Tällä kertaa Lipponen-nimisistä väärässä olijoista on vuorossa se, joka tapasi vielä 90-luvulla olla joskus oikeassakin.

En suoraan sanoen ymmärrä, miksi Lipponen palaa tähän samaan asiaan kerta toisensa jälkeen, mutta saahan sitä. Viesti on kerta toisensa jälkeen täsmälleen sama, ja kielii vähäistä suuremmasta vieraantuneisuudesta suomalaisilta työmarkkinoilta.

Lipposen viesti on kerta toisensa jälkeen se, että pakollinen toisen kotimaisen kielen opetus on säilytettävä ja mitään alueellisiakaan variantteja ei tule harkita. Alueelliset variantit kuulemma loisivat työmarkkinoille “paarialuokan” jos reppanat osaisivat venäjää eivätkä ruotsia. Tietysti alueellisten ratkaisujen luomisessa on ongelmansa, sillä samalla pitäisi muuttaa yliopistojen toisen kotimaisen kielen osaamisvaatimuksia sekä virkamiehille asetettuja vaatimuksia, mutta tehtävä ei ole ylitsepääsemätön kun otetaan huomioon, että nyt koko asiassa ollaan ajatushautomoasteella.

Tällä kertaa Lipponen kuitenkin pistää paremmaksi ja väittää tällaisen ajatuksen olevan “ajojahti suomenruotsalaisuutta vastaan”. Missähän tämä ajojahti esiintyy? Veikkaan, että pääasiassa korvien välissä.

Tilannehan on ollut jo pitkään se, että poislukien joitain rannikkomestoja, suomenkielisten ruotsin taidot jäävät hyödyttömälle tasolle. Pakollinen kielenoptus on lisäksi se suurin asia, joka gallup-kannatuksen perusteella Suomen kaksikielisyydessä ärsyttää. Mikä on siis todellista ajojahtia? Se, että pakotetaan kaikki epämieluisalle tielle siksi, kun vanttera voimapussi haluaa vai se, että pyritään poistamaan närästystekijä, jonka jäljelle jättämisestä ei edes tunnu olevan mitään hyötyä ruotsin kielen aseman kannalta?

Mielenkiintoista on huomata, että ajatus pakollisen kielenopetuksen poistamisesta ei tunnu juuri koskaan yhdistyvän mihinkään muihin vaatimuksiin ruotsin kielen asemaa koskien. Jossain on pieniä ja kovaäänisiä ajattelijoita, joiden sanoman keskeinen sisältö on ruotsinkielisten kippaaminen mereen pelastusrenkaan varassa, mutta näiden henkilöiden määrä on vähäinen ja puhettahan maailmaan mahtuu. Kun koulujen kielenopetuskeskustelusta ei koskaan tunnu seuraavan mitään muita rönsyjä, on asiassa edes vaikeaa nähdä kaltevaa pintaa.

Työmarkkinoille ei synny paarialuokkaa siitä, että joku ei osaa ruotsia. Minäkään en osaa ruotsia (tai no, osaan sanoa “stor star und schnell”), muttei se Suomessa pysäyttänyt urakehitystä, ei edes ruotsalaisomisteisessa firmassa. En usko Helsingissä työnantajien olevan kovinkaan monessa firmassa kiinnostuneita ruotsin kielen taidoista. Jotkut firmat toimivat ruotsin kielellä ja niissä asia on toinen, mutta se, että rajaa ruotsinlaivabisneksen pois, ei tee paarialuokkaa kenestäkään. Jonkun erikoisemman kielen riittävän hyvä osaaminen kompensoi tämän mennen tullen. Se, että koulukas osaa muutaman ruotsin sanan sijaan muutaman venäjän sanan on urakehityksen kannalta joutava seikka. Siitä ei ole hyötyä muttei siitä ole mitään oleellista haittaakaan.

Lipposen kiukuttelu asian ympärillä vaikuttaa olevan jonkunlainen menneen maailman jäänne. Ehkä 40 vuotta sitten oli tarpeellista osata ruotsia. En tiedä. Tänä päivänä asia ei kuitenkaan ole ongelma juuri missään ammatissa ja juuri missään päin Suomea. Joissain paikoissa tarvitaan ruotsia asiakaspalvelussa ja näissä useita kieliä osaavat saavat tietysti etua kuten kuuluukin saada. Pakko-opetusta ei kuitenkaan tälläkään perustella, sillä tuon opetuksen perusteella ilman omaa harrastuneisuutta ei bisneksen tekoon kykene.

Lipposen oudoin näkemys on kuitenkin se, että venäjän opettaminen Suomen kouluissa melko vapaaehtoiselta pohjalta olisi “suomettumista”. Minä väitän suomettuneemmaksi asenteeksi sitä, että puhtaasti sisäpoliittinen koulutuksen sisältökeskustelu nähdään ulkopoliittisia ulottuvuuksia sisältävänä asiana.

Vaihteeksi politiikkaa tältä saarelta.

Huumorilehti Guardian, joka linjaltaan edustaa melko pitkälle pohjoismaista sosiaalidemokratiaa, uutisoi Britannian arvojen olevan enemmän “thatcherilaisia” kuin Thatcherin ollessa pääministerinä 80-luvulla.

Uutinen ei varsinaisesti ole ankka, mutta se jättää asiat kesken juuri siinä kohtaa, kun meno alkaisi muuttua kiinnostavaksi. Guardian ja siteerattu tutkija syyttävät arvojen kovenemisesta sitä, että Tony Blairin 90-luvulla käyttöön ottama New Labour -ajattelu, jossa enää ei korostettu tulonsiirtojen auvoisuutta ja ylipäätään keskitytty vain köyhien paapomiseen, sai jalansijan ja valtaa.

Guardian on aina ollut New Labourin vastustaja, joten uutisen sävy ansaitsee hieman lähdekritiikkiä.

Voi olla, että analyysi on aivan oikea, ja New Labouria voidaan asiasta syyttää. Toisaalta unohtuu se, että Labourin muuttuminen New Labouriksi oli perusedellytys sille, että puolue ylipäätään sai valtaa. Tony Blair tunnisti puolueen potentiaalisen kannattajakunnan ongelman oikein ja vastasi siihen. Jos tätä keikausta ei olisi tehty, olisi hyvin mahdollista, että toryt olisivat hallinneet maata yhtäjaksoisesti vuodesta 1979.

Muistamme, että vanha Labour kävi häviämässä vaalit toisensa jälkeen väliin rökäletappiolla ja väliin hieman niukemmin, kunnes Tony Blairin New Labour sai vaalivoiton, joka taisi olla maan vaalien historiassa suurin siirtymä yhdeltä puolueelta toiselle, tai ainakin suurimpia. New Labourin keskeinen ero vanhaan oli se, että puolue keskittyy julkisten palvelujen parantamiseen eikä keskiluokan kyykyttämiseen lisäveroilla. Molempia asioita luvattiin ja molemmissa onnistuttiinkin melko hyvin, kuten Guardiankin joutuu myöntämään. Tyytyväisyys näiden palvelujen laatuun kasvoi kohisten New Labourin ollessa vallankahvassa toistakymmentä vuotta.

Tämän olisi jotenkin voinut lukijoille kertoa. Kun kerran vanhan Labourin mahdollisuus päästä vallankahvaan ikinä oli melko vähäinen kun keskiluokka oli sen hylännyt heille vahingollisena, on melkoinen osatotuus syyttää uutta Labouria, joka kuitenkin valtaan sitten pääsi ja toteutti siellä varsinkin julkisten palvelujen vinkkelistä hyvin erilaista politiikkaa kuin toryt, jotka olivat liikkeellä vahvalla yksityistämisagendalla.

Nyt Labour on vanhoillisten käsissä. Sen suosio on kasvanut, mutta ei linjanmuutoksen takia vaan siksi, että hallitus joutuu tekemään epäsuosittuja säästöpäätöksiä vielä pitkään. Politiikan kommentaattorit lehdissä veikkasivat ennen vaaleja, että tulevat vaalit voittava puolue joutuu tekemään politiikkaa, jonka seurauksena se on seuraavista vaaleista alkaen toistakymmentä vuotta oppositiossa. Jos Labour jää ortodoksisosialistien käsiin, se tasoittaa puntteja ensi vaaleja ajatellen, mutta Ed Milibandin varsin heikko esiintyminen PMQ:ssa ja kyvyttömyys oikeasti haastaa toryjä, jättää ainakin mahdollisuudeksi sen, että puheenjohtajaa vaihdetaan ennen vaaleja ainakin kerran.

Labourin puheenjohtajavaali nyt oli uuden ja vanhan linjan välinen taistelu, jonka kärkihahmoina olivat Milibandin veljekset. En näe mitään syytä, miksi seuraavakin puheenjohtajavaali ei olisi näiden linjojen välinen taistelu, sillä puolue on asiassa jakautunut melko kahtia. New Labour on puolueen kentällä suositumpi linja, mutta puheenjohtajavaalissa ammattiliittojen ja erilaisten sisäisten, ortodoksisten salaseurojen lisä-äänten takia uuden linjan kannatuksen pitäisi merkittävästi kasvaa ennen kuin se tulisi valituksi. Aika näyttää.

Ed Miliband on tumpeloinut pääministerin kysymykset melkeinpä kerta toisensa jälkeen. Tuo show ei edes ole nykyään enää kovin hauska, sillä siitä jää vähän kuva, kun tynnyrissä olevaa kampelaa ammuttaisiin haulikolla, siinä määrin vähällä David Cameron päästetään. Labour näyttääkin unohtaneen Toryt tykkänään ja pistää paukkunsa Liberaalien mollaamiseen siinä toivossa, että saa nämä lähtemään hallituksesta. Tässä taistelussa toryt politiikkansa kanssa ovat täysin sivuraiteella, ja vallasta kamppailtaessa päävastustajan unohtaminen ei lupaa nykyiselle puoluejohdolle hyvää.

Kyllähän minä sen ymmärrän, miksi New Labour ei Guardiania miellytä. New Labourin agenda nimittäin oli sen verran järkevä, että jos unohdetaan sotia suosiva osa politiikasta, sitä voisi varsin hyvin itsekin kannattaa. Minä taas tuskin olen aatteellisesti kovin yhteensopiva Guardianin vakiolukijakunnan kanssa.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja patistaa poliitikkoja puhumaan säästöistä.

Viesti on oikea, erinomaisen oikea. VVM:n pienvisiirit ovat valmistelleet selvityksen, jonka mukaan Suomen valtiontalouden kestävyysvaje on hieman yli kymmenen miljardia vuodessa. Aika suuri luku kun huomioidaan, että budjetin loppusumma on noin 50 miljardia.

On päivänselvää, että tätä summaa ei kuro kiinni mikään mystinen talouskasvu vaikka lusmuilevat poliitikot niin meille uskottelevatkin. Tämän oletuksen perättömyyden näkee siitä, että talous ei ole nyt tasapainossa. Vajeen kattaminen millään keinolla ei tarkoita sitä, että valtio pystyy tekemään suunnilleen nollatuloksen huippusuhdanteen huippuvuonna vaan sitä, että budjetti on tasapainossa aina tai sitä, että budjetti on lama-aikaan alijäämäinen mutta hyvinä vuosina vastaavasti ylijäämäinen, jotta velat voidaan maksaa.

Jo nyt valtion korkomenot ovat kaksi miljardia vuodessa ja ensi vuonna reippaasti enemmän. Tälle rahalle olisi käyttöä sekä palveluissa että pienimpien tulonsiirtojen inflaatiotarkistuksissa, mutta nyt maksamme menneiden ja varsinkin viime vuosien leväperäisestä taloudenpidosta.

Poliitikoille asia on kiusallinen, sillä vaalit lähestyvät.. Kulukuuri olisi pitänyt aloittaa jo ajat sitten, mutta tämä nykyinen hallitus ei siihen vaaleja odotellessaan näytä kykenevän. Kokoomus yrittää olla ärsyttämättä ketään, jotta saa pääministerin paikan pitkästä aikaa. Kepu rämpii murheen alhossa eikä tule kysymykseenkään, että suosiota romutettaisiin ankaralla säästökuurilla.

Vaalien alla tilanne näyttää surkealta. Kokoomus hieman näön vuoksi puhuu siitä, että "pitäisi" säästää, mutta ei yksilöi, mistä nämä säästöt tuon puolueen mielestä pitäisi löytää. Muut puolueet torjuvat persu-uhkaa lupailemalla lähinnä lisää kaikille kaikkea.

Kenties pohjanoteeraus on Jutta Urpilaisen, tuon Pohjanmaan Neron, ajatus siitä, että nyt pitäisi kipata ylimääräinen miljardi sinne tänne ja pari miljardia sen päälle johonkin muuhun. Tämä on tietysti mitä puhdasoppisin vaalilupaus, jota ei ole aikomustakaan toteuttaa vaikka puolue hallitukseen pääsisikin, ja kun demareita sitten kovistellaan lupauksien rikkomisesta, syytetään hallitusohjelmaa ja hallituskumppania ja asia unohtuu saman tien. Urpilaisen erottaa posetiivarin apinasta lähinnä se, että apinalle riittää taskun pohjalla oleva kolikko eikä jokaisen esiintymisen hintalappua lasketa miljardeissa.

Ajatuksen tasolla viesti on kuitenkin selvä: SDP ei pidä julkistaloutta minään ongelmana vaan haluaa porskuttaa ensimmäisessä luokassa kohti konkurssia, valuuttarahaston holhousta ja paniikissa tehtyjä leikkauslistoja. Kun olemme Irlannissa, Kreikassa ja Portugalissa nähneet, tämä tie ei ole erityisen mukava. Pelkästään hybris suomalaisten etevämmyydestä tuntuu saavan poliitikot kuvittelemaan, ettei samanlaista nyt voi rehdissä ja reilussa Suomessa tapahtua, kyse on vain Alppien eteläpuolisen Afrikan banaanivaltioiden ongelmista.

Eipä ole. Numerot eivät muutu miksikään siitä, että ne esitetään Suomessa eikä jossain barbaarien maana pitämässämme paikassa. Suomi elää nyt laina-ajalla, sillä Etelä-Euroopan kriisi on suurempi kuin Suomen. Ei Euroopassa ole yhtään toista maata, jossa valtio kattaa neljänneksen menoistaan velalla, kriisiin ajautuneissa Kreikassa ja Irlannissakin vaje on ollut alle puolet tästä. Tällä hetkellä kukaan ei huomaa mitään, mutta Suomi on rahoituskriisissä heti kun joku ymmärtää kääntää sinnepäin spottia ja kirjoittaa asiasta Financial Timesissä.

Tutkiva journalisti nimittäin saattaa huomata, että Suomen talousluvut maisemoidaan todellisuutta paremmiksi vain puhdasoppisella huijauksella.

Suomessa lasketaan eläkekassoihin kertyvä raha valtion tuloksi, mitä se ei ole, sillä tuo raha on korvamerkittyä eläkkeisiin. Näin näyttää siltä, että julkistalouden vaje olisi vain muutama hassu prosentti eikä 25. Tämä laskentatapa osoittautuu valheeksi heti kun eläkekassat alkavat purkaa omaisuuttaan, mikä tapahtuu ehkä jo ensi vuonna. Tällöin emme tule näkemään sitä, että julkisen sektorin vaje kasvaisi näiden rahastojen purkautumista vastaavasti, joten eläkekassa on siis vain plusmerkkinen asia ja jos se olisi miinusmerkkinen, se vain unohtuu johonkin.

Veronkorotukset eivät johda kovin pitkälle, sillä vaje on valtava. ALV:tä voi korottaa pari prosenttia 25:een kuten Ruotsissa ja Tanskassakin on. Pääomatulojen veron voi korottaa noin 33:een ilman, että sillä on suurta vaikutusta mihinkään. Energiaveroja voi kasvattaa jonkun verran, mutta pää jää vetävän käteen siinä kohtaa kun köyhillä ei ole enää rahaa lämmittää asuntojaan. Näillä ei kymmenen miljardin vajeesta kateta kuin pari kolme miljardia, loppu pitää säästää.

Kun poliitikot teeskentelevät, ettei ongelmaa olekaan, säästömetodi ei ota syntyäkseen. Minä tarjoan asiassa virka apua:

Otetaan asiaa tekemään konsulttitalo Suomen ulkopuolelta. Tämän firman tehtäväksi annetaan perata koko julkinen sektori ja etsiä sieltä N miljardin säästöt. N on tarve plus kolme miljardia. Reunaehdoksi asetetaan se, että suorittavassa portaassa olevien ihmisten määrään ja etuihin ei kosketa, eli siis opettajat, lääkärit, poliisit ja vaikkapa Kelan tukiaiskäsittelijät ovat turvassa. Ainoa oikeutus puuttua näihin tehtäviin on se, jos vaikkapa automatisoimisen tai lakkautuspäätöksen takia joku tehtävä muuttuu kokonaan tarpeettomaksi.

Suomessa ongelma ei ole se, että perusturva ja julkiset palvelut maksavat liikaa. Päin vastoin nämä tuntuvat olevan ainakin länsimaiden mittapuulla melko tehokkaasti toteutettuja. Näihin menee kuitenkin julkisen sektorin käyttämästä rahasta alle puolet, loppu häviää kankkulan kaivoon, josta aluepolitiikka-sateenvarjo ottaa suurimman osan. Kyläpoliitikoilla ei ole ikinä mahdollisuutta puuttua tähän törsäykseen ilman tukevaa selkänojaa.

Olemme tässä asiassa arvovalintojen edessä. Kaikkeen nykyiseen ei ole rahaa. Haluammeko säilyttää julkisten palvelujen ja perusturvan tason ja mahdollistaa taloudellisesti näihin tehtävät parannukset vai haluammeko jatkaa jokaista yritys- ja aluetukiaista hamaan maailman tappiin? Minun mielestäni koko maan pitäminen asuttuna ei ole mikään itseisarvo, jota ei saisi kyseenalaistaa.

Juustohöylä ei tuota tarvittavia säästöjä vaan tarvitaan vesuria. Sosiaalidemokraattinen utopia suuresta valtiosta on johtanut meidät tilanteeseen, jossa julkinen sektori on paisunut kuin pullataikina tekemään kaikennäköisiä "nice to have" -juttuja ja fokus on melko täydellisesti kateissa. Yleensä tämäntyyppisiä ajatuksia esitettäessä joku aina mainitsee oopperan ja kulttuurin tukemisen yleisesti. Näihin käytetään julkisesta rahasta aivan naurettavan pieniä summia kuten kirjastoihinkin enkä näe mitään syytä, miksi meidän pitäisi karsia juuri näitä asioita.

