Tänään on ollut joku UKK-seminaari, jossa fyysisesti elossa olevat, joskaan eivät ehkä henkisesti, pysähtyneisyyden ajan hahmot ovat ylistäneet kuollutta pysähtyneisyyden ajan hahmoa lähes liturgisin sanankääntein, aivan kuten tapana on aina ollut.

Tarja Halonen arvelee, että Kekkonen olisi ollut varmasti aivan ältsin hyvä internetin käyttäjä. Kyllähän tämä on tietysti uskottavaa kun muistelee, mitä kaikkia myyttejä meille syötettiin Kekkosen hiihtoretkistä, kalansaaliista ja vähän kaikesta muustakin, mutta nyt Kekkosen erityisasiantuntijuus joka asiassa tuntuu elävän 25 vuotta miehen kuoleman jälkeenkin. Yhteistä näille myyteille on se, että ne olivat ja ovat propagandan väline, ja propaganda on melkeinpä sitä samaa kuin naapurit tekivät hymyilevillä Isä Aurinkoisen kuvilla ja patsailla. Luodaan mielikuva rakastavasta ja taitavasta kansan isästä, joka on hyvä kaikissa ihmisten arvostamissa asioissa.

Joskus kauan sitten väkisinhiihtäminen oli varmasti aivan hurjan hieno juttu kun toisaalla viljeltiin myyttiä suomalaisista urheilukansana. Väkisinhiihtämisen suosio lässähti siinä kohtaa kun maa rikastui ja alppihiihto alkoi olla ihmisten ulottuvilla, ja suomalaisten maine urheilukansana lässähti kun keksittiin doping-testit. Tänä päivänä netinkäyttötaidot ja kyky saada äänensä kuuluviin ei-kaupallisessa mediassa ovat arvostettuja taitoja, joten tietenkin Kekkonen olisi ollut näissä asioissa mestari kuten myös alppihiihdossa ja curlingissa, ja Kekkosen maine ei tunnu lässähtävän vaikka eri maiden arkistojen avautuminen antavat kuvan Moskovan talutusnuorassa olleesta itsevaltiaasta.

Kepuli Eino Uusitalo puhui samassa seminaarissa. Me hieman vanhemmathan muistamme Eino Uusitalon pyrkimykset 70-luvulla siirtää itsenäisyyspäivä nykyisestä Suomen ja NL:n välisen rauhansopimuksen allekirjoittamispäiväksi. Uusitalo edusti K-linjaa tympeimmillään ja UKK-seminaari on tietysti hänelle erinomaisen harras paikka näyttäytyä oikeauskoisten seurassa.

Uusitalon sanoma juhlakansalle oli se, että “suomettumisen aikaa ei pidä kritisoida”. Peruste tälle älynväläykselle oli se, että koska kaikesta huolimatta kävi hyvin, kritiikille ei ole tarvetta. Tämä on sinänsä näppärä tapa yrittää päästä eroon ikävästä ja turhan läheltä omaa napaa liippaavasta murskakritiikistä. Kun kerran Suomi ei sortunut NL:n satelliitiksi huolimatta siitä, että Uusitalo muine myyräntyöläisineen sitä tahallaan tai tahatta edisti, kritiikki voidaan iloisesti rallatellen unohtaa epäkiinnostavana. Jos nimittäin Suomi olisi sortunut NL:n satelliitiksi, Uusitalo olisi jonkunnäköisenä kansankomissaarina lähettänyt toimintaansa kritisoivat Siperiaan kuolemaan, jolloin kritiikkiin ei myöskään olisi ollut mitään aihetta. Tai aihetta olisi ollut muttei kritisoijia.

Suomettumisen aikaa nimenomaan pitää kritisoida. Arkistojen avautuminen on myös osoittanut sen, että Neuvostoliitossa ei ollut tosiasiallisesti mitään suunnitelmia miehittää Suomea vuoden -48 jälkeen. Tällaisen miehityksen uhan torjuntaan perustuva rähmälläänolo oli siis toimintana yliampuvaa, ja ansaitsee kritiikkimme ja tarkastelun siitä, miksi hullutus sai hallinnossa jatkua 90-luvun alkuun, ja miksi myyttien ja legendojen paisuttelun kuuluisi jatkua vieläkin.

Koko näennäisen uhkakuvan keskiössä oli Kekkonen. Kekkonen lähipiireineen loi Suomeen ilmapiirin siitä, että vain UKK on hyvien idänsuhteiden tae ja muuten meille hullusti käy. Tämäkin oli puhdas myytti, mutta koska se sopi sekä Moskovalle, joka sai istutettua oman satraappinsa Suomen de facto yksinvaltiaaksi sekä Kekkoselle, josta tuli näin tuo mainittu vallankahvan käyttäjä, mielikuva lähti lentoon ja alkoi elää omaa elämäänsä.

Suomen itsenäisyyden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen tosiasiallinen tae oli SDP, joka ensin pisti hanttiin ja esti tärkeimpien ammattiliittojen päätymisen kommunistien tai Kekkosen kätyrien komentoon. Kun sitten SDP lopulta teki itsestään NL:n silmissä salonkikelpoisen 60-luvulla, ajoitus oli täydellinen, sillä siten alkoi Kepun ajaminen ahtaammalle yksinvallassaan, idänsuhteiden hoitaminen muutenkin kuin Kekkosen välityksellä, ja lopulta 80-luvulla ja 90-luvun alussa koko Kekkosen ajan klikin luutiminen sivuraiteelle. Näitä asioita harvoin kekkosenpalvontamenoissa muistellaan, sillä kunnia halutaan antaa legendalle, joka ei sitä ole ansainnut.

Kekkosen aikaa ja pysähtyneisyyden vuosia tulee tarkastella kriittisesti monista muistakin syistä, sillä tuon ajan varjo on pitkä. En puhu tässä edes vihreän suojavärin ottaneista stalinistien henkisistä perillisistä vaan siitä, kuinka mätä levisi koko yhteiskuntaan.

Mainitsen esimerkkinä vaikkapa vaalirahoitusjupakan. Ei ole sattumaa, että se osui kovimmin juuri Kepuun. Kekkosen aikana idänkauppaa pääsi käymään vain, jos maksoi suojelurahat kepulaisille säätiöille ja vaalirahastoille. Yrityselämä totutettiin maksamaan Kepulle suojelurahaa ja Kepu tottui käyttämään rajatonta valtaa ja valtavia budjetteja. Tämä perinne elää edelleen, ja maakunnissa firmojen on parempi maksaa Puolueelle kymmenyksensä tai huonosti käy. Näitä rahoja veivaamassa on erinäköisiä säätiöitä ja rahastoja, ja nyt kun asia pullahti pinnalle, koko kuvio on melko samanlaista kuin Kekkosen ajan meno: jos haluat ostarin tänne, maksat suojelurahat Puolueelle tai muuten ei onnistu.

Kekkosen saavutuksia idänkaupassakin käsitellään usein sangen yksipuolisessa sävyssä. Kerrotaan, että idänkauppa pelasti Suomen, kun tosiasiassa idänkauppa kahden pysähtyneisyyden aikaa elävän valtion välillä vain vinksautti suomalaisen elinkeinorakenteen tuottamaan asioita, joilla ei ole mitään käyttöä vapailla markkinoilla. Tietysti osa idänkauppayrityksistä porskuttaa edelleen ja myy tuotteitaan jopa itään, mutta syvän rakennemuutoksen 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun tämä järjestelmä kyllä aiheutti kun osalta firmoista loppui ainoa bisnes ja mitään sopeutumista ei ehtinyt ajan kanssa tapahtua.

Rähmälläänolon aikana tehtiin siis virheitä ulkosuhteissa, sisäpolitiikassa, talouspolitiikassa ja kauppapolitiikassa. Kun tähän lisää pitkän pysymisen EEC/EU:n ulkopuolella, voidaan ajatella, että virheitä tehtiin myös maatalouspolitiikassa, sillä se sai elää suojattua elämäänsä 30 vuotta liian kauan, mikä maksaa järjettöminä tukiaisina edelleen, joka vuosi. Samaan aikaan rajojen sulkemisella ja valuuttasäännöstelyllä poissa pidetty ulkomainen kilpailu näkyy tänä päivänä vähittäiskaupan keskittymisessä ja ruuan korkeassa hinnassa.

Kun koko rähmälläänolon aika oli yhtä suurta valheeseen perustunutta virhettä yhden presidentin henkilökultin pönkittämiseksi, tätä asiaa pitää todellakin selvittää ja käydä lävitse eikä häveliäästi vaieta siitä siksi, että lopputulos ei ollut aivan kaikkein huonoin mahdollinen.

Jos Suomi olisi jättänyt valitsematta Kekkosen, pienen 50-luvun kohmelon jälkeen Suomen suhteet itään olisivat normalisoituneet siten, että Suomi pitää itsensä luotettavana kumppanina sotilaallisesti, mutta ei ota vastaan ohjeita Suomen ulkosuhteiden tai sisäpolitiikan järjestämiseksi NL:stä. Suomi olisi ollut osa Euroopan yhdentymisprosessia 60-luvulta lähtien, rakennemuutokset olisivat tulleet ajallaan eikä kertarysäyksenä.

60-luvun poliittinen aktivismi olisi rakentanut Suomeen kansalaisyhteiskunnan jo silloin eikä vasta 90-luvulla, ja stalinistit olisi laulettu suohon röhönaurun vallitessa heidän omalla retoriikallaan. 60-luvun poliittinen herääminen olisi tuottanut muitakin ajatuksia kuin äärivasemmiston, ja tänä päivänä vaikkapa tiedotusvälineiden ei tarvitsisi taistella sen ongelman kimpussa, mistä löytää toimittajia, jotka eivät ole joko punaisia tai vihreitä.

Kekkonen vallantahtoineen lykkäsi Suomessa yhteiskunnan tosiasiallista vapautumista vuosikymmenillä, ja kyllä tätä aikaa ja ajan henkilöitä totisesti pitää tutkia ja kritisoida eikä vain todeta, että koska nyt sitten kuitenkin lopulta vapauduttiin, mitäpä asiaa turhaan pöyhimään.

Viikonlopun uutinen on ollut perheenyhdistämishakemusten tulva sekä epäillyt väärinkäytökset. Tässä yksi asiaan liittyvistä uutisista.

Asian mielenkiintoinen sivujuonne on se, että nyt ollaan melkein täsmälleen niissä numeroissa, joita natsiaineksena pidetty ei-toivottava sakki laskeskeli jo pari kolme vuotta sitten. Silloin asiaa vähäteltiin, ja sanottiin, etteivät numerot pidä paikkaansa. Pitivät paikkansa, mutta kukaan ei ole tunnustanut olleensa väärässä. Kukaan ei myöskään ole tunnustanut byrokratiassa olleensa oikeassa esimerkiksi valmistautumalla tähän hakemustulvaan, vaan tehtiin kuten suomalaisessa turvapaikkapolitiikassa aina on tehty. Ei tehdä mitään ennakoivaa, ja vasta, kun joku asia räikeästi alkaa olla ongelma, tehdään pieni purkkapaikka tähän kohtaan.

Tässä valossa voisi ajatella, että sopeutumattomien etnisten vähemmistöjen slummit, joita on ennustettu Suomeen niitäkin ja pidetty yhtä lailla höpöpuheina, eivät ehkä olekaan niin kovin kaukaista tulevaisuutta.

Ennaltaehkäisevissä toimissa olisi se etu, että ongelman ei tarvitsisi räjähtää silmille ennen kuin on lupa tehdä mitään. Näinhän toimitaan monissa muissa asioissa. Yritetään ennustaa ongelmakohdat ennakolta ja suunnitella toimenpiteitä ajoissa toteutettaviksi, ongelmien syntymistä ehkäisemään. Maahanmuutossa vallitsee kuitenkin sokea piste. Kaikkien ongelmien povaaminen on harhaoppia, joten ennaltaehkäisevä työ on vaikeaa. Jos joku ongelma tunnustetaankin, sen on aina johduttava valtaväestön rasismista, ja asiaa autetaan parhaiten tuottamalla lisää elättejä ja siedätyshoitamalla näitä vääräuskoisia, jos ei muuten niin kiusaksi.

Vaan itse asia.

Uutinen kertoo, että jokainen maahan jäävä turvapaikanhakija tuottaa perässään viisi muuta. Pitäisikö? Mitä, jos otettaisiin käyttöön Tanskan malli, jossa perheen yhdistämistä saa muistaakseni anoa vasta, kun on elänyt vähintään kaksi vuotta ilman sosiaalitukiaisia? Tanskaa emme ole tavanneet pitää minään kiiluvasilmäisen natsiaatteen ja simputuksen luvattuna maana, ja siitä huolimatta siellä toimitaan näin. Miksi ei Suomessa?

Alaikäisten turvapaikanhakijoiden tapauksessa taas voisi aivan hyvin päättää, että lapsensa ihmissalakuljettajien matkaan lähettäneet ovat käytännössä lapsen hylänneet. Näillä lapsosilla on valtaosalla parrankasvu alkanut, ja kotimaansa kulttuurissa heitä pidettäisiin aikuisina. Miksi tällaisen henkilön pitää saada tuoda perässään hänet jo kertaalleen hylännyt suku? Jos näin ei saisi tehdä vaan ainoastaan tuo ihminen itse saisi jäädä maahan, lasten lähettämisen bisnescase kuivahtaisi siihen.

Mielenkiintoista on myös kasvattilapsiasia. Kasvattilapsia ei ollut aikaisemmin ollenkaan, nyt niitä on pilvin pimein. Mikä ihmeen adoptiobuumi Somaliassa on viime vuosina käynnistynyt, kun jokaiseen perheeseen on ilmaantunut kasvattilapsia? Vai viedäänkö suomalaisia taas kuin litran mittaa? Mitenhän kasvattilasten tulva suhtautuu geenitestien aloittamiseen? Onko ajalla ennen geenitestejä tuotu perässä vaikka mitä väkeä ilman mitään sukulaisuutta, ja vasta kun sukulaisuutta on ruvettu testaamaan, on ollut pakko keksiä kasvattilapsitarina, jotta voidaan edelleenkin tuoda perässä vaikka mitä väkeä? En tiedä. Jotain outoa tässä on ja asia pitäisi selvittää, mutten pidätä hengitystäni.

Oikeastaan, mikä idea koko perheen yhdistämisessä oikein on? Onko se kansainvälinen velvollisuus jonkun tekemämme sopimuksen perusteella, vai voisiko koko touhun lopettaa tarpeettomana? Jos näin tehtäisiin, tyrehtyisi turvapaikanhakijoiden virtakin kertaheitolla, ja ratkaisisimme kasan niitäkin ongelmia, joita ei nyt ennaltaehkäistä juurikaan, koska niitä ei ole olemassa.

Olen harvoin mistään asiasta samaa mieltä Vihreiden ja Anni Sinnemäen kanssa, mutta nyt tunnustan, että hän on osunut oikeaan moittiessaan SDP:n budjettikommentteja kaikkien asioiden vastustamiseksi.

SDP on tehnyt tyypillisen oppositiotempun, eli vastustanut jokaista veronalennusta, veronkorotusta, uutta menokohdetta ja vanhan menokohteen supistamista. Sinnemäki aivan oikein huomaa tämän asian ja sanoo sen ääneen, mikä on aina poliitikolle ansio. Politiikan kulisseista katsottuna näyttää lisäksi hieman siltä, että myös Vihreistä ja SDP:stä on tulossa vaalien kilpapari eikä vain Persuista ja SDP:stä. SDP:n nykyistä heikkoutta ja epäkiinnostavuutta nuorison joukossa on helppoa hyödyntää kilpailijoissa ja niin myös tehdään, mikä saattaa lisätä vaalien kiinnostavuutta kun asetelma ei olekaan enää automaattisesti muut vastaan Kokoomus, kuitenkaan Kokoomusta liikaa härnäämättä, sillä se saattaa olla pääministeripuolue vaalien jälkeen ja valita hallituskumppanit muiden joukosta.

SDP:n viikonlopun aikana esittämät näkemykset ovat lohduton kuva puolueen tilasta. Joko siellä ei ymmärretä, miten maailma toimii, tai sitten ymmärretään, mutta kuvitellaan, ettei vaalikarja ymmärrä. Entäpä jos vaalikarja ymmärtääkin? Silloin propaganda falskiutuu entisestään kun politiikan amatöörikin näkee hölynpölyn lävitse.

Ongelman ydin on siinä, että SDP kuvittelee valtiontalouden tasapainottamisen onnistuvan ilman, että se vaikuttaa pienituloisiin mitenkään. Olen kerrannut ennenkin, miksi tämä ei koskaan onnistu, mutta otetaan asia harjoituksen vuoksi uudelleen, sillä kyse on monimutkaisesta kokonaisuudesta. En väitä, että minäkään tunnen tämän asian läpikotaisin, mutta terveellä järjellä on ymmärrettävissä muutamia periaatteita.

Ensinnäkin se, että valtiontalouden tasapainottaminen tarkoittaa yleisesti elintason leikkaamista Suomessa, kun velaksi eläminen loppuu ja kansantuotetta aletaan käyttää velanmaksuun. Näennäisesti BKT voi pysyä samana tai jopa kasvaa, mutta kun nyt kansantalouteen tulee X% velkaruiske, kokemamme BKT on BKT+X. Jos ryhdymme lyhentämään velkoja Y%:lla BKT:stä, kokemamme elintaso onkin BKT-Y. Poliitikot eivät mielellään sano tätä ääneen vaan puhutaan tehostamisesta tai käytetään muita uuskielen termejä, mutta totuus on se, että käytettävissämme on vähemmän resursseja kuin ennen. Myös siinä tilanteessa, että talous kasvaisi jatkossa kohisten, jolloin saisimme kirittyä itsemme nykytasolle muutamassa vuodessa.

Kun elintaso Suomessa laskee, ainakaan minä en keksi mitään keinoa, miten tämä elintason lasku ei kohdistuisi kaikkiin ihmisiin. Pienituloisuus tai köyhyys tarkoittaa muiksi termeiksi muutettuna sitä, että tällaisen henkilön käytössä on vähemmän kansantalouden resursseja kuin rikkailla. Raha on itsessään vain mittatikku tälle ja asioiden arvolle.

Nyt aikaisemmin niin kovin vihreäksi muuttuneen SDP:n hampaissa ovat energiaverojen korotukset ja verotuksen siirtäminen uusiutumattomien resurssien kuluttamiseen työn tekemisen verottamisesta. On Vihreistä ja heidän politiikastaan mitä mieltä hyvänsä, tällaiset muutokset näyttävät hitaasti tehtynä (kuten viime vuosina on tehty ja todennäköisesti myös tulevaisuudessa tehdään) oikeansuuntaisilta. Luonnonvaroista joudumme tappelemaan ökyrikkaan Kiinan kanssa maailmanmarkkinoilla, ja jos perustamme taloutemme näihin asioihin, on aina mahdollista, että jonkun asian hinta pompsahtaa niin paljon, että sen jalostaminen ei enää kannata, sillä asiakkailla ei ole varaa ostaa lopputuotetta, mikä se sitten liekin.

Ihmistyö taas on itsemme hinnoiteltavissa ja jos talous perustuu enemmän palveluvientiin kuin tavaravientiin sekä aineettomien hyödykkeiden tuottamiseen, olemme enemmän suojassa maailmanmarkkinoiden häiriöiltä. Suomessa molemmat mainitut ovat täysin lapsenkengissä, ja verotusta kannattaa siksi siirtää pikku hiljaa tätä suosivaan suuntaan.

Käsitellään tässä välissä Jutta Urpilaisen esittämä selvä valhe. Hän nimittäin väittää, että kun enää vain 10% verotuloista tulee progressiivisesta verosta, 90% kerätään muuten, ja tästä seuraa kuulemma se, että rikkaat hyötyvät ja köyhät kärsivät. Urpilainen unohtaa, että tuossa 90%:ssa on sellaisia elementtejä kuin vaikkapa pääomatulovero, yritysverot sekä yrityksiltä kerätyt energia- ja ympäristöverot. Näiden verojen voidaan hyvin katsoa haittaavan nimenomaan rikkaita. Harhaoppi on siis se, että jos vero ei ole progressiivinen, se suosii rikkaita, sillä voidaan myös verottaa kohteita, joita pienituloiset eivät maksa, kuten vaikkapa pääomatulovero.

SDP:n olisi jo aika päästä eteenpäin tästä “köyhiltä otetaan ja herroille annetaan” -retoriikasta, sillä Timo Soini osaa sen paljon paremmin.

