Tänään on ollut joku UKK-seminaari, jossa fyysisesti elossa olevat, joskaan eivät ehkä henkisesti, pysähtyneisyyden ajan hahmot ovat ylistäneet kuollutta pysähtyneisyyden ajan hahmoa lähes liturgisin sanankääntein, aivan kuten tapana on aina ollut.

Tarja Halonen arvelee, että Kekkonen olisi ollut varmasti aivan ältsin hyvä internetin käyttäjä. Kyllähän tämä on tietysti uskottavaa kun muistelee, mitä kaikkia myyttejä meille syötettiin Kekkosen hiihtoretkistä, kalansaaliista ja vähän kaikesta muustakin, mutta nyt Kekkosen erityisasiantuntijuus joka asiassa tuntuu elävän 25 vuotta miehen kuoleman jälkeenkin. Yhteistä näille myyteille on se, että ne olivat ja ovat propagandan väline, ja propaganda on melkeinpä sitä samaa kuin naapurit tekivät hymyilevillä Isä Aurinkoisen kuvilla ja patsailla. Luodaan mielikuva rakastavasta ja taitavasta kansan isästä, joka on hyvä kaikissa ihmisten arvostamissa asioissa.

Joskus kauan sitten väkisinhiihtäminen oli varmasti aivan hurjan hieno juttu kun toisaalla viljeltiin myyttiä suomalaisista urheilukansana. Väkisinhiihtämisen suosio lässähti siinä kohtaa kun maa rikastui ja alppihiihto alkoi olla ihmisten ulottuvilla, ja suomalaisten maine urheilukansana lässähti kun keksittiin doping-testit. Tänä päivänä netinkäyttötaidot ja kyky saada äänensä kuuluviin ei-kaupallisessa mediassa ovat arvostettuja taitoja, joten tietenkin Kekkonen olisi ollut näissä asioissa mestari kuten myös alppihiihdossa ja curlingissa, ja Kekkosen maine ei tunnu lässähtävän vaikka eri maiden arkistojen avautuminen antavat kuvan Moskovan talutusnuorassa olleesta itsevaltiaasta.

Kepuli Eino Uusitalo puhui samassa seminaarissa. Me hieman vanhemmathan muistamme Eino Uusitalon pyrkimykset 70-luvulla siirtää itsenäisyyspäivä nykyisestä Suomen ja NL:n välisen rauhansopimuksen allekirjoittamispäiväksi. Uusitalo edusti K-linjaa tympeimmillään ja UKK-seminaari on tietysti hänelle erinomaisen harras paikka näyttäytyä oikeauskoisten seurassa.

Uusitalon sanoma juhlakansalle oli se, että “suomettumisen aikaa ei pidä kritisoida”. Peruste tälle älynväläykselle oli se, että koska kaikesta huolimatta kävi hyvin, kritiikille ei ole tarvetta. Tämä on sinänsä näppärä tapa yrittää päästä eroon ikävästä ja turhan läheltä omaa napaa liippaavasta murskakritiikistä. Kun kerran Suomi ei sortunut NL:n satelliitiksi huolimatta siitä, että Uusitalo muine myyräntyöläisineen sitä tahallaan tai tahatta edisti, kritiikki voidaan iloisesti rallatellen unohtaa epäkiinnostavana. Jos nimittäin Suomi olisi sortunut NL:n satelliitiksi, Uusitalo olisi jonkunnäköisenä kansankomissaarina lähettänyt toimintaansa kritisoivat Siperiaan kuolemaan, jolloin kritiikkiin ei myöskään olisi ollut mitään aihetta. Tai aihetta olisi ollut muttei kritisoijia.

Suomettumisen aikaa nimenomaan pitää kritisoida. Arkistojen avautuminen on myös osoittanut sen, että Neuvostoliitossa ei ollut tosiasiallisesti mitään suunnitelmia miehittää Suomea vuoden -48 jälkeen. Tällaisen miehityksen uhan torjuntaan perustuva rähmälläänolo oli siis toimintana yliampuvaa, ja ansaitsee kritiikkimme ja tarkastelun siitä, miksi hullutus sai hallinnossa jatkua 90-luvun alkuun, ja miksi myyttien ja legendojen paisuttelun kuuluisi jatkua vieläkin.

Koko näennäisen uhkakuvan keskiössä oli Kekkonen. Kekkonen lähipiireineen loi Suomeen ilmapiirin siitä, että vain UKK on hyvien idänsuhteiden tae ja muuten meille hullusti käy. Tämäkin oli puhdas myytti, mutta koska se sopi sekä Moskovalle, joka sai istutettua oman satraappinsa Suomen de facto yksinvaltiaaksi sekä Kekkoselle, josta tuli näin tuo mainittu vallankahvan käyttäjä, mielikuva lähti lentoon ja alkoi elää omaa elämäänsä.

Suomen itsenäisyyden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen tosiasiallinen tae oli SDP, joka ensin pisti hanttiin ja esti tärkeimpien ammattiliittojen päätymisen kommunistien tai Kekkosen kätyrien komentoon. Kun sitten SDP lopulta teki itsestään NL:n silmissä salonkikelpoisen 60-luvulla, ajoitus oli täydellinen, sillä siten alkoi Kepun ajaminen ahtaammalle yksinvallassaan, idänsuhteiden hoitaminen muutenkin kuin Kekkosen välityksellä, ja lopulta 80-luvulla ja 90-luvun alussa koko Kekkosen ajan klikin luutiminen sivuraiteelle. Näitä asioita harvoin kekkosenpalvontamenoissa muistellaan, sillä kunnia halutaan antaa legendalle, joka ei sitä ole ansainnut.

Kekkosen aikaa ja pysähtyneisyyden vuosia tulee tarkastella kriittisesti monista muistakin syistä, sillä tuon ajan varjo on pitkä. En puhu tässä edes vihreän suojavärin ottaneista stalinistien henkisistä perillisistä vaan siitä, kuinka mätä levisi koko yhteiskuntaan.

Mainitsen esimerkkinä vaikkapa vaalirahoitusjupakan. Ei ole sattumaa, että se osui kovimmin juuri Kepuun. Kekkosen aikana idänkauppaa pääsi käymään vain, jos maksoi suojelurahat kepulaisille säätiöille ja vaalirahastoille. Yrityselämä totutettiin maksamaan Kepulle suojelurahaa ja Kepu tottui käyttämään rajatonta valtaa ja valtavia budjetteja. Tämä perinne elää edelleen, ja maakunnissa firmojen on parempi maksaa Puolueelle kymmenyksensä tai huonosti käy. Näitä rahoja veivaamassa on erinäköisiä säätiöitä ja rahastoja, ja nyt kun asia pullahti pinnalle, koko kuvio on melko samanlaista kuin Kekkosen ajan meno: jos haluat ostarin tänne, maksat suojelurahat Puolueelle tai muuten ei onnistu.

Kekkosen saavutuksia idänkaupassakin käsitellään usein sangen yksipuolisessa sävyssä. Kerrotaan, että idänkauppa pelasti Suomen, kun tosiasiassa idänkauppa kahden pysähtyneisyyden aikaa elävän valtion välillä vain vinksautti suomalaisen elinkeinorakenteen tuottamaan asioita, joilla ei ole mitään käyttöä vapailla markkinoilla. Tietysti osa idänkauppayrityksistä porskuttaa edelleen ja myy tuotteitaan jopa itään, mutta syvän rakennemuutoksen 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun tämä järjestelmä kyllä aiheutti kun osalta firmoista loppui ainoa bisnes ja mitään sopeutumista ei ehtinyt ajan kanssa tapahtua.

Rähmälläänolon aikana tehtiin siis virheitä ulkosuhteissa, sisäpolitiikassa, talouspolitiikassa ja kauppapolitiikassa. Kun tähän lisää pitkän pysymisen EEC/EU:n ulkopuolella, voidaan ajatella, että virheitä tehtiin myös maatalouspolitiikassa, sillä se sai elää suojattua elämäänsä 30 vuotta liian kauan, mikä maksaa järjettöminä tukiaisina edelleen, joka vuosi. Samaan aikaan rajojen sulkemisella ja valuuttasäännöstelyllä poissa pidetty ulkomainen kilpailu näkyy tänä päivänä vähittäiskaupan keskittymisessä ja ruuan korkeassa hinnassa.

Kun koko rähmälläänolon aika oli yhtä suurta valheeseen perustunutta virhettä yhden presidentin henkilökultin pönkittämiseksi, tätä asiaa pitää todellakin selvittää ja käydä lävitse eikä häveliäästi vaieta siitä siksi, että lopputulos ei ollut aivan kaikkein huonoin mahdollinen.

Jos Suomi olisi jättänyt valitsematta Kekkosen, pienen 50-luvun kohmelon jälkeen Suomen suhteet itään olisivat normalisoituneet siten, että Suomi pitää itsensä luotettavana kumppanina sotilaallisesti, mutta ei ota vastaan ohjeita Suomen ulkosuhteiden tai sisäpolitiikan järjestämiseksi NL:stä. Suomi olisi ollut osa Euroopan yhdentymisprosessia 60-luvulta lähtien, rakennemuutokset olisivat tulleet ajallaan eikä kertarysäyksenä.

60-luvun poliittinen aktivismi olisi rakentanut Suomeen kansalaisyhteiskunnan jo silloin eikä vasta 90-luvulla, ja stalinistit olisi laulettu suohon röhönaurun vallitessa heidän omalla retoriikallaan. 60-luvun poliittinen herääminen olisi tuottanut muitakin ajatuksia kuin äärivasemmiston, ja tänä päivänä vaikkapa tiedotusvälineiden ei tarvitsisi taistella sen ongelman kimpussa, mistä löytää toimittajia, jotka eivät ole joko punaisia tai vihreitä.

Kekkonen vallantahtoineen lykkäsi Suomessa yhteiskunnan tosiasiallista vapautumista vuosikymmenillä, ja kyllä tätä aikaa ja ajan henkilöitä totisesti pitää tutkia ja kritisoida eikä vain todeta, että koska nyt sitten kuitenkin lopulta vapauduttiin, mitäpä asiaa turhaan pöyhimään.

Jyrki Katainen tapasi duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Konstantin Kosatševin tällä viikolla.

Kosatševin käsitys Suomen ja Venäjän suhteista on se, että suhteet ovat ongelmattomat, ja että Suomessa käydyllä keskustelulla ei ole tähän mitään vaikutusta. Samaten hänen tulkintansa mukaan Kokoomuksessa ei esiinny venäläisvastaisuutta.

Tätä voi pitää melko täyspäisenä lausuntona yleensäkin ja erityisesti nykytilanteessa. Suomi on kansalaisyhteiskunta, jossa julkinen valta ei kontrolloi kaikkea keskustelua, joten on selvää, että Suomessa julkaistaan sellaisiakin näkemyksiä, jotka eivät ole Venäjälle mieleen tai Venäjän virallisen doktriinin mukaisia. Venäjä näyttää ymmärtävän tämän asetelman aivan mainiosti.

Suomen tehtävä lie olla jonkunnäköinen puskurivyöhyke Pietarin ympäristössä, jotta Joku Muu maksaa noin puolet Pietarin puolustusmenoista. Kun tähän asetelmaan ei ole tulossa mitään muutoksia, on jopa oletettavaa, että Venäjällä ei ole mitään erityistä motiivia kärjistää suhteita Suomeen. Venäjällä tiedetään, että Suomessa Naton kannatus on vähäistä suurempaa. Siellä tiedetään myös, että Nato ottaa Suomen jäseneksi jos Suomi jäsenyyttä hakee, sekä sen, ettei Venäjä voi tätä jäsenyyttä estää mitenkään toteutumasta.

Ainoa, mitä Venäjä voi tehdä, on olla antamatta Suomelle syytä liittyä Natoon. Suomessa jäsenyyden kannatus saattaa gallupeissa olla vastustusta suurempaa, joten räyhääminen nostaisi naton vaaliteemaksi ja saattaisi toteuttaa jäsenyyden nopeassakin aikataulussa. Lisäksi rähinästä ei olisi mitään kuviteltavissa olevaa hyötyä, sillä Suomen tuleva valtiojohto ei ole enää Kekkosen ajan kasvatteja, ja idänsuhteita ei enää nähdä sisäpolitiikan teon välineenä.

Kosatševin äärimmäisen sovittelevaa lausuntoa voisi sinänsä pitää jonkunnäköisenä näpäytyksenä myös Suomessa Venäjä-keskustelussa runsaasti mellastavalle Johan Bäckmanille ja apupapille. En tiedä mitä agendaa tämä kaksikko ajaa ja ennen kaikkea miksi, mutta Suomessa se saa runsaasti palstatilaa, jossa herrat antavat ymmärtää, että Suomen ja Venäjän suhteet ovat kriisissä. Tämän liioittelun ei voi mitenkään katsoa olevan Venäjän turvallisuuspoliittinen etu, sillä kuten ylempänä kirjoitin, Nato-kanta on Suomessa kiikun kaakun. Väliin kannattajat ja väliin vastustajat ovat niskan päällä. Kaikennäköinen räyhääminen Venäjä-kortilla ei ainakaan lisää Naton vastustajien määrää, vaikka rähinä ei perustuisikaan mihinkään.

Puusta katsoen tätä lausuntoa voisi pitää myös kannanottona siitä, että Venäjä hoitaa Suomen suhteensa itse eikä jotain räyhähenkeä äänitorvena käyttäen, ja tämä on Suomessa syytä panna merkille ja lakata antamasta hirveästi painoa omalta vaalikampanjalta vaikuttavalle huuhellukselle.

Ensi vaaleissa olisi jokaisen syytä miettiä, tarvittaisiinko hieman uusiakin kasvoja ja nuorennusleikkausta.

Suomen poliittista keskustelua vaivaa vieläkin konsensus ja etujärjestöjen keskeinen rooli. Voisi ajatella, että suljetun talouden, epäterveiden idänsuhteiden ja kotoisten stalinistien vyörytyksessä kasvanut poliitikko tai järjestöpomo ei enää ole avainasemassa kun mietitään, miten Suomi pärjää avoimen talouden aikana maailmassa, jossa ulkopolitiikkakin on hyvin erilaisessa roolissa kuin se oli Brezhnevin aikana.

Ongelmia on monessa paikassa. Viime päivinä on siellä täällä referoitu näkemystä ns. SATA-komitean työstä. Komitean piti parantaa työn kannustavuutta ja vähentää köyhyyttä, mutta kolmen vuoden puuhastelu ei tuottanut yhtään mitään.

Miksi ei? Meillä vallitsee aika suuri yksimielisyys siitä, että väliaikaiseksi avuksi tarkoitetusta perusturvasta on tosiasiassa tullut pitkäaikaistyöttömien armeijan tärkein tulomuoto. Toinen yksimielisyys vallitsee siitä, että tällä hetkellä tämä raha ei riitä, vaan useimmat saavat lisäksi harkinnanvaraista toimeentulotukea. Näiden yhdistelmä taas on tuloloukkumielessä myrkyllinen, ja tätäkään ei taida kovin moni kiistää.

Siitä huolimatta ei tapahtunut mitään. Kaikennäköisiä ehdotuksia tehtiin, mutta lopulta kaikki komitean jäsenet piiloutuivat omien etujärjestöjensä bunkkereihin kykenemättä tarttumaan mihinkään uuteen ajatukseen.

Jo ennalta oli selvää, että Elinkeinoelämän keskusliitto vastustaa kaikkia sellaisia ehdotuksia, jotka maksavat jotakin, sillä tuo kerho perinteisesti vastustaa aivan kaikkea paitsi yritysverojen alentamista, ja silloinkin kun näitä veroja alennetaan, se moittii, että niitä alennettiin liian vähän. Kun kerran tämä kerho osaa ainoastaan vastustaa, miksi sille annettiin tässä komiteassa vähäistä suurempi painoarvo?

Ammattiliitot eivät pärjää yhtään sen paremmin. Ne teeskentelevät edustavansa perusturvalla eläviä, mutta kun käytännössä olisi ollut tilaisuus ehdottaa perusturvan korotuksia, tuloksena olikin täystyrmäys, ellei ansiosidonnaista työttömyysturvaa koroteta vähintään kolminkertaista määrää säilyttäen näiden tukimuotojen välisen suhteen ennallaan. Tämäkin näkökanta tiedettiin jo valmiiksi, joten miksi komiteassa oli yhtään ay-politrukkia muussa kuin statistin roolissa?

Joku, en muista kuka, kirjoitteli oivallisesti kuukausi pari sitten, että ainoastaan paavi valitaan tehtäväänsä keskimäärin vanhempana kuin suomalainen ay-johtaja, ja tämä tuskin menee kauheasti pieleen. En halua missään määrin halveksia vanhempia ihmisiä enkä heidän elämänkokemustaan, mutta jos tätä kokemusta ei kyetä kanavoimaan uuden luomiseen vaan vanhan museoimiseen, meillä on vallankahvassa vääriä ihmisiä.

Nyt on se aika, että asioita pitää miettiä uusiksi. Huoltosuhde heikkenee eläkepommin takia. Länsimaiden valuuttojen devalvoituminen kiinan rahaa vastaan tarkoittaa sitä, että kiinalaisille lankeaa vielä nykyistäkin suurempi siivu maailman resursseista, ja niitä riittää meille vähemmän ellemme pysty petraamaan tuottavuuttamme aivan eri kierrosluvuilla kuin millä Kiinan talous kasvaa. Julkistalous on kriisissä, ja se kaipaa kipeästi enemmän tuloja ja vähemmän menoja.

SATA-komitea oli tarpeellinen harjoitus, sillä se kertoo meille, että ns. kolmikantayhteistyö ei enää tuota haluttuja asioita. Kun se ei kerran enää toimi, potkaistakoon molemmat työmarkkinaosapuolet pois kaikista niistä pöydistä, joissa keskustellaan poliitikkojen toimivaltaan kuuluvista asioista. Työelämän kysymyksistä ne voivat lainsäädännön puitteissa neuvotella edelleen, mutta poliitikkojen pitää ottaa politiikka takaisin itselleen ja ruveta tekemään sellaisiakin päätöksiä, joista työmarkkinajärjestöt eivät pääse yksimielisyyteen.

Viimeinen uusi ajatus perusturva-asiassa on Soininvaaran perustulomalli, joka sekin alkaa olla jo ehtinyt miehen ikään. Tämän pitäisi pistää miettimään.


Hieman samanlaista uutta ajattelua tarvitaan muuallakin. Kokoomusministerien lausunnot Venäjästä ja reaktiot näihin kertoivat meille, että idänsuhteissa on helppoa jämähtää liturgian ja muinaisten Kekkosen ajan fraasien taakse. On helppoa luetella virallinen ystävyysliturgia, sillä näin ei tosiasiallisesti tarvitse ottaa kantaa mihinkään asiaan.

Ulkopolitiikan kentällä on muuttunut paljon, ja osa näistä muutoksista koskee jopa Venäjää. Venäjän strategia on tällä hetkellä se, että se ei tunnusta EU:ta neuvotteluosapuoleksi ollenkaan. Yhtenäinen EU on taloudellinen jättiläinen ja Venäjä valkoinen kääpiö, joka tuottaa lähinnä raaka-aineita parhaaseen banaanivaltiotyyliin ja ostaa saksalaisia ökyautoja nousukkailleen, parhaaseen banaanivaltiotyyliin.

Venäjä näyttää toimivan varsin huonosti sellaisessa asetelmassa, jossa se ei voi sanella yhteistyön muotoja, ehtoja ja käytettyä retoriikkaa. Se haluaa rakentaa tilanteen, jossa se on jokaisessa neuvottelupöydässä riittävän monella mittarilla vahvin mahdollistaen sanelun. Euroopassa tämä tehdään sivuuttamalla EU tykkänään ja vaatimalla kahdenvälisiä ratkaisuja maiden välillä kaikkiin asioihin. Kun EU on hajallaan, Venäjä sanelee pienille yhteistyön ehdot ja kiukuttelee jos sanelu ei mene lävitse.

Tällaista rakennelmaa ei ollut kylmän sodan aikana, sillä tosiasiallisesti Euroopan ja NL:n välillä ei ollut mitään kanssakäymistä. Suomella oli oma erityissuhteensa, johon liittyi rähmälläänolo ja idänkaupan vinksauttama talous, mutta toisaalta myös halpa öljy. Muilla Länsi-Euroopan mailla ei ollut mitään virallista suhdetta, ja kauppaa ei käyty.

Nyt käydään ja Venäjä on huomattavasti aktiivisempi toimija kuin mitä NL oli. Länsi-Euroopan etu lienee se, että Venäjän poliittinen vaikutusvalta Euroopassa pysyy kohtuullisena ja sille ei synny mahdollisuutta kiristää länttä millään, lähinnä energialla. Yhteistyöhön tulee suhtautua lämpimästi kuten myös ihmisten liikkumismahdollisuuksien lisääntymiseen, mutta ainakin minä näen rauhaisan rinnakkaiselon päättyvän lähitulevaisuudessa ja uuden kylmän sodan, ja Kremlin propagandakonehan on jo tähän viritetty ajat sitten. Johan Bäckmanin tuotannon lukeminen on hyvä kurkistus venäläisen propagandan syövereihin, ja siellä asetelmat ovat olleet selvillä jo pitkään. USA ja Britannia ovat vihollisia, Saksan ja Ranskan kanssa yritetään leikkiä, ja pikkuvaltioiden oikeutta omaan Venäjästä vapaaseen politiikkaan ei ymmärretä alkuunkaan.

Suhteet länteen kriisiytyvät jossain vaiheessa, sillä en usko lännen lopulta jatkavan Venäjän hyssyttelyä, kun se jatkaa nykyistä linjaansa. Georgia pilkottiin tuosta vain lännen paheksunnan alla, aivan kuten Hitler pilkkoi sudeettialueet itselleen. Venäjän hallinto muistuttaa minua kovasti Hitleristä ja fasismin saappaan kopseesta, ja retoriikkakin on melko samanlaista. Ein Volk on vain tällä kertaa venäläiset, joita asuu inhottavasti naapurimaissa epäreilujen rajansiirtojen takia, joten tehdään aivan samaa kuin mitä Hitler teki, eli pilkotaan naapurimaita yksi kerrallaan ja kaapataan oma kansa omien rajojen sisälle.

Eikä Venäjä Georgiaan lopeta kuten ei Hitlerkään ajoissa lopettanut. Jossain kohtaa seuraavia *staneja pilkkoessaan Putin kohtaa oman Puolansa, ja kuppi kääntyy. Venäjää vastaan ei hyökätä, mutta se eristetään melko täydellisesti.

Tässä tilanteessa Suomi joutuu valitsemaan puolensa, ja Suomen puoli on länsi. YYA-miehille on tällöin käyttöä verraten vähän.

Olen harvoin mistään asiasta samaa mieltä Vihreiden ja Anni Sinnemäen kanssa, mutta nyt tunnustan, että hän on osunut oikeaan moittiessaan SDP:n budjettikommentteja kaikkien asioiden vastustamiseksi.

SDP on tehnyt tyypillisen oppositiotempun, eli vastustanut jokaista veronalennusta, veronkorotusta, uutta menokohdetta ja vanhan menokohteen supistamista. Sinnemäki aivan oikein huomaa tämän asian ja sanoo sen ääneen, mikä on aina poliitikolle ansio. Politiikan kulisseista katsottuna näyttää lisäksi hieman siltä, että myös Vihreistä ja SDP:stä on tulossa vaalien kilpapari eikä vain Persuista ja SDP:stä. SDP:n nykyistä heikkoutta ja epäkiinnostavuutta nuorison joukossa on helppoa hyödyntää kilpailijoissa ja niin myös tehdään, mikä saattaa lisätä vaalien kiinnostavuutta kun asetelma ei olekaan enää automaattisesti muut vastaan Kokoomus, kuitenkaan Kokoomusta liikaa härnäämättä, sillä se saattaa olla pääministeripuolue vaalien jälkeen ja valita hallituskumppanit muiden joukosta.

SDP:n viikonlopun aikana esittämät näkemykset ovat lohduton kuva puolueen tilasta. Joko siellä ei ymmärretä, miten maailma toimii, tai sitten ymmärretään, mutta kuvitellaan, ettei vaalikarja ymmärrä. Entäpä jos vaalikarja ymmärtääkin? Silloin propaganda falskiutuu entisestään kun politiikan amatöörikin näkee hölynpölyn lävitse.

Ongelman ydin on siinä, että SDP kuvittelee valtiontalouden tasapainottamisen onnistuvan ilman, että se vaikuttaa pienituloisiin mitenkään. Olen kerrannut ennenkin, miksi tämä ei koskaan onnistu, mutta otetaan asia harjoituksen vuoksi uudelleen, sillä kyse on monimutkaisesta kokonaisuudesta. En väitä, että minäkään tunnen tämän asian läpikotaisin, mutta terveellä järjellä on ymmärrettävissä muutamia periaatteita.

Ensinnäkin se, että valtiontalouden tasapainottaminen tarkoittaa yleisesti elintason leikkaamista Suomessa, kun velaksi eläminen loppuu ja kansantuotetta aletaan käyttää velanmaksuun. Näennäisesti BKT voi pysyä samana tai jopa kasvaa, mutta kun nyt kansantalouteen tulee X% velkaruiske, kokemamme BKT on BKT+X. Jos ryhdymme lyhentämään velkoja Y%:lla BKT:stä, kokemamme elintaso onkin BKT-Y. Poliitikot eivät mielellään sano tätä ääneen vaan puhutaan tehostamisesta tai käytetään muita uuskielen termejä, mutta totuus on se, että käytettävissämme on vähemmän resursseja kuin ennen. Myös siinä tilanteessa, että talous kasvaisi jatkossa kohisten, jolloin saisimme kirittyä itsemme nykytasolle muutamassa vuodessa.

Kun elintaso Suomessa laskee, ainakaan minä en keksi mitään keinoa, miten tämä elintason lasku ei kohdistuisi kaikkiin ihmisiin. Pienituloisuus tai köyhyys tarkoittaa muiksi termeiksi muutettuna sitä, että tällaisen henkilön käytössä on vähemmän kansantalouden resursseja kuin rikkailla. Raha on itsessään vain mittatikku tälle ja asioiden arvolle.

Nyt aikaisemmin niin kovin vihreäksi muuttuneen SDP:n hampaissa ovat energiaverojen korotukset ja verotuksen siirtäminen uusiutumattomien resurssien kuluttamiseen työn tekemisen verottamisesta. On Vihreistä ja heidän politiikastaan mitä mieltä hyvänsä, tällaiset muutokset näyttävät hitaasti tehtynä (kuten viime vuosina on tehty ja todennäköisesti myös tulevaisuudessa tehdään) oikeansuuntaisilta. Luonnonvaroista joudumme tappelemaan ökyrikkaan Kiinan kanssa maailmanmarkkinoilla, ja jos perustamme taloutemme näihin asioihin, on aina mahdollista, että jonkun asian hinta pompsahtaa niin paljon, että sen jalostaminen ei enää kannata, sillä asiakkailla ei ole varaa ostaa lopputuotetta, mikä se sitten liekin.

Ihmistyö taas on itsemme hinnoiteltavissa ja jos talous perustuu enemmän palveluvientiin kuin tavaravientiin sekä aineettomien hyödykkeiden tuottamiseen, olemme enemmän suojassa maailmanmarkkinoiden häiriöiltä. Suomessa molemmat mainitut ovat täysin lapsenkengissä, ja verotusta kannattaa siksi siirtää pikku hiljaa tätä suosivaan suuntaan.

Käsitellään tässä välissä Jutta Urpilaisen esittämä selvä valhe. Hän nimittäin väittää, että kun enää vain 10% verotuloista tulee progressiivisesta verosta, 90% kerätään muuten, ja tästä seuraa kuulemma se, että rikkaat hyötyvät ja köyhät kärsivät. Urpilainen unohtaa, että tuossa 90%:ssa on sellaisia elementtejä kuin vaikkapa pääomatulovero, yritysverot sekä yrityksiltä kerätyt energia- ja ympäristöverot. Näiden verojen voidaan hyvin katsoa haittaavan nimenomaan rikkaita. Harhaoppi on siis se, että jos vero ei ole progressiivinen, se suosii rikkaita, sillä voidaan myös verottaa kohteita, joita pienituloiset eivät maksa, kuten vaikkapa pääomatulovero.

SDP:n olisi jo aika päästä eteenpäin tästä “köyhiltä otetaan ja herroille annetaan” -retoriikasta, sillä Timo Soini osaa sen paljon paremmin.

Nämäkin mainitsemani verokohteet tarjoavat näkökulman kirjoitukseni yleisasiaan. Vientiteollisuudessa verot maksaa efektiivisesti asiakas jossain muussa maassa, mutta kotimarkkinoilla korkeammat verot yrityksille ja yritysten omistajille siirtyvät vain hintoihin. Ei ruokaa tuottava tehdas niele ympäristöveron korotusta vaan siirtää sen hintaan, koska voi. Jos pääomatulovero muutetaan progressiiviseksi ja suurten yritysten omistajien verot nousevat efektiivisesti 29 prosentista 56 prosenttiin, ryhdytään pääomalta vaatimaan parempaa tuottoa, jotta nettoansiot eivät oleellisesti laske. Näin progressiivisen veron korotus siirtyy tasakorotukseksi köyhän ruokalaskuun.

Kilpailu tietysti voi estää yritystä näin tekemästä, mutta silloin se tarkoittaa sitä, että suomalainen kapitalisti saa paremman tuoton siirtämällä tehtaansa Ruotsiin ja ryhtymällä kilpailemaan suomalaisen teollisuuden kanssa, jolloin vähennämme Suomessa sekä työtä että verotuloja. Köyhien määrä lisääntyy ja julkisen vallan resurssit huolehtia köyhistä vähenevät.

Jos taas ei koroteta kapitalistien veroja vaan pistetään palkansaaja vieläkin syvemmälle kyykkyyn, tapahtuu asioita mutta pienellä viiveellä. Eivät ammattiliitot sitä katso kovin hyvällä, että nettoansiot laskevat, joten seuraavalla palkankorotuskierroksella kiritään tappio kiinni, jolloin tehtaiden ja kauppojen kulut nousevat. Nämä korotukset taas siirretään köyhienkin maksamiin hintoihin, mutta köyhien tulot eivät nousseet samassa suhteessa.

Demarien patenttiratkaisu kaikkeen on se, että veronkorotukset pitää “kompensoida” jotenkin pienituloisille. Tämä rakennelma on mieltä vailla kahdesta syystä. Ensinnäkin, tukiaiset pienituloisille luovat uuden tuloloukun. Tuloloukkuongelma on Suomessa tunnustettu jo nytkin ja sitä on yritetty ratkaista huonolla menestyksellä, ja asia ei siitä parane, että lisätään uusia tuloloukkuja sinne tänne.

Toisekseen, kaikkien nyt tehtävien toimenpiteiden tavoite on tasapainottaa julkistalous eikä kiusata köyhiä. Vaikka progressiivinen tulovero kaksinkertaistettaisiin johtaen 95% maksimiveroprosenttiin, valtiontalous olisi edelleen alijäämäinen. Tämä ei edes ota mitenkään huomioon kerrannaisvaikutuksia, jotka syntyvät siitä, että ostovoimaisella asiakaskunnalla ei enää tämän jälkeen ole ostovoimaa. SDP laskee Suomessa olevan toista miljoonaa köyhää. Jos miljoonalle köyhälle annetaan 250 euroa vuodessa kompensoimaan energiaverojen korotukset, syödään yli puolet veron oletetusta tuotosta. Ei valtiontalous näin tasapainotu.

Edellisessä kappaleessa sivusin jo viimeistä ongelmaa eli kotimarkkinakysyntää. Jos emme korota välillisiä veroja tasapainottamistoimien osana vaan ainoastaan tuloveroa, tämä on pois kotimarkkinakysynnästä työllistävien ja korkeampaa jalostusastetta edustavien palvelujen kuluttamisesta. Tämän sektorin rokottaminen taas lisää työttömyyttä, vähentää verotuloja toisaalla ja lisää julkisia menoja.

Asiaa voi hahmottaa siten, että jos minulla on ylimääräinen viisikymppinen, palkkaan sillä siivoojan ja yksi henkilö sai töitä. Tai voin syödä ravintolassa, jolloin työllistyy myöskin väkeä. Jos taas tuo viisikymppinen verotetaan minulta pois, hukataan kymppi siitä byrokratiaan ja annetaan neljälle persaukiselle kymppi, nämä ostavat halpahallista tuontiruokaa tällä kympillä. Jälkimmäinen voi olla sosiaalisesti oikeudenmukaista, mutta minun kulutukseni oli Suomen kansantalouden kannalta parempaa, kuten myös valtiontalouden ja työllisyyden.

Kaikki kulutus ei siis ole samanarvoista, ja liian tasainen tulonjako suosii nimenomaan tätä huonompaa kulutuksen lajia kun palkansaajalla ei ole varaa ostaa toisen palkansaajan työtä vaan ainoastaan tavaraa, ja juuri tätähän vihreä verouudistus yrittää taklata pienin askelin laskemalla työn hintaa ja korottamalla tavaran ostamisen kuluja.


Ainoaksi tavaksi tasapainottaa julkistalous ilman suuria vaikutuksia köyhiin on perata julkiset menot tiheällä kammalla. Päätetään, että perusturvaan, koulutukseen ja peruspalveluihin ei kosketa, mutta periaatteessa kaikki muut tulonsiirrot, tukiaiset ja menokohteet ovat vapaata riistaa. Katsotaan, mitä joku hanke tuottaa ja mietitään, tarvitaanko tätä tässä taloustilanteessa välttämättä ollenkaan. Tuo peruspaketti vie noin kolmanneksen julkisista menoista, joten “nice to have” -asioita voi tehdä varsin runsaasti.

Tämäkään ei vain käy SDP:lle, sillä kun julkinen sektori työllistää nyt 700000 ihmistä, perestroikan jälkeen jäljellä olisi alle puoli miljoonaa, ja 200000 demareita äänestävää konttorirottaa kortistossa äänestämässä persuja.

Ainoa varma asia on se, että jos julkistaloutta ei tasapainoteta, köyhä kärsii vielä enemmän, sillä sitten kun Suomessa tehdään Kreikan kaltaisia hätäohjelmia ja leikataan kirveellä kaikkea nyt heti, rikkaat eivät ole moksiskaan, sillä eivät he käytä julkisia palveluja. Tai jos käyttävätkin, he voivat ostaa ne myös yksityisiltä. Köyhät eivät voi, vaan he ottavat tässä mallissa osuman kokonaan, ja osuma on isompi kuin silloin, jos tehdään välttämättömät toimenpiteet ajoissa.

Ei Suomesta tähän näytä tahtoa löytyvän. Kokoomus ja Kepu väsäävät vaalibudjettia ja SDP vastustaa kaikkia asioita vaatien vielä rivakampaa velkaantumista. Olemmet taas siinä tilanteessa, että koska Suomessa ei puoluekannassa ole kuin sosialisteja, tarkkaa taloudenpitoa kannattava ei voi äänestää oikeastaan ketään. Tässä kohtaa en voi edes kehottaa äänestämään paremmin.

Olisi kivaa jos voitaisiin pistää talous kuntoon siten, että köyhät eivät kärsi ja kukaan muukaan ei huomaa mitään, paitsi kourallinen mysteeriksi jääviä herroja. Maailma ei kuitenkaan toimi näin, joten nyt olisi aika pistää hihat heilumaan ja minimoida tappiot, myös köyhien kannalta. Tämä ei toteudu niin kauan kuin teeskennellään, että mitään tappioita ei tulekaan.

Hallitus on päättänyt leikata budjetissaan kehäradan rakentamiseen varattuja rahoja seitsemällä miljoonalla ensi vuonna, eli noin yhdeksällä prosentilla suunnitellusta valtion kokonaissummasta.

Liikenneministeri Anu Vehviläinen (maal) kertoo meille näin:
Liikenneministeri Anu Vehviläinen korostaa, että kehäradan rakentamisrahojen leikkaus ensi vuodelle ei hidasta, supista tai muutenkaan vaikeuta Kehärata-hankkeen etenemistä millään tavalla. Ministeriö on konsultoinut asiasta liikennevirastoa, jonka asiantuntijat ovat samaa mieltä.

Jotta näin. Minulle on tässä valossa epäselvää, miksi tuon määrärahan piti alun alkaenkaan olla budjetissa, jos se ei vaikuta mihinkään. Uutisessa kerrotaan, että summa mukamas “palautetaan” projektiin tulevina vuosina, mutta koska tulevien vuosien budjetteja ei ole tehty, tätä ei voida tietää.

Siitä huolimatta sekä ministeri että projektijohtaja vakuuttavat, että mitään vaikutuksia mihinkään ei ole. En tiedä miten temppu tehdään, mutta kun kerran kukaan ei väitä toisin, pakko kai on uskoa, että tuo summa voidaan kiriä jostain kiinni.

Koskeeko sama kaikkia julkisia rakennushankkeita? Voitaisiinko niistä niistää kaikista vastaava osa (pari kolme prosenttia hankkeen kokonaiskuluista) ilman, että se vaikuttaa lopputulokseen? Jos voidaan, miksi näin ei tehdä jo nyt? Onko tosiasiallisesti jokaisessa julkisessa budjetissa pelkkää ilmaa siltä varalta, että sieltä päätetään leikata jotakin, ja leikkaukset voidaan toteuttaa tekemättä mitään eri tavalla? Vai onko olemassa tehokas ja tehoton tapa tehdä asioita ja hankkeissa valitaan aina se tehoton, jotta tarvittaessa voidaan tehostaa jos vaaditaan?

En tiedä, mutta jos kumpikaan näistä on totta, se kertoo meille sangen mädästä hallintokulttuurista. Kun julkinen valta ei kykene luomaan ennustettavuuden ilmapiiriä hallinnonaloille tai hankkeisiin, hallinnonalat ja projektit ovat päästäneet pöhötaudin villiintymään, jotta mihinkään ei tarvitse koskea jos arvonta-automaatti ei jonain vuonna tuotakaan sitä, mikä on luvattu. Kun ylijäämää ei kuulu näyttää, rahan on pakko kadota johonkin puuhasteluun niissä tapauksissa, kun sitä ei tarvittu säästöjen löytämiseksi.

Onko tässä yksi syy siihen, miksi Suomessa verot ovat maailman toiseksi tai kolmanneksi korkeimmat, mutta palvelut ja varsinkaan infrastruktuuri eivät ole maailman toiseksi tai kolmanneksi parhaita?

Pitäisiköhän tätä asiaa hieman sohia?

Hesarin pääkirjoitussivulla ruoditaan lakko-oikeutta ja sen käytännön vaikutuksia.

Lakko-oikeus on oikeutena sangen perustavaa laatua oleva. Sen rajoittamista ehdotetaan aina kun on joku lakko, mutta pääsääntöisesti näihin vaatimuksiin pitää suhtautua penseästi. Olen varmis harkitsemaan rajoituksia lähinnä perusinfrastruktuurin tapauksessa jos näyttää siltä, että joku pieni avainala häiriköi niin paljon, että elämä yleisesti alkaa ankeutua. Suomessa näitä ei ole nähty, mutta muualla tähän pisteeseen on tultu lähinnä lennonjohtajien kanssa.

Kirjoituksessa sen sijaan keskeinen havainto oli se, jonka olen itse tehnyt myös jo aikaisemmin: lakko-oikeus on melko hyödytön parantamaan pätkätyöläisen asemaa. Lisäksi se toimii verraten huonosti, jos vastassa ei olekaan kapitalistia vaan julkinen sektori tai siihen verrattava.

Lakkoase puree, jos vastassa on joku, joka häviää jotakin, ja jos työtä ei mitenkään järkevästi voi teettää kenelläkään muulla. Pätkätyön tapauksessa toteutuu usein kumpikin ongelma. Pätkää teetetään erityisesti julkisella sektorilla, ja lisäksi pätkätyön voi helposti korvata ottamalla vuokrafirmasta toisen pätkätyöläisen. Useimmiten tällaista työvoimaa on saatavilla, ja kyse ei ole edes lakonmurtajan käytöstä, sillä lakkoon menevän pätkätyöläisen lakko kohdistuu juridisesti hänen omaa työnantajaansa vastaan eli vuokratyöfirmaa, ei tuon vuokratyöfirman asiakasta vastaan. Tämä asiakas on vapaa tekemään uuden diilin saman tien jonkun muun firman kanssa, jos yhdessä lakkoillaan.

Julkisella sektorilla taas lakkoase toimii huonosti, sillä vastassa on joku julkisen sektorin työmarkkinalaitoksista, jonka pomot eivät häviä penniäkään, vaikka joku lakko jatkuu hamaan maailman tappiin. Todennäköisesti heidän bonuksensa ovat enemmänkin sidottuja palkankorotusten pienuuteen. Edes yleinen mielipide ei juuri vaikuta tähän kuvioon, sillä kärsimään joutuu hetkellisesti vain poliitikko. Kunnallisen työmarkkinalaitoksen sopimusneuvottelija on palkkatyöläinen, jolle ei voi käytännössä antaa potkuja siitä hyvästä, ettei hän suostu joustamaan mistään, paitsi jos hän näin tekemällä erityisesti tekee vastoin sitä, mitä pomo käskee.

Kun pätkän ja silpun määrä tuntuu olevan kasvussa, eikä kellään ole keinoja eikä oikeastaan edes tahtoa vähentää sen määrää, ollaan mielestäni siinä tilanteessa, että suomalainen työmarkkinamekanismi on pistettävä osin uusiksi. Nythän meillä on pyhä “kolmikanta”, joka tarkoittaa sitä, että työmarkkinajärjestöt voivat sopia oikeastaan mistä hyvänsä aivan vapaasti, ja jos tarvitaan lakimuutos eikä sopimustekstin sorvaus riitä, sellainen tehdään. Käytännössä Suomessa valtaosa työelämän sääntelystä perustuu edelleen yleissitoviin työehtosopimuksiin eikä lakiin, ja tämä on pakko korjata jotenkin.

Pätkätyöläisen etua ei ainakaan tänä päivänä aja monikaan ammattiliitto, sillä vastakkain on usein vakituisen väen oikeus ikuisiin työpaikkoihinsa ja pätkätyöläisen oikeus ylipäätään johonkin toimeentuloon. Ammattiliittojen palopuheissa ollaan tietysti kaikkien asialla, mutta tosiasiallisesti Suomen työelämä toimii vakituisen ja pysyvän työsuhteen ympärille rakentuen, ja tätä pätkätyöläinen romuttaa. Liitot tietävät aivan hyvin, että pätkän käyttö lisää työnantajan vaikutusmahdollisuuksia ja vähentää liittojen valtaa, mutta koska liitot eivät halua tunnustaa tätä, ne teeskentelevät, ettei mitään ongelmaa olekaan, ja häviäjä on usein juuri pätkätyöläinen.

Jos tunnustettaisiin, että tässä on ongelma, asiaa voisi yrittää myös korjata. Käytännössä pätkätyöläiset ovat niin hajallaan siellä täällä eri liitoissa, että vaikka liittojen fokus yhtäkkiä keskittyisi heidän asemansa parantamiseen, tulokset jäisivät laihoiksi, sillä vastassa on aina kunnallinen tai valtiollinen työmarkkinalaitos eikä kapitalisti.

Jäljelle jää julkinen valta ja lainsäädäntö. Jos työelämän käytännöt siirrettäisiin suuremmalta osin poliittiseen prosessiin ja lisättäisiin lainsäädännön painoarvoa, voitaisiin nopeasti korjata useita pätkätyön nykyisiä epäkohtia. Olen kirjoittanut asiasta aikaisemminkin, joten en toista näitä kirjoituksia ja ehdotuksia. Tätä ei pitäisi nähdä minään arvovaltakysymyksenä, jossa ammattiliittojen kuuluu vastustaa asiaa, joka vähentää niiden painoarvoa, sillä liiton pitäisi ajatella jäsentensä etua eikä pomojensa etua. Jos jäsenistön etu on lainsäädännön vahvistaminen, tätä pitäisi suosia ja aktiivisesti ajaa eikä teeskennellä, että kaikki on hyvin, koska ennenkin kaikki oli hyvin, ja värssy Wällärille, pojat.

Mitähän Suomessa pitäisi tehdä, että lähihistoriaa saataisiin tutkittua hieman avoimemmin?

Hieman muutakin kuin Juhani Suomi -tyyppistä selvitystä tarvittaisiin, sillä lähihistoriamme on monella tapaa ongelmallinen. Kekkosen vahva ja parlamentarismin ulkopuolinen asema, Moskovan kytkökset Suomessa, idänkaupan voitelemiseksi Kepulle maksetut avustukset, stalinistihullutus yliopistoissa ja kulttuurielämässä.

Kaikenlaista on tullut tehdyksi. 60- ja 70-lukujen Suomi ei oikeastaan täytä länsimaisen demokratian määritelmää, sillä käytäntö ja perustuslaki eivät oleellisilta osin kohdanneet. Kun demokratia oli näennäistä, eduskunnan ja hallituksen piti käytännössä nauttia Kekkosen luottamusta. Idänkauppamiljoonia veivannut Maalaisliitto-kepu selvisi vahvana näistä vuosista ja jätti Suomeen agraaripuoluekummajaisen taistelemaan suurimman puolueen paikasta hyvin omintakeisin keinoin, ja vasta viime vuosina tämä meno on viimein uskallettu julkisesti paljastaa, ja Kepu on alkanut rämpiä kriisistä toiseen. Ei siksi, että Kepu olisi jotenkin erityisesti Etelän Metian hampaissa vaan siksi, että puolueen toimintatavat edustavat mennyttä maailmaa.

Suomen nykyinen historiankirjoitus perustuu siihen ajatukseen, että oli Suomelle ansio kun Kekkonen valittiin yhden äänen enemmistöllä vuonna 1956. Tämä siunataan toteamalla, että koska ryssä ei hyökännyt Suomeen, kyse oli ansiokkaasta kaudesta. Asioiden hieman tarkempi pöyhiminen saattaisi paljastaa, ettei Kekkonen ollut mitenkään ainoa idänsuhteiden hoitoon kykenevä. Sekä sen, että idänsuhteita ei olisi ollut mikään pakko hoitaa aivan täydellisessä kyyryssä ja antaa NL:n sorkkia Suomen sisäpolitiikkaa mielensä mukaan Kekkosen tilauksesta ja väliin tilaamattakin. Suomen läntisiäkin kontakteja on selvitetty varsin vähän, ja kokonaisuuden tutkiminen voisi aivan hyvin paljastaa, että kylmän sodan ollessa kuumimmillaan, Suomen minkäänlainen johto ja politiikka ei olisi johtanut sotaan, sillä itä ja länsi tappelivat joka alueesta, ja länteen kuuluvan Suomen miehitystä ei olisi katsottu hyvällä.

Ihmisoikeusmielessä on selvitelty Kekkosen NL:ään palauttamia ja sittemmin Siperiaan kadonneita loikkareita. Luovutetuille juutalaisille on pystytetty Etelä-Helsinkiin patsas. Pitäisikö sen viereen pystyttää toinen patsas 80-luvun lopulle saakka työläisten paratiisiin tapettavaksi luovutettuihin neuvostokansalaisiin, sillä heitä on ainakin parinkymmenkertaisesti sen verran kuin luovutettuja juutalaisia?

Kulttuurielämän, yliopistot ja nuorisopoliitikot vallannut stalinismin ihannointi ansaitsisi hieman tarkempaa käsittelyä. Tästä asiastahan on sinänsä kirjoitettu omaelämäkerrallisesti kuten vaikkapa Ilkka Kylävaara, poleemisesti (Timo Vihavainen), selitellen (aika moni) ja asian sivuuttaen (Juhani Suomi). Kyllähän jokusen sanan ansaitsisi se, miten nuoriso onnistuu hurahtamaan maailman verisimmän aatteen ihailijoiksi. Tiedon puutteesta ei voi syyttää, sillä vaikka Suomessa tiedonvälitystä ei täysin vapaana voi pitää johtuen sen keskittymisestä, tässä asiassa tietoa oli kyllä saatavilla. Muistan itse pienenä kyselleeni kaikenlaista uteliaasti siitä, miksi kansandemokratiat kutsuvat itseään demokratioiksi, vaikka ne ovat diktatuureja. Ja minä olin noin seitsemänvuotias.

Tämän asian selvittäminen on mielenkiintoista ennen kaikkea siksi, että Suomessa yliopistonuoriso ei ole ollut avarakatseisuuden ja älyllisen toiminnan etujoukko juuri koskaan, vaan siellä on aina veikattu väärää hevosta ja hurahdettu milloin mihinkin trendiaatteeseen. AKS pesi yliopistoissa 30-luvulla. Sitten tuli stalinismi ja kettutyttöhuliganismi, ja nyt ollaan menossa jossain prekariaattihulinoinnissa. Kun yliopistojen pitäisi kai kannustaa lähinnä yksilölliseen ja vapaaseen ajatteluun, mistä johtuu, että juuri tuossa ilmapiirissä sitten kuitenkin syntyy melkein jokainen Suomen massahullutus? On paljon helpompaa ymmärtää, miksi SMP:n ja Perussuomalaisten kaltaisia liikkeitä syntyy maaseudun ja lähiöiden kulmapubeissa, mutta miksi niiden hulluudessa samantasoinen tai vieläkin hullumpi vastapaino on sotien jälkeen tullut aina yliopistoista?

Parhaimmillaanhan yliopistolaitos olisi jonkunnäköinen etujoukko, josta löytyy vastapaino muiden ihmisten hullutuksille. Nyt se kyllä löytyy, mutta vain jos puhutaan perussuomalaisten vastustamisesta. Jos hullutus on vasemmalle vinksallaan, sitä lähinnä kannatetaan, eikä onnistuta erottamaan hullutuksia asiasta, ainoastaan tunnistamaan hullutuksen poliittinen sävy korrektiusarviointia varten. Kai tähänkin joku syy on, sillä en mintenkään saata kuvitella sitä rakennelmaa, joka saa ihmiset hurahtamaan stalinismiin ja puhumaan samalla ihmisoikeuksista. Onko opetus politisoitunut liiaksi vai mikä tässä oikein on vikana?

Syntyykö jatkossakin veristen aatteiden ympärille massaliikkeitä muka-avarakatseisesti, kunhan liike vain edustaa jotain sopivaa yhteiskunnallista agendaa? Vai pitääkö paikkansa vanha viisaus siitä, että Suomessa on maailman tyhmin älymystö ja maaiman viisain rahvas, ja Suomen vieminen eteenpäin ja pitäminen mukavana paikkana kaikille sisältää lähinnä itsensä intelligentsiaksi ylentäneiden kerhojen ja ihmisten ajatusten torjuntaa? Vai onko viimein otettu opiksi, ja jatkossa hurahduksia ei enää tapahdu?

Suomen henkinen ilmapiiri on ruvennut avautumaan oikeastaan vasta 90-luvulla, ja asioista syntyy toisinaan jopa keskustelua. Aikaisemmin vasemmisto keskusteli omia juttujaan Vanhan kuppilassa, ja oikeisto ei saanut ääntään kuuluviin muualla kuin vanhan Uuden-Suomen yleisönosastolla, ja keskustelut eivät oikeastaan kohdanneet. Nykyään asioista syntyy joskus jopa debattia, mikä kuulostaa varsin terveeltä. Miksi sitä ei syntynyt aikaisemmin? Tätäkin voisi selvittää ja ottaa opiksi.

Rähmälläänolon vuosina tehtiin myös sankaritekoja, ja näiden arkipäivän sankarien nimet ansiot voisi joku paljastaa. Totuus nimittäin on se, että huolimatta Kepun vyörytyksestä KGB-rahalla, Kekkosen yksinvaltaisista otteista, yliopisto- ja kulttuuriväen hurahtamisesta stalinismiin, tiedotusvälineiden valjastamisesta virallisen ystävyysliturgian taakse, Suomessa ei tapahtunut mitään. Puhetta oli paljon ja rähinää myös, mutta siitä huolimatta mitään merkittävää ei saatu aikaan vaan oikeastaan kaikki merkittävät hankkeet pysäytettiin jossakin. Sankareita löytyy aivan varmasti SDP:stä, ammattiliitoista, yliopistojen hallinnosta, virkamieskunnasta ja monesta muusta vastaavasta paikasta, jossa hulluttelijat vain väsytettiin näennäisen rakentavalla suhtautumisella, mutta lopulta ei kuitenkaan tehty mitään.

Mielenkiintoinen sivujuonne on se, että jos Suomessa puolueet ryhtyisivät tekemään tiliä 60-70 -lukujen hullutuksista, tämän voisi tuota pikaa aloittaa aivan hyvin niinkin outo kerho kuin Vasemmistoliitto. Kokoomus selvisi periaatteessa aika vähällä lähinnä vahingossa pitkän oppositiokautensa takia, mutta sinnekin kiusallisesti syntyi muutaman edelleen jossain näkyvän nuoleskelijan ympärille ns. remonttiryhmä veljeilemään KGB:n kanssa.

Muissa puolueissa sen sijaan on ongelma. Kepu on koko tuon aikakauden tuotos ja sen koko nykyinen kulttuuri on siitä osoitus. SDP:ssä änkyröimmät kaikkienasioidenvastustajat ja hullutuksia säestäneet ovat päässeet presidentiksi saakka. Vihreiden ongelma on se, että sinne loikkasi kasa stalinisteja vihreän suojavärin ottaen, ja he ovat puolueen etulinjaa edelleen. Puoluetta ei sinänsä ollut silloin olemassakaan, mutta kun se syntyi kommunismin raunioille, se on varsin vahvasti osa jatkumoa.

Vasemmistoliitto sen sijaan on hieman hassusti tuota pikaa aika vapaa painolastista. Siellähän on vielä kasa lappalaisia korpikommunisteja, Stasi-Tiusanen, Jakke Laakso ja muutama muu, mutta näistä osa poistuu jo ensi eduskuntavaaleissa, ja loputkin aika pian. Tai sitten nuo vanhan kaartin kommunistit vain kyllästyvät Arhinmäen nykyiseen puolueeseen ja lähtevät lätkimään. Tuossa puolueessa voi aivan hyvin käydä niin, että se vapautuu ensimmäisenä rähmälläänolon painolastista, sillä sen jäsenet ja avainhenkilöt ovat niin nuoria, etteivät he olleet silloin vielä syntyneetkään, ja heillä ei ole mitään erityisen lämpimiä ajatuksia NL:ssä harjoitettua tyranniaa kohtaan.

Kun kävisin Helsingissä puolitoista viikkoa sitten, kiinnitin huomiota kerjäläisiin.

Kerjäläisongelmasta on puhuttu paljon, ja kaikennäköisiä kieltoja ollaan nyt pikkusieluisesti tehtailemassa. Kieltojen väsääjät tuskin lienevät aikoihin kulkeneet jalan Helsingin keskustassa, sillä muuten he tuskin olisivat päätymässä ehdotettuihin sanamuotoihin.

Romanikerjäläisiä tuntui olleen perjantain ja lauantain aikana keskustassa noin yksi. Hän istui Aleksin ja Keskuskadun kulmassa, selkä seinää vasten ja perse maassa kuten kunnon kerjäläisen kuuluu.

Sen sijaan ns. feissareita oli aivan järkyttävä määrä. Kampin keskukusen ulkopuolella kaksi. Forumin kulmalla seuraava. Sitten Kolmella sepällä sekä kaikissa muissa Aleksin kadunkulmissa paitsi mainitussa Keskuskadun kulmassa. Kadunkulmapartiot olivat tietysti molemmilla puolilla tietä, joten ohi ei päässyt mitenkään.

Kuten linkitetty uutinen kertoo, kyseessä on järhjestäytynyt miljoonabisnes. Vuoroja ja reviirejä jakamalla huolehditaan siitä, että jokaisessa suositussa paikassa on kerjäläinen aina. Minun on vaikea ymmärtää, miksi se kulmassa hiljaa istunut ja kylttiä heiluttanut romani häiritsee ketään, mutta voin helposti ymmärtää, miksi päivittäin kaupungilla liikkuvilta palaa päreet feissarien kanssa. Itse olin aikanaan pörssitalossa töissä ja silloin hiillyin tähän touhuun lopullisesti.

Jos kyse olisi jostain satunnaisesta kampanjasta muutaman kerran vuodessa tai vaikkapa kerran kuussa, se olisi haitta, jonka aivan hyvin voisi sietää. Mutta kun partiot ovat siellä joka päivä ja aina kaikissa niissä kadunkulmissa, joista kulkee ohi päivittäin kaksi kertaa, ja pysäytetyksi joutuu 50 metrin välein mennen tullen joka päivä paitsi hirveimmällä säällä ja silloinkin jos sattuu olemaan joulukuu, minua alkaa pikkusieluisesti jurppia.