Oleelliseen keskittyminen ei tarkoita sitä, että tehtäisiin vain niitä asioita, joista on jotain taloudellista hyötyä. Se tarkoittaa sitä, että tehtäisiin niitä asioita, joita pidämme oleellisina.

Tänään vuorossa Taloussanomat, Hesarin mainostamana.

Ensinnäkin pistää silmään kerta toisensa jälkeen tehty temppu: valitaan tarkasteluhetki siten, että alkupää on laman viimeinen vuosi ja loppupää huippusuhdanteen viimeinen vuosi. Meillä on pakko olla käytettävissämme jo uudempiakin tilastoja kuin vuoden 2007 loppu, mutta koska pörssiromahdus ja yrityskauppojen hiipuminen olisivat aiheuttaneet ikävän kuopan pääomatuloihin, maagisesti valittiin tällainen vuosi. Tämä haiskahtaa siltä, että lopputulos on päätetty ennalta ja numerot valitaan vain teoriaa parhaiten tukemaan.

Ehkä räikein osatotuus tai puolivalhe liittyy kuitenkin siihen, mitä nämä luvut meille kertovat. Olen kirjoittanut useasti desiiliajattelun ongelmasta, mutta kerrataan lyhyesti taas. Kymmenes, korkeimpia tuloja saava desiili on ongelmallinen. Se kyllä näyttää olevan aivan täysin karkuteillä tuloineen, mutta ongelma on se, että tuloerot tuon desiilin sisällä ovat selvästi suuremmat kuin missään muualla. 99% kohdalla oleva ei ole tuloineen juurikaan poissa melko tasaiselta kasvukäyrältä.

Suomessa joka vuosi muutama yrityksensä myyvä heppu saa satoja miljoonia. Tämä lisättynä parillasadalla suurimpia pääomatuloja saavalla saavat tuon desiilin keskiarvon korkeaksi ja näyttämällä tämä numero luodaan illuusio siitä, että koko kymmenes desiili on tuloineen karkuteillä. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan karkuteillä on ainoastaan pieni prosentin osa, jossa väki osin vaihtuu vuosittain kun suuria myyntivoittoja saadaan firmasta vain kerran.

Entä mikä tässä sitten on ongelma? Koko artikkeli lähtee siitä, että tämä kehitys on huolestuttava, mutta jos asiaa tarkastellaan toisesta lähtökohdasta, voidaan kysyä, mitä pahaa siinä on, että jotkut suomalaiset ovat onnistuneet perustamaan menestyviä yrityksiä ja työllistämään ihmisiä, ja sitten myyvät nämä firmat tai osan niistä pois. Ei kuulosta kovin kauhealta ja tuntuisi, että Suomeen sopisi tällaisia yrittäjiä reippaasti lisääkin.

Kun katsotaan vain kaikkien tulojen jakautumista eri desiileille, luodaan mielikuva siitä, että kyse on nollasummapelistä, jossa desiilit taistelevat keskenään. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä jos joku onnistuu tuomaan pottiin muutaman miljardin uutta rahaa ulkomaisilta sijoittajilta ja kahmii noista rahoista valtaosan itselleen, jonkun desiilin suhteellinen osuus nousee, mutta se ei ollut pois niiltä muilta desiileiltä vaan kiertoon tuli lisää rahaa. Kun tästä maksetaan veroa ja osa rahasta vielä päätyy kulutukseenkin, on vaikea nähdä, mikä tässä on pahaa.

Lopputuloksena saadaan jälleen nostettua ongelmaksi edellisessä kirjoituksessani mainittu pääomatulojen veron epäprogressiivisuus. Tätä toistetaan siis nykyään jo lähes päivittäin, ja kun tämän muuttaminen on SDP:n vaaliteema, tuntuu vetoapua löytyvän nykyään kautta mediakentän. Kun täsmälleen samoja tutkimuksia ja samojen tutkijoiden näkemyksiä pyöritellään uusina uutisina päivästä ja viikosta toiseen ilman, että asiasta saadaan mitään uutta tietoa, on lupa kysyä, edustaako tällainen yhden kerhon aggressiivisen vaalityön maisemoiminen uutisiksi enää hyvää journalistista tapaa. Uutisilta näyttäviin mainoksiin kuuluu laittaa riittävän selvästi havaittavasti tieto lukijalle siitä, että kyseessä on ilmoitus, mutta luottotoimittajien kautta toteutettuna näin ei tarvitse tehdä.

Pääomatulojen veron muuttaminen progressiiviseksi ei tuota haluttuja tuloksia, sillä kun jokainen naapurimaa(kin) verottaa myyntivoittoja ei-progressiivisesti ja Suomen verotuksesta pääsee eroon ulkomaille muuttamisensa päivänä kunhan on aikomus oleskella ulkomailla vähintään kuusi kuukautta, on aivan selvää, ettei kukaan maksa suurista, kertaluontoisista myyntivoitoista 60 prosentin veroa Suomeen kun naapurustossa pääsee alle puoleen hintaan.

Päivän satuolento on kuitenkin ruma ankanpoikanen:

Hiilamon mielestä eriarvoistuminen voi vaikuttaa siihen, miten suomalaiset sitoutuvat yhteiskuntaansa ja suhtautuvat verojen maksuun. Verojenmaksuhalukkuus saattaa heiketä, jos ei ajatella, että veroilla tuetaan meidän kaikkien hyvinvointia. Yksi kehityskulku on, että vaurain porukka irtisanoutuu julkisen palvelujärjestelmän rahoittamisesta. Ulkoistamis- yksityistämishankkeet esimerkiksi kunnissa selittyvät jo nyt osin tätä kautta, Tuomala sanoo.

Tämä on melko lailla tyylipuhdas osoitus siitä, että kirjoitus on propagandaa eikä todellinen uutinen. Ulkoistamis- ja yksityistämishankkeet kunnissa selittyvät sillä, että se on ainoa mahdollisuus tarjota jotakin palveluja. Pienet kunnat ovat liian pieniä yksiköitä tuottamaan erikoisempia palveluja järkevin kustannnuksin. Lääkärit taas eivät suostu enää tulemaan persejönsesterin terveyskeskuksiin ilman keikkalääkäridiiliä. Keikkalääkärille maksetaan enemmän kuin terveyskeskuslääkärille ja kun diili on määräaikainen, lääkäri säilyttää mielenterveytensä ymmärtäessään pääsevänsä muutaman päivän kuluttua takaisin sivistykseen sen sijaan, että tietää joutuvansa näyttelemään sivuosaa Kepulaisen kehitysalueen kärsimysnäytelmässä vuosikymmenet.

Toinen sangen outo näkemys on se, että “verojenmaksuhalukkuus” heikkenisi, jos ei ajatella veroilla tuettavan meidän kaikkien hyvinvointia. Palkansaajan veronmaksuhalukkuus on sivuseikka, sillä hän on sidottu turpeeseen ja joutuu vain maksamaan. Pääomatulojen saajien veronmaksuhalukkuus taas riippuu siitä, alkaako naapurimaahan muuttaminen myyntivoittojen veron maksamisen ajaksi tuottaa shamppispullon hinnan sekunnissa puolen vuoden ajan. Jos shamppispullo maksaa 40 euroa, tähän päästään vaatimattomalla 60 miljoonan säästöllä.

Ihmisten yleinen into maksaa veroja tai arvostaa julkista sektoria riippuu oleellisesti siitä, saavatko he sieltä itse jotakin tarvitsemaansa. Jos koko julkinen sektori vain nysvää pienituloisten kimpussa ja muille tarjotaan korkeaa moraalia, tuloksena on ei-köyhien oikeistolaistuminen ja paluu jonkunlaiseen köyhäinhoitoaparaattiin. Tästä syystä umpivasemmistolainen propaganda, joka näkee hyvätuloiset ainoastaan lypsylehminä eikä ihmisinä, joilla on omiakin haluja ja tarpeita, ei uppoa muihin kuin persköyhiin. Suomessa hyvätuloisen raja on hinattu alle kolmen tonnin kuukausipalkkaan ennen kuin ylimääräiset sava-maksut ja leikkurit ansiosidonnaisissa etuuksissa alkavat juosta. Kun vasemmalta tarjotaan selvälle keskiluokallekin enää moraalia, hyvää mieltä ja taloudellista kyykytystä ja nöyryytystä, ei tarvitse ihmetellä, miksi Kokoomuksen ei tarvitse olla suuresti huolissaan kannatusluvuistaan.

Suomessa on oikeitakin ongelmia. Inflaatio laukkaa, mutta perusturva polkee paikallaan, sillä sen korottamisesta ei päästy sopuun. Ison osan syystä kantavat suomalaiset ammattiliitot, sillä heille ei kelvannut perusturvan korottaminen ilman, että ansiosidonnaista työttömyysturvaa korotetaan kolminkertaisesti. Kun perusturvan korotukseen olisi ollut rahaa mutta molempiin korotuksiin ei, päätettiin olla tekemättä mitään, ja näin suomalainen työväenliike osoitti taas paikkansa pienen ihmisen edunvalvojana.

Minä keskittyisin enemmän näiden oikeiden ongelmien ratkaisemiseen sekä julkistalouden tasapainottamiseen, sillä nämä ovat sitä heikoiten pärjäävää desiiliä hyödyttäviä asioita. Vahva julkistalous tarkoittaa sitä, ettei jouduta tekemään paniikissa leikkauslistoja kuten Kreikassa ja Irlannissa, ja perusturvan taso sekä julkisten palvelujen aukot ovat suoraan heidän etunsa. Näiden asioiden korjaaminen vaatii muutoksia asenteisiin ja jonkun verran rahaa, ja tämä raha pitää vain kaivaa jostakin.

Kaunainen, jatkuva marina yhden veron perintätavasta ei sen sijaan tuota mitään hyödyllistä kenellekään, sillä avoimessa taloudessa ja kilpailussa pääomista emme voi enää riistoverottaa muita kuin turpeeseen sidottuja ihmisiä. Tämä pitää vain hyväksyä eikä elää mennessä maailmassa. Pääomatuloveroprosenttia voi sen sijaan aivan huoletta korottaa 33:een. Tämä tuottaa rahaa eikä riko pääomamarkkinoita tai oikeastaan mitään muutakaan. Se on korkeampi veroprosentti kuin naapurimaissa muttei niin paljon korkeampi, että kovin moni viitsii muutaman prosentin takia lähteä muualle.

Tiedotusvälineissä, erityisesti HS:ssä ja YLE:ssä, näyttäisi olevan jonkunlainen veropropagandamissio käynnissä. Kummassakin kauhistellaan kerran pari viikossa sitä, kuinka verotus on muuttunut Suomessa kohti tasaveroa, ja sen jälkeen tursuaa aina runsaasti osatotuuksia, jotka saavat asian näyttämään salaliitolta eikä välttämättömyydeltä, mitä se tosiasiallisesti on.

Sallikaa minun selittää.

“Siirtyminen kohti tasaveroa” näytetään tilastoissa kertomalla, kuinka suuri osa julkisen sektorin verotuloista tuli progressiivisesta verotuksesta 10 tai 15 vuotta sitten ja sen jälkeen näytetään, että nykyään osuus on paljon pienempi. Näin on aukottomasti osoitettu siirtyminen kohti tasaveroa, ja sitten alkaakin kauhistelu hyväosaisten suosimisesta, ja propaganda uppoaa persuja ja muita sosialisteja äänestävään väkeen lähes kritiikittä.

Syy tähän kehitykseen ei ole missään suurensuuressa äärioikeiston salaliitossa. Ainoa merkittävä muutos viimeisen 30 vuoden aikana itse verojärjestelmään on pääomatulojen muuttaminen tasaverotettaviksi. Tämä nosti tekemisensä jälkeen veron absoluuttista tuottoa, joten tuolloin tarjolla oli vähemmän rahaa progressiivisesti tai enemmän rahaa tasaverolla, ja koska valtio tuottaa palvelunsa rahalla eikä kaunaisen kansan hyvällä mielellä, uudistuksessa oli myös meriittejä.

Jokainen asiaa kauhisteleva artikkeli päätyy siteeraamaan jompaa kumpaa kahdesta professorista. Toinen oli joku Jäntti Tukholmasta ja toisen nimeä en nytjust muista, joiden mielestä pääomatulot pitää muuttaa progressiivisesti verotettaviksi. Tämä on poliittinen kysymys puhtaimmillaan, mutta kun aikaisemmin kuuttakymmentä hipova pääomatuloveroprosentti tuotti vähemmän rahaa, on ainakin lupa epäillä kaikkia professorien ja työryhmien laskelmia, jossa veronkorotuksen hyötysuhteeksi kuvitellaan melkein sata prosenttia.

Kun näitä veroja ei maksettu ennen täysimääräisenä, miksi ne nyt maksettaisiin? Kerrannaisvaikutuksia tulee lisäksi yritysten sijoittumispäätöksiin kuten myös siihen, että kertaluontoisia myyntivoittoja saavien kannattaa aivan laillisesti muuttaa johonkin muuhun EU-maahan vähintään puoleksi vuodeksi, jotta verovelvollisuus on johonkin muuhun maahan. Jatkuvia suuria pääomatuloja saavista valtaosa tuskin muuttaa mihinkään, mutta Nallen ja Erkon verottamisella ei holhousvaltio pitkälle pötki. Kertaluontoisia suuria eriä olisi sen sijaan niin helppoa ja halpaa paeta, että jos säästö on vaikkapa 200 miljoonan summasta 40 prosenttia, muualla asumisessa pääsee jopa tuntipalkoille, ja joku osa pois lähtevistä ei palaa koskaan työläisten paratiisiin.

Pääomatuloveron muuttaminen progressiiviseksi siis tuottaa jotakin, mutta koska tuon veron kiertäminen laillisesti on melko helppoa, se ei tuota erityisen suuria summia eikä heilauta merkittävästi suhdetta progressiivisen ja ei-progressiivisen verotuksen välillä, joten näitä uutisia kirjoittavat voisivat olla aivan yhtä kauhistuneita ensi vuonnakin moisesta ruokottomasta menosta ja vaatia lisää korotuksia pääomatuloveroihin.

Se pääomatuloveroista.

Syy progressiivisten verojen suhteellisen osuuden laskemiseen ei ole pääomatuloverojen kohtelussa, sillä suhde on laskenut reippaasti tuon uudistuksen jälkeenkin. Progressiivista tuloveroa on hieman kevennetty lähinnä 90-luvun lopulla, mutta tässäkin unohdetaan historiallinen perspektiivi. Kun 90-luvun alun lama hyökkäsi ja turvauduttiin veronkorotuksiin, tuolloin viesti oli melko selvä: nämä ovat hätätilatoimenpiteitä, ja niistä yritetään hankkiutua eroon myöhemmin. Seuramatkavero poistui. Pakkolainavero oikeasti palautettiin. Tuloveroihin tehtyjä kiristyksiä kompensoitiin hieman veronalennuksina, mutta ei täysimääräisenä. Poliitikot siis puhuivat kerrankin ainakin osittain totta. Huolimatta veron lähinnä inflaatiotarkistusta muistuttavista kevennyksistä, vero tuottaa euromääräisesti enemmän kuin ennen.

Todellinen syy tämän suhteen muutokseen on se, että julkinen sektori tarvitsee poskettomia määriä enemmän rahaa kuin ennen.

Kun julkinen sektori tarvitsi merkittävästi pienemmän osan BKT:stä kuin se nyt tarvitsee, oli huomattavasti enemmän vapausasteita siinä, miten nämä verot kerätään. Progressiivinen tulovero kattoi näistä kuluista merkittävän osan, mutta tuloverotus on ollut Suomessa kireää jo useamman vuosikymmenen. Tämä veroruuvi on ruuvattu lähelle tappia jo 70-luvun lopulla, ja vaikka kuinka pidettäisiin oikeudenmukaisena, että herrat ja riistoporvarit maksaisivat kaikki julkiset palvelut tai valtaosan niistä, heiltä kerätty raha ei riitä mihinkään vaikka heiltä saataisiin perittyä sata prosenttia tuloveroja.

Kun tämä veroruuvi käännettiin tappiin jo ajat sitten ja sen jälkeen julkisen sektorin törsäys on vain yltynyt, on ollut pakko katsoa muita verotuskohteita. Kun mikään muu vero ei ole progressiivinen, on melko selvää, että kaikki muut veronkorotukset osuvat ei-progressiivisiin veroihin. Arvonlisävero on noussut ja noussee lisää kohtapuoleen. Kiinteistövero on keksitty taas ja otettu käyttöön. Valmisteveroja hinataan ylös vuosi vuodelta. Energiaverot tuskin laskevat ja kun ihmisillä on vielä varaa sähkölaskuihin, niissä on reipasta korottamisen varaa.

Jos julkisen sektorin osuus BKT:stä onnistuttaisiin painamaan 30 prosenttiin, voitaisiin veroja laskea ei-progressiivisissa kohteissa, jos se katsottaisiin hyödylliseksi. Tällöin progressiivisen veron suhteellinen osuus kasvaisi. Nyt ainoa vero, jota ei juuri enää voi korottaa, on tuo progressiivinen vero, mutta koska rahaa tarvitaan jatkuvasti enemmän ja enemmän myös suhteessa BKT:hen varsinkin tulevaisuudessa, ei-progressiivisten verojen osuus kasvaa. Pääomatulon voi teoriassa muuttaa progressiiviseksi, mutta valtaosaa veroista ei voi. Kossua ei voida hinnoitella asiakkaan maksukyvyn mukaan eikä muitakaan valmisteveroja, joten kulutusveroja ei progresiivisiksi saada.

Vihreissä ajatushautomoissa nähdään puolestaan työn verottaminen ongelmalliseksi, sillä se on haittaveroa suomalaiselle työlle, ja ympäristösyistä olisi parempi kuluttaa palveluja kuin tavaraa. Nämä ajatukset eivät ole täysin järjettömiä, joten jos ne saavat ilmaa siipiensä alle, kulutusverojen suhde tuloveroihin ei tästä ainakaan muutu tuloverojen eduksi.

