet ovatkin oppositiossa. Kaupunkilaispuolueilla ei vain ole munaa tunnustaa olevansa kaupunkilaispuolueita.
En kuitenkaan puutu tässä vielä tähän vaan käsittelen toisen asian, ja se liittyy Suomen yhdyskunta- ja aluepolitiikkaan.
Tästä taulukosta voimme selvittää, mikä on kaupungeissa asuvien ihmisten osuus eri maissa. Tämä lähestymistapa ei toki ole kaiken kattava, sillä kaupungiksi lasketaan myös keskusta-alueita sellaisista paikoista kuin Kuopio tai Kajaani, joita ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla olemassakaan. Numeroiden absoluuttisella tarkkuudella ei ole kuitenkaan itse asian kannalta merkitystä enkä myöskään aio avata yleiskeskustelua siitä, kuinka mukavaa maalla on kaupunkeihin verrattuna.
Tutkitaan kuitenkin tuon taulukon antia. Kärjessä 100% urbaanilla populaatiolla on kaupunkivaltioita kuten Singapore. Maailman keskiarvo on 60%.
1. Singapore 100%
7. Belgia 97,2%
14. Islanti 92,8%
16. Israel 91,6%
18. Argentiina 90,1%
20. Australia 88,2%
25. Tanska 85,6%
27. Ruotsi 84,2%
34. USA 80,8%
37. Kanada 80,1%
65. Turkki 67,3%
84. Suomi 61,1%
Kuten sanottua, tarkoitus ei ole nyt todistaa kaupunkilaisen elämänmuodon ylivertaisuutta kepulaiseen elämänmuotoon verrattuna. Tarkoitukseni on miettiä tästä seuraavaa rakenteellista talousongelmaa.
Sivuhuomaamme taulukkoa tutkimalla, että alkutuotannon määrä ei tunnu edellyttävän kovin maalaista kansaa. Argentiina, Australia ja Kanada ovat raaka-ainevaltioita, mutta väki niissä melko kaupunkilaista. Tanska on suuri maataloustuotteiden viejä muttei sekään tarvitse kovin paljoa maalaisia. Tästä syystä en osta välittömästi väitettä siitäkään, että Suomen luonnonvarojen hyödyntäminen tarvitsee juuri nykyisen kaltaista yhdyskuntarakennetta ja julkisen rakentamisen politiikkaa.
Suomessa kaupungistuminen on selvästi melko lailla lapsenkengissä kun sitä vertaa muuhun länsimaailmaan.
Jos ajatellaan, että Suomen viiteryhmä maantieteen ja luonnonolojen perusteella olisi lähinnä Ruotsi ja ehkä vielä hieman enemmän kaupunkilaisuutta suosien, tulee mieleen, että 30% suomalaisista asuu väärässä paikassa. Se on aika paljon se. Tämän joukon uudelleenasuttaminen oikeaan paikkaan nimittäin maksaa mahtavia summia rahaa ja projektia ei ole edes aloitettu.
Virallinen rutiinivalhe tässä asiassa on se, että tarvitsemme kaikki nykyiset aluetukiaismiljardit siihen, että väki ei säntää kasvukeskuksiin nykyistä laajemmissa mitoissa. Tästä seuraa kuitenkin ikävänä varjopuolena se, että kun kovin moni kuitenkin haluaa muuttaa kasvukeskuksiin/kasvukeskukseen, asumisen hinta on noussut järjettömälle tasolle kun mistä hyvänsä koirankopista ollaan valmiita maksamaan juuri niin paljon kun vain pystytään, on kyse sitten vuokrasta tai ostamisesta.
Poliitikoilla on kauniita ohjelmia kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakentamisesta, mutta tämä on puuhastelua. Ei sillä tavoin rakenneta asuntoja puolelletoista miljoonalle suomalaiselle pääkaupunkiseudulle. Tämä rakentaminen pitää tehdä yksityisin voimin, mutta julkisen vallan on annettava sille mahdollisuus ensinnäkin kaavoituksella ja toisekseen rakentamalla infrastruktuuria, erityisesti kiskoilla kulkevaa joukkoliikennettä.
Kun tätä ei tehdä vaan julkisen vallan panostus suuntautuu aluepolitiikan muodossa niihin paikkoihin, joissa ei ole juuri mitään omillaan toimeen tulemisen edellytyksiä, asuntopula jatkuu ja asuminen syö kaupunkilaisten tuloista aivan liian suuren osan. Kun raha menee asumiseen, jäjelle jää länsimaisittain varsin niukasti rahaa ns. vapaaseen kulutukseen eli nettoansiot miinus pakolliset menot kuten ruoka ja liikkuminen. Kun vapaan kulutuksen raha on pientä, Suomeen on vaikeaa synnyttää yksityisen sektorin työpaikkoja, sillä asiakaskunta on aivan liian persaukista ja lisäksi 30% asiakkaista asuu jossain kuusen juurella kaukana mahdollisesta palvelusta.
Tämä näkyy melko suoraan Suomen talouden tilassa. Uusista yrityksistä harva pystyy kansainvälistymään kotimarkkinoiden tuotolla, joten firmat päätyvät ulkomaisten yritysten tytäryhtiöiksi kasvuvaiheessa taskurahalla. Työttömyys pysyy sitkeän korkealla, sillä ihmisillä ei
Minä näen asian niin, että Suomi näivettää itseään kippaamalla poskettomat määrät rahaa vuosittain ylläpitämään sellaista tapaa asua, joka ei koskaan enää tule olemaan optimaalinen. Kun yhteiskunta ei tee minkäänäköisiä investointeja optimaalisemman yhdyskuntarakenteen synnyttämiseksi, ihmiset joutuvat tekemään tämän nettoansioillaan tai kilvoittelemaan huutokauppatyyliin niukoista asumisresursseista syöden heiltä viimeisetkin ostovoiman rippeet.
Yhden vuoden aluetukiaisten määrällä olisi rakennettu kaikki pääkaupunkiseudulle suunnitteilla olevat ja vuosikymmeniä jumissa olleet ratahankkeet ja rahaa jäisi yli vielä vaikka kuinka paljon teiden ja kunnallistekniikan rakentamiseen ja suoranaiseen asuntotuotantoonkin jos yksityinen sektori ei tästä ole jostain syystä kiinnostunut.
Tätä ei Suomi kuitenkaan tee vaan pyrkii enemmänkin hajasijoittamaan ihmisiä lisää alueellistamispuuhastelulla. Minä en ymmärrä, miksi meidän pitää ostaa kulutyyppisesti aikaa pääkaupunkiseudun kasvun hillitsemiseksi kun samalla ei kuitenkaan tehdä mitään toimenpiteitä, joilla tuohon väistämättömältä näyttävään kasvuun valmistaudutaan. Tämä näyttää puusta katsoen siltä, ettei kyseessä ole mikään väliaikainen jarru vaan pysyväksi tarkoitettu rakenne. Minä en osaa arvata, millaisen loven tämä lyö vuosittain Suomen bruttokansantuotteeseen, sillä näivettyvien alueiden tekohengitys, korkeiden asumismenojen aiheuttama työttömyys ja tekemättä jäävä työ maksaa enemmän kuin laskukoneessani on numeroita.
Kannettu vesi ei yleensä ole pysynyt kaivossa. Veikkaan, ettei pysy tälläkään kerralla, mutta mistähän löytyisi hallitus, joka ryhtyisi investoimaan talouskasvun tekijöihin sen sijaan, että se kuluttaa talouskasvun näivettämiseen?
Ei mistään, vaikka maaseutupuolueet ovatkin oppositiossa. Kaupunkilaispuolueilla ei vain ole munaa tunnustaa olevansa kaupunkilaispuolueita.
Rasismi ja positiivinen syrjintä
27/05/11 09:43
Perussuomalaiset irtisanoutuivat selkeäsanaisesti rasismista julistuksellaan, sillä tällaista heiltä oli odotettu. Tekstin luettuani arvasin, että siitä nousee kova parku, ja niin näyttää nyt käyneen. On esitetty kaikenlaista kritiikkiä, mutta yleisesti ottaen melko luisksotsaisessa sävyssä. Päivän Hesarin pääkirjoituksessa kulminoituvat oikeastaan kaikki tämän kritiikin ongelmat ja tympeimmät kliseet, joten tutkitaanpa sitä hieman.
Aloitamme tästä:
Perussuomalaisten rasisminvastaisessa julistuksessa on kuitenkin lause, joka suurelta osin vesittää koko julistuksen.
Tässä kohtaa toivoisi, että pääkirjoituslehtineekeri olisi joutunut tenttimään fuksikurssin
Logiikan perusteet, josta allekirjoittanut pääsi läpi kymmenennellä yrityksellä professorin huoneessa järjestetyssä yksityistentissä kaksi päivää ennen valmistumista.
Perussuomalaisten julistus on tekstinä muotoa “vastustamme rasismia ja väkivaltaa etc etc etc ja lisäksi vaadimme positiivisen syrjinnän lakkauttamista”. Tässä on loogisesti kyseessä ja-operaattori, ei tai-operaattori, implikaatio eikä ekvivalenssi. Huuto Persujen lauselmasta oli tietysti hirveä, sillä samalla kun irtisanouduttiin rasismista, irtisanouduttiin myös kaikennäköisestä vähemmistönpalvonnasta, josta näyttää muodostuneen kokonainen oma politiikan lajinsa.
Tämä oli tietysti persuilta taktinen veto, mutta huudon ja matalamielisyyden määrä yllätti minutkin. Tuossa lauselmassa ei ole nimittäin mitään, mikä vesittää Persujen rasismin vastaisen julistuksen. Jos tuon purkaa atomeiksi ja katsoo, mitä persut vaativat, on rasismin, syrjinnän ja väkivallan vastustaminen. Tämä on oma olionsa ja positiivisen syrjinnän vastustaminen on toinen olionsa. Persut siis eivät julistuksensa mukaan lepää ennen kuin molemmista on päästy eroon, mutta näitä ei ainakaan lukemani perusteella ole mitenkään kytketty yhteen. Rasismista ja väkivallasta voidaan hankkiutua eroon, vaikka positiivinen syrjintä tai etninen suosinta jatkuu, tai päinvastoin.
Vastareaktio on kuitenkin koko lailla odotettu. Iso osa persuja vastustavasta politiikasta perustuu siihen ajatukseen, että persut on rasistinen liike. Tämä ei ainakaan omien havaintojeni mukaan pidä paikkaansa, vaikka joukossa rasisteja onkin kuten kaikkien muidenkin puolueiden riveissä. Puolueen ohjelma ei edusta rasismia eikä puolueen nokkamies ole koskaan vaikuttanut kiiluvasilmäiseltä natsilta. Persujen rasistikortti perustuu siis yksittäistapausten yleistyksiin eikä puolueen linjan ja ohjelman tulkitsemiseen. Jos persujen annettaisiin tuosta vain heittää pois rasistin viitta, pitäisi keskittyä vastustamisessa muihin, hieman kiperämpiin asioihin eikä vain mielikuvamainontaan.
Siksi luodaan nyt mielikuvaa siitä, etteivät persut oikeasti vastusta rasismia vaan ovat “vesittäneet” varsin yksikäsitteisesti väkivallan, rasismin ja syrjinnän tuomitsevan kannanoton asioilla, jotka sitä eivät vesitä.
Hyppäämme tämän jälkeen hetkeksi sivuraiteelle, rasismin käsitteen ongelmaan. Rasismi on tämän päivän orwellilainen rikosajatus, joka tarkoittaa jotakin pahaa, mutta aivan tarkasti ei tunnu olevan selvillä, mikä kaikki on rikollista. Sitä venytetään tarpeen mukaan, jotta epämiellyttävien henkilöiden epämiellyttävä puhe saadaan julistettua kategorisesti pahaksi ottamatta kantaa ensinkään siihen, mitä sanottiin.
Koko kohuhan alkoi jonkun persukansanedustajan kommentista “kaupungilla notkuvat neekeriukot pitäisi pistää metsätöihin” tai jotain sinnepäin. Tämä kommentti on epäilemättä tyhmä, mutta myös sisältää rasistisia elementtejä. Vertaamme sitä kuitenkin hieman samantapaiseen lauselmaan, joka oli yllättävänkin suosittu joskus 10-15 vuotta sitten: “miksi kaupungilla notkuvat pultsarit eivät mene töihin tai jos ei työ maistu, metsään käpyjä keräämään” tai jotain sinnepäin. Tämäkin kommentti on epäilemättä tyhmä, mutta se ei olekaan rasistinen ja se on tullut käsitellyksi myös sisältönsä puolesta esimerkiksi selittämällä, että ns. metsien miehet eivät ole juurikaan työkuntoisia.
Mikä näissä kommenteissa on oleellisena erona? Yksi ei-toivottu ihmisryhmä haluttaisiin pois katukuvaa rumentamasta ja tämä haluttaisiin lähettää metsätöihin. Puliukoilla näyttää olevan huomattavan vähän ystäviä ja ymmärtäjiä neekeriukkoihin verrattuna. Rasismi on toki sanakirjamääritelmänsä mukaan ihonväriin ja etnisiin seikkoihin perustuvaa, mutta nyt on hassunkurisesti luotu tilanne, jossa kaikennäköisiä muita ihmisryhmiä saa hutkia aivan miten sattuu paitsi ehkä naisia, jotka ovat Suomen suurin syrjitty
vähemmistö, sillä he itse asiassa muodostavat enemmistön.
Kun pystytään luomaan ainakin mielikuvissa jonkunnäköinen vähemmistö jollain perusteella, tuo vähemmistö alkaa yhtäkkiä nauttia aivan kerrassaan ihmeellistä suojaa kaikennäköistä kritiikkiä vastaan, sillä vähemmistöjä pitää ymmärtää. Rasistikortti heilahtaa helposti kuten moni muukin kortti. Asiaa voi ajatella siltäkin kantilta, että jos tuo mainittu kansanedustaja olisi jättänyt pois ilmeisen rasistiselta haiskahtavan “neekeriukko” -sanan ja lausunut “turvapaikanhakijat pitäisi lähettää maaseudulle metsätöihin opettelemaan suomalaisen kulttuurin kovaa ydintä”, tämäkin lauselma olisi katsottu rasistiseksi, sillä rasismista syyttävät näkevät mielessään tummahipiäisiä ihmisiä.
Miten tällainen ehdotus voitaisiin ylipäätään muotoilla ilman, että siinä nähdään joka paikassa vaanivaa rasismia, josta pitää sanoutua irti kerran viikossa, kaksi parhaassa? Ei mitenkään, ja se on tämä koko ristiretken tarkoituskin. Yritetään poistaa politiikan kielenkäytöstä sanoja ja käsitteitä, jotta poliittinen opponentti ei pääsisi ajamaan agendaansa sortumatta rikosajatukseen, joka hylätään ajatusta kuulematta.
Palaamme pääkirjoitukseen ja siirrymme toiseen esitetyn murskakritiikin ongelmaan. Tällä kertaa ongelman keskiössä on ilmiselvän tahallinen ja lähtökohtaisen puupäinen väärin ymmärtäminen:
"Tuomitsemme kaiken etniseen taustaan, kieleen, kulttuuriin, uskontoon tai vastaavaan seikkaan perustuvan syrjinnän tai suosimisen työmarkkinoilla, koulutuksessa ja muissa yhteyksissä", julistavat perussuomalaiset. Heidän mielestään ketään ei myöskään saa missään tilanteessa rangaista tai palkita taustansa vuoksi.
Syrjinnän kääntöpuolen - suosimisen - tuomitseminen tilanteessa kuin tilanteessa sisältää suuren ongelman. Tiukin tulkinta suosimisen kieltämisestä romuttaisi koko sosiaaliturvamme.
Suomessa heikoimmassa asemassa olevia suositaan verotuksella ja sosiaalisilla tulonsiirroilla. Suurissa kaupungeissa enemmän rahaa saavat sellaiset koulut, joiden oppilaaksiottoalueella asuu paljon pienituloisia, työttömiä ja maahanmuuttajia.
Lehtineekeri astuu syvälle hölynpölyn pimeään rääseikköön ensimmäisessä omassa virkkeessään, kuten niin moni muukin kriitikko, esimerkiksi joku paljon lainattu Kokoomusta edustava Ajatuksien Mätäoja. He eivät myöskään näytä löytävän sieltä tietään ulos ja lopulta päätyvät jääräpäisyydessään propagandan lohikäärmeen kitaan. Suosimisen tuomitseminen tilanteessa kuin tilanteessa epäilemättä sisältää ongelman varsinkin jos sosiaaliturva tai pienempi progressiivinen veroprosentti katsotaan suosimiseksi. Sen sijaan täysin näyttämättä jää, missä kohtaa Perussuomalaiset vastustaa julkilausumassaan tällaista tilanteessa kuin tilanteessa suosimista.
Vaikken itse taatusti kannata Perussuomalaisia, voisin aivan hyvin allekirjoittaa tuon kohdan tästä julistuksesta. Siinähän erityisesti korostetaan niitä taustaan liittyviä seikkoja, joiden perusteella suosimista ei saisi yhteiskunnassa esiintyä. Siinä erityisesti ei sanota, että heikommassa asemassa oleville ei saisi antaa sosiaaliturvaa. Heikompaan asemaan ajautuminen ei ole mikään taustaan liittyvä seikka vaan toimeentulotukea hakee yhtä lailla syrjään joutunut musta kuin valkoinenkin.
Suurissa kaupungeissa lisärahaa kouluille voidaan puolestaan antaa ja annetaankin sillä perusteella, että niissä saavutetaan huonoja oppimistuloksia. Tätä tukea ei tarvitse korvamerkitä etnisin perustein vaikka käytännössä paljon maahanmuuttajia sisältävä koulu todennäköisesti tätä tukea enemmän saisikin. Tällaista tukea kuten monia muitakin tukia voidaan antaa ilman etnisyyteen, uskontoon, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää perustetta eikä nähdäkseni Perussuomalaisten lauselma vastusta tällaista millään tavoin.
Jos etniseen taustaan liittyvä suosiminen kiellettäisiin, maahanmuuttajien kotoutus ja kielenopetus pitäisi lopettaa kokonaan. Myös romanien asumisen ja kulttuurin tukeminen loppuisi. Samoin pitäisi purkaa ruotsinkielisten kiintiöt koulutuspaikoissa. Vähemmistökulttuurit saisivat rauhassa näivettyä, jos niiden tuet lopetettaisiin.
Juuri tätähän puolue ajaa ja juuri tätä minäkin ajan.
Tässä on sisäänrakennettuna virheenä ajatus siitä, että joku kulttuuri näivettyy, jos yhteiskunta ei tue sitä. Minä väitän, että elinvoimainen kulttuuri ei tarvitse mitään yhteiskunnan tukea selvitäkseen. Erinäköiset urbaanit alakulttuurit eivät saa äyriäkään yhteiskunnan tukea, mutta silti ne kukoistavat
ja niihin kuuluu enemmän ihmisiä kuin Suomessa on romaneja tai saamelaisia. Henkilö, joka kuvittelee kaiken oleellisen kulttuuriin liittyvän kumpuavan yhteiskunnasta ja sen rahoituksesta, on myynyt niin täydellisesti sielunsa sosiaalidemokratialle, etten mitenkään saata ennustaa pikaista paranemista, vaikka sitä toki täydestä sydämestäni tovonkin.
Ruotsinkielisten kiintiöt niissä koulutuspaikoissa, joista valmistutaan kovapalkkaisimpiin tehtäviin, on puhdas reliikki, jolla ei ole mitään muuta olemassaolon oikeutusta kuin historiallinen peruste. Sitä saa toki kannattaa, mutta saa sitä vastustaakin, eikä pidä olla erityisen tuohtunut, kun politiikan kentässä on viimein puolue, joka haluaisi lopettaa tällaiset, joidenkin mielestä selvästi epäoikeudenmukaiset rakenteet.
Maahanmuuttajien kotoutuksessa ja kielenopetuksessakin on nähtävissä eri vaihtoehtoja. Minä olen muuttanut kahteen eri maahan eikä minua ole kotoutettu mitenkään eikä kukaan ole tullut tyrkyttämään kielikursseja. Ei tainnut kukaan byrokratiasta tulla kotouttamaan Nokian Elopiakaan. Kotouttamista tarvitsevat ainoastaan turvapaikanhakijat ja heidän perässään vetämät. Mielestäni maahan jäävien turvapaikanhakijoiden tavoiteluku on nolla, sillä näistä ihmisistä ei ole Suomelle mitään taloudellista hyötyä ja muu ei kiinnosta edes etäisesti. Työperäiset siirtolaiset kotouttavat ja kielikouluttavat itsensä tai heidän työnantajansa tekee niin kuten esimerkiksi minulle kävi Virossa.
Tässä on kuitenkin havaittavissa ristiriita, eli jos kannattaa turvapaikanhakijoiden tulvaa, ei voi allekirjoittaa lauselman tätä kohtaa, mistä syystä persut voisivat tehdä tähän aivan hyvin jonkunlaisen täydennyksen ja katsoa, mistä sitten nikotellaan. Itse en koe suuresti syrjiväksi sitä, että jostain olosuhteiden oikusta Suomeen ajautunut, on sitten ulkomailla syntynyt Suomen kansalainen, joka ei osaa suomea sanaakaan, tai positiivisen päätöksen saanut turvapaikanhakija, saavat jonkun alkuun auttavan kielikoulutuksen. Tämä on jo enempi detaljitason piikittelyä ja nysväämistä, mutta jos se on päivän sana niin lausuntoa voinee aivan hyvin tältä osin täsmentää, vaikkei se sen jälkeen olekaan erityisen kompakti.
Itse ymmärrän “suosinnan” todennäköisesti melko samalla tavoin kuin tuon lausunnon kirjoittaja ja puhumme enemmänkin siitä, että kilpailutilanteissa, on kilpailun kohteena sitten työpaikka, opiskelupaikka, asunto tai joku muu vastaava asia, ryhdytään pisteyttämään ihmisiä pigmentin perusteella. Tai sitä, että joku sosiaaliturvan muoto onkin suuruudeltaan ihonväriperustainen eikä olosuhdeperustainen. Se, että köyhälle annetaan rahaa tai suomea osaamattomalle opetetaan suomea, ei ole tällaista syrjintää tai suosintaa, sillä kyseessä ei ole mikään kilpailuasetelma.
Kun perussuomalaiset kieltävät kaiken sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluvan suosimisen, he vain hämärtävät todellisen rasismin ongelman ja merkityksen.
Lopuksi vielä kappale luetun ymmärtämistä. Minä en löytänyt tuosta tekstistä kohtaa, jossa “kielletään kaikki sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluva suosiminen”. Ei tainnut löytää toimittajakaan, mutta taisi olla sukua Saarijärven Paavolle ja pistää sekaan puolet petäjäistä.
Aloitamme tästä:
Perussuomalaisten rasisminvastaisessa julistuksessa on kuitenkin lause, joka suurelta osin vesittää koko julistuksen.
Tässä kohtaa toivoisi, että pääkirjoituslehtineekeri olisi joutunut tenttimään fuksikurssin
Perussuomalaisten julistus on tekstinä muotoa “vastustamme rasismia ja väkivaltaa etc etc etc ja lisäksi vaadimme positiivisen syrjinnän lakkauttamista”. Tässä on loogisesti kyseessä ja-operaattori, ei tai-operaattori, implikaatio eikä ekvivalenssi. Huuto Persujen lauselmasta oli tietysti hirveä, sillä samalla kun irtisanouduttiin rasismista, irtisanouduttiin myös kaikennäköisestä vähemmistönpalvonnasta, josta näyttää muodostuneen kokonainen oma politiikan lajinsa.
Tämä oli tietysti persuilta taktinen veto, mutta huudon ja matalamielisyyden määrä yllätti minutkin. Tuossa lauselmassa ei ole nimittäin mitään, mikä vesittää Persujen rasismin vastaisen julistuksen. Jos tuon purkaa atomeiksi ja katsoo, mitä persut vaativat, on rasismin, syrjinnän ja väkivallan vastustaminen. Tämä on oma olionsa ja positiivisen syrjinnän vastustaminen on toinen olionsa. Persut siis eivät julistuksensa mukaan lepää ennen kuin molemmista on päästy eroon, mutta näitä ei ainakaan lukemani perusteella ole mitenkään kytketty yhteen. Rasismista ja väkivallasta voidaan hankkiutua eroon, vaikka positiivinen syrjintä tai etninen suosinta jatkuu, tai päinvastoin.
Vastareaktio on kuitenkin koko lailla odotettu. Iso osa persuja vastustavasta politiikasta perustuu siihen ajatukseen, että persut on rasistinen liike. Tämä ei ainakaan omien havaintojeni mukaan pidä paikkaansa, vaikka joukossa rasisteja onkin kuten kaikkien muidenkin puolueiden riveissä. Puolueen ohjelma ei edusta rasismia eikä puolueen nokkamies ole koskaan vaikuttanut kiiluvasilmäiseltä natsilta. Persujen rasistikortti perustuu siis yksittäistapausten yleistyksiin eikä puolueen linjan ja ohjelman tulkitsemiseen. Jos persujen annettaisiin tuosta vain heittää pois rasistin viitta, pitäisi keskittyä vastustamisessa muihin, hieman kiperämpiin asioihin eikä vain mielikuvamainontaan.
Siksi luodaan nyt mielikuvaa siitä, etteivät persut oikeasti vastusta rasismia vaan ovat “vesittäneet” varsin yksikäsitteisesti väkivallan, rasismin ja syrjinnän tuomitsevan kannanoton asioilla, jotka sitä eivät vesitä.
Hyppäämme tämän jälkeen hetkeksi sivuraiteelle, rasismin käsitteen ongelmaan. Rasismi on tämän päivän orwellilainen rikosajatus, joka tarkoittaa jotakin pahaa, mutta aivan tarkasti ei tunnu olevan selvillä, mikä kaikki on rikollista. Sitä venytetään tarpeen mukaan, jotta epämiellyttävien henkilöiden epämiellyttävä puhe saadaan julistettua kategorisesti pahaksi ottamatta kantaa ensinkään siihen, mitä sanottiin.
Koko kohuhan alkoi jonkun persukansanedustajan kommentista “kaupungilla notkuvat neekeriukot pitäisi pistää metsätöihin” tai jotain sinnepäin. Tämä kommentti on epäilemättä tyhmä, mutta myös sisältää rasistisia elementtejä. Vertaamme sitä kuitenkin hieman samantapaiseen lauselmaan, joka oli yllättävänkin suosittu joskus 10-15 vuotta sitten: “miksi kaupungilla notkuvat pultsarit eivät mene töihin tai jos ei työ maistu, metsään käpyjä keräämään” tai jotain sinnepäin. Tämäkin kommentti on epäilemättä tyhmä, mutta se ei olekaan rasistinen ja se on tullut käsitellyksi myös sisältönsä puolesta esimerkiksi selittämällä, että ns. metsien miehet eivät ole juurikaan työkuntoisia.
Mikä näissä kommenteissa on oleellisena erona? Yksi ei-toivottu ihmisryhmä haluttaisiin pois katukuvaa rumentamasta ja tämä haluttaisiin lähettää metsätöihin. Puliukoilla näyttää olevan huomattavan vähän ystäviä ja ymmärtäjiä neekeriukkoihin verrattuna. Rasismi on toki sanakirjamääritelmänsä mukaan ihonväriin ja etnisiin seikkoihin perustuvaa, mutta nyt on hassunkurisesti luotu tilanne, jossa kaikennäköisiä muita ihmisryhmiä saa hutkia aivan miten sattuu paitsi ehkä naisia, jotka ovat Suomen suurin syrjitty
Kun pystytään luomaan ainakin mielikuvissa jonkunnäköinen vähemmistö jollain perusteella, tuo vähemmistö alkaa yhtäkkiä nauttia aivan kerrassaan ihmeellistä suojaa kaikennäköistä kritiikkiä vastaan, sillä vähemmistöjä pitää ymmärtää. Rasistikortti heilahtaa helposti kuten moni muukin kortti. Asiaa voi ajatella siltäkin kantilta, että jos tuo mainittu kansanedustaja olisi jättänyt pois ilmeisen rasistiselta haiskahtavan “neekeriukko” -sanan ja lausunut “turvapaikanhakijat pitäisi lähettää maaseudulle metsätöihin opettelemaan suomalaisen kulttuurin kovaa ydintä”, tämäkin lauselma olisi katsottu rasistiseksi, sillä rasismista syyttävät näkevät mielessään tummahipiäisiä ihmisiä.
Miten tällainen ehdotus voitaisiin ylipäätään muotoilla ilman, että siinä nähdään joka paikassa vaanivaa rasismia, josta pitää sanoutua irti kerran viikossa, kaksi parhaassa? Ei mitenkään, ja se on tämä koko ristiretken tarkoituskin. Yritetään poistaa politiikan kielenkäytöstä sanoja ja käsitteitä, jotta poliittinen opponentti ei pääsisi ajamaan agendaansa sortumatta rikosajatukseen, joka hylätään ajatusta kuulematta.
Palaamme pääkirjoitukseen ja siirrymme toiseen esitetyn murskakritiikin ongelmaan. Tällä kertaa ongelman keskiössä on ilmiselvän tahallinen ja lähtökohtaisen puupäinen väärin ymmärtäminen:
"Tuomitsemme kaiken etniseen taustaan, kieleen, kulttuuriin, uskontoon tai vastaavaan seikkaan perustuvan syrjinnän tai suosimisen työmarkkinoilla, koulutuksessa ja muissa yhteyksissä", julistavat perussuomalaiset. Heidän mielestään ketään ei myöskään saa missään tilanteessa rangaista tai palkita taustansa vuoksi.
Syrjinnän kääntöpuolen - suosimisen - tuomitseminen tilanteessa kuin tilanteessa sisältää suuren ongelman. Tiukin tulkinta suosimisen kieltämisestä romuttaisi koko sosiaaliturvamme.
Suomessa heikoimmassa asemassa olevia suositaan verotuksella ja sosiaalisilla tulonsiirroilla. Suurissa kaupungeissa enemmän rahaa saavat sellaiset koulut, joiden oppilaaksiottoalueella asuu paljon pienituloisia, työttömiä ja maahanmuuttajia.
Lehtineekeri astuu syvälle hölynpölyn pimeään rääseikköön ensimmäisessä omassa virkkeessään, kuten niin moni muukin kriitikko, esimerkiksi joku paljon lainattu Kokoomusta edustava Ajatuksien Mätäoja. He eivät myöskään näytä löytävän sieltä tietään ulos ja lopulta päätyvät jääräpäisyydessään propagandan lohikäärmeen kitaan. Suosimisen tuomitseminen tilanteessa kuin tilanteessa epäilemättä sisältää ongelman varsinkin jos sosiaaliturva tai pienempi progressiivinen veroprosentti katsotaan suosimiseksi. Sen sijaan täysin näyttämättä jää, missä kohtaa Perussuomalaiset vastustaa julkilausumassaan tällaista tilanteessa kuin tilanteessa suosimista.
Vaikken itse taatusti kannata Perussuomalaisia, voisin aivan hyvin allekirjoittaa tuon kohdan tästä julistuksesta. Siinähän erityisesti korostetaan niitä taustaan liittyviä seikkoja, joiden perusteella suosimista ei saisi yhteiskunnassa esiintyä. Siinä erityisesti ei sanota, että heikommassa asemassa oleville ei saisi antaa sosiaaliturvaa. Heikompaan asemaan ajautuminen ei ole mikään taustaan liittyvä seikka vaan toimeentulotukea hakee yhtä lailla syrjään joutunut musta kuin valkoinenkin.
Suurissa kaupungeissa lisärahaa kouluille voidaan puolestaan antaa ja annetaankin sillä perusteella, että niissä saavutetaan huonoja oppimistuloksia. Tätä tukea ei tarvitse korvamerkitä etnisin perustein vaikka käytännössä paljon maahanmuuttajia sisältävä koulu todennäköisesti tätä tukea enemmän saisikin. Tällaista tukea kuten monia muitakin tukia voidaan antaa ilman etnisyyteen, uskontoon, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää perustetta eikä nähdäkseni Perussuomalaisten lauselma vastusta tällaista millään tavoin.
Jos etniseen taustaan liittyvä suosiminen kiellettäisiin, maahanmuuttajien kotoutus ja kielenopetus pitäisi lopettaa kokonaan. Myös romanien asumisen ja kulttuurin tukeminen loppuisi. Samoin pitäisi purkaa ruotsinkielisten kiintiöt koulutuspaikoissa. Vähemmistökulttuurit saisivat rauhassa näivettyä, jos niiden tuet lopetettaisiin.
Juuri tätähän puolue ajaa ja juuri tätä minäkin ajan.
Tässä on sisäänrakennettuna virheenä ajatus siitä, että joku kulttuuri näivettyy, jos yhteiskunta ei tue sitä. Minä väitän, että elinvoimainen kulttuuri ei tarvitse mitään yhteiskunnan tukea selvitäkseen. Erinäköiset urbaanit alakulttuurit eivät saa äyriäkään yhteiskunnan tukea, mutta silti ne kukoistavat
Ruotsinkielisten kiintiöt niissä koulutuspaikoissa, joista valmistutaan kovapalkkaisimpiin tehtäviin, on puhdas reliikki, jolla ei ole mitään muuta olemassaolon oikeutusta kuin historiallinen peruste. Sitä saa toki kannattaa, mutta saa sitä vastustaakin, eikä pidä olla erityisen tuohtunut, kun politiikan kentässä on viimein puolue, joka haluaisi lopettaa tällaiset, joidenkin mielestä selvästi epäoikeudenmukaiset rakenteet.
Maahanmuuttajien kotoutuksessa ja kielenopetuksessakin on nähtävissä eri vaihtoehtoja. Minä olen muuttanut kahteen eri maahan eikä minua ole kotoutettu mitenkään eikä kukaan ole tullut tyrkyttämään kielikursseja. Ei tainnut kukaan byrokratiasta tulla kotouttamaan Nokian Elopiakaan. Kotouttamista tarvitsevat ainoastaan turvapaikanhakijat ja heidän perässään vetämät. Mielestäni maahan jäävien turvapaikanhakijoiden tavoiteluku on nolla, sillä näistä ihmisistä ei ole Suomelle mitään taloudellista hyötyä ja muu ei kiinnosta edes etäisesti. Työperäiset siirtolaiset kotouttavat ja kielikouluttavat itsensä tai heidän työnantajansa tekee niin kuten esimerkiksi minulle kävi Virossa.
Tässä on kuitenkin havaittavissa ristiriita, eli jos kannattaa turvapaikanhakijoiden tulvaa, ei voi allekirjoittaa lauselman tätä kohtaa, mistä syystä persut voisivat tehdä tähän aivan hyvin jonkunlaisen täydennyksen ja katsoa, mistä sitten nikotellaan. Itse en koe suuresti syrjiväksi sitä, että jostain olosuhteiden oikusta Suomeen ajautunut, on sitten ulkomailla syntynyt Suomen kansalainen, joka ei osaa suomea sanaakaan, tai positiivisen päätöksen saanut turvapaikanhakija, saavat jonkun alkuun auttavan kielikoulutuksen. Tämä on jo enempi detaljitason piikittelyä ja nysväämistä, mutta jos se on päivän sana niin lausuntoa voinee aivan hyvin tältä osin täsmentää, vaikkei se sen jälkeen olekaan erityisen kompakti.
Itse ymmärrän “suosinnan” todennäköisesti melko samalla tavoin kuin tuon lausunnon kirjoittaja ja puhumme enemmänkin siitä, että kilpailutilanteissa, on kilpailun kohteena sitten työpaikka, opiskelupaikka, asunto tai joku muu vastaava asia, ryhdytään pisteyttämään ihmisiä pigmentin perusteella. Tai sitä, että joku sosiaaliturvan muoto onkin suuruudeltaan ihonväriperustainen eikä olosuhdeperustainen. Se, että köyhälle annetaan rahaa tai suomea osaamattomalle opetetaan suomea, ei ole tällaista syrjintää tai suosintaa, sillä kyseessä ei ole mikään kilpailuasetelma.
Kun perussuomalaiset kieltävät kaiken sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluvan suosimisen, he vain hämärtävät todellisen rasismin ongelman ja merkityksen.
Lopuksi vielä kappale luetun ymmärtämistä. Minä en löytänyt tuosta tekstistä kohtaa, jossa “kielletään kaikki sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluva suosiminen”. Ei tainnut löytää toimittajakaan, mutta taisi olla sukua Saarijärven Paavolle ja pistää sekaan puolet petäjäistä.
Työtä vai työllistämistä?
24/05/11 09:54
Hallitusneuvotteluista tihkuu tietoja sen verran, että työttömyyteen on ainakaan tuskin luvassa mitään helpotusta.
Työttömyys kaikissa sen varianteissaan on ongelma. Pitkäaikaistyöttömyys passivoi ja nuorisotyöttömyys syrjäyttää saman tien. Erityisesti nuorisotyöttömyys on ongelma, sillä se huitelee jossain 20 prosentin tuolla puolen.
Keinot vain näyttävät lohduttoman muinaisilta. Kurssitusta, ohjausta ja aktivointia. Mitä tällä yritetään
saavuttaa, jää minulta hieman pimentoon, sillä missä ovat ne työpaikat, joihin nämä aktivoidut ja kurssitetut ihmiset sitten työllistyvät? Ei sellaisia ole olemassakaan.
Tämä onkin vähäistä suurempi savotta korjattavaksi, sillä siinä on monta eri kulmaa.
On aivan sama, mitä työttömille tehdään, jos mitään työtä ei ole tarjolla.
Outoon aikaan tehtävä pätkä ja silppu on sinänsä aivan kunniallista työtä, mutta yhteiskunta ympärillä ei toimi riittävän hyvin sen kanssa yhteen. Jos tällaista työtä tulee tarjolle lisää, tämä asia pitää korjata jotenkin. Tukijärjestelmää pitää viedä kohti automaatteja ja perustuloa, jotta tällaisen työn vastaanottaminen ei ole byrokraattinen riesa ja lisäksi siitä jää mukavasti käteen eikä työn tulos leikkaudu pois tukien alenemisen takia. Tässä ollaan tuloloukkutyöryhmien epäonnistumisia lähellä. Pankit pitää painostaa myöntämään asuntolainoja myös tällaisissa työsuhteissa oleville. Päivähoitojärjestelmää pitää pöyhiä jotenkin niin, että jos tulee soitto keskellä yötä, että töihin tunnin kuluttua, lapset saa tungettua johonkin. Jne.
Pääkaupunkiseudun asuntopula on toinen kokonaisuus. Töitä olisi sinänsä tarjolla, mutta siitä ei makseta kovin hyvin ja nykyisillä vuokra-asuntomarkkinoilla ei ole mahdollista muuttaa Pielavedeltä Kallioon tekemään tällaista työtä vaan paremman elintason saa olemalla työtön Pielavedellä. Kyseessä on tietysti myös palkkauksen ongelma, mutta en osaa ratkaista sitä jos kerran työnantajan vinkkelistä on parempi jättää työ tekemättä kuin maksaa siitä niin paljon, että sillä tekijä ehkä löytyisi.
Yleisesti ongelma on kuitenkin se, että avoimet työpaikat ovat hyvin samantapaisissa yrityksissä. Ketjukaupoissa, ketjuravintoloissa jne. Jos osaaminen viittaa tällaisiin tehtäviin, töitä kyllä löytyy. Jos taas on enempi itsekseen puurtaja kammiossaan, onkin vaikeampaa.
Sen sijaan, että maksetaan kymmeniä tai satoja miljoonia työttömyyttä ylläpitävän aparaatin kustannuksista ja annetaan jokaisen tarpeeksi ketkun konsultin hyökätä rahastamaan joutavilla kursseillaan, miksi ei lähdetä siitä, että tuo raha käytetään uusien yritysten luomiseen? Suomessa on aivan
liian suuri riski ryhtyä palkansaajasta yrittäjäksi monella tapaa, ja tuo raha voisi aivan hyvin rasvata näitä rattaita olematta edes kovin suuri kulunki.
Olen käynyt jo aikaisemmin yrittämisen ongelmia läpi, mutta kerrataan pääkohdat.
Ongelman keskiössä on se, että Suomi on valtiona liian nuori. Suomen valtio ja sosiaalidemokratia ovat melko saman ikäisiä ja Suomeen ei päässyt syntymään missään vaiheessa ns. vanhaa rahaa. Sitä on Suomessa todella vähän verrattuna mihinkään muuhun länsimaahan. Tilanne parani näennäisesti hieman IT-kuplan aikaan, mutta tässäkin on kyse nousukkaista eikä vanhasta rahasta, ja nousukkaat ovat tässä kontekstissa melko hyödyttömiä.
Kun vanhaa rahaa ei ole, ei ole uusia yrityksiä hautovia verkostoja tai ainakin ne ovat kovin vaatimattomia. Uusi idea ei yksin riitä vaan tarvitaan rahoitus, organisaatio, kontakteja, yhteistyökumppaneita, markkinoita, sanan levittämistä verkostoissa jne jne jne. Vanhalta rahalta saa omistusosuutta vastaan kaiken tämän. Se on keskenään hyvin verkostoitunutta ja kun vanha raha istuu suurempien yritysten johdossa, tätä kautta liikkeelle lähtevä yritys saa suoraan “oman miehensä” moneen miljardibisneksen johtoryhmään.
Rahoitus ja kontaktit eivät ole ainoa ongelma. Kun uusi yritys Suomessa on lähes täysin yrittäjän itsensä johtama ja ohjaama ja vetoapua ei tule mistään, yritys on myös vieläkin suurempi riski. Työttömyysturvan ulkopuolelle tippuu saman tien. Rahoitusratkaisut vaativat yrittäjän asunnon panttaamista. Jne. Kun rahoittaja ei auta alkuun etsimään ensimmäistä maksavaa asiakasta, riskit alkuvaiheessa ovat melko suuret.
Jos Suomeen halutaan lisää yksityisen sektorin työpaikkoja, tarvitaan lisää yrityksiä. Sen sijaan, että maksetaan sata miljoonaa vuodessa joutavista kursseista, miksi ei käytetä tuota sataa miljoonaa jonkun yrityshautomon pesämunaksi? Nykyisin saatavat starttirahat tuntuvat olevan naurettavan ja säälittävän välimaastosta ja harva firma sellaisella tekee mitään. Yritykset tuntuvat alkuun päästäkseen tarvitsevan 500000 - 1,5 miljoonaa ja sen sijaan, että annetaan kymppitonni useille, voisi antaa puoli miljoonaa hieman harvemmalle. Kun tätä vastaan otettaisiin joku omistusosuus rahoittajalle, esimerkiksi 15%, tuo yrityshautomo rupeaisi hyviä sijoituksia tekemällä pyörimään omillaan tai jopa tuottamaan voittoa sen sijaan, että kurssitetaan tänä vuonna työttömiä sadalla miljoonalla ja ensi vuonna myös.
Juridisesti tarvittaisiin joku osakeyhtiön ja avoimen yhtiön välimuoto, jossa aloitteleva yrittäjä olisi käytännössä palkansaajan asemassa verojen ja sosiaaliturvan suhteen muttei olisi henkilökohtaisesti vastuussa yrityksen veloista. Tällöin yrittäjyyttä voisi kokeilla ehkä jopa ansiosidonnaisella ja joka tapauksessa pysyisi palkansaajan tukiverkkojen piirissä jos yritys menee kanttuvei. Tällaiselle yrittäjälle miinus olisi se, että yrityksestä voisi nostaa vain palkkaa (=korkeammat verot sivukuluineen) ja plussa
palkansaajan sosiaaliturvan säilyminen. Yrittäjä voisi tästä hankkiutua eroon koska hyvänsä ja muuttaa firmansa tavalliseksi osakeyhtiöksi sitten, kun tulovirta alkaa olla tarpeeksi tukevaa.
Pienille yrityksille on erilaisia verkostoitumisratkaisuja, mutta pitäisi keksiä joku vanhaan rahaan verrattava ratkaisu, joka yhdistäisi pienet ja suuret, jotta suuret ryhtyisivät ostamaan pienemmiltä yrityksiltä ja pienet saisivat näkyvyyttä. Tätä en osaa suoralta kädeltä ratkaista, mutta koska Suomen pörssiyritysten hallituksissa istuu noin 420 jamppaa ristiin rastiin, tämän joukon hyödyntäminen jotenkin tulisi mieleen.
Olen joskus myös heittänyt ajatuksena, että lakia pitäisi muuttaa niin, että oman asunnon panttaaminen yritysten velkojen vakuudeksi on mitätön toimenpide kuten myös henkilökohtainen takaus. Pankit tietysti huutaisivat kuin hinaajat, sillä Suomessa velallinen on velkavankeudessa loppuikänsä ja tämä on pomminvarmaa bisnestä. Kun pankeille jätetään tällainen mahdollisuus voittoihin ilman merkittävää riskiä, ne tietysti käyttävät sen, mutta jos tämä otettaisiin niiltä pois, niille jäisi käteen rahaa, joka pitäisi lainata jollekin toisenlaisilla ehdoilla. Tämän jälkeen rahoitusalakin ryhtyisi innovoimaan uusia tapoja rahoittaa aloittelevia yrityksiä siten, että riskit ja tuotot kohtaavat heidänkin mielestään oikein.
Nyt rahoitus on lähinnä yksityisten harvojen rahoittajien ja julkisten tahojen järjestämä asia. Rahoitusalan ammattilaiset loistavat poissaolollaan järkeväehtoisen rahoituksen antajina, vaikka juuri heidän pitäisi olla tässä asiassa asiantuntijoita. Nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa henkisen laiskuuden rahoitusalallekin.
Lainsäädäntötasolla pitäisi myös olla joku keino paikalliseen sopimiseen ohi yleissitovien työehtosopimusten. En tiedä, mikä olisi sopiva metodi tähän, mutta siihen pitäisi sisältyä jonkunlainen salaisen äänestyksen elementti työpaikalla ja tarpeeksi suuren hyväksynnän vaatiminen työntekijöiltä, jotta vältetään työnantajan sanelu mutta mahdollistetaan ratkaisut, jotka ohittavat joiltain osin työntekijän vahingoksi savupiipputeollisuuden tarpeisiin tehdyt TES:t samalla kuitenkin antaen työntekijälle jotakin korvaukseksi tästä uhrauksesta, on se sitten rahaa, vapaata tai yrityksen osakkeita. Työntekijöille pitäisi jättää takaportti palata koska hyvänsä samanlaisella äänestyksellä takaisin TESiin estäen pahimmat porsastelut.
Näiden ehdottamieni asioiden hassu puoli on se, etteivät ne edes maksaisi juuri mitään.
Hyvin järjestetty yritysrahoitus on hyvää bisnestä eikä tarvitse alkupääoman jälkeen pääomasijoituksia lisää vaan rupeaa tuottamaan voittoa. Pankkien pakottaminen mukaan rahoitusmarkkinoille ei maksa sekään valtiolle mitään. Yrittämisen mahdollistaminen ansiosidonnaisella tai yrittäjän pääseminen takaisin ansiosidonnaiselle maksavat aivan naurettavan pieniä summia, eikä oikeastaan sitäkään, sillä nyt nämä mahdolliset työttömät yrittäjät ovat ansiosidonnaisella mutteivät tuota mitään. Tukiviidakon purkaminen ja korvaaminen kustannusneutraalisti perustulolla ei maksaisi mitään.
Ainut ongelma on se, että muinaiset korporaatiot vastustavat tätä kaikkea kuten myös muutama valtapuolue. Minun nähdäkseni asiassa kaikki suurimmat ongelmat ovat puhtaasti periaatteellisia ja liittyvät puolueiden ja etujärjestöjen arvovaltaan.
Työttömyys kaikissa sen varianteissaan on ongelma. Pitkäaikaistyöttömyys passivoi ja nuorisotyöttömyys syrjäyttää saman tien. Erityisesti nuorisotyöttömyys on ongelma, sillä se huitelee jossain 20 prosentin tuolla puolen.
Keinot vain näyttävät lohduttoman muinaisilta. Kurssitusta, ohjausta ja aktivointia. Mitä tällä yritetään
Tämä onkin vähäistä suurempi savotta korjattavaksi, sillä siinä on monta eri kulmaa.
- Avoimet työpaikat vaativat (hoivasektorin) koulutusta. Tätä koulutusta ei järjesty nykyisille työttömille eikä heistä valtaosaa edes tämän alan koulutukseen huolittaisi esimerkiksi rikos- tai päihdetaustan takia.
- Jos avoimista työpaikoista poistaa outoon aikaan tunti silloin tällöin tehtävän pätkäsilpun ja komissiopalkkaisen myyntityön, jäljelle ei juuri mitään jää
- Työpaikat ja työttömät ovat eri paikoissa
- Työtä, johon ei liity juurikaan asiakaskontakteja ja asiakaspalvelua, eli jota voi tehdä hieman ihmisarempi ja sosiaalisesti taidottomampi, ei juuri ole tarjolla
On aivan sama, mitä työttömille tehdään, jos mitään työtä ei ole tarjolla.
Outoon aikaan tehtävä pätkä ja silppu on sinänsä aivan kunniallista työtä, mutta yhteiskunta ympärillä ei toimi riittävän hyvin sen kanssa yhteen. Jos tällaista työtä tulee tarjolle lisää, tämä asia pitää korjata jotenkin. Tukijärjestelmää pitää viedä kohti automaatteja ja perustuloa, jotta tällaisen työn vastaanottaminen ei ole byrokraattinen riesa ja lisäksi siitä jää mukavasti käteen eikä työn tulos leikkaudu pois tukien alenemisen takia. Tässä ollaan tuloloukkutyöryhmien epäonnistumisia lähellä. Pankit pitää painostaa myöntämään asuntolainoja myös tällaisissa työsuhteissa oleville. Päivähoitojärjestelmää pitää pöyhiä jotenkin niin, että jos tulee soitto keskellä yötä, että töihin tunnin kuluttua, lapset saa tungettua johonkin. Jne.
Pääkaupunkiseudun asuntopula on toinen kokonaisuus. Töitä olisi sinänsä tarjolla, mutta siitä ei makseta kovin hyvin ja nykyisillä vuokra-asuntomarkkinoilla ei ole mahdollista muuttaa Pielavedeltä Kallioon tekemään tällaista työtä vaan paremman elintason saa olemalla työtön Pielavedellä. Kyseessä on tietysti myös palkkauksen ongelma, mutta en osaa ratkaista sitä jos kerran työnantajan vinkkelistä on parempi jättää työ tekemättä kuin maksaa siitä niin paljon, että sillä tekijä ehkä löytyisi.
Yleisesti ongelma on kuitenkin se, että avoimet työpaikat ovat hyvin samantapaisissa yrityksissä. Ketjukaupoissa, ketjuravintoloissa jne. Jos osaaminen viittaa tällaisiin tehtäviin, töitä kyllä löytyy. Jos taas on enempi itsekseen puurtaja kammiossaan, onkin vaikeampaa.
Sen sijaan, että maksetaan kymmeniä tai satoja miljoonia työttömyyttä ylläpitävän aparaatin kustannuksista ja annetaan jokaisen tarpeeksi ketkun konsultin hyökätä rahastamaan joutavilla kursseillaan, miksi ei lähdetä siitä, että tuo raha käytetään uusien yritysten luomiseen? Suomessa on aivan
Olen käynyt jo aikaisemmin yrittämisen ongelmia läpi, mutta kerrataan pääkohdat.
Ongelman keskiössä on se, että Suomi on valtiona liian nuori. Suomen valtio ja sosiaalidemokratia ovat melko saman ikäisiä ja Suomeen ei päässyt syntymään missään vaiheessa ns. vanhaa rahaa. Sitä on Suomessa todella vähän verrattuna mihinkään muuhun länsimaahan. Tilanne parani näennäisesti hieman IT-kuplan aikaan, mutta tässäkin on kyse nousukkaista eikä vanhasta rahasta, ja nousukkaat ovat tässä kontekstissa melko hyödyttömiä.
Kun vanhaa rahaa ei ole, ei ole uusia yrityksiä hautovia verkostoja tai ainakin ne ovat kovin vaatimattomia. Uusi idea ei yksin riitä vaan tarvitaan rahoitus, organisaatio, kontakteja, yhteistyökumppaneita, markkinoita, sanan levittämistä verkostoissa jne jne jne. Vanhalta rahalta saa omistusosuutta vastaan kaiken tämän. Se on keskenään hyvin verkostoitunutta ja kun vanha raha istuu suurempien yritysten johdossa, tätä kautta liikkeelle lähtevä yritys saa suoraan “oman miehensä” moneen miljardibisneksen johtoryhmään.
Rahoitus ja kontaktit eivät ole ainoa ongelma. Kun uusi yritys Suomessa on lähes täysin yrittäjän itsensä johtama ja ohjaama ja vetoapua ei tule mistään, yritys on myös vieläkin suurempi riski. Työttömyysturvan ulkopuolelle tippuu saman tien. Rahoitusratkaisut vaativat yrittäjän asunnon panttaamista. Jne. Kun rahoittaja ei auta alkuun etsimään ensimmäistä maksavaa asiakasta, riskit alkuvaiheessa ovat melko suuret.
Jos Suomeen halutaan lisää yksityisen sektorin työpaikkoja, tarvitaan lisää yrityksiä. Sen sijaan, että maksetaan sata miljoonaa vuodessa joutavista kursseista, miksi ei käytetä tuota sataa miljoonaa jonkun yrityshautomon pesämunaksi? Nykyisin saatavat starttirahat tuntuvat olevan naurettavan ja säälittävän välimaastosta ja harva firma sellaisella tekee mitään. Yritykset tuntuvat alkuun päästäkseen tarvitsevan 500000 - 1,5 miljoonaa ja sen sijaan, että annetaan kymppitonni useille, voisi antaa puoli miljoonaa hieman harvemmalle. Kun tätä vastaan otettaisiin joku omistusosuus rahoittajalle, esimerkiksi 15%, tuo yrityshautomo rupeaisi hyviä sijoituksia tekemällä pyörimään omillaan tai jopa tuottamaan voittoa sen sijaan, että kurssitetaan tänä vuonna työttömiä sadalla miljoonalla ja ensi vuonna myös.
Juridisesti tarvittaisiin joku osakeyhtiön ja avoimen yhtiön välimuoto, jossa aloitteleva yrittäjä olisi käytännössä palkansaajan asemassa verojen ja sosiaaliturvan suhteen muttei olisi henkilökohtaisesti vastuussa yrityksen veloista. Tällöin yrittäjyyttä voisi kokeilla ehkä jopa ansiosidonnaisella ja joka tapauksessa pysyisi palkansaajan tukiverkkojen piirissä jos yritys menee kanttuvei. Tällaiselle yrittäjälle miinus olisi se, että yrityksestä voisi nostaa vain palkkaa (=korkeammat verot sivukuluineen) ja plussa
Pienille yrityksille on erilaisia verkostoitumisratkaisuja, mutta pitäisi keksiä joku vanhaan rahaan verrattava ratkaisu, joka yhdistäisi pienet ja suuret, jotta suuret ryhtyisivät ostamaan pienemmiltä yrityksiltä ja pienet saisivat näkyvyyttä. Tätä en osaa suoralta kädeltä ratkaista, mutta koska Suomen pörssiyritysten hallituksissa istuu noin 420 jamppaa ristiin rastiin, tämän joukon hyödyntäminen jotenkin tulisi mieleen.
Olen joskus myös heittänyt ajatuksena, että lakia pitäisi muuttaa niin, että oman asunnon panttaaminen yritysten velkojen vakuudeksi on mitätön toimenpide kuten myös henkilökohtainen takaus. Pankit tietysti huutaisivat kuin hinaajat, sillä Suomessa velallinen on velkavankeudessa loppuikänsä ja tämä on pomminvarmaa bisnestä. Kun pankeille jätetään tällainen mahdollisuus voittoihin ilman merkittävää riskiä, ne tietysti käyttävät sen, mutta jos tämä otettaisiin niiltä pois, niille jäisi käteen rahaa, joka pitäisi lainata jollekin toisenlaisilla ehdoilla. Tämän jälkeen rahoitusalakin ryhtyisi innovoimaan uusia tapoja rahoittaa aloittelevia yrityksiä siten, että riskit ja tuotot kohtaavat heidänkin mielestään oikein.
Nyt rahoitus on lähinnä yksityisten harvojen rahoittajien ja julkisten tahojen järjestämä asia. Rahoitusalan ammattilaiset loistavat poissaolollaan järkeväehtoisen rahoituksen antajina, vaikka juuri heidän pitäisi olla tässä asiassa asiantuntijoita. Nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa henkisen laiskuuden rahoitusalallekin.
Lainsäädäntötasolla pitäisi myös olla joku keino paikalliseen sopimiseen ohi yleissitovien työehtosopimusten. En tiedä, mikä olisi sopiva metodi tähän, mutta siihen pitäisi sisältyä jonkunlainen salaisen äänestyksen elementti työpaikalla ja tarpeeksi suuren hyväksynnän vaatiminen työntekijöiltä, jotta vältetään työnantajan sanelu mutta mahdollistetaan ratkaisut, jotka ohittavat joiltain osin työntekijän vahingoksi savupiipputeollisuuden tarpeisiin tehdyt TES:t samalla kuitenkin antaen työntekijälle jotakin korvaukseksi tästä uhrauksesta, on se sitten rahaa, vapaata tai yrityksen osakkeita. Työntekijöille pitäisi jättää takaportti palata koska hyvänsä samanlaisella äänestyksellä takaisin TESiin estäen pahimmat porsastelut.
Näiden ehdottamieni asioiden hassu puoli on se, etteivät ne edes maksaisi juuri mitään.
Hyvin järjestetty yritysrahoitus on hyvää bisnestä eikä tarvitse alkupääoman jälkeen pääomasijoituksia lisää vaan rupeaa tuottamaan voittoa. Pankkien pakottaminen mukaan rahoitusmarkkinoille ei maksa sekään valtiolle mitään. Yrittämisen mahdollistaminen ansiosidonnaisella tai yrittäjän pääseminen takaisin ansiosidonnaiselle maksavat aivan naurettavan pieniä summia, eikä oikeastaan sitäkään, sillä nyt nämä mahdolliset työttömät yrittäjät ovat ansiosidonnaisella mutteivät tuota mitään. Tukiviidakon purkaminen ja korvaaminen kustannusneutraalisti perustulolla ei maksaisi mitään.
Ainut ongelma on se, että muinaiset korporaatiot vastustavat tätä kaikkea kuten myös muutama valtapuolue. Minun nähdäkseni asiassa kaikki suurimmat ongelmat ovat puhtaasti periaatteellisia ja liittyvät puolueiden ja etujärjestöjen arvovaltaan.
Timo Soinin uhkapeli, ja vähän muidenkin
12/05/11 11:26
Soinin ja Persujen jääminen pois hallituksesta on katsottava melkoiseksi uhkapeliksi.
Ensinnäkin on syytä huomata prosessiteknisesti, että huolimatta persujen
suuresta uhosta ja henkselienpaukuttelusta, perinteinen poliittinen establishmentti pystyy silti juonimaan asioita kotiinpäin. SDP näyttää hämänneen persuja antamalla ymmärtää olemalla heidän kanssaan samaa mieltä ja Kokoomusta vastaan. Onko tämä Kokoomuksen ja SDP:n salaliiton tulos vai SDP:n oma peli, jää nähtäväksi. Ulkopuolisen vinkkelistä näyttää siltä, että Persut motivoitiin hitsaamaan täysin ehdottomasti kantansa kiinni Portugali-asiassa ja sen jälkeen SDP ja Kokoomus yhtäkkiä löysivätkin muutamassa tunnissa yksimielisyyden siitä, miten asiat hoidetaan.
Yhtäkkiä maailmanomistajan elkein esiintynyt nousukaspuolue huomasikin maalanneensa itsensä nurkkaan. Joko rikkoo oitis ehdottoman lupauksensa tai jää oppositioon. Soini valitsi jälkimmäisen tien.
Nyt valittu tie on Soinille melkoinen gambiitti, muttei Soini tässä yksin ole.
Tehdään mitä vain, seuraava hallitus on nyt varsin heikko. Kokoomuksen, SDP:n ja Persujen hallitus olisi ollut selvä enemmistöhallitus, RKP:n kanssa jopa 2/3 määräenemmistön yli. Enemmistöhallitus saadaan aikaiseksi, mutta mukaan tulee pieniä änkyräpuolueita, jotka iltalypsävät minkä kerkiävät ja joiden hallitususkollisuus ei ennenkään ole kaksinen ollut ainakaan Kristittyjen tapauksessa. Kok, SDP, RKP ja Krist olisi 101 paikan hallitus, joka kaatuu välikysymykseen jos hallituspuolueiden kansanedustajia on matkoilla tai sairaana. Vihreiden saaminen mukaan parantaisi asiaa, mutta onko Vihreillä tähän kanttia rökaletappion jälkeen? Vasemmistoliitto taas vaikuttaisi valmistautuvan protestiliikeviitan pukemiseen päälleen, joten onko sielläkään intoa lähteä Kokoomuksen vetämään hallitukseen? Hinkua voi olla mutta järkisyyt taitavat puhua vastaan, mukavampaa populisoida asioita oppositiossa ja odottaa kääpiöiden kapinaa punavihernuorison suunnalta.
Soinin uhkapeli perustunee siihen, että hallitus ei ole toimintakykyinen ja uudet vaalit järjestetään pian. Soini lie Portugalin tukemisen asiassa aivan oikeassa, eli raha kaadetaan lähinnä kankkulan kaivoon. Soinin unelmakulku tapahtumille on tietysti se, että hallitus syntyy, tukee Portugalia, Alppien eteläpuolinen Afrikka kuitenkin velkajärjestelee ja takausrahat menevät, hallitus kaatuu johonkin ja uusissa vaaleissa Persut saavat vielä suuremman voiton vetoamalla ennustajan kykyihinsä ja suoraselkäisyyteensä ja Soinista tuleekin pääministeri.
Tässä on kuitenkin riskinsä. Portugali tuskin pysyy pystyssä sen jälkeen kun Kreikka kaatuu lopullisesti
ja lähtee eurosta, mutta Suomen hallitus voi hyvinkin pysyä pystyssä. Se ei kaadu tähän vaan välikysymykseen, mutta jos hallituspuolueiden rivit pysyvät kasassa, hallitus jatkaa ja uusia vaaleja ei tule. Puolueen sisälläkin kytee, sillä puolueen kannattajakunta on oleellisesti kahdessa leirissä, jotka tosin osin ovat päällekkäisiä. Maakuntien ja lähiöiden tyytymättömissä ja maahanmuuttokriitikoissa.
Maahanmuuttokriitikot ovat puolueen lähes ainoa isojen kaupunkien keskiluokkaankin vetoava ryhmä ja näiden äänet olivat tosiasiassa avainasemassa siinä, että puolue nousi niinkin korkealle kuin se nousi. Unohdetun kansan äänissäkin on riskinsä, sillä unohdettu kansa tuppaa jäämään nukkumaan, mutta maahanmuuttokriitikoiden tavoitteena oli ehdottomasti hallitusvalta. Nyt sitä ei saada, joten käteen jäi ei-mitään. Ei tätä joukkoa juuri kiinnosta Portugali, joten nähtäväksi jää, kuinka kauan kahden hyvin erilaisen elämänmuodon symbioosi jatkuu. Ei kaupunkien koulutetuilla maahanmuuttokriitikoilla ja Kainuun työttömillä ole kovinkaan paljon yhteistä, mutta kumpikin tarvitsee toisiaan. Persut ilman maahanmuuttokriitikoita häviää Kepulle ja maahanmuuttokriitikot ilman persuja ovat marginaalissa eivätkä saa mitään valtaa. Jos oppositiotaival muodostuukin pitkäksi ja tuleva hallitus kestää, tässä on hajaannuksen paikka kun osa jengistä pettyy Soiniin, joka ei ottanut valtaa vaikka sitä tarjottiin, jonkun joutavan euroasian takia.