Nämäkin mainitsemani verokohteet tarjoavat näkökulman kirjoitukseni yleisasiaan. Vientiteollisuudessa verot maksaa efektiivisesti asiakas jossain muussa maassa, mutta kotimarkkinoilla korkeammat verot yrityksille ja yritysten omistajille siirtyvät vain hintoihin. Ei ruokaa tuottava tehdas niele ympäristöveron korotusta vaan siirtää sen hintaan, koska voi. Jos pääomatulovero muutetaan progressiiviseksi ja suurten yritysten omistajien verot nousevat efektiivisesti 29 prosentista 56 prosenttiin, ryhdytään pääomalta vaatimaan parempaa tuottoa, jotta nettoansiot eivät oleellisesti laske. Näin progressiivisen veron korotus siirtyy tasakorotukseksi köyhän ruokalaskuun.

Kilpailu tietysti voi estää yritystä näin tekemästä, mutta silloin se tarkoittaa sitä, että suomalainen kapitalisti saa paremman tuoton siirtämällä tehtaansa Ruotsiin ja ryhtymällä kilpailemaan suomalaisen teollisuuden kanssa, jolloin vähennämme Suomessa sekä työtä että verotuloja. Köyhien määrä lisääntyy ja julkisen vallan resurssit huolehtia köyhistä vähenevät.

Jos taas ei koroteta kapitalistien veroja vaan pistetään palkansaaja vieläkin syvemmälle kyykkyyn, tapahtuu asioita mutta pienellä viiveellä. Eivät ammattiliitot sitä katso kovin hyvällä, että nettoansiot laskevat, joten seuraavalla palkankorotuskierroksella kiritään tappio kiinni, jolloin tehtaiden ja kauppojen kulut nousevat. Nämä korotukset taas siirretään köyhienkin maksamiin hintoihin, mutta köyhien tulot eivät nousseet samassa suhteessa.

Demarien patenttiratkaisu kaikkeen on se, että veronkorotukset pitää “kompensoida” jotenkin pienituloisille. Tämä rakennelma on mieltä vailla kahdesta syystä. Ensinnäkin, tukiaiset pienituloisille luovat uuden tuloloukun. Tuloloukkuongelma on Suomessa tunnustettu jo nytkin ja sitä on yritetty ratkaista huonolla menestyksellä, ja asia ei siitä parane, että lisätään uusia tuloloukkuja sinne tänne.

Toisekseen, kaikkien nyt tehtävien toimenpiteiden tavoite on tasapainottaa julkistalous eikä kiusata köyhiä. Vaikka progressiivinen tulovero kaksinkertaistettaisiin johtaen 95% maksimiveroprosenttiin, valtiontalous olisi edelleen alijäämäinen. Tämä ei edes ota mitenkään huomioon kerrannaisvaikutuksia, jotka syntyvät siitä, että ostovoimaisella asiakaskunnalla ei enää tämän jälkeen ole ostovoimaa. SDP laskee Suomessa olevan toista miljoonaa köyhää. Jos miljoonalle köyhälle annetaan 250 euroa vuodessa kompensoimaan energiaverojen korotukset, syödään yli puolet veron oletetusta tuotosta. Ei valtiontalous näin tasapainotu.

Edellisessä kappaleessa sivusin jo viimeistä ongelmaa eli kotimarkkinakysyntää. Jos emme korota välillisiä veroja tasapainottamistoimien osana vaan ainoastaan tuloveroa, tämä on pois kotimarkkinakysynnästä työllistävien ja korkeampaa jalostusastetta edustavien palvelujen kuluttamisesta. Tämän sektorin rokottaminen taas lisää työttömyyttä, vähentää verotuloja toisaalla ja lisää julkisia menoja.

Asiaa voi hahmottaa siten, että jos minulla on ylimääräinen viisikymppinen, palkkaan sillä siivoojan ja yksi henkilö sai töitä. Tai voin syödä ravintolassa, jolloin työllistyy myöskin väkeä. Jos taas tuo viisikymppinen verotetaan minulta pois, hukataan kymppi siitä byrokratiaan ja annetaan neljälle persaukiselle kymppi, nämä ostavat halpahallista tuontiruokaa tällä kympillä. Jälkimmäinen voi olla sosiaalisesti oikeudenmukaista, mutta minun kulutukseni oli Suomen kansantalouden kannalta parempaa, kuten myös valtiontalouden ja työllisyyden.

Kaikki kulutus ei siis ole samanarvoista, ja liian tasainen tulonjako suosii nimenomaan tätä huonompaa kulutuksen lajia kun palkansaajalla ei ole varaa ostaa toisen palkansaajan työtä vaan ainoastaan tavaraa, ja juuri tätähän vihreä verouudistus yrittää taklata pienin askelin laskemalla työn hintaa ja korottamalla tavaran ostamisen kuluja.


Ainoaksi tavaksi tasapainottaa julkistalous ilman suuria vaikutuksia köyhiin on perata julkiset menot tiheällä kammalla. Päätetään, että perusturvaan, koulutukseen ja peruspalveluihin ei kosketa, mutta periaatteessa kaikki muut tulonsiirrot, tukiaiset ja menokohteet ovat vapaata riistaa. Katsotaan, mitä joku hanke tuottaa ja mietitään, tarvitaanko tätä tässä taloustilanteessa välttämättä ollenkaan. Tuo peruspaketti vie noin kolmanneksen julkisista menoista, joten “nice to have” -asioita voi tehdä varsin runsaasti.

Tämäkään ei vain käy SDP:lle, sillä kun julkinen sektori työllistää nyt 700000 ihmistä, perestroikan jälkeen jäljellä olisi alle puoli miljoonaa, ja 200000 demareita äänestävää konttorirottaa kortistossa äänestämässä persuja.

Ainoa varma asia on se, että jos julkistaloutta ei tasapainoteta, köyhä kärsii vielä enemmän, sillä sitten kun Suomessa tehdään Kreikan kaltaisia hätäohjelmia ja leikataan kirveellä kaikkea nyt heti, rikkaat eivät ole moksiskaan, sillä eivät he käytä julkisia palveluja. Tai jos käyttävätkin, he voivat ostaa ne myös yksityisiltä. Köyhät eivät voi, vaan he ottavat tässä mallissa osuman kokonaan, ja osuma on isompi kuin silloin, jos tehdään välttämättömät toimenpiteet ajoissa.

Ei Suomesta tähän näytä tahtoa löytyvän. Kokoomus ja Kepu väsäävät vaalibudjettia ja SDP vastustaa kaikkia asioita vaatien vielä rivakampaa velkaantumista. Olemmet taas siinä tilanteessa, että koska Suomessa ei puoluekannassa ole kuin sosialisteja, tarkkaa taloudenpitoa kannattava ei voi äänestää oikeastaan ketään. Tässä kohtaa en voi edes kehottaa äänestämään paremmin.

Olisi kivaa jos voitaisiin pistää talous kuntoon siten, että köyhät eivät kärsi ja kukaan muukaan ei huomaa mitään, paitsi kourallinen mysteeriksi jääviä herroja. Maailma ei kuitenkaan toimi näin, joten nyt olisi aika pistää hihat heilumaan ja minimoida tappiot, myös köyhien kannalta. Tämä ei toteudu niin kauan kuin teeskennellään, että mitään tappioita ei tulekaan.

Suomen ulkopoliittiselta kentältä kuuluu kummia.

Minusta nimittäin näyttää ensimmäisen kerran suunnilleen koskaan siltä, että Suomen suhteesta Venäjään ja Venäjästä esitetään muitakin kuin liturgisia YYA-näkemyksiä. Kokoomus sohaisi muurahaispesää, Venäjää ihannoiva Johan Bäckman uhoaa, dinosaurukset yrittävät edelleen vedota YYA-liturgiaan kuten vaikkapa tänään SDP:n Jouko Skinnari.

Suomen suhdetta Venäjään ei voitu mitenkään pitää normaalina kylmän sodan aikaan. Näennäinen itsenäisyys nootteineen ja yöpakkasineen, sen jälkeen stalinismin nousu Suomessa ja stalinistien päätyminen tiedotusvälineiden palkkalistoille takasi sen, että pysähtyneisyys jatkui pidempään kuin sen olisi tarvinnut sanoa.

Kokoomuksen suurvaltakommenttien herättämä keskustelu on ollut lopulta verraten asiallista. Keskustelussa paljastuu, että Venäjän suurvalta-asemaan ei ole mitään yhtä oikeaa vastausta. Sitä voidaan pitää suurvaltana sotilaallisesti ja merkityksettömänä paikkana taloudellisesti. Lisäksi se ei kykene luomaan imperiumia, sillä kukaan ei halua tehdä venäläisten kanssa vapaaehtoisesti juuri mitään.

Ennen tätä spektaakkelia, keskustelua käytiin lastenhuoltoasioista, ja tästä puolesta Venäjällä oltiin närkästyneitä. Ei kuitenkaan pitäisi, sillä koko asia on tavallaan Venäjän itsensä rakentama.

Venäjällä on ollut jo pitkään käytössä jonkunnäköinen hajota ja hallitse -yritelmä. On olemassa runsaasti kaikenlaisia kansainvälisiä sopimuksia. Muunmuassa lapsikaappausasiat on sovittu melkein kaikkien muiden kanssa tällaisella sopimuksella. Venäjä ei niitä kuitenkaan allekirjoita, vaan esittää kullekin maalle jotain omaa, maakohtaista sopimusta, ja kun muut eivät tähän tartu, Venäjällä pistetään marttyyrinkruunu päähän ja teeskennellään, että me olemme hyväntahtoisesti kaikkien asialla, mutta avokätisiin tarjouksiimme eivät muut suostu, ja tämä on osoitus Venäjä-vihamielisyydestä.

Suomessa tätäkin asiaa ehdittiin hieman sohia julkisessa keskustelussa, ennen kuin asia ainakin hetkeksi unohtui. Suomen linja on se, että kahdenvälisiä sopimuksia ei tehdä tällaisissa asioissa, vaan noudatetaan melkein kaikkien allekirjoittamia kansainvälisiä sopimuksia, tai sitten sovitaan asiasta EU-tasolla. Venäjä taas ei halua tunnustaa EU:ta sopimuskumppaniksi ensinkään, vaan se tekee mieluummin energiadiilejä ja muitakin diilejä erikseen joka maan kanssa eri ehdoilla. Venäjä on selvästi käynnistänyt hymykampanjan saksalaisia kohtaan, ja toisaalta rajamailla sitten yritetään lisätä painostusta ja toivotaan, että kun suurille hymyillään, pieniä voi kiristää ilman, että EU-tasolla reagoidaan mitenkään.

Samasta syystä kaikennäköiset, ainakin minun mielestäni hyödylliset hankkeet turistien matkustamisen helpottamiseksi ovat jäissä. Schengen-alueella ei voi tehdä yksittäissopimuksia Venäjän kanssa, ja Venäjä taas on haluton tekemään sopimusta Schengen-alueen kanssa, sillä se jotenkin olisi EU:n olemassaolon tunnustamista. Sen jälkeen kun Itä-Euroopan satelliitit liittyivät EU:hun, EU näyttää organisaationa lakanneen olemasta venäläisessä politiikassa, ja pyrkimys näyttää olevan epäsovun luominen kerhon sisään siinä toivossa, että EU-tuki näille satelliiteille vähenee. Imperiumi pitäisi jostain keksiä, mutta koska kukaan ei kiusallista Valko-Venäjää lukuunottamatta halua Venäjän holhottavaksi vapaaehtoisesti, yritetään lähestyä asiaa tukkimalla tie kaikkiin muihin suuntiin.

Ei tästäkään mitään tule, mutta yrittäminen tulee näkymään.

Tänään pääministeri Kiviniemi on ilmoittanut, että Suomen ulkopolitiikkaan ei kuulu huono käytös. Tätä voidaan implisiittisesti pitää viestinä siitä, että kokoomusministerien lausunnot olivat tällaista huonoa käytöstä, mikä palauttaa ainakin Kiviniemen mutta todennäköisesti myös Kepun takaisin YYA-bunkkereihinsa.

Venäjä haluaa rakentaa Suomenkin kanssa “erityissuhteen” kuten kaikkein muidenkin maiden kanssa. Tähän kuuluu mielestäni avoin keskustelu tämän suhteen laadusta eikä näennäisesti yksimielinen ulkoa opeteltujen fraasien latelu. Vanhempien poliitikkojen muistissa on edelleen Kekkosen painolasti, sillä Kekkonenhan paimensi nimenomaan suomalaista ulkopolittista keskustelua vetoamalla rakkaan ystävän tunteisiin. Kun joku sanoi NL:stä hieman pahasti, Kekkonen jympsähti kameroiden eteen kertomaan, että mitä te itse miettisitte, jos joku teidän rakas ystävänne näin teitä loukkaisi, ja NL personoitiin tällaisen loukkaantuneen ystävän asemaan antaen valtiolle ihmisen tunteet. Jostain syystä nimenomaan Venäjää pidetään tällaisena “ystävänä” edelleenkin, tai ainakin jotkut pitävät. Muut maat eivät Suomessa samoin personoidu.

Tämän päivän keskustelussa huomaa selvästi tämän sukupolvieron. Nuoremmat, Kekkosen perinnöstä vapaat osaavat keskustella asiasta ilman tätä historian painolastia. Tässä ei ole edes suuria eroja poliittisten aatesuuntien välillä, vaan asiallista keskustelua Venäjästä ja Suomen suhteesta Venäjään kuullaan oikeastaan kaikista puolueista paitsi ehkä Kepusta, sillä asia ei liity aluepolitiikkaan ja se on siksi epäkiinnostava. Kaikki näkemykset, kuten vaikkapa Bäckmanin touhotus, eivät erityisemmin miellytä minua sisällöllisesti.

Ajatuksellisesti sen sijaan pidän siitä, että mielipiteitä viimein on alettu esittää eikä vain piilouduta ystävyysliturgian taakse.

Hallitus on päättänyt leikata budjetissaan kehäradan rakentamiseen varattuja rahoja seitsemällä miljoonalla ensi vuonna, eli noin yhdeksällä prosentilla suunnitellusta valtion kokonaissummasta.

Liikenneministeri Anu Vehviläinen (maal) kertoo meille näin:
Liikenneministeri Anu Vehviläinen korostaa, että kehäradan rakentamisrahojen leikkaus ensi vuodelle ei hidasta, supista tai muutenkaan vaikeuta Kehärata-hankkeen etenemistä millään tavalla. Ministeriö on konsultoinut asiasta liikennevirastoa, jonka asiantuntijat ovat samaa mieltä.

Jotta näin. Minulle on tässä valossa epäselvää, miksi tuon määrärahan piti alun alkaenkaan olla budjetissa, jos se ei vaikuta mihinkään. Uutisessa kerrotaan, että summa mukamas “palautetaan” projektiin tulevina vuosina, mutta koska tulevien vuosien budjetteja ei ole tehty, tätä ei voida tietää.

Siitä huolimatta sekä ministeri että projektijohtaja vakuuttavat, että mitään vaikutuksia mihinkään ei ole. En tiedä miten temppu tehdään, mutta kun kerran kukaan ei väitä toisin, pakko kai on uskoa, että tuo summa voidaan kiriä jostain kiinni.

Koskeeko sama kaikkia julkisia rakennushankkeita? Voitaisiinko niistä niistää kaikista vastaava osa (pari kolme prosenttia hankkeen kokonaiskuluista) ilman, että se vaikuttaa lopputulokseen? Jos voidaan, miksi näin ei tehdä jo nyt? Onko tosiasiallisesti jokaisessa julkisessa budjetissa pelkkää ilmaa siltä varalta, että sieltä päätetään leikata jotakin, ja leikkaukset voidaan toteuttaa tekemättä mitään eri tavalla? Vai onko olemassa tehokas ja tehoton tapa tehdä asioita ja hankkeissa valitaan aina se tehoton, jotta tarvittaessa voidaan tehostaa jos vaaditaan?

En tiedä, mutta jos kumpikaan näistä on totta, se kertoo meille sangen mädästä hallintokulttuurista. Kun julkinen valta ei kykene luomaan ennustettavuuden ilmapiiriä hallinnonaloille tai hankkeisiin, hallinnonalat ja projektit ovat päästäneet pöhötaudin villiintymään, jotta mihinkään ei tarvitse koskea jos arvonta-automaatti ei jonain vuonna tuotakaan sitä, mikä on luvattu. Kun ylijäämää ei kuulu näyttää, rahan on pakko kadota johonkin puuhasteluun niissä tapauksissa, kun sitä ei tarvittu säästöjen löytämiseksi.

Onko tässä yksi syy siihen, miksi Suomessa verot ovat maailman toiseksi tai kolmanneksi korkeimmat, mutta palvelut ja varsinkaan infrastruktuuri eivät ole maailman toiseksi tai kolmanneksi parhaita?

Pitäisiköhän tätä asiaa hieman sohia?

Kepu haluaisi ensi vaalien jälkeen käyttöön “kunnallisen puoluetuen”, jota kanavoitaisiin jotenkin paikallisjärjestöille.

Tässä haisee taas tukevasti kepulismi, sillä Suomen kunnista valtaosa on umpikepulaisia, joten jos rahaa allokoidaan joku summa per kunta, se valuu melkein yksinomaan kepulle. Hyödyttääköhän Suomea ja suomalaisia todella Kepun paikallisosastojen tukeminen sen sijaan, että kepulaiset tukisivat niitä omilla rahoillaan jos haluavat? Sama koskee tietysti muidenkin puolueiden kyläpolitiikkakerhoja. Eikö tämän toiminnan kuvittelisi olevan nimenomaan jäsenmaksuilla järjestettävää? Jos ei, mihin kaikki jäsenmaksurahat katoavat, ja onko jäsenmaksun suuruus nyt oikealla tasolla?

Edellistä kirjoittaessani jäin miettimään, miten “populismi” oikein voitaisiin määritellä siten, että olisin siihen itse tyytyväinen.

Tämä käsitehän pompsahti tietoisuuteemme ensin Ranskasta Jean-Marie Le Penin suosion kautta, ja sen jälkeen Itävallasta Jörg Haiderin noustua hallitukseen. Siitä jäi jonkunnäköinen tylsähkö leimakirves, jolla ryhdyttiin nimittämään puolueita, joilla on maahanmuuttoa rajoittavia näkemyksiä.

Voimme me tietysti tähän tyytyä, ja todeta, että maahanmuuton ja turvapaikkajärjestelmän rajoittaminen on oikeistopopulismia. Tällöin kyse on kuitenkin pelkästään mitään varsinaista kuvaamattomasta pejoratiivisesta ilmaisusta, sillä maahanmuuttokriittisyys riittäisi kertomaan aivan saman asian, mutta selvemmin.

Jos emme tyydy tähän ja toteamme, että maahanmuuttopolitiikkakritiikki tai näitä asioita sisältävä ohjelma ei ole itsessään automaattisesti populistinen, miten muuten sitä voisi määritellä? Wikipedia määrittelee populismin “kansansuosioon varsinkin kansankiihotuksellisin keinoin tähtäävää poliittista toimintaa”.

Tämäkin on vielä hieman tyhjien tynnyrien kuminaa. Siinä aletaan lähestyä oleellista, mutta aivan yhtä oleellista on ainakin omasta mielestäni huomata, että välttämättä ei ole populismia kertoa kansalle sitä, mitä kansa haluaa kuulla. Politiikan ajatushan on oikeastaan se, että poliitikkojen pitäisi jotenkin seurata kansan tuntoja ja toteuttaa sitä politiikassaan, ja näin tekemällä ei automaattisesti leimaudu populistiksi.

Minä ymmärrän itse populistisen liikkeen täyttävän tämän listan kohdat tai ainakin useimmat niistä.