Onhan näitä muuallakin, mutta muualla ne hukkuvat massaan. Lontoossa näitä on varmasti pilvin pimein, mutta olen törmännyt feissariin kaksi kertaa kahden ja puolen vuoden aikana. Helsingissä heihin törmää monta kertaa päivässä, mikä johtuu siitä, että Helsingin keskusta on pieni ja valtaosa keskustan kaupoista, palveluista ja joukkoliikenteestä keskittyneitä Kamppiin, asemalle, Forumiin ja Aleksille. Jos joutuu asioimaan tällä sektorilla, törmää väkisin tähän häiriköintiin, sillä uutisessa kuvattu vuorojärjestelmä huolehtii siitä, ettei missään ole koskaan rauhallista.

Eiväthän nämä ihmiset tylyjä tai epäkohteliaita ole, mutta minä pidän jonkunlaisena kaupunkielämään kuuluvana perusoikeutena ja -asiana sitä, että voin kulkea kaupungin kaduilla rauhassa omissa ajatuksissani ja katsella kaupungin elämää. Kuten ylempänä kirjoitin, jos kyse olisi jostain satunnaisesta tempauksesta, se kuuluisi kuvaan myös, mutta mielestäni päivittäinen jokaisen kadunkulman täyttäminen on liikaa.

En tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Sen tiedän, että pelkän romanikerjäämisen kielto ei muuta mitään jos tämä paremmin pukeutunut kerjäläissakki saa jatkaa kuten ennenkin.

Järjestyssäännöllä voitaisiin todennäköisesti rauhoittaa menoa hieman joko vähentämällä päiviä, joina kerjätään, tai rajoittamalla aluetta jotenkin siten, että aukioilla saa kerjätä kun kaarevalla väistöliikkeellä pääsee partion ohitse joutumatta heidän kanssaan mihinkään keskusteluihin, mutta jalkakäytävien tukkiminen jokaisessa Aleksin kulmassa olisi pääsääntöisesti kiellettyä. En ole kuitenkaan varma, onko kategorinen kielto mikään oikea tie.

Tai sitten voitaisiin yrittää jotakin vapaaehtoista tietä ja saada nämä touhua harjoittavat järjestöt itse sopimaan nykyistä pienimuotoisemmasta toiminnasta.

Kadulla kulkeville sen sijaan voin lämpimästi suositella, etteivät anna ikinä mitään mihinkään tarkoitukseen tätä kautta tai liity minkään kerhon kannatusjäseneksi näin. Kiusanhenkien määrä lisääntyy niin kauan kuin kyseessä on kerjäläisille hyvä bisnes. Vaikka joku mainostettu järjestö kiinnostaisi, siihen voi liittyä puhelinsoitolla tai web-lomakkeen täyttämisellä kotonaan. Järjestö saa enemmän rahaa kun ei tarvitse maksaa kerjäläiselle suojelurahaa ja itse asia ei muutu miksikään, eli tuo kannatettu kerho saa rahaa. Mutta jos kerjäläisten ammattikunta ei enää tienaa juuri mitään, heidän määränsä vähenee.

Nyt Nokian johtajaspekulaatioiden käynnistyttyä on kirjoiteltu siitä, että Suomeen on vaikea saada maailman huippuja ja tutkittu syitä.

Tämä asia tuntuu nyt käynnistävän jonkunnäköisen negatiivisen itseruoskinta-aallon sen sijaan, että asiaa mietittäisiin hieman tarkemmin. Kun nimittäin katson esitettyä syyvalikoimaa, siinä on varsin runsaasti humpuukia.

Hankala kieli
Totta, tälle emme voi juuri mitään. Suomen kielen oppiminen sille tasolle, että yrityksen toimitusjohtaja sillä työssä pärjää, on pidempi projekti kuin tuo toimitusjohtajan pesti, sillä hommat tuppaavat olemaan tuulisia. Moni ei viitsi edes vaivautua, ja tästä tietysti seuraa vaikeuksia sopeutua. Asiaa auttaa se, että sosiaalisissa verkostoissa suomalainen koulutetumpi ja myös hieman vähemmän koulutettu väki tuntuu puhuvan aivan mielellään englantia. Ei ole mitään vaikeuksia löytää mistään tilaisuudesta jotain seuruetta, joka kykenee ja haluaa keskustella suunnilleen mistä hyvänsä englanniksi.

Verot ja elintaso
Tämäkin on totta, mutta ei niin paljon kuin annetaan ymmärtää. Tämä on ongelma erityisesti ylemmän keskiluokan haalimisessa Suomeen, sillä heille elintasoero muihin länsimaihin on todellinen. Jos taas puhutaan pari miljoonaa vuodessa brutto tienaavasta, hänen elämänsä ei oleellisesti muutu siitä, onko veroprosentti 54 vai 48. Lisäksi voisi ehkä ajatella, että osa tällaisen työn houkuttavuutta on työssä itsessään eikä ainoastaan siinä, paljonko siitä maksetaan. Tälle nyt kuitenkin voisi tehdä jotain samalla kun tehdään jotain keskiluokan kyykytykselle, koska tämä ongelma ratkeaa sen sivutuotteena jos se joskus päätetään ratkaista.

Huippukoulujen puute
Sitten aletaan törmätä uskonkappaleisiin. Suomessa ei ole lapsosille kalliita yksityiskouluja, joten lapsia ei haluta tuoda Suomeen. Nyt kuvitellaan, että ansio on yksityisessä ja kalliissa koulussa. Vaikea kuvitella, miksi koulua pitäisi mitata hintalapun eikä oppimistulosten mukaan. Maailmallahan on kalliita yksityiskouluja juurikin siksi, että julkiset koulut ovat helposti täynnä kaikenväristä roskaväekä ja siellä ei opi juuri mitään. Suomessa tällaisten henkilöiden suosimien asuinalueiden julkiset koulut ovat tuloksilla mitattuna parempia kuin kalliit yksityiskoulut anglosaksisissa maissa eikä englanninkielinen koulukaan huonosti pärjää. Suomessa olisi yksityiskouluja jos niille olisi joku tilaus, mutta kun ei ole.

Suomalainen jurous
En tiedä ovatko suomalaiset juroja jossain pimeimmällä Pohjanmaalla. Ehkä ovat, ehkä eivät. Ainakaan Helsingissä he eivät ole. Tunnen jokusen Suomeen tarpeeksi hyvän duunin takia tulleen ulkomaalaisen. Heidän mielestään Helsinki on yksi helpoimpia paikkoja tutustua ihmisiin. Kaikki puhuvat kaupungin yössä englantia, kaljan tilaaminen englanniksi herättää lähes automaattisesti tiskillä jonottavassa naapurissa tarpeen kysyä, mistä hän oikein on, ja tätä kautta löytyy kavereita sekä puolisoja. En tiedä mistä kirjoituksessa on peräisin ankanpoikanen, että suomalaiset eivät kutsu muita koteihinsa? Minusta tutut ramppaavat jatkuvasti toistensa luona syömässä viikonlopppuiltaisin tms, ja niin minäkin tein usein Suomessa asuessani. Aika monissa maissa tätä ei tehdä ollenkaan, eikä asia muutenkaan ole mikään erityinen mittari. Kysehän on sosiaalisesta elämästä, ja oleellista on se, että sitä on eikä se, tapahtuuko se kotona, pubissa, ravintolassa tai oopperan väliajalla.

Suomi voi vaikuttaa jurolta ja epävieraanvaraiselta paikalta, jos on raivoraitis niuhottaja eikä uskonnon tai jonkun muun syyn takia syö sitä, mitä muut syövät. Jos sylkäisee pontevasti lasiin ja kieltäytyy kaikista tilaisuuksista, joissa alkoholia tarjotaan, joutuu jäämään aika usein kotiin. Jos ei tee asiasta numeroa eikä siitä, että muut juovat ja syövät sikaa, ongelma poistuu.

Näyttäisi siltä, että kyse on enemmänkin mielikuvista kuin faktoista.

Mistä nämä mielikuvat oikein ovat peräisin? En usko niiden olevan kovin voimaperäisesti uutisten ja sensellaisten asioiden peruja, sillä Suomesta on USA:ssa uutinen vain jos joku häirikkö ampuu koulussa muutaman tyypin päreiksi. Ei yksikään huippuluokan älyä edustava muodosta kuvaansa mistään maasta tällaisten uutisten perusteella, varsinkin kun ne ovat harvinaisia. Ei maailman tiedotusvälineissä käsitellä suomalaista koululaitosta (ainakaan negatiivisessa sävyssä) eikä suomalainen luonteenlaatu ole mikään yleisen mielenkiinnon kohde, kuten ei ole luonteenlaatu muissakaan pienissä maissa.

Minä veikkaan, että suurin väärien mielikuvien levittäjä on se, että niin moni suomalainen itse uskoo niihin. Ainakin minun ikäisilleni opetettiin koulussa, että me olemme juroja, ja verrattiin meitä käsiä viuhtoviin italiaanoihin. Meille on opetettu asenne, että papupatamainen puhuminen ei-mistään ja huitominen käsillä on sosiaalista, ja suomalaiset ovat niin metsäläisiä, etteivät tätäkään osaa. En tiedä onko asiassa ollut jotain perää 40 vuotta sitten, sillä omien kotiolojeni ja lapsena näkemieni aikuisten käytöksestä oli vaikea kuvitella, että suomalaiset ovat syrjäänvetäytyviä, kielitaidottomia, sosiaalisesti kelvottomia ja puolijuoppoja metsäläisiä. Tänä päivänä asia ei ainakaan enää pidä kasvukeskuksissa paikkaansa. Nykyiset minun ikäiseni ovat kielitaitoisia, matkustelleita, perillä maailman tapahtumista, puheliaita ja positiivisia ihmisiä.

Kun suomalaiset itse uskovat näihin harhaoppeihin ja kulkevat ympäri maailmaa lomalla ja työasioissa kertomassa, kuinka Suomi on niin kelvoton paikka monessa suhteessa, tämä on se kuva, josta mahdollinen Suomeen työhön tuleva ammentaa. Ei hän seuraa päivittäin, mitä Suomessa tapahtuu vaan kuulee ehkä yhden epätyypillisen uutisen vuodessa. Sen sijaan hän tuntee jokuksen suomalaisen, joilla on kovin huono käsitys siitä, millainen paikka Suomi on. Keskiluokan olematon ostovoima aiheuttaa tästä marinasta leijonanosan, mikä on yksi lisäsyy yrittää tätä korjata.

Kun suomalainen kertoo, että Suomessa on ankeaa ja ihmiset tylsämielisen nuivia, tätä pitää suhteuttaa siihen, että maailman hirveimmistä perslävistäkin tulevat ihmiset useimmiten kertovat, mikä kaikki heidän maassaan on hyvää. Jos suomalainen ei kerro mitään hyvää mistään, on ulkomaanpellen vaikea asiaa ymmärtää, ja helposti syntyy mielikuva siitä, että kyse on aivan lohduttoman ankeasta paikasta, mikä on monellakin tapaa harhaoppi.

Tässä jokaisella on lähettilään tehtävä. Virallinen propaganda ei tavoita ketään, mutta valheelliset nyyhkytarinat leviävät, sillä ne kuulostavat huomionarvoisan omituisilta. Eihän Suomessa kaikki ole hyvin, mutta Suomi on ulkomaalaiselle paljon helpompi ja mukavampi paikka kuin mitä nämä tarinat antavat ymmärtää.

Miksi niitä silti pitää levittää?

Hesarin pääkirjoitussivulla pohditaan sitä, miksi Suomessa ruotsin kieltä puhuvien määrä vähenee, kun kaikkialla muualla Euroopassa vähemmistökielet ovat nousemassa kukoistukseensa.

Esimerkkejä kaivetaan Kataloniasta ja Walesista sekä maahanmuuttovaltioista Ranskasta ja Hollannista ja verrataan tilanteeseen Suomessa. Kirjoituksessa on kaksi tahallista tai tahatonta virhettä tai puuttuvaa havaintoa, joten käsitelläänpä ne nyt.

Kirjoittaja ei aivan tee tiikerinloikkaa siihen, että Suomessakin pitäisi kokeilla jotain pakollisia tai puolipakollisia kielikylpyjä lapsille, mutta kirjoituksen nojalla tällainenkin johtopäätös olisi helppoa tehdä. Kirjoittaja raapaisee ongelman ydintä puhumalla (ruotsin kielen) imagosta ja ylistää teatterin ja tv:n saavutuksia, mutta varsinainen havainto jää puuttumaan.

Pienempi kirjoituksen virheistä ja mielestäni selvä asiavirhe on se, että ruotsin kieltä puhuvien määrän väheneminen johtuisi siitä, että hallintoalueita on yhdistetty ja kaikki byrokraatit eivät enää osaa ruotsia. Tämä vaikuttaa puhtaasti kyläpoliittiselta kannanotolta sen puolesta, että ruotsinkielisten alueiden paikallishallinto säilytettäisiin ennallaan eikä siihen koskettaisi yleisten säästötalkoiden nimissä.

Minulle ei tule mieleen ketään, jonka taito tai taitamattomuus puhua jotakin kieltä olisi suurestikaan sidoksissa siihen, mitä kieltä valtion byrokraatit puhuvat, sillä heidän kanssaan ei asioida juuri koskaan. Palkansaaja asioi todennäköisesti suomea puhuvan julkisvallan kanssa passia uusiessaan kerran viidessä vuodessa, mutta melkeinpä kaikki muu hoituu internetissä tai automaattisesti, ja paperityö hoituu aivan hyvin myös ruotsiksi kuten myös nettilomakkeiden täyttäminen.

Ruotsin kieli on jonkunnäköisessä ahdingossa siksi, että väki on muuttanut kaupunkeihin, ja Suomen suurista kaupungeista oikeastaan vain Turku on sellainen, jossa ruotsin kielellä on jonkunlainen elävä asema, eikä sekään ole erityisen vahva kun myös Turkuun on muuttanut opiskelijoita suomenkieliseltä seudulta. Helsingissä sai vielä 50-luvulla joka paikassa palvelua ruotsiksi, nykyään ei juuri missään. Tämä on se, mikä vaikuttaa, sillä pelkällä ruotsilla ei pysty enää ostamaan ruokaa, keskiolutta tai kiiltävämpää peeseetä. Palveluammateissa olevien ruotsin kielen taito on yhtä vähäinen kuin omani, ja käytännössä tällaiset asiat hoituvat suomeksi. Työyhteisöt ovat muutamaa lukuunottamatta täysin suomenkielisiä, ja vaikka kyse on ihmisten äidinkielestä, mahdollisuus käyttää ruotsia muualla kuin suomenruotsalaisten kuplissa on vähäinen. Koululaitos tarjoaa siihen vielä tilaisuuden, mutta jos ei hakeudu Hankeniin, ovat jo yliopistossa kaikki sekaisin ja yhteiseksi kieleksi valikoituu suomi.

Ei ruotsin kieli tähän kuole, mutta syy ei ole viranomaiskielenkäytössä vaan kaupungistumisessa. Pääkaupunkiseutu ei enää ole merkittävästi ruotsinkielinen vaan käytännössä yksikielinen. Vaikka viranomaisiin lisättäisiin kuinka ruotsin kielen taitoa, se ei näkyisi missään, sillä heidän kanssaan ei henkilökohtaisesti asioida.

Toinen virhe, tai oikeammin puutteellinen havainto, liittyy siihen, millaisista kielistä noissa nousussa olevissa vähemmistökielissä on kysymys ja kuinka täydellisesti ne eroavat ruotsin kielestä Suomessa.

Kymr Walesissa ja katalaani Kataloniassa ovat kieliä, joissa sorrettuna ja miehitettynä itsensä pitävän alueen väki erottuu sortajastaan. Sama koskee monia muitakin porskuttavia vähemmistökieliä. Ne ovat nousussa siksi, että ihmiset haluavat erottua miehittäjästä lakkaamalla puhumasta valloittajan kieltä tai ainakin opettelemalla sen vanhan kielen.

Suomessahan tilanne on aivan päinvastainen. Menemättä nyt aivan tarkasti pohjoismaisen historian syövereihin, Ruotsi oli Suomessa jotakin, jota voidaan pitää miehittäjänä, ja sama koskee ruotsin kieltä Suomessa. Tästä seuraa imago-ongelma, sillä ruotsia ei nähdä kielenä, jolla jotenkin erotuttaisiin valloittajasta, vaan se on menneen valloittajan näivettyvä pikkukieli. Jos tilanne olisi päinvastainen, ja Suomi olisi pääosin ruotsinkielistetty ennen vuotta 1809 tai venäjänkielistetty sen jälkeen ja jäljellä olisi tänään kuuden prosentin suomenkielisvähemmistö, tämä kieli olisi nyt samanlaisessa huudossa kuin kymr Walesissa. Ruotsia tai venäjää äidinkielenään puhuvat suomalaiset pistäisivät lapsensa suomenkielisiin kielikylpyihin ja kouluihin, sillä he haluaisivat erottua Ruotsista ja ruotsalaisuudesta ja korostaa sitä, että me olemme oma kansa, jolla on oma kieli ja kulttuuri, tai vaihtoehtoisesti sitä, ettemme me nyt sentään ryssiä ole.

Suomessa tälle ei ole kuitenkaan mitään tarvetta, koska nimenomaan suomekielisyys on jo ajat sitten luonut jonkunnäköisen kansan, jonka asema ja rooli korostuivat Venäjän vallan aikana. Valloittajien ja miehittäjien vinkkelistä katsottuna vähemmistökieli eli suomi on voimissaan, joten ei tarvitse tehdä mitään suurempaa kielipolitiikkaa. Walesissa ja Kataloniassa miehittäjän valtakieli jyrää edelleen, joten voidaan olettaa, että näiden paikallisten kielten asema vahvistuu jatkossakin.

Ruotsin kieli on Euroopan vähemmistökielten joukossa oikeastaan aika kummajainen juurikin siksi, ettei siihen liity mitään sorrettua ja syrjittyä vähemmistöä ja heiltä ammottavien foinikialaisten aikaan valloitettua maata. Kun ei ole sortoa ja historiallista vääryyttä, on vaikea lietsoa ruotsinkielisiin mitään hurmahenkistä kielenpuolustamispolitiikkaa. Nythän sellaista on hieman yritetty viimeisen vuoden aikana, mutta varsin surkeasta pannukakusta on ollut kysymys, sillä tekaistujen ongelmien paukuttaminen ei aikaansaa suurtakaan kansanliikettä.

Toisaalta suomenkieliselle enemmistölle ruotsin kieli ei merkitse mitään oleellista kielellistä rikkautta, vaikka tätä propagandaa lukion ruotsintunnit olivatkin pullollaan, ja valtaosa vanhemmista ei koe mitenkään erityisen tarpeellisena sitä, että heidän lapsensa oppivat erinomaisesti ruotsin. Jotkut toki tekevät niin ja siinä ei ole mitään vikaa, valtaosa ei vaivaudu.

Tästä seuraa se, että vähemmistökielten yleinen noste ei tartu suomenruotsiin, sillä suomenkielisellä ei ole mitään tunnesidettä tuohon kieleen. Tätä voi verrata rivi-irlantilaiseen, joista valtaosa ainakin haluaisi osata puhua iiriä vaikkeivät viitsikään nähdä vaivaa sen opetteluun. Kun seka-avioliitot ovat tosiasia, veikkaan, että pääkaupunkiseudulla ruotsia todella aktiivisesti puhuvien määrä romahtaa 50 vuodessa. Se voi olla virallisesti paperilla äidinkieli, mutta suomen kieli on monelle heistä vahvempi. Jos näin käy, se tapahtuu ilman draamaa ja kriisiä.

Tässä kehityksessä ei ole mitään dramaattista. Suomea puhuvien on turhaa ruveta sohimaan muurahaispesää jyrkillä vaatimuksilla ruotsinkielisten pistämisestä kyykkyyn, sillä kun kieltä puhuvat lienevät itsekin tunnistaneet kielen uhanalaisuuden, tämä saattaa laukaista vastareaktion. Ei se mitään lopulta muuta, mutta kun Suomessa tällä hetkellä ja viime vuosikymmeninä kielipolitiikka ei ole ollut mikään erityisen keskeinen juttu vaan asiat vain hoituvat, tämä saatetaan hukata turhalla rettelöinnillä joutavan asian takia.

Nyt kun Nokia on valumassa amerikkalaiskomentoon, on alkanut keskustelu siitä, miten pitäisi auttaa sitä, että firmat pysyvät suomalaiskomennossa.

Ei sitä pidä auttaa. Ylimpään johtoon kannattaa palkata hyviä ihmisiä, ja heitä löytyy Suomesta suunnilleen saman verran kuin verrokkiryhmän valtioistakin, eli ei kovin paljoa. Kun suomalaisia on maailman ihmisistä alle promille ja länkkäreistäkään ei merkittävää määrää, kannattaa tarkastella näitä numeroita eikä olla nurkkapatriootti.

Suomessa pitää olla sen sijaan patriootti bisneksissä kuten muissakin asioissa. Ei niin, että karsastettaisiin vierasta vaan siten, että yritetään tehdä paremmin.

Jos mietitään mainittua Nokiaa tai oikeastaan mitä hyvänsä muutakin firmaa, tuotekehityksen ja myynnin avainihmiset eivät ole yrityksen terävintä kärkeä vaan keskikastia. Ylimmän johdon tehtävä on luoda heille hyvä ympäristö tehdä töitä ja yhteiskunnan tehtävä on luoda heille hyvä ympäristö elää.

Nokialla on kuulopuheiden perusteella menty hieman metsään siinä, että yrityksen ylin johto ei tee ihmisille tilaa hengittää vaan antaa kaikennäköisten hallintovisiirien mellastaa, mutta koska en ole ollut itse ikinä firmassa töissä, en puhu siitä sen enempää.

Jos unohdetaan menneen maailman suuruudet ja keskitytään tulevaan, mikä olisi Suomen menestysstrategia jatkossa? Tätä asiaa pitää ajatella niin, ettei sitä pidä räätälöidä yhdenkään nykyisen firman tarpeisiin vaan katsoa asiaa ylempää.

Suomessa on selkeitä vahvuuksia moniin muihin maailman maihin nähden. Väki osaa lukea ja kirjoittaa, ja myös ymmärtää lukemansa. Ihmiset Suomessa tietävät ulkomaiden menosta suunnilleen enemmän kuin minkään toisen länsimaan ihmiset. Koulutus on maksutonta ja syntyperä ei periaatteen tasolla ratkaise mitään. Käytännössä pummien lapsista tulee todennäköisemmin pummeja ja akateemisten lapsista tulee todennäköisemmin akateemisia, mutta kukaan ei karsasta säätykiertoon lähtenyttä pummin tytärtä syntyperänsä takia, vaan töitä hakiessa painaa pääasiassa henkilökohtainen ansio.

Erityisen suuri ansio Suomessa on ihmisten avarakatseisuus ja kyky tehdä muutakin kuin vääntää mutteria juuri siihen suuntaan, mihin pomo sitä käskee vääntää, ja hänellä on myös lupa ja suorastaan kannustus myös näin tehdä. Naapurimaissa joka suunnassa ollaan tässä asiassa huonommalla tolalla, ja mitä kauemmaksi mennään, asiat oikeastaan vain huononevat. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsiin törmätäkseen useasti ihmisiin, jotka teoriassa osaisivat tehdä sen mitä pitääkin, mutta koska asia kuuluu jonkun muun toimenkuvaan, siihen ei kosketa, vaan järjestetään rivi palavereja, joissa yritetään saada joku muu asia tekemään.

Suomessahan ei pidä missään tapauksessa miettiä sitä, miten nykyiset firmat pärjäävät mahdollisimman suomalaisin voimin, vaan sitä, että Suomessa ylipäätään kannattaa harjoittaa jonkunlaista maailmanluokan yritystoimintaa.

Suurin ja ratkaisematon ongelma on se, että Suomessa väkeä on vähän ja työmarkkinat kapeat. Yksi sata jonkun alan asiantuntijaa palkkaava firma saattaa joutua ryöstöviljelemään tuon alan kaikki asiantuntijat sekä koulun penkiltä että muista firmoista, sillä nykybisneksissä on runsaasti niche-aloja. Vaikka valtaosa asioista hoituu kenen hyvänsä voimin, aina tarvitaan pieni joukko joitain hyvin spesifejä asiantuntijoita, ja heidän saatavuutensa Suomessa on toisinaan hankala. Tämä pitää vain hyväksyä, sillä asiaa ei voi suuresti mitenkään auttaa.

Toinen ongelma on se, että Suomessa tuo mainitsemani keskikastin ja -tienestien väki on läntisten maiden mittapuulla ostovoimaltaan huonointa tai toiseksi huonointa. Jotkut itämaatkin menevät tässä asiassa edelle.

Tämä oli johdanto.

Ehdotan, että Suomessa ei politiikan tasolla mietitä yritysten, toimialojen tai minkään muunkaan sellaisen tukemista ja suosimista. Ehdotan sen sijaan, että Suomen vallankahva ottaa pitkän tähtäimen tavoitteeksi sen, että Suomessa on Euroopan kääpiövaltioiden jälkeen ostovoimaisin asiantuntijaluokka.

Tavoite ei ole niin outo kuin miltä se kuulostaa. Kuten ylempänä kirjoitin, tämä joukko on se, jonka työpanoksella Suomi menestyy tai on menestymättä. Nyt Suomen ylempi keskiluokka on täydellisesti kyykyssä. Palkat ovat pienet, elinkustannukset ovat hirveät ja verotuskaan ei ole enää tässä tuloluokassa erityisen miellyttävää. Tästä kaksi kolmannesta on valtiovallan ratkaistavissa olevaa ongelmaa.

Jos periaateohjelma olisi tuo mainitsemani ja sen perusteella ryhdyttäisiin tekemään politiikkaa, vaikutuksia olisi moniin asioihin.

Julkisvallan pitäisi keskittyä ansaitsemisen verottamisen sijaan kuluttamisen ja yritysten verottamiseen. Nykyinen korruptiolta haiskahtava kaavoitus- ja asuntorakennusbisnes voisi saada kyytiä. Kilpailun puute vähittäiskauppamarkkinoilla saattaisi kaivata ratkaisijaa. Kaikennäköinen perisuomalainen välistäveto, jossa asiat maksavat liikaa ansiotasoon nähden, olisi tulilinjalla, ja kilpailun lisääntymistä edistettäisiin käytettävissä olevin keinoin.

Jos Suomessa keskiluokan ja ylemmän keskiluokan elintaso olisi näillä main paras, ei tarvitsisi miettiä, miten Suomeen houkutellaan ulkomaalaisia, sillä he tulisivat houkuttelematta. Jos Suomessa mainitut vahvuudet huomioon ottaen olisi myös taloudellisesti järkevää elää, ei tarvitsisi miettiä, mistä tulee uusi Nokia tai miten pidettäisiin firmat suomalaisina. Kaikenmaalaiset firmat tekisivät mielellään asioita Suomessa, sillä asioita tekemään löytyisi helposti hyviä tekijöitä ja valmiiksi terve yrityskulttuuri. Palkkaongelmakin korjautuisi, jos Suomessa olisi kilvoittelua työvoimasta nykyistä laajemman yrityskannan kautta.

Tämä kokonaisuus ei edes vaatisi köyhien ajamista pinkopahvien alle vaan sen, että selvät markkinahäiriöt korjattaisiin ja julkisvalta keskittyisi oleelliseen eikä näiden markkinahäiriköiden suojelemiseen. Kohtuullisilla veroilla pystyttäisiin aivan hyvin tarjoamaan nykyiset peruspalvelut ja perustulonsiirrot sekä pitämään infrastruktuuri kunnossa.

Nyt Suomen strategia on sitoa valtaosa ihmisistä turpeeseen, hyväksyä vähäistä suurempi aivovienti ja lahjoa yrityksiä nallekarkeilla, ja tämä ei mielestäni johda mihinkään. Se palkitsee väärät tahot eikä hyödynnä Suomen vahvuuksia ensinkään.

Tämä ikuisuusaihe on taas pinnalla kun joku oikeusaste on tuominnut Pöyryn maksamaan lisäveroja siitä hyvästä, että työntekijät ovat käyttäneet bonusmaileja omiin matkoihinsa.

Tämä asia herättää tunteita ja kärkeviä mielipiteitä, mutta tosiasia on, että Suomessa verojärjestelmä on sellainen, että näiden selvästi rahanarvoisten etujen verottamatta jättäminen sotii sen periaatteita vastaan. Se, mikä on näiden mailien rahallinen arvo, onkin sitten haastavampi kysymys sekä se, missä kohtaa veroa pitäisi maksaa. Maileja kerättäessä vai niitä käytettäessä. Se, että periaate on koko lailla pikkusieluinen ja typerä, ei muuta juridista asetelmaa miksikään.

Tästä asetelmasta päästäisiin eroon muuttamalla lakia siten, että verotettavaa tuloa eivät ole satunnaiset edut, jotka eivät selvästi ole korvausta suoritetusta työstä. Jos työnantaja muuttaa palkkaa vaikkapa asuntoeduksi, on selvää, että tästä kuuluu maksaa veroa, mutta lentomailit eivät ole tähän verrattavia. Niillä on hankalasti määriteltävä rahallinen arvo, mutta niin kauan kuin niitä saadaan ainoastaan tehdyistä työmatkoista eikä esimerkiksi niin, että työnantaja ostaa lentoyhtiöltä maileja jollekin työntekijälle ja näin korvaa palkkaa, voidaan juridisesti tehdä ero luontaisedun ja sivutuotteen välillä. Maileja saadakseen pitää kuitenkin lentää, joten se, että työnantaja vain lennättäisi ihmisiä huvikseen, jotta he saisivat paljon maileja, tulee paljon kalliimmaksi kuin antaa näiden mailien tuomaa etua vastaava summa rahaa kaikkine sivukuluineen ja veroineen.

Tämä muutos olisi tehtävä siksi, että lentomaililla ei ole mitään kiinteää arvoa, josta vero voitaisiin reilusti, ennustettavasti ja ilman kohtuutonta byrokratiaa määrätä.

Jos mailien keräämistä arvioverotetaan saantihetkellä, tulos on epäreilu. Lentoyhtiöiden konkursseja on nähty, ja nämä tuppaavat nollaamaan bonusjärjestelmät. Vähäisiä mailimääriä ei voi käyttää mihinkään, ja kaikki eivät muutenkaan matkusta vapaa-ajallaan. Näin siis maksettaisiin tuloveroa saatavasta, joka ei kenties ole tuloa ollenkaan. Jos taas veroa pitäisi maksaa käyttöhetkellä, arvo olisi sinänsä määritettävissä, mutta kun mailit ovat voimassa vuosia Finnairilla ja joillain lentoyhtiöillä ikuisesti, missä olisi se virasto, joka osaisi määrittää, kuka edellisistä työnantajista on antanut minkäkin suuruisen kontribuution käytettyyn pottiin ja paljonko siellä pitää maksaa sivukuluja? Turhaa byrokratiaa, joka ei tuottaisi mitään.

Mailin erilaista arvoa voi hahmottaa vaikkapa omien British Airwaysin mailieni kanssa. Jos otan niillä menopaluulipun turistiluokassa Helsinkiin, se maksaa 30000 mailia + veroa noin satanen. Tällainen lippu maksaa veroineen 200-250 puntaa. 30000 mailia on siis noin 150 punnan arvoinen, mikä tekee mailista puolen pencen arvoisen. Jos otankin ensimmäisen luokan lipun Johannesburgiin, se maksaa 150000 mailia plus parisataa veroja. Tällainen lippu maksaa satunnaiselle päivälle marraskuulle 5241 puntaa, jossa lipun hintaa on noin viisi tonnia, ja mailin arvo onkin 3,3 penceä eli melkein seitsemänkertainen.

Tietysti voidaan ajatella, että mailit voidaan jättää keräämättä kokonaan. Tällöin ne ovat kuitenkin tukiainen (kotimaiselle) lentoyhtölle, sillä näiden mailien hinta on joka tapauksessa leivottu sisään jokaisen lentolipun hintaan. Jos firmat maksavat maileista mutteivät käytä niitä, lentoyhtiö kiittää. Samoin käy, jos edut jaetaan useille korteille ja omat lennot meneät yhdelle, työmatkat toiselle. Näiden yhdistäminen voi olla hankalaa, ja jos kummallakin maileja on niin vähän, ettei niillä saa ilmaislippua ennen vanhenemistaan, etu jäi lentoyhtiölle.

Nyt oikeus on tulkinnut, että työnantajan on valvottava mailien keräämistä ja käyttämistä ja maksettava veroa näistä maileista eikä suinkaan työntekijöiden.

Tämä on turha velvoite työnantajalle, sillä asia ei ole aivan helposti valvottavissa. Käytännössä valvontaa tekevissä firmoissa on tuo kahden kortin järjestelmä, mutta tämä ei vielä riitä. Firma voi lippua ostaessaan laittaa oman bonuskorttinsa työntekijän lentolippuun, mutta asia on viime kädessä matkustajan eikä maksajan päätettävissä. Jos matkustaja haluaa lentokentällä check inissä vaihtaa lipulla olevan kortinnumeron, mikä ei ole edes erityisen tavaton toimenpide, se vaihdetaan. Näin tehdään rutiininomaisesti esimerkiksi silloin, kun samalla lentolipulla on useiden allianssien yhtiöiden lentoja ja haluaa niiltä kaikilta mailit eri firmojen korteille.

Työnantajan ainoa keino valvoa asiaa on se, että siellä verrataan kuukausittaisia tai vuosittaisia mailiraportteja ostettujen lippujen tietoihin ja katsotaan, että kaikesta on maileja kertynyt. Kun mailit unohtava virhe ei ole erityisen harvinainen, mistä syystä jokaisella lentoyhtiöllä on automaattinen mailienpenäysjärjestelmä ettei asiakaspalvelijoiden aika huku tähän arkiseen asiaan, työntekijää tuskin voisi irtisanoa väärinkäytöksen takia, vaikka jotain lentoa ei listalla olisikaan.

Nyt linjaus tuntuu oikeudelta olleen periaatetta suosiva ja toimivaa käytäntöä vieroksuva. Firmojen hukuttaminen tämän sortin byrokratiaan on joutavaa, joten lakia kuuluisi muuttaa, vaikka paljon lentävät saavatkin joskus hieman “ansiotonta” etua. Epäreilu tilanne kun on sekin, että asia on periaatteessa valvottava, mutta käytännössä valvonnan suorittamista valvotaan pistokokeilla. Tässä tilanteessa verottaja tietää voivansa narauttaa jokaisen firman koska hyvänsä, sillä valvonta on ilman suurta manuaalista työtä mahdotonta ja parhaimmillaankin puolivillaista.

Luin Iltalehmästä tämän uutisen etusivultaan.

Lapset siis myyvät seksiä keskustan ostareissa saadakseen pussikaljaa. Ilmiö on perin vastenmielinen, mutta mitä tästä uutisesta seuraa?

Seuraako siitä se, että vanhemmat vahtivat lapsiaan hieman tarkemmin, vai seuraako siitä se, että hulluimpien pedofiilien määrä ostareissa pompsahtaa, kun kerran markkinat ovat siellä? Suoraan sanoen veikkaan jälkimmäistä.

En minä tiedä mitä asialle pitäisi tehdä, mutta nyt on selvästi kirjoitettu mainos, mikä tuntuu ajatuksena perin ikävältä.

Tässä lähinnä huomiota kannattaa kiinnittää uutiseen ja sen otsikkoon.

Lähinnä huomasin sen, että työpaikkojen yhteistyöasioita on kysytty luottamusmiehiltä, ei työntekijöiltä itseltään. Tässä nimittäin sivuutetaan kokonaan se osa työvoimaa, joka ei työskentele missään erityisen järjestäytyneillä aloilla, eli valtaosa valkokaulustyöstä.

Tulos voi sinänsä olla aivan oikea, sillä irtisanomiset usein aiheuttavat asenteiden kiristymistä, mutta tämä tutkimus ei kyllä kerro koko kuvaa. Tutkimus ei sitä todennäköisesti väitäkään kertovansa, mutta uutinen yleistää notkeasti luottamusmieskyselyn koko työelämän ilmiöksi.

Suomalaisessa työelämässä luottamusmiesjärjestelmä alkaa useimmilla työpaikoilla olla tiensä päässä kun ihmiset kuuluvat satunnaisiin liittoihin tai eivät kuulu liittoihin ollenkaan. Pääasiassa yhtä liittoa henkisesti edustava luottamusmies ei välttämättä ole kovinkaan läheinen ja luotettu henkilö muille työntekijöille. Jos luottamusmies tulee jostain SAK:laisesta liitosta, työpaikan akateemiset tuskin käyvät juttelemassa hänelle murheitaan, ja päinvastoin.

Tästä voi siis päätellä, että luottamusmiesten asema on huonontunut, sillä he eivät tosiasiallisesti edusta enää kuin pientä osajoukkoa firman työntekijöistä, ja näin ollen heidän painoarvonsa ja mahdollisuutensa neuvotella työnantajan kanssa on heikentynyt samaa tahtia.

Tästä päästään siihen, mistä olen kirjoittanut ennenkin: suomalaisessa työelämässä on syytä siirtää edunvalvonta lainsäädännön tasolle. Liitot tekivät sitä hyvin aikanaan ja tekevät sitä edelleen sellaisissa työpaikoissa, joissa kaikki tai melkein kaikki ovat saman alan väkeä. Modernissa toimistoympäristössä näin ei enää ole. Keskeiset asiat pitäisi siirtää liittosopimuksista lainsäädäntöön koskemaan kaikkia, ja liitoille jäisi lähinnä valvontatehtävä.

Rinnalle pitäisi luoda joku mekanismi sille, miten pätkätyöläiset voivat valvoa etuaan tilanteessa, jossa liitot eivät ole heistä suuremmin kiinnostuneita, ja oikeastaan muutenkin. Nyt pätkätyöläisen ongelma on se, että vaikka väärinkäytöksistä sinänsä voisi valittaa viranomaisille, Kekkoselle ja paaville, näin ei voi käytännössä tehdä, sillä ongelma kyllä tulee korjatuksi, mutta samalla työtä vuokraava jättää vain sopimuksen uusimatta, sillä ei viitsi asioida moisen äkäpussin kanssa kun nöyrempiä on jonossa oven takana.

Kun oikeusjärjestelmä ei Suomessa tuomitse rangaistuskorvauksia, tosiasia on se, että jotain muutaman prosentin maksamatta jäänyttä lisää oikeudessa penäävä voi juttunsa voittaessaan voittaa sata euroa ja potkut, ja juttunsa hävitessään voittaa 42 tonnin oikeudenkäyntikulujen maksamisen sekä potkut. Potkut tulee joka tapauksessa, ja kun voitettavaa on vähän, motiivi penätä oikeuksiaan on vähäinen ja se jää lähinnä muutaman periaatteen ihmisen harteille. Tämä mahdollistaa sen, että työntekijä voi joko tahallaan hieman viilata kaikkia linssiin ilman pelkoa seuraamisesta jos työnantaja on rosvo, sekä sen, että työnantajan ei tarvitse virkansa puolesta yrittää parhaansa mukaan huolehtia siitä, että kaikki asiat menevät lain kirjaimen ja hengen mukaan. Siihen ei kannata pistää ihan hirveästi paukkuja, sillä jos joku asia menee väärin, ainoa rangaistus on käytännössä se, että virhe pitää korjata.

Tätä rakennelmaa on pakko voida pöyhiä jotenkin. Siinä voivat ammattiliitot olla mukana tai olla olematta, mutta jos liitot takertuvat vain menneisyyteen, silloin ne pitää sivuuttaa. Menneessä maailmassa tällaiset pikkujutut hoidettiin kuntoon liittojen kautta, sillä liitto olisi aina voinut pistelakolla pysäyttää yhden firman toiminnan kokonaan kunnes asia on kunnossa, ja asia ei henkilöidy yhteen valituksen tehneeseen työntekijään. Nyt liitto ei voi enää pysäyttää kovinkaan montaa firmaa, sillä jos 5% firman väestä kuuluu yhteen liittoon, lakko harvoin puree jos muut ovat työssä.

Jäljelle jää viranomaistie, joka on tällä hetkellä rakennettu työntekijän kannalta sangen vähän houkuttelevaksi.

Päiväkotien teipatut lapset ovat olleet viikon puheenaihe Suomessa ja vähän muuallakin.

Erkki Tuomioja ei petä meitä taaskaan. Hän kertoo, että ilmeisen väärinkäytöksen syyt ovat veronalennuksissa eikä väärin tehneessä henkilöstössä. Minun on vaikea kuvitella, mikä rahapula aiheuttaa tämäntapaisia toimenpiteitä, mutta näin on taas saatu kaikki ongelmat ei-SDP:n syyksi.

Sen sijaan asiasta kohiseminen Venäjällä on mielenkiintoista, kuten muukin Suomen lastenhuoltoa koskeva kirjoittelu.

Kun joku KGB:n everstin oppiarvolla lapsiasioihin pätevöitynyt venäläisvirkamies kävi Turussa ja perässä kulki bussilastillinen toimittajia, voidaan miettiä, miksi näin on. Kun tätä on seurannut venäläismediassa ilmiselvästi valheellista kuvaa välittävää kirjoittelua, on pakko epäillä, että kyse ei ole silkasta sattumasta vaan tilaustyöstä. Mutta kuka on tilaaja ja mitä tilaus palvelee? Tätä minä en saata käsittää.

Asiassa on liikaa yhteensattumia, että voisin pitää asioita täysin irrallisina.

Motiivi sen sijaan on hieman hämärän peitossa. Suomi on Venäjän rajanaapureista ainoa, jonka kanssa Venäjällä ei ole mitään kränää mistään vaan asiat hoituvat normaalisti kuten muidenkin maiden kanssa. Kun nyt levitetään Suomesta, suomalaisista poliitikoista ja suomalaisista virkamiehistä jokseenkin valheellista kuvaa, tällä on väkisinkin vaikutusta suhteisiin henkilötasolla.

Venäjällä änkyräkansallismielisyys elää ja voi hyvin, joten sen ruokkimiseksi ei tarvita riitelyä Suomen kanssa. Suomessa asuvat venäläiset taas ovat vapaaehtoisesti maahan muuttanutta väkeä eivätkä rajansiirron takia väärälle puolelle jäänyttä sakkia. Lisäksi heidän määränsä on perin vähäinen ja painoarvo venäläisessä politiikassa olematon. Venäjä ei tarvitse myöskään lisää vihollisia voidakseen ammentaa rahaa armeijalle, sillä tuossa maassa Putin voi tehdä aivan mitä hyvänsä halutessaan eikä tarvita kulissivihollisia yleisen mielipiteen taivutteluksi.

Vihollisia ja Venäjään hyvin kalseasti suhtautuvia naapureita riittää. Luulisi, että elämää helpottaisi, jos yhdellä kulmalla ei olisi mitään kränää ja Pietarin seutu sotilaallisesti turvassa, mutta jostain syystä tätä kränää nyt yritetään rakentaa. Jos kirjoittelu tästä eskaloituu, siitä ei seuranne paljon mitään muuta kuin että Suomessa Naton kannatus pompsahtaa. Suomen liittyminen Natoon ei mitenkään voi olla venäläisten intressissä, mutta nykyinen epäluulon lietsonta vaikuttaa kannassaan horjuviin. Suomessa taas yleisellä mielipiteellä on jotakin väliä ja Natoon tuskin liitytään jos reipas enemmistö jäsenyyttä vastustaa.

Venäjää vaivaa kansainvälisen arvostuksen ja merkityksen puute. Mieleen tulee, että maailman maista Suomi on Venäjään kaikkein positiivisimmin suhtautuva valtio ja kansa. Suhtautuminen on Suomessakin verraten epäluuloista, mutta muualla vielä jyrkempää ja epäluuloisempaa. Nyt venäläiset näyttävät yrittävän vaikuttaa suomalaisten asenteisiin, mutta miksi?

Minä en tiedä.

Nyt sitä olisi taas. Tutkittua tietoa joka lehden sivulla siitä, että ruoka on Suomessa euroalueen toiseksi kalleinta Irlannin jälkeen. Alkoholi oli pompsahtanut jo kaikkein kalleimmaksi, mistä voi päätellä, että Viron eu-jäsenyyden takia tehdyt veronalennukset on korvattu veronkorotuksilla ajat sitten.

Alkoholiasia on puhtaasti veropolitiikkaa enkä käsittele sitä tässä enää.

Ruuan hinnalle löytyy aina kolme vakiosyytä: arvonlisävero, kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet. Oletetaan, että nämä selittävät kaiken tyydyttävästi, joten mitään muuta ei tarvitse tehdä. Nämä selittävät joitain asioita. Nyt tosin ruuan arvonlisävero taitaa olla lähellä eurooppalaista keskitasoa, joten se ei enää selitä kuin pienen osan erosta. Ilmastoa ja etäisyyksiä tyrkytetään aina selityksiksi kaikkeen, mutta ongelmansa on vuoristoisella Itävallallakin.

Kuljetuskustannusten osuutta ruuan hinnassa ei kukaan erittele huolimatta siitä, että väite niiden oleellisesta vaikutuksesta esitetään usein. Numerot pöytään. Tutkitaan ennen kuin hutkitaan, mutta kun mitään numeroita ei koskaan näytetä, on väkisin herännyt epäilys, että kyse on tekosyystä. Jos numeroita ei tiedetä, miten asiaan voidaan jatkuvasti vedota? Jos numerot tiedetään muttei kerrota samalla kun niihin vedotaan, on syytä epäillä, etteivät numerot tue teoriaa.

Kylmää ilmastoa syytetään myös. Maajussien ystävät kertovat meille aina, että suomalainen tuottaja saa tuotteestaan huonompaa yksikköhintaa kuin maajussit muualla. Tämä on sikäli helppoa uskoa, että Suomessa elintarviketeollisuus on kovin keskittynyttä ja sen mahdollisuus kyykyttää yksittäistä maajussia melkeinpä rajaton. Kylmä ilmasto vaikuttaa kuitenkin ennen kaikkea alkutuotannon osaan eikä niinkään jalostusportaan kuluihin. Suomen kylmässä ilmastossa tehtaita joudutaan lämmittämään, mutta Keski-Euroopassa jäähdyttämään.

Jos siis uskomme Suomen tuottajahintojen olevan samaa tasoa tai matalampia kuin muualla EU:ssa, mitä ihmettä kylmä ilmasto oikein vaikuttaa? Se varmasti on vaikuttanut jotakin maajussin kustannustasoon, mutta jos hän ei silti saa tuotteestaan selvästi kalliimpaa hintaa, vahinko meni viljelijän piikkiin eikä ruokaa kaupassa ostava maksa tätä ilmastolisää.

Kaupan keskittyminen on väkisinkin ainoa jäljelle jäävä, tarkastelun kestävä peruste. Kun tukkuliikkeet omistavat kaupat kuten S-ketjussa tai käytännössä pakottavat K-kauppiaat ostamaan kaiken myymänsä Keskon kautta, on selvää, ettei kilpailu toimi kovin hyvin. Näiden ketjujen ulkopuolinen tarjonta on pientä. Suomeen ei viitsi tulla yksikään kansainvälinen ketju hintakilpailemaan, sillä tarvittaisiin 50 markettia asutuskeskittymiin ennen kuin touhussa olisi järkeä. Keskusliikkeiden lahjomat kuntien kaavoitusbyrokraatit taas vastustavat jokaista uutta rakennelmaa, joten mahdollisuus saada rakennuslupa edes suunnilleen samaan aikaan keskeisellä paikalla oleville 50 liikkeelle on olematon.

Kaupan keskittyminen lisää surkeutta entisestään. Kun suomalainen ruoka on jo absoluuttisesti euromaiden kärkeä, hintalaatusuhteeltaan se on ylivoimaisesti heikointa. Suomen supermarketeissa on turhaa unelmoida mistään niistä herkuista, joita on Ranskassa, Italiassa ja jopa munuaispiiraistaan kuuluisassa Britanniassa joka kaupan hyllyssä. Kananpalasia harmaassa hunajamarinadissa ja broilerinkoipia oranssissa soosissa ei taatusti myydä missään muualla.

Aina kun suomalaista ruokaa haukutaan huonoksi, puolustajat vetoavat kaikkiin suomalaisen luonnon herkkuihin. Järvikaloihin, marjoihin, sieniin ja poronlihaan. Näiden ainut ongelma on se, ettei niitä saa yhdestäkään lähikaupasta. Järvikaloja saattaa saada joskus isomman kaupan kalatiskiltä jos sellainen vielä on, mutta jos jätetään sintit pois ja keskitytään suurempiin kaloihin, niiden saatavuus on hyvinkin satunnaista. Suomalaisista marjoista tarjolla on vain puoli- tai täysteollisesti tuotettua mansikkaa, jolla on jonkunnäköinen kulttimaine. Jos kaupassa on mustikoita, ne ovat tuontipensasmustikkaa. Puolukoita ei myy varmasti kukaan. Saati, että joku myisi lakkoja tai metsämansikoita. Sama koskee sieniä. Kantarellilaatikko saattaa olla paremmissa kaupoissa, mutta korvasieniä, torvisieniä tai edes suppilovahveroa on vaikea löytää ketjumarketeista ja sienitarjonta rajoittuu kumisiin ja mauttomiin herkkusieniin. Suomalaisia tatteja lennätetään Italiaan, mutta ei niitä yhdessäkään Alepassa tai k-marketissa ole myynnissä. Poronlihaa ei useimmiten saa edes Stockmannilta.

Kauppamafiat kertovat myyvänsä sitä, mitä kansa haluaa ostaa. Kun kuitenkaan mitään muuta ei ole koskaan edes kaupan, mistä ihmeestä ne tietävät, mitä suomalaiset tosiasiassa haluaisivat syödä? Valhe kulkee niin, että suomalaisten väitetään haluavan halpaa, joten valtaosa laadukkaasta ei ole kannattavaa kauppatavaraa. Jäljelle jäi vain kana hunajamarinadissa ja muu sekunda, ja sen jälkeen siitä ruvettiin perimään priiman hintaa kun vertailukohtaa ei enää ollut. Nyt jäljellä on enää tätä, mutta se maksaa saman verran tai enemmän kuin herkut ranskalaisessa ketjukaupassa.

Tosiasiassa kyse on siitä, että suomalaisten ja kansainvälisten herkkujen myyminen olisi kauppaketjuille työlästä. Kukaan ei pysty toimittamaan vaikkapa metsämansikoita niin paljoa, että K-liiton keskuskomitean ostokomissaari voisi hommata niitä kaikkien kauppojen hyllyille yhdellä puhelinsoitolla. S-mafian ostotoiminnasta vastaava Veijo Corleone joutuisi näkemään paljon vaivaa saadakseen joka kaupan hyllylle poronmaksaa.

Kun ketjut vannovat keskuskomiteoidensa ja capo di tutti capiensa nimeen, yksittäisellä kauppiaalla ei ole valtaa tehdä diilejä paikallisten tuottajien kanssa. K-kaupassa on, mutta kun kalastaja tuo aamulla autollaan laatikollisen kalaa kaupan takaovelle, kauppiaan pitää maksaa Keskolle markkinointimaksu, kuljetusmaksu ja joku muukin suojeluraha, joka tekee bisneksestä kannattamatonta.

Tie ulos tästä surkeudesta on vaikea.

Tarvittaisiin ulkomaista kilpailua, mutta kaavoitusasiat estävät sen tulon käytännössä. Kun ulkomaisen kilpailun parantavaan voimaan ei ainakaan nyt voida luottaa, alan olla sillä kannalla, että jalostajat, keskusliikkeet ja vähittäiskauppa pitäisi erottaa toisistaan siten, että ristiin omistuskin on kielletty. Alalla pitäisi myös kieltää kaikki sellaiset sopimukset, jotka jotenkin rajoittavat kauppiaan oikeutta ostaa tuotteita tai keskusliikkeiden oikeutta käyttää jalostajia.

Nyt kilpailu on näennäistä, sillä kuluttaja voi valita kahdesta identtisiä lopputuotteita sisältävästä korista, ja vain tästä. Mitään muuta kilpailua ei ole, paitsi että tuottajat voidaan kilpailuttaa ketjun alkupäässä. Lopputuloksena on suunnilleen yhtä kallis ruokakori molemmissa ketjuissa. Kilpailuviranomaiset hämätään uskomaan vapaan kilpailun olemassaoloon siten, että yhdessä kaupassa juusto on halvempaa kuin toisessa, ja ero kurotaan takaisin meetwurstin kalliimpana hintana. Jos kytkökset purettaisiin ja kauppias voisi ostaa kaikista tukuista vapaasti, kallista juustoa tai kallista meetwurstia ei ostaisi kukaan, joten sen hinta laskisi. Jos hinta johtuu kalliista jalostusportaasta, tukkuliike hommaa paremman jalostajan pysyäkseen kilpailussa mukana.

Tämän vision suurin ongelma on se, ettei sitä voi käytännössä toteuttaa.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja kiinnittää huomiota siihen, kuinka hallitusvaihdoksen jälkeen Suomen eturivin poliitikot ovat täysin eri ikäpolvea kuin työmarkkinapomot.

Sanoman ydin on tässä lainaamassani kappaleessa: Pitkän kokemuksen merkitystä ei suinkaan pidä väheksyä. Mutta nykyisin tiettävästi vain paavi valitaan tehtäväänsä iäkkäämpänä kuin suomalainen työmarkkinajohtaja. Eikä nuorta polvea ole edes kasvamassa tuleviin merkittäviin tehtäviin.

Hesarin toimittaja tyytyy toteamaan tilanteen, mutta analysoidaanpa sitä askel eteen- ja taaksepäin.

Kun katsotaan asiaa taaksepäin, huomataan se, mistä olen kirjoitellut aina toisinaan. Suomalainen ay-toiminta ei ole kyennyt uudistumaan. Se elää edelleenkin sitä aikaa, jossa on tehdas, vakituinen työsuhde, vahva vastakkainasettelu pääoman ja työvoiman välillä, ja vahva liitto. Tämä on kuitenkin mennyt maailma. Näiden työpaikkojen määrä on laskeva. Kun tehdas suljetaan, tilalle ei tule toista savupiipputehdasta vaan pienempiä yrityksiä ja palvelusektorin työpaikkoja. Uudet työpaikat ovat pätkää ja silppua, yritys ei välttämättä sisällä mitään muuta kuin henkistä pääomaa, työmarkkinakenttä on niin pirstaloitunut, että liitot eivät ole kovin vahvoja ja tosiasiassa paikallisesti sovitaan paljon enemmän kuin mitä liitoille koskaan kerrotaan.

Tästä seuraa se, että liittopomot ovat menneen maailman miehiä. Liitoissa ei tehdä nuorennusleikkausta kovin helpolla, sillä nykyisten kuusikymppisten maailmankuva ja tapa toimia on hyvin erilainen kuin tämän päivän 30-vuotiaan luottamusmiehen tai pikkufirman duunarin. On käynyt kuten niin monille muillekin kerhoille: ne ukkoutuvat ja sitten kun pitäisi nuorentua, huomataan, että 30 vuotta nuoremmat eivät näe kerhossa enää mitään kiinnostavaa, ja jos haluavat jonkunnäköistä kerhotoimintaa, he perustavat omia kerhoja. Tai sitten “kaappaavat” jonkun olemassaolevan kerhon, mutta tämä ei miellytä nykyistä johtoa, koska samalla tuodaan nuorempien toimintatavat.

Siirrytään tulevaisuuteen.

Kun politiikka on 30-40-vuotiaiden käsissä ja työmarkkinajärjestöt yli 60-vuotiaiden, voidaan tästä päätellä, että “kolmikantayhteistyö” on kuollut kirjain. Se kannattaa kuopata tässä ja nyt kunniakkaasti, sillä se on ollut Suomen poliittisen järjestelmän kummajainen liian pitkään. Kolmikantayhteistyön ydinajatushan on se, että hallitus ja eduskunta antavat tai heiltä otetaan heille kuuluvaa valtaa työmarkkinapöytiin, ja jos jotain sovitaan, asia katoaa poliittisen prosessin ulottumattomiin. Hallitus ei katso vastaavansa tästä ratkaisusta, koska se on tehty työmarkkinajärjestöjen kesken, ja kolmikantaisesti sovitun asian palauttaminen päivänpolitiikkaan tuottaa yleislakkouhkauksia. Näihin asioihin ei voi vaikuttaa äänestämällä, ja tämä ei ole demokratian terve elementti. Kyllähän asiantuntijoita voi ja kuuluu käyttää, mutta hallitus ja eduskunta tekevät päätöset suositusten mukaan ja myös vastaavat niistä.