Lisäksi on syytä paljastaa näissä kirjoituksissa pesivä termimagiaan liittyvä valhe. Tasaverolla tarkoitetaan käsitteenä sitä, että kaikista tuloista maksetaan yhtä suuri prosentti veroja. Se ei tarkoita sitä, että veroja kerätään enemmän kulutusveroista kuin tuloveroista. Suomen verojärjestelmä siis ei itse asiassa ole muuttunut kohti näin määriteltyä tasaveroa, sillä kunnallisvero on pienituloiselle progressiivinen vähennysten takia ja valtionvero on progressiivinen itsessään. Tuloveron osuus kaikista veroista ei siis kerro meille mitään siitä, onko verotus muuttunut kohti tasaveroa vai ei, sillä tasavero on itsessään pelkästään tuloverotuksen ominaisuus.

Käteen siis jää, että valheellisista lähtökohdista propagoidaan yhtä veronkorotusta. Kukahan mahtaa olla asialla?

WIkileaks-spektaakkeli on mielenkiintoinen aspekti toisellakin tavalla.

Periaatteessa kai hallinnossa pitäisi pyrkiä avoimmuuteen, mutta voidaanko se toteuttaa käytännössä? Onko mahdollista hallita valtiota tai johtaa yritystä, jos jokainen keskustelu on julkinen, jokainen paperille kirjoitettu löytää tiensä lehtiin ja jokainen henkilökohtainen mielipide suljetullekin joukolle esitettynä on yleistä tietoa? En tiedä, mutta vaikealta se tuntuu.

Tony Blair kirjoitti muistelmissaan, kuinka harmittomaksi ja poliittista keskustelua suosivaksi laiksi tarkoitettu “freedom of information act” muuttuikin täydelliseksi painajaiseksi. Kaunis ajatus oli, että kun yleisöllä ja tiedotusvälineillä on oikeus saada käsiinsä haluamiaan asiakirjoja, poliittinen keskustelu paranee kun lehdistöllä on paremmat valmiudet ymmärtää päätösten taustoja.

Poliittinen keskustelu ei painavan sisältönsä osalta muuttunut miksikään, mutta lehdistö keksi, että jahtaamalla pieniä henkilökohtaisia asioita, saadaan erotettua kuka hyvänsä poliitikko. Lopputuloksena oli maailma, jossa etulinjan poliitikot käyttävät kohtuuttoman paljon aikaa siihen, ettei pikkuasioissa synny mitään muotovirheitä ja jokainen kuitti muutaman kolikon ostoksista on ojennuksessa, sillä juuri näitä tiedotusvälineet metsästävät.

On tietysti hyvä asia, että poliitikot eivät pääse porsastelemaan miten vain, mutta huono asia on se, että etulinjan aivoajasta kuuluu kovin suuri osa pikkujuttujen kanssa nysväämiseen. Yhden Irakin sodan saa kyllä anteeksi tuosta vain, mutta jos on ottanut vaimonsa tai tyttöystävänsä mukaan virkamatkalle, siitä vasta haloo nousee ja sitä ei anneta anteeksi ikinä ja edessä on eroaminen. Hyviä ja kyvykkäitä poliitikkoja on savustettu viimeisen 10 vuoden aikana pois tehtävistään täysin joutavien asioiden takia.

Tässä asiassa Ranskan voidaan katsoa olevan huomattavasti sivistysvaltioita edellä. Ei siellä viitsitä kiinnostua hirveän tarkasti siitä, että poliitikot hieman suosivat sukulaisiaan tai pitävät muutamia rakastajattariaan valtion palkkalistoilla. Se kuuluu aseman etuihin.

Jos nyt siirrymme kohti maailmaa, jossa todellakin vuotajien takia jokainen yksityinenkin mielipide, valmisteleva keskustelu ja dokumentti päätyy aina julkisuuteen, hallinnon luonne muuttuu. On tietysti mahdollista, että tämän jälkeen elämä on pullaa ja hallinto toimii kiltisti ja tehokkaasti eikä valehtele koskaan tai kätke totuutta.

Toinen vaihtoehto on hieman inhottavampi.

Jos nimittäin täysin avointa hallintoa ei voida toteuttaa tai tällainen hallinto ei voi toimia, hallinnon sisälle syntyy klikki, joka hoitaa kaikki suuret ja merkittävät asiat. Hallinnon etulinja ei edes välttämättä tiedä, keitä nämä ihmiset ovat, eivätkä he tee tiliä tekemisistään kenellekään. Tämä on valikoitu ammattilaisten joukko, joka pidetään niin pienenä ja ammattimaisena, että tietovuotajia ei sekaan mahdu. Nämä neuvottelevat ulkomaiden vastaavien klikkien kanssa ja tekevät tärkeitä linjauksia kysymättä keneltäkään. Tällainen joukko houkuttaa lisäksi puoleensa runsaasti sotilaita ja tiedusteluvisiireitä, sillä heille on tehty tarpeeksi tarvittavia luotettavuustarkistuksia.

Vaarana täysin avoimessa hallinnossa on se, että se ei toimikaan, mutta koska hallinnon pitää toimia, sitä ruvetaan hoitamaan jossain muualla demokraattisen prosessin ohitse. Nykyinen vallankahvamme ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta ainakin tiedämme, ketkä sitä käyttävät, ja tiedämme, miten heistä pääsee tarvittaessa eroon. Jos todellinen valta on täysin demokraattisen prosessin ulkopuolella emmekä edes tiedä, kuka sitä käyttää, olemme samalla hukanneet demokratian.

Tämä lienee yksi niitä asioita, joissa täydellistä maailmaa ei ole.

Tällä kertaa on äänessä Paavo Arhinmäki.

Vasemmistoliitto on nykyään melko puhdasoppinen populisti- ja varaventtiilipuolue, jolle ei kuulu antaa todellista valtaa, muta jos kannatus alkaa nousta, kannattaa hieman kuunnella, mitä siellä suristaan.

Arhinmäki avautuu pankkien tukemisesta ja rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei hän ole ainoa, joka naamioi tässä asiassa toiveiden tynnyrinsä järkipolitiikaksi muutaman oleellisen asian unohtaen. Yleinen ajatus on se, että pankit ja rahoitusala pitää laittaa Euroopassa maksamaan pankkijärjestelmän tukemiseen tarvittavat rahat. Tämä ajatus on valitettavasti mieltä vailla, vaikka se kuulostaa oikeudenmukaiselta.

Toinen, hieman pienempi ongelma on siinä, että Arhinmäki yhdistää pankkituet ja monumentaalisten valtioaparaattien leikkaukset ja antaa ymmärtää, että julkistalouksia supistetaan pankkitukien takia. Suomessa ei ole tuettu kotimaisia pankkeja äyrilläkään ja siitä huolimatta valtio vippaa 12 miljardia. Täsmälleen sama tilanne oli melkein kaikkialla muuallakin lännessä. Julkistalouden vaje on rakenteellinen eikä kyse ole mistään kertaluontoisesta julkistalouden rahoitusongelmasta, joka johtuu pankkikriisistä. Rakenteellisia vajeita ei taas voida poistaa jättämällä kertaluontoiset erät perimättä, vaan tarvitaan joko jatkuvasti lisää tuloja tai jatkuvasti vähemmän menoja.

Pankkien pistäminen maksumieheksi erinäköisillä tobin-veroilla tai muilla alaa koskevilla lisäveroilla ja -maksuilla näyttää päältäpäin kauniilta ja tarkoituksenmukaiselta, mutta kun asiaa miettii askeleen pidemmälle, juuri tätä ei Vasemmistoliiton pitäisi kannattaa vaan lähinnä kaltaiseni patamustan porvarin.

Jos koko pankkialalle laitetaan joku ylimääräinen vero, mitä tapahtuu? Tietenkin tuo vero vyörytetään pankkipalvelujen hintoihin, sillä vaikka pankki olisi hoitanut asiansa kuinka hyvin, lisävero koskee sitäkin. Kukaan ei saa kilpailuetua, joten mikään ei estä vyöryttämästä näitä lisämaksuja asiakkaille. Pankkipalveluissa iso osa maksuista on kiinteästi hinnoiteltuja, joten jos kaikilta perittävän kuukausittaisen palvelumaksun hinta tuplataan, se osuu kaikkein eniten köyhään ja minulle asia on aivan täydellisen yhdentekevä.

Hieman järkevämpi malli olisi se, että tuet pitäisi maksaa takaisin, mutta tämä vain johtaisi pankkien konkursseihin ja uuteen kriisiin, sillä käytännössä tuet ovat per pankki niin suuria, etteivät ne tulorahoituksellaan kykene niitä ikinä maksamaan. Vaikka kykenisivät, asiakkaat kaikkoaisivat halvempiin pankkeihin ja konkurssi olisi edessä.

Kaikkein parhaaksi vaihtoehdoksi näyttää muodostuvan tuettavien pankkien omistusten haltuunotto. Tällöin omistaja menettää rahansa, mutta pankkijärjestelmä sinänsä ei kaadu eikä pankin asiakkaan kulutaso nouse ylimääräisten verojen kattamiseksi. Valtio saattaa saada omansa pois jos onnistuu myymään pankin pois oikeaan aikaan.

Pankkikriisien syntymistä tulevaisuudessa ei voida estää, ellei estetä kuplia syntymästä. Kukaan ei vain ole tainnut vielä keksiä, miten se tehdään markkinataloutta romuttamatta.

SDP on julistautunut ainoaksi oikeaksi työn puolueeksi Suomessa.

Minä puolestani julistan SDP:n ainoaksi oikeaksi pihalla pönöttävien lumiukkojen puolueeksi.

SDP on ollut kannatuslukuineen hieman murheen alhossa ja konsepti on ollut sekaisin, ja nyt sitten avaus on tämä. Työ ja työntekijät. Tämä kertoo meille siitä, että puolueen johto on aivan täydellisesti hukannut kosketuksensa siihen, mikä on tämän päivän nuorten ihmisten ja erityisesti nuorten liikkuvien äänestäjien arvomaailma.

Työn puolue kuulostaa tukevan 70-lukulaiselta ja henkii SAK:n ja SDP:n aseveljeyttä työvoimakysymyksissä. Eihän työ ja työvoima sinänsä turha asia ole, sillä valtaosa kuitenkin joutuu töitä tekemään, mutta tämän päivän politiikassa vaaleja ei käännetä voitoksi tällaisilla rutiini-iskulauseilla.

Ei ole SDP:n vika, että politiikka on muuttunut arvo- eikä detaljikeskemmäksi, mutta SDP:n vika on se, ettei se hakattuaan päätään seinään kymmenisen vuotta, edelleenkään ymmärrä, että maailma ympärillä on muuttunut. Tänä päivänä useampi ihminen valitsee puoluekantansa vaaleissa sen perusteella, mitä mieltä puolue on homojen adoptio-oikeudesta kuin sen perusteella, montako työpaikkaa puolue valehtelee luovansa. Tämä kehitys ei ole yksinomaan huono asia, sillä arvokysymykset ovat politiikan kovaa ydintä ja niistä voi johtaa useimpia käytännön toimia, joita voidaan hoitaa hieman pienempienkin visiirien toimesta.

SDP ilmeisesti laistaa arvokysymyksiä siksi, että puolue on tässäkin asiassa jakautunut sisältä kahtia. On patavanhoillinen teollisuuskaupunkien keski-ikäinen duunariväestö, joka on kannatuksen kova ydin. Toisaalta on sitten 20-30 -vuotiaat, jotka eivät enää jaa läheskään samoja arvoja ja prioriteetteja.

Työn puolueeksi identifioitumalla halataan tuota konservatiivista sakkia, mutta samalla unohdetaan, ettei parikymppinen tänä päivänä unelmoi kovin keskeisesti vakiduunista tehtaassa eläkeikään saakka ammattiliiton hoitaessa kaiken aivotoiminnan. Toimeentulosta he kyllä uneksivat, mutta työ on siinä vain välttämätön paha.

Tämä ikäluokka toivoo nauttivansa elämästä ja parantavansa maailmaa. Valtaosa tietysti kyynistyy ja katkeroituu vanhetessaan ja ehkä SDP onkii näitä ääniä. Imagollisesti on kuitenkin itsemurha identifioitua sen unelmattoman, arkirutiinia elävän harmaan massan puolueeksi, sillä kukaan ei halua tunnustaa kuuluvansa tuohon massaan.

Jos puolue jatkaa tällä tiellä, se marginalisoituu jonkunnäköiseksi korpikommunismin aatteelliseksi protestiperilliseksi. Vastustetaan kaikkea, jotta elämässään huonosti pärjäävät saavat jotain mielihyvää tästä. En minä jää kaipaamaan mitään yksittäistä puoluetta, mutta SDP:n kannattajien pitäisi ehkä hieman kovistella puoluejohtoa näistä linjauksista.

Yksinkertainen analyysi SDP:stä on se, että sen silmät ovat tukevasti menneisyydessä ja menneisyyden kunniakkaissa saavutuksissa.

Persujen kannatuslukuja selitellään.

Osa kirjoituksesta on asiaa, osa taas taitaa kertoa enemmän kirjoittajasta kuin ympäröivästä maailmasta.

Kirjoittajan analyysi Suomen poliittisesta kulttuurista on melko hyvä, mutta kaipaa selityksen. Ongelmat käännetään Kekkosen ajan perinnöksi ja tässä on totta toinen puoli, sillä ilman Kekkosta kepu olisi saattanut joko marginalisoitua ajat sitten kuten agraaripuolueet muuallakin tai sitten muuttaa muotoaan moderniksi maltillisen oikeiston edustajaksi kaapattuaan Kokoomuksen sisäänsä ajat sitten. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Kepu oli K-linjalla tukevasti rähmällään ja kelpasi hallitukseen, Kokoomus taas ei hallituskelpoinen ollut.

Kokoomus nousi kolmanneksi suureksi niinkin myöhään kuin 1979, sitä ennen SKDL piti tuota kolmannen suuren paikkaa. Tämän jaon seurauksena Suomessa on kolme suurta puoluetta, joista ainakin tähän saakka on kaksi tarvittu hallitukseen. Vaikka puolue voittaisi vaalit millaisella rökälevoitolla, sen pitää ottaa jompi kumpi muista suurista apupuolueeksi. Toisinaan, kuten vaikkapa nykyisessä hallituksessa, apupuolueella oli mitä parhain mahdollisuus iltalypsyyn vaaliohjelmaa väsättäessä kun todellista vaihtoehtoa ei koalitiolle ollut, ja hallitusohjelma on enemmän apupuolueen kuin päähallituspuolueen näköinen.

Tälle ei tapahdu Suomessa lähiaikoina mitään. Kepu on kyllä murheen alhossa muttei marginaalinen. SDP taistelee jatkossa maltillisen vasemmisto valtikasta Vihreiden kanssa mikäli oma povaukseni tulevaisuudesta pitää paikkansa, ja miksipä ei pitäisi. Käy miten vain, edessä ei näytä olevan sellaista aikaa, että yksi puolue voisi luvata jotain ja myös pitää lupauksensa. Eduskunnassa lisäksi määrävähemmistösäännökset johtavat siihen, että vaikka yksi puolue saisi puolet kansanedustajan paikoista, muut puolueet voisivat äänestää lepäämään jokaisen päätöksen tehden hallituksesta toimintakyvyttömän.

Suomen järjestelmä rakentuu vaihtuvien koalitioiden varaan ja tämä on niin sisäänrakennettu poliittisessa järjestelmässämme, ettei siihen ole muutosta luvassa. Tämän järjestelmän huono puoli on se, ettei kukaan voi luvata mitään. Hyvä puoli on se, ettei se sementoi nykyisiä valtapuolueita paikoilleen hamaan maailman tappiin ja pienemmillä on mahdollisuus nousta suuriksi.

Välillä protestipuolueet sitten nousevat luolistaan kuten nyt on käynyt, mutta ainakin aikaisemmin ne ovat myös painuneet pian unohduksiin.

Ongelmallista kirjoituksessa on kuitenkin sen lähtökohta:
Kaikki Suomen keskeiset puolueet ovat parin viime vuosikymmenen aikana osallistuneet politiikkaan, jolla aiemmin muiden mukana hilattu viidennes kansasta on pudotettu rattailta.
Hyvinvointivaltion perusturvajärjestelmän rakenteita ei tosin ole purettu, mutta tukien reaaliarvojen on valtion velanmaksuinnossa annettu rapautua niin, että suomalaisen hyvinvointivaltion kulut bruttokansantuotteeseen suhteutettuna ovat nykyisin enää OECD-maiden keskitasoa.

Ensinnäkin, hyvinvointivaltion kulut BKT:hen suhteutettuna on hyvin mitäänsanomaton mittari. Sveitsissä nämä kulut ovat OECD:ssä matalimmasta päästä, mutta emme ole tavanneet pitää sveitsiläisiä erityisen huono-osaisina. On siis aivan täysin mahdollista, että hyvinvointivaltiomenojen pienuus johtuu siitä, että ihmiset voivat tarpeeksi hyvin ilman tukiaisiakin. Toinen aivan kelpoisa selitys on se, että suomalaiset hyvinvointipalvelut tuotetaan tehokkaasti.

Kolmas aivan keskeinen havainto on se, että jos hyvinvointipalvelumme rahoitus on hyvää keskitasoa, mikä tässä on ongelma? Mihin perustuu ajatus siitä, että rahaa pitäisi äyskäröidä tähän eniten maailmassa? Kyllä rahaa törsättyä saa nykyistä enemmänkin, mutta onko se ihmisten hyvinvoinnin kannalta tarpeellista?

Hieman propagandistiselta vaikuttaa tämä “tukien reaaliarvojen on valtion velanmaksuinnossa annettu rapautua” -näkemys. Valtiohan ei hirveän montaa miljardia velkaa tullut koskaan lyhentäneeksi edes huippusuhdanteen huipulla. Kuitenkin Lipposen hallitusten talouspolitiikkaa voidaan nykytiedon valossa pitää sikäli onnistuneena, että jos olisimme vipanneet holtittomasti noinakin vuosina emmekä pyrkineet nollatulokseen tai pieneen velanmaksuun, Kreikan jälkeen Euroopassa olisi todennäköisesti kaatunut Suomi kun nyt lieneekin vuorossa Irlanti. Kreikassa ja Irlannissa aloitettu kulukuuri ei varmasti olisi ollut kirjoittajan mieleen Suomeen tuotuna, joten ehkäpä hän olisi voinut muistaa sanalla parilla sitä talouspolitiikkaa, jonka takia Suomi ei toivottavasti nyt paniikkisäästötalkoisiin joudu julkisen sektorin rahoituksen romahdettua.