• Ohjelma ei ole yleispoliittinen vaan keskittyy joihinkin kulmiin väittäen kaikkien asioiden jotenkin johtuvan näistä kulmista, tai kaikkien ongelmien poistuvan, kunhan ensin korjataan nämä esille nostetut lillukanvarret
• Asioiden mittasuhteiden hukkaaminen. On olemassa merkittäviä, kauaskantoisia, useita ihmisiä koskevia ja suuria taloudellisia kerrannaisvaikutuksia sisältäviä asioita, ja näiden päälle runsaasti pikkujuttuja, joiden vaikutus mihinkään on vähäinen.
• Ohjelma sisältää runsaasti elementtejä, joita ei fysiikan lakeja rikkomatta voi toteuttaa, tai elementtejä, joita ei taloudellisten realiteettien takia voi toteuttaa. Jälkimmäisestä pääsee ulos osoittamalla, miksi talouden realiteetit ovatkin vääriä ja kertomalla, miten asia oikein tehdään ja rahoitetaan, sillä kyse ei ole monoliitista.
• Silmien ummistaminen kaikkien tehtyjen ehdotusten varjopuolilta, ja kieltäytyminen käsittelemästä näitä mitenkään

Itse olen hahmotellut asian jotenkin näin. Oleellista on huomata, että millä hyvänsä asialla, kuten vaikkapa maahanmuuttopolitiikalla, energiapolitiikalla tai ympäristöpolitiikalla, voi tehdä sekä populistista että ei-populistista politiikkaa. Mielestäni esimerkiksi Vihreät tekee yleispolitiikkaa, ja vaikka en ole puolueen kanssa samaa mieltä juuri mistään, se ei tee liikkeestä populistista. Vihreiden ongelma on lohduttomassa, nuorempien ja vähän vanhempien lapsinerojen ympärille rakentuneessa ylimielisyydessä ja siitä seuraten viimeisessä kohdassa ja täydellisessä kyvyttömyydessä kuvitella muidenkin ajatusten kuin omien sisältävän jotain meriittejä, mutta en katso yksin sen riittävän kategorisoimaan puoluetta mielessäni populistiseksi, ainoastaan typeräksi.

Vasemmistoliitto on selkeästi populistinen puolue, sillä kaksi viimeistä kohtaa tökkivät pahanlaisesti, ja oikeastaan osin myös toinen kohta. Perussuomalaisetkin menee populismin piiriin. Niille ongelmaksi ei muodostu kritisoitu maahanmuutto vaan visentinloikka “irti eu:sta - Suomi nousuun”, joka rikkoo hieman kaikkia näitä kohtia paitsi kakkosta.

Tämän määritelmäryppään ainut merkittävä kompastuskivi on se, että sen mukaan myös Kristilliset olisivat populistinen puolue, vaikka mistään ei tahdo löytyä ketään, joka olisi edes etäisesti kiinnostunut siitä, mitä ne oikein milloinkin sattuvat sanomaan.

Ruotsissa kuohuu.

Ruotsi siirtyi efektiivisesti kaksipuoluejärjestelmään viime vaalien alla, ja hallitukset syntyvät ennalta sovittujen puoluekoalitioiden ympärille jos ovat syntyäkseen. Nyt ongelma on kuitenkin se, että kummankin kerhon kannatus näyttäisi olevan suunnilleen tasoissa, ja liittojen ulkopuolella ainoa todennäköinen puolue on Sverigedemokraterna. Puolue, jota hesari kutsuu nimellä “siirtolaisvastainen ja populistinen”.

Isojen liittojen väki on sitä mieltä, että tarvittaessa muodostetaan vaikkapa koalitioiden välinen kansanrintama, kunhan vain tämä sakki pidetään vallankahvan ulkopuolella.

Tässä on monta asiaa poskellaan, aivan riippumatta siitä, mitä mieltä sattuu olemaan tuosta puolueesta tai jostakin muusta. Kun luen niiden vaalimanifestin Google translatella, minun on vaikea ymmärtää, mikä tekee tästä kerhosta siirtolaisvastaisen. Kun klikkaan auki maahanmuutto- kohdan, siellä selitetään meille kolme teemaa: Turvapaikanhakijoiden määrän rajoittaminen naapurimaiden tasolle, assimilaatiopolitiikan käyttöönotto uudelleen ja suuresti lisätty apu YK:n pakolaisjärjestölle.

Minun ymmärtääkseni tämä manifesti ei puhu siirtolaisista yhtään mitään suoraan. Ensimmäinen kohta koskee turvapaikanhakijoita eikä siirtolaisia, joten sen voimme sivuuttaa epärelevanttina.

Toinen kohta sisältää elementin myös siirtolaisia ajatellen. Minä en tiedä, pitäisikö siirtolaisten sopeutua vai pitääkö siirtolaisiin sopeutua, mutta kun puhutaan politiikasta, joka on ollut käytössä ja on edelleen käytössä monissa paikoissa maailmassa, on vaikea kuvitella, mikä tekee tästä siirtolaisia vastustavan näkemyksen. Minäkin olen siirtolainen, enkä ole koskaan ajatellut, että yhteiskunnan ympärilläni pitäisi taipua minun arvoihini. Vapaassa yhteiskunnassa valtaosa asioista kuuluu yksilönvapauden piiriin, ja kun haluan hetkeksi poistua suomalaisen kulttuurin kuplaan, voin mennä vaikkapa kuukausikaljaan juomaan Hartwallin lonkeroa muiden suomalaisten kanssa. Sama koskisi tuon manifestin mukaan myös siirtolaisia Ruotsissa, sillä en löydä paperista mitään sellaista, joka ehdottaisi yksilönvapauksiin ja perusoikeuksiin kajoamista. Miten siirtolaisvastaisuus siis ilmenee?

Kolmas kohta taas käsittelee pakolaisapua, eikä puhu siirtolaisista mitään.

Minun vinkkelistäni näyttää siis siltä, että “siirtolaisvastaisuus” on jotensaksin sama asia kuin Orwellin “rikosajatus”. Ei sitä tarvitse määritellä mitenkään eikä erityisesti tarvitse keskustella mitään ajatuksen sisällöstä, sillä se edustaa kategorista väärää.

Turvapaikanhakija-asiassa on siis Ruotsissa (ja ilmeisesti muissakin maissa) olemassa kaksi linjaa: nykyinen tai enemmän näitä ihmisiä tuottava, ja kaikki muu, joka on populistinen rikosajatus. Sen sijaan, että erotettaisiin siirtolaiset ja turvapaikanhakijat, minkä tuo puolue implisiittisesti tekee vaatimalla toimenpiteitä lähinnä turvapaikanhakuprosessiin, niputetaankin kaikki “siirtolaisvastaisuudeksi” ilman mitään kosketusta tosielämään.

Termimagialla ja liittoutumilla pyritään siis huolehtimaan siitä, että politiikkaan aivan oleellisesti kuuluva asia ei pääse osaksi poliittista prosessia, sillä siitä ei ole olemassa mitään muita sallittuja variantteja kuin nykyinen, kaikki muu on siirtolaisvastaisuutta, vaikkei siirtolaisista puhuttaisi puolta sanaa.

Nähdäkseni puolue ei ainakaan manifestinsa perusteella vastusta siirtolaisia, eli se saa tästä syytöksestä puhtaat paperit. Populismissa siten kuin minä sen ymmärrän, ei saada yhtä hyviä tuloksia, sillä siellä on jotain pedofiilirekisterejä ja tyypillisiä vanhuksille joka kerta luvattavia asioita. Silti tuo kerho ei vaikuta minusta populistisemmalta kuin Vasemmistoliitto Suomessa, ja tämä on ollut hallituspuoluekin ei-niin-kauan-sitten. Itse asiassa Suomessa Kokoomus edustaa suunnilleen saman tason populismia höpöttämällä kerjäämiskiellosta ja kannattamalla melkein samaa vanhustenasialitaniaa.

Poliittisesti asetelma “aivan sama kuinka ison äänisaaliin saatte, me hautaamme kaikki erimielisyytenne, jotta te ette saa valtaa” on mielenkiintoinen. Tässä tilanteessa oikeastaan toivoisin tuon puolueen niin suurta menestystä, että se pelätyn vaa’ankieliaseman saisi. En ole aivan varma assimilaatiopolitiikan järkevyydestä kun en tiedä ehdotettuja detaljeja, ja jos äänestäisin Ruotsissa, en todennäköisesti tuota sakkia äänestäisi itse.

Siitä huolimatta haluaisin nähdä sen parlamentarismin irvikuvan, jossa on 330 kansanedustajan hallitusrintama ja yhden puolueen muodostama noin 20-paikkainen oppositio. Tämä “kuka pelkää mustaa miestä” -asetelma olisi pikkupuolueen kannalta herkullinen, sillä siitä tulisi opposition johtaja, ja sen saama palstatila kasvaisi nykyisestä räjähdysmäisesti. Tosiasiallisesti se saisi myös valtaa, sillä valmistelevassa työssä on tapana päästää valiokuntiin ja muihin kerhoihin myös opposition edustajia, ja jos tämä on ainut oppositiopuolule, sieltähän ponnahdetaan vaikka mihin.

Tällaisessa etukäteensyrjinnässä on aina myös riski.

Kun valmiiksi sanotaan, että noiden kanssa ei edes suostuta aloittamaan keskustelua ohjelma- ja sisältökysymyksistä, tämä tekee puolueesta automaattisesti protestikanavan. Sitä ei katsota vakavasti otettavaksi puolueeksi, joten sympatiaääniä voi sataa vähän sieltä sun täältä.

Tästähän on kuitenkin puolueille aivan kunniallisia teitä ulos. Vaalitulos voi olla sellainen, että joku liittouma saa kuitenkin niukan enemmistön ja pystyy muodostamaan hallituksen. SD voi myös jäädä äänikynnyksen alle huolimatta gallup-suosiosta. Lisäksi voi kolauksen saada tuo muutama vuosi sitten keksitty rintama-ajattelu. Jos suurempi liittouma tekeekin diilin jonkun toisen liittouman pikkupuolueen kanssa ja hajottaa koko liittouman, ongelma poistuu.

Ainut ongelma, joka ei poistu mihinkään pelkällä vaalituloksella, on se, että riviruotsalaisella alkaa olla virallisesta opista poikkeavia käsityksiä turvapaikanhakijapolitiikasta. Tämä oli hyvin tyypillinen keskustelunaihe kaljalla ruotsalaisten kollegoiden kanssa jo viisi vuotta sitten, ja nykymenoa ylistäviä kommentteja ei esitetty. Poliittisilla liittoumilla voidaan tietysti jonkun aikaa pitää matoja purkissa ja teeskennellä, ettei näitä ihmisiä olekaan, tai jos on, he ovat “populisteja”, mikä antaa jonkunnäköisen itsekeksityn oikeuden olla välittämättä heistä mitään.

Mitähän Suomessa pitäisi tehdä, että lähihistoriaa saataisiin tutkittua hieman avoimemmin?

Hieman muutakin kuin Juhani Suomi -tyyppistä selvitystä tarvittaisiin, sillä lähihistoriamme on monella tapaa ongelmallinen. Kekkosen vahva ja parlamentarismin ulkopuolinen asema, Moskovan kytkökset Suomessa, idänkaupan voitelemiseksi Kepulle maksetut avustukset, stalinistihullutus yliopistoissa ja kulttuurielämässä.

Kaikenlaista on tullut tehdyksi. 60- ja 70-lukujen Suomi ei oikeastaan täytä länsimaisen demokratian määritelmää, sillä käytäntö ja perustuslaki eivät oleellisilta osin kohdanneet. Kun demokratia oli näennäistä, eduskunnan ja hallituksen piti käytännössä nauttia Kekkosen luottamusta. Idänkauppamiljoonia veivannut Maalaisliitto-kepu selvisi vahvana näistä vuosista ja jätti Suomeen agraaripuoluekummajaisen taistelemaan suurimman puolueen paikasta hyvin omintakeisin keinoin, ja vasta viime vuosina tämä meno on viimein uskallettu julkisesti paljastaa, ja Kepu on alkanut rämpiä kriisistä toiseen. Ei siksi, että Kepu olisi jotenkin erityisesti Etelän Metian hampaissa vaan siksi, että puolueen toimintatavat edustavat mennyttä maailmaa.

Suomen nykyinen historiankirjoitus perustuu siihen ajatukseen, että oli Suomelle ansio kun Kekkonen valittiin yhden äänen enemmistöllä vuonna 1956. Tämä siunataan toteamalla, että koska ryssä ei hyökännyt Suomeen, kyse oli ansiokkaasta kaudesta. Asioiden hieman tarkempi pöyhiminen saattaisi paljastaa, ettei Kekkonen ollut mitenkään ainoa idänsuhteiden hoitoon kykenevä. Sekä sen, että idänsuhteita ei olisi ollut mikään pakko hoitaa aivan täydellisessä kyyryssä ja antaa NL:n sorkkia Suomen sisäpolitiikkaa mielensä mukaan Kekkosen tilauksesta ja väliin tilaamattakin. Suomen läntisiäkin kontakteja on selvitetty varsin vähän, ja kokonaisuuden tutkiminen voisi aivan hyvin paljastaa, että kylmän sodan ollessa kuumimmillaan, Suomen minkäänlainen johto ja politiikka ei olisi johtanut sotaan, sillä itä ja länsi tappelivat joka alueesta, ja länteen kuuluvan Suomen miehitystä ei olisi katsottu hyvällä.

Ihmisoikeusmielessä on selvitelty Kekkosen NL:ään palauttamia ja sittemmin Siperiaan kadonneita loikkareita. Luovutetuille juutalaisille on pystytetty Etelä-Helsinkiin patsas. Pitäisikö sen viereen pystyttää toinen patsas 80-luvun lopulle saakka työläisten paratiisiin tapettavaksi luovutettuihin neuvostokansalaisiin, sillä heitä on ainakin parinkymmenkertaisesti sen verran kuin luovutettuja juutalaisia?

Kulttuurielämän, yliopistot ja nuorisopoliitikot vallannut stalinismin ihannointi ansaitsisi hieman tarkempaa käsittelyä. Tästä asiastahan on sinänsä kirjoitettu omaelämäkerrallisesti kuten vaikkapa Ilkka Kylävaara, poleemisesti (Timo Vihavainen), selitellen (aika moni) ja asian sivuuttaen (Juhani Suomi). Kyllähän jokusen sanan ansaitsisi se, miten nuoriso onnistuu hurahtamaan maailman verisimmän aatteen ihailijoiksi. Tiedon puutteesta ei voi syyttää, sillä vaikka Suomessa tiedonvälitystä ei täysin vapaana voi pitää johtuen sen keskittymisestä, tässä asiassa tietoa oli kyllä saatavilla. Muistan itse pienenä kyselleeni kaikenlaista uteliaasti siitä, miksi kansandemokratiat kutsuvat itseään demokratioiksi, vaikka ne ovat diktatuureja. Ja minä olin noin seitsemänvuotias.

Tämän asian selvittäminen on mielenkiintoista ennen kaikkea siksi, että Suomessa yliopistonuoriso ei ole ollut avarakatseisuuden ja älyllisen toiminnan etujoukko juuri koskaan, vaan siellä on aina veikattu väärää hevosta ja hurahdettu milloin mihinkin trendiaatteeseen. AKS pesi yliopistoissa 30-luvulla. Sitten tuli stalinismi ja kettutyttöhuliganismi, ja nyt ollaan menossa jossain prekariaattihulinoinnissa. Kun yliopistojen pitäisi kai kannustaa lähinnä yksilölliseen ja vapaaseen ajatteluun, mistä johtuu, että juuri tuossa ilmapiirissä sitten kuitenkin syntyy melkein jokainen Suomen massahullutus? On paljon helpompaa ymmärtää, miksi SMP:n ja Perussuomalaisten kaltaisia liikkeitä syntyy maaseudun ja lähiöiden kulmapubeissa, mutta miksi niiden hulluudessa samantasoinen tai vieläkin hullumpi vastapaino on sotien jälkeen tullut aina yliopistoista?

Parhaimmillaanhan yliopistolaitos olisi jonkunnäköinen etujoukko, josta löytyy vastapaino muiden ihmisten hullutuksille. Nyt se kyllä löytyy, mutta vain jos puhutaan perussuomalaisten vastustamisesta. Jos hullutus on vasemmalle vinksallaan, sitä lähinnä kannatetaan, eikä onnistuta erottamaan hullutuksia asiasta, ainoastaan tunnistamaan hullutuksen poliittinen sävy korrektiusarviointia varten. Kai tähänkin joku syy on, sillä en mintenkään saata kuvitella sitä rakennelmaa, joka saa ihmiset hurahtamaan stalinismiin ja puhumaan samalla ihmisoikeuksista. Onko opetus politisoitunut liiaksi vai mikä tässä oikein on vikana?

Syntyykö jatkossakin veristen aatteiden ympärille massaliikkeitä muka-avarakatseisesti, kunhan liike vain edustaa jotain sopivaa yhteiskunnallista agendaa? Vai pitääkö paikkansa vanha viisaus siitä, että Suomessa on maailman tyhmin älymystö ja maaiman viisain rahvas, ja Suomen vieminen eteenpäin ja pitäminen mukavana paikkana kaikille sisältää lähinnä itsensä intelligentsiaksi ylentäneiden kerhojen ja ihmisten ajatusten torjuntaa? Vai onko viimein otettu opiksi, ja jatkossa hurahduksia ei enää tapahdu?

Suomen henkinen ilmapiiri on ruvennut avautumaan oikeastaan vasta 90-luvulla, ja asioista syntyy toisinaan jopa keskustelua. Aikaisemmin vasemmisto keskusteli omia juttujaan Vanhan kuppilassa, ja oikeisto ei saanut ääntään kuuluviin muualla kuin vanhan Uuden-Suomen yleisönosastolla, ja keskustelut eivät oikeastaan kohdanneet. Nykyään asioista syntyy joskus jopa debattia, mikä kuulostaa varsin terveeltä. Miksi sitä ei syntynyt aikaisemmin? Tätäkin voisi selvittää ja ottaa opiksi.

Rähmälläänolon vuosina tehtiin myös sankaritekoja, ja näiden arkipäivän sankarien nimet ansiot voisi joku paljastaa. Totuus nimittäin on se, että huolimatta Kepun vyörytyksestä KGB-rahalla, Kekkosen yksinvaltaisista otteista, yliopisto- ja kulttuuriväen hurahtamisesta stalinismiin, tiedotusvälineiden valjastamisesta virallisen ystävyysliturgian taakse, Suomessa ei tapahtunut mitään. Puhetta oli paljon ja rähinää myös, mutta siitä huolimatta mitään merkittävää ei saatu aikaan vaan oikeastaan kaikki merkittävät hankkeet pysäytettiin jossakin. Sankareita löytyy aivan varmasti SDP:stä, ammattiliitoista, yliopistojen hallinnosta, virkamieskunnasta ja monesta muusta vastaavasta paikasta, jossa hulluttelijat vain väsytettiin näennäisen rakentavalla suhtautumisella, mutta lopulta ei kuitenkaan tehty mitään.

Mielenkiintoinen sivujuonne on se, että jos Suomessa puolueet ryhtyisivät tekemään tiliä 60-70 -lukujen hullutuksista, tämän voisi tuota pikaa aloittaa aivan hyvin niinkin outo kerho kuin Vasemmistoliitto. Kokoomus selvisi periaatteessa aika vähällä lähinnä vahingossa pitkän oppositiokautensa takia, mutta sinnekin kiusallisesti syntyi muutaman edelleen jossain näkyvän nuoleskelijan ympärille ns. remonttiryhmä veljeilemään KGB:n kanssa.

Muissa puolueissa sen sijaan on ongelma. Kepu on koko tuon aikakauden tuotos ja sen koko nykyinen kulttuuri on siitä osoitus. SDP:ssä änkyröimmät kaikkienasioidenvastustajat ja hullutuksia säestäneet ovat päässeet presidentiksi saakka. Vihreiden ongelma on se, että sinne loikkasi kasa stalinisteja vihreän suojavärin ottaen, ja he ovat puolueen etulinjaa edelleen. Puoluetta ei sinänsä ollut silloin olemassakaan, mutta kun se syntyi kommunismin raunioille, se on varsin vahvasti osa jatkumoa.

Vasemmistoliitto sen sijaan on hieman hassusti tuota pikaa aika vapaa painolastista. Siellähän on vielä kasa lappalaisia korpikommunisteja, Stasi-Tiusanen, Jakke Laakso ja muutama muu, mutta näistä osa poistuu jo ensi eduskuntavaaleissa, ja loputkin aika pian. Tai sitten nuo vanhan kaartin kommunistit vain kyllästyvät Arhinmäen nykyiseen puolueeseen ja lähtevät lätkimään. Tuossa puolueessa voi aivan hyvin käydä niin, että se vapautuu ensimmäisenä rähmälläänolon painolastista, sillä sen jäsenet ja avainhenkilöt ovat niin nuoria, etteivät he olleet silloin vielä syntyneetkään, ja heillä ei ole mitään erityisen lämpimiä ajatuksia NL:ssä harjoitettua tyranniaa kohtaan.

Mopo keulii Brysselissä.