Kolmikantayhteistyö ei mitenkään voi enää tuottaa mitään hyödyllistä. 40-vuotiaiden poliittinen kulttuuri ja 60-vuotiaiden työmarkkinapomojen kabinettikulttuuri eivät enää kohtaa. 60-vuotiaiden työmarkkinakeskusjärjestöpomojen sopimat asiat eivät enää juurikaan ole relevantteja tämän päivän pätkätyöelämässä. Viime aikojen yritykset kolmikantatyölle ovat osoitus tästä kun mitään ei kyetä sopimaan, mutta aikaa palaa vuosikausia.

Työmarkkinoiden pirstaloituminen on jättänyt wanhan perinteisen ay-toiminnan muutaman avainalan auringonlaskun iloksi. Näin olkoon, ja keskusjärjestöt voivat edustaa näitä aloja ja jutella keskenään niiden asioista. Mutta koska puhutaan vähemmistön asioista, näiden keskustelujen laajentaminen koskemaan kaikkia on typerää.

Tosiasiallisesti meillä on vanha savupiipputeollisuus ja kuljetusala, joissa asioita edelleen voidaan sopia keskusjärjestöjen kesken. Pätkä- ja silpputyöläisen asemaa taas ajaa tällä hetkellä parhaiten poliitikko eikä liitto. Se, ettei poliittinen koneisto aja sitä tällä hetkellä kovin hyvin, ei ole osoitus siitä, että joku muu tekisi sen paremmin vaan siitä, että nämä asiat pitää saada politiikan ytimeen takaisin. Se taas tehdään parhaiten puolueohjelmissa ja vaaleissa.

Nuorempien poliittinen kulttuuri on se, jonka kuuluu näyttää suuntaa. Menneen maailman liittopomojen mielistely ei ole enää missään määrin tarpeellista, vaan poliittinen koneisto voi osoittaa heille oman karsinan, jossa he saavat edelleen olla kuninkaita. Nyt vähemmistöä niin työntekijä- kuin työnantajapuolillakin edustavat liittopomot yrittävät karsinoida poliitikkoja päättämään vain niistä asioista, jotka eivät heitä itseään kiinnosta.

Aikaisemmin tähän piti poliitikon alistua, sillä se oli maan tapa ja tosiasiallisesti maata johdettiin työmarkkinakabineteista. Enää ei tarvitsisi.

Martti Hetemäen verotyöryhmä on ehdottanut sitä sun tätä Suomen verotuksen uudistamisesta. Ehdotuksessa on selvästikin jotakin oikein, sillä kaikki etujärjestöt vastustavat sitä verisesti. Akava on kai ainoana järjestönä suhtautunut siihen varauksellisen myönteisesti. Kun verotus on Suomessa niinkin ongelmallinen kenttä kuin se on, on aika helppoa tehdä sellainen veroesitys, joka on jonkun kerhon tilaustyö. Mutta kun suuret ja pienet yritykset sekä melkein kaikki työmarkkinajärjestöt vastustavat kuten myös maajussit, voidaan ajatella, että työtä on ainakin yritetty tehdä ilman suuria poliittisia kytköksiä.

Ydinajatus on verotuksen siirtäminen ansaitsemisesta kuluttamiseen, mikä on periaatteena sangen järkevä. Työn haittaverottaminen ei ole hyvä idea maassa, jossa työttömyys vaivaa, ja joka ei tytäryhtiötalouden takia tunnu pystyvän pitämään korkean tuottavuuden työtä rajojen sisäpuolella. Ympäristöväki on kannattanut tätä siirtymää jo pitkään, ainakin jotkut heistä. Osa tosin on kannattanut kaikkien verojen kiristämistä, jotta julkiselle sektorille saadaan enemmän rahaa.

Tuloverotuspuolella ajatus on laskea ansiotulojen verotusta ja kiristää pääomatulojen verotusta. Tässä tehdään jotain, mutta lopullinen tiikerinloikka jää tekemättä.

Suomen verotuksen rakenteellinen ongelma on ansio- ja pääomatuloverokantojen suuri ero. Tämä aikaansaa tilanteen, jossa kaikennäköinen verosuunnittelu ja mitään tuottamaton puliveivaus kukoistavat ja kaikki jotka pystyvät, kierrättävät rahaa firmojen kautta. Musta pekka jää käteen hyvätuloiselle palkansaajalle, joka ei pysty tekemään veroilleen mitään toisin kuin vastaavia pääomatuloja saava.

Nyt ajatus olisi laskea tuloveroja hieman ja korottaa pääomatuloveroja 30 prosenttiin. Vaan mitä tapahtuisi, jos pääomatulojen vero korotettaisiin 35 prosenttiin ja asetettaisiin palkkaverokatto tuohon? Samalla muutettaisiin vähennyksiä progressiivisiksi siten, että työmatkoja, tulonhankkimiskuluja jne. saisi vähentää veroissa vain jos maksaa tuota maksimia pienempiä veroja eli on pienituloinen. Hyväpalkkaisen veroprosentti laskee, mutta hän menettäisi kasan vähennyksiä. Pienipalkkaisen verot ja vähennykset taas pysyisivät jokseenkin ennallaan. Asuntolainan korkovähennyksen voisi ehkä paketoida tähän samaan nippuun.

En tiedä, mikä olisi tarkalleen se veroprosentti, jolla tämä yhtälö olisi tasapainoinen. Nyt kuitenkin korkeita tuloveroja jonkun verran kierretään firmojen kautta ja tämä puliveivaus poistuisi. Jos samalla tarkasteltaisiin yritysverotusta siten, että yritys maksaisi veroa jostain muusta kuin näytetystä voitosta, tehtäisiin epäkannattavaksi sekin, mitä joka kolmas tuttu tekee, eli ostaa kotiinsa viihde-elektroniikan näennäisesti firmansa piikkiin ja tekee lomamatkat “työmatkoina” eikä maksa tähän menevästä rahasta mitään veroja.

Kun kaikki tulot olisivat saman arvoisia eikä ole merkitystä, miten raha on ansaittu, ei olisi mitään motiivia piilottaa tuloja mihinkään, koska kaikesta maksetaan sama vero. Kun korkein veroprosentti on 54, pidän moraalisesti täysin hyväksyttävänä sitä, että käytetään kaikki mahdolliset keinot jättää nämä verot maksamatta. Jos veroprosentti on kohtuullinen eli noin kolmannes, moraalinen oikeutus poistuu.

Yleisesti on tietysti syytä tehdä jotakin menopuolelle ja julkiselle sektorille, mutta menopuolen täysremontti on oma keskustelunsa. Tulopuolen remontti pitää tehdä tästä riippumatta, sillä nykyinen progressio tuloloukkuineen tekee suomalaisesta työstä sangen kilpailukyvytöntä, mikä näkyy aivovientinä.

Vasemmistoliiton Arhinmäki on lausunut näkemyksiään politiikan nykytilasta ja tulevista hallitusratkaisuista.

Keskeinen yritys vasemmistoliitolla on selvästi liimata kasaan jonkunlaista vasemmistorintamaa SDP:n ja Vihreiden avulla. Tämä on ajatuksena mielenkiintoinen, mutta sisältää myös riskejä.

Juuri nyt politiikka on sellaisessa asennossa, että tuo koalitio ei saisi yhteen hiileenkään puhaltamalla aikaan enemmistöhallitusta, ja tuskin saa seuraavien vaalien jälkeenkään. Näin ollen voidaan ajatella, että realistisesti kyse ei ole suuresta hingusta hallitukseen ainakaan juuri nyt, vaan lähinnä hengen kohottamisessa. Vasemmistoliiton kaukainen esi-isä SKDL oli hallituspuolue useammankin kerran, ja Siimeksen johdolla puolue käväisi Lipposenkin hallituksessa. Sen jälkeen on kuitenkin ollut osana lähinnä sivuraide ja paitsio, ja tämä syönee taistelumoraalia jossain päin puoluetta. “Ehkä joskus” -lupauksilla saadaan ehkä vältettyä vuoto tältä laidalta muualle.

Ajatuksellisesti Vasemmistoliitto tekee saman, jonka olen tehnyt itse jo ajat sitten: huolimatta siitä, että Vihreät pitää itseään keskitien kulkijana ja kaiken maallisen jaottelun yläpuolella olevana jumaluskontona, minä asemoin sen vasemmalle, kuten tekee myös nyt Arhinmäki. Jos se vaakkuu kuin ankka ja vaappuu kuin ankka, se voi vaikka olla ankka, ja Vihreiden vaapunta on vängeltänyt vasemmalle jo pitkään, oikeastaan aina. Lähinnä tämä ilmenee vahvassa uskossa julkisen sektorin vahvaan rooliin.

Vasemmistoliiton kannalta tämä kokonaisuus on hyvä ja huono asia.

Jos näistä visioista tulisi totta ja Suomen vasemmisto kykenisi yhtymään, se olisi Vasemmistoliitolle oikeastaan ainoa tie hallitusvastuuseen. Tämä kärki on suunnattu aika ovelasti SDP:tä vastaan, sillä SDP on se, joka tekee Suomen vasemmistossa kuninkaan jos on tehdäkseen. Jos SDP ja Kokoomus muodostavat hallituksen, mikä on vaalien jälkeen peräti todennäköinen skenaario, Vasemmistoliitto jää auttamatta rannalle. Siellä on liikaa erinäköisiä fraktioita, että kaksi suurta puoluetta jaksaisi suuresti yrittää hauskuttaa niitä kaikkia. Paljon säyseämmän hallituskumppanin saa RKP:stä, jos apupuolue ylipäätään tarvitaan, ja Vihreätkin ovat osoittaneet tällä hallituskaudella kykenevänsä hallitusyhteistyöhän ilman änkyröintiä ja iltalypsyä.

Nyt Vasemmistoliitto yrittänee pakottaa SDP:n valitsemaan puolensa ennen vaaleja, sillä Vasemmistoliitolla on tässä vain voitettavaa. Jos SDP saadaan ottamaan asiaan kanta ja se suosii vasemmiston yhteistyötä, se tietää Vasemmistoliitolle varmaa hallituspaikkaa jos liitto menestyy. Ilman Vasemmistoliittoa tällaista kuviteltua vasemmistohallitusta tuskin voitaisiin luoda, SDP:n ja Vihreiden äänet eivät siihen riittäisi.

Jos taas SDP kieltäytyy ottamasta kantaa, mikä on todennäköistä, selittäisi ympäripyöreitä vaalituloksesta, mikä olisi sama asia, tai yllättäen lähtisi tavoittelemaan hallitusta Kokoomuksen kanssa, Vasemmistoliitto voisi hyökätä SDP:tä vastaan ja kalastella sieltä ääniä. SDP:ssä tulee varmasti olemaan vasemmalla laidalla tyytymättömyyttä puolueen liian oikeistolaiseen linjaan, ja Jungnerin valinta tuskin helpotti asiaa tässä segmentissä, ja asiaa eivät edistäneet myöskään puoluekokouksen Kokoomusta ylistävät lauselmat. Tällöin Vasemmistoliitto ei pääse hallitukseen, mutta se saattaa saada kasvatettua kannatustaan.

Tämän asetelman riski on ilmeinen myös. Ei Vasemmistoliitto skabaa äänistä Kokoomuksen tai Kepun kanssa. Persutkin ovat vaihtoehto vain Lapin korpikommunisteille ja muutamalle jäljellä olevalle vanhalle ay-jyrälle, jotka ovat Arhinmäen Vasemmistoliitolle lähinnä painolasti muutenkin. Ydinkannattajakunta Helsingin nuorisossa ei persuihin päin vilkaisekaan. SDP:tä vastaan skabataan, ja ulkopuolelta on näyttänyt siltä, että vasemmalle vinksahtaneen nuorison joukossa puolue on ollut SDP:tä vahvempi tai tasavahva jo jonkun aikaa. Tuskin keski-ikäinen ay-rividemari siirtyy Vasemmistoliiton kannattajaksi, mutta nuorison äänistä taistellaan jonkun verran.

Tosiasiallinen kilpakumppani lie Vihreät. Vihreillä on tällä hetkellä paljon enemmän valtaa kuin Vasemmistoliitolla, ja tilanne tuskin muuttuu. Vihreät on hallituspuolue, Helsingissä puolue taitaa valtuustossa olla toiseksi suurin. On aivan selvää, että ihmiset, jotka haluavat vaikuttaa eivätkä vastustaa, saattavat kokea Vihreät paremmaksi kerhoksi kuin Vasemmistoliiton, varsinkin kun maailmaa syleillen kerrotaan Vihreiden olevan yhtä vasemmistolaista perhettä. Tätä ajatusta vastaan Arhinmäki hyökkäsi tietysti oitis ydinvoima-asialla, mutta tämän asian mainosarvo ei ole loputon ja vaaleihin on aikaa.

Suurin kanto tämän vision toteutumisen kaskessa on tietenkin se, että vasemmisto on Suomessa ollut aina täydellisen hajallaan. Oli kommunistit ja SDP. Sitten kommunistit hajosivat enemmistön enemmistöön, enemmistön vähemmistöön, vähemmistön enemmistöön ja vähemmistön vähemmistöön. Nyt mukana ovat myös Vihreät.

Proletaarien liittyminen yhteen näyttää olevan Suomessakin kovasti vaikea asia, ja on aika vaikea kuvitella, että SDP saisi aikaan toimivan hallituksen Vihreiden ja Vasemmistoliiton avulla. Näissä kummassakin puolueessa on runsaasti erilaisia siipiä ja sisäisiä klikkejä, joista osa kykenee kompromisseihin, osa ei. Hallitustyöstä ei tulisi mitään, jos hallituspuolueiden riveistä irtoaisi joka äänestyksessä joku kerho: milloin eläintensuojelijat, milloin prekaarit, milloin sähkön vastustajat, milloin feministit jne. ja pääministeri vain joutuisi käyttämään aikaa omien paimentamiseen ja hajanaisuuden selittelyyn.

Itse taaskin ulkopuolisuutta korostaen olen tosin sitä mieltä, että Vasemmistoliiton ja Persujen kaltaisten puolueiden paikka ei oikeastaan olekaan hallituksessa. Hallituksessa pitää aina tehdä lehmänkauppoja ja tyytyä kompromisseihin, ja lisäksi pitää suu kiinni ja olla samaa mieltä kaikesta.

Politiikka tarvitsee sellaisiakin kerhoja, joissa vain osoitetaan nykymenon ongelmia ja kiinnitetään huomiota sellaisiin asioihin, joista vallankahva mielellään vaikenee siksi, kun asia on vaikea. Tämän takia tarvitaan Persujen ja Vasemmistoliiton kaltaista varaventtiiliä, josta alkaa kuulua metakkaa sitten kun vallankahva hukkaa moponsa tarpeeksi syvälle metsään. Asioita ei korjata antamalla valtaa näille varaventtiileille, sillä niillä tuskin riittäisi kykyjä sitä käyttää, mutta ne pitää saada hiljaisiksi, ja se tehdään parhaiten kuuntelemalla, mikä oikein närästää ja antamalla joissain asioissa periksi, sillä usein näin tekemällä noudatetaan ns. kansan syvien rivien tuntoja sangen hyvin.

Luovien alojen järjestöt ovat teettäneet tutkimuksen, jonka mukaan valtaosa vastustaa laitonta nettilataamista.

Näin olkoon.

Nyt puuttuu enää järkevä toimenpideohjelma, jolla väki saadaan laillisten palvelujen käyttäjiksi. Tällaiselta palvelulta ei edellytetä nähdäkseni kuin kahta asiaa:
1) Tuotanto on kaupan ympäri maailmaa saman tien kun se julkaistaan USA:ssa
2) Hinnat ovat myöskin samat, eli USA:n veroton hinta + paikallinen vero

Tai no, okei, kolmantena edellytetään vielä sitä, että TV:ssä tai elokuvissa julkaistu julkaistaan myöskin ladattavana versiona. Itse sorrun piratismiin tuota pikaa, kun eräästä vanhasta tv-sarjasta ei ole kuin ykköstuotantokausi saatavissa laillisesti. Loppuja ei ole edes päätetty julkaista.

Piratismista yksi osa on sitä, että persaukiset teinit kopioivat juttuja. Tätä voimme paheksua, mutta vaikka luovan alan väki seisoo päällään, teineille ei ilmaannu mistään lisää rahaa, joten he joko eivät katsele/kuuntele viihdettä ollenkaan tai sitten he tekevät sen jotenkin kuin nytkin, eli maksavat osasta esimerkiksi leffa- tai konserttilipussa, ja jättävät maksamatta osasta. Veikkaan, että viihdebisnekselle on eduksi juuri nykymalli, sillä jos nuoriso kasvaa tietämättä mitään uusista artisteista, elokuvista jne, he eivät osta näitä myöhemmin rikastuttuaankaan, sillä kyse on vieraista asioista.

Toinen osa on se, että maksukykyiset piratisoivat sen, mitä ei ole myytävänä jonkun viihdeteollisuuden harjoittaman markkinasegmentaation perusteella. Ainoa harrastamani piratismi on juuri tätä. Jos tuotos on USA:ssa kaupan mutten saa sitä mistään Euroopassa ostaa, en läheskään aina viitsi odotella. Elokuvia en ole viitsinyt piratisoida miesmuistiin, sillä leffantekijät ovat jo oivaltaneet tämän ja megaelokuvat julkaistaan joka paikassa samaan aikaan. TV-sarjoissa ollaan vielä kaukana tästä.

Vähälle huomiolle on jäänyt Kokoomuksen puoluekokous, sillä kaikki ovat vain seuranneet kääpiöiden kapinaa kepussa.

Kaksi koulutukseen liittyvää asiaa ansaitsee huomiomme. Ensimmäinen on ajatus tunnustuksellisesta uskonnon opetuksesta luopumisesta. Tämä vaikuttaa kaikin puolin järkevältä hankkeelta. Uskonnot ovat maailmassa oikeastaan osa historiaa. Historiaa ei voi ymmärtää ymmärtämättä jotakin uskontojen doktriinista, mutta yhtä lailla historiaa ei voi ymmärtää, jos ei ymmärrä kirkon roolin ja uskonnon doktriinin välistä eroa. Kirkot ovat muokanneet maailmaa hyödyntäen ihmisten uskoa, mutta tätä puolta on vaikea käsitellä, jos pitää keskittyä siihen, että jeesus varmasti käveli vetten päällä, Muhammed ihan varmasti teki sitä ja tätä, ja Budhha lusi aivan varmasti nimenomaan bodhi-puun alla.

Maailman tapakulttuureillakin on usein juurensa uskonnossa, ja näiden asioiden tietäminen ei ole mitään uskontoa tunnustavalle ihmiselle haitaksi.

Toinen asia liittyy pakkoruotsikeskusteluun ja siihen, miten tämä puolue oikein toimii. Puoluekokous siis päätti äänestyksen jälkeen, että kielenopetuksessa valinnanvaraa on lisättävä, ja valita pitäisi voida muukin kuin toinen kotimainen kieli. Tämä on jokseenkin tyylipuhdas esimerkki poliittisesta linjauksesta.

Siitä huolimatta puoluejohto jympsähti heti kameroiden eteen kertomaan, ettei Kokoomus nyt ainakaan pakollisesta ruotsin opetuksesta halua luopua. Mitäs helvettiä? Puoluekokous eli puolueen ylin päättävä elin teki päätöksen ja siitä huolimatta puoluejohto sanoo, että päätös oli väärä ja sitä ei noudateta. Tämähän kertoo meille siitä, että puolueessa palveluskunta on ryhtynyt kalifiksi kalifin paikalle ja jos pomo päättää väärin, se vain sivuutetaan.

Suomen politiikkaa ja puoluepolitiikkaa on vaivannut tämä tauti Kekkosen ajoilta lähtien. Kansa voi olla sangen tukevallakin enemmistöllä jonkun asian tai näkemyksen kannalla, mutta mitään ei vain tapahdu, sillä poliitikot vain kertovat ihmisille, että te olette väärässä.

Kun politiikan ajatus on se, että asioihin voi vaikuttaa, tämä asetelma on pähkähullu. Muutoksia haluttaisiin ja niitä on jopa päätetty tavoitella, mutta vallankahva vain sivuuttaa koko asian tarpeettomana ja käyttää aikaansa sen selittämiseen, miksi ihmiset ovat väärässä. Miten ihmeessä tämän voidaan katsoa antavan sellaisen kuvan, että Kokoomukseen kannattaa kuulua tai sitä kannattaa äänestää vaikuttaakseen?

Suomesta pitäisi EU-periaateohjelman mukaan vähentää 150000 köyhää lähivuosina.

Tavoite on tietysti ylevä, mutta minulla on epäilykseni siitä, päästäänkö tavoitteeseen. Kun Suomessa on EU:n tilastointitavan mukaan 920000 köyhää, ja siitä huolimatta läheskään tuo joukko ei koe minkäänlaista puutetta, on syytä miettiä, ovatko köyhyyden kriteerit kohdallaan.

Kun köyhiä määritellään mediaanitulojen kautta, köyhyys ei efektiivisesti poistu koskaan. Hyvin köyhä tienaa alle 60% mediaanitulosta, joten köyhä tienaa siis tätä enemmän. Kun köyhyys määritellään näin, köyhien määrä ei vähene kovin helposti. On nimittäin verraten vaikeaa keksiä sellaisia ratkaisuja, jotka nostaisivat vain mediaaniansion alapuolella olevien tuloja, mutta eivät aiheuttaisi kenenkään lipsumista mediaanansion yläpuolelle, jolloin mediaaniansio nousee ja köyhyysraja täten myös.

Tällaisten ratkaisujen keksimisessä on kaksi perustavaa laatua olevaa ongelmaa. Ensimmäinen on se, että kun valtio lainaa jo nyt joka neljännen euron, ratkaisu ei saa maksaa mitään. Asiaa ei siis voi ratkaista tulonsiirroilla tai veronkevennyksillä. Toinen ongelma liittyy tuloloukkuihin. Jos onnistutaan jotenkin kompressoimaan mediaaniansion alapuolella olevat hyvin lähelle tuota mediaania, mitä tämän köyhyysmääritelmän mukainen köyhyyden poisto edellyttäisi, silloin tuon mediaanin alapuolella on hirvittävä tuloloukkuongelma. Jos tulonsiirtojen varassa elävät tienaavat jokseenkin kuin alempaa keskiluokkaa edustava palkansaaja, motiivi tehdä työtä ja siirtyä tukiaisten varasta työelämään poistuu. Tuloloukut ovat ongelma jo nyt ja niitä on yritetty poistaa, joten tilanteen pahentaminen tuskin on kovin monen intressissä.

Mitä jää jäljelle?

Käytännössä vain työllisyysasteen nostaminen, mikä tarkoittaisi yrittäjyyttä suosivia toimenpiteitä, työmarkkinoiden jäykkyysongelmien tunnistamista, tunnustamista ja korjaamista, sekä eläkeiän nostoa. Yrittäjyyttä suosivissa toimenpiteissä mielestäni avainasemassa on riskirahoitus, jota ei nyt tunnu saavan oikein mistään kohtuullisin ehdoin ja asuntoaan panttaamatta.

Työmarkkinoiden ongelmien ja eläkeän nostamisen ongelma on se, että ne ovat palkansaajakentässä epäsuosittuja toimenpiteitä. Näitä on nysvätty kolmikantatyöryhmissä iät ajat, eikä sitä kautta näytä valmistuvan kuunaan mitään. Perustulomallia tyrkytetään joskus, mutta sekään ei näytä kolmikannassa tarttuvan oikein kenenkään agendalle. Työnantajat pelkäävät kuluja ja työntekijät pelkäävät liittojen vallan vähenevän.

Asiaa auttaa hieman se, kun työeläkkeitä jossain vaiheessa joudutaan leikkaamaan. Tämän oletan vaikuttavan mediaaniansioihin niitä laskevasti, jolloin osa köyhistä lakkaa olemasta köyhiä tilastonikkaroinnilla.

Toinen vaihtoehtoinen kokonaisuus on heittää EU:n köyhyyskriteereillä kuikkaa ja keskittyä tunnistamaan ne, joilla on puutetta peruselämiseen liittyvistä asioista, ja yrittää jotenkin korjata heidän asemaansa. Tätäkin on yritetty, mutta kolmikantatyöryhmissä ammattiliitot kieltäytyivät kategorisesti perusturvan nostamisesta, jos samalla eivät nouse ansiosidonnaiset etuudet siten, että niiden suhde säilyy ennallaan. Kaikkein köyhimpiä auttavan perusturvan korotus olisi ollut kustannuksiltaan siedettävä vielä viime vuoden taloustilanteessa, mutta ansiosidonnaisten etuuksien korottamiseen ei löytynyt rahaa.

Suomessa ja todennäköisesti muuallakin osa koetusta köyhyydestä johtuu asumisen hinnasta kasvukeskuksissa, ja myös kasvukeskusten asunto- ja kaavoituspolitiikka on osa köyhyyden vastaista työtä. EU:n tilastoissa tällaiset toimenpiteet eivät näy, sillä tilastot eivät ota huomioon sitä, mihin raha menee vaan ainoastaan sen, paljonko sitä tulee, mutta jos emme seuraa orjallisesti eu-kriteeristöä, voimme parantaa ihmisten elintasoa muillakin tavoin kuin antamalla heille lisää rahaa.

Eikä kilpailun potkaiseminen jotenkin käyntiin ruokakaupassa olisi sekään köyhän kannalta kovin huono vaihtoehto.

Tällä kertaa kristityt ovat liikkeellä vastustamassa sitä, että jotain uskontoihin liittyvää käytetään jossain muussa kuin uskonnon itsensä määrittelemällä tavalla. Vapaa-ajattelijat siis haluavat vaihtaa raamattuja pornolehtiin.

Kristityt lausuvat asiasta näin:
Vaikka mielenilmaisut ovat laillisia, on niiden järjestäjien aina välttämätöntä kunnioittaa kansan vähemmistön tai enemmistön arvoja.

Kristittyjen mielestä siis sananvapaus, ilmaisun vapaus ja mielenosoittamisvapaus ovat olemassa vain, jos näin tekemällä ei loukata kenenkään arvoja. Ei enemmistön eikä minkään vähemmistön. Ajatus on koko lailla päätön.

Tällä linjalla ovat viime aikoina kunnostautuneet vain muslimien loputtomiin ymmärtäjät, ja tästä on kirjoitettu viime aikoina paljon. Kirjoitin itse joku aika sitten uskovaisten vastaiskusta, ja tämä on osoitus juuri siitä. Maallisia yhteiskuntia vastaan hyökätään vähän jokaisen uskonnon riveistä, ja kaikissa näissä hyökkäyksissä on oleellisesti kyse siitä, että jonkun väriset uskovaiset haluaisivat kieltää jotakin, koska tämä joku on heidän mielestään loukkaavaa, tai heidän mielestään joku kuvitteellinen henkilö saattaa asiasta loukkaantua.

Nyt kuulemma viranomaisten pitäisi käyttää aivoaikaansa sen selvittämiseen, onko tapahtunut rötös.

Uskontoja vastaan pitää saada esittää kritiikkiä, ja tämän varmaan tunnustaa jokainen tämän lauselman allekirjoittanut Kristillisten eduskuntaryhmän jäsenkin. Kritiikin pitäisi kuitenkin olla aina näiden uskontojen hyväksymää, ja tästä minulle tulee mieleen työläis- ja talonpoikaisvaltioiden virallinen oppositio, jotka puolueen kätyreinä keskustelivat hieman sallituissa rajoissa puolueen määräämistä asioista, puoluetta suuresti ylistäen. Kritiikin siis pitäisi olla jotenkin kritisoitavan hallinnassa, ja sitten kaikki olisi hyvin.

Erinäköisten vapauksien ydinolemus näyttää jälleen kerran kadonneen johonkin. Sananvapauden ideahan ei ole se, että kaikkien hyväksymä puhe on erityisessä suojeluksessa, vaan kyse on siitä, että erityisessä suojeluksessa on puhe, jonka joku haluaisi kieltää.

Mielenosoitusoikeus on täysin samaa perua. Jos mieltä saisi osoittaa vain siten, ettei kukaan ärsyynny tai hermostu, mitä järkeä olisi ylipäätään osoittaa mieltä? Mielenosoituksen ideahan on kääntää ihmisten ajatukset hetkeksi johonkin asiaan, jota he eivät ole tulleet ajatelleeksi tai jota he ovat ajatelleet ainoastaan jollain viralliseen oppiin kuuluvalla tavalla. Sivutuotteena joku yleensä loukkaantuu tai hermostuu, mutta miten on mahdollista ravistaa ihmisiä ajattelemaan asioita ilman, että nykymaailmassa joku enemmistö tai vähemmistö hermostuisi?

Ei se ole mahdollista ensinkään.

Martti Koskenniemi kritisoi Uudessasuomessa päättäjiä siitä, etteivät he ole “käskyttäneet poliisia” ryntäämällä rivakkaan ja valmistelemattomaan lainmuutokseen siksi, että kaksi käännytyspäätöksen saanutta ulkomaalaista on onnistunut järjestämään näyttävän mediakampanjan.

Professori pitää absurdina ajatusta tuhansista isoäideistä, mikä on ollut pääperuste niillä, jotka vastustavat lainmuutosta isoäitejä suosivampaan suuntaan. Tuhansista isoäideistä puhuvia syytetään todisteiden puutteesta, mutta aivan samasta asiasta voisin syyttää Koskenniemeä, joka kuittaa kritiikin “absurdia” -lausumalla.

Hallitus on toiminut asianmukaisesti ottaessaan nykyistä laintulkintaa kohtaan esitetyn kritiikin vakavasti ja käynnistettyään prosessin, jossa asiaa selvitetään ja tehdään mahdollisesti ehdotus lainmuutoksesta. Asia nimittäin ei ole erityisen helppo.

Suomella on huoltosuhdeongelma ennestään. Erityisen suuri ongelma iittyy vanhusten palveluihin, sillä vanhusten määrä kasvaa ikäpyramidin takia. Jos rupeamme maahantuomaan vanhuksia, siitä aiheutuu väkisinkin kustannuksia. Oikeastaan siitä aiheutuu paljon enemmänkin kustannuksia, sillä nämä vanhukset eivät osaa pääosin kommunikoida kuin äidinkielellään, joten tarvitsemme runsaasti tulkkauspalveluja ja kaikenkielisiä vanhustenhoitajia.

Toisaalta vastassa on inhimillinen argumentti. Ei ole kivaa, jos isovanhempien pitää asua jossakin kaukana.

Kolmas argumentti on se, että näiden vanhusten hoidon luvataan olevan perheen vastuulla. Voi olla totta, mutta jos laitoshoitoa tai kallista erikoissairaanhoitoa kuitenkin tarvitaan, ei sitä perheeltä laskuteta eikä voidakaan laskuttaa, sillä ei perheellä ole tähän rahaa.

Neljäs näkökulma nimenomaan näiden isovanhempien tulevaan määrään on se, että Suomessa maahanmuutto painottuu turvapaikanhakijoihin ja yhdistettyihin perheisiin muutamalta maailman ongelmaisimmalta alueelta. Jos käytännössä tilanne on se, että ankkurilapsen perässä tulevat ensin vanhemmat omine ja ottolapsineen, sen jälkeen muutakin sukua “sotaorpojen” vanhempien henkiinheräämisen kautta jne, saatamme rakentaa tilanteen, jossa efektiivisesti tyhjennämme jonkun vanhuksen lähipiirin ihmisistä. Hänellä ei ollut mitään elatusongelmaa, ennen kuin kaikki muut saivat luvan muuttaa Suomeen. Tätä argumenttia voi käyttää sekä puolesta että vastaan -hengessä todeten, että on inhimillistä päästää isovanhemmatkin maahan tai väittäen, että tästä syystä Suomeen pyrkivien vanhusten määrä on vähäistä suurempi.

Tämä ei ole asia, jossa pitää tempoilla iltapäivälehdistön kirjoitusten perusteella, vaan asiaa pitää harkita huolellisesti joka näkökulmasta ja välttää nyt tekemästä sellaista pikaratkaisua, jolla olisi ennakkopäätöksen luonne.

Tuttuni Timo ehdotti jostain asiasta, saattoi olla jopa tästä, puhuessamme, että huomattavasti vähemmällä päästäisiin, jos presidentille palautettaisiin erivapaudenmyöntämisoikeus.

Presidentillä voisi olla juridinen oikeus tehdä poikkeus mistä hyvänsä laista perustelematta ratkaisua mitenkään jos ei halua, ja nämä presidentin päätökset olisivat aina yksittäistapauksia eivätkä aiheuttaisi mitään yleistä linjanvetoa. Ne eivät vaikuttaisi viranomaisiin siten, että jos laki sanoo näin ja viranomainen toimii näin mutta presidentti päättää jossain tapauksessa toimia jotenkin muuten, viranomainen jatkaa näin toimimista tämän päätöksen jälkeenkin. Oikeuslaitos ei käyttäisi eikä saisi käyttää näitä presidentin ratkaisuja minään ennakkopäätöksinä tai suunnannäyttäjinä, vaan päätösten perusteet pitäisi hakea laista. Eduskunta voisi 50% enemmistöllä kumota minkä hyvänsä presidentin tekemän erivapauspäätöksen kahden viikon kuluessa päätöksen tekemisestä estäen sen, että presidentin mopo alkaa keulia.

Tämä ratkaisisi monta ongelmaa, muunmuassa tämän. Jos mediamyllytys hellyttää presidentin, hän voi myöntää näille kahdelle luvan jäädä maahan synnyttämättä ennakkotapausta, että kenen hyvänsä vanhemmilla on oikeus muuttaa Suomeen jos väitetään, että nykyisessä asuinmaassa asiat ovat hullusti ja siellä ei ole sukulaisia. Tällöin ei tarvitse kirjoittaa lakiin tarkasti kaikkia asioita, poikkeuspäätöksen tekijällä on aina kasvot eikä asiaa tarvitse tehdä virkamiestyönä, ja lopulta kansa päättää vaaleissa, onko linja ollut hyvä vai huono.

Sellaista lakia, joka ei joskus olisi aasimainen, ei voida kirjoittaa. Jos aasimainen laki voitaisiin yksittäistapauksissa vaivatta sivuuttaa kaikkien kunnia säilyttäen, asiat muuttuisivat paljon helpommiksi.

Tänään meille on kerrottu, että palkansaajien reaaliansiot kasvoivat viime vuonna 3,1%. Aika hyvin, kun kansantalous sukelsi kahdeksan prosenttia, joskin osan osumasta on tietysti ottanut työnsä menettänyt jengi.

Sen sijaan meille kerrotaan myös, että palkat ovat nousseet rivakimmin kuntasektorilla, toiseksi rivakimmin valtiolla ja vähiten yksityisellä sektorilla.

Tämän pitäisi pistää miettimään. Kun kunnan verotulot muodostuvat pääasiassa kunnallisverosta, sen kertymässä yksityisen sektorin väki on avainasemassa, vaikka kunnassa kolmasosa olisikin töissä julkisella sektorilla. Jos yksityisen sektorin palkankorotukset ovat jääneet pieniksi ja kunta-ala repii moninkertaiset palkankorotukset “jälkeenjääneisyyden korjaamiseksi”, syntyy tietysti vajetta, sillä palkankorotuksia ei pystytä maksamaan lisääntyneestä kunnallisverokertymästä, vaikka työttömyys ei olisikaan noussut.

Kunnallisen työmarkkinalaitoksen vai mikä ihme siellä onkaan työnantajaa edustamassa, sietäisi harrastaa syvää itsetutkiskelua. Miten on mahdollista, että kunnissa on päästetty lamavuonna palkat laukalle, vaikka tuloja ei ole tullut lisää mistään vaan tulot ovat itse asiassa vähentyneet?

Tuntuu siltä, että työnantajan uhoaminen viime aikoina Suomessa on painottunut aivan väärään paikkaan. Yksityisellä sektorilla näyttäisi siltä, että ainakin valtaosassa SAK:n liittoja lama- ja kriisitietoisuus on ollut sangen hyvää, ja nekin sopimukset, joiden synnyttämiseen ei ole liittynyt yhtään lakkoa, työsulkua tai mitään muutakaan, ovat olleet sangen kohtuullisia kustannusten kasvussaan. Julkinen sektori taas räksyttää palkkojensa jälkeenjääneisyydestä kaikkina aikoina, ja on näemmä onnistunut nyt eriyttämään oman ansiokehityksensä asiakkaan maksukyvystä, mikä johtaa julkisten palvelujen heikkenemiseen kun suurempi osa rahaa käytetään vähemmän väen palkkoihin.

Ehkäpä kannattaisi yrittää palauttaa jöö nimenomaan kuntapuolelle, jossa ainakin sairaanhoitajat ovat taas pistämässä jotain rähinää pystyyn.

Eilen ruodin suomalaisen poliittisen keskustelun masentavuutta siitä vinkkelistä, että useista asioista vallitsee yksi ainoa oikea ja sallittu totuus, ja kaikki muut näkemykset ovat populismia, johon ei kuulu vastata asiallisesti ja sisältöä käsitellen ensinkään, vaan opponentti voi luimia aidan alitse vain paljastamalla tämän halpa-arvoisen populismin.

Tänään Julkisten- ja hyvinvointialojen liiton suurvisiiri on kertonut meille, että valtion tuottavuusohjelma, johon sisältyy väen vähentämistä pääosin luonnollisen poistuman kautta, pitäisi oitis lopettaa, koska ohjelma on "väärässä".

Tämä on toinen osa tympeän suomalaisen keskustelun sarjassa. Tietysti ymmärrämme, että kun ay-pomo puhuu omilleen, hänen sanomansa on ymmärrettävä osaltaan hengen kohottamiseksi. Lisäksi ymmärrämme sen, että mainitulla liittopomolla on huoli omasta asemastaan, sillä jos työntekijöiden määrä vähenee, liiton jäsenten määrä vähenee ja liiton painoarvo keskusjärjestökyläpolitikoinnissa vähenee.

Huolimatta tästä lausunto on sisällöllisesti lohduttoman köyhä.

Valtiontalouden kriisiä ei tänä päivänä kiistä enää juuri kukaan. Kun joka neljäs euro lainataan toivoen, ettei kukaan huomaa, numerot puhuvat kieltä, jota edes ay-matematiikka ei kykene kyseenalaistamaan. On aivan luonnollista ja järkevää vastustaa jotakin yksittäistä talouden tasapainottamiseen tähtäävää ohjelmaa, mutta näin tekevän pitäisi kyetä kantamaan kortensa kekoon tekemällä paremman ehdotuksen.

Nyt kuka hyvänsä tuntuu saavan nimensä ja ajatuksensa lehteen huutamalla "ei nyt ainakaan noin, minä vastustan!" Vastustaminen on äärettömän helppoa, sillä se ei vaadi kuin yhden sanan sanomisen. Huomattavasti vaikeampaa on keksiä, mitä sitten pitäisi tehdä jos ei tehdä näin. Kutsun tätä pelkkää vastustamista täystyrmäyskulttuuriksi.

Palstatilaa pitäisi antaa ennen kaikkea sellaisille näkemyksille, joissa kyetään esittämään vaihtoehtoja. Kun tällaisia ei ole, pelkkä vastustaminen muodostuu poliittisen keskustelun kovaksi ytimeksi. Hallitus tekee ehdotuksia kun sen on pakko, ja muut keskittyvät lausumaan lammasmaisesti kuorossa "määää-äää vastustan".

Kun luen esimerkiksi Osmo Soininvaaran tuotantoa, en muista hänen ikinä todenneen jotain asiaa huonoksi kertomatta, miten se tehtäisiin paremmin. Kaikki näistä ehdotuksista eivät varmastikaan ole hyviä ja miellyttäviä enkä ole niistä läheskään kaikista samaa mieltä, mutta kun tarjotaan vaihtoehto, voidaan keskustella asiasta. Ammattivastustajat eivät tuo keskusteluun mitään uutta.

Jos julkistalouden tasapainottamisessa ei pidä vähentää väkeä huolimatta siitä, että Suomessa julkisen sektorin osuus työvoimasta on maailman kärkipäätä, mitä sitten pitää tehdä? Millä pienennetään valtion menoja neljänneksellä tai kasvatetaan tuloja saman verran?

Samantapainen keskustelutyyli on esiintynyt kautta maailman sivu sähköntuotannosta keskusteltaessa. Jos joku haluaa rakentaa ydinvoimalan, sitä vastustetaan, koska ydinvoimala räjähtää ja katastrofi kohtaa. Jos joku haluaa rakentaa vesivoimalan, se nyt on ainakin paha, sillä Vuotoksen allas peittää alleen vaikka mitä ja hui hirveää. Hiilivoima ei käy kun se saastuttaa, kaasuvoima ei käy samasta syystä ja lisäksi on huoltovarmuudellisesti hankala, jne. Turvetta ei saa polttaa kun se raiskaa suot. Jätettä ei saa polttaa sähköksi, sillä se motivoi ihmisiä tuottamaan lisää jätettä eikä kierrättämään.

Lopulta käteen jää se, että jokaista yksittäistä tapaa tuottaa energiaa on vastustettu tarjoamatta mitään tilalle paitsi ehkä tuulimyllyjä. Tuulimyllyjä ei yleensä vastusta kuin naapurusto, mutta niiden kyky tuottaa sähköä pakkasöinä on vähäinen, joten ne eivät yksin riitä kuten eivät riitä aurinkokennotkaan.

Vaikka sähköntuotannosta on "keskusteltu" monta vuosikymmentä, keskustelu ei ole nytkähtänyt oikeastaan mihinkään suuntaan. Juuri nyt osa poliitikoista on sitä mieltä, että ydinvoimaa on "pakko" rakentaa ja osa sitä mieltä, että sitä ei missään tapauksessa saa rakentaa. Mitään perusteluja ei tunnu kuuluvan keneltäkään eikä asiasta mitään todellista keskustelua ole syntynyt.

Yksi syy tähän surkeuteen on suomalainen vaalijärjestelmä.

Kaikkia asioita vastustavat, täydellisen näköalattomat änkyrät eivät ole koskaan vaalipiirinsä ääniharavia, mutta vastustamalla yleisesti kaikkia asioita ja erityisesti jotain ajankohtaista asiaa, saadaan kuitenkin mukava peruskannatus, sillä kaikkien asioiden vastustaminen ei ole ainoastaan b-luokan poliitikkojen yksinoikeus. Kun vaalipiiriin sitten sattuu Sauli Niinistö, Matti Vanhanen tai Eero Heinäluoma, hän vetää perässään näitä kaikkien asioiden vastustajia, jotka löytyvät puolueen saamissa äänissä sijoilta 2 ja 3.

Ahtisaari haukkuu SDP:tä populismista. Samoja populismisyytöksiä on kuultu muualtakin. Niin SDP:n sisältä kuin ulkopuoleltakin.

Populismista näyttää tulleen jonkunnäköinen hanttipakan pohjimmainen kortti. Se on jotenkin paha asia, ja kun epämiellyttäviä asioita tai näkemyksiä ei haluta käsitellä ja vastata niihin asiallisesti, todetaan vain näiden epämiellyttävien asioiden olevan populismia, ja silloin niihin ei tarvitse vastata mitenkään.

Populismisyytöksiä on herunut sekä maahanmuuton rajoittamista suosittelevien puheenvuorojen että Kreikka-lainan äänestyksen perusteella.

Missä näissä asioissa oikein pesii populismi? Kreikka-laina on politiikkaa puhtaimmillaan. En minä tiedä onko Kreikan lainoittaminen oikein vai väärin, ja jos minä en kaikkien asioiden erityisasiantuntijana tiedä tätä, miten sitä voitaisiin odottaa kansanedustajalta tai puolueen politrukilta? Nyt siis kysyttäessä tässä asiassa jaa vai ei, jaa-äänestäneet ovat suoraselkäisiä ja ei-äänestäneet populisteja, mistä voi päätellä, että populismi on ainakin tässä asiassa yhtä kuin hallituksen esityksen vastustaminen.

Miten ihmeessä politiikkaa voidaan tehdä ja tarjota vaihtoehtoja harkittavaksi, jos kaikki muu paitsi määkiminen lammasmaisesti on populismia, josta kuuluisi hankkiutua eroon?

Maahanmuuttonäkemykset “maassa maan tavalla” ja “työperäistä maahanmuuttoa pitäisi rajoittaa työttömyyden takia” olivat nekin populismia. Gallupin mukaan tosin valtaosa demareista oli samaa mieltä näistä asioista, mutta mitä väliä sillä on? Populismin määritelmähän taitaa olla se, että kerrotaan kansalle, mitä kansa haluaa kuulla. Maahanmuutossakin on siis olemassa vain yksi “sallittu” mielipide, eli maahanmuuttajia tarvitaan runsaasti lisää aivan kohta hyökkäävän huutavan työvoimapulan taltuttamiseksi, ja nähtävästi kaikkien muiden ajatusten tarjoaminen on populismia.

Poliittinen keskustelu jää vaimeaksi ja tympeiden fraasien varassa toimivaksi, jos kaikki eriävät mielipiteet voidaan sivuuttaa populistisina.

Itse asiassa koko populismisyytöskeskustelu on itsessään oire jostakin. Puolueiden ja edustuksellisen demokratian ideahan on se, että samanmieliset liittyvät yhteen ja yrittävät ajaa asioitaan parlamentaarisessa järjestelmässä.

Suomessa on kuitenkin painolastina Kekkonen, YYA, rähmälläänolo ja idänsuhdeliturgia. Kun kansan ääntä kuuntelevat poliitikot ovat populisteja ja näin ollen jotain alemman luokan väkeä, jota ei kuulu ottaa vakavasti ensinkään, tämähän kertoo meille, että poliitikko on parasta a-ryhmää vain, jos hän ei välitä kansan mielipiteistä tuon taivaallista. Tämä sisältää mielestäni implisiittisesti ajatuksen siitä, että poliitikkojen kuuluu yrittää selittää tyhmille ihmisille, miksi ihmiset ovat väärässä näkemyksineen.

Suomalaiset on kasvatettu tähän sodanjälkeisinä vuosina, sillä kansan ääntä ulkopolitiikassa saivat edustaa vain stalinistit ja k-linjan miehet. Kun Kekkosen koko hahmo keskittyi nimenomaan ulkopolitiikkaan, sama rähmälläänolon kulttuuri vyöryi sisäpolitiikkaankin, ja punamultamiehet vain oppivat olemaan välittämättä mitään ihmisten näkemyksistä, sillä he pysyivät vallassa muutenkin.

Ei tässä kulttuurissa mitään tervettä ja vaalimisen arvoista ole. Se on voinut olla ulkopolitiikassa järkevä valinta vaaran vuosina, mutta sen venyttäminen 2000-luvulle kaikkiin asioihin on vain osoitus siitä, että poliitikot eivät edelleenkään ymmärrä olevansa palveluskuntaa.

Luin Saarikosken kolumnin uudestasuomesta.

Siinä penättiin muunmuassa sitä, mihin ovat kadonneet erilaiset yhteiskunnalliset vastarintaliikkeet, jotka näyttävät marginalisoituneen tai valtavirtaistuneen, ja penätään oikeudenmukaisuuden tunteesta syntyvää taisteluhenkeä.

En ollut aikaisemmin ajatellut asiaa, mutta tosiasiallisesti juuri näin lienee käynyt. Koijärvi-väki muutti vihreiksi, ryhtyi yleisvaltapuolueeksi lehmänkauppoineen. Tämän jälkeen ei suuria yhteiskunnallisia liikkeitä ole näkynyt. Missä ne oikein ovat?

Kirjoittaja arvelee, että yhteiskunta itsessään saattaa tuottaa apatiaa, sillä lampaita on helpompaa paimentaa. Voi olla, mutta itse epäilen kuitenkin pääasialliseksi syyksi sen, että sosialidemokratia on onnistunut siinä, mitä varten se perustettiin. Kenelläkään ei ole nälkä eikä kylmä, yleiset ja yhtäläiset oikeudet on toteutettu sangen hyvin ja yhteiskunnassa ei vallitse massiivinen ja suuria joukkoja käsittävä epätasa-arvo.

Tyytyväiset ja hyvinvoivat ihmiset eivät juurikaan viitsi taistella radikaalin muutoksen puolesta, sillä heillä ei ole siihen motiivia.

Erinäköisten vastarinta- ja vaihtoehtokerhojen kuten myös poliittisen kulloisenkin opposition propagandassa kaikki on tietysti päin helvettiä ja nähdään suuria ja räikeitä eroja, jotka suorastaan vaativat kapinaa. Nämä erot saadaan kuitenkin aikaiseksi lisäämällä zoomia. Esimerkiksi tuloeroasiassa voidaan näyttää mahtavia eroja ja vielä mahtavampia kasvuprosentteja jollekin mitattavalle asialle, mutta kun asia laitetaan historialliseen perspektiiviin ja poistetaan sata rikkainta, huomataan tulonjakokäyrän olevan aivan mahdottoman tasainen verrattuna liikehdintää synnyttäneeseen 1800-lukuun.

Sama asia voidaan havaita sukupuolten välisessä tasa-arvossa. On totta, ettei se ole toteutunut täysin. On olemassa 3-5% selittämätön palkkaero ja herrahississä ei ainakaan toteuman tasolla ole yhtä paljoa naisia ja miehiä. Jos tämä asetetaan siihen maailmaan, jossa naisasia- ja suffrageettiliike syntyi ja jossa naisen asema muistutti enemmän omistusesinettä kuin yksilöä, ero on järkyttävän suuri.

Liikkeelle lähtevän kansanjoukon suuruus lienee jokseenkin suoraan verrannollinen koetun vääryyden suuruuteen. Massiivisimmat liikkeet ovat lisäksi edellyttäneet henkilökohtaista vääryyden kokemista. Tällaisia liikkeitä ei Suomessa ja länsimaissa juurikaan synny niin kauan kuin maailma on nykyisessä asennossa. Vaikka jonkun mielestä joku asia on huutava vääryys, suurta kansaliikettä ja vastarintaa ei synny, sillä valtaosa ei asiassa riittävän suurta vääryyttä koe.

Vaihtoehtoliikkeet ovat ryhtyneet katsomaan ulkomaille. Suomessa on niin vähän korjattavaa, ettei sillä oikein suurta liikettä saa aikaiseksi, mutta maailmalla on tietysti vaikka mitä ongelmia. Tässä ongelmana on neuvottomuus tarjota toimivia ratkaisuja sekä henkilökohtaisen tunteen puute. Henkilökohtainen raivo Sudanin tai Israelin tilanteen takia ei kosketa Suomessa montaakaan, ja valtaosa on vain “jotain varmaan tarttis tehdä sielläpäin” -moodissa. Kun suurta raivoa kokevilta kysytään, mitä pitäisi tehdä ja minkä puolesta kamppailla, ei heilläkään ole tarjota mitään kovin toimivia ehdotuksia. Ihmiset, jotka ajattelevat yhteiskunnallisia asioita ja olisivat näiden liikkeiden kohderyhmää, näkevät jokaisen patenttiratkaisun ongelmat eivätkä viitsi uhrata suurtakaan vaivaa tarjotakseen ratkaisua, jonka he itsekin tietävät torsoksi tai toimimattomaksi.

Ainoa yhteinen nimittäjä näyttää löytyvän USA:n vastustamisesta. Jos USA on jotenkin mukana jossain päin maailmaa, amerikkalainen yritys on jotenkin osallisena jossakin tai itse asiassa mikä hyvänsä suuri yritys on osana jossakin, saadaan masinoitua pieni mielenosoitus, jossa vastustetaan USA:n jotakin aspektia, ja jos mielenosoitus on vähän suurempi, lisäksi McDonaldsin ikkunat rikotaan. Tämä joukko on jo niin kapeasti asenteellista ja ahdasmielistä, ettei mahdollisuutta rakentaa tällaisen ympärille mitään laajempaa vastarinta- ja kansalaisliikehdintää ole.

Tilanne muuttuu sitten, kun länsimaissa ei enää riitä hyvinvointia jaettavaksi kaikille. Siihen saakka ei pidä syyttää ihmisiä lampaiksi siitä, että he ovat harkitsevia ja hyvin toimeentulevia sen sijaan, että he lähtevät banderolli tanassa vastustamaan amerikkalaisia milloin mistäkin syystä. Läheisiä ja henkilökohtaisesti koettavia protestiliikkeitä ei Suomeen voi synnyttää kun ei ole tarpeeksi kärsiviä, maailman tapahtumat ovat monelle kaukana ja lisäksi niin solmuisia, ettei niitä kuitenkaan osattaisi ratkaista.

Tällöin voidaan miettiä, kumpi on parempi. Protestoida ja taistella vai pysyä yleisesti selvillä yhteiskunnallisista asioista. Itse teen ainakin puhtaasti jälkimmäistä, sillä mikään protesti ei kaipaa minua juuri nyt. Sen sijaan haluan tietää, mitä maailmalla tapahtuu ja ymmärtää, mitä kaikkea ympärillä tehdään.

Protesti ja taistelu eivät edusta minulle mitään itseisarvoa, vaan ne pitää säästää sellaiseen tilanteeseen, jossa protestille ja vastarinnalle on tarvetta. Taisteleminen ja protestoiminen kuitenkin väsyttävät valtaosaa ihmisistä, ja sillä, mitä tehdään, pitää olla tavoite, aikataulu ja päättymispiste. Prosessityyppinen protestoiminen huvin vuoksi tai täydellisyyteen pyrkien on sangen pienten kansanjoukkojen huvi.

EK on sitä mieltä, että viime aikojen lakoista on koitunut “kallis lasku”.

Jos tämä olisi totta, miksi työnantajaleiri on erityisesti halunnut irtautua tuposta ja lisäksi eskaloida käynnissä olevia työtaisteluja lakonmurtajien käytöllä, työsuluilla ihmisten lomien polttamiseksi ja muilla menneeseen ja vähemmän lakkoherkkään maailmaan kuulumattomilla keinoilla?

Tosiasiallisesti suurin osa lakoista on toki ollut korpilakkoja, jotka aiheutuvat siitä, että firmassa alkaa YT ja jengi marssii ulos. Tämä ei kuitenkaan voi tulla työnantajalle yllätyksenä, sillä tehtaissa on tehty näin ihan aina. Laman takia väkeä on vähennetty, joten näiden lakkojen määrä on ymmärrettävä, joskaan en laittomia lakkoja hyväksy kun laillisia voi järjestää vaivatta.

Mutta mikähän mahtaa olla tuon “kalliin laskun” todellinen loppusumma? Viime vuoden lakoissa on ollut hyvin erilaisia elementtejä kuin mitä työmarkkinoillamme on totuttu, ja valtaosaa viime aikojen lakoista ei voida pitää sellaisina, että työntekijäpuoli vaatisi selkeästi kohtuuttomuuksia, kuten perinteisesti lakoissa on useammin ollut tilanne. Työnantaja on antanut tahallaan asioiden eskaloitua lakoksi, vaikka kyse on hyvin, hyvin pienistä asioista ja jos rahaa olisi jäänyt suuria määriä tulematta, kukaan ei olisi viitsinyt tapella muutamasta kopeekasta vaan maksanut nuo rahat.

Ei lakko oikeasti mitään “kallista laskua” aiheuta tässä taloustilanteessa.

Tappiolla pyörivä firma ei tee yhtään sen enempää tappiota, jos palkanmaksu keskeytetään. Lakon kustannukset lasketaan perinteisesti siten, että otetaan vuoden liikevaihto, jaetaan se päiväkohtaiseksi ja kerrotaan lakkopäivien määrällä. Tämä tuottaa yhtä näennäisen arvon kuin tekijänoikeusjärjestöjen piratismilaskelmatkin, sillä valtaosa toimituksista vain siirtyy. Kun satamat olivat lakossa, paperia myytiin ulkomaisista välivarastoista ja kauppaa tehtiin kuten ennenkin. Jos laivan toimitus myöhästyy force majeuren takia, asiakas ei peru kauppaa ja force majeure ei edes aiheuta sopimussakkoja jos sopimus on tehty oikein, ja laiva vain toimitetaan lakon jälkeen. Missä oli tappio?

Jos maitokauppa on lakossa, ihmiset eivät syö vähemmän vaan ostavat enemmän lakon alla ja paikkaavat kulutettuja varastoja lakon jälkeen, eli myynti vain siirtyy eri päiville muttei kokonaisuutena ainakaan vähene. Ruokakaupan osalta voisi ajatella, että myynti jopa kasvaa, kun lakonuhka saa ihmiset hamstraamaan kaupoista huonosti säilyvää tavaraa. Jos tästä hamstratusta osakin päätyy roskiin, tosiasiassa lakko oli kaupalle mitä parhain mainoskampanja. Myynnin volyymi kasvoi kokonaisuutena, ja muutamalta päivältä ei tarvinnut maksaa edes palkkaa kenellekään.