Kokoomuksen ja SDP:n uhkapeli perustuu tietysti samaan asetelmaan. Toivotaan, että synnytetään hallitus, joka kestää. Tavoitteena on marginalisoida nousukaspuolue ja se tehdään parhaiten antamalla ajan kulua. Toivotaan, että Soinin hetki oli nyt ja kun Soini laitettiinkin pelaamaan itsensä ulos, uskotaan siihen, että seuraavissa vaaleissa palataan päiväjärjestykseen. Jos vaaleihin menee neljä vuotta, tämä uhkapeli saattaa kannattaa. Jos vaalit ovatkin syksyllä, Soinin nousua pääministeriksi tuskin estää mikään.
Soinin ratkaisulla on kuitenkin myös muita seurauksia.
Persujen ja myös aika monen muun, muunmuassa minun, toive siitä, että RKP
saataisiin viimein tungettua edes hetkeksi oppositioon, ei toteudu. RKP on tähän saakka ollut mukava hallituspuolue, mutta nyt se on pakollinen hallituspuolue, joten millekään ruotsin kielen tai pakko-opetuksen ympärillä pyörivälle ei tule tapahtumaan mitään. Jos Vihreät lähtee hallitukseen mukaan, on hallitusohjelmaan pakko kirjata ydinvoiman vastaisuus, eli uutta ydinvoimalaa ei Suomeen rakenneta.
Oppositiossakin kuhisee. Kepu kuvitteli pääsevänsä paistattelemaan oppositiossa ja persuja piikittelemällä hommaamaan takaisin sinne vuotaneet kannattajansa. Maaseudun näivettymisen ongelmaa ei pysty ratkaisemaan Kepu, Persut tai kukaan muukaan, sillä liian moni haluaa elää älyllisen elämän keskellä kaupungeissa eikä kyyläävissä tuppukylissä. Jos Persut olisi ollut hallituksessa, Kepu olisi vain panostanut aluepolitiikka-asioihin ja vakuuttanut maakuntien ikuiset Etelän median syyttäjät siitä, että juuri Kepu pelastaa heidät.
Toisin kävi. Kepusta tuleekin opposition apupuolue ja ykköspaikka menee arkkiviholliselle Persuille. Asiaa ei varsinaisesti helpota se, että kaikki haluavat Suomessa ja jopa toisinaan ulkomaillakin tietää, mitä Timo Soini ajattelee asioista, mutta ketään ei kiinnosta edes etäisesti, mitä mieltä Mari Kiviniemi on mistään. Bonuksena Soini on lupsakka ja hyvä esiintyjä kun taas Kiviniemi on takakireä ja tosikkomainen känkkäränkkä. Kun koko Suomi puhuu nyt persuista, se ei lakkaa tähän vaan jännitys suorastaan tiivistyy. Kepun saama huomio oppositiossa tulee olemaan ångströmin luokkaa, sillä oppositio on yhtä kuin persut, joka on yhtä kuin Timo Soini.
Jos Soinin ratkaisu osoittautuu Maalaisliiton jo kauan kaipaamaksi kuoliniskuksi, lähetän hänelle pullon shamppista. Tähän valtiomiestekoon ei ole Suomessa kukaan tätä ennen kyennyt.
Ensinnäkin on syytä huomata prosessiteknisesti, että huolimatta persujen
Yhtäkkiä maailmanomistajan elkein esiintynyt nousukaspuolue huomasikin maalanneensa itsensä nurkkaan. Joko rikkoo oitis ehdottoman lupauksensa tai jää oppositioon. Soini valitsi jälkimmäisen tien.
Nyt valittu tie on Soinille melkoinen gambiitti, muttei Soini tässä yksin ole.
Tehdään mitä vain, seuraava hallitus on nyt varsin heikko. Kokoomuksen, SDP:n ja Persujen hallitus olisi ollut selvä enemmistöhallitus, RKP:n kanssa jopa 2/3 määräenemmistön yli. Enemmistöhallitus saadaan aikaiseksi, mutta mukaan tulee pieniä änkyräpuolueita, jotka iltalypsävät minkä kerkiävät ja joiden hallitususkollisuus ei ennenkään ole kaksinen ollut ainakaan Kristittyjen tapauksessa. Kok, SDP, RKP ja Krist olisi 101 paikan hallitus, joka kaatuu välikysymykseen jos hallituspuolueiden kansanedustajia on matkoilla tai sairaana. Vihreiden saaminen mukaan parantaisi asiaa, mutta onko Vihreillä tähän kanttia rökaletappion jälkeen? Vasemmistoliitto taas vaikuttaisi valmistautuvan protestiliikeviitan pukemiseen päälleen, joten onko sielläkään intoa lähteä Kokoomuksen vetämään hallitukseen? Hinkua voi olla mutta järkisyyt taitavat puhua vastaan, mukavampaa populisoida asioita oppositiossa ja odottaa kääpiöiden kapinaa punavihernuorison suunnalta.
Soinin uhkapeli perustunee siihen, että hallitus ei ole toimintakykyinen ja uudet vaalit järjestetään pian. Soini lie Portugalin tukemisen asiassa aivan oikeassa, eli raha kaadetaan lähinnä kankkulan kaivoon. Soinin unelmakulku tapahtumille on tietysti se, että hallitus syntyy, tukee Portugalia, Alppien eteläpuolinen Afrikka kuitenkin velkajärjestelee ja takausrahat menevät, hallitus kaatuu johonkin ja uusissa vaaleissa Persut saavat vielä suuremman voiton vetoamalla ennustajan kykyihinsä ja suoraselkäisyyteensä ja Soinista tuleekin pääministeri.
Tässä on kuitenkin riskinsä. Portugali tuskin pysyy pystyssä sen jälkeen kun Kreikka kaatuu lopullisesti
Maahanmuuttokriitikot ovat puolueen lähes ainoa isojen kaupunkien keskiluokkaankin vetoava ryhmä ja näiden äänet olivat tosiasiassa avainasemassa siinä, että puolue nousi niinkin korkealle kuin se nousi. Unohdetun kansan äänissäkin on riskinsä, sillä unohdettu kansa tuppaa jäämään nukkumaan, mutta maahanmuuttokriitikoiden tavoitteena oli ehdottomasti hallitusvalta. Nyt sitä ei saada, joten käteen jäi ei-mitään. Ei tätä joukkoa juuri kiinnosta Portugali, joten nähtäväksi jää, kuinka kauan kahden hyvin erilaisen elämänmuodon symbioosi jatkuu. Ei kaupunkien koulutetuilla maahanmuuttokriitikoilla ja Kainuun työttömillä ole kovinkaan paljon yhteistä, mutta kumpikin tarvitsee toisiaan. Persut ilman maahanmuuttokriitikoita häviää Kepulle ja maahanmuuttokriitikot ilman persuja ovat marginaalissa eivätkä saa mitään valtaa. Jos oppositiotaival muodostuukin pitkäksi ja tuleva hallitus kestää, tässä on hajaannuksen paikka kun osa jengistä pettyy Soiniin, joka ei ottanut valtaa vaikka sitä tarjottiin, jonkun joutavan euroasian takia.
Kokoomuksen ja SDP:n uhkapeli perustuu tietysti samaan asetelmaan. Toivotaan, että synnytetään hallitus, joka kestää. Tavoitteena on marginalisoida nousukaspuolue ja se tehdään parhaiten antamalla ajan kulua. Toivotaan, että Soinin hetki oli nyt ja kun Soini laitettiinkin pelaamaan itsensä ulos, uskotaan siihen, että seuraavissa vaaleissa palataan päiväjärjestykseen. Jos vaaleihin menee neljä vuotta, tämä uhkapeli saattaa kannattaa. Jos vaalit ovatkin syksyllä, Soinin nousua pääministeriksi tuskin estää mikään.
Soinin ratkaisulla on kuitenkin myös muita seurauksia.
Persujen ja myös aika monen muun, muunmuassa minun, toive siitä, että RKP
Oppositiossakin kuhisee. Kepu kuvitteli pääsevänsä paistattelemaan oppositiossa ja persuja piikittelemällä hommaamaan takaisin sinne vuotaneet kannattajansa. Maaseudun näivettymisen ongelmaa ei pysty ratkaisemaan Kepu, Persut tai kukaan muukaan, sillä liian moni haluaa elää älyllisen elämän keskellä kaupungeissa eikä kyyläävissä tuppukylissä. Jos Persut olisi ollut hallituksessa, Kepu olisi vain panostanut aluepolitiikka-asioihin ja vakuuttanut maakuntien ikuiset Etelän median syyttäjät siitä, että juuri Kepu pelastaa heidät.
Toisin kävi. Kepusta tuleekin opposition apupuolue ja ykköspaikka menee arkkiviholliselle Persuille. Asiaa ei varsinaisesti helpota se, että kaikki haluavat Suomessa ja jopa toisinaan ulkomaillakin tietää, mitä Timo Soini ajattelee asioista, mutta ketään ei kiinnosta edes etäisesti, mitä mieltä Mari Kiviniemi on mistään. Bonuksena Soini on lupsakka ja hyvä esiintyjä kun taas Kiviniemi on takakireä ja tosikkomainen känkkäränkkä. Kun koko Suomi puhuu nyt persuista, se ei lakkaa tähän vaan jännitys suorastaan tiivistyy. Kepun saama huomio oppositiossa tulee olemaan ångströmin luokkaa, sillä oppositio on yhtä kuin persut, joka on yhtä kuin Timo Soini.
Jos Soinin ratkaisu osoittautuu Maalaisliiton jo kauan kaipaamaksi kuoliniskuksi, lähetän hänelle pullon shamppista. Tähän valtiomiestekoon ei ole Suomessa kukaan tätä ennen kyennyt.
Ei kun pullo pöytään, sitten miettimään
10/05/11 16:06
Muistelen, että noin vuosi sitten kirjoitin viimeksi siitä, kun ravintolaväki, alkoholiteollisuus ja pari muuta viinanmyyntikerhoa julkaisivat syvän huolensa Viron viinarallin takia ja vaativat Suomeen matalampia alkoholiveroja.
Tämä näytelmä näyttää toistuvan suunnilleen vuoden välein. En kertaa kaikkea, mitä silloin kirjoitin, mutta valheet näyttävät tässä asiassa pysyvän vuodesta vuoteen samanlaisina, niitä hieman ajan henkeen mukauttaen.
Nyt näyttää huomio kiinnittyneen muun muassa siihen, että siiderin tuonti on räjähtänyt käsiin. En tiedä, mikä on tilanne tänä päivänä Suomessa, mutta viimeksi kun siellä katsoin maitokaupassa juomien hintoja, siideri maksoi noin kolme kertaa sen verran kuin tarjouskalja. Vertailun vuoksi
tällä saarella hyvä olut ja hyvä siideri maksavat oleelliselta osin saman verran. Samaten huono olut ja huono siideri. Kummassakin kategoriassa on aina supertarjouksia eivätkä tarjoukset rajoitu vain olueen.
Joudun päättelemään tästä, että oluen ja siiderin valmistaminen ja kuljettaminen kaupusteltavaksi on suunnilleen saman hintainen prosessi. Lopputuotteen hinnassa on toki runsaasti erilaisia veroja, mutta ne ovat samansuuruisia kummallekin juomalle.
Olisikohan panimoteollisuuden ja vähittäiskaupan syytä mennä itseensä ja miettiä, miksi siiderin ja oluen hinnat eivät ole lähelläkään toisiaan? Ei varmaan, alkoholiverosta voi aina marista, vaikkei se mitenkään asiaan liitykään, mutta kun syy on mukamas veroissa, kukaan ei huomaa, että bisneksessä vallitsee de facto -kartelli ja hintasotaa ei käynnistä kukaan.
Loppupää on normaalia lätinää ravintola-alalta siitä, että väki juo liikaa kotonaan alkoholiverojen takia ja liian vähän ravintoloissa, ja yöravintoloiden “ahdinko” on tästä todiste.
Tämä ei tietenkään todista mitään tuon suuntaistakaan, mutta helpompaa marista alkoholiverosta kuin miettiä, miksi yökerhot ovat ahdingossa. Juuri muutama päivä sitten joku yökerhovisiiri kertoi, että ainakin pääkaupunkiseudulla yökerhoja on yksinkertaisesti liikaa. Olisikohan tällä mitään syytä ahdinkoon? Lama on leikannut jonkun verran ylimääräistä kulutusta ja varmasti se näkyy yökerhojen tuloksissa. Tästä seuraa se, että tarjonta pitää sovittaa vastaamaan kysyntää eikä niin, että väitetään verojen johtavan kysynnän vähäisyyteen.
Vaikka toistankin itseäni viime kertaisesta, alkoholiveron reippaat korotukset itse asiassa toimivat yökerhojen puolesta. Niissä juodun viinan lopputuotteen hinnassa alkoholiveron osuus on naurettavan pieni. Kun myydään 14,20€ hintainen Cosmopolitan, siinä on alkoholiveroa joitain kymmeniä senttejä. Kaikki loppu tulee muualta. Sekaan lurautettavan sekamehun, joka Alepassa maksaa 42 senttiä litra, kilohinta yökerhossa muistuttaa ranskalaisten hajuvesien kilohintaa, ja alkoholiveroa ei tässä ole äyriäkään.
Kotidrinkin hinta on kaksi euroa, jossa alkoholiveroa tuo sama muutama kymmenen senttiä. Jos alkoholivero kaksinkertaistetaan, kotidrinkin hinta nousee kolmeen euroon ja ravintolardinkin hinta 15 euron paikkeille. Tämä itse asiassa kaventaa eroa kotona juopottelun ja baarijuopottelun välillä jos baari vain siirtää alkoholiveron korotuksen sellaisenaan lopputuotteen hintaan eikä kerro sitä neljällä tai viidellä.
Yöravintolapomot voisivat myös joskus huvin vuoksi ruoskia itseään käytetyillä drinkkisateenvarjoilla kostoksi siitä, että he ahneuksissaan pilasivat oman bisneksensä.
Kun minä aloin käydä yöravintoloissa, ne menivät kiinni yhdeltä. Nykyään neljältä
ja vieläkin kuuluu marinaa siitä, että ala on liian säänneltyä. Suomalaisille nauretaan maailman bilekaupungeissa jos baarit menevät kiinni aikaisin, joten baarit ovat auki myöhään. Niihin mennään joskus puolilta öin ja lähdetään neljältä kotiin. Tässä asiassa ei näytä tapahtuneen mitään muutosta sinä aikana, kun olen itse ravintoloissa käynyt pämppäämässä. Näissä mestoissa ollaan 4-5 tuntia ja nimenomaan ne 4-5 viimeistä tuntia. Kun baari meni kiinni yhdeltä, pohjia alettiin ottaa kuuden maissa, baariin kahdeksalta ja yhdeltä kotiin. Nykyään pohjia aletaan ottaa yhdeksän kymmenen maissa.
Jympsähdämme hetkeksi takaisin Britanniaan, jossa pubikulttuurin sielu ja pelastaja on siinä, että pubi menee kiinni yhdeltätoista. Maailmassa on runsain mitoin ihmisiä, joille ei tuota mitään tuskaa lähteä baarista kotiin kun se menee kiinni ja mennä nukkumaan, mutta niitä, jotka ottavat “yhdet vielä” sulkemisaikaan saakka vaikka lähteä piti ajat sitten, on yhtä lailla paljon. Pubiin voi mennä kuka hyvänsä, sillä kun on kotona yhdentoista maissa, seuraava työpäivä on melko lailla normaali ja näissä paikoissa voi käydä ja käydään arkisinkin.
Suomalaiset “ollaan auki mahdollisimman pitkään” -konseptilla toimivat kapakat rajoittavat asiakaskuntansa arkisin niihin, jotka kykenevät lähtemään kotiin kymmeneltä. Kun näitä ihmisiä on vähän, ei ole syntynyt kummoistakaan “käydään baarissa muutamalla tiistain kunniaksi” -tyyppistä kulttuuria. Yöravintoloissa on väkeä vain viikonloppuisin ja muulloin ne eivät välttämättä edes ole auki vaikka kulut juoksevatkin koko ajan.
Läpi yön olevat baarit toimivat niissä paikoissa, joihin tullaan baareilemaan ympäri maailmaa. Nämä paikat ovat täynnä lomalaisia, joiden ei tarvitse herätä toimistolle seuraavana päivänä. Toimistorotista harvat viitsivät juopotella baarissa neljään saakka arkisin, sillä tällä tavoin ei seuraavasta työpäivästä tule mitään.
Viime kerralla käsittelinkin jo, miten ravintolat hinnoittelevat viininsä ja muut hieman paremmat juomansa, ja tätä en enää kertaa. Totean vain, ettei tämäkään ole alkoholiveron syy.
Tämä näytelmä näyttää toistuvan suunnilleen vuoden välein. En kertaa kaikkea, mitä silloin kirjoitin, mutta valheet näyttävät tässä asiassa pysyvän vuodesta vuoteen samanlaisina, niitä hieman ajan henkeen mukauttaen.
Nyt näyttää huomio kiinnittyneen muun muassa siihen, että siiderin tuonti on räjähtänyt käsiin. En tiedä, mikä on tilanne tänä päivänä Suomessa, mutta viimeksi kun siellä katsoin maitokaupassa juomien hintoja, siideri maksoi noin kolme kertaa sen verran kuin tarjouskalja. Vertailun vuoksi
Joudun päättelemään tästä, että oluen ja siiderin valmistaminen ja kuljettaminen kaupusteltavaksi on suunnilleen saman hintainen prosessi. Lopputuotteen hinnassa on toki runsaasti erilaisia veroja, mutta ne ovat samansuuruisia kummallekin juomalle.
Olisikohan panimoteollisuuden ja vähittäiskaupan syytä mennä itseensä ja miettiä, miksi siiderin ja oluen hinnat eivät ole lähelläkään toisiaan? Ei varmaan, alkoholiverosta voi aina marista, vaikkei se mitenkään asiaan liitykään, mutta kun syy on mukamas veroissa, kukaan ei huomaa, että bisneksessä vallitsee de facto -kartelli ja hintasotaa ei käynnistä kukaan.
Loppupää on normaalia lätinää ravintola-alalta siitä, että väki juo liikaa kotonaan alkoholiverojen takia ja liian vähän ravintoloissa, ja yöravintoloiden “ahdinko” on tästä todiste.
Tämä ei tietenkään todista mitään tuon suuntaistakaan, mutta helpompaa marista alkoholiverosta kuin miettiä, miksi yökerhot ovat ahdingossa. Juuri muutama päivä sitten joku yökerhovisiiri kertoi, että ainakin pääkaupunkiseudulla yökerhoja on yksinkertaisesti liikaa. Olisikohan tällä mitään syytä ahdinkoon? Lama on leikannut jonkun verran ylimääräistä kulutusta ja varmasti se näkyy yökerhojen tuloksissa. Tästä seuraa se, että tarjonta pitää sovittaa vastaamaan kysyntää eikä niin, että väitetään verojen johtavan kysynnän vähäisyyteen.
Vaikka toistankin itseäni viime kertaisesta, alkoholiveron reippaat korotukset itse asiassa toimivat yökerhojen puolesta. Niissä juodun viinan lopputuotteen hinnassa alkoholiveron osuus on naurettavan pieni. Kun myydään 14,20€ hintainen Cosmopolitan, siinä on alkoholiveroa joitain kymmeniä senttejä. Kaikki loppu tulee muualta. Sekaan lurautettavan sekamehun, joka Alepassa maksaa 42 senttiä litra, kilohinta yökerhossa muistuttaa ranskalaisten hajuvesien kilohintaa, ja alkoholiveroa ei tässä ole äyriäkään.
Kotidrinkin hinta on kaksi euroa, jossa alkoholiveroa tuo sama muutama kymmenen senttiä. Jos alkoholivero kaksinkertaistetaan, kotidrinkin hinta nousee kolmeen euroon ja ravintolardinkin hinta 15 euron paikkeille. Tämä itse asiassa kaventaa eroa kotona juopottelun ja baarijuopottelun välillä jos baari vain siirtää alkoholiveron korotuksen sellaisenaan lopputuotteen hintaan eikä kerro sitä neljällä tai viidellä.
Yöravintolapomot voisivat myös joskus huvin vuoksi ruoskia itseään käytetyillä drinkkisateenvarjoilla kostoksi siitä, että he ahneuksissaan pilasivat oman bisneksensä.
Kun minä aloin käydä yöravintoloissa, ne menivät kiinni yhdeltä. Nykyään neljältä
Jympsähdämme hetkeksi takaisin Britanniaan, jossa pubikulttuurin sielu ja pelastaja on siinä, että pubi menee kiinni yhdeltätoista. Maailmassa on runsain mitoin ihmisiä, joille ei tuota mitään tuskaa lähteä baarista kotiin kun se menee kiinni ja mennä nukkumaan, mutta niitä, jotka ottavat “yhdet vielä” sulkemisaikaan saakka vaikka lähteä piti ajat sitten, on yhtä lailla paljon. Pubiin voi mennä kuka hyvänsä, sillä kun on kotona yhdentoista maissa, seuraava työpäivä on melko lailla normaali ja näissä paikoissa voi käydä ja käydään arkisinkin.
Suomalaiset “ollaan auki mahdollisimman pitkään” -konseptilla toimivat kapakat rajoittavat asiakaskuntansa arkisin niihin, jotka kykenevät lähtemään kotiin kymmeneltä. Kun näitä ihmisiä on vähän, ei ole syntynyt kummoistakaan “käydään baarissa muutamalla tiistain kunniaksi” -tyyppistä kulttuuria. Yöravintoloissa on väkeä vain viikonloppuisin ja muulloin ne eivät välttämättä edes ole auki vaikka kulut juoksevatkin koko ajan.
Läpi yön olevat baarit toimivat niissä paikoissa, joihin tullaan baareilemaan ympäri maailmaa. Nämä paikat ovat täynnä lomalaisia, joiden ei tarvitse herätä toimistolle seuraavana päivänä. Toimistorotista harvat viitsivät juopotella baarissa neljään saakka arkisin, sillä tällä tavoin ei seuraavasta työpäivästä tule mitään.
Viime kerralla käsittelinkin jo, miten ravintolat hinnoittelevat viininsä ja muut hieman paremmat juomansa, ja tätä en enää kertaa. Totean vain, ettei tämäkään ole alkoholiveron syy.
Uuden ihmisen kasvatus on epäonnistunut
06/05/11 12:00
Sain ajatuksen tähän kirjoitukseen luettuani tämän ja tämän artikkelin Hesarista.
Toisessa paheksutaan voimaperäisesti rasismia. Toisessa joku kansanedustaja saa tappouhkauksen.
Nämä ovat oikeastaan saman kolikon kaksi puolta, mutta tuo kolikko on ollut tähän saakka varsin hyvin piilossa. Piilottamista on auttanut holhoava konsensusmeno, tiukasti konsensuksen käsissä oleva media, luja auktoriteettiusko ja kaikenlaisten uusien ongelmien vähäisyys.
Käsittelen asiaa lähinnä Suomen vinkkelistä, mutta ilmiö ei ole suomalainen vaan länsieurooppalainen, joskin Itä-Eurooppa tulee asiassa kovaa vauhtia perässä.
Sen jälkeen kun sodan jälkeinen jälleenrakennus oli suoritettu ja talous kasvoi kohisten, valtaan nousivat suuret ikäluokat, joiden arvomaailma oli kovasti vanhempiensa arvomaailmasta poikkeava. Tähän aikaan yhdistyi tiedonvälityksen kasvaminen ja keskittyminen, muuttoliike maalta kaupunkeihin ja maasta toiseen paremman elintason perässä, vasemmistolaiset ideaalit, lentomatkustamisen tuleminen kadunmiehen ulottuville, sodanvastaisuus, hyvinvointivaltion muuttuminen itsestäänselvyydeksi ja monet muut seikat.
Ilman mitään salaliittoteorioita näyttäisi siltä, että useissa maissa ja niissä eri tavoin syntyi kodifioimaton ajatus uuden, paremman maailman luomisesta kasvattamalla uusia, parempia ihmisiä, jotka olisivat paljon parempia kuin vanhempansa ja joiden arvoina olisi kansainvälinen solidaarisuus, liberaali arvomaailma, uskonnonvastaisuus, sosiaalidemokratia, tasa-arvo, vähemmistöjen suvaitseminen, teknokraattinen maailmankuva ja usko yhteisöjen voimaan.
On helppoa ymmärtää, miksi juuri tällaisia asioita katsottiin maailmassa tarvittavan.
Talous kasvoi kohisten ja kaikkien elintaso parani länsimaissa hurjasti ja kuilu kehittyneen ja kehittymättömän maailman välillä repesi. Oikeastaan se oli revennyt jo ajat sitten, mutta televisio toi kehitysmaiden ongelmat kaikkien olohuoneisiin. Kun kansallisvaltiokäsite ei tässä sodanjälkeisessä maailmassa ollut muutenkaan erityisen kovassa huudossa, ymmärrettiin ongelmien johtuvan siirtomaa-ajasta, mikä tarina elää pääsyynä tänäkin päivänä, ja ladattiin arvokuormaan eräänlainen käännetty valkoisen miehen taakka.
Uskovaiset olivat pyrkineet rajoittamaan nuorison hilluntaa, vapaata seksiä, sitä, tätä ja tuota hauskaa. Lisäksi uskonnot yhdistettiin lähinnä sotiin, joita käytiin ainakin Lähi-Idässä ja Irlannissa. Uskonnon nähtiin edustavan vanhaa ajattelua ja syypäätä kaikkiin historian sotiin ja uskovaisen konservatiivinen arvomaailma ärsytti yleisesti.
Suurten ikäluokkien vanhemmat elivät vielä pula-aikaa ja aikaa ilman päiväkoteja, sosiaalipalveluita ja ilmaista koulutusta. Näiden nähtiin edustavan hyvää kuten myös yleisen solidaarisuuden. Tuon ajan nuori intellektuelli on saattanut tuntea syvää häpeää kun kadulle on ilmestynyt ihan oikea
neekeri ja sivistymättömät moukat tuijottavat häntä kuin apinaa häkissä. Kaikenlaiset vähemmistöt olivat joko kaapeissaan tai ainakin halveksittuja. Naisasialiike oli saanut äänensä kuuluville ja ajatuksensa lävitse. Näitä voisi käydä läpi yksi kerrallaan pidempään, mutta yleisesti jälleen yksi sukupolvi halusi tehdä raivokkaasti pesäeroa menneeseen.
Tämän hetken “ongelma” astuu kuvaan siinä, että kuviteltiin tällaisen isäkapinan, josta on esimerkkejä koko kirjoitetun historian ajalta, olevan nyt lopullisesti ohitse kunhan vain lapset kasvatetaan ja aivopestään oikein. Tätä ei tehty pahalla vaan lapsia syvästi rakastaen ja heille kaikkea parasta näin toivoen. Syntyi varsin auktoriteettikeskeisiä yhteiskuntia, joissa vallitsi yksi ainoa oikea totuus asiasta kuin asiasta. Viisaat ja koulutetut ihmiset kertoivat rahvaalle, millä kaikin tavoin rahvas on väärässä ja ajatuksiltaan vinksallaan. Oli hyviä ihmisiä, jotka olivat sisäistäneet heille syötetyt arvot ja sitten oli huonoja ihmisiä, joita vaivasi itsekkyys, itsekeskeisyys, piittaamattomuus, suvaitsemattomuus, taantumuksellisuus, ahneus, oman edun tavoittelu, kansallismielisyys tai joku muu lukuisista taudinkuvista.
Muistan itsekin nauttineeni peruskouluikäisenä tällaisen huonon ihmisen leimasta opettajakunnan tasolta mielipiteideni takia. En tietysti tunnistanut asiaa silloin, mutta kysehän oli tyylipuhtaasta mielipiteenmuokkauksesta, jossa mielipiteitä perusteluineen ja yleistä omaa aivotoimintaa ei ainakaan kaikissa asioissa suosittu. Tärkeämpää oli se, että mielipiteet ja ajatukset olivat oikeita eivätkä omia.
Sen jälkeen maailma alkoi muuttua, kuten se tietysti aina muuttuu. Kuviteltiin, että uusi ihminen on valmis ja valmis ottamaan kaiken, mitä auktoriteetti heille antaa.
Viime vuoden puheenaiheista esimerkiksi turvapaikanhakijoiden tulva Afrikasta nähdään edelleenkin vallankahvassa “väistämättömänä”, joten ihmiset ovat vain tyhmiä, jos eivät sopeudu siihen. Jos eivät sopeudu, siedätyshoidatetaan ja sitten ihmetellään, kun esiintyykin rasismia, jota ei pitänyt enää uudessa uljaassa ihmisessä olla olemassakaan. Oireellista on se, että juuri tällä viikolla EU:ssa keskustellaan siitä, pitäisikö Schengen-sopimusta muuttaa, kun ranskalaiset eivät halua Italiaan vyöryneitä afrikkalaisia maaperälleen. Kukaan ei vakavissaan edes mieti, että afrikkalaiset turvapaikanhakijat, joita mikään maa ei Euroopassa oikeasti tunnu haluavan, lähetettäisiin takaisin Afrikkaan. Sen sijaan mietitään, miten Euroopan toimivia rakenteita voitaisiin hieman rikkoa, jotta tämä luonnollinen ihmistulva saataisiin pidettyä italialaisten vaivoina.
Yleinen solidaarisuus ja hyvinvointivaltioiden kannattaminen ei myöskään näytä minun ikäisissäni ja nuoremmissa olevan niin kovin huudossa. Sitä tunnutaan kannattavan lähinnä, jos ollaan suuresti saamapuolella eikä aina silloinkaan. Yksilö- ja perhekeskeisyys
on nostanut päätään yhteisöllisyyden kustannuksella ja “yhteistä hyvää” tavoittelee yhä harvempi, vaikka juuri tämän piti olla uuden, paremman ihmisen ajatusmaailman kulmakivi. Toisenkinlainen itsekkyyden aalto on noussut politiikan vasemmalla laidalla. Yhteiskunnan tarjoamia tukia ja palveluja pidetään itsestäänselvyyksinä, mutta ei olla valmiita pistämään tikkua ristiin niiden tuottamiseksi tai rahoittamiseksi.
Uuden, uljaan ihmisen maailmankuvasta sukupuolten välinen tasa-arvo ja vähemmistöjen oikeudet näyttävät lyöneen itsensä parhaiten lävitse. Näilläkin on kuitenkin vastavoimia ja tänään ei ole enää alkuunkaan sopimatonta olla sukupuolirooleissa“perinteinen” (=miehet ovat pomoja) ja vastustaa homojen oikeutta siihen, tähän ja tuohon.
Uskonnotkaan eivät enää elä täysin hiljaiseloaan. Uskonnonvastaisuuden nimiin vannova intelligentsia on valmis puolustamaan melkein mitä hyvänsä, jos se tehdään islamin nimissä. Toisaalta änkyräkristillisyyskin näyttää olevan nousussa siellä täällä, joskaan ei niinkään Suomessa mitä nyt Päivi Räsänen vähän yrittää.
Hieman tätä asiaa sivuten on nähty pari kulttuurielämän ilmiötä. Dan Brownin alempaa keskitasoa edustava dekkarituotanto myy raivokkaasti kuten myös Harry Potter. Brasilialainen Paulo Coelhokaan ei ole aivan tuntematon nimi. Näen näissä kaikissa ajatuksena sen, että varsin monet ihmiset kaipaavat elämäänsä mystiikkaa ja selittämättömiä asioita. Kansankirkkojen ja kristillisen mystiikan alamäki sai vain ihmiset etsimään tätä mystiikkaa muualta. Dan Brown on tehnyt tunnetummaksi joitain kristillisiä symboleja ja käsitteitä kuin mitä yksikään pyhäkoulu on koskaan onnistunut tekemään. Harry Potterin reaalimaailmaa liippaava fantasiamaailma on luonut miljardille ihmiselle jotakin unelmia.
Tässä kaikessa näyttää olevan perusajatuksena se, että huolimatta vankasta aivopesutyöstä ihmiset eivät harhaoppisesti olekaan valmiita laittamaan elämäänsä täysin pikkuinsinöörien käsiin vaan insinööritieteiden vastapainoksi tarvitaan jotakin muutakin. Jotain selittämätöntä, jotain yliluonnollista.
Tämä oli vaatimaton johdanto, mutta sallikaa minun vielä lisätä sananen.
Muutaman vuosikymmenen uuden ihmisen kasvatusprosessi näytti onnistuneen ainakin miten kuten. Tosiasiassa ihmisistä ei onnistuttu muokkaamaan ajatuksiltaan paljonkaan entisiä parempia, mutta yhteisön paine ja auktoriteettien vahva asema saivat valtaosan ihmisistä pitämään mölyt mahassaan. Vaikka he eivät kannattaneetkaan uutta yhteiskuntajärjestystä, he teeskentelivät sitä kannattavansa, sillä vääräoppisuus ei johtanut mihinkään ja saattoi aiheuttaa ongelmia elämässä ja ihmissuhteissa myöhemmin.
Näin syntyi mielikuva siitä, että uusi maailma on valmis, mutta tosiasiassa kyse oli Potemkinin kulisseista.
Vallankahvalle ja establishmentille näytettiin sitä, mitä he haluavat nähdä, ja kun tiedotusvälineet olivat heidän komennossaan, he itse asiassa näyttivät itselleen omia fantasioitaan. Itsepetos pääsi valloilleen, sillä kuvittelisin jokaisen kuitenkin jollain tajunnan tasolla ymmärtäneen tuttujensa ja puolituttujensa juputuksesta muutaman kaljan jälkeen, etteivät uudet arvot aivan niin täysin hyväksyttyjä olleetkaan. Syntyi kuitenkin maan ja oikeastaan koko Euroopan laajuinen kupla, jossa saattoi elää elämänsä mukavasti ja teeskennellä, että paha on poistunut maailmasta ja että ihmiset ovat valmiita aivan mihin hyvänsä, mitä vain vallankahva keksii heille syöttää.
SItten vain tapahtui jotakin odottamatonta. Internet tuli jokaiseen kotiin ja tiedonvälitys ja ajatuksenvaihto vieraiden ihmisten kesken ei ollutkaan enää lehdistön yksinoikeus.
Yhtäkkiä hammastahna pääsi pois tuubista siellä täällä kun nykymenoa epäilevät ihmiset huomasivat, etteivät he olekaan yksin. Valhe alkoi paljastua. Poliittiset kentät ovat menneet uusiksi useammassakin maassa, viimeiseksi Suomessa, sillä kymmenen vuoden työn jälkeen on nyt viimein aivan salonkikelpoista ja trendikästäkin sylkäistä pontevasti uuden uljaan ihmisen ajatusta ja mallia kohtaan. Jos ihminen ei ole yltiösuvaitseva vaan enemmänkin perinteitä arvostava, se ei enää olekaan taantumusta vaan asia, joka tuntuu kelpaavan suomalaisten enemmistölle aivan hyvin. Vallankahvan syöttämä ajatus turvapaikanhakijoiden siunauksellisuudesta ja välttämättömyydestä ei olekaan aivan kaikkien kannattama asia. Siinä ei olekaan mitään pahaa, että haluaa itselleen ja lapsilleen paremman elämän sen sijaan, että syöttää muita tai rakentaa jotakin monikulttuurista lähiöunelmaa. Rikastuminen työllä ei ole enää halveksittava ajatus vaan miellyttävä utopia.
Nyt ollaan sitten tässä. Perinteinen kulissientakainen establishmentti lähellä tiedo(s)tusvälineitä, kulttuuripiirejä ja politiikan perinteistä ydintä ihmettelee, mikä ihme ihmisissä on vialla kun he eivät ymmärrä omaa parastaan. Perussuomalaisten kannatus raketoi ja muut keskittyvät selittämään, että nämä kannattajat ovat tyhmiä tai vääräoppisia ihmisiä ja lisäksi heillä on vääriä arvoja ja mielipiteitä.
Ihmiset eivät näytä myöskään täysin ymmärtäneen muutoksen sisältöä ja ajatusta. En tiedä, onko uutisen rasistiselta haiskahtava rikos nykyisen, vähemmän keskusjohdetun ajattelumaailman tulos vai onko se vain yksittäistapaus, mutta en pidä
mahdottomana, että jotkut kuvittelevat ajattelun vapautumisen tarkoittavan myös tekojen vapautumista, mitä siitä ei missään tapauksessa seuraa eikä saa seurata.
Toisen uutisen tappouhkaus on samaa asiaa. Politiikan kentälle on tullut uusi tekijä, joka on tähän saakka vaiennettu. Siitä ei pääse eroon väkivallalla vaan äänestämällä, politikoimalla ja perustelemalla ja jos ei pääse, se kertoo vain siitä, että Suomessa on kannatusta tällaisellekin aatteelle. Väkivaltaan turvautuminen kertoo kuitenkin poliittisen kulttuurin nuoruudesta kun ei olla valmiita antamaan poliittiselle opponentille täyttä ihmisarvoa.
Löydän tästä kaikesta jotain yhteistä myös arabimaiden nykyisen liikehdinnän kanssa.
Kummassakin tapauksessa suurin muutos yhteiskunnassa on ollut se, että on lupa ja myös mahdollisuus olla eri mieltä, yksin tai kollektiivisesti. Arabimaissa vastustetaan lähinnä despootteja ja heidän ajamansa totuuden mallia. Euroopassa vastustetaan pakkosyötettyä uuden, paremman ihmisen mallia. Näitä molempia yhdistää ihmisen kaipuu ajatella tai ainakin kuvitella ajattelevansa itse sen sijaan, että heille kerrotaan vain ylhäältä isällisesti Totuuksia, joita ei kuulu kyseenalaistaa. Näiden liikkeiden aikaansaamaa lopputulosta en kykene ennustamaan, mutta kykenen ennustamaan sen, että aika entinen ei koskaan enää palaa ja että kummassakin paikassa establishmentti taistelee raivokkaasti muutosta vastaan. Jossain asein, jossain propagandan keinoin.
Establishmentti vain tulee taistelun häviämään.
Toisessa paheksutaan voimaperäisesti rasismia. Toisessa joku kansanedustaja saa tappouhkauksen.
Nämä ovat oikeastaan saman kolikon kaksi puolta, mutta tuo kolikko on ollut tähän saakka varsin hyvin piilossa. Piilottamista on auttanut holhoava konsensusmeno, tiukasti konsensuksen käsissä oleva media, luja auktoriteettiusko ja kaikenlaisten uusien ongelmien vähäisyys.
Sen jälkeen kun sodan jälkeinen jälleenrakennus oli suoritettu ja talous kasvoi kohisten, valtaan nousivat suuret ikäluokat, joiden arvomaailma oli kovasti vanhempiensa arvomaailmasta poikkeava. Tähän aikaan yhdistyi tiedonvälityksen kasvaminen ja keskittyminen, muuttoliike maalta kaupunkeihin ja maasta toiseen paremman elintason perässä, vasemmistolaiset ideaalit, lentomatkustamisen tuleminen kadunmiehen ulottuville, sodanvastaisuus, hyvinvointivaltion muuttuminen itsestäänselvyydeksi ja monet muut seikat.
Ilman mitään salaliittoteorioita näyttäisi siltä, että useissa maissa ja niissä eri tavoin syntyi kodifioimaton ajatus uuden, paremman maailman luomisesta kasvattamalla uusia, parempia ihmisiä, jotka olisivat paljon parempia kuin vanhempansa ja joiden arvoina olisi kansainvälinen solidaarisuus, liberaali arvomaailma, uskonnonvastaisuus, sosiaalidemokratia, tasa-arvo, vähemmistöjen suvaitseminen, teknokraattinen maailmankuva ja usko yhteisöjen voimaan.
On helppoa ymmärtää, miksi juuri tällaisia asioita katsottiin maailmassa tarvittavan.
Talous kasvoi kohisten ja kaikkien elintaso parani länsimaissa hurjasti ja kuilu kehittyneen ja kehittymättömän maailman välillä repesi. Oikeastaan se oli revennyt jo ajat sitten, mutta televisio toi kehitysmaiden ongelmat kaikkien olohuoneisiin. Kun kansallisvaltiokäsite ei tässä sodanjälkeisessä maailmassa ollut muutenkaan erityisen kovassa huudossa, ymmärrettiin ongelmien johtuvan siirtomaa-ajasta, mikä tarina elää pääsyynä tänäkin päivänä, ja ladattiin arvokuormaan eräänlainen käännetty valkoisen miehen taakka.
Uskovaiset olivat pyrkineet rajoittamaan nuorison hilluntaa, vapaata seksiä, sitä, tätä ja tuota hauskaa. Lisäksi uskonnot yhdistettiin lähinnä sotiin, joita käytiin ainakin Lähi-Idässä ja Irlannissa. Uskonnon nähtiin edustavan vanhaa ajattelua ja syypäätä kaikkiin historian sotiin ja uskovaisen konservatiivinen arvomaailma ärsytti yleisesti.
Suurten ikäluokkien vanhemmat elivät vielä pula-aikaa ja aikaa ilman päiväkoteja, sosiaalipalveluita ja ilmaista koulutusta. Näiden nähtiin edustavan hyvää kuten myös yleisen solidaarisuuden. Tuon ajan nuori intellektuelli on saattanut tuntea syvää häpeää kun kadulle on ilmestynyt ihan oikea
Tämän hetken “ongelma” astuu kuvaan siinä, että kuviteltiin tällaisen isäkapinan, josta on esimerkkejä koko kirjoitetun historian ajalta, olevan nyt lopullisesti ohitse kunhan vain lapset kasvatetaan ja aivopestään oikein. Tätä ei tehty pahalla vaan lapsia syvästi rakastaen ja heille kaikkea parasta näin toivoen. Syntyi varsin auktoriteettikeskeisiä yhteiskuntia, joissa vallitsi yksi ainoa oikea totuus asiasta kuin asiasta. Viisaat ja koulutetut ihmiset kertoivat rahvaalle, millä kaikin tavoin rahvas on väärässä ja ajatuksiltaan vinksallaan. Oli hyviä ihmisiä, jotka olivat sisäistäneet heille syötetyt arvot ja sitten oli huonoja ihmisiä, joita vaivasi itsekkyys, itsekeskeisyys, piittaamattomuus, suvaitsemattomuus, taantumuksellisuus, ahneus, oman edun tavoittelu, kansallismielisyys tai joku muu lukuisista taudinkuvista.
Muistan itsekin nauttineeni peruskouluikäisenä tällaisen huonon ihmisen leimasta opettajakunnan tasolta mielipiteideni takia. En tietysti tunnistanut asiaa silloin, mutta kysehän oli tyylipuhtaasta mielipiteenmuokkauksesta, jossa mielipiteitä perusteluineen ja yleistä omaa aivotoimintaa ei ainakaan kaikissa asioissa suosittu. Tärkeämpää oli se, että mielipiteet ja ajatukset olivat oikeita eivätkä omia.
Sen jälkeen maailma alkoi muuttua, kuten se tietysti aina muuttuu. Kuviteltiin, että uusi ihminen on valmis ja valmis ottamaan kaiken, mitä auktoriteetti heille antaa.
Viime vuoden puheenaiheista esimerkiksi turvapaikanhakijoiden tulva Afrikasta nähdään edelleenkin vallankahvassa “väistämättömänä”, joten ihmiset ovat vain tyhmiä, jos eivät sopeudu siihen. Jos eivät sopeudu, siedätyshoidatetaan ja sitten ihmetellään, kun esiintyykin rasismia, jota ei pitänyt enää uudessa uljaassa ihmisessä olla olemassakaan. Oireellista on se, että juuri tällä viikolla EU:ssa keskustellaan siitä, pitäisikö Schengen-sopimusta muuttaa, kun ranskalaiset eivät halua Italiaan vyöryneitä afrikkalaisia maaperälleen. Kukaan ei vakavissaan edes mieti, että afrikkalaiset turvapaikanhakijat, joita mikään maa ei Euroopassa oikeasti tunnu haluavan, lähetettäisiin takaisin Afrikkaan. Sen sijaan mietitään, miten Euroopan toimivia rakenteita voitaisiin hieman rikkoa, jotta tämä luonnollinen ihmistulva saataisiin pidettyä italialaisten vaivoina.
Yleinen solidaarisuus ja hyvinvointivaltioiden kannattaminen ei myöskään näytä minun ikäisissäni ja nuoremmissa olevan niin kovin huudossa. Sitä tunnutaan kannattavan lähinnä, jos ollaan suuresti saamapuolella eikä aina silloinkaan. Yksilö- ja perhekeskeisyys
Uuden, uljaan ihmisen maailmankuvasta sukupuolten välinen tasa-arvo ja vähemmistöjen oikeudet näyttävät lyöneen itsensä parhaiten lävitse. Näilläkin on kuitenkin vastavoimia ja tänään ei ole enää alkuunkaan sopimatonta olla sukupuolirooleissa“perinteinen” (=miehet ovat pomoja) ja vastustaa homojen oikeutta siihen, tähän ja tuohon.
Uskonnotkaan eivät enää elä täysin hiljaiseloaan. Uskonnonvastaisuuden nimiin vannova intelligentsia on valmis puolustamaan melkein mitä hyvänsä, jos se tehdään islamin nimissä. Toisaalta änkyräkristillisyyskin näyttää olevan nousussa siellä täällä, joskaan ei niinkään Suomessa mitä nyt Päivi Räsänen vähän yrittää.
Hieman tätä asiaa sivuten on nähty pari kulttuurielämän ilmiötä. Dan Brownin alempaa keskitasoa edustava dekkarituotanto myy raivokkaasti kuten myös Harry Potter. Brasilialainen Paulo Coelhokaan ei ole aivan tuntematon nimi. Näen näissä kaikissa ajatuksena sen, että varsin monet ihmiset kaipaavat elämäänsä mystiikkaa ja selittämättömiä asioita. Kansankirkkojen ja kristillisen mystiikan alamäki sai vain ihmiset etsimään tätä mystiikkaa muualta. Dan Brown on tehnyt tunnetummaksi joitain kristillisiä symboleja ja käsitteitä kuin mitä yksikään pyhäkoulu on koskaan onnistunut tekemään. Harry Potterin reaalimaailmaa liippaava fantasiamaailma on luonut miljardille ihmiselle jotakin unelmia.
Tässä kaikessa näyttää olevan perusajatuksena se, että huolimatta vankasta aivopesutyöstä ihmiset eivät harhaoppisesti olekaan valmiita laittamaan elämäänsä täysin pikkuinsinöörien käsiin vaan insinööritieteiden vastapainoksi tarvitaan jotakin muutakin. Jotain selittämätöntä, jotain yliluonnollista.
Tämä oli vaatimaton johdanto, mutta sallikaa minun vielä lisätä sananen.
Muutaman vuosikymmenen uuden ihmisen kasvatusprosessi näytti onnistuneen ainakin miten kuten. Tosiasiassa ihmisistä ei onnistuttu muokkaamaan ajatuksiltaan paljonkaan entisiä parempia, mutta yhteisön paine ja auktoriteettien vahva asema saivat valtaosan ihmisistä pitämään mölyt mahassaan. Vaikka he eivät kannattaneetkaan uutta yhteiskuntajärjestystä, he teeskentelivät sitä kannattavansa, sillä vääräoppisuus ei johtanut mihinkään ja saattoi aiheuttaa ongelmia elämässä ja ihmissuhteissa myöhemmin.
Näin syntyi mielikuva siitä, että uusi maailma on valmis, mutta tosiasiassa kyse oli Potemkinin kulisseista.
SItten vain tapahtui jotakin odottamatonta. Internet tuli jokaiseen kotiin ja tiedonvälitys ja ajatuksenvaihto vieraiden ihmisten kesken ei ollutkaan enää lehdistön yksinoikeus.
Yhtäkkiä hammastahna pääsi pois tuubista siellä täällä kun nykymenoa epäilevät ihmiset huomasivat, etteivät he olekaan yksin. Valhe alkoi paljastua. Poliittiset kentät ovat menneet uusiksi useammassakin maassa, viimeiseksi Suomessa, sillä kymmenen vuoden työn jälkeen on nyt viimein aivan salonkikelpoista ja trendikästäkin sylkäistä pontevasti uuden uljaan ihmisen ajatusta ja mallia kohtaan. Jos ihminen ei ole yltiösuvaitseva vaan enemmänkin perinteitä arvostava, se ei enää olekaan taantumusta vaan asia, joka tuntuu kelpaavan suomalaisten enemmistölle aivan hyvin. Vallankahvan syöttämä ajatus turvapaikanhakijoiden siunauksellisuudesta ja välttämättömyydestä ei olekaan aivan kaikkien kannattama asia. Siinä ei olekaan mitään pahaa, että haluaa itselleen ja lapsilleen paremman elämän sen sijaan, että syöttää muita tai rakentaa jotakin monikulttuurista lähiöunelmaa. Rikastuminen työllä ei ole enää halveksittava ajatus vaan miellyttävä utopia.
Nyt ollaan sitten tässä. Perinteinen kulissientakainen establishmentti lähellä tiedo(s)tusvälineitä, kulttuuripiirejä ja politiikan perinteistä ydintä ihmettelee, mikä ihme ihmisissä on vialla kun he eivät ymmärrä omaa parastaan. Perussuomalaisten kannatus raketoi ja muut keskittyvät selittämään, että nämä kannattajat ovat tyhmiä tai vääräoppisia ihmisiä ja lisäksi heillä on vääriä arvoja ja mielipiteitä.
Ihmiset eivät näytä myöskään täysin ymmärtäneen muutoksen sisältöä ja ajatusta. En tiedä, onko uutisen rasistiselta haiskahtava rikos nykyisen, vähemmän keskusjohdetun ajattelumaailman tulos vai onko se vain yksittäistapaus, mutta en pidä
Toisen uutisen tappouhkaus on samaa asiaa. Politiikan kentälle on tullut uusi tekijä, joka on tähän saakka vaiennettu. Siitä ei pääse eroon väkivallalla vaan äänestämällä, politikoimalla ja perustelemalla ja jos ei pääse, se kertoo vain siitä, että Suomessa on kannatusta tällaisellekin aatteelle. Väkivaltaan turvautuminen kertoo kuitenkin poliittisen kulttuurin nuoruudesta kun ei olla valmiita antamaan poliittiselle opponentille täyttä ihmisarvoa.
Löydän tästä kaikesta jotain yhteistä myös arabimaiden nykyisen liikehdinnän kanssa.
Kummassakin tapauksessa suurin muutos yhteiskunnassa on ollut se, että on lupa ja myös mahdollisuus olla eri mieltä, yksin tai kollektiivisesti. Arabimaissa vastustetaan lähinnä despootteja ja heidän ajamansa totuuden mallia. Euroopassa vastustetaan pakkosyötettyä uuden, paremman ihmisen mallia. Näitä molempia yhdistää ihmisen kaipuu ajatella tai ainakin kuvitella ajattelevansa itse sen sijaan, että heille kerrotaan vain ylhäältä isällisesti Totuuksia, joita ei kuulu kyseenalaistaa. Näiden liikkeiden aikaansaamaa lopputulosta en kykene ennustamaan, mutta kykenen ennustamaan sen, että aika entinen ei koskaan enää palaa ja että kummassakin paikassa establishmentti taistelee raivokkaasti muutosta vastaan. Jossain asein, jossain propagandan keinoin.
Establishmentti vain tulee taistelun häviämään.
Suomen tauti
26/04/11 10:13
Pääsiäislomailun jälkeen taas sorvin ääressä.
Viime viikolta osui silmiin jossain talouslehdessä ollut uutinen Suomen halutuimmista työpaikoista. Uutista käsiteltiin ainoastaan siltä pohjalta, että perinteinen kärkipaikkaa pitänyt Nokia on romahtanut sijalle 11 tai jotain. Tässä löytämäni uutinen jostain nörälehdestä.
Tämä ei kuitenkaan ollut tuon tutkimuksen tai uutisen oleellinen anti. Oleellinen anti on se, että Suomen tavoitelluin työnantaja on tällä hetkellä valtio.
Valtio?
Tämän pitäisi pistää miettimään aika monessa paikassa.
Mietittävää on ennen kaikkea yritysmaailmassa ja kaikennäköisissä tulevaisuustyöryhmissä.
Suomesta rakennetaan visioissa jonkunnäköistä huippuinnovaatioyhteiskuntaa, jossa korkean teknologian ja uusien asioiden kimpussa puuhastelu aiheuttaa sen, että rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista korvaamaan savupiipputeollisuuden katoamisen aiheuttaman loven, paikkaamaan eläkejärjestelmän vajeen ja tasapainottamaan julkisen talouden. Hyvällä syyllä voidaan todeta hankkeen kusevan jos suomalaisen unelmatyöpaikka on paperinpyöritystä valtiolla.
Tätä voisi miettiä monelta kantilta. Ensimmäinen ja ilmeinen havainto on se, että valtion ei kannata suuremmin korviaan lotkauttaa kun duunarit vaativat ensi kerran lisää liksaa ja jotain jälkeenjääneisyyksien korjaamisia. Väite siitä, että valtio ei mukamas saisi palkattua työntekijöitä nykyisilläkin ehdoilla, näyttää olevan puppua.
Yrityksissä on sen sijaan suurempi itsetutkiskelun paikka kuten myös niissä valtion työpaikoissa, joissa mietitään Suomen yritysstrategiaa tai jotain sentapaista, miksi sitä sitten kutsutaankin. Jos yksikään suomalainen yritys ei enää kykene tarjoamaan työntekijöille mitään sellaista, mistä nämä ovat kiinnostuneita ja suosituimmaksi työpaikaksi ponnahtaa vähiten huono valtio, on totisesti syytä miettiä, millä ilveellä nämä yritykset oikein aikovat nousta maailman huipulle aloillaan.
Suomalainen työelämä tuntuu kykenevän tarjoamaan lähinnä YT:tä, nollalinjaa ja simputtamista. Aivan kuten 90-luvun alun lamankin aikaan, firmat valuivat säästötoimia suorittavien pavunlaskijoiden komentoon ja vaikka lama on jo loppunut ja talouskasvu käynnistynyt, samat penninvenyttäjät ovat niiden johdossa edelleen. Firmat tuntuvat jälleen kerran juuttuneen krooniseen kulukuuriin ja sellaisetkaan firmat, joilla ei ole mitään ongelmaa myynnin ja tuloksen kanssa, käyttävät tilaisuutta hyväkseen niistääkseen henkilöstöltä etuja, jotka eivät palaa koskaan. Tähän ei olisi näissä yrityksissä mitään tarvetta, mutta koska muutama tunnetuin nimi säästää ja leikkaa, muut ovat saaneet tästä tartunnan.
Vaikea kuvitella, miten yksikään näistä yrityksistä voisi kyetä tekemään maailmanluokan keksintöjä ja markkinoimaan niitä, jos työntekijät haluavat näistä firmoista pois valtiolle konttorirotiksi vain sen takia, että haluavat eroon jatkuvasti käynnissä olevasta YT:stä. Valtion asemaa ei horjuta edes se, että se on pätkätyön suurteettäjä.
Suomen visiota ja suuntaa miettivien pitäisi jotenkin ottaa tämä tulos huomioon. Joko pitäisi miettiä, millä nykyiset firmat saataisiin käännettyä sellaiseen asentoon, että työn tekeminen niissä on taas hauskaa. Tai sitten pitää miettiä, mitä tehdään, kun nämä firmat menevät konkurssiin. Silloin tarvitaan uusia firmoja, joissa ideana on tehdä kaupaksi käyviä tuotteita asiakkaille eikä palkata konsultteja tekemään säästö- ja leikkauslistoja.
Kumpi tapa vain valitaan, se vaatii jotain uutta. Firmojen
potkiminen perseelle on vaikeaa, sillä se pitää tehdä yleisen mielipiteen kautta. Mitään suoranaisia keinoja tehdä työnteosta mukavaa ei tuntuisi olevan. Uusien firmojen suosiminen taas vaatii asennemuutoksen lisäksi myös rahaa, mutta jos Suomessa on nyt vain auringonlaskun yrityksiä, tämä raha kannattaa maksaa tulevaisuuden ongelmien välttämiseksi.
Firmoissa vallitsee vähäistä suurempi ja todennäköisesti konsulttien syöttämä harhaoppi siitä, että jatkuvasti käynnissä oleva kulukuuri on tuloksenteon kannalta luonnollista ja järkevää ja että firman työntekijät kyllä ymmärtävät säästämisen merkityksen kunhan se perustellaan heille ruokasalissa konsulttien piirtämillä voimapiste-esityksillä ja lisäksi kerrotaan, että firman tärkein voimavara ovat sen työntekijät, hyvä me.
Ne ihmiset, jotka ovat valmiita ottamaan henkilökohtaisia riskejä, ryhtyvät jo nyt yrittäjiksi. Loput haluavat ennen kaikkea turvallisuutta, jatkuvuutta ja siedettävän työympäristön. Tämä viedään ihmisiltä pois juututtamalla firma jatkuvaan yt-menettelyyn. Tätä perustellaan sillä, ettei jokainen yt johda irtisanomisiin, mutta neuvottelujen pitää olla käynnissä koko ajan, että firma on ketterämpi, kaikilla on kivempaa ja työntekijät saavat vaikuttaa. Jos tarkoitus ei ole vähentää väkeä jatkuvasti, on aivan mahdollista ottaa henkilöstön näkökulma huomioon ilman pahalta kalskahtavaa yt-menettelyäkin ja silloin kun sitä lain mukaan välttämättä tarvitaan, se voidaan hoitaa rutiinilla keskinäisen luottamuksen vallitessa, ilman puhettakaan irtisanomisista.
Kulukuuri on myös innovaation vihollinen. Kulukuurissa on yt-menettelyn ohella oleellista karsia firman muita menoja. Tämä tehdään lisäämällä töpinäosaston valtaa. Kun hyvän idean jalostaminen vaatii lausuntoja kaikennäköisiltä hallintoyksiköiltä ja lopulta homma kaatuu siihen kun tietohallinto-osasto ei suostu hankkimaan tarvittavia työvälineitä standardointiin vedoten, firma säästää tietysti rahaa kun ei tarvitse investoida mihinkään, mutta
samalla jää jokunen keksintö tekemättä.
Vallan antamisessa sisäpalveluyksiköille on sekin kiusallinen ongelma, ettei kukaan varsinaisesti vastaa firman surkeasta tilasta. Ylin johto vetoaa siihen, että uusille ideoille on selvä ja ymmärrettävä prosessi. Se, että tuosta prosessista ei mene mitään läpi, on vain osoitus siitä, että prosessi toimii hyvin. Kun ylin johto ei aktiivisesti tee päätöksiä vaan valtaa käyttää byrokratia tarkkojen ohjeiden mukaan, on vaikeaa löytää tahoa, joka voi ja haluaa tehdä tähän muutoksen tai jolle voi perustella, että nyt pitää tehdä poikkeus. Näin ollaan näennäisesti innovatiivisia ja uudelle avoimia, mutta tylsämielisimpien byrokratian kiusanhenkien annetaan vapaasti lannistaa ihmiset ilman minkäännäköistä pakkoa käyttää tervettä järkeä.
Hyviä keksintöjä ja ideoita tuppaa syntymään firmoissa, joissa väki viihtyy.
Tämän tutkimuksen pitäisi kertoa meille, että suomalaisessa työelämässä on vähäistä suurempi viihtyvyysongelma. Pitäisiköhän sille tehdä jotakin?
Veikkaan, että ainakin Elinkeinoelämän keskusliitto sivuuttaa tämän tutkimuksen olankohautuksella, mutta keskittyy sen sijaan lausunnoissaan tänään julkaistuun, josta selviää, että Portugalissa tehdään paljon enemmän työtunteja kuin Suomessa. On jälleen tullut aika uudistaa vaatimus lomien lyhentämisestä ja työajan pidentämisestä, ja varmaan muutamasta arkipyhästäkin voisi taas yrittää hankkiutua eroon.
Suomi nousuun!
Viime viikolta osui silmiin jossain talouslehdessä ollut uutinen Suomen halutuimmista työpaikoista. Uutista käsiteltiin ainoastaan siltä pohjalta, että perinteinen kärkipaikkaa pitänyt Nokia on romahtanut sijalle 11 tai jotain. Tässä löytämäni uutinen jostain nörälehdestä.
Tämä ei kuitenkaan ollut tuon tutkimuksen tai uutisen oleellinen anti. Oleellinen anti on se, että Suomen tavoitelluin työnantaja on tällä hetkellä valtio.
Valtio?
Tämän pitäisi pistää miettimään aika monessa paikassa.
Suomesta rakennetaan visioissa jonkunnäköistä huippuinnovaatioyhteiskuntaa, jossa korkean teknologian ja uusien asioiden kimpussa puuhastelu aiheuttaa sen, että rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista korvaamaan savupiipputeollisuuden katoamisen aiheuttaman loven, paikkaamaan eläkejärjestelmän vajeen ja tasapainottamaan julkisen talouden. Hyvällä syyllä voidaan todeta hankkeen kusevan jos suomalaisen unelmatyöpaikka on paperinpyöritystä valtiolla.
Tätä voisi miettiä monelta kantilta. Ensimmäinen ja ilmeinen havainto on se, että valtion ei kannata suuremmin korviaan lotkauttaa kun duunarit vaativat ensi kerran lisää liksaa ja jotain jälkeenjääneisyyksien korjaamisia. Väite siitä, että valtio ei mukamas saisi palkattua työntekijöitä nykyisilläkin ehdoilla, näyttää olevan puppua.
Yrityksissä on sen sijaan suurempi itsetutkiskelun paikka kuten myös niissä valtion työpaikoissa, joissa mietitään Suomen yritysstrategiaa tai jotain sentapaista, miksi sitä sitten kutsutaankin. Jos yksikään suomalainen yritys ei enää kykene tarjoamaan työntekijöille mitään sellaista, mistä nämä ovat kiinnostuneita ja suosituimmaksi työpaikaksi ponnahtaa vähiten huono valtio, on totisesti syytä miettiä, millä ilveellä nämä yritykset oikein aikovat nousta maailman huipulle aloillaan.
Suomalainen työelämä tuntuu kykenevän tarjoamaan lähinnä YT:tä, nollalinjaa ja simputtamista. Aivan kuten 90-luvun alun lamankin aikaan, firmat valuivat säästötoimia suorittavien pavunlaskijoiden komentoon ja vaikka lama on jo loppunut ja talouskasvu käynnistynyt, samat penninvenyttäjät ovat niiden johdossa edelleen. Firmat tuntuvat jälleen kerran juuttuneen krooniseen kulukuuriin ja sellaisetkaan firmat, joilla ei ole mitään ongelmaa myynnin ja tuloksen kanssa, käyttävät tilaisuutta hyväkseen niistääkseen henkilöstöltä etuja, jotka eivät palaa koskaan. Tähän ei olisi näissä yrityksissä mitään tarvetta, mutta koska muutama tunnetuin nimi säästää ja leikkaa, muut ovat saaneet tästä tartunnan.