Ville Itälä ja Hannu Takkula haluaisivat maksimoida suomalaisten vaikutusvaltaa yhdistämällä europarlamenttiryhmänsä. Nythän Kokoomus on konservatiiveissa ja Kepu on liberaaleissa. Takkula tietysti aitokepulaiseen tapaan ilmoittaa, että kepulit eivät kyllä liiku mihinkään, mutta saattaisivat säälistä suostua siihen, että Kokoomus liittyy heidän joukkoonsa. Itälä taas keulittaa mopoaan lisää puhumalla Suomessa jopa puolueiden fuusiosta.

Ensinnäkin europarlamentti. Suomalaisista puolueista eniten väärässä ryhmässä on nimenomaan Kepu. Kepu on Suomen konservatiivisin puolue arvomaailmaltaan ja sen huoliminen liberaaleihin ei ole liberaaleille kunniaksi. Liberaalit toisaalta ovat olleet ahdingossa ympäri Eurooppaa kun puolueet ovat ryhmittyneet maltillisen oikeiston ja maltillisen vasemmiston ympärille, ja nämä molemmat linnakkeet ovat sangen konservatiivisia, vaikka ainoastaan toista niistä konservatiiveiksi kutsutaan. Niin suuri ahdinko ei kuitenkaan ole kyseessä, että Kepulle kuuluisi antaa oikeus kutsua itseään liberaaliksi.

Kepulle europarlamentissa ryhmittyminen on ongelma, sillä Kokoomus menee konservatiiveihin ja SDP sosialisteihin. Europarlamentissa ei ole “menneen maailman lahjonta-, maajussi-, idänkauppa- ja aluepolitiikkapuolue” -nimistä ryhmää, sillä tällaista arvomaailmaa edustavat puolueet ovat kaikissa muissa Euroopan maissa marginaalissa eikä niillä ole europarlamentaarikkoja.

Kokoomuskaan ei edusta mitään liberaalia tuulahdusta. Taloudellinen liberalismi ei ole sille täysin vieras käsite, mutta aatteellisesta liberalismista se on verraten kaukana. Ei aivan yhtä kaukana kuin Kepu mutta kaukana kuitenkin. Kokoomuksen loikkaaminen liberaaleihin ei tekisi siitä liberaalia, eikä puolue todennäköisesti saisi liberaaleissa edes merkittäviä tehtäviä europarlamentissa vaan siitä tulisi asemansa ja verkostonsa jo rakentaneen Kepun apurisiipi parlamenttiryhmässä.

Itälä taas vetää murheita päälleen ehdottamalla Kepun ja Kokoomuksen yhdistymisen selvittämistä.

Katsotaan asiaa miten päin tahansa, Kepu kuuluu menneisyyteen ja Kokoomuksella on myös tulevaisuus. Kokoomuksesta ja sen politiikasta ei tarvitse pitää, mutta sillä on selvästi Suomen poliittisella kartalla tulevaisuus ainakin yhden sukupolven ajan. Se on sangen luonteva maltillisen oikeiston edustaja, joka on tehnyt nuorennusleikkauksensa ajat sitten, ja puolueen kannatus näyttää olevan vahvaa vaikkei se ole viime aikoina tehnyt mitään muuta näkyvää kuin ehdottanut kerjäämisen kieltämistä.

Kepu rakentaa kannatuksensa aluepolitiikan varaan, mutta muuttoliike ja maaseudun väestörakenne tarkoittavat sitä, että ydinkannattajakunta vähenee, ja persut ovat inhottavana riippana kyljessä.

Puoluejohtaja-Mari vetää kivirekeä, jossa on painolastina Kekkonen, Väyrynen, iltalypsy, tukiaiset, kotiryssät, Uuniperuna-Vanhanen ja monta muuta murikkaa. Tämä kokonaisuus ei mitenkään voi vyöryä kaupunkeihin ilman, että kuormaa kevennetään, ja jos painolasti kipataan Ullavan raitille, sinne jäävät myös kannattajat eivätkä enää siirry citykepun kannattajiksi.

Kaupungeissa taas markkinarako on kapeassa. Maaseudulla Kepu menestyy vain siksi, että mikään muu puolue ei ole kiinnostunut edes etäisesti maaseudusta, paitsi ehkä persut. Ei siellä ole todellista kilpailua aatteista ja ajatuksista, ja nyt kun persut ovat kilpailun tuoneet, ne pärjäävät yllättävän hyvin ainakin gallupeissa, sillä tuo puolue osaa toimia haastajana kun taas Kepu osaa vain elää yksipuoluevaltakunnassaan.

Kokoomus, Vihreät ja SDP tappelevat jo nyt kaupunkien äänestäjistä, ja oikeisto- ja vasemmistopopulistiset Perussuomalaiset ja Vasemmistoliitto tarttuvat hanakasti niihin, joille keskitien meno on liian epäradikaalia. Kepu yrittää jatkuvasti kaupunkien valloitusta kampanjalla, jossa hössöttävät tädit hössöttävät lapsiperheiden asemasta. Kun mikään Suomen puolueista ei ole erityisesti lapsiperheitä vastaan, tämä kampanja ei johda mihinkään.

Kokoomus taas vetää murheita päälleen jos haluaa ryhtyä yhteistyöhön Kepun kanssa. Hallitusyhteistyössä voi tietysti olla jos SDP:n kanssa ei saada aikaiseksi minkäänlaista ohjelmaa, mutta vain säälistä. Kaikki muu tietää ongelmia Kokoomukselle. Kepun alueellinen puoluekoneisto on vahva ja siellä on aivan eri sarjan kyläpoliitikkoja kuin Kokoomuksen piirijärjestöissä. Tämän syrjäyttäminen ja kepulien kaappaaminen kokoomuskomentoon olisi mahdoton tehtävä, ja tulos saattaisi olla päinvastainen.

Valtapuolueista Kokoomus on tällä hetkellä aika vapaa historian painolastista. Onhan siellä ollut Ilkka Kanervaa ja sitä sun tätä, mutta Kepun syntisäkin kaltaista taakkaa puolue ei kanna. Ottamalla vaivoikseen vuosikymmenten kepulismin, huono karma kääntyisi vain tätä yhdistynyttä puoluetta kohti eikä suinkaan poistuisi.

Paljon vähemmällä Kokoomus pääsee houkuttelemalla Kepun menoon kyllästynyttä nuorisoa omiksi kannattajikseen. Ei ole mitenkään mahdoton skenaario, että kun Kepu seuraavan kerran tippuu hallituksesta pois, toivottavasti jo ensi vaalien jälkeen, se ei enää hallitukseen pääse. Jos puolue saadaan lopullisesti sivuraiteelle, sen kautta ei voi enää vaikuttaa valtakunnanpolitiikkaan, ja nuoriso lipsuu muualle parempien vaikutusmahdollisuuksien ja herrahissin toivossa. SDP tuskin on tässä kovin vahvoilla, joten Kokoomus saa uusia kannattajia tekemättä mitään ja ottamatta painolastia vaivoikseen.

Kepu on niin surkeassa tilassa salailu- ja lahjuskulttuureineen, että sen kanssa yhteistyönkin tekeminen alkaa olla epäilyttävää.

SDP moittii Mari Kiviniemen hallituksen ohjelmaa.

Yleensä opposition räksytys Suomessa on jossain määrin pihalla olevaa ja yksittäisten detaljien kimpussa nysväämistä. Nyt kuitenkin moite annetaan siitä, että hallitus lykkää kaikki ikävät päätökset tulevaisuuteen.

Tämä on asiallinen ja oikeaan osuva moite. Hallitus Suomessa istuu perseellään ja kertoo kaikennäköisin tekosyin, että juuri tällä vaalikaudella ei tarvitse tehdä mitään vaan kaikki ongelmat on tarkoitus ratkaista seuraavalla vaalikaudella. Tämä lienee osaltaan vaalityötä ja ikävien päätösten välttelyä ja osaltaan “toivotaan toivotaan” -metodin hyödyntämistä kun toivotaan, että tulevaisuudessa ongelmat jotenkin korjaavat itsensä.

Britannian uusi hallitus teki hätäbudjetin 50 päivässä valtaan tulonsa jälkeen, kun maassa lainataan joka yhdeksäs valtion käyttämä punta. Suomessa lainataan joka neljäs valtion käyttämä euro, eikä hallitus katso asiakseen tehdä tälle tilanteelle mitään.

Jos hallitus ei katso kykenevänsä tekemään Suomen pahimmalle rauhan ajan talouskriisille mitään ennen kuin vaalit on pidetty, miksi ihmeessä vaaleja ei pidetä nyt? Tietenkin siksi, että Kepu on murheen alhossa kannatuksensa kanssa. Tästä seuraa myös se, että ikäviä päätöksiä vältetään kuin ruttoa, ja kun julkistalouden valtava rakenteellinen vaje väkisinkin edellyttää sekä veronkorotuksia että menoleikkauksia.

Iso osa moitteista tietysti menee Kokoomukselle, joka olisi voinut vaatia vastalahjaksi Kiviniemen nimittämisestä hallitusohjelmaan oikeastaan aivan mitä hyvänsä. Kun Kokoomuksen ydinkannattajakunta on puolueista kaikkein sietäväisintä julkisen sektorin tasapainottamista kohtaan, on käsittämätöntä, ettei mitään tapahdu.

Nyt ei ole aika vaalibudjeteille eikä vätystelylle. Tarvittaisiin pontevia toimia talouden tasapainottamiseksi, ja niitä tarvitaan ennen kuin luottoluokittajat huomaavat Suomessa harjoitetun tilastokikkailun, jolla valtiontalouden vaje maisemoidaan. Tämä hallitus ei selvästi kykene tähän, joten sen olisi syytä mennä. Nyt kuitenkin Kepun takertuminen vallankahvaan ja Kokoomuksen munattomuus käytännössä estävät korjaavien toimenpiteiden tekemisen melkein vuodeksi.

Kunnianarvoisa vaarini sanoi vuonna 1994 ennen EU-äänestystä, että EU ei tule enää hänen asiansa juurikaan olemaan, ja että nuorempien nähtäväksi jää, onko se hyvä vai paha, mutta että hän aikoo äänestää kyllä, sillä Paavo Väyrynen vastustaa jäsenyyttä, ja Väyrysen kanssa on usein kannattanut olla eri mieltä.

Päivi Lipponen on muodostumassa minulle hieman samanlaiseksi hahmoksi kuin Väyrynen vaarille. Katson, mitä Lipposka ehdottaa ja saan heti uusia ajatuksia siitä, miten ei ainakaan pitäisi tehdä.

Tällä kertaa Lipponen muistuttaa meitä, että EU:n pitää ryhtyä pontevasti toimeen, sillä verokilpailu on haitallista ja sen käynnistyminen pitää estää.

Tämähän on mantra, jota vasemmalta kuullaan jatkuvasti. Verokilpailu on haitallista, sillä se vaarantaa julkiset palvelut. Tämä on Haukion Kala -tyyppinen hokema, jota ei suuremmin perustella mitenkään. Verokilpailu on paha, koska se aiheuttaa julkiselle sektorille paineita menoleikkauksiin. Kun implisiittisesti oletetaan, että kaikki julkisen sektorin käyttämä raha menee sairaanhoitajien ja lastentarhantätien palkkoihin, voidaan tiikerinloikata johtopäätökseen, että verokilpailu aiheuttaa supistuksia terveydenhoitoon, ja kun lastentarhantäditkin mainitaan, saadaan myös “ajatelkaa lapsiamme” -argumentti esiin.

Kun kerran Lipponen vastustaa verokilpailua EU:ssa, on pakko lähteä siitä, että verokilpailussa on sittenkin joku meriitti, ja että mainitsemani päättelyketju ei ole totta. Lähdin pyörittelemään asiaa mielessäni, ja löysin mielestäni perusteltuja syitä myös verokilpailun käynnistämiselle.

Ajatus verokilpailun vastustajilla on se, että EU-maista joku lopettaisi valtaosan julkisista palveluista ja täten myös veroista, joten kaikki bisnes siirtyisi sinne, ja näin muiden maiden verotulot romahtaisivat ja syntyisi dominoefekti. Tässä ajatuksessa ei ole muuta vikaa kuin se, ettei se ole totta kummaltakaan osin.

Kun julkisen sektorin leikkaukset ovat aiheuttaneet Kreikassa valtavia mielenosoituksia, yleislakkoja, kuolonuhreja vaatinutta hulinaa ja vähäistä suuremman vallankumousuhan, missä on se maa, joka lähtisi leikkaamaan julkisia palveluja niin radikaalisti, että saisi merkittävän veroedun? Ne maat, joissa julkisia palveluja on, tuntuvat olevan etelästä pohjoiseen sellaisessa asennossa, ettei näiden julkisten palvelujen merkittävä leikkaus tule kyseeseen, sillä kansalaiset eivät yksinkertaisesti halua niin tehtävän. Samanlaista hulinaa on ajoittain Ranskassa. Saksassa hulina on saksalaisen jäyhää, mutta mieltä osoitetaan sielläkin ja vallankahva on hyvin varovainen mihinkään palveluihin koskiessaan. Pohjoisessa ei edes uskalleta ehdottaa palveluihin koskemista, sillä se tietäisi vaalitappiota.

Itä-Euroopan maissa ei ole varsinkaan tulonsiirtopuolella samoja julkisia palveluja kuin Länsi-Euroopassa. Näissä maissa veroasteet ovat selvästi matalammat kuin ns. vanhassa EU:ssa. Eipä ole bisnes pakannut kamojaan Suomesta, Saksasta, Ranskasta ja Britanniasta ja muuttanut sankoin joukoin Bulgariaan. Tietysti sinne on siirtynyt firmoja, sehän on koko EU:n idea, mutta mitään massapakoa ei ole nähty.

Minä näen asian niin, että missään EU-maassa ei haluta merkittäviä leikkauksia peruspalveluihin ja perusturvaan siksi, että yritykset saisivat kevyemmät verot. Toisaalta yritykset eivät nytkään etsi kaikkein matalinta mahdollista verokantaa kuten eivät etsi palkansaajatkaan.

Missä on siis verokilpailun aiheuttama ongelma?

Verokilpailun voisi ajatella olevan hyvä asia, sillä yleinen mielipide ei salli verotuksen polkumyyntiä kun se alkaisi leikata palveluja. Toisaalta taas kaikissa vanhoissa eu-maissa ongelma on se, että julkisesta rahasta iso osa päätyy johonkin kankkulan kaivoon. On tehottomuutta, byrokratiaa, turhanaikaisia hankkeita, joutavia tukiaisohjelmia, mitään tuottamattomia “maan tapoja”, korruptiota ja välistävetoa.

Jos verokilpailu saataisiin jotenkin käyntiin, maiden olisi pakko puuttua juuri tähän. Peruspalveluista ei voi leikata, sillä tulee kapina, mutta jos joku maa saa merkittävän veroedun siitä, että sen julkinen sektori toimii tehokkaasti, muiden on pakko tulla perässä, jos tuon veroedun hyödyntäminen tehdään hieman nykyistä helpommaksi. Palkansaaja ja veronmaksaja taas hyötyvät siitä, että julkisesta sektorista rassataan pois turha läski ja keskitytään oleelliseen. Ostovoima paranee, peruspalvelut ovat aivan yhtä hyvät kuin ennenkin, yritysten välinen kilpailu paranee kun sitä ei vääristetä tukiaisilla joillekin firmoille ja joutavien kiusanteko- ja kyttäysohjelmien poistaminen parantaa yleistä elämänlaatua.

Nyt näin ei tarvitse tehdä, koska suunnilleen kaikki on sidottu EU:ssa turpeeseen. Poliitikot voivat olla tekemättä mitään, sillä heitä ei pakoteta siihen. Kun selitetään, että verokilpailu on paha ja hölmöt uskovat tämän, ei jatkossakaan tapahdu mitään.

Verokilpailu on tässä skenaariossa haitallista vain, jos sattuu olemaan mitään tuottamattomassa julkisen sektorin suojatyöpaikassa ja tietää, että oma puuhastelu ei ole millään tavoin oleellista peruspalvelujen ja infrastruktuurin ylläpidossa.

Vasemmistoliiton Arhinmäki on lausunut näkemyksiään politiikan nykytilasta ja tulevista hallitusratkaisuista.

Keskeinen yritys vasemmistoliitolla on selvästi liimata kasaan jonkunlaista vasemmistorintamaa SDP:n ja Vihreiden avulla. Tämä on ajatuksena mielenkiintoinen, mutta sisältää myös riskejä.

Juuri nyt politiikka on sellaisessa asennossa, että tuo koalitio ei saisi yhteen hiileenkään puhaltamalla aikaan enemmistöhallitusta, ja tuskin saa seuraavien vaalien jälkeenkään. Näin ollen voidaan ajatella, että realistisesti kyse ei ole suuresta hingusta hallitukseen ainakaan juuri nyt, vaan lähinnä hengen kohottamisessa. Vasemmistoliiton kaukainen esi-isä SKDL oli hallituspuolue useammankin kerran, ja Siimeksen johdolla puolue käväisi Lipposenkin hallituksessa. Sen jälkeen on kuitenkin ollut osana lähinnä sivuraide ja paitsio, ja tämä syönee taistelumoraalia jossain päin puoluetta. “Ehkä joskus” -lupauksilla saadaan ehkä vältettyä vuoto tältä laidalta muualle.

Ajatuksellisesti Vasemmistoliitto tekee saman, jonka olen tehnyt itse jo ajat sitten: huolimatta siitä, että Vihreät pitää itseään keskitien kulkijana ja kaiken maallisen jaottelun yläpuolella olevana jumaluskontona, minä asemoin sen vasemmalle, kuten tekee myös nyt Arhinmäki. Jos se vaakkuu kuin ankka ja vaappuu kuin ankka, se voi vaikka olla ankka, ja Vihreiden vaapunta on vängeltänyt vasemmalle jo pitkään, oikeastaan aina. Lähinnä tämä ilmenee vahvassa uskossa julkisen sektorin vahvaan rooliin.

Vasemmistoliiton kannalta tämä kokonaisuus on hyvä ja huono asia.

Jos näistä visioista tulisi totta ja Suomen vasemmisto kykenisi yhtymään, se olisi Vasemmistoliitolle oikeastaan ainoa tie hallitusvastuuseen. Tämä kärki on suunnattu aika ovelasti SDP:tä vastaan, sillä SDP on se, joka tekee Suomen vasemmistossa kuninkaan jos on tehdäkseen. Jos SDP ja Kokoomus muodostavat hallituksen, mikä on vaalien jälkeen peräti todennäköinen skenaario, Vasemmistoliitto jää auttamatta rannalle. Siellä on liikaa erinäköisiä fraktioita, että kaksi suurta puoluetta jaksaisi suuresti yrittää hauskuttaa niitä kaikkia. Paljon säyseämmän hallituskumppanin saa RKP:stä, jos apupuolue ylipäätään tarvitaan, ja Vihreätkin ovat osoittaneet tällä hallituskaudella kykenevänsä hallitusyhteistyöhän ilman änkyröintiä ja iltalypsyä.

Nyt Vasemmistoliitto yrittänee pakottaa SDP:n valitsemaan puolensa ennen vaaleja, sillä Vasemmistoliitolla on tässä vain voitettavaa. Jos SDP saadaan ottamaan asiaan kanta ja se suosii vasemmiston yhteistyötä, se tietää Vasemmistoliitolle varmaa hallituspaikkaa jos liitto menestyy. Ilman Vasemmistoliittoa tällaista kuviteltua vasemmistohallitusta tuskin voitaisiin luoda, SDP:n ja Vihreiden äänet eivät siihen riittäisi.

Jos taas SDP kieltäytyy ottamasta kantaa, mikä on todennäköistä, selittäisi ympäripyöreitä vaalituloksesta, mikä olisi sama asia, tai yllättäen lähtisi tavoittelemaan hallitusta Kokoomuksen kanssa, Vasemmistoliitto voisi hyökätä SDP:tä vastaan ja kalastella sieltä ääniä. SDP:ssä tulee varmasti olemaan vasemmalla laidalla tyytymättömyyttä puolueen liian oikeistolaiseen linjaan, ja Jungnerin valinta tuskin helpotti asiaa tässä segmentissä, ja asiaa eivät edistäneet myöskään puoluekokouksen Kokoomusta ylistävät lauselmat. Tällöin Vasemmistoliitto ei pääse hallitukseen, mutta se saattaa saada kasvatettua kannatustaan.