En tiedä mitä näiden “kalliiden laskujen” mainostaminen palvelee, mutta kyse lienee jonkunlaisesta propagandasta jolla ei ole suurtakaan kosketuspintaa tosielämään.

Suomen yrittäjät, joka on viime vuosina kunnostautunut lähes ainoastaan marisemisessa siitä, että kaikki on Suomessa huonosti kun yrittäjät eivät pääse tupopöytiin, ovat nyt ottaneet uusia marisemisen kohteita, kuten esimerkiksi sen, että yrittäjien pitäisi noudattaa lakia, tarkemmin ottaen YT-lakia.

Laki koskee yrityksiä, joissa on yli 20 työntekijää.

Oletan marinan koskevan irtisanomisasiaa, sillä neuvottelu muista lain sisältämistä asioista on pelkästään hyvää johtamiskulttuuria. On mukamas “työllistämisen este”, että ihmisiä ei voi potkia pois aivan tuosta vain, vaan pitää istua kuusi viikkoa neuvottelemassa tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Minun on vaikea tätä ymmärtää.

Ajatellaanpa 20 hengen yritystä. Oletetaan, että siellä työntekijöille maksetaan suomalaista keskipalkkaa, joka on noin 2800 euroa kuussa. Lomarahoineen ja sivukuluineen yksi työntekijä kustantaa siis noin 49000 euroa vuodessa. Heitä on kaksikymmentä, ja lisäksi yrittäjä nostanee jotain palkkaa firmasta itsekin. Firman pelkät palkkamenot ovat alun toista miljoonaa vuodessa. Tämän päälle tulee kaikennäköisiä muita kuluja, kuten tilavuokrat, ulkoistetut palvelut jne, joten aivan kohtuutonta ei ole arvata firman kulujen olevan vähintäänkin 1,4 miljoonaa vuodessa. Tämä tarkoittaa puolestaan helposti parin miljoonan liikevaihtoa, todennäköisesti suurempaa.

Jos siis tällainen firma haluaa irtisanoa työntekijän yt-menettelyn kautta, se tarkoittaa kuutta viikkoa plus irtisanomisaikaa, ja tänä aikana on työntekijällä työvelvoite, joka tietysti vähänkin luovemmassa työssä on kuollut kirjain kun motivaatio katoaa. Irtisanomisaika on myös pienissä firmoissa, joten kustannusero on kuuden viikon palkka sivukuluineen, jos oletetaan työnantajan mieliksi, että tämä kuusi viikkoa menee hukkaan ja että sinä aikana ei saada työsuoritteita.

Puhutaan siis keskipalkalla laskettuna noin 5600 eurosta, joka ei liikevaihtoon suhteutettuna vaikuta kovin suurelta summalta.

Jos firman talous on siinä pisteessä, että 5600 euron summa sen kaataa, firman ei kannata palkata työntekijöitä lisää. Tällöin työllistämisen este ei kuitenkaan ole yt-laki vaan yrityksen persaukisuus, ja Suomen yrittäjät valehtelee tai liioittelee muuta väittäessään. Se, että tällaisia sammakoita päästetään vähän väliä, on oikeastaan peruste sille, että yrittäjiä ei päästetä tupopöytiin, sillä jo nytkin vaikeat neuvottelut muuttuisivat ilveilyksi jos yrittäjät toisivat niihin omat vaatimuslistansa matalammista palkoista, lyhyemmistä irtisanomisajoista ja pidemmistä työajoista.

YT-asia voitaisiin toki tehdä toisinkin, kaikenkokoisissa yrityksissä.

Kun kerran työnantaja voi tosiasiallisesti irtisanoa kenet hyvänsä puhumalla tuotannollisista ja taloudellisista syistä, miksi turhaan haaskata aikaa neuvotteluihin? Kyllähän jotain pieniä viilauksia tapahtuu neuvottelujen kuluessa, mutta niitä ei voida työnantajalle pakottaa, joten vaikka ei olisi mitään lakisäästeisiä kuviokelluntakierroksia, työntekijöiden edustaja voisi siitä huolimatta tehdä jonkun hyvän ehdotuksen työnantajalle, jota työnantaja varmasti kuuntelee, jos se kerran on hyvä ehdotus ja auttaa molempia.

Nykyinen YT-ruletti on sen kohteena oleville henkisesti raskas, sillä se on epävarmuuden aikaa. Työnantajan kannalta taas ongelmallista on se, että YT:n käynnistyminen saattaa karkottaa pari avainhenkilöä, sillä vaikka heitä ei olisi mitään aikomusta irtisanoa, työnantaja ei saa tuon 6 viikon aikana tällaista indikaatiota kenellekään antaa, tai rikkoo YT-lakia.

Kun irtisanomiseen tähtäävien YT-neuvottelujen hyödyt ovat kenellekään vähäiset ja haitat suuret, miksi niitä ylipäätään käydään? Mitä, jos jokaiseen nykyiseen irtisanomisaikaan vain lisättäisiin seitsemän viikkoa (6 viikkoa neuvotteluja, 1 viikko sähläystä ja päätösten tiedoksi antamista), ja irtisanomiset voisi toteuttaa ilmoitusasiana? Todennäköisesti kaikki voittaisivat.

Jos tällainen uudistus tehtäisiin, voitaisiin samalla miettiä, voisiko työntekijän työvelvoitetta supistaa muutamalla viikolla loppupäästä, jotta kitkatyöttömyys vähenisi kun voisi jonkun aikaa etsiä uutta työtä täydellä palkalla entisestä firmasta. Työnantaja ei saa läheskään kaikissa töissä käytännössä rahalle vastinetta irtisanomisaikana, sillä työntekijää ei enää kiinnosta tehdä mitään. YT:n alkaminen laskee tuottavuutta yleisesti kun kaikki pelkäävät. Toisaalta YT-neuvotteluruletin käyminen ottaa oppineiden aikaa kun joko yrityksen omistaja tai suuremman yrityksen henkilöstöosasto “neuvottelee” luottamusmiehen kanssa ja kirjoittaa merkityksettömiä dokumentteja toisilleen, joten tästä luopuminen aiheuttaisi työnantajalle säästöjä, minkä voisi siirtää kuvatulla tavoin irtisanottavien työntekijöiden hyväksi.

Viimeviikkoinen ydinvoimapäätös on kirvoittanut joukon verraten outoja kommentteja siellä täällä, ja vihreät piirit on vallannut maansurun kaltainen olotila, jossa päätöksestä tiedetään seuraavan se, että kaikki menee tulevaisuudessa päin helvettiä.

Mitenhän on? En ota tässä kantaa siihen, tarvitseeko Suomi ydinvoimaa tai mikä on paras tapa tuottaa perusvoimaa. Näistä asioista on puhuttu maailman sivu enkä ryhdy toistamaan näitä näkemyksiä turhan päiten.

Nyt kun päätettiin antaa rakennuslupa (joka on eri asia kuin rakentaminen, sillä en yhtään ihmettelisi, vaikka jompi kumpi tai molemmat luvan saaneista eivät saisi rahoitusta hankkeelleen kovinkaan helposti) kahdelle ydinvoimalalle, on voitu tehdä hyvin kauaskantoisia johtopäätöksiä. Ne voidaan niputtaa yleisesti joko “Suomi tuottaa jatkossa vientiydinvoimaa ja joutuu itse vastaamaan ydinjätteistä” tai “Suomen elinkeinorakenne ei saa tilaa uudistua, koska Suomessa on ydinvoimaa eikä tuulimyllyjä” -muotoihin. Jälkimmäisen alalaji on “kun Suomessa on ydinvoimaa, Suomessa ei keskitytä uusien energiamuotojen kehittämiseen kun kotimarkkinat eivät niitä tarvitse, ja siksi kaikki keksinnöt tehdään muualla.”

Jälkimmäiset kannanotot sisältävät ajatuksena sen, että kun energia on halpaa, Suomessa savupiipputeollisuus menestyy jatkossakin, ja uutta bisnestä ei synny. Mielestäni kyse on harhaopista. Savupiipputeollisuus on pakannut Suomesta kamojaan viime vuosina, vaikka energia on Suomessa halvempaa kuin Keski-Euroopassa. Tämä johtuu siitä, että energia on vielä halvempaa kehitysmaissa, niiden ympäristösäädökset ovat keveämpiä ja asiakkaat lähempänä. Ydinvoima ei muuta tätä miksikään. Ruukit käytetään käyttöikänsä loppuun ja sitten ne suljetaan.

Toinen parku liittyy siihen, että Suomesta tulee tosiasiallisesti ydinsähkön vientimaa. Mihin tämä sähkö olisi tarkoitus viedä? Pohjoismaat eivät sitä tarvitse kuin ajoittain jos on ollut pitkä kuiva kausi ja Norjan vesivoimalat eivät tuota tarpeeksi. Kun hinta on Pohjoismaiden Nordpoolissa sellainen, ettei ydinvoima sillä hinnalla ole mikään kultakaivos, ajatus lienee viedä sitä kauemmaksi. Tämä tarkoittaa käytännössä integraatiota Saksan sähköverkon kanssa. Saksa taas on markkina-alueena niin suuri, että jos ydinvoiman viennin takia pitää tällainen yhdistyminen tehdä, sähkön hinta määräytyy jatkossa Pohjoismaissakin Saksan hintatason mukaan, eli nousee selvästi. Kun tämän yhdistää edelliseen savupiipputeollisuusajatukseen, vaikuttaisi siltä, ettei ydinvoima savupiipputeollisuutta pelasta vaan se lähtee joka tapauksessa siltä osin kuin ei ole tarkoituksenmukaista muista syistä tehdä asioita juuri Suomessa.

Entä sitten bisneksen uudistuminen yleensä? Miten savupiipputeollisuus haittaa uuden bisneksen syntymistä? Minä en tiedä ketään, jolla pää pursuaisi uusia ideoita uusista tuotteista ja bisneksistä, mutta sen sijaan hän päättääkin mennä töihin paperimieheksi. Savupiipputeollisuus työllistää vähän, työpaikat ovat pääkonttoreita lukuunottamatta pikkukaupungeissa eivätkä kilpailemassa vaikkapa Helsingin seudun parhaista työntekijöistä, ja työ ei ole erityisen luovaa.

Jos Suomessa ei synny uutta bisnestä, vika on jossain muualla. Koulutus voi olla vääränlaista. Yhteiskunnan kulurakenne voi olla sellainen, että yrittäjäksi ryhtyminen ei vain ole taloudellisesti mahdollista asuntolainan kanssa painiskelevalle. Ihmisten mentaliteetti voi olla poskellaan, ja aika käytetään mieluummin ydinvoima-maansurun pönkittämiseen ja vanhojen bisnesten mollaamiseen kuin uuden luomiseen. Voi puuttua jotain avainosaamista, vaikkapa myyntipuolella, ja hyviäkään uusia ideoita ei tahdota saada kaupaksi, mikä on osaltaan koulutuskysymys sekin.

Uusien energiamuotojen keksiminen on aivan samanlainen asia. Ei niiden keksimiselle ole välttämätöntä, että Suomessa on energiapula. Voisi aivan hyvin ajatella, että jos energia on järkevän hintaista, millä on suora vaikutus asumis- ja liikkumiskuluihin, hieman suurempi osa ihmisiä voisi ryhtyä keksimään jotakin uutta sen sijaan, että joutuu tyytymään kuukausipalkkaan paperitehtaan pääkonttorissa.

Suomen energiamarkkinaa ei mitenkään voi pitää kovin markkinataloushenkisenä. Fortum on liian iso peluri, osa kapasiteetista on ulkomaalaisomistuksessa ainoana tehtävänä tahkota rahaa pääkonttoriin, kilpailu on muutenkin vähäistä. Vaikka joku keksisi hyvän ja halvan tavan tuottaa energiaa, Suomen markkina ei olisi sille sopiva koelaboratorio sen osoittamiseksi, että keksintö on hyvä. Markkina on aivan liian pieni ja heikosti kilpailtu, eli menestys Suomen markkinoilla ei ole vielä suurikaan meriitti uudelle keksinnölle.

Markkinat siis pitäisi hakea suuremmista paikoista, ja jos tähän ei ole kykyä, en syyttäisi siitä ydinvoimaa vaan ihmisiä. Kun toisaalta Suomesta on osattu viedä asioita ennenkin ympäri maailmaa, miksi se ei onnistuisi uuden energiatekniikan tapauksessa? Vaikea kuvitella, miksi joku ei ostaisi uutta, puhdasta ja halpaa energiatekniikkaa vain siksi, kun se on suomalaista.


Olisiko siis aika lopettaa itsesäälissä piehtaroiminen ja keskittyä tehdyn päätöksen katastrofiluonteessa rypemisen sijaan siihen kaikkeen uuteen, jota penätään? Maansuru ei tuota mitään, ja on lisäksi erittäin negatiivinen olotila. Tietysti lopulliseen eduskuntapäätökseen voi yrittää vaikuttaa, mutta ainakin itse kaipaan enemmän ryhtiä ja positiivisia ajatuksia kuin marinaa ja valitusta.

Vai selittääkö nimenomaan marinaan ja valitukseen keskittyminen sen, miksi Suomessa ei elinkeinorakenne ole uudistunut toivotulla tavalla? Luovalle työlle negatiivisiin asioihin keskittyminen taitaa olla aika myrkyllistä.

Hesarin vieraskynässä pari professoria pitää suomalaista kieltenopetusta “alennustilaisena”.

Yleisesti valitus käsittelee ruotsin kielen asemaa. Ruotsin kielen kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa yhä harvempi, ja tarvitaan ohjelma, jolla sen kirjoittaa taas useampi. Lisäksi ollaan huolissaan siitä, että lakisääteinen kaksikielisyys ei virastoissa tms. enää toimi kun kuponkeja pitää käytännössä kääntää ruotsista suomeksi.

Normaalia marinaa, joka kykenee laistamaan oleelliset asiat keskittymällä periaatteisiin.

Se, että kieliä ei enää oteta valinnaisina yhtä runsaasti kuin ennen ja ruotsi jätetään kirjoittamatta, on varmasti aivan oikea havainto, mutta onko kyse ongelmasta? Kun itse suoritin ylioppilastutkinnon, haluamani korkeakoulun valinnassa sai pisteitä jokaisesta kirjoitetusta aineesta kuuteen saakka. Silloin aineet olivat äidinkieli, matematiikka, reaali, kieli, kieli, kieli. Jos äidinkieli lasketaan kieleksi, kuusi ainetta kirjoittaneen ylioppilastodistus siis mittasi vain kolmasosallaan jotain muuta kuin kielellistä lahjakkuutta. Jos halusi kirjoittaa paljon aineita, piti valita paljon kieliä, sillä muuta ei voinut kirjoittaa.

Nykyisin ylioppilastutkinto on rakennettu hieman toisin jakamalla ainakin reaali kahdeksi kokeeksi, ja tarve ottaa “pakkokieliä” on vähentynyt ainakin yhdellä. Kun lukion on tarkoitus olla yleissivistävä koulu, suunta on aivan oikea.

Ongelmat työelämässä ja virastoissa ruotsin kielen osalta eivät johdu kielikoulutuksen alennustilasta. Mitään kieltä ei opi koulussa sille tasolle, että sillä voi käytännössä tehdä bisnestä ja ymmärtää kapulakielisiä dokumentteja. Tämä vaatii omaa työtä ja harrastuneisuutta kouluopetuksen päälle, ja koulussa opitaan vain perusteet ja rakenteet. Sanavarasto ei voi olla kouluopetuksen perusteella mitenkään riittävä.

Ruotsin kieli on suomenkieliselle täysin kuollut kieli kasvukeskuksissa, ja väki pakkautuu niihin. Suomenkielinen ei altistu ruotsin kielelle Helsingissä, Tampereella, Oulussa tai Jyväskylässä. Kun on kouluopetus ja sen jälkeen ei mitään, kielestä ei koskaan tule aktiivista. Kielenopetusta voi pöyhiä vaikka kuinka, mutta tämä ei muutu miksikään, ja tuloksena on rahan haaskaus. Sitä, miten kaikkien maailman kielten ja kulttuurien virrassa saataisiin ihmiset innostumaan ruotsinkielisistä jutuista, kannattaisi miettiä enemmän, vaikka veikkaan senkin olevan sangen haasteellinen homma.

Järkevämpää olisi tunnustaa asia ja unohtaa menneen maailman tekohengitys. Ruotsia äidinkielenään puhuvat suomalaiset ovat tämän “tunnustamisen” tehneet jo ajat sitten eikä kukaan tunnu olevan moksiskaan siitä, että fanttilan kassa ei osaa puhua ruotsia.

Samaa liturgiaa jatketaan tässä muutenkin sangen oudossa virkkeessä: Euroopan unionin suositus 1 + 2 (äidinkielen lisäksi kahden unionikielen eriasteinen osaaminen) ei sovi Suomeen eikä muihinkaan kaksi- tai monikielisiin maihin. Meillä lähtökohdan pitäisi olla 2 + 2.

Tässä siis edelleenkin lähdetään siitä, että vähiä tunteja pitää haaskata toisen kotimaisen kielen opettamiseksi ihmisille, jotka eivät sitä ikinä opi käyttökielitasolle saakka tuon mainitun harrastuneisuuden puutteen takia.

Kolmen vieraan kielen oppiminen ei ole mikään aivan helppo homma. Se, että yhtä vierasta kieltä kutsutaan toiseksi kotimaiseksi, on vain savuverho. Kielen oppimisen kannalta on sivuseikka, miksi tuota vierasta kieltä kutsutaan. Sen sijaan, että osaa kolme vierasta kieltä huonosti, on syytä osata englanti erinomaisesti, ja vasta sen jälkeen keskittyä muihin kieliin jos intoa on. Kielellisesti lahjakkaille monen kielen taitajille on tietysti kysyntää tulevaisuudessakin, mutta ei kaikista tarvitse tehdä myyntimiehiä kaukaisiin maihin. Osa voi toimia vaikkapa tuotekehityksessä, jossa työkieli ulkomaisten yhteistyökumppanien kanssa on aivan maasta riippumatta englanti.

Sinänsä tuossa EU:n “suosituksessa” paistaa mukavasti ranskalainen kieli-imperialismi.

Minkä takia ihmisten pitäisi osata vieraista kielistä nimenomaan kahta “unionikieltä”? Ei minkään takia. Jos osaa kahta vierasta kieltä, toinen lie puolipakollisista syistä englanti, mutta miksi sen toisen pitäisi olla EU-kieli siinä toivossa, että ihmiset opiskelisivat ranskaa? Voisi kuvitella, että Suomessa voisi olla jotain hyötyä venäjän osaamisesta, ja maailmanlaajuisesti tarvitsisimme lisää kiinaa ja arabiaa puhuvia. Joidenkin on tietysti syytä opetella eurooppalaisiakin kieliä, mutta niihin jämähtäminen tuntuu kapeakatseisuudelta.

Professorit siis ehdottavat enemmän kieltenopetusta, vähemmän valinnaisuuksia, kolmen vieraan kielen opettamista kaikille muiden oppiaineiden kustannuksella, ja erinäköisiä toimia, joilla saataisiin taas jokainen ylioppilas kirjoittamaan ruotsi.

Minusta tuntuu, että tämä keinovalikoima ei tuota mitään sellaista, millä olisi suurtakaan käytännön merkitystä suomalaisen talouselämän vinkkelistä. Jos muuhun kieltenopetukseen lisätään tunteja englannin opetuksesta, sitten sillä on vaikutuksia, mutta vaikutukset eivät ole toivotun suuntaisia.

Kuten olen ennenkin kirjoittanut, Suomessa asiat toimivat kohtuuhyvin siksi, ettei kielillä tehdä juurikaan politiikkaa, vaan käytäntö saa sanella sen, miten toimitaan. Ne maat, joissa kielikysymys on jatkuvasti esillä jotenkin, ovat aika surkeaa katsottavaa. Belgia on hajoamispisteessä. Kanada natisisi liitoksissaan jos tukiaiset lännestä itään eivät pitäisi sitä kasassa. Ranskassa ranskan kielen pönkitys on saanut niin huolellisia mittasuhteita, etteivät ranskalaiset osaa puhua juurikaan vieraita kieliä.

Tällaisiin tuloksiin päädytään, kun valtio ryhtyy aktiivisesti ohjaamaan asioita, joihin sen ei tarvitsisi mitenkään puuttua.

Maahanmuuttovirasto saa moitteita siitä, että perheiden yhdistämishakemus kestää liian kauan, sillä somalien jättämien hakemusten määrä on kasvanut rivakasti, kuten ennusteissa on povattu.

Oma sangen epäkorrekti kantani perheiden yhdistämiseen on se, että perheen yhdistämiseen tai miksi perheen maahan tuomista sitten kutsutaankin, pitäisi rajata puolisoon ja omiin alaikäisiin lapsiin. Sisarukset ja vanhemmat eivät tätä kautta maahan pääsisi. Tämä ratkaisisi kertaheitolla sekä ruuhkaongelman että alaikäisten turvapaikanhakijoiden ongelman, sillä hakemukset muuttuisivat mitättömiksi ja turvapaikanhakijat hakeutuisivat pääasiassa muualle, mitä voidaan pitää Suomen kannalta tavoiteltavana asiaintilana.

Uutisessa sen sijaan kannattaa kiinnittää huomio siihen, miksi hakemusten käsittely kestää kauan.

Selvitystyötä vaikeuttavat ns. sanotut kasvattilapset, joiden omien vanhempien sanotaan kuolleen. Lasten päästyä Suomeen heidän vanhempansa saattavat kuitenkin löytyä ja he voivat hakea perheenyhdistämistä.

Tämä kertoo meille, mistä koko touhussa on kysymys. Suomessa oleva tuo ensin “adoptoituja” sotaorpoja perässään, ja näiden “orpojen” suku herää henkiin heti, kun oikeus perheen yhdistämiseen syntyy, ja sen jälkeen viranomaisen pitää selvittää, mikä valheiden vyyhdissä on oikein totta ja mikä ei. Ja kun usein käynee niin, että juuri se viimeinen tila, eli että lapsi ei ollut orpo ensinkään, on totuus, metodi tuottaa Suomeen väkeä, joiden ei pitäisi Suomeen päästä turvapaikka- ja perheenyhdistämismetodin kautta minkään tekemämme sopimuksen nojalla.

Tästäkin päästäisiin helposti ulos jos haluttaisiin. Jos oikeus saada vanhempansa maahan poistuisi, tuloksena olisi yksi näennäisorpo eikä herra ties kuinka montaa perässä vedettyä. Toinen tapa lähestyä asiaa olisi se, että tehdään prosessissa valehtelu karkotusperusteeksi siinäkin tapauksessa, että henkilöllä on pysyvä oleskelulupa. Jos käy ilmi, että orpo ei olekaan orpo, olkoon näin, mutta perheen yhdistäminen tehdään sitten ei-Suomessa jos sellaista haetaan. Jos tilanne on sellainen, että vaikeasti todistettavan valheen kertomalla “vanhempani ovat kuolleet/kadonneet” saa oleskeluluvan, ja sen jälkeen vielä automaattisen oikeuden tuoda nämä kuolleista heränneet maahan, jotka taas saavat oikeuden tuoda omia sukulaisiaan jne, asetetaan viranomainen mahdottoman tehtävän eteen. Ensimmäinen valhe pitäisi kyetä paljastamaan, mutta siihen ei pystytä, sillä mitään luotettavia väestörekisterejä ei tuollapäin ole olemassa.

Asia on tyypillinen esimerkki siitä, kuinka Euroopan turvapaikka- ja perheenyhdistämispolitiikkaa väärinkäytetään. Jos turvapaikkajärjestelmä halutaan ylipäätään pelastaa, tällainen rötöstely on pistettävä jotenkin kuriin ennen kuin asiaan hermostuvat muutkin kuin kaltaiseni megaführerit. Kun kerran tarinoita ei voi käytännössä tarkistaa ja ne joudutaan ottamaan oleskelulupaa myönnettäessä tosiksi kun ei muutakaan voida, voitaisiin nämä totuudet kyllä naulata aivan hyvin kiinni.

Eli olkoon miten on kerrottu, ja tarinan vaihtaminen myöhemmin toiseksi ei tuo enää mitään lisäoikeuksia.

Korkeakouluopetuksen maksullisuus tuntuu pyörivän siellä täällä esillä jatkuvasti. Milloin joku kannattaa, milloin joku vastustaa.

Koko keskustelu tuntuu olevan siinä määrin vähän tuottavaa, että sille voisi laittaa pisteen, sillä käytetyt argumentit polkevat paikallaan ja tämä keskustelu ei kykene tuottamaan mitään sellaista, millä olisi jotakin käyttöä mietittäessä koulutusta tulevaisuuden Suomessa.

Itse olen sitä mieltä, että korkeakouluopetus kannattaa säilyttää maksuttomana. Maksullisuuden hyödyt ovat kyseenalaisia ja haitat ilmeisiä. Lisäksi periaatteellisella tasolla vastustan ajatusta siitä, että maailman kolmanneksi korkeimmalla veroasteella ei enää saisi oikein mitään, vaan koulutuksesta pitäisi tämän lisäksi maksaa. Jos julkinen valta ei ole enää velvollinen tuottamaan mitään palveluja keräämillään rahoilla, rahaa ei suinkaan kerätä vähemmän, vaan sitä kerätään yhtä paljon ja haaskataan vielä suurempi osa humpuukiin.

Maksullisuutta puoltavat argumentit eivät ole erityisen painavia.

Niistä osa voidaan niputtaa “ennenkin tehtiin niin” -otsikon alle, jossa suuret ikäluokat tai hieman heitä nuoremmat muistelevat omia opiskeluaikojaan ja opintolainojaan. Tästä on kuitenkin maailma muuttunut monella tavoin. Tänään korkeakoulusta ei enää valmistu “herroja” työväestön eliitiksi. Akateemisesti koulutetut joutuvat pätkään ja silppuun hakemaan uraansa pitkänkin aikaa, jos sitä enää edes koskaan löytävät. Ei korkeakoulutus enää takaa vakituista työpaikkaa, ja erityisesti humanistien tyypillisissä hommissa palkkaus on huonompi kuin isolla osalla ammattikoulun käyneistä.

Toinen muuttunut maailma on se, että rahalla on arvo. Ei ole enää peruskorkosidonnaista opintolainaa, jossa valloilleen päästetty inflaatio hoitaa velat mukavasti olemattomiin muutamassa vuodessa. Jokainen lainattu euro pitää maksaa korkoineen, ja lainat on rakennettu niin, ettei reaalikorko ole negatiivinen koskaan. Kolmas asiaan liittyvä seikka ovat pienet tuloerot yleisesti.

Näistä seuraa se, että ylimääräisen velan kippaaminen akateemisesti koulutetuille vaikuttaa kohtuuttomalta. Tilanne on toinen maissa, joissa ammattikoulutetut saavat minimipalkkana seitsemän dollaria tunnilta tai jotain, ja akateemisesti koulutetut nettoavat parisataa tonnia vuodessa tuosta vain. Kun ansiotaso ei oleellisesti kasva muuten kuin sangen harvoilla aloilla korkeakouluissa (tekniikka, lääketiede, oikeustiede, pavunlaskenta, pari muuta) verrattuna ammatilliseen koulutukseen, yhden maksullisuudelle ja toisen maksuttomuudelle ei ole perustetta.

Toinen nippu on “opiskelijat ovat rappiolla ja kunhan opiskelu maksaa tarpeeksi, heidät pistetään kunnolla kyykkyyn ja valmistumisajat lyhenevät”.

Korkeakouluopetuksen venyminen ei johdu yksinomaan laiskoista ja työtä vieroksuvista opiskelijoista vaan siitä, että suomalaisissa korkeakouluissa ei juuri panosteta opetukseen. Professorit ovat usein ensisijaisesti tutkijoita ja opetus on pakkopullaa. Massaluentomalli tulee halvaksi, mutta henkilökohtainen ohjaus alusta alkaen johdattaa opiskelijaa paremmin sinne, missä hän on hyvä ja mikä häntä kiinnostaa, ja tämä metodi tuottaa maailman huippuyliopistoissa (jotka tosin ovat maksullisia) hyviä tuloksia.

Jos opinnoissa kerätään velkaa kostoksi sikaniska-nuorisolle, joka ei ymmärrä paikkaansa oravanpyörässä ennen kuin on 25-30 -vuotias, ihmiset opiskelevat valtaosin vain sitä, minkä he olettavat työllistävän hyvin ja rahakkaasti lyhyellä tähtäimellä, sillä heidän on pakko.

Tässä ei ole suurensuurta tolkkua, sillä emme tiedä, millaista osaamista tarvitsemme kymmenen vuoden kuluttua. Ei monikaan osannut ennustaa kymmenen vuotta sitten, että metsäteollisuutta ei kohta enää ole, mutta ydinvoimalansuunnittelijoille olisi kysyntää. Tuloksena olisi ylitarjontaa harvoille aloille ja suurta vajausta muualla, ja lisäksi ylitarjonta-alalle vain rahan takia ajautuneista osa on aivan väärissä tehtävissä eikä viihdy siinä, mitä tekee.

Opiskelujen venyminenkin on hyvin periaatteellisen tason ongelma. Käytännössä se tarkoittaa joko sitä, että opiskellaan ja opiskellaan kun töitä ei ole, tai sitten se tarkoittaa sitä, että ollaan koulutusta vastaavassa työssä jo opiskeluvuosina opintojen ohella. Jos töitä ei ole, on parempi, että ihmiset opiskelevat kuin että makaavat kortistossa tekemättä mitään. Jos taas ihmiset ovat jo työelämässä päätoimisesti kuten esim. itse olin viisi viimeistä opiskeluvuotta, mikä on se keskeinen työura-elementti, joka paranee? Kummassakaan tapauksessa sellaista ei ole, sillä molemmissa malleissa siirrytään töihin heti kun töitä on.

Opiskelujen maksullisuus loisi lisäksi uuden byrokratian, joka hukkaisi keräyskuluihin ison osan keräämästään rahasta.

Kun lukukausimaksujen puolesta puhuvat perusteet tuntuvat olevan lähinnä ideologisia eivätkä käytännöllisiä, ne sivuuttavat tyystin kaikki ongelmat ja vähättelevät niitä sillä perusteella, että 60-luvullakaan ei näitä ongelmia esiintynyt, olisi tämä jankutus syytä lopettaa tarpeettomana.

Enemmänkin soisin keskityttävän siihen, miten opetuksen laatua voitaisiin parantaa. Tai siihen, miten saataisiin työelämä kiinnostumaan muistakin kuin insinööreistä ja ekonomeista ja arvostamaan laaja-alaisuutta. Näiden asioiden kimpussa Suomi joutuu painimaan seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Ehkä tämä koko keskustelu on vain savuverho, jolla halutaan maisemoida se, ettei keskustelijoilla ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä näille oleellisille kysymyksille pitäisi tehdä, ja pehmeillä puheilla lukukausimaksuista annetaan vaikutelma siitä, että koulutuspolitiikan ja työvoimapolitiikan leikkausrajapinnassa oleva ongelmakenttä on jonkun vastuulla, mitä se ei tosiasiallisesti näyttäisi olevan.

Eduskuntaan tuodaan lähiaikoina laki avoliittojen omaisuudenjaosta erotilanteissa.

Tämä haiskahtaa lähinnä lakimiesten paratiisilta. Kristityt ovat hanketta vastaan siksi kun avioliitto lukee raamatussa ja tämä hanke vähentäisi avio- ja avoliiton eroa. Minun nähdäkseni kuitenkin mennään hieman metsään jos poistetaan ihmisiltä oikeus asua toisen ihmisen kanssa ilman, että altistaa itsensä lakimiesten kiusanteolle.

Nyt tällainen muoto on olemassa, ja jos on ilmeistä, että avioehdoilla ei päästä tyydyttävään tulokseen ja jompikumpi tai molemmat haluavat pitää kiinni omaisuudestaan ja tulevaisuuden tuloistaan, ei ole mikään pakko mennä naimisiin.

Avoliiton tuomisessa omaisuusriitelyn piiriin on lukuisia ongelma.

Mistä avoliitto oikein alkaa, ja mihin se päättyy? Mitä tapahtuu siinä tilanteessa, että lakimiesten astuttua paikalle toinen osapuoli kiistää, että mitään avoliittoa olisi koskaan ollutkaan? Kenen velvollisuus on silloin näyttää ja mitä? Väestörekisteriä ei voida pitää kovin luotettavana lähteenä, sillä kimppa-asuminen ei ole Suomessakaan kovin harvinainen juttu ja tuskin ainakaan harvinaistuu jos asumiskulut jatkavat laukalla. Mitäpä jos kämppis muutettuaan ryhtyy vaatimaan omaisuutta sillä perusteella, että väittää kyseen olleen tosiasiallisesti avoliitosta?

Valtaosa parisuhteista tuskin on alttiita millekään riitelylle, mutta nykyjärjestelmä muodostaa ongelman tilanteessa, jossa puolisojen tulot ovat hyvin erilaiset. Vaikka avioehto tehdään miten, enemmän tienannut joutuu helposti maksamaan jotakin avioehdon "kohtuullistamisen" takia, vaikka on tosiasiallisesti maksanut valtaosan pariskunnan menoista avioliiton aikana.

Jos tämä haittaa, siltä pitäisi olla joku muukin tapa ylitse kuin elellä itsekseen koko ikänsä ja varoa hymyilemästä kenellekään merkitsevästi. Minulla tätä ongelmaa ei tietysti juurikaan ole.

Nyt tuo tapa on avoliitto. Jos sitä ryhdytään sääntelemään, sääntelyn pitää olla hyvin, hyvin tarkkaa, jotta tehdään kaikille selväksi, mitä pitää tehdä ja miten, jos haluaa jonkun omaisuuden säilyvän omissa nimissään, ilman, että tuota voidaan kyseenalaistaa "kohtuullistamisen" keinoin myöhemmin.

Mieleen tulee lähinnä, missä on ylipäätään tarve tälle laille. Eikö aivan sama tulos voitaisi saavuttaa lisäämällä ihmisten tietoisuutta siitä, että yhdessä maksettu asunto kannattaa laittaa molempien nimiin eikä toisen? Voisiko ajatella, että asuntolainaa myöntävän pankin ja toimiluvallisen kiinteistövälittäjän voisi velvoittaa terottamaan tätä kaupantekotilanteessa, jotta kenellekään ei jää varmasti mikään epäselväksi?

Henkilökohtaisiin säästöihin, vaikkapa eläkesäästöihin, koskeminen avoliiton purkautuessa vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta, ja jos ex-pariskunta riitelee siitä, kuka saa aaltovaasin ja kuka saa wc-harjan, on aivan turhaa päästää lakimiehiä rahastamaan tästä, ja joku voisi virkansa ohella käydä sanomassa tällaisille "hiljaa pellet". Ainoa merkittävä ja yhteiseksi katsottava omaisuus suomalaisella minkään muotoisella parilla on asunto, ja jos tämä laitettaisiin valmiiksi molempien nimiin, ongelma olisi tiessään eikä tarvitsisi yrittää arvata, milloin kyse on ollut avoliitosta ja milloin ei.

Sen sijaan, että korjataan lakeja erotilanteita varten, olisi syytä korjata lakeja onnellisen elämän aikaa varten.

Nyt meillä on lainsäädännössä epäoikeudenmukaisuuksia siltä osin, että avoliitto saattaa estää esimerkiksi työmarkkinatuen saamisen, sillä avopuolison tulot otetaan joissain tulonsiirroissa huomioon. Näin ei mielestäni kuuluisi olla, vaan nämä asiat pitäisi käsitellä henkilökohtaisen tilanteen perusteella eikä sen mukaan, mikä tulee julkiselle sektorille halvimmaksi.

Britanniassa on parlamentin ylähuone, jossa päärit pitävät huolen siitä, että rahvaan mopo ei liiaksi karkaile, ja järjestelmä toimii sangen hyvin.

Suomessa otettiin käyttöön yksikamarinen edustuslaitos toistasataa vuotta sitten, ja sekin järjestelmä toimii sangen hyvin. Tässä en käsittele näiden järjestelmien hyviä ja huonoja puolia vaan hieman toista asiaa.

Ajatuksen kirjoitukseeni sain luettuani Akuliina Saarikosken kolumnin Uudesta Suomesta, jossa kirjoituksessaan hän penää “yhteiskuntamoraalia”. Kirjoitus on jokseenkin köykäinen puheenvuoro, mutta on oivallinen esimerkki siitä, miten itsensä suvaitsevaksi älymystöksi ylentänyt punavihreä ja ahdasmielinen näennäisintelligentsia yrittää yhteiskuntaa rakentaa. Oletan, että tämä ei ole punavihreän joukon yksinoikeus, mutta koska muilla on kanavia vaikuttaa muualla, heidän ei tarvitse tähän hanttipakasta vedettyyn patasorsaan turvautua.

Saarikoski penää “yhteiskuntamoraalia”, jolla pitäisi ratkaista jotkut asiat toisin kuin parlamentaarinen koneisto ne ratkaisee.

Mitä tämä yhteiskuntamoraali oikein on? Sitä ei kirjoittaja käsittele, eikä sitä koskaan käsittele kukaan muukaan asiaa ehdottava. Oleellista on se, että pitäisi olla joku ylähuoneen kaltainen “yhteiskuntamoraali”, johon vedoten jätettäisiin joitain poliitikkojen tekemisiä tekemättä tai tehtäisiin ne toisin. Yhteiskuntamoraalin vähäorpana on “yritysten yhteiskuntavastuu”, jolla yritetään vaikuttaa huolellisesti lakeja ja sopimuksia noudattavien yritysten toimintaan ja saada ne tekemään jotain toisin siksi kun kaikki on plää.

Tämä puheenvuoro ammensi suomalaisesta perinteestä, jossa ylempi luokka potkii ryysyläisiä päähän ja jossa heillä on myös siihen täysi oikeus. Kataisen mukaan ”meillä ei saa olla niin sanottuja positiivisia vetovoimatekijöitä turvapaikanhakemiseen verrattuna naapurimaihin.”
Miten tästä päästään eteenpäin? Onko yhteiskuntamme täysin valloittanut ideologia, jossa ihmiset ovat pelkkiä miinus- tai plusmerkkisiä käveleviä summia?
Minne jäi yhteiskuntamoraali? Minne jäivät oikeudenmukaisuutta koskevat kysymykset, joiden unohtamisesta Lars D. Eriksson meitä näpäytti

Tässä lainauksessa asiaa kuvataan. Poliitikot tekevät työtään ja toimivat oman ja viiteryhmänsä oletetun arvomaailman mukaan, mutta se onkin väärin, ja pitäisi noudattaa “yhteiskuntamoraalia”.

Tämä ajatus sisältää implisiittisesti sen, että “yhteiskuntamoraalin” määrittelee siihen vetoava itse viiteryhmineen. Tämä on perinnöllistä ylähuonettakin heikompi rakenne, sillä ihmiset lajitellaan oikeisiin ja vääriin mielipiteidensä perusteella, ja vain oikeaa uskoa tunnustavat kelpuutetaan päättämään, mikä on yhteiskuntamoraali.

Mitenkään muuten tämä ei ole selitettävissä. Jos yhteiskuntamoraali syntyisi jollakin mies ja ääni -periaatteella, olisimme keksineet kansanedustuslaitoksen uudelleen. Sellainenhan meillä on jo, ja jos tämä ei toteuta ja määrittele yhteiskunnan moraalia ja moraali pitäisi määritellä jossain muualla, se tarkoittaa väkisin jotain oikeaoppisten pappisneuvostoa.

Oikeasti yhteiskuntamoraali ei siis tarkoita mitään, mutta siihen vedotaan, jotta ei tarvitse sanoa oman, epäsuositun ajatuksen olevan yksinkertaisesti huono ja epäsuosittu, vaan voidaan vedota korkeaan moraaliin.

Tälle läheistä sukua on niinikään vihreistä suunnista, joskin rivimiestasolta, kuultu ajatus siitä, että pitäisi olla jotain viisaiden neuvostoja päättämässä ympäristöasioita ja siunaamassa muita päätöksiä, sillä kansa on liian tyhmää ymmärtämään Totuutta ja siksi nämä asiat pitäisi käsitellä jotenkin muuten. Ei tarvitse olla kaksinenkaan auguuri povatakseen, että tällaiset viisaiden komiteat täytettäisiin 90-prosenttisesti oikean mielipideseulan läpäisseillä, ja sekaan otettaisiin muutama esiintymistaidoton kiintiönormaali, jotta luodaan illuusio laaja-alaisesta komiteasta, ja saadaan poliittisesti vääräoppiset näkemykset vaikuttamaan hölmöiltä.

Ei yhteiskunnalla ole mitään moraalia. Ihmisillä on käsitys oikeasta ja väärästä ja kun tämän yhdistää käsitykseen mahdollisesta ja mahdottomasta sekä ymmärrykseen resurssien rajallisuudesta, syntyy näkemyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten.

Ne, joiden lahjat riittävät vain oikean ja väärän erottamiseen toisistaan, tuppaavat julistamaan itsensä älymystöksi ja kapea-alaisuutensa avarakatseisuudeksi, ja kun ollaan pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan, syntyy runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa, mutta realismi potkii inhottavasti vastaan.

Siksi realismi pitää mitätöidä vetoamalla yhteiskunnan moraaliin.

Päivän uutisen mukaan viina on ykkössyy käydä Virossa.

Tähän hämmentävään johtopäätökseen oli päädytty gallup-kyselyllä, jossa muunmuassa peräti 80% sanoo käyttäneensä kahvila- ja ravintolapalveluja matkansa aikana, ja saman verran tuo alkoholijuomia tullessaan. Lisäksi mainitaan, että suomalaiset ostavat Virosta paljon kaikkea muutakin.

Mielestäni se, että 80% jengistä käyttää kahvila- ja ravintolapalveluja, ei ole mikään erityisen ällistyttävä uutinen. Tai on sikäli, että mitä se 20% sitten tekee? Syö oltermannilla siivitettyä reissumiestä puiston penkillä? Jos tuo olisi viinaturismin mittari, minä olisin matkustanut alkoholin takia noin kahdeksaankymmeneen maahan, sillä olen varmasti käyttänyt niissä ravintolapalveluja, jopa useamman kerran päivässä.

Enhän minä sitä kiistä, etteikö Virossa käytäisi pelkän viinankin takia. Useammatkin syntymäpäivät ja häät on juhlittu sieltä tuodun lastin voimalla, mutta sellaista se on minkä hyvänsä hyödykkeen suhteen. Jos jostain saa selvästi halvemmalla, ostetaan sieltä.

Suomessa Kaupan liitto sen sijaan hiiviskelee riman alitse, ikään kuin vaivihkaa:
"Edulliset hinnat houkuttelevat selvästi suomalaisia kuluttajia Viroon. Suomessa ei ole puutetta ruuasta, vaatteista tai lääkkeistä eikä meidän tarjontammekaan niin yksipuolista ole, että tavaraa pitäisi juuri Virosta hakea. Viro kilpailee hinnoilla ja tähän kilpailuun on vaikea vastata", Kurjenoja sanoo.

Ei tietenkään Suomessa ole pulaa ruuasta ja lääkkeistä eikä vaatteistakaan. Sen sijaan tarjonta on kyllä Suomessa lohduttoman yksipuolista johtuen kaupustelun kartellisoitumisesta tukkuliikemafioiden ympärille.

En tiedä saako Alkosta hyvää votkaa vieläkään. Jos ei saa niin Moskovskajaa saa Tallinnasta joka kioskista. Vaatteissakin valikoimat ovat yllättävn erilaiset. Virosta saa esimerkiksi puoli-ilmaiseksi Puolassa ja Ukrainassa tehtyjä herrasmiesten jalkineita, joiden laadussa ei ole mitään vikaa, mutta paria kymppiä enempää ei kenkäparista tarvitse maksaa koskaan. Ostin sieltä useammatkin kengät juuri ennen kuin muutin pois. Jostain Itä-Euroopasta peräisin olevat valkoiset kauluspaidat maksavat noin kympin kappale. Todennäköisesti naistenvaatteissa tilanne on sama.

Suomessa on tällaisen halpatuonnin ja -tuotannon kohdalla puhvelin mentävä aukko. Vaatekauppakin alkaa olla ketjuuntunutta keskusliikemafioiden ympärille, ja nehän tietysti suosivat omia toimittajiaan. Tietysti puolalainen vaate maksaisi Suomessa enemmän kuin Virossa kaupan työvoimakulujen takia, mutta en usko sen mitenkään voivan vaikuttaa esimerkiksi hinnan kaksinkertaistavasti. Ja vaikka se kaksinkertaistaisi hinnan, siltikin nämä olisivat halvempia kuin se, mitä kaupassa nyt on.

Tässä on mielestäni aukko nimenomaan valikoimassa. Suomessa saa lähinnä maailman brändättyjä massamerkkejä. Kalleimpia brändejä ei Suomeen hirveästi tuoda, sillä persaukisilla ei ole niihin varaa verojen ja asumiskulujen jälkeen, mutta halvempaa ja keskihintaista brändiä totisesti riittää. Näissä kuitenkin maksetaan pääosin juuri brändistä eikä tuotteesta. Jos puvun kanssa käytetään valkoista kauluspaitaa, minulle on aivan täysin yhdentekevää, mikä sen valmistaja on, kunhan se näyttää siistiltä ja kestää pesua toisin kuin esimerkiksi Burberryn riistohintaiset paidat, joita ei tunnu voivan pestä kertaakaan. En halua maksaa tuollaisesta perustuotteesta yhtään enempää kuin on pakko, enkä varsinkaan niskaan ommellusta valmistajan merkistä.

Kyllä Kaupan liitto voisi siis katsoa peiliinkin, eikä vain syyttää votkaturismia siitä, että ihmiset käyvät ostamassa Virosta vaatteita erinomaisella hintalaatusuhteella, tai ruokakaupasta kepu-puoluetukiverosta vapaita elintarvikkeita. Ruokakaupoissakin voitaisiin katsoa peiliin myös valikoiman osalta, sillä Suomessa on perin huonosti tarjolla mitään entisen NL:n alueen herkkuja, ja niitä saa Virosta joka marketista. Vasikan sisäfilettä en muista nähneeni Suomessa kaupassa missään, Nõmmen torilla oleva Saaremaa liha myy sitä kympillä kilo.

Tällainen palaute herättää kuitenkin ruuantuotantorajapinnassa ainoan osaamansa primitiivireaktion, “Suomalainen ruoka on maailman puhtainta. Suomalainen ruoka on maailman puhtainta. Suomalainen ruoka on maailman puhtainta”, jota toistettaisiin kunnes kukko laulaa, ellei kukkoa olisi pistetty lihoiksi ajat sitten ja myyty hunajamarinadissa suojakaasuun pakattuna.

Tutkimuksen mukaan kiusaaminen alkaa jo päiväkodeissa.

Lapset ovat hyvin tietoisia siitä, millainen hierarkia ryhmässä vallitsee. He pystyvät kertomaan kuka ryhmässä määrää, kuka jää ilman ystävää ja kuka kiusaa. Mannerheimin Lastensuojeluliiton mukaan aikuisten toiminta lapsiryhmässä on keskeistä kiusaamisen ehkäisyssä. Päiväkodin työntekijän tulee huolehtia, että jokainen lapsi pääsee leikkiryhmiin mukaan. Lisäksi työntekijän tulee ohjata lasten leikkejä.

Näin siis pitäisi toimia.

Tämä on vähän niin ja näin. Kyllähän aikuisten tietysti pitää seurata, mitä siellä tapahtuu ja puuttua pahantekijöiden touhuihin. Tämä on normaalia kasvatusta. Sen sijaan karsastan työntekijän ohjaamia lasten leikkejä.

Enhän minä toki enää omasta lapsuudestani hirveästi muista, muttei minulle ole mieleen jäänyt mitenkään erityisen runsaasti aikuisten ohjaamaa leikkimistä. Pihan samanikäiset tekivät jotakin pihassa tai ympäröivissä metsissä, ja aika itseohjautuvasti se sujui.

Oikein tai väärin, mutta minun mielestäni lasten leikeissä opetellaan (myös) sosiaalisia verkostoja. Siihen kuuluu väkisin se, että kaikki eivät ole kaikilla mittareilla tasa-arvoisia. Yksi juoksee nopeammin, yksi mottaa lujempaa, yksi on ovelampi, yhdestä kaikki pitävät. Voisiko ajatella, että omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistaminen ja heikkouksien paikkaaminen vahvuuksilla on yksi osa aikuiseksi kasvamisen prosessia? Ei se ainakaan aivan täysin päätön ajatus ole.

Mitenhän tämä mahtaa toteutua, kun ensin pienenä ollaan hyvin lähellä vanhempia kuten kuuluukin, sen jälkeen mennään päiväkotiin ja ollaan siellä työntekijöiden ohjaamien leikkien shakkinappuloita, sitten mennään kouluun, ja vapaa-aika käytetään vanhempien kuskaamana erilaisissa urheiluseuroissa, joissa ollaan taas aikuisten valvovan silmän alla tekemässä juttuja ohjatusti?

Missä kohtaa lapset oikein saavat olla itsekseen ja rakentaa itse omat huvituksensa ja hierarkiansa, ja opetella pärjäämään tilanteissa, joissa pärjääminen ei johdu kenenkään aikuisen käskystä tai jostain rakennetusta pakosta?

En ole sattuneista syistä kovinkaan kiinnostunut siitä, miten yleä rahoitetaan, mutta kun asia näyttää olevan pääuutinen joka toinen päivä jollain tavalla, lausun asiasta virallisen totuuden.

Keskustelussa asiasta tuntuu olevan hukassa valtaosa faktoista. Uutta maksutapaa on etsitty ennen kaikkea siksi, että perinteinen tv-maksu on aikansa elänyt kun ylen tuottama sisältö ei ole enää erityisen keskeisesti sidoksissa tv:n katseluun ja omistamiseen. Ensinnäkin, iso osa tuotannosta ei edes ole tv-ohjelmaa vaan yleistä intternet-sisältöä. Toisekseen, telkkariakin katsotaan vaivatta nettistriiminä tai peukalon kokoisella tv-tikulla, jonka olemassaoloa ei kiiluvasilmäisinkään tv-lupatarkastaja pystyisi paljastamaan.

Ehdotettua pakollista ja perhekohtaista yle-maksua vastustettiin voimaperäisesti. Vastustus tuntui olevan pääosin periaatteellista. Kukaan ei juurikaan ajatellut, että uudistuksen tarkoituksena on pistää lintsarit maksamaan. Köyhät olivat jälleen keppihevosena kun hanketta vastustettiin. Jos köyhillä ei ole rahaa tähän maksuun ja sellainen päätettäisiin toteuttaa, köyhille voidaan antaa sen verran lisää rahaa, että he tästä maksusta selviävät.

Nyt kun maksu ilmeisesti poistuu ja se korvataan korkeammalla tuloverolla, ratkaisu on melkein kaikkien kannalta huono ja ylen kannalta erittäin huono.

Kun Suomessa ei veroteta perheitä vaan ihmisiä, kahden työssäkäyvän perhe maksaa varmasti enemmän. Samaten enemmän maksaa “hyvätuloinen”, joka raja todennäköisesti on aika alhaalla, suunnilleen keskipalkan suuruisissa tuloissa. Ainoita selviä voittajia ovat veroja maksamattomat. Kun rahaa ei varmasti kerätä ylimääräisellä arvonlisäveron ja pääomatuloveron kiristämisellä, koko potti peritään palkan- ja eläkkeensaajilta, ja pääomatuloilla elävä verorälssi lakkaa maksamasta tästäkin. Näin saamatta jäävä raha on toki olematon, mutta periaatteellisesti ajatus on ikävä.

Toinen huomio on se, että tv-luvan tuotoista on joku osa tullut yrityksiltä. Esimerkiksi hotellit ovat joutuneet hommaamaan tv-lupia per N vastaanotinta. Yle-maksu olisi voitu ulottaa vaivatta tänne, mutta budjettirahoitusta ei, sillä yritysveroja ei kuitenkaan kiristetä. Näin tämäkin kuorma siirtyy keskituloisen palkansaajan ylimääräiseksi maksuksi.

Erityisen huono tämä ehdotus on ylen kannalta. Jos raha siirretään budjettiin eikä se tule ylelle korvamerkitystä maksusta, peritään tuo maksu miten hyvänsä, yle joutuu tappelemaan joka vuosi Raimo Sailaksen ja VVM:n säästölinjabyrokraattien kanssa saamastaan rahasta.

Rahaa on helppoa luvata sama määrä joka vuosi kun talous kasvaa ja rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista, mutta ensimmäisen lamaleikkauslistan tullen herää aivan oikeutetusti kysymys, eikö meillä ole rahaa sairaanhoitajien palkkoihin mutta hirveitä summia jonkun sianratkonpotkintakisan tv-oikeuksiin. Kun kaikki raha on valtion budjetissa, niitä tullaan aivan varmasti priorisoimaan näin, ja into leikata määrärahoja laman tullen on kova. Kun yle-bisneksessä tarvitaan ennustettavuutta, jotta voidaan esimerkiksi tehdä viiden tai kymmenen vuoden sopimuksia ohjelmantekijöiden kanssa tai rahoittaa joku oma kallis pitkän kaavan produktio, budjettirahoitus ei tätä ennustettavuutta tarjoa, jos joka vuosi joku haluaa budjettia leikata.

Lopputuloksena joku kerta budjettia leikataan, ylellä on sitoumuksia joista se ei pääse eroon, raha ei riitä joten lisärahoitusta tarvitaan, ja ainoa tapa yleisradiobisneksessä sitä saada on ryhtyä näyttämään mainoksia. Kun mainokset kerran livahtavat ylenkin kanaville, ne eivät poistu sieltä enää ikinä, ja viimeinenkin katselukelpoinen kanavapaketti saastuu katsomiskelvottomaksi kun Simo Vaatehuoneelta tunkee ruutuun vartin välein.

Toinen ongelma liittyy ylen riippumattomuuteen. Sitä on nytkin syytetty tiettyjä puolueita suosivaksi, mutta jos ehdotus budjettirahoituksesta toteutuu, siitä tulee kulloisenkin vallankahvan äänitorvi. Jos se ei laula vallankahvan lauluja, vallankahva kostaa sille ja leikkaa ensi vuonna budjettia. Parlamentaarinen demokratia tarvitsee sekä puolueiden medioita että puolueettomia medioita, ja puolueettoman median tehtävä on katsoa vallankahvaa myös kriittisessä sävyssä. Jos rahoitus on budjetissa ja vuosittain riippuvainen poliitikkojen hyväntuulisuudesta, on perin epätodennäköistä, että poliittisen toimituksen taso siitä nousisi.

Suomen pankki ennusti tänään, että BKT kasvaa tänä vuonna 1,6 prosenttia ja jumittuu hitaalle kasvupolulle. Viime vuoden sukellus oli 7,8%.

Missähän ovat nyt ne ennusteet, joissa ennustetaan eläkejärjestelmän kestävän kunhan talous kasvaa kolme prosenttia vuodessa? Ne tarvittaisiin nyt pöydälle, ja niihin pitäisi päivittää sekä talouden viimevuotinen sukellus, hitaan kasvun aika sekä laskeneet pörssikurssit.

Tämän jälkeen saataisiin aivan uudenlaisia lukuja siitä, mitä pitää tehdä eläkemaksuille ja työurille, jotta eläkkeitä ei tarvitsisi leikata. Mutta koska nämä luvut ovat äärimmäisen myrkyllisiä, niitä ei juuri nyt pahemmin tunnuta esittelevän.

Kun tulopuolen molemmat oleelliset elementit ovat pettäneet, on eläkejärjestelmälle aivan pakko tehdä jotakin. Minä en usko, että asiasta selvitään ilman eläkkeiden leikkauksia, ja leikkaukset ovat sitä pienempiä, mitä aikaisemmin ne tehdään. Kukaan ei tietysti tartu asiaan ennen vaaleja vaan väistelee kysymystä ja vetoaa vanhoihin ennusteisiin, joten siinä vaiheessa kun jotain ruvetaan tekemään, leikkaustarve on suurempi.

Poliitikot eivät tässä tilanteessa vaaleja odotellessa ota asiaa esille ellei heitä pakoteta siihen, joten tiedotusvälineiden pitäisi kaivaa naftaliinista kaikki parin kolmen vuoden takaiset “kyllä eläkejärjestelmä kestää” -lausunnot ja kysyä niiden esittäjiltä, mikä nyt on muuttunut.