Vaikea kuvitella, miten yksikään näistä yrityksistä voisi kyetä tekemään maailmanluokan keksintöjä ja markkinoimaan niitä, jos työntekijät haluavat näistä firmoista pois valtiolle konttorirotiksi vain sen takia, että haluavat eroon jatkuvasti käynnissä olevasta YT:stä. Valtion asemaa ei horjuta edes se, että se on pätkätyön suurteettäjä.
Suomen visiota ja suuntaa miettivien pitäisi jotenkin ottaa tämä tulos huomioon. Joko pitäisi miettiä, millä nykyiset firmat saataisiin käännettyä sellaiseen asentoon, että työn tekeminen niissä on taas hauskaa. Tai sitten pitää miettiä, mitä tehdään, kun nämä firmat menevät konkurssiin. Silloin tarvitaan uusia firmoja, joissa ideana on tehdä kaupaksi käyviä tuotteita asiakkaille eikä palkata konsultteja tekemään säästö- ja leikkauslistoja.
Kumpi tapa vain valitaan, se vaatii jotain uutta. Firmojen
Firmoissa vallitsee vähäistä suurempi ja todennäköisesti konsulttien syöttämä harhaoppi siitä, että jatkuvasti käynnissä oleva kulukuuri on tuloksenteon kannalta luonnollista ja järkevää ja että firman työntekijät kyllä ymmärtävät säästämisen merkityksen kunhan se perustellaan heille ruokasalissa konsulttien piirtämillä voimapiste-esityksillä ja lisäksi kerrotaan, että firman tärkein voimavara ovat sen työntekijät, hyvä me.
Ne ihmiset, jotka ovat valmiita ottamaan henkilökohtaisia riskejä, ryhtyvät jo nyt yrittäjiksi. Loput haluavat ennen kaikkea turvallisuutta, jatkuvuutta ja siedettävän työympäristön. Tämä viedään ihmisiltä pois juututtamalla firma jatkuvaan yt-menettelyyn. Tätä perustellaan sillä, ettei jokainen yt johda irtisanomisiin, mutta neuvottelujen pitää olla käynnissä koko ajan, että firma on ketterämpi, kaikilla on kivempaa ja työntekijät saavat vaikuttaa. Jos tarkoitus ei ole vähentää väkeä jatkuvasti, on aivan mahdollista ottaa henkilöstön näkökulma huomioon ilman pahalta kalskahtavaa yt-menettelyäkin ja silloin kun sitä lain mukaan välttämättä tarvitaan, se voidaan hoitaa rutiinilla keskinäisen luottamuksen vallitessa, ilman puhettakaan irtisanomisista.
Kulukuuri on myös innovaation vihollinen. Kulukuurissa on yt-menettelyn ohella oleellista karsia firman muita menoja. Tämä tehdään lisäämällä töpinäosaston valtaa. Kun hyvän idean jalostaminen vaatii lausuntoja kaikennäköisiltä hallintoyksiköiltä ja lopulta homma kaatuu siihen kun tietohallinto-osasto ei suostu hankkimaan tarvittavia työvälineitä standardointiin vedoten, firma säästää tietysti rahaa kun ei tarvitse investoida mihinkään, mutta
Vallan antamisessa sisäpalveluyksiköille on sekin kiusallinen ongelma, ettei kukaan varsinaisesti vastaa firman surkeasta tilasta. Ylin johto vetoaa siihen, että uusille ideoille on selvä ja ymmärrettävä prosessi. Se, että tuosta prosessista ei mene mitään läpi, on vain osoitus siitä, että prosessi toimii hyvin. Kun ylin johto ei aktiivisesti tee päätöksiä vaan valtaa käyttää byrokratia tarkkojen ohjeiden mukaan, on vaikeaa löytää tahoa, joka voi ja haluaa tehdä tähän muutoksen tai jolle voi perustella, että nyt pitää tehdä poikkeus. Näin ollaan näennäisesti innovatiivisia ja uudelle avoimia, mutta tylsämielisimpien byrokratian kiusanhenkien annetaan vapaasti lannistaa ihmiset ilman minkäännäköistä pakkoa käyttää tervettä järkeä.
Hyviä keksintöjä ja ideoita tuppaa syntymään firmoissa, joissa väki viihtyy.
Tämän tutkimuksen pitäisi kertoa meille, että suomalaisessa työelämässä on vähäistä suurempi viihtyvyysongelma. Pitäisiköhän sille tehdä jotakin?
Veikkaan, että ainakin Elinkeinoelämän keskusliitto sivuuttaa tämän tutkimuksen olankohautuksella, mutta keskittyy sen sijaan lausunnoissaan tänään julkaistuun, josta selviää, että Portugalissa tehdään paljon enemmän työtunteja kuin Suomessa. On jälleen tullut aika uudistaa vaatimus lomien lyhentämisestä ja työajan pidentämisestä, ja varmaan muutamasta arkipyhästäkin voisi taas yrittää hankkiutua eroon.
Suomi nousuun!
Vistin vaalitulosanalyysi
17/04/11 21:29
Vaalitulos on melkein valmis ja mussutus siitä, että kansa on äänestänyt väärin, on valloillaan. Facebookiin näyttää syntyvän vartin välein uusia “vastustamme väärää äänestystulosta ja erityisesti persuja ja kaikkea muutakin” -tyyppisiä älyryhmiä, jotka keräävät jäsenikseen lähinnä punavihervitsauksen tartuttamaa sakkia.
Persuista on puhuttu ja tullaan puhumaan lähiaikoina niin paljon, etten itse viitsi uhrata heihin suurempaa palstatilaa. Huomion kiinnitämme lähinnä siihen, että erityisesti vihreistä suunnista kuullut “persujen kannatus ei realisoidu vaalipäivänä” -lauselmat näyttävät olleen täydellisen sisällöttömiä. Persujen kannatus vaaleissa vastasi melko hyvin gallup-kyselyitä eikä se, että Soinia sai äänestää vain uudellamaalla, näytä vaikuttaneen lopputulokseen mitenkään. Tämänkin persut arvioivat oikein ja kärkkäimmät opponentit väärin. Kun persut saivat 450000 lisä-ääntä ja muiden puolueiden tappiot ovat yhteenlaskettuna ja uusien yrittäjien äänillä vähennettynä vain 60000 luokkaa, voidaan todeta, että äänestysprosentin kasvu valui persuille ja perinteisten valtapuolueiden valta on perustunut vain siihen, että niiden vastustajat eivät ole äänestäneet laisinkaan.
Kokoomus näyttäisi saavan ensimmäistä kertaa ikinä suurimman puolueen paikan. Kokoomus nousi kolmen suuren joukkoon vasta muistaakseni 1979 syrjäyttäessään SKDL:n, mutta ulkopoliittisista syistä johtuen puolueen hallituskelpoisuutta sai odottaa pitkään. Nyt tuolla puolueella näyttää menevän sangen mukavasti. Kansanedustajakunnassa on uutta verta ja konkareita, mutta yleisesti nuorennusleikkaus on puolueessa tehty ja näyttää onnistuneen varsin hyvin.
Ääniharavien joukosta löytyy sangen nuorta väkeä eikä niin, että puolueen nuoremmat kansanedustajat menevät läpi veteraanien perässävedon seurauksena. Tästä seuraa se, että puolueen asemaa maltillisen oikeiston edustajan ei uhkaa vuosikymmenen sisään todennäköisesti mikään. Kannatusta tulee ja menee mutta puolue suunnilleen nykyisellä linjallaan säilynee varsin hyvin.
Puolue sai paikkamääräisesti suuren kuuden paikan tappion, minkä epäilemättä joku “emme pidä Kokoomuksesta” -tyyppinen vasemmistoälykkö huomaa nostaa esille, mutta tässä totuus ei ole aivan se, miltä se näyttää. Vuoden 2007 vaaleissa Kokoomus sai rutkasti vaalipiirien viimeisiä paikkoja ja vaikka Maalaisliiton kannatus oli prosenttiyksilön suurempaa, ero paikkaluvussa oli vain yksi lähinnä hyvän tuurin takia. Nyt nämä viimeiset paikat ovat jakautuneet tasaisemmin eivätkä valuneet valtaosin Kokoomukselle. Tällä kertaa voittaja näissä näyttää olleen SDP, joka on vain kaksi paikkaa Kokoomuksen perässä.
Maalaisliiton rökäletappio on sen sijaan mannaa sielulle. Puolueen putoaminen keskikastiin, kuudentoista paikan tappio ja Paavo Väyrysen tippuminen ovat osoitus joko siitä, että ihmiset ovat tulleet järkiinsä tai siitä, että jumala on olemassa. Kiviniemen ympärille rakennettu vaalikampanja ei näytä vedonneen maakunnissa eikä myöskään Helsingissä. Tässä kohtaa haluankin lausua lämpimän kiitoksen Suomen kaupunkilaisille naisille, jotka eivät Kepun toiveista huolimatta hurahtaneet mihinkään “nyt nainen pääministeriksi” -lööperiin.
Persutkin on aluepolitiikkapuolue mutta huomattavasti harmittomampi kuin Kepu, joka on täyttänyt virkamieskunnan omillaan ja jonka puoluekoneisto kasvattaa maaseudun aivopesussa uusia sukupolvia sielun ja moraalin mädättävän kepulismin opetuslapsiksi.
SDP sai varsin vakuuttavan torjuntavoiton, josta osa näyttää tulleen näiden viimeisten paikkojen voittamisesta, mutta ne ovat aivan yhtä hyviä paikkoja kuin kaikki muutkin. Todennäköistä on, että Urpilaisen populismi euroalueen tukemisen ympärillä oli oikea veto, sillä juuri SDP kiri runsaasti varsinaisen vaalipäivän äänissä. SDP:n tapauksessa huomio kiinnittyy sen sijaan siihen, keitä oikein valittiin. Helsingistä läpi meni neljä SDP:n nuorisosiiven edustajaa: Erkki Tuomioja, Eero Heinäluoma, Rakel Hiltunen ja Päivi Lipponen, joista vain Lipponen on edes jollain tavalla tulevaisuuden tai edes nykypäivän kasvoksi ajateltava.
Tämä antaa ajateltavaa, sillä SDP ei enää pärjää neljän vuoden kuluttua tällä kaartilla. Puolue on leimallisesti suurten ikäluokkien edunvalvontakerho ja edustajat näyttävät kannattajiltaan. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, saahan tuonkin joukon etuja ajaa, mutta politiikka kaipaa jatkuvuutta. Puheet puolueen ukkoutumisesta eivät näytä olevan aivan tuulesta temmattuja. Ensi vaaleissa on edessä uusien nimien esiinmarssi, mutta koska heitä ei ole nyt tärkeissä vaalipiireissä juuri kasvamassa ehkä Mikael Jungneria lukuunottamatta, seuraavat vaalit saattavat olla melkoista kivireen vetoa SDP:lle, jonka epäsuosittu puheenjohtaja saanee tästä vaalituloksesta kuitenkin jatkoajan. Kun puheenjohtaja on posetiivarin apina ja kentältä ei löydy valovoimaisia ja tuttuja ehdokkaita, tulos voi neljän vuoden päästä olla surkea. Toisaalta se voi antaa puolueelle viimein sen kipeästi kaipaaman tilaisuuden hieman uudistua modernin kaupunkilaisen edunvalvojaksi. Nähtäväksi jää mutta tällaisia ajatuksia tulos herättää.
Vasemmistoliittoa voi pitää vähemmälle huomiolle jääneenä positiivisena yllättäjänä. Paavo Arhinmäki on puhdasoppinen populisti ja hänen sanomansa näyttää menneen perille niihin kansankerroksiin, jotka tällaista pellefanttikerhoa haluavat äänestää. Kun puolueen perintöstalinistit ja korpikommunistit joko luopuivat tai tippuivat, puolue on nyt melko puhtaasti Arhinmäen ja kaupunkien nuoren änkyrävasemmiston komennossa. Tästä on hyvä ponnistaa populismin keinoin seuraavia
vaaleja kohti ja en pidä mahdottomana, että joku persujen kaltainen protesti purkautuisi tätä kautta tulevaisuudessa. Vasemmistoliitto on ollut jo gallupeissa varsin immuuni persuhullutukselle ja tämä näyttää pitäneen myös vaalituloksessa.
Vihreys näyttää kokeneen täydellisen ja nöyryyttävän murskatappion kun puolue menetti kolmanneksen paikoistaan. Prosentteina tämä on vaalien suurin tappio kun Kepun 16 paikan menetys tarkoittaa “vain” 31 prosentin paikkakatoa. Tämä siitä huolimatta, että Soininvaara kaivettiin naftaliinista yhdeksi Helsingin ääniharavista. Vihreiden sisäinen tutkiskelu tulee epäilemättä ylimielisyydessään päätymään siihen tulokseen, että kyse oli vain hallitusvastuun aiheuttamista ongelmista. Näin siitä huolimatta, että Japanin ydinvoimalaonnettomuuden toivottiin vaikuttavan puolueen kannatusta nostavasti.
Pidän kuitenkin mahdollisena, että puolue yksinkertaisesti ei ole suosittu. Perussuomalaisissa menestyi nimenomaan maahanmuuttokriitikkosiipi ja Vihreät otti kaikkein tukevimmin pesäeroa juuri heihin. Humanitaarinen maahanmuutto ei ole suosittua kuin kovin kapeissa kansankerroksissa ja sen puolustaminen viimeiseen mieheen voi Persujen äänisaaliin valossa hyvinkin olla verottava tekijä.
Vihreiden persuvastainen kampanjointi ja lausuntotehtailu on toisaalta jättänyt puolueen järkeviä ja kannattamisen arvoisia tavoitteita vaalikarjalta pimentoon kun ainoa läpi välittynyt sanoma on ylimielinen “vihreiden kannattajat ovat tutkitusti fiksuja naisia ja persujen kannattajat ovat tutkitusti tyhmiä miehiä” -tyyppinen älyanalyysi. Puolueesta on käynyt vaalikaudella jonkun verran vuotoa kun entisiksi vihreiksi tunnustautuneet ovat jättäneet puolueen linjaerimielisyyksien takia. Vaalikarja antoi murskatuomion mutta muuttaako se Vihreiden linjaa. Tuskinpa, sillä tuossa puolueessa näkemys on se, että on tyhmää olla kannattamatta Vihreitä.
Hallitusneuvottelut näyttävät johtavan Kok+SDP+Pers -akselille, mutta nähtäväksi jää. SDP:n siirtyminen voimakkaasti euroalueen tukemista vastustamaan saattaa tehdä tästä asetelmasta hankalan. Kok+SDP+RKP ei muodosta enemmistöhallitusta, eli jonkunnäköinen uusi koalitio on pakko keksiä. Kokoomus joutunee joustamaan aika paljosta, sillä Persut ja SDP ovat monissa asioissa sangen samoilla linjoilla. Mikään muu hallitusratkaisu ei toisaalta oikein tule kyseeseen, sillä ilman Kokoomusta hallitusta ei synny. Rökaletappion saaneet maalaiset ja vihreät päätyvät ilman muuta oppositioon ja Vasemmistoliitto tuskin haluaa hallitukseen, jota johtaa Kokoomus.
Persuista on puhuttu ja tullaan puhumaan lähiaikoina niin paljon, etten itse viitsi uhrata heihin suurempaa palstatilaa. Huomion kiinnitämme lähinnä siihen, että erityisesti vihreistä suunnista kuullut “persujen kannatus ei realisoidu vaalipäivänä” -lauselmat näyttävät olleen täydellisen sisällöttömiä. Persujen kannatus vaaleissa vastasi melko hyvin gallup-kyselyitä eikä se, että Soinia sai äänestää vain uudellamaalla, näytä vaikuttaneen lopputulokseen mitenkään. Tämänkin persut arvioivat oikein ja kärkkäimmät opponentit väärin. Kun persut saivat 450000 lisä-ääntä ja muiden puolueiden tappiot ovat yhteenlaskettuna ja uusien yrittäjien äänillä vähennettynä vain 60000 luokkaa, voidaan todeta, että äänestysprosentin kasvu valui persuille ja perinteisten valtapuolueiden valta on perustunut vain siihen, että niiden vastustajat eivät ole äänestäneet laisinkaan.
Kokoomus näyttäisi saavan ensimmäistä kertaa ikinä suurimman puolueen paikan. Kokoomus nousi kolmen suuren joukkoon vasta muistaakseni 1979 syrjäyttäessään SKDL:n, mutta ulkopoliittisista syistä johtuen puolueen hallituskelpoisuutta sai odottaa pitkään. Nyt tuolla puolueella näyttää menevän sangen mukavasti. Kansanedustajakunnassa on uutta verta ja konkareita, mutta yleisesti nuorennusleikkaus on puolueessa tehty ja näyttää onnistuneen varsin hyvin.
Puolue sai paikkamääräisesti suuren kuuden paikan tappion, minkä epäilemättä joku “emme pidä Kokoomuksesta” -tyyppinen vasemmistoälykkö huomaa nostaa esille, mutta tässä totuus ei ole aivan se, miltä se näyttää. Vuoden 2007 vaaleissa Kokoomus sai rutkasti vaalipiirien viimeisiä paikkoja ja vaikka Maalaisliiton kannatus oli prosenttiyksilön suurempaa, ero paikkaluvussa oli vain yksi lähinnä hyvän tuurin takia. Nyt nämä viimeiset paikat ovat jakautuneet tasaisemmin eivätkä valuneet valtaosin Kokoomukselle. Tällä kertaa voittaja näissä näyttää olleen SDP, joka on vain kaksi paikkaa Kokoomuksen perässä.
Maalaisliiton rökäletappio on sen sijaan mannaa sielulle. Puolueen putoaminen keskikastiin, kuudentoista paikan tappio ja Paavo Väyrysen tippuminen ovat osoitus joko siitä, että ihmiset ovat tulleet järkiinsä tai siitä, että jumala on olemassa. Kiviniemen ympärille rakennettu vaalikampanja ei näytä vedonneen maakunnissa eikä myöskään Helsingissä. Tässä kohtaa haluankin lausua lämpimän kiitoksen Suomen kaupunkilaisille naisille, jotka eivät Kepun toiveista huolimatta hurahtaneet mihinkään “nyt nainen pääministeriksi” -lööperiin.
Persutkin on aluepolitiikkapuolue mutta huomattavasti harmittomampi kuin Kepu, joka on täyttänyt virkamieskunnan omillaan ja jonka puoluekoneisto kasvattaa maaseudun aivopesussa uusia sukupolvia sielun ja moraalin mädättävän kepulismin opetuslapsiksi.
SDP sai varsin vakuuttavan torjuntavoiton, josta osa näyttää tulleen näiden viimeisten paikkojen voittamisesta, mutta ne ovat aivan yhtä hyviä paikkoja kuin kaikki muutkin. Todennäköistä on, että Urpilaisen populismi euroalueen tukemisen ympärillä oli oikea veto, sillä juuri SDP kiri runsaasti varsinaisen vaalipäivän äänissä. SDP:n tapauksessa huomio kiinnittyy sen sijaan siihen, keitä oikein valittiin. Helsingistä läpi meni neljä SDP:n nuorisosiiven edustajaa: Erkki Tuomioja, Eero Heinäluoma, Rakel Hiltunen ja Päivi Lipponen, joista vain Lipponen on edes jollain tavalla tulevaisuuden tai edes nykypäivän kasvoksi ajateltava.
Tämä antaa ajateltavaa, sillä SDP ei enää pärjää neljän vuoden kuluttua tällä kaartilla. Puolue on leimallisesti suurten ikäluokkien edunvalvontakerho ja edustajat näyttävät kannattajiltaan. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, saahan tuonkin joukon etuja ajaa, mutta politiikka kaipaa jatkuvuutta. Puheet puolueen ukkoutumisesta eivät näytä olevan aivan tuulesta temmattuja. Ensi vaaleissa on edessä uusien nimien esiinmarssi, mutta koska heitä ei ole nyt tärkeissä vaalipiireissä juuri kasvamassa ehkä Mikael Jungneria lukuunottamatta, seuraavat vaalit saattavat olla melkoista kivireen vetoa SDP:lle, jonka epäsuosittu puheenjohtaja saanee tästä vaalituloksesta kuitenkin jatkoajan. Kun puheenjohtaja on posetiivarin apina ja kentältä ei löydy valovoimaisia ja tuttuja ehdokkaita, tulos voi neljän vuoden päästä olla surkea. Toisaalta se voi antaa puolueelle viimein sen kipeästi kaipaaman tilaisuuden hieman uudistua modernin kaupunkilaisen edunvalvojaksi. Nähtäväksi jää mutta tällaisia ajatuksia tulos herättää.
Vasemmistoliittoa voi pitää vähemmälle huomiolle jääneenä positiivisena yllättäjänä. Paavo Arhinmäki on puhdasoppinen populisti ja hänen sanomansa näyttää menneen perille niihin kansankerroksiin, jotka tällaista pellefanttikerhoa haluavat äänestää. Kun puolueen perintöstalinistit ja korpikommunistit joko luopuivat tai tippuivat, puolue on nyt melko puhtaasti Arhinmäen ja kaupunkien nuoren änkyrävasemmiston komennossa. Tästä on hyvä ponnistaa populismin keinoin seuraavia
Vihreys näyttää kokeneen täydellisen ja nöyryyttävän murskatappion kun puolue menetti kolmanneksen paikoistaan. Prosentteina tämä on vaalien suurin tappio kun Kepun 16 paikan menetys tarkoittaa “vain” 31 prosentin paikkakatoa. Tämä siitä huolimatta, että Soininvaara kaivettiin naftaliinista yhdeksi Helsingin ääniharavista. Vihreiden sisäinen tutkiskelu tulee epäilemättä ylimielisyydessään päätymään siihen tulokseen, että kyse oli vain hallitusvastuun aiheuttamista ongelmista. Näin siitä huolimatta, että Japanin ydinvoimalaonnettomuuden toivottiin vaikuttavan puolueen kannatusta nostavasti.
Pidän kuitenkin mahdollisena, että puolue yksinkertaisesti ei ole suosittu. Perussuomalaisissa menestyi nimenomaan maahanmuuttokriitikkosiipi ja Vihreät otti kaikkein tukevimmin pesäeroa juuri heihin. Humanitaarinen maahanmuutto ei ole suosittua kuin kovin kapeissa kansankerroksissa ja sen puolustaminen viimeiseen mieheen voi Persujen äänisaaliin valossa hyvinkin olla verottava tekijä.
Vihreiden persuvastainen kampanjointi ja lausuntotehtailu on toisaalta jättänyt puolueen järkeviä ja kannattamisen arvoisia tavoitteita vaalikarjalta pimentoon kun ainoa läpi välittynyt sanoma on ylimielinen “vihreiden kannattajat ovat tutkitusti fiksuja naisia ja persujen kannattajat ovat tutkitusti tyhmiä miehiä” -tyyppinen älyanalyysi. Puolueesta on käynyt vaalikaudella jonkun verran vuotoa kun entisiksi vihreiksi tunnustautuneet ovat jättäneet puolueen linjaerimielisyyksien takia. Vaalikarja antoi murskatuomion mutta muuttaako se Vihreiden linjaa. Tuskinpa, sillä tuossa puolueessa näkemys on se, että on tyhmää olla kannattamatta Vihreitä.
Hallitusneuvottelut näyttävät johtavan Kok+SDP+Pers -akselille, mutta nähtäväksi jää. SDP:n siirtyminen voimakkaasti euroalueen tukemista vastustamaan saattaa tehdä tästä asetelmasta hankalan. Kok+SDP+RKP ei muodosta enemmistöhallitusta, eli jonkunnäköinen uusi koalitio on pakko keksiä. Kokoomus joutunee joustamaan aika paljosta, sillä Persut ja SDP ovat monissa asioissa sangen samoilla linjoilla. Mikään muu hallitusratkaisu ei toisaalta oikein tule kyseeseen, sillä ilman Kokoomusta hallitusta ei synny. Rökaletappion saaneet maalaiset ja vihreät päätyvät ilman muuta oppositioon ja Vasemmistoliitto tuskin haluaa hallitukseen, jota johtaa Kokoomus.
Vielä sananen ruotsin kielestä
13/04/11 11:56
Olen kirjoittanut asiasta viime aikoina usein mutta kerrataan vielä, mistä tässä on nähdäkseni kysymys.
Tänään Euroopan neuvosto on ollut huolissaan Suomen kaksikielisyydestä ja joku vähemmistövisiiri on lausunut jotakin.
Huoli sinänsä on aivan oikea mutta tavallaan melko myöhässä tuleva. Suomessa kaksikielisyys lakkasi tarkoittamasta koko maata koskien mitään jo ajat sitten. En tiedä tarkalleen koska tässä asiassa tapahtui suuri muutos, mutta veikkaan sen liittyvän suunnilleen siihen, kun väki 60-luvulla alkoi muuttaa rivakasti maalta kaupunkeihin.
Tätä ennen isommissa kaupungeissa ainakin keskustat olivat olleet aidosti kaksikielisiä ja niissä ihmiset osasivat kohtuullisen hyvin molempia kieliä. Jos nyt eivät kovin täydellisesti niin osasivat kuitenkin ja asiakaspalvelu pelasi molemmilla kielillä. Kun kaupunkeihin muutti yli puoli
miljoonaa ihmistä, palvelurakenne muuttui ja uusia palveluja tarjoamaan ei enää riittänyt kaksikielistä väkeä. Varsin nopeasti minkäännäköinen into ruotsin opettelemiseen oli tältä osin tiessään, sillä kaupungit suomenkielistyivät nopeasti poislukien jotain käpykyliä länsirannikolla.
Toinen, hieman harvemmin käsitelty muutos, ajoittuu myöhempään aikaan. Itse ajoitan sen 80-luvun juppivuosien alkuun ja talouden avautumiseen Kekkosen ja Maalaisliiton perinnöstä.
Yksityinen sektori saa Suomessa tarjota palvelut haluamillaan kielillä, tämä on perustuslain tarjoama oikeus. Toisaalta perustuslaki takaa kielivähemmistöllekin oikeuden käyttää äidinkieltään viranomaistoiminnassa ja julkisissa palveluissa, ja tänään kuultu kritiikki koskettaa juuri tätä puolta. Tämä ei liene Suomessa käytännössä toteutunut enää aikoihin mitenkään automaattisesti vaan enemmänkin vahingossa.
Merkittävä vaikutus on ollut työelämän muutoksella. Varsin pitkään Suomessa virkamies oli työmarkkinoiden aatelia ja valtion työpaikka oli ikuisuutensa ja etujensa takia erityisen tavoiteltu asia. Tällöin kielitaitovaatimuksista oli helppoa pitää kiinni, sillä valtion virkoihin, hieman matalammankin tason tehtäviin, haki kansakunnan parhaimmisto. Sen jälkeen kun kauppa alkoi käydä ja bisnes kukoistaa muuallakin kuin savupiipputeollisuudessa, tilanne tältä osin muuttui.
Korkeisiin valtion virkoihin on edelleenkin tunkua ja työnantajalla teoriassa mahdollisuus valita paras ehdot täyttävä. Käytännössä olemme tosin nähneet esimerkiksi Eva Biaudetin tapauksessa, että vaatimuksista kyllä voidaan tinkiä kunhan pitää keksiä suojatyöpaikka jollekin kaverille. Korkeiden virkamiesten läsnäolo asiakaspalvelussa on kuitenkin olematon. Ruohonjuuritasolla ei enää ole kyse siitä, että voidaan valita parhaiden joukosta, sillä parhaat ja kielitaitoisimmat eivät todellakaan hae toimistorotaksi julkisen sektorin pätkätyöhön vaan päätyvät yksityiselle sektorille tienaamaan paremmin. Julkiset töpinätyöpaikat täytetään tietysti hakijoista parhailla, mutta kielitaito ei enää ole mikään erityisen automaattinen asia johtuen ensin mainitsemastani kohdasta eli siitä, että valtaosalle suomenkielisistä ruotsin kieli on kuollut ja epärelevantti reliikki.
Kolmas asiaan vaikuttava seikka on se, että yllättävän vähän bisnestä edes ruotsalaisten kanssa tehdään nykyään ruotsiksi. Englanti on luonteva työkieli minun ikäisilleni ja nuoremmille suomalaisille ja ruotsalaisille. Bisneksessä kielipolitiikkaan keskittyminen tuottaa ongelmia kuten Nordea huomasi. Ei tämä tuota mitään osakkeenomistajien edun mukaista, joten kielikysymys lakaistaan pohjoismaisessakin bisneksessä oitis maton alle ja käytetään sitä kieltä, jonka kaikki osaavat. Vaikka jotain bisneksiä ruotsalaisten kanssa voitaisiinkin pyörittää ruotsiksi, jo Baltian maiden mukaan ottaminen kääntää taas kielen englanniksi. Edes työperäinen tuutti ei enää motivoi ketään erityisesti opiskelemaan ruotsia ellei siihen ole omaa kiinnostusta.
Mitä asialle sitten pitäisi tehdä?
Kun kerran pakko-opetus närästää ja aiheuttaa oman mutuun perustuvan analyysini perusteella 94,2% kaksikielisyyttä kohtaan esitetystä kritiikistä, minkä ihmeen takia tätä ihmisistä vastenmieliseltä tuntuvaa aivopesua tulee jatkaa? En usko sen aiheuttavan ns. hyvää karmaa ruotsin kieltä kohtaan
suomenkielisessä valtaenemmistössä. Toisin kuin RKP meille valehtelee, kielivähemmistö itse asiassa tarvitsee tätä hyvää karmaa huomattavasti enemmän kuin kaltaisiani muutaman sanan ruotsia pakko-opetuksen perusteella osaavia ihmisiä. Kieleen positiivisesti suhtautuvat ja sitä vapaaehtoisesti opiskelevat tuottavat sellaisia suomenkielisiä, joilla ruotsin kieli nousee käyttökielen tasolle ja myös säilyy siellä.
Pakko-opetuksen väkisinsyöttäminen tuntuu lähinnä jonkunlaiselta kohtaloonsa alistuneen viimeiseltä kostolta. Ikään kuin olisi alistuttu siihen, että ruotsin kieli aikanaan häviää Suomesta tai ainakin näivettyy, mutta nyt viime hetkeen saakka annetaan opetus enemmistölle. Kenelle hyvänsä pitäisi olla selvää, että nykyinen polku johtaa nimenomaan tähän näivettymiseen eikä ruotsin opetuksen aikaistaminen vuodella tai mikään muu poppakonsti muuta vastahankaisen kansan asenteita vaan vahvistaa niitä. Tämän tien päässä ei ole nuoria, jotka kiinnostuvat ruotsin kielestä vaan kansa, joka lusii pakkopullaa ja hankkiutuu siitä eroon niin nopeasti kuin pystyy.
Tuollaiseen alistumiseen ei nähdäkseni ole mitään syytä. Ruotsin kieli pysyy Suomessa aivan mainosti hengissä alueellisesti kielivähemmistön ja asiaan positiivisesti suhtautuvan enemmistökieltä puhuvan kansanosan avulla, mutta jälkimmäinen on oleellinen asia rivien vahvistamiseksi nimenomaan suuremmissa kaupungeissa. Nykymeno ei rivejä vahvista, joten pitäisikö niitä vahvistaa muilla tavoin?
Jos virkamiehet eivät osaa ruotsia mutta heidän pitäisi, miksi työnantaja ei opeta heille tuota kieltä? Jos pakko-opetuksesta luovutaan ja siirrellään hieman rahoja paikasta toiseen turhaa kielipolitikointia ja kylttien kääntelyä siellä täällä trimmaten,
voisi ajatella, että julkisen sektorin työnantaja voisi aivan hyvin maksaa vaikkapa 5% palkanlisän niille, jotka osaavat molempia kotimaisia kieliä hyvin. Kun kerran pakko ei motivoi kouluopiskeluun, tarjottakoon aikuisille sekä opetusta että rahallinen porkkana. Näinhän yksityinenkin sektori toimii, miksi se olisi väärin julkisella sektorilla?
Pakko saa suomalaiset aina jonkunlaiseen vastarintaan. Minun on vaikea kuvitella, että ruotsin kielestä saataisiin coolia, trendikästä ja siistiä juttua valtaenemmistön nuorille, sillä se tarkoittaisi sitä, että pitäisi tunnustaa pakkopullan ja siihen liitetyn propagandan siunauksellisuus ja myöntää olleensa väärässä. Harva tekee näin, joten miksi ketään pitää asettaa tähän “vastustan, vaikka sitten ainoastaan periaatteen vuoksi” -tilanteeseen? Nyt ruotsin kielestä kiinnostuminen on aivan liian monelle nimenomaan nuorelle sen ikäiselle sopivan arvomaailman mukaisesti nöyryyttävää. Ei tämä tie johda mihinkään. Jos mitään pakkoa ei ole, voidaan alkaa ruokkia “vähänkös olet tyhmä kun et viitsi tätä opetella, tämä on helppoa” -asennetta.
Samaten ehdotan, että nykyisestä kielikoulutuspropagandasta vastaavat tahot siirretään vahtimestarin tehtäviin Närpiön terveyskeskukseen. Minä en ainakaan halua kuulla yhtäkään valhetta siitä, että ruotsin kieli on oivallinen ponnahduslauta sivistyskielten opiskeluun tai että ruotsin kieli on jotenkin erityisen hyödyllistä. Kumpikaan ei ole totta. Kyllä ihmiset osaavat puhdasoppiset valheet tunnistaa.
Miksi propaganda ei keskity siihen, että tällainen pikkujuttu on varsin mukava lisä osaamiseen eikä varmasti mene ainakaan hukkaan?
Tänään Euroopan neuvosto on ollut huolissaan Suomen kaksikielisyydestä ja joku vähemmistövisiiri on lausunut jotakin.
Huoli sinänsä on aivan oikea mutta tavallaan melko myöhässä tuleva. Suomessa kaksikielisyys lakkasi tarkoittamasta koko maata koskien mitään jo ajat sitten. En tiedä tarkalleen koska tässä asiassa tapahtui suuri muutos, mutta veikkaan sen liittyvän suunnilleen siihen, kun väki 60-luvulla alkoi muuttaa rivakasti maalta kaupunkeihin.
Tätä ennen isommissa kaupungeissa ainakin keskustat olivat olleet aidosti kaksikielisiä ja niissä ihmiset osasivat kohtuullisen hyvin molempia kieliä. Jos nyt eivät kovin täydellisesti niin osasivat kuitenkin ja asiakaspalvelu pelasi molemmilla kielillä. Kun kaupunkeihin muutti yli puoli
Toinen, hieman harvemmin käsitelty muutos, ajoittuu myöhempään aikaan. Itse ajoitan sen 80-luvun juppivuosien alkuun ja talouden avautumiseen Kekkosen ja Maalaisliiton perinnöstä.
Yksityinen sektori saa Suomessa tarjota palvelut haluamillaan kielillä, tämä on perustuslain tarjoama oikeus. Toisaalta perustuslaki takaa kielivähemmistöllekin oikeuden käyttää äidinkieltään viranomaistoiminnassa ja julkisissa palveluissa, ja tänään kuultu kritiikki koskettaa juuri tätä puolta. Tämä ei liene Suomessa käytännössä toteutunut enää aikoihin mitenkään automaattisesti vaan enemmänkin vahingossa.
Merkittävä vaikutus on ollut työelämän muutoksella. Varsin pitkään Suomessa virkamies oli työmarkkinoiden aatelia ja valtion työpaikka oli ikuisuutensa ja etujensa takia erityisen tavoiteltu asia. Tällöin kielitaitovaatimuksista oli helppoa pitää kiinni, sillä valtion virkoihin, hieman matalammankin tason tehtäviin, haki kansakunnan parhaimmisto. Sen jälkeen kun kauppa alkoi käydä ja bisnes kukoistaa muuallakin kuin savupiipputeollisuudessa, tilanne tältä osin muuttui.
Korkeisiin valtion virkoihin on edelleenkin tunkua ja työnantajalla teoriassa mahdollisuus valita paras ehdot täyttävä. Käytännössä olemme tosin nähneet esimerkiksi Eva Biaudetin tapauksessa, että vaatimuksista kyllä voidaan tinkiä kunhan pitää keksiä suojatyöpaikka jollekin kaverille. Korkeiden virkamiesten läsnäolo asiakaspalvelussa on kuitenkin olematon. Ruohonjuuritasolla ei enää ole kyse siitä, että voidaan valita parhaiden joukosta, sillä parhaat ja kielitaitoisimmat eivät todellakaan hae toimistorotaksi julkisen sektorin pätkätyöhön vaan päätyvät yksityiselle sektorille tienaamaan paremmin. Julkiset töpinätyöpaikat täytetään tietysti hakijoista parhailla, mutta kielitaito ei enää ole mikään erityisen automaattinen asia johtuen ensin mainitsemastani kohdasta eli siitä, että valtaosalle suomenkielisistä ruotsin kieli on kuollut ja epärelevantti reliikki.
Kolmas asiaan vaikuttava seikka on se, että yllättävän vähän bisnestä edes ruotsalaisten kanssa tehdään nykyään ruotsiksi. Englanti on luonteva työkieli minun ikäisilleni ja nuoremmille suomalaisille ja ruotsalaisille. Bisneksessä kielipolitiikkaan keskittyminen tuottaa ongelmia kuten Nordea huomasi. Ei tämä tuota mitään osakkeenomistajien edun mukaista, joten kielikysymys lakaistaan pohjoismaisessakin bisneksessä oitis maton alle ja käytetään sitä kieltä, jonka kaikki osaavat. Vaikka jotain bisneksiä ruotsalaisten kanssa voitaisiinkin pyörittää ruotsiksi, jo Baltian maiden mukaan ottaminen kääntää taas kielen englanniksi. Edes työperäinen tuutti ei enää motivoi ketään erityisesti opiskelemaan ruotsia ellei siihen ole omaa kiinnostusta.
Mitä asialle sitten pitäisi tehdä?
Kun kerran pakko-opetus närästää ja aiheuttaa oman mutuun perustuvan analyysini perusteella 94,2% kaksikielisyyttä kohtaan esitetystä kritiikistä, minkä ihmeen takia tätä ihmisistä vastenmieliseltä tuntuvaa aivopesua tulee jatkaa? En usko sen aiheuttavan ns. hyvää karmaa ruotsin kieltä kohtaan
Pakko-opetuksen väkisinsyöttäminen tuntuu lähinnä jonkunlaiselta kohtaloonsa alistuneen viimeiseltä kostolta. Ikään kuin olisi alistuttu siihen, että ruotsin kieli aikanaan häviää Suomesta tai ainakin näivettyy, mutta nyt viime hetkeen saakka annetaan opetus enemmistölle. Kenelle hyvänsä pitäisi olla selvää, että nykyinen polku johtaa nimenomaan tähän näivettymiseen eikä ruotsin opetuksen aikaistaminen vuodella tai mikään muu poppakonsti muuta vastahankaisen kansan asenteita vaan vahvistaa niitä. Tämän tien päässä ei ole nuoria, jotka kiinnostuvat ruotsin kielestä vaan kansa, joka lusii pakkopullaa ja hankkiutuu siitä eroon niin nopeasti kuin pystyy.
Tuollaiseen alistumiseen ei nähdäkseni ole mitään syytä. Ruotsin kieli pysyy Suomessa aivan mainosti hengissä alueellisesti kielivähemmistön ja asiaan positiivisesti suhtautuvan enemmistökieltä puhuvan kansanosan avulla, mutta jälkimmäinen on oleellinen asia rivien vahvistamiseksi nimenomaan suuremmissa kaupungeissa. Nykymeno ei rivejä vahvista, joten pitäisikö niitä vahvistaa muilla tavoin?
Jos virkamiehet eivät osaa ruotsia mutta heidän pitäisi, miksi työnantaja ei opeta heille tuota kieltä? Jos pakko-opetuksesta luovutaan ja siirrellään hieman rahoja paikasta toiseen turhaa kielipolitikointia ja kylttien kääntelyä siellä täällä trimmaten,
Pakko saa suomalaiset aina jonkunlaiseen vastarintaan. Minun on vaikea kuvitella, että ruotsin kielestä saataisiin coolia, trendikästä ja siistiä juttua valtaenemmistön nuorille, sillä se tarkoittaisi sitä, että pitäisi tunnustaa pakkopullan ja siihen liitetyn propagandan siunauksellisuus ja myöntää olleensa väärässä. Harva tekee näin, joten miksi ketään pitää asettaa tähän “vastustan, vaikka sitten ainoastaan periaatteen vuoksi” -tilanteeseen? Nyt ruotsin kielestä kiinnostuminen on aivan liian monelle nimenomaan nuorelle sen ikäiselle sopivan arvomaailman mukaisesti nöyryyttävää. Ei tämä tie johda mihinkään. Jos mitään pakkoa ei ole, voidaan alkaa ruokkia “vähänkös olet tyhmä kun et viitsi tätä opetella, tämä on helppoa” -asennetta.
Samaten ehdotan, että nykyisestä kielikoulutuspropagandasta vastaavat tahot siirretään vahtimestarin tehtäviin Närpiön terveyskeskukseen. Minä en ainakaan halua kuulla yhtäkään valhetta siitä, että ruotsin kieli on oivallinen ponnahduslauta sivistyskielten opiskeluun tai että ruotsin kieli on jotenkin erityisen hyödyllistä. Kumpikaan ei ole totta. Kyllä ihmiset osaavat puhdasoppiset valheet tunnistaa.
Miksi propaganda ei keskity siihen, että tällainen pikkujuttu on varsin mukava lisä osaamiseen eikä varmasti mene ainakaan hukkaan?
Suomen julkistalouden vaje
03/04/11 21:09
Tässä on nyt sitten kättä pidempää siitä, mitä olen puhunut jo pitkään.
Suomen talouspoliittista keskustelua leimaa tällä hetkellä varsin surkea tila ja vääriin asioihin keskittyminen. Irlannin ja muiden banaanivaltioiden tukipaketit ovat siirtyneet talouskeskustelun keskiöön. Loppuaika syytetään pankkikriisiä ja lamaa ja kerrotaan talouskasvun aikanaan ratkaisevan kaikki ongelmat.
Suomessa julkistalous oli juuri ja juuri plussalla huippusuhdanteen huippuvuosina ja siinäkin kyse oli osittain huijauksesta kun eläkekassoihin kertyvä raha laskettiin julkisen sektorin tuloksi, mitä se ei ole. Nyt valtio lainaa joka neljännen euron. Kuntataloudella ei mene yhtä huonosti, mutta velkaa sielläkin otetaan.
Kyse tässä velanotossa ei ole edes investointien rahoittamisesta vaan puhtaasti syömävelasta, mikä tekee siitä rakenteellisen ja kotimaisen ongelman. Tämä rakenteellinen vaje ei johdu Kreikasta tai USA:n pankkikriisistä vaan suomalaisista poliitikoista.
Asiaa voi lähestyä ajatuksellisesti esimerkiksi miettimällä, mitkä julkiset palvelut ja tulonsiirrot ovat Suomessa aivan oleellisesti paremmassa jamassa kuin läntisessä verrokkimaailmassa. Mieli tekisi sanoa, etteivät mitkään paitsi ehkä peruskoulutus. Peruskoulutuksessa saavutetaan
hyviä tuloksia, joka osaltaan tosin johtuu siitä, että ainakin osassa länsimaita peruskoulut alkavat olla etnisesti melko rikkaita kun Suomen kouluissa on pääsääntöisesti ollut vähän oppilaita, jotka eivät puhu äidinkielenään suomea tai ruotsia.
Opetukseen ja terveydenhoitoon itse asiassa käytetään prosentteina BKT:stä vähemmän kuin kilpailevissa valtioissa, mikä panee miettimään, että Suomessa itse asiassa palvelutuotanto ainakin näissä asioissa on melko tehokas vaikka sitä pöhöstä syytetäänkin ja parantamisenkin varaa varmasti on.
Ainakin perusturva on junnannut paikallaan vuosikausia, sillä ammattiliitot ja poliittinen vasemmisto eivät suostu sen korottamiseen ilman kolminkertaisia korotuksia ansiosidonnaisiin etuuksiin. Lama-aikaan työttömyys tietysti on hieman kasvanut ja tulonsiirtojen varassa elää suurempi osa kuin ennen, mutta ei tämäkään selitä valtavia vajeita.
Suomessa julkinen sektori tuntuu käyttävän rahaa varsin holtittomasti johonkin, ja tämä joku olisi syytä paljastaa. Yritykset saavat miljarditukiaisia ja verohelpotuksia ja palstaviljelytyyppinen maatalous nielee kansallisena tukena saman verran ja vähän päälle.
Yksi järjetön himmeli on aluepolitiikka, joka on kätketty useammalle momentille. En edes halua arvata, kuinka monta miljardia tähän elättirakennelmaan vuosittain kipataan, mutta paljon siihen menee. Aluepolitiikan puolustajat ovat sitä mieltä, että näin on hyvä, sillä muuten väki muuttaisi kasvukeskuksiin, joihin pitäisi rakentaa kauheasti infraa ja asuntoja.
Tämä on teknisesti aivan totta.
Asiassa on kuitenkin kääntöpuoli, sillä jos tuo raha käytettäisiin asuntojen ja infrastruktuurin rakentamiseen, se olisi kertaluontoinen investointi eikä vuosittainen kulu. Pahimmissa elättimaakunnissa työttömyysprosentti taitaa huidella 25:n tuolla puolen. Jos näistä ihmisistä edes osa saataisiin töihin kavukeskuksiin, investointi alkaisi maksaa jopa itseään takaisin.
Puolueilla on kuitenkin fokus asiassa täysin hukassa.
Melkein kaikki muut puolueet paitsi Kokoomus lähtevät ratkaisemaan asiaa veronkorotusten kautta. Jotkut pellepuolueet eivät näe asiassa ongelmaa ensinkään vaan olettavat talouskasvun korjaavan asiat eikä tarvitse tehdä mitään. Pääasiassa seinähulluista koostuvat kristityt ilmeisesti luottavat siihen, että Herra täyttää valtion rahalaarit, sillä he eivät katso oikein minkään toimenpiteiden olevan tarpeellisia.
Veronkorotusten ongelma on se, että ne syövät talouskasvun, yksityisen kulutuksen ja sitä kautta työllisyyden eväitä. Yritystoiminta on Suomessa ahdingossa joka tapauksessa kun uuden yrityksen pitäisi olla melkein heti valmis vientiin, mikä maksaa ja vaatii osaamista. Kun kotimarkkinat ovat väkimäärällisesti pienet ja väki verotetaan persaukisuusrajalle, kotimaisella tulorahoituksella kasvaminen ja kansainvälistyminen on hankalaa, mistä syystä suomalaiset firmat tuntuvat päätyvän taskurahalla kasvuvaiheessa ulkomaisten firmojen tytäryhtiöiksi. Veronkorotukset ovat kaikelle tälle myrkkyä.
Ainut tapa parantaa asioita kestävästi ja mitään oleellista rikkomatta on ryhtyä
perkaamaan julkisia menoja. Palveluihin ja perusturvaan ei ole mitään syytä koskea, sillä näihin rahasta menee kolmannes tai hieman yli. Jonkun pitäisi paljastaa humpuuki ja mitään tuottamattomat maan tavat ja hankkiutua niistä eroon. Aluepolitiikkarahaa pitäisi ryhtyä käyttämään investontityyppisesti ja ottaa tavoitteeksi, että tämä raha käytetään vain kerran eikä vuosittain.
Tavoitteeksi pitäisi ottaa valtiontalous, joka olisi pitkällä aikavälillä ylijäämäinen niin kauan, että velan määrä BKT:stä saataisiin painettua 25 prosentin alapuolelle. Lamavuosina voi kyllä elvyttää jatkossakin, mutta huippusuhdanteessa pitää tehdä reippaasti positiivista tulosta ja maksaa velkoja pois eikä pyrkiä rakentamaan menoautomaatteja silloin kun niihin on hetkellisesti ja näennäisesti varaa
Vaalit ovat tältä osin huonoon aikaan.
Talouskeskustelun on kaapannut euroalueen ongelmien paisuttelu. Poliitikot tarttuivat hanakasti tilaisuuteen, sillä kotimaisen talousremontin suosio vaalikarjan keskuudessa on vähäinen, sillä kaikki kuvittelevat, että ainoa tapa säästää on irtisanoa sairaanhoitajia. Nyt tästä asiasta ei keskustella ensinkään kun savuverho saatiin aikaiseksi ja tiedotusvälineet tuntuvat patistavan tähän keskusteluun sangen huonosti.
Toinen ongelma on se, että seuraavassa hallituksessa näyttäisi olevan maaseutupuolue. Vaalitulos tuskin on sellainen, että Kokoomuksen, SDP:n ja Vihreiden ympärille saataisiin rakennettua vaalitulosta edes etäisesti kunnioittava enemmistöhallitus. Kepu tai Persut tunkenevat hallitukseen joka tapauksessa ja minkään aluepolitiikan lakkauttamiseen tähtäävän vaaliohjelman luominen on silloin täysin mahdotonta.
Näyttää siltä, että valtion holtiton velkaantuminen jatkuu ainakin seuraavan vaalikauden, mutta neljässä vuodessa voi hyvin käydä niin, että seuraava euroalueen kriisitalous on Italian jälkeen Suomi.
Suomen talouspoliittista keskustelua leimaa tällä hetkellä varsin surkea tila ja vääriin asioihin keskittyminen. Irlannin ja muiden banaanivaltioiden tukipaketit ovat siirtyneet talouskeskustelun keskiöön. Loppuaika syytetään pankkikriisiä ja lamaa ja kerrotaan talouskasvun aikanaan ratkaisevan kaikki ongelmat.
Suomessa julkistalous oli juuri ja juuri plussalla huippusuhdanteen huippuvuosina ja siinäkin kyse oli osittain huijauksesta kun eläkekassoihin kertyvä raha laskettiin julkisen sektorin tuloksi, mitä se ei ole. Nyt valtio lainaa joka neljännen euron. Kuntataloudella ei mene yhtä huonosti, mutta velkaa sielläkin otetaan.
Kyse tässä velanotossa ei ole edes investointien rahoittamisesta vaan puhtaasti syömävelasta, mikä tekee siitä rakenteellisen ja kotimaisen ongelman. Tämä rakenteellinen vaje ei johdu Kreikasta tai USA:n pankkikriisistä vaan suomalaisista poliitikoista.
Asiaa voi lähestyä ajatuksellisesti esimerkiksi miettimällä, mitkä julkiset palvelut ja tulonsiirrot ovat Suomessa aivan oleellisesti paremmassa jamassa kuin läntisessä verrokkimaailmassa. Mieli tekisi sanoa, etteivät mitkään paitsi ehkä peruskoulutus. Peruskoulutuksessa saavutetaan
Opetukseen ja terveydenhoitoon itse asiassa käytetään prosentteina BKT:stä vähemmän kuin kilpailevissa valtioissa, mikä panee miettimään, että Suomessa itse asiassa palvelutuotanto ainakin näissä asioissa on melko tehokas vaikka sitä pöhöstä syytetäänkin ja parantamisenkin varaa varmasti on.
Ainakin perusturva on junnannut paikallaan vuosikausia, sillä ammattiliitot ja poliittinen vasemmisto eivät suostu sen korottamiseen ilman kolminkertaisia korotuksia ansiosidonnaisiin etuuksiin. Lama-aikaan työttömyys tietysti on hieman kasvanut ja tulonsiirtojen varassa elää suurempi osa kuin ennen, mutta ei tämäkään selitä valtavia vajeita.
Suomessa julkinen sektori tuntuu käyttävän rahaa varsin holtittomasti johonkin, ja tämä joku olisi syytä paljastaa. Yritykset saavat miljarditukiaisia ja verohelpotuksia ja palstaviljelytyyppinen maatalous nielee kansallisena tukena saman verran ja vähän päälle.
Yksi järjetön himmeli on aluepolitiikka, joka on kätketty useammalle momentille. En edes halua arvata, kuinka monta miljardia tähän elättirakennelmaan vuosittain kipataan, mutta paljon siihen menee. Aluepolitiikan puolustajat ovat sitä mieltä, että näin on hyvä, sillä muuten väki muuttaisi kasvukeskuksiin, joihin pitäisi rakentaa kauheasti infraa ja asuntoja.
Tämä on teknisesti aivan totta.
Asiassa on kuitenkin kääntöpuoli, sillä jos tuo raha käytettäisiin asuntojen ja infrastruktuurin rakentamiseen, se olisi kertaluontoinen investointi eikä vuosittainen kulu. Pahimmissa elättimaakunnissa työttömyysprosentti taitaa huidella 25:n tuolla puolen. Jos näistä ihmisistä edes osa saataisiin töihin kavukeskuksiin, investointi alkaisi maksaa jopa itseään takaisin.
Puolueilla on kuitenkin fokus asiassa täysin hukassa.
Melkein kaikki muut puolueet paitsi Kokoomus lähtevät ratkaisemaan asiaa veronkorotusten kautta. Jotkut pellepuolueet eivät näe asiassa ongelmaa ensinkään vaan olettavat talouskasvun korjaavan asiat eikä tarvitse tehdä mitään. Pääasiassa seinähulluista koostuvat kristityt ilmeisesti luottavat siihen, että Herra täyttää valtion rahalaarit, sillä he eivät katso oikein minkään toimenpiteiden olevan tarpeellisia.
Veronkorotusten ongelma on se, että ne syövät talouskasvun, yksityisen kulutuksen ja sitä kautta työllisyyden eväitä. Yritystoiminta on Suomessa ahdingossa joka tapauksessa kun uuden yrityksen pitäisi olla melkein heti valmis vientiin, mikä maksaa ja vaatii osaamista. Kun kotimarkkinat ovat väkimäärällisesti pienet ja väki verotetaan persaukisuusrajalle, kotimaisella tulorahoituksella kasvaminen ja kansainvälistyminen on hankalaa, mistä syystä suomalaiset firmat tuntuvat päätyvän taskurahalla kasvuvaiheessa ulkomaisten firmojen tytäryhtiöiksi. Veronkorotukset ovat kaikelle tälle myrkkyä.
Ainut tapa parantaa asioita kestävästi ja mitään oleellista rikkomatta on ryhtyä
Tavoitteeksi pitäisi ottaa valtiontalous, joka olisi pitkällä aikavälillä ylijäämäinen niin kauan, että velan määrä BKT:stä saataisiin painettua 25 prosentin alapuolelle. Lamavuosina voi kyllä elvyttää jatkossakin, mutta huippusuhdanteessa pitää tehdä reippaasti positiivista tulosta ja maksaa velkoja pois eikä pyrkiä rakentamaan menoautomaatteja silloin kun niihin on hetkellisesti ja näennäisesti varaa
Vaalit ovat tältä osin huonoon aikaan.
Talouskeskustelun on kaapannut euroalueen ongelmien paisuttelu. Poliitikot tarttuivat hanakasti tilaisuuteen, sillä kotimaisen talousremontin suosio vaalikarjan keskuudessa on vähäinen, sillä kaikki kuvittelevat, että ainoa tapa säästää on irtisanoa sairaanhoitajia. Nyt tästä asiasta ei keskustella ensinkään kun savuverho saatiin aikaiseksi ja tiedotusvälineet tuntuvat patistavan tähän keskusteluun sangen huonosti.
Toinen ongelma on se, että seuraavassa hallituksessa näyttäisi olevan maaseutupuolue. Vaalitulos tuskin on sellainen, että Kokoomuksen, SDP:n ja Vihreiden ympärille saataisiin rakennettua vaalitulosta edes etäisesti kunnioittava enemmistöhallitus. Kepu tai Persut tunkenevat hallitukseen joka tapauksessa ja minkään aluepolitiikan lakkauttamiseen tähtäävän vaaliohjelman luominen on silloin täysin mahdotonta.
Näyttää siltä, että valtion holtiton velkaantuminen jatkuu ainakin seuraavan vaalikauden, mutta neljässä vuodessa voi hyvin käydä niin, että seuraava euroalueen kriisitalous on Italian jälkeen Suomi.
Tutkimus Suomessa
31/03/11 12:29
Suomen Akatemian suurvisiiri kertoo meille Suomen tiedepolitiikan ongelmista vertailumaihin verrattuna ja vähän muutenkin.
Tulokset eivät Suomessa ole kaksisia olleet. Suomen Akatemian pomo tietysti selittää valtaosan asioista rahan puutteella, sillä juuri hänen oma virastonsa tätä rahaa jakaa ja jos jaettavaa olisi enemmän, olisi kaikilla sielläpäin varmaankin hauskempaa.
Tämä on asia, josta en oikeastaan tiedä mitään, sillä tentittyäni Matematiikan peruskurssi A2:n läpi heti 27. yrityksellä tulin siihen tulokseen, että lahjani eivät varsinaisesti viittaa yliopistomaailman suuntaan, joten olen viitannut koko asialle lähinnä kuvitteellisella kintaallani. Siitä huolimatta voi yleiseen
elämänkokemukseen vedoten miettiä asiaa ja löytää muitakin selityksiä kuin ikuisen rahapulan.
Kirjoitaja miettii myös kansainvälistymisen ongelmaa ja sitä, että Suomi ei juuri ulkomaalaisia houkuttele. Tämä oikeastaan liittyy samaan asiaan.
Kyllähän Suomessa voidaan ammentaa lisärahaa tutkijoille vaikka kuinka paljon ja ehkä niin pitäisi jopa tehdä, mutta rakenteellinen ongelma Suomessa on näin ulkopuolelta katsottuna siinä, että Suomen yritysmaailma on niin toivottoman kapea-alaista, sisäänpäin kääntynyttä ja bulkkia tuottavaa. Poikkeuksen on muodostanut tietotekniikkasektori, jonka tutkimusta Suomessa on ymmärtääkseni kohtuudella harrastettukin, mutta kun Nokia ulkoistaa tuotekehityksensä, palataan tälläkin alalla päiväjärjestykseen.
Meillä on varmaankin jonkun verran ihmisiä, jotka mielellään vain tutkivat uusia juttuja yliopistojen kammioissa koko ikänsä. Voisi kuitenkin ajatella, että osa haluaisi joskus rahaakin työnsä hedelmistä ja yliopistotutkimus olisi yksi välivaihe eikä elämäntehtävä. Minua miellyttävässä maailmassa liike olisi kaksisuuntaista, eli tutkijoita lähtisi yrityksiin ja yritysmaailmasta tultaisiin tutkijoiksi ja väkeä ylipäätään liikkuisi runsaasti näiden välillä.
Juuri tämä kohta on Suomessa kovin pahasti rikki ja se selittää osaltaan myös, miksi ulkomaalaisia on Suomessa niin kovin vähän tutkijoina. Juuri suomalainen yritysmaailma tuntee suomalaisen yliopistomaailman parhaiten ja vuorovaikutus näiden välillä olisi luontevaa. Sitä ei kuitenkaan kovin runsaasti ole, joten ulkomaalainen tutkija lähtee mieluummin sinne, missä hänen tutkimustyötään arvostetaan myös kaupallisella puolella eikä tarvitse selittää mahdolliselle työnantajalle, missä on Suomi ja varsinkin missä on joku sen korpikorkeakouluista.
Puhdas rahoitusongelma on se, että tutkimusinnostus ja väitöskirjan teko sattuvat usein juuri siihen elämänvaiheeseen, kun pitäisi perustaa perhekin. Menot ovat suuret kun pitäisi päivittää asuntoa ja autoa isompaan. Ainakin silloin kun itse kummittelin korkeakoulun käytävillä, tutkijat olivat pätkätyöläisten pohjasakkaa. Muutaman kuukauden sopimuksia ilman mitään tietoa siitä, jatkuuko rahoitus sen jälkeen. Tässä tilanteessa tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa ja pankit eivät hevin myönnä asuntolainojakaan. Tämän asian korjaaminen ei vaatisi edes rahaa vaan lähinnä tahtoa budjetoida asiat niin, että viiden vuoden projektille on alusta alkaen rahoitus katsottuna viideksi vuodeksi, sisältäen tutkijoiden palkat.
Isoin ongelma on kuitenkin mielestäni työelämässä eikä yliopistomaailmassa.
Tutkimustyö ei ole minkäännäköinen meriitti työnhaussa vaan lähinnä haitta "jaa, tuo on hengannut jossain epämääräisessä punikkien pesässä monta vuotta eikä tehnyt oikeita töitä ensinkään, valintamme ei tälläkään kertaa kohdistunut teihin". Osaltaan tästä saa yliopistomaailma syyttää itseään, sillä erityisesti yliopistot ovat Suomessa olleet liian pitkään toivottoman punaisia ja lohduttoman vihreitä, ja poliittisessa aktiivisuudessaan lähinnä yritysmaailman vihollisia. Tämä on kuitenkin vain pieni osatotuus.
Kun Suomessa ei oikeastaan ole kuin muutama varsinainen tuotekehitystä tekevä suuryritys ja niistäkin yksi on juuri lopettamassa nämä hommat, järkevää linkkiä yliopisto- ja yritysmaailman väliin ei juuri synny. Suurimmalla osalla tutkimusaloista ei ole minkäänlaista
yritysmaailman hyödyntäjää ainakaan Suomessa. Pieniä kusiputkia on tietysti joka alalla, mutta vaikuttaisi siltä, että nimenomaan hieman suuremmat yritykset ovat niitä, joiden tarjoamat työpaikat lopulta ruokkivat tutkimustakin lähellään.
Yrityskentän kapeuden lisäksi Suomessa tunnutaan käyttävän loputtomasti aikaa yritysmaailman ja yliopistomaailman väliseen riitelyyn, mistä osoituksena yliopistojen hallintokeskustelu rahoitusuudistuksen yhteydessä. Suomalainen yliopistomaailma vastustaa hysteerisesti johtokuntia, joissa yliopiston ulkopuolisilla on jotain sananvaltaa, mutta kun katsoo johtokuntia maailman todellisissa huippuyliopistoissa, tämä ei näyttäisi olevan suurensuuri ongelma vaan siellä on yliopistoväkeä ja yrityspomoja sulassa sovussa. Yliopistojen hallinnolla ei sinänsä lie suurensuurta merkitystä itse asian kannalta, mutta asenteellisesti se ajaa yrityselämää ja yliopistoja vastakkain eikä vierekkäin.
Suomalainen työelämä on muuttunut valkokaulustyönkin osalta kohti pätkätyötä, epävarmuutta ja hanttihommaa, sillä tytäryhtiötaloudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljoa tieteellisesti haastavia tehtäviä. Tehtävien haastavuus ja vastuullisuus liittyy Suomessa lähes ykinomaan pomottamiseen ja herrahissiin, jossa pyöritellään vain voimapiste-esityksiä, joita kukaan ei lue, ja excel-tablitsoja, joita pavunlaskijat kampaavat täiharavalla löytääkseen jotakin juustohöylättävää ja leikattavaa. Kun tutkimustyöhön orientoituneelle mielelle kiinnostavia työpaikkoja on lopulta tarjolla varsin vähän ja hyvin palkattua tällaista työtä vielä vähemmän, olen huomannut jokusenkin tutkijan uran jäävän kesken kun joku tällainen paikka tulee tarjolle. Kilpailu työpaikoista on aivan liian kova, että ihmiset voisivat rentoutua hetkeksikään miettimään sitä, mitä he haluavat tehdä eikä sitä, mitä heidän täytyy tehdä.