Tämän asetelman riski on ilmeinen myös. Ei Vasemmistoliitto skabaa äänistä Kokoomuksen tai Kepun kanssa. Persutkin ovat vaihtoehto vain Lapin korpikommunisteille ja muutamalle jäljellä olevalle vanhalle ay-jyrälle, jotka ovat Arhinmäen Vasemmistoliitolle lähinnä painolasti muutenkin. Ydinkannattajakunta Helsingin nuorisossa ei persuihin päin vilkaisekaan. SDP:tä vastaan skabataan, ja ulkopuolelta on näyttänyt siltä, että vasemmalle vinksahtaneen nuorison joukossa puolue on ollut SDP:tä vahvempi tai tasavahva jo jonkun aikaa. Tuskin keski-ikäinen ay-rividemari siirtyy Vasemmistoliiton kannattajaksi, mutta nuorison äänistä taistellaan jonkun verran.

Tosiasiallinen kilpakumppani lie Vihreät. Vihreillä on tällä hetkellä paljon enemmän valtaa kuin Vasemmistoliitolla, ja tilanne tuskin muuttuu. Vihreät on hallituspuolue, Helsingissä puolue taitaa valtuustossa olla toiseksi suurin. On aivan selvää, että ihmiset, jotka haluavat vaikuttaa eivätkä vastustaa, saattavat kokea Vihreät paremmaksi kerhoksi kuin Vasemmistoliiton, varsinkin kun maailmaa syleillen kerrotaan Vihreiden olevan yhtä vasemmistolaista perhettä. Tätä ajatusta vastaan Arhinmäki hyökkäsi tietysti oitis ydinvoima-asialla, mutta tämän asian mainosarvo ei ole loputon ja vaaleihin on aikaa.

Suurin kanto tämän vision toteutumisen kaskessa on tietenkin se, että vasemmisto on Suomessa ollut aina täydellisen hajallaan. Oli kommunistit ja SDP. Sitten kommunistit hajosivat enemmistön enemmistöön, enemmistön vähemmistöön, vähemmistön enemmistöön ja vähemmistön vähemmistöön. Nyt mukana ovat myös Vihreät.

Proletaarien liittyminen yhteen näyttää olevan Suomessakin kovasti vaikea asia, ja on aika vaikea kuvitella, että SDP saisi aikaan toimivan hallituksen Vihreiden ja Vasemmistoliiton avulla. Näissä kummassakin puolueessa on runsaasti erilaisia siipiä ja sisäisiä klikkejä, joista osa kykenee kompromisseihin, osa ei. Hallitustyöstä ei tulisi mitään, jos hallituspuolueiden riveistä irtoaisi joka äänestyksessä joku kerho: milloin eläintensuojelijat, milloin prekaarit, milloin sähkön vastustajat, milloin feministit jne. ja pääministeri vain joutuisi käyttämään aikaa omien paimentamiseen ja hajanaisuuden selittelyyn.

Itse taaskin ulkopuolisuutta korostaen olen tosin sitä mieltä, että Vasemmistoliiton ja Persujen kaltaisten puolueiden paikka ei oikeastaan olekaan hallituksessa. Hallituksessa pitää aina tehdä lehmänkauppoja ja tyytyä kompromisseihin, ja lisäksi pitää suu kiinni ja olla samaa mieltä kaikesta.

Politiikka tarvitsee sellaisiakin kerhoja, joissa vain osoitetaan nykymenon ongelmia ja kiinnitetään huomiota sellaisiin asioihin, joista vallankahva mielellään vaikenee siksi, kun asia on vaikea. Tämän takia tarvitaan Persujen ja Vasemmistoliiton kaltaista varaventtiiliä, josta alkaa kuulua metakkaa sitten kun vallankahva hukkaa moponsa tarpeeksi syvälle metsään. Asioita ei korjata antamalla valtaa näille varaventtiileille, sillä niillä tuskin riittäisi kykyjä sitä käyttää, mutta ne pitää saada hiljaisiksi, ja se tehdään parhaiten kuuntelemalla, mikä oikein närästää ja antamalla joissain asioissa periksi, sillä usein näin tekemällä noudatetaan ns. kansan syvien rivien tuntoja sangen hyvin.

Jutta Urpilainen pitää huutavana vääryytenä, että media ruotii vain naispoliitikkojen pukeutumista, ja samasta asiasta on valittanut RKP:N Stefan Wallin.

Tähän on tietysti monta syytä.

Yksi niistä on se, että julkisuuden vaate- ja muotikirjoittelu nyt vain pääasiassa koskee naisten pukeutumista, johtuen varmaankin isoksi osaksi siitä, että naiset käyttävät pukeutumiseen enemmän aikaa, vaivaa ja rahaa kuin miehet. Se, miksi näin on, voi tietysti olla tasa-arvokysymys ja ympäröivä yhteiskunta vain edellyttää naisilta suurempia panostuksia näihin asioihin. Toisaalta kun joskus mukaan raahattuna seuraa shoppailuhurmiossa olevan naisen hihkuntaa ja säntäilyä vaatekaupasta toiseen, on sangen vaikea löytää kuviosta mitään suurta heteropatriarkaatin salaliittoa vaan ihminen mieliharrastuksensa parissa.

Toinen havainto on se, että suomalaisten miespoliitikkojen pukeutumisesta ei kukaan viitsi kirjoittaa mitään, koska se on etulinjan väellä asiallista mutta tylsää. Harmaata tai tummaa pukua ja kravattia käytetään, kengät eivät ole ruskeat, paita on useimmiten valkoinen. Suuria kokeilijoita ei joukosta löydy, joten miespoliitikkojen pukeutumisen seuraaminen ei myy ensimmäistäkään lehteä yhtään kappaletta.

Kolmas havainto on se, että pukeutumista seuraavat toimittajat ovat melkein kaikki naisia, jotka eivät tiedä miesten pukeutumisesta yhtään mitään. Esimerkkinä tästä viime vuoden linnan juhlien “kohu” siitä, kun joku Suomessa asuva skotti tuli kiltissä ja siihen kuuluvista takeista juhlavammassa eli prince Charliessa juhliin. Pukeutumista kutsuttiin “punk-hekiseksi” ja myös sopimattomaksi, vaikka en linkkiä noihin sopimattomuudesta puhuviin juttuihin löytänytkään. Kun professorin varustus oli mitä tyylipuhtain esimerkki kansallispuvusta sen kaikkein juhlavimmassa kokoonpanossa, se kertoo meille siitä, että asiaa kauhistelleet pukeutumistoimittajat eivät tienneet asiasta edes alkeita. Kun toimittaja ei erota kansallispukuista skottia punkkarista, lienemme kaikki tyytyväisiä siitä, että hän ei suuremmin keskity asiaan, josta ei tiedä tuon taivaallista.

Neljäs havainto on otsikon mukainen “sitä saa mitä tilaa”. Vaatekaapin sisällön esittely ja poseeraaminen naisten- ja iltapäivälehtien sivuilla on vain naispoliitikkojen vaalityötä. Väitän, että he eivät mene näihin kuvauksiin siksi kun joku pakottaa vaan siksi, että siitä saa ilmaista julkisuutta ja mainosta. Kun Urpilainen itse avaa Pandoran lippaan esiintymällä Iltalehdessä “glamourkissana”, on hän sen jälkeen vapaata riistaa myös negatiiviselle kirjoittelulle asiasta. Jos poliitikko ottaa ulkonäkönsä ja pukeutumisensa osaksi vaalityötään, se on ihan ok, mutta sitten on turha kitistä, jos kaikki eivät ymmärrä kirjoittaa asiasta poliitikon haluamassa sävyssä. Näin ei toimita missään muussakaan asiassa, vaikka poliitikot toisinaan yrittävätkin kontrolloida sitä, että heistä kirjoitettaisiin vain hyviä asioita.

Naistenlehtijulkisuutta lähti miespoliitikoista hakemaan lähinnä Matti Vanhanen, ja kun hän näin avasi yksityiselämänsä näille lehdille, tuloksena oli paljon sangen negatiivista kirjoittelua hänen naissotkuistaan, mikä Vanhasen piti vain sietää.

Tämän lukeminen lämmittää kovasti mieltä.

Selitykset eivät ole muuttuneet 16 vuodessa miksikään. Median vika edelleen kun väki ei ymmärrä Väyrysen nerokkuutta. Jokohan tämä dinosaurus nyt ymmärtäisi, että hänestä ei haluta Suomen kuningasta? Minä toivon ettei, koska Väyrysen kummittelu etulinjassa takaa sen, ettei Maalaisliitto saa kaupungeista ääniä jatkossakaan.

Haluaisitko olla tämän miehen lähistöllä, jos käsillä on myös kirves, sirppi tai kassara?

Minä en taitaisi uskaltaa.

Tästä puhuttiin viikonloppuna sananen selventävän oluen ääressä.

Oikeastaan ongelma ei ole suomalainen vaan yleisesti länsimainen. Liberaalit näyttävät häipyneen johonkin äänenkannattajineen. USA:ssa ja Englannissa liberaali tarkoittaa käytännössä sosiaalidemokraattia, mutta minun kaipaamassani liberalismissa yhdistyisi yksilön ajatuksen ja elämäntavan vapaus taloudelliseen vapauteen.

Suomessa valtaosa puolueista ei pärjää kummallakaan mittarilla kovin hyvin.

Taloudellisen vapauden osalta Suomessa tilanne on lohduton. Puolueet ovat hieman eriväristä lippua kantavia sosiaalidemokraattisia liikkeitä. Osalle puolueista kyse on ideologiasta. Vasemmistolle se on luontainen ideologia, Vihreille se on luontainen ideologia kuten myös kepuliskoille, mutta palaamme detaljeihin myöhemmin. Näennäisesti oikeistoa edustava Kokoomus ei ole punainen ideologisista syistä vaan siksi, että ydinkannattajakunta on valtion toimistorottia, opettajia, sairaanhoitajia ja lastentarhantätejä, jotka saavat kaikki palkkansa julkiselta sektorilta.

Yksilönvapauksien osalta tilanne on hieman parempi, mutta viime aikoina erityisesti maahanmuutto- ja uskontokeskustelut ovat aiheuttaneet horjumista niissäkin joukoissa, joissa asiaan on aikaisemmin suhtauduttu edes puolivakavasti.

Kokoomus on tällä hetkellä Suomen kannatetuin puolue, mutta kokonaisuus on osaltaan huono valmiiksi ja osaltaan falski kun hieman pintaa rapsuttaa. Kokoomuksen näkemykset kerjäläisasiassa ovat osoitus siitä, mitä ääriespoolainen kannattajakunta saa aikaiseksi puolueen suhtautumiselle muiden valitsemaan tapaan elää. Ajatus siitä, että kerjääminen pitäisi kieltää siksi, että ydinkannattajakunta ei halua nähdä kerjäläisiä, on turskea ahdasmielisyyden tuulahdus eikä edusta mitään hyvää. Falskiutta taas edustaa näennäinen taloudellisen liberalismin kannattaminen ja kosmeettinen nysväys veronalennusten kimpussa, samalla kun jätetään toteuttamatta julkisen sektorin täysremontti, jossa lopetettaisiin rahan kippaaminen humpuukiin ja keskityttäisiin kovaan ytimeen. Tätä ei voida tehdä, koska liipasimella olisi 300000 turhaa julkisen sektorin työpaikkaa.

SDP on itse asiassa yksilönäkökulmaa ajatellen yllättävän hyvä puolue. Sinne mahtuu kaikenlaista väkeä, ja puolueen politiikka keskittyy enemmän yhteiskunnan rakenteiden ja rahoituksen miettimiseen kuin siihen, mitä ihmiset saavat tai eivät saa tehdä. Tuntemani julkidemarit eivät ole osoittaneet suurensuurta innostusta kieltää vääriä mielipiteitä tai raivostua perinpohjaisesti, jos joku muu ei kannata heidän ajamiaan asioita. Hieman lipsumista on tapahtunut suhtautumisessa Heinäluoman ja Urpilaisen maahanmuuttonäkemyksiin viimeisen kuukauden aikana. Talouspuoli sen sijaan kusee. SDP:n ohjelman ytimessä on pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka on omaa elämäänsä elävä konsepti. Hyvinvointivaltio edustaa hyvää, kaikki muu edustaa pahaa. Asia näyttää henkisesti paketoituneen kokonaisuudeksi, jota on aivan mahdotonta avata siitä keskustelemiseksi, mikä on tarpeellista ja mikä on huuhaata. Rahaa palaa tuhottomia määriä ja vuotavaa laivaa ei saada paikattua, koska se olisi hyvinvointivaltion vastustamista.

Kepu on mahdoton molemmista näkökulmista. Maaseudun moral majorityä ei voita ahdasmielisyydessä kovinkaan moni. Kepulandiassa eletään Kepun talutusnuorassa ja kunnan urakoita on turha odottaa jos on väärän puolueen kannattaja. Helsingin herrat ja Etelän media ovat pääsyitä siihen, että kepulaiset paikat näivettyvät ja autioituvat, ja on suoranainen loukkaus rehtiä maajussia kohtaan, jos Helsingin loiset edellyttävät, että laki koskee sikafarmariakin. Taloudellisessa mielessä Kepu on aluepolitiikan vanki. Yritykset eivät ammenna rahaa kasvukeskuksista kehitysalueille, joten tämä on tehtävä julkisen sektorin kautta. Julkisen sektorin tehtävä ei ole tuottaa hyviä palveluja halvalla vaan mitä hyvänsä, kunhan se tehdään aluepoliittisin perustein.

Vihreissä teeskennellään liberaalia ja suvaitsevaista, mutta ahdasmielisimmät tapaamani änkyrät ovat tunnustuksellisia vihreitä. Turvapaikkapolitiikan vastustajien vaientamiseksi sananvapaus katoaa arvona vähän väliä johonkin. Eri mieltä näistä asioista olevia ei todellakaan suvaita avarakatseisesti, vaan suvaitsevuus ja avarakatseisuus tarkoittavat näiden kiusanhenkien mielissä sitä, että samanmieliset taputtelevat toisiaan selkään ja kehuvat toistensa liberaalia arvomaailmaa. Totta on, että kerhossa on myös liberaalia väkeä, mutta se ei aina pääse esiin, mutta opponenttinsa natsiksi tai ulkomaalaisvihamieliseksi leimaavaa väkeä riittää. Talousasioissa kyse on samantapaisesta mielikuvamarkkinoinnista. Kun kaikkea epämiellyttävää ei haluta suoranaisesti kieltää, tarjotaan ratkaisuksi kaikkien verojen korottamista. Fiskaalinen vero ei muutu siitä miksikään vaikka se maisemoidaan ympäristöveroksi, ja mitä enemmän näitä veroja keksitään, sitä enemmän julkisella sektorilla on rahaa haaskattavaksi humpuukiin. Kun periaatteellinen tarkoitus on kerätä rahaa eikä tehdä rahalla oikeita asioita, politiikka tuppaa tuottamaan sitä, mitä se mittaa, eli lisää veroja.

Vasemmistoliitto on vähän samaa maata. Kuten vihreiden kanssa tarinoidessa, väärinä pidettyjen mielipiteiden esittäminen tuppaa aina henkilöitymään mielipiteen esittäjään. Tuloksena ei ole avartavaa ajatustenvaihtoa ja erilaisten näkökantojen suvaitsemista, sillä kun ollaan pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan, pahan vastustamisessa mikään keino ei ole liian raskas. Taloudellisesti kyse on tietysti vasemmistopuolueesta, joten taloudellista liberalismia on turha odottaa.

Persut eivät eroa juuri Vihreistä retoriikallaan. Persujen maahanmuuttokritiikkiväki pitää itseään sananvapauden airuina ja itseään suvaitsevaisena ja avarakatseisena, mutta ei tarvitse kuunnella montaakaan puheenvuoroa kun huomaa, että keskustelun vastapuoli, usein punavihreiden piirien edustaja, leimataan homoksi, lesboksi, hulluksi tai pikkutytöksi. Tätä lähestymistapaa on ainakin minun täysin mahdotonta sietää. Taloudellinen liberalismi ei edusta mitään arvoa Perussuomalaisille, sillä ollaan pienen ihmisen puolella kaikkia muita vastaan, ja sehän tarkoittaa lisää veroja ja lisää tukiaisia.

RKP on usein varsin ok ajatuksellisesti. Tietyt ylilyönnit maahanmuuttokeskustelussa ovat aiheuttaneet kuvaan särön, sillä myös RKP:n riveissä esiintyy vähäistä suuremmin kyvyttömyyttä ymmärtää erilaisia mielipiteitä ja niiden esittäjiä. Talouspuolella RKP:n ongelma on se, että mikään asia ei ole liian kallis, jos se tehdään ruotsiksi ruotsinkielisellä paikkakunnalla, missä on hieman samaa henkeä kuin Kepun aluepolitiikkapuuhastelussa.

Kristillisistä ei tarvitse tälläkään kertaa sanoa mitään.

Valitse siitä sitten. Tarjolla on vain huonoja ja huonompia vaihtoehtoja. Minulla on sellainen tuntu, että liberaaleja tarvittaisiin taas. Kaikennäköiset maahanmuutto- ja uskovaiskeskustelujen oheiskohinasta syntyneet yritykset hyökätä sananvapautta, mielenosoitusvapautta ja väärinä pidettyjen mielipiteiden esittäjiä vastaan ansaitsevat huomiotamme enemmän kuin mitä asia nyt saa. Laki ei edelleenkään tunnista väärää mielipidettä, ja kukaan ei tunnu muistuttavan meitä tästä valtapolitiikan kentällä. Taloudellisessa mielessä julkistalouden ahdinko on tosiasia, ja se, miten yhdistetään ihmisten hyvinvointi, tasapainoinen julkistalous ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevista huolehtiminen, tarvitsee uusia ajatuksia.

Vanhoilla eväillä ja juustohöylällä ei synny valmista.

Uuden suomen mukaan joku maahanmuuttokriittisten joukko on irtautumassa persuista ja perustamassa omaa puoluetta.

Tämä on hyvä asia jokaiselle, joka ei pidä Perussuomalaisista. Suomen vaalijärjestelmässä on suuruuden ekonomiaa, ja äänten hajautuminen voisi teoriassa potkaista molemmat puolueet pois eduskunnasta seuraavissa vaaleissa. Käytännössä jos puolue jakautuisi kahtia, Soini varmaankin menisi läpi, mutta saattaisi jäädä ainoaksi. Minulle ei aivan avaudu, mitä uuden pikkupuolueen perustajat tavoittelevat, mutta minun ei tarvitse onneksi asiaa ymmärtääkään.

Harmillisesti tämä saattaa olla hyvä asia myös Kepulle. Jos persuja ei tule valituksi Pohjanmaalta, sieltä tulee kuitenkin valituksi joku kepulainen.

Perussuomalaisissahan tämä on ollut tulossa jo pitkään. Puolueessa on pari vakavasti otettavaa nimeä, tai no ainakin yksi, mutta muuten se on sateenvarjo erilaisille änkyröitsijöille. Jokainen Illuminatia pelannut tietää, että fanaticin vastakohta on fanatic, ja kerho on tähän mennessä pysynyt kasassa Soinin karismalla. Nyt kun Soini on poissa Brysselissä ja hiiret hyppivät pöydällä, näyttää jokseenkin selvältä, etteivät kaikki enää mahdu saman katon alle.

Persujen kannalta tässä on hyvää ja pahaa. Hyvää se, että noloin natsiaines siirtyy nyt pois riveistä eikä Soinin tarvitse selitellä yhtä paljoa. Huonoa on se, että mukana mennee asiallistakin ainesta ja asiallisia äänestäjiä, ja melko vakavasti otettavaa kymmenen prosentin kannatusta tavoitteleva puolue todennäköisesti ei onnistu keskikastiin nousemisessaan.

SDP piti puoluekokouksensa ja valitsi odotetut henkilöt paikoilleen. Kokouksen puheenvuoroista ja kommenteista paistaa koko lailla merkittävä linjanmuutos.

Olen kirjoitellut pitkin vuotta siitä, että SDP:n retoriikassa ykkösvihollisena on jatkuvasti pidetty Kokoomusta, ja kaikki paukut on käytetty Kokoomuksen nälvimiseen syystä tai syyttä. Kritiikki on väliin ollut sitä tasoa, että sen on voinut ajatella vaikuttavan yhteistyömahdollisuuksiin vaalien jälkeen.

Nyt tuntuu olevan uusi ääni kellossa. Englannissa Labour sai murskavoiton Tony Blairin New Labour -ideologialla. Demarien kannanotot vaikuttavat minusta hieman yritykseltä tehdä jotain samanlaista Suomessa.