Kirjoittajan näkemys on se, että muiden puolueiden pitäisi muuttaa kulttuuriaan persu-uhan torjumiseksi. Ehkä, ehkä ei.

Kuten ylempänä kirjoitin, jos ei muuteta perustuslakia, eduskunnan päätöksentekoprosesseja ja vaalipiirejä, elämme vaihtuvien koalitioiden maassa jatkossakin, ja se estää vallankahvaa tavoittelevia tekemästä sellaista ohjelmaa, jonka toteutumista voi jälkeenpäin järkevästi arvioida. Toisaalta saamme sen vastapainoksi sangen värikkään poliittisen kentän, jossa ei vallitse ikuinen pysähtyneisyys kahden valtapuolueen välillä, ja keskusteluun ottaa osaa säännöllisesti myös pienempien puolueiden edustaja.

Persuja ei edes välttämättä tarvitse torjua mitenkään. Ottamalla heidät mukaan päätöksentekoon, on peräti mahdollista, että muuttuva elementti onkin persu eikä päätöksentekokulttuuri. Suomen järjestelmässä on hyvää juurikin se, että pienemmät puolueet, protestiliikkeet ja muutaman asian kerhot voivat saada äänensä kuuluviin ja kannatuksellaan kertoa, mitä nyt pitäisi tehdä ja mihin suuntaan hieman politiikkaa viilata. Tämä pitää establishmenttiä varpaillaan enemmän kuin kaksipuoluemaiden näennäisen ärhäkäs sapelinkalistelu, sillä kalistelijat edustavat samaa establishmenttiä.

Toisaalta kirjoittaja on oikeassa siinä, että Suomen poliittiseen kulttuuriin pesiytynyt outo kirosana ja rikosajatus “joku yrittää politisoida poliittisen asian”, on perin outo. Politiikan keskeinen sisältö on Suomessa erinäköisten joutavien asioiden kimpussa nysväämistä ja tärkeämmät asiat hoidetaan virkamiestyönä. Tämä on toisaalta tuotosta kolmen suuren puolueen mallista, sillä jokaisen poliitikon voi narauttaa lupausten pettämisestä koska hyvänsä kun hallitusohjelma on kompromissi. Jättämällä ikävät selittelyt virkamiehille, voi poliitikko vetäytyä hieman vastuusta.

Tätä samaa harjoitellaan nyt Britanniassa. Labour käyttää nykyään aikansa lähinnä siihen, että se hyökkää vuoroin toryjä ja vuoroin liberaaleja vastaan siitä, että ne ovat pettäneet kannattajansa hyväksymällä asioita, joita he ohjelmassaan sanoivat vastustavansa.

Sellaista se on eikä edes kovin yllättävää.

Vihreiden hellimä ajatus äänestysikärajan laskemisesta 16 vuoteen pitäisi kuulemma kirjata seuraavan hallituksen ohjelmaan.

Ei ole sattumaa, että juuri Vihreät ajavat tätä hanketta, sillä kaikennäköisissä nuorisogallupeissa Vihreät ja Kokoomus keräävät potin ja muille jää murusia. Kokoomus osoittaa yllättävää suoraselkäisyyttä haraamalla vastaan huolimatta siitä, että sen kannatus tässä uudistuksessa kasvaisi.

Eihän sinänsä ole mitään perusteltua syytä pitää äänioikeusikärajaa juuri nykyisessä, mutta näen, ettei tätä ole syytä erottaa yleisestä täysi-ikäisyydestä. Pidän melko järjettömänä ajatusta siitä, että olemme valmiita katsomaan 16-vuotiaan niin kypsäksi, että hän kykenee käyttämään korkeinta valtaa Suomessa, mutta samalla niin epäkypsäksi, että hänelle ei suostuta myymään Alepassa mäyräkoiraa.

Entä mikä olisi vaalikelpoisuusikäraja? Sehän on Suomessa ollut sama kuin äänioikeusikäraja varsin perustellusti. Voisiko 16-vuotias ryhtyä kansanedustajaehdokkaaksi? Jos voisi, mikä olisi tällaisen holhouksenalaisen henkilön juridinen asema kansanedustajana? Tuloksena olisi sangen vetelä suo jos tälle tielle lähdettäisiin.

Jos joku tuo keskusteluun yleisen täysi-ikäisyyden alentamisen vuodella tai kahdella, olen valmis kuuntelemaan argumentteja puolesta ja vastaan. Vallan ja vastuun tulee kuitenkin kulkea käsi kädessä eikä niin, että valta tulee ensin ja vastuu joskus myöhemmin.

Onko kolmikantayhteistyön rapautuminen niin kovin kamala asia?

Minä näen koko kolmikantayhteistyön lähinnä jarrutusmekanismina ja vastuunväistelyaparaattina. Tämä mennyttä maailmaa, jos sitäkään, edustava järjestelmä on niin aikansa elänyt, että se saa luvan mennä.

Kolmikantayhteistyöllä on joskus ollut ainakin de facto mandaatti kun työntekijät kuuluivat liittoihin, työsuhteet olivat perinteisiä, valtaosa työstä tehtiin tehtaassa ja poliitikot kulkivat Moskovan talutusnuorassa. Tässä maailmassa asioiden siirtäminen pois poliittisesta prosessista poisti siitä ulkopoliittisen ulottuvuuden ja työmarkkinajärjestöt puolestaan edustivat merkittävää osaa ihmisistä ja firmoista.

Nyt Suomessa on lupa tehdä sisä- ja työmarkkinapolitiikkaa ilman, että se heijastuu idänkauppaan eikä tätä politiikkaa tehtäessä muutenkaan tarvitse välittää tuon taivaallista siitä, mitä mieltä ryssät sattuvat asioista olemaan. Työmarkkinajärjestöt toisaalta eivät enää edusta samalla lailla kaikkia.

Nuorten työsuhteista valtaosa on jo epätyypillisiä ja kun aikaa kuluu 10-20 vuotta, tilanne koskee jo koko palkansaajakenttää. Työnantajajärjestöt taas edustavat auringonlakun aikaa eläviä konglomeraatteja ja valtaosa uusista työpaikoista syntyy uusille aloille ja uusiin yrityksiin, jotka ovat niin pieniä, että EK ei niistä ole juurikaan kiinnostunut.

Kolmikantatyö siis tarkoittaa tänä päivänä sitä, että poliitikot voivat väistellä vastuuta. Menneen maailman puoli työmarkkinoista voi istua turisemassa keskenään muistelemassa pysähtyneisyyden aikaa ja vanhoja hyviä aikoja kun keskeiset työmarkkinaratkaisut tehtiin Palacen kabineteissa ympärikännissä, herroja kun oltiin.

Tämä sivuaa suoraan kirjoitustani siitä, että työmarkkinoiden pelisääntöjä on saatava enemmän lainsäädännön piiriin yleissitovista työehtosopimuksista ja jätettävä liittokohtaiset sopimukset vain siihen, että tarjotaan parempaa ja enemmän kuin mitä laki velvoittaa. Nyt vallankahva ei koske pitkällä tikullakaan työmarkkinoihin, vaikka siellä on selkeitä ongelmia. Aivan sama mitä siellä ehdottaa muutettavaksi, joku loukkaantuu verisesti ja iso vaaliavustus jää saamatta.

Kolmikantayhteistyöllä ja sitä sivuavilla asioilla tuntuu olevan vain jarruttava vaikutus. Asettamalla sopivan laajan kolmikantaisen työryhmän, kukin hallitus voi lykätä epämiellyttävän asian seuraavalle, sillä tuo työryhmä ei saa vaalikaudessa aikaiseksi mitään. Ei se saa mitään aikaiseksi vaalikauden jälkeenkään vaan tulos on kerta toisensa jälkeen samanlainen pannukakku kuin esimerkiksi SATA-komitean työ.

Se, että kaikki asiat päättyvät aina riitoihin työmarkkinajärjestöjen välillä eikä menneiden vuosien konsensusta enää saavuteta, ei ole osoitus ja todiste siitä, että asenteet ovat koventuneet vaan siitä, että meillä on todellisia ongelmia, joiden korjaaminen ei ole yksinkertaista. Kun ongelmat olivat pieniä ja suljetussa taloudessa ei tarvinnut välittää pahemmin kustannuksista, kolmikantayhteistyö saattoi hyvinkin sopia asioista. Jos sopimus ei ollut hyvä palkansaajille, revalvoitiin ja jos se ei ollut hyvä vientiteollisuudelle, devalvoitiin. Lopulta ei muuttunut juuri mikään.

Nyt pitäisi keksiä kokonaan uutta.

Pitäisi miettiä, miten sosiaaliturva nivotaan yhteen pätkä- ja silpputyön kanssa ilman kohtuutonta epävarmuutta, tuloloukkua ja turhaa byrokratiaa. Samalla pitäisi miettiä, miten tämä lysti oikein rahoitetaan, ja pitäisi myös miettiä, mistä Suomeen saataisiin puoli miljoonaa uutta yksityisen sektorin työpaikkaa, jotta julkista sektoria voitaisiin hieman keventää.

Toisaalta pitäisi miettiä, miten eläkejärjestelmä saadaan kestämään ja miten saataisiin ihmiset viihtymään työelämässä joko täysillä tai osa-aikaisesti nykyistä pidempään. Työmarkkinoille pitäisi luoda dynamiikkaa kyykyttämättä kuitenkaan palkansaajaa kohtuuttomasti vaan palkansaajan mahdollisuutta ennustaa elämäänsä ja ansioitaa vahvistaen.

Ei tähän kykene kolmikantatyö. Tehtaanjohtajaa ja Metalliliittoa ei kiinnosta edes etäisesti, miten osa-aikaisen luovan työn palkkaus ja ehdot pitäisi sopia, sillä tällaista työtä ei ole olemassa kummallekaan. Hallitus taas voi luimia kerta toisensa jälkeen vastuusta asettamalla kolmikantatyöryhmiä, joiden riitaisa lopputulos kolmen vuoden päästä olisi voitu todeta jo ryhmää perustettaessa.

Minä en näe muuta keinoa kuin kaataa tämän kolmikantaisen sopimisen kulissin, sillä se ei ole enää mitään muuta.

Hallitus ja eduskunta hoitakoot jatkossa päätöksenteon itsenäisesti etujärjestöjä ainoastaan lausunnon antajina käyttäen. Työmarkkinajärjestöt taas voivat hoitaa edelleenkin jäsentensä edunvalvonnan parhaaksi katsomallaan tavalla.

Jos asiat menevät politiikassa poskelleen, niihin voi hakea muutosta äänestämällä. Jos asiat menevät poskelleen itsekseen maailman muuttuessa, mutta niitä ei voida korjata ellei vuosikausia istuva työmarkkinatyöryhmä ole yksimielinen, asiat hajoavat käsiin pikku hiljaa ja korjaavat toimenpiteet jäävät puuttumaan.

Mistähän Suomen poliittiselle kartalle löytyisi puolue, jonka ohjelmassa olisi rahan tienaaminen keskeisessä asiassa eikä sen jakaminen?

Nykyisin politiikka on aivan liian suurelta osaltaan rahanjakopolitiikkaa, ja sekin tehdään huonosti. Kukaan ei perkaa rahankäyttöpuolta tavoitellen tehokkuutta loppuasiakkaan eli palvelunsaajan tai veronmaksajan näkökulmasta. Byrokratia voi hyvin ja lisäksi tehdään turhia asioita turhilla tavoilla. Lääkekorvaukset satunnaisesti sairaille ovat tällaista turhaa puuhastelua. Aivan samantekevää, maksaako antibiootti kympin vai seitsemän euroa, maksukatto taas on pienituloisen vinkkelistä melko korkealla vuosittain.

Englannissa lääkekorvaus toimii niin, että on reseptimaksu, joka on nyt £7,20. Kaikki lääkkeet maksavat tuon verran, joten halpoja perusklooniantibiootteja syövät subventoivat kalliimpien lääkkeiden tarvitsijoita. Jos kuuluu erityisryhmään eli on köyhä tai työtön tai yksinhuoltaja tai jotain, voi laittaa rastin ruutuun reseptin taakse ja sitten ei tarvitse maksaa tuotakaan. Tätä “valvotaan pistokokeilla” paperin mukaan, mutta koska tappio huijarin tapauksessa on 7,20 eikä lääkkeen todellinen hinta, hirveästi kyttäyspaukkuja ei tarvita.

Mutta se rahan käyttämisestä.

Julkisen sektorin käyttämä raha ei tursua runsaudensarvesta vaan se kerätään veroina yksityiseltä sektorilta. Ei ole yhdentekevää, paljonko tätä rahaa kerätään, sillä yksityisen sektorin motiivi toimia Suomessa vähenee jos verorasitus katsotaan liian korkeaksi joko absoluuttisesti tai suhteessa saatavaan palveluun. Tärkeää on huomata, että molemmilla näillä on vaikutusta. Jos verorahalla ei saada mitään, se tarkoittaa sitä, että ihmiset ja yritykset joutuvat maksamaan monista asioista toisen kerran ja hintalappu nousee. Suomessa ei ole ongelmaa tässä kohdassa.

Absoluuttinen verorasitus taas taittaa kamelin selän jossain vaiheessa, vaikka palvelut ja muut yhteiskunnan tuotokset olisivat laadukkaitakin. Kohtuuttomaksi nousevasta verorasituksesta nimittäin seuraa jo rahan käyttöä joko tehottomuuteen tai niin laajalla skaalalla, että kukaan ei koe julkisen sektorin tekemästä hyvästä omakseen kuin hyvin kapean segmentin.

Rahantienauspuolueen tehtävä ei tietenkään ole pelkästään verojen kyttääminen.

Yritysten riskirahoitus on Suomessa täysin lapsenkengissä, sillä Suomessa ei ole yksityisiä pääomia riittävästi synnyttämään kriittistä massaa ja edes jonkunlaista kilvoittelua sijoittajien välille. Harvat sijoittajat voivat sanella ehtoja, ja kun ehdot ovat järkyttävän huonoja ja valtaosa firmasta siirtyy sijoittajalle, firma päätyy lopulta välikäsien ja mutkien kautta jo sangen pienenä jollekin ammattimaiselle pääomasijoitusfirmalle, joka pistää sen lihoiksi heti kun tilaisuus tarjotaan.

Tälle voisi valtio tehdä jotakin jos vain viitsisi. Sama koskee jonkunnäköistä työttömyysturvaa yrittäjälle. Nyt sellaista ei ole, mutta tuottaisiko sellaisen rakentaminen enemmän hyvää kuin mitä se maksaisi?

Suomella ja suomalaisilla firmoilla on yleinen markkinointiongelma, sillä Suomi on pieni paikka jossain kaukana, johon ei liity positiivista perustarinaa. Tätä ei voi ratkaista millään keskusjohtoisella “Suomi - mukava paikka asua ja yrittää” -esitteellä, jossa on kuva rantasaunasta tai järvimaisemasta. Sen sijaan voisi miettiä, voisiko maailman metropoleihin koota saman katon alle suomalaisten firmojen demokappaleiden myyntiä ja muuta esittelyä? Jotain tällaista kai tehdäänkin jo.

Suomessa palvelujen ja aineettomien hyödykkeiden vienti on perin pienellä tasolla. Tämä on tulevaisuuden ala, sillä raaka-aineiden hinnan noustessa tavaran liikuttelu kaukaa kauaksi tulee kalliiksi ja tavarakulutus saattaa kääntyä jyrkkäänkin laskuun nopeasti, kuten nähtiin vaikkapa paperibisneksessä. Ennustus oli, että maailman talouskasvu nostaa paperin kulutusta samassa suhteessa, mutta näin kävi vain vessapaperille. Sanomalehtipaperin kulutus on sukeltanut ja tuskin sieltä enää nousee vanhalle kasvukäyrälle, sillä internet taistelee lehdistön kanssa mainosrahoista.

Kun Suomessa perusasiat ovat erinomaisessa kunnossa, rahankeräyspuolueen työ ei olisi suuri urakka muuten kuin kulttuurillisesti. Ei Suomeen tarvitse rakentaa tyhjästä koulutusta ja tieverkkoa, mutta politiikassa pitäisi saada aikaiseksi kulttuurimuutos ja pakottaa puolueet puhumaan muustakin kuin sosiaalipalveluista ja eläkkeistä, sillä näistä puhuminen ei sisällä minkäännäköistä visiointia. Kyllähän niistäkin visioitavaa saa, mutta niin kauan kuin keskustelu pyörii siilipuolustuksessa kaikkien saavutettujen etujen ympärillä, kuluu oppineiden aika tämän kimpussa varsin hukkaan.

Siilipuolustuksessa osaa olla kuka hyvänsä änkyrä, visionäärejä tarvittaisiin. Mistähän löytyisi?

Tämä on päivän kysymys.

Minulla ei ole asiaan aivan lukkoon lyötyä kantaa, sillä asian voi hoitaa muutenkin ja asian selvittäminen on vaikeaa. Itse asiassa puoluekanta ei edes ole mikään kovin relevantti tieto, sillä yleispuolueiden tapauksessa valtaosa jäsenistäkään ei kannata kaikkia puolueen ajamia asioita.

Suomessa tiedotusvälineet ovat hassussa tilanteessa, sillä 80-luvulla viimeisetkin merkittävämmät lehdet luopuivat virallisesta äänenkannattajan roolistaan. Nyt meillä on puoluelehtiä, joiden kannanotot näkyvät pääkirjoitus- ja mielipidesivuilla, mutta joiden uutistarjonta on STT:n tuotantoa. Jos ette usko, lukekaa joskus Demari, Tiedonantaja, joku Helsingin ilmaisjakelulehdistä ja joku maakunnan kepulainen pikkulehti. Valtaosa uutisista on sanasta sanaan samoja kaikissa näissä, ja jos joku on halunnut muokata ihmisten mielipiteitä, sen on tehnyt tuon jutun kirjoittaja, joka on päättänyt, mitä hän jostakin asiasta kertoo, mitä jättää kertomatta, mitä painottaa jne.