Asian korjaaminen on kuitenkin toivottoman hankalaa.
En usko, että kommentoimani kirjoittajan esittämä tiedeministeriö muuttaisi suuria, sillä tieteen puoli on korjattavissa helpommin kuin se, miten Suomeen saataisiin
jotakin muuta työtä kuin hanttihommaa.
Suomalaisten kasvattaminen vielä suuremmassa määrin tohtoreiksi ei auta mitään, sillä Suomen kannalta suuri ongelma on suomalaisten hyvässä kielitaidossa, varsin vähäisessä lähtökitkassa sekä kyvyssä sopeutua muihin kulttuureihin kun omaa ei pidetä ainoana hyvänä maailmassa. Jo nyt monet maailmalle post doc -pesteihin lähtevät eivät palaa koskaan eikä palaajien määrä siitä lisäänny, että väkeä koulutetaan enemmän. Ei kukaan 10-15 vuotta elämästään opiskeluun ja tutkimukseen uhrannut viitsi palata takaisin päästäkseen julkishallintoon kehittämispäälliköksi alle neljällä tonnilla kuussa.
Minä en miettisi tutkimuksen ongelmaa muuten kuin hyvin vähäisesti hallinnon ja pätkätöiden osalta ja ehkä myös palkkauksen. Kaiken muun pitäisi keskittyä siihen, että Suomeen syntyisi merkittävän kokoista, tuotekehitykseen ja tutkimukseen panostavaa bisnestä. Onko Suomeen syntynyt viimeisen 20 vuoden aikana yhtään yli tuhat ihmistä työllistävää tällaista yritystä?
Eikä mitään haittaisi sekään, että yritysmaailma olisi kiinnostunut ensisijaisesti lahjakkaista yksilöistä eikä toimialaosaamisesta.
Ongelma on näin maallikon mielestä enemmänkin tässä eikä siinä, millaisessa ministeriössä tutkimustoimintaa hallinnoidaan.
Tulokset eivät Suomessa ole kaksisia olleet. Suomen Akatemian pomo tietysti selittää valtaosan asioista rahan puutteella, sillä juuri hänen oma virastonsa tätä rahaa jakaa ja jos jaettavaa olisi enemmän, olisi kaikilla sielläpäin varmaankin hauskempaa.
Tämä on asia, josta en oikeastaan tiedä mitään, sillä tentittyäni Matematiikan peruskurssi A2:n läpi heti 27. yrityksellä tulin siihen tulokseen, että lahjani eivät varsinaisesti viittaa yliopistomaailman suuntaan, joten olen viitannut koko asialle lähinnä kuvitteellisella kintaallani. Siitä huolimatta voi yleiseen
Kirjoitaja miettii myös kansainvälistymisen ongelmaa ja sitä, että Suomi ei juuri ulkomaalaisia houkuttele. Tämä oikeastaan liittyy samaan asiaan.
Kyllähän Suomessa voidaan ammentaa lisärahaa tutkijoille vaikka kuinka paljon ja ehkä niin pitäisi jopa tehdä, mutta rakenteellinen ongelma Suomessa on näin ulkopuolelta katsottuna siinä, että Suomen yritysmaailma on niin toivottoman kapea-alaista, sisäänpäin kääntynyttä ja bulkkia tuottavaa. Poikkeuksen on muodostanut tietotekniikkasektori, jonka tutkimusta Suomessa on ymmärtääkseni kohtuudella harrastettukin, mutta kun Nokia ulkoistaa tuotekehityksensä, palataan tälläkin alalla päiväjärjestykseen.
Meillä on varmaankin jonkun verran ihmisiä, jotka mielellään vain tutkivat uusia juttuja yliopistojen kammioissa koko ikänsä. Voisi kuitenkin ajatella, että osa haluaisi joskus rahaakin työnsä hedelmistä ja yliopistotutkimus olisi yksi välivaihe eikä elämäntehtävä. Minua miellyttävässä maailmassa liike olisi kaksisuuntaista, eli tutkijoita lähtisi yrityksiin ja yritysmaailmasta tultaisiin tutkijoiksi ja väkeä ylipäätään liikkuisi runsaasti näiden välillä.
Juuri tämä kohta on Suomessa kovin pahasti rikki ja se selittää osaltaan myös, miksi ulkomaalaisia on Suomessa niin kovin vähän tutkijoina. Juuri suomalainen yritysmaailma tuntee suomalaisen yliopistomaailman parhaiten ja vuorovaikutus näiden välillä olisi luontevaa. Sitä ei kuitenkaan kovin runsaasti ole, joten ulkomaalainen tutkija lähtee mieluummin sinne, missä hänen tutkimustyötään arvostetaan myös kaupallisella puolella eikä tarvitse selittää mahdolliselle työnantajalle, missä on Suomi ja varsinkin missä on joku sen korpikorkeakouluista.
Puhdas rahoitusongelma on se, että tutkimusinnostus ja väitöskirjan teko sattuvat usein juuri siihen elämänvaiheeseen, kun pitäisi perustaa perhekin. Menot ovat suuret kun pitäisi päivittää asuntoa ja autoa isompaan. Ainakin silloin kun itse kummittelin korkeakoulun käytävillä, tutkijat olivat pätkätyöläisten pohjasakkaa. Muutaman kuukauden sopimuksia ilman mitään tietoa siitä, jatkuuko rahoitus sen jälkeen. Tässä tilanteessa tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa ja pankit eivät hevin myönnä asuntolainojakaan. Tämän asian korjaaminen ei vaatisi edes rahaa vaan lähinnä tahtoa budjetoida asiat niin, että viiden vuoden projektille on alusta alkaen rahoitus katsottuna viideksi vuodeksi, sisältäen tutkijoiden palkat.
Isoin ongelma on kuitenkin mielestäni työelämässä eikä yliopistomaailmassa.
Tutkimustyö ei ole minkäännäköinen meriitti työnhaussa vaan lähinnä haitta "jaa, tuo on hengannut jossain epämääräisessä punikkien pesässä monta vuotta eikä tehnyt oikeita töitä ensinkään, valintamme ei tälläkään kertaa kohdistunut teihin". Osaltaan tästä saa yliopistomaailma syyttää itseään, sillä erityisesti yliopistot ovat Suomessa olleet liian pitkään toivottoman punaisia ja lohduttoman vihreitä, ja poliittisessa aktiivisuudessaan lähinnä yritysmaailman vihollisia. Tämä on kuitenkin vain pieni osatotuus.
Kun Suomessa ei oikeastaan ole kuin muutama varsinainen tuotekehitystä tekevä suuryritys ja niistäkin yksi on juuri lopettamassa nämä hommat, järkevää linkkiä yliopisto- ja yritysmaailman väliin ei juuri synny. Suurimmalla osalla tutkimusaloista ei ole minkäänlaista
Yrityskentän kapeuden lisäksi Suomessa tunnutaan käyttävän loputtomasti aikaa yritysmaailman ja yliopistomaailman väliseen riitelyyn, mistä osoituksena yliopistojen hallintokeskustelu rahoitusuudistuksen yhteydessä. Suomalainen yliopistomaailma vastustaa hysteerisesti johtokuntia, joissa yliopiston ulkopuolisilla on jotain sananvaltaa, mutta kun katsoo johtokuntia maailman todellisissa huippuyliopistoissa, tämä ei näyttäisi olevan suurensuuri ongelma vaan siellä on yliopistoväkeä ja yrityspomoja sulassa sovussa. Yliopistojen hallinnolla ei sinänsä lie suurensuurta merkitystä itse asian kannalta, mutta asenteellisesti se ajaa yrityselämää ja yliopistoja vastakkain eikä vierekkäin.
Suomalainen työelämä on muuttunut valkokaulustyönkin osalta kohti pätkätyötä, epävarmuutta ja hanttihommaa, sillä tytäryhtiötaloudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljoa tieteellisesti haastavia tehtäviä. Tehtävien haastavuus ja vastuullisuus liittyy Suomessa lähes ykinomaan pomottamiseen ja herrahissiin, jossa pyöritellään vain voimapiste-esityksiä, joita kukaan ei lue, ja excel-tablitsoja, joita pavunlaskijat kampaavat täiharavalla löytääkseen jotakin juustohöylättävää ja leikattavaa. Kun tutkimustyöhön orientoituneelle mielelle kiinnostavia työpaikkoja on lopulta tarjolla varsin vähän ja hyvin palkattua tällaista työtä vielä vähemmän, olen huomannut jokusenkin tutkijan uran jäävän kesken kun joku tällainen paikka tulee tarjolle. Kilpailu työpaikoista on aivan liian kova, että ihmiset voisivat rentoutua hetkeksikään miettimään sitä, mitä he haluavat tehdä eikä sitä, mitä heidän täytyy tehdä.
Asian korjaaminen on kuitenkin toivottoman hankalaa.
En usko, että kommentoimani kirjoittajan esittämä tiedeministeriö muuttaisi suuria, sillä tieteen puoli on korjattavissa helpommin kuin se, miten Suomeen saataisiin
Suomalaisten kasvattaminen vielä suuremmassa määrin tohtoreiksi ei auta mitään, sillä Suomen kannalta suuri ongelma on suomalaisten hyvässä kielitaidossa, varsin vähäisessä lähtökitkassa sekä kyvyssä sopeutua muihin kulttuureihin kun omaa ei pidetä ainoana hyvänä maailmassa. Jo nyt monet maailmalle post doc -pesteihin lähtevät eivät palaa koskaan eikä palaajien määrä siitä lisäänny, että väkeä koulutetaan enemmän. Ei kukaan 10-15 vuotta elämästään opiskeluun ja tutkimukseen uhrannut viitsi palata takaisin päästäkseen julkishallintoon kehittämispäälliköksi alle neljällä tonnilla kuussa.
Minä en miettisi tutkimuksen ongelmaa muuten kuin hyvin vähäisesti hallinnon ja pätkätöiden osalta ja ehkä myös palkkauksen. Kaiken muun pitäisi keskittyä siihen, että Suomeen syntyisi merkittävän kokoista, tuotekehitykseen ja tutkimukseen panostavaa bisnestä. Onko Suomeen syntynyt viimeisen 20 vuoden aikana yhtään yli tuhat ihmistä työllistävää tällaista yritystä?
Eikä mitään haittaisi sekään, että yritysmaailma olisi kiinnostunut ensisijaisesti lahjakkaista yksilöistä eikä toimialaosaamisesta.
Ongelma on näin maallikon mielestä enemmänkin tässä eikä siinä, millaisessa ministeriössä tutkimustoimintaa hallinnoidaan.
Itämeri ja maatalous
23/03/11 19:42
Saaristomeren suurimmaksi saastuttajaksi paljastuu edelleen maatalous.
Suomalaisessa propagandassa Itämeren kaikista
ongelmista syytetään Pietaria ja ryssyköitä ylipäätään, mutta tällaisten selvitysten pitäisi kääntää hieman katseita kotipesäänkin päin.
Erityisesti on syytä ihmetellä kuormituksen kasvamista tai pysymistä ennallaan samalla kun maatiloille jaetaan kaikennäköisiä ympäristötukiaisia. On esitetty väitteitä siitä, että tosiasiallisesti maatalouden ympäristötuki on vain yksi maataloustuen jatke ja eri nimeä käytetään lähinnä kiertämään EU:n asettamia kattoja kotimaiselle maatalouden tukemiselle. Kun maataloudessa ei tunnuta saavuttavan mitään, vaikka sinne syydetään näennäisesti korvamerkittyä ympäristörahaa, on ainakin lupa epäillä, että näissä väitteissä on jotakin perää.
Mikä siis oikein on poskellaan? Rahaa näyttäisi kyllä olevan tarjolla, mutta käytetäänkö sitä oikein? Onko nykyinen sääntely-ympäristö parametroitu oikein ja käytetäänkö sitä enemmän kotimaisen maatalouden kuin vesistön suojelemiseen? Minä en tiedä, mutta joku tässä haiskahtaa.
Suomalaisessa propagandassa Itämeren kaikista
Erityisesti on syytä ihmetellä kuormituksen kasvamista tai pysymistä ennallaan samalla kun maatiloille jaetaan kaikennäköisiä ympäristötukiaisia. On esitetty väitteitä siitä, että tosiasiallisesti maatalouden ympäristötuki on vain yksi maataloustuen jatke ja eri nimeä käytetään lähinnä kiertämään EU:n asettamia kattoja kotimaiselle maatalouden tukemiselle. Kun maataloudessa ei tunnuta saavuttavan mitään, vaikka sinne syydetään näennäisesti korvamerkittyä ympäristörahaa, on ainakin lupa epäillä, että näissä väitteissä on jotakin perää.
Mikä siis oikein on poskellaan? Rahaa näyttäisi kyllä olevan tarjolla, mutta käytetäänkö sitä oikein? Onko nykyinen sääntely-ympäristö parametroitu oikein ja käytetäänkö sitä enemmän kotimaisen maatalouden kuin vesistön suojelemiseen? Minä en tiedä, mutta joku tässä haiskahtaa.
Vaalinalusretoriikkaa
16/03/11 11:42
Tämä on melko hyvä kirjoitus ajan hengestä.
Jos seuraa mitään poliittisia verkkokeskusteluja, on ollut täysin mahdotonta olla törmäämättä kohkaamiseen siitä, että jonkun tutkimuksen mukaan persujen kannattajat ovat tyhmiä miehiä ja vihreiden kannattajat koulutettuja naisia. Tätä havaintoa on rummutettu suorastaan loputtomiin sekä täydellisen omituisesti sukupuolivinkkelistä että melko omituisesti älykkyysvinkkelistä.
Kukaan ei ole oikein pystynyt kertomaan minulle, miksi tämä asia olisi millään tavoin oleellinen. Mitä väliä sillä on, kannattaako jotain puoluetta mies vai nainen, sillä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tarkoittaa sitä, että kummankin ääni lasketaan samalla tavalla. Täsmälleen sama asia koskee tyhmää ja fiksua. Minä en ymmärrä, miten fiksua on se, että fiksuja ihmisiä kyrsii kun tyhmätkin saavat äänestää, mutta moni tuntuu elävän tällaisessa hieman epädemokraattiselta haiskahtavassa kuplassa.
Sukupuoliasiasta hassunkurinen havaito on se, että epätasainen kannatus tuntuu olevan ongelma vain toisin päin. Jos P-puolueen kannattajista 60% on miehiä ja 40% on naisia, tälle nauretaan ja pidetään aatetta jotenkin tyhmänä. Jos V-puolueen kannattajista 60% on naisia ja 40% on miehiä, se kertoo siitä, kuinka edistyksellisestä ja hienosta aatteesta on kysymys kun naiset kokevat asian sankoin joukoin omakseen. Onko tässä jotain järkeä?
Tätä pitäisi ajatella lähinnä näissä puolueissa sisäisesti ja miettiä, onko tilanne haluttu.
En nimittäin pidä mahdottomana, että kyse ei ole ensinkään mistään vahingosta ainakaan molemmissa tapauksissa vaan tarkkaan harkitusta strategiasta. Oleellista on saada ääniä mistä hyvänsä. Jos jonkunlaisella ohjelmalla saa runsaasti naisia tai miehiä liikkeelle ja hieman tasapaksummalla ohjelmalla saa tasaisemmin ääniä mutta lukumääräisesti vähemmän, nykyinen linja on puolueelle varsin hyvä. Jos taas tilanne on epätoivottu ja kannatus haluttaisiin tasaisemmaksi, silloin puolueiden tietysti pitää trimmata ohjelmiaan.
Persuja vastaan on käynnissä hassunkurinen kampanja, jossa ei puhuta politiikasta juuri mitään vaan enemmänkin yritetään tehdä persuista jotenkin pahoja tai huonoja ihmisiä. Gallupien valossa näyttäisi, ettei kampanja onnistu erityisen hyvin. Kampanjan kärkipuolue Vihreät ei porskuta ja persuilla menee melko mukavasti. Nyt myös RKP on liittynyt Donnerin johdolla rintamaan.
Näen tässä kuitenkin melko paljon hyvää.
Suomen poliittinen keskustelu on esimerkiksi brittiläiseen debattiin verrattuna aivan lohduttoman laimeaa. Kaikki ovat lähes samaa mieltä kaikesta ja hiirenharmaat puoluepomot taputtelevat toisiaan selkään, etteivät vain tule ärsyttäneeksi ketään seuraavien hallitusneuvottelujen alla. Suomessa ei nähdä yhtään samanlaista yhteenottoa koskaan kuin täällä nähdään joka keskiviikko, juuri nyt tätä kirjoittaessani, pääministerin kysymyksissä.
Nyt konsensus on särkynyt ja politiikkaan on tullut paljon enemmän väriä. Toistaiseksi keskustelu on kuitenkin vielä lapsenkengissä, sillä se ei juuri sisällä politiikkaa. Nyt kuitenkin uskalletaan olla eri mieltä asioista ja politiikkaan on syntynyt taistelupareja, jotka eivät edes yritä mahtua samaan hallitukseen vaalien jälkeen. Kun vielä saataisiin keskustelu käännettyä poliittisiin kysymyksiin eikä vain kannattajien analysointiin, Suomen poliittinen pysähtyneisyys saattaisi pikku hiljaa viimein päättyä.
Politiikassa tarvitaan jonkunlaista vastakkainasettelua ja vihollisuutta, jotta erot tulevat esille ja jotta vaalikarjalle tarjotaan todellisia vaihtoehtoja. Kun tähän mennessä vaalit eivät ole ratkaisseet hallituskokoonpanossa mitään muuta kuin pääministeripuolueen ja kenestäkään ei ole päässyt äänestämällä eroon, tämä on kaivannut muutosta jo pitkään.
Suunta näyttää hyvältä huolimatta siitä, että nykyinen retoriikka, jossa Soini paistattelee kannatusluvuissaan ja kertoo muiden kiusivan ja muut pitävät persuja tyhminä, on melko järjetöntä.
Minä en siis henkilökohtaisesti aio äänestää persuja, sillä en halua Soinista pääministeriä, enkä kannata heidän ohjelmassaan muuta kuin maahanmuuttopuolta. Itse päätynen äänestämään aikaisemmista lupauksistani huolimatta Kokoomusta, sillä tämä on paras tapa yrittää persujen nousua suurimmaksi vastustaa. Siitä huolimatta minäkin pidän tuon puolueen osakseen saamaa kohtelua enemmän kuin outona.
Jos seuraa mitään poliittisia verkkokeskusteluja, on ollut täysin mahdotonta olla törmäämättä kohkaamiseen siitä, että jonkun tutkimuksen mukaan persujen kannattajat ovat tyhmiä miehiä ja vihreiden kannattajat koulutettuja naisia. Tätä havaintoa on rummutettu suorastaan loputtomiin sekä täydellisen omituisesti sukupuolivinkkelistä että melko omituisesti älykkyysvinkkelistä.
Kukaan ei ole oikein pystynyt kertomaan minulle, miksi tämä asia olisi millään tavoin oleellinen. Mitä väliä sillä on, kannattaako jotain puoluetta mies vai nainen, sillä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tarkoittaa sitä, että kummankin ääni lasketaan samalla tavalla. Täsmälleen sama asia koskee tyhmää ja fiksua. Minä en ymmärrä, miten fiksua on se, että fiksuja ihmisiä kyrsii kun tyhmätkin saavat äänestää, mutta moni tuntuu elävän tällaisessa hieman epädemokraattiselta haiskahtavassa kuplassa.
Sukupuoliasiasta hassunkurinen havaito on se, että epätasainen kannatus tuntuu olevan ongelma vain toisin päin. Jos P-puolueen kannattajista 60% on miehiä ja 40% on naisia, tälle nauretaan ja pidetään aatetta jotenkin tyhmänä. Jos V-puolueen kannattajista 60% on naisia ja 40% on miehiä, se kertoo siitä, kuinka edistyksellisestä ja hienosta aatteesta on kysymys kun naiset kokevat asian sankoin joukoin omakseen. Onko tässä jotain järkeä?
Tätä pitäisi ajatella lähinnä näissä puolueissa sisäisesti ja miettiä, onko tilanne haluttu.
Persuja vastaan on käynnissä hassunkurinen kampanja, jossa ei puhuta politiikasta juuri mitään vaan enemmänkin yritetään tehdä persuista jotenkin pahoja tai huonoja ihmisiä. Gallupien valossa näyttäisi, ettei kampanja onnistu erityisen hyvin. Kampanjan kärkipuolue Vihreät ei porskuta ja persuilla menee melko mukavasti. Nyt myös RKP on liittynyt Donnerin johdolla rintamaan.
Näen tässä kuitenkin melko paljon hyvää.
Suomen poliittinen keskustelu on esimerkiksi brittiläiseen debattiin verrattuna aivan lohduttoman laimeaa. Kaikki ovat lähes samaa mieltä kaikesta ja hiirenharmaat puoluepomot taputtelevat toisiaan selkään, etteivät vain tule ärsyttäneeksi ketään seuraavien hallitusneuvottelujen alla. Suomessa ei nähdä yhtään samanlaista yhteenottoa koskaan kuin täällä nähdään joka keskiviikko, juuri nyt tätä kirjoittaessani, pääministerin kysymyksissä.
Nyt konsensus on särkynyt ja politiikkaan on tullut paljon enemmän väriä. Toistaiseksi keskustelu on kuitenkin vielä lapsenkengissä, sillä se ei juuri sisällä politiikkaa. Nyt kuitenkin uskalletaan olla eri mieltä asioista ja politiikkaan on syntynyt taistelupareja, jotka eivät edes yritä mahtua samaan hallitukseen vaalien jälkeen. Kun vielä saataisiin keskustelu käännettyä poliittisiin kysymyksiin eikä vain kannattajien analysointiin, Suomen poliittinen pysähtyneisyys saattaisi pikku hiljaa viimein päättyä.
Politiikassa tarvitaan jonkunlaista vastakkainasettelua ja vihollisuutta, jotta erot tulevat esille ja jotta vaalikarjalle tarjotaan todellisia vaihtoehtoja. Kun tähän mennessä vaalit eivät ole ratkaisseet hallituskokoonpanossa mitään muuta kuin pääministeripuolueen ja kenestäkään ei ole päässyt äänestämällä eroon, tämä on kaivannut muutosta jo pitkään.
Suunta näyttää hyvältä huolimatta siitä, että nykyinen retoriikka, jossa Soini paistattelee kannatusluvuissaan ja kertoo muiden kiusivan ja muut pitävät persuja tyhminä, on melko järjetöntä.
Minä en siis henkilökohtaisesti aio äänestää persuja, sillä en halua Soinista pääministeriä, enkä kannata heidän ohjelmassaan muuta kuin maahanmuuttopuolta. Itse päätynen äänestämään aikaisemmista lupauksistani huolimatta Kokoomusta, sillä tämä on paras tapa yrittää persujen nousua suurimmaksi vastustaa. Siitä huolimatta minäkin pidän tuon puolueen osakseen saamaa kohtelua enemmän kuin outona.
Päivän kielipolitiikka
11/03/11 10:59
Hesarin pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa tänään kaksikielisyydestä Martti Ahtisaaren ruotsinkielisille tekemän tilaustyön perusteella.
Itse asia on tällä hetkellä jos ei nyt tulenarka niin ainakin melko polttava, kuten kirjoituksessa todetaankin. Perussuomalaisten nousu ja sitä kautta julkisuuteen tulleet muutosehdotukset Suomen kielipolitiikkaan eivät vaikutakaan olevan niin epäsuosittuja ja kaksikielisyyden
nykyisen implementaation kannatus niin vahvaa kuin valtapuolueet ovat meille uskotelleet.
Mielenkiintoista ja ajan henkeä kuvaavaa on se, että Martti Ahtisaaren työryhmään kelpuutettiin mukaan kaikkien muiden eduskuntapuolueiden edustajia paitsi Perussuomalaisten. Asia ei varmasti jää huomaamatta niiltä, jotka pitävät Perussuomalaisten kohtelua epäreiluna.
Se ei jää huomaamatta myöskään niiltä, jotka haluaisivat kieliasioihin jotain muutoksia. Ahtisaaren työryhmän tulokset ovat saaneet positiivista tai varovaisen positiivista palautetta ja runsaasti julkisuutta, mutta vähälle julkisuudelle on jäänyt se, ettei tuo työryhmä edes pyrkinyt minkäännäköiseen tasapuolisuuteen tai erilaisten näkemyksien huomioonottamiseen vaan sen ainoa merkitys oli kertoa ruotsinkielisen kielipolitiikkaklikin toiveiden tynnyristä.
Minä kiinnitin huomiota jo tästä työryhmästä kuullessani siihen, että tällaisia työryhmiä koottaessa ja erityisesti niiden vetäjää valittaessa olisi viimein syytä tehdä rohkea kurkistus 60-luvulle, ehkä jopa 70-luvulle jos oikein räyhäkkäiksi heittäydytään, sillä kielikysymyksessä on havaittavissa jonkunnäköinen sukupolvien välinen ero.
Martti Ahtisaaren, kaikki kunnia hänelle ja hänen ikäluokalleen, sukupolvi on elänyt aikaa, jolloin ruotsin kieltä käytettiin Helsingissä aktiivisesti, yhteydet Ruotsiin olivat keskeisemmässä asemassa kuin ne tänään ovat ja suurin osa suomalaisesta bisneksestä oli ruotsinkielisissä käsissä. Tässä maailmassa uraansa tehneet ovat oppineet puhumaan ruotsia ja se on heille helppo ja luonnollinen kieli viestiä.
Maailma kuitenkin meni ja muuttui, kuten sillä on taipumus tehdä. Helsinki on nykyään melko puhtaasti yksikielinen. Ruotsiksi palvelua saa yhdessä kaupassa ja yhdessä kahvilassa ja satunnaisesti siellä täällä muualla. Automaatti se ei ole enää ollut aikoihin kuten ei muissakaan Suomen kasvukeskuksissa. Näissä kasvaneet minun ikäiseni ja nuoremmat eivät enää ole törmänneet ruotsin kieleen oikein missään muualla kuin snapsilauluissa. Bisnekset ovat valuneet suomenkielisille ja enää ainoastaan laivanvarustusbisnes vaikuttaa olevan valtaosin ruotsinkielistä. Yhteydet Ruotsiin eivät ole enää missään erityisen keskeisessä asemassa, sillä itänaapuri ei enää paheksu suoria suhteita sivistysvaltioihin. Pohjoismaisessa bisneksessä luonteva työkieli on englanti, ruotsia kielenä kokeillut Nordea joutui siitä luopumaan kun ei siitä lopulta tullut yhtään mitään.
Tämän päivän keski-ikäisissä ja nuoremmissa suhtautuminen kaksikielisyyteen on erilaista kuin mitä se on nykyisillä eläkeläisillä. Kaikissa ikäluokissa näyttäisi olevan jokseenkin saman verran "hurrit pelastusrenkaan varassa mereen" -tyyppistä änkyrää, joka voidaan epäkiinnostavana marginaalina sivuuttaa.
Aika harva tuntuu lopulta vastustavan itse kaksikielisyyttä, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut "annetaan kaikkien kukkien kukkia" -tyyppiseksi. Asiaa ei enää nähdä polttavana yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka täytyy jotenkin ottaa huomioon erilaisia poliittisia ratkaisuja tehtäessä.
Ruotsinkielisillä olkoon omat koulut ja töllössä ruotsinkielistä ohjelmaa, mutta pakko-opetukseen, kiintiöihin, erivapauksiin ja sensellaisiin suhtaudutaan hieman karsaammin. Kieli nähdään enemmän kommunikaation välineenä kuin edunvalvonta-asiana eikä sille panna samanlaista painoa kuin Suomessa historiallisista syistä on tavattu tehdä.
Joku työryhmä voisi pohtia toisinaan asiaa tästäkin vinkkelistä ja antaa äänen niille, jotka eivät halua museoida kaikkia nykyisiä rakenteita vaan päivittää niitä ajan henkeä vastaamaan. Tässä asiassa vaikuttaa siltä, että kansan syvien rivien tunnot ja muinainen kielipolitikointi eivät enää oikein kohtaa eivätkä osapuolet ymmärrä toisiaan. Kun kansan syvät rivit voivat vaaleissa luottaa massaan toisin kuin änkyräruotsinkielisten museointiklikki, asioita kannattaisi korjailla pikku hiljaa ja myös tätä enemmistöä kuunnellen, sillä ainakaan minä en halua mitään radikaaleja muutoksia yksikielisen valtion suuntaan ja liberaaleja arvoja kannattavien ihmisten parissa tällaiset ajatukset eivät ole kovin suosittuja.
Tällaisen muutoksen tekeminen on tietysti hankalaa, sillä perustuslakia pitäisi muuttaa, mutta jos pääkirjoituksen analyysi siitä, että vain RKP ja Kokoomus puolustavat tällä hetkellä aktiivisesti kaksikielisyyttä pitää paikkansa, kaksi seuraavaa eduskuntaa voisi persujen johdolla tehdä vaikka mitä.
Täydellinen siilipuolustus ja kyvyttömyys liikahtaa mihinkään suuntaan kuitenkin saattavat luoda tällaisen vastareaktion, kun maltillinen valtaenemmistö kyllästyy rutiinivalheisiin ruotsin kielen erityisen rikkaasta vaikutuksesta, ruotsin kielen tarpeellisuudesta tai siitä, että ruotsin osaaminen on mukamas joku erityinen ponnahduslauta sivistyskielien oppimiseen.
Hesarin pääkirjoitustoimittajakin eksyy sinänsä asiallisen analyysinsä keskivaiheilla puhdasoppisen propagandan pimeisiin metsiin toteamalla "Samalla kyky puhua ruotsia on Suomessa heikentynyt ja kiinnostus kielten opiskeluun ylipäätään vähentynyt. Syrjässä oleva pieni maa on käpertymässä itseensä."
Minun on vaikea yhtyä ajatukseen siitä, että Suomi olisi nyt jotenkin erityisesti käpertymässä itseensä. Suomalaiset puhuvat englantia paremmin kuin koskaan aikaisemmin, ja ensi vuonna englantia hyvin puhuvien määrä on taas suurempi kuin tänä vuonna. Sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Olen antanut
kertoa itselleni, että myös espanjaa osataan huomattavasti enemmän kuin 20 vuotta sitten, ja ovatpa useat eu-byrokratian ihmeisiin hurahtaneet mädättäneet sieluaan jopa opiskelemalla ranskaa.
Suomalaiset matkustavat enemmän kuin koskaan ja tekevät bisnestä ympäri maailmaa. Se, että asioita ei enää tehdä ruotsiksi ruotsalaisten kanssa vaan englanniksi kenen hyvänsä kanssa ympäri maailmaa, ei ole osoitus mistään sisäänpäin käpertymisestä vaan oikeastaan juuri sen vastakohdasta. Aikanaan sisäänpäin kääntynyt maa on nurkkakuntaisen lähialueajanjakson jälkeen viimeinkin ryhtynyt katselemaan, mitä maailmalla on tarjottavana. Tavaroita myydään ympäri maailmaa ja ostetaan sieltä, missä hintalaatusuhde on kohdallaan. Kulttuurillisesti Suomesta on tullut ajat sitten osa Hollywood-imperiumia kuten melkein kaikesta muustakin länsimaailmasta poislukien oliivipuuvyöhyke.
Sisäänpäinkäpertymisargumentin täydellisen absurdiuden voi ymmärtää parhaiten siirtämällä tuon argumentin Ruotsiin. jos Ruotsissa joku sanoisi, että maa on nyt aivan täydellisesti käpertymässä itseensä kun siellä ei opiskella innokkaasti suomea, hänelle naurettaisiin. Maailman mittapuulla Suomi ja Ruotsi ovat melko samanlaisia paikkoja. Kummankin talous on marginaalinen, sijainti idän kasvukeskuksista kaukainen joskin hieman Suomen eduksi toimien, kummassakin puhutaan reippaasti maailman valtakieltä, molemmissa on väkimäärältään suunnilleen samanlainen toisen maan kieltä puhuva vähemmistö.
Mihin perustuu ajatus siitä, että näistä kahdesta maasta vain Suomi käpertyy itseensä jos ei enää erityisesti panosta naapurikielipolitikointiin?
Minun ymmärtääkseni se ei perustu mihinkään.
Itse asia on tällä hetkellä jos ei nyt tulenarka niin ainakin melko polttava, kuten kirjoituksessa todetaankin. Perussuomalaisten nousu ja sitä kautta julkisuuteen tulleet muutosehdotukset Suomen kielipolitiikkaan eivät vaikutakaan olevan niin epäsuosittuja ja kaksikielisyyden
Mielenkiintoista ja ajan henkeä kuvaavaa on se, että Martti Ahtisaaren työryhmään kelpuutettiin mukaan kaikkien muiden eduskuntapuolueiden edustajia paitsi Perussuomalaisten. Asia ei varmasti jää huomaamatta niiltä, jotka pitävät Perussuomalaisten kohtelua epäreiluna.
Se ei jää huomaamatta myöskään niiltä, jotka haluaisivat kieliasioihin jotain muutoksia. Ahtisaaren työryhmän tulokset ovat saaneet positiivista tai varovaisen positiivista palautetta ja runsaasti julkisuutta, mutta vähälle julkisuudelle on jäänyt se, ettei tuo työryhmä edes pyrkinyt minkäännäköiseen tasapuolisuuteen tai erilaisten näkemyksien huomioonottamiseen vaan sen ainoa merkitys oli kertoa ruotsinkielisen kielipolitiikkaklikin toiveiden tynnyristä.
Minä kiinnitin huomiota jo tästä työryhmästä kuullessani siihen, että tällaisia työryhmiä koottaessa ja erityisesti niiden vetäjää valittaessa olisi viimein syytä tehdä rohkea kurkistus 60-luvulle, ehkä jopa 70-luvulle jos oikein räyhäkkäiksi heittäydytään, sillä kielikysymyksessä on havaittavissa jonkunnäköinen sukupolvien välinen ero.
Martti Ahtisaaren, kaikki kunnia hänelle ja hänen ikäluokalleen, sukupolvi on elänyt aikaa, jolloin ruotsin kieltä käytettiin Helsingissä aktiivisesti, yhteydet Ruotsiin olivat keskeisemmässä asemassa kuin ne tänään ovat ja suurin osa suomalaisesta bisneksestä oli ruotsinkielisissä käsissä. Tässä maailmassa uraansa tehneet ovat oppineet puhumaan ruotsia ja se on heille helppo ja luonnollinen kieli viestiä.
Maailma kuitenkin meni ja muuttui, kuten sillä on taipumus tehdä. Helsinki on nykyään melko puhtaasti yksikielinen. Ruotsiksi palvelua saa yhdessä kaupassa ja yhdessä kahvilassa ja satunnaisesti siellä täällä muualla. Automaatti se ei ole enää ollut aikoihin kuten ei muissakaan Suomen kasvukeskuksissa. Näissä kasvaneet minun ikäiseni ja nuoremmat eivät enää ole törmänneet ruotsin kieleen oikein missään muualla kuin snapsilauluissa. Bisnekset ovat valuneet suomenkielisille ja enää ainoastaan laivanvarustusbisnes vaikuttaa olevan valtaosin ruotsinkielistä. Yhteydet Ruotsiin eivät ole enää missään erityisen keskeisessä asemassa, sillä itänaapuri ei enää paheksu suoria suhteita sivistysvaltioihin. Pohjoismaisessa bisneksessä luonteva työkieli on englanti, ruotsia kielenä kokeillut Nordea joutui siitä luopumaan kun ei siitä lopulta tullut yhtään mitään.
Tämän päivän keski-ikäisissä ja nuoremmissa suhtautuminen kaksikielisyyteen on erilaista kuin mitä se on nykyisillä eläkeläisillä. Kaikissa ikäluokissa näyttäisi olevan jokseenkin saman verran "hurrit pelastusrenkaan varassa mereen" -tyyppistä änkyrää, joka voidaan epäkiinnostavana marginaalina sivuuttaa.
Aika harva tuntuu lopulta vastustavan itse kaksikielisyyttä, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut "annetaan kaikkien kukkien kukkia" -tyyppiseksi. Asiaa ei enää nähdä polttavana yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka täytyy jotenkin ottaa huomioon erilaisia poliittisia ratkaisuja tehtäessä.
Joku työryhmä voisi pohtia toisinaan asiaa tästäkin vinkkelistä ja antaa äänen niille, jotka eivät halua museoida kaikkia nykyisiä rakenteita vaan päivittää niitä ajan henkeä vastaamaan. Tässä asiassa vaikuttaa siltä, että kansan syvien rivien tunnot ja muinainen kielipolitikointi eivät enää oikein kohtaa eivätkä osapuolet ymmärrä toisiaan. Kun kansan syvät rivit voivat vaaleissa luottaa massaan toisin kuin änkyräruotsinkielisten museointiklikki, asioita kannattaisi korjailla pikku hiljaa ja myös tätä enemmistöä kuunnellen, sillä ainakaan minä en halua mitään radikaaleja muutoksia yksikielisen valtion suuntaan ja liberaaleja arvoja kannattavien ihmisten parissa tällaiset ajatukset eivät ole kovin suosittuja.
Tällaisen muutoksen tekeminen on tietysti hankalaa, sillä perustuslakia pitäisi muuttaa, mutta jos pääkirjoituksen analyysi siitä, että vain RKP ja Kokoomus puolustavat tällä hetkellä aktiivisesti kaksikielisyyttä pitää paikkansa, kaksi seuraavaa eduskuntaa voisi persujen johdolla tehdä vaikka mitä.
Täydellinen siilipuolustus ja kyvyttömyys liikahtaa mihinkään suuntaan kuitenkin saattavat luoda tällaisen vastareaktion, kun maltillinen valtaenemmistö kyllästyy rutiinivalheisiin ruotsin kielen erityisen rikkaasta vaikutuksesta, ruotsin kielen tarpeellisuudesta tai siitä, että ruotsin osaaminen on mukamas joku erityinen ponnahduslauta sivistyskielien oppimiseen.
Hesarin pääkirjoitustoimittajakin eksyy sinänsä asiallisen analyysinsä keskivaiheilla puhdasoppisen propagandan pimeisiin metsiin toteamalla "Samalla kyky puhua ruotsia on Suomessa heikentynyt ja kiinnostus kielten opiskeluun ylipäätään vähentynyt. Syrjässä oleva pieni maa on käpertymässä itseensä."
Minun on vaikea yhtyä ajatukseen siitä, että Suomi olisi nyt jotenkin erityisesti käpertymässä itseensä. Suomalaiset puhuvat englantia paremmin kuin koskaan aikaisemmin, ja ensi vuonna englantia hyvin puhuvien määrä on taas suurempi kuin tänä vuonna. Sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Olen antanut
Suomalaiset matkustavat enemmän kuin koskaan ja tekevät bisnestä ympäri maailmaa. Se, että asioita ei enää tehdä ruotsiksi ruotsalaisten kanssa vaan englanniksi kenen hyvänsä kanssa ympäri maailmaa, ei ole osoitus mistään sisäänpäin käpertymisestä vaan oikeastaan juuri sen vastakohdasta. Aikanaan sisäänpäin kääntynyt maa on nurkkakuntaisen lähialueajanjakson jälkeen viimeinkin ryhtynyt katselemaan, mitä maailmalla on tarjottavana. Tavaroita myydään ympäri maailmaa ja ostetaan sieltä, missä hintalaatusuhde on kohdallaan. Kulttuurillisesti Suomesta on tullut ajat sitten osa Hollywood-imperiumia kuten melkein kaikesta muustakin länsimaailmasta poislukien oliivipuuvyöhyke.
Sisäänpäinkäpertymisargumentin täydellisen absurdiuden voi ymmärtää parhaiten siirtämällä tuon argumentin Ruotsiin. jos Ruotsissa joku sanoisi, että maa on nyt aivan täydellisesti käpertymässä itseensä kun siellä ei opiskella innokkaasti suomea, hänelle naurettaisiin. Maailman mittapuulla Suomi ja Ruotsi ovat melko samanlaisia paikkoja. Kummankin talous on marginaalinen, sijainti idän kasvukeskuksista kaukainen joskin hieman Suomen eduksi toimien, kummassakin puhutaan reippaasti maailman valtakieltä, molemmissa on väkimäärältään suunnilleen samanlainen toisen maan kieltä puhuva vähemmistö.
Mihin perustuu ajatus siitä, että näistä kahdesta maasta vain Suomi käpertyy itseensä jos ei enää erityisesti panosta naapurikielipolitikointiin?
Minun ymmärtääkseni se ei perustu mihinkään.
Asevelvollisuuden uudet haasteet
07/03/11 13:04
Presidentti Halonen on avannut tänään maanpuolustuskurssin ja ottanut kantaa asevelvollisuuteen.
Gallupien mukaan "valikoivan" asevelvollisuuden kannatus on kasvussa ja yleisen asevelvollisuuden kannatus laskussa. Halosen mukaan yleisestä asevelvollisuudesta ei tulisi luopua, mutta sitä pitäisi uudistaa, lähinnä armeijan henkilöstötarpeista lähtevistä syistä.
Asia ei ole erityisen helppo.
Viime vuosilta on puolustusvoimien suunnasta ollut tarjolla vähäistä suurempi määrä marinaa siitä, että asevelvolliset ovat nykyään huonokuntoisia. Toisaalta on tunnustettu sodankäynnin muodon mahdollinen muuttuminen teknisemmäksi, tiedustelun tärkeys, nopean liikkuvuuden
joukkojen tärkeys ja satojen tuhansien kiväärimiesten tarve on kyseenalaistettu.
Tämän päivän uutisissa ei ole kerrottu, mitä "valikoiva asevelvollisuus" voisi tarkoittaa. Sen ajatuksena lienee kuitenkin se, että koko ikäluokka on liian suuri armeijan tarpeisiin ja samalla tunnistetaan yleisen asevelvollisuuden mukanaan tuoma resurssien haaskuu kun armeija vain lyhentää miesten työuraa jossain tuottavassa siihen menevällä ajalla ja vähän päälle.
Jos armeijaan menevät vain arvottaisiin, veikkaisin arpaonnen aiheuttavan vähäistä suuremmin pahaa mieltä kun ikäluokat hajoavat osan lähtiessä jatkokoulutukseen tai töihin ja osan metsään pelleilemään. Asia ei ole taloudellisestikaan aivan vähäpätöinen, sillä vuoden saamatta jäänyt palkka on pienipalkkaisissakin töissä paljon rahaa ainakin noin 20-vuotiaalle, ja jos vuosi vähemmän työkokemusta kumuloituu työnhaussa ja palkkauksessa myöhemmin, tähän ilkamointiin arvottava häviää melko suuren summan rahaa verrattuna arpajaisissa paremmin pärjänneeseen ikätoveriinsa.
Tämä pitäisi kompensoida heille jotenkin, mutta miten?
Jos taas valikointi onkin aktiivinen toimenpide eikä passiivinen arpajainen ja sotaväkeen valitaan jollain maagisilla perusteilla väkeä, saamatta jäävän tulon ongelma on tässäkin mallissa. Lisäongelma on siinä, ketä valinnoissa kuunnellaan.
Jos kuunnellaan armeijan edustajia, he haluavat valikoida riveihinsä älykkäät, terveet ja hyväkuntoiset. Eli toisin sanoen suunnilleen sen joukon, joka hakeutuu lukion jälkeen korkeakouluihin, miinus nörtit. Jos taas kysytään sosiaaliviranomaisilta tai muilta hallintovisiireiltä, he haluaisivat lähettää sotaväkeen ne, jotka eivät päätyneet mihinkään jatkokoulutukseen, jotta heille ei tarvitsisi vuoteen maksaa miltään sosiaaliturvamomentilta.
Puolustusvoimien valintaprosessi tuottaisi parasta a-ryhmää olevan reservin, joka kuitenkin rankaisisi vuoden kyrdellä niitä nuoria, jotka ovat eläneet juuri niin hyvin ja kunnollisesti kuin tulevaisuutta ajatellen on parasta. Jos taas kuunneltaisiin sosiaaliturvasetiä, tuloksena olisi pahnanpohjimmaisista koottu reservi, jonka kyky toimia modernissa maailmassa saattaisi sodan tullen olla varsin vähäinen.
Pahnanpohjimmainen reservi kannattaa korvata mieluummin hyvälaatuisella palkka-armeijalla, sillä surkimuksista koottu reservi ei kykene tekemään sitä, mitä sen sodan aikana pitäisi tehdä, joten sellaista ei kannattaisi perustaa ollenkaan.
Parhaan a-ryhmän reservi taas toisi nuorille ihmeellise optimointiongelman. Armeijan palikkatestissä kuka hyvänsä voisi esittää tyhmää, joten lahjakkuus pitäisi käytännössä mitata koulutodistuksista, joita käytetään oppilasvalinnoissa myöhemmin. Koulukas joutuisi siis hankalan optimointiongelman eteen, sillä hänen pitäisi saada niin hyvät paperit, että pääsee haluamaansa yliopistoon, mutta niin huonot, ettei sotaväki ole hänestä kiinnostunut.
Fiksun ainoa taatusti toimiva tapa ratkaista tämä olisi hommata loistava
lukion päästötodistus mutta sitä hommatessaan lihottaa itsensä 150-kiloiseksi hampurilaisilla ja kokiksella. Tämä on taas kansanterveydellisen laskun ja esteettisten seikkojen takia kammottava vaihtoehto.
Olen melko skeptinen sen suhteen, että mikään valikointi voisi tuottaa tulosta, joka kelpaisi puolustustusvoimille, ei olisi kohtuuttoman epäreilu ja jonka kustannukset yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä olisivat järkeviä.
Entäpä, jos asevelvollisuus muutettaisiin vapaaehtoiseksi, mutta annettaisiin sen vapaaehtoisesti loppuun saakka suorittaneelle 0,5%-yksikön alennus tuloveroon loppuiäksi? Tämä kompensoisi rahallisen ongelman ja motivoisi sotaväkeen niitä ihmisiä, jotka ovat tarpeeksi fiksuja tekemään tuon laskutoimituksen ja ymmärtämään tuloksen merkityksen. Se ei kuitenkaan sulkisi ulkopuolelle hyötymielessä muut kuin pahnanpohjimmaiset, sillä käymällä ammattikoulun ja menemällä töihin, saa tuosta asiasta rahallista hyötyä joka tapauksessa, joten armeija ei degeneroituisi pelkäksi rillikomppaniaksi. Tässä kohtaa kuuluisi ajatella myös sukupuolierottelusta luopumista ja tehdä armeijasta avoimen miehille ja naisille tasapuolisesti.
Jos hakijoita olisi enemmän kuin mitä puolustusvoimat tarvitsee, se vain tekisi valinnan haluamillaan mutta syrjimättömillä perusteilla.
Tässä mallissa ainoa ongelma olisi se, miten tuo veronalennus kodifioitaisiin lakiin siten, että sen muuttaminen jälkikäteen olisi melkoisen mahdotonta. Valtaanhan voi aina nousta niuhottava säästämispuolue, jolle jokainen veronalennus on tulilinjalla. Tai sitten voi valtaan nousta tuomiojalaispuolue, jonka mielestä jokainen ihmisille käteen jätetty euro on väärin ja valtiolta pois. Valtaan voi nousta myös halauspuolue, jonka mielestä on ihan väärin ja plää, jos yhteiskunta palkitsee militanttia paskasakkia rahallisella porkkanalla ja risupartaiset runohenkilöt jäävät aivan ilman.
Jos tällainen porkkana tehtäisiin, se pitäisi tehdä niin, että kaikki ymmärtävät sen tarkoittavan elinikäistä sopimusta ja ne, jotka siitä sanoutuvat myöhemmin irti, joutuvat huomaamaan muutoksen mahdottomaksi toteuttaa.
Gallupien mukaan "valikoivan" asevelvollisuuden kannatus on kasvussa ja yleisen asevelvollisuuden kannatus laskussa. Halosen mukaan yleisestä asevelvollisuudesta ei tulisi luopua, mutta sitä pitäisi uudistaa, lähinnä armeijan henkilöstötarpeista lähtevistä syistä.
Asia ei ole erityisen helppo.
Viime vuosilta on puolustusvoimien suunnasta ollut tarjolla vähäistä suurempi määrä marinaa siitä, että asevelvolliset ovat nykyään huonokuntoisia. Toisaalta on tunnustettu sodankäynnin muodon mahdollinen muuttuminen teknisemmäksi, tiedustelun tärkeys, nopean liikkuvuuden
Tämän päivän uutisissa ei ole kerrottu, mitä "valikoiva asevelvollisuus" voisi tarkoittaa. Sen ajatuksena lienee kuitenkin se, että koko ikäluokka on liian suuri armeijan tarpeisiin ja samalla tunnistetaan yleisen asevelvollisuuden mukanaan tuoma resurssien haaskuu kun armeija vain lyhentää miesten työuraa jossain tuottavassa siihen menevällä ajalla ja vähän päälle.
Jos armeijaan menevät vain arvottaisiin, veikkaisin arpaonnen aiheuttavan vähäistä suuremmin pahaa mieltä kun ikäluokat hajoavat osan lähtiessä jatkokoulutukseen tai töihin ja osan metsään pelleilemään. Asia ei ole taloudellisestikaan aivan vähäpätöinen, sillä vuoden saamatta jäänyt palkka on pienipalkkaisissakin töissä paljon rahaa ainakin noin 20-vuotiaalle, ja jos vuosi vähemmän työkokemusta kumuloituu työnhaussa ja palkkauksessa myöhemmin, tähän ilkamointiin arvottava häviää melko suuren summan rahaa verrattuna arpajaisissa paremmin pärjänneeseen ikätoveriinsa.
Tämä pitäisi kompensoida heille jotenkin, mutta miten?
Jos taas valikointi onkin aktiivinen toimenpide eikä passiivinen arpajainen ja sotaväkeen valitaan jollain maagisilla perusteilla väkeä, saamatta jäävän tulon ongelma on tässäkin mallissa. Lisäongelma on siinä, ketä valinnoissa kuunnellaan.
Jos kuunnellaan armeijan edustajia, he haluavat valikoida riveihinsä älykkäät, terveet ja hyväkuntoiset. Eli toisin sanoen suunnilleen sen joukon, joka hakeutuu lukion jälkeen korkeakouluihin, miinus nörtit. Jos taas kysytään sosiaaliviranomaisilta tai muilta hallintovisiireiltä, he haluaisivat lähettää sotaväkeen ne, jotka eivät päätyneet mihinkään jatkokoulutukseen, jotta heille ei tarvitsisi vuoteen maksaa miltään sosiaaliturvamomentilta.
Puolustusvoimien valintaprosessi tuottaisi parasta a-ryhmää olevan reservin, joka kuitenkin rankaisisi vuoden kyrdellä niitä nuoria, jotka ovat eläneet juuri niin hyvin ja kunnollisesti kuin tulevaisuutta ajatellen on parasta. Jos taas kuunneltaisiin sosiaaliturvasetiä, tuloksena olisi pahnanpohjimmaisista koottu reservi, jonka kyky toimia modernissa maailmassa saattaisi sodan tullen olla varsin vähäinen.
Pahnanpohjimmainen reservi kannattaa korvata mieluummin hyvälaatuisella palkka-armeijalla, sillä surkimuksista koottu reservi ei kykene tekemään sitä, mitä sen sodan aikana pitäisi tehdä, joten sellaista ei kannattaisi perustaa ollenkaan.
Parhaan a-ryhmän reservi taas toisi nuorille ihmeellise optimointiongelman. Armeijan palikkatestissä kuka hyvänsä voisi esittää tyhmää, joten lahjakkuus pitäisi käytännössä mitata koulutodistuksista, joita käytetään oppilasvalinnoissa myöhemmin. Koulukas joutuisi siis hankalan optimointiongelman eteen, sillä hänen pitäisi saada niin hyvät paperit, että pääsee haluamaansa yliopistoon, mutta niin huonot, ettei sotaväki ole hänestä kiinnostunut.
Fiksun ainoa taatusti toimiva tapa ratkaista tämä olisi hommata loistava
Olen melko skeptinen sen suhteen, että mikään valikointi voisi tuottaa tulosta, joka kelpaisi puolustustusvoimille, ei olisi kohtuuttoman epäreilu ja jonka kustannukset yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä olisivat järkeviä.
Entäpä, jos asevelvollisuus muutettaisiin vapaaehtoiseksi, mutta annettaisiin sen vapaaehtoisesti loppuun saakka suorittaneelle 0,5%-yksikön alennus tuloveroon loppuiäksi? Tämä kompensoisi rahallisen ongelman ja motivoisi sotaväkeen niitä ihmisiä, jotka ovat tarpeeksi fiksuja tekemään tuon laskutoimituksen ja ymmärtämään tuloksen merkityksen. Se ei kuitenkaan sulkisi ulkopuolelle hyötymielessä muut kuin pahnanpohjimmaiset, sillä käymällä ammattikoulun ja menemällä töihin, saa tuosta asiasta rahallista hyötyä joka tapauksessa, joten armeija ei degeneroituisi pelkäksi rillikomppaniaksi. Tässä kohtaa kuuluisi ajatella myös sukupuolierottelusta luopumista ja tehdä armeijasta avoimen miehille ja naisille tasapuolisesti.
Jos hakijoita olisi enemmän kuin mitä puolustusvoimat tarvitsee, se vain tekisi valinnan haluamillaan mutta syrjimättömillä perusteilla.
Tässä mallissa ainoa ongelma olisi se, miten tuo veronalennus kodifioitaisiin lakiin siten, että sen muuttaminen jälkikäteen olisi melkoisen mahdotonta. Valtaanhan voi aina nousta niuhottava säästämispuolue, jolle jokainen veronalennus on tulilinjalla. Tai sitten voi valtaan nousta tuomiojalaispuolue, jonka mielestä jokainen ihmisille käteen jätetty euro on väärin ja valtiolta pois. Valtaan voi nousta myös halauspuolue, jonka mielestä on ihan väärin ja plää, jos yhteiskunta palkitsee militanttia paskasakkia rahallisella porkkanalla ja risupartaiset runohenkilöt jäävät aivan ilman.
Jos tällainen porkkana tehtäisiin, se pitäisi tehdä niin, että kaikki ymmärtävät sen tarkoittavan elinikäistä sopimusta ja ne, jotka siitä sanoutuvat myöhemmin irti, joutuvat huomaamaan muutoksen mahdottomaksi toteuttaa.
Huonot palkat ja sosiaaliturva
01/03/11 14:43
Vasemmisto on ollut haltioissaan tästä väitöskirjasta. Sitä käytetään osoittamaan kaikki muut paitsi vallankahvasta tippuneen änkyrävasemmiston vääriksi profeetoiksi, sillä kaikki on nyt aivan plää kun vallankahvassa ovat olleet muut.
Väitöskirjassa otetaan kantaa siihen, että toimeentulotuen ehtojen kiristämisellä on pakotettu ihmiset ottamaan vastaan työtä, jota he eivät ottaisi vastaan, jos saisivat samat rahat tekemättä mitään. Tämä on vasemmistolle mieleen, sillä erinäköisiä sosiaalitukiaisia pidetään siellä keskeisenä
toimeentulon muotona eikä väliaikaisena ratkaisuna työttömyyden tai sairauden ajalla.
Käymättä nyt sen kummemmin vasemmiston ajatusmaailman kimppuun, mietitäänpä tuon väitöskirjan sanomaa.
Kuuluisiko sosiaaliturvan tarkoitus olla työehtojen kirittäminen vai kuuluisiko tämä tehtävä työmarkkinajärjestöille? Minä olen aina itse ymmärtänyt asian niin, että sosiaaliturvaa kuuluu antaa niille, jotka eivät voi elättää itseään, mutta jos kykenee elättämään itsensä, tätä keinoa pitäisi käyttää, huolimatta siitä, ettei leipä suuresti levene sosiaaliturvaan verrattuna. Tätä ongelmaa on käsitelty lukuisissa tuloloukkutyöryhmissä ja sitä kuuluu niissä käsitellä edelleen, mutta onko itse perusajatus joku muu kuin tuo ymmärtämäni?
Onko siis nykyään ihmisten elatus ensisijaisesti yhteiskunnan vastuulla ja oma kontribuutio tähän vapaaehtoista sorttia?
Jos taas palvelusektorin työehdot ovat huonot, voidaan miettiä sitäkin, mistä se johtuu. Kun verokiila on Suomessa maailman suurimpia, palvelutyön hinnasta ei jää suurensuuria työntekijän nettopalkaksi, vaikka kapitalisti ei riistäisi välistä mitään.
Toisaalta Suomessa tulodesiilitarkastelussa desiilit 2-9 ovat kohtuullisen lähellä toisiaan ja tulonjako tässä suuressa massassa varsin tasainen. Oikeastaan tulonjako on melkein yhtä tasainen kymmenennen desiilin 99% valtaenemmistössä ja vain suuria pääomatuloja saavien joukko on tässä desiilissä karkuteillä. Kun palkansaajien välisten tuloerojen pienuus yhdistetään tuohon jo mainittuun verokiilaan, huomataan, että suomalaisella keskiluokkaisella palkansaajalla ei ole suuria mahdollisuuksia ostaa toisen keskiluokkaisen palkansaajan työtä.
Kun kysyntä on melko vähäistä, palvelualan työpaikat ovat vähissä työvoiman tarjontaan verrattuna, joten työntekijöille ei synny mitään mahdollisuuksia parantaa asemaansa normaalin ay-toiminnan kautta.
Sekä tuloloukkua että verokiilan ongelmaa pitäisi pohtia nykyistä huolellisemmin ja miettiä, mitä kaikkea asioille voitaisiin tehdä. Jos kuitenkin otetaan lähtökohdaksi poliittisen vasemmiston teesi tuloerojen haitallisuudesta, ollaan melko pian umpikujassa. Jos toiseksi lähtökohdaksi otetaan se, ettei sosiaaliturvan ehdoilla saa patistaa ketään töihin, umpikuja on täydellinen.
Sekä verokiilan purkaminen että tuloloukkujen poistaminen vaativat rahaa. Tätä rahaa
ei julkisella sektorilla juuri nyt ole, sillä valtio ottaa syömävelkaa tolkuttomia määriä. Rahaa ei ole käytettävissä myöskään jatkossa, jos reunaehdot edellyttävät kakun jakamista useampiin osiin ja kiusantekoa kakun leipojille. Jos ryhdytään parantamaan palkansaajien ostovoimaa ja mahdollisuuksia työllistää toisia suomalaisia, on palkansaajan verotuskin yksi tutkittava kohde.
Minä näen asian niin, että ihmiset on saatava töihin yksityiselle sektorille tuottamaan verorahaa sen sijaan, että he kuluttavat sitä. Mikään perusturvan ja tuloloukkujen ongelma ei ratkea ikinä, jos liian suuri osa väestöstä on tulonsiirtojen varassa. Vaikka olisi poliittista tahtoa korjata jotakin, siihen ei olisi rahaa, sillä pienikin muutos mihinkään maksaisi helposti miljardin. Samaten työntekijöiden edut eivät parane niin kauan kuin 10% työvoimasta on kortistossa tai puuhastelutoimenpiteiden parissa. Vasta työvoimapula pakottaa työnantajat kilpaileman paremmasta työvoimasta, sosiaaliturva ei sitä tee.
Suomalaisen sosiaaliturvan perusongelma ei ole sen pienuus tai byrokraattisuus vaan se, että siitä on tullut liian monelle ainoa ja ensisijainen toimeentulon lähde eikä väliaikaisten vaikeuksien turva. Kun sosiaaliturva pitää kohdistaa massoille eikä hetkeksi vaikeuksiin joutuneille, tämä asettaa varsin tarkat taloudelliset raamit siitä, mitä kaikkea sitä kautta voidaan tehdä ja kuinka paljon. Jos tuloloukkuja ei onnistuta purkamaan ja ketään ei säännöillä haluta pakottaa töihin, ainoaksi keinoksi motivoida ihmiset pienipalkkaisiin töihin on pitää perusturva niin pienenä, että mikä hyvänsä työ on siihen verrattuna parannus, ja tämä aiheuttaa ilmeisen ongelman niille, jotka eivät työllistymään kykene.
Tämä asia on huomattavan vaikea kokonaisuus. Suomessa sen ratkaisemisen isona esteenä on kolmikantayhteistyö, jossa politiikan ulkopuoliset tahot sanelevat poliitikoille, mitä heidän kuuluu tehdä, ja kun yksimielisyyttä ei löydy, ei koskaan tehdä mitään.
Suomeen tarvittaisiin talouden tasapainottamisen jälkeen kokonaisvaltainen vero- ja perusturvaremontti. Samalla voisi hieman miettiä muitakin asioita uudelleen ja miettiä, mihin kaikkeen tulevaisuuden maailmassa meillä on varaa ja mihin ei ole.
Minulla ei ole tarjota keinoja näiden kaikkien ongelmien ratkaisuun. Sen sijaan olen melko varma siitä, että haikailu takaisin suljetun talouden maailman aikaan ei meille keinoja tarjoa. Nostalgian suurin ongelma politiikassa kun on se, että se asettaa aina parhaat päivämme menneisyyteen.
Väitöskirjassa otetaan kantaa siihen, että toimeentulotuen ehtojen kiristämisellä on pakotettu ihmiset ottamaan vastaan työtä, jota he eivät ottaisi vastaan, jos saisivat samat rahat tekemättä mitään. Tämä on vasemmistolle mieleen, sillä erinäköisiä sosiaalitukiaisia pidetään siellä keskeisenä
Käymättä nyt sen kummemmin vasemmiston ajatusmaailman kimppuun, mietitäänpä tuon väitöskirjan sanomaa.
Kuuluisiko sosiaaliturvan tarkoitus olla työehtojen kirittäminen vai kuuluisiko tämä tehtävä työmarkkinajärjestöille? Minä olen aina itse ymmärtänyt asian niin, että sosiaaliturvaa kuuluu antaa niille, jotka eivät voi elättää itseään, mutta jos kykenee elättämään itsensä, tätä keinoa pitäisi käyttää, huolimatta siitä, ettei leipä suuresti levene sosiaaliturvaan verrattuna. Tätä ongelmaa on käsitelty lukuisissa tuloloukkutyöryhmissä ja sitä kuuluu niissä käsitellä edelleen, mutta onko itse perusajatus joku muu kuin tuo ymmärtämäni?
Onko siis nykyään ihmisten elatus ensisijaisesti yhteiskunnan vastuulla ja oma kontribuutio tähän vapaaehtoista sorttia?
Jos taas palvelusektorin työehdot ovat huonot, voidaan miettiä sitäkin, mistä se johtuu. Kun verokiila on Suomessa maailman suurimpia, palvelutyön hinnasta ei jää suurensuuria työntekijän nettopalkaksi, vaikka kapitalisti ei riistäisi välistä mitään.
Toisaalta Suomessa tulodesiilitarkastelussa desiilit 2-9 ovat kohtuullisen lähellä toisiaan ja tulonjako tässä suuressa massassa varsin tasainen. Oikeastaan tulonjako on melkein yhtä tasainen kymmenennen desiilin 99% valtaenemmistössä ja vain suuria pääomatuloja saavien joukko on tässä desiilissä karkuteillä. Kun palkansaajien välisten tuloerojen pienuus yhdistetään tuohon jo mainittuun verokiilaan, huomataan, että suomalaisella keskiluokkaisella palkansaajalla ei ole suuria mahdollisuuksia ostaa toisen keskiluokkaisen palkansaajan työtä.