Lakkorintamalta kuuluu kummia.

Satama-alalla on lakko, ja jotkut työnantajat ovat lähteneet aivan avoimesti palkkaamaan rikkureita.

Minusta tuntuu, että kymmenen vuotta sitten tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään. Rikkureita ei olisi palkannut kukaan peläten huonoa karmaa ja kostotoimia, rikkuriksi ei olisi edes ryhtynyt kukaan vaikka värväystä olisi ollutkin. Lakoilla oli perinteisesti kansan syvien rivien tuki, ja vaikka kaikkia vaatimuksia ei oikeutettuina pidettykään, periaatetta siitä, että työriitoja vauhditetaan lakoilla, oli aivan yleisesti hyväksytty ja vaikka lakossa olevia ei suuremmin autettu ja tuettu, ei nyt suorastaan haitattukaan. Jos työnantaja olisi ryhtynyt lakonmurtajien tuomiseen muualta, tuloksena olisi voinut olla yleislakko.

Nyt ei ole puhettakaan mistään tällaisesta. Rikkureita palkataan, lakossa oleva liitto rähisee, työnantaja lisää vain kierroksia ilmoittamalla, että mitkään rikkurien simputustoimet eivät tule kyseeseen tai se on kassan kautta kotiin. Rikkureiksi näyttää olevan tyrkyllä väkeä enemmän kuin satamat pystyvät palkkaamaan. Työntekijäpuoli ei uskalla eskaloida rähinää ja levittää sitä muille aloille, sillä lakko on työväestönkin keskuudessa äärettömän epäsuosittu, vaikka se ei tavallista ihmistä suuremmin haittaakaan ellei satu olemaan töissä paperitehtaassa.

Menemättä mitenkään siihen, mikä on oikein ja mikä on väärin, tämä on nopea ja raju muutos.

Työelämä näyttää kokeneen sukupolvenvaihdoksen, ja ammattiliitot ja ay-toiminta on jäänyt sen vanhemman ikäluokan ja muutaman avainalan etuoikeudeksi. Nuoremmat viis veisaavat perinteisistä työmarkkinakäytännöistä. Jos joku tarjoaa duunia ahtaajan liksalla, tuo duuni kelpaa oitis, sillä muualla tarjolla on vain pätkää puolella palkalla.

Melkein kaikki lakot ovat nykyään epäsuosittuja valkokaulustyön tekijöiden joukossa, ja valkokaulusduunarien suhteellinen osuus tehdastyöväestöön verrattuna on kasvanut. Valkokaulustöissä ay-toimintaa on lähinnä lääkäreillä ja opettajilla, yksityisen sektorin duunarit ovat olleet aina henkilökohtaisen sopimisen varassa ja kenellekään ei makseta mitään alakohtaista työehtosopimusminimiä, sillä työehtosopimusminimi on tehtäviin mitenkään liittymättömän alan mukaan säädetty.

Esimerkiksi pankin it-osastoa koskee rahoitusalan TES, joka on mitoitettu kassamatroonan tarpeisiin niin työajan kuin palkkauksenkin mukaan. Yksikään atk-mies ei tee niin vähän tunteja, mutta yhdellekään ei toisaalta makseta niin huonoa palkkaa kuin mitä sopimuksessa määrätään. Kun firmat eivät enää ole tehtaita, joissa kaikki kuuluvat paperiliittoon tai metalliliittoon, vaan saman katon alta löytyy aivan eri alojen töitä tekeviä ja tämän päälle konsultteja ja muuta vuokratyövoimaa, on helppoa nähdä, miksi mikään yksittäinen liitto ei pysty tekemään itsestään kiinnostavaa vaikkapa tuon esimerkkinä käytetyn pankin koko työvoiman vinkkelistä.

Nyt uutena asiana tiedotussodassa rähisevät liitot tuntuvat olevan jatkuvasti alakynnessä, sillä niiden puheenjohtajista ei useinkaan löydy hyviä tv-kasvoja. Ei tarvitse enää olla Kokoomusta äänestävä ökypankinjohtaja pitääkseen ahtaajien lakkoa vääränä. Myös pienipalkkaiset ihmettelevät, miksi ihmeessä noiden nytkin hyvistä eduista nauttivien pitäisi saada vielä enemmän. Työntekijäpuolen solidaarisuus tuntuu olevan muisto vain.

Tämän pitäisi aiheuttaa jotain itsetutkiskelua työntekijäleirissä.

Työnantajalle sellainen maailma käy mainiosti, jossa kouralliselle avainhenkilöitä järjestetään mukavat edut, ja muista ei ole niin väliksi. Jos yhdelle ei kelpaa, kadulta voi ottaa toisen ja tulijoita kyllä riittää. Valtaosalle työntekijöistä tällainen maailma tuskin tuo suurensuurta parannusta mihinkään, mutta ei näytä myöskään löytyvän eväitä palkansaajarintaman yhtenäistämiseksi.

Yksilökeskeisyys on lisääntynyt yleisesti arvona. Työelämä on muuttunut kohti pätkää, silppua ja vuokratyötä. Lakkoasetta on käyttänyt viime vuosikymmenen ajan lähinnä sellaisia aloja, joiden lakko vaikuttaa suoraan tavallisten ihmisten arkeen sen sijaan, että se kyykistäisi kapitalistin. Yleiseen solidaarisuuteen ei voi enää vedota, vaan osa työntekijöistä pitää toisia ahneina paskiaisina. Kuilu hyvin palkatun perinteisen työn ja epävarman ja huonosti palkatun silpun välillä on niin suuri, että rikkureita ja lakonmurtajia tunkee ovista ja ikkunoista, jos siten välttää joutumasta puhelinmyyjäksi komissiopalkalla.

Ay-toiminta ei oikein näytä osaavan vastata tähän. Maailma muuttui ympärillä rivakasti, ja perinteisiin arvoihin perustuva toiminta ei enää kiinnosta juurikaan. Ainoa ay-liikkeen vastaisku on ollut pelottelukampanjoiden lanseeraaminen, ja nämä eivät varsinaisesti tarjoa mitään konkreettista ratkaisua pätkätyöläisen arkeen ja ongelmiin. Jokainen pätkää hanttihommaa tekevä tietää, että olisi hienoa, jos olisi liitto, joka tuplaisi palkan ja vakinaistaisi työt, mutta he tietävät myös, että jos he tällaista tavoittelevaan liittoon liittyisivät, ensimmäisen vaatimuslistan esittämisen jälkeen hän olisi työtön.

En sano, että yhtälö olisi mitenkään helppo ratkaistava. Sen tiedän, että väärin ajattelevien ja tekevien työntekijöiden syyttäminen ja sakinhivuttaminen eivät enää tänä päivänä ole oikea ratkaisu. Jos tuote ei käy kaupaksi, siinä on ehkä joku vika, ja sitä pitää parantaa. Ei syyttää asiakaskuntaa.

Yksi lain tehtävä, joskaan ei ainoa, on puolustaa heikompia vahvemman mielivaltaa vastaan.

Vahvin voi teoriassa tehdä jokseenkin mitä hyvänsä vaikkei hänelle siihen annettaisi mitään oikeuttakaan, mutta heikompi turvaa lakiin turvatessaan henkensä ja omaisuutensa. Yksinomaan tästä lähtökohdasta sellaista lakia ei ole tarpeen edes säätää, joka vain sementoi vahvimman mielivallan.

Mietin tuossa tuubissa lusiessani erästä aikaisempaa, asiaa sivuavaa kirjoitustani. Joudun nimittäin tekemään Suomesta sellaisen jossain määrin surullisen havainnon, että laki ja oikeus ovat voimassa vain, jos valtion verotulot eivät ole uhattuna.

En edes tässä puhu siitä tapauksesta, että veroasioissa on käytössä ainoastaan diktatuureihin ja työläisten paratiiseihin kuuluva käännetty todistustaakka, jossa syytetty oletetaan syylliseksi ja hänen on jotenkin yritettävä todistaa syyttömyytensä.

Nykyään saamme lukea lehdistä lähes päivittäin tapauksista, joissa valtio instansseineen ei noudata edes itse tekemäänsä lainsäädäntöä vaan sivuuttaa sen heittämällä, jos työmies Pohjois-Savosta yrittää halpa-arvoisesti pistää valtion kerrassaan polvilleen tuomalla Virosta kaksi kartonkia tupakkaa. Autoihin, viinaan ja tupakkaan liittyvien, pakasta vedettyjen ja mihinkään perustumattomien tullimääräysten lainvastaisuus on yleisesti tiedossa, mutta lainvastaiset käytännöt eivät kiinnosta ketään, sillä ristiriidassa on laki ja verotulo. Jos tarkoitus olisi noudattaa lakia huolellisesti ja lainvastainen käytäntö olisi silkka voipaus, jollaisia kaikille tekeville sattuu, se korjattaisiin virkamiestyönä nopeasti kun asia paljastuu. Suomessa kuitenkin valtio käyttää kaikki valitustiet, vitkuttelee prosessissa ja edes EY-oikeuden tuomion saatuaan ei korjaa asiaa kuntoon vaan pöyhii sitä vain hieman, jotta prosessi saadaan alkamaan alusta.

Tämä asetelma on täysin poskellaan. Sen vaikutusta lain ja lainkäytön legitimiteettin voi vain arvioida, mutta ei se sille ainakaan hyvää tee. Kun valtiolla on oikeus sanella pelisäännöt ja siitä huolimatta kansalainen ei voi luottaa siihen, että sääntöjä myös noudatetaan, on vaikeaa nähdä tällaisen lainsäädännön ansaitsevan suurtakaan kunnioitusta ja arvonantoa.

Vaikuttaa siltä, että valtio väkivaltakoneistoineen asetetaan kaikissa raha-asioissa heikomman asemaan ja rakennetaan käytäntö niin, ettei vahvemmaksi katsotulla yksittäisellä taistelijalla ole mitään oikeuksia tätä sorrettua valtio-reppanaa vastaan. Homma haisee, ja haju ei ole erityisen miellyttävä.

Olaus Petri lausui liki 400 vuotta sitten “jos ei se ole oikeus ja kohtuus, ei se silloin saata olla lakikaan” ylimmäksi ohjeeksi tuomarille. Suomi luimii yli siitä, missä aita on matalin, säätämällä näennäisesti oikeutta ja kohtuutta edustavia lakeja, mutta sivuuttamalla niistä käytännössä epämiellyttävät jos lakia noudattamalla jäisi saamatta ehkä jopa kymmenen euron verotulot.

Suomi ei ole ainoa maa, jossa kohtuus on kadonnut kauaksi ja legitimiteetti samaten.

Britanniassa voi saada tekijänoikeusrikoksesta rajattoman sakon ja kymmenen vuotta linnaa. Tämä rikosnimike ei edellytä taloudellisen voiton tavoittelua eli piraattien kaupustelua, vaan nettipiratismi ja vastikkeeton leffojen jakaminen voivat riittää maksimituomioon. Käytännössä kymmentä vuotta tuskin on kenellekään vertaisverkkokäyttäjälle jaettu, mutta tätä voi taas miettiä heikompi-vahvempi -asetelmasta. Samaten voi miettiä, toteutuuko kohtuus siitä, että maksimirangaistus melko törkeistä väkivaltarikoksista on vähäisempi.

Maailmanlaajuiset kymmeniä tai satoja miljardeja veivaavat viihdejätit katsotaan maagisesti heikommiksi, ja niitä suojellaan yksittäisiltä ihmisiltä, vaatimatta niiltä vastikkeeksi yhtään mitään. Lainsäätäjä on sortunut numerohuijauksen ja tilastoharhan edessä rähmälleen. Piratismin väitetään aiheuttavan vähintäänkin 42 höpsiljoonan suuruiset tappiot vuosittain, mutta missään ei analysoida tätä lukua mitenkään. Tarkempi analyysi paljastaisi kaksi asiaa: sen, että tätä rahaa ei oletetulla asiakaskunnalla koskaan ollutkaan, joten viihdeteollisuus ei olisi voinut saada sitä vaikka piratismia ei olisikaan, sekä sen, että iso osa maksukykyisten ihmisten harrastamasta piratismista sisältää elementtinä sen, että hommataan jotakin, jota ei viihdeteollisuuden oman viivytys- ja markkinasegmentoinnin takia ole kaupan kuin naapurivaltiossa.

Maksukyvyttömien tapauksessa viihdeteollisuus hyötyy piratismista. Tämä on hieman outo väite, mutta nähdäkseni asia on juuri näin. Heillä ei olisi maksaa seitsemäätoista puntaa elokuvasta, joten katsotaan asiaa miten päin tahansa, viihdeteollisuus ei saa tuota 17 puntaa tältä henkilöltä, sillä hänellä ei ole sitä. Vaihtoehtona on ainoastaan se, että hän näkee elokuvan tai ei näe sitä. Jos hän ei näe sitä, ei tapahdu mitään. Jos hän näkee sen, markkinointitutkimuksissa tämä henkilö näkyy elokuvan nähneenä. Mitä enemmän ihmisiä näitä elokuvia näkee, sitä enemmän leffantekijä voi rahastaa leffassa merkittävässä sivuroolissa pyörivän Smirnoff-pullon valmistajalta. Tätä valmistajaa ei kiinnosta, onko leffa ostettu, katsottu kaverilla vai waretettu netistä. Mainos menee kaikille näille perille samalla tavalla.

Maksukykyisten tapauksessa taas Eurooppa on antanut turhaan järjettömän vahvan suojan viihdeteollisuudelle vastikkeetta. Kun tuotoksia ei ole laillisia kanavia pitkin kaupan samana päivänä kuin USA:ssa, käytetään laittomia kanavia. Nähdäkseni 10 vuotta häkkiä ja rajaton sakko olisivat edes etäisesti puolusteltavissa ainoastaan siinä tapauksessa, että tuotos on kaupan Englannissa samaan aikaan ja hintaan kuin USA:ssa, mutta tätäpä emme edellytä viihdebisnekseltä vaan annamme heidän edistää puhtaasti omia etujaan ilman mitään velvollisuuksia sitä yhteiskuntaa kohtaan, joka on tehnyt aineettoman hyödykkeen merkityksettömästä anastamisesta raskaamman rikoksen kuin asunnon putsaamisesta, auton varastamisesta tai kulmakaupan aseellisesta ryöstöstä.

Jos tilanne oikeasti on sellainen, että kuluttajan katsotaan olevan näitä konglomeraatteja ja valtiota vahvempi, jonkun pitäisi perustella asia jotenkin. Ei ole kuulunut perusteluja, asiaan mitenkään liittymätöntä propagandaa sitäkin enemmän.

Propaganda on joka kerran täsmälleen samaa. Taiteilijat joutuvat yömajoihin ja pinkopahvien alle jos ei häkki heilahda, ja jos sikafarmari Lapualta saa ostaa Virosta tupakkansa kuten laki lupaa, Suomen köyhät joutuvat yömajoihin ja pinkopahvien alle.

Jos lait ovat huonoja, pitää säätää parempia. Järjettömien lakien palvonta ja järkevien lakien sivuuttaminen eivät edistä mitään kannatettavia asioita, kuten vaikkapa oikeusvaltion periaatteita ja lain yleistä kunnioittamista.

Jutta Urpilainen lausuu satamalakosta näin viisaasti:

Urpilaisen mukaan porvarihallitus ei ole osannut päättää, ovatko palkansaajajärjestöt sille kumppani vai vastustaja. "Vaikka en muuten haikaile menneitä, väitän, että vanhoilla työmarkkinaopeilla olisi jo päästy osapuolia tyydyttävään ratkaisuun myös satamalakossa"

Mikä ihme mahtaa olla hallituksen rooli koko asiassa? Kyseessä on normaali työehdoista johtuva työriita, jolle kukaan muu ei ole antanut poliittista sisältöä. Lakossahan keskustellaan työsopimuskysymyksistä eikä vastusteta hallitusta, ja hallitus ei ole sopijaosapuolikaan. Riitaisat asiat eivät edes ole mitenkään poliittisia, vaan tyylipuhtaita työehtosopimuskysymyksiä.

Minua kiinnostaisi tietää, mitä ne “vanhat työmarkkinaopit” oikein ovat. Millä tavoin demarien pudottaminen oppositioon on vaikuttanut työmarkkinajärjestöjen toimintatapaan työriidoista neuvotellessaan? Vai onko “vanha työmarkkinaoppi” yksinkertaisesti se, että aina kun SDP pudotetaan oppositioon, alkaa työmarkkinoilla löytyä kaikenlaista turhaakin rähinää Puolueen masinoimana?

Jos tämä on se “vanha työmarkkinaoppi”, josta on johdettavissa se, että SDP:n pitäisi olla aina hallituksessa huolimatta vaalituloksesta ja linjakysymyksistä muiden puolueiden kanssa, se saakin mennä. Jos SDP ei kykene toimittamaan itseään hallitukseen siksi, että sen politiikka ei ole yhteensopivaa muiden puolueiden kanssa, kyseessä on peiliin katsomisen paikka ainakin siinä tilanteessa, jos SDP ei pääse suurimman puolueen asemaan.

Kun SDP on kyennyt tekemään menneessä maailmassa yhteistyötä rakentavasti sekä Kepun kanssa pitkällä punamultakaudella, että Kokoomuksen kanssa 90-luvun ja 2000-luvun alun, ja kummankaan aikakauden saavutukset eivät Suomea ajatellen ole mitenkään vaatimattomia, mitä oikein on tapahtunut kun nyt pitää taas kaivella esiin vanhoja työmarkkinabunkkereita ilmeisenä tarkoituksena yrittää saada SDP vaikuttamaan hallituskelpoisemmalta kuin mitä se on?

Ei porvarihallitus ole työmarkkinoita rikkonut, vaan työmarkkinat ovat edelleen aivan yhtä ehjät kuin ne ovat olleet viime vuosikymmenet. Se, että joskus on sopimustekstistä johtuva työriita ja lakko, ei ole osoitus mistään muusta kuin siitä, että mekanismi toimii. Ajatus siitä, että lakko olisi jotenkin omituinen ja rikkinäisyydestä kertova asia, on hassunkurinen. Lakkoja tulee aina toisinaan ja riidat jossain vaiheessa sovitaan. Suomen työmarkkinoilla on jäykkyysongelma, mutta se ei ole suuri. Toinen ongelma on se, ettei ympäröivää yhteiskuntaa ja pätkätyömaailmaa ole oikein onnistuttu sovittamaan yhteen. Näistä jälkimmäinen on tietysti poliittisen koneiston syy, mutta koska SDP on vastustanut kategorisesti kaikkia työmarkkinaehdotuksia ellei niistä sovita kolmikantaisesti, se ei saa puhtaita papereita tätäkään kautta.

SDP:n olisi aika ryhdistäytyä ja ryhtyä tekemään määrätietoista ja johdonmukaista politiikkaa sen sijaan, että se haikailee takaisin mennyttä maailmaa, jossa puolue oli hallituksessa aina riippumatta vaalituloksesta, vain siksi, että se oli mahtava SDP.

Nyt sillä on ongelma. Nuoriso ei erityisemmin pidä ay- ja korporaatiokeskeisyydestä, sillä nämä eivät aja pätkätöissä olevien nuorten asiaa vaan lähinnä vanhoissa vakituisissa työsuhteissa olevien vanhempien. Toisaalta vanhat ay-parrat eivät erityisemmin pidä siitä, että nuorten naisten sektori esiintyy kameroiden edessä vähän väliä vastustamassa ydinvoimaa, sähköä ja teollisuutta ympäristönsuojelun nimissä. Tuomioja tekee sitä minkä osaa parhaiten, eli monottaa kaikkia omiaan nilkkaan tasapuolisesti. Loppuaika vastustetaan kaikkia tehtyjä ehdotuksia talouskriisistä toipumiseksi esittämättä mitään muuta vaihtoehtoista keinoa kuin suurituloisten veronkorotukset, joilla ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista kuin pieneltä osin.

Tästä sekasotkusta ei nouse sellaista puoluetta, jolle liikkuva äänestäjä helposti uskoisi mandaatin visioida sitä, miten Suomi välttää parin kolmen vuoden sisään edessä olevan julkistalouden romahduksen jos mitään ei tehdä. Sekä sen miettimisen, millainen Suomi pärjää tällä vuosikymmenellä ja sitä seuraavilla. Irtopisteet jonkun työriidan kyljestä repäistynä kertovat siitä, että rohkeutta ottaa vastaan tulevaisuuden haasteita ei näyttäisi löytyvän, vaan puolue yrittää edelleenkin katsoa taaksepäin menneisiin taivaasta tipahtaneen suuruutensa päiviin.

Selvää on, että tulevaisuudessa pitää keksiä ja kokeilla jotakin uutta jos halutaan jotenkin yhdistää järkevä taloudenpito, peruspalvelut, perusturva, eläkepommin ratkaisu ja Suomen pitäminen houkuttelevana paikkana teettää ja tehdä työtä. Vanhoilla konsteilla edessä on joko konkurssi, kilpailukyvytön verotus tai olemattomat palvelut monumentaalisen byrokratian haaskatessa kaikki rahat.

Löytyyköhän SDP:ltä vetoa katsoa eteenpäin? Tämän päivän lausuntojen valossa ei siltä näytä.

Kun avainalat ovat nyt kaivaneet lakkoilun naftaliinista, sieltä täältä on kuulunut lakko-oikeutta käsitteleviä puheenvuoroja erilaisissa sävyissä.

Suomessa lakko-oikeus on sangen laaja, kuten se saa minun puolestani ollakin. Monessa muussa maassa on listatty hyväksyttävät lakon syyt, Suomessa on tehty toisin päin ja listattu ainoa epäkelpo syy eli se, että lakko suuntautuu voimassa olevaa työehtosopimusta ja siinä sovittuja asioita vastaan.

Tästä kuitenkin seuraa muita asioita.

Kun lakko-oikeus on laaja ja lakon voi järjestää oikeastaan mistä hyvänsä asiasta, myös poliittisista ja täysin työelämään kuulumattomista syistä, suhtautuminen laittomiin lakkoihin pitäisi olla huomattavasti ynseämpää. Viimeisen vuoden tai kahden lakoista valtaosa on lopulta tuomittu laittomiksi, mutta koska rangaistus on vakavien moitteiden veroinen pikku sakko liitolle, mitään ojentumista ei tapahdu. Lakkokenraalit sanovat avoimesti, että lakko on laiton eivätkä siis kiistä tekevänsä vääriä asioita, mutta sen ei anneta haitata.

Lakon järjestämiseksi tarvitaan lakkovaroitus ennakkoon ja tieto lakon syystä. Valtaosa lakoista on laittomia siksi, että ne ovat korpilakkoja yms. ulosmarsseja ilman asianmukaista lakkovaroitusta. Muutamassa tapauksessa on katsottu lakon suuntautuneen sopimusta vastaankin, mutta nämä ovat aina hankalampia kysymyksiä.

Nähdäkseni järjestelmää voisi hieman pöyhimällä muuttaa sellaiseksi, että laittomasta lakosta ei seuraa työoikeuden määräämää mikkihiirimaksua vaan sopimusoikeudellinen vahingonkorvausvastuu, jossa vastuussa olisivat yhteisvastuullisesti liitto ja työntekijät siten, että ensisijainen vastuu on liitolla ja vasta sen jälkeen työntekijöillä.

Tarvittava muutos olisi se, että työoikeus ottaisi kantaa lakon laillisuuteen lakkovaroituksen ja lakon alkamisen välisenä aikana. Kaikki tarpeellinen tieto on olemassa jo tässä kohtaa eikä tarvitse odottaa lakon alkua. Lakkouhan alaisille työnantajille säädettäisiin velvollisuus tiedottaa työpaikalla työoikeuden päätös asiasta sitä millään tavoin muuttamatta tai editoimatta, ja huolehtia siitä, että jokainen lakkouhan alainen työntekijä saa tiedon tästä päätöksestä ennen lakon alkua.

Näin vältetään se epäreilu tilanne, jossa liittopomot väittävät kirkkain silmin lakon olevan laillinen, ja jälkikäteen työntekijät joutuvat maksamaan jättiläiskorvaukset uskottuaan heitä. Kun huolehditaan siitä, että jokainen taatusti tietää lakon olevan laiton, kukaan ei joudu laittomaan lakkoon vahingossa.

Korpilakkoilu ilman lakkovaroitusta on laitonta aina, ja tämä voidaan liittää osaksi ihmisen yleissivistystä.

Mitä tästä seuraisi? Ei paljon mitään. Viime aikojen paljon puhuttaneet lakot kuten vaikkapa ahtaajien nyt käynnissä oleva rähinä, ovat täysin laillisia. Lakko-oikeus ei kapene oikeastaan ollenkaan, ainoastaan varoittamattomat mielenosoituslakot jäisivät pois, ja niitä ei työmarkkinamekanismi jää kaipaamaan.

Olen kuullut myös puheenvuoroja, joissa vaaditaan tukilakko-oikeuden poistamista. Jos mekanismi olisi tuo yllä kuvattu, mitään tällaista ei tarvitsisi tehdä. Jos työnantaja haluaa, että oma ala ei tukilakkoile milloin minkäkin asian puolesta tai ota osaa poliittisiin lakkoihin, asia on puhtaasti sopimuskysymys. Työnantaja voi neuvotteluissa tätä ehdottaa, ja työntekijäpuoli todennäköisesti pistää sille jonkun hintalapun. Jos sovitaan, että tämä ala ei tukilakkoile sopimuskaudella, tukilakon järjestäminen olisi siinä tapauksessa sopimusrikkomus. Jos taas työntekijäpuoli ei halua tästä oikeudesta luopua millään hinnalla, se ei allekirjoita sopimusta, johon tällaisia asioita sisältyy.

Suomen työmarkkinasopimusmekanismi on jossain määrin jäykkä ja keskusjohtoinen, mutta kyllä se toimii. Sen yksi keskeinen kulmakivi on se, että riidoista on pakko neuvotella ennen kuin aletaan varsinainen rähinä. Tässä mielessä lainsäädännön terävöittäminen siltä osin, että varoittamaton korpilakkoilu jää pois ja asioita yritetään ratkaista neuvottelupöydässä lakkovaroitusaikana, ei mitenkään voi olla kovin suuri uhraus.

Olen ollut pitkään sitä mieltä, että Suomessa pitäisi ottaa käyttöön rangaistuskorvauskäytäntö siinä tapauksessa, että väärintekijä on julkinen sektori. Todennäköisesti käytäntöä kannattaisi laajentaa myös suuriin yrityksiin tai yrityksiin ylipäätään ja tietyntyypisiin rötöksiin, mutta näissä rajanveto on hankalampaa. Voisi esimerkiksi kuvitella, että syrjintäasiat olisivat sellaisia, joissa syrjitylle pitäisi maksaa kunnon korvaukset. Tällaisia rötöksiä kun kukaan ei tee oikein vahingossa, ja käräjöimällä työnantajaa vastaan menettää maineensa. Pikku sakko rangaistukseksi työnantajalle tuntuu ratkaisuna väärältä.

Tämä kirjoitus koskee kuitenkin julkista sektoria.

Suomi on byrokraattien ja byrokratian luvattu maa. Tämä ei sinänsä ole paha asia. Se kertoo meille siitä, että yhteiskunta toimii kirjoitettujen sääntöjen varassa eikä Cosa nostra -tyyppisesti, jossa käytännön säännöt ovat kirjoittamattomia ja perustuvat siihen, että jos minä kusetan sinua, sinun serkkusi kusettaa minua, mistä syystä kusetus on vähäistä vaikkei se erityisesti kiellettyä olisikaan. Kumpikin systeemi toimii.

Suomessa on ajatuksena se, että virkamiehet toimivat virkavastuulla ja poliitikot poliittisella vastuulla. Oikeuslaitoksen ei oikein katsota kuuluvan koko kuvioon. Kaunis ajatus, mutta tällä hetkellä toivottoman rikkinäinen.

Poliittinen vastuu on täysin kuollut kirjain. Huolimatta kategorisesta, toistuvasta ja systemaattisesta lainvastaisesta toiminnasta suorittavassa portaassa kukaan ei ikinä tee johtopäätöksiä ja kanna tätä poliittista vastuuta. Tulli esimerkiksi on tieten tahtoen vetkutellut auto-, viina- ja tupakka-asioissa ja tehnyt selkeästi lainvastaisia ratkaisuja. Tuontiautojen vero on tapetilla jatkuvasti, ja nyt uusin mikkihiirikeksintö on vaatia yksityishenkilöiden yli yhden kartongin ylittävältä tupakkatuonnilta suomenkielisiä varoitustekstejä. Tämäkin käytäntö tiedetään lainvastaiseksi, mutta vapaata tuontia Virosta saadaan haitattua muutaman vuoden ennen kuin EY-tuomioistuin toteaa kaikkien tietämän itsestäänselvyyden.

Mitään ei silti tapahdu. Tullin pomo istuu paikallaan kuin tatti kuten myös jokainen ministeri, joka on ollut tästä touhusta viime kädessä vastuussa hallinnonalansa suursmurffina. Eikä asia rajoitu ministereihin. Kaikennäköiset rötösherrat äänestetään takaisin eduskuntaan, vaikka he saisivat sieltä potkut. Rötöstely ei haittaa mitään, sehän on vain Etelän median salaliitto Meidän Kakea vastaan, ja äänivyöry on taattu. Poliittinen vastuu ei siis Suomessa tarkoita mitään.

Virkavastuu on aivan yhtä sisällötön käsite. Jos asioita puidaan oikeudessa, yleinen ratkaisu vaikkapa rötöstelleen poliisin tapauksessa on tuomio, jossa todetaan teon olevan moitittava, mutta ei anna aihetta tuomioon. Jos rötös on tarpeeksi vakava, annetaan huomautus. Kansalaisen motiivi vaatia oikeutta väärin toimivia virkamiehiä vastaan on olematon, sillä käräjöinti maksaa rahaa ja tuloksena ei tapahdu mitään. Virhettä ei korjata, korvauksia ei makseta, väärintekijä ei saa rangaistusta. Koko oikeusprosessi on näin ollen vain teatraalista kuviokelluntaa, jonka tehtävänä on luoda illuusio siitä, että virkavastuu tarkoittaa käsitteenä jotakin, vaikka tosiasiallisesti se on kuollut kirjain.

Näistä ongelmista päästäisiin vaivatta, jos vääryyttä kokenut saisi tuntuvat korvaukset tapauksen törkeydestä riippuen. Jos rötöstely on toistuvaa ja annetut tuomiot eivät aiheuta itseohjautuvuutta oikeaan suuntaan kuten vaikkapa Tullin tapauksessa, korvausten kuuluisi olla miljoonaluokassa. Toistuvista laittomista päätöksist vastuussa olevat virkamiehet pitäisi järjestään erottaa. Ensikertalaisen ojentaminen näin ei liene sopivaa, sillä virheitä sattuu kaikille ja niitä saa sattua, mutta jos virheiden paljastaminen ei aiheuta ojentumista, henkilö on töissä väärässä paikassa.

Kun itseohjautuvuus poliittisen ja virkavastuun kautta ei ota toimiakseen, oikeuslaitos on oikea paikka käsitellä epäiltyjä väärinkäytöksiä. Tässä pitää kuitenkin asettaa taloudellinen motiivi ihmisille vaatia oikeuksiaan, ja toisaalta virkamiehille noudattaa lakia huolellisesti. Tätähän lainsäädäntö edellyttää nytkin, mutta tulkinta siitä on käytännössä vinksallaan: virkamiehen ei katsota ikinä toimivan lainvastaisesti, koska laki kieltää sen, ja eihän virkamies toki lakia riko.

Tämä itsensä toteuttava kehäpäätelmä on pääasiassa syypää siihen, ettei kukaan oikein tunnu olevan vastuussa mistään.

Suomalaisen alkoholipolitiikan mielenkiintoinen sivujuonne on alkoholibisneksen jatkuva, valheisiin perustuva mussutus. Toinen erityispiirre on se, että bisnes on parametroitu poskelleen erityisesti ravintola-alalla.

Minun ikäiseni muistavat hyvin, kun keskiolut maksoi joka kaupassa täsmälleen saman verran. Joskus oli kymmenen pennin ero paikasta riippuen kun joko Lapin kullalla oli kuljetuslisä ja muilla ei, tai päinvastoin. Kauppiaat ja panimoväki antoivat lausunnon kuussa, kaksi parhaassa, että oluen hinta on niin kallis kun olutvero on jonkun verran korkeampi kuin Euroopassa keskimäärin.

Kilpailuviranomaiset nukkuivat ruususen untaan, vaikka kyse oli ilmiselvästä kartellista niin kaljantekijöiden kuin kaupustelijoidenkin kesken. Kalliina pidetty olut sopi johonkin yhteiskunnalliseen agendaan, ja vapaan kilpailun puute ei tuntunut kiinnostavan ketään. Kaupustelijoiden rutiinivalheet uskottiin suosiolla, sillä Suomen veronkorotuksiin perustuva viinapolitiikka oli saanut kaikki uskomaan, että verotus todella on ongelma.

Kun Lidl sitten tuli Suomeen ja aloitti hintakilpailun oluella, "yhtään halvemmalla ei voi myydä tai takkiin tulee" -kookaupanväiskit pudottivat kaljan hintaa saman tien 40 prosentilla, ja eivät kaupat siitä konkurssiin ole menneet. Verolle ei tuossa yhteydessä tapahtunut mitään. Väite siitä, että olut oli kallista ja vakiohintaista verojen takia, ei siis pitänyt paikkaansa, vaan sillä selitettiin välistäveto ilman, että tiedotusvälineitä tai viranomaisia kiinnosti käräyttää ilmiselvää kartellia. Ravintola-ala mussutti, että konkurssi kohtaa, koska alkoholivero on niin korkea, että kotona juopottelu on halvempaa.

Alkoholiveroa laskettiin erityisesti viinojen osalta reippaasti kun Viro liittyi EU:hun ja Suomen "siirtymäaikasäännökset", jona aikana ei tapahtunut mitään siirtymää vaan ainoastaan maksimoitiin verotuloja viimeiseen päivään saakka, lopulta päättyivät.

Mitä tapahtui ravintoloissa? GT maksoi ennen veronalennusta kuusi euroa, veronalennuksen jälkeen 5,90. Tällä kertaa ravintola-ala jympsähti kameroiden eteen kertomaan meille, että GT:n hinnassa työvoimakulut, tilavuokrat ja kaikki muu paitsi se aikaisemmissa marinoissa niin sietämättömän korkeana pidetty alkoholivero ovat itse asiassa valtaosa hintaa, ja alkoholiveron osuus siirrettiin täysimääräisenä malarialääkkeen hintaan.

En tiedä, mikä oli totuus, mutta ainakin toinen väitteistä on selvä valhe. Ne voivat olla palturia molemmat, mutta totta ne eivät voi samanaikaisesti olla. Joko aikaisemmin kotijuopottelun ja ravintolajuopottelun suuri hintaero ei johtunut alkoholiverosta, tai sitten alkoholiveron alennuksia ei siirretty täysimääräisenä hintoihin.

Se historiallisesta katsauksesta.

Tänään on taas älähdetty ravintola-alalta. Nyt kuulemma alkoholipolitiikka (=veronkorotukset) suosii vain tuontia Virosta, ja ravintola-ala on ahdingossa kun kotona juopottelu on taas niin edullista.

Jösses mitä soopaa. Tietysti Virosta tuotu pullo on selvästi halvempi, mutta eipä niitä jokaisen kaapista löydy. Viro on aika kaukana monesta paikasta Suomessa, ja se kansanosa, joka oikeasti saattaisi olla ravintolapalvelujen kohderyhmää ylipäätään, ei hae pakettiautollista viinaa Virosta ja tissuttele sitä kotonaan aamusta iltaan. Tämä jengi asioi myös ja pääosin Alkossa.

Jos kerran 40% veronalennus on ravintoladrinkin hinnassa 10-20 senttiä, 10% veronkorotus on saman drinkin hinnassa alle viisi senttiä. Alkosta juomansa ostavan valtaenemmistön tapauksessa siis veronkorotus itse asiassa pienentää kalsarikännäyksen ja herrasmiesmäisen baarissa rypemisen välistä hintaeroa.

Näin siis teoriassa. Käytännössähän tulemme huomaamaan, että jos alkoholivero nousee 10%, drinkin hinta nousee lähes saman verran. Maagisesti tässä tapauksessa alkoholivero on taas se keskeinen asia, ja ravintolapomot marisevat takkiin tulevan, jos korotusta ei siirretä "täysimääräisenä" hintoihin.

Kun bisnekselle annetaan tilaisuus välistävetoon, se käyttää sen aivan varmasti, ja kukaan ei taaskaan huomaa mitään.

Suomalaisten ravintoloiden ja juottoloiden yleisongelma on se, että asiat hinnoitellaan kummallisella maitokaupasta tutulla mekanismilla: otetaan sisäänostohinta, kerrotaan se kolmella ja saadaan lopputuotteen hinta. Erityisesti tästä saavat nauttia hieman parempia viinejä juovat.

Englannissa viineissä tuntuu olevan puntamääräinen kate ainakin jostain minimirajasta ylöspäin. Shamppis, joka maksaa kaupassa 20 puntaa, irtoaa pubissa 25 punnalla. Dom perignon alle satasella. Suomessa ei halpaa shamppista saa varmasti alle 60 euron, satanenkaan ei ole aivan mahdoton hinta jostain bulkkikamasta.

Kun hinnoittelumekanismi on tämä, pienetkin muutokset kustannustasossa siirtyvät moninkertaisina loppuasiakashintoihin. Kyllähän tietysti voi valittaa siitä, että viinin veron nouseminen eurolla on paha kun asiakashinta nousee kolme tai neljä euroa, mutta nähdäkseni mikään ei estäisi nostamasta lopputuotteen hintaa eurolla, tai rassaamasta hieman läskiä pois hinnoista ja myymällä halvemmalla.

Kun ravintoloissa on tehty kaikki muu paitsi kalja ja talon viini sietämättömän kalliiksi riistävällä hinnoittelumallilla, ei kannata ihmetellä, jos jotain muuta juovat pysyvät kotonaan. Kalja on oikeastaan suhteessa vielä kalliimpaa, mutta kahdeksasta kuuden euron tuopista tulee mukavaan humalaan, samalla hinnalla saatavasta pullosta Erkin pikakivääriä ei oikein, ja lisäksi jälkimmäinen on pahaa.

Itsetutkiskelua kaivattaisiin, mutta sitä ei lie luvassa. Sen sijaan on luvassa lisää mihinkään perustumatonta mussutusta siitä, että alkoholivero on suomalaisen ravintola-alan loppu. Jos nykyiset kapakoitsijat eivät kykene korjaamaan bisnestensä sisäänrakennettua virhettä, niiden sietääkin poistua näyttämöltä. Tilalle saattaa tulla sellaisia, jotka osaavat kokeilla jotakin uutta sen sijaan, että he vain marisevat epärelevantista verotuksen tasosta.

SDP:n runsaudensarvi on tursunnut tänäänkin.

Tällä kertaa ehdotetaan, että naisten pitäisi suorittaa joku pakollinen "kansalaispalvelus", joka olisi joko asepalvelus tai sitten joku, joka kuulostaa epäilyttävästi nykyiseltä siviilipalvelukselta.

Mitään perusteluja en ehdotukselle löytänyt, joten niitä jäämme odottamaan. Niitä odotellessa voidaan kuitenkin epäillä hankkeen mielekkyyttä yleisesti sekä erityisesti SDP:n kuvitteellisen äänestäjäkunnan kannalta.

Ensimmäinen ja perustavaa laatua oleva ongelma liittyy resurssien haaskuuseen. Kouluttamaton 18-vuotias ei voi tehdä mitään kovin kummoisia töitä vaikkapa hoivasektorilla. Iso osa tehtävistä tarvitsee koulutuksen ja melkeinpä kaikki tehtävät motivaation, ja pakolla johonkin pistetty hapannaama ei ole hyödyksi kenellekään. Toisaalta moni palvelee maataan paremmin hyvänä veronmaksajana. Vaikka kansalaispalvelus olisi puolen vuoden mittainen, keväällä lukionsa lopettanut ei ehdi aloittaa opiskeluja seuraavana syksynä sellaisessa paikassa, jossa opinnot käydään pääosin järjestyksessä, kuten vaikkapa kaikissa kouluissa tai yliopistoista lääkiksessä.

Näin pakollinen kansalaispalvelus venyttää vuodella opiskelujen aloittamista, ja kun juuri nyt keskustellaan työurien pidentämisestä, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan. Enemmänkin pitäisi miettiä, miten karsittaisiin asevelvollisuuden suorittajien määrää tai ainakin tehtäisiin sinne useita tapoja tämä kyrde suorittaa, jotta resurssien haaskuu siihen, että ihmisiä seisotetaan vartioimassa puita ja kaivamassa kuoppia, jotka peitetään illalla, vähenisi. Naisten ottaminen mukaan tähän pelleilyyn tuottaa runsaasti turhaa työtä ja hyödyt jäävät vähäisiksi.

Toinen ongelma on työnjohdollinen. Kun siviilipalveluspaikkoja ei nytkään tunnu olevan mitenkään yltiöpäisesti, kymmenien tuhansien ihmisten lisääminen vuodessa tämän palveluksen suorittajiin toisi ongelman: mistä löytyy kaikille palveluspaikka ja kuka heitä oikein johtaa ja opastaa. Yksittäisen sivarin lisääminen organisaatioon ei aiheuta mitään johtamisongelmaa, varsinkin kun henkilökohtaisen valinnan tehnyt sivari on usein kohtuullisen motivoitunut tekemään sitä, mitä sitten kuuluukin tehdä. Jos organisaatioon lisätään 20 sivaria, joista 19 on työtä vieroksuvia lusmuja, jotka lusmuavat joka hommasta aivan kuten armeijassakin tehdään heti kun kukaan ei näe, johtamista tarvitaan lisää, ja tämä maksaa.

Kun juuri nyt keskustellaan myös julkisen sektorin tuottavuudesta, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan.

Kolmas ongelma liittyy matalan tuottavuuden töihin, ja tämän pitäisi olla SDP:ssä paremmin mielessä. Ei ole mikään salaisuus, että Suomessa ja kaikissa korkean minimipalkan länsimaissa on pulaa nimenomaan matalan tuottavuuden töistä niille ihmisille, joiden markkina-arvo ja tuottavuus eivät riitä parempiin hommiin. Näitä ihmisiä on paljon. Osa on yksinkertaisesti liian tyhmiä pärjätäkseen. Osa on liian kouluttamatonta. Osalla on joku fyysinen tai psyykkinen sairaus tai vamma, joka estää täysipainoisen työnteon. Näitä ihmisiä on paljon enemmän kuin on tarjolla töitä, joita he voisivat tehdä.

Jos tämä ehdotus toteutuisi, iso osa matalan tuottavuuden töistä siirtyisi teetettäväksi ilmaiseksi tällä kansalaispalvelusprikaatilla, joka tekee työtä kun on pakko. Miksi turhaan palkata edes pienellä summalla joku vahtimestari tai käytävänlakaisija, sillä ottamalla hommaan kansalaispalvelushenkilön, työn saa teetettyä ilmaiseksi. Se, että vahtimestari vaihtuu puolen vuoden välein, ei kiinnosta ketään, sillä näin tuppaa käymään nytkin kun väkeä haalitaan vuokratyöfirmoista. Sen sijaan, että lääkäriksi haluava ja kykenevä on lääkiksessä opettelemassa lääkäriksi, hän istuu vahtimestarina jossakin viemässä työpaikan sellaiselta, jonka lahjat eivät riitä muuhun kuin tähän vahtimestarin tehtävään.

Kansalaispalvelus laajennettuna siis rikkoisi sen osan työmarkkinoita, joka on eniten rikki jo ennestään, ja ajaisi loputkin vajaakuntoiset ikuiseen syrjäytymisputkeen. Kun nyt on toisaalla keskusteltu perustulosta, tukityöllistämisen eri malleista ja sensellaisista keinoista saada työmarkkinoille se väki, joka ei pärjää tarjolla olevissa töissä, huomataan tämän ehdotuksen sopivan erinomaisen huonosti myös tähän suureen linjaan.

Mitä tämä ehdotus oikein palvelee, ja kenen ääniä sillä yritetään kosiskella? SDP:tä muutenkin karttava nuoriso tuskin ilahtuu ehdotuksesta, joka tarjoaa pakollisia paskatöitä palkatta. Työmarkkinoiden huonoiten pärjäävä väki näkee ehdotuksen suorana uhkana pienellekin mahdollisuudelleen työllistyä. Julkishallinto pelkää ylimääräistä työkuormaa asian hallinnoimisesta, sillä rahaa siihen ei kuitenkaan heruisi.

Kolmikantatyöryhmissä ja eläkerahojen riittävyydestä vastuussa olevissa tahoissa toivotaan kipeästi SDP:n tilalle Hölmölää. Työuralle yritetään epätoivoisesti löytää pidennystä eläkerahojen turvaamiseksi. Hölmölässä sentään peittoa jatkettiin leikkaamalla toisesta päästä ja ompelemalla toiseen, mutta SDP:n pakkopalvelusmallissa peittoa jatketaan leikkaamalla toisesta päästä ja heittämällä kangas roskikseen.

Tämä on mielenkiintoinen kolumni.

Kiasmasta ja sen johtamisesta en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, joten se puoli jääköön sivuun. Kiinnostavaa oli sen sijaan huomio siitä, kuinka mitä tahansa voi perustella Suomessa edelleen stalinistien ja taistolaisten vastustamisella.

Tässä on jotain ajattelemisen arvoista, sillä itsekin muistan nähneeni aika paljon kirjoituksia, joissa jotakin asiaa vastustetaan tai kannatetaan sillä perusteella, että joku vastapuolen edustaja on joskus ollut taistolainen. Itse asiassa taistolaisuudesta ei edes tarvitse olla mitään näyttöjä ja voidaan vain julistaa, että vihollisleirissä on epäilemättä stalinisteja, joten he ovat väärässä.

Rähmälläänolon ajan traumaattisuutta ei tunnuta oikein vieläkään käsittävän eikä sitä myöskään haluta käsitellä, sillä tämän päivän vallankahva on vielä sangen tukevasti tuon ajan eläneiden poliitikkojen käsissä.

Kylävaara on kirjoittanut Taistolaisuuden mustan kirjan ja Timo Vihavainen on kirjoittanut Kansakunta rähmällään. Kumpikin kirja sai hyvin, hyvin negatiivisen vastaanoton sen sijaan, että ne olisi nähty keskustelunavauksina tästä ajanjaksosta. Keskustelu ja tuon ajan hullutusten tarkka läpikäynti torpedoidaan useimmiten lopputulosargumentilla: sanotaan, että "katsokaa nyt, Suomihan on nyt aivan hyvä ja mukava paikka, miksi sitä 70-lukua nyt pitäisi penkoa?"

Tämä on perusteena kestämätön, sillä sangen äänekkäät voimat nimenomaan pyrkivät hyvin erilaiseen lopputulokseen kuin mitä Suomi tänään on, joten prosessimielessä on kiinnostavaa, millä tuo äänekäs joukko hiljennettiin ja hajotettiin.

Ajan meno ei ollut tämän päivän valossa kunniakasta oikeastaan kenellekään. Taistolaiset olivat tietysti rähmälläänolon kumiseva ykkössoolopeltirumpu, mutta rytmiryhmä löytyi Kepun K-linjasta ja takinkäännön 60-luvun lopulla tehneestä SDP:stä. Kokoomuskaan ei voi kerätä kunniaa tuolta ajalta, sillä sen hinku hallitukseen oli niin kova, että se ummisti silmänsä kaikelta ja Ilkka Kanervan johdolla lopulta ohitti 80-luvulla rähmälläänolossa pioneeritorven mitalla muut puolueet, täysin kykenemättömänä näkemään, että brezhneviläisyys ei ole Neuvostoliitossa ikuinen aatesuunta.

Ainoita ajan suoraselkäisiä taisivat silloin olla halveksitut Perustuslailliset ja Vennamolaiset, joista kumpikaan ei koskaan vaipunut K-linjan ja ystävällismielisyyspolitiikan lumoihin.

Kenelläkään ei siis ole halua asiaa käsitellä, mutta käsiteltävä se olisi. Siitä olisi opittavissa sekä hyvää että pahaa. Pahaa opittavaa on siinä, miten median ja kulttuuripiirit nurkkaamalla pystyy vyöryttämään ulkomaisella rahalla pähkähullua vallankumousaatetta joka tuutista. Pahaa on siinäkin, miten kyetään ihailemaan maailman verisintä diktatuuria ja selittämään, että sen ongelmat ovat vain läntisen propagandan keksintöä.

Hyvää opittavaa olisi siinä, miten tällainen vallankumousliike saatiin hajotettua vuosikymmenessä ilman, että se sai aikaiseksi oikeastaan mitään, ja vieläpä niin, että veri ei lentänyt ja kenestäkään ei tehty marttyyriä. Ketään ei heitetty vankilaan vallankumouksen masinoinnista, ja näennäisellä kiinnostuneisuudella yliopistoissa ja valtionhallinnossa saatiin vankalla elämänkokemuksella hämättyä stalinistinen nuoriso uskomaan, että heillä on nyt jotain suurtakin merkitystä, ja lopulta heidän ajatuksensa vain vedettiin vessanpöntöstä alas.

Nyt kun tätä pyykkiä ei ole pesty ja koko aika yritetään vaieta kuoliaaksi muissa paitsi pilkkahuudoissa, keskeinen osa suomalaista lähihistoriaa jää pimentoon.

Tänään ja viikonloppuna on taas saatu runsaasti huonoja uutisia.

VM:n raportti toteaa julkistalouden olevan Suomessa kestämättömällä pohjalla. Tämä oli tietysti selvää ennenkin, sillä valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron ja siihen kuntien velanotto päälle. Näistä veloista ei käytetä juuri mitään investointeihin, vaan ne ovat syömävelkaa, mutta nyt asiasta on asiantuntijoidenkin näkemys. Järkevästi myös raportti toteaa, että jotain täytyy tehdä kuitenkin julkistalouden romahduksen estämiseksi, ja mitä pidemmälle toimenpiteitä lykätään, sitä isommasta urakasta on kysymys.

Mitä tekee nykyinen hallitus? Ei nähdäkseni mitään. Vielä puolitoista vuotta sitten Vanhanen ja Katainen kertoivat, että lama ei osu Suomeen ensinkään ja Suomen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa. Eipä ole enää, vaan tilanne on äitynyt nyt siihen pisteeseen, että puhutaan jo välttämättömistä leikkauksista ja veronkorotuksista, joiden ainoana vaihtoehtona on romahdus. Nyt Vanhanen ja Katainen vakuuttavat meille, että joku muu ensi vaalikaudella tekee varmaan jotakin, mutta me emme tee mitään, koska velkaelvytys on nyt päivän sana.

Velkaelvytys -käsite on pelastanut hallituksen ja ministerit turhalta työnteolta. Hallitustaipaleen alussa laaditut ohjelmat, tavoitteet ja budjettikehykset ovat muuttuneet epärealistisiksi, sillä rahoituspuolelta tippui pohja pois pääomatulojen romahdettua, työttömyyden pompsahdettua ja kulutusverojen tuoton jäätyä odotettua alhaisemmaksi. Tässä kohtaa vastuullinen poliitikko olisi tehnyt uuden ohjelman, asettanut uudet tavoitteet ja miettinyt budjettikehykset uusiksi vastaamaan enemmän uutta rahoitusasemaa. Tämä olisi kuitenkin haiskahtanut ikävästi työltä ja vastuullisuudelta ja suuriin linjoihin keskittymiseltä, ja mitään näistä ei tavata Suomessa ministereiltä odottaa vaan aika käytetään nysväämiseen.

Faktisesti hallituksen “velkaelvytys” ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että tehdään kuten suunniteltiin tehtävän silloin, kun lamasta ei ollut tietoakaan. Juuri mitään uutta ei ole keksitty, ja mikään ei taatusti elvytä mitään tai ketään, mutta näin saatiin naamioitua nykymenoon sopimaton törsäys vanhan hallitusohjelman pohjalta nerokkaaksi velkaelvytykseksi ja luotua illuusio siitä, että nyt on tehty paljon, vaikka itse asiassa ei ole tehty yhtään mitään.

Hallituskokoonpanon vaihdosta ei tässä tapauksessa ole mitään iloa, sillä SDP lähinnä keskittyy valittamaan siitä, että valtio velkaantuu aivan liian maltillisesti, ja mitään merkkejä ongelman tunnustamisesta ja vastuullisesta lähestymistavasta ei löydy oppositiostakaan.

Se alijäämästä.

Kuntasektorin työehtosopimukset pääsivät juuri loppumaan, samalla kun neuvottelut asiasta on toistaiseksi lopetettu. Kuntatyöntekijät haluavat yhtä isot palkankorotukset kuin sairaanhoitajat saivat, ja oikea ja realistinen tarjous on miinusmerkkinen, nollalinjan ollessa jo kestämätön kompromissi. Lakkovaroitus tullee tuota pikaa, ja tässä tilanteessa ei liene muuta keinoa kuin näännyttää duunarit pitkällä lakolla hyväksymään jotain hyvin lähellä nollalinjaa olevaa. Ei erityisen mukavaa, mutta julkistalouden alijäämät ovat sitä luokkaa, että palkkamenot eivät saa kasvaa, sillä tulot eivät kasva.

Jos kuntasektori kiskaisee nyt 7% palkankorotukset, se tietää vieläkin massiivisempia säästötoimia, ja kun säästöt tuppaavat kohdistumaan aina suorittavaan portaaseen eikä byrokratiaan, se merkitsee rajuja leikkauksia peruspalveluihin. Niihinkään ei oikein olisi varaa, sillä eivät peruspalvelut nytkään mitenkään erityisen ylimiehitettyjä ole. Keväällä tultaneen kuulemaan esimerkiksi OAJ:sta runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa. Tähän saakka opettajat ovat vastustaneet lomautuksiaan sillä perusteella, että lapsilla pitää olla oikeus opetukseen ilman keskeytyksiä. Kun nyt ajauduttaneen ainakin lakkovaroitukseen ja todennäköisesti myös lakkoon, voidaan jatkossa tunkea OAJ:n “ajatelkaa lapsiamme” -argumentit sinne, missä aurinko ei paista.

Kuntasektorin ammattiliitoissa ollaan toivottoman tehtävän edessä. Veikkaan, että siellä tiedetään kyllä aivan hyvin kuntien taloustilanne ja maksukyky, mutta sairaanhoitajien muita suuremmat palkankorotukset ovat tuoneet kentälle niin suuret paineet, että jos järjestöpomot sanovat, että se on nollalinja nyt, järjestöpomot vaihdetaan sellaisiin, jotka ovat halukkaampia rettelöintiin. Toivoa sopii, että neuvotteluissa keksitään jotain ovelaa, mutta Suomessa harvoin ollaan kovin luovia työmarkkina-asioissa.

Ahtaajat jättivät jo lakkovaroituksen, ja korpilakkojen alkamisesta jo huomenna on ollut puhetta. Tässä on yksityisen sektorin ala, jossa pitäisi nyt katsoa numeroita. Kun viennin määrä on romahtanut ja satamien liikenne vähentynyt 20 prosentilla vuodessa, satamissa on lähinnä edessä henkilöstövähennyksiä eikä runsauden avokätistä jakamista. Suomessa lama ei ole päättynyt vieläkään eikä se taatusti pääty tälläkään neljänneksellä, jos vienti pysäytetään.

Liitot näyttävät valinneen historiallisen huonon ajan voimannäytöilleen. Työmarkkinoilla viime vuosikymmen on mennyt aika rauhallisesti ja mieleen on lähinnä jäänyt sairaanhoitajien rettelöinti ja paperitehtaiden työsulku. Suomalainen työmarkkinamekanismi toimii pysyvässä työsuhteessa olevien ja työnantajien vinkkelistä tyydyttävästi. Ominaisesti touhuun sen sijaan kuuluu ajoittainen näytösluontoinen rähinä, jolla ei niinkään yritetä kyykistää kapitalistia vaan näyttää omille joukoille, että liitto on hyvällä asialla. Näiden lakkojen olemassaolo on kaikkien tiedossa eivätkä ne sinänsä merkitse suuria, mutta nyt ei olisi mitenkään näiden turhien lakkojen aika.

Kannattaisiko odottaa nousukautta, jolloin kapitalistilla olisi jotain menetettävää? Nyt firmat eivät juurikaan tee tulosta, joten on yhdentekevää, onko väki töissä vai lakossa, joten on hyvin mahdollista, että alkamaan pääsevät lakot niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla venyvät ja vanuvat. Lakko sen sijaan heikentää ostovoimaa, sillä lakkoavustus on pieni palkkaan verrattuna, ja nyt tarvittaisiin jokainen euro kotimarkkinakulutukseen, jotta usko talouteen ja työllisyyteen alkaisi taas vahvistua ja investoinnit lähtisivät käyntiin.