Kokoomus onkin yhtäkkiä melkeinpä paras kaveri, ja koko lailla keskinkertaisen kokoomusvaikuttajan Jyrki Kataisen ansioita ylistetään monin tavoin. Joissain puheenvuoroissa on ollut jopa mielistelyn makua. Jos kuitenkin nämä ylilyönnit jätetään omaan arvoonsa, valittu linja tuntuu näin ulkopuolisesta paremmalta kuin luokkavihasta pauhaaminen. Kun katsoo puolueita ja niiden ohjelmia, isoin ideologinen ero näyttäisi liittyvän pääomatulojen progressiiviseen verotukseen. SDP otti sen nyt agendalleen, Kokoomus vastustaa.

Muuten SDP ja Kokoomus ovat huomattavasti lähempänä toisiaan ohjelmallisesti ja kulttuurillisesti kuin Kepu kumpaakaan näistä. Kumpikin puolue edustaa kaupunkilaista palkansaajaa. Periaatteellisella tasolla ehkä niin, että ylempi keskiluokka olisi Kokoomus ja alempi keskiluokka olisi SDP, mutta tämä on vain mielikuva. Palkansaajakentässä on runsaasti pienipalkkaisia aloja (hoivasektori, opettajat, yksityisen sektorin paperinpyörityshommat), joissa Kokoomus on yllättävän vahva. Vahvojen teollisuusliittojen hyväpalkkainen väki taas on perinteisesti ollut SDP:n yksi kivijalka, vaikka ansiotasollisesti he ovat hyvinkin ylempää keskiluokkaa.

Viime vuosien yliampuva nokittelu näiden puolueiden välillä on sikäli turhaa, että ne eivät oikeastaan ole kovinkaan suuria kilpailijoita keskenään. Tuskin kovin moni loikkaa SDP:stä Kokoomukseen tai päinvastoin, mutta molemmat skabaavat liikkuvista äänestäjistä Vihreitä ja Perussuomalaisia vastaan. Tietysti retoriikka on usein lähinnä omien hengen kohottamista, mutta ylilyönnit ovat ongelma jos puolueet mielivät hallitusyhteistyöhön ja vaalien jälkeen tähdätään Kepun syrjäyttämiseen.

Kepu on tällä hetkellä niin sekaisin henkilöllisesti ja kulttuurillisesti, että sen olisi syytä mennä.

SDP:n iso linjanmuutos näkyy myös suhtautumisessa julkistalouden vajeeseen. Aikaisemmin kaikkia toimenpiteitä on vastustettu ja vaadittu lisää elvytystä, ja näin varmasti mennään tämä vaalikausi loppuun, mutta merkittävien säästöjen tarve on nyt tunnustettu ja annettu jopa numerollisia tavoitteita, ja viittä miljardia voi hyvällä syyllä pitää sangen merkittävänä avauksena. Jungnerin valitseminen puoluesihteeriksi taas on ensimmäinen SDP:n pitkään aikaan tekemä hyvä henkilövalinta, joka miellyttää nuoria kaupunkilaisia, eli juuri niitä, joiden joukossa SDP:llä on tällä hetkellä suurin imago-ongelma.

Jos puolueessa ei sössitä mitään suuria, se on vaalien jälkeen suurin tai toiseksi suurin puolue, ja Heinäluoman ja Jungnerin ei liene erityisen vaikeaa sopia asioista Kokoomuksen kanssa, jos vaalitulos on odotetun kaltainen.

Kirjoitin 17.11. 2008 tällaisen, jota vasten tehtyjä henkilövalintoja ja linjaa voi peilata.

Ajatus ympäristöministeriön lakkauttamisesta ja sen yhdistämisestä maa- ja metsätalousministeriöön on jälleen pinnalla.

Hanketta perustellaan kustannussäästöillä, mikä on tietysti kunniakas ja ylevä tavoite. Sen sijaan kun äänessä on Sirkka-Liisa Sika-Fanttila ja kepu ajamassa asiaa, mieleen tulee väkisin, että kyseessä on joku kepulainen aluepolitiikka- ja tukiaisjuoni.

Minulle tulee mieleen lähinnä, miksi tämä pitää tehdä juuri näin päin. Miksi ei lakkauteta maa- ja metsätalousministeriötä ja yhdistetä sitä ympäristöministeriöön? Kai siitäkin samat kustannussäästöt voitaisiin synnyttää.

Kun miettii näitä kahta ministeriötä ja niiden toimenkuvaa, en voi välttyä ajatukselta, että nyt ollaan lakkauttamassa sitä ministeriötä, jolla on tulevaisuus, ja säilyttämässä sitä, joka olisi itsessään nykymaailmassa vähämerkityksinen tai tarpeeton.

Kalastus on ollut jo pitkään siinä tilanteessa, että Suomessa on enemmän kalastuksesta vastaavia virkamiehiä kuin ammattikalastajia. Maataloudessa ei olla vielä tässä tilanteessa, muttei se niin toivottoman kaukana oleva tilanne ole sekään. Maatalouspolitiikka tehdään pitkälti Brysselissä eikä maatalous ole aikoihin ollut Suomessa enää mikään erityisen merkityksekäs asia. Sitä kannattaa harjoittaa siellä, missä se kannattaa, ja tuottaa sitä mikä käy kaupaksi. Tämä ei kuitenkaan enää tarvitse mitään ministeritason ohjausta vaan hieman pienemmätkin visiirit osaisivat toimia eu-tukiaisautomaatteina ja toiminnan valvojina. Mitään innovatiivista ja uutta maatalouteen ei enää hallinnon tasolla liity.

Ympäristöministeriöllä sen sijaan näyttäisi olevan huomattavasti suurempi merkitys. Siellä vastataan viime kädessä kaavoitus- ja rakennusasioista. Ympäristöasiat ylipäätään ovat kasvava asia, jossa tarvitaan uusia innovaatioita ja uusia linjauksia. Miksi tämä ministeriö pitäisi lakkauttaa?

Kun äänessä on Fanttila ja Kepu, mieleen tulee, että ympäristöministeriöstä haluttaisiin jonkunnäköinen maataloustukiaisten jatke. Nyt kun hallinnonalat ovat erillään, raha ei virtaa suoraan maajusseille kuvitteellisten ympäristöhankkeiden rahoittamiseen. Kaavoitusasioissakaan ei nykyään tunnuta saavan rakennuslupaa jokaiselle megaostarille jossain keskellä ei-mitään, ja näissä asioissa ympäristöministeriö on ollut aktiivinen.

Onko yhdistämiselle juuri Fanttilan esittämällä tavalla olemassa joku järkevä peruste? Onko ympäristöministeriö jotenkin muuttunut turhaksi ja se kaipaa lakkauttamista? Näin ulkopuolisen silmissä enemmänkin tuntuu siltä, että maa- ja metsätalousministeriö on muuttumassa turhaksi.

Viime päivinä sekä Väyrynen että Pekkarinen ovat rientäneet kameroiden eteen selittämään, että kepun historiallisesti perin matalat kannatusluvut selittyvät Kreikan kriisillä ja sillä, että hallituspuolueena se päätti kannattaa Kreikan lainapakettia. Tämä päätös oli kuulemma kentällä perin epäsuosittu ja siksi puolueen kannatus on sukeltanut.

Minua tällaisena antimaalaisliittolaisen kansanrintaman edustajana poskelleen menevä analyysi lämmittää suuresti, sillä se tarkoittaa, että puolue ei myöskään kykene korjaaviin toimenpiteisiin.

Kun Kreikan kriisi ei syönyt minkään muun puolueen kannatusta eikä vaikuttanut niihin mitenkään, on aika vaikeaa kuvitella, miksi juuri kepulit olisivat tässä olleet eri asemassa. Kokoomuskin kannatti Kreikan tukipakettia, muttei siellä kannatukselle mitään tapahtunut. Demarit vastustivat, eikä sielläkään tapahtunut mitään. Vähäiselle huomiolle on jäänyt sekin fakta, että Kepun kannatus on ollut suunnilleen nykyisissä lukemissa jo ennen kuin koko Kreikan kriisiä oli olemassakaan.

Oireellista on sekin, että kuulemme Kreikkaa syyttävän analyysin juuri Väyryseltä ja Pekkariselta. Kyseinen kaksikko nimittäin on itse merkittävässä asemassa puolueen kannatuksen laskussa, ja kolmikkoa täydentää Matti Vanhanen, joka ei tällä kertaa liene pyytänyt mitään anteeksi keneltäkään. Murheellisuuden trion täydentää tuomiopäivän kvartetiksi Jarmo Korhonen. Jos kvartetti tarvitsee vahvistusta kvintetiksi, tarjoan sopraanoksi Sirkka-Liisa Sika-Fanttilaa, joka on yrittänyt selitellä jokaisen eläinsuojelurötöksen etelän median salaliitoksi, jolle nyt ei ainakaan tarvitse tehdä mitään muuta kuin antaa sikafarmareille lisää tukiaisia pr-kampanjan järjestämiseen.

Ennen henkilökysymyksiä on syytä huomata, että Kepun kannatusongelma on rakenteellinen. Kepulismi elää ja voi hyvin kepulandiassa, mutta etelän suurissa kaupungeissa Kepu ei menesty edelleenkään. Kun maaseutu tyhjenee, nuoriso muuttaa kaupunkeihin ja kaupungeissa junantuomat eivät silti äänestä kepua, se kertoo siitä, että kepuliskoista valtaosa muuttuu ihmisiksi suunnilleen Vantaan rajalla. Kun muuttoliike näyttää siirtävän vain ihmisiä eikä kepulaisuutta ja väki maaseudulla vähenee, on aivan selvää, että Kepun kannatus on rakenteellisesti laskeva. Persut lisäksi jäytävät kannatusta Pohjanmaalla ja parissa muussa paikassa.

Puolueen ykkösongelma kiteytyy järkyttävän huonoihin henkilövalintoihin. Matti Vanhanen nousi pääministeriksi vahingossa eikä ansioilla. Virkamiestyylinen henkilö pärjäsi tyydyttävästi virkamiesvaltaisen politiikan aikaan, mutta kun vaalirahoitussotku räjähti silmille ja olisi tarvittu karismaa ja rohkeutta tehdä pesäero menneeseen salailu- ja lahjusrahakulttuuriin, sitäpä ei Vanhaselta löytynytkään vaan tuloksena oli epämääräistä änkytystä. Yksityiselämän sotkut eivät ole Vanhasen asemaa helpottaneet, mutteivät ole pääsyy siihen, että Matti Vanhanen näyttää ja kuulostaa Matti Vanhaselta.

Jarmo Korhonen on maakuntien miesten mandaatilla heittämässä kapuloita etelän mandaatilla vaikuttavan Vanhasen rattaisiin. Korhosen suoranainen valehtelu päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ei ole jäänyt huomaamatta keneltäkään. Korhosen puhetapa, ruumiinkieli ja ilmeet tai niiden puute tuovat minulle mieleen kirvesmurhaajan, joten mitään karismaattista johtotähteä ei puolueelle löydy tästäkään suunnasta. Korhonen lienee monien omiensakin joukossa sangen inhottu mies, kun hän tuntuu olevan eräänlainen puoluetoimiston koskemattomuussuojaa nauttiva myyräntyöläinen.

Nelikon kruunaavat puheenjohtajataistoon näyttävästi lähteneet Väyrynen ja Pekkarinen.

Kepu kuvitteli saavansa puheenjohtajataistosta uutta nostetta, mutta liikkuva äänestäjäkunta katselee ihmeissään, kun kaksi menneen maailman miestä on kaapannut shown itselleen. Valituksi tullee Kiviniemi, mutta hän ei kovin hyviä eväitä tästä puheenjohtajataistosta saanut. Minä en edes tiedä, miltä Mari Kiviniemi näyttää enkä ole nähnyt yhtäkään hänen esittämäänsä ajatusta mistään, ja minä sentään seuraan politiikkaa.

Väyrysen ja Pekkarisen näkemyksiä on toistettu kyllästymiseen saakka, mikä panee miettimään, että heillä on vankkoja tukijoita tiedotusvälineissä. Sen sijaan, että olisi syntynyt show, jossa kenellekään ei jää epäselväksi, että nyt Maalaisliitto uudistuu, olemmekin saaneet kuulla Väyrysen kaunaisia mietteitä siitä, että Suomen liittyminen euroon oli virhe, Suomen liittyminen EU:hun oli virhe, Suomen lipsuminen K-linjalta oli virhe ja kaikkein suurin virhe oli se, ettei Väyrystä valittu Suomen kuninkaaksi heti Kekkosen kuoltua. Mauri Pekkarinen taas on kunnostautunut ydinvoima- ja risupakettimiehenä, ja Pekkarisen iltalypsy- ja pekkarointipolitiikka viimeisen 15 vuoden ajalta on tuoreessa muistissa. Harva haluaa antaa hänelle lisää valtaa.

Mari Kiviniemeä on pidetty puheenjohtajavaalin ennakkosuosikkina ja gallupitkin häntä tukevat, mutta näiden kahden dinosauruksen temmellys on jättänyt hänet täysin pölypilven varjoon. Sen sijaan, että hän olisi saanut nostetta tehtävään puheenjohtajan valintaprosessista, hän noussee puheenjohtajaksi lähes täydellisestä tuntemattomuudesta ja joutuu ensimmäisenä vastaamaan “kukas tämä hahmo oikein on” -ajatukseen. Kiire tulee, jos hän aikoo lyödä itsensä läpi ennen eduskuntavaaleja.

Kahden pysähtyneisyyden ajalla kasvaneen äijän kaapattua koko puheenjohtajataiston omaksi showkseen, käyttämättä jäi täysin tilaisuus yrittää huiputtaa kaupunkilaisia kuvittelemaan, että kepulismillakin on ihmisen kasvot. Väyrysen räksytys ja Pekkarisen kyläpolitikointi ovat vakuuttaneet jokaisen kannassaan horjuvan siitä, että Kepu ei muutu koskaan miksikään.

Kun politiikassa on lisäksi edessä nuorennusleikkaus, minun on vaikea keksiä, mitä nykyinen 20-25-vuotias näkee puolueessa, jonka puheenjohtajakandidaatit muistelevat kuinka elämä oli pullaa kun rajat olivat kiinni, Euroopasta pysyttiin kaukana, valuuttasäännöstely ja devalvaatiot köyhdyttivät kansaa, rakastava itänaapuri oli omaan mahdottomuuteensa kaatunut tyrannia ja ikiaikaisena presidenttinä oli joku Kekkonen.

Nettirasismi, tuo kaikkien pahojen asioiden isä ja äiti, jonka torjumisessa mikään keino ei ole väärä, puhuttaa jälleen. Ollaan siis tehtailemassa lakia, joka asettaisi puolueen tai jonkun muun kerhon, johon henkilö kuuluu, rikosoikeudelliseen vastuuseen siitä, että kerhon jäsen julkaisee rasistisen mielipiteen.

Mielenkiintoista on huomata, että tätä lakiehdotusta, joka tullee kaatumaan matkan varrella, ei puolusteta mitenkään. Älyttömiä kyttäys- ja holhouslakeja ei tunnu voivan puolustaa muulla kuin "ajatelkaa lapsiamme" -argumentilla, mutta kun nettirasismissa tätä aspektia ei vaikuttaisi olevan olemassa muuten kuin runsaiden aasinsiltojen takana, jäljellä ei ole mitään.

Ehdotus on kaikin puolin järjetön. Maalaisliitossa on toistasataatuhatta jäsentä. Miten kukaan voisi valvoa heidän mielipiteitään ja nettikirjoituksiaan? Ei mitenkään, joten ainoa keino olisi se, että puolueet ja järjestöt erottaisivat kaikki jäsenensä ja keksittäisiin joku uusi jäsenyyden muoto, jossa juridisesti ei olla jäseniä missään kerhossa mutta käytännössä voidaan silti jotenkin vaikuttaa. Vaikuttaa mitään tuottamattomalta puliveivaamiselta, mutta siinähän on Suomessa pitkät perinteet.

Toinen ajatuksellinen ongelma on siinä, että järjestön tai puolueen pitäisi ohjata sitä, millaisia mielipiteitä ihmisillä on. Puolueethan on ajateltu ihmisten mielipiteiden äänitorviksi eikä ihmisten mielipiteiden rajoittajiksi, mutta nyt näyttää tämän yhden mielipiteen tapauksessa siltä, että puolueen pitäisi ryhtyä aivopesemään jäseniään. Tässä koko poliittisen järjestelmän perusta kääntyy päälaelleen.

Kolmas ongelma on se, että edustuksellisessa demokratiassa mitä hyvänsä asiaa pitää olla oikeus ajaa demokratian keinoin. Jos ajatus ei ole miellyttävä, kansa ei äänestä tällaista näkemystä edustavaa jengiä kuin marginaalisesti, ja sillä ei pääse vallankahvaan. Vaikka pääsisi vallankahvaankin, perusoikeudet ja poliittiset vapaudet on lueteltu perustuslaissa, jonka muuttaminen nopeasti ilman massiivista enemmistöä ei ole mahdollista. Nähdäkseni tämä tekeillä oleva laki tulee kaatumaan juuri siihen, että huomataan sen olevan perustuslakikysymys, ja tarvittavaa enemmistöä ei järjettömälle laille löydy. Hollannissa puhuttiin muutama vuosi sitten kun pedofiilit perustivat puolueen ajamaan pedofilian laillistamista. Kukkahatut yrittivät kieltää sitä, mutta kielto ei menestynyt. Sen sijaan puolue sai vaaleissa muutaman sata ääntä ja unohtui saman tien.

Neljäs ongelma, joka on kokoluokaltaan puhvelin sorttia, on se, että yritetään ryhtyä määräämään sakkoja teosta, joka ei ole rikos. Jos otatte kukkahatut pois päistänne ja tutkitte tarkemmin perustuslakia ja rikoslakia, laki ei tunnista sellaista asiaa kuin väärä mielipide. Sananvapautta rajoitetaan minun mielestäni perusteetta kieltämällä uskonrauhan rikkominen ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan, mutta rasistisen mielipiteen lausuminen ääneen ei ole rikos.

Näissä rötöksissä kyse on muusta kuin rasistisen mielipiteen julkistamisesta. Jos kirjoitan "neekerit on tyhmiä ja laiskoja", mielipide on vain infantiili. Kukaan ei kiihotu siitä mihinkään suuntaan, mutta nähdäkseni tämä näkemys on rasistinen. Tällaisen mielipiteen esittäminen nauttii sananvapauden suojaa, ja juridisesti tuntuu mahdottomalta määrätä kerholle sakkoja teosta, joka ei ole rötös ensinkään. Jatkossa kuitenkin Helsingin Pörssiklubin tai Suomen sauna-seuran puntit tutisevat, sillä näiden kerhojen jäsen on julkistanut mainitun mielipiteen.

Rangaistus voidaan määrätä vain asiasta, joka on tekohetkellä säädetty rangaistavaksi. Jos siis halutaan kieltää rasistisen mielipiteen julkistaminen, joudutaan muuttamaan perustuslakia, sillä kyse on röyhkeästä puuttumisesta sananvapauteen. Jos tätä ei kielletä, ei voida määrätä rangaistustakaan, sillä ei ole tapahtunut rangaistavaa tekoa. Vielä hullummaksi maailma menisi, jos minun näkemykseni sinänsä nauttisi juridista sananvapauden suojaa ja minä olisin syytön mihinkään, mutta mielipiteeni julkistaminen olisi kuitenkin rikos jollekin asiaan mitenkään liittymättömälle kerholle.

Perustin tuonne oikean laidan palkkiin uuden luokan “1984”, johon kokoan kannanottoja, jotka liittyvät tulevaisuudenkin kyttäys- ja holhouslakeihin. En usko niiden tehtailun vähenevän, sillä politiikassa on aivan liikaa puolueita ja yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat hyvän puolella pahaa vastaan, ja pahan torjumiseksi mikään keino ei ole liian raskas.

Huomattakoon, että Perussuomalaisten Oinonen, tuo Ajatuksien Mätäoja, on antanut asiaan vastineen, jossa onnistutaan olemaan huomaamatta asioista kaikkein keskeisintä, eli sitä, että rasistisen mielipiteen julkaiseminen ei ole rikos. Oinonenkin näyttää kuvittelevan, että on.

Tällaisia hankkeita vastustamaan soisin löytyvän vakavasti otettavampiakin puolueita ja nimiä.

Ahtisaari haukkuu SDP:tä populismista. Samoja populismisyytöksiä on kuultu muualtakin. Niin SDP:n sisältä kuin ulkopuoleltakin.