Kun kysyntä on melko vähäistä, palvelualan työpaikat ovat vähissä työvoiman tarjontaan verrattuna, joten työntekijöille ei synny mitään mahdollisuuksia parantaa asemaansa normaalin ay-toiminnan kautta.
Sekä tuloloukkua että verokiilan ongelmaa pitäisi pohtia nykyistä huolellisemmin ja miettiä, mitä kaikkea asioille voitaisiin tehdä. Jos kuitenkin otetaan lähtökohdaksi poliittisen vasemmiston teesi tuloerojen haitallisuudesta, ollaan melko pian umpikujassa. Jos toiseksi lähtökohdaksi otetaan se, ettei sosiaaliturvan ehdoilla saa patistaa ketään töihin, umpikuja on täydellinen.
Sekä verokiilan purkaminen että tuloloukkujen poistaminen vaativat rahaa. Tätä rahaa
Minä näen asian niin, että ihmiset on saatava töihin yksityiselle sektorille tuottamaan verorahaa sen sijaan, että he kuluttavat sitä. Mikään perusturvan ja tuloloukkujen ongelma ei ratkea ikinä, jos liian suuri osa väestöstä on tulonsiirtojen varassa. Vaikka olisi poliittista tahtoa korjata jotakin, siihen ei olisi rahaa, sillä pienikin muutos mihinkään maksaisi helposti miljardin. Samaten työntekijöiden edut eivät parane niin kauan kuin 10% työvoimasta on kortistossa tai puuhastelutoimenpiteiden parissa. Vasta työvoimapula pakottaa työnantajat kilpaileman paremmasta työvoimasta, sosiaaliturva ei sitä tee.
Suomalaisen sosiaaliturvan perusongelma ei ole sen pienuus tai byrokraattisuus vaan se, että siitä on tullut liian monelle ainoa ja ensisijainen toimeentulon lähde eikä väliaikaisten vaikeuksien turva. Kun sosiaaliturva pitää kohdistaa massoille eikä hetkeksi vaikeuksiin joutuneille, tämä asettaa varsin tarkat taloudelliset raamit siitä, mitä kaikkea sitä kautta voidaan tehdä ja kuinka paljon. Jos tuloloukkuja ei onnistuta purkamaan ja ketään ei säännöillä haluta pakottaa töihin, ainoaksi keinoksi motivoida ihmiset pienipalkkaisiin töihin on pitää perusturva niin pienenä, että mikä hyvänsä työ on siihen verrattuna parannus, ja tämä aiheuttaa ilmeisen ongelman niille, jotka eivät työllistymään kykene.
Tämä asia on huomattavan vaikea kokonaisuus. Suomessa sen ratkaisemisen isona esteenä on kolmikantayhteistyö, jossa politiikan ulkopuoliset tahot sanelevat poliitikoille, mitä heidän kuuluu tehdä, ja kun yksimielisyyttä ei löydy, ei koskaan tehdä mitään.
Suomeen tarvittaisiin talouden tasapainottamisen jälkeen kokonaisvaltainen vero- ja perusturvaremontti. Samalla voisi hieman miettiä muitakin asioita uudelleen ja miettiä, mihin kaikkeen tulevaisuuden maailmassa meillä on varaa ja mihin ei ole.
Minulla ei ole tarjota keinoja näiden kaikkien ongelmien ratkaisuun. Sen sijaan olen melko varma siitä, että haikailu takaisin suljetun talouden maailman aikaan ei meille keinoja tarjoa. Nostalgian suurin ongelma politiikassa kun on se, että se asettaa aina parhaat päivämme menneisyyteen.
Lapsiperheiden ahdinko
27/02/11 13:59
Kun vaalit lähestyvät, lapsiperheillä on jälleen runsaasti ystäviä. Oikeastaan koko poliittisessa kentässä laidasta laitaan. 
Lapsiperheet ovat tietysti olleet vasemmiston lempilapsi, mutta kepu on yrittänyt kaupunkeihin lapsiperheteemalla iät ajat eikä asia ole kokoomuksellekaan vieras.
Vaalipuheissa sanoma on usein se, että lapsiperheet ovat ahdingossa tai että heidät on unohdettu. Kukaan ei koskaan kuitenkaan konkretisoi asiaa mitenkään.
Miten lapsiperheiden ahdinko siis ilmenee? Minä tunnen varsin monia lapsiperheitä Suomestakin enkä ole kuullut kenenkään koskaan valittavan. Vähäisen otantani perusteella lapsiperheet ovat elämäänsä tyytyväisimpiä kun taas tyytymättömiä ovat vastoin omaa tahtoaan yksin elävät sekä ne, jotka ovat menettäneet lapsensa riitaisassa avioerossa enemmän tai vähemmän kokonaan.
Miksi politiikan siis pitäisi nyt keskittyä lapsiperheisiin kuten niin aina ennenkin, ja mitä konkreettisia toimenpiteitä tarvittaisiin ja mikä ongelma niillä korjataan? Yleensä haluttaisiin lisää rahaa sinne, tänne ja tuonne, mutta tämän rahan vaikutus minkään koetun ongelman torjumiseksi jää kerta toisensa jälkeen näyttämättä.
Äitiyslomien kustannusten jakautuminen on konkreettinen ongelma, mutta sekin liittyy enemmän työmarkkinoihin kuin varsinaisesti lapsiperheisiin.
Vai onko kyseessä ainoastaan “ajatelkaa lapsiamme” -argumentti, jonka ei ole tarkoituskaan tarkoittaa mitään vaan ainoastaan osoittaa, että lausuja on pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan?
Vaalipuheissa sanoma on usein se, että lapsiperheet ovat ahdingossa tai että heidät on unohdettu. Kukaan ei koskaan kuitenkaan konkretisoi asiaa mitenkään.
Miten lapsiperheiden ahdinko siis ilmenee? Minä tunnen varsin monia lapsiperheitä Suomestakin enkä ole kuullut kenenkään koskaan valittavan. Vähäisen otantani perusteella lapsiperheet ovat elämäänsä tyytyväisimpiä kun taas tyytymättömiä ovat vastoin omaa tahtoaan yksin elävät sekä ne, jotka ovat menettäneet lapsensa riitaisassa avioerossa enemmän tai vähemmän kokonaan.
Miksi politiikan siis pitäisi nyt keskittyä lapsiperheisiin kuten niin aina ennenkin, ja mitä konkreettisia toimenpiteitä tarvittaisiin ja mikä ongelma niillä korjataan? Yleensä haluttaisiin lisää rahaa sinne, tänne ja tuonne, mutta tämän rahan vaikutus minkään koetun ongelman torjumiseksi jää kerta toisensa jälkeen näyttämättä.
Äitiyslomien kustannusten jakautuminen on konkreettinen ongelma, mutta sekin liittyy enemmän työmarkkinoihin kuin varsinaisesti lapsiperheisiin.
Vai onko kyseessä ainoastaan “ajatelkaa lapsiamme” -argumentti, jonka ei ole tarkoituskaan tarkoittaa mitään vaan ainoastaan osoittaa, että lausuja on pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan?
Päivän vihreä sammakko
26/02/11 21:35
Vihreiltä ei ole yleensäkään tavattu kuulla erityisen koherenttia persu-kritiikkiä, mutta Panu Laturi onnistui yllättämään tänään jopa minut, vaikka luulen kuulleeni ja nähneeni kaiken.
Se on kaikkein pelottavinta, että rakennetaan politiikkaa sen perusteella minkä he määrittelevät moraalisesti oikeaksi.
Tämä on melko omituinen lausunto, sillä sen voi tulkita kahdella tavalla
eikä kumpikaan tapa ole erityisen miellyttävä.
Yksi tulkinta olisi se, että Laturin oma puolue Vihreät ei tee politiikkaa sen perusteella, minkä he kokevat moraalisesti oikeaksi. Tämä tuntuu oudolta, sillä jos he eivät tee politiikkaa tällä perusteella, millä perusteella he sitä sitten tekevät? Jos he eivät noudata omaa moraaliaan vaan jonkun muun, mitä virkaa tällaisella puisto-osastolla oikein on? Mikä on sen kontribuutio politiikkaan, jos moraali ja arvot kopioidaan muualta?
Politiikassa ei useinkaan ole yhtä ainoaa mahdollista tapaa tehdä joku asia. Vaihtoehtoja on useita ja monessa tapauksessa ei ole edes suurta eroa siinä, tehdäänkö asia näin vai noin. Joku tapa pitää valita, moraali ja arvot näyttelevät tässä valinnassa merkittävää osaa. Paitsi siis ilmeisesti Vihreillä jos tämä tulkinta olisi oikea.
Todennäköisempi selitys on kuitenkin perivihreä arroganssi, joka selittää tuossa puolueessa paljon muutakin.
Vihreät todennäköisesti tekevät politiikkaa omista moraalisista lähtökohdistaan aivan kuten kaikki muutkin, mutta ylimielisyydessä piehtaroivan pellefanttikerhon suurvisiirin ajatusmaailmaan ei yksinkertaisesti mahdu sellainen mahdollisuus, että aivan kaikki suomalaiset eivät jaa tämän pikkupuolueen etulinjan moraalikäsitystä. Näin ollen närkästys ei kohdistu siihen, että persut noudattavat jotain moraalista koodistoa vaan siihen, että persut ajattelevat asioista toisella tavalla kuin Vihreät.
Eri asioita tavoittelevat puolueet muodostavat monipuoluejärjestelmän kovan ytimen, ja kun Vihreät eivät tunnu tätä ajatusta jakavan, voidaan miettiä, kenen ohjelma lopulta tuokaan mieleen Neuvostoliiton. Jos politiikassa on "kaikkein pelottavinta" se, että siellä on muitakin kuin vihreitä, vihreän etujoukon on elettävä järjettömän pelon vallassa jatkuvasti.
Samalla voidaan miettiä, mikä on tällaisen puolueen usko demokratiaan ja parlamentaariseen järjestelmään, jos kerran maailma on oikeassa asennossa vain, jos kaikki ovat samaa mieltä heidän kanssaan ja jakavat samanlaisen moraalikäsityksen.
Minun mielestäni pelottavaa on se, että itsensä intelligentsiaksi ylentänyt sakki kykenee näin tyylipuhtaan fasismin kannattamiseen ilman, että kukaan kerhon sisällä huomaa mitään. Fasismin saappaan ääni aiheuttaa minun korviini erityisen ruman äänen eikä ääni muutu siitä yhtään kauniimmaksi, vaikka saapas on hankittu trendikaupasta.
Minä sen sijaan uskon demokratiaan ja parlamentarismiin enkä ole kovin peloissani.
Suomessa on maailman tyhmin älymystö ja maailman viisain rahvas ja vaaliuurnien sulkeuduttua huomataan, että fasismin kannatus jäi melko vaatimattomaksi
Se on kaikkein pelottavinta, että rakennetaan politiikkaa sen perusteella minkä he määrittelevät moraalisesti oikeaksi.
Tämä on melko omituinen lausunto, sillä sen voi tulkita kahdella tavalla
Yksi tulkinta olisi se, että Laturin oma puolue Vihreät ei tee politiikkaa sen perusteella, minkä he kokevat moraalisesti oikeaksi. Tämä tuntuu oudolta, sillä jos he eivät tee politiikkaa tällä perusteella, millä perusteella he sitä sitten tekevät? Jos he eivät noudata omaa moraaliaan vaan jonkun muun, mitä virkaa tällaisella puisto-osastolla oikein on? Mikä on sen kontribuutio politiikkaan, jos moraali ja arvot kopioidaan muualta?
Politiikassa ei useinkaan ole yhtä ainoaa mahdollista tapaa tehdä joku asia. Vaihtoehtoja on useita ja monessa tapauksessa ei ole edes suurta eroa siinä, tehdäänkö asia näin vai noin. Joku tapa pitää valita, moraali ja arvot näyttelevät tässä valinnassa merkittävää osaa. Paitsi siis ilmeisesti Vihreillä jos tämä tulkinta olisi oikea.
Todennäköisempi selitys on kuitenkin perivihreä arroganssi, joka selittää tuossa puolueessa paljon muutakin.
Vihreät todennäköisesti tekevät politiikkaa omista moraalisista lähtökohdistaan aivan kuten kaikki muutkin, mutta ylimielisyydessä piehtaroivan pellefanttikerhon suurvisiirin ajatusmaailmaan ei yksinkertaisesti mahdu sellainen mahdollisuus, että aivan kaikki suomalaiset eivät jaa tämän pikkupuolueen etulinjan moraalikäsitystä. Näin ollen närkästys ei kohdistu siihen, että persut noudattavat jotain moraalista koodistoa vaan siihen, että persut ajattelevat asioista toisella tavalla kuin Vihreät.
Eri asioita tavoittelevat puolueet muodostavat monipuoluejärjestelmän kovan ytimen, ja kun Vihreät eivät tunnu tätä ajatusta jakavan, voidaan miettiä, kenen ohjelma lopulta tuokaan mieleen Neuvostoliiton. Jos politiikassa on "kaikkein pelottavinta" se, että siellä on muitakin kuin vihreitä, vihreän etujoukon on elettävä järjettömän pelon vallassa jatkuvasti.
Samalla voidaan miettiä, mikä on tällaisen puolueen usko demokratiaan ja parlamentaariseen järjestelmään, jos kerran maailma on oikeassa asennossa vain, jos kaikki ovat samaa mieltä heidän kanssaan ja jakavat samanlaisen moraalikäsityksen.
Minun mielestäni pelottavaa on se, että itsensä intelligentsiaksi ylentänyt sakki kykenee näin tyylipuhtaan fasismin kannattamiseen ilman, että kukaan kerhon sisällä huomaa mitään. Fasismin saappaan ääni aiheuttaa minun korviini erityisen ruman äänen eikä ääni muutu siitä yhtään kauniimmaksi, vaikka saapas on hankittu trendikaupasta.
Minä sen sijaan uskon demokratiaan ja parlamentarismiin enkä ole kovin peloissani.
Suomessa on maailman tyhmin älymystö ja maailman viisain rahvas ja vaaliuurnien sulkeuduttua huomataan, että fasismin kannatus jäi melko vaatimattomaksi
Huonoa hallintokulttuuria
16/02/11 11:00
Tänään olemme kuulleet kaksi mielenkiintoista "tuomiota".
Matti Vanhasta ei ole tarpeen epäillä mistään rötöksestä, vaikka hän on jakanut rahaa itselleen ministerinä ollessaan. Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg puolestaan meni rikkomaan perustuslain periaatteita pyrkimällä vaikuttamaan täytäntöönpanoviranomaiseen jäätyään vähemmistöön kun KHO äänesti ns. isoäitien käännytysjupakassa. Tästä hyvästä hän sai moitteet.
Minä näen nämä päätökset oireiksi ns. Suomen taudista, joka on täältä katsoen poliittisen ja hallinnollisen kulttuurin sisäänpäinkääntyneisyyttä ja vastuunkannon puutetta.
Vanhasen tapauksessa rötöstä voidaan pitää vähäisenä, sillä vaikka Vanhanen raahattaisiin johonkin oikeuteen, hän olisi kuitenkin kepulaisena syyntakeeton ja jätettäisiin rangaistukseen tuomitsematta vaikka rötös katsottaisiinkin tapahtuneeksi. Käytännössä pidän uskottavana, että Vanhanen ei tiennyt, keille kaikille rahaa yhdellä nuijankopautuksella jonkun pienvisiirin valmisteleman päätöksen mukaisesti jaettiin.
Siitä huolimatta kyseessä on asia, joka olisi pitänyt tarkemmin tutkia. Voi olla, että oikeus olisi päätynyt katsomaan Vanhasen syyttömäksi, mutta se, ettei oikeutta viitsitä edes käydä ilmiselvässä jääviys- ja eturistiriita-asiassa kertoo meille sen, ettei tällaisilla asioilla ole niin Suomessa väliksi. Pikkuisen rahaa sieltä täältä omaan taskuun, sehän on vain maan tapa, ei aihetta toimenpiteisiin. Tällainen ei kuulu sivistysvaltion hallinnolliseen kulttuuriin. Nyt olisi ollut mahdollista näyttää, että kulttuuri on muuttunut, mutta tällaista signaalia emme saaneet. Enemmänkin näyttää siltä, että korppi ei noki korpin silmää ja politiikan establishmentti suojelee sumeilematta omiaan rahvaan kummallisilta ja halveksittavilta vaatimuksilta siitä, että poliitikkojen kuuluisi noudattaa lakeja, asetuksia ja hyvää hallinnollista tapaa.
Hallbergin tapaus on mielenkiintoisempi, sillä hän on vielä virassa.
Hallbergin tapaus meni siis niin, että parin maassa laittomasti oleskelleen maahanmuuttajien isoäidin käännytyspäätöksistä valitettiin koko virkatie lävitse ja lopulta asia päätyi KHO:n pöydälle. KHO äänesti asiasta eikä nähnyt perusteita keskeyttää käännytysprosessia tai myöntää oleskelulupaa. Hallberg jäi äänestyksessä tappiolle. Tämän jälkeen hän kirjoitti poliisin korkeimmalle johdolle paimenkirjeen, jossa KHO:n auktoriteettiin vedoten kehotti poliisia jättämään kuitenkin käännytyksessä vitkastelemaan siinä toivossa, että joku muuttuu jossakin.
Tässä loukattiin perustuslaillisia periaatteita vallan kolmijako-opista. Tuomiovalta ja toimeenpanovalta kuuluvat eri instansseille. Hallberg edustaa tuomiovaltaa, poliisi toimeenpanovaltaa, ja Hallbergin olisi pitänyt pitää näppinsä erossa toimeenpanoasioista. Erillinen omituisuus on se, että KHO sinänsä lainvoimaisessa päätöksessä katsoi käännytykset lainmukaisiksi, mutta Hallberg vetosi siitä huolimatta KHO:n auktoriteettiin kertoessaan poliisille, että hänen kantansa oikeastaan
pitäisi tulla sittenkin huomioiduksi.
Oikeastaan tästä voisi vielä laajentaa vyyhtiä ja hieman ihmetellä poliisijohdonkin toimia, sillä poliisi lopulta kuunteli Hallbergia eikä tehnyt tuossa vaiheessa mitään vaikka olisi voinutkin. Nähdäkseni poliisin olisi pitänyt ymmärtää oma paikkansa ja nostaa helvetinmoinen meteli siitä, että joku virkatiehen mitenkään kuulumaton pelle pyrkii vaikuttamaan poliisin työhön ja lainmukaisten tehtävien hoitamiseen.
Maallikon mielestä Hallberg olisi saattanut tehdä tuossa jopa virkavirheen tms. rötöksen. En tunne asian juridiikkaa, joten tästä puolesta en lausu mitään varmaa. Selvää kuitenkin on, että hänen toimintansa ei ole ollut KHO:n tuomarille sopivaa.
Moitteiden jakaminen tässä tapauksessa vaikuttaa hieman oudolta. Jos on ehkä tapahtunut rötös, miksi asiaa ei selvitetä oikeusprosessissa? Vai olettaako eduskunnan oikeusasiamies, että oikeusjärjestelmä kuitenkin suosisi omiaan eikä näkisi asiassa mitään väärää, joten oikeusprosessin käynnistäminen olisi turhaa? Tämä on spekulointia, joten jätämme sen sellaiseksi.
Omituista on kuitenkin se, että ketään ei tunnu kiinnostavan, että tällä tavoin kaksikin virhettä tehnyt henkilö voi jatkaa tehtävässään ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jossain muualla tällainen henkilö olisi eronnut asian tultua julkisuuteen ja jos ei olisi, media olisi savustanut hänet ulos.
Suomessa virkamiehet ja poliitikot eivät tunnu koskaan kantavan minkäännäköistä vastuuta törkeistäkään teoista, jos ne liittyvät hallintoon. Ministeri savustetaan eroamaan, kun hän lähettää tekstiviestin Johanna Tukiaiselle, mutta jos virheet liittyvät työtehtäviin eivätkä juorutyyppisesti yksityiselämään, ketään ei tunnu kiinnostavan.
Tämän asenteen vika on se, että virkamiehet ja poliitikot voivat kohdella kansaa kuin paavi uskovaisia. Kun mistään virheestä ei tarvitse kantaa minkäännäköistä vastuuta, motiivi toimia lainmukaisesti ja hyvää hallintokulttuuria suosien jää verraten vähäiseksi. Minä veikkaan tämän olevan yksi syy siihen, miksi Suomessa tuntuu vallitsevan niin täydellinen, hiirenharmaa pysähtyneisyys poliittisessa päätöksenteossa, ja tämä vaikuttamismahdollisuuksien puutten luoma apatia näkyy nyt persujen kannatusluvuissa.
Matti Vanhasta ei ole tarpeen epäillä mistään rötöksestä, vaikka hän on jakanut rahaa itselleen ministerinä ollessaan. Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg puolestaan meni rikkomaan perustuslain periaatteita pyrkimällä vaikuttamaan täytäntöönpanoviranomaiseen jäätyään vähemmistöön kun KHO äänesti ns. isoäitien käännytysjupakassa. Tästä hyvästä hän sai moitteet.
Minä näen nämä päätökset oireiksi ns. Suomen taudista, joka on täältä katsoen
Vanhasen tapauksessa rötöstä voidaan pitää vähäisenä, sillä vaikka Vanhanen raahattaisiin johonkin oikeuteen, hän olisi kuitenkin kepulaisena syyntakeeton ja jätettäisiin rangaistukseen tuomitsematta vaikka rötös katsottaisiinkin tapahtuneeksi. Käytännössä pidän uskottavana, että Vanhanen ei tiennyt, keille kaikille rahaa yhdellä nuijankopautuksella jonkun pienvisiirin valmisteleman päätöksen mukaisesti jaettiin.
Siitä huolimatta kyseessä on asia, joka olisi pitänyt tarkemmin tutkia. Voi olla, että oikeus olisi päätynyt katsomaan Vanhasen syyttömäksi, mutta se, ettei oikeutta viitsitä edes käydä ilmiselvässä jääviys- ja eturistiriita-asiassa kertoo meille sen, ettei tällaisilla asioilla ole niin Suomessa väliksi. Pikkuisen rahaa sieltä täältä omaan taskuun, sehän on vain maan tapa, ei aihetta toimenpiteisiin. Tällainen ei kuulu sivistysvaltion hallinnolliseen kulttuuriin. Nyt olisi ollut mahdollista näyttää, että kulttuuri on muuttunut, mutta tällaista signaalia emme saaneet. Enemmänkin näyttää siltä, että korppi ei noki korpin silmää ja politiikan establishmentti suojelee sumeilematta omiaan rahvaan kummallisilta ja halveksittavilta vaatimuksilta siitä, että poliitikkojen kuuluisi noudattaa lakeja, asetuksia ja hyvää hallinnollista tapaa.
Hallbergin tapaus on mielenkiintoisempi, sillä hän on vielä virassa.
Hallbergin tapaus meni siis niin, että parin maassa laittomasti oleskelleen maahanmuuttajien isoäidin käännytyspäätöksistä valitettiin koko virkatie lävitse ja lopulta asia päätyi KHO:n pöydälle. KHO äänesti asiasta eikä nähnyt perusteita keskeyttää käännytysprosessia tai myöntää oleskelulupaa. Hallberg jäi äänestyksessä tappiolle. Tämän jälkeen hän kirjoitti poliisin korkeimmalle johdolle paimenkirjeen, jossa KHO:n auktoriteettiin vedoten kehotti poliisia jättämään kuitenkin käännytyksessä vitkastelemaan siinä toivossa, että joku muuttuu jossakin.
Tässä loukattiin perustuslaillisia periaatteita vallan kolmijako-opista. Tuomiovalta ja toimeenpanovalta kuuluvat eri instansseille. Hallberg edustaa tuomiovaltaa, poliisi toimeenpanovaltaa, ja Hallbergin olisi pitänyt pitää näppinsä erossa toimeenpanoasioista. Erillinen omituisuus on se, että KHO sinänsä lainvoimaisessa päätöksessä katsoi käännytykset lainmukaisiksi, mutta Hallberg vetosi siitä huolimatta KHO:n auktoriteettiin kertoessaan poliisille, että hänen kantansa oikeastaan
Oikeastaan tästä voisi vielä laajentaa vyyhtiä ja hieman ihmetellä poliisijohdonkin toimia, sillä poliisi lopulta kuunteli Hallbergia eikä tehnyt tuossa vaiheessa mitään vaikka olisi voinutkin. Nähdäkseni poliisin olisi pitänyt ymmärtää oma paikkansa ja nostaa helvetinmoinen meteli siitä, että joku virkatiehen mitenkään kuulumaton pelle pyrkii vaikuttamaan poliisin työhön ja lainmukaisten tehtävien hoitamiseen.
Maallikon mielestä Hallberg olisi saattanut tehdä tuossa jopa virkavirheen tms. rötöksen. En tunne asian juridiikkaa, joten tästä puolesta en lausu mitään varmaa. Selvää kuitenkin on, että hänen toimintansa ei ole ollut KHO:n tuomarille sopivaa.
Moitteiden jakaminen tässä tapauksessa vaikuttaa hieman oudolta. Jos on ehkä tapahtunut rötös, miksi asiaa ei selvitetä oikeusprosessissa? Vai olettaako eduskunnan oikeusasiamies, että oikeusjärjestelmä kuitenkin suosisi omiaan eikä näkisi asiassa mitään väärää, joten oikeusprosessin käynnistäminen olisi turhaa? Tämä on spekulointia, joten jätämme sen sellaiseksi.
Omituista on kuitenkin se, että ketään ei tunnu kiinnostavan, että tällä tavoin kaksikin virhettä tehnyt henkilö voi jatkaa tehtävässään ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jossain muualla tällainen henkilö olisi eronnut asian tultua julkisuuteen ja jos ei olisi, media olisi savustanut hänet ulos.
Suomessa virkamiehet ja poliitikot eivät tunnu koskaan kantavan minkäännäköistä vastuuta törkeistäkään teoista, jos ne liittyvät hallintoon. Ministeri savustetaan eroamaan, kun hän lähettää tekstiviestin Johanna Tukiaiselle, mutta jos virheet liittyvät työtehtäviin eivätkä juorutyyppisesti yksityiselämään, ketään ei tunnu kiinnostavan.
Tämän asenteen vika on se, että virkamiehet ja poliitikot voivat kohdella kansaa kuin paavi uskovaisia. Kun mistään virheestä ei tarvitse kantaa minkäännäköistä vastuuta, motiivi toimia lainmukaisesti ja hyvää hallintokulttuuria suosien jää verraten vähäiseksi. Minä veikkaan tämän olevan yksi syy siihen, miksi Suomessa tuntuu vallitsevan niin täydellinen, hiirenharmaa pysähtyneisyys poliittisessa päätöksenteossa, ja tämä vaikuttamismahdollisuuksien puutten luoma apatia näkyy nyt persujen kannatusluvuissa.
Väkisinluovuuden valtakunta
05/02/11 11:57
Mari Kiviniemi kävi jossain EU-pönötystilaisuudessa puhumassa innovaatioista.
Sama innovaatioiden ja luovuuden teema tuntuu kummittelevan kaikennäköisissä virallisissa lausunnoissa, ohjelmissa, hankkeissa, brändityöryhmissä ja herra yksin tietää missä. Tästä näyttää syntyneen jonkunnäköinen Suomen virallinen uskonkappale, joka aivan tuota pikaa korjaa kaikki ongelmat.
Tyypillistä on se, että kyseessä on julkilausumatyyppinen asia, jolla ei tunnu olevan konkretiaa
oikein missään. Se, että pannaan muutama korkeakoulu yhteen, ei lopulta näytä muuttaneen mitään, sillä insinöörit ovat edelleen putkinäköisiä, ekonomit huonotapaisia maailmanluokan tylsimyksiä ja taiteilijat hörhöjä. Ainoa maailmanluokan innovaatio on kutsua tätä sisäisesti riitelevää putkaa innovaatioiden kehdoksi.
Olen itse kallistumassa sille kannalle, että Suomesta ei aivan pienellä vaivalla erityisen innovatiivista yhteiskuntaa saa, joten Suomen menestysstrategia kannattaisi rakentaa jonkun hieman helpommin toteutettavan vision varaan.
Suomessa hyvä puoli on se, että kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa ja jopa ymmärtää lukemansa. Peruskoulutustaso on varsin hyvä ja ihmisillä on useimmiten aito kiinnostus siihen, mitä tapahtuu oman kylän, kulmakunnan ja valtion ulkopuolella. Tämä on etu, mutta se ei yksin riitä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ja erityisesti sen bisneskulttuurissa on niin monta asiaa vinksallaan, etten oikein jaksa uskoa mihinkään innovaatioiden purskeisiin. Innovatiivisuus ja luovuus ovat asioita, joita ei synny keskusjohtoisissa luovuuskomiteoissa. Yrityksissä voitaisiin ja oikeastaan myös pitäisi olla luovia, mutta melko hankalalta näyttää.
Suomalaisessa (bisnes)kulttuurissa on muutama perustavaa laatua oleva vika kantoina luovuuden kaskessa.
Näistä ensimmäinen, eikä pelkästään bisnekseen liittyvä, on auktoriteettiusko sekä se, että sääntöjä ei lopulta juurikaan kyseenalaisteta vaan kaikkea noudatetaan nuristen. Tästä seuraa ajatusmallillinen vinouma, sillä jos joku, jolla on tarpeeksi kaluunoita, kertoo jonkun asian olevan ilman muuta näin tai täysin mahdotonta ex cathedra, valtaosa ihmisistä uskoo häntä eikä ryhdy miettimään, voisiko asiaa ajatella toisellakin tavalla. Yllättävän moniin asioihin syntyy ainoa oikea totuus, jota ei kyseenalaista kukaan.
Auktoriteettiuskosta johtuu sekin, että valtaosa suuremmista työpaikoista kärvistelee töpinäosaston talutusnuorassa. Kun firmoissa annetaan valtaa nilviäismäiselle tietohallinto-osastolle, byrokraattien täyttämälle taloushallinnolle, simputtaville matkasihteereille ja henkilöstöosaston kiusanhengille, luovuus onnistutaan jynssäämään ihmisistä varsin nopeasti. Kaikennäköinen luovuus tuppaa rikkomaan jotakin sääntöä ja sen sijaan, että töpinä pidettäisiin palveluskuntana ja sivuutettaisiin jos se rupeaa kukkoilemaan, kyseessä onkin eräänlainen auktoriteetti, jonka katsotaan olevan väärässä, mutta koska se on auktoriteetti, sitä lopulta kuitenkin totellaan.
Toinen suomalainen erityisongelma on organisaatiorakenteissa, sillä suomalaisilla pikkupomoilla on valtaa.
Yleensä maailmalla on organisaatioissa enemmän kerroksia ja enemmän pikkupomoportaita, mutta näillä ei ole käytännön valtaa puuttua mihinkään. Ainoastaan vastuuta. On tavallaan aivan terve rakenne, että pikkupomoportaalla on sekä valta että vastuu, mutta tämä eristää isompia pomoja kauemmaksi ruohonjuuritasosta, sillä heidän ei tarvitse ottaa mitään kantaa siellä tapahtuviin asioihin. Luovuus on kuitenkin asia, joka kukoistaa juuri tässä portaassa jos on kukoistaakseen. Kukaan ei pysty laskemaan niitä
mahdollisesti maailmanluokan ideoita, jotka on vuosikymmenten aikana suomalaisissa firmoissa keksitty, ja joista ei ole tullut mitään, koska ensimmäinen pikkupomoporras ei ole joko ymmärtänyt, häntä ei ole kiinnostanut tai hän on pelännyt oman asemansa puolesta.
Pikkupomoja tarvitaan käytännön rutiinien hoitamiseen, mutta tämä tekee heistä valtaosin sielultaan byrokraatteja. Ei heitä valita erityisen luovin kriteerein vaan otetaan henkilö, joka osaa pitää budjettitablitsan ojennuksessa ja täyttää kaikennäköisiä töpinän vaatimia sisäisiä laatu- ja ajankäyttöraportteja. Kun näitä ihmisiä on paljon, erityisen luovien valitseminen näihin tehtäviin voisi muutenkin olla vaikeaa ja ainakin haaskausta. Hieman isommilta visiireiltä voisi edellyttää hieman näkemyksellisyyttä ja kykyä tunnistaa hyvät ja kehittelemisen arvoiset ideat, mutta nämä harvoin päätyvät heidän korviinsa pikkupomoportaan ylitse.
Kolmas suomalainen erityisongelma yrityksissä on järjetön toimialaosaamisen palvonta.
Suomessa tuntuu olevan suuri into työvoimaa rekrytoitaessa korostaa toimialan tuntemusta. Alan vaihto on hankalaa, sillä vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi, alalta toiselle on vaikea siirtyä kun puuttuu tuo toimialaosaaminen. Kun tähän yhdistää sen, että keskijohtoa pyritään kasvattamaan firman sisältä eikä palkkaamaan ulkoa, herrahississä ylenee helpoimmin omaksumalla toimialan sisäisen metodiikan ja käytännöt. Nämä palkkaavat samanmoisia toimialaosaajia, joten toimialoista tulee siiloja, joihin tullaan junioreina koulunpenkiltä ja poistutaan eläkkeelle. Kun rekrytointi painottuu noviiseihin, joista sitten jalostetaan firmojen käyttöön toimialaosaajia, kukaan ei tuo toimialoille uusia toimintatapoja tai ajatuksia, paitsi konsultit, jotka hurahtavat muutaman vuoden välein erilaisiin huuhaa-ohjelmiin ja yrittävät myydä niitä kaikkialle samaan aikaan.
Tällainen rakennelma pönkittää status quota. Toimialalla etenee kunhan oppii tavat vanhoilta mestareilta. Uuden ehdottaja ottaa aina riskin ja toimialan käytäntöjen ravisteleminen on karriäärillinen itsemurha. Minä en usko luovuuden kukoistavan parhaiten samantyyppisten ja samalla
tavalla ajattelevien siiloissa vaan väkeä pitäisi sekoittaa. Suomen rekrytointimallissa tätä sekoittamista ei tapahdu ja luovuus jää vaatimattomaksi.
Neljäs suomalainen erityisongelma on se, että ainakin mielikuvissa yliopistot ovat edelleen tukevasti vihervasemmalle vinksallaan stalinismihullutuksen perintönä, ja liike-elämälle vihamielisiä paikkoja.
Oikein tai väärin, tämä mielikuva elää. Kun katson brittiläisten firmojen työntekijöitä, valtaosalal on ainakin bachelor-tason tutkinto, mutta vaikkapa pankeissa koulutustaustat ovat hyvin erilaisia. Eivät ne ole ekonomien kansoittamia paikkoja vaan sieltä löytyy kaikennäköistä väkeä, myös humanisteja. Suomessa firmat eivät tunnu olevan kiinnostuneita yliopistotutkinnon suorittaneista vaan lähinnä insinööreistä ja ekonomeista, ja tämä ei voi perustua mihinkään muuhun kuin mielikuviin näitä kouluja käyneistä ihmisistä. Tämä oikeastaan liittyy tuohon edelliseen, eli kun firmat palkkaavat vain insinöörejä ja ekonomeja ja hädän tullen yliopistoista luonnontieteilijöitä, humanisteilla on huomattavan suuria ongelmia saada jalkaansa oven väliin yksityiselle sektorille, ja yritysten työväki on kovin samannäköistä. Tämä vaikuttaa täydelliseltä lahjakkuuden haaskaamiselta ja luovuuden väheksymiseltä.
En keksi tähän muuta syytä kuin jonkunnäköisen imago-ongelman. En tiedä, perustuuko se todellisuuteen vai vääriin mielikuviin, mutta tämä on asia, johon voisi myös vaikuttaa jotenkin. En tiedä onko oikea tapa vahvistaa yliopistojen ja yritysten yhteistyötä, mutta tuskin siitä mitään haittaakaan olisi. Tämä vaatii kuitenkin asennemuutosta sekä yrityksissä että yliopistoissa.
Minä päättelen tästä kaikesta, että suomalaisten yritysten muuttaminen luoviksi ja innovatiivisiksi nykyistä laajemmissa mitoissa on valtava projekti. Voi olla, että siinä onnistutaan, mutta kun sitä ei ole aloitettukaan, en pidätä hengitystäni. Suomalaisen selviytymisstrategian siis olisi syytä sisältää myös plan b, jossa hyödynnämme sitä, mikä meillä on eikä sitä, minkä haluaisimme meillä olevan.
Sama innovaatioiden ja luovuuden teema tuntuu kummittelevan kaikennäköisissä virallisissa lausunnoissa, ohjelmissa, hankkeissa, brändityöryhmissä ja herra yksin tietää missä. Tästä näyttää syntyneen jonkunnäköinen Suomen virallinen uskonkappale, joka aivan tuota pikaa korjaa kaikki ongelmat.
Tyypillistä on se, että kyseessä on julkilausumatyyppinen asia, jolla ei tunnu olevan konkretiaa
Olen itse kallistumassa sille kannalle, että Suomesta ei aivan pienellä vaivalla erityisen innovatiivista yhteiskuntaa saa, joten Suomen menestysstrategia kannattaisi rakentaa jonkun hieman helpommin toteutettavan vision varaan.
Suomessa hyvä puoli on se, että kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa ja jopa ymmärtää lukemansa. Peruskoulutustaso on varsin hyvä ja ihmisillä on useimmiten aito kiinnostus siihen, mitä tapahtuu oman kylän, kulmakunnan ja valtion ulkopuolella. Tämä on etu, mutta se ei yksin riitä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ja erityisesti sen bisneskulttuurissa on niin monta asiaa vinksallaan, etten oikein jaksa uskoa mihinkään innovaatioiden purskeisiin. Innovatiivisuus ja luovuus ovat asioita, joita ei synny keskusjohtoisissa luovuuskomiteoissa. Yrityksissä voitaisiin ja oikeastaan myös pitäisi olla luovia, mutta melko hankalalta näyttää.
Suomalaisessa (bisnes)kulttuurissa on muutama perustavaa laatua oleva vika kantoina luovuuden kaskessa.
Näistä ensimmäinen, eikä pelkästään bisnekseen liittyvä, on auktoriteettiusko sekä se, että sääntöjä ei lopulta juurikaan kyseenalaisteta vaan kaikkea noudatetaan nuristen. Tästä seuraa ajatusmallillinen vinouma, sillä jos joku, jolla on tarpeeksi kaluunoita, kertoo jonkun asian olevan ilman muuta näin tai täysin mahdotonta ex cathedra, valtaosa ihmisistä uskoo häntä eikä ryhdy miettimään, voisiko asiaa ajatella toisellakin tavalla. Yllättävän moniin asioihin syntyy ainoa oikea totuus, jota ei kyseenalaista kukaan.
Auktoriteettiuskosta johtuu sekin, että valtaosa suuremmista työpaikoista kärvistelee töpinäosaston talutusnuorassa. Kun firmoissa annetaan valtaa nilviäismäiselle tietohallinto-osastolle, byrokraattien täyttämälle taloushallinnolle, simputtaville matkasihteereille ja henkilöstöosaston kiusanhengille, luovuus onnistutaan jynssäämään ihmisistä varsin nopeasti. Kaikennäköinen luovuus tuppaa rikkomaan jotakin sääntöä ja sen sijaan, että töpinä pidettäisiin palveluskuntana ja sivuutettaisiin jos se rupeaa kukkoilemaan, kyseessä onkin eräänlainen auktoriteetti, jonka katsotaan olevan väärässä, mutta koska se on auktoriteetti, sitä lopulta kuitenkin totellaan.
Toinen suomalainen erityisongelma on organisaatiorakenteissa, sillä suomalaisilla pikkupomoilla on valtaa.
Yleensä maailmalla on organisaatioissa enemmän kerroksia ja enemmän pikkupomoportaita, mutta näillä ei ole käytännön valtaa puuttua mihinkään. Ainoastaan vastuuta. On tavallaan aivan terve rakenne, että pikkupomoportaalla on sekä valta että vastuu, mutta tämä eristää isompia pomoja kauemmaksi ruohonjuuritasosta, sillä heidän ei tarvitse ottaa mitään kantaa siellä tapahtuviin asioihin. Luovuus on kuitenkin asia, joka kukoistaa juuri tässä portaassa jos on kukoistaakseen. Kukaan ei pysty laskemaan niitä
Pikkupomoja tarvitaan käytännön rutiinien hoitamiseen, mutta tämä tekee heistä valtaosin sielultaan byrokraatteja. Ei heitä valita erityisen luovin kriteerein vaan otetaan henkilö, joka osaa pitää budjettitablitsan ojennuksessa ja täyttää kaikennäköisiä töpinän vaatimia sisäisiä laatu- ja ajankäyttöraportteja. Kun näitä ihmisiä on paljon, erityisen luovien valitseminen näihin tehtäviin voisi muutenkin olla vaikeaa ja ainakin haaskausta. Hieman isommilta visiireiltä voisi edellyttää hieman näkemyksellisyyttä ja kykyä tunnistaa hyvät ja kehittelemisen arvoiset ideat, mutta nämä harvoin päätyvät heidän korviinsa pikkupomoportaan ylitse.
Kolmas suomalainen erityisongelma yrityksissä on järjetön toimialaosaamisen palvonta.
Suomessa tuntuu olevan suuri into työvoimaa rekrytoitaessa korostaa toimialan tuntemusta. Alan vaihto on hankalaa, sillä vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi, alalta toiselle on vaikea siirtyä kun puuttuu tuo toimialaosaaminen. Kun tähän yhdistää sen, että keskijohtoa pyritään kasvattamaan firman sisältä eikä palkkaamaan ulkoa, herrahississä ylenee helpoimmin omaksumalla toimialan sisäisen metodiikan ja käytännöt. Nämä palkkaavat samanmoisia toimialaosaajia, joten toimialoista tulee siiloja, joihin tullaan junioreina koulunpenkiltä ja poistutaan eläkkeelle. Kun rekrytointi painottuu noviiseihin, joista sitten jalostetaan firmojen käyttöön toimialaosaajia, kukaan ei tuo toimialoille uusia toimintatapoja tai ajatuksia, paitsi konsultit, jotka hurahtavat muutaman vuoden välein erilaisiin huuhaa-ohjelmiin ja yrittävät myydä niitä kaikkialle samaan aikaan.
Tällainen rakennelma pönkittää status quota. Toimialalla etenee kunhan oppii tavat vanhoilta mestareilta. Uuden ehdottaja ottaa aina riskin ja toimialan käytäntöjen ravisteleminen on karriäärillinen itsemurha. Minä en usko luovuuden kukoistavan parhaiten samantyyppisten ja samalla
Neljäs suomalainen erityisongelma on se, että ainakin mielikuvissa yliopistot ovat edelleen tukevasti vihervasemmalle vinksallaan stalinismihullutuksen perintönä, ja liike-elämälle vihamielisiä paikkoja.
Oikein tai väärin, tämä mielikuva elää. Kun katson brittiläisten firmojen työntekijöitä, valtaosalal on ainakin bachelor-tason tutkinto, mutta vaikkapa pankeissa koulutustaustat ovat hyvin erilaisia. Eivät ne ole ekonomien kansoittamia paikkoja vaan sieltä löytyy kaikennäköistä väkeä, myös humanisteja. Suomessa firmat eivät tunnu olevan kiinnostuneita yliopistotutkinnon suorittaneista vaan lähinnä insinööreistä ja ekonomeista, ja tämä ei voi perustua mihinkään muuhun kuin mielikuviin näitä kouluja käyneistä ihmisistä. Tämä oikeastaan liittyy tuohon edelliseen, eli kun firmat palkkaavat vain insinöörejä ja ekonomeja ja hädän tullen yliopistoista luonnontieteilijöitä, humanisteilla on huomattavan suuria ongelmia saada jalkaansa oven väliin yksityiselle sektorille, ja yritysten työväki on kovin samannäköistä. Tämä vaikuttaa täydelliseltä lahjakkuuden haaskaamiselta ja luovuuden väheksymiseltä.
En keksi tähän muuta syytä kuin jonkunnäköisen imago-ongelman. En tiedä, perustuuko se todellisuuteen vai vääriin mielikuviin, mutta tämä on asia, johon voisi myös vaikuttaa jotenkin. En tiedä onko oikea tapa vahvistaa yliopistojen ja yritysten yhteistyötä, mutta tuskin siitä mitään haittaakaan olisi. Tämä vaatii kuitenkin asennemuutosta sekä yrityksissä että yliopistoissa.
Minä päättelen tästä kaikesta, että suomalaisten yritysten muuttaminen luoviksi ja innovatiivisiksi nykyistä laajemmissa mitoissa on valtava projekti. Voi olla, että siinä onnistutaan, mutta kun sitä ei ole aloitettukaan, en pidätä hengitystäni. Suomalaisen selviytymisstrategian siis olisi syytä sisältää myös plan b, jossa hyödynnämme sitä, mikä meillä on eikä sitä, minkä haluaisimme meillä olevan.
Vihreä onnellisuusmittari
31/01/11 14:13
Vihreät haluaa seuraavan hallituksen ohjelmaan jonkunnäköisen onnellisuusmittarin käyttöönoton. Tämä on melko tyylipuhdasta vihreää retoriikkaa, jota kannattaa tarkastella ja yrittää ymmärtää, ja sen jälkeen heittää ajatuksella kuikkaa.
Tämä on sukua toisinaan jostain rivivihreistä suunnista kaikuville ehdotuksille siitä, että pitäisi perustaa jotain viisaiden komiteoita paimentamaan poliittista järjestelmää ympäristöasioiden tai jonkun muun tärkeänä pidetyn asian tiimoilta ajatuksena se, että ei-vihreät vain ovat liian tyhmiä ymmärtämään asioiden oikeaa laitaa kun asiat ovat niin kovin vaikeita ja monimutkaisia.
Onnellisuusmittari haiskahtaa täsmälleen samalta asialta. Sen tosiasiallinen tarkoitus on ottaa poliittisesta prosessista pois ne asiat, jotka Vihreät mielellään ratkaisisi omissa pikku pöydissään keinoilla, joita voidaan pitää valtaväestön osalta melko epäsuosittuina. Näin puolue yrittää livauttaa omaan kontrolliinsa asiat, joita se ei muuten voisi hallita höyhensarjatasollaan ja yksinkertaisesti siksi, että väki ei erityisemmin pidä turhanaikaisesta holhoamisesta.
Vihreät perustelee onnellisuusmittaria sillä, että maailman onnellisimmat ihmiset ovat valtioissa, joissa ainoa seikka, joka pitää riistoverotetun keskiluokan köyhyysrajan yläpuolella on se, että köyhyysrajan rima asetetaan samojen riistoverottajien toimesta tarpeeksi matalalle. Minä väitän, että
sveitsiläiset ovat aivan riittävän onnellisia ja hyvinvoivia, vaikka maassa ei riistoveroteta ihmisiä eikä yrityksiä. Vihreiden mukaan onnellisuuteen vaikuttaa edistävästi kireä verotus, tasainen tulonjako, työnteko ja ihmisten mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä. Sveitsin tapauksessa toteutuu vain kaksi viimeistä, mikä panee miettimään, että tämä perustelu saattaa olla tuulesta temmattu.
Samalla se kertoo meille, mitä Vihreät todellisuudessa onnellisuusmittarila tavoittelee. Merkittävä osa Vihreiden onnellisuustekijöistä näyttää tarkoittavan suurta julkista sektoria ja korkeita veroja.
Tässä on juuri kyseessä tuo perusvihreä muka-demokraattinen temppu. Määrittelemällä hallitusohjelma niin, että kaikkien asioiden on edistettävä onnellisuutta ja määrittelemällä onnellisuuden kriteerit ja mittaustapa oikein, saadaan tämä onnellisuusmittaus nostettua epäparlamentaariseksi ylähuoneeksi. Tällöin onnellisuusmittauksen rakentanut pikkupuolue voi tosiasiallisesti hyväksyä ja hylätä lakiehdotuksia ja muita politiikan linjauksia väittäen niiden olevan ristiriidassa tämän itse asettamansa mittarin kanssa.
Onnellisuuden mittaaminen siten, että kaikki ovat tulokseen tyytyväisiä, on täysin mahdotonta. Konflikti syntyy esimerkiksi siitä, miten tulkitaan onnellisuuden vinkkelistä tilanne, jossa kaikki ovat melko persaukisia, verrattuna tilanteeseen, jossa 5% on todella persaukisia ja 95%:llä menee hyvin. Vihreiden ajatus on tietenkin tulkita asiaa niin, että pienet vähemmistöt ovat häntä, joka koiraa heiluttaa, ja tuloksena on tympeää sosiaalidemokratiaa sillä erotuksella, että SDP uskaltaa tunnustaa ääneen, mitä se oikein ajaa, eikä yritä naamioida perinteisen holhousvaltion museoivaa ja sementoivaa rakennelmaa onnellisuusmittauksen sanahelinän kääreisiin siinä toivossa, ettei kukaan huomaa mitään.
Ymmärrän hyvin ajatuksen siitä, että poliitikkojen ja poliittisen järjestelmän olisi syytä pyrkiä tuottamaan ihmisille hyvinvointia. Tässä onnistumiselle on kuitenkin jo nyt olemassa mittari, jota ei vain kutsuta onnellisuusmittariksi vaan eduskuntavaaleiksi. Tämä mittari ei ole tähän mennessä ollut Vihreille erityisen suosiollinen ja nyt näyttää siltä, että Persut ja Kokoomus porskuttavat. Molemmat näistä puolueista ovat Vihreiden vinkkelistä hieman kiusallisia, sillä Kokoomuksesta löytyy eniten myrkynvihreän paapomisvaltion vastustajia ja persuista löytyy vähiten ymmärrystä Vihreiden turvapaikka- ja ympäristöpolitiikalle. Kun rahvas sitkeästi äänestää väärin, on ratkaisuna yrittää ottaa asioita pois poliittisen prosessin todellisesta kontrollista oikeaoppisiin pappisneuvostoihin, jolloin rahvas saa äänestää rauhassa väärin kun se ei pysty näihin asioihin silti vaikuttamaan.
Minä en usko kenenkään kykyyn kodifioida onnellisuutta niin, että siihen voisi jokainen melko kiistatta yhtyä. Yhden ihmisen onni voi hyvin olla toisen epäonni eikä ole olemassa mitään vaaleja parempaa tapaa päättää, kumman ihmisen onni on tavoittelemisen arvoinen. Emme siis tarvitse mitään Vihreiden onnellisuusmittareita, viisaiden neuvostoja tai mitään muutakaan. Tarvitsemme Vihreiltä ainoastaan puolueohjelman, jossa kerrotaan, miten he onnellisuuden ymmärtävät ja millä keinoin aikovat sitä tavoitella.
Vihreiden ehdotuksen todelliset kasvot paljastuisivat, jos valpas lehtineekeri tekisi vain yhden täsmentävän kysymyksen: “voidaanko sopia, että minä saan päättää, miten onnellisuus määritellään, miten se parametroidaan ja miten sitä mitataan”?
Olisikohan vastaus “mikäpä siinä”? Tuskinpa.
Tämä on sukua toisinaan jostain rivivihreistä suunnista kaikuville ehdotuksille siitä, että pitäisi perustaa jotain viisaiden komiteoita paimentamaan poliittista järjestelmää ympäristöasioiden tai jonkun muun tärkeänä pidetyn asian tiimoilta ajatuksena se, että ei-vihreät vain ovat liian tyhmiä ymmärtämään asioiden oikeaa laitaa kun asiat ovat niin kovin vaikeita ja monimutkaisia.
Onnellisuusmittari haiskahtaa täsmälleen samalta asialta. Sen tosiasiallinen tarkoitus on ottaa poliittisesta prosessista pois ne asiat, jotka Vihreät mielellään ratkaisisi omissa pikku pöydissään keinoilla, joita voidaan pitää valtaväestön osalta melko epäsuosittuina. Näin puolue yrittää livauttaa omaan kontrolliinsa asiat, joita se ei muuten voisi hallita höyhensarjatasollaan ja yksinkertaisesti siksi, että väki ei erityisemmin pidä turhanaikaisesta holhoamisesta.
Vihreät perustelee onnellisuusmittaria sillä, että maailman onnellisimmat ihmiset ovat valtioissa, joissa ainoa seikka, joka pitää riistoverotetun keskiluokan köyhyysrajan yläpuolella on se, että köyhyysrajan rima asetetaan samojen riistoverottajien toimesta tarpeeksi matalalle. Minä väitän, että
Samalla se kertoo meille, mitä Vihreät todellisuudessa onnellisuusmittarila tavoittelee. Merkittävä osa Vihreiden onnellisuustekijöistä näyttää tarkoittavan suurta julkista sektoria ja korkeita veroja.
Tässä on juuri kyseessä tuo perusvihreä muka-demokraattinen temppu. Määrittelemällä hallitusohjelma niin, että kaikkien asioiden on edistettävä onnellisuutta ja määrittelemällä onnellisuuden kriteerit ja mittaustapa oikein, saadaan tämä onnellisuusmittaus nostettua epäparlamentaariseksi ylähuoneeksi. Tällöin onnellisuusmittauksen rakentanut pikkupuolue voi tosiasiallisesti hyväksyä ja hylätä lakiehdotuksia ja muita politiikan linjauksia väittäen niiden olevan ristiriidassa tämän itse asettamansa mittarin kanssa.
Onnellisuuden mittaaminen siten, että kaikki ovat tulokseen tyytyväisiä, on täysin mahdotonta. Konflikti syntyy esimerkiksi siitä, miten tulkitaan onnellisuuden vinkkelistä tilanne, jossa kaikki ovat melko persaukisia, verrattuna tilanteeseen, jossa 5% on todella persaukisia ja 95%:llä menee hyvin. Vihreiden ajatus on tietenkin tulkita asiaa niin, että pienet vähemmistöt ovat häntä, joka koiraa heiluttaa, ja tuloksena on tympeää sosiaalidemokratiaa sillä erotuksella, että SDP uskaltaa tunnustaa ääneen, mitä se oikein ajaa, eikä yritä naamioida perinteisen holhousvaltion museoivaa ja sementoivaa rakennelmaa onnellisuusmittauksen sanahelinän kääreisiin siinä toivossa, ettei kukaan huomaa mitään.
Ymmärrän hyvin ajatuksen siitä, että poliitikkojen ja poliittisen järjestelmän olisi syytä pyrkiä tuottamaan ihmisille hyvinvointia. Tässä onnistumiselle on kuitenkin jo nyt olemassa mittari, jota ei vain kutsuta onnellisuusmittariksi vaan eduskuntavaaleiksi. Tämä mittari ei ole tähän mennessä ollut Vihreille erityisen suosiollinen ja nyt näyttää siltä, että Persut ja Kokoomus porskuttavat. Molemmat näistä puolueista ovat Vihreiden vinkkelistä hieman kiusallisia, sillä Kokoomuksesta löytyy eniten myrkynvihreän paapomisvaltion vastustajia ja persuista löytyy vähiten ymmärrystä Vihreiden turvapaikka- ja ympäristöpolitiikalle. Kun rahvas sitkeästi äänestää väärin, on ratkaisuna yrittää ottaa asioita pois poliittisen prosessin todellisesta kontrollista oikeaoppisiin pappisneuvostoihin, jolloin rahvas saa äänestää rauhassa väärin kun se ei pysty näihin asioihin silti vaikuttamaan.
Minä en usko kenenkään kykyyn kodifioida onnellisuutta niin, että siihen voisi jokainen melko kiistatta yhtyä. Yhden ihmisen onni voi hyvin olla toisen epäonni eikä ole olemassa mitään vaaleja parempaa tapaa päättää, kumman ihmisen onni on tavoittelemisen arvoinen. Emme siis tarvitse mitään Vihreiden onnellisuusmittareita, viisaiden neuvostoja tai mitään muutakaan. Tarvitsemme Vihreiltä ainoastaan puolueohjelman, jossa kerrotaan, miten he onnellisuuden ymmärtävät ja millä keinoin aikovat sitä tavoitella.
Vihreiden ehdotuksen todelliset kasvot paljastuisivat, jos valpas lehtineekeri tekisi vain yhden täsmentävän kysymyksen: “voidaanko sopia, että minä saan päättää, miten onnellisuus määritellään, miten se parametroidaan ja miten sitä mitataan”?
Olisikohan vastaus “mikäpä siinä”? Tuskinpa.
Pysähtyneisyyden aika
25/01/11 11:58
Mari Kiviniemi, oikeastaan kaikki muutkin puoluejohtajat ja tänään myös Hesarin pääkirjoitustoimittaja vaativat Suomeen “yhteiskuntasopimusta”, jolla maa pelastetaan.
Minä väitän, että tällaista sopimusta ei tarvita vaan se olisi
syntyessään jopa vahingollinen.
Jossain olosuhteissa tällainen sopimus on voinut olla paikallaan, mutta nykyisessä maailman ajassa se estäisi ongelmien korjaamisen ja aiheuttaisi niitä joihinkin uusiin paikkoihin. Sallikaa minun selittää.
Sopimuksen pitäisi kattaa palkat ja velvoittaa yritykset tekemään jotain investointeja. Samalla pitäisi sopia eläkkeistä ja melkein kaikesta muustakin. Uskooko joku, että tällainen sopimus oikeasti voidaan synnyttää, sillä se pitäisi synnyttää nopeasti? Perusturvan uudistamiskomitea istui kolme vuotta eikä saanut aikaiseksi mitään. Eläkeasiassa ei ole tapahtunut mitään liikahtamista bunkkereista. Elinkeinoelämä on erityisesti halunnut luopua keskitetyistä tuloratkaisuista, joten mikä motiivi heillä on niihin palata? Ammattiliitot näkisivät jokaisen keskustelunaiheen mahdollisuutena iltalypsää jotakin lisäetuja joitakin myönnytyksiä vastaan, ja jotta vahvat liitot saadaan mukaan ylipäätään, palkankorotusten pitää olla melko suuria.
Jos Suomesta pitäisi etsiä erityisiä ongelmia, niitä löytyy nähdäkseni kaksi ja puoli: Ensimmäinen on julkistalouden vaje, joka on rakenteellista laatua. Toinen on persaukinen ja kuluttamaan kykenemätön keskiluokka ja puolikas on liian pienet tuloerot, sillä se liittyy edelliseen.
Mitään näistä asioista ei korjata antamalla kaikille samansuuruiset palkankorotukset vuosikausia peräkkäin.
Julkisella sektorilla työskentelee kohtapuoleen enemmän väkeä kuin yksityisellä sektorilla. Kun mitkään tervehdyttämis- ja järkeistämistoimet eivät tunnu tulevan kyseeseen poliittisesti mahdottomina, julkinen sektori pitää näivettää tarjoamalla seuraavat kymmenen vuotta nollalinjaa kaikille muille paitsi välttämättömiksi katsotuille avainalojen etulinjalle (lääkärit, poliisit, opettajat jne). Kun julkisen sektorin työ muuttuu kaikkialla muualla ajan kanssa huonosti palkatuksi, sinne on vaikeaa tai mahdotonta saada työntekijöitä. Tämän on pakko käynnistää jotakin rationalisointihankkeita, joissa lisätään automaatiota ja lopetetaan turhimpien töiden tekeminen tykkänään, sillä niihin ei riitä tekijöitä.
Yksityisellä sektorilla rahaa ei saada palkkoina ulos optimaalisia määriä, sillä kaikennäköiset yleissitovat ja muut sopimukset tehdään lähinnä heikoimpien maksukyvyn mukaan. On sitten kyse paikallisesta sopimisesta, henkilökohtaisesta palkkaneuvottelusta tai jonkun alan työehtosopimuksesta, on aivan selvää, että joissain paikoissa on varaa maksaa enemmän kuin toisissa. Jos tätä ei huomioida vaan ryhdytään tekemään koko yhteiskunnan kattavia yhteiskuntasopimuksia, rahaa saadaan kiertoon kokonaisuutta ajatellen vähemmän niistä firmoista, joilla olisi varaa maksaa hieman enemmänkin.
Yritysten sitouttaminen investointeihin on kuollut kirjain, sillä tätä ei voida valvoa mitenkään eikä ole lakia, jolla voidaan yleisesti tähän velvoittaa. Jos erityisesti joistain hankkeista sovitaan, voisi ajatella, että kyseessä olisi sopimusoikeudellinen asia, mutta epäselväksi jää, keiden tuo sopimus pitäisi
allekirjoittaa, kuka olisi vahingon kärsijä ja kenellä olisi oikeus korvauksiin, sillä hanke olisi kuitenkin keskusjärjestöjen välinen.
Elinkeinoelämän keskusjärjestöllä ei ole mitään mandaattia velvoittaa jäsenyrityksiään investoimaan, sillä investointipäätökset ovat lain mukaan vähintäänkin yhtiön toimivan johdon tai hallituksen asioita ja suuremmissa tapauksissa ehkä jopa yhtiökokousasioita. Vaikka EK sanoo kuinka, että nyt te rakennatte tehtaan tuonne mutta yritysten omistajat eivät halua niin tehdä, EK:lla tai oikeuslaitoksella ei ole mitään keinoja pakottaa näin tekemään.
Muutenkin tuntuu ajatuksena järjettömältä, että yritykset pakotettaisiin rakentamaan kannattamattomia yksiköitä vääriin paikkoihin, sillä vaikka nuo yksiköt rakennettaisiin, seuraava saneeraaja ampuisi ne oitis alas ja sen jälkeen maakunnissa olisi jälleen lisää tyhjiä teollisuushalleja, joista yritettäisiin tehdä kylpylöitä venäläisille. Olisikohan kannattanut rakentaa se kylpylä saman tien jos kerran se oli hyvää bisnestä?
Poliittisen elämän sitominen tällaiseen sopimukseen siirtäisi jälleen uusia asioita poliittisen päätöksenteon ulottumattomiin ja sementoisi vanhat, jotka tässä nakkisuojassa jo ovat. Kun sopimuksessa sovittaisiin kaikesta, ainut, jolta noudattamista todella edellytettäisiin, olisi nimenomaan hallitus ja poliittinen järjestelmä.
Minä näen asian niin. että lähiaikoina tarvitaan ketteryyttä eikä pysähtyneisyyttä. Maailma voi muuttua ympärillä nopeastikin talousasioissa ja vähän muissakin. Tällöin ollaan kestämättömässä tilanteessa, jos yritykset pakotetaan noudattamaan Gosplanin tekemää viisivuotissuunnitelmaa, vaikka sillä ei ole mitään menestymisen ja hyvän bisneksen mahdollisuuksia muuttuneessa tilanteessa. Palkansaajat sidotaan pienten palkankorotusten köyhyysloukkuun jos/kun inflaatio
lähtee setelipainon takia vielä rivakammalle laukalle, huolimatta siitä, että osa palkansaajista työskentelee hyvin menestyvissä ja tilanteen oikein oivaltaneissa yrityksissä ja toimialoilla. Valtiolta otettaisiin pois kaikki keinot tarttua mitenkään huoltosuhteen heikkenemiseen, eläkejärjestelmän romahtamiseen ja sensellaisiin pikkuasioihin jos sattuvat eteen osumaan, sillä asiat on sovittu yhteiskuntasopimuksessa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää ottaa lisää velkaa.