Kun valtamedia on sitoutumatonta, korostuu yksittäisen päätoimittajan, toimituspäällikön ja myös toimittajan valta. Minua kiinnostaisi tietää, jos joku toimittaja puffaa tiettyä järjestöä jatkuvasti uutisilla. Samaten kiinnostaisi tietää, vaikuttaako jonkun ison firman ison mainosbudjetin pyörittäminen jotenkin uutisointiin firmasta. Kyse ei siis ole vain toimittajan puoluekannasta vaan siitä, miten meihin piilovaikutetaan uutistarjonnalla vai onko puolueeton Hesari tai YLE todellisuudessa melko puolueeton ja epäilyt ovat perusteettomia.

Tätä voi verrata brittilehdistöön. Daily Mailista ei tarvitse lukea kuin kolme sivua tietääkseen, millaista lähdekritiikkiä tämän aviisin uutisiin on käytettävä. Sama koskee Guardiania. Hieman enemmän keskitietä kulkevat lehdet kuten vaikkapa The Times ilmoittavat kantansa tärkeisiin kysymyksiin melkein aina. Esimerkiksi vaalien alla ne asettuivat julkisesti tukemaan toryjä, vaikka ne olivat tukeneet Labouria aikaisemmissa vaaleissa. Kun kanta on kerrottu, lukijan mahdollisuudet lähdekritiikkiin paranevat.

Suomesta muistan oikeastaan vain EU-kansanäänestyksen alla vallinneen tilanteen, jossa Aatos Erkko kirjoitti lehdessään, että hän kannattaa Suomen EU-jäsenyyttä. Tämäntyyppisiä kannanottoja ei esimerkiksi vaalien alla kuulla.

Lähdekritiikki on oleellinen osa vapaata tiedonvälitystä. Minulla ei riitä aika penkoa yksittäisten toimittajien artikkeleja ja katsoa, viittaavatko ne aina tiettyyn suuntaan, joten tämä pitäisi tehdä jonkun muun. Olisin kuitenkin tuloksista kiinnostunut.

Asian typistäminen puoluekantaan on kuitenkin järjetöntä, sillä tämä ei kerro meille mitään maassa, jossa puolueisiin ei kuulu kuin murto-osa ihmisistä jos jätetään pois kepulit, joiden ihmisyyttä voidaan epäillä ja joista valtaosa on automaattiliitetty puolueeseen jonkun järjestön tai sukulaisen toimesta ja jotka eivät edes tiedä puolueeseen kuuluvansa.

Päivän keskustelussa siellä täällä on esiin tullut kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että tämän ehdotuksen teki EVA:n suurvisiiri. Kun elinkeinoelämää voi hyvällä syyllä pitää yhtenä varsin vahvana ns. usual suspectina kun puhutaan tiedotusvälineiden painostamisesta, huomaamme, että tässä ehdotuksessa nimenomaan painotettiin yksittäisen lehtineekerin puoluekantaa eikä haluttu katsoa asiaa kokonaisuutena. Toisekseen, suurin huuto on tuntunut kuuluvan tällä kertaa vihervasemmalta kun olen kuunnellut mielipiteenilmaisuja siellä täällä. Miksiköhän?

Ongelma kuitenkin poistuisi tai ainakin merkittävästi vähenisi, jos tiedotusvälineet ottaisivat julkisemman ja avoimemmin kantaa ottavan roolin.

Paavo Lipponen rähisee kepulaisille “kielisodan sytyttämisestä”.

Lipposen mukaan siis “kielikiista” on Kepun aiheuttama ja suomenruotsalaisilla tai kenelläkään muullakaan ei ole asiaan osaa eikä arpaa. Tämä näkemys vaivaa minua kovin.

Minä olen nimittäin kuvitellut, että kiistaan tarvitaan kaksi osapuolta. Jos kaikki ovat samaa mieltä, kyse on konsensuksesta eikä kiistasta. Kepu on nyt ollut jonkun Pohjanmaan piirikunnallisen turnajaisen takia aktivoitunut asiassa, mutta minä kyllä muistan tämänkertaisen kielikeskustelun alkaneen jo pari vuotta sitten, ja sitä ei aloittanut Kepu. Minun muistikuvani mukaan keskustelua on käyty pitkään siilipuolustuksessa olevan kielivähemmistön ja muiden välillä, ja ainakaan minä en kykene sanomaan, kuka aloitti.

Toinen minua vaivaava elementti on se, että Lipponen antaa ymmärtää tällaisen kiistan olevan paha asia. Tästä nimittäin seuraa implisiittisesti se, että politiikka on mallillaan kunhan vallitsse konsensus, ja tuo konsensus vallitsee nimenomaan Paavo Lipposen hyväksymien näkemyksien ympärillä. Demokratia on varsin köyhää jos puolueet eivät saa tarjota Paavo Lipposen näkemyksistä poikkeavia vaihtoehtoja vaaliteemoiksi tai esille muutenkaan. Demokratia toimi suunnilleen tällä tavoin työläisten ja talonpoikien paratiiseissa kunnes tyrannit pistettiin luiskaan. Näin toimitaan edelleen siellä täällä maailmalla ja emme ole tavanneet pitää näitä maita demokratian malliesimerkkeinä.

Kieliasia erityisesti pakollisen kielenopetuksen suhteen on sellainen, jossa politiikan eliitin enemmistö on yhtä mieltä ja kansan enemmistö toista mieltä. En tiedä aikooko Kepu ottaa asian korjaamisen vaaliteemakseen vai ei, mutta jos se päättää niin tehdä, aivan turhaa selittää, että näin ei saisi tehdä tai että tätä muurahaispesää ei saisi sohia. Tällainen vaatimus on tyypillinen establishmentin edustajan näkemys. Kun oma kanta ei ole kovin hyvin perusteltavissa vastaanharaavalle rahvaalle, yritetään välttää sellaisen tilanteen syntyminen, että asiasta jouduttaisiin puhumaan.

Lisäksi Lipposen suusta näyttää hyppäävän hieman maisemoitu sammakko: “Suomen työmarkkinat ovat valtakunnalliset, osa pohjoismaisia työmarkkinoita”

Pohjoismaiset työmarkkinat ovat so pysähtyneisyyden aika. Nykyään työmarkkinat ovat ETA-alueen laajuiset. Tällä työmarkkina-alueella puhutaan kymmeniä kieliä. Ruotsi on tällä työmarkkina-alueella neljänneksitoista tärkein kieli. Euroopassa on jopa venäjää puhuvia melkein yhtä paljon kuin ruotsia puhuvia ja tässä ei ole tietysti mukana EU:hun kuulumaton idän ihme. Jos siis työmarkkina-alue on peruste jollekin, on täysin mahdotonta, että sillä voitaisiin perustella mitään, siis yhtään mitään ruotsin kieleen liittyvää.

Todennäköisesti työmarkkina-alue ei olekaan peruste millekään jos asia ilmaistaan näin.

Kun kerran tässä asiassa vallitsee selkeä erimielisyys, eikö poliittisen koneiston ja vaalikarjan ole tehtävä tämä erimielisyys ratkaista? Ilmeisesti ei, vaan status quon säilyttämisen puolesta pitää kaivaa esiin huonojen selitysten tynnyrin pohjimmaisinkin kerros. Esimerkiksi Lipposen oman puolueen sisällä ei vallitse mikään yksimielisyys kaikista kielikysymyksistä, edes etulinjassa.

Asiassa näyttää olevan jonkunnäköinen sukupolviero. Lipponen edustaa ikäluokkaa, jonka politiikan ja bisnesten etulinjaan päätynyt väki osasi aktiivisesti ruotsia, erinäköisistä syistä. Minun ikäiseni eivät enää osaa eikä osaaminen näytä ainakaan kasvussa olevan. Oudon poikkeuksen tästä muodostaa Vihreät, jotka juuri menivät nuoren etulinjansa suulla vannomaan status quon nimiin.

Kun minun ikäiseni ovat ruotsin kielen taitamattomuudesta huolimatta kiipineet herrahississä politiikassa ja bisneksissä, jopa pohjoismaisissa bisneksissä, ja taivas ei ole siltikään pudonnut niskaamme, en minä ja todennäköisesti kovin moni muukaan enää näe pohjoismaista yhteistyötä minään kielikysymyksenä vaan sisältökysymyksenä. Kun ottaa 30-40 -vuotiaita suomalaisia sekalaisen tiimin ja vastaavan Ruotsista, on melko suuri sattuma, jos suomalainen puolikas osaa ruotsia niin hyvin, että pysyy tekemään sillä bisnestä. Itse asiassa jos jätetään ruotsia äidinkielenään puhuvat pois, on harvinaista, jos joukossa on edes yksi riittävän hyvin ruotsia osaava henkilö.

Siitä huolimatta bisnes luistaa ja projektit etenevät ja vapaa-ajalla juodaan ruotsalaisten kollegoiden kanssa kaljaa ja haukutaan sosiaalidemokraatteja. Kun tällaiseen maaperään kaataa selitystä ruotsin kielen huipputärkeydestä pohjoismaisen yhteistyön takia, ei lie suurensuuri ihme, että sanoma ei oikein tunnu imeytyvän. Kun kuvataan ongelmaa, joka ei ole kokemuksen perusteella ongelma ensinkään, kuvaaja vaikuttaa ennen kaikkea hieman hassunkuriselta.

Jutta Urpilainen syyttää Keskustaa siitä, että se yrittää halpa-arvoisesti tehdä ruotsin kielen asemasta vaalikysymystä.

Eihän Urpilainen ole puoluekentän kirkkain kruunu ollut ennenkään, mutta tämä alkaa olla jo liian paksua vaikken kepulaisista sinänsä pidäkään. Urpilainen siis yrittää ohjeistaa muita puolueita siitä, mistä ne saavat ja eivät saa puhua vaalien alla.

Eikö edustuksellisen demokratian ajatus ole juurikin se, että puolueet tuovat haluamiaan teemoja esille ja sitten katsotaan, mitkä näistä käyvät kaupaksi ja mitkä eivät. Iranin demokratiassa on oikeamielisten pappisneuvosto, joka seuloo ehdokkaat ja ohjelmat etukäteen ja päättää, kuka saa puhua mistäkin. Urpilainen ei käytännössä tarjoa sen demokraattisempaa vaihtoehtoa kuin Iranin mullahitkaan, minkä pitäisi huolestuttaa puolueessa, joka on eräänlainen Suomen kansanvallan rakentaja ja myöhemmin sen tae, ja jonka oma historia on käsi kädessä kulkemista kansanvallan historian kanssa.

Tietenkään Urpilainen ei voi vaikuttaa siihen, mistä joku muu puolue puhuu tai on puhumatta, mutta tämä lausunto on itsessään kuvaava siitä, kuinka sekaisin pakka on.

Politiikan kulisseja tutkimalla voimme yrittää arvata, mikä on ollut Urpilaisen motiivi.

SDP on tällä hetkellä puun ja kuoren välissä. Puolueessa on sisällä selvä jakolinja vaikka sen olemassaoloa ei ääneen tunnustetakaan. Kun asia ei ole ollut esillä, leireillä ei ole nimiä. Toinen leiri on kuitenkin vähän koulutettu, sangen konservatiivinen perusduunari. Toinen leiri voisi olla vaikkapa "tuomiojalaiset", jotka ovat arvoliberaaleja maailmanparantajia ja osin taivaanrannanmaalareitakin.

Nykytilanteessa tämä jako on kiusallinen, sillä se on päivän puheenaiheissa hankalasti ylitettävä, esimerkiksi maahanmuuttokysymyksessä ja ylipäätään siinä, millä Suomi pärjää tulevaisuudessa. Duunari- ja ay-siipi on siilipuolustuksessa puolustamassa jokaista saavutettua etua, vaikka kaikki tietävätkin, että tuon tien päässä on konkurssi. Toinen leiri kykenee luomaan uuttakin, mutta sanoma saattaa kaikua kuulevammille korville oman puolueen ulkopuolella.

Puolueen kannalta tilanteen tekee haastavaksi se, että molemmille leireille on vaihtoehto. Maailmanparantajat voivat koska hyvänsä loikata Vihreisiin ja monet ovat näin tehneetkin kannatuslukujen valossa. Duunarit taas voivat loikata persuihin, ja tämäkin vuoto on tosiasia. Vuotojen tukkiminen on hankalaa, sillä nämä leirit ovat monissa kysymyksissä niin kaukana toisistaan, että jos kättä ojentaa toiselle, vuoto toisessa laidassa kiihtyy.

Kielikysymyksen ja pakkoruotsikeskustelun nouseminen tapetille on lisää myrkkyä. Erityisesti pakkoruotsikeskustelussa kansalaisten enemmistö on ajat sitten ollut sitä mieltä, että pakollisuudesta pitäisi luopua. Puolue-eliitit sen sijaan eivät ole lotkauttaneet korvaansa koko asialle vaan hokevat pakko-opetuksen siunauksellisuutta. Röyhkein esimerkki tästä oli Kokoomuksen puoluekokouksesta, jossa puoluekokous päätti tavoitella pakollisuudesta luopumista ja puoluejohtaja Katainen päätti, että huolimatta puoluekokouspäätöksestä Kokoomus kannattaa pakkoruotsia, koska hän kalifina sanoo niin, ja hottentotti tyytyköön siihen.

Ei asia ole sen helpompi demareillekaan. Sitä, miksi puoluejohto haraa vastaan, en ymmärrä. Se saattaa olla jotain hallitusmatematiikkaa, jossa kuvitellaan yhteistyö RKP:n kanssa pakolliseksi, mutta en ole itse numeroita pyöritellyt.

SDP ei tarvitse jo nyt kiusallisten vaaliteemojen lisäksi yhtään uutta teemaa, jossa paljastetaan kuilu puolueen johdon ja jäsenistön välillä.

Jos vaaliteemat ovat talous (säästöt ovat aina hankalia SDP:lle), maahanmuutto sekä humanitaarisessa että työperäisessä muodossa ja kielikysymys, SDP saattaa eläketeemoineen jäädä täysin heittopussin asemaan jos muut viittaavat kintaallaan sen esiinnostamille asioille ja lehdistö takertuu näihin hieman uudempiin teemoihin.

Anni Sinnemäki pitää eduskuntavaalien jännittävimpänä kamppailuna Vihreiden ja Perussuomalaisten välistä taistoa siitä, kumpi on “suurempi ja vaikutusvaltaisempi”.

Tämä on varsin epäkiinnostava kamppailu monellakin tapaa. Nämä puolueet nimittäin eivät tappele samoista äänestäjistä oikeastaan ollenkaan. Näin kumpikin kohdistaa viestintänsä oletetulle kannattajakunnalleen ja mitään näyttävää yhteenottoa ei synny kuin korkeintaan omien moraalin kohottamiseksi. Paljon kiinnostavampi on taistelu SDP:n ja persujen ja Kepun ja persujen välillä, sillä sekä SDP että Kepu joutuvat jotenkin vastaamaan persujen haasteeseen. Vihreiden ei tarvitse välittää persuista mitään, sillä vuotoa tuohon suuntaan ei esiinny.

Ylipäätään ymmärrän kamppailun taistoksi, jossa toinen voittaa ja toinen häviää, mutta persujen ja vihreiden kannatukset ovat toisistaan riippumattomia olioita, joten on mahdollista, että molemmat voittavat tai molemmat häviävät.

Taiston tuloksenkin voi ennustaa jo valmiiksi ja päätellä, että Sinnemäen kysymyksenasettelu on tahallaan tai tahatta väärä.

Mikäli gallupit eivät tästä heitä aivan täydellisesti häränpyllyä jostain ennalta arvaamattomasta syystä, Persut on Vihreitä suurempi puolue vaalien jälkeen. Vihreät eivät ole koskaan onnistuneet tekemään rivakkaa loppukiriä gallupeihin verrattuna, persut ovat taas pärjänneet historiallisesti hieman gallup-kannatustaan paremmin, mutta tämä lienee muuttumassa. Oletan kyökkitilastotieteilijänä tämän johtuvan siitä, että Vihreät on edustanut mielikuvissa jotakin trendihyvää ja perussuomalaiset pahaa, ja vaikka valtaosa ei ajattele sitä, mitä gallup-kyselijä on hänestä mieltä, joku jengi on kuitenkin sanonut äänestävänsä Vihreitä vaikkei sitten äänestäkään, ja osa Persujen äänestäjistä ei ole kehdannut tunnustaa tätä valintaansa.

Vihreiden mitattu ja toteutunut kannatus on viime vaaleissa lähentynyt toisiaan ja epäilen, että nyt Persuille käy samoin, sillä tuon puolueen äänestäjäksi tunnustautuminen ei ole enää häpeällistä vaan kyse on melkeinpä trendikkäästä establishmentin vastustamisesta. Voi siis olla, että nyt Persujen luvuissa on väkeä, jotka eivät lopulta äänestä persuja vaan ainoastaan väittävät äänestävänsä saadakseen näin olla mukana tässä kultissa.

Vaikka tulos olisi tämä, Vihreillä olisi silti enemmän vaikutusvaltaa, sillä se on nykyään jo keski-ikään päässyt establishmentin edustaja, jolla on korkeita virkamiespaikkoja ja edustusta oikeastaan kaikkialla. Vihreiden kannatus on lisäksi alueellisesti keskittyneempää ja noin 70% Vihreiden äänestäjistä asuu 15 kilometrin säteellä punaisimpien korkeakoulujen kuppiloista. Tästä seuraa se, että Vihreillä on ollut pitkään merkittävä edustus kaupunginvaltuustoissa ja tätä kautta myös valtaa, ja kunnallispolitiikka on toiminut puolueen broilerihautomona jo pitkään.

Persuilla ei ole mitään valtiollista edustusta muualla kuin muutamassa eduskunnan valiokunnassa. Persujen kunnallispoliitikkoja ei ole aivan mahdottomia määriä ja heistäkin valtaosa on maaseudulla yksittäisenä taistelijana umpikepulaista valtuustoa vastaan, ilman mitään käytännön valtaa.