Populismista näyttää tulleen jonkunnäköinen hanttipakan pohjimmainen kortti. Se on jotenkin paha asia, ja kun epämiellyttäviä asioita tai näkemyksiä ei haluta käsitellä ja vastata niihin asiallisesti, todetaan vain näiden epämiellyttävien asioiden olevan populismia, ja silloin niihin ei tarvitse vastata mitenkään.

Populismisyytöksiä on herunut sekä maahanmuuton rajoittamista suosittelevien puheenvuorojen että Kreikka-lainan äänestyksen perusteella.

Missä näissä asioissa oikein pesii populismi? Kreikka-laina on politiikkaa puhtaimmillaan. En minä tiedä onko Kreikan lainoittaminen oikein vai väärin, ja jos minä en kaikkien asioiden erityisasiantuntijana tiedä tätä, miten sitä voitaisiin odottaa kansanedustajalta tai puolueen politrukilta? Nyt siis kysyttäessä tässä asiassa jaa vai ei, jaa-äänestäneet ovat suoraselkäisiä ja ei-äänestäneet populisteja, mistä voi päätellä, että populismi on ainakin tässä asiassa yhtä kuin hallituksen esityksen vastustaminen.

Miten ihmeessä politiikkaa voidaan tehdä ja tarjota vaihtoehtoja harkittavaksi, jos kaikki muu paitsi määkiminen lammasmaisesti on populismia, josta kuuluisi hankkiutua eroon?

Maahanmuuttonäkemykset “maassa maan tavalla” ja “työperäistä maahanmuuttoa pitäisi rajoittaa työttömyyden takia” olivat nekin populismia. Gallupin mukaan tosin valtaosa demareista oli samaa mieltä näistä asioista, mutta mitä väliä sillä on? Populismin määritelmähän taitaa olla se, että kerrotaan kansalle, mitä kansa haluaa kuulla. Maahanmuutossakin on siis olemassa vain yksi “sallittu” mielipide, eli maahanmuuttajia tarvitaan runsaasti lisää aivan kohta hyökkäävän huutavan työvoimapulan taltuttamiseksi, ja nähtävästi kaikkien muiden ajatusten tarjoaminen on populismia.

Poliittinen keskustelu jää vaimeaksi ja tympeiden fraasien varassa toimivaksi, jos kaikki eriävät mielipiteet voidaan sivuuttaa populistisina.

Itse asiassa koko populismisyytöskeskustelu on itsessään oire jostakin. Puolueiden ja edustuksellisen demokratian ideahan on se, että samanmieliset liittyvät yhteen ja yrittävät ajaa asioitaan parlamentaarisessa järjestelmässä.

Suomessa on kuitenkin painolastina Kekkonen, YYA, rähmälläänolo ja idänsuhdeliturgia. Kun kansan ääntä kuuntelevat poliitikot ovat populisteja ja näin ollen jotain alemman luokan väkeä, jota ei kuulu ottaa vakavasti ensinkään, tämähän kertoo meille, että poliitikko on parasta a-ryhmää vain, jos hän ei välitä kansan mielipiteistä tuon taivaallista. Tämä sisältää mielestäni implisiittisesti ajatuksen siitä, että poliitikkojen kuuluu yrittää selittää tyhmille ihmisille, miksi ihmiset ovat väärässä näkemyksineen.

Suomalaiset on kasvatettu tähän sodanjälkeisinä vuosina, sillä kansan ääntä ulkopolitiikassa saivat edustaa vain stalinistit ja k-linjan miehet. Kun Kekkosen koko hahmo keskittyi nimenomaan ulkopolitiikkaan, sama rähmälläänolon kulttuuri vyöryi sisäpolitiikkaankin, ja punamultamiehet vain oppivat olemaan välittämättä mitään ihmisten näkemyksistä, sillä he pysyivät vallassa muutenkin.

Ei tässä kulttuurissa mitään tervettä ja vaalimisen arvoista ole. Se on voinut olla ulkopolitiikassa järkevä valinta vaaran vuosina, mutta sen venyttäminen 2000-luvulle kaikkiin asioihin on vain osoitus siitä, että poliitikot eivät edelleenkään ymmärrä olevansa palveluskuntaa.

Poliittiset nuorisojärjestöt ovat aina jossain määrin irrallaan todellisuudesta olevan jengin kokoontumisajoja, ja tehtävät ehdotukset hyviä ja toimivia lähinnä vahingossa.

Tällä kertaa ruodimme kuitenkin vain Kokoomusta.

Kokoomusnuorissa tehtaillaan johonkin kesän kokoukseen ohjelmapamflettia. Yksi ehdotus tullee olemaan työperäisen maahanmuuton pisteyttäminen ja “vain parhaiden valikoiminen”. Tämä on väärin niin äärettömän monin tavoin.

Koko ajatus on selvästi kopio Englannista ja joistain siirtomaista, joissa tällainen systeemi on käytössä, ja kun kerran maailmalla niin meille kanssa. Mitenkään muuten tämä ehdotus ei ole perusteltavissa.

Ensimmäinen ja karkein virhe liittyy siihen, että Kokoomusnuoret näyttävät sisäistäneen viherpropagandan, jossa kaikki maahanmuuttajat ovat työperäisiä siirtolaisia. Kun ajatellaan näin, voidaan kenties ajatella, että kunhan pisteytetään, sosiaaliturvalla elävät jäisivät tulematta. Tämä ei kuitenkaan ole totuus. Työperäisiä siirtolaisia on Suomeen suuntautuvasta maahanmuutosta muistaakseni noin neljännes. Puolet tai hieman yli on turvapaikanhakijoita ja heidän perässä vetämiään yhdistettyjä heimoja. Noin neljännes on suomalaisten ulkomaisia puolisoita.

Suomi ei ole työntekijöille mikään erityisen houkutteleva paikka, eikä Suomen maahanmuuton ongelma ainakaan se ole, että Suomessa olisi liikaa ulkomaisia työntekijöitä. Mitä järkeä olisi kehittää systeemi, joka karsisi työtä tekevää ja veroja maksavaa väkeä pois? Ongelma on turvapaikkajärjestelmässä ja sitä ei ratkaista tuohon joukkoon kuulumattomia simputtamalla.

Ulkomaisten työntekijöiden määrän rajoittamisessa pisteillä on jotain järkeä sellaisissa maissa, joissa ulkomaanpellet pystyvät efektiivisesti synnyttämään työmarkkinoille palkkoja polkevan tilanteen. Suomessa yleissitovat työehtosopimukset koskevat myös ulkomaalaisia, kun taas minimipalkkalakivaltioissa ei yleensä ole mitään tämänkaltaista mekanismia, ja työvoiman lisääminen markkinoille laskee vain palkkoja.

Suomessa pitäisi enemmänkin miettiä sitä puolta, miten Suomen työmarkkinat ja verotus saataisiin sellaiseen asentoon, että kaikkien hyviä ideoita pursuavien intialaisten ei kannattaisi lähteä USA:han. Tähän ei taida Kokoomusnuorilta löytyä viisautta, vaan he kuvittelevat, että kun leikataan hieman työperäistä maahanmuuttoa ja saadaan maahanmuuton kokonaiskuva painottumaan suuremmalla painolla turvapaikanhakijoihin, ongelmat poistuvat.

Eivät ne siitä poistu vaan enemmänkin kärjistyvät, jos Suomessa olevat ulkomaalaiset ovat pääosin hankalasti työllistyviä ja kouluttamattomia somaleja ja afgaaneja. Sveitsissa yli 20% asukkaista on ulkomaalaisia, mutta he ovat pääosin töihin tulleita siirtolaisia eivätkä turvapaikanhakijoita, eikä Sveitsissä ole syntynyt sitä ongelmaa, että työttömyys olisi räjähtänyt käsiin ja palkat poljettu naurettavan pieniksi.

Kokoomusnuoret siis yrittävät korjata todellista ongelmaa (turvapaikanhakijoiden+perheiden määrä suhteutettuna sopeutuneiden määrään) simputtamalla ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä tämän koko ongelman kanssa. Hieman parempaan pitäisi nuorisojärjestönkin pystyä.

Suomen lehdistössä on kirjoitettu jotakin kummallistakin Britannian uudesta hallituksesta.

Ensimmäinen ja yleisesti toistettu virhe on se, että Britannia olisi ottanut nyt politiikassa selvän askeleen oikealle. Tämä on johtopäätös, johon tullaan katsomalla puolueiden nimiä, mutta jos katsotaan puolueiden politiikkaa, mitään suurensuurta siirtymää ei ole nähtävissä.

Labour huolimatta työväenpuoluenimestä on puolue, jota Suomessa vastaisi lähinnä Lapuanliike. Kaikkein sotaisin puolueista, kannattaen nykyisiä sotia Irakissa ja Afganistanissa ja ollen valmis uusiin koska hyvänsä, jos “kansainvälinen liittouma”, joka on peitenimi USA:lle, päättää uuden retken aloittaa. Labour on ollut lisäksi mestari törsäämään. Kun puhun pubissa tai naapurien kanssa politiikkaa, kaikki ihmettelevät, mihin noin tuhannen miljardin julkistalous oikein rahansa kippaa. Infrastruktuuri on hyvää kehitysmaatasoa ja lähinnä rapistuu edelleen. Julkinen koulutus on kriisissä niissä paikoissa, joissa maahanmuutto on täyttänyt koulut, eli kaupunkien lähiöissä. Julkinen terveydenhoito on paljon parjattu, mutta omasta mielestäni se toimii Suomeen verrattuna aivan hyvin. Sosiaaliturva ei ole erityisen hyvä. Siitä huolimatta raha katoaa johonkin ja kukaan ei tunnu tietävän, mihin.

Toryjen agenda näiden vaalien alla on ollut kulukuuri, joka on välttämättömyys. Kun kuitenkin tällä hetkellä raha vain katoaa johonkin eikä tuota mitään, toryt ovat ainakin agendan tasolla innostuneita etsimään haaskauksen sen sijaan, että he leikkaisivat palveluista. Tämä ei kuulosta erityisen äärioikeistolaiselta lähestymistavalta. Toryt ovat sotaisuudessa siltä väliltä, eli kannattavat Afganistanin sotaa mutta vastustavat sotaa Irakissa, eivätkä ole valmiita aloittamaan uusia tuosta vain.

Suomalaista SDP:tä muistuttaa eniten Liberaalidemokraatit, joka nousi nyt hallitusvastuuseen. Heidän agendansa on sotia vastaan, uusia ydinpommeja vastaan, pienituloisten verotuksen alentamisen puolesta ja rikkaille suunnattujen veronkiristysten puolesta.

Kun koalitioksi muodostui Toryt + Libdem, on vaikea nähdä mitään suurta harppausta oikealle, sillä vallankahvaan tuli kaikkein vasemmistolaisin puolue, joka sai myös tahtoaan läpi joissain hallitusohjelmakysymyksissä, kuten vaikka estettyä perintöveron alarajan noston.

Toinen harhaoppi liittyy siihen, että Liberaalidemokraatit olisivat jotenkin olleet vaa’ankieliasemassa ja pystyneet iltalypsämään ja vaikuttamaan painoaan suuremmalla arvolla. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä Labour+Libdem olisi ollut edelleenkin vähemmistöhallitus. Se olisi saanut niukan enemmistön, jos olisi onnistunut puhumaan taakseen kaikki “independent” -ryhmään kuuluneet edustajat. Kun nämä riippumattomat ovat skottien itsenäisyyspuolue, Walesin itsenäisyyspuolue, EU:sta eroamista vaativa UKIP ja Ulsterin lojalistipuolue, vain viimeksi mainittu olisi ollut järkevästi ja luotettavasti voitu puhua hallituksen taakse.

Skottien ja Walesin itsenäisyyspuolueet ovat yhden asian änkyräliikkeitä, joihin hallitus ei voi luottaa kuin tapaus kerrallaan, ja jokainen kannatus aiheuttaisi tukiaisiltalypsyn ja tulisi kalliiksi. UKIP on sinänsä vakavasti otettava kerho, mutta kun Libdem on kaikkein EU-myönteisin puolue ja Labour toiseksi EU-myönteisin, on vaikea kuvitella, että nämä olisivat kyenneet tarjomaan UKIP:lle mitään sellaista, millä kannatusta olisi voitu ostaa. Näin ollen Lib-Lab -koalitio olisi voitu kaataa koska hyvänsä.

Näin ollen ainoat mahdolliset hallituskokoonpanot olisivat olleet Toryjen vähemmistöhallitus ja Toryjen ja Libdemin enemmistökoalitiohallitus. Kun asetelma oli tämä, Liberaalit eivät kyenneet kiristämään itselleen avainministeripaikkoja eivätkä sanelemaan mahdottomia hallitusohjelmaan.

Nick Clegg liberaaleista kuitenkin näyttää tehneen puolueensa kannalta parhaan mahdollisen ratkaisun ja vei puolueensa hallitukseen. Liberaalit saivat hallitusohjelmaan kansanäänestyksen vaalitavan muuttamisesta, ja tällainen järjestettäneen loppuvuodesta tai ensi vuonna. Eurooppapolitiikassa liberaaleilla oli myöskin painoarvoa, sillä hallitus on sitoutunut EU-yhteistyöhön, ja myönnytyksenä EU-skeptisille toryille on sovittu, että Britannia ei halliituskauden aikana ota mitään askeleita euron käyttöönoton suuntaan, mikä Britannian tapauksessa on viisautta, kun valuutta ja takana oleva kansantalous ovat riittävän suuria muutenkin.

Koalitiohallitukseen joudutaan totuttelemaan, sillä täällä ei ole tapana luottaa toisiin puolueisiin. On mahdollista, että tätä luottamusta ei kyetä rakentamaan, ja hallitus hajoaa ennen aikojaan ja ajaudutaan uusiin vaaleihin. Yhteistyöhön on kuitenkin laitettu runsaasti mainetta ja kunniaa, joten hallitusta tuskin lähdetään sisältä käsin rikkomaan tieten tahtoen. Liberaaleille kyse on näytön paikasta siinä, että heidän kanssaan voi tehdä yhteistyötä koalitiossa, ja David Cameronilla taas on näytön paikka vahvana johtajana vaikeassa taloustilanteessa, ja uusien vaalien tulos ei välttämättä olisi hänen kannaltaan suotuisampi.

Mietin tuossa muiden kirjoituksia aiemmin luettuani politiikan aaltoliikettä Euroopassa maltillisen oikeiston ja vasemmiston välillä.

Nythän tilanne on se, että Espanjaa lukuunottamatta vallassa taitaa kaikkialla olla maltillinen oikeisto. Vuosituhannen alkupuolella taas oikeistohallitusta ei tahtonut löytää mistään, ja kaikki maat olivat maltillisen vasemmiston käsissä. Kun Itävalta sitten meni valitsemaan muuta, seurasi pahaa karmaa. Muutamassa vuodessa kuitenkin melkeinpä kaikki maat vaihtoivat komentoa. Britannia on sikäli poikkeus, että Tony Blairin Labour ei muistuta millään tavoin maltillista työväenpuoluetta ja lähin vastine Suomessa olisi Lapuanliike, mutta ei keskitytä nyt siihen.

Jokseenkin luonnollista ja jopa tervettä on se, että valta vaihtuu ajoittain puolueelta toiselle. Muutos ei suinkaan pysähdy tähän, vaan nykyinen maltillinen oikeisto väsyy aivan kuten väsyi maltillinen vasemmisto aiemmin, ja valta vaihtuu taas vasemmalle. Tämän heiluriliikkeen etu on se, että uusi komento tuo uutta virkamiesjohtoa ja joskus jopa uusia ideoita, ja iso luuta lakaisee nurkista kummittelemasta vanhaa kaartia ja tekee tilaa uusille ihmisille ja ajatuksille, paitsi Suomessa, jossa Raimo Sailas ei lähde mihinkään kulumallakaan, on vallankahvassa kuka hyvänsä.

Mielenkiintoista on sen sijaan se, että tämä heiluriliike tuntuu olevan Euroopassa synkronissa.

Mistä se johtuu? Eivät puolueet juuri mitään rajojen välistä yhteistyötä tee, ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat eri Euroopan maissa hyvin erilaisia. Yksi painiskelee työttömyyden kimpussa ja toinen asuntopulan. Kolmannessa on lama ja neljäs on konkurssissa. Siitä huolimatta eri maat katsovat suunnilleen samaan aikaan samaan suuntaan.

Mahdollisia selityksiä on useita:

1. Sattuma. Aaltoliike on samaa kaikkialla, ja kaikki nyt vain sattuvat olemaan samassa kohtaa sykliä
2. Ylikansallinen idealismi. Vaikka puolueet eivät ole ylikansallisia, tiedonvälitys on, kuten myös viihde sekä muut sellaiset tuutit, joissa piilosyötetään jotakin tapaa ajatella, tahallaan tai tahatta. Nämä rantautuvat kaikkialle samaan aikaan, jolloin vallankahvaan päätyy puolueita, jotka vastaavat jotain tällaista kuvaa parhaiten, ja ne löytyvät eri maissa samasta suunnasta samaan aikaan
3. Median ja tiedonvälityksen ylikansallinen piilo-ohjaus. Tätä teoriaa vastaan puhuu se, että Suomessa ei ole Turneria eikä Murdochia, vaan Erkko ja Erkko.
4. Taloussyklin ylikansallisuus. Kun yhdessä maassa on lama, on todennäköisesti muissakin, ja erilaiset suhdanteen vaiheet saavat ihmiset katsomaan eri laidoille poliittista kenttää.

Pidän itse todennäköisimpänä 2:n ja 4:n yhteisvaikutusta, mutta tämä on puhdas arvaus eikä perustu mihinkään.

Hallitus päätti munattomuudessaan jättä kaikenlaiset eläkepäätökset tekemättä ja kippaa katastrofin perkaamisen seuraavan hallituksen niskoille.

Siitä, kun viimeksi eläkkeistä kirjoitin, tilanne on oleellisesti heikentynyt, sillä Etelä-Euroopan velkaongelma kertoo meille siitä, että hiljaisesti suunniteltu ja äänettömästi hyväksytty metodi korjata vaje vain valtiota velkaannuttamalla ei johda mihinkään. Lainarahan saanti alkaa tyssätä jo, kun vajeesta on katettu viidennes, olettaen, että valtion velka olisi nykyisellä tasolla kun vippaus aloitetaan, mitä se ei ole.

Ennen Kreikan kriisiä saattoi toistaitoinen poliitikko ajatella, että istutaan ja odotetaan ja toivotaan, että jotain tapahtuu ettei tarvitse tehdä mitään ja suututtaa eläkeläisiä, ja jos ei tapahdu niin sitten vain lainataan. Nyt tätä vaihtoehtoa ei selvästikään meillä enää ole.

On siis vaihtoehtona sopeuttaa nyt tai sopeuttaa myöhemmin. Mitä tyhjemmäksi pajatso putsataan ennen kuin sopeuttaminen aloitetaan, sitä suurempia toimia tarvitaan. Sitä vaihtoehtoa, ettei sopeuteta, ei nähdäkseni ole olemassa, ellei tapahdu jotain ihmettä. Kun kuitenkaan lainausvaihtoehtoa ei ole siinä tapauksessa, että Herra ei poliitikkojen rukouksista huolimatta pulpauta runsaudensarvestaan muutamaa sataa miljardia, pitäisi asia mielestäni kertoa ihmisille kuten se on.

Suomen poliittinen kulttuuri on siltä osin terve, että välttämättömät mutta ikävät päätökset saadaan tehtyä nuristen, kunhan asiat kerrotaan avoimesti. Viinanen sai toteutettua lamataloutensa. Kreikan lainapaketti näyttää menevän läpi. Minulla ei ole mitään syytä uskoa, että myöskään eläkejärjestelmän pikaista uudistamista vastustettaisiin, jos numerot heitettäisiin pöytään ja järjestettäisiin massiivinen kulissien takainen mediakampanja, jossa saataisiin jokainen vakuutettua siitä, että nykyinen malli ei ole kestävä.

Muutamat tietysti vastustaisivat, mutta myöskään nykyisellä pääoppositiopuolueella ei olisi suuresti varaa harata vastaan, ja juuri tämä tekisi tästä päivästä oikean hetken tarttua toimeen.

Siirrytään hetkeksi tulevaisuuden vaalituloksen ennustamiseen, ja oletetaan, että Kokoomus on ensi vaalien jälkeen suurin puolue. Nykyisten kannatuslukujen valossa SDP on toiseksi suurin, ja pekkarointi tuskin nostaa Kepua kukoistukseen kaupungeissa jatkossakaan. Pääministeri siis tulee Kokoomuksesta, ja viime hallituksissa valtiovarainministeri on toisen päähallituspuolueen puheenjohtaja. Hallitusratkaisua ei tietysti tiedetä vielä etukäteen, mutta siihen voi vaikuttaa.