Yhteiskuntasopimuksen iso vika on sekin, että se jarruttaa rakennemuutosta, jollainen Suomessa selvästi on käynnissä ja joka tarvitaan. Suomi on muuttumassa jälkijunassa teollisuusvaltiosta palveluvaltioksi ja tämä tarkoittaa sitä, että teollisuus näivettyy. Kukoistavatko palvelualat, se jää nähtäväksi. Yhteiskuntasopimus ei niitä auta, sillä palveluviennissä pääsääntöisesti katteet ovat kohdallaan eikä ole mitään väliä, onko palkankorotus kaksi vai viisi prosenttia. Jos teollisuuden annetaan mennä konkurssiin yhteiskuntasopimusten takia sen sijaan, että suomalaiset yritykset pysyisivät hengissä investoimalla valmistukseen halvemman työvoiman, halvemman energian ja väljempien sääntöjen valtioissa kuten kaikkialla muuallakin tehdään, menetämme myös yritysverotulot ja tilalle ei tule mitään.
Yhteiskuntasopimus on turskea tuulahdus pysähtyneisyyden aikaa. Kun kaikki merkittävät puoluejohtajat haluaisivat sellaisen, se kertoo meille siitä, että yksikään heistä ei ymmärrä, mikä Suomessa on oikeasti vialla ja miten maailma on muuttunut.
Tässä mielessä lienee sama, kenestä heistä nousee seuraava pääministeri, sillä tiedämme jo nyt, että hän tulee olemaan aasi.
Minä väitän, että tällaista sopimusta ei tarvita vaan se olisi
Jossain olosuhteissa tällainen sopimus on voinut olla paikallaan, mutta nykyisessä maailman ajassa se estäisi ongelmien korjaamisen ja aiheuttaisi niitä joihinkin uusiin paikkoihin. Sallikaa minun selittää.
Sopimuksen pitäisi kattaa palkat ja velvoittaa yritykset tekemään jotain investointeja. Samalla pitäisi sopia eläkkeistä ja melkein kaikesta muustakin. Uskooko joku, että tällainen sopimus oikeasti voidaan synnyttää, sillä se pitäisi synnyttää nopeasti? Perusturvan uudistamiskomitea istui kolme vuotta eikä saanut aikaiseksi mitään. Eläkeasiassa ei ole tapahtunut mitään liikahtamista bunkkereista. Elinkeinoelämä on erityisesti halunnut luopua keskitetyistä tuloratkaisuista, joten mikä motiivi heillä on niihin palata? Ammattiliitot näkisivät jokaisen keskustelunaiheen mahdollisuutena iltalypsää jotakin lisäetuja joitakin myönnytyksiä vastaan, ja jotta vahvat liitot saadaan mukaan ylipäätään, palkankorotusten pitää olla melko suuria.
Jos Suomesta pitäisi etsiä erityisiä ongelmia, niitä löytyy nähdäkseni kaksi ja puoli: Ensimmäinen on julkistalouden vaje, joka on rakenteellista laatua. Toinen on persaukinen ja kuluttamaan kykenemätön keskiluokka ja puolikas on liian pienet tuloerot, sillä se liittyy edelliseen.
Mitään näistä asioista ei korjata antamalla kaikille samansuuruiset palkankorotukset vuosikausia peräkkäin.
Julkisella sektorilla työskentelee kohtapuoleen enemmän väkeä kuin yksityisellä sektorilla. Kun mitkään tervehdyttämis- ja järkeistämistoimet eivät tunnu tulevan kyseeseen poliittisesti mahdottomina, julkinen sektori pitää näivettää tarjoamalla seuraavat kymmenen vuotta nollalinjaa kaikille muille paitsi välttämättömiksi katsotuille avainalojen etulinjalle (lääkärit, poliisit, opettajat jne). Kun julkisen sektorin työ muuttuu kaikkialla muualla ajan kanssa huonosti palkatuksi, sinne on vaikeaa tai mahdotonta saada työntekijöitä. Tämän on pakko käynnistää jotakin rationalisointihankkeita, joissa lisätään automaatiota ja lopetetaan turhimpien töiden tekeminen tykkänään, sillä niihin ei riitä tekijöitä.
Yksityisellä sektorilla rahaa ei saada palkkoina ulos optimaalisia määriä, sillä kaikennäköiset yleissitovat ja muut sopimukset tehdään lähinnä heikoimpien maksukyvyn mukaan. On sitten kyse paikallisesta sopimisesta, henkilökohtaisesta palkkaneuvottelusta tai jonkun alan työehtosopimuksesta, on aivan selvää, että joissain paikoissa on varaa maksaa enemmän kuin toisissa. Jos tätä ei huomioida vaan ryhdytään tekemään koko yhteiskunnan kattavia yhteiskuntasopimuksia, rahaa saadaan kiertoon kokonaisuutta ajatellen vähemmän niistä firmoista, joilla olisi varaa maksaa hieman enemmänkin.
Yritysten sitouttaminen investointeihin on kuollut kirjain, sillä tätä ei voida valvoa mitenkään eikä ole lakia, jolla voidaan yleisesti tähän velvoittaa. Jos erityisesti joistain hankkeista sovitaan, voisi ajatella, että kyseessä olisi sopimusoikeudellinen asia, mutta epäselväksi jää, keiden tuo sopimus pitäisi
Elinkeinoelämän keskusjärjestöllä ei ole mitään mandaattia velvoittaa jäsenyrityksiään investoimaan, sillä investointipäätökset ovat lain mukaan vähintäänkin yhtiön toimivan johdon tai hallituksen asioita ja suuremmissa tapauksissa ehkä jopa yhtiökokousasioita. Vaikka EK sanoo kuinka, että nyt te rakennatte tehtaan tuonne mutta yritysten omistajat eivät halua niin tehdä, EK:lla tai oikeuslaitoksella ei ole mitään keinoja pakottaa näin tekemään.
Muutenkin tuntuu ajatuksena järjettömältä, että yritykset pakotettaisiin rakentamaan kannattamattomia yksiköitä vääriin paikkoihin, sillä vaikka nuo yksiköt rakennettaisiin, seuraava saneeraaja ampuisi ne oitis alas ja sen jälkeen maakunnissa olisi jälleen lisää tyhjiä teollisuushalleja, joista yritettäisiin tehdä kylpylöitä venäläisille. Olisikohan kannattanut rakentaa se kylpylä saman tien jos kerran se oli hyvää bisnestä?
Poliittisen elämän sitominen tällaiseen sopimukseen siirtäisi jälleen uusia asioita poliittisen päätöksenteon ulottumattomiin ja sementoisi vanhat, jotka tässä nakkisuojassa jo ovat. Kun sopimuksessa sovittaisiin kaikesta, ainut, jolta noudattamista todella edellytettäisiin, olisi nimenomaan hallitus ja poliittinen järjestelmä.
Minä näen asian niin. että lähiaikoina tarvitaan ketteryyttä eikä pysähtyneisyyttä. Maailma voi muuttua ympärillä nopeastikin talousasioissa ja vähän muissakin. Tällöin ollaan kestämättömässä tilanteessa, jos yritykset pakotetaan noudattamaan Gosplanin tekemää viisivuotissuunnitelmaa, vaikka sillä ei ole mitään menestymisen ja hyvän bisneksen mahdollisuuksia muuttuneessa tilanteessa. Palkansaajat sidotaan pienten palkankorotusten köyhyysloukkuun jos/kun inflaatio
Yhteiskuntasopimuksen iso vika on sekin, että se jarruttaa rakennemuutosta, jollainen Suomessa selvästi on käynnissä ja joka tarvitaan. Suomi on muuttumassa jälkijunassa teollisuusvaltiosta palveluvaltioksi ja tämä tarkoittaa sitä, että teollisuus näivettyy. Kukoistavatko palvelualat, se jää nähtäväksi. Yhteiskuntasopimus ei niitä auta, sillä palveluviennissä pääsääntöisesti katteet ovat kohdallaan eikä ole mitään väliä, onko palkankorotus kaksi vai viisi prosenttia. Jos teollisuuden annetaan mennä konkurssiin yhteiskuntasopimusten takia sen sijaan, että suomalaiset yritykset pysyisivät hengissä investoimalla valmistukseen halvemman työvoiman, halvemman energian ja väljempien sääntöjen valtioissa kuten kaikkialla muuallakin tehdään, menetämme myös yritysverotulot ja tilalle ei tule mitään.
Yhteiskuntasopimus on turskea tuulahdus pysähtyneisyyden aikaa. Kun kaikki merkittävät puoluejohtajat haluaisivat sellaisen, se kertoo meille siitä, että yksikään heistä ei ymmärrä, mikä Suomessa on oikeasti vialla ja miten maailma on muuttunut.
Tässä mielessä lienee sama, kenestä heistä nousee seuraava pääministeri, sillä tiedämme jo nyt, että hän tulee olemaan aasi.
Suomen uudet vientiyritykset
20/01/11 12:11
Kirjoitin tästä asiasta vähän juuri äskettäin parikin artikkelia.
Kirjoittaja tuo julki havainnon, että Suomeen ei ole viimeisen 20 vuoden aikana syntynyt yhtäkään uutta vientiyritystä. Tämän pitäisi pistää miettimään. Länsimaista ei todennäköisesti löydy yhtäkään maata, joka olisi pärjännyt tässä asiassa yhtä huonosti, ja itämaat pärjäävät paremmin kaikki. Suomi on siis lähinnä kehitysmaasarjassa.
Suomella on vientiyritysten luomisessa erityisongelmana kotimarkkinan koko ja läpikotainen persaukisuus. Tämä vaikuttaa sekä potentiaaliseen vientiyritykseen että tuon yrityksen potentiaalisiin rahoittajiin.
Vientimarkkinan avaaminen on aina taloudellisesti raskas investointi verrattuna kasvuun kotimarkkinoilla, sillä käytännössä tarvitaan ulkomaankielinen organisaatio tukitoimintoineen ennen kuin kaupanhieronta voi edes alkaa, ja tämä kustannus tulee etukenossa verrattuna mahdollisiin tuottoihin.
Kun kotimarkkina on pieni ja persaukinen, monikaan kasvuyritys ei pysty nyhtämään Suomen pieniltä markkinoilta niin paljon rahaa, että laajentumisen voi tehdä tulorahoituksella. Saksan kokoisessa maassa kotimarkkinan valloittamisessa onnistuminen tuo niin paljon rahaa, että laajentuminen hoidetaan kassavirralla. Sama koskee hieman Suomea suurempia maita, joissa keskiluokka on ostovoimainen.
Toinen ongelma liittyy rahoitukseen. Kun pienen firman vientiponnistus vaatii Suomesta käsin käytännössä ulkopuolista pääomaa, sitä ei Suomesta ole kovin avokätisesti tarjolla. Rahoitusta voi saada pankista, pääomasijoittajalta tai valtion rahoituslaitokselta.
Pankki ei käytännössä lainaa ja vaikka lainaisikin, sen asema olisi samanlainen kuin nykyisten valtion virastojen. Sieltä saa ehkä rahaa, mutta ei mitään muuta apua. Pääomasijoittajalla olisi intressi antaa kontaktiverkostonsa yrityksen käyttöön, jotta bisnes lähtee käyntiin rivakasti, mutta koska Suomen pääomasijoittajat mahtuvat samaan taksiin, markkinat eivät ole kovin kilpaillut ja pääomasijoittajilta saatavat diilit luokattoman huonoja.
Pankilla ei ole mitään erityistä osaamista jonkun ulkomaan niche-markkinoista ja valtion virastot ovat täynnä kepulaisia kiintiöpolitrukkeja, joiden käsitys mistään on varsin vaatimatonta sorttia. Näistä instansseista ei ole tarjolla mitään muuta kuin korkeintaan rahaa jos sitäkään, joten yritys on täysin omillaan miettimässä, mistä ihmeestä löytyy käyttökelpoisia kontakteja johonkin toiselle puolen palloa.
Tämä ongelma ei tietenkään ole ratkaisematon, mutta se vaatii uutta tapaa katsoa asioita.
Eilinen tai toissapäiväinen päätös kipata 180 miljoonan laina johonkin käytännössä kotimarkkinoille päätyvän laivan rahoittamiseen, on yksi osoitus siitä, mikä on perseellään. Vientiluototus pyörii liiaksi suurten firmojen ympärillä. Nämä firmat voisivat rahoittaa vientinsä itsekin, mutta jostain syystä eivät kuitenkaan tee niin. Viennin tukiratkaisujen käyttäminen ikuiseen ja mitään tuottamattomaan telakkatukeen on lähinnä irvokasta.
Kun vientiä aloitteleva yritys tarvitsee rahoitusta kohtuullisilla ehdoilla sekä kontakteja, joita muualla maailmassa saadaan molempia yksityisiltä pääomasijoittajilta, Suomeen pitää luoda joku tätä vastaava julkinen järjestelmä, johon rahoitus otetaan savupiipputeollisuuden saamista tukiaisista ja lainoista.
Rahoituksen pitää tulla valtiolta, mutta putkan johto ja asiantuntemus yksityisiltä tahoilta, jotka sitoutetaan toimintaan mukaan rahalla ja pienillä omistusosuuksilla. Suomessa on kyllä ihmisiä, joilla on hyviä ja käyttökelpoisia kontakteja ympäri maailmaa, mutta koska valtion virastot täytetään herrahissin jättämillä poliitikoilla, niissä ei tällaista osaamista ole. Suomessa on runsaasti golfmailan varteen siirtyneitä nuoria eläkeläisiä, hieman vanhempia eläkeläisiä, asiasta kiinnostuneita kulissien takaisia vaikuttajia ja muita harmaita eminenssejä, joiden osaaminen ei nyt hyödytä ketään. Monella näistä on jonkunnäköinen hengen palo asiaan ja he voisivat varmasti olla käytettävissä hyvinkin kohtuullista korvausta vastaan, sillä he ovat omat miljoonansa jo keränneet. Jos tällaisia mekanismeja on jo, niiden tulokset ovat siinä määrin vaatimattomia, että ne kannattaa rehellisesti lakkauttaa ja rakentaa uudelleen.
Näin ei kuitenkaan tehdä, lähinnä syistä, jotka ovat parhaimmillaankin puolivillaisia. Asioita on hallittu ja hallinnoitu Perinteisin Menoin vuosikymmenet ja rakennettu Suomen savupiipputeollisuus, joten järjestelmän on oltava täydellinen. Tämän päivän uusi vientiteollisuus on palveluvientiä kaikkialle maailmaan internetin ympärillä eikä sitä, että rakennetaan johonkin kehitysalueelle ruukki ja viedään sen tuotteita valtion tukiaisilla Neuvostoliittoon.
K-linjan miehillä ja heidän henkisillä rintaperillisillään on tässä bisneksessä varsin vähän annettavaa.
Kirjoittaja tuo julki havainnon, että Suomeen ei ole viimeisen 20 vuoden aikana syntynyt yhtäkään uutta vientiyritystä. Tämän pitäisi pistää miettimään. Länsimaista ei todennäköisesti löydy yhtäkään maata, joka olisi pärjännyt tässä asiassa yhtä huonosti, ja itämaat pärjäävät paremmin kaikki. Suomi on siis lähinnä kehitysmaasarjassa.
Suomella on vientiyritysten luomisessa erityisongelmana kotimarkkinan koko ja läpikotainen persaukisuus. Tämä vaikuttaa sekä potentiaaliseen vientiyritykseen että tuon yrityksen potentiaalisiin rahoittajiin.
Vientimarkkinan avaaminen on aina taloudellisesti raskas investointi verrattuna kasvuun kotimarkkinoilla, sillä käytännössä tarvitaan ulkomaankielinen organisaatio tukitoimintoineen ennen kuin kaupanhieronta voi edes alkaa, ja tämä kustannus tulee etukenossa verrattuna mahdollisiin tuottoihin.
Kun kotimarkkina on pieni ja persaukinen, monikaan kasvuyritys ei pysty nyhtämään Suomen pieniltä markkinoilta niin paljon rahaa, että laajentumisen voi tehdä tulorahoituksella. Saksan kokoisessa maassa kotimarkkinan valloittamisessa onnistuminen tuo niin paljon rahaa, että laajentuminen hoidetaan kassavirralla. Sama koskee hieman Suomea suurempia maita, joissa keskiluokka on ostovoimainen.
Toinen ongelma liittyy rahoitukseen. Kun pienen firman vientiponnistus vaatii Suomesta käsin käytännössä ulkopuolista pääomaa, sitä ei Suomesta ole kovin avokätisesti tarjolla. Rahoitusta voi saada pankista, pääomasijoittajalta tai valtion rahoituslaitokselta.
Pankilla ei ole mitään erityistä osaamista jonkun ulkomaan niche-markkinoista ja valtion virastot ovat täynnä kepulaisia kiintiöpolitrukkeja, joiden käsitys mistään on varsin vaatimatonta sorttia. Näistä instansseista ei ole tarjolla mitään muuta kuin korkeintaan rahaa jos sitäkään, joten yritys on täysin omillaan miettimässä, mistä ihmeestä löytyy käyttökelpoisia kontakteja johonkin toiselle puolen palloa.
Tämä ongelma ei tietenkään ole ratkaisematon, mutta se vaatii uutta tapaa katsoa asioita.
Eilinen tai toissapäiväinen päätös kipata 180 miljoonan laina johonkin käytännössä kotimarkkinoille päätyvän laivan rahoittamiseen, on yksi osoitus siitä, mikä on perseellään. Vientiluototus pyörii liiaksi suurten firmojen ympärillä. Nämä firmat voisivat rahoittaa vientinsä itsekin, mutta jostain syystä eivät kuitenkaan tee niin. Viennin tukiratkaisujen käyttäminen ikuiseen ja mitään tuottamattomaan telakkatukeen on lähinnä irvokasta.
Kun vientiä aloitteleva yritys tarvitsee rahoitusta kohtuullisilla ehdoilla sekä kontakteja, joita muualla maailmassa saadaan molempia yksityisiltä pääomasijoittajilta, Suomeen pitää luoda joku tätä vastaava julkinen järjestelmä, johon rahoitus otetaan savupiipputeollisuuden saamista tukiaisista ja lainoista.
Rahoituksen pitää tulla valtiolta, mutta putkan johto ja asiantuntemus yksityisiltä tahoilta, jotka sitoutetaan toimintaan mukaan rahalla ja pienillä omistusosuuksilla. Suomessa on kyllä ihmisiä, joilla on hyviä ja käyttökelpoisia kontakteja ympäri maailmaa, mutta koska valtion virastot täytetään herrahissin jättämillä poliitikoilla, niissä ei tällaista osaamista ole. Suomessa on runsaasti golfmailan varteen siirtyneitä nuoria eläkeläisiä, hieman vanhempia eläkeläisiä, asiasta kiinnostuneita kulissien takaisia vaikuttajia ja muita harmaita eminenssejä, joiden osaaminen ei nyt hyödytä ketään. Monella näistä on jonkunnäköinen hengen palo asiaan ja he voisivat varmasti olla käytettävissä hyvinkin kohtuullista korvausta vastaan, sillä he ovat omat miljoonansa jo keränneet. Jos tällaisia mekanismeja on jo, niiden tulokset ovat siinä määrin vaatimattomia, että ne kannattaa rehellisesti lakkauttaa ja rakentaa uudelleen.
Näin ei kuitenkaan tehdä, lähinnä syistä, jotka ovat parhaimmillaankin puolivillaisia. Asioita on hallittu ja hallinnoitu Perinteisin Menoin vuosikymmenet ja rakennettu Suomen savupiipputeollisuus, joten järjestelmän on oltava täydellinen. Tämän päivän uusi vientiteollisuus on palveluvientiä kaikkialle maailmaan internetin ympärillä eikä sitä, että rakennetaan johonkin kehitysalueelle ruukki ja viedään sen tuotteita valtion tukiaisilla Neuvostoliittoon.
K-linjan miehillä ja heidän henkisillä rintaperillisillään on tässä bisneksessä varsin vähän annettavaa.
Mikä järki tässä sitten on?
18/01/11 14:53
Valtiota lähellä oleva rahoituslaitos tunkee lainarahaa vaatimattomat 180 miljoonaa jonkun Viking linen juopottelujollan rakentamisen tukemiseksi.
Kyse on tietysti lainasta, joka ehkä saadaan takaisinkin, mutta silti. On vaikea kuvitella, että mitään julkista rahoitusta tai apua olisi saatu, jos laiva olisi tilattu joltain ei-suomalaiselta telakalta. Käytännössä siis valtio omine rahoitusratkaisuineen vääristää kilpailua markkinoilla kun tukiaiset riippuvat siitä, keneltä ostaa eikä esimerkiksi siitä, ostaako halvimman tai parhaimman.
Suomessa aloittelevat yritykset tuskailevat rahoitusvaikeuksien kanssa, sillä yksityisiä pääomasijoittajia ei juurikaan ole. 180 miljoonan jakaminen vaikkapa 90 pienelle, potentiaalia sisältävälle firmalle kaksi miljoonaa kullekin olisi todennäköisesti luonut Suomeen huomattavasti enemmän pysyviä työpaikkoja, sillä vaikka ne kaikki eivät menesty, jotkut menestyvät, ja tällainen pääomaruiske ehkä mahdollistaisi firman pitämisen suomalaisissa käsissä jatkossakin.
Sen sijaan raha kipataan tukemaan tukiaisilla elinkelvottomaksi vääristettyä telakkabisnestä. Telakat eivät pysy pystyssä ilman tukiaisia, mutta koska kyse ei ole erityisen strategisesta asiasta, ostettakoon laivat Suomeen puoli-ilmaiseksi jostakin muualta jos muut maat haluavat välttämättä kaataa veronmaksajien rahaa ja tukea näiden jollien rakentamiseen.
Edes Viking line ei ole ollut viime aikoina mikään erityisen sinivalkoinen suomalaisesta työstä huolehtija, vaan on liputtanut laivansa Ruotsiin ja täyttänyt ne ruotsalaisilla miehistöillä, sillä ruotsalaiset maksavat tukiaisia näille miehistöille avokätisemmin. Kun jolla on valmis, Viking aloittaa oitis marmatuksen siitä, että merenkuluksi kutsuttua baaribisnestä pitäisi tukea Suomessa huomattavasti enemmän.
Sen sijaan, että valtio edesauttaisi synnyttämään sellaisia uusia yrityksiä, jotka työllistävät suomalaisia ja maksavat veronsa asianmukaisesti, se käyttää tuhottomasti paukkuja tukemaan iänikuiseksi tukiaisbisnekseksi tuomittua auringonlaskun alaa, josta ei ole kansantaloudelle mitään hyötyä.
Kyse on tietysti lainasta, joka ehkä saadaan takaisinkin, mutta silti. On vaikea kuvitella, että mitään julkista rahoitusta tai apua olisi saatu, jos laiva olisi tilattu joltain ei-suomalaiselta telakalta. Käytännössä siis valtio omine rahoitusratkaisuineen vääristää kilpailua markkinoilla kun tukiaiset riippuvat siitä, keneltä ostaa eikä esimerkiksi siitä, ostaako halvimman tai parhaimman.
Suomessa aloittelevat yritykset tuskailevat rahoitusvaikeuksien kanssa, sillä yksityisiä pääomasijoittajia ei juurikaan ole. 180 miljoonan jakaminen vaikkapa 90 pienelle, potentiaalia sisältävälle firmalle kaksi miljoonaa kullekin olisi todennäköisesti luonut Suomeen huomattavasti enemmän pysyviä työpaikkoja, sillä vaikka ne kaikki eivät menesty, jotkut menestyvät, ja tällainen pääomaruiske ehkä mahdollistaisi firman pitämisen suomalaisissa käsissä jatkossakin.
Sen sijaan raha kipataan tukemaan tukiaisilla elinkelvottomaksi vääristettyä telakkabisnestä. Telakat eivät pysy pystyssä ilman tukiaisia, mutta koska kyse ei ole erityisen strategisesta asiasta, ostettakoon laivat Suomeen puoli-ilmaiseksi jostakin muualta jos muut maat haluavat välttämättä kaataa veronmaksajien rahaa ja tukea näiden jollien rakentamiseen.
Edes Viking line ei ole ollut viime aikoina mikään erityisen sinivalkoinen suomalaisesta työstä huolehtija, vaan on liputtanut laivansa Ruotsiin ja täyttänyt ne ruotsalaisilla miehistöillä, sillä ruotsalaiset maksavat tukiaisia näille miehistöille avokätisemmin. Kun jolla on valmis, Viking aloittaa oitis marmatuksen siitä, että merenkuluksi kutsuttua baaribisnestä pitäisi tukea Suomessa huomattavasti enemmän.
Sen sijaan, että valtio edesauttaisi synnyttämään sellaisia uusia yrityksiä, jotka työllistävät suomalaisia ja maksavat veronsa asianmukaisesti, se käyttää tuhottomasti paukkuja tukemaan iänikuiseksi tukiaisbisnekseksi tuomittua auringonlaskun alaa, josta ei ole kansantaloudelle mitään hyötyä.
Olkiukkoja maahanmuutosta
14/01/11 19:43
Otetaanpa taas sananen tästä asiasta.
Ei niinkään siksi, että minulla olisi jotain suunnattoman uutta sanottavaa vaan siksi, että muillakaan ei tunnu olevan.
Tämä jonkun Vihreiden eduskuntavaaliehdokkaan pläjäys on mitä tyylipuhtain osoitus siitä, mikä valtaosassa vihreää maahanmuuttopolitiikkaa on niin täydellisesti perseellään. Kaikki tämän kirjoituksen fraasit on kuultu sataan kertaan ja jälleen kerran yksi kirjoittaja käy uljaasti taistoon olkiukkometsissä
vaaniskelevia petoja vastaan. Metsissä vaaniskelee myös hölynpölyn peikko, ja tälläkin kertaa peikko näyttää voittaneen.
Osa suomalaisista antaa ymmärtää, että rajan takana ovat sankat joukot odottamassa suu auki ja silmät pyöreinä, että milloin voi päästä nauttimaan tämän maan tarjoamista herkuista, varsinkin taloudellisessa mielessä. Näin ei kuitenkaan ole. Maahanmuuttopolitiikan kritiikki kuitenkin kääntyy helposti maahanmuutajien kritiikiksi, vieroksumiseksi ja jopa vihaksi.
Aloitetaan tästä. Rajan takana on todellakin noin pari miljardia ihmistä, jotka ovat valmiita muuttamaan aivan mihin vain, jos siten tienaa noin sata- tai tuhatkertaisesti siihen, mitä nykyään tienaa. Monelle tietysti unelma on pettymys kun myös kustannustaso on kovempi, mutta sosiaaliturvan varaan tulijat eivät maailmasta lopu. Eivät ne lopu Suomestakaan, minkä vuoksi on keksitty erilaisia kepiltä haiskahtavia menetelmiä motivoimaan ihmisiä tekemään jotakin, jos jotain tekemistä on tarjolla.
Entä mitä tarkoittaa lainauksen viimeinen virke? Onko meillä jotain näyttöä siitä, että maahanmuuttopolitiikkakritiikki kääntyy maahanmuuttajien kritiikiksi, vieroksumiseksi tai jopa vihaksi? Jos tällaista näyttöä ei ole, väite on tuulesta temmattu eikä perustu mihinkään. Ja jos väite pitää paikkansa, entä sitten?
Jos tällainen yhtymäkohta on olemassa, siitä seuraa joko se, että maahanmuuttopolitiikkakeskustelu pitää lopettaa sen takia, että se aiheuttaa ei-toivottuja lieveilmiöitä jättäen tämän asian täysin politiikan ulkopuolelle tai sitten se, että asia vain todetaan sitä sen kummemmin noteeraamatta. Kummassakaan tapauksessa ei ole aihetta toimenpiteisiin, sillä kysymys on poliittinen ja sitä kuuluu sellaisena käsitellä. Jos politikointi ei miellytä Gutiérrez Soraista, kannattaa ehkä pysytellä politiikan ulkopuolella.
Käteen jää helposti kirjoituksessa lausumaton ajatus siitä, että maahanmuuttopolitiikkakeskustelua tulee jotenkin suodattaa, jotta päästään eroon haitallisista puheenvuoroista ja jäljelle jätetään vain harmittomat, epäilemättä kirjoittajan omaa poliittista kantaa lähellä olevat näkemykset.
Pitäisikö sanoa jokaiselle, joka harkitsee muuttoa Suomeen, että lähiaikoina maahanmuuttopolitiikkakin voi muuttua, eikä vain myönteisempaan suuntaan? Jos on perheellinen, pitäisi varoittaa, ettei lapsi vahingossa joudu sellaiseen kouluun, jossa on lapsia, jonka vanhemmat ovat paenneet ”ghetoista”, koska maahanmuuttajalapsi voi joutua silmätikuksi. Kadulla voi kuulla solvauksia ja turha on lukea nettikeskusteluja. Hänestä tulee siis pelkkä tilastointikohde, jonka ainut etu ja oikeus on maksaa veronsa.
Tässä on toinen olkiukko, joka on niin sietämättömän yleinen, että Väinämöinen voisi jo käydä viikatteellaan huitaisemassa siltä pään poikki.
Maahanmuuttopolitiikkakritiikki missään sen valtavirtaisessa muodossa nimittäin ei millään tavoin vastusta siirtolaisuutta. Useimmat kriittisiä puheenvuoroja esittävät, kuten esimerkiksi minä, käyttävät runsaasti palstatilaa kirjoittamalla siitä, että ongelma ei ole ulkomaalaisissa vaan turvapaikkaprosessin väärinkäytössä ja sitä kautta tulevassa täysin valikoimattomassa maahanmuutossa.
Varmasti meillä on internetissä jokunen niin voimaperäisesti neekeriä vihaava Fiksu-Petteri, että hän on sulkemassa rajat kaikenlaisilta tulokkailta. Olkoon hänellä tähän oikeutensa, ja jos Gutiérrez Sorainen rakentaa käsityksensä maahanmuuttopolitiikkakritiikistä lukemalla muutaman hullun kirjoittamia puheenvuoroja, voidaan kysyä, yleistääkö hän hullujen jorinat täyspäisten teksteiksi vain sillä perusteella, että niiden täyspäistenkään sanoma ei vaikuta miellyttävältä, mutta kun siihen ei osata vastata asia-argumentein, annetaan ymmärtää heidän olevan hulluja?
Kaikennäköinen vakavasti otettavaan asuun puettu kritiikki koskee turvapaikanhakijoita, lähtömaan yleisesti ikävän tilanteen perusteella myönnettäviä oleskelulupia, sekä perheiden yhdistämistä. Gutiérrez Sorainen tekee täsmälleen saman virheen kuin puoluetoverinsa ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aina tehneet: maahanmuuttoa ei haluta nähdä erillisistä osista koostuvana asiana, jossa yhtä osaa voidaan suosia, esimerkiksi siirtolaisuutta, ja toista osaa haitata, kuten vaikkapa turvapaikkamenettelyn kautta maahan jääviä.
Vihreät mainostaa itseään jonkunnäköisenä avarakatseisten ihmisten näennäisintelligentsiakerhona. Tähän imagoon sopii huonosti kyvyttömyys katsoa asioita hieman pintaa syvemmälle. Omista poliittisista tarkoitusperistä johtuen tämä sakki niputtaa kaikki maahanmuuttajat ja kaikenlaisen maahanmuuton yhteen ja pakottaa ihmiset joko kannattamaan tai vastustamaan tätä kokonaisuutta.
Tulos on lähtökohtaisesti järjetön ja tuottaa lähinnä tässä lainaamani kaltaisia näkemyksiä.
Työperäistä siirtolaisuutta Suomeen harkitsevalle voi aivan hyvin sanoa, että maahanmuuttopolitiikka voi muuttua, sillä hän koulutettuna ihmisenä ymmärtää asian sanomattakin. Kysehän on politiikasta eikä Mooseksen savitauluista ja näin ollen siis muutettavissa olevasta asiasta. On peräti todennäköistä, että maahanmuuttopolitiikka muuttuu, sillä kaikkia muitakin politiikan osa-alueita mulkataan aika ajoin. Eri asia on vain se, miksi tämä itsestäänselvyys tätä henkilöä kiinnostaisi edes etäisesti.
Jos/kun turvapaikanhakijat ghettoutuvat kuten he ovat ghettoutuneet kaikkialla, missä heitä on selvästi Helsinkiä enemmän, miksi senkään kuuluisi tätä siirtolaista kiinnostaa? Eivät Lontoonkaan työperäiset siirtolaiset asu näissä ghetoissa vaan paremmilla alueilla. Miksi he menisivät ghettoon, sillä heillä on varaa asua samoissa paikoissa kuin muukin keskiluokka?
Tietenkin siksi, että Gutiérrez Soraisen "siirtolainen" on itse asiassa turvapaikanhakija maailman kolmesta perslävestä, ja hänet erottaa siirtolaisesta yhtä suuri kuilu kuin erottaa kepulaisen herrasmiehestä.
Ajassa, jolloin kansainvälisestikin muutto paikasta toiseen on lisääntynyt, on turha kuvitella, että maailmassa olisi yksi sarake, johon kukaan ei saa muuttaa ja josta korkeintaan lähdettäisiin. Kansainvälisessä mittakaavassa Suomi ei ole mikään siirtolaisten suosima kohde.
Tässä taas vahvistetaan vain ajatus siitä, että kannattamalla turvapaikkaprosessin lakkauttamista tai muuttamista käytännössä mahdottomaksi tavaksi saada lupaa jäädä maahan, tuleekin kannattaneeksi rajojen sulkemista aivan kaikilta.
Jokainen voi mielessään miettiä, kuinka järkevästä asioiden yhteen nivomisesta on kysymys.
Lähitulevaisuudessa varsinkin Eurooppa tarvitsee veronmaksajia kustantamaan muun muassa vanhustenhoidon laskuja.
Kannattaisiko sitten maahanmuuttopolitiikkaa kehittää niin, että Suomeen muuttaisi
enemmän veronmaksajia ja vähemmän verorahoilla eläviä? Ei varmaan, sillä eihän niin voi tehdä. Joko ei tehdä mitään tai suljetaan rajat kaikilta.
Siirtolaisuudesta eniten hyötyneet maat noudattavat sangen tarkkaa valintaprosessia. Turvapaikkamenettelyssä tätä valintaprosessia ei ole vaan tuloksena on runsaasti väkeä, jolla ei ole mitään käyttöä Suomen tai minkään muunkaan maan työmarkkinoilla. Valikoimalla tulokkaat tarpeen mukaan vähennettäisiin sosiaalisia ongelmia ja lisättäisiin veronmaksajien määrää, minkä lauseen allekirjoittanee valtaosa maahanmuuttopolitiikkakriitikoista.
Ongelma on vain se, että Vihreät ei ainakaan tämän älykkönsä äänellä sitä allekirjoita, sillä siinä esiintyy sana "valikoida", jota ei asiassa kuuluisi olla olemassakaan, sillä tosiasiassa sydäntä lähellä on erityisesti humanitaarinen maahanmuutto, jonka valikointi karsisi vesurilla ensimmäisenä.
Onko siis vihamielinen maahanmuuttonettikeskustelu hyväksi Suomen menestykselle nyt ja tulevaisuudessa?
Ehdottomasti.
Se, että poliittisesta asiasta keskustellaan ja erilaisia näkemyksiä esitetään, edustaa itsessään kategorista hyvää.
Jos ihmiset eivät ole kiinnostuneita omista asioistaan, valta asiassa jää virkamieskunnalle, jota ei Suomessa tai missään muuallakaan suuresti poliittisesti ohjata varsinkaan kiperissä kysymyksissä, sillä näin poliitikot voivat vältellä vastuutaan. Keskustelemalla asiasta kaikenlaisissa sävyissä pakotetaan lopulta poliitikot ottamaan asiaan kantaa ja kertomaan, mitä he aikovat asialle tehdä vai aikovatko tehdä mitään.
Kun Gutiérrez Sorainen tekee itse omaa vaalityötään maahanmuuttoteeman tiimoilta, tuntuu hassunkuriselta, että hän haluaisi monopolisoida keskustelun omien näkemystensä mukaisiksi siksi, että pitää muunlaista keskustelua haitallisena.
Suosittelen, että ihmiset äänestyspäätöstä tehdessään sivuuttavat tämäntyyppiset ehdokkaat. Emme tarvitse vallankahvaan ketään, joka huutelee norsunluutornista, miten ihmisten pitää ajatella ja kirjoittaa. Tarvitsemme väkeä, joka kuuntelee ja tekee ja ymmärtää olevansa kansalaisten palveluskuntaa.
Silmille hyppivä palvelusväki lähinnä ärsyttää ja ansaitsee vakavat moitteet.
Ei niinkään siksi, että minulla olisi jotain suunnattoman uutta sanottavaa vaan siksi, että muillakaan ei tunnu olevan.
Tämä jonkun Vihreiden eduskuntavaaliehdokkaan pläjäys on mitä tyylipuhtain osoitus siitä, mikä valtaosassa vihreää maahanmuuttopolitiikkaa on niin täydellisesti perseellään. Kaikki tämän kirjoituksen fraasit on kuultu sataan kertaan ja jälleen kerran yksi kirjoittaja käy uljaasti taistoon olkiukkometsissä
Osa suomalaisista antaa ymmärtää, että rajan takana ovat sankat joukot odottamassa suu auki ja silmät pyöreinä, että milloin voi päästä nauttimaan tämän maan tarjoamista herkuista, varsinkin taloudellisessa mielessä. Näin ei kuitenkaan ole. Maahanmuuttopolitiikan kritiikki kuitenkin kääntyy helposti maahanmuutajien kritiikiksi, vieroksumiseksi ja jopa vihaksi.
Aloitetaan tästä. Rajan takana on todellakin noin pari miljardia ihmistä, jotka ovat valmiita muuttamaan aivan mihin vain, jos siten tienaa noin sata- tai tuhatkertaisesti siihen, mitä nykyään tienaa. Monelle tietysti unelma on pettymys kun myös kustannustaso on kovempi, mutta sosiaaliturvan varaan tulijat eivät maailmasta lopu. Eivät ne lopu Suomestakaan, minkä vuoksi on keksitty erilaisia kepiltä haiskahtavia menetelmiä motivoimaan ihmisiä tekemään jotakin, jos jotain tekemistä on tarjolla.
Entä mitä tarkoittaa lainauksen viimeinen virke? Onko meillä jotain näyttöä siitä, että maahanmuuttopolitiikkakritiikki kääntyy maahanmuuttajien kritiikiksi, vieroksumiseksi tai jopa vihaksi? Jos tällaista näyttöä ei ole, väite on tuulesta temmattu eikä perustu mihinkään. Ja jos väite pitää paikkansa, entä sitten?
Jos tällainen yhtymäkohta on olemassa, siitä seuraa joko se, että maahanmuuttopolitiikkakeskustelu pitää lopettaa sen takia, että se aiheuttaa ei-toivottuja lieveilmiöitä jättäen tämän asian täysin politiikan ulkopuolelle tai sitten se, että asia vain todetaan sitä sen kummemmin noteeraamatta. Kummassakaan tapauksessa ei ole aihetta toimenpiteisiin, sillä kysymys on poliittinen ja sitä kuuluu sellaisena käsitellä. Jos politikointi ei miellytä Gutiérrez Soraista, kannattaa ehkä pysytellä politiikan ulkopuolella.
Käteen jää helposti kirjoituksessa lausumaton ajatus siitä, että maahanmuuttopolitiikkakeskustelua tulee jotenkin suodattaa, jotta päästään eroon haitallisista puheenvuoroista ja jäljelle jätetään vain harmittomat, epäilemättä kirjoittajan omaa poliittista kantaa lähellä olevat näkemykset.
Pitäisikö sanoa jokaiselle, joka harkitsee muuttoa Suomeen, että lähiaikoina maahanmuuttopolitiikkakin voi muuttua, eikä vain myönteisempaan suuntaan? Jos on perheellinen, pitäisi varoittaa, ettei lapsi vahingossa joudu sellaiseen kouluun, jossa on lapsia, jonka vanhemmat ovat paenneet ”ghetoista”, koska maahanmuuttajalapsi voi joutua silmätikuksi. Kadulla voi kuulla solvauksia ja turha on lukea nettikeskusteluja. Hänestä tulee siis pelkkä tilastointikohde, jonka ainut etu ja oikeus on maksaa veronsa.
Tässä on toinen olkiukko, joka on niin sietämättömän yleinen, että Väinämöinen voisi jo käydä viikatteellaan huitaisemassa siltä pään poikki.
Maahanmuuttopolitiikkakritiikki missään sen valtavirtaisessa muodossa nimittäin ei millään tavoin vastusta siirtolaisuutta. Useimmat kriittisiä puheenvuoroja esittävät, kuten esimerkiksi minä, käyttävät runsaasti palstatilaa kirjoittamalla siitä, että ongelma ei ole ulkomaalaisissa vaan turvapaikkaprosessin väärinkäytössä ja sitä kautta tulevassa täysin valikoimattomassa maahanmuutossa.
Varmasti meillä on internetissä jokunen niin voimaperäisesti neekeriä vihaava Fiksu-Petteri, että hän on sulkemassa rajat kaikenlaisilta tulokkailta. Olkoon hänellä tähän oikeutensa, ja jos Gutiérrez Sorainen rakentaa käsityksensä maahanmuuttopolitiikkakritiikistä lukemalla
Kaikennäköinen vakavasti otettavaan asuun puettu kritiikki koskee turvapaikanhakijoita, lähtömaan yleisesti ikävän tilanteen perusteella myönnettäviä oleskelulupia, sekä perheiden yhdistämistä. Gutiérrez Sorainen tekee täsmälleen saman virheen kuin puoluetoverinsa ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aina tehneet: maahanmuuttoa ei haluta nähdä erillisistä osista koostuvana asiana, jossa yhtä osaa voidaan suosia, esimerkiksi siirtolaisuutta, ja toista osaa haitata, kuten vaikkapa turvapaikkamenettelyn kautta maahan jääviä.
Vihreät mainostaa itseään jonkunnäköisenä avarakatseisten ihmisten näennäisintelligentsiakerhona. Tähän imagoon sopii huonosti kyvyttömyys katsoa asioita hieman pintaa syvemmälle. Omista poliittisista tarkoitusperistä johtuen tämä sakki niputtaa kaikki maahanmuuttajat ja kaikenlaisen maahanmuuton yhteen ja pakottaa ihmiset joko kannattamaan tai vastustamaan tätä kokonaisuutta.
Tulos on lähtökohtaisesti järjetön ja tuottaa lähinnä tässä lainaamani kaltaisia näkemyksiä.
Työperäistä siirtolaisuutta Suomeen harkitsevalle voi aivan hyvin sanoa, että maahanmuuttopolitiikka voi muuttua, sillä hän koulutettuna ihmisenä ymmärtää asian sanomattakin. Kysehän on politiikasta eikä Mooseksen savitauluista ja näin ollen siis muutettavissa olevasta asiasta. On peräti todennäköistä, että maahanmuuttopolitiikka muuttuu, sillä kaikkia muitakin politiikan osa-alueita mulkataan aika ajoin. Eri asia on vain se, miksi tämä itsestäänselvyys tätä henkilöä kiinnostaisi edes etäisesti.
Jos/kun turvapaikanhakijat ghettoutuvat kuten he ovat ghettoutuneet kaikkialla, missä heitä on selvästi Helsinkiä enemmän, miksi senkään kuuluisi tätä siirtolaista kiinnostaa? Eivät Lontoonkaan työperäiset siirtolaiset asu näissä ghetoissa vaan paremmilla alueilla. Miksi he menisivät ghettoon, sillä heillä on varaa asua samoissa paikoissa kuin muukin keskiluokka?
Tietenkin siksi, että Gutiérrez Soraisen "siirtolainen" on itse asiassa turvapaikanhakija maailman kolmesta perslävestä, ja hänet erottaa siirtolaisesta yhtä suuri kuilu kuin erottaa kepulaisen herrasmiehestä.
Ajassa, jolloin kansainvälisestikin muutto paikasta toiseen on lisääntynyt, on turha kuvitella, että maailmassa olisi yksi sarake, johon kukaan ei saa muuttaa ja josta korkeintaan lähdettäisiin. Kansainvälisessä mittakaavassa Suomi ei ole mikään siirtolaisten suosima kohde.
Tässä taas vahvistetaan vain ajatus siitä, että kannattamalla turvapaikkaprosessin lakkauttamista tai muuttamista käytännössä mahdottomaksi tavaksi saada lupaa jäädä maahan, tuleekin kannattaneeksi rajojen sulkemista aivan kaikilta.
Jokainen voi mielessään miettiä, kuinka järkevästä asioiden yhteen nivomisesta on kysymys.
Lähitulevaisuudessa varsinkin Eurooppa tarvitsee veronmaksajia kustantamaan muun muassa vanhustenhoidon laskuja.
Kannattaisiko sitten maahanmuuttopolitiikkaa kehittää niin, että Suomeen muuttaisi
Siirtolaisuudesta eniten hyötyneet maat noudattavat sangen tarkkaa valintaprosessia. Turvapaikkamenettelyssä tätä valintaprosessia ei ole vaan tuloksena on runsaasti väkeä, jolla ei ole mitään käyttöä Suomen tai minkään muunkaan maan työmarkkinoilla. Valikoimalla tulokkaat tarpeen mukaan vähennettäisiin sosiaalisia ongelmia ja lisättäisiin veronmaksajien määrää, minkä lauseen allekirjoittanee valtaosa maahanmuuttopolitiikkakriitikoista.
Ongelma on vain se, että Vihreät ei ainakaan tämän älykkönsä äänellä sitä allekirjoita, sillä siinä esiintyy sana "valikoida", jota ei asiassa kuuluisi olla olemassakaan, sillä tosiasiassa sydäntä lähellä on erityisesti humanitaarinen maahanmuutto, jonka valikointi karsisi vesurilla ensimmäisenä.
Onko siis vihamielinen maahanmuuttonettikeskustelu hyväksi Suomen menestykselle nyt ja tulevaisuudessa?
Ehdottomasti.
Se, että poliittisesta asiasta keskustellaan ja erilaisia näkemyksiä esitetään, edustaa itsessään kategorista hyvää.
Jos ihmiset eivät ole kiinnostuneita omista asioistaan, valta asiassa jää virkamieskunnalle, jota ei Suomessa tai missään muuallakaan suuresti poliittisesti ohjata varsinkaan kiperissä kysymyksissä, sillä näin poliitikot voivat vältellä vastuutaan. Keskustelemalla asiasta kaikenlaisissa sävyissä pakotetaan lopulta poliitikot ottamaan asiaan kantaa ja kertomaan, mitä he aikovat asialle tehdä vai aikovatko tehdä mitään.
Kun Gutiérrez Sorainen tekee itse omaa vaalityötään maahanmuuttoteeman tiimoilta, tuntuu hassunkuriselta, että hän haluaisi monopolisoida keskustelun omien näkemystensä mukaisiksi siksi, että pitää muunlaista keskustelua haitallisena.
Suosittelen, että ihmiset äänestyspäätöstä tehdessään sivuuttavat tämäntyyppiset ehdokkaat. Emme tarvitse vallankahvaan ketään, joka huutelee norsunluutornista, miten ihmisten pitää ajatella ja kirjoittaa. Tarvitsemme väkeä, joka kuuntelee ja tekee ja ymmärtää olevansa kansalaisten palveluskuntaa.
Silmille hyppivä palvelusväki lähinnä ärsyttää ja ansaitsee vakavat moitteet.
Ulkomaisten työehdot?
11/01/11 16:48
Hesarin pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa harmaasta taloudesta.
Kirjoituksessa pistää silmään se, että harmaan talouden keskustelussa syytetään sinänsä erinomaisen typerää päätöstä olla päästämättä uusien EU-maiden (=Viron) työntekijöitä Suomen työmarkkinoille palkkatyöläisinä ilman työlupaa kahden vuoden siirtymäajan verran. Tästä syystä yritteliäät virolaiset perustivat työvoimanvuokrausfirmoja, joiden palkkalistoilla virolaiset työntekijät olivat, ja he tekivät Suomeen vain keikkaa.
Tätä syytetään osaksi harmaata taloutta, sillä kukaan ei tiedä, mitä palkkoja ja sotu-maksuja näille työntekijöille maksetaan.
Miten tämä nyt menee? Jos suomalainen lähtee työmatkalle Ruotsiin, voiko hän ensi töikseen heittäytyä vaikkapa isyyslomalle, sillä nehän ovat Ruotsissa Suomea pidemmät? Tai pitäisikö palkkaa maksaa kohdemaan palkkatason mukaan eikä siten kuin on sovittu suomalaisten lakien, työehtosopimusten ja työsopimusten tekstissä?
Minä olen aina kuvitellut, että ulkomaisen firman palkkalistoilla oleva henkilö noudattaa oman maansa lakeja ja sopimuksia eikä sen maan, jossa kulloinkin satutaan työmatkalla tai keikalla olemaan. Jos oma käsitykseni on oikea, silloin kyse ei ole harmaasta taloudesta ensinkään vaan ainoastaan kilpailusta työmarkkinoilla.
Kirjoituksessa pistää silmään se, että harmaan talouden keskustelussa syytetään sinänsä erinomaisen typerää päätöstä olla päästämättä uusien EU-maiden (=Viron) työntekijöitä Suomen työmarkkinoille palkkatyöläisinä ilman työlupaa kahden vuoden siirtymäajan verran. Tästä syystä yritteliäät virolaiset perustivat työvoimanvuokrausfirmoja, joiden palkkalistoilla virolaiset työntekijät olivat, ja he tekivät Suomeen vain keikkaa.
Tätä syytetään osaksi harmaata taloutta, sillä kukaan ei tiedä, mitä palkkoja ja sotu-maksuja näille työntekijöille maksetaan.
Miten tämä nyt menee? Jos suomalainen lähtee työmatkalle Ruotsiin, voiko hän ensi töikseen heittäytyä vaikkapa isyyslomalle, sillä nehän ovat Ruotsissa Suomea pidemmät? Tai pitäisikö palkkaa maksaa kohdemaan palkkatason mukaan eikä siten kuin on sovittu suomalaisten lakien, työehtosopimusten ja työsopimusten tekstissä?
Minä olen aina kuvitellut, että ulkomaisen firman palkkalistoilla oleva henkilö noudattaa oman maansa lakeja ja sopimuksia eikä sen maan, jossa kulloinkin satutaan työmatkalla tai keikalla olemaan. Jos oma käsitykseni on oikea, silloin kyse ei ole harmaasta taloudesta ensinkään vaan ainoastaan kilpailusta työmarkkinoilla.
Söderman ja eduskunta
02/01/11 17:25
Jacob Söderman on sitä mieltä, että eduskunta erkani kansasta 90-luvun laman aikana.
Mitenhän mahtaa olla? Ensinnäkin muistelen, että jo paljon aikaisemmin tällaisia väitteitä esitettiin.
Kansanedustajat, ministerit ja muut "herrat" ovat olleet tulilinjalla Suomessa aina, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Väitteitä siitä, että herrat eivät enää kuuntele tavallisia kansalaisia, on esitetty oikeastaan aina. Millä tavoin 90-luvun alun lama tätä asetelmaa mukamas muutti?
Vastaus löytyy Södermanin kommenteista, joiden sisältö on kiteytettynä "kansa olen minä".
Demareita edustavan Södermanin mielestä eduskunta erkaantui kansasta siinä kohtaa, kun se rupesi tekemään päätöksiä, jotka eivät olleet hänen mielensä mukaisia. Lisäksi on havaittavissa vähäistä suurempaa jälkiviisastelua, sillä hänen puolueensa on ollut vallankahvassa noin puolet tästä erkaantumisajasta, ja silloin Söderman piti visusti suunsa kiinni.
Katsotaanpa, mitä Söderman uutisten mukaan oikein lausuu.
Eduskunta nousi kuin avaruusalus vähän matkan päähän kansalaisista. Kun tulin takaisin, täällä oli paljon paksummat seinät. Puhuttiin budjettiraameista, infrastruktuureista ja kaiken maailman systeemeistä enemmän kuin kansalaisten hädästä, edustajan ja kansan väliin oli tullut kuilu
Tässä mielestäni Söderman asettaa oman tulkintansa kansan tahdosta ainoaksi oikeaksi. Jos tämä olisi metodi, hänet olisi kuulunut nimittää Suomen diktaattoriksi. Mihin niitä muita edustajia ja parlamentaarista järjestelmää ylipäätään tarvitaan, jos yksi henkilö tietää, mikä on kansan tahto?
90-luvun alun laman kaltainen talousromahdus erkaannuttaa väkisinkin päättäjiä ja kansalaisia, sillä kansalaiset haluavat lisää rahaa ja päättäjillä on sitä jaettavana vähemmän. Tämä yhtälö on mahdoton toteuttaa kansan tahdon mukaisesti, sillä realismi potkii vastaan.
Laman päätyttyä Södermanin mielestä olisi siis pitänyt puhua kansalaisten hädästä, mutta esimerkiksi minä asuin tuolloin Suomessa enkä kokenut minkäänlaista hätää kuten ei kukaan muukaan lähipiirissäni. Väitän vankkaan mutuun perustuen, että kansalaisten suuri enemmistö ei kokenut lama-aikaan tai sen jälkeen mitään hätää, joten en ymmärrä, miksi eduskunta olisi pitänyt valjastaa puhumaan pääasiassa jonkun vähemmistön asioista.
Söderman edustaa tympeintä menneen maailman sosiaalidemokratiaa, jossa asenne tuntuu olevan se, että niin kauan kuin jossain on yksikin köyhä tai pienituloinen, kaikki tekevät jatkuvasti vääriä asioita, jos eivät keskity täysiaikaisesti heidän ongelmiinsa. Tämä ajatusmaailma on se, joka tuo SDP:lle vaalitappion toisensa jälkeen, sillä näin tekemällä unohdetaan keskiluokka täysin.
Kun hänen oma puolueensa on ajautunut korviaan myöten suohon erkaantumalla keskiluokan elämästä ja ongelmista, hän ei perusdemarimaiseen tapaan kykene näkemään tätä oman kotipesän ongelmaa vaan hän syyttää koko parlamenttia ja parlamentaarista järjestelmää siitä, että se ei noudata SDP:n muinaisimpia puolueohjelmia ja periaatteita.
lamasta nousu edellytti muutamia "temppuja", ja kun markkinataloutta ei tämän jälkeen enää haluttu rajoittaa "tulonjako repsahti". 72-vuotias kansanedustaja sanoo nyt, että laman jälkeen "olisi pitänyt palata pohjoismaisempaan politiikkaan".
Tämä on parillakin tavalla mielenkiintoinen ajatus. Pohjoismainen politiikka ja pohjoismainen hyvinvointivaltio ovat sosialistien fraaseja, joilla yritetään maisemoida omat, epäsuositut ajatukset joksikin ylevämmäksi. Suomi on pohjoismaa, joten käsittääkseni se, mitä Suomessa tehdään, muokkaa omalta osaltaan käsitystä siitä, mitä on "pohjoismainen politiikka".
Näin siis, jos ajatellaan, että Suomi on tasa-arvoinen jäsen tässä kerhossa eikä jonkunnäköinen ottopoika, jonka näkemyksillä ja tekemisillä ei ole mitään merkitystä, ja Oikea Pohjoismaalaisuus tehdään skandinaavisissa maissa, ja sitä meidän pitää nöyrästi apinoitseman.
Tulonjako ei ole Suomessa "repsahtanut", sillä se on edelleen maailman tasaisin tai toiseksi tasaisin. Tulonjaon repsahtaminen on jälleen yksi sosialistien fraasi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Suurimpia pääomatuloja ja myyntivoittoja saavat tienaavat selvästi paremmin silloin
kun pörssi keulii, mutta ylemmän ja alemman keskiluokan väliselle tulonjaolle ei ole tapahtunut juuri mitään. Tuo pieni promillen osanen on kuitenkin muodostunut änkyräsosialisteille samanlaiseksi asiaksi kuin tuulimylly Don Quixotelle. Kun valtaosa ihmisistä ei rakenna elämäänsä vihan, kaunan, vastakkainasettelun ja kateuden ympärille, on tämän agendan myyntityö keskiluokalle varsin hankalaa.
Kun kansaa ei saada kiinnostumaan kateustalkoista, pitäisi vain ryhtyä apinoimaan "pohjoismaista politiikkaa". Söderman voisi pohjoismaista politiikkaa ylistäessään katsoa esimerkiksi Ruotsia, jossa on huomattavasti enemmän ökyrikkaita kuin Suomessa ja tienaavat paremmin myös nettona kuin suomalaiset kollegansa. Tämäkö on Södermanin tavoite? Ei tietenkään ole, mutta tämä esimerkki kertoo siitä, kuinka täydellisen sisällötön ja iskulauseenomainen konsepti koko "pohjoismainen politiikka" on, sillä sitä ei tunnuta toteuttavan missään, mutta sosialistit haluaisivat silti sitä kaikkialla toteuttaa.
Hän hämmästelee myös, miten nykyinen hallitus ja eduskunta ei kykene puuttumaan perustulonjakoon ja yhtiöiden ylisuuriin korvauksiin.
Perustulonjakohavainto on Södermanilta täysin oikea. Suomessa poliitikot eivät uskalla puuttua mihinkään sellaiseen asiaan, jossa jouduttaisiin työmarkkinajärjestöjen kanssa riitoihin. Perusturva-asiaa on yritetty uudistaa mm. SATA-komiteassa, mutta tulos oli ennalta odotettu pannukakku, sillä ammattiliitot eivät hyväksyneet mitään korotuksia perusturvaan ilman, että ansiosidonnaisia etuuksia korotetaan kolminkertaisesti, ja tähän puolestaan ei työnantajilla eikä valtiolla ollut maksuhalukkuutta.
Tämän ei kuitenkaan tarvitsisi olla näin, sillä perusturvan taso päätetään eduskunnassa eikä työmarkkinakabineteissa, jos vain eduskunta haluaa asiaan tarttua. Kun kerran työmarkkinajärjestöt eivät saaneet aikaiseksi mitään, asia on nyt pakko siirtää takaisin politiikkaan, sillä perusturvan jälkeenjäänyt taso aiheuttaa turhanpäiväistä byrokratiaa ja simputtamista kun sitä pitää paikata lähes automaatilla harkinnanvaraisilla tuilla varsinkin kasvukeskuksissa.
Ammattiliitot tietysti huutavat kuin hinaajat ja kenties uhkaavat yleislakolla, mutta tämä kriisi on syytä vain saada käyntiin, sillä minun mielestäni ihmisten kuuluu selvästi ymmärtää, että palkansaajien edunvalvojat vastustavat järein toimin korotusta kaikkein heikoimmassa
asemassa olevien asiaan. Tästä asiasta syytetään nyt herroja ja poliitikkoja, mutta minä en usko SAK:n vastarinnan asiassa kantavan kovin kauaksi sen jälkeen kun jokainen lehti rupeaa kirjoittelemaan rähinän ollessa käynnissä juttuja siitä, paljonko SAK:n pomo tienaa ja minkä hemmetin takia hän vastustaa perusturvan korotuksia kun se ei häneltä edes ole millään tavoin pois eikä myöskään jäsenistöltä.
Sen sijaan sitten teemme taas tiikerinloikan sosiaalidemokratian suonsilmäkkeeseen. "Yhtiöiden ylisuuret korvaukset" on jälleen yksi iskulause, joskin uudemmanpuoleinen. Sisältöä sillä ei ole sen enempää kuin vanhoillakaan iskulauseilla. Valtio voi tietysti vaikuttaa hallitusten kautta omistamiensa yhtiöiden palkkoihin, mutta ainakin minä karsastan ajatusta siitä, että eduskunta ryhtyy päättämään, paljonko yksityisen yrityksen työntekijöille saa maksaa enintään palkkaa.
Siinä, missä perustuloasia on yksinomaan poliittinen, tämä on puhtaasti sopimuskysymys kapitalistin ja työläisen välillä. Vaikka Jacob Söderman on sitä mieltä, että työläinen tienaa liikaa, mikä on se peruste ja periaate, jonka mukaan eduskunnan pitäisi asiaan puuttua? Kyseessä voi olla jopa perustuslain muuttamista edellyttävä asia, sillä siinä puututtaisiin sopimusvapauteen.
Mitä jää käteen? Yksi oikeaan osunut havainto asiassa, jossa hänen oma puolueensa on tukevimmin vastaanharaavien ammattiliittojen talutusnuorassa. Loppu on marinaa, jossa maailmaa syytetään vialliseksi kun asioita tehdään eri tavalla kuin Söderman haluaisi.
Kansanedustuslaitoksen idea on juurikin se, että yksi Söderman vaikuttaa siellä painollaan. Nyt kun kaikki muut eivät tanssi hänen pillinsä mukaan, hän väittää, että muut ovat vieraantuneet kansasta paitsi hän, ilmeisesti ajatellen, että muunlaista kansaa kuin hänen arvomaailmansa jakavaa ei ole olemassakaan tai ei sille nyt ainakaan eduskunnassa ääntä pidä antaa.
Tämän kirjoituksen perusteella on varsin mahdollista, että kansalaisten arjesta irtaantuneella kiertoradalla onkin vain 0,5% kansanedustajista.
Mitenhän mahtaa olla? Ensinnäkin muistelen, että jo paljon aikaisemmin tällaisia väitteitä esitettiin.
Vastaus löytyy Södermanin kommenteista, joiden sisältö on kiteytettynä "kansa olen minä".
Demareita edustavan Södermanin mielestä eduskunta erkaantui kansasta siinä kohtaa, kun se rupesi tekemään päätöksiä, jotka eivät olleet hänen mielensä mukaisia. Lisäksi on havaittavissa vähäistä suurempaa jälkiviisastelua, sillä hänen puolueensa on ollut vallankahvassa noin puolet tästä erkaantumisajasta, ja silloin Söderman piti visusti suunsa kiinni.
Katsotaanpa, mitä Söderman uutisten mukaan oikein lausuu.
Eduskunta nousi kuin avaruusalus vähän matkan päähän kansalaisista. Kun tulin takaisin, täällä oli paljon paksummat seinät. Puhuttiin budjettiraameista, infrastruktuureista ja kaiken maailman systeemeistä enemmän kuin kansalaisten hädästä, edustajan ja kansan väliin oli tullut kuilu
Tässä mielestäni Söderman asettaa oman tulkintansa kansan tahdosta ainoaksi oikeaksi. Jos tämä olisi metodi, hänet olisi kuulunut nimittää Suomen diktaattoriksi. Mihin niitä muita edustajia ja parlamentaarista järjestelmää ylipäätään tarvitaan, jos yksi henkilö tietää, mikä on kansan tahto?
90-luvun alun laman kaltainen talousromahdus erkaannuttaa väkisinkin päättäjiä ja kansalaisia, sillä kansalaiset haluavat lisää rahaa ja päättäjillä on sitä jaettavana vähemmän. Tämä yhtälö on mahdoton toteuttaa kansan tahdon mukaisesti, sillä realismi potkii vastaan.
Laman päätyttyä Södermanin mielestä olisi siis pitänyt puhua kansalaisten hädästä, mutta esimerkiksi minä asuin tuolloin Suomessa enkä kokenut minkäänlaista hätää kuten ei kukaan muukaan lähipiirissäni. Väitän vankkaan mutuun perustuen, että kansalaisten suuri enemmistö ei kokenut lama-aikaan tai sen jälkeen mitään hätää, joten en ymmärrä, miksi eduskunta olisi pitänyt valjastaa puhumaan pääasiassa jonkun vähemmistön asioista.