Maahanmuuttajanaisen euro on 20 senttiä.

Tämä johtuu "kasautuvasta syrjinnästä", heikosta kielitaidosta ja suomalaisen yhteiskunnan huonosta tuntemisesta. Mutta kuka heitä oikein syrjii?

Jos yhteiskunta on rakennettu niin, että kielikoulutusta ei esimerkiksi ole tarjolla kuin miehille, tämä asia vaatii pikaista korjaamista monestakin eri syystä. En ole kuitenkaan koskaan kuullut, että tästä olisi kysymys.

Arvelen kysymyksen olevan enemmänkin näiden naisten vapaaehtoisesta tai melkein-vapaaehtoisesta valinnasta, johon on hankala puuttua minkään politiikan keinoin. Ei näitä naisia suomalainen sikanatsirasistiyhteiskunta syrji, mutta he tulevat kulttuureista, joissa miehet ovat pomoja ja naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä.

Jos perheen ja suvun miehet eivät katso hyvällä koulutusta hommaavaa naista vaan naiset pysyvät neljän seinän sisällä piilossa, heidän mahdollisuutensa ansaita mitään muuta kuin perusturvaa ovat olemattomat. Kun kyse on vapaaehtoisesta valinnasta, asiaan puuttuminen on vaikeaa.

Politiikan tasolla pitäisi miettiä, miten maahanmuuttoa muutettaisiin sellaiseen suuntaan, että näitä kotiin kulttuurin takia jääviä naisia ei ole erityisen paljoa, ja miten luotaisiin sellainen ilmapiiri, että naisilla olisi oikea vapaus valita ilman, että se aiheuttaa syrjintää tai väkivaltaa suvun kunnian nimissä.

Tätä ei kuitenkaan haluta tehdä, sillä silloin törmätään taas asioihin, joita ei tavata valtapolitiikassa käsitellä kyseisessä sävyssä. Aivan välittömästi on edessä sen miettiminen, miten turvapaikanhakijoita islamilaisen maailman takapajuisimmista paikoista vähennttäisiin ja miten työperäistä maahanmuuttoa kaikista kulttuuripiireistä lisättäisiin. Hankalaa, koska kukaan ei tiedä, miten turvapaikanhakijoiden virta padottaisiin eikä kukaan tiedä, miten ammattitaitoista työvoimaa saisi houkuteltua juuri Suomeen kun muualla tienaa paremmin. Propagandatemppuna kutsutaan turvapaikanhakijoita työperäisiksi siirtolaisiksi ja väitetään huutavan työvoimapulan ratkeavan.

Toinen kiistakapula liittyy toiseuden palvontaan. Jos haluamme, että edes toisen polven maahanmuuttajilla on todellinen mahdollisuus omiin valintoihin, koulutukseen ja uraan myös, jos sattuu olemaan nainen, emme voi suuremmin arvostaa ja suosia afgaanikulttuuria, sillä siellä tätä mahdollisuutta ei juurikaan ole. Tämä on kuitenkin kiusallista, sillä meidän pitäisi uskaltaa sanoa ääneen, että suomalainen kulttuuri on ainakin Suomen olosuhteissa parempi kuin afgaanikulttuuri, ja tämä sotii monia doktriineja vastaan.

Suomalaista kulttuuria saa haukkua takapajuiseksi, metsäläiseksi, suvaitsemattomaksi, ahdasmieliseksi, väkivaltaiseksi, epätasa-arvoiseksi ja herra yksin tietää miksi, ja muita kulttuureja kuuluu katsoa ylöspäin, sillä mikä hyvänsä on parempi kuin tuo ankea suomalainen tapa elää. Viinaakin juodaan ja vanhukset jätetään heitteille. Tulokkaiden kulttuurien luonnehtiminen näillä termeillä olisi rasistista, ja joku vihersönkelö pistäisi kaverinsa valtakunnansyyttäjänvirastossa tutkimaan, onko kyse kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Tuloksena syntyy erilaisuuden liiallista ymmärtämistä silloinkin, kun tuo erilaisuus tarkoittaa arvomaailman aikasiirtymää parinsadan vuoden taakse. Siinä, missä suomalaisia kohdellaan yksilöinä, maahanmuuttajien näkemyksiä kysytään aina yhteisöiltä, jotka saattavat olla kovankin komennon käyttäjiä omiensa joukossa.

Sen sijaan, että koulutuksen ja valistuksen keinoin yritettäisiin rikkoa nämä väärinä pitämiämme asenteita ruokkivat yhteisöt ja huolehtia siitä, että turvapaikanhakijoiden lapset kasvavat suomalaisiksi mahdollistaen muunmuassa edes Suomessa toteutuneen tasa-arvokäsityksen siirtymisen näiden ihmisten arvoiksi, näitä yhteisöjä suorastaan pönkitetään ja katsotaan niiden edustavan hyvää.

Tällaisia asioita pitäisi miettiä, jos haluttaisiin maahanmuuttajanaisen euron olevan 82 senttiä. Jos yhteisöt saavat piilottaa naiset koteihinsa ja sanella, miten heidän kuuluu elää, kenet naida ja kenen kanssa liikkua ulkona, heidän mahdollisuutensa päästä suomalaisille työmarkkinoille ovat olemattomat. Ja tämä ei johdu suomalaisten harjoittamasta syrjinnästä vaan siitä, että he saavat elää oman kulttuurinsa kuplassa ilman, että sitä mitenkään ravistellaan.

Jos emme halua ravistella näitä muita kulttuureja, se on tietysti valinta itsessään, mutta sitten pitää hyväksyä sen seurauksena se, että työelämän ja oikeastaan kaiken muunkin elämän ulkopuolella olevat naiset eivät tilastojen valossa ole kovin menestyvää joukkoa.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja ottaa esiin mielenkiintoisen suomalaisen yhteiskunnan ilmiön: yhden totuuden maan.

Periaatteen tasolla olen Raution kanssa samaa mieltä. Suomessa melkein kaikkia poliittisia keskusteluja dominoi ylitsepääsemätön konsensus siitä, mikä on ainoa oikea tapa tehdä joku asia. Tämä koskee aivan kaikkea, ei pelkästään yrityselämää ja valtionyhtiöitä.

Julkisissa palveluissa lähdetään siitä, että julkinen on hyvä ja yksityinen on paha eikä edes mietitä kunnolla tälle mitään vaihtoehtoja. Erityisesti suurissa kaupungeissa monumentaalinen kuntasektori on ainoa oikea tapa huolehtia mistään, muuten joudumme kadotukseen, koulukotiin ja vittuun. Kun toisaalta pienissä kunnissa on olosuhteidenkin pakosta päädytty yksityisten ostopalvelujen tielle nyt tällä viikolla uutisoidusti myös terveydenhoidossa, tästä mielestäni seuraa se, että muitakin vaihtoehtoja tarjota palveluja on kuin juuri nykyinen malli.

Perusopetus on toinen pyhä lehmä. Ainoat keskusteltavat asiat ovat ryhmäkoko ja opettajien lomautukset, mutta onko todella sata vuotta sitten keksitty käännöslause- ja karttakeppimenetelmä paras tapa opettaa ihmisille valmiuksia pärjätä nykymaailmassa? Ehkä on, mutta huomattavan kapeaa osa-aluetta ylipäätään edes mietitään ja kyseenalaistetaan.

Kolmas mausoleumi on rakennettu tulonsiirtojen ympärille. Kaikki tietävät, että systeemi on sekava, epäreilu ja kallis, mutta mitkään yritykset uudistaa sitä muuten kuin paikkaamalla räikeimpiä puutteita eivät etene. Muutama sitkeä jaksaa vielä puhua perustulon puolesta, loput ovat jo luovuttaneet "ei niin voi tehdä" -muurin edessä. En minä tiedä onko perusturva hyvä vai paha tai onko se ylipäätään toteuttamiskelpoinen. En tiedä sitäkään, onko valinta tehtävä nykysysteemin ja perustulon välillä vai onko olemassa muitakin tapoja. Minä en ole näiden asioiden asiantuntija, joten minun ei oikeastaan tarvitsekaan tietää, mutta kovin yksisilmäiseltä näyttää "keskustelu" tästäkin asiasta, sillä sitä ei oikeastaan ole.

Neljäs pysähtyneisyyden linnake elää työmarkkinoilla ja niitä lähellä. "Kolmikantayhteistyö" on asia, joka voi halutessaan marssia parlamentarismin yli paraatimarssia pohjoiskorealaisen jalkaväkiprikaatin särmikkyydellä. Eläke- ja työurakeskustelu on täysin jumissa, ja koska asia on kolmikantainen, kaikki pesevät käsiään ja väistävät vastuuta. Erityisen kätevä kolmikantayhteistyö on hallituspoliitikkojen kannalta, sillä he voivat lakaista kaikki asiat kolmikantatyöryhmiin. Jos niistä poikkeuksellisesti syntyy konsensus, ministeri voi kerätä kehut. Jos seuraa hajaannus, jatketaan status quolla ministerin levitellessä käsiään ettei nyt tullut mitään kun työmarkkinajärjestöt eivät saavuttaneet yksimielisyyttä, vaikka asiat lopulta kuuluvatkin vain ja ainoastaan poliitikoille. Toinen esimerkki tästä on SATA-komitea ja sen kyvyttömyys päättää perusturvan korotuksista. Palkansaajajärjestöt "eivät suostuneet" näihin korotuksiin ilman, että myös ansiosidonnaisia etuuksia korotetaan, mihin ei olisi ollut rahaa. Mitään ei siis tapahdu perusturvalle ja näyttää täysin unohtuneen, etteivät palkansaajakeskusjärjestöt perusturvasta päätä vaan eduskunta hallituksen esityksestä.

Pysähtyneisyyden Viides Kolonna liittyy suomalaiseen sotahistoriaan. Talvisodan fiktionaaliset ja paisutellut sankariteot täyttävät joka paikan muutaman kerran vuodessa, itsenäisyyspäivänä nyt ainakin. Jatkosotaa ei pahemmin muistella eikä kovin paljoa keskustella siitäkään, olisiko koko sota ollut vältettävissä, jos politiikkaa olisi silloin tehty toisella tavalla. Tai olisiko jatkosodasta voitu irtautua siinä kohtaa kun vanhat rajat on vallattu takaisin. Suomen sankaritarinat eivät liity mitenkään sotiin vaan toipumiseen sisällissodasta, rivakkaan teollistumiseen ja sangen dynaamiseen ja moderniin elinkeinoelämään, sekä poliittisen koneiston maalman nopeimpiin jalostumisiin melkein-diktatuurista melkein-demokratiaksi.

Yhden Virallisen Totuuden obeliskin kärkipyramidi on nykyinen maahanmuuttopolitiikkakeskustelu, jossa huutavaa työvoimapulaa ei kuulu kyseenalaistaa. Kukaan ei ole nähnyt siitä mitään viitteitä, mutta ihan kohta se varmaan hyökkää puskan takaa kuten se on hyökännyt viimeiset kymmenen vuotta. Piiloleikki kuitenkin jatkuu edelleen. Pylvään peruskivi taas on valettu korkean tuloverotuksen sulosäkeitä lausuen. Korkeat verot ovat oikeudenmukaisia ja siis hyvä, sillä perusteella, että korkeat verot ovat oikeudenmukaisia. Se, mitä rahalla saadaan, on sivuseikka. Oleellista on kerätä sitä paljon, sillä näin oikeudenmukaisuus lisääntyy.


Se samaa mieltä olemisesta.

Mainittu pääkirjoitustoimittaja sen sijaan tuntui ottaneen Ranskan tukiaisteollisuuden jonkunlaiseksi ihailunsa kohteeksi. On ältsin hienoa kun Ranskan presidentti pystyy komentelemaan pörssiyhtiöitä niiden operatiivisessa toiminnassa, ja vielä hienompaa on se, kun veronmaksajien pohjaton kukkaro on avattu levälleen, jotta elinkelvoton savupiipputeollisuus voi välttää rakennemuutoksen jälleen kerran.

Tukiaisissa teollisuudelle on jotain järkeä etäisesti vain silloin, kun tarkoituksena on auttaa joku yritys tai teollisuudenala väliaikaisten mutta vakavien vaikeuksien yli. Tässä mielessä asia ei kuulu yhden totuuden piiriin, mutta jos haluamme pitää Suomen kilpailukykyisenä, otettakoon oppia kilpailukykyisistä maista eikä Ranskasta.

Pääkirjoituksessa mainittu sankarillinen teko oli se, että estettiin Renaultia siirtämästä tuotantoa Turkkiin. Hienoa, Ranska. Miksi Suomessa ei kyetä samaan? Siksi, että Suomella ei ole varaa tukea teollisuuttaan hamaan maailman tappiin. Ranskan päätöksestä estää Renaultia rakenteiden uudistamiselta seuraa nimittäin väkisinkin se, että kun lama joskus loppuu ja Euroopan automerkkien pudotuspeli alkaa, Renault on heikoilla. Paremmin pärjäävät kustannustehokkaat firmat verrattuna niihin, joiden ykkösmurhe on suojatyöpaikkojen säilyttäminen Ranskassa.

Ei tarvitse olla kaksinenkaan auguuri kun povaa, ettei Renaultin tukitarve tähän lopu. Muutaman vuoden kuluttua se naukuu lisää tukiaisia, koska kilpailu on niin kovaa ja jos tukiaisia ei tipu, edessä on konkurssi tai päätyminen jonkun muun firman tytäryhtiöksi.

Suomessa pitäisi miettiä enemmänkin sitä, miten uusien yritysten synty ja kasvu suuriksi voisi toteutua Suomessa. Nyt se on vaikeaa, sillä pääomien puutteen takia kasvuyritykset myydään ulkomaille jo kasvuvaiheessa. Tällä puolella voisi varmaankin parantaa vaikka mitä, mutta mitään järkeä ei ole pistää resursseja jonkun elinkelvottoman sellutehtaan tekohengittämiseen hamaan maailman tappiin vain siksi, että parisataa ihmistä saa pitää työpaikkansa.

- Oikeus ei löytänyt riittävää näyttöä siitä, että N.N. olisi syyllistynyt pedofiliaan, veronkiertoon, huumekauppaan ja nettirasismiin

- N.N. on syytön

Kumpikin tarkoittaa juridisesti samaa, mutta jostain syystä jälkimmäistä sanamuotoa lehdistössä näkyy harvoin, varsinkaan silloin, jos ne itse ovat jonkun ajojahdin takana, on sitten kyse Halla-ahon nettikirjoittelusta, poliitikon olemattomista lahjuksista tai Verohallinnon pääjohtajan tekaistuista väärinkäytöksistä.

Syytön olisi ikävän lopullinen näkemys siitä, että ajojahti on ollut perusteeton ja median yritys vetää joku lokaan väärä teko. Jos kuitenkin kerrotaan, että riittävää näyttöä ei nyt tällä kertaa löytynyt, jätetään ihmisten ajatuksiin elämään se näkemys, että kyseessä kuitenkin oli rötösherra pahinta sorttia, mutta tutkintakoneisto ei nyt vain onnistunut saamaan häntä narautettua tai hän käveli vapaaksi jonkun teknisen syyn nojalla.

Suomen asutus tiivistyy viiden kasvukeskuksen ympärille. Noista viidestä tosin Oulu taitaa olla lähinnä Nokian varassa, eli jos Nokia pistää joskus pillit pussiin, sieltä häipyy aika paljon ja kriittinen massa voi olla koetuksella. Onhan siellä jotain lääketiedettä kai myös, eli uskotaan nyt tuo viiden lista.

Sen jälkeen esitetään kuitenkin sama fraasi kuin näissä aina kuuluu esittää. Jos koko maa halutaan pitää asuttuna, maaseudun ja kaupunkien pitäisi kehittyä tasapuolisesti. Hieno homma, mutta miten se tehdään ilman tulonsiirtoja kaupungeista maaseudulle?

Kaikennäköiset maaseudun tasapuolisen kehittymisen visiot tuntuvat aina perustuvan siihen, että kunhan kaupunkien kehittymistä hidastetaan tarpeeksi ja ammennetaan rahaa maaseudulle, maaseutu "kehittyy" tasapuolisesti. Ei tämä ole mitään kehitystä. Kehitystä olisivat sellaiset toimet, joiden avulla maaseutu tulisi toimeen omillaan yhtä hyvin kuin kaupungit, mutta sellaista temppua ei ole keksitty Suomessa eikä missään muuallakaan.

En tahdo mitenkään väheksyä maanviljelijöiden ponnistuksia tai maaseutua asuinpaikkana niille, jotka sen haluavat valita. Kriittisen massan ja asiakaskunnan puute ympärillä rajoittaa kuitenkin voimaperäisesti sitä, mitä kaikkea siellä voi ja kannattaa tehdä. Kun tilanne on tämä ja puhtaasti taloudellisilla mittareilla kaupunkien mahdollisuudet ovat runsaammat, lienee kohtuullisen toivotonta kuvitella, että lopputulos olisi taloudellisilla seikoilla mitattuna samanlainen, taloudellisiksi seikoiksi lasketaan matka kirjastoon tai terveyskeskukseen. Maaseudulla viihtyvät tuntuvat painottavan enemmänkin laadullisia kuin taloudellisia seikkoja, mutta näitä ei voida yhteismitallistaa. Minun arvomaailmassani oma järvenranta ei ole kovinkaan korkealla verrattuna kulmapubiin, josta saa lämmintä olutta, ja joku toinen ajattelee päinvastoin. Kun ainoastaan taloudelliset seikat voidaan yhteismitallistaa rahaksi, näin myös tehdään, ja esitetään toiveita tai vaatimuksia siitä, että tämän mittarin pitäisi näyttää suunnilleen samaa kaikkialla.

Tämän hetken maailmassa kaupungit ovat talouskasvun moottori, vieläpä niin, että suuret kaupungit ovat sitä enemmän kuin pienemmät. Kun Suomessa suuria kaupunkeja ei oikeastaan edes ole ja lähimmät kaupungin kokoiset mestat taitavat olla Pietari, Berliini ja Hampuri (Varsovaa ei lasketa, kun siellä asuu puolalaisia), tarvittaisiin Suomessa perinteisen kepuvetoisen aluepolitiikan sijaan kasvukeskuspolitiikkaa.

Pääkaupunkiseudun kasvamista 50%:lla nykyisestä väkimäärällä mitattuna pitäisi kannustaa eikä haitata, ja poistaa kaikkia niitä esteitä, joita tuolla kasvulla nyt on. Näitä esteitä löytyy nyt kaavoituksesta, rakentamisesta ja niihin liittyvistä valitusprosesseista. Muut neljä kasvukeskusta voisivat kasvaa sadalla prosentilla aivan huoletta. Ja koska kasvu tarvitsee rutkasti rahaa, tämä raha voidaan ottaa siitä rahasta, jolla nyt elätetään maaseutua ja tuotetaan turhanpäiväisiä palveluita paikassa, joissa niillä ei ole kysyntää.

Tällaisten visioiden miettimiseksi Kepu pitäisi saada rivakasti oppositioon, sillä Kepun ehto hallitusyhteistyölle on juuri vääränlainen, maaseutua kaupunkien kustannuksella hyödyttävä aluepolitiikka, joka ei ole kuin veden kantamista kaivoon, jossa se ei pysy kuitenkaan. Kokoomuksen, SDP:n ja/tai Vihreiden välillä yhteisten asioiden löytäminen kaupunkipolitiikasta on huomattavasti helpompaa, vaikkakaan ei täysin ongelmatonta, sillä yksi noista puolueista pitää Espoota kaupunkina.

Tämä oli sangen mielenkiintoinen kirjoitus.

Mikähän mahtaa olla tilanne muualla? Parempi, samanlainen vai huonompi?

Minulle ei tule mieleen, että Pariisissa tai Roomassa olisi monessakaan paikassa englanninkielisiä opasteita kadulla. Ranskassa taitaa olla joku lakikin, joka kieltää sen. Onnistuuko siis yritysten verkkopalvelujen käyttäminen ilman paikallisen kielen tuntemusta oikeastaan missään? Suomessa olen nähnyt englannin lippuja aika monen web-palvelun sivulla, eli ihan toivottomasta tilanteesta ei voi olla kysymys.

Entä mikä mahtaa olla EU-virastoon mihin hyvänsä muuttaneen ihmisen puolison työllistymistilanne paikallisilla markkinoilla kielitaidottomana ummikkona? Veikkaan, ettei Suomi ole ainoa paikka, jossa työn löytäminen näillä meriiteillä on vaikeaa. Loput tosin selittää lama, eli töitä ei tahdo löytyä paremmillakaan meriiteillä kenellekään juuri nyt, koska töitä ei ole.

Saamani viestit mantereelta ovat olleet sen suuntaisia, että ulkomaanpellet pyörivät lähinnä expat-kuvioissa. Belgiassa asuu paljon suomalaisia, mutta harva tuntee kovinkaan hyvin syntyperäisiä belgialaisia. Minä en tuntenut Virossa asuessani yhtään virolaista kunnolla. Sveitsissä asuvat elävät ulkomaalaiskuplassa eivätkä tunne sveitsiläisiä, sama koskee Itävaltaa. Aika monessa paikassa kieltä ja kulttuuria tuntemattoman on vaikea päästä “piireihin”, koska muut eivät viitsi puhua englantia yhden takia läheskään aina, ja vaikka kieli ei olisi ongelma, puheenaiheet saattavat olla, koska ulkomaanpelle ei tiedä vaikkapa suomalaisesta viihteestä ja musiikista mitään.

Kyseessä ei niinkään taida olla erityisesti suomalainen kulttuurishokki vaan yleinen kulttuurishokki maata vaihdettaessa. Varsinkin jos muuttajana on perhe, jossa yhdelle on uudessa paikassa työtä katsottuna ja muille ei ole, muiden sopeutuminen voi olla kohtuullisen verkkaista ja tökkivää, koska luonnollisin kontaktipinta paikallisiin jää puuttumaan.

Se taas, että Suomessa asiointi on pääosin suomeksi, on aika itsestäänselvää ja järkevää. Mieli tosin tekisi sanoa, että Helsingistä alkaa löytyä aika vähän paikkoja, joissa halutessaan ei palvelua englanniksi saa, vaikkei se mikään laki ja sääntö olekaan.

Tämä on lukemisen arvoinen uutinen. Asia ei sinänsä ole mitenkään yllättävä, mutta se on, että asiaa ei ole tässä sävyssä juurikaan nostettu esille.

Törkeä pahoinpitely on vakava rötös eikä enää mikään mitenkään järkevästi selitettävä ja vähäteltävä asia. Siitä huolimatta naisjärjestöjen dominoimassa julkisessa keskustelussa pidetään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa jotenkin erityisenä ja erityishuomiota ansaitsevana. Tämä esimerkkiteksti on Kokoomusnaisten pamfletista

Naisiin kohdistuva väkivalta on edelleen suuri yhteiskunnallinen ongelma Suomessa, minkä torjunta kaipaa tekijäänsä. Suomi on poikkeuksellisen väkivaltainen maa länsimaiden joukossa. Joka viides nainen kokee elämänsä aikana väkivaltaa. Maahanmuuttajanaisten kohdalla tilanne on vielä heikompi. Pakolaisleireiltä tulleista naisista lähes jokainen on väkivallan uhri. Lyömiselle ei ole koskaan hyväksyttävää syytä. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei saa väheksyä miesten kärsimän väkivallan perusteella. Kokoomusnaiset tahtovat puhua naisiin kohdistuvasta väkivallasta avoimesti Suomessa Tarvitsemme naisrauhalain, joka tunnistaa naisiin kohdistuvan väkivallan erityispiirteet.


Naisasialiitto Unioni puolestaan lausuu meille näin:
Yhdistys pitää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa yhtenä suurimmista sukupuolten välisen tasa-arvon ongelmakohdista, johon tulee viimeinkin puuttua hallituksen taholta.
.....
Naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen työ Suomessa on vakavasti aliresurssoitua, eikä sukupuolittuneeseen väkivaltaan ole Suomessa puututtu hallitustasolla riittävällä vakavuudella. Naisiin kohdistuva väkivalta aiheuttaa valtiolle vuosittain merkittäviä kustannuksia mm. terveys-ja sosiaalipalvelujen kautta. Näiden kustannusten laajuus tulisi jatkossa selvittää tarkemmin myös kansanterveydellisistä syistä.
….
Naisasialiitto Unioni pitää erityisen tärkeänä turvakotipaikkojen lisäämistä ja turvakodeissa tehtävän työn terävöittämistä siten, että väkivallan sukupuolittunut luonne tunnustetaan ammatillisen työn perustaksi.


Näitä tekstejä löytää jokainen googlella vaikka kuinka paljon, ja niiden sävy on siinä määrin samanlainen, että tulee väkisin mieleen, että niiden kirjoittajaklikki on sangen pieni, tai sitten ne lainaavat vapautuneesti toisiaan.

Ylen uutisen valossa näyttäisi siltä, ettei perheväkivallalla ole mitään erityisen sukupuolittunutta luonnetta, ja että ei ole mitään tarvetta määritellä naisia koskevaa väkivaltaa omaksi kategoriakseen omine erityispiirteineen, sillä näitä erityispiirteitä ei näyttäisi juurikaan olevan olemassa.

Jos taas lähdetään parisuhdeväkivallan vastaiseen työhön avoimesti, silloin yllä lainattujen kaltaiset kirjoitukset ja asenteet on syytä vetää vessanpöntöstä alas. Väkivaltaan pitää kenttätyössä suhtautua tapaus kerrallaan tapauksen olosuhteiden mukaan eikä tuoda sinne mitään ulkopuolisia "ammatillisen työn perustoja" vahvasti asenteellisista lähtökohdista. Lainsäädännössä ei pidä myöskään lähteä sille tielle, että naisiin ja miehiin kohdistuva (perhe)väkivalta on jotenkin eri asia, ja toisella niistä on jotain erityispiirteitä. Tästä nimittäin seuraa sangen todennäköisesti se, että jo lainsäädännönkin tasolla määritellään eri rangaistus samasta rikoksesta kun käytettävä lainsäädäntö on erilainen.

Samaten perheväkivallan vastaisessa työssä ei taatusti päästä eteenpäin, jos lähdetään siitä, että uhri on aina nainen. Väkivaltaa kokevat miehet eivät saa tästä työstä mitään apua itselleen, ja kun ihmisiä aivopestään tsaarinaikaisilla asenteilla, joissa nainen on uhri ja mies on nössö jos antaa itseään lyödä, ja silloinkin se on oikeastaan miehen syy kun meni provosoimaan tunteidensa vallassa olevaa naista, miehen on vaikea saada asiaansa ja ongelmaansa esille oikein mitenkään.

Asenneilmastossa yleisestikin on korjaamisen varaa. Naisten harjoittamaan väkivaltaan suhtaudutaan edelleen aivan liian yleisesti jonkunlaisena vitsinä. Kuvitellaan, että nainen heittäytyy tunteidensa valtaan tuosta vain, ja hänen kykynsä ajatella asioita järkevästi ja erottaa oikea väärästä olisi jotenkin alentunut vain siksi, että hän on nainen.

Tämä asenne on väärä useallakin eri tavalla. Toisaalta se luo ilmapiirin, jossa naisten törkeää väkivaltaa ei haluta nähdä ensinkään, ja koko asia maisemoidaan joksikin leikkimieliseksi tyynyn heittämiseksi kun vähän kyrsii. Toisaalta siinä luodaan sellainen mielikuva, että naiset ovat mukamas jotenkin kyvyttömiä käyttämään päätään ja lähes määritelmän mukaisesti syyntakeettomia sukupuolensa takia. Tällaiset asenteet ovat turskea tuulahdus 1800-luvulta, mutta sitkeästä vitsauksesta on kysymys, sillä näitä toistetaan tänäkin päivänä jossain muodossaan kovin, kovin usein.

Ylen uutinen sinänsä kertoo oivallisesti, että sekä naisten että miesten suorittamien väkivallantekojen takaa löytyy hyvin samanlaisia asioita: päihteet, syrjäytyminen, mielenterveysongelmat. Kun syyt ovat samankaltaisia, puheet erityispiirteistä vaikuttavat tämänkin valossa omituisilta.

Tietysti eri järjestöt saavat olla mitä mieltä haluavat ja käsitellä vain perheväkivallan yhtä kulmaa. Ei tarvitse kuitenkaan ihmetellä, jos kaikki meistä eivät ota näitä kerhoja kovin vakavasti silloinkaan, kun niillä olisi jotain oikeaa ja järkevää asiaa.

Britannian uutisia väritti eilen sangen erikoislaatuinen veneenkeikuttamisyritys.

Labourin peräpenkkiläiset ryhtyivät masinoimaan labour-parlamentaarikkoja vaatimaan salaista äänestystä Gordon Browin soveltuvuudesta puolueen johtoon ja pääministeriksi. Hanke näyttäisi nyt kuivuvan kokoon, koska ministerit, osa ilmeisen vastahankaisesti, kuitenkin ovat seisomassa Brownin takana.

Itse hanke kertoo kuitenkin Labourin syvästä hajaannuksesta, ja siinä on yhtymäkohtia suomalaiseenkin politiikkaan.

Kaksipuoluejärjestelmässä on aivan luonnollista ja järkevää, että puolueessa on eri virtauksia ja eri näkemyksiä henkilökysymyksistä. Näitä on ollut aina ja niitä tulee aina olemaan. Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet kuitenkin Labourille todella kuluttavia.

Tony Blair aloitti "new Labour" -hankkeensa, joka teki käytännössä Labourista yhden Euroopan oikeistolaisimmista puolueista ja Labourin talouspolitiikka oli reippaasti Toryjen oikealla puolella. Tämä ei rivijäsentä taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla miellytä, ja siellä virta onkin käynyt uusiin pikkupuolueisiin UKIP:hen ja BNP:hen, joista jälkimmäinen Britisn National Party on avoimen ulkomaalaisvihamielinen kerho, jota muut yrittävät vaieta kuoliaaksi. Kannatus kuitenkin kasvaa koko ajan ja nyt tuli europarlamenttipaikkojakin. Todennäköisesti seuraavien parlamenttivaalien jälkeen puolue on Westminsterissä ja sen vaientaminen muuttuu hankalammaksi.

Blairin sotaretket Irakiassa ja Afganistanissa eivät ole suosittuja nekään. Sisäinen oppositio keräsi niin paljon vauhtia, että Blair käytännössä savustettiin ulos 2007 ja tilalle nousi Gordon Brown.

Brown on ollut yksi Britannian epäsuosituimpia pääministerejä ikinä. Blairin hallituksen kirstunvartijana hän oli epäsuosittu jo valmiiksi, ja päälle hyökännyt lama, kyvyttömyys saada aikaiseksi mitään ja haluttomuus irtautua sodista ovat romauttaneet Labourin kannatusluvut ja se on nykyään kolmanneksi suurin puolue kun Lipilaarit ovat menneet reippaasti ohitse.

Vaalit on pakko järjestää tänä keväänä. Tekee puolue mitä vain, sitä odottaa rökäletappio. Brownin johdolla vaaleihin meneminen on murskatappion tie, mutta toisaalta pääministerin vaihtaminen nyt eikä vuosi sitten kertoo paniikista puolueessa ja antaa vauhtia kilpailijoille, ja samalla herättää oikeutetun kysymyksen siitä, miksi Blairin tilalle ei nostettu ketä hyvänsä muuta. Toisaalta tällainen kääpiöiden kapina juuri nyt kertoo, että puolueen sisälläkään ei olla enää valmiita äänestämään omaa puoluetta jos se tarkoittaisi Brownin jatkamista pääministerinä.

Vallankahva on Britanniassa aina sangen kuluttavaa, ja kolmien vaalien voittaminen peräjälkeen hyvin, hyvin harvinaista. Erityisesti valta kuluttaa Labouria, sillä kannattajissa on sosialidemokraatteja, mutta puolueen talouspolitiikka on perinteisesti sangen oikeistolaista kuten talouspolitiikka Britanniassa aina on ollut.

Tässä on yhtenevyyksiä Maalaisliittoon Suomessa.

Jäätteenmäki savustettiin ulos ja tilalle nousi sangen epäsuosittu Vanhanen. Yhdet vaalit on toki käyty välissä toisin kuin Britanniassa, mutta silti Vanhanen on eräänlainen vahinkopääministeri aivan kuten on Gordon Brown. Vanhasen eroilmoitus yllätti ajankohdallaan muttei sisällöllään, sillä häntä on oltu kampeamassa syrjään jo pidempään.

Vaalit lähestyvät ja kannatus hupenee, joten puolue tarvitsee uudet kasvot ja uuden linjankin. Vuoto on ydinkannatusalueilla kova sekä nukkuviin että persuihin.

Vallankahva näivettää Suomessa erityisesti kepua.. Vaikka Kepu on kuinka vallassa, maaseutu ei muutu kukoistavaksi paratiisiksi. Ei kepu sitä voi sellaiseksi muuttaa eikä kukaan muukaan, sillä sieltä puuttuu kriittinen massa muulle paitsi tukiaisbisnekselle. Ei ole sattumaa, että valta ja raha maailmanlaajuisesti keskittyvät suuriin kaupunkeihin. Kun kannattajat jäävät nuolemaan näppejään, se tekee hallaa Kepun kannatukselle. Maalaisten kannalta on aivan samantekevää, onko Kepu oppositiossa vai hallituksessa, mutta oppositiossa ollessaan Kepu voi itse teeskennellä olevansa täysin osaton maaseudun näivettymiseen. Hallituksessa se ei voi väistää vastuutaan mitenkään.

Suomessa puoluejohtaja vaihtuu Kepussa varmasti ennen vaaleja. Britanniasta ja Labourista ei vielä tiedetä. Gordon Brownilla ei ole mitään muuta kunniakasta tietä ulos umpikujasta kuin se, minkä Vanhanen jo teki, eli eroilmoitus.

Gordon Brown tuntuu kuitenkin takertuvan vallankahvaan äärimmäisen ahnaasti, eikä ole valmis päästämään irti, vaikka hänen tosiasiallinen otteensa vallasta on jokseenkin samaa tasoa kuin Nicolae Ceauşescun ote silloin kun hänet buuattiin pois parvekkeeltaan puhetta pitämästä 21.12.1989.

Tällä kertaa mietitään mieskiintiöitä opettajankoulutukseen, koska luokanopettajista valtaosa on naisia.

En kannata kiintiöitä muualla, enkä myöskään tässä asiassa. Koululaitosta on väitetty tyttöjä suosivaksi ja se todennäköisesti pitää paikkansa, mutta ongelma on enemmän opetusohjelmissa ja niiden laatijoissa kuin opettajien sukupuolessa.

Jos ajatellaan, että ongelma olisi opettajan sukupuolessa ja että huolimatta korkeasta koulutuksesta ja soveltuvuustesteistä opettaja ei kykenisi olemaan suosimatta omaa sukupuoltaan, silloin oikeastaan pitäisi tehdä niin, että kaikkia opettaisi puolet ajasta miesopettaja ja puolet ajasta naisopettaja. Muutenhan kävisi niin, että oppilaan kannalta olisi arpalippu, sattuuko opettaja olemaan samaa sukupuolta kuin oppilaskin, jolloin elämä on helppoa ja pullaa, vai eri sukupuolta, jolloin lahjakkaankin tie tyssää kun sukset ovat olleet ristissä väärää sukupuolta olevan opettajan kanssa.

Tämän tien päässä olisi edistyksellinen ajatus tyttö- ja poikakouluista, ja ne todettiin huonoiksi jo melkein sata vuotta sitten.

Mitä opettajien sukupuolikiintiö oikein palvelisi? Parhaan ymmärrykseni mukaan ei mitään. Jos opetussuunnitelmat ovat viallisia, palkataan sille tasolle kourallinen miehiä naisten sekaan jos ei ole jo, ja tehdään siellä opetuksen tasa-arvoisuudesta keskeinen asia. Ennen kuin tehdään tätäkään, pitää ensin selvittää, missä on ongelma, ja näyttää se jotenkin.

Asioiden korjaaminen kiintiöillä tuntuu aina yhtä vastenmieliseltä. Opettajan hommassa pitää olla lähinnä motivoitunut ja luonteen pitää olla oikea, että jaksaa selittää räkänokille juttuja sataan kertaan eikä antaa niille karttakepistä. Jos näitä haluttuja luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia on enemmälti naisissa, naiset ovat tähän tehtävään soveltuvampia, ja on aivan järkevää ja hyväksyttävää, että opettajista enemmistö on tällöin naisia.

Jos valintakoe- tai muussa testausvaiheessa on havaittavissa jotakin sukupuolisyrjiviä elementtejä, ne pitää tietysti poistaa, mutta uutisesta ymmärsin, että näin olisi tehty jo.

Tänään Suomen kuninkaan paikkaa jokseenkin avoimesti tavoitteleva Paavo Väyrynen ilmoitti olevansa käytettävissä Kepun puheenjohtajaksi. Väyrysen motiivin ymmärtää, sillä tämä lienee hänen ainoa keinonsa päästä pääministeriksi edes hetkeksi. Tähän mennessä hänet on näistä kuvioista pelattu ulos 80-luvulta lähtien.

Jos Väyrynen uhkauksensa toteuttaa, Kepun puheenjohtajavaali tulee olemaan toisinto demarien viime puheenjohtajavaaleista, ja en voi sanoa, että olisin erityisen pahoillani.

Tuskin edes maalaisliitossa ollaan enää niin kuutamolla, että kuvitellaan Väyrysen olevan ratkaisu puolueen ongelmiin ja matelevaan kannatukseen. Kepussa järkevät mahtuvat yhteen Kovasen taksiin, ja hekin lienevät sitä mieltä, että äärimmäisen epäsuosittu Väyrynen ei mitenkään voi tuoda vaalivoittoa ja pääministerin paikkaa. Tällöin pääministerin paikka annetaan suosiolla Kokoomukselle, ja jos Väyrynen hallitusohjelmaneuvotteluissa olisi Väyrynen, neuvottelut voisivat polkea siinä määrin paikallaan, että demareille avautuisi tie pois oppositiosta yksinkertaisesti siksi, että Väyrysen kanssa ei saataisi luotettavasti sovittua hallitusohjelmasta.

Tämä tuo mieleeni toisen politiikan näyttämöllä kummittelevan dinosauruksen Erkki Tuomiojan.

Kun Tuomioja on ehdolla SDP:n puheenjohtajaksi, rivit kootaan aivan kenen hyvänsä taakse, joka ei ole Tuomioja. Näin vaalissa ei valita parasta puheenjohtajaa vaan joku ei-Tuomioja. Tuloksena on ollut kaksi sangen huonoa puheenjohtajaa ja historiallisesti sangen matala kannatus, jota tosin ei voi kokonaan pistää puheenjohtajan viaksi vaan SDP:n ukkoutumisen ja siihen liittyvän Vihreiden nousun. Suhtautuminen Tuomiojaan on kovin samanlaista kuin suhtautuminen Väyryseen. Jotkut pitävät, jotkut inhoavat, neutraaleja ei pahemmin ole. Puoluejohtaja, jota muut inhoavat paitsi omanmielisten klikki, on hankala kaikin puolin, sillä Suomessa pitää vaalimenestystä saadakseen vakuuttaa ns. liikkuvat äänestäjät. Kovin epäsuosittu persoona ei tähän kykene.

Jos nyt Väyrynen lähtee ehdolle, tuloksena on täsmälleen sama tilanne. Vaali käydään Väyrynen - ei-Väyrynen -asetelmasta. Puheenjohtajavaalista on tietysti Kepussa ajateltu mediatapahtumaa, joka nostaa puolueen kannatusta yleisesti, mutta Väyrynen voi pilata tämän latistamalla koko vaalin teemojen ympäriltä puhtaaksi Väyrysen kampittamiseksi. Kepu tarvitsee väkisinkin uuden suunnan, ja puheenjohtajavaali on hyvä paikka siitä keskustella. Nykyinen kaksinapainen malli on mahdoton. Kepussa puheenjohtaja puhuu yhtä miellyttääkseen kaupunkilaisia. Puoluesihteeri taas vetää mattoa jatkuvasti puheenjohtajan alta, koska se kiusaa kaupunkilaisia ja näin miellyttää maalaisia kun Helsingin herroille annetaan taas opetus. Tällä tavalla ei voi tehdä mitenkään vakavasti otettavaa politiikkaa.

Tietysti Tuomiojalla ja Väyrysellä on oikeus asettua ehdolle kuten kenellä hyvänsä muullakin. Näiden Brezhnevin ajan dinosaurusten kyky auttaa puoluettaan eteenpäin puolueen johdossa on kuitenkin olematon. Väyrysen ja Tuomiojan paikka olisi jossain kulisseissa kertomassa nuoremmille satuja ja tarinoita, mutta puolueen johtoon tarvitaan tulevaisuuden nimiä eikä menneisyyden painolastia.

Kokoomus on ainoana suurena puolueena välttynyt tältä vitsaukselta, kun Raimo Ilaskivi on ymmärtänyt pysyä poissa vallankahvan tavoittelusta.

Espoon pyssysankarista lukiessa tulee väkisinkin mieleen, mikä ihme on oikein ollut vikana, kun ilmiselvää taparikollista ei ole saatu poistettua maasta.

Laki on käsittääkseni aivan kunnossa, eli rötösherrat voi kyllä luutia pois. Tämän konnan tapauksessa kyse ei ole edes mistään pikkujutuista. Parkkisakkojen ja punaisia päin kävelyn takia ei ole syytä peruuttaa kenenkään oleskelulupaa, mutta nyt on mainittu laittoman maahantulon järjestämistä, ampuma-aserikoksia, väkivaltaa ja uhkailua. Ei tämä syntilista enää ole erityisen pieni eikä sitä ole syytä kuitata olankohautuksella.

Nyt kuitenkin näin on tehty. Miksi? Tämä asia kaipaa nyt huolellista selvittämistä, sillä asian laittaminen kuntoon parantaa yleistä turvallisuutta sekä myös yleistä suhtautumista ulkomaalaisiin.

Onko kyseessä ollut maan tapa, eli ketään ei potkaista pois vihreältä oksalta, vaikka tekee mitä? Onko tieto kulkenut huonosti, ja oleskelulupaa uusiva viranomainen ei ole ollut tietoinen rötöksistä? Onko oleskeluluvan uusiminen tehty leväperäisesti eikä ole viitsitty selvittää asiaa? Ovatko kaikki olettaneet, että on jonkun muun viranomaisen tehtävä tehdä karkotuspäätös, ja kaikki ovat vain katselleet toisiaan ja kukaan ei ole tullut tehneeksi mitään?

Tämän asian laittaminen kuntoon ei merkittävästi vähennä tällaisia tapahtumia, sillä valtaosa näistä on suomalaisten tekemiä. Tästä tapauksesta ei myöskään pidä laittaa vettä mihinkään “kaikki ulkomaalaiset ovat pyssymiehiä ja epäilyttävää roskaväkeä” -myllyyn, vaikka jotkut epäilemättä näin tekevätkin. Yleisen taistelumoraalin kannalta asialla on kuitenkin merkitystä, sillä osa ulkomaalaispolitiikkaa vastaan kohdistuvasta kritiikistä perustuu nimenomaan rikollisuusargumenttiin. Jos nyt näyttää ilmeiseltä, että rikollista ainesta ei poisteta maasta, tämä argumentti validoi itsensä ja aiheuttaa yleistä epäluuloa aivan turhaan.

Vai onko laki sittenkin väärä, ja turvapaikkamenettelyn kautta maahan tullutta ei voida poistaa maasta, jos tulomaata ei katsota turvalliseksi? Jos on, lakia pitää muuttaa. Turvapaikka ei ole mikään oikeus elää miten sattuu, ja tämä voidaan tehdä turvapaikanhakijoille selväksi jo siinä kohtaa kun heitä haastatellaan. Ei ketään tarvitse lähettää lattialle syljeskelyn takia pois, mutta väkivaltarikollisia, pyssymiehiä, huumeheeboja, salakuljettajia ja muuta roskasakkia ei ole mitään syytä suojella Suomessa ja Euroopassa.

Matti Vanhanen kertoo meille, että talouskriisin laskua ei maksateta heikoimmilla?

Tämä on puhdasoppinen valhe. Se olisi muuttunut totuudeksi, jos siihen olisi lisätty sana “ainoastaan”, mutta sitten se ei olisi kelvannut enää propagandaksi.

Kun katsotaan tästä tulevaisuuteen ja huomataan valtion katastrofaalisessa tilassa olevat finanssit, joista kirjoitin pari päivää sitten, nähdään matkan varrella sekä veronkorotuksia että julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen leikkauksia. Kassakriisiä ei voi hoitaa pelkästään toisella tavalla, vaan molempia keinoja tarvitaan tai edessä on valuuttarahaston holhous, joka tekee leikkausen lähinnä menopuolelle eli julkisiin palveluihin.

Vanhasen mainitsemat “yhteiskunnan heikoimmat” ottavat vastaan kovimman iskun. Ei siksi, että Vanhanen olisi kiero ja ilkeä, mikä on oikeastaan implisiittisesti selvää kun on mennyt liittymään maalaisliittoon, vaan siksi, että juuri tällä joukolla ei ole mitään mahdollisuuksia elättää itseään tai vyöryttää saamaansa lisälaskua eteenpäin.

Otetaan ensiksi veronkorotukset. Vanhanen on jo itse ilmoittanut kannattavansa arvonlisäveron nostamista. Tämä osuu yhtä lailla jokaiseen, ja suhteellisesti kovimmin niihin, jotka eivät voi siirtää mitään kulutustaan ulkomaille. Nämä ovat juuri niitä Vanhasen “heikoimpia”.

Muiden verojen korotuksessa on aina mahdollisuus sekä verosuunnitteluun että lisälaskun vyöryttämiseen eteenpäin. Jos vaikkapa yrityksille asetetaan jotain uusia tai korkeampia veroja, mitä Veijo K-kauppias oikein tekee? Maksaako lisäverot omasta pussistaan vai nostaako kaupan hyllyllä olevia hintoja sen verran, että oma kate säilyy samana? Veikkaan jälkimmäistä, ja koska Santeri S-kauppias tekee saman tempun, kilpailukaan ei tule tielle. Se, että ruuan hinta nousee viisi prosenttia, ei tunnu kaltaiseni ökyriistoporvarin taskussa mitään, mutta jos kulutuksesta 30% on ruokalaskua, se tuntuu. Rahallisesti kaikki yhteiskuntaluokat tietysti maksavat nämä vyöryneet verot kulutuksensa suhteessa, mutta jos mietitään sitä, kehen hintojen nousu oikein kirpaisee, nuoli osoittaa taas samaan suuntaan.

Palkansaajillakin on keinonsa välttää maksamasta lisälaskua. Kun verot nousevat, inflaatio laukkaa ja ostovoima heikkenee, tästä syntyy painetta työmarkkinaneuvotteluihin. Palkansaaja saa täysimääräisen tai osittaisen kompensaation parin vuoden sisään palkankorotuksissa, jotka päätyvät yritysten maksettaviksi, ja aiheuttavat hintoihin nousupaineita, ja Veijo K-kauppias.... jne, huomaatte kuvion. Perusturvan varassa elävä ei saa mitään automaattisia korotuksia mihinkään eikä todennäköisesti edes harkittuja, sillä rahaa ei ole kun kyse on säästö- ja kriisibudjeteista.

Lisäksi palkkojen ja perusturvan eriytyminen aiheuttaa yleistä hintapainetta kaikkialle, muunmuassa vuokriin. Jos palkansaajilla on enemmän rahaa, joku mielellään niistää sen pois. Vuokrat nousevat ja hinnat nousevat, ja vaikka eivät täysimääräisesti lisäansioita kattamaan, kärsimään joutuu eniten se kansanosa, jonka tulot eivät nousseet, ja Matti Vanhanenkin oikeasti tietää, mistä kansanosasta on kysymys.

Tulonsiirto- ja palvelupuolella syy-seurausketju on ilmeisempi. Jos tulonsiirtoja leikataan, niillä elävät eli nämä “heikoimmat” kärsivät. Jos julkisia palveluja leikataan, sama sakki kärsii, koska heillä ei ole rahaa ostaa yksityiseltä täydentäviä palveluja.

Laskua joutuu maksamaan jokainen paitsi pääomatuloilla elävä, sillä hän voi tarvittaessa verosuunnitella itsensä veroparatiisiin, ja lisälaskun maksaminen on jokseenkin vapaaehtoista. Valtaosa varmasti maksaa, mutta pakollista se ei ole. Vaikka hallitus seisoo päällään, huitoo käsiään italialaisen torikauppiaan tapaan, lukee 42 Ave mariaa ja muuttaa vettä viiniksi, se ei voi leikkausbudjettia tehdessään mitenkään välttää sitä, että suurimman haitan kokee juuri heikoimmassa asemassa oleva kansanosa.

Valtiolla ei ole mitään keinoja estää yllä kuvattuja asioita vaikka olisi poliittista tahtoakin, joten Matti Vanhanen voisi lopettaa valehtelun ja kertoa kansalle, että tulevaisuudessa palkansaajat pistetään kyykkyyn ja persaukisimpia potkaistaan lisäksi päähän, mutta tämä on vain otettava vastaan, koska se ei ole mitenkään vältettävissä. Ei taida löytyä Vanhaselta valtiomiestaitoja ja rohkeutta tälläkään kertaa.

Suomi tarvitsee pääministerikseen vätystelevän valehtelijan sijaan tämän päivän Winston Churchillin, joka kertoo, missä mennään ja mitä kaikkea pahaa tulevaisuus tuo tullessaan, mutta onnistuu silti innostamaan ihmisiä niin paljon, että valtaosa jaksaa rämpiä vaikeiden aikojen läpi eikä luovuttaa.

Sitä en tiedä, mistä tällainen henkilö löydettäisiin. Politiikan etulinja ei sellaista tunnu tarjoavan missään puolueessa. Tarvittaisiin hiirenharmaiden virkamiesten sijaan henkilö, jolla on Iiro Viinasen ajatusmaailma, Timo Soinin karisma ja Seppo Rädyn sitkeys. Eipä tule juurikaan ketään mieleen paitsi tietysti minä, mutta minultakin puuttuu sitkeys ja viitsiminen.

Tutut tuli sitten lusittua ja Rymy-Eetu nähtyä. Taas. Rymyeetu on Helsingin baarielämässä mainio lisä. Kulmikkaita trendikaavaarioja, joissa myydään 42 eri varianttia cosmopolitanista samannimistä aviisia lukevalle asiakaskunnalle kärsivän kansanosan rahoilla, on kaupungissa aivan kylliksi. Vaihtelu virkistää.

Huolimatta kaikesta elämähän melkein jopa hymyilee, vaikka olisi pari viimeistä massia olisi voinut ehkä jättää sinne. Kyllä tämä tästä. Kotiin vanhaan kunnon Englantiin on tosin hieman ikävä. Ikkunaverhot, jotka eivät lepata tuulessa, näyttävät jotenkin omituisilta.

Sääli, että tämä uutinen julkaistiin juuri jouluna, jolloin kukaan ei lue sitä. Ja yhtä sääli, että kirjoitan asiasta tänään, koska tätäkään ei lue juuri kukaan.

Julkisia hankkeita on vaivannut iät ajat pöhötauti, kädettömyys ja suuruudenhulluus, mutta kukaan ei tunnu nykyään olevan moksiskaan ja on pikku-uutisen paikka, että joku hanke maksaa kolme kertaa budjetin verran.

Yksityisellä sektorilla jokainen asiantunteva johtaja pistää hankkeisiin valmiiksi kertoimen sekä budjettiin että valmistumisaikaan ennen kuin esittää hankkeen eteenpäin, ja näin tuloksena on usein sangen pitäviä budjetteja ja aikatauluja. Julkisella sektorilla näin ei tehdä.

Jos julkisen sektorin hankkeen todelliset kustannukset kerrottaisiin hankkeen alettua, rahaa ei annettaisi. Kun ehdotuksessa on kolmasosa tai neljäsosa todellisista kuluista, rahaa annetaan, ja hankkeen vieminen loppuun voidaan sen jälkeen hoitaa kerjätyllä lisärahalla, koska aloitettua ei kannata jättää kesken.

Julkishallinnon IT-hankkeet eivät kovin hyvää arvosanaa saa. Muistamme Autorekisterikeskuksen tietojärjestelmähankkeen. En tiedä onko se valmis vieläkään, mutta kai kymmenessä vuodessa jotain syntyy, moninkertaiseen hintaan. Kun mietitään tällaisen järjestelmän vaatimuksia, ei kymmenien miljoonien lasku ole mitenkään selitettävissä. Järjestelmän ei varmasti tarvitse olla monimutkaisempi, reaaliaikaisempi ja luotettavampi kuin pörssin osakekaupankäyntijärjestelmä, ja jos viimeksi mainitun saa infrastruktuureineen kymmenesosalla siitä hinnasta, millä valtio ei saanut Autorekisterikeskukseen uutta tietojärjestelmää, hanke on ollut alusta alkaen väärin määritelty.

Eduskunnan äänestysjärjestelmä herätti suurta hörhötystä pari kolme vuotta sitten. 199 ääntä muutaman kerran päivässä rekisteröivä järjestelmä on sellainen, jonka minä olisin osannut tehdä Commodore 64:llä vuonna 1985, ja se olisi toiminut aivan hyvin. Valtio kippasi hankkeeseen muutaman miljoonan, ja lopputuloksena oli järjestelmä, joka kaatuu kuorman alla ja tarvitsi muutaman miljoonan päivityksen ja korjauksen. Minä en tiedä, miten 2000-luvulla on mahdollista tehdä järjestelmä, joka ei kestä 199 muutamassa minuutissa annettavaa jaa-ei-tyhmiä-bingo -ääntä vaan lyyhistyy ankaran kuorman alla, mutta joku konsultti on osannut tämänkin rakentaa.

Terveydenhoidon sekavista tietojärjestelmistä oli juttua viikko sitten.

Julkishallinnon tietojärjestelmähankkeet ovat konsulttitalojen lypsylehmä. Niissä on organisoituna omaksi osastokseen "julkishallinnon palvelut", joissa lienee sopivasti verkostoituneita myyntimiehiä, että saavat ylihintaista sekundaa kaupaksi ilman minkäännäköistä vastuullisuutta esimerkiksi siitä, että toimitettava järjestelmä lopulta valmistuu ja toimii. Yksityisellä sektorilla konsulttifirma ei voi tehdä bisnestä näin kuin kerran, toista kertaa siltä ei ostettaisi mitään. Julkishallinto taas tuntuu suosivan samoja toimittajia hanke toisensa jälkeen, vaikka tähän mennessä mikään tilaus ei ole mennyt suunnitellusti.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Valtio on niin suuri IT-palvelujen tarvitsija, että sillä voisi aivan mainiosti olla suurikin it-yksikkö, jota voitaisiin johtaa ammattimaisesti ja jossa voitaisiin maksaa sellaisia palkkoja, että siellä olisi palkkalistoilla parhaat nimet eikä pahnanpohjimmaisia byrokraatteja. Tämän osaston tehtävänä olisi ensinnäkin tehdä valtiolle tietojärjestelmästrategia, sen jälkeen suunnitella tarvittavat järjestelmät ja lopulta kilpailuttaa toimittajat ja teettää suorittava työ siellä, mistä saa hyvää laatua oikeaan hintaan.

Nyt strategiaa ei ole, vaan jokainen valtionhallinnon kioski tuntuu nysväävän omiaan. Muualla tuntuu syntyvän kaikennäköisiä kansalaisportaaleja, jota kautta kansalainen saa kaikki tarvitsemansa palvelut. Esimerkiksi Virossa tällainen on ollut käytössä vuosikausia. Suomessa ei synny mitään, koska kukaan ei edes yritä tällaista synnyttää.

Kun jokainen putka tekee omiaan, jokaisessa tietojärjestelmähankkeessa määritellään ja toteutetaan runsaasti päällekkäisiä asioita. Esimerkiksi tietoturva ja tietosuoja ovat asioita, jotka pitää tehdä jokaiseen järjestelmään, ja kun käynnissä on 20 hanketta, valtio tulee maksaneeksi kahteenkymmeneen kertaan näistä asioista, vaikka joku olisi voinut tehdä tämän kerralla kuntoon tarjoamalla alustan, joka soveltuu kaikkiin julkisen sektorin tietojärjestelmiin ja jossa nämä asiat ovat kunnossa.