Kuvitellaanpa, että Kokoomus ottaisi nyt asiakseen tämän eläkejärjestelmäasian pöyhimisen jo tällä vaalikaudella. Kepu ei oikein voisi ryhtyä asiaa vastustamaan, sillä se on päähallituspuolue ja se näyttää vieläkin naurettavammalta, jos ihmiset saadaan uskomaan, että pieniä viilauksia eläkejärjestelmään tarvitaan pikaisesti, ja Kepu vastustaa sitä vain periaatteellisista syistä. SDP taas ei voisi harata kovin vahvasti vastaan myöskään, sillä se toivoo pääsevänsä hallitukseen vaalien jälkeen, jolloin tuon vaalitulosennusteeni mukaan tuleva valtiovarainministeri on Urpilainen (herra varjele) tai hänen seuraajansa jos puheenjohtaja vaihdetaan johonkin Jungneriin jo ennen vaaleja.

Jos SDP vastustaisi tässä tilanteessa eläkejärjestelmäuudistusta, se tietäisi löytävänsä asian edestään vaalien jälkeen, ja silloisena rahakirstunvartijapuolueena joutuisi kantamaan päävastuun ikävistä päätöksistä.

Eli totuus esiin saman tien. Työeläkkeisiin X% leikkaus nyt heti. Palkansaajien eläkemaksuihin Y% korotus. Työurakeskustelu uudelleen käyntiin siten, että keskitytään erityisesti työuran alkamisen ja päättymisen välissä olevaan tyhjäkäyntiin. Työvoimapolitiikkaan uutta potkua siten, että ihmiset tekevät mieluummin töitä pienellä palkalla jonkunlaisen perustulon varassa kuin eivät tee mitään.

Kaikki nurisisivat hieman, mutta sitten se olisi tehty. 5-10 vuoden odottelu tarkoittaa sitä, että puhumme X*2:sta ja Y*2:sta.

Meitä on jälleen kohdannut sanoinkuvaamaton onni.

Paavo Väyrynen on nimittäin kertonut meille, että euroalueen Kreikka-kriisiin syypäät löytyvätkin Suomesta eivätkä Kreikasta. Kuulemma Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö ovat vastuussa asiasta. Logiikka on hieman monimutkainen, mutta yksinkertaista ajatuskulkua emme voi odottaa mieheltä, joka kirjoitti väitöskirjassaan Neuvostoliiton olevan naapurimme ikuisesti.

Väyrynen näkee asian niin, että koska Euroopaan ytimeen kuulumaton Suomi halusi euromaaksi, tästä seurasi välttämätön pakko kelpuuttaa euroon aivan mitkä maat hyvänsä. Väyrysen mukaan tästä syystä pantiin EMU-kriteerit sivuun ja huolittiin mukaan Kreikkakin.

On totuuden aika.

Suomi oli yksi niitä harvoja maita, joka täytti tärkeimmät EMU-kriteerit silloin, kun euroon siirryttiin. Julkistalouden velka oli vielä silloin hieman yli 60 prosenttia BKT:stä, mutta koska mukaan hyväksyttiin toisella sadalla prosentilla oleva Belgia, tätä ei voitane pitää Suomen syynä. Ajatus siitä, että Brysselissä ei olisi kelvannut euro ja Belgiaa huolittu mukaan, oli tietenkin mahdoton, joten velkakriteeriä ei voitu koskaan pitää erityisen painavana. Tähän eivät herrat Lipponen ja Niinistö olleet syypäitä. Julkistalouden alijäämäkriteerin ja inflaatiokriteerin Suomi sen sijaan täytti, ja tähän herrat Lipponen ja Niinistö olivat syyllisiä. Rötösherrat kiikkiin.

Euroalueen kriisistä, kuten jokaisesta Euroopassa sössitystä asiasta, voi syyttää ranskalaisia.

Kun euroa visioitiin, Bundesbank ja teutonit ylipäätään näkivät euron kiinteänä taloudellisena liittona, johon kelpuutetaan vain uskottavaa talouspolitiikkaa toteuttavat valtiot. Saksa ei olisi alun alkaen halunnut mukaan yhtään Alppien eteläpuolisen Afrikan valtiota. Ranskanpullat näkivät kuitenkin euron poliittisena liittona, joka tuottaa kunniaa Ranskalle heti kun Duisenberg saatiin siirrettyä syrjään ja EKP siirrettyä ranskalaiskomentoon.

Tässä visiossa mitkään kriteerit eivät näytelleet mitään roolia, sillä tarkoitus oli saada mukaan kaikki halukkaat, jotta Ranskan johtama EKP on vielä suurempi ja mahtavampi. Tästä syystä kriteerejä katsottiin käytännössä läpi sormien ja mukaan tuli valtioita, joilla ei euroon olisi ollut mitään asiaa. Lipponen ja Niinistö eivät tätä Ranskan politiikkaa rakentaneet eivätkä edes tukeneet, mutta Suomen painoarvo asiassa oli vähäinen kuten kuuluikin olla.

Ainoa järkevä tie ulos nykytilanteesta on euroalueen jakaminen kahtia. Alppien etelä- ja pohjoispuolinen euro eivät nykyisessä maailman ajassa voi olla saman arvoisia, tai sitten etelässä pitää toteuttaa massiivinen sisäinen devalvaatio, johon siellä ei ole eväitä. Ranskalaiset voivat liittyä kumpaan haluavat.

Väyrysen kannanotto sen sijaan kertoo meille, ettei Väyrynen ole muuttunut miksikään.

Tänään on ihmetelty sitä, että Vihreiden Tuija Brax asettuu ehdolle Uudellemaalle eikä Helsinkiin, vaikka asuu Helsingissä.

Braxin temppu ei toki ole mitenkään ennenkuulumaton. Näinhän on tehty kaikissa puolueissa aina toisinaan, kun on yritetty jakaa ääniharavia sinne tänne tai siirtää puheenjohtaja kalastelemaan Helsingin ääniä Kepulle. Tämä on sallittu temppu, mutta kysynkin, pitäisikö olla.

Vaalipiirien tarkoitus on ollut taata eduskuntaan alueellinen edustus. En tiedä kuinka tarpeellista tämä nykypäivänä on, mutta tämän takia maa on jaettu vaalipiireihin eikä ole yksi suuri vaalipiiri koko maa.

Tämä tarkoitus ei mitenkään voi toteutua, jos lähes varmasti läpi menevät ääniharavat hajasijoittavat itsensä milloin mihinkin, ja maakuntien kansanedustajat ovat oikeasti paljasjalkaisia helsinkiläisiä, jotka eivät ole astuneet Kehä kolmosen ulkopuolelle montaakaan kertaa. Helsingin ja Uudenmaan välinen ero on tietysti vähäisempi kuin Pohjois-Karjalan ja Helsingin, mutta mieleen kyllä tulee, ettei järjestelmää ole tarkoitettu aivan näin käytettäväksi.

Menisikö joku rikki, jos ehdokkaiden vaalipiiri määräytyisi kotipaikan mukaan, ja vaalipiirin vaihto edellyttäisi myös muuttoa? Väitän ettei menisi. Jos taas alueellisella edustuksella ei ole mitään merkitystä, mitä järkeä on nykyisessä vaalipiirijaossa, jossa eri vaalipiireihin muodostuu hyvin erilainen äänikynnys, minkä sai huomata Vihreiden edellinen puheenjohtaja Tarja Cronberg, joka tippui eduskunnasta huolimatta suuresta henkilökohtaisesta äänisaaliistaan.

Asia on ajankohtaisin ehkä nimenomaan Vihreille ja Kepulle. Vihreillä etulinja tuntuu asuvan kovin keskellä Kalliota ja Tamperetta. Ilmeisesti jo Uusimaa alkaa tuottaa ongelman, ei tälle tempulle mitään muuta perustetta taida olla. Kepulla taas on ongelma juuri päinvastainen, eli tuomalla Persejönsesterin vaalipiirissä oikeasti asuvan puheenjohtajan ehdolle Helsinkiin, puolue voi toivoa hänen vetävän perässään yhden tai kaksi edustajaa lisää kun muuten koko vaalipiiri saattaisi jäädä väliin.

Mutta mikä on se tarve, miksi tällainen käytäntö kuuluu sallia, ilman, että se aiheuttaa tarpeen miettiä koko vaalipiirijaon mielekkyyttä ja kenties koko vaalitapaa hieman uudelleen?

Eva Biaudetista ollaan tekemässä vähemmistövaltuutettua.

Ongelma on vain se, että tehtävään vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto, jollaista dropout-Biaudetilla ei ole. No, ongelmahan ratkeaa kätevästi kun hallitus myönsi hänelle ja vain hänelle erivapauden pätevyysvaatimuksista.

Tämän jälkeen voidaan miettiä, kannattaako kenenkään muun hakea koko tehtävään, sillä hallitus on näin indikoinut, kehen valinta osuu, jo ennen kuin kandidaatitkaan ovat selvillä.

Suomen poliittisesta kulttuurista on paljastunut mätää viime aikoina vähäistä enemmän. Vaalirahoitus ja kepulismin tukeminen ovat olleet pinnalla jatkuvasti. Poliittiset virkanimitykset pulahtivat pintaan kun Kepu ryhtyi nurkkaamaan Kelan pääjohtajan paikkaa Hyssälälle myöskin käytännössä ohi normaalin valintaprosessin.

Nähdäkseni Suomi ja hallinto siellä tarvitsisivat uusiakin näkemyksiä ja uutta verta, sillä mätä kulttuuri ei vaihdu toiseen itsekseen vaan tarvitaan uusia kasvoja. Niitä ei ole kuitenkaan luvassa, koska normaaliin menneen maailman tyyliin hallitus ryhtyy viimeisenä vuotenaan nimittämään “omia” kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin tehtäviin. Näin on tehty ennen, näin näemmä tehdään edelleen. Uusien tuulien saapuminen valtionhallintoon ja viranomaistoimintaan tuntuu kaukaiselta unelmalta, jos käytännössä otetaan joku pienen piirin sisällä kasvanut jokaiseen tehtävään.

Jos pätevyysvaatimukset ja avoin hakuprosessi ovat käytännössä kuolleita kirjaimia, jos joku hallituspuolueen herrahissin jättämä politrukki tarvitsee pakasteviran, kirjattakoon tämä avoimesti lakiin ja todettakoon siellä, että avoin haku järjestetään vain, jos hallitus ei kykene nimittämään tehtäviin omia kätyreitään, ja hallituksen nimittämiltä ei edellytetä mitään pätevyyden osalta.

Tässä asiassa kaikkein ynsein asia on nimenomaan mielikuva siitä, että valintaprosessi yrittäisi löytää parhaan kandidaatin tehtävään. Tämä mielikuva on väärä, mutta koska se elää edelleen, emme välttämättä ymmärrä ja ajattele järjestelmän epätasa-arvoista, epäoikeudenmukaista ja pientä piiriä suosivaa luonnetta.

Korkeakouluopetuksen maksullisuus tuntuu pyörivän siellä täällä esillä jatkuvasti. Milloin joku kannattaa, milloin joku vastustaa.

Koko keskustelu tuntuu olevan siinä määrin vähän tuottavaa, että sille voisi laittaa pisteen, sillä käytetyt argumentit polkevat paikallaan ja tämä keskustelu ei kykene tuottamaan mitään sellaista, millä olisi jotakin käyttöä mietittäessä koulutusta tulevaisuuden Suomessa.

Itse olen sitä mieltä, että korkeakouluopetus kannattaa säilyttää maksuttomana. Maksullisuuden hyödyt ovat kyseenalaisia ja haitat ilmeisiä. Lisäksi periaatteellisella tasolla vastustan ajatusta siitä, että maailman kolmanneksi korkeimmalla veroasteella ei enää saisi oikein mitään, vaan koulutuksesta pitäisi tämän lisäksi maksaa. Jos julkinen valta ei ole enää velvollinen tuottamaan mitään palveluja keräämillään rahoilla, rahaa ei suinkaan kerätä vähemmän, vaan sitä kerätään yhtä paljon ja haaskataan vielä suurempi osa humpuukiin.

Maksullisuutta puoltavat argumentit eivät ole erityisen painavia.

Niistä osa voidaan niputtaa “ennenkin tehtiin niin” -otsikon alle, jossa suuret ikäluokat tai hieman heitä nuoremmat muistelevat omia opiskeluaikojaan ja opintolainojaan. Tästä on kuitenkin maailma muuttunut monella tavoin. Tänään korkeakoulusta ei enää valmistu “herroja” työväestön eliitiksi. Akateemisesti koulutetut joutuvat pätkään ja silppuun hakemaan uraansa pitkänkin aikaa, jos sitä enää edes koskaan löytävät. Ei korkeakoulutus enää takaa vakituista työpaikkaa, ja erityisesti humanistien tyypillisissä hommissa palkkaus on huonompi kuin isolla osalla ammattikoulun käyneistä.

Toinen muuttunut maailma on se, että rahalla on arvo. Ei ole enää peruskorkosidonnaista opintolainaa, jossa valloilleen päästetty inflaatio hoitaa velat mukavasti olemattomiin muutamassa vuodessa. Jokainen lainattu euro pitää maksaa korkoineen, ja lainat on rakennettu niin, ettei reaalikorko ole negatiivinen koskaan. Kolmas asiaan liittyvä seikka ovat pienet tuloerot yleisesti.

Näistä seuraa se, että ylimääräisen velan kippaaminen akateemisesti koulutetuille vaikuttaa kohtuuttomalta. Tilanne on toinen maissa, joissa ammattikoulutetut saavat minimipalkkana seitsemän dollaria tunnilta tai jotain, ja akateemisesti koulutetut nettoavat parisataa tonnia vuodessa tuosta vain. Kun ansiotaso ei oleellisesti kasva muuten kuin sangen harvoilla aloilla korkeakouluissa (tekniikka, lääketiede, oikeustiede, pavunlaskenta, pari muuta) verrattuna ammatilliseen koulutukseen, yhden maksullisuudelle ja toisen maksuttomuudelle ei ole perustetta.

Toinen nippu on “opiskelijat ovat rappiolla ja kunhan opiskelu maksaa tarpeeksi, heidät pistetään kunnolla kyykkyyn ja valmistumisajat lyhenevät”.

Korkeakouluopetuksen venyminen ei johdu yksinomaan laiskoista ja työtä vieroksuvista opiskelijoista vaan siitä, että suomalaisissa korkeakouluissa ei juuri panosteta opetukseen. Professorit ovat usein ensisijaisesti tutkijoita ja opetus on pakkopullaa. Massaluentomalli tulee halvaksi, mutta henkilökohtainen ohjaus alusta alkaen johdattaa opiskelijaa paremmin sinne, missä hän on hyvä ja mikä häntä kiinnostaa, ja tämä metodi tuottaa maailman huippuyliopistoissa (jotka tosin ovat maksullisia) hyviä tuloksia.

Jos opinnoissa kerätään velkaa kostoksi sikaniska-nuorisolle, joka ei ymmärrä paikkaansa oravanpyörässä ennen kuin on 25-30 -vuotias, ihmiset opiskelevat valtaosin vain sitä, minkä he olettavat työllistävän hyvin ja rahakkaasti lyhyellä tähtäimellä, sillä heidän on pakko.

Tässä ei ole suurensuurta tolkkua, sillä emme tiedä, millaista osaamista tarvitsemme kymmenen vuoden kuluttua. Ei monikaan osannut ennustaa kymmenen vuotta sitten, että metsäteollisuutta ei kohta enää ole, mutta ydinvoimalansuunnittelijoille olisi kysyntää. Tuloksena olisi ylitarjontaa harvoille aloille ja suurta vajausta muualla, ja lisäksi ylitarjonta-alalle vain rahan takia ajautuneista osa on aivan väärissä tehtävissä eikä viihdy siinä, mitä tekee.

Opiskelujen venyminenkin on hyvin periaatteellisen tason ongelma. Käytännössä se tarkoittaa joko sitä, että opiskellaan ja opiskellaan kun töitä ei ole, tai sitten se tarkoittaa sitä, että ollaan koulutusta vastaavassa työssä jo opiskeluvuosina opintojen ohella. Jos töitä ei ole, on parempi, että ihmiset opiskelevat kuin että makaavat kortistossa tekemättä mitään. Jos taas ihmiset ovat jo työelämässä päätoimisesti kuten esim. itse olin viisi viimeistä opiskeluvuotta, mikä on se keskeinen työura-elementti, joka paranee? Kummassakaan tapauksessa sellaista ei ole, sillä molemmissa malleissa siirrytään töihin heti kun töitä on.

Opiskelujen maksullisuus loisi lisäksi uuden byrokratian, joka hukkaisi keräyskuluihin ison osan keräämästään rahasta.

Kun lukukausimaksujen puolesta puhuvat perusteet tuntuvat olevan lähinnä ideologisia eivätkä käytännöllisiä, ne sivuuttavat tyystin kaikki ongelmat ja vähättelevät niitä sillä perusteella, että 60-luvullakaan ei näitä ongelmia esiintynyt, olisi tämä jankutus syytä lopettaa tarpeettomana.

Enemmänkin soisin keskityttävän siihen, miten opetuksen laatua voitaisiin parantaa. Tai siihen, miten saataisiin työelämä kiinnostumaan muistakin kuin insinööreistä ja ekonomeista ja arvostamaan laaja-alaisuutta. Näiden asioiden kimpussa Suomi joutuu painimaan seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Ehkä tämä koko keskustelu on vain savuverho, jolla halutaan maisemoida se, ettei keskustelijoilla ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä näille oleellisille kysymyksille pitäisi tehdä, ja pehmeillä puheilla lukukausimaksuista annetaan vaikutelma siitä, että koulutuspolitiikan ja työvoimapolitiikan leikkausrajapinnassa oleva ongelmakenttä on jonkun vastuulla, mitä se ei tosiasiallisesti näyttäisi olevan.

Ottamatta mitenkään kantaa siihen, pitäisikö lihaa syödä ja retiisiä rakastaa, Helsingin Sanomien käsiinsä saama gallup-kyselyn tulos, että lihatiloja ei saisi enemmistön mielestä kuvata salaa, on ällistyttävä.

Vaikka tuloksista poistettaisiin kepuliskot, jotka ovat vain hiukan Nicolae Ceauşescun kannatuslukuja matalammalla mielellä sillä kannalla, että Rehdin Sika-Fanttilan tilaa ei saa kuvata muutoin kuin paraatiolosuhteissa, jäljelle jää silti ehkä jopa kolmannes, ja he ovat ihmisiä.

Koko ajatus on jokseenkin pimeä. Ymmärrän, ettei ihmisten makuuhuoneita sovi salakuvata, mutta miksi meidän pitäisi antaa yritystoiminnalle samanlainen suoja kuin kotipiirille annetaan?

Ei minkään takia. Kotirauha on olemassa siksi, että vapaa yhteiskuntamme suo ihmisille ilon tehdä kotonaan mitä lystäävät, ja siitä ei tarvitse tehdä tiliä juorulehdistölle. Maataloustukiaisbisnes korostaa aina tukiaisista keskusteltaessa yrittävää luonnetta, ja yritystoimintaan ja liike-elämään kuuluvat eri pelisäännöt kuin kotipiiriin, vaikka yritys olisi kotipiirissä.

Maailma ja Suomi tarvitsevat yrittäjiä ja bisnestä, myös maatalousbisnestä, mutta kaikkeen bisnekseen kuuluu se, että sillä on säännöt, sääntöjä pitää noudattaa ja sääntöjen noudattamista valvotaan. Tämän lisäksi tulee julkinen sana, jonka tehtävä on paljastaa petkutus, välistäveto, nepotismi ja korruptio.

Jos maatilojen valvonta mättää, mikä vaikuttaa julkisuuteen tulleen aineiston perusteella hyvinkin mahdolliselta, mikä on tapa, jolla ongelma poistetaan? Se, että ryhdytään noudattamaan sääntöjä vai se, että poistetaan mafiaan kuulumattomat tarkkailijat? Minä äänestän ensimmäistä vaihtoehtoa.

Se, että niinkin suuri osa tuntemattomaksi jäävään gallupiin vastanneista on sitä mieltä, että maatiloja ei saisi valvoa ad hoc, on pelottava ajatus. Bisneksillä on aina kytköksensä sinne, tänne ja tuonne, ja sille emme