Söderman edustaa tympeintä menneen maailman sosiaalidemokratiaa, jossa asenne tuntuu olevan se, että niin kauan kuin jossain on yksikin köyhä tai pienituloinen, kaikki tekevät jatkuvasti vääriä asioita, jos eivät keskity täysiaikaisesti heidän ongelmiinsa. Tämä ajatusmaailma on se, joka tuo SDP:lle vaalitappion toisensa jälkeen, sillä näin tekemällä unohdetaan keskiluokka täysin.
Kun hänen oma puolueensa on ajautunut korviaan myöten suohon erkaantumalla keskiluokan elämästä ja ongelmista, hän ei perusdemarimaiseen tapaan kykene näkemään tätä oman kotipesän ongelmaa vaan hän syyttää koko parlamenttia ja parlamentaarista järjestelmää siitä, että se ei noudata SDP:n muinaisimpia puolueohjelmia ja periaatteita.
lamasta nousu edellytti muutamia "temppuja", ja kun markkinataloutta ei tämän jälkeen enää haluttu rajoittaa "tulonjako repsahti". 72-vuotias kansanedustaja sanoo nyt, että laman jälkeen "olisi pitänyt palata pohjoismaisempaan politiikkaan".
Tämä on parillakin tavalla mielenkiintoinen ajatus. Pohjoismainen politiikka ja pohjoismainen hyvinvointivaltio ovat sosialistien fraaseja, joilla yritetään maisemoida omat, epäsuositut ajatukset joksikin ylevämmäksi. Suomi on pohjoismaa, joten käsittääkseni se, mitä Suomessa tehdään, muokkaa omalta osaltaan käsitystä siitä, mitä on "pohjoismainen politiikka".
Näin siis, jos ajatellaan, että Suomi on tasa-arvoinen jäsen tässä kerhossa eikä jonkunnäköinen ottopoika, jonka näkemyksillä ja tekemisillä ei ole mitään merkitystä, ja Oikea Pohjoismaalaisuus tehdään skandinaavisissa maissa, ja sitä meidän pitää nöyrästi apinoitseman.
Tulonjako ei ole Suomessa "repsahtanut", sillä se on edelleen maailman tasaisin tai toiseksi tasaisin. Tulonjaon repsahtaminen on jälleen yksi sosialistien fraasi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Suurimpia pääomatuloja ja myyntivoittoja saavat tienaavat selvästi paremmin silloin
Kun kansaa ei saada kiinnostumaan kateustalkoista, pitäisi vain ryhtyä apinoimaan "pohjoismaista politiikkaa". Söderman voisi pohjoismaista politiikkaa ylistäessään katsoa esimerkiksi Ruotsia, jossa on huomattavasti enemmän ökyrikkaita kuin Suomessa ja tienaavat paremmin myös nettona kuin suomalaiset kollegansa. Tämäkö on Södermanin tavoite? Ei tietenkään ole, mutta tämä esimerkki kertoo siitä, kuinka täydellisen sisällötön ja iskulauseenomainen konsepti koko "pohjoismainen politiikka" on, sillä sitä ei tunnuta toteuttavan missään, mutta sosialistit haluaisivat silti sitä kaikkialla toteuttaa.
Hän hämmästelee myös, miten nykyinen hallitus ja eduskunta ei kykene puuttumaan perustulonjakoon ja yhtiöiden ylisuuriin korvauksiin.
Perustulonjakohavainto on Södermanilta täysin oikea. Suomessa poliitikot eivät uskalla puuttua mihinkään sellaiseen asiaan, jossa jouduttaisiin työmarkkinajärjestöjen kanssa riitoihin. Perusturva-asiaa on yritetty uudistaa mm. SATA-komiteassa, mutta tulos oli ennalta odotettu pannukakku, sillä ammattiliitot eivät hyväksyneet mitään korotuksia perusturvaan ilman, että ansiosidonnaisia etuuksia korotetaan kolminkertaisesti, ja tähän puolestaan ei työnantajilla eikä valtiolla ollut maksuhalukkuutta.
Tämän ei kuitenkaan tarvitsisi olla näin, sillä perusturvan taso päätetään eduskunnassa eikä työmarkkinakabineteissa, jos vain eduskunta haluaa asiaan tarttua. Kun kerran työmarkkinajärjestöt eivät saaneet aikaiseksi mitään, asia on nyt pakko siirtää takaisin politiikkaan, sillä perusturvan jälkeenjäänyt taso aiheuttaa turhanpäiväistä byrokratiaa ja simputtamista kun sitä pitää paikata lähes automaatilla harkinnanvaraisilla tuilla varsinkin kasvukeskuksissa.
Ammattiliitot tietysti huutavat kuin hinaajat ja kenties uhkaavat yleislakolla, mutta tämä kriisi on syytä vain saada käyntiin, sillä minun mielestäni ihmisten kuuluu selvästi ymmärtää, että palkansaajien edunvalvojat vastustavat järein toimin korotusta kaikkein heikoimmassa
Sen sijaan sitten teemme taas tiikerinloikan sosiaalidemokratian suonsilmäkkeeseen. "Yhtiöiden ylisuuret korvaukset" on jälleen yksi iskulause, joskin uudemmanpuoleinen. Sisältöä sillä ei ole sen enempää kuin vanhoillakaan iskulauseilla. Valtio voi tietysti vaikuttaa hallitusten kautta omistamiensa yhtiöiden palkkoihin, mutta ainakin minä karsastan ajatusta siitä, että eduskunta ryhtyy päättämään, paljonko yksityisen yrityksen työntekijöille saa maksaa enintään palkkaa.
Siinä, missä perustuloasia on yksinomaan poliittinen, tämä on puhtaasti sopimuskysymys kapitalistin ja työläisen välillä. Vaikka Jacob Söderman on sitä mieltä, että työläinen tienaa liikaa, mikä on se peruste ja periaate, jonka mukaan eduskunnan pitäisi asiaan puuttua? Kyseessä voi olla jopa perustuslain muuttamista edellyttävä asia, sillä siinä puututtaisiin sopimusvapauteen.
Mitä jää käteen? Yksi oikeaan osunut havainto asiassa, jossa hänen oma puolueensa on tukevimmin vastaanharaavien ammattiliittojen talutusnuorassa. Loppu on marinaa, jossa maailmaa syytetään vialliseksi kun asioita tehdään eri tavalla kuin Söderman haluaisi.
Kansanedustuslaitoksen idea on juurikin se, että yksi Söderman vaikuttaa siellä painollaan. Nyt kun kaikki muut eivät tanssi hänen pillinsä mukaan, hän väittää, että muut ovat vieraantuneet kansasta paitsi hän, ilmeisesti ajatellen, että muunlaista kansaa kuin hänen arvomaailmansa jakavaa ei ole olemassakaan tai ei sille nyt ainakaan eduskunnassa ääntä pidä antaa.
Tämän kirjoituksen perusteella on varsin mahdollista, että kansalaisten arjesta irtaantuneella kiertoradalla onkin vain 0,5% kansanedustajista.
Pääministeri- vai politiikkavaalit
27/12/10 18:09
Joulu on juhlittu ja tapaninpäivän pubi lusittu, joten takaisin taas saman grammarin ääreen.
Suomessa on puhuttu viime vuosikymmenen eduskuntavaalien alla aina siitä, että kyseessä ovat pääministerivaalit. Tällä tavoin suurten puolueiden puheenjohtajat ovat saaneet runsaasti palstatilaa, mikä on käynyt suurten puolueiden puheenjohtajille. Media on lähtenyt tähän mielellään mukaan,
sillä jos nyt aivan rehellisiä ollaan, vuoden 1995 jälkeen ei ole juuri ollut eroa tehtävässä politiikassa sen perusteella, kuka sitä on ollut tekemässä. Linjaerot ovat olleet lähinnä kosmeettisia, vaikkakin kunkin puolueen fanaattinen kannattajakunta on sitä mieltä, että eroja on ja ne ovat huutavan suuria, erityisesti vasemmalla.
Nyt keväällä asetelma on aivan toisenlainen.
Suurten puolueiden puheenjohtajat ovat toinen toistaan epäkarismaattisempia. Puheenjohtajista ainoastaan Timo Soini on sellainen henkilö, jolla on tarpeeksi karismaa, mutta hänen puolueensa on väärä pääministeripuolueeksi enkä ole muutenkaan aivan varma, että Soini olisi Euroopan politiikan ytimessä parhaimmillaan. Jyrki Katainen vaikuttaa hiirenharmaalta virkamieheltä ja pavunlaskijalta. Mari Kiviniemi on tehty täsmälleen samasta muotista kuin kaikki Kepun puheenjohtajat Johannes Virolaisen jälkeen: täysin huumorintajuton ja takakireä tosikko ja maailmanluokan tylsimys. Jutta Urpilainen muistuttaa sitä posetiivarin apinaa.
Kaikkien pikkupuolueiden, esimerkiksi RKP:n, puheenjohtajaa en edes muista.
Jos ryhdytään käymään kovin vahvasti pääministerivaalia, Timo Soini pyörittää tuota kolmikkoa mennen tullen ja vaalitulos voi olla hyvinkin mielenkiintoinen.
Viimeisen 15 vuoden menoon verrattuna on kuitenkin näissä vaaleissa oleellisena erona se, että nyt on oleellisia linjaeroja. Niitä ei ole tähän mennessä kovin suuresti nostettu esille, mutta toivottavasti media lopettaa pääministerianalyysit ja ryhtyy kovistelemaan poliitikkoja asiakysymyksistä.
Keskeinen ja vielä rakentamaton linjakysymys on se, mitä katastrofaalisessa tilassa oleville julkisille finansseille tehdään. Tähän mennessä poliitikot on päästetty helpolla kun ovat saaneet todeta, että asia kuuluu seuraavalle hallitukselle ja nyt keskitytään tähän hetkeen.
Tämä on teknisesti totta, sillä nykyinen hallitus on sekä toimintahaluton että toimintakyvtön ja välttämättömiä toimia ei ole saatu käyntiin. Periaatteellisella tasolla kyse on kuitenkin suurista asioista, jotka on tuotava esille jo ennen vaaleja eikä vasta hallitusneuvotteluissa vaalien jälkeen.
Poliitikkoja ei missään tapauksessa saa päästää vaalipäivän iltaan ilman, että tämä asia on perattu yksityiskohtaisesti ja asiantuntijat ovat laskeskelleet, mitä nämä ohjelmat oikein tarkoittavat. Etulinjan poliitikot aivan varmasti toivovat, että he voivat ujuttaa johonkin pienen ja ympäripyöreän iskulauseen talousasioista ja vaalien jälkeen voittajat voivat katsoa saaneensa mandaatin talouspolitiikalleen, vaikkei koko asiaa ole edes käsitelty.
Vasemmisto todennäköisesti tulee luottamaan vahvasti siihen, että ei nyt ainakaan pidä tehdä mitään säästöjä, mutta talouskasvu ja tulevat sukupolvet hoitavat suuret ikäluokat hautaan. Kokoomus lienee jonkunnäköisellä juustohöylälinjalla ja haluaa höylätä julkiset palvelut toimintakyvyttömiksi mutta silti melko kalliiksi, sillä tahto ei riitä vesurin käyttämiseen. Kepu ei haluaisi puhua taloudesta mitään, sillä jokainen toimenpide näkyy jotenkin kuntataloudessa ja kun kunnat ovat pääosin kepulaisia, kysymys on ikävästä asiasta. Aluepolitiikka-sateenvarjo vie miljarditolkulla rahaa vuosittain ja olisi melko luonteva säästökohde, paitsi kepulaisille.
Tämä on seuraavan nelivuotiskauden tärkein kysymys. Menemmekö ensimmäisessä luokassa kohti konkurssia ja kyetäänkö julkiset palvelut säilyttämään hyvälaatuisina huolimatta siitä, että valtiontalouden vaje on 20-25 prosenttia. Itse asiassa tämä on seuraavan nelivuotiskauden ainoa tärkeä ja oleellinen kysymys, sillä kaikki muu rakentuu tämän päälle.
Minä en halua seuraavaan hallitukseen yhtäkään puoluetta, joka puhuu merkittäviä määriä mistään muusta kuin taloudesta ja rahasta, sillä kaikki muu on nykytilanteessa täysin joutavaa. Toivoa sopii, että lehdistö pakottaa poliitikot tämän asian kimppuun eikä anna heidän päästä helpolla sönköttämällä joutavia epäkiinnostavista asioista kuten köyhistä, lapsiperheistä, työelämästä, maahanmuuttajista, eläkeläisistä tai Natosta.
Suomessa on puhuttu viime vuosikymmenen eduskuntavaalien alla aina siitä, että kyseessä ovat pääministerivaalit. Tällä tavoin suurten puolueiden puheenjohtajat ovat saaneet runsaasti palstatilaa, mikä on käynyt suurten puolueiden puheenjohtajille. Media on lähtenyt tähän mielellään mukaan,
Nyt keväällä asetelma on aivan toisenlainen.
Suurten puolueiden puheenjohtajat ovat toinen toistaan epäkarismaattisempia. Puheenjohtajista ainoastaan Timo Soini on sellainen henkilö, jolla on tarpeeksi karismaa, mutta hänen puolueensa on väärä pääministeripuolueeksi enkä ole muutenkaan aivan varma, että Soini olisi Euroopan politiikan ytimessä parhaimmillaan. Jyrki Katainen vaikuttaa hiirenharmaalta virkamieheltä ja pavunlaskijalta. Mari Kiviniemi on tehty täsmälleen samasta muotista kuin kaikki Kepun puheenjohtajat Johannes Virolaisen jälkeen: täysin huumorintajuton ja takakireä tosikko ja maailmanluokan tylsimys. Jutta Urpilainen muistuttaa sitä posetiivarin apinaa.
Kaikkien pikkupuolueiden, esimerkiksi RKP:n, puheenjohtajaa en edes muista.
Jos ryhdytään käymään kovin vahvasti pääministerivaalia, Timo Soini pyörittää tuota kolmikkoa mennen tullen ja vaalitulos voi olla hyvinkin mielenkiintoinen.
Viimeisen 15 vuoden menoon verrattuna on kuitenkin näissä vaaleissa oleellisena erona se, että nyt on oleellisia linjaeroja. Niitä ei ole tähän mennessä kovin suuresti nostettu esille, mutta toivottavasti media lopettaa pääministerianalyysit ja ryhtyy kovistelemaan poliitikkoja asiakysymyksistä.
Keskeinen ja vielä rakentamaton linjakysymys on se, mitä katastrofaalisessa tilassa oleville julkisille finansseille tehdään. Tähän mennessä poliitikot on päästetty helpolla kun ovat saaneet todeta, että asia kuuluu seuraavalle hallitukselle ja nyt keskitytään tähän hetkeen.
Poliitikkoja ei missään tapauksessa saa päästää vaalipäivän iltaan ilman, että tämä asia on perattu yksityiskohtaisesti ja asiantuntijat ovat laskeskelleet, mitä nämä ohjelmat oikein tarkoittavat. Etulinjan poliitikot aivan varmasti toivovat, että he voivat ujuttaa johonkin pienen ja ympäripyöreän iskulauseen talousasioista ja vaalien jälkeen voittajat voivat katsoa saaneensa mandaatin talouspolitiikalleen, vaikkei koko asiaa ole edes käsitelty.
Vasemmisto todennäköisesti tulee luottamaan vahvasti siihen, että ei nyt ainakaan pidä tehdä mitään säästöjä, mutta talouskasvu ja tulevat sukupolvet hoitavat suuret ikäluokat hautaan. Kokoomus lienee jonkunnäköisellä juustohöylälinjalla ja haluaa höylätä julkiset palvelut toimintakyvyttömiksi mutta silti melko kalliiksi, sillä tahto ei riitä vesurin käyttämiseen. Kepu ei haluaisi puhua taloudesta mitään, sillä jokainen toimenpide näkyy jotenkin kuntataloudessa ja kun kunnat ovat pääosin kepulaisia, kysymys on ikävästä asiasta. Aluepolitiikka-sateenvarjo vie miljarditolkulla rahaa vuosittain ja olisi melko luonteva säästökohde, paitsi kepulaisille.
Tämä on seuraavan nelivuotiskauden tärkein kysymys. Menemmekö ensimmäisessä luokassa kohti konkurssia ja kyetäänkö julkiset palvelut säilyttämään hyvälaatuisina huolimatta siitä, että valtiontalouden vaje on 20-25 prosenttia. Itse asiassa tämä on seuraavan nelivuotiskauden ainoa tärkeä ja oleellinen kysymys, sillä kaikki muu rakentuu tämän päälle.
Minä en halua seuraavaan hallitukseen yhtäkään puoluetta, joka puhuu merkittäviä määriä mistään muusta kuin taloudesta ja rahasta, sillä kaikki muu on nykytilanteessa täysin joutavaa. Toivoa sopii, että lehdistö pakottaa poliitikot tämän asian kimppuun eikä anna heidän päästä helpolla sönköttämällä joutavia epäkiinnostavista asioista kuten köyhistä, lapsiperheistä, työelämästä, maahanmuuttajista, eläkeläisistä tai Natosta.
Suomalaiset e-kirjakaupat
16/12/10 12:15
Katselin ajankuluksi suomalaisia e-kirjakauppoja. Surkealta näyttää.
Suomalaisen kirjakaupan palveluun onnistuin rekisteröitymään. Siellä ei kuitenkaan tunnu olevan kaupan juuri mitään, ainakin uutuudet ovat kovasti hukassa kuten myös vanhempi asiakirjallisuus. Sivusto toimii jotenkin kökösti ja kun klikkaa "uusimmat" -tabia sisäänloggaamisen jälkeen, tuloksena on "etsimääsi sivua ei löytynyt" -virhe. Myydyimmät-tabi toimii, mutta kirjojen kansikuvista puuttuu puolet ja niiden paikalla näkyy vain safarin kysymysmerkki (=kuva pitäisi olla, mutta linkki kuvatiedostoon on rikkinäinen).
Hinnat ovat aivan rehellisen järkyttäviä. Myydyimmät-sivulla kaupustellaan "Lemmikkikaupan tytöt" -kirjaa liki kolmen vuoden takaa. Paperback maksoi ajat sitten muutaman kolikon lentokentällä, tuolla sitä myydään hintaan 21,90 kuten melkein kaikkia muitakin kirjoja. Uusinta Ilkka
Remestä, jonka olisin aivan hyvin voinut kokeeksi ostaa, ei näytä olevan e-kirjana ensinkään. Suomalainen näyttää hinnoittelevan e-kirjat kovakantisen hinnan mukaan eikä paperbackin, ja kun kirjamyynnistä valtaosa on nimenomaan paperbackeja muunmuassa hintasyistä, en voi mitenkään kuvitella, että kauppa alkaisi näillä hinnoilla käydä.
Mitään etsimiäni ei-proosaa olevia kirjoja ei löytynyt, esimerkiksi haku Juhani Suomi ei tuota yhtään kirjaa. Eikä mikään muukaan keksimäni haku.
Digianttila.comissa olisi myös e-kirjakauppa, joka toimisi samalla lukusoftalla. Sinne en onnistunut edes rekisteröitymään, sillä se ei onnistu ellei anna sinne suomalaista matkapuhelinnumeroa. Ja kun tarkemmin katsoin käyttöehtoja, siellähän seisoo jo aivan alussa, että palveua saa käyttää vain Suomesta, muut voivat pitää tunkkinsa.
On täysin järjenvastaista, että kirjakauppa myy tuotteitaan vain Suomeen ja missaa sen potentiaalisen asiakasjoukon, joka ei ole ensinkään kivijalkakauppojen ulottuvilla ja jolle e-kirja olisi oikeastaan ainut järkevä vaihtoehto. En tiedä pitääkö kiittää jotain tekijänoikeusmafiaa vai Fanttilan kädettömyyttä.
Akateemisen palvelu näyttää muuten samanlaiselta kuin Suomalaisen kirjakaupan palvelu, mutta sivusto vaikuttaa teknisesti ehjältä. Tarjonta on kuitenkin niukkaa ja hinnat hirveitä.
En tiedä mikä tässä oikein mättää. Lukusofta on Adobe-pohjainen eli sillä sinänsä luulisi olevan markkinoita, mutta onko kyseinen softa niin kallis, että kirjoja ei voi myydä järkevään hintaan? Vai onko ajatuksena joku perisuomalainen riisto, jossa kaiken uuden katsotaan olevan premium-palvelua, josta kuuluu maksaa lisää?
Entä onko olemassa joku järkevä ohjelma kaiken suomalaisen kirjallisuuden digitoimiseksi ja toimittamiseksi kauppaan? Jos on, sitä ei ainakaan mainosteta mitenkään. Minulla olisi lista suomalaisia kirjoja, jotka haluaisin ostaa, mutta ei hyvältä näytä vanhojen kirjojen osalta.
Kun tilanne on tämä, en löytänyt yhdestäkään kaupasta yhtään kirjaa, jonka olisin suostunut ostamaan, eli itse ostotapahtuman ja laitteeseen siirron käyttömukavuudesta en osaa raportoida mitään.
Suomalaisen kirjakaupan palveluun onnistuin rekisteröitymään. Siellä ei kuitenkaan tunnu olevan kaupan juuri mitään, ainakin uutuudet ovat kovasti hukassa kuten myös vanhempi asiakirjallisuus. Sivusto toimii jotenkin kökösti ja kun klikkaa "uusimmat" -tabia sisäänloggaamisen jälkeen, tuloksena on "etsimääsi sivua ei löytynyt" -virhe. Myydyimmät-tabi toimii, mutta kirjojen kansikuvista puuttuu puolet ja niiden paikalla näkyy vain safarin kysymysmerkki (=kuva pitäisi olla, mutta linkki kuvatiedostoon on rikkinäinen).
Hinnat ovat aivan rehellisen järkyttäviä. Myydyimmät-sivulla kaupustellaan "Lemmikkikaupan tytöt" -kirjaa liki kolmen vuoden takaa. Paperback maksoi ajat sitten muutaman kolikon lentokentällä, tuolla sitä myydään hintaan 21,90 kuten melkein kaikkia muitakin kirjoja. Uusinta Ilkka
Mitään etsimiäni ei-proosaa olevia kirjoja ei löytynyt, esimerkiksi haku Juhani Suomi ei tuota yhtään kirjaa. Eikä mikään muukaan keksimäni haku.
Digianttila.comissa olisi myös e-kirjakauppa, joka toimisi samalla lukusoftalla. Sinne en onnistunut edes rekisteröitymään, sillä se ei onnistu ellei anna sinne suomalaista matkapuhelinnumeroa. Ja kun tarkemmin katsoin käyttöehtoja, siellähän seisoo jo aivan alussa, että palveua saa käyttää vain Suomesta, muut voivat pitää tunkkinsa.
On täysin järjenvastaista, että kirjakauppa myy tuotteitaan vain Suomeen ja missaa sen potentiaalisen asiakasjoukon, joka ei ole ensinkään kivijalkakauppojen ulottuvilla ja jolle e-kirja olisi oikeastaan ainut järkevä vaihtoehto. En tiedä pitääkö kiittää jotain tekijänoikeusmafiaa vai Fanttilan kädettömyyttä.
Akateemisen palvelu näyttää muuten samanlaiselta kuin Suomalaisen kirjakaupan palvelu, mutta sivusto vaikuttaa teknisesti ehjältä. Tarjonta on kuitenkin niukkaa ja hinnat hirveitä.
En tiedä mikä tässä oikein mättää. Lukusofta on Adobe-pohjainen eli sillä sinänsä luulisi olevan markkinoita, mutta onko kyseinen softa niin kallis, että kirjoja ei voi myydä järkevään hintaan? Vai onko ajatuksena joku perisuomalainen riisto, jossa kaiken uuden katsotaan olevan premium-palvelua, josta kuuluu maksaa lisää?
Entä onko olemassa joku järkevä ohjelma kaiken suomalaisen kirjallisuuden digitoimiseksi ja toimittamiseksi kauppaan? Jos on, sitä ei ainakaan mainosteta mitenkään. Minulla olisi lista suomalaisia kirjoja, jotka haluaisin ostaa, mutta ei hyvältä näytä vanhojen kirjojen osalta.
Kun tilanne on tämä, en löytänyt yhdestäkään kaupasta yhtään kirjaa, jonka olisin suostunut ostamaan, eli itse ostotapahtuman ja laitteeseen siirron käyttömukavuudesta en osaa raportoida mitään.
Hesari ja konsensus
10/12/10 13:04
Hesarin juttu kertoo tarkastetusta väitöskirjasta, jossa selvitettiin Hesarin suhdetta globalisaatioon.
Tutkijalta lainattujen katkelmien sävy on jossain määrin omituinen. Hieman verhotusti Hesari saa kritiikkiä siitä, että se otti johdonmukaisesti globalisaatioon myönteisesti suhtautuvan linjan sekä pääkirjoituksissaan että myös uutisvalinnoissaan.
Tutkija ihmettelee, miksi globalisaatiokriitikoille ei annettu ääntä edes “näön vuoksi”. Lopulta todetaan Suomen olevan yhden totuuden maa, jossa vain yksi näkökanta pääsee esille huolimatta siitä, että globalisaatioasiassa(kin) kansa oli jakautunut kahtia.
Pelkästään Suomea katsomalla kritiikissä on ehkä jotain järkeä ja se noudattaa melko hyvin suomalaista mediakritiikin linjaa, mutta jotain on kuitenkin poskellaan.
Olen itse penännyt Suomen tiedotusvälineiltä huomattavasti kantaaottavampaa asennetta ennenkin. Kun seuraan Britannian lehtiä, lehdillä on joku linja, jota ei erityisemmin yritetä kätkeä. Jos haluaa hyvät naurut, voi aina ottaa käteensä Guardianin ja
jos haluaa lukea, mitä paikallinen moral majority ja maahanmuuttokriitikkoväki ajattelee, voi selailla Daily Mailia. Tämä tuo poliittiseen keskusteluun huomattavasti väriä, sillä tiedotusvälineillä on siinä avoin rooli eikä verhottua.
Hesari on ollut selkeästi EU-jäsenyyden puolella, selkeästi globalisaation etuja korostamassa ja nyt Nato-jäsenyyden kannalla. EU:sta ja globalisaatiosta olen lehden kanssa samaa mieltä, Natosta eri mieltä, mutta tämä ei ole lehdelle mikään vika, synti tai häpeä.
Tutkija sen sijaan antaa ymmärtää, että lehti on tehnyt virheitä, kun ei ole näissä asioissa pyrkinyt tasapuolisuuteen. Miksi olisi pitänyt? Eikö juuri tämä edusta jotain suomalaista yhden totuuden mallia, jossa pitäisi hieman ymmärtää kaikkia ja välttää olemasta mitään mieltä? Jos on jotain mieltä avoimesti, lehti on väärässä. Se, että Hesari ei ryhdy propagoimaan jokaista punavihreiden punkkarien hullutusta, ei tarkoita sitä, että lehti olisi jotenkin väärässä tai sen pitäisi linjaansa muuttaa. Ei Voima-lehtikään erityisen puolueeton ole, ja se, että Hesarin levikki on suurempi, ei tarkoita tässä asiassa mitään.
Mielenkiintoisempaa olisi tutkia YLE:n vastaavia kytköksiä, sillä sillä on julkisesti rahoitettuna mediana jonkunnäköinen velvoite tarjota tilaa erilaisille näkemyksille. Jos YLE paljastuu räikeän puolueelliseksi, silloin on syytä selvittää, mistä asia johtuu ja miten se korjataan.
Yksityisellä medialla ei ole mitään velvollisuutta pyrkiä neutraaliuteen. Hyvää journalistista tapaa osoittaa se, että linjaa ei ole yritetty verhota vaan lehteä lukevalle se on kyllin selvästi esillä mahdollistaen lähdekritiikin. Minä kaipaan Suomeen lisää sellaisia tiedotusvälineitä, jotka uskaltavat olla jotain mieltä poliittisista kysymyksistä, sillä asiat tulevat hyvine ja huonoine puolineen ruodittua näin paljon paremmin. Lukemalla sekä kannattajan että vastustajan puheenvuoron saa selville, mistä asian rintamalinjoissa on oikein kysymys. Jos kaikki pyrkivät neutraaliuteen ja välttävät kannanottoja viimeiseen saakka, tuloksena on virkamiesmäistä ja tylsää munkkilatinaa, jossa keskeisiä kysymyksiä saatetaan jopa välttää.
Tutkijalta lainattujen katkelmien sävy on jossain määrin omituinen. Hieman verhotusti Hesari saa kritiikkiä siitä, että se otti johdonmukaisesti globalisaatioon myönteisesti suhtautuvan linjan sekä pääkirjoituksissaan että myös uutisvalinnoissaan.
Tutkija ihmettelee, miksi globalisaatiokriitikoille ei annettu ääntä edes “näön vuoksi”. Lopulta todetaan Suomen olevan yhden totuuden maa, jossa vain yksi näkökanta pääsee esille huolimatta siitä, että globalisaatioasiassa(kin) kansa oli jakautunut kahtia.
Pelkästään Suomea katsomalla kritiikissä on ehkä jotain järkeä ja se noudattaa melko hyvin suomalaista mediakritiikin linjaa, mutta jotain on kuitenkin poskellaan.
Olen itse penännyt Suomen tiedotusvälineiltä huomattavasti kantaaottavampaa asennetta ennenkin. Kun seuraan Britannian lehtiä, lehdillä on joku linja, jota ei erityisemmin yritetä kätkeä. Jos haluaa hyvät naurut, voi aina ottaa käteensä Guardianin ja
Hesari on ollut selkeästi EU-jäsenyyden puolella, selkeästi globalisaation etuja korostamassa ja nyt Nato-jäsenyyden kannalla. EU:sta ja globalisaatiosta olen lehden kanssa samaa mieltä, Natosta eri mieltä, mutta tämä ei ole lehdelle mikään vika, synti tai häpeä.
Tutkija sen sijaan antaa ymmärtää, että lehti on tehnyt virheitä, kun ei ole näissä asioissa pyrkinyt tasapuolisuuteen. Miksi olisi pitänyt? Eikö juuri tämä edusta jotain suomalaista yhden totuuden mallia, jossa pitäisi hieman ymmärtää kaikkia ja välttää olemasta mitään mieltä? Jos on jotain mieltä avoimesti, lehti on väärässä. Se, että Hesari ei ryhdy propagoimaan jokaista punavihreiden punkkarien hullutusta, ei tarkoita sitä, että lehti olisi jotenkin väärässä tai sen pitäisi linjaansa muuttaa. Ei Voima-lehtikään erityisen puolueeton ole, ja se, että Hesarin levikki on suurempi, ei tarkoita tässä asiassa mitään.
Mielenkiintoisempaa olisi tutkia YLE:n vastaavia kytköksiä, sillä sillä on julkisesti rahoitettuna mediana jonkunnäköinen velvoite tarjota tilaa erilaisille näkemyksille. Jos YLE paljastuu räikeän puolueelliseksi, silloin on syytä selvittää, mistä asia johtuu ja miten se korjataan.
Yksityisellä medialla ei ole mitään velvollisuutta pyrkiä neutraaliuteen. Hyvää journalistista tapaa osoittaa se, että linjaa ei ole yritetty verhota vaan lehteä lukevalle se on kyllin selvästi esillä mahdollistaen lähdekritiikin. Minä kaipaan Suomeen lisää sellaisia tiedotusvälineitä, jotka uskaltavat olla jotain mieltä poliittisista kysymyksistä, sillä asiat tulevat hyvine ja huonoine puolineen ruodittua näin paljon paremmin. Lukemalla sekä kannattajan että vastustajan puheenvuoron saa selville, mistä asian rintamalinjoissa on oikein kysymys. Jos kaikki pyrkivät neutraaliuteen ja välttävät kannanottoja viimeiseen saakka, tuloksena on virkamiesmäistä ja tylsää munkkilatinaa, jossa keskeisiä kysymyksiä saatetaan jopa välttää.
Tasavero ja sumutus
05/12/10 11:27
Tiedotusvälineissä, erityisesti HS:ssä ja YLE:ssä, näyttäisi olevan jonkunlainen veropropagandamissio käynnissä. Kummassakin kauhistellaan kerran pari viikossa sitä, kuinka verotus on muuttunut Suomessa kohti tasaveroa, ja sen jälkeen tursuaa aina runsaasti osatotuuksia, jotka saavat asian näyttämään salaliitolta eikä välttämättömyydeltä, mitä se tosiasiallisesti on.
Sallikaa minun selittää.
“Siirtyminen kohti tasaveroa” näytetään tilastoissa kertomalla, kuinka suuri osa julkisen sektorin verotuloista tuli
progressiivisesta verotuksesta 10 tai 15 vuotta sitten ja sen jälkeen näytetään, että nykyään osuus on paljon pienempi. Näin on aukottomasti osoitettu siirtyminen kohti tasaveroa, ja sitten alkaakin kauhistelu hyväosaisten suosimisesta, ja propaganda uppoaa persuja ja muita sosialisteja äänestävään väkeen lähes kritiikittä.
Syy tähän kehitykseen ei ole missään suurensuuressa äärioikeiston salaliitossa. Ainoa merkittävä muutos viimeisen 30 vuoden aikana itse verojärjestelmään on pääomatulojen muuttaminen tasaverotettaviksi. Tämä nosti tekemisensä jälkeen veron absoluuttista tuottoa, joten tuolloin tarjolla oli vähemmän rahaa progressiivisesti tai enemmän rahaa tasaverolla, ja koska valtio tuottaa palvelunsa rahalla eikä kaunaisen kansan hyvällä mielellä, uudistuksessa oli myös meriittejä.
Jokainen asiaa kauhisteleva artikkeli päätyy siteeraamaan jompaa kumpaa kahdesta professorista. Toinen oli joku Jäntti Tukholmasta ja toisen nimeä en nytjust muista, joiden mielestä pääomatulot pitää muuttaa progressiivisesti verotettaviksi. Tämä on poliittinen kysymys puhtaimmillaan, mutta kun aikaisemmin kuuttakymmentä hipova pääomatuloveroprosentti tuotti vähemmän rahaa, on ainakin lupa epäillä kaikkia professorien ja työryhmien laskelmia, jossa veronkorotuksen hyötysuhteeksi kuvitellaan melkein sata prosenttia.
Kun näitä veroja ei maksettu ennen täysimääräisenä, miksi ne nyt maksettaisiin? Kerrannaisvaikutuksia tulee lisäksi yritysten sijoittumispäätöksiin kuten myös siihen, että kertaluontoisia myyntivoittoja saavien kannattaa aivan laillisesti muuttaa johonkin muuhun EU-maahan vähintään puoleksi vuodeksi, jotta verovelvollisuus on johonkin muuhun maahan. Jatkuvia suuria pääomatuloja saavista valtaosa tuskin muuttaa mihinkään, mutta Nallen ja Erkon verottamisella ei holhousvaltio pitkälle pötki. Kertaluontoisia suuria eriä olisi sen sijaan niin helppoa ja halpaa paeta, että jos säästö on vaikkapa 200 miljoonan summasta 40 prosenttia, muualla asumisessa pääsee jopa tuntipalkoille, ja joku osa pois lähtevistä ei palaa koskaan työläisten paratiisiin.
Pääomatuloveron muuttaminen progressiiviseksi siis tuottaa jotakin, mutta koska tuon veron kiertäminen laillisesti on melko helppoa, se ei tuota erityisen suuria summia eikä heilauta merkittävästi suhdetta progressiivisen ja ei-progressiivisen verotuksen välillä, joten näitä uutisia kirjoittavat voisivat olla aivan yhtä kauhistuneita ensi vuonnakin moisesta ruokottomasta menosta ja vaatia lisää korotuksia pääomatuloveroihin.
Se pääomatuloveroista.
Syy progressiivisten verojen suhteellisen osuuden laskemiseen ei ole pääomatuloverojen kohtelussa, sillä suhde on laskenut reippaasti tuon uudistuksen jälkeenkin. Progressiivista tuloveroa on hieman kevennetty lähinnä 90-luvun lopulla, mutta tässäkin unohdetaan historiallinen perspektiivi. Kun 90-luvun alun lama hyökkäsi ja turvauduttiin veronkorotuksiin, tuolloin viesti oli melko selvä: nämä ovat hätätilatoimenpiteitä, ja niistä yritetään hankkiutua eroon myöhemmin. Seuramatkavero poistui.
Pakkolainavero oikeasti palautettiin. Tuloveroihin tehtyjä kiristyksiä kompensoitiin hieman veronalennuksina, mutta ei täysimääräisenä. Poliitikot siis puhuivat kerrankin ainakin osittain totta. Huolimatta veron lähinnä inflaatiotarkistusta muistuttavista kevennyksistä, vero tuottaa euromääräisesti enemmän kuin ennen.
Todellinen syy tämän suhteen muutokseen on se, että julkinen sektori tarvitsee poskettomia määriä enemmän rahaa kuin ennen.
Kun julkinen sektori tarvitsi merkittävästi pienemmän osan BKT:stä kuin se nyt tarvitsee, oli huomattavasti enemmän vapausasteita siinä, miten nämä verot kerätään. Progressiivinen tulovero kattoi näistä kuluista merkittävän osan, mutta tuloverotus on ollut Suomessa kireää jo useamman vuosikymmenen. Tämä veroruuvi on ruuvattu lähelle tappia jo 70-luvun lopulla, ja vaikka kuinka pidettäisiin oikeudenmukaisena, että herrat ja riistoporvarit maksaisivat kaikki julkiset palvelut tai valtaosan niistä, heiltä kerätty raha ei riitä mihinkään vaikka heiltä saataisiin perittyä sata prosenttia tuloveroja.
Kun tämä veroruuvi käännettiin tappiin jo ajat sitten ja sen jälkeen julkisen sektorin törsäys on vain yltynyt, on ollut pakko katsoa muita verotuskohteita. Kun mikään muu vero ei ole progressiivinen, on melko selvää, että kaikki muut veronkorotukset osuvat ei-progressiivisiin veroihin. Arvonlisävero on noussut ja noussee lisää kohtapuoleen. Kiinteistövero on keksitty taas ja otettu käyttöön. Valmisteveroja hinataan ylös vuosi vuodelta. Energiaverot tuskin laskevat ja kun ihmisillä on vielä varaa sähkölaskuihin, niissä on reipasta korottamisen varaa.
Jos julkisen sektorin osuus BKT:stä onnistuttaisiin painamaan 30 prosenttiin, voitaisiin veroja laskea ei-progressiivisissa kohteissa, jos se katsottaisiin hyödylliseksi. Tällöin progressiivisen veron suhteellinen osuus kasvaisi. Nyt ainoa vero, jota ei juuri enää voi korottaa, on
tuo progressiivinen vero, mutta koska rahaa tarvitaan jatkuvasti enemmän ja enemmän myös suhteessa BKT:hen varsinkin tulevaisuudessa, ei-progressiivisten verojen osuus kasvaa. Pääomatulon voi teoriassa muuttaa progressiiviseksi, mutta valtaosaa veroista ei voi. Kossua ei voida hinnoitella asiakkaan maksukyvyn mukaan eikä muitakaan valmisteveroja, joten kulutusveroja ei progresiivisiksi saada.
Vihreissä ajatushautomoissa nähdään puolestaan työn verottaminen ongelmalliseksi, sillä se on haittaveroa suomalaiselle työlle, ja ympäristösyistä olisi parempi kuluttaa palveluja kuin tavaraa. Nämä ajatukset eivät ole täysin järjettömiä, joten jos ne saavat ilmaa siipiensä alle, kulutusverojen suhde tuloveroihin ei tästä ainakaan muutu tuloverojen eduksi.
Lisäksi on syytä paljastaa näissä kirjoituksissa pesivä termimagiaan liittyvä valhe. Tasaverolla tarkoitetaan käsitteenä sitä, että kaikista tuloista maksetaan yhtä suuri prosentti veroja. Se ei tarkoita sitä, että veroja kerätään enemmän kulutusveroista kuin tuloveroista. Suomen verojärjestelmä siis ei itse asiassa ole muuttunut kohti näin määriteltyä tasaveroa, sillä kunnallisvero on pienituloiselle progressiivinen vähennysten takia ja valtionvero on progressiivinen itsessään. Tuloveron osuus kaikista veroista ei siis kerro meille mitään siitä, onko verotus muuttunut kohti tasaveroa vai ei, sillä tasavero on itsessään pelkästään tuloverotuksen ominaisuus.
Käteen siis jää, että valheellisista lähtökohdista propagoidaan yhtä veronkorotusta. Kukahan mahtaa olla asialla?
Sallikaa minun selittää.
“Siirtyminen kohti tasaveroa” näytetään tilastoissa kertomalla, kuinka suuri osa julkisen sektorin verotuloista tuli
Syy tähän kehitykseen ei ole missään suurensuuressa äärioikeiston salaliitossa. Ainoa merkittävä muutos viimeisen 30 vuoden aikana itse verojärjestelmään on pääomatulojen muuttaminen tasaverotettaviksi. Tämä nosti tekemisensä jälkeen veron absoluuttista tuottoa, joten tuolloin tarjolla oli vähemmän rahaa progressiivisesti tai enemmän rahaa tasaverolla, ja koska valtio tuottaa palvelunsa rahalla eikä kaunaisen kansan hyvällä mielellä, uudistuksessa oli myös meriittejä.
Jokainen asiaa kauhisteleva artikkeli päätyy siteeraamaan jompaa kumpaa kahdesta professorista. Toinen oli joku Jäntti Tukholmasta ja toisen nimeä en nytjust muista, joiden mielestä pääomatulot pitää muuttaa progressiivisesti verotettaviksi. Tämä on poliittinen kysymys puhtaimmillaan, mutta kun aikaisemmin kuuttakymmentä hipova pääomatuloveroprosentti tuotti vähemmän rahaa, on ainakin lupa epäillä kaikkia professorien ja työryhmien laskelmia, jossa veronkorotuksen hyötysuhteeksi kuvitellaan melkein sata prosenttia.
Kun näitä veroja ei maksettu ennen täysimääräisenä, miksi ne nyt maksettaisiin? Kerrannaisvaikutuksia tulee lisäksi yritysten sijoittumispäätöksiin kuten myös siihen, että kertaluontoisia myyntivoittoja saavien kannattaa aivan laillisesti muuttaa johonkin muuhun EU-maahan vähintään puoleksi vuodeksi, jotta verovelvollisuus on johonkin muuhun maahan. Jatkuvia suuria pääomatuloja saavista valtaosa tuskin muuttaa mihinkään, mutta Nallen ja Erkon verottamisella ei holhousvaltio pitkälle pötki. Kertaluontoisia suuria eriä olisi sen sijaan niin helppoa ja halpaa paeta, että jos säästö on vaikkapa 200 miljoonan summasta 40 prosenttia, muualla asumisessa pääsee jopa tuntipalkoille, ja joku osa pois lähtevistä ei palaa koskaan työläisten paratiisiin.
Pääomatuloveron muuttaminen progressiiviseksi siis tuottaa jotakin, mutta koska tuon veron kiertäminen laillisesti on melko helppoa, se ei tuota erityisen suuria summia eikä heilauta merkittävästi suhdetta progressiivisen ja ei-progressiivisen verotuksen välillä, joten näitä uutisia kirjoittavat voisivat olla aivan yhtä kauhistuneita ensi vuonnakin moisesta ruokottomasta menosta ja vaatia lisää korotuksia pääomatuloveroihin.
Se pääomatuloveroista.
Syy progressiivisten verojen suhteellisen osuuden laskemiseen ei ole pääomatuloverojen kohtelussa, sillä suhde on laskenut reippaasti tuon uudistuksen jälkeenkin. Progressiivista tuloveroa on hieman kevennetty lähinnä 90-luvun lopulla, mutta tässäkin unohdetaan historiallinen perspektiivi. Kun 90-luvun alun lama hyökkäsi ja turvauduttiin veronkorotuksiin, tuolloin viesti oli melko selvä: nämä ovat hätätilatoimenpiteitä, ja niistä yritetään hankkiutua eroon myöhemmin. Seuramatkavero poistui.
Todellinen syy tämän suhteen muutokseen on se, että julkinen sektori tarvitsee poskettomia määriä enemmän rahaa kuin ennen.
Kun julkinen sektori tarvitsi merkittävästi pienemmän osan BKT:stä kuin se nyt tarvitsee, oli huomattavasti enemmän vapausasteita siinä, miten nämä verot kerätään. Progressiivinen tulovero kattoi näistä kuluista merkittävän osan, mutta tuloverotus on ollut Suomessa kireää jo useamman vuosikymmenen. Tämä veroruuvi on ruuvattu lähelle tappia jo 70-luvun lopulla, ja vaikka kuinka pidettäisiin oikeudenmukaisena, että herrat ja riistoporvarit maksaisivat kaikki julkiset palvelut tai valtaosan niistä, heiltä kerätty raha ei riitä mihinkään vaikka heiltä saataisiin perittyä sata prosenttia tuloveroja.
Kun tämä veroruuvi käännettiin tappiin jo ajat sitten ja sen jälkeen julkisen sektorin törsäys on vain yltynyt, on ollut pakko katsoa muita verotuskohteita. Kun mikään muu vero ei ole progressiivinen, on melko selvää, että kaikki muut veronkorotukset osuvat ei-progressiivisiin veroihin. Arvonlisävero on noussut ja noussee lisää kohtapuoleen. Kiinteistövero on keksitty taas ja otettu käyttöön. Valmisteveroja hinataan ylös vuosi vuodelta. Energiaverot tuskin laskevat ja kun ihmisillä on vielä varaa sähkölaskuihin, niissä on reipasta korottamisen varaa.
Jos julkisen sektorin osuus BKT:stä onnistuttaisiin painamaan 30 prosenttiin, voitaisiin veroja laskea ei-progressiivisissa kohteissa, jos se katsottaisiin hyödylliseksi. Tällöin progressiivisen veron suhteellinen osuus kasvaisi. Nyt ainoa vero, jota ei juuri enää voi korottaa, on
Vihreissä ajatushautomoissa nähdään puolestaan työn verottaminen ongelmalliseksi, sillä se on haittaveroa suomalaiselle työlle, ja ympäristösyistä olisi parempi kuluttaa palveluja kuin tavaraa. Nämä ajatukset eivät ole täysin järjettömiä, joten jos ne saavat ilmaa siipiensä alle, kulutusverojen suhde tuloveroihin ei tästä ainakaan muutu tuloverojen eduksi.
Lisäksi on syytä paljastaa näissä kirjoituksissa pesivä termimagiaan liittyvä valhe. Tasaverolla tarkoitetaan käsitteenä sitä, että kaikista tuloista maksetaan yhtä suuri prosentti veroja. Se ei tarkoita sitä, että veroja kerätään enemmän kulutusveroista kuin tuloveroista. Suomen verojärjestelmä siis ei itse asiassa ole muuttunut kohti näin määriteltyä tasaveroa, sillä kunnallisvero on pienituloiselle progressiivinen vähennysten takia ja valtionvero on progressiivinen itsessään. Tuloveron osuus kaikista veroista ei siis kerro meille mitään siitä, onko verotus muuttunut kohti tasaveroa vai ei, sillä tasavero on itsessään pelkästään tuloverotuksen ominaisuus.
Käteen siis jää, että valheellisista lähtökohdista propagoidaan yhtä veronkorotusta. Kukahan mahtaa olla asialla?
Kokoomusnuorten viisaudet
08/11/10 21:09
Kokoomusnuoret ovat olleet tänään pilkkomassa yleä ja tekemässä vähän kaikkea muutakin.
Nuorisojärjestöjen keskustelunavauksissa puolueesta
riippumatta on aina jonkun verran nuoruuden ja radikaaliuden intoa listoja väsätessään, paitsi ehkä SDP-nuorissa, jotka ovat Erkki Tuomiojan ikäluokkaa. Tuioksena on usein vähän mitä sattuu, niin tälläkin kertaa.
Joukossa oli jonkun verran asiaakin huuhaan seassa, mutta aloitetaan huuhaasta. Ylen pilkkominen ja myyminen on vähän väliä jostain kumpuava ajatus. Muistelen, että olin itsekin noin 20-vuotiaana sitä mieltä, että ylen voisi lakkauttaa tarpeettomana, mutta aika on korjannut tätä näkemystä. Kun oma tv:n katsominen rajoittuu runsaasti räjähdyksiä sisältäviin elokuviin ja runsaasti silikonia sisältäviin tv-sarjoihin, on melko helppoa ymmärtää, miksi Ylen tuotanto ei juuri puhuttele.
Minähän en ole mikään kulttuuripersoona, joten ranskalaisia taide-elokuvia ja tappavan tylsiä koti- ja ulkomaisia tv-sarjoja en ymmärrä edelleenkään. Ylellä on kuitenkin jokaiselle arvo ajankohtaistoimituksessaan vaikkei sen kevyemmästä tarjonnasta niin pitäisikään.
Ylen ajankohtaistoimitus ei tietysti pysty olemaan täysin puolueeton, ei kukaan pysty. Yksityinenkään uutistarjonta ei Suomessa ole luokattoman huonoa, sillä kaikki kopioivat uutisensa pääosin samasta paikasta. Sen sijaan Fox newsin kaltaista uutisina syötettyä propagandaa on syytä hieman kritisoida. Sitäkin saa toki näyttää, mutta sen rinnalle tarvitaan toisenkinlaisia uutisia.
Jos Yle pilkottaisiin ja myytäisiin, lopputuloksena uutistoimituksessa äänensä saisi kuuluviin enää se, jolla on rahaa. Kun punaviherpunkkareille sitä ei kukaan täyspäinen anna äyriäkään, tarvitaan julkisrahoitteista tiedonvälitystä, jotta politiikan tekeminen ei rajoitu suurten rahojen pyörittelijöiden tehtäväksi.
Varmasti voidaan miettiä, mitä kaikkea julkiseen palveluun kuuluu ja mitä kaikkea Ylen organisaation pitää sisältää, mutta tämä on eri asia kuin pilkkoa ja myydä muutamalla kolikolla. Tämä olisi kertaluonteinen tulo ja valtion rahoitusongelma on jatkuva, joten pilkkomista ei voi talouden tasapainottamisellakaan perustella.
Laittomien lakkojen vahingonkorvauskäytäntö on myöskin ongelmallinen. On totta, että nykyinen naurettavan pieni liiton maksettavaksi lankeava lakkosakko ei juuri ylläpidä työrauhaa, joten asialle pitäisi tehdä jotakin. Vahingonkorvaustie on kuitenkin mahdoton toteuttaa käytännössä.
Mikä on lakon aiheuttama vahinko? Tämähän on lakkopropagandaa puhtaimmillaan. Kun teollisuus seisoo muutaman päivän, tehdaspomot puhuvat satojen miljoonien tappioista, vaikka tosiasiassa ulkomaiset välivarastot on täytetty ennen lakkoa ja tavaraa myydään sieltä aivan kuten ennenkin ja käytetään
lakkoaika johonkin välttämättömiin vuosihuoltoihin, joiden takia ruukki pitäisi sulkea joka tapauksessa joskus joksikin aikaa.
Ei tätä voi määritellä kukaan. Vaikka se voitaisiin määritellä, liitoilla olisi tässä helppo tie ulos. Ammatillinen järjestäytyminenhän on perusoikeus kuten yleensäkin oikeus liittyä tai erota järjestöistä. Runsaasti laittomia lakkoja suosiva ala vain perustaisi uuden kerhon ja siirtäisi jäsenet muodollisesti sinne. Oleellista olisi, että jäsenet ja rahat eivät olisi samassa kerhossa. Jos kerholle sitten tuomittaisiin 4200 ziljoonaa vahingonkorvauksia EK:n vaatimuksesta, putka vain hakeutuisi konkurssiin ja työntekijät järjestäytyisivät seuraavaan ry:hyn. Kun kenelläkään ei tosiasiassa ole rahaa maksaa elinkeinoelämän vaatimia vahingonkorvauksia, niiden tutkiminen ja tuomitseminen on melko lailla älytöntä. Oppineiden aika kuluu varsin hukkaan määriteltäessä vahingonkorvauksia, joita ei ikinä ole aikomuskaan maksaa ja vaikka olisi aikomus, ei olisi siihen rahaa.
Laittomien lakkojen vähentämisprojekti vaatii toisenlaisia keinoja, tämä ei niihin kuulu.
Joudun sen sijaan olemaan samaa mieltä siitä, että turvapaikanhakijoiden elämä pitää tehdä Suomessa niin mahdottomaksi, ettei sinne tule kukaan vaan väki menee Ruotsiin. Itse menisin vielä pidemmälle ja avaisin pään erottamalla Suomen kokonaan pakolaissopimuksesta, mutta minä olenkin Greenwichin Führer.
Humanitaarinen maahanmuutto kaikkine kotkotuksineen, kotoutuksineen, useiden varsin kaukaisten äidinkielten opetuksineen ja muine ohjelmineen on kallis ja sekava himmeli, joka ei lisää minun hyvinvointiani mitenkään nyt tai tulevaisuudessa.
Tasaveroon siirtyminen on vähän comme
ci comme ça. Periaatteessa ajatus on hyvä, sillä nykyinen eri verokantojen ympärillä pörräävä verosuunnittelu ja puliveivaus ei tuota yhtään mitään. Toisekseen se on hyvä, koska se lisää ihmisten eriarvoisuutta, mitä kannatan aina lämpimästi.
Käytännön ongelma tulee kuitenkin siitä, että tasaveron pitää toimiakseen olla melko matala. Jos se on sietämättömän korkea, köyhät eivät enää tule toimeen tuloillaan ja heille pitää palauttaa osa veroista joko toimeentulotukena tai jotenkin muuten ja käytännössä tasavero ei toteudu. Matala tasavero, noin 25%, puolestaan edellyttää huomattavasti nykyistä pienempää julkista sektoria.
Minähän sinänsä kannatan tällaista julkisen sektorin pienentämistäkin, mutta Kokoomusnuorilla ei tähän puoleen ole tarjolla kuin Ylen myyminen ja "brittiläistyyppiset leikkauslistat", joka ilmeisesti tarkoittaisi juustohöylää joka paikkaan. Suomen julkinen sektori ei mielestäni kaipaa juustohöylää vaan vesuria, jolla käydään läpi asioita ja katsotaan, mitä julkinen sektori tekee ja mitä ei.
Se, mikä katsotaan julkiseksi palveluksi, kannattaa tehdä kunnolla ja huolehtia sille riittävä rahoitus, sillä tällöin palvelua voivat käyttää kaikki. Jos palvelu jää heikkotasoiseksi, äveriäämmät joutuvat maksamaan ensin veroina huonosta palvelusta ja ostamaan rahalla hyvää. Köyhät puolestaan eivät saa kunnollista palvelua vaikka sitä tarvitsisivatkin.
Nuorisojärjestöjen keskustelunavauksissa puolueesta
Joukossa oli jonkun verran asiaakin huuhaan seassa, mutta aloitetaan huuhaasta. Ylen pilkkominen ja myyminen on vähän väliä jostain kumpuava ajatus. Muistelen, että olin itsekin noin 20-vuotiaana sitä mieltä, että ylen voisi lakkauttaa tarpeettomana, mutta aika on korjannut tätä näkemystä. Kun oma tv:n katsominen rajoittuu runsaasti räjähdyksiä sisältäviin elokuviin ja runsaasti silikonia sisältäviin tv-sarjoihin, on melko helppoa ymmärtää, miksi Ylen tuotanto ei juuri puhuttele.
Minähän en ole mikään kulttuuripersoona, joten ranskalaisia taide-elokuvia ja tappavan tylsiä koti- ja ulkomaisia tv-sarjoja en ymmärrä edelleenkään. Ylellä on kuitenkin jokaiselle arvo ajankohtaistoimituksessaan vaikkei sen kevyemmästä tarjonnasta niin pitäisikään.
Ylen ajankohtaistoimitus ei tietysti pysty olemaan täysin puolueeton, ei kukaan pysty. Yksityinenkään uutistarjonta ei Suomessa ole luokattoman huonoa, sillä kaikki kopioivat uutisensa pääosin samasta paikasta. Sen sijaan Fox newsin kaltaista uutisina syötettyä propagandaa on syytä hieman kritisoida. Sitäkin saa toki näyttää, mutta sen rinnalle tarvitaan toisenkinlaisia uutisia.
Jos Yle pilkottaisiin ja myytäisiin, lopputuloksena uutistoimituksessa äänensä saisi kuuluviin enää se, jolla on rahaa. Kun punaviherpunkkareille sitä ei kukaan täyspäinen anna äyriäkään, tarvitaan julkisrahoitteista tiedonvälitystä, jotta politiikan tekeminen ei rajoitu suurten rahojen pyörittelijöiden tehtäväksi.
Varmasti voidaan miettiä, mitä kaikkea julkiseen palveluun kuuluu ja mitä kaikkea Ylen organisaation pitää sisältää, mutta tämä on eri asia kuin pilkkoa ja myydä muutamalla kolikolla. Tämä olisi kertaluonteinen tulo ja valtion rahoitusongelma on jatkuva, joten pilkkomista ei voi talouden tasapainottamisellakaan perustella.
Laittomien lakkojen vahingonkorvauskäytäntö on myöskin ongelmallinen. On totta, että nykyinen naurettavan pieni liiton maksettavaksi lankeava lakkosakko ei juuri ylläpidä työrauhaa, joten asialle pitäisi tehdä jotakin. Vahingonkorvaustie on kuitenkin mahdoton toteuttaa käytännössä.
Mikä on lakon aiheuttama vahinko? Tämähän on lakkopropagandaa puhtaimmillaan. Kun teollisuus seisoo muutaman päivän, tehdaspomot puhuvat satojen miljoonien tappioista, vaikka tosiasiassa ulkomaiset välivarastot on täytetty ennen lakkoa ja tavaraa myydään sieltä aivan kuten ennenkin ja käytetään
Ei tätä voi määritellä kukaan. Vaikka se voitaisiin määritellä, liitoilla olisi tässä helppo tie ulos. Ammatillinen järjestäytyminenhän on perusoikeus kuten yleensäkin oikeus liittyä tai erota järjestöistä. Runsaasti laittomia lakkoja suosiva ala vain perustaisi uuden kerhon ja siirtäisi jäsenet muodollisesti sinne. Oleellista olisi, että jäsenet ja rahat eivät olisi samassa kerhossa. Jos kerholle sitten tuomittaisiin 4200 ziljoonaa vahingonkorvauksia EK:n vaatimuksesta, putka vain hakeutuisi konkurssiin ja työntekijät järjestäytyisivät seuraavaan ry:hyn. Kun kenelläkään ei tosiasiassa ole rahaa maksaa elinkeinoelämän vaatimia vahingonkorvauksia, niiden tutkiminen ja tuomitseminen on melko lailla älytöntä. Oppineiden aika kuluu varsin hukkaan määriteltäessä vahingonkorvauksia, joita ei ikinä ole aikomuskaan maksaa ja vaikka olisi aikomus, ei olisi siihen rahaa.
Laittomien lakkojen vähentämisprojekti vaatii toisenlaisia keinoja, tämä ei niihin kuulu.
Joudun sen sijaan olemaan samaa mieltä siitä, että turvapaikanhakijoiden elämä pitää tehdä Suomessa niin mahdottomaksi, ettei sinne tule kukaan vaan väki menee Ruotsiin. Itse menisin vielä pidemmälle ja avaisin pään erottamalla Suomen kokonaan pakolaissopimuksesta, mutta minä olenkin Greenwichin Führer.
Humanitaarinen maahanmuutto kaikkine kotkotuksineen, kotoutuksineen, useiden varsin kaukaisten äidinkielten opetuksineen ja muine ohjelmineen on kallis ja sekava himmeli, joka ei lisää minun hyvinvointiani mitenkään nyt tai tulevaisuudessa.
Tasaveroon siirtyminen on vähän comme
Käytännön ongelma tulee kuitenkin siitä, että tasaveron pitää toimiakseen olla melko matala. Jos se on sietämättömän korkea, köyhät eivät enää tule toimeen tuloillaan ja heille pitää palauttaa osa veroista joko toimeentulotukena tai jotenkin muuten ja käytännössä tasavero ei toteudu. Matala tasavero, noin 25%, puolestaan edellyttää huomattavasti nykyistä pienempää julkista sektoria.
Minähän sinänsä kannatan tällaista julkisen sektorin pienentämistäkin, mutta Kokoomusnuorilla ei tähän puoleen ole tarjolla kuin Ylen myyminen ja "brittiläistyyppiset leikkauslistat", joka ilmeisesti tarkoittaisi juustohöylää joka paikkaan. Suomen julkinen sektori ei mielestäni kaipaa juustohöylää vaan vesuria, jolla käydään läpi asioita ja katsotaan, mitä julkinen sektori tekee ja mitä ei.
Se, mikä katsotaan julkiseksi palveluksi, kannattaa tehdä kunnolla ja huolehtia sille riittävä rahoitus, sillä tällöin palvelua voivat käyttää kaikki. Jos palvelu jää heikkotasoiseksi, äveriäämmät joutuvat maksamaan ensin veroina huonosta palvelusta ja ostamaan rahalla hyvää. Köyhät puolestaan eivät saa kunnollista palvelua vaikka sitä tarvitsisivatkin.
Järjestöille kanneoikeus ulkomaalaisten työntekijöiden puolesta?
02/11/10 10:51
Näin vaatii SAK.
Periaatteessa ajatus kuulostaa kauniilta varsinkin kun se maisemoidaan tällaisella ulkomaalaisten työntekijöiden puolesta -kiertoilmaisulla. Tosiasiassahan SAK halunnee kanneoikeuden toimiakseen ulkomaista työvoimaa vastaan.
Ymmärrän asian niiden työntekijöiden osalta, jotka ovat suomalaisen yrityksen palkkalistoilla ja joihin kiistatta noudatetaan suomalaisia työehtosopimuksia. Tällöin tosin ihmetyttää, miksi käyäntö haluttaisiin rajata vain ulkomaisiin työntekijöihin. Aivan hyvin voitaisiin harkita sitä, että ammattiliitoilla olisi oikeus ajaa tällaisia kanteita myös syntyperäisten suomalaisten tapauksessa jos työpaikalla ilmenee työehtojen polkemista, mutta työntekijät eivät yksilöinä uskalla tai halua tehdä mitään.
Juuri ulkomaalaisten työntekijöiden mainitseminen erityisesti saa väkisinkin ajatuksen kääntymään siihen, ettei tässä ole niinkään tarkoitus suojella ulkomaalaisia työntekijöitä vaan yrittää tehdä ulkomaisen keikkatyövoiman käyttö niin epämiellyttäväksi, ettei siihen kukaan viitsisi ruveta.
Juridisesti on silkka rääseikkö yrittää päättää, mitä työehtoja ulkomaiseen komennusmiehistöön sovelletaan.
On melko selvää, että lakitasoisia asioita esimerkiksi työsuojelusta ja työajoista pitää noudattaa, mutta entäpä työehtosopimustasoisest asiat kuten palkkaus? En ole kuullut koskaan SAK:n vaatineen, että Venäjällä ja Virossa keikkaa tekeville suomalaisille pitäisi maksaa sikäläisiä palkkoja. Tällaista vaatimusta ei ole esitetty, koska se olisi mieletön. Kun työntekijä on kerran suomalaisen firman palkkalistoilla, hänelle maksetaan sitä palkkaa, jonka hän tai liittonsa on työnantajan kanssa Suomessa sopinut. Aivan riippumatta siitä, tehdäänkö työ Parkanossa vai Paraguayssä.