Todennäköisesti vaalien jälkeen persut yrittävät hallitukseen mutteivät pääse sinne, paitsi jos kannatus raketoi nykyisestä niin paljon, että establishmentti päättää nitistää puolueen jo näiden vaalien jälkeen antamalla sille valtaa. Näinhän SMP tapettiin suunnilleen persujen nykyisen gallup-kannatuksen paikkeilla.

Vihreät on establishmentin edustajana aivan kelvollinen hallituspuolue. Kun katsoo historiaa, enemmän Vihreisiin on voinut halituksessa luottaa kuin Kepuun iltalypsyineen, takinkääntöineen ja EU:ta vastustavine väyrysineen. Ydinvoimapäätös oli tästä osoitus, eli puolue teki sen minkä lupasi, vaikka tämä kohta hallitusohjelmassa ei ollutkaan mieluisa. Persut ovat jo aloittaneet itsensä nurkkaan maalaamisen ilmoittamalla, etteivät ole kiinnostuneita hallituspaikasta Kokoomuksen ja Kepun koalitiossa.

Kun gallupien valossa koalitio on joko tämä tai Kok+SDP, Persut ovat noin 50% todennäköisyydellä jo ulkona kuvioista perusasetelman takia. Tämän päälle puolue on muistaakseni ilmoittanut, ettei se halua RKP:n kanssa hallitukseen. Minäkin haluaisin RKP:n oppositioon muutamaksi vaalikaudeksi, jotta kielipolitiikka saataisiin viimein tälle vuosituhannelle, mutta näin tuskin tapahtuu. Persujen nurkka pienenee. Jos apupuolueeksi ajateltu ilmoittaa valtapuolueille vuotta ennen vaaleja ainoat heille kelpaavat hallituskokoonpanot, voidaan miettiä, mikä on halu ottaa tällaista puoluetta mukaan vaikka ohjelmakysymykset eivät olisikaan este.

Vihreillä ei ole ainakaan tässä vaiheessa mitään “emme leiki noiden kanssa” -asetelmia, joten puolue voi olla hallituksessa jatkossakin. Lopputuloksena puolueella on vaalien jälkeenkin enemmän vaikutusvaltaa huolimatta siitä, että persut todennäköisesti on kannatukseltaan suurempi puolue.

Suomen politiikassa tarvitaan establishmenttiä tekemään puolijärkevää politiikkaa sangen ennustetusti. Nyt näitä puolueita ovat Kokoomus, SDP, Kepu ja Vihreät. Sen lisäksi tarvitaan varaventtiilipuolueita, joita tällä hetkellä edustavat Persut ja Vasemmistoliitto. Ei näille kannata antaa mitään valtaa, sillä jos ne joutuvat koneiston osasiksi tekemään lehmänkauppoja ja laihoja kompromisseja, ne vain menettävät sielunsa.

Räksytyspuolueet ovat tarpeellisia kiinnittämään huomiota niihin asioihin, joita establishmentti epämiellyttävinä välttelee. Näiden puolueiden kriittinen raja on noin kymmenen prosentin kannatuksessa, jonka jälkeen varaventtiili yhteiskunnassa pettää ja joka paikka täyttyy tästä padasta peräisin olevalla kuuman ilman ja puuron sekoituksella. Tämän jälkeen todellisen vallankahvan on tehtävä jotakin painekorkin kääntämiseksi kiinni, eli jotenkin otettava huomioon se, mitä nämä kerhot sanovat.

Tämä on oikeastaan ainoa keino potkia Suomen koalitiohallitusmallissa vallankahvaa eteenpäin, mistä syystä toivotan kohtuullista menestystä sekä persuille että laitavasemmistolle.

Kirjoitin juuri pari kirjoitusta, jossa on tämän tekstin ajatus lähes sanasta sanaan. Rämpivän vasemmiston ongelman on siis huomannut joku muukin.

Vaan tapahtuukohan mitään?

Muistaako kukaan muutaman viikon takaa Pekka Haaviston kommenttia siitä, että somaleja tulisi auttaa ennen kaikkea maan lähialueilla ja Euroopan käytäntöjä pitäisi yhtenäistää tukiaisshoppailun vähentämiseksi?

Minä muistan, mutta tämä puheenvuoro tuntuu kadonneen täydellisesti kartalta. Puheenvuoron tekee mielenkiintoiseksi se, että se on sisällöllisesti melko lähellä sitä, mitä natsiaineksena pidetty sakki toisinaan ehdottaa, mutta Vihreitä edustavaa Pekka Haavistoa ei varmastikaan pidetä Perussuomalaisia lähellä olevana hylkiöaineksena. Tätä olisi voinut käsitellä mielenkiintoisena keskustelunavauksena, mutta näin ei näytä tapahtuneen. Syvä hiljaisuus vallitsee, mutta miksi? Onko sanoma niin täydellisen epämiellyttävä, että se pitää vaieta huolimatta siitä, että se tulee pakolaisasioissa melko asiantuntevana pidetyltä henkilöltä?

Tänään julkaistiin tällainen kannanotto. Takana Husein Muhammed ja Heidi Hautala.

Ennustan, että tästäkään ei tulla kuulemaan paljon mitään. Artikkelissa kritisoidaan änkyräislamia (oma termini) vaatimuksineen ja sen sovittamista yhteen länsimaisen sananvapauskäsityksen kanssa. Sananvapautta uhataan toki muitakin reittejä, mutta islamilainen liiga on selvästi tällä asialla myös ja nyt asia on sanottu ääneen, taaskin sellaiselta suunnalta, että lausuntoa ei voi mitenkään pitää kiiluvasilmäisimpänä natsipropagandana.

Näyttäisi siltä, että turvapaikkajärjestelmän ongelmat sekä kovin radikaalin islamin yhteensopimattomuus länsimaisiin arvoihin ei olekaan niin kovin tuulesta temmattu ajatus. Millähän saataisiin valtapuolueetkin ymmärtämään tämä sen sijaan, että kuvitellaan ongelmien poistuvan, kunhan teeskennellään, ettei niitä ole olemassakaan?

Toistan saman, minkä olen sanonut useita kertoja ennenkin: islam-asiassa Euroopassa ei ole syytä sortua hysteriaan tai länsimaisten perusarvojen polkemiseen kieltämällä uskonnonharjoitus tai vaatimalla, että naiset saavat pukeutua aivan mihin hyvänsä muuhun mutta eivät mustaan pussilakanaan. Sen sijaan on ymmärrettävä, että viimeisen 20 vuoden ajalla Eurooppaan tullut turvapaikanhakijoiden ja yhdistettyjen perheiden tulva on asia, joka tulee aiheuttamaan ongelmia ja ne eivät katoa enää itsekseen jos vain odotellaan tarpeeksi kauan.

Maailma otti ja muuttui tuossa joskus, en tiedä tarkkaan koska. Euroopassa oli totuttu viimeisen 400 vuoden ajan siihen, että siirtomaista tuli kaikenlaista väkeä Eurooppaan, ja Eurooppaan tultuaan/päästyään he halusivat muuttua hyviksi englantilaisiksi, ranskanpulliksi, hollantilaisiksi tai espanjalaisiksi. Tällaisessa maailmassa tulokkaiden kirjavuus oli lähinnä hyötyjä tuova kokonaisuus, kuten tänä päivänä on vielä USA:ssa, jonne päätyvät siirtolaiset useimmiten haluavat sinne siksi, että he haluavat olla hyviä amerikkalaisia.

Euroopassa miljoonat tulokkaat pitävät eurooppalaista kulttuuria alempiarvoisena kuin heidän omaansa eikä heillä ole mitään aikomustakaan sopeutua. Euroopasta otetaan tukiaiset ja vaaditaan sopeutumaan tulokkaisiin. Tämä rakennelma ei ole hyvä ja se pitää saada jotenkin rikki.

Mainitsemani puheenvuorot Suomessa ovat olleet oikean asian havainnointia. Nyt niiden pohjalta pitäisi vain tehdä jotain. Ei taida olla syytä pidättää hengitystä, sillä kaikki kolme lausujaa ovat olleet Vihreiden edustajia, enkä näe kristallipallostani, että Vihreissä muutettaisiin kovin notkeasti suhtautumista turvapaikka- ja pakolaistenauttamisjärjestelmään tai lakattaisiin ymmärtämästä loputtomiin melkein mitä vain, jos se tehdään islamin nimissä.

Kun vihollinen on on länsimainen yhteiskunta ja elämäntapa, liittolaisia löytyy sangen omituisista paikoista.

Vasemmistossa on käynnissä sinänsä terve itseruoskintaprosessi. Vasemmistoliiton Korhonen ja SDP:n Tuomioja ovat sitä mieltä, että vasemmisto on epäonnistunut kaikkein heikoimpien ihmisten aseman parantamisessa.

En ole herrojen kanssa täysin samaa mieltä vaan pidän vasemmiston nykyistä murheen alhoa enemmänkin retorisena ongelmana ja karismaattisten poliitikkojen puutteena. Minun nähdäkseni kaikkein heikoimmilla menee paremmin kuin kaikkein heikoimmilla on koskaan mennyt, absoluuttisesti. Rahalla saa enemmän kuin ennen. Keskeiset julkiset palvelut eli koulutus ja terveydenhoito eivät ole missään erityisen syvässä kriisissä, vaikka terveydenhoidossa olisikin tehostamisen varaa. Perusturva ei ole rahallisesti realistisella tasolla, mutta yritykset nostaa sitä kaatuivat nimenomaan vasemmistoa lähellä olevan AY-liikkeen vastustukseen.

Suhteellisesti köyhien asema ei ole ainakaan parantunut, mutta meillä ei vallitse mitään universaalia yksimielisyyttä siitä, että juuri suhteellinen köyhyys on se ongelma. Jos nimittäin suhteellinen köyhyys otetaan ainoaksi määritelmäksi, määritelmän veivaajat saavat olla kekseliäitä ja yhteiskunnassa pitää toteuttaa melko epäsuosittu tasajakokommunismi, ennen kuin suhteellinen köyhyys on ylipäätään mahdollista poistaa. Vaikka suhteellisesti köyhille annettaisiin lisää rahaa, joku olisi taas suhteessa köyhin.

Mielestäni vasemmisto voisi olla sangen tyytyväinen niihin saavutuksiin, joita sen mukana ollessa on tehty 1900-luvun puolivälistä alkaen. Oikeastaan keskeisin saavutus vasemmistolle on se, että Suomen politiikassa ei ole ketään, joka ei kannattaisi jonkun sortin sosiaalidemokratiaa. Minun on patamustana porvarina vaikea löytää Suomen puolueista kannatettavaa, sillä ne ovat kaikki liian vasemmalle vinksallaan. Kun edes oikeistopuolueena pidetty Kokoomus ei tosiasiallisesti ole juurikaan koskemassa peruspalveluihin, voisi vasemmisto aivan yhtä hyvin olla retoriikassa toisella laidalla ja itseruoskimisen sijaan todeta, että koko Suomi on rakennettu heidän oppiensa mukaan.

Vasemmisto on kuitenkin muinaisen retoriikkansa vanki kuten olen kirjoitellut viime vuoden aikana useammankin kerran. Kun ideologia rakentuu vihollisen olemassaoloon (työnantajat/rikkaat/porvarit), on retoriikka ennen vaaleja sitä, että luvataan antaa vihollisille oikein isän kädestä ja vaalikauden jälkeen itseruoskitaan kun ei tapahtunut juuri mitään. Rikkaiden kyykyttämisellä on Suomen vasemmistopuolueille ideologinen arvo, kun sillä aivan hyvin voisi olla pelkästään välinearvo: kerätä rikkailta rahaa tärkeinä pidettyjen asioiden rahoittamiseen.

Jos retoriikasta poistuisi ajatus vihollisen nujertamisesta ja se korvattaisiin positiivisilla tavoitteilla (parempaa sitä, tätä ja tuota), olisi saavutuksista helpompi nauttia, joskus jopa ansaitusti. Nykyinen, 60-luvun juoksuhautoihin jämähtänyt vasemmistolainen retoriikka ei ole erityisen modernia eikä enää vetoa juuri kehenkään, varsinkin kun vähän pintaa raaputtamalla on nähtävissä, että hyvinvointivaltion kovaa ydintä ei uhkaa yksikään puolue. Vaikka tavoitteet on oikeasti saavutettu, väärällä retoriikalla saadaan näyttämään siltä, että melkein kaikessa tärkeässä on epäonnistuttu, mikä ei ole totta.

SDP:n veto näyttää olevan täysin lopussa, sillä se ei kykene tekemään pesäeroa SAK:hon tai uudistamaan oikeastaan mitään. SDP:ssä eletään totaalisen valheen keskellä, sillä jokaisten hävittyjen vaalien jälkeen selitetään, että oli liian hyvä tai huono sää ja SDP:n imaginääriset kannattajat eivät nyt tällä kertaa lähteneet liikkeelle. Minä en näe mitään arvoa kuviteltujen äänien laskemiselle, vain annetut lasketaan. jos SDP:n propagandassa esiintyvät suuret kannattajajoukot eivät lähde koskaan liikkeelle, voiko tämän joukon olemassaoloon vedota? Minusta ei voi vaan syytä tappioihin on haettava jostain muualta.

Vasemmistoliitto olisi periaatteessa voinut uudistaa vasemmistoa ja on sitä jonkun verran tehnytkin, nyt kun puolue on käytännössä nuorten eikä vanhojen stalinistien komennossa. Siitä huolimatta mitään tiikerinloikkaa ei ole tapahtunut. Jos SDP:n retoriikka on 60-luvulta, Vasemmistoliitto näyttää olevan Vietnamin sodan juoksuhaudoissa 70-luvulla syyttämässä amerikkalaisia milloin mistäkin. Kovin vähän uutta on tästäkään suunnasta tarjolla.

Onko suomalainen vasemmisto todella niin surkeaa joukkoa, että liikkeen merkittävimmäksi saavutukseksi jäi oman ylioppilastalon valtaaminen sen jälkeen, kun oli ensin käyty kysymässä Kekkoselta tähän lupa? Siltä välillä tuntuu, sillä tuon ajan retoriikka on pienin muutoksin siirretty tähän päivään molemmissa vasemmistopuolueissa, vaikka toisessa niistä on tehty nuorennusleikkauskin. Eikö tämä aatesuunta tarjoa enää mitään uutta? Jos ei, silloin se joutaa mennä ja Vihreät ottaa vasemmiston paikan hieman pöyhityllä vasemmistolaisella ohjelmalla.

Jos jotain uutta olisi tarjolla, se pitäisi markkinoida huomattavasti nykyistä paremmin. Urpilainen on toivoton, Arhinmäessä ei ole esiintyjänä mitään vikaa, joten SDP:ssä ollaan henkilökysymysten äärellä.

Toinen retorinen ongelma liittyy maahanmuuttokysymykseen. Onko vasemmisto suomalaisen edunvalvoja vai onko politiikalla joku laajempi ulottuvuus, jossa suomalaisten rahoilla elätetään muutakin maailmaa? Minä en osaa neuvoa mikä kannattaa, mutta tiedän, että valitsemalla jälkimmäisen tien tulee karkottaneeksi persuihin työväestöä, sillä heidän etunsa on tämän tavoitteen kanssa ristiriitainen.

Kolmas retorinen ongelma on uuden sanoman puute. Karrikoiden ja yksinkertaistaen vasemmiston sanoma on “herroille isän kädestä ja muille runsaasti julkisia palveluja”. Tätä grammaria veivataan vuosikymmenestä toiseen, joten ei tarvitse ihmisiä syyttää, jos he pitävät sanomaa sisällöttömänä. Ei vasemmisto tai mikään muukaan puolue menesty nykymaailmassa vaaleissa sillä tavoin, että se ottaa ohjelmansa keskeiseksi kysymykseksi jonkun sosiaalitukiaisen pienen korotuksen. Vaikka ihmiset kannattaisivat tuon tukiaisen korottamista, he eivät välttämättä silti äänestäisi puoluetta, jolta tuntuu puuttuvan visio, missio ja strategia.

Perussuomalaiset ovat vahvassa vedossa agendalla, joka on pääosin typerä. Sen ydinajatus on siinä, että kunhan Suomi eroaa EU:sta, kaikki ongelmat poistuvat. Vasemmistopuolueet ovat vastanneet persujen uhkaan lähinnä perussuomalaisia vähättelevillä lausunnoilla. Runsaasti paukkuja käytetään sen todistamiseen, että perussuomalaisten kannattaja on tyhmä. Tilastotietojakin tarjotaan, ja kun yliopiston kuppilassa vihreiden ja vasemmistoliiton kannatus on kovaa ja persujen vähäistä, tästä voidaan päätellä, että näitä puolueita kannattavat fiksut ja persuja tyhmät.

Joskus kun tästä ideologian bunkkerista uskalletaan katsoa kaukaisuuteen, huomataan, että puolueet eivät menesty Suomessa eikä maailmalla vain omahyväisyydellä. Perussuomalaiset on vasemmistossa kukoistavan omahyväisyyden ja ylimielisyyden täydellinen vastakohtapuolue, mutta sillä on sanoma ja agenda. Kun hyvin esitetyllä sanomalla saa runsaasti kannatusta vaikka sanoma on typerä ja ristiriitainen, vasemmiston pitäisi miettiä, mikä sen tavassa esittää oma sanomansa on vikana.

Jotta kenenkään ei tarvitse tuossa leirissä vaivata päätään, minä kerron, mikä tuo vika on.

Vasemmisto on ajat sitten lakannut tekemästä politiikkaa, joka miellyttää ihmisiä. Jos ihmiset eivät rakasta politiikan linjauksia, se on osoitus siitä, että ihmisissä on jotain vikaa. Sanoma on määritelmän mukaisesti täydellinen, joten vian on oltava ihmisissä. Yksilökeskeisemmäksi muuttuneessa maailmassa ei pötkitä pitkälle sillä, että pidetään äänestäjiä tomppeleina, jolta tieltä ainoa pelastus on opetella puolueen syöttämä liturgia ulkoa ja ryhtyä toistamaan sitä.

SDP:n politiikka tulee muinaisesta arvomaailmasta. Vasemmistoliitto vetoaa populismillaan pienehköön punkkariklikkiin muttei kansan syviin riveihin. Löytyykö kummastakaan kerhosta halua kuunnella, mitä suomalainen keskiluokkainen valtaväestö sanoo? Vai piperretäänkö köyhien ja vähemmistöjen kimpussa eikä tarjota keskiluokalle mitään muuta kuin lisää veroja ja ruikutetaan ihmisten olevan tyhmiä, kun tämä nerokas sanoma ei saavuta kannatusta?