Kun valtion organisaatioissa on pari herrahissin jättämää entistä atk-miestä it-pomoina, missään ei ole resursseja tehdä määrittely- ja suunnittelutyötä itse. Kun konsultti pannaan suunnittelemaan järjestelmä, joka tilataan kyseiseltä konsulttitalolta, keskiasteen koulutuksen saanut vompattikin ymmärtää, että tuloksena ei ole hyvää järjestelmää asiakkaan tarpeisiin vaan kallis megaprojekti, jossa kokeillaan uusia tekniikoita, jotta konsulttitalo saa paljon rahaa ja voi opetella kaikkea uutta asiakkaan laskuun.

Kun valtiollisia it-hankkeita miettivät vain insinöörit ja insinööritaustaiset konsultit, tuloksena on järjettömiä ja epärelevantteja hankkeita, joiden hyöty on marginaalinen. Muistamme esimerkiksi, kuinka paljon rahaa käytettiin sähköisen tunnistautumisen kehittelyyn ja synnytettiin järjestelmä, jota ei käytä kukaan ja jota ei enää taida olla olemassakaan. Jos asiaa olisi lähestytty käyttäjänäkökulmasta, olisi huomattu, että pankeilla on jo tunnistautumisjärjestelmä, jota voi käyttää, ja toisaalta kaikki järjestelmät eivät tarvitse mitään jättiläistunnistautumishärveliä.

Englannissa, jossa henkilötunnuksia ei ole ja kaikki muutenkin vaikeampaa, kansalaisportaaliin voi rekisteröityä kuka hyvänsä. Ilmoitettuun osoitteeseen toimitetaan postitse ensimmäinen salasana, joka vaihdetaan. Tämä riittää aivan mainiosti tunnistautumiseksi esimerkiksi veroilmoituksen täyttöjärjestelmään, koska kenenkään motiivi häkkeröidä tällaista järjestelmää on olematon.

Voisiko Suomessa ajatella tehtävän jotakin samaa? Ei, koska Suomessa verohallinto ei ole saanut aikaiseksi sähköistä veroilmoitusta.

Tänään lehdissä on käsitelty ilmeisen perusteettomia turvapaikkahakemuksia Bulgariasta, sekä niiden taloudellista motiivia.

Lienee päivänselvää, että lakia on tältä osin muutettava. EU:n ulkopuolisen maan asukki saa kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen viiden vuoden maahantulokiellon, mutta takaisin lähetetty EU-kansalainen voi tulla samalla lennolla takaisin ja jättää taas uuden turvapaikkahakemuksen, ja nykyinen lainsäädäntö velvoittaa käsittelemään sen aivan yhtä huolellisesti kuin viisi edellistäkin.

Korjaava toimenpide on aika helppo. Listataan sellaiset maat, jotka katsotaan turvallisiksi ja hakemukset niistä kategorisen perusteettomiksi, ja annetaan mahdollisuus tehdä pikakäännytyspäätös viidessä minuutissa tai jättää koko hakemus tutkimatta. Näin kielteisen turvapaikkapäätöksen heti sen jätettyään saanut ei saa rahaa mistään eikä hänelle osteta paluulippua, vaan hänen täytyy tehdä se itse. EU-maat ovat automaattisesti turvallisia maita, mutta listalle voidaan lisätä muitakin jos vastaava trafiikki alkaa esimerkiksi jostakin Balkanin maasta.

Koko pakolaissopimusta ja turvapaikkajärjestelmää vastaan kuuluu kritiikkiä, ja tuo kritiikki ei osoita mitään vaimenemisen merkkejä. Osa kritiikistä on asiatonta, osa huomattavan asiallista. Asiallisessa kritiikissä yleisesti lähdetään hyvän sosiaaliturvan sovittamisesta yhteen kasvavan turvapaikanhakijavirran kanssa. Niin tai näin, mutta täysin perusteettomat järjestelmän kuormittajat on pystyttävä jotenkin poistamaan joukosta. Järjestelmä on tarpeeksi kallis ja tarpeeksi epäsuosittu muutenkin, että sitä voi kohtuuttomasti nakertaa tämäntyyppisellä väärinkäytöllä ilman pelkoa sen täydellisestä romahtamisesta.

Itse tosin näen kristallipallostani, että nykyinen pakolaissopimus on jokseenkin tiensä päässä, ja maita Etelä-Euroopasta alkaen alkaa siitä irtautua. Tilalle syntyy sen jälkeen joku uusi, mutta siinä tulokkaiden oikeudet ovat rajoitetummat ja turvapaikkaperusteet määritelty siten, että yleinen köyhyydestä ja sodan jaloista tuleminen ei enää turvapaikkaan oikeuta. Kuten ei teknisesti oikeuta nykyisessäkään sopimuksessa, ainoastaan sen käytännön tulkinnassa.

Espoossa halutaan rajoittaa maahanmuuttajataustaisten oppilaiden määrää 15 prosenttiin per koulu.

Ensi miettimisellä tämä tuntuu syrjinnältä, jossa hyvää tarkoittavat hölmöt korjaavat väärää asiaa väärällä tavalla. Haastatellut koulujen rehtorit eivät löytäneet nykymenosta suuria ongelmia kurinpidossa tms, joten mikä on se ongelma, mitä korjataan?

Lontoon esimerkin valossa sanoisin, että se ongelma, mitä ei saa päästää syntymään on se, että samaa kansallisuutta edustavien määrä pääsee nousemaan koulussa liian suureksi. Tämä on Suomessa vaara, sillä turvapaikanhakijat, joita suuri osa runsaslapsisista maahanmuuttajista on, ovat pääosin kolmesta lähtömaasta.

Lontoossa on kouluja, joissa 80% oppilaista on Bangladeshista tai Somaliasta. Vaikka koulujen opetus ja resursointi olisivat kunnossa, karvas totuus on, että tällaisen koulun oppilaiden välituntikieli ei ole enää englanti. Kun yhden vieraan kielen puhujia on tarpeeksi, he voivat elää omassa kuplassaan. Ala-asteen tärkein tehtävä ei mielestäni ole kenenkään tapauksessa yleissivistävä vaan se, että se opettaa kielen kunnolla. Maahanmuuttajataustaisten tapauksessa kyse on samasta asiasta.

Ongelma ei siis liene maahanmuuttajien absoluuttinen määrä kouluissa vaan se, että maahanmuuttajataustaiset olisivat eri puolilta, jolloin eri taustaisten yhteinen kieli olisi vapaa-ajalla suomi (tai ruotsi jos koulu on ruotsinkielinen).

Absoluuttisten määrien sijaan tämä on ehkä se asia, jota pitäisi seurata ja tarvittaessa rajoittaa tai ohjeistaa. Minä en ole asiassa asiantuntija, eli en tiedä, mikä on se kriittinen massa, jota ei saisi ylittää, mutta epäilen tietoa kyllä olevan saatavilla jos asiaa käydään maahanmuuttajia opettavista kouluista kysymässä. Jos kielen oppiminen alkaa muodostua ongelmaksi, jotakin pitää tehdä ja katsoa, pitääkö joitain keskittymiä purkaa. Jos kielen oppiminen ei ole ongelma, ei ole mitään syytä rajoittaa maahanmuuttajien määrää eikä tehdä mitään muutakaan.

Jos taas ongelma ovat häiriköt, häiriköt pitää poistaa aivan ihonväriin katsomatta jollain tavalla, ja maahanmuuttajien leimaaminen yleisesti häiriköiksi ei tätäkään asiaa palvele.

Tutkimus siitä, kuinka rasistinen ja kamala paikka Suomi on, on saanut vastakaikua.

En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Perusajatus on penseä, vaikken rasismia sinänsä hyväksykään. Tässä vaikuttaa olevan runsaasti käytännöllisiä ongelmia, jotka pitäisi ratkaista jotenkin.

Ensimmäinen on tuo uutisessa mainittu “homottelu”, jota esiintyy hyväntahtoisessa läpässä tuttujen kesken. Mutta jos joku kuulee niin häkki heilahtaa. Luuleeko joku, että poliisilla on oikeasti aikaa ja innostusta kytätä tällaisia asioita? Käytännössä ei tapahdu mitään, mutta pikkujutuista voi kuitenkin narauttaa aivan kenet hyvänsä.

Isompi ongelma on se, että efektiivisesti tämä suojelee vain vähemmistöä. Minun on vaikea kuvitella, että valtaväestöä edustavalle nuorelle päätään aukova somalijengi saisi ikinä syytettä viharikoksesta, mutta jos valtaväestön edustaja vastaa, hän saa. Näin syntyy tilanne, jossa sinänsä epämiellyttävässä ja sopimattomassa viikonloppuyön nokkapokassa täysin samanlaiset teot tuomitaan eri tavalla, sillä vain valtaväestön edustaja tekee rasistisen viharikoksen tapellessaan ulkomaanpellen kanssa, vaikka ulkomaanpelle olisi aloittanutkin. Ulkomaanpelle saa syytteen lievästä pahoinpitelystä, jos saa, koska kyseessä on asianomistajarikos, mutta valtaväestön edustajan osuus tappelussa onkin yleisen syyttäjän alainen viharikos.

Jos tällainen lainmuutos ajetaan läpi, sen esitöissä ja perusteluissa täytyy ottaa vahvasti kantaa tähän ongelmaan ja sanoa suoraan ja selkeästi, että myös vähemmistön edustaja voi tehdä viharikoksen ja määritellä muutenkin, mikä oikein on viharikos siten, että se on jotenkin nähtävissä.

Jos näin ei tehdä, saamme lakiin uuden ajatusrikospykälän. Jonkun pitää arvata, mitä epäillyn pään sisällä on liikkunut, ja koska kukaan ei tätä kykene tekemään, tuloksena on helposti oikeuskäytäntö, jossa jotain enemmistöä ja valtaväestöä edustava on oletusarvoisesti syypää tällaiseen rikokseen, jos tekee jotakin, joka ei miellytä jotakin vähemmistöä. En sitä paitsi pidä edes oikeana tulkintaa siitä, että joku yksittäinen karjaisu yksittäiselle ihmiselle olisi aina tarkoitettu leimaamaan jotain kansanryhmää. Päin vastoin tekee mieli sanoa, että valtaosa on suunnattu vain yhtä ihmistä vastaan juuri siinä tilanteessa, mikä tekee siitä tyypillisen kunnianloukkausrikoksen.

Tällaisen lainmuutoksen keskeisin vaikutus tuntuisi olevan se, ettei laki ole enää sama kaikille, vaan sovellettava laki riippuu rikoksen uhrin tai tappelun osapuolen ihonvärlstä.

Jos nyt on jotakin ongelmia puuttua väkivaltarikoksiin ja saada rosvoja tuomiolle, pitäisikö miettiä lievän pahoinpitelyn muuttamista yleisen syyttäjän ajamaksi asiaksi asianomistajarikoksesta? Veikkaan, että näiden viikonloppuöiden megarasististen viharikosten selviämis- ja tuomitsemisprosentti on jokseenkin sama kuin valtaväestön edustajien vastaavien kahinoiden. Tässä mielessä tuntuisi järjettömältä lähteä korjaamaan vain yhtä kulmaa asiasta sen sijaan, että korjattaisiin koko ongelma.

Vai oliko tarkoitus antaa joku signaali siitä, että vain vähemmistöjen kokema väkivalta on ongelma eikä väkivalta yleisesti?

Uutiset Suomesta ovat nykyään aika masentavaa luettavaa.

Lakkoja, korpilakkoja, ulosmarsseja. Ja tämä on vasta alkua. Kuntasektori on ilmoittanut jälleen kerran haluavansa muita suuremmat palkankorotukset vaikka julkistalous on kriisissä, joten aivan varmasti näemme lakossa valtaosan heistäkin keväällä.

Mitä ihmettä on oikein tapahtunut? Talous sukeltaa. Julkiset finanssit ovat karmeaa luettavaa. Firmoissa ei mene erityisen vahvasti.

Mikä on rikkonut juuri nyt suomalaisen työmarkkinamekanismin, jossa yleensä on onnistuttu pääsemään tuloksiin sopimalla eikä rähisemällä? Nyt se ei tunnu onnistuvan millään alalla. Miksi juuri nyt into sopia mistään on kateissa, vaikka kaikennäköiset indikaattorit kertovat kaikille, että juuri nyt ei olisi varaa oikein riidellä mistään?

Minä en tiedä, mutta tätä pitäisi jonkun minua viisaamman miettiä. Onko työntekijäpuoli kadottanut täydellisesti suhteellisuudentajunsa? Yrittääkö työnantajapuoli käyttää lamaa tekosyynä työehtojen tarpeettomille heikennyksille?

Sairaanhoitajien jättiläispalkankorotukset tulevat kantamaan hedelmää keväällä kun kunta-alan sopimusneuvottelut alkavat. Koko muuta kuntasektoria kyrsii, että yksi ala sai paljon ja muut eivät paljon mitään, ja jokaisen tavoite on nyt mitoitettu sairaanhoitajien viimekertaisten palkankorotusten mukaan. Kun nollalinja on kunnissa ainoa, mitä voidaan kohtuudella tarjota, on päivänselvää, ettei mitään sopimuksia synny vaivatta. Opettajat ainakin aloittavat jonkun rähinän samalla kun toitottavat, että opettajien lomauttaminen pitäisi kieltää lailla, ettei söpöjen lasten opetus häiriinny, mille vaatimukselle voidaan lakkovaroituksen ilmaantuessa laittaa piste.

Kyllähän lakkoilla saa ja vaatia vaikka mitä. Olisiko tälle kuitenkin joku parempi aika kuin juuri nykyinen? Kun talous on paremmassa kunnossa, vaatimuksia voi jopa saada lävitse, kun taas nyt tuloksena on lakkoja, jotka eivät johda tavoitteiden saavuttamiseen. Tämä on ainoa täysin hyödytön lakkoilun muoto, sillä se rikkoo tuotannon nyt, jättää pettymään joutuneille työntekijöille revanssihengen hampaankoloon ja näin tulee aiheuttaneeksi seuraavan riidan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Nyt näyttää siltä, että jonkun pitäisi palauttaa jöö työmarkkinoille. Työnantajaleirissä pitäisi jyrähtää niille yrityksille, jotka käyttävät lamaa iltalypsyn tekosyynä ja vaativat työehtoihin heikennyksiä vain siksi, että nyt sille on joku peruste uutisia katsomalla. Kun tilanne on muutenkin vaikea kun lehdet ovat täynnä lamaa ja irtisanomisia, tilanne on aivan liian räjähdysherkkä tarpeettomille provokaatioille. Työntekijäpuolella taas tarvittaisiin keskusjärjestöpomojen vahvaa kulissivaikuttamista, jotta liitot ymmärtäisivät tilanteen vakavuuden ja lykkäisivät kustannusvaikutteisia vaatimuksia parin kolmen vuoden päähän ja keskittyisivät sisältökysymyksiin.

Useampikin tuttu kritisoi eilen sitä, että itsenäisyyspäivän juhlinta tuntuu olevan vuodesta toiseen ad nauseam lähinnä talvisodan muistelua.

Onko tähän oikeastaan enää mitään syytä? Siitä sodasta on nyt 70 vuotta, joten miksi itsenäisyyspäivän ympärillä edelleen meno on niin ylettömän sotilaallista? Talvisotaa muistellaan ja oikeastaan on täysin mahdotonta kuulla yhtäkään itsenäisyyspäiväpuhetta, jossa ei jotenkin viitata sota- ja veteraaniteemaan.

Jos itsenäisyyspäivää on pakko juhlia historiaa muistellen, olisiko aika nostaa esiin ne muutkin sankarit ja maineikkaat työt eikä vain kiitellä loputtomiin niitä, joita on jo kiitetty satoja tai tuhansia kertoja?

Suomen itsenäisyyden ajan merkittävä tapahtuma on mielestäni sisältä lähtöisin oleva kansakunnan henkinen kasvu eikä yksi ulkoa lähtöisin oleva pikku rähinä. Henkisen kasvun teemasta voi mainita kaksi ajanjaksia: sisällissodan jälkeisen ja 2. maailmansodan jälkeisen.

Punakapina oli ja meni, ja sota oli verisyydessään maailmankin mittapuulla melkoinen. Rötöksiä tehtiin puolin ja toisin. Sota loppui, ja maailman mittapuulla aivan ällistyttävän nopeasti Suomessa asui yksi kansa eikä kahta. Osa ei tietysti ole unohtanut sisällissotaa vieläkään, valtaosa on, ja tämä tapahtui nopeasti. Tätä voi verrata vaikkapa Balkaniin, joka räjähtää kerran 40 vuodessa kun siellä muistellaan tuhat vuotta sitten tapahtuneita historiallisia vääryyksiä. Se, että Suomessa ei näin ole, on edellyttänyt ällistyttävää kykyä sopeutua ja antaa anteeksi. Ehkäpä tämä ansaitsisi maininnan toisinaan.

Toinen vastaava kasvun paikka oli jälleenrakennus ja siitä seuranut olojen vakiintuminen. Jälleenrakennuskin meni suuren konsensuksen vallitessa, mitä nyt kerran masinointiin yksi yleislakko. Jos työmarkkinaosapuolet ja poliitikot eivät olisi kyenneet sopimaan asioista ja lakot olisivat pysäyttäneet kaiken aina kuukauden välein, sotakorvaukset olisivat jääneet maksamatta ja sodan tuhot korjattua paljon myöhemmin.

Kansakunnan henkisen selkärangan kasvamisen tulokset näimme 60-70 -luvulla, kun stalinistit aloittivat massiivisen veneenkeikuttamiskampanjan. Maailman verisimpiä tyrannioita ihailleet “edistykselliset”, joihin kuului kulttuuri- ja mediaväkeä, aloittivat oman pesän likaamisen, jollaista ei tuossa laajuudessa ole monessakaan paikassa nähty.

Vaan mitä tapahtui? Ei yhtään mitään. Poliittinen koneisto oli jalostettu sellaiseen asemaan, että myyräntyöläiset eivät saaneet sitä kautta aikaiseksi oikeastaan mitään. Toisaalta ihmiset olivat jalostuneet merkittävästi 30-luvusta ja Lapuanliikkeestä, ja valtaosalle vastenmielinen taistolaishullutus ei saanut enää aikaiseksi mitään merkittäviä laittomia vastareaktioita, vaan veneen keikuttajia siedettiin siinä kuin soutajiakin. Ehkäpä tuon ajan ihmiset ansaitsisivat hyvän sanan joskus puheissa hekin, sillä tuossa ajassa oli aineksia myös väkivaltaan ja kansan kahtia jakautumiseen.

Ja pitääkö itsenäisyyspäivän olla historiallinen katsaus ensinkään? Voisiko se olla katse eteenpäin, jossa mietittäisiin sitä, millainen Suomi pärjää tulevaisuudessa ja miten. Nyt tämä osa kuitataan sanomalla, että pitäis sillee niinku olla innovatiivisii ja monikulttuurillisii, mikä on tyhjien tynnyrien kuminaa ilman minkäänlaista konkretiaa.

Suomen ilmastokokousedustaminen puhuttaa jälleen, ja olemme saman ja usein toistetun jankutuksen ja riitelyn äärellä kuin aina ennenkin.

Tämä asia pitäisi saada nyt kerralla kuntoon, ja kun se ei tule kuntoon terveellä järjellä nykyisen lainsäädännön aikaan, lakia pitää muuttaa, vaikkapa siten, että seuraavan presidentin valtaan tullessa käytäntö on toinen ja selkeä.

Selkeä käytäntö on se, että Suomea edustaa kansainvälisissä tapahtumissa pääministeri tai jonkun hallinnonalan ministeri, paitsi jos kyseessä on erityisesti valtionpäämiestapaaminen. Nyt Halonen on aivan oikeassa juridisesti osallistuessaan Kööpenhaminan kokoukseen, koska ilmastopolitiikka on ulkopolitiikkaa(kin) ja sitä johtaa presidentti eikä pääministeri, mutta juuri tämä kohta pitäisi korjata ja poistaa presidentin ylikävelyoikeus aina, jos hän katsoo jonkun asian kuuluvan ulkopolitiikkaan. Esimerkiksi ilmastokysymyksen ulkopoliittinen ulottuvuus on vähäinen, ulkopolitiikkaa on ainoastaan jonkun sopimuksen tekeminen. Sopimuksen toteuttaminen ja sopimuksen kanssa eläminen ovat kuitenkin sisäpolitiikkaa.

Pienen ulkopoliittisen ulottuvuuden takia presidentti ottaa asiakseen sopia asiasta, josta lopulta vastaa joku muu.

Tämä on tilanne melkein kaikessa muussakin kansainvälisessä yhteistyössä. Eduskunta ja hallitus lopulta kuitenkin hyväksyvät sopimukset ja toteuttavat ne, joten miksi edustamaan tarvitaan presidentti, joka ei päätä mitään asiaan liittyvää vaan voi puhua mitä sattuu? Ja kun sangen monet asiat ovat nykyään kansainvälisiä joltain kulmaltaan, presidentillä näyttää olevan oikeus tunkea itsensä joka paikkaan kutsumalla asiaa ulkopolitiikaksi, ja rajankäyntiä ei pysty tekemään kukaan.

Toinen ongelma nykyisessä "edustaja vaihtuu vähän väliä" -mallissa on se, että kansainvälinen yhteistyö tai ainakin menestys siinä perustuu paljolti henkilösuhteisiin. Jos henkilöt vaihtuvat vähän väliä, mitään henkilösuhteita ei pahemmin pääse muodostumaan.

Kolmas ongelma liittyy siihen, että jos pääministeri mokaa kansainvälisessä yhteistyössä, hänet voidaan vaihtaa, ja tarvittaessa koko hallitus. Presidentin vaihtaminen on jokseenkin mahdotonta, joten vaikka hän tekisi mitä pahaa, hänestä ei pääse eroon ennen seuraavia vaaleja. Suomen lähihistoria kertoo, kuinka luokattoman huono pääministeri vaihdettiin aika nopeasti toiseen, joka ei ollut hirveän paljon parempi mutta parempi kuitenkin. Näin voidaan tehdä parlamentaarisessa järjestelmässä, mutta presidenttivetoisessa ei voida.

Presidentin osuus ulkopolitiikassa on kummajainen, joka on jäänyt jäljelle Kekkosen perintönä. Manu piti siitä kiinni kuten kaikesta muustakin vallasta. Ahtisaari taas oli nimenomaan ulkopolitiikkamiehiä kun oli tehnyt melkein koko uransa ulkomailla. Halosessa on vähän Manun vikaa, eli vallasta pidetään kiinni periaatteen vuoksi ja kiukutellaan ja äyskitään, jos joku asian kyseenalaistaa.

Nyt asian voisi hoitaa kunniakkaasti kuntoon. Halosen yli ei tarvitse kävellä, koska vaalit ovat 2012, ja uuden käytännön voisi aloittaa siitä. Uudelle presidentille ei toisaalta anneta enää mahdollisuutta kaataa hanketta, ja kun ainakin teoriassa uusi presidentti voi tulla mistä hyvänsä kolmesta suuresta puolueesta ensi kerralla ja ehkä jopa parista pienemmästä, kenelläkään ei pitäisi olla taktista syytä vastustaa uudistuksia.

Presidentti voisi aivan hyvin olla päämajan taktinen reservi, jota käytetään silloin kun tarvitaan tai silloin, kun hänen henkilösuhteensa ovat mahdollisesti eduksi. Päätös asiasta pitäisi kuitenkin kuulua hallitukselle eikä presidentille itselleen.

Maahanmuuttorintamalta kuuluu kummia.

Matti Vanhanen, joka on tähän saakka pitänyt nykyisenkaltaista turvapaikkaperusteista maahanmuuttoa rikkautena ja voimavarana, näyttää tehneen takinkäännön. Eilisten uutisten mukaan Vanhanen pelkää turvapaikanhakijoiden määrän paisumista 20000:een vuodessa. Samaten hän sanoo ääneen sen, minkä kaikki muut jo tietävät: maahanmuutto ei paranna huoltosuhdetta. Oikeastaan kaikki tietävät, että turvapaikanhakijaperustainen maahanmuutto heikentää huoltosuhdetta kun työttömyysprosentti hipoo jossain 50 ja 80 prosentin välissä ja synnytyskonenaiset ovat työelämän ulkopuolella, mutta tyydytään nyt siihen havaintoon, mikä on tehty.

Vanhasen havainto on oikea ja vaikka herääminen tuleekin hieman outoon aikaan, se on silti osoitus siitä, että poliittinen kenttä alkaa havahtua todellisuuteen. 20000 turvapaikanhakijaa ja jokaisen perässä neljä perheenyhdistämisen kautta tarkoittaisi sitä, että Suomeen muuttaisi vuosittain Lahden väkimäärä luku- ja kirjoitustaidottomia ihmisiä maailman perslävistä.

Tätä virtaa ei kestä valtion eikä yhdenkään kunnan talous, ja resurssit kielikoulutuksessa jne. loppuvat lyhyeen vaikka saataisiin lisää rahaakin.

Nyt tarvittaisiin enää yksi rohkea tiikerinloikka.

Valtapuolueiden ja Vanhasen pitäisi erotella erikseen siirtolaisuus ja turvapaikanhakumenettely ja käsitellä näitä täysin erilaisia asioita eri asioina. Työperäistä siirtolaisuutta ei taida vastustaa juuri kukaan paitsi ehkä miedosti poliittinen vasemmisto, joka on huolissaan sinänsä aivan aiheesta matalan tuottavuuden työpaikkojen riittävyydestä.

Tekemällä viimein tämä kauan kaivattu erittely, huomattaisiin, että maahanmuuton hyödyt painottuvat siirtolaisuuteen ja haitat turvapaikanhakijoihin. Kenelle hyvänsä olisi tässä kohtaa selvää, mitä maahanmuuttoa pitää suosia ja mitä suitsia, mutta vielä emme ole tässä pisteessä.

Nyt pro-turvapaikanhakijapropaganda on toistaiseksi käsitemagiassa niskan päällä, ja niputtamalla kaikki "maahanmuutoksi", voidaan keksiä retoriikkaa, jossa työperäisestä siirtolaisuudesta lavennetaan oikeutus turvapaikanhakijatulvalle. Kun joku ehdottaa rajojen sulkemista turvapaikanhakijoilta, esimerkiksi kaivetaan pari Nokian siirtolaisinsinööriä ja kerrotaan, kuinka hyödyllistä ja siunauksellsita maahanmuutto oikein onkaan. Samaten turvapaikkaperustaisen maahanmuuton ongelmat kuten työttömyys ja rikollisuus, laimennetaan ottamalla mukaan siirtolaisten ja suomalaisten ulkomaalaisten puolisoiden sankka joukko, ja näin numerot paranevat silmissä. Koska ne eivät edelleenkään vastaa valtaväestön numeroita, täytyy loppu selittää hieman höttöisesti valtaväestön rasismilla.

Eihän tässä tarvitsisi edes tehdä paljoa, sillä Suomessa ongelmat ovat vasta edessäpäin ainakin pääosin. Muuttamalla turvapaikkamenettely sellaiseksi, että muualla Euroopassa kohtelu on lepsumpaa, tulokasvirta kääntyy muualle yhdessä yössä. Perheiden yhdistämisessä pitää olla tarkkana ja rajoittaa se ydinperheeseen eli puolisoon ja lapsiin. Alaikäisen lapsen tapauksessa oikeutta perheen yhdistämiselle ei pitäisi olla, sillä pistämällä lapsensa ihmissalakuljettajien matkaan siinä toivossa, että saa itselleen elatuksen loppuiäksi, on osoittanut olevansa sangen kelvoton kasvattaja.

Humanitaarinen maahanmuutto olisi syytä pitää minimissä ja sen sijaan, että hyysäämme rajoille tulevia ammattikerjäläisiä, se pitäisi tehdä poimimalla pakolaisleireistä hädänalaisimpia. Ei heillä ole rahaa vaeltaa puolen maailman lävitse Suomeen. Nykyinen kiintiö taitaa olla 750 vuodessa, mikä kuulostaa sangen sopivalta määrältä humanitaarista maahanmuuttoa.

Olisiko tästä teema seuraaviin eduskuntavaaleihin? Nyt näkemyksiä on kuultu ainakin Kokoomuksesta, Kepusta, Vihreistä ja RKP:stä, ja puolueiden välillä näyttää olevan aitoja erimielisyyksiä. Kolmen suuren puolueen linja on selvästi vielä hakusessa, mutta näkemäni avausten perusteella ainakin porvaripuolueiden linja on kiristymässä. Jos SDP ei kiristä linjaansa, se näkyy oitis puolueen kannatuksessa kun lähiöiden duunarit valuvat persuihin.

Tämä on mielenkiintoinen puheenvuoro itsekin toisinaan sivuamastani asiasta.

Media vannoo itsesääntelynsä nimeen, muta kun juttu on tarpeeksi mehukas ja juoruisa, se julkaistaan siitä huolimatta, vaikka se ei täytä korkean journalismin tunnusmerkkejä, tai oikeastaan edes journalismin. Langettava päätös tulee aikanaan, mutta koska siitä ei seuraa mitään sen kummempaa lehdelle eikä journalistille siellä, mitäpä tuosta.

Sitten kun joku lähtee penäämään oikeuksiaan oikeusistuimessa, samainen media nostaa hirveän äläkän, että eihän nyt noin saa tehdä, mediahan itsesääntelee, ja tällaiset oikeusjutut heikentävät sananvapautta. Tällainen kalabaliikki on vielä tuoreessa muistissakin kun Vanhanen penäsi taannoin sopivaisuuden rajoja juorukirjaa vastaan, ja mediaväki puolusti juorukirjaa rintamassa huolimatta siitä, että oikeus katsoi rötöksen tapahtuneen, ja Vanhasen näin olleen vaatimuksessaan oikeassa.

Lautakasasta olisi tullut samanlainen juttu, jos se olisi viety oikeuteen.

Itsesääntely on kaunis ajatus, mutta sen pitää silloin myös tarkoittaa jotakin ja tiedotusvälineiden pitää näyttää, että asia otetaan vakavissaan.

Yleensä bisneksissä, joilla on valvova viranomainen, vaikka JSN ei sinänsä viranomainen olekaan, on tapana, että jos viranomainen löytää toiminnasta huomautettavaa, valvottava joutuu tekemään selvityksen siitä, miten ongelmaa lähestytään ja miten se ratkaistaan, ja tämän ohjelman toteutumista valvotaan.

Tiedotusvälineiltä ei tämäntapaista lähestymistapaa odoteta, ja kaikki tietävät miksi. Tiedotusvälineissä ei ole ketään, kenellä olisi motiivi pitäytyä korkeassa journalismissa ja antaa mehukkaiden roskajuttujen valua kilpailijoille. Yksittäinen toimittaja saa hyvää karmaa ja pisteitä, jos saa pääministerin pallit tutisemaan. Päätoimittaja saa hyvää karmaa, kun levikki nousee. Omistaja saa hyvää mieltä kun rahaa vyöryy ovista ja ikkunoista.

Jos itsesääntely halutaan pitää jotenkin hengissä, sen pitää kyetä voittamaan tämä ongelma ja tekemään itsestään uskottava. Nyt JSN jättää vastuun huomautetulle medialle, joka ei koskaa tee mitään. JSN pesee kätensä, media pesee kätensä, kaikki pesevät käsiään ja matala journalismi saa tilaa levitä myös juorulehistön ulkopuolelle.

Juoru- ja sensaatiojournalismissa on se ongelma, että se syrjäyttää kunnollisen journalismin. Kun ihmisille tarjoillaan herkullisia, vaikkakin valheisiin perustuvia, sensaatioita, he alkavat odottaa niitä lisää ja korkea journalismi ei enää myy kunnolla. Korkea journalismi taas on se, millä ihmiset pysyvät perillä maailman tapahtumista.

Samaten korkea journalismi on edellytys sille, että media voi toimia politiikan vahtikoirana. Jos media voidaan usuttaa kuukaudeksi etsimään Vanhasen lautakasaa, jota ei lie koskaan ollut olemassakaan, poliitikko kyllä oivaltaa tämän ja tehdessään jotain epämiellyttävää, kääntää kaikkien huomion toisaalle. Laatujournalismia ei voi usuttaa epämääräisellä valheella kuseksimaan olemattoman halkopinon nurkkiin, mutta sensaatiojournalismin voi.

Jos jäljellä ei ole kuin sensaatiojournalismia, poliitikkojen työ kansalaisten sumuttamisessa muuttuu paljon helpommaksi.

Mistä johtuu, että huolimatta erityisesti turvapaikkaperustaisen maahanmuuton väitetystä siunauksellisuudesta ja hyödyllisyydestä, kunnat eivät halua tätä auvoa osakseen? Eivätkö kunnat ymmärrä edes huutavaa työvoimapulaa, joka vaanii kulman takana heti kun Kainuun korven 25% työttömyysprosentti on nollattu aivan tuota pikaa?

Vai ymmärtävätkö kunnat sittenkin paremmin kuin Astrid Thors, että kyseessä ei tule olemaan kunnalle voimavara ja rikkaus vaan menoerä kun turvapaikkaturismilla maahan jääneiden ongelmakansakuntien edustajien eli valtaosan työttömyysprosentti on viidenkymmenen tuolla puolen, todennäköisesti lähempänä kahdeksaakymmentä?

Kuntien onnenpotku ei suinkaan lopu lisääntyviin sosiaalimenoihin. Lisäksi tulee kaikennäköisiä muita menoja kuten erillinen ruokavalio kouluissa, erityispalvelut omalla kielellä, islamin opetuskulut kuten myös somalin tai afgaanin kielen tai tulkkauspalvelut sosiaali- ja terveyspalveluihin? Onni potkii lisää jos mukana tulee yhdistettyjä perheitä eläkeläisineen, ja erityisohjelmat tarvitaan vanhustenhoitoonkin. Nämä erityisjärjestelyt ovat jo nyt käytössä isoissa kaupungeissa, mutta pakolaisia tähän saakka laistaneissa pikkupaikoissa eivät.

Ongelma ei ratkea sillä, että nämä ihmiset sijoitetaan väkisin johonkin korpeen, sillä he muuttavat sieltä Helsinkiin tai Turkuun kuitenkin omiin yhteisöihinsä. Miksi tehdä turha mutta kallis kunniakierros jossakin ensin? Ongelma ratkeaa sillä, että näitä turvapaikanhakijoita ei ylipäätään oteta, sillä sodan ja sisällissodan käyminen ei ole turvapaikkaperuste. Voisimme aivan hyvin hylätä nämä hakemukset jos vain haluaisimme, ja sen jälkeen vastaanottokeskuksissa ei olisi satoja loppusijoituspaikkaa odottavia elättejä vaan pakolaisstatuksen saaneita olisi kourallinen, ja heiltä voisi suunnilleen kysyä, missä he haluavat asua.

Mutta ei vain kuulu koskaan tällaisia ehdotuksia, joten onni potkii meitä jatkossakin, joka vuosi enemmän kuin edellisenä. Ne, jotka kuvittelevat ikuisen elatuksen haluajien loppuvan kunhan vain jossain maassa, jossa on sodittu aina, sisällissota maagisesti loppuu, ovat mitä todennäköisimmin väärässä. Paitsi ettei se sota edes lopu koskaan.

Jos taas turvapaikanhakijoiden hyödyttömyys vastaanottavalle yhteiskunnalle ja yhteisölle tiedetään, miksi asiaa ei sanota ääneen vaan kaunistellaan? Todennäköisesti voimme aivan hyvin ottaa jonkun verran pakolaisia kiintiöissä sieltä täältä ympäri maailmaa, vaikka heistä ei mitään hyötyä olekaan. Haluan kuitenkin, että puhutaan oikeista asioista oikeilla nimillä eikä kätketä tiedettyjä tosiasioita sanahelinään ja käsitemagiaan, tai valheisiin siitä, että meidän on mukamas "pakko" ottaa jokainen pummi elätiksi tai muuten meille ulkomailla vasta nauretaankin ja meitä aletaan vallan hyljeksiä.

Suomalaisten poliitikkojen pitäisi perehtyä markkinatalouden toimintaan lukemalla erinomainen ja sangen havainnollinen asian pitkä oppimäärä Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa.

Noissa 20 sivussa kuvataan erinomaisesti se virhe, jonka suomalaiset poliitikot tekevät kerta toisensa jälkeen niin monessa paikassa.

Viimeksi se tehtiin taloyhtiöiden remonttiavustuksessa. Tai oikeastaan se tehtiin ruuan arvonlisäveron laskussa, mutta se sovittiin jo aikaisemmin hallitusohjelmassa. Kun hyvää tarkoittaen annetaan kaikille rahaa, lopputulos ei ole se, että kaikilla on enemmän rahaa vaan se, että hinnat nousevat. Tällä kertaa rahan äyskäröinti oli vielä älyttömämpi kuin tavallisesti, sillä raha oli pakko käyttää remontteihin tai sitä ei saa ollenkaan, joten yksi bisnes pompsautti hintojaan välittömästi kun ei ollut pelkoa siitä, että joku muu bisnes tulee apajille.

Täydellisesti toimivien markkinoidenkin maailmassa rahan äyskäröinnissä ja korvamerkitsemisessä on ongelma, sillä millekään alalle ei synny kapasiteettia lisää yhdessä yössä tuomaan kilpailua ja painamaan hintoja jos hetkellisesti töitä onkin enemmän. Ja Suomen pienet markkinat ovat kovin kaukana täydellisesti toimivista.

Sama virhe tehdään jatkuvasti poliittisen vasemmiston leirissä kun kuvitellaan, että köyhien asema paranee kunhan heille annetaan lisää rahaa. Valtaosa köyhistä asuu kasvukeskusten liepeillä, joissa asunnot ovat niukkuushyödyke, ja jos kaikille köyhille annetaan huntti kuussa lisää, vuokrat nousevat huntilla ja köyhät ovat aivan yhtä köyhiä kuin ennenkin.

On aivan mahdollista vähentää verorasitusta tai jopa tukea jotakin, mutta rahaa ei saa korvamerkitä mitenkään vaan se pitää jättää markkinoiden tavoiteltavaksi. Elvytysmielessä parasta on alemman keskiluokan rahoittaminen, sillä tuossa joukossa ei vielä osteta kaikkea ja käytetä kaikkia haluttuja palveluja rahan puutteen takia. Köyhiltä raha niistetään pois peruselämisen hinnassa ja hyvätuloiset vain lyhentävät lainojaan nopeammin, mutta tuohon joukkoon kohdistettu toimenpide näkyy uutena taloudellisena toimeliaisuutena parhaiten.

Julkisen vallan pitäisi lopettaa turhanaikainen elinkeinopolitiikan tekeminen. Jos remppafirmoilla ei just nyt ole töitä, sitten ei ole. Lama ja rakennemuutos ovat yleensä osin positiivisiakin asioita, koska sinne tänne kertynyt pöhö poistuu kuten myös ylikapasiteetti, tukiaisilla hintahäiriköivät kilpailijat sekä veroja kiertävät huijarit. Jos valtion välttämättä on pakko tukea remonttifirmoja, se kannattaa tehdä suoraan laskemalla niiden veroja tai antamalla niille rahaa eikä niin, että hetkellisellä rahan antamisella asiakkaille luodaankin epätervet tilanne, jossa hinnat pompsahtavat kun asiakkaalla on hetkellisesti rahaa, rakennemuutos jää tulematta ja ongelmat eskaloituvat kun tulevaisuuden asiakkailla ei olekaan rahaa maksaa pyydettyjä hintoja kun tukiaisia ei enää heru.

Luin tänään tällaisen uutisen työläisten paratiisista.

Suomeen tulleet virolaiset työntekijät siis ovat nyt potkut saatuaan toimeentulotukiluukulla, koska ansiosidonnaista ei heru.

Miksi useamman vuoden Suomessa työskennellyt ja veroja sekä sivukuluja maksanut työntekijä ei sitten ole oikeutettu ansiosidonnaiseen? Siksi, kun ei ole mennyt liittymään työttömyyskassaan. Kun työttömyysturva rahoitetaan 97-prosenttisesti verovaroista, tuon kolmen prosentin takia erillinen jäsenyysruletti on järjetön.

Tietysti voidaan vedota siihen, että Suomeen tulevan työntekijän pitäisi ottaa selvää asioista ja liittyä työttömyyskassaan, mutta tarkalleen ottaen mitä palvelee ansiosidonnaisen rajaaminen henkilöihin, jotka ovat maksaneet muutaman kympin Loimaan kassalle? Nuo kympit voi laittaa aivan kenen osuuteen hyvänsä, tai ne voi peräti periä automaattisesti työntekijöiltä verotuksen yhteydessä. Kukaan ei mene konkurssiin maksaessaan muutaman kympin vuosimaksua, ja tästä syystä maksun voi siirtää veroihin tai sivukuluihinkin jos halutaan.

Kun kaikki työntekijät käytännössä ansiosidonnaista rahoittavat, on kohtuutonta rajata muutenkin vaatimaton korvaus sellaisiin, jotka ovat muistaneet täyttää kymmenen kuukautta aikaisemmin jonkun nollan arvoisen propuskan. Jos samalla ei haluta remontoida koko ansiosidonnaista, ei remontoida, mutta kaikkein yksinkertaisinta olisi jonkun työttömyyskassan pakollinen jäsenyys, ja työnantaja huolehtisi, että työntekijä pistää rastin johonkin ruutuun töihin tullessaan. Jos maksu on kohtuuton työntekijöiltä pakolla kerättäväksi, kerättäköön se jostain muualta, koska kyseessä on taskuraha. Jos nyt välttämättä pidetään työttömyyskassan pakkojäsenyyttä hirvittävänä kommunismina ja holhoamisena, tehtäköön asia niin päin, että kassaan kuulutaan automaattisesti, mutta jos erityisesti ei halua kassaan kuulua, ilmoittaa siitä johonkin.

Nykyinen järjestelmä on epäoikeudenmukainen ja simputtava, ja kyykyttää työttömäksi jääneitä vielä lisää aivan turhaan.

Onko joku perusteltu syy, miksi jotain tällaista ei voi tehdä? Kun Suomen työmarkkinoille tulee tulevaisuuden huutavan työvoimapulan takia epäilemättä runsaasti ihmisiä, jotka tuntevat Suomen muinaiset byrokratian koukerot huonosti, eikö näitä koukeroita voi korjata, edes sieltä helpoimmin korjattavasta päästä?

Hesari marisee ruotsinkielisten puolesta oikein huolella.

Ensimmäisenä minulle tulee mieleen, missä tämä katkeroitunut kielivähemmistö oikein piileskelee. Minun on vaikea yhdistää kirjoituksessa siteerattua marinaa yhteenkään tuntemaani ruotsin kieltä äidinkielenään puhuvaan. Enemmänkin tässä joukossa ollaan katkeroituneita mammuttimaiselle, hyvinvointivaltioksi kutsutulle rahanhaaskauskoneistolle, joka vie rahat ja mädättää kansakunnan sielun. Ei tuntemieni henkilöiden mielessä vallitse ajatus, että julkisen sektorin lisätörsäys on oikein ja perusteltua, jos se vain tehdään ruotsiksi.

Hesari näyttää antaneen äänen jollekin änkyräkerholle ja halpa-arvoisesti yleistää sen koskemaan kaikkien ruotsinkielisten tuntoja. Tällainen yleistäminen on matalaa journalismia kauneimmillaan. Varmasti jossakin on marisevia äkäpusseja, mutta marina ei maailmasta lopu vaikka mitä tehtäisiin, joten sen nostaminen suureksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi on joutavaa.

Pääkirjoituksen oikea havainto liittyy siihen, että nykyisin suomenkieliset eivät enää osaa ruotsia mitenkään erityisen laajassa mitassa, mikä tekee käytännössä mahdottomaksi ruotsinkielisen palvelun kaikissa paikoissa. Kielivähemmistön edustajia ei riitä jokaiseen palvelutehtävään ja ruotsia osaava suomenkielinen todennäköisesti saa paremmin palkattua duunia jostain muualta eikä hakeudu valtiolliseen toimistorottavirkaan.

Tälle asialle ei voi mitään. Voimme tehdä vaikka mitä temppuja ja pakottaa ihmiset opettelemaan ruotsia enemmän, mutta mikään kielitaito ei tartu ja säily jos kieltä ei käytä, ja ruotsia ei valtaosa suomenkielisistä käytä missään ikinä. Internet on englanniksi ja lomat tehdään Ruotsia kauemmaksi. Pakko-opetus sitä paitsi närästää jo valmiiksi ja on todennäköisesti jokseenkin ainoa valtaväestöä kielivähemmistössä närästävä asia.

Tämä asettaa puitteet sille, mitä voidaan tehdä. Ruotsin kielen asemaan ei tarvitse tehdä muutoksia, mutta käytännössä pitää hyväksyä se, että ruotsinkielisen on muutamaa rannikkomestaa ja Ahvenanmaata lukuunottamatta osattava myös suomea pärjätäkseen. Perustuslakia kirjoitettaessa ei ajateltu tätä tilannetta, mutta tähän on tultu muuttuneen maailman takia kun pohjoismainen ulottuvuus yhtään missään on muuttunut marginaaliseksi, sillä pohjoismaat ovat marginaalisia joka suhteessa.

Pääkirjoituksen varsinainen rimanalitus on "verkkokeskusteluissa lietsottu hurriviha" ilman mitään lähdeviitteitä. Internet on jälleen paha asia ja sananvapaus vieläkin pahempi, jos rahvas antaa itse itselleen äänen eikä alistu siihen, että Hesari käyttää sitä ihmisten puolesta. Varmasti internetissä löytyy aitoa hurrivihaa, mutta entä sitten? Marginaalisesta ilmiöstä on kysymys, ja ihmisillä on sitä paitsi oikeus vihata hurreja, neekereitä, rättipäitä tai mitä hyvänsä muutakin sielunsa vimmalla, vaikka ajatus onkin koko lailla älytön.

Suomessa kaksikielisyys toimii jotenkin järkevästi juuri siksi, että pieniä änkyräkerhoja puolin ja toisin lukuunottamatta kukaan ei tee ongelmaa asioista tieten tahtoen. Valtaosa ruotsinkielisistä käyttää suomea suomalaisten kanssa eikä urputa, ja valtaosa suomenkielisistä ei ole moksiskaan, jos joku puhuu kadulla ruotsia, eikä siitä, että osa palveluista pitää tuottaa kahteen kertaan kun erikielisiä palveluja tarvitaan.

Tätä voi verrata toimivuudeltaan Belgiaan tai mihin hyvänsä mestaan, jossa puhutaan aivot mädättävää ranskaa. Kielikysymys on pinnalla jatkuvasti ja mitään asiaa ei saada aikaiseksi ilman, että se tehdään ranskaksi. Tuloksena on pysähtyneisyys ja keinotekoinen valtio, jossa on hemmetisti tyhjäkäyntiä kun kaikki asiat pitää tehdä kahteen kertaan, kaikki firmat pitää perustaa kahteen kertaan jne.

Kukaan ei halua Suomeen tällaista monumentaalista pysähtyneisyyttä. Hesari voisi kaivaa esille edes yhden ruotsinkielisen, joka ajaa tällaista maailmaa, ja voisimme keskustella asiasta. Sellaisia ei kuitenkaan ole kovin helppoa löytää, joten Hesari tyytyy vain rakentamaan olkiukon ja selittämään apinan raivolla, miksi olkiukko on syvästi käärmeissään.

Ahtisaari kirjoittaa tänään Hesarin vieraskynässä ruotsin kielen opetuksesta suomenkielisille.

Ihan näin ruskeakielistä avausta ei olisi odottanut edes perinneseura Pohjoismaiden neuvoston kokouksen alla.

Oikeassa Ahtisaari on siinä, että kaikki kielitaito on hyväksi. Ovat opitut kielet mitä tahansa, niistä on hyötyä jossakin, joko vapaa-ajalla tai töissä. Tässä mielessä kielten opiskelu kyllä kannattaa, vaikkakin olen hieman sitä mieltä, että Suomen koululaitos erityisesti lukiotasolla on jossain määrin kieliopintoja palvova. Jotain lienee tapahtunut tälle asialle kun ylioppilaskirjoituksia uudistettiin, mutta silloin kun itse siellä lusin, neljästä pakollisesta aineesta kaksi taisi olla kieliä, ja vapaaehtoisista ainoastaan reaali oli ei-kieli. Sama koski valinnaisia aineita. Kieliä oli pilvin pimein, ja muut valinnaiset olivat psykologia ja kemia. Tai jotain, en muista enää tarkasti.

Jos vanhemmat vielä sortuvat kielenpalvontaan ja pistävät lapsensa volapyykin kieliseen päiväkotiin ja udmurtin kieliseen kouluun, on ainakin mahdollista, että lapsen äidinkielen taito ei koskaan kehity erinomaiselle tasolle, mutta ei mennä nyt siihen.

Ahtisaari sen sijaan kertoo ruotsin kielen erinomaisuudesta juuri niillä samoilla, tympeillä kliseillä, joilla ruotsin kielen erinomaisuutta yritettiin myydä minulle 80-luvulla koulussa, ja joita kaikki tuntuvat toistavan jokseenkin kritiikittä.

Ensimmäinen ja räikein valhe liittyy siihen, että ruotsin kieli mukamas olisi joku ainutlaatuinen ponnahduslauta eurooppalaisten kielten maailmaan. Tämä ei yksinkertaisesti ole totta, minkä asian tietää kuka hyvänsä erilaisia kieliä puhuva. Intuitiivisesti sen tiesi roskaksi jo yläasteikäinenkin ainakin silloin, kun itse olin yläasteella.

Itselläni englanti on aivan ylivoimaisesti vahvin kieli, saksa toiseksi vahvin. Ruotsi tulee kolmantena, lähinnä siksi, etten ikinä ole käyttänyt sitä missään. Kun yritän ponnahduslautailla eurooppalaisten kielten viidakossa, mitä saankaan huomata?

Jos pitää arvella jotakin romaanisten kielten sanoja kylteissä tai jossain lyhyissä yhteyksissä, ehdottomasti hyödyllisin kieli tähän on englanti. Englannissa on sivistyssanoina tai "yläluokkaisina" ilmaisuina jäljellä runsaasti latinalaisperäistä sanastoa, joiden osaaminen auttaa jotakin ranskan, italian ja espanjan sanojen arvaamisessa.

Jos taas pitää arvella hollannin tai afrikaansin sanoja, saksan kieli toimii loistavana apuna siinä, ja itse asiassa, kun olen jossain pohjoismaissa enkä ymmärrä näkemiäni prepositio+verbi -konstruktioita, ponnahduslautailen saksan kautta näitä kohti, sillä saksassa on usein samantapainen rakenne, joka tarkoittaa samaa.

Epäilemättä tämä toimii toisinkin päin ja ruotsin rakenteista voi arvella jotakin saksan rakenteita. Tämä ei kuitenkaan ollut esitetty väite vaan esitetty väite oli se, että nimenomaan ruotsi on jotenkin täydellisen ylivertainen ponnahduslauta, ja siksi sitä pitäisi opettaa suomenkielisille nykyistä varhemmin. Tämä ei saata pitää paikkaansa, vaan mikä hyvänsä kielitaito tarpeeksi hyvänä auttaa muiden samantapaisten tai samoja juuria sisältävien kielten tulkinnassa, ruotsi ei muodosta mitään kummallista poikkeusta.

Toisaalta kun siirrytään Itä- tai Keski-Euroopan kieliin, niiden kantaisä ei ole latina, ja niiden ymmärtämisessä ei ole suurempaa hyötyä saksasta tai englannista, muttei totisesti ole ruotsistakaan. Venäjä auttaisi jos osaisi.

Toinen ponnahduslautahuomio liittyy kielten parempaan opettelemiseen ja rakenteisiin. Ruotsin kieli on rakenteiltaan köyhää, aivan kuten englantikin. Kun tästä ponnistetaan jo saksaan puhumattakaan romaanisista kielistä, joissa kielioppi on aivan erilaisessa asemassa, huomattavasti hyödyllisempää on osata suomea kuin ruotsia, sillä suomen kielessä on valtaosa niiden muiden kielten muodoista ja rakenteista, ruotsissa ei ole. Näin ollen en ymmärrä, mitä kieliopillista ja rakenteellistakaan ponnahduslautaa ruotsin kieli tarjoaa jotenkin erityislaatuisesti muihin kieliin verrattuna.

Loput rutiinivalheet liittyvät pohjoismaiseen yhteistyöhön ja siihen, että on ältsin hienoa puhua ruotsia ja yrittää arvella, mitä juutit ja skoonelaiset oikein vastaavat.

Pohjoismainen yhteistyö on yksi maailman sisällöttömimpiä kokonaisuuksia. Viittä maata yhdistää ainoastaan käsitys sosialidemokratian ja holhousvaltion auvoisuudesta. Mailla on täysin erilainen historia, erilainen identiteetti, viisi eri valuuttaa, kolme eri turvallisuusratkaisua, yksi EU-myönteisehkö, pari euroskeptikkoa, kaksi ulkopuolista joista toinen nyt liittymässä. Maantiede, reaalipolitiikka, 2. maailmansota. Kaikki ovat erottavia eivätkä yhdistäviä tekijöitä.

Tietysti naapurimaiden ja lähialueiden kanssa on syytä pitää jotain yhteyttä, mutta koska kaikkien pohjoismaiden katseet ovat jossain muualla kuin toisissa pohjoismaissa miettiessään markkinoita tuotteilleen tai muita maailmanvalloitussuunnitelmia, ei pienen kerhon pohjoismainen yhteistyö tai liike-elämä pelkästään pohjoismaisissa kuvioissa edellytä, että koko kansalle yritetään jotenkin opettaa varhemmin ja tehokkaammin ruotsia.

Ruotsia osaavia tarvitaan kun trokataan ruotsalaisille suomalaisia tavaroita. Meillä on jo nyt kielivähemmistö, joka osaa tuota kieltä erinomaisesti, ja kourallinen suomenkielisiäkin sen opettelee hyvin. Tässä on aivan tarpeeksi materiaalia pelkästään pohjoismaissa tapahtuvaan bisnespuuhasteluun, kuten myös Pohjoismaiden neuvostoon, jossa valitaan universumin tylsin kirja joka toinen vuosi. Mitään syytä ei tämänkään takia ole laajentaa ponnisteluja nimenomaan ruotsin kielen opettamiseksi.

Ahtisaari kertoo myös juuri ruotsin kielen osaamisen palkitsevan "myöhemmin elämässä". Kuinkahan pitkään pitää vielä odotella? Työrupeamasta ruotsalaisessa firmassa ei ollut kirkastuksen lähteeksi, ja tanskalaisesta firmasta vielä vähemmän.

Ahtisaari jättää maagisesti käsittelemättä sen ainoan syyn, minkä takia Suomi on käytännössä muuttunut yksikieliseksi maaksi vaikkei kielivähemmistön asemaan ole mitään muutoksia tehty, eikä kuulu tehdä jatkossakaan.

Maailma on pienentynyt. Mitään kieltä ei opi eikä kielitaitoa saa ylläpidettyä, ellei kieltä myös käytä, ja ruotsia ei juuri kukaan käytä missään. Kun idässä ja etelässä oli Neuvostoliitto, lentomatkailu hinnoiltaan palkansaajan ulottumattomissa ja internet keksimättä, ainoa tie Suomesta mihinkään kulki Ruotsin kautta. Siellä käytiin lomailemassa, laivamatkoilla ja sen läpi kuljettiin. Kun EU:ta ei ollut, työmarkkinoiden vaihtoehdot olivat vain pohjoismaat, joten sinne myös muutettiin.

Vaan entäpä nyt? Lomalla käydään Thaimaassa eikä Ruotsissa. Bisnes on kansainvälistä, ja todennäköisyys sille, että jossain firmassa on vain pohjoismaisten kielten puhujia, on aika vähäinen, kun pääkonttorit ovat USA:ssa tai Lontoossa, tulevaisuudessa enemmälti myös Shanghaissa ja Mumbaissa. Internet on yhdistänyt suomalaiset englanninkieliseen maailmaan eikä ruotsinkieliseen. Suomesta maailmalle töihin lähtevät eivät enää lähde sinne minne pääsevät vaan sinne minne haluavat. Joku joukko lähtee Ruotsiinkin, mutta valtaosa lähtee johonkin muualle.


Sen sijaan, että keskitytään menneen maailman kielitaidon glorifiointiin, pitäisi tunnustaa maailman muuttuneen. Tämän päivän maailma ei tarvitse sitä, että jokainen suomalainen opetetaan lapsesta saakka puhumaan ruotsia vaan sitä, että äidinkieli opitaan erinomaisesti, englanti opitaan hyvin, ja lahjakkaammat opiskelevat tämän jälkeen vielä jonkun kolmannen kielen, miksei neljättäkin jos lahjat antavat myöten. Joillekin tuo kolmas tai neljäs kieli on ruotsi, mutta useimmille sen pitäisi olla joku muu.