Tämä sama koskee kuitenkin ulkomailta Suomeen tulevia, mutta tämäpä ei enää SAK:lle näin vain käykään, sillä se tuo palkkakilpailua. Tällaisen kanneoikeuden tosiasiallinen tarkoitus lienee ainoastaan hukuttaa työnantajat kalliisiin ja sekaviin oikeusjuttuihin jos käyttävät
ulkomaista keikkatyövoimaa ja tämä ei edusta ainakaan minulle lain eikä lainkäytön henkeä. Ei voi mitenkään olla niin, että ulkomaisen keikkaduunarin työnantajan pitäisi noudattaa tuon duunarin Suomessa ollessa suomalaisia työehtosopimuksia, sillä hänellä ei ole tosiasiallisesti mitään mahdollisuuksia edes selvittää, mitä sopimusta kuuluisi noudattaa jos myyntireiska tulee päivän tai kuukauden keikalle. Vaikka he saisivat käsiinsä sopimustekstinkin, mitä egyptiläinen firma tästä suomeksi kirjoitetusta tolkuttoman pitkästä ja sekavasta tekstistä ymmärtäisi?
Suo on koko lailla loputon, sillä vaikka saataisiin jotenkin voimaan käytäntö, että espanjalaisen firman kuuluu noudattaa tekemiään sopimuksia työntekijöiden ollessa kaikissa muissa maailman maissa paitsi Suomessa, jossa noudatetaankin aivan eri säännöstöä, palkkaus muodostaa ongelman. Verotus, sivukulut jne. ovat erilaisia eri maissa, joten aina voidaan rettelöidä siitä, että nettopalkka onkin eri ja voi nyyh.
Keitä työntekijöitä tällainen koskisi? Rakennusmiehiähän tässä varmasti ajatellaan, mutta mikä on juridinen peruste rajoittaa käytäntö ulkomaisiin rakennusmiehiin eikä kaikkiin ulkomaalaisiin työntekijöihin ja miten tehdään ero jos rakennusmies kutsuukin itseään construction consultantiksi eikä putkimieheksi?
Ymmärrän periaatteen tasolla, mikä on ongelma, jos ulkomaiset työntekijät eivät tosiasiassa saa palkkaa ensinkään tai heitä muuten sorretaan röyhkeästi. Tätäkin tapahtuu. Sekava juridinen puuro, jolla vain yritetään estää ulkomaisen työvoiman käyttöä laajentamalla suomalaiset työehtosopimukset ulkomaisia komennusmiehiä koskemaan, ei kuitenkaan kuulu tähän. Valtaosa ulkomaisista työntekijöistä kun ei ole tilanteeseensa tyytymättömiä, vaikka he eivät tiedä suomalaisista työehtosopimuksista mitään.
Kaikessa lainkäytössä on oltava lähtökohtana jonkunlainen oikeus ja kohtuus. Työelämän lakitasoiset pelisäännöt ovat vielä ymmärrettävissä, mutta työehtosopimusviidakkoa ei hallitse kukaan edes Suomessa, saati ulkomailla. Jos myyntireiska tulee keikalle ja aamupäivän palaveri on paperitehtaassa ja iltapäivän palaveri pankissa, minkä työehtosopimuksen mukaista palkkaa hänelle kuuluisi maksaa?
Ja kun päivittäinen työaika pankissa on kuitenkin TES:n mukaan pankissa lyhyempi kuin paperitehtaassa, näiden palaverien pitojärjestys voisi vaikuttaa siihen, missä kohtaa työpäivä katsotaan päättyneeksi ja palaveri pitää lopettaa. Esimerkki on tietysti tekaistu mutta kuvaa ongelmaa jos kaikkiin ulkomaalaisiin työntekijöihin pitäisi soveltaa kaikissa asioissa kulloinkin voimassa olevaa suomalaista työehtosopimusta, mikäli työntekijän kotimaan käytäntö on suomalaista heikompi.
Jännitys tiivistyy entisestään, jos asiaa ajatellaan näin. Useinhan työehdoista sovittaessa työntekijä tekee jonkun myönnytyksen ja työnantaja kompensoi tämän jollain muulla myönnytyksellä. Sopimus on usein hyvä joltain kantilta ja huono joltain toiselta. Kukaan SAK:n naavapipo ei voine olettaa sitä, että työntekijää pitää kohdella hänen työläisten paratiisissa ollessaan huonommin kuin miten häntä kohdeltaisiin jos hän olisi kotimaassaan tai missä hyvänsä maailman maassa paitsi Suomessa, joten tuloksena syntyisi tilanne, jossa työntekijän tekemät myönnytykset lakkaisivat olemasta voimassa Suomessa mutta työnantajan tekemät eivät lakkaisi. Kuka tätä viidakkoa pystyisi käsittelemään halvassa ja nopeassa oikeusjutussa? Ei kukaan.
Jos tarkoitus on vain pitää ulkomaiset rakennusmiehet poissa Suomesta, sanottakoon tämä ääneen sen sijaan, että naamioidaan tällainen ehdotus pyyteettömäksi toiminnaksi pois potkittavien puolesta.
Periaatteessa ajatus kuulostaa kauniilta varsinkin kun se maisemoidaan tällaisella ulkomaalaisten työntekijöiden puolesta -kiertoilmaisulla. Tosiasiassahan SAK halunnee kanneoikeuden toimiakseen ulkomaista työvoimaa vastaan.
Ymmärrän asian niiden työntekijöiden osalta, jotka ovat suomalaisen yrityksen palkkalistoilla ja joihin kiistatta noudatetaan suomalaisia työehtosopimuksia. Tällöin tosin ihmetyttää, miksi käyäntö haluttaisiin rajata vain ulkomaisiin työntekijöihin. Aivan hyvin voitaisiin harkita sitä, että ammattiliitoilla olisi oikeus ajaa tällaisia kanteita myös syntyperäisten suomalaisten tapauksessa jos työpaikalla ilmenee työehtojen polkemista, mutta työntekijät eivät yksilöinä uskalla tai halua tehdä mitään.
Juuri ulkomaalaisten työntekijöiden mainitseminen erityisesti saa väkisinkin ajatuksen kääntymään siihen, ettei tässä ole niinkään tarkoitus suojella ulkomaalaisia työntekijöitä vaan yrittää tehdä ulkomaisen keikkatyövoiman käyttö niin epämiellyttäväksi, ettei siihen kukaan viitsisi ruveta.
Juridisesti on silkka rääseikkö yrittää päättää, mitä työehtoja ulkomaiseen komennusmiehistöön sovelletaan.
On melko selvää, että lakitasoisia asioita esimerkiksi työsuojelusta ja työajoista pitää noudattaa, mutta entäpä työehtosopimustasoisest asiat kuten palkkaus? En ole kuullut koskaan SAK:n vaatineen, että Venäjällä ja Virossa keikkaa tekeville suomalaisille pitäisi maksaa sikäläisiä palkkoja. Tällaista vaatimusta ei ole esitetty, koska se olisi mieletön. Kun työntekijä on kerran suomalaisen firman palkkalistoilla, hänelle maksetaan sitä palkkaa, jonka hän tai liittonsa on työnantajan kanssa Suomessa sopinut. Aivan riippumatta siitä, tehdäänkö työ Parkanossa vai Paraguayssä.
Tämä sama koskee kuitenkin ulkomailta Suomeen tulevia, mutta tämäpä ei enää SAK:lle näin vain käykään, sillä se tuo palkkakilpailua. Tällaisen kanneoikeuden tosiasiallinen tarkoitus lienee ainoastaan hukuttaa työnantajat kalliisiin ja sekaviin oikeusjuttuihin jos käyttävät
Suo on koko lailla loputon, sillä vaikka saataisiin jotenkin voimaan käytäntö, että espanjalaisen firman kuuluu noudattaa tekemiään sopimuksia työntekijöiden ollessa kaikissa muissa maailman maissa paitsi Suomessa, jossa noudatetaankin aivan eri säännöstöä, palkkaus muodostaa ongelman. Verotus, sivukulut jne. ovat erilaisia eri maissa, joten aina voidaan rettelöidä siitä, että nettopalkka onkin eri ja voi nyyh.
Keitä työntekijöitä tällainen koskisi? Rakennusmiehiähän tässä varmasti ajatellaan, mutta mikä on juridinen peruste rajoittaa käytäntö ulkomaisiin rakennusmiehiin eikä kaikkiin ulkomaalaisiin työntekijöihin ja miten tehdään ero jos rakennusmies kutsuukin itseään construction consultantiksi eikä putkimieheksi?
Ymmärrän periaatteen tasolla, mikä on ongelma, jos ulkomaiset työntekijät eivät tosiasiassa saa palkkaa ensinkään tai heitä muuten sorretaan röyhkeästi. Tätäkin tapahtuu. Sekava juridinen puuro, jolla vain yritetään estää ulkomaisen työvoiman käyttöä laajentamalla suomalaiset työehtosopimukset ulkomaisia komennusmiehiä koskemaan, ei kuitenkaan kuulu tähän. Valtaosa ulkomaisista työntekijöistä kun ei ole tilanteeseensa tyytymättömiä, vaikka he eivät tiedä suomalaisista työehtosopimuksista mitään.
Kaikessa lainkäytössä on oltava lähtökohtana jonkunlainen oikeus ja kohtuus. Työelämän lakitasoiset pelisäännöt ovat vielä ymmärrettävissä, mutta työehtosopimusviidakkoa ei hallitse kukaan edes Suomessa, saati ulkomailla. Jos myyntireiska tulee keikalle ja aamupäivän palaveri on paperitehtaassa ja iltapäivän palaveri pankissa, minkä työehtosopimuksen mukaista palkkaa hänelle kuuluisi maksaa?
Ja kun päivittäinen työaika pankissa on kuitenkin TES:n mukaan pankissa lyhyempi kuin paperitehtaassa, näiden palaverien pitojärjestys voisi vaikuttaa siihen, missä kohtaa työpäivä katsotaan päättyneeksi ja palaveri pitää lopettaa. Esimerkki on tietysti tekaistu mutta kuvaa ongelmaa jos kaikkiin ulkomaalaisiin työntekijöihin pitäisi soveltaa kaikissa asioissa kulloinkin voimassa olevaa suomalaista työehtosopimusta, mikäli työntekijän kotimaan käytäntö on suomalaista heikompi.
Jännitys tiivistyy entisestään, jos asiaa ajatellaan näin. Useinhan työehdoista sovittaessa työntekijä tekee jonkun myönnytyksen ja työnantaja kompensoi tämän jollain muulla myönnytyksellä. Sopimus on usein hyvä joltain kantilta ja huono joltain toiselta. Kukaan SAK:n naavapipo ei voine olettaa sitä, että työntekijää pitää kohdella hänen työläisten paratiisissa ollessaan huonommin kuin miten häntä kohdeltaisiin jos hän olisi kotimaassaan tai missä hyvänsä maailman maassa paitsi Suomessa, joten tuloksena syntyisi tilanne, jossa työntekijän tekemät myönnytykset lakkaisivat olemasta voimassa Suomessa mutta työnantajan tekemät eivät lakkaisi. Kuka tätä viidakkoa pystyisi käsittelemään halvassa ja nopeassa oikeusjutussa? Ei kukaan.
Jos tarkoitus on vain pitää ulkomaiset rakennusmiehet poissa Suomesta, sanottakoon tämä ääneen sen sijaan, että naamioidaan tällainen ehdotus pyyteettömäksi toiminnaksi pois potkittavien puolesta.
Kaikille huono vaalitulos
26/10/10 16:50
Puusta katsoen voisi ajatella, että vaaleissa on aina voittajia ja häviäjiä. Numeroiden valossa tietysti on aina näin, mutta käytäntö saattaa muodostua sellaiseksi, että kaikki häviävät.
Britannian vaalit toukokuussa olivat tästä esimerkki.
Alkuun näytti hiukan siltä, että toryt olisivat voittaneet kun saivat pääministerin paikan ja liberaalit olisivat voittaneet kun kannatus kasvoi kohisten ja pääsivät mukaan hallitukseen. Totuus on kuitenkin toinen.
Labourin tappio oli selvä, koska kannatus romahti. Toryt kuitenkin hävisivät sikäli, että eivät saaneet parlamenttiin tavoittelemaansa enemmistöä vaan joutuivat nöyrtymään koalitiohallitukseen. Liberaalit taas hävisivät, koska eivät päässeet kuitenkaan vaa’ankieliasemaan. Pienpuolueet poislukien Skotlannin, Walesin ja Ulsterin paikallispuolueet hävisivät, koska yksikään niistä ei saanut yhtään paikkaa parlamenttiin.
Liberaalit ja Labour eivät olisi saaneet aikaiseksi enemmistöhallitusta, joten Liberaalit pakotettiin koalitioon toryjen kanssa. Liberaalit ja Labour ovat ohjelmallisesti paljon lähempänä toisiaan ja pakkoavioliitto Toryjen kanssa on jo nyt syönyt reippaasti puolueen kannatusta, sillä puolue on koko ajan mukana tekemässä linjansa vastaisia päätöksiä.
Suomessa voi vaalien jälkeen käydä aivan samoin jos paikkajako menee sopivasti uusiksi.
Jos katsotaan nykyisiä lukuja, Kepun tilanne on selvä. Jos paikkaluku romahtaa 51:stä kolmenkymmenen alle, murskatappio on tosiasia. Jos taas Kokoomuksen kannatus on alueellisesti vinksahtanutta kuten se todennäköisesti on ja Uudenmaan äänistä iso osa menee varsin hukkaan, sen paikkaluku voi pudota johonkin 40-45 paikkeille. SDP saattaa jäädä hieman samasta syystä laskeneen kannatuksensa kanssa 35 paikkaan.
Entäpä sitten Perussuomalaiset? 15 prosentinkaan kannatus ei välttämättä takaa suurta paikkamäärää eduskuntaan. Kannatuksessa saattaa olla iso osa Soinia ja Uuttamaata ja maakunnissa puolestaan äänikynnys niin korkea, että voi käydä kuten kävi Vihreiden Tarja Cronbergille ja maakunnan ääniharava ei lopulta päässyt läpi. Vihreiden kannatus näyttää olevan melko tasaista ja puolue pysynee jossain 15-17 paikassa.
Hallitusneuvottelut voivat kuitenkin kääntää asetelman tappioksi kaikille.
Kokoomus saanee suurimman puolueen mandaatin, mutta hallitusneuvottelut mutkistuvat ihmeesti jos Kepu putoaa keskikastiin. Tällöin SDP on pakko ottaa mukaan ja pallo hallitusneuvotteluissa ei enää olekaan tukevasti Kokoomuksen näpeissä. Kuvio mutkistuu entisestään jos kaikkien kolmen suuren laskenut kannatus johtaa siihen, että kaksi suurta + RKP ei enää riitäkään enemmistöön. Tällöin joudutaan katsomaan joko Vihreisiin tai Perussuomalaisiin.
Perussuomalaisten hinku hallitukseen on kova, joten Vihreät hallitukseen halutessaan eivät voi vaatia oikeastaan mitään vaan he joutuvat hallitukseen heittopussiksi tekemään linjansa vastaisia päätöksiä jatkossakin. Jos taas Perussuomalaiset valitaan, heidän kohtalonsa on vielä pahempi. Vihreissä kannattajakunta tuntuu ymmärtävän varsin hyvin esimerkiksi ydinvoimapäätöstä. Ei päätös ollut monelle miellyttävä, mutta tämäntyyppinen päätös hallituksessa ymmärretään hintana, joka keskisarjan puolueen pitää maksaa päästäkseen vaikuttamaan edes johonkin. En ole yhtään niin varma Perussuomalaisten kuvitellun kannattajakunnan anteeksiantokyvystä jos Soini vie puolueensa osaksi sitä kähmintää ja establishmenttia, jonka vastustamiselle ääni on alunperin annettu.
SDP ei voisi pitää itseään suurena voittajana sekään. Puolue on jo nyt ilmoittanut, ettei se lähde hallitukseen, joka koskee mitenkään eläkkeisiin, minkä ensi hallitus joutuu tekemään. Se siis joutuu syömään sanansa tai sitten jättäytymään oppositioon vielä yhdeksi nelivuotiskaudeksi. Kun yleensä puolueet lihovat oppositiossa mutta SDP näivettyy, sillä on todellinen pystyynkuolemisen vaara. Nuorilla politiikkaan tulevilla on hinku vaikuttamaan ja vastuullisiin tehtäviin. SDP on ollut nyt 8 vuotta oppositiossa ja jos edessä on vielä uusi nelivuotiskausi, kuinka houkuttelevana puolue nähdään politiikkaan tulevalle, sillä sitä kautta ei tunnu koskaan pääsevän eteenpäin.
Saa nähdä.
Huonoimmassa tapauksessa häviäjä on koko Suomi jos hallitusohjelma tehdään pakkokompromissina sullemulle-tilkkutäkiksi, jossa jaetaan kaikille kaikkea tasapuolisesti eikä kyetä tarttumaan talousongelmiin. Neljässä vuodessa nykymenoa Suomi on valuuttarahaston holhouksessa.
Britannian vaalit toukokuussa olivat tästä esimerkki.
Alkuun näytti hiukan siltä, että toryt olisivat voittaneet kun saivat pääministerin paikan ja liberaalit olisivat voittaneet kun kannatus kasvoi kohisten ja pääsivät mukaan hallitukseen. Totuus on kuitenkin toinen.
Labourin tappio oli selvä, koska kannatus romahti. Toryt kuitenkin hävisivät sikäli, että eivät saaneet parlamenttiin tavoittelemaansa enemmistöä vaan joutuivat nöyrtymään koalitiohallitukseen. Liberaalit taas hävisivät, koska eivät päässeet kuitenkaan vaa’ankieliasemaan. Pienpuolueet poislukien Skotlannin, Walesin ja Ulsterin paikallispuolueet hävisivät, koska yksikään niistä ei saanut yhtään paikkaa parlamenttiin.
Liberaalit ja Labour eivät olisi saaneet aikaiseksi enemmistöhallitusta, joten Liberaalit pakotettiin koalitioon toryjen kanssa. Liberaalit ja Labour ovat ohjelmallisesti paljon lähempänä toisiaan ja pakkoavioliitto Toryjen kanssa on jo nyt syönyt reippaasti puolueen kannatusta, sillä puolue on koko ajan mukana tekemässä linjansa vastaisia päätöksiä.
Suomessa voi vaalien jälkeen käydä aivan samoin jos paikkajako menee sopivasti uusiksi.
Jos katsotaan nykyisiä lukuja, Kepun tilanne on selvä. Jos paikkaluku romahtaa 51:stä kolmenkymmenen alle, murskatappio on tosiasia. Jos taas Kokoomuksen kannatus on alueellisesti vinksahtanutta kuten se todennäköisesti
Entäpä sitten Perussuomalaiset? 15 prosentinkaan kannatus ei välttämättä takaa suurta paikkamäärää eduskuntaan. Kannatuksessa saattaa olla iso osa Soinia ja Uuttamaata ja maakunnissa puolestaan äänikynnys niin korkea, että voi käydä kuten kävi Vihreiden Tarja Cronbergille ja maakunnan ääniharava ei lopulta päässyt läpi. Vihreiden kannatus näyttää olevan melko tasaista ja puolue pysynee jossain 15-17 paikassa.
Hallitusneuvottelut voivat kuitenkin kääntää asetelman tappioksi kaikille.
Kokoomus saanee suurimman puolueen mandaatin, mutta hallitusneuvottelut mutkistuvat ihmeesti jos Kepu putoaa keskikastiin. Tällöin SDP on pakko ottaa mukaan ja pallo hallitusneuvotteluissa ei enää olekaan tukevasti Kokoomuksen näpeissä. Kuvio mutkistuu entisestään jos kaikkien kolmen suuren laskenut kannatus johtaa siihen, että kaksi suurta + RKP ei enää riitäkään enemmistöön. Tällöin joudutaan katsomaan joko Vihreisiin tai Perussuomalaisiin.
Perussuomalaisten hinku hallitukseen on kova, joten Vihreät hallitukseen halutessaan eivät voi vaatia oikeastaan mitään vaan he joutuvat hallitukseen heittopussiksi tekemään linjansa vastaisia päätöksiä jatkossakin. Jos taas Perussuomalaiset valitaan, heidän kohtalonsa on vielä pahempi. Vihreissä kannattajakunta tuntuu ymmärtävän varsin hyvin esimerkiksi ydinvoimapäätöstä. Ei päätös ollut monelle miellyttävä, mutta tämäntyyppinen päätös hallituksessa ymmärretään hintana, joka keskisarjan puolueen pitää maksaa päästäkseen vaikuttamaan edes johonkin. En ole yhtään niin varma Perussuomalaisten kuvitellun kannattajakunnan anteeksiantokyvystä jos Soini vie puolueensa osaksi sitä kähmintää ja establishmenttia, jonka vastustamiselle ääni on alunperin annettu.
SDP ei voisi pitää itseään suurena voittajana sekään. Puolue on jo nyt ilmoittanut, ettei se lähde hallitukseen, joka koskee mitenkään eläkkeisiin, minkä ensi hallitus joutuu tekemään. Se siis joutuu syömään sanansa tai sitten jättäytymään oppositioon vielä yhdeksi nelivuotiskaudeksi. Kun yleensä puolueet lihovat oppositiossa mutta SDP näivettyy, sillä on todellinen pystyynkuolemisen vaara. Nuorilla politiikkaan tulevilla on hinku vaikuttamaan ja vastuullisiin tehtäviin. SDP on ollut nyt 8 vuotta oppositiossa ja jos edessä on vielä uusi nelivuotiskausi, kuinka houkuttelevana puolue nähdään politiikkaan tulevalle, sillä sitä kautta ei tunnu koskaan pääsevän eteenpäin.
Saa nähdä.
Huonoimmassa tapauksessa häviäjä on koko Suomi jos hallitusohjelma tehdään pakkokompromissina sullemulle-tilkkutäkiksi, jossa jaetaan kaikille kaikkea tasapuolisesti eikä kyetä tarttumaan talousongelmiin. Neljässä vuodessa nykymenoa Suomi on valuuttarahaston holhouksessa.
Työelämän kiemuroita
22/10/10 13:15
Kuulin tuossa juuri jonkun Citymarketin käytännöstä, joka oli päässyt TV-ohjelmaan saakka.
Työntekijöitä hälytetään töihin pariksi tunniksi lyhyellä varoitusajalla. Työntekijät ovat valmiudessa koko ajan, sillä duunin saa se, joka ensimmäisenä vastaa tekstiviestiin tai jotain muuta yhtä älykästä. Kun ajattelee, että kauppa on auki
aamukahdeksasta iltayhdeksään tai jotain, työntekijä saattaa joutua käytännössä olemaan 13 tuntia + aamutoimet hälytysvalmiudessa. Tuo on niin pitkä aika, että harrastaminen sen ulkopuolella alkaa olla vaikeaa.
Kaupustelija siis ei enää maksa työntekijöille paitsi jos heitä erityisesti tarvitaan. Onhan ennenkin ollut jouluruuhka-apulaisia ja viikonloppuapua, mutta nyt näemmä jo yhden tunninkin maksaminen liikaa veisi maailman toiseksi tai kolmanneksi kalleimman ruuan maassa supermarketin vallan polvilleen. Tämä varmaan johtuu kylmästä ilmastosta ja pitkistä etäisyyksistä.
En ole mikään suurensuuri sosialisti, mutta missä hemmetissä kaikki työläisten edunvalvojat oikein ovat kun käytäntö tuntuu minustakin kohtuuttomalta.
Missä on alan ammattiliitto? Miksi ne ovat menneet tekemään tällaisen mahdollistavan sopimuksen tai jos sopimus ei tätä salli, miksi ei tapahdu mitään? Web-sivujensa mukaan tuo liitto on käyttänyt viime aikoina paukkuja hiihtokeskuksiin ja golf-alaan. Entä sitten lainsäätäjä? Palkansaajapuolueiksi identifioituu nykyään jokainen kerho paitsi ehkä kristityt, jotka identifioituvat edelleen hulluiksi.
Koko tapaus, jonka detaljeja ja käytännön toteutusta en toki tunne tämän tarkemmin, on osoitus siitä, kuinka työelämä on muuttunut, mutta sen siivellä elävä oheisporukka ammattiliitoissa ja politiikan etulinjassa elää edelleen suljetun talouden aikaa, jossa vallitsi käytännössä täystyöllisyys ja työsuhteet olivat pitkiä, kapeita ja perinteisiä.
Perinteinen työmarkkinamekanismi ei välttämättä pysty ratkaisemaan tällaista tilannetta, sillä hyödyntämällä vuokratyötä sopivista firmoista voidaan ehkä välttää alan yleinen TES kokonaan ja Suomessa työmarkkinoiden sääntelystä merkittävä osa on nimenomaan yleissitovassa työehtosopimuksessa. Ammattiliitto voi vaatia vaikka mitä, mutta jos Penan Läskibisnes oy:stä saa työvoimaa, joka ei ole missään sidoksissa palvelualoihin tai sen työehtosopimuksiin, liiton keinot ovat olemattomat. Erityisesti kaupan kaltaisessa paikassa, jossa työvoima ei ole erityisen koulutettua tai töissä oppinutta ja seniorit ovat “esimiehiä”.
Liitto voi tietysti mennä lakkoon, mutta koska lakonmurtajien käyttö ei enää ole mikään tabu, pureeko lakko? Veikkaan ettei pure, sillä jos nyt otetaan vuokratyöfirmasta joka viides duunari, silloin otetaan kaikki. Käytännössä työvoima on valtaosin jopa kokenutta, sillä he ovat tehneet vuokrafirman kautta töitä kauppoihin vuosikausia eivätkä ole sen vähemmän rutinoituneita kuin vakituisessa työsuhteessa olevatkaan. Paikalla on aina vakituista väkeä esimiehinä kuitenkin.
Jos jotenkin saadaan vuokratyöfirmat yleissitovien sopimusten piiriin, keksitään vain uusia keinoja. Jokaisen työntekijän pitää perustaa toiminimi ja myydä omaa työtään konsultointina.
Joillain työpaikoilla voidaan vesittää normaali työmarkkinatoiminta täysin kuolleeksi kirjaimeksi lakonmurtajilla ja vuokratyöllä. Toisaalta valtaosassa työpaikkoja on ongelmana se, että kun työntekijät ovat järjestäytyneet - jos ovat - ammattikunnittain eivätkä firmoittain, jonkun firman satunnaisella osastolla on edustettuna suunnilleen yhtä monta liittoa kuin on työntekijöitä. Jos joku liitto haluaa pistää kapitalistin kyykkyyn, poissaolot firmassa menevät normaalien sairauspoissaolojen tyyppiseen marginaaliin ja joku muu vain tekee työt tai sitten niitä hieman lykätään. Liittojen kyky koordinoida asioita kymmenen liiton välillä näyttää aivan täydellisen toivottomalta, sillä työväen edunvalvojat ovat kummallisen kaunaisia ja selkäänpuukottavia toisiaan vastaan ja yhteistyöstä on ostettavissa mikä hyvänsä liitto ulos muutamalla nallekarkilla.
Kun tilanne on tämä, asia pitäisi tunnustaa. Työelämä on nykyään sellaisessa asennossa, että perinteinen työmarkkinamekanismi ei pysty enää kaikenkattavasti sitä neuvotteluteitse pitämään ojennuksessa. Kyseessä ei ole pääosin mikään kapitalistien salajuoni vaan se, että maailma on muuttunut. Niin monella ihmisellä on nykyään niin suuria vaikeuksia löytää vakituista työtä valmistuttuaan kun työtä on yksinkertaisesti tarjolla kiinnostavilla aloilla aivan liian vähän. Tällöin
syntyy tilanne, jossa työntekijät kilvoittelevat jalan saamisesta oven väliin ja oma suu on lähempänä kuin toisen suu. Maailma ei näytä olevan lännessä palaamassa kohti täystyöllisyyttä, joten vanhojen hyvien aikojen paluuta ei ole näköpiirissä.
Ratkaisu on lopettaa asioiden nysvääminen kolmikantaisesti, sillä jokainen kolmikantatyöryhmä käyttää aikaa vuositolkulla eikä lopulta saa sovittua mistään. Kun työmarkkinoilla on selviä ongelmia, joita ei sinne ajateltu mutta jotka ovat syntyneet perinteisen sopimusmekanismin täysin laillisille katvealueille, lainsäätäjän tehtävä on korjata asia eikä luimia vastuusta sillä, että asia kuuluu kolmikantatyöryhmiin. Lainsäätäjä voi aivan hyvin tehdä vaikka mitä. Ensimmäisenä se voisi edellyttää, että edes julkinen sektori noudattaa lakia pätkätyön ketjuttamisesta ja työsuhteiden muuttumisesta tätä kautta vakituisiksi.
Työpäivällä voisi aivan hyvin olla joku vähimmäismitta, myös osa-aikaisella työllä, ja myös määräaikaisiksi sovittavilla työsopimuksilla joku vähimmäiskesto. Työtunnit voitaisiin aivan hyvin määrätä peräkkäisiksi tunneiksi. Yksikään citymarketti ei pistäisi lappua luukulle, jos ne palautettaisiin käytäntöön, joka alalla vallitsi vielä 10-15 vuotta sitten, vaikka kaupan keskusliitto tällaisten ehdotusten ilmaannuttua epäilemättä yrittäisi näin pelotella. Hinnat nousevat, mutta koska ne nousevat joka vuosi muutenkin, menköön yksi hinnankorotus näiden asioiden korjaamisen piikkiin.
Kulttuurillisesti pitää lähteä siitä, että työelämän asiat kuuluvat jatkossa pääosin lainsäätäjälle. Tämän päälle voidaan edelleen sopia minimitasoa laajemmasta paketista työmarkkinajärjestöjen kesken aivan kuten nytkin, mutta tuota lainsäädännössä olevaa peruspakettia pitäisi merkittävästi laajentaa.
Ei taida onnistua SDP:ltä eikä Kokoomukselta, ja Kepulta ei onnistu edes oman puolueorganisaation talouden pitäminen tasapainossa internet-sivujen uusimisprojektin yhteydessä.
Työntekijöitä hälytetään töihin pariksi tunniksi lyhyellä varoitusajalla. Työntekijät ovat valmiudessa koko ajan, sillä duunin saa se, joka ensimmäisenä vastaa tekstiviestiin tai jotain muuta yhtä älykästä. Kun ajattelee, että kauppa on auki
Kaupustelija siis ei enää maksa työntekijöille paitsi jos heitä erityisesti tarvitaan. Onhan ennenkin ollut jouluruuhka-apulaisia ja viikonloppuapua, mutta nyt näemmä jo yhden tunninkin maksaminen liikaa veisi maailman toiseksi tai kolmanneksi kalleimman ruuan maassa supermarketin vallan polvilleen. Tämä varmaan johtuu kylmästä ilmastosta ja pitkistä etäisyyksistä.
En ole mikään suurensuuri sosialisti, mutta missä hemmetissä kaikki työläisten edunvalvojat oikein ovat kun käytäntö tuntuu minustakin kohtuuttomalta.
Missä on alan ammattiliitto? Miksi ne ovat menneet tekemään tällaisen mahdollistavan sopimuksen tai jos sopimus ei tätä salli, miksi ei tapahdu mitään? Web-sivujensa mukaan tuo liitto on käyttänyt viime aikoina paukkuja hiihtokeskuksiin ja golf-alaan. Entä sitten lainsäätäjä? Palkansaajapuolueiksi identifioituu nykyään jokainen kerho paitsi ehkä kristityt, jotka identifioituvat edelleen hulluiksi.
Koko tapaus, jonka detaljeja ja käytännön toteutusta en toki tunne tämän tarkemmin, on osoitus siitä, kuinka työelämä on muuttunut, mutta sen siivellä elävä oheisporukka ammattiliitoissa ja politiikan etulinjassa elää edelleen suljetun talouden aikaa, jossa vallitsi käytännössä täystyöllisyys ja työsuhteet olivat pitkiä, kapeita ja perinteisiä.
Perinteinen työmarkkinamekanismi ei välttämättä pysty ratkaisemaan tällaista tilannetta, sillä hyödyntämällä vuokratyötä sopivista firmoista voidaan ehkä välttää alan yleinen TES kokonaan ja Suomessa työmarkkinoiden sääntelystä merkittävä osa on nimenomaan yleissitovassa työehtosopimuksessa. Ammattiliitto voi vaatia vaikka mitä, mutta jos Penan Läskibisnes oy:stä saa työvoimaa, joka ei ole missään sidoksissa palvelualoihin tai sen työehtosopimuksiin, liiton keinot ovat olemattomat. Erityisesti kaupan kaltaisessa paikassa, jossa työvoima ei ole erityisen koulutettua tai töissä oppinutta ja seniorit ovat “esimiehiä”.
Liitto voi tietysti mennä lakkoon, mutta koska lakonmurtajien käyttö ei enää ole mikään tabu, pureeko lakko? Veikkaan ettei pure, sillä jos nyt otetaan vuokratyöfirmasta joka viides duunari, silloin otetaan kaikki. Käytännössä työvoima on valtaosin jopa kokenutta, sillä he ovat tehneet vuokrafirman kautta töitä kauppoihin vuosikausia eivätkä ole sen vähemmän rutinoituneita kuin vakituisessa työsuhteessa olevatkaan. Paikalla on aina vakituista väkeä esimiehinä kuitenkin.
Jos jotenkin saadaan vuokratyöfirmat yleissitovien sopimusten piiriin, keksitään vain uusia keinoja. Jokaisen työntekijän pitää perustaa toiminimi ja myydä omaa työtään konsultointina.
Joillain työpaikoilla voidaan vesittää normaali työmarkkinatoiminta täysin kuolleeksi kirjaimeksi lakonmurtajilla ja vuokratyöllä. Toisaalta valtaosassa työpaikkoja on ongelmana se, että kun työntekijät ovat järjestäytyneet - jos ovat - ammattikunnittain eivätkä firmoittain, jonkun firman satunnaisella osastolla on edustettuna suunnilleen yhtä monta liittoa kuin on työntekijöitä. Jos joku liitto haluaa pistää kapitalistin kyykkyyn, poissaolot firmassa menevät normaalien sairauspoissaolojen tyyppiseen marginaaliin ja joku muu vain tekee työt tai sitten niitä hieman lykätään. Liittojen kyky koordinoida asioita kymmenen liiton välillä näyttää aivan täydellisen toivottomalta, sillä työväen edunvalvojat ovat kummallisen kaunaisia ja selkäänpuukottavia toisiaan vastaan ja yhteistyöstä on ostettavissa mikä hyvänsä liitto ulos muutamalla nallekarkilla.
Kun tilanne on tämä, asia pitäisi tunnustaa. Työelämä on nykyään sellaisessa asennossa, että perinteinen työmarkkinamekanismi ei pysty enää kaikenkattavasti sitä neuvotteluteitse pitämään ojennuksessa. Kyseessä ei ole pääosin mikään kapitalistien salajuoni vaan se, että maailma on muuttunut. Niin monella ihmisellä on nykyään niin suuria vaikeuksia löytää vakituista työtä valmistuttuaan kun työtä on yksinkertaisesti tarjolla kiinnostavilla aloilla aivan liian vähän. Tällöin
Ratkaisu on lopettaa asioiden nysvääminen kolmikantaisesti, sillä jokainen kolmikantatyöryhmä käyttää aikaa vuositolkulla eikä lopulta saa sovittua mistään. Kun työmarkkinoilla on selviä ongelmia, joita ei sinne ajateltu mutta jotka ovat syntyneet perinteisen sopimusmekanismin täysin laillisille katvealueille, lainsäätäjän tehtävä on korjata asia eikä luimia vastuusta sillä, että asia kuuluu kolmikantatyöryhmiin. Lainsäätäjä voi aivan hyvin tehdä vaikka mitä. Ensimmäisenä se voisi edellyttää, että edes julkinen sektori noudattaa lakia pätkätyön ketjuttamisesta ja työsuhteiden muuttumisesta tätä kautta vakituisiksi.
Työpäivällä voisi aivan hyvin olla joku vähimmäismitta, myös osa-aikaisella työllä, ja myös määräaikaisiksi sovittavilla työsopimuksilla joku vähimmäiskesto. Työtunnit voitaisiin aivan hyvin määrätä peräkkäisiksi tunneiksi. Yksikään citymarketti ei pistäisi lappua luukulle, jos ne palautettaisiin käytäntöön, joka alalla vallitsi vielä 10-15 vuotta sitten, vaikka kaupan keskusliitto tällaisten ehdotusten ilmaannuttua epäilemättä yrittäisi näin pelotella. Hinnat nousevat, mutta koska ne nousevat joka vuosi muutenkin, menköön yksi hinnankorotus näiden asioiden korjaamisen piikkiin.
Kulttuurillisesti pitää lähteä siitä, että työelämän asiat kuuluvat jatkossa pääosin lainsäätäjälle. Tämän päälle voidaan edelleen sopia minimitasoa laajemmasta paketista työmarkkinajärjestöjen kesken aivan kuten nytkin, mutta tuota lainsäädännössä olevaa peruspakettia pitäisi merkittävästi laajentaa.
Ei taida onnistua SDP:ltä eikä Kokoomukselta, ja Kepulta ei onnistu edes oman puolueorganisaation talouden pitäminen tasapainossa internet-sivujen uusimisprojektin yhteydessä.
Limbo
19/10/10 11:34
Hesarissa oli tänään kaksi mielenkiintoista uutista.
Toinen oli se, että helsinkiläisen sinkun välttämättömät menot ilman asumismeoja ovat 600 euroa kuussa. Toinen oli se, että SAK haluaisi laskea lapsiperheiden verotusta kaikennäköisten veronkorotusten seassa.
Lapsiperheillä on melko paljon ystäviä kautta poliittisen kentän ja hyvä niin. Vähälle huomiolle jää kuitenkin se, että Suomen julkisissa turvaverkoissa sinkku on sangen huonossa asemassa, ja hänen kaveriensa määrä on varsin vähäinen.
Yksin elävän kulut ovat selvästi yli puolet lapsettoman pariskunnan menoista, sillä asuminen maksaa enemmän ja pariskunta ei tarvitse kahta pesukonetta tai nettitöpseliä. Kun mitään ei voi jakaa kenenkään kanssa ja jokainen lasku on maksettava kuukausittain,
yksin elävän tulot eivät saisi merkittävästi laskea. Jos pariskunnan toinen puolikas jää työttömäksi, se aiheuttaa loven talouteen, mutta kun toisen tulot eivät muuttuneet miksikään, vaikutus prosentteina nettotuloista on pienempi.
Ansiosidonnaisissa päivärahoissa on kuitenkin leikkureita ja muita alennuksia ja korotuksia saa vasta lapsista. Yksin elävän korkeampaa kustannustasoa ei siis tunnusteta olevan olemassakaan, vaikka se voidaan näyttää numeroilla. Helsingin hintatasolla vuokralla asuvan keskituloisenkin voi olla vaikea selvitä laskuistaan eikä asuntovelkaisen asema siitä paljon parane. Pankista voi ottaa muutaman kuukauden lyhennysvapaata ja jos työttömyys päättyy nopeasti, ongelma on väistetty. Vuokralla asuvalla ei tätä vaihtoehtoa ole.
Ansiosidonnaisen leikkuri on tällä hetkellä 2307 euron ökykuukausipalkassa ja tämän ylittävä osa nostaa päivärahaa vain 20%:lla. Suomalaisen keskipalkka on jo yli kolme tonnia ja keskipalkka pääkaupunkiseudulla vielä tätäkin korkeampi. En tiedä mikä on keskimääräinen vuokra pääkaupunkiseudulla nykyään, mutta tuskin 400 eurolla selviää.
Päivarahalaskuri tuottaa eri palkoilla tällaisia päivärahoja, joista peritään tulovero:
1800/1009
2300/1200
2800/1410
3500/1506
5100/1823
7200/2200
Helsinkiläisen keskipalkka huidellee tuolla 3500:n paikkeilla. Asiantuntijatehtävissä keskipalkka oli jonkun näkemäni taulukon mukaan tuo 5100, minä sain 7200 tai jotain ennen kuin muutin Suomesta pois.
Veroprosentti tietysti tippuu merkittävästi kun putoaa ansiosidonnaiselle päivärahalle, muta jos ajatellaan, että sinkku tarvitsee tuon 600 + asumismenot, nähdään ongelma. Jos sinkku asuu hyvin edullisesti ja vuokra on 500:n paikkeilla, 3500 euron entisillä kuukausituloilla selviää juuri ja juuri. Tuota vähemmän tienaava ei käytännössä pärjää ansiosidonnaisella tai sairauspäivärahalla. Jos atk-miehen oppiarvon saavuttanut sinkku on tehnyt moraalisesti väärin ja mitoittanut asuntonsa hieman lähemmäs maksukykyään ja vuokra onkin pröystäilevästi tonni kuussa, huomataan, että edes seitsemän tonnin kuukausitulot eivät riittäisi jos jääkin ansiosidonnaisen varaan.
Samaan aikaan SAK ehdottaa toisaalla lisää veroja yksineläville paitsi jos on pienituloinen ja vähemmän veroa lapsiperheille. Lapsiperheet ovat varmasti pienemmät veronsa ansainneet, mutta tuntuu siltä, että sinkunkaan kohtelu ei aina aivan oikeudenmukaista ole.
Pitäisiköhän tähän asiaan jotenkin puuttua ja myöntää, että nykyiset
ansiosidonnaiset etuudet on tosiasiassa ajateltu sellaista perhettä varten, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä? Minusta tuntuu siltä, että juuri kukaan ei pysty elämään kasvukeskuksessa yhden palkansaajan tuloja vastaavalla ansiosidonnaisella päivärahalla. Kun ansiosidonnaisen päivärahan idea oli se, ettei työttömäksi jouduttuaan tai sairastuttuaan pitäisi heti muuttaa kaiken muun myllerryksen keskellä, tämä ei tosiasiassa koske nyt talouksia, jotka elävät yhden palkansaajan rahoilla.
Asia voitaisiin korjata kolmella eri tavalla:
Nyt kuitenkin puhutaan jopa 2300 euroa tienaavista riistoporvareista ja kyllähän tällaisten herrojen voi olettaa itse säästävänsä. Ansiosidonnainen on vain Rehdille Duunarille.
Toinen oli se, että helsinkiläisen sinkun välttämättömät menot ilman asumismeoja ovat 600 euroa kuussa. Toinen oli se, että SAK haluaisi laskea lapsiperheiden verotusta kaikennäköisten veronkorotusten seassa.
Lapsiperheillä on melko paljon ystäviä kautta poliittisen kentän ja hyvä niin. Vähälle huomiolle jää kuitenkin se, että Suomen julkisissa turvaverkoissa sinkku on sangen huonossa asemassa, ja hänen kaveriensa määrä on varsin vähäinen.
Yksin elävän kulut ovat selvästi yli puolet lapsettoman pariskunnan menoista, sillä asuminen maksaa enemmän ja pariskunta ei tarvitse kahta pesukonetta tai nettitöpseliä. Kun mitään ei voi jakaa kenenkään kanssa ja jokainen lasku on maksettava kuukausittain,
Ansiosidonnaisissa päivärahoissa on kuitenkin leikkureita ja muita alennuksia ja korotuksia saa vasta lapsista. Yksin elävän korkeampaa kustannustasoa ei siis tunnusteta olevan olemassakaan, vaikka se voidaan näyttää numeroilla. Helsingin hintatasolla vuokralla asuvan keskituloisenkin voi olla vaikea selvitä laskuistaan eikä asuntovelkaisen asema siitä paljon parane. Pankista voi ottaa muutaman kuukauden lyhennysvapaata ja jos työttömyys päättyy nopeasti, ongelma on väistetty. Vuokralla asuvalla ei tätä vaihtoehtoa ole.
Ansiosidonnaisen leikkuri on tällä hetkellä 2307 euron ökykuukausipalkassa ja tämän ylittävä osa nostaa päivärahaa vain 20%:lla. Suomalaisen keskipalkka on jo yli kolme tonnia ja keskipalkka pääkaupunkiseudulla vielä tätäkin korkeampi. En tiedä mikä on keskimääräinen vuokra pääkaupunkiseudulla nykyään, mutta tuskin 400 eurolla selviää.
Päivarahalaskuri tuottaa eri palkoilla tällaisia päivärahoja, joista peritään tulovero:
1800/1009
2300/1200
2800/1410
3500/1506
5100/1823
7200/2200
Helsinkiläisen keskipalkka huidellee tuolla 3500:n paikkeilla. Asiantuntijatehtävissä keskipalkka oli jonkun näkemäni taulukon mukaan tuo 5100, minä sain 7200 tai jotain ennen kuin muutin Suomesta pois.
Veroprosentti tietysti tippuu merkittävästi kun putoaa ansiosidonnaiselle päivärahalle, muta jos ajatellaan, että sinkku tarvitsee tuon 600 + asumismenot, nähdään ongelma. Jos sinkku asuu hyvin edullisesti ja vuokra on 500:n paikkeilla, 3500 euron entisillä kuukausituloilla selviää juuri ja juuri. Tuota vähemmän tienaava ei käytännössä pärjää ansiosidonnaisella tai sairauspäivärahalla. Jos atk-miehen oppiarvon saavuttanut sinkku on tehnyt moraalisesti väärin ja mitoittanut asuntonsa hieman lähemmäs maksukykyään ja vuokra onkin pröystäilevästi tonni kuussa, huomataan, että edes seitsemän tonnin kuukausitulot eivät riittäisi jos jääkin ansiosidonnaisen varaan.
Samaan aikaan SAK ehdottaa toisaalla lisää veroja yksineläville paitsi jos on pienituloinen ja vähemmän veroa lapsiperheille. Lapsiperheet ovat varmasti pienemmät veronsa ansainneet, mutta tuntuu siltä, että sinkunkaan kohtelu ei aina aivan oikeudenmukaista ole.
Pitäisiköhän tähän asiaan jotenkin puuttua ja myöntää, että nykyiset
Asia voitaisiin korjata kolmella eri tavalla:
- Tunnustetaan ongelma ja maksetaan päivärahaa ilman leikkureita yhden palkansaajan talouksille. Tämä maksaa rahaa, joten se on vaikeasti toteutettavissa
- Tunnustetaan, että ansiosidonnainen päiväraha ei tuota yhden palkansaajan talouteen haluttua efektiä. He siis maksavat vakuutusturvasta, joka ei heitä auta. Annetaan näille ihmisille mahdollisuus jättäytyä pois koko järjestelmästä, jolloin heidän verojaan ja sivukulujaan alennetaan ja siirretään raha nettopalkkaan. Samalla edellytetään, että he hoitavat itselleen jostain vakuutuksen tätä varten. Vaikea toteuttaa ja byrokraattinen, käytännössä ei kovin realistinen vaihtoehto kustannustenkaan takia.
- Tunnustetaan ongelma mutta myös rahoituksen ongelma. Annetaan näille ihmisille (tai kenelle hyvänsä jos näin päätetään) vapaus valita etukäteen, millaisen ansiosidonnaisen työttömyysturvan haluaa. Haluaako 500 päivää nykyisillä ehdoilla vai jotakin muuta? 60 päivää täydellä palkalla? 150 päivää 80% palkalla? Näitä pitäisi jonkun pyöritellä ja löytää oikeita keston ja tason kombinaatioita siten, että kustannukset pysyvät keskimäärin ennallaan.
Nyt kuitenkin puhutaan jopa 2300 euroa tienaavista riistoporvareista ja kyllähän tällaisten herrojen voi olettaa itse säästävänsä. Ansiosidonnainen on vain Rehdille Duunarille.
Vanttera voimapussi ja "kielikiista"
08/10/10 17:26
Paavo Lipponen rähisee kepulaisille “kielisodan sytyttämisestä”.
Lipposen mukaan siis “kielikiista” on Kepun aiheuttama ja suomenruotsalaisilla tai kenelläkään muullakaan ei ole asiaan osaa eikä arpaa. Tämä näkemys vaivaa minua kovin.
Minä olen nimittäin kuvitellut, että kiistaan tarvitaan kaksi osapuolta. Jos kaikki ovat samaa mieltä, kyse on konsensuksesta eikä kiistasta. Kepu on nyt ollut jonkun Pohjanmaan piirikunnallisen turnajaisen takia aktivoitunut asiassa, mutta minä kyllä muistan tämänkertaisen kielikeskustelun alkaneen jo pari vuotta sitten, ja sitä ei aloittanut Kepu. Minun muistikuvani mukaan keskustelua on käyty pitkään siilipuolustuksessa olevan kielivähemmistön ja muiden välillä, ja ainakaan minä en
kykene sanomaan, kuka aloitti.
Toinen minua vaivaava elementti on se, että Lipponen antaa ymmärtää tällaisen kiistan olevan paha asia. Tästä nimittäin seuraa implisiittisesti se, että politiikka on mallillaan kunhan vallitsse konsensus, ja tuo konsensus vallitsee nimenomaan Paavo Lipposen hyväksymien näkemyksien ympärillä. Demokratia on varsin köyhää jos puolueet eivät saa tarjota Paavo Lipposen näkemyksistä poikkeavia vaihtoehtoja vaaliteemoiksi tai esille muutenkaan. Demokratia toimi suunnilleen tällä tavoin työläisten ja talonpoikien paratiiseissa kunnes tyrannit pistettiin luiskaan. Näin toimitaan edelleen siellä täällä maailmalla ja emme ole tavanneet pitää näitä maita demokratian malliesimerkkeinä.
Kieliasia erityisesti pakollisen kielenopetuksen suhteen on sellainen, jossa politiikan eliitin enemmistö on yhtä mieltä ja kansan enemmistö toista mieltä. En tiedä aikooko Kepu ottaa asian korjaamisen vaaliteemakseen vai ei, mutta jos se päättää niin tehdä, aivan turhaa selittää, että näin ei saisi tehdä tai että tätä muurahaispesää ei saisi sohia. Tällainen vaatimus on tyypillinen establishmentin edustajan näkemys. Kun oma kanta ei ole kovin hyvin perusteltavissa vastaanharaavalle rahvaalle, yritetään välttää sellaisen tilanteen syntyminen, että asiasta jouduttaisiin puhumaan.
Lisäksi Lipposen suusta näyttää hyppäävän hieman maisemoitu sammakko: “Suomen työmarkkinat ovat valtakunnalliset, osa pohjoismaisia työmarkkinoita”
Pohjoismaiset työmarkkinat ovat so pysähtyneisyyden aika. Nykyään työmarkkinat ovat ETA-alueen laajuiset. Tällä työmarkkina-alueella puhutaan kymmeniä kieliä. Ruotsi on tällä työmarkkina-alueella neljänneksitoista tärkein kieli. Euroopassa on jopa venäjää puhuvia melkein yhtä paljon kuin ruotsia puhuvia ja tässä ei ole tietysti mukana EU:hun kuulumaton idän ihme. Jos siis työmarkkina-alue on peruste jollekin, on täysin mahdotonta, että sillä voitaisiin perustella mitään, siis yhtään mitään ruotsin kieleen liittyvää.
Todennäköisesti työmarkkina-alue ei olekaan peruste millekään jos asia ilmaistaan näin.
Kun kerran tässä asiassa vallitsee selkeä erimielisyys, eikö poliittisen koneiston ja vaalikarjan ole tehtävä tämä erimielisyys ratkaista? Ilmeisesti ei, vaan status quon säilyttämisen puolesta pitää kaivaa esiin huonojen selitysten tynnyrin pohjimmaisinkin kerros. Esimerkiksi Lipposen oman puolueen sisällä ei vallitse mikään yksimielisyys kaikista kielikysymyksistä, edes etulinjassa.
Asiassa näyttää olevan jonkunnäköinen sukupolviero. Lipponen edustaa ikäluokkaa, jonka politiikan ja bisnesten etulinjaan päätynyt väki osasi aktiivisesti ruotsia, erinäköisistä syistä. Minun ikäiseni eivät enää osaa eikä osaaminen näytä ainakaan kasvussa olevan. Oudon poikkeuksen tästä muodostaa Vihreät, jotka juuri menivät nuoren etulinjansa suulla vannomaan status quon nimiin.
Kun minun ikäiseni ovat ruotsin kielen taitamattomuudesta huolimatta kiipineet herrahississä politiikassa ja bisneksissä, jopa pohjoismaisissa bisneksissä, ja taivas ei ole siltikään pudonnut niskaamme, en minä ja todennäköisesti kovin moni muukaan enää näe pohjoismaista yhteistyötä minään kielikysymyksenä vaan sisältökysymyksenä. Kun ottaa 30-40 -vuotiaita suomalaisia sekalaisen tiimin ja vastaavan Ruotsista, on melko suuri sattuma, jos suomalainen puolikas osaa ruotsia niin hyvin, että pysyy tekemään sillä bisnestä. Itse asiassa jos jätetään ruotsia äidinkielenään puhuvat pois, on harvinaista, jos joukossa on edes yksi riittävän hyvin ruotsia osaava henkilö.
Siitä huolimatta bisnes luistaa ja projektit etenevät ja vapaa-ajalla juodaan ruotsalaisten kollegoiden kanssa kaljaa ja haukutaan sosiaalidemokraatteja. Kun tällaiseen maaperään kaataa selitystä ruotsin kielen huipputärkeydestä pohjoismaisen yhteistyön takia, ei lie suurensuuri ihme, että sanoma ei oikein tunnu imeytyvän. Kun kuvataan ongelmaa, joka ei ole kokemuksen perusteella ongelma ensinkään, kuvaaja vaikuttaa ennen kaikkea hieman hassunkuriselta.
Lipposen mukaan siis “kielikiista” on Kepun aiheuttama ja suomenruotsalaisilla tai kenelläkään muullakaan ei ole asiaan osaa eikä arpaa. Tämä näkemys vaivaa minua kovin.
Minä olen nimittäin kuvitellut, että kiistaan tarvitaan kaksi osapuolta. Jos kaikki ovat samaa mieltä, kyse on konsensuksesta eikä kiistasta. Kepu on nyt ollut jonkun Pohjanmaan piirikunnallisen turnajaisen takia aktivoitunut asiassa, mutta minä kyllä muistan tämänkertaisen kielikeskustelun alkaneen jo pari vuotta sitten, ja sitä ei aloittanut Kepu. Minun muistikuvani mukaan keskustelua on käyty pitkään siilipuolustuksessa olevan kielivähemmistön ja muiden välillä, ja ainakaan minä en
Toinen minua vaivaava elementti on se, että Lipponen antaa ymmärtää tällaisen kiistan olevan paha asia. Tästä nimittäin seuraa implisiittisesti se, että politiikka on mallillaan kunhan vallitsse konsensus, ja tuo konsensus vallitsee nimenomaan Paavo Lipposen hyväksymien näkemyksien ympärillä. Demokratia on varsin köyhää jos puolueet eivät saa tarjota Paavo Lipposen näkemyksistä poikkeavia vaihtoehtoja vaaliteemoiksi tai esille muutenkaan. Demokratia toimi suunnilleen tällä tavoin työläisten ja talonpoikien paratiiseissa kunnes tyrannit pistettiin luiskaan. Näin toimitaan edelleen siellä täällä maailmalla ja emme ole tavanneet pitää näitä maita demokratian malliesimerkkeinä.
Kieliasia erityisesti pakollisen kielenopetuksen suhteen on sellainen, jossa politiikan eliitin enemmistö on yhtä mieltä ja kansan enemmistö toista mieltä. En tiedä aikooko Kepu ottaa asian korjaamisen vaaliteemakseen vai ei, mutta jos se päättää niin tehdä, aivan turhaa selittää, että näin ei saisi tehdä tai että tätä muurahaispesää ei saisi sohia. Tällainen vaatimus on tyypillinen establishmentin edustajan näkemys. Kun oma kanta ei ole kovin hyvin perusteltavissa vastaanharaavalle rahvaalle, yritetään välttää sellaisen tilanteen syntyminen, että asiasta jouduttaisiin puhumaan.
Lisäksi Lipposen suusta näyttää hyppäävän hieman maisemoitu sammakko: “Suomen työmarkkinat ovat valtakunnalliset, osa pohjoismaisia työmarkkinoita”
Pohjoismaiset työmarkkinat ovat so pysähtyneisyyden aika. Nykyään työmarkkinat ovat ETA-alueen laajuiset. Tällä työmarkkina-alueella puhutaan kymmeniä kieliä. Ruotsi on tällä työmarkkina-alueella neljänneksitoista tärkein kieli. Euroopassa on jopa venäjää puhuvia melkein yhtä paljon kuin ruotsia puhuvia ja tässä ei ole tietysti mukana EU:hun kuulumaton idän ihme. Jos siis työmarkkina-alue on peruste jollekin, on täysin mahdotonta, että sillä voitaisiin perustella mitään, siis yhtään mitään ruotsin kieleen liittyvää.
Todennäköisesti työmarkkina-alue ei olekaan peruste millekään jos asia ilmaistaan näin.
Kun kerran tässä asiassa vallitsee selkeä erimielisyys, eikö poliittisen koneiston ja vaalikarjan ole tehtävä tämä erimielisyys ratkaista? Ilmeisesti ei, vaan status quon säilyttämisen puolesta pitää kaivaa esiin huonojen selitysten tynnyrin pohjimmaisinkin kerros. Esimerkiksi Lipposen oman puolueen sisällä ei vallitse mikään yksimielisyys kaikista kielikysymyksistä, edes etulinjassa.
Asiassa näyttää olevan jonkunnäköinen sukupolviero. Lipponen edustaa ikäluokkaa, jonka politiikan ja bisnesten etulinjaan päätynyt väki osasi aktiivisesti ruotsia, erinäköisistä syistä. Minun ikäiseni eivät enää osaa eikä osaaminen näytä ainakaan kasvussa olevan. Oudon poikkeuksen tästä muodostaa Vihreät, jotka juuri menivät nuoren etulinjansa suulla vannomaan status quon nimiin.
Kun minun ikäiseni ovat ruotsin kielen taitamattomuudesta huolimatta kiipineet herrahississä politiikassa ja bisneksissä, jopa pohjoismaisissa bisneksissä, ja taivas ei ole siltikään pudonnut niskaamme, en minä ja todennäköisesti kovin moni muukaan enää näe pohjoismaista yhteistyötä minään kielikysymyksenä vaan sisältökysymyksenä. Kun ottaa 30-40 -vuotiaita suomalaisia sekalaisen tiimin ja vastaavan Ruotsista, on melko suuri sattuma, jos suomalainen puolikas osaa ruotsia niin hyvin, että pysyy tekemään sillä bisnestä. Itse asiassa jos jätetään ruotsia äidinkielenään puhuvat pois, on harvinaista, jos joukossa on edes yksi riittävän hyvin ruotsia osaava henkilö.
Siitä huolimatta bisnes luistaa ja projektit etenevät ja vapaa-ajalla juodaan ruotsalaisten kollegoiden kanssa kaljaa ja haukutaan sosiaalidemokraatteja. Kun tällaiseen maaperään kaataa selitystä ruotsin kielen huipputärkeydestä pohjoismaisen yhteistyön takia, ei lie suurensuuri ihme, että sanoma ei oikein tunnu imeytyvän. Kun kuvataan ongelmaa, joka ei ole kokemuksen perusteella ongelma ensinkään, kuvaaja vaikuttaa ennen kaikkea hieman hassunkuriselta.
Kielitaidottomien mutta koulutettujen työllistyminen
06/10/10 08:56
Hesarin pääkirjoitustoimittaja penää toimia ulkomaalaisten työllistämiseksi. Totuus kun on se, että Suomen yliopistoissa opiskelee vaihto-opiskelijat tosin mukaan laskettuna 23000 ulkomaalaista, ja näistä valtaosa lähtee johonkin muualle töihin valmistuttuaan. Valmistuneitakin on vuodessa kaksi tuhatta, josta voi laskea koulutukselle jonkunlaisen hintalapun jos haluaa.
Ongelma on se, että suomalainen maksaa tämän rahan veroina, mutta kun väki lähtee muualle töihin, verotulot ja muut hyödyt jäävät saamatta.
Tämähän on täsmälleen sama ongelma kuin suomalaisten ulkomaalaisilla puolisoilla. Töitä löytyy lähinnä parista suuresta firmasta jos on löytyäkseen ja loput työskentelevät kielikouluttajina tai kääntäjinä jos ylipäätään työskentelevät.
Ratkaisu ongelmaan olisi se, että PK-yritykset rupeaisivat palkkaamaan enemmän koulutettuja ulkomaalaisia, mutta tämäkään ratkaisu ei ole aivan ongelmaton.
Hesari unohtaa IT-bisneksen kusiputkat. Nämä nakkikioskit ovat vuosi sitten tapahtuneesta perustamisestaan saakka toimineet alusta alkaen englanniksi, joten ne myös voivat palkata englantia osaavaa työvoimaa ja tekevätkin niin. Kun kaikki firmassa osaavat englantia hyvin, ongelmaa ei viestinnässä ja sisäisessä kommunikoinnissa juurikaan tule.
Toisin on firmassa, jossa työkieli on suomi (tai ruotsi jossain rannikolla), minkä tietää jokainen kansainvälisiä yrityskauppoja läpi käynyt. Kun firman rekrytointiprosessi viimeiset 40 vuotta ei ole mitenkään painottanut sitä, että jokainen firmassa osaa englantia seurustelu- ja bisneskielen tasolla, osa työntekijöistä ei tähän kykene. Jos firma kääntyy englanninkieliseksi, nämä ihmiset lakkaavat tuottamasta mitään ja lopulta syrjäytyvät firman menosta kun eivät voi ottaa osaa juuri mihinkään projekteihin.
Koulutetun ja käytännössä en
Ongelma on se, että suomalainen maksaa tämän rahan veroina, mutta kun väki lähtee muualle töihin, verotulot ja muut hyödyt jäävät saamatta.
Tämähän on täsmälleen sama ongelma kuin suomalaisten ulkomaalaisilla puolisoilla. Töitä löytyy lähinnä parista suuresta firmasta jos on löytyäkseen ja loput työskentelevät kielikouluttajina tai kääntäjinä jos ylipäätään työskentelevät.
Ratkaisu ongelmaan olisi se, että PK-yritykset rupeaisivat palkkaamaan enemmän koulutettuja ulkomaalaisia, mutta tämäkään ratkaisu ei ole aivan ongelmaton.
Hesari unohtaa IT-bisneksen kusiputkat. Nämä nakkikioskit ovat vuosi sitten tapahtuneesta perustamisestaan saakka toimineet alusta alkaen englanniksi, joten ne myös voivat palkata englantia osaavaa työvoimaa ja tekevätkin niin. Kun kaikki firmassa osaavat englantia hyvin, ongelmaa ei viestinnässä ja sisäisessä kommunikoinnissa juurikaan tule.
Toisin on firmassa, jossa työkieli on suomi (tai ruotsi jossain rannikolla), minkä tietää jokainen kansainvälisiä yrityskauppoja läpi käynyt. Kun firman rekrytointiprosessi viimeiset 40 vuotta ei ole mitenkään painottanut sitä, että jokainen firmassa osaa englantia seurustelu- ja bisneskielen tasolla, osa työntekijöistä ei tähän kykene. Jos firma kääntyy englanninkieliseksi, nämä ihmiset lakkaavat tuottamasta mitään ja lopulta syrjäytyvät firman menosta kun eivät voi ottaa osaa juuri mihinkään projekteihin.
Koulutetun ja käytännössä en