Vasemmiston voi siirtää tälle vuosituhannelle, mutta se vaatii muutoksia niin henkilöissä, arvoissa kuin retoriikassakin. Tämä toteutuu joka tapauksessa. Joko sen toteuttavat perinteiset vasemmistopuolueet tai sitten Vihreät syrjäyttää perinteisen vasemmiston ja kaappaa maltillisen vasemmiston paikan marginalisoiden SDP:n ja Vasemmistoliiton apupuolueekseen jos sellaisia tarvitaan.

Ruotsin vaalispektaakkeli saa näemmä jatko-osia.

En minä oikeasti ole sitä mieltä, että Ruotsissa ainakaan kovin tahallaan vaalivilpistellään, mutta onhan tilanne varsin herkullinen propagandamielessä, jos pari päivää vaalien jälkeen löytyy äänisäkkejä, jotka ratkaisevat vaalin tuloksen. Vielä niiden vaikutusta ei tosin tiedetä.

Ei voi välttyä ajattelemasta vaikkapa tällaista tapahtumaketjua: kuulemamme vaalitulos julkistetaan. Paha. Hallitusneuvottelut alkavat, ja yksikään sosialistirintaman puolueista, lähinnä Vihreät, ei ole kiinnostunut tukemaan porvarihallitusta ja tukea pitää sittenkin etsiä SD:n suunnasta. Tosi paha. Tämän jälkeen kätköistä löytyy lisää ääniä, jotka ratkaisevat hallitusrintamalle enemmistön tuhannen äänen erolla. Huh, jopa helpotti.

Jos Valko-Venäjän tai Iranin vaaleissa löytyisi ylimääräisiä äänisäkkejä pari päivää vaalien jälkeen tuloksen ollessa melko tasainen ja lopulta tuloks kääntyisi vanhalle vallankahvalle suosiolliseksi, emme miettisi toista kertaa, kuinka rehellisistä vaaleista oli kysymys.

Varmaa on se, että jos Ruotsissa vaalitulos tästä muuttuu, huolimatta siitä, että kaikilla olisi täysin puhtaita jauhoja pusseissaan, SD tekee asialla propagandaa ja pitkään. Epäilyt vaalivilpistä ovat vakavasti otettavia jopa joillain itämailla, länsimaalle kyseessä on merkittävä arvovaltatappio, vaikka väitteiden tueksi ei mitään todisteita löytyisikään. SD saisi vettä propagandamyllyynsä, ja koska koko puolue pyörii tällaisen propagandan ympärillä, tilanne olisi äärimmäisen herkullinen.

Suomesta voitaisiin viedä Ruotsiin kehitysapuna vaaliosaamista, sillä Suomessa vaalitulos ennakkoääniä myöten tiedetään parissa tunnissa ja viimeisetkin Lapin hajaäänet on laskettu neljässä tunnissa. Kun äänet lasketaan äänestyspaikoilla eikä niitä ulkoiluteta ympäriinsä, mahdollisuus hukata tai lisätä salaperäisiä yllätyssäkkejä vähenee.

Ruotsin vaaleissa näyttää käyvän kuten establishmentti pelkäsi.

Ruotsissahan puolueet liittoutuivat jo ennen vaaleja kaksipuoluejärjestelmäksi, josta ulkos potkaistiin Ruotsidemokraatit, joka ei kelvannut kumpaankaan allianssiin. Ruotsissa on 4% äänikynnys, joten ensimmäinen kaikkien toive oli, että SD ei tuota kynnystä ylittäisi. Näyttää ylittävän. Allianssit halusivat kumpikin ensisijaisesti voittaa, mutta toissijaisesti ne itse asiassa näyttävät toivoneen rökäletappiota, jotta se toinen allianssi voi muodostaa enemmistöhallituksen keskustelematta SD:n kanssa.

Näistä toiveista kumpikaan ei nyt näytä toteutuvan. Sosialistit saivat rökäletappionsa, mikä on aina ilo korville, mutta se ei satanutkaan puhtaasti maltillisen oikeiston laariin vaan SD kaappasi omansa, ilmeisenä protestipuolueena.

Jos Ruotsin poliittinen järjestelmä ei ole tuttu, sallikaa minun selittää.

Ruotsin poliittinen järjestelmä on huomattavan erilainen Suomen järjestelmään verrattuna. Yksi ero tulee siitä, että siellä ei ole ollut Kekkosta, joten maajussipuolue on marginaalinen oikeistoallianssin apupuolue. Kyseessä siis on tosiasiallisesti kaksipuoluevaltio, Suomessahan hallitukset ovat aina rintamalinjat rikkovia koalitioita. Jos kaksipuoluejärjestelmä on 2+0, toisella puolueella/allianssilla on aina enemmistö ja siinä ongelmia ei tule. Jos kyseessä on 2+N, se antaa suuremmalle kahdesta isosta hieman pelivaraa, sillä N:n pikkupuolueen joukosta todennäköisesti löytyy joku, joka lupaa tukensa. Britanniassa on näin ja jos vallankahva jää paikan tai kahden päähän, yleensä Ulsterin lojalistipuolue on ollut helppoa puhua hallituksen taakse. Kaikkein hankalin vallankahvalle on 2+1, sillä teoriassa tuo yksi puolue saattaa saada vaikka vain yhden paikan, mutta se voi kiristää tuolla paikalla mitä hyvänsä, ja Ruotsi on näissä vaaleissa ollut tällaisessa 2+1 -asetelmassa ja se näyttää nyt tuottaneen pelätyn tuloksen.

Ruotsalaisen politiikan kulmakivet ovat konsensus, pysähtyneisyys ja establishmentin valta. Ruotsi on Suomeen verrattuna huomattavasti enemmän luokkayhteiskunta, ja poliittinen aparaatti toimii establishmentin ympärillä. Poliittinen eliitti eri leireissä politikoi, bisneseliitti omistaa ja johtaa maan suurimpia yrityksiä ja kansalaisille uskotellaan todellisia vaihtoehtoja olevan. Säätykierto Ruotsissa toimii, eli kuka hyvänsä medelsvensson voi kyllä hypätä politiikkaan, mutta aparaatti on rakennettu niin, ettei sitä voi muuttaa, joten uusi tulokas etenee herrahississä jos sisäistää politiikan manööverit, mantrat ja muinaiset liturgiat mahdollisimman hyvin. Radikaalille ei tuossa järjestelmässä ole juurikaan tilaa.

Establishmentin kontrolli hoidetaan pitkillä listoilla. Vaalikarja siis äänestää listaa eikä henkilöä, ja puoluekoneisto pistää ehdokkaat listalla haluamaansa järjestykseen. Tässä järjestelmässä on hyvät ja huonot puolensa, mutta sen seuraus on siinä, ettei puolueiden sisällä voi kovin voimakkaasti kyseenalaistaa puolueiden perinteikästä linjaa. Liian kiivas kriitikko on konsensukseen sopimaton, ja hän löytää itsensä ensi vaaleissa listan pohjalta ja poliittinen ura loppuu siihen. Samaten kun käydään keskustelua puolueen linjasta vaikkapa puheenjohtajavaalin yhteydessä, liian kärkkäitä ja räyhäkkäitä puheenvuoroja vältetään, sillä hävinneiden poliittiselle uralle on välttämätöntä, että voittaja voi pitää heitä edelleen lojaaleina.

Tämä järjestelmä on luonut varsin stabiilin koneiston, joka suojelee itseään veneenkeikuttajilta ja uusilta ajatuksilta. Eliitti tavallaan täydentää itseään, sillä kansa ei tätä pysty tekemään. Kansankoti kyllä uudistuu, mutta aivan kuten hieman vanhempi uskonnollinen rakennelma, Katolinen kirkko. Vain sisältä käsin, pienin askelin ja hallitusti.

Jos kansalainen haluaa protestoida, hänen vaihtoehtonsa ovat olleet olemattomat. Suomessa on nähty kaikennäköisiä kääpiöiden kapinoita ja palatsivallankumouksiakin, kun kansa rupeaa äänestämään vallankahvaan puolueiden sisältä sellaisia henkilöitä, jotka ovat eliitille kiusallisia. Puolue voi tietysti olla laittamatta tällaisia henkilöitä ehdolle ensinkään, mutta jos he ovat suosittuja, heidän äänensä menevät helposti ehdokkaan mukana. Jos taas ehdokas asetetaan, hänen toimivaltansa on valituksi tulemisen jälkeen mielestäni ruotsalaista kollegaa suurempi, sillä hän on saanut mandaattinsa henkilökohtaisella suosiollaan eikä puolueen armosta.

Suomessa protestiääniä siis kanavoituu myös puolueiden sisällä eikä ole pakko äänestää protestipuolueita. Ruotsissa SD on tällainen protestipuolue ja selvästi joku osa ruotsalaisista on kyllästynyt sisäpiirileikkiä muistuttavaan politiikkaan.

Mielestäni tulosta ei voi tulkita niin, että SD:n äänestäjien voitaisiin olettaa kannattavan SD:n ohjelmaa. Kun SD:n äänestäminen on ollut ainoa keino protestoida establishmenttiä vastaan, vain herra tietää, paljonko äänistä on peräisin tästä.

Todennäköisesti vaalien jälkeisestä asetelmasta löytyy joku sangen vaivaton tie ulos. Hallitusrintama näyttää jääneen muutaman paikan päähän enemmistöstä, joten se voi tehdä diilin minkä hyvänsä pikkupuolueen tai noin kolmen opposition yksittäisen kansanedustajan kanssa tuesta “tarvittaessa”. Jälkimmäinen tietysti tapahtuisi oppositiopuolueiden siunauksella, sillä jotain on tehtävä, että SD-mörkö saadaan pidettyä kaapissaan. Jos oppositio ryhtyy äänestämään yhtenäisesti, SD voi liittäessään äänensä opposition ääniin kaataa hallituksen koska vain vaikkapa budjettikäsittelyssä, joten joku turvamekanismi on rakennettava sisään.

Jos tällaista yksittäisten edustajien salaliittoa ei saada aikaiseksi vaan tarvitaan puolueiden tukea, silloin oppositio kärsii runsaasti. Jos oppositiopolitiikan tekeminen tarkoittaa jatkossa sitä, että vastustetaan kaikkia ehdotuksia puheissa, mutta kun tulee äänestys, kannatetaan niitä, tämä näkyy vuosien kuluttua puolueiden kannatusluvuissa ja uskottavuuskuvassa.

SD:n nousu parlamenttiin kuitenkin kertoo siitä, että myös Ruotsin järjestelmä toimii. Huolimatta siitä, että establishmentti on yrittänyt kaapata koko poliittisen keskustelun itselleen, se onnistuu vain tiettyyn rajaan saakka. Vaalituloksen jälkeen SD ei saa valtaa, mutta se saa äänensä kuuluviin. Jos puoluetta tämän jälkeen syrjitään tiedotusvälineissä kuten tähänkin saakka, se tulee saamaan lisää sympatiaääniä.

Joku voisi Suomesta käydä konsultoimassa hieman ruotsalaisia siinä, miten kiusankappaleista päästään eroon, sillä Suomessahan on tästä pitkät perinteet kun ensin hajotettiin kommunistit ja sen jälkeen päästettiin kuuma ilma pois SMP:n protestipallosta. Perussuomalaisille tehdään varmasti sama temppu ensi tai sitä seuraavien vaalien jälkeen.

Lehti kertoo meille, että "ulkomaalaisten työttömyys kasvoi taantumassa rajusti".

Työttömyysasteen nimittäin kerrottiin nousseen 25,2 prosenttiin. Virkamies kertoo, että ulkomaalaisen osa on ollut sama kuin nuorten ja vastavalmistuneiden. Erityisryhmät ovat "ilmeisesti" joutuneet laman kouriin pahemmin kuin muut, ja tästä syystä ehdotetaan lisätoimia nimenomaan ulkomaalaisten työttömyyden vähentämiseksi, nuorista ja vastavalmistuneista ei lie niin väliksi.

En minä toki vastusta hankkeita ulkomaalaisten työllistämiseksi. Tällaisia hankkeita pitää kuitenkin tehdä pienin askelin ja kokeilevasti siten, että haetaan keinoja, jotka työllistävät eikä keinoja, jotka lihottavat konsultteja. Jos joku keino ei näytä toimivan, kuopataan se ja kokeillaan pienen ryhmän kanssa jotakin muuta, ja jos joku näyttää toimivan, laajennetaan koetta heti ja selvitetään, oliko kyseessä sattuma vai onko keino toimiva. Tähän voi jopa käyttää rahaa, sillä lopputulos on valtiontalouden kannalta parempi kuin ikuinen tukiaisten maksaminen, jos keinoja löytyy.

Jos keinoja ei löydy, se on arvokasta tietoa itsessään ja vastaa meille viimein mieliämme askarruttavaan kysymykseen siitä, ovatko somalit ratkaisu Suomen huutavaan työvoimapulaan, jota ei tosin ole olemassa.


Sen sijaan huomio kiinnittyi tässä siihen, kuinka "ilmeisesti" -perusteella luotiin mielikuva siitä, että lama olisi rouhinut töitä erityisesti maahanmuuttajilta. Entäpä jos asetetaan tämä "ilmeisesti" kyseenalaiseksi rakentamalla hieman toisenlaisia skenaarioita, jotka eivät epäilemättä hieman salaperäiseksi jäävää ilmeisyysasteikkoa totuusmittarina käyttäen poikkea merkittävästi uutisessa esitetyn väitteen totuusarvosta.

Minulle tulee nimittäin mieleen yleiseen elämänkokemukseen vedoten, että maahanmuuttajien työt eivät ole Suomessa merkittävästi vähentyneet. He työskentelevät bussikuskeina, siivoojina ja erilaisissa maahanmuuttajien tulkkaus- ja kotoutustehtävissä, ainakin turvapaikanhakija- ja perheenyhdistämistaustaiset. Lama taas on rouhaissut Suomessa erityisesti teollisuustyötä, ja sitä tehdään varsin supisuomalaisin voimin. Kuljetus- ja huolinta-alalla on väehnetty väkeä myös ja siellä on ulkomaalaistakin työvoimaa, mutta kuinka paljon?

Tällä tavoin voisi ajatella, että maahanmuuttajien työttömyysasteen nousu ei johdu kovin suurelta osin siitä, että he olisivat saaneet potkut kun työt olisivat loppuneet. Jos se ei johdu tästä, mistä se voisi johtua?

Voisiko se johtua siitä, että viime vuosina Suomeen on tullut heikoimmin työllistyviä turvapaikanhakijoita ja yhdistettyjä perheitä (somalit ja afgaanit) varsin runsaasti? En tiedä, missä kohtaa prosessia tällainen muuttuu työnhakijaksi ja sitä kautta työttömäksi, mutta koska tulijoita on ollut pitkään, joka vuosi markkinoille on pulahtanut runsaasti juuri näiden kansallisuuksien edustajia, ja työttömyysprosentti on kova.

Tässä asiaa selvitetään jotenkin, ja minusta noiden numeroiden valossa näyttää siltä, että valtaväestön joukossa työttömien määrän kasvu työnhakijoiden määrän kasvuun suhteutettuna on huomattavasti suurempi kuin maahanmuuttajien tapauksessa.

Lueskelen tuossa Tony Blairin muistelmia ja niitä lukiessa on tullut väkisin mieleen myös Suomen SDP. Ennen Blairin valtaannousua puolueessa hän analysoi puolueen pitkän opposition syyksi sen, että puolue on täydellisen pihalla siitä, mitä kannattajat oikeastaan haluavat.

Hänen mukaansa tyypillinen Labourin kannattaja oli joko AY-aktiivi tai köyhä. Muut eivät puoluetta omakseen tunteneet. AY-liikkeen vahva asema puolueen päätöksenteossa vieraannutti demokratiaa kaipaavia voimia ja ajoi karkuun uusien alojen duunareita, jotka eivät olleet järjestäytyneitä ensinkään. Puolueen ideologia oli vieras ideologiaa kaipaaville, sillä vuoteen 1995 puolue tavoitteli virallisesti kommunistista yhteisomistusvaltiota, mitä tosiasiallisesti ei juuri kukaan perusbritti tavoitellut. Köyhien rikastuttua he hylkäsivät Labourin, sillä työelämään päädyttyään he näkivät itsensä ainoastaan maksumiehen roolissa.

Lainaan tässä katkelman Blairia:

All of this today sounds almost comically obvious, but not back then. We had become separated from 'normal' people. For several decades, even before the eighteen years in the wilderness, Labour was more like a cult than a party. If you were to progess in it, you had to speak the language and press the right buttons. It went on so long it became natural to those in the party. Even I had to learn to do it - not that well, I may say - but without doing some of it, you got nowhere.

Se Britanniasta ja Labourista.

Kun luen Blairin tekstiä, en voi mitenkään olla löytämättä siitä yhtymäkohtia SDP:hen Suomessa. SDP:n periaateohjelma on huomattavasti modernimpi, mutta ongelmakenttä on melkeinpä sama. Puolue on hukannut käsityksensä siitä, mitä sen mahdolliset äänestäjät haluaisivat. AY-liike on melko lähellä puoluetta edelleen, huolimatta siitä, että AY-toiminnassa on nykyään mukana vähän kaikkien puolueiden äänestäjiä.

Erityisesti SAK katsoo edelleen SDP:n olevan apupuolueensa, mistä seuraa väkisinkin kitkaa monessa paikassa. Eivät kaikki teollisuusliittojen miehet ja naiset enää ole demareita tai vasemmistoliittolaisia. Pelikenttä ei ole enää se, mitä SAK ja SDP pyörittivät 60-70 -luvuilla, eli yrittivät CIA:n rahoilla pitää vahvat teollisuusliitot demarien eikä kommunistien komennossa. SDP on Suomessa muuttunut suurten ikäluokkien puolueeksi ja nuoremmista ammattiliittojen jäsenistä löytyy vasemmistoliittolaisia, vihreitä, persuja ja herra paratkoon, kokoomuslaisia. Siitä huolimatta SAK on SDP:n kyljessä, ja nyt kun SDP on oppositiossa, SAK:n jäsenistö ei hyödy mitenkään siitä, että ammattiliitoilla ei ole toimivia yhteyksiä valtionhallintoon.