Minä en ole ruotsin kielen vastustaja toisin kuin Ahtisaari yrittää tuossa erimieliset leimata. Pidän vain tuon kielen käyttökelpoisuutta sen verran vähäisenä, että mitään suuria ponnistuksia ei kannata pistää juuri tämän kielen yhden murteen opettamiseksi hyvin nykyistä laajemmalle joukolle vieraana kielenä.

YTV haluaa lisäselvityksiä pääkaupunkiseudun ruuhkamaksuista.

YTV:n mukaan pitäisi selvittää, halutaanko maksuilla vähentää ruuhkia, vähentää liikennettä vai torjua ilmastonmuutosta. Valtuuskunnan mielestä ruuhkamaksujen toteuttamistapa voidaan päättää vasta sitten, kun päämäärästä on päätetty.

Niinpä niin. Tällaisia asioita pitäisi mukamas selvittää. Todennäköisesti päädytään johonkin tympeimpään vihertavoitteeseen, ja mitä hyvänsä lisäveroa voi nykyään perustella "ilmastonmuutoksen torjumisella". YTV unohti maagisesti tarkasteltavien tavoitteiden listaltaan sen ainoan tavoitteen, joka tällä hankkeella oikeasti on: kerätä lisää rahaa julkisen sektorin haaskattavaksi humpuukiin.

Nyt siis komitea kokoontuu ja miettii meille jonkun asiaan mitenkään liittymättömän savuverhon, jolla vihreyteen kallellaan oleva sakki saadaan kannattamaan tätä lisäveroa, ja kun tarpeeksi hullu ja elämästä vieraantunut selitys keksitään, päätös siunataan jossain nopeasti hölmöjen hurratessa.

Kyseisen maksun veroluonteisuutta voi perustella monin tavoin. Ensimmäinen on ajateltu alue. Kehä kolmosta on ajateltu "ydinvyöhykkeeksi", jossa maksettaisiin ajettujen kilometrien mukaan. Ydinvyöhyke on kohtuullisen suuri, ja kohtuullisen suurelta osin peltoa, omakotialuetta tai jotain sellaista, jossa ei ole ruuhkia ikinä nähtykään. Ruuhkat rajoittuvat muutamalle tienpätkälle tällä valtavalla alueella, ja siitä huolimatta Espoon metsissä pellolleen ajeleva maajussi pannaan maksamaan traktoristaan ruuhkamaksua.

Toinen veroluonteisuutta puolustava seikka liittyy autoilun luonteeseen ja joukkoliikenteen palvelutasoon. Joukkoliikenne on kilpailukykyistä silloin, kun se on suunnilleen yhtä nopeaa tai nopeampaa kuin autoilu, sillä aika on useimpien autoilijoiden eniten kortilla oleva asia eikä raha. Näin joukkoliikenne on kilpailukykyistä hyvin harvoissa pääkaupunkiseudun päivittäisissä matkoissa. Näiden matkojen tekijät, pääosin pääradan varresta keskustaan, maagisesti käyttävät joukkoliikennettä jo nyt eikä heitä siihen tarvitse erikseen motivoida. Muut ajot ovat peljätyistä ruuhkista huolimatta aikaa säästävää matkustamista, josta ei saada tarpeetonta lisäverolla vaan paremmalla joukkoliikenteellä. Kun ajolle ei ole mitään järkevää vaihtoehtoa, sitä voidaan verottaa vaikka kuinka, ja vapaa-ajastaan kiinnostuneet valkokaulustyöläiset vain joutuvat maksamaan.

Kolmas huomionarvoisa seikka liittyy tuohon "maksetaan per ajettu kilomteri" -ajatukseen, mikä implisiittisesti sisältää jonkun kyttäystekniikan rakentamisen. Tällainen on tietosuojamielessä iljetys, sillä näitä autojen liikkumistietoja ryhdytään aivan varmasti vuotamaan juorulehdille epävirallisesti, ja virallisesti ne siirtyvät poliisin käyttöön. Ensin poliisin pääsyä näihin tietoihin tullaan perustelemaan lapsipornon, pedofilian ja terrorismin torjunnalla, ja kun tiedot kerran jo ovat poliisilla, voidaan oikeastaan ruveta lähettelemään sen perusteella myös ylinopeussakkoja "turvallisuuden parantamiseksi". Vastaan haraajilta voidaan aina kysyä, haluatteko, että kaaharit ajavat päivittäin koulutiella olevien pikkulapsilaumojen ylitse. Tätä asiaa ja kokonaisuutta ei kuntalaisten etuja pyyteettömästi ajava YTV tunnu käsittelevän ensinkään. Ainoastaan sitä, mikä rutiinivalhe vedetään hanttipakasta rahstus- ja kyttäysjärjestelmän perustelemiseksi.

Kilometripohjainen veloitus selittää osaltaan myös sen, miksi ruuhkamaksu pitää saada kehä kolmosen sisäpuolelta eikä ruuhkaisilta teiltä ruuhka-aikaan. Jos pari kehäteiden pätkää olisi ruuhkamaksujen piirissä kuten myös alue Ruoholahdesta pitkällesillalle, kilometrimaksun pitäisi olla kohtuuton, ennen kuin järjestelmä tuottaisi edes keräyskulujensa verran. Kun "ruuhkamaksun" piiriin otetaan alue, jossa paikoitellen on kauppaankin useita kilometrejä ja alue faktisesti maaseutua, saadaan pienemmällä ja helpommin puolusteltavalla kilometrimaksulla kerättyä paljon rahaa.

Joku Ajatuksien Tonava on maalaillut Suomelle tulevaisuudenvisiota.

Kaikenlaisia oikeitakin ongelmia esitetään, mutta pari merkittävää asiaa jää jälleen kerran vaille huomiota, aivan kuten kaikissa muissakin visioissa.

Ensimmäinen liittyy julkistalouteen. Kukaan ei tunnu uskaltavan koskaan ehdottaa, että julkistalous pannaan rönsyjenkarsintakuurille. Päällekkäisiä ja hierarkisia hallintorakenteita pitää purkaa, ja hallinto ylipäätään pitää rakentaa uudelleen tehtäväorientoidusti. Sen sijaan, että lähdetään ministereistä ja mietitään, mitä kaikkea he voivat puuhastella, määritelläänkin valtion tehtävät. Osa niistä on yleisiä kuten maanpuolustus ja pelastustoimi, osa puolestaan palvelulähtöisiä.

Kun ensin määritellään tehtävät asiat ja tarjottavat palvelut, vasta sen jälkeen ryhdytään miettimään, mikä olisi paras tapa tehdä nämä asiat. Osa kannattaa varmasti tehdä paikallisesti ja verottaa paikallisesti, osa kannattaa tarjota valtiollisesti ja verottaa valtiollisesti. Ehkä joitain asioita on järkevää tehdä lääni- tai maakuntatasolla. Kun on sovittu, kenelle kuuluu asiassa vastuu, huolehditaan siitä, että juuri tällä portaalla on päätöksenteko-oikeus sekä rahoitusvelvollisuus.

Kun lähdetään palvelupäästä, huomataan nykyiset julkisen sektorin tehtävät esille asettamalla, että osaa palveluista ei tarvitse nykymaailmassa kukaan. Osa taas ei ole niihin pistetyn rahan arvoisia. Lisäksi huomataan, että tarjottavia palveluja hallinnoidaan ja rahoitetaan hyvin monimutkaisilla rakenteilla. Sillä on työllistävä vaikutus, mutta tämä hallinnollinen pöhö ei tuota kerrassaan mitään.

Toinen selvä puute liittyy yritysrahoitukseen, erityisesti aloittelevien yritysten osalta. Raportti marisee siitä, että kasvuyritysten etsintä painottuu liiaksi suuryrityksiin. Tämä on epäilemättä totta, mutta vain osa ongelmaa. Kasvuyritysten etsintä tarvitsee raaka-aineeksi yrityksiä ylipäätään, ja yritysrahoitus on Suomessa lapsenkengissä. Poislukien pari hikinörttifirmaa, rahoitusta ei juuri saa mistään osakeomistusta vastaan, eli ns. riskirahaa. Tämä johtuu siitä, että Suomessa on vähän rikkaita, jotka ylipäätään rahoittavat riskirahalla yrityksiä, ja kun Suomen rikkaat ovat pääosin it-kuplan tuotteita, riskirahaa tätä kautta on tarjolla huonoilla ehdoilla vain sellaisille yrityksille, joita nämä ihmiset ymmärtävät.

Pankkirahoitus taas on ongelmallinen, koska sitä ei nykyään saa ilman henkilökohtaista takausta. Muita rahoituskanavia ei välttämättä ole. Tämä pitäisi jotenkin korjata. Rikkaiden määrä ei ole kasvussa, joten yritysrahoitus jää muiden toimijoiden varaan. Vaihtoehtona on joko ryhtyä rahoittamaan aloittelevia yrityksiä osakeosuutta vastaan huomattavasti avokätisemmin jostain valtiollisesta putkasta, tai muuttaa lainsäädäntöä siten, että pankkeja estetään joko suoraan tai välillisesti pistämästä yrittäjää osakeyhtiömuotoisen yrityksen velkojen takaajaksi.

Kummassakin järjestelmässä on puolensa. Valtiollinen riskirahoittaja osakeomistusta vastaan todennäköisesti pyörisi omillaan jos yritykset valitaan liiketoimintasuunnitelman perusteella eikä aluepoliittisin perustein. Pankkijärjestelmä on toisaalta olemassa. Pankit tietysti huutavat kuin hinaajat ja kertovat, että yritysrahan saanti tyssää tykkänään jos yrittäjä ei ole asuntoineen veloista vastuussa, mutta tämä on roskaa. Yritysten rahoittaminen on hyvä bisnes, ja riskinhallinnallisesti ja lainojen ehtoja säätämällä jopa suomalainen pankki osaa tehdä touhusta bisnestä. Nyt niitä ei pakoteta siihen, koska henkilökohtainen takaus maassa, jossa ei ole henkilökohtaista konkurssia, on velkojalle kultakaivos kaikissa tilanteissa.

Suomi "saa huonot paperit työllisyyden hoidossa".

Rahaa käytetään siis Suomessa uusiin ohjelmiin ihan hirveän paljon vähemmän kuin muissa maissa, ja se on kovin paha. Tämä kirjoitukseni on vanhan toistoa, mutta sanoma on tärkeä ja ansaitsee tämän.

Uutinen keskittyy erilaisiin prosenttien vertailuihin, mutta tämä puoli asiassa on sangen vähän kiinnostava. Kiinnostavampaa on se, millaisia aktiivisia työllisyysohjelmia oikein kannattaisi rahoittaa. Tuo uutinen ei asiaa valota, eikä asiaan ole valaistusta tuonut kukaan muukaan.

Jos jätetään rakentaminen epäkiinnostavana ja epäoleellisena puuhasteluna pois, miten oikein pitäisi aktiivisesti työllisyyttä tukea? Millaisia toimenpiteitä tarvittaisiin, että lakkautettujen tai lakkautettavien paperitehtaiden duunarit löytäisivät uutta työtä? Entä mitä pitäisi tehdä, että pääkonttoreista poispotkitut byrokraatit, pavunlaskijat ja pikkupomot löytäisivät työtä? Kuka palkkaisi työttömät atk-miehet ja ennen kaikkea miksi?

Aina kun mainitaan elvytys ja aktiivinen työllisyyspolitiikka, siihen liittyy joku rakennushanke. Miten tämä työllistää pitkäaikaistyöttömyysputkessa olevia ihmisiä edellä mainituista ja vastaavista ryhmistä? Ei mitenkään. Rakennusala on toimialoista ainoa, jonka tiedämme buuttaavan heti kun lama loppuu, kun rakentaminen käynnistyy uudelleen seuraavan noususuhdanteen hyökätessä kulman takaa. Siihen saakka rakennusmiehet voivat elää ansiosidonnaisella ja tehdä pimeää keikkaa lähipiirileen eikä heillä ole suurempaa huolta huomisesta kunhan eivät alkoholisoidu.

Kaikilla muilla tilanne on toinen. Tehtaan mentyä uutta tehdasta ei tule takaisin. Kun pääkonttoria on trimmattu ja sieltä on luudittu luiskaan muutama sata byrokraattia ja huomataan, että kaikki menee paremmin kuin ennen ja aikaa kuluu sisäisiin joutopalavereihin vähemmän, ei heitä sinne takaisin palkata. Jos suunnittelu siirretään vinkuintiaan, se ei sieltä tule takaisin ja jonkun erityisen alan insinöörien ala meni alta. Jne.

Aktiivista työllistämispolitiikkaa tarvitaan nimenomaan näiden ihmisten auttamiseksi. Ei entisestä paperimiehestä todennäköisesti tule kovin hyvää trendiravintolan tarjoilijaa. Hän ei todennäköisesti ole kovin motivoitunut myöskään hakemaan sairaanhoito-opistoon, sillä opiskelu aikuisopintotuella on taloudellisesti mahdotonta ja tarjolla on vain pienipalkkaista työtä, joka ei ihmisläheisenä työnä ehkä edes ole tehtaaseen hakeutuneen ydinosaamisaluetta.

Tässä on meillä työttömyysongelman ydin. Se ei ole rakennusmiehissä, koska heidän alansa on syklinen mutta ikuinen.

Missä ovat kaikki etulinjan poliitikot, jotka ovat huolissaan tästä asiasta? Heitä ei ainakaan hallituksessa tunnu olevan, ja oppositiokin räksyttää vain lisärakennushankkeista tai vaihtoehtoisesti vaatii lisää rahaa kertomatta, mitä tällä rahalla pitäisi tehdä. Paukkuja on turhaa pistää rakentamiseen ja teeskennellä, että näin ongelma poistuu. Tämä raha on jokseenkin hukattua, sillä se on pois siitä rahasta, joka tarvitaan niiden ihmisten auttamiseksi tai elättämiseksi, joilta lähtee koko ala alta eikä enää palaa.

Tilanne nyt muistuttaa kovasti 90-luvun alun lamaa, ja tämä lamamoodi lienee tullut jäädäkseen.

Aikaisemmissa lamoissa tilanne oli toinen. Silloin valkokaulustyöläiset säilyttivät työnsä eivätkä huomanneet lamaa ollenkaan. Tehdasduunarit olivat pakkolomalla hetken devalvointiin saakka, ja ansiosidonnainen riitti tähän. Rakennusmiehet olivat pakkolomalla tai kortistossa koko laman ajan. Tässä mallissa oli järkevää elvyttää rakentamista, koska rakennusmiehet olivat huonoiten pärjääviä.

Nyt rakennusmiehet joutuvat pakkolomalle tai kortistoon, mutta tietävät, että työ palaa. Tehdasduunarit ja myös valkokaulustyöläiset saattavat selvitä pakkolomalla, mutta useita koskee se, että koko tehdas tai ala lähtee Suomesta. Tässä mallissa ei ole mitään järkeä elvyttää rakentamista, koska rakennusmies on työmarkkinan ainoa henkilö, joka tietää, että hänen työnsä palaa laman jälkeen. Kenenkään muun työ ei ole samalla tavalla turvassa, paitsi erityisalojen (lääkärit ja sairaanhoitajat). Tehdas ei ole enää ikuinen työpaikka ja sinikaulustyön aatelia, sillä tehdas voi siirtyä pois Suomesta nopeastikin. Valkokaulustyö on epävarmaa sekin, sillä useat työt edellyttävät erityisosaamista, ja yhden sortin insinööristä ei helpolla tule toisen asian taitajaa jos oma ala lähtee alta.

Minusta itse asiassa tuntuu, että elvyttäminen laman aikana ei edes ole nykyisessä laman kuvassa järkevää, paitsi jos keksitään jotain hyvin toimivia täsmäkonsteja. Rahaa kaikenlainen aktiivinen työllisyyspolitiikka vaatii, mutta ennen kuin rahaa poltetaan, pitäisi olla selvillä, millä aloilla ja paikkakunnilla ongelma on suurin kun koko ala tai valtaosa työpaikoista on häipynyt pysyvästi. Raha kannattaa käyttää heikoimman ennusteen ihmisten auttamiseen eikä äyskäröidä sitä sellaisiin kohteisiin, joissa erityistoimenpiteitä ei tarvita vaan laman loppu korjaa työllisyyden ennalleen. Nyt tätä ei näytetä ymmärtävän vaan työllisyyttä hoidetaan samoilla keinoilla kuin 42 vuotta sittenkin.

Tämän ajatuksen ei luulisi olevan poliittisesti kovin vaikea toteuttaa, sillä kaikkihan ainakin valehtelevat olevansa heikoimmin pärjäävien asialla.

Kalle Isokallio kirjoittaa kuntatalouden tasapainottamisesta.

Olen itse kirjoittanut asiasta samassa hengessä, joten kerrataanpa pääkohdat. Ongelma on siis se, että kunta ei ole kunnollinen palveluorganisaatio ja se ei ole välttämättä erityisen tehokas.

Isokallio syyttää lehdistöä siitä, että joka säästötoimen väitetään osuvan suorittavaan portaaseen. Minä en syytä lehdistöä, koska melkein kaikki säästötoimet todellakin osuvat suorittavaan portaaseen, eikä kyseessä ole mikään ruma uutisankanpoikanen. Toisekseen, Isokallio syyttää konsultteja. Minä en syytä konsulttejakaan, vaan oletan, että (oikeanlaisia) konsultteja tarvitaan lisää ennen kuin ongelma ratkeaa.

Ongelma on Suomessa kaksiportainen.

Ensimmäisen portaan muodostaa yleinen kuntatalouden rahoituspohja, jossa keskeinen elementti on valtiolta saatava maagisella kaavalla laskettava valtionosuus ja maagisella kaavalla laskettava yhteisöveron tuotto. Kun joku muutaman vuoden kuluttua on ymmärtävinään maagisen kaavan, sitä vaihdetaan.

Kun laskentakaavaa vaihdetaan, uusi kaava sorvataan siten, että rikkailta otetaan ja köyhille annetaan, paitsi jos rikkaat kunnat ovat kepulaisia tai rantaruotsalaisia, jolloin niille annetaan entistäkin enemmän. Tässä metodissa on aina kaunis ajatus tehdä uudistus siten, ettei se aja mitään kuntaa kohtuuttomiin ongelmiin ja sitä perustellaan "oikeudenmukaisuudella", mutta kunnalla on aina riski siitä, että hyvin hoidettu, velaton ja hieman pahanpäivänrahaa keräävä talous muuttuukin silmätikuksi ja valtionosuuksia leikataan seuraavissa arpajaisissa. Kun kaikki oli jo trimmattu viimeisen päälle, tässä kohtaa ei ole enää mistä ottaa.

Tämä motivoi kuntapäättäjät pitämään kuntataloudet kriisirajoilla, ja kriisin määrää voidaan kuvata erinomaisesti pitämällä peruspalvelut huonolaatuisina. Jos kaikki toimii erinomaisesti ja kaikki ovat tyytyväisiä, on vaikea perustella, miksi kunta tarvitsee lisää rahaa seuraavassa arvonnassa. Kun äveriäs kunta pitää vanhustenhoidon, lastenhoidon, terveydenhoidon ja perusopetuksen kriisirajalla tai vähän sen alapuolella, se voi kaivaa nämä esimerkiksi aina sen mukaan, mikä sattuu olemaan kulloinkin puheissa. Nyt se on vanhustenhoito.

Ongelma ei ole läheskään aina se, ettei kunnilla olisi rahaa, vaan se, että vain peruspalvelujen kriisillä voidaan vakuuttaa rahan ammentajat siitä, että rahaa pitää ammentaa enemmän. Tämä ei voi mitenkään motivoida tehokkaaseen palvelutuotantoon, sillä kannustimet on oikeastaan säädetty niin, että ne motivoivat tehottomaan palvelutuotantoon.

Toinen porras seuraa osaltaan ensimmäisestä. Ei siinä ole mitään ongelmaa, että konsultti käy hieman katselemassa organisaatioita ja osoittaa, missä on pöhöä ja ehdottaa, että se trimmataan pois. Ongelma on siinä, että säästöjen löytäminen annetaan aina hallinnon tehtäväksi. Kun byrokratia päättää säästää, eri tasot keskustelevat säästämisestä ankarasti, ja lopulta säästövaatimus valuu sairaalan hallinto-osastolle, joka jättää parin määräaikaisen sairaanhoitajan sopimukset uusimatta.

Ei kukaan sahaa omaa oksaansa, mikä on aivan luonnollista ja inhimillistä. Kun hallintoaparaatti päättää säästö- ja tehostamistoimien kohdentamisesta, nämä toimenpiteet eivät kohdistu hallintoaparaattiin. Tästä syystä tarvittaisiin nimenomaan ulkopuolinen, joka voisi paljastaa meille, että kuntien hallintomalli on peräisin virkamiesvallan kultaisilta vuosikymmeniltä, työntekijät hallinnossa eivät ole motivoituneita ja tehokkaita, pomot piileskelevät huoneissaan liikennevalojen takana, johtotehtäviin valitaan sopivimpia eikä pätevimpiä, ja kenelläkään ei ole motiivia häiritä status quota vaan kaikki, joilla olisi valtaa muuttaa asioita, ovat piilossa punaisen valon ja parin sihteerin takana pelaamassa sudokua ja odottamassa eläkettä.

Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Rahanjakomalli pitäisi säätää sellaiseksi, että kuntien ei tarvitsisi olla riippuvaisia valtionavuista, joita saa sitä enemmän, mitä surkeammaksi pystyy itsensä naamioimaan. Verotusta pitäisi siis jakaa niin, että kunta kerää jotkut verot ja pitää niiden tuoton kokonaisuudessaan, ja valtio kerää jotkut verot, ja pitää niiden tuoton kokonaisuudessaan.

Samalla katsottaisiin palvelut ja niiden rahoitus uudelleen, ja valtio päättäisi joistain palveluista ja myös rahoittaisi ne, ja kunnan päätäntävaltaan kuuluisi loppujen päättäminen ja tuottaminen mutta myös rahoitus. Näin kunnalla ei olisi mitään motiivia törsätä rahaa humpuukiin ja kriisiyttää palveluja, sillä näin tekevä kunta menettää parhaat veronmaksajansa naapurikunnalle, jossa on pienempi veroprosentti ja paremmat palvelut. Kun valtio ei anna kunnalle rahaa, ei kunnan kannata teeskennellä köyhää, sillä se tekee imagolle haittaa eikä tuota mitään.

Säästämistasolla taas pitäisi tunnustaa, ettei hallinto kykene trimmaamaan hallintoa. Jos tämä sanottaisiin ääneen ja otettaisiin ulkopuolinen pöyhimään hallintokulttuuria, alkaisi säästöjä löytyä byrokratiastakin. Kun edellä mainittu palvelu-uudistus toteutettaisiin ja poistettaisiin kunta- ja valtiontason organisaatiot ja jätettäisiin jäljelle vain toinen, säästöjä syntyisi ilman konsulttejakin. Nyt kaikki asiat tuntuvat tarvitsevan sekä keskushallinnon että paikallishallinnon, koska keskushallinto päättää, että kuntien on tarjottava tällaisia palveluja ja niiden laadun on oltava tämä, ja kuntatasolla on jotenkin kyettävä toteuttamaan tämä ylhäältä annettu visio ilman rahoitusta.

Joku "viisaiden" kerho on miettinyt, miten verojärjestelmää pitäisi uudistaa, mikä on kiertoilmaisu verojen korottamiselle.

Salaisuus on verovähennysten poistaminen. Suomessa niitä ei sinänsä ole kovin paljon muutenkaan, mutta niistä luopumisella on kerrannaisvaikutuksia, jotka jätetään käsittelemättä, joten asia on syytä käsitellä tässä nyt. Kyllähän veroja korottaa voi ja todennäköisesti näin pitääkin tehdä, mutta aivan mikä hyvänsä tapa korottaa veroja ei ole järkevä eikä oikeudenmukainen, mikä lie tältä komitealta hieman päässyt unohtumaan.

Vaikka se monen mielestä onkin ikävää, asuntolainojen korkovähennysten poistaminen on eri asumismuotojen pistämistä samalle viivalle. Tätä ei tosin voine tehdä takautuvasti koskemaan niitä, joilla on vanhaa velkaa, sillä kalliita asuntoja ostaneet nuoret ovat laskeneet verovähennykset mukaan muutenkin niukkaan elämäänsä. Asunnon myyntivoiton verottomuus ei sinänsä kaipaa säilyttämistä sekään. Se on ihan kiva kansankapitalismin lisä, mutta asuntojen hintaanhan se vain puhaltaa ilmaa kun asunnonvaihtajalla on enemmän rahaa käytössään. Tämän vastapainoksi tosin pitää säätää joku mekanismi, jossa myyntitappion saa vähentää jostakin niin pitkällä aikajänteellä, että siinä ehtii vielä vaihtaa asuntoa kerran, ja tämä puoli on maagisesti unohtunut työryhmältä.

Mopo ottaa kuitenkin kierroksia, ja etupyörä kohoaa ilmaan:
Yksi poistettavaksi esitettävä vähennys saattaa olla remonttien teettämiseen tai siivoojan palkkaamiseen tarkoitettu kotitalousvähennys.

Tämän tuen poistamisessa kannattaa miettiä hetki sitä, miksi tämä vähennys alun alkaen keksittiin. Sen ensisijainen tarkoitus ei ollut tukea palkansaajia vaan kitkeä harmaata taloutta, joka rehotti valtoimenaan kotityössä. Siivoojille maksettiin pimeästi kuten myös kaikenlaisille hanslankareille. Kun työn tilaajalle tehtiin verovähennyksen kautta motiivi vaatia ALV-rekisterissä olevaa palveluntarjoajaa, bisnes siirtyi verolliseksi, ja tämä rakennelma ei maksa suurensuuria. Jos tämä verovähennys poistuu, palataan harmaaseen talouteen, ja kun veroja olisi kautta linjan tarkoitus korottaa, saamatta jäävän rahan määrä kasvaa. Tähän vähennykseen kajoaminen vaikuttaa ennen kaikkea jonkunnäköiseltä kateustoimenpiteeltä eikä niinkään fiskaaliselta tempulta, joskin harmaan talouden haitat ovat hankalasti laskettavissa.

Kaksitahtikone ärjäisee lisää:
Työryhmä aikoo puuttua pääomatulojen verotukseen ainakin siltä osin, että ansiotulojen tahallinen muuttaminen pääomatuloiksi yritetään estää.

Mitä ihmettä tämä oikein tarkoittaa? Jos palkkatulot muuttuvat pääomatuloiksi vahingossa, ongelmaa ei olekaan, mutta jos se tehdään tarkoituksella, ongelma on valtaisa? Tähän ei esitetä mitään keinoja, ja tuntuu siltä, että tähän ei keinoja ole olemassakaan. Ongelma on olemassa niin kauan kuin palkkatuloja ja ansiotuloja verotetaan eri tavalla, ja kun työryhmä esittää ansiotuloista tehtävien vähennysten vähentämistä, velalliselle on hyödyksi, jos hänellä on pääomatuloja, sillä vähennykset näistä toiminevat kuten ennenkin ja tarkoitus on vain pistää palkansaaja lopullisesti kyykkyyn.

Käytännössä pitäisi tehdä joku sellainen rakennelma, jossa yrityksen kautta ei saisi myydä työtä ensinkään vaan ainoastaan tavaraa. Tämä on kuitenkin käytännössä mahdoton toteuttaa, sillä työtä myydään joka paikassa, on kyse sitten ökykonsultoinnista tai parturista. Yhden miehen osakeyhtiöt voidaan tietysti purkaa ja siirtää tuloverotuksen piiriin, mutta tähän on helppo ratkaisu, että kaksi henkilöä vain liittoutuu ja perustaa yhteisen firman. Tällä firmalla on useita asiakkaita ja ainakin kaksi työntekijää, joten mihin vedetään raja?

Jos asia jätetään verottajan jälkikäteen käytettävän mielivallan armoille, yrittäjäksi ryhtyvä ottaa kohtuuttoman riskin. Jos vaikkapa perustaa osakeyhtiön, ostaa sinne roinaa kymppitonnilla ja sitten alkaa myydä jotakin ja tienaa myös rahaa ja verottaja toteaa jälkikäteen kyseen olevan halpa-arvoisesta veronkierrosta, mitä tapahtuu? Yrityksen tapauksessa yritys olisi maksanut veroa voitostaan, eli tulot miinus kymppitonni. Palkansaajan tapauksessa veroa olisi maksettu koko tulosta todennäköisesti kovemman prosentin mukaan, ja tuota kymppitonnia ei saisi edes vähentää mistään muuten kuin tulonhankkimisvähennyksen maksimin osalta. Tämä ei voi mitenkään olla oikeus ja kohtuus.

Sen sijaan ehdotus siitä, että listaamattoman ja listatun yhtiön osinkoja kohdellaan samalla tavalla verotuksessa, ei vaikuta aivan täydellisen älyttömältä, vaikkakin se nostaa pienyrittäjän maksamia veroja. Tämän voisi toteuttaa myös niin, ettei kummastakaan makseta veroa, mutta nyt yhtiön pörssistatus vaikuttaa verotukseen, mikä ei vaikuta erityisen loogiselta.

Sitten se tapahtuu. Kulkupeli lähtee lapasesta sitä vauhtia, että se temmeltää jo Limpopon tuolla puolen:
Kaikkien vähennyksien hävittämistä työryhmä ei aio esittää. Esimerkiksi suurin verotuki eli oikeus asua omistusasunnossaan ilmaiseksi jää todennäköisesti rauhaan eikä ilmaisasumisen hyötyä panna verolle. "Tavalliset ihmiset eivät kyllä ymmärrä sitä, että omassa asunnossa asuminen on jotain tuloa, ja että se tulo pantaisiin verolle", Hetemäki myöntää.

Osaako Hetemäki tai joku muu näennäisintelligentsian edustaja kertoa, miksi omistusasuminen on "ilmaisasumista"? Se, että asunto on oma, ei tee siitä ilmaista, vaan se on maksettu nettopalkalla tai muuten asianmukaisesti verotetulla tulolla.

Takana oleva ajatusmaailma on täydellisesti mieltä vailla, sillä siinä lähdetään siitä, että jos kerran verotettua omaisuutta pistää sukanvarteen, tämän rahan käyttäminen onkin maagisesti "ilmaisen" rahan käyttämistä ja jos sitä ei veroteta jälleen kerran, se onkin "verotuki". Rinnasteisesti ajatus on siis sellainen, että jos ostan kaupasta paketillisen meetwurstia, siinä kohtaa kun syön sen, saan "verotukea", koska syön aivan täydellisen ilmaista meetwurstia. Meetwursti ei tietenkään ollut ilmainen kun sen ostin vartti sitten, mutta se tulkitaan syöntihetkellä ilmaiseksi, koska en lapioi kenellekään rahaa juuri sillä hetkellä kun mätän makkaraa tuulensuojaan.

Tämä ajatusmaailma kannattaa panna merkille. Jos verottajaa lähellä olevat tahot saavat tämän ajatusmaailman vyörytettyä eteenpäin, se tietää huonoa kaikenlaiselle säästämiselle jos säästöön pantava raha verotetaan kertaalleen ja sitten toisen kerran kun säästön käyttää.

Ehdotuksen tekijäkin myöntää tämän kohdan älyttömyyden, mutta perustelut eivät vakuuta. "Tavallinen ihminen" ei kuulemma ymmärrä, miksi oman tavaran käyttäminen olisi "verotukea" ja vain vuokratun omaisuuden hyödyntäminen tukematonta. Se on aivan totta, sillä tätä rakennelmaa ei voi ymmärtää paitsi jos on epätavallinen ihminen.

Tämän sortin epätavallisia ihmisiä tapaamme tosin kutsua hulluiksi.

Sirkka-Liisa Fanttila, joka on aina päästänyt sammakoita suustaan ja ministerinä entistä enemmän, möläyttää taas, mutta jostain syystä asiaan ei tunnu kiinnittäneen kukaan mitään huomiota.

Fanttila on siis sitä mieltä, että kilpailutus on mennyt kuntasektorilla perseelleen, jos kouluruuaksi päädytään ostamaan perunoita Puolasta sen sijaan, että ne ostetaan kepulaiselta tukiaisviljelmältä ja kotimaiselta tukkuketjulta.

Kuntapäättäjät eivät mukamas voi "paeta hankintalain taakse" vaan he ovat toimineet väärin alusta alkaen kun eivät ole määritelleet kilpailuttamisessa parametreja niin, että valituksi tulee lähin kepulaisviljelmä. Lisäksi hän antaa ohjeita siitä, mitä tarjouspyyntöön pitää kirjoittaa, että valituksi tulee aina kepulainen.

Ymmärtääköhän Anttila, mitä hän tässä oikein neuvoo? Hän sanoo suoraan, että kilpailuttaminen on perseestä jos kepuli ei voita, ja kilpailutuslainsäädäntöä kuuluu hänen mukaansa avoimesti kiertää parametroimalla bisnes niin, että siihen voi ottaa osaa vain oikean puolueen hyväksymä toimittaja?

Kilpailuttamisen idea on juurikin se, etteivät poliitikot voi kähmiä julkisia rahoja naapureilleen. Jos polakki pystyy myymään perunaa halvemmalla kuin naapurin kepuli, bisnes pitää antaa polakeille ja säästää siinä rahaa ja kepuli voi keittää potuistaan vaikkapa pontikkaa. Fanttila-tyyppisestä kilpailuttamisesta on runsaasti esimerkkejä. Kun julkinen sektori tai sitä lähellä oleva taho kilpailuttaa IT-hankinnan, vaatimuksiin lisätään "julkisen sektorin tuntemus" tai jotain yhtä läpinäkyvää, mikä takaa sen, että vain Tietoenator voi kilpailun voittaa. Näennäisesti on kilpailutettu, hintataso on kallis ja jos on laatuongelma tai projekti ei peräti valmistu koskaan, voidaan aina valittaa, että kukaan ei tehnyt parempaa tarjousta. Ei varmasti tehnyt, koska parametreilla oli säädetty, ettei kukaan muu voinut tarjota.

Ministerin oppiarvon saavuttaneen henkilön ei pitäisi ryhtyä antamaan ohjeita siitä, miten lakeja kierretään, vaan edellyttää, että lakeja noudatetaan huolellisesti. Tässä tuskin täyttyy rikokseen yllyttämisen kynnys, vaikkei siitä ihan mahdottoman kaukana olla, mutta mitä suurimmassa määrin Fanttilan moraalikäsityksessä pitää noudattaa lain kirjainta, mutta lain hengellä ei ole mitään merkitystä, jos ei henki haise kepulaiselle.

Tällaisia kannanottoja lukiessaan sitä niin toivoo, että SDP saisi rivinsä kokoon ja Urpilaisen luiskaan, jotta seuraavassa hallituskokoonpanossa voitaisiin Kepu laittaa oppositioon, mieluusti ikuisiksi ajoiksi.

Kepun Hyssälä kiukuttelee, että se on niin väärin kun suomalaisissa kouluissa on ulkomaisia opiskelijoita, ja vastaavasti kaikki suomalaiset eivät saa koulutuspaikkaa.

Tämä vaikuttaa järjettömältä. Ulkomaiset opiskelijat yliopistoissa eivät vie paikkaa siltä syrjäytymiskynnyksellä olevalta jengiltä, jolla ei ole lahjojensa puolesta mitään asiaa yliopistoihin. Tietysti asiat pitää laittaa mittasuhteisiin eikä lukukausimaksujen penääminen ulkomaalaisilta ole kohtuuton vaatimus, sillä valtaosa ulkomaisista opiskelijoista ei kuitenkaan jää Suomen työmarkkinoille. Osittain siksi etteivät halua kun USA:sta saa parempaa liksaa, osittain siksi, että haluavat lähteä takaisin kotiin, osittain siksi, että Suomessa ei edelleenkään ole hirveästi korkeasti koulutettujen, suomea osaamattomien työpaikkoja.

Ammatillisella tasolla taas koulutus on jokseenkin parasta kehitysapua, mitä voimme antaa. Jälleen kohtuudella, mutta ei ulkomaalaisten opiskelijoiden olemassaolo suomalaisissa kouluissa ole taaskaan pois siltä suomalaiselta tyhjäntoimittajien jengiltä, joka ei hae kouluihin vaikka paikkoja on tyhjillään kuinka.

Yliopistoissa väitetään, että kansainvälisyys on hyvä asia. Tähän en osaa sanoa oikeastaan mitään, mutta jos yliopistolaitos itsessään ei ole moksiskaan ulkomaisista opiskelijoista, minä tai kukaan muukaan tuskin voivat asiaa kritisoida. Ja katsoo asiaa miten päin vain, kyse ei hirveästi ole suomalaiselta opiskelijalta pois olevasta asiasta muuten kuin rahamielessä jos ulkomaalaisten opiskelijoiden opinnot ja kenties jopa opintotuki kustannetaan verovaroista.

Jotain sen sijaan pitää tehdä opintojen käyttämiseen savuverhona maahanpääsyn järjestämiseksi. Juuri tällä viikolla saimme lukea paristasadasta nigerialaisesta, joista merkittävällä osalla oli tarjolla väärennettyjä papereita. Tällaisessa “kukaan ei hakenut kouluumme joten täytetään mesta väärennettyjä todistuksia heiluttavilla nigerialaisilla, joista valtaosa katoaa ennen kuin opinnot ehtivät alkaakaan” -rekrytoinnissa ei ole enää mitään järkeä. Jos kukaan ei hae kouluun, on syytä miettiä, tarvitaanko koko koulua tai joitain linjoja siellä ollenkaan ja voisiko rahan käyttää järkevämmin toisessa paikassa. Tietysti näissä tapauksissa voidaan tarjota koulutusta myös kehitysapuna, mutta tulokkaat pitäisi sitten valikoida siten, että he myös opiskelevat ja valmistuttuaan ehkä jopa palaavat kotimaansa talouden hyödyksi eikä niin, että väki katoaa ensimmäisenä koulupäivänä pimeille työmarkkinoille Suomessa tai Keski-Euroopassa.

Kepu pitää jääräpäisesti kiinni ruuan arvonlisäveron alentamisesta, vaikka valtiontalous tarvitsisi jokaisen paikan vuotavaan seulaan eikä jättiläiskokoista uutta reikää. Kokoomus on nyt keksinyt ryhtyä vaatimaan veronalennusta myös ravintoloille kasvattaen reikää entisestään. Erinäköisiä kompromissiesityksiä on kuultu, kaikki järjettömiä.

Tässä tilanteessa minkään veron alentaminen ei ole perusteltua, sillä valtio lainaa ensi vuonna joka neljännen käyttämänsä euron. Kepun arvovalta kokee näin kolauksen, mutta koska sillä ei ole ollut mitään arvovaltaa ennenkään, vahinko on vähäinen.

Ravintolaruoka on Suomessa tuhottoman kallista, mutta syy ei ole verotus. Todennäköisesti nyt alennetaan ravintolaruuan veroa 12-14 prosenttiin. Jos ruokaan menee ravintolassa ennen kolme kymppiä, hinta laskee kaksi euroa. Jos nyt ei ole rahaa käydä ravintolassa, ei sitä ole tuon jälkeenkään. Alennusta perutellaan työllisyydellä ja kerrotaan, että ravintolaruuan ALV:n alentaminen lisää alalle N tuhatta työpaikkaa.

Joskus soisin, että joku valveutunut lehtineekeri katsoisi jonkun tällaisen alan työllisyyden ennen ja jälkeen ja kertoisi meille, paljonko alan työpaikat todella lisääntyivät. Laskennallista ja imaginääristä työvoimaa on helppoa palkata ja irtisanoa ja jokainen ravintoloitsija lupaa haastateltaessa laajentaa, mutta tuskinpa Suomeen montaakaan uutta ravintolaa syntyy ja monikaan laajennus toteutuu. Jos joku vaikuttaa ravintoloiden määrään, se on tuleva laman loppuminen, aivan sama mikä on arvonlisäverokanta.

Suomen perusravintolaruoka ei ole hintalaatusuhteeltaan kilpailukykyistä, vaikka siinä ei olisi arvonlisäveroa ollenkaan. Hyvää ruokaa ns. kalliissa paikoissa saa samaan hintaan kuin muuallakin, mutta halvat paikat puuttuvat tykkänään, keskihintaiset ovat laadultaan usein kamalia ja ne, jotka muualla olisivat keskikastia, ovat huomattavan kalliita, eli hintalaatusuhde ei kohtaa. Tässä ei ole kuitenkaan kysymyksessä verotuksen ongelma vaan aivan muut syyt.

Suomalaiset käyvät ravintoloissa vapaa-ajallaan aika vähän, joten bisneksen täytyy olla hyväkatteista, että perjantai- ja lauantai-iltojen “jotain mättöä ennen leffaa” -myynnillä voi pitää putkaa auki koko viikon. Ja kun ravintolasta haetaan lähinnä mahantäytettä, keskihintaiselle paikalle ei aseteta liikoja vaatimuksia vaan hyväksytään se, että ruoka on mitä sattuu “kun eihän tämä mikään savoy ole”. Tässä kohtaa voisin sanoa sanasen myös viinikulttuurista, sillä missään muualla kuin Norjassa ja Islannissa ei riistetä ravintolassa viineistä samanlaisia katteita kun mennään keskihintaisiin ja siitä ylöspäin oleviin viineihin, mutta kirjoitan siitä toiste.

Suurin syy suomalaisen ravintolaruuan kalleuteen on kuitenkin lounasseteli. Tämä täysin järjenvastainen keksintö tarkoittaa sitä, että kenenkään ei kannata tehdä lounasannosta juurikaan halvemmalla kuin mikä on kalleimman lounassetelin arvo. Jos duunarilla on kädessään 9 euron lounasseteli, hän ei osta sillä viiden euron lounasta, sillä rahaa menee “hukkaan”. Viiden euron lounasta ei siis kannata myydä, todennäköisesti edes kahdeksan euron lounas ei käy kovin hyvin kaupaksi samasta syystä.

Lounassetelissä on veroetu, jonka kaunis ajatus oli tukea työpaikkaruokailua, mutta etu niistetään pois myymällä kallista ruokaa ja vinkumalla joka vuosi lounassetelin hintaan korotus.

Jos lounassetelit poistettaisiin käytöstä ja korvattaisiin saman rahallisen edun tuovalla verovähennyksellä, rahallisesti palkansaajan asema ei muuttuisi miksikään, mutta ravintolaruuan hinta laskisi saman tien. Nykyiset lounasannokset eivät ole yhdeksän euron arvoisia, joten joku rupeaisi aivan varmasti kilpailemaan hinnalla, ja muiden olisi pakko tulla perässä. Itse saan viidellä punnalla kaikenlaista ruokaa Canary Wharfilla, jossa tuskin voi ainakaan syyttää halvoista tilavuokrista. Henkilökunta lie halvempaa, mutta sitä on reippaasti enemmän. Arvonlisäveroissa on 7 prosenttiyksikön ero, mutta tämä ei selitä eroa viiden punnan ja yhdeksän euron välillä.

Nyt lounassetelillä on asetettu alaraja lounaan hinnalle, ja tuo raja on ihmisten ostovoimaan nähden kohtuuttoman korkea. Jos lounasseteli olisi viisi euroa, ongelmaa ei olisi, mutta koska lounassetelin arvo kirii joka vuosi ylöspäin, alaraja on ja pysyy korkealla, ja samalla saadaan päivällisruuallekin hintaminimi, sillä lounasannos maksaa päivällisannoksena vähintään puolitoista kertaa lounaan hinnan samassa ruokalassa.

Tämän uudistuksen toteuttaminen ei maksaisi valtiolle mitään, mutta se pistäisi ravintola-alan veriseen kilpailuun, parantaisi kuluttajan ostovoimaa ja jättäisi rahaa muuhun kulutukseen. Yleisesti ongelma on tietysti se, miksi ylipäätään pitää tukea veroporkkanalla lounasruokailua, sillä oikeastaan se, että duunareilla ei ole varaa syödä nettopalkallaan, kertoo siitä, että palkat ovat liian pieniä ja verot liian korkeita, mutta kummallekaan ei voi tehdä mitään nykyisessä taloustilanteessa.

Suomessa on monestakin eri syystä syntynyt poliittinen kulttuuri, jossa kuvitellaan kaikkien ongelmien johtuvan verotuksesta. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan ongelmia aiheutuu muistakin käytännöistä. Tästä seuraa puolestaan se, että kun jokaista yksittäistä ongelmaa lähdetään tutkimaan verotuksen vinkkelistä, ratkaisuehdotus on joku tuota yksittäistä asiaa hieman säätävä pisteratkaisu eikä täysveroremontti, jossa rahan siirtäminen keskiluokalta keskiluokalle lopetetaan ja jätetään tämä raha verottamatta kokonaan. Lounasseteli vaikutuksineen taas on oiva esimerkki siitä, että hyvää tarkoittava pisteratkaisu ei lopulta kuitenkaan muuttanut mitään, sillä duunari olisi paljon iloisempi kuuden euron lounaasta kuin yhdeksän euron lounaasta, josta pitää maksaa noin kahdeksan euroa veroerillisratkaisun takia.

Kun politiikka on täynnä nysväreitä, tuloksena on valitettavasti nysväystä.

Novan Merisalo passitettiin tänään vankilaan "tutkinnallisista syistä".

Asiassa jäi minua vaivaamaan, miksi vangitsemisoikeudenkäynti oli salainen poliisin vaatimuksesta. Itse asiassa minua hieman vaivaa sekin, minkä takia Merisalo ylipäätään vangittiin käsittelyä odottamaan.

Maallikon oikeudentajulla rötös on tapahtunut kun paria päivää ennen konkurssia Merisalo saa henkilökohtaiset velkansa anteeksi ja ne kuitataan "palkalla". Kun saatavien määrä (700 tonnia) verrattuna pesän velkoihin (3-4 miljoonaa) on noinkin merkittävä, on ainakin syytä epäillä rikoksen tapahtuneen ellei voida näyttää, että tällainen 700 tonnin palkkasaatava, joka edustaa Suomessa lähinnä Fortumin ylimmän johdon liksoja, on perustunut johonkin kauan sitten sovittuun ja myös ansaittuun.

Sen sijaan mikä on se oikeudellinen ja tutkinnallinen etu, jota Merisalon vangitseminen palvelee? Konkurssipesän numerot on vannottu oikeiksi. Merisalolle maksettua "palkkaa" ei ole yritetty kätkeä tai piilottaa mitenkään, vaan kaikki se tieto, joka tämän konkurssin ja Merisalon mahdollisten velallisrikosten tutkimiseksi tarvitaan, vaikuttaisi olevan saatavilla. Merisalo olisi voinut livistää karkuun jo ajat sitten epäilysten tultua julkisuuteen jos olisi ollut livistävää sorttia, ja kun kerran Nova on konkurssissa, ei ole mitään vaaraa siitäkään, että Merisalo jatkaisi rikollista toimintaa tai olisi vaaraksi ympäristölleen sen enempää kuin kukaan muukaan kepulaisia rahoittava.

En tietysti tiedä mitään jutun juonteita muuta kuin sen, minkä olen lehdestä lukenut. Mieleen tulee, että vangitsemista yritetään käyttää painostuskeinona, jotta Merisalolta saataisiin puristettua tunnustus tai ilmianto jostain kanssarikollisesta. Tämä ei ole hyväksyttävä vangitsemisen syy, mutta sitä Suomessa sangen avoimesti käytetään. Poliisille ei ole mikään pakko puhua yhtään mitään itseään syyllistävää jos ei huvita, ja rikoksesta epäiltyä ei voida kiristää toimimaan samanaikaisesti todistajana ja ilmiantamaan muita samasta rikoksesta epäiltyä. Se, ettei tee täydellistä tunnustusta, ei ole mikään syy vangita henkilöä tutkinnallisista syistä, mutta tätä ei kovin moni tunnu tietävän, ei edes poliisi.

Vangitsemisoikeudenkäynnin julistaminen salaiseksi ei anna meille keinoja arvioida, ovatko vangitsemisen perusteet olemassa. Salailua ei automaattisesti puolla tässä mikään "tutkinnallinen syy", sillä välittyneen tiedon perusteella vaikuttaisi siltä, että nyt arvioidaan jo julkistettujen ja myönnettyjen tekojen laillisuutta eikä jotain vielä salassa olevaa rikosta, jonka tutkinta vaarantuisi, jos tietäisimme, mistä kaikesta Merisaloa epäillään ja millä perusteilla. Vyyhtiin mahdollisesti sotkeutuneiden ihmisten nimetkin ovat tiedossa, eli heidän yksityisyyttään ei suojata tässä mitenkään eikä myöskään salailulla tehdä vaikeammaksi heidän hävittää osallisuuttaan tapahtumiin.

Tässä tapauksessa vangitsemisen yllä on huomattavan suuria epäilyksen varjoja. On lupa epäillä, että vangitsemista käytetään laittomaan painostamiseen, joten vangitsemisoikeudenkäynnin julkisuus olisi tarvittu näiden epäilyjen vahvistamiseen tai hälventämiseen. Kun salaista käsittelyä haki nimenomaan syyttävä eikä puolustava osapuoli ja mitään kolmansien henkilöiden yksityisasioita ei tapaukseen liity, pitäisi oikeuden suhtautua kategorisesti hyvin karsaasti tällaiseen salailuun.

Nyt meillä ei ole käytännössä mitään keinoa arvioida sitä, miten poliisi ja syyttäjälaitos toimivat. Lain kunnioittamisen yksi edellytys on se, että lainkäyttö on avointa ja julkista, ja että lakia ja yhteiskunnan väkivaltakoneistoa käyttävät ihmiset ovat perusteineen yleisön arvioitavissa. Nyt oikeudet siunaavat turhanpäiväisen salailukulttuurin, mikä panee miettimään, että järjestelmässä on jotakin rakenteellista mätää.

Jos rikosten tutkinnassa käytetään järjestelmällisesti vangitsemisuhkaa painostuskeinona ja oikeuslaitos antaa tälle hiljaisen siunauksensa hyväksymällä jokaisen poliisin ehdottaman vangitsemisen ja myöntämällä salaisen käsittelyn aina sitä pyydettäessä, tämä asia pitäisi jotenkin paljastaa. Nyt tämän koneiston toimintaa ja perusteita on vaikea arvioida ja meidän pitää vain luottaa toiminnan laillisuuteen, koska asioihin kyynärpäitään myöten sotkeutuneet tahot itse kertovat meille, että toiminta on laillista siksi, että laki sanoo laittomien tekojen olevan väärin.

Minun epäilykseni voisi hälventää avoimella oikeudenkäyntikulttuurilla, jossa vangitsemisten perusteet olisivat aina julkisia. En taida pidättää hengitystäni, mutta en myöskään ajatellut luottaa siihen, että virkavalta toimii aina laillisesti siksi kun laissa sanotaan niin. En kyllä tiedä mitä asialle voisin tehdäkään, paitsi ehkä valittaa internetissä.

Helsingissä ehdin leipääntyä täydellisesti Aleksilla joka kadunkulmassa jatkuvasti päivystäviin kerjäläisiin. Saman kerhon kerjäläinen oli joka kadunkulmassa kummallakin puolella tietä ja ohi ei päässyt mitenkään. Kun siinä kulmilla töissä olleena näihin törmäsi helposti neljä kertaa päivässä, jokaisena työpäivänä, jatkuva häiriköiminen alkoi käydä hermoille. Homma oli harmitonta silloin kun touhu Suomessa alkoi ja pummeja oli joskus mutta useimmiten ei. Sen jälkeen kaikki kerhot keksivät saman ja kerjäläisoopperasta tuli päivittäinen hupi.

Hermoille pummaus käy Lontoossakin. Kerjäläisiä on paljon enemmän ja ne ovat aggressiivisempia. Periaatteessa kyllä kohteliaita kuten Suomessakin, mutta en voi sanoa erityisemmin pitäväni siitä, että 20 askeleen välein pitää sanoa jollekulle, että ei kiinnosta. Käsiksi ne eivät saa täällä käydä, mutta saavat kyllä hypätä eteen seisomaan, ja jos yrittää niitä kiertää, seurata vain siten, että ohi ei pääse tönäisemättä tai keskustelematta, mikä alkaa olla jo minun henkilökohtaiselle alueelleni tunkeutumista.

En oikein tiedä, mitä tuolle pitäisi tehdä. Jotain, ja ymmärrän yrittäjien huolen. Kun feissarit kokoontuvat joka päivä samoihin vilkkaisiin kohtiin, toiselle puolelle tietä tai toisille kaduille pakeneva väki alkaa näkyä myynnissä. Ei kerjäämistä toisaalta oikein kieltääkään voi kategorisesti ja ymmärrän sen merkityksen puunhalauskerhojen varainhankinnassa, sillä vähemmän aggressiivisella myynnillä kauppa ei ota käydäkseen.

Olisiko kuormaa edes mahdollista jakaa jotenkin, eli ammattimainen kerjääminen vaatisi jonkun katusoittoluvan tyyppisen kupongin, joka periaatteessa myönnetään jos ei ole syytä sitä kieltää, mutta jaettaisiin kuormaa niin, että tällä viikolla saa kerjätä Aleksilla, ensi viikolla Kampin keskuksen edessä, sitä seuraavalla Rautatieaseman ympäristössä ja sitten taas Aleksilla. Kaikki paikat lienevät riittävän vilkkaita, mutta kun vitsaus kiertäisi paikasta toiseen, kukaan ei voisi kovin perustellusti ärsyyntyä siitä kategorisesti.

Luin tällaisen Hesarista.

Minulle tulee väkisinkin mieleen, että kirjoittajalla on Missio, ja se on osoittaa suomalaiset miehet jokseenkin kelvottomiksi yksilöiksi. Yleistyksillä ja kummallisilla aasinsilloilla rakennetaan omituinen ja sekava vyyhti, jossa kaiken väitetään johtuvan jostain kulttuurillisesta viasta, muttei sitä pahemmin osoiteta.

Tapausten jälkeen väkivaltaisuuden syitä on etsitty väkivallantekijöiden mielenterveysongelmista sekä yhteiskunnan rakenteista ja välineistä, kuten aselaeista ja internetistä.

Ongelmana on, että emme näe pahaa itsessämme vaan kuvittelemme sen tulevan ulkoa. Keskustelussa ei ole juuri tarkasteltu kulttuurista arvopohjaa tai tekijöiden motiiveja. Olisi kuitenkin tärkeää pohtia, miksi tällaisia tekoja tapahtuu eritoten Suomessa ja minkälaisesta kulttuurisesta taustasta teot kumpuavat.

Minun muistaakseni kouluammuskeluja sattuu kyllä kaikkialla, ja niitä ei Suomessa ollut sattunut ikinä ennen kuin nyt pari hullua ammuskeli väkeä hengiltä. USA:ssa ja Saksassa niitä on käynyt aivan eri tahtiin. Kun jälkikäteen on selvinnyt, että ammuskelijoilla on nimenomaan ollut mielenterveysongelmia, miksi pitää mennä merta edemmäksi kalaan ja syyllistää koko kulttuuri siitä, että pari hullua tekee pahojaan? Sellainen kulttuuri, jossa hullut eivät pääse tekemään ikinä mitään pahaa, on niin kyttäävä ja ahdistava, että sellaista en ainakaan itse toivo nykyisen kaikilta osin täydellisen epäkelvon kulttuurin korvaajaksi, sillä tällaisesta yhteiskunnasta puuttuu vapaus.

Minun on vaikea löytää mitään kulttuurillista arvopohjaa, joka hyväksyy sivullisten ammuskelun koulussa, mutta kirjoittaja ilmeisesti näkee toisin.

Traagiset tapaukset heijastavat äärimmäisellä tavalla suomalaisten miesten sielunmaisemaa, joka on ikiaikaisen miehisen soturikulttuurin arvojen mukainen.

Vika ei siis ole suinkaan yksittäisissä henkilöissä vaan miehissä yleensä, kun peräti kaikkien suomalaisten miesten sielunmaisema on mukamas jonkun soturikulttuurin arvojen mukainen. Miehiä on kaksi ja puoli miljoonaa, ja joukkoon mahtuu kaikenlaista väkeä ja kaikenlaisia arvoja. Yhden osajoukon arvojen nostaminen kaikkien arvoiksi on röyhkeä yleistys, jonka tekijän pitäisi jotenkin perustella se, miksi tämän yleistyksen voi tehdä. Nyt se annetaan meille heittona ja taivaasta tipahtaneena faktana. Itse en taida aivan purematta niellä asiaa, sillä oma