Voisi kuvitella, että Suomessa olisi sekä SDP:n että SAK:n etu purkaa tämä kytkös. SAK:n kannattaisi pitää sangen hyvät välit kaikkiin, sillä sen tavoitteiden ajamiseksi sen pitää kyetä kuiskuttelemaan kaikkien korviin, mitä heidän mielestään pitäisi tehdä. SDP:n taas kannattaa hankkiutua eroon SAK:sta, sillä SAK on lopulta auringonlaskun keskusjärjestö. Teollisuustyö vähenee pikku hiljaa, uudet työpaikat ovat palvelualoilla tai uusilla aloilla, joilla juuri kukaan ei ole järjestäytynyt kun sopivaa liittoa ei ole. Jos sopiva liitto on, se on melkein aina STTK:n tai Akavan liitto, ei SAK:n.

Samaten näin ulkopuolelta asiaa katsellessa tulee mieleen, että SDP ei ymmärrä potentiaalisen kannattajan arvomaailmaa. Puolue keskittyy niin innokkaasti köyhyys- ja pienituloisuusteemaan ja "herrojen" kyykyttämiseen, että se muuttuu epäkiinnostavaksi kaikille niille, jotka tienaavat hieman paremmin. Jo keskiluokka kokee puolueen vieraaksi, sillä se ei tarjoa mitään muuta kuin maksuja.

Köyhyys- ja pienituloisuusasiasta päästään tuohon Blairin lainaukseen. SDP vaikuttaa Suomessa olevan lohduttomasti jargoninsa ja muinaisten fraasiensa suossa. Puolueessa edetäkseen pitää hokea tietyt mantrat pienituloisista, peruspalveluista, päivähoidosta ja vanhustenhoidosta, ja nykyään myös eläkkeistä, sillä ydinkannattajakunta alkaa olla eläkeiässä. Tämä metodi on tuottanut puoluekoneiston, joka ei kykene luomaan uutta. Maailma on muuttunut, mutta SDP:n mantrat elävät edelleen. Kun Suomesta ei löydy ketään, joka erityisesti vihaisi peruspalveluita, näiden samojen mantrojen pyörittely näyttää vain saavutettujen etujen puolustamiselta viimeiseen saakka eikä uuden visioimiselta.

Arvomaailmassakin on ongelma. Puolue on ohjelmansa mukaisesti liberaali ja suvaitseva, mutta sen rivikannattajat yllättävän konservatiivisia. Tyyppiesimerkki tästä on Heinäluoman "maassa maan tavalla" -lausahdus, jossa hän rikkoi kahtakin tabua. Ensinnäkin, se oli puolueen viralliseen liturgiaan kuulumaton lause. Toisekseen, se oli nimenomaan rividemarien enemmistön tuntojen tulkintaa eikä toiveiden tyhjien tynnyrien kuminaa. Huuto omienkin riveistä oli melkoinen, ja elämästä vieraantuneet vihreät ja vasemmistoliittolaiset siteeraavat tätä varsin harmitonta lauselmaa "sammakkona" edelleen.

SDP:n toiminta on iät ajat perustunut siihen, että puolue tietää paremmin, mikä on ihmisille hyväksi, ja ammattiliitto hoitaa loput. Jos ihmiset ovat sitä mieltä, että maahanmuuttajien erilaisuuden ymmärtämisessä on menty hieman liian pitkälle, SDP:n ratkaisu on selittää ihmisille, miksi he ovat väärässä, eikä kuunnella ihmisten ajatuksia ja muokata omaa ohjelmaansa kansan tuntoja seuraamaan.

Muissa puolueissa kulttuuri on samantapainen, mutta niissä ohjelma ja oletetun äänestäjän arvot eivät ole yhtä vahvasti ristiriidassa kuin SDP:n tapauksessa. Nyt kun persut ovat tulleet jäytämään erityisesti SDP:n ja Kepun kannatusta, niissä kyse on juuri tästä asiasta. Perussuomalaiset sanovat ihmisille, mitä ihmiset haluavat kuulla, eivätkä saarnaa muinaisia uskonkappaleita. Kepun tapauksessa hallitusvastuu on väsyttänyt, sillä puolueen kova ydin on aluepolitiikka, ja sitä ei voi hallituksessa vaatia harjoitettavaksi yhtä paljon kuin oppositiossa. SDP:n murheen alho johtuu vain ja ainoastaan siitä, että puolueen vuosikymmenet vanhaa perusjargonia suoltavat puhuvat päät vaikuttavat väkisinkin eri maailmassa eläviltä. Kokoomusta Perussuomalaiset eivät ole rokottaneet juurikaan, sillä Kokoomuksen puheet ja teot sopivat riittävän hyvin pikkuporvarilliseen arvomaailmaan. Lisäksi Kokoomus saa ylimääräistä nostetta aivan ansiotta siitä, että se ei ole surkeassa jamassa oleva SDP tai Kepu.

Britanniassa Labour pääsi valtaan murskavoitolla, kun se Blairin johdolla hylkäsi vanhan doktriinin ja jätti jäljelle kovan ytimen. Se luopui ideologian painolastista jättäen kuitenkin jäljelle valtaosan keskeisistä tavoitteista. Puolueesta tuli kertaheitolla salonkikelpoinen toryihin kyllästyneen keskiluokan joukossa. Se menetti änkyröimmät ammattiliittotukijansa, mutta keskiluokan joukossa saatu voitto käänsi numerot reippaasti Labourille.

Minusta on alkanut näyttää siltä, että vasemmistopuolueet pääsevät vallankahvaan aina silloin, kun ne kuulostavat varsin ei-vasemmistolaisilta. Blairin New Labour oli tätä. Lipponen syrjäytti Kepun pääministeripuolueena Suomessa, ja mielestäni Paavo Lipponen on ollut viimeinen SDP:n hyvä puheenjohtaja. Lipponen ei sortunut SDP-fraseologiaan kovin pahasti ja häntä arvostettiin muidenkin kuin omien ydinjoukon keskuudessa. Itse asiassa Lipposen kohtalo oli lopulta vähän sama kuin Blairinkin, eli omien perinteisiä mantroja rakastava ydinjoukko teki lopulta palatsivallankumouksen, ja siitä alkoi alamäki koko puolueelle.

Vasemmistopuolueiden pitäisi löytää jostain kadotettu ideologia ja pöyhiä siitä sellainen, että se viehättäisi politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneita ihmisiä ylipäätään eikä vain persaukisinta joukkoa. Puhumalla vain peruspalveluista ja köyhistä tähän ei päästä, sillä tämä virsi on suoraan sanoen vanha. Näitä asioitahan ei kannata hylätä, mutta niitä ei myöskään kannata nostaa ohjelman ja sanoman keskiöön jokseenkin ainoiksi tärkeiksi asioiksi tarjoamalla höysteenä kaikkien puolueiden ohjelmissa olevia fraaseja ympäristöstä.

Länsimaiset yhteiskunnat ovat uuden suunnan hakemisen edessä. Nykyiset julkistalouden vajeet kaikkialla kertovat, että työn vähentyessä pää tulee vetävän käteen nykyisellä menolla. Tarvitaan siis uusia ideoita, joilla pidetään nämä maat mukavina paikkoina asua jatkossakin. Se vaatii kuitenkin täysremonttia "suuri valtio" -ideologiaan ja kykyä erottaa oleellinen humpuukista. Lisäksi oletan, että kansainvälisessä ympäristössä itsekkyyttä pitää huomattavasti lisätä, jotta niukat resurssit riittävät paremmin omille sen sijaan, että niillä elätetään Afrikkakin.

Mistä tämä uusi suunta voisi löytyä? En tiedä, mutta mikä hyvänsä puolue tähän asiaan onnistuu tarttumaan, tulee saamaan ainakin minun ääneni. En minä halua luopua peruspalveluista ja perusturvasta, mutten myöskään halua, että politiikan ainoa keskeinen sisältö on tässä, sillä tämä on täydellisen visiotonta ja näköalatonta kassanhoitajapolitiikkaa. Nämä asiat voi hoitaa lähestulkoon virkamiestyönä ja ylimmän poliittisen johdon pitäisi miettiä, mistä sitä jaettavaa oikein löytyy nykyistä enemmän, miksi Suomessa kannattaisi teettää työtä ja miksi Suomessa kannattaisi asua jos on hyvä jossain.

SDP on valinnan edessä. Se voi ryhtyä visioimaan uutta tai pyörittelemään vanhoja iskulauseita. Uuden visioiminen tuottaisi Suomeen pitkästä aikaa uusia ajatuksia, muinaisten taikasanojen toistelu ei sitä tee. Mitä sosialistisemmalta SDP kuulostaa, sitä vieraammalta se keskiluokalle vaikuttaa, joten retoriikkaakin kannattaisi hiukan parantaa. Samaten SDP tekee tyhmästi maalatessaan itseään nurkkaan, mitä se nyt kovaa vauhtia tekee kovalla riskillä. Jo nyt on ilmoitettu, ettei puolue mene mukaan hallitukseen, joka koskee jotenkin eläkkeisiin. Kun eläketurvan kestävyydestä on hyvin ristiriitaisia arvioita, tällaiset absoluuttisuudet jättävät puolueen helposti oppositioon vaalien jälkeen.

Tämä voi olla hyväkin asia, sillä SDP tarvitsee itse asiassa lisää oppositiota ja paremman puheenjohtajan, ennen kuin se pääsee muinaisista juoksuhaudoistaan ylös ja ymmärtää, että se saa Suomessa vallankahvan vain keskiluokan äänillä. Köyhien äänet eivät siihen riitä. Vasemmistolainen hybris taas pitää nykyään sisällään ajatuksen siitä, että ei-köyhät mielellään tukevat vasemmistoa silkassa solidaarisuuden puuskassaan, vaikka eivät saa itse mitään.

Eivät tue.

Tänään on ollut joku UKK-seminaari, jossa fyysisesti elossa olevat, joskaan eivät ehkä henkisesti, pysähtyneisyyden ajan hahmot ovat ylistäneet kuollutta pysähtyneisyyden ajan hahmoa lähes liturgisin sanankääntein, aivan kuten tapana on aina ollut.

Tarja Halonen arvelee, että Kekkonen olisi ollut varmasti aivan ältsin hyvä internetin käyttäjä. Kyllähän tämä on tietysti uskottavaa kun muistelee, mitä kaikkia myyttejä meille syötettiin Kekkosen hiihtoretkistä, kalansaaliista ja vähän kaikesta muustakin, mutta nyt Kekkosen erityisasiantuntijuus joka asiassa tuntuu elävän 25 vuotta miehen kuoleman jälkeenkin. Yhteistä näille myyteille on se, että ne olivat ja ovat propagandan väline, ja propaganda on melkeinpä sitä samaa kuin naapurit tekivät hymyilevillä Isä Aurinkoisen kuvilla ja patsailla. Luodaan mielikuva rakastavasta ja taitavasta kansan isästä, joka on hyvä kaikissa ihmisten arvostamissa asioissa.

Joskus kauan sitten väkisinhiihtäminen oli varmasti aivan hurjan hieno juttu kun toisaalla viljeltiin myyttiä suomalaisista urheilukansana. Väkisinhiihtämisen suosio lässähti siinä kohtaa kun maa rikastui ja alppihiihto alkoi olla ihmisten ulottuvilla, ja suomalaisten maine urheilukansana lässähti kun keksittiin doping-testit. Tänä päivänä netinkäyttötaidot ja kyky saada äänensä kuuluviin ei-kaupallisessa mediassa ovat arvostettuja taitoja, joten tietenkin Kekkonen olisi ollut näissä asioissa mestari kuten myös alppihiihdossa ja curlingissa, ja Kekkosen maine ei tunnu lässähtävän vaikka eri maiden arkistojen avautuminen antavat kuvan Moskovan talutusnuorassa olleesta itsevaltiaasta.

Kepuli Eino Uusitalo puhui samassa seminaarissa. Me hieman vanhemmathan muistamme Eino Uusitalon pyrkimykset 70-luvulla siirtää itsenäisyyspäivä nykyisestä Suomen ja NL:n välisen rauhansopimuksen allekirjoittamispäiväksi. Uusitalo edusti K-linjaa tympeimmillään ja UKK-seminaari on tietysti hänelle erinomaisen harras paikka näyttäytyä oikeauskoisten seurassa.

Uusitalon sanoma juhlakansalle oli se, että “suomettumisen aikaa ei pidä kritisoida”. Peruste tälle älynväläykselle oli se, että koska kaikesta huolimatta kävi hyvin, kritiikille ei ole tarvetta. Tämä on sinänsä näppärä tapa yrittää päästä eroon ikävästä ja turhan läheltä omaa napaa liippaavasta murskakritiikistä. Kun kerran Suomi ei sortunut NL:n satelliitiksi huolimatta siitä, että Uusitalo muine myyräntyöläisineen sitä tahallaan tai tahatta edisti, kritiikki voidaan iloisesti rallatellen unohtaa epäkiinnostavana. Jos nimittäin Suomi olisi sortunut NL:n satelliitiksi, Uusitalo olisi jonkunnäköisenä kansankomissaarina lähettänyt toimintaansa kritisoivat Siperiaan kuolemaan, jolloin kritiikkiin ei myöskään olisi ollut mitään aihetta. Tai aihetta olisi ollut muttei kritisoijia.

Suomettumisen aikaa nimenomaan pitää kritisoida. Arkistojen avautuminen on myös osoittanut sen, että Neuvostoliitossa ei ollut tosiasiallisesti mitään suunnitelmia miehittää Suomea vuoden -48 jälkeen. Tällaisen miehityksen uhan torjuntaan perustuva rähmälläänolo oli siis toimintana yliampuvaa, ja ansaitsee kritiikkimme ja tarkastelun siitä, miksi hullutus sai hallinnossa jatkua 90-luvun alkuun, ja miksi myyttien ja legendojen paisuttelun kuuluisi jatkua vieläkin.

Koko näennäisen uhkakuvan keskiössä oli Kekkonen. Kekkonen lähipiireineen loi Suomeen ilmapiirin siitä, että vain UKK on hyvien idänsuhteiden tae ja muuten meille hullusti käy. Tämäkin oli puhdas myytti, mutta koska se sopi sekä Moskovalle, joka sai istutettua oman satraappinsa Suomen de facto yksinvaltiaaksi sekä Kekkoselle, josta tuli näin tuo mainittu vallankahvan käyttäjä, mielikuva lähti lentoon ja alkoi elää omaa elämäänsä.

Suomen itsenäisyyden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen tosiasiallinen tae oli SDP, joka ensin pisti hanttiin ja esti tärkeimpien ammattiliittojen päätymisen kommunistien tai Kekkosen kätyrien komentoon. Kun sitten SDP lopulta teki itsestään NL:n silmissä salonkikelpoisen 60-luvulla, ajoitus oli täydellinen, sillä siten alkoi Kepun ajaminen ahtaammalle yksinvallassaan, idänsuhteiden hoitaminen muutenkin kuin Kekkosen välityksellä, ja lopulta 80-luvulla ja 90-luvun alussa koko Kekkosen ajan klikin luutiminen sivuraiteelle. Näitä asioita harvoin kekkosenpalvontamenoissa muistellaan, sillä kunnia halutaan antaa legendalle, joka ei sitä ole ansainnut.

Kekkosen aikaa ja pysähtyneisyyden vuosia tulee tarkastella kriittisesti monista muistakin syistä, sillä tuon ajan varjo on pitkä. En puhu tässä edes vihreän suojavärin ottaneista stalinistien henkisistä perillisistä vaan siitä, kuinka mätä levisi koko yhteiskuntaan.

Mainitsen esimerkkinä vaikkapa vaalirahoitusjupakan. Ei ole sattumaa, että se osui kovimmin juuri Kepuun. Kekkosen aikana idänkauppaa pääsi käymään vain, jos maksoi suojelurahat kepulaisille säätiöille ja vaalirahastoille. Yrityselämä totutettiin maksamaan Kepulle suojelurahaa ja Kepu tottui käyttämään rajatonta valtaa ja valtavia budjetteja. Tämä perinne elää edelleen, ja maakunnissa firmojen on parempi maksaa Puolueelle kymmenyksensä tai huonosti käy. Näitä rahoja veivaamassa on erinäköisiä säätiöitä ja rahastoja, ja nyt kun asia pullahti pinnalle, koko kuvio on melko samanlaista kuin Kekkosen ajan meno: jos haluat ostarin tänne, maksat suojelurahat Puolueelle tai muuten ei onnistu.

Kekkosen saavutuksia idänkaupassakin käsitellään usein sangen yksipuolisessa sävyssä. Kerrotaan, että idänkauppa pelasti Suomen, kun tosiasiassa idänkauppa kahden pysähtyneisyyden aikaa elävän valtion välillä vain vinksautti suomalaisen elinkeinorakenteen tuottamaan asioita, joilla ei ole mitään käyttöä vapailla markkinoilla. Tietysti osa idänkauppayrityksistä porskuttaa edelleen ja myy tuotteitaan jopa itään, mutta syvän rakennemuutoksen 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun tämä järjestelmä kyllä aiheutti kun osalta firmoista loppui ainoa bisnes ja mitään sopeutumista ei ehtinyt ajan kanssa tapahtua.

Rähmälläänolon aikana tehtiin siis virheitä ulkosuhteissa, sisäpolitiikassa, talouspolitiikassa ja kauppapolitiikassa. Kun tähän lisää pitkän pysymisen EEC/EU:n ulkopuolella, voidaan ajatella, että virheitä tehtiin myös maatalouspolitiikassa, sillä se sai elää suojattua elämäänsä 30 vuotta liian kauan, mikä maksaa järjettöminä tukiaisina edelleen, joka vuosi. Samaan aikaan rajojen sulkemisella ja valuuttasäännöstelyllä poissa pidetty ulkomainen kilpailu näkyy tänä päivänä vähittäiskaupan keskittymisessä ja ruuan korkeassa hinnassa.

Kun koko rähmälläänolon aika oli yhtä suurta valheeseen perustunutta virhettä yhden presidentin henkilökultin pönkittämiseksi, tätä asiaa pitää todellakin selvittää ja käydä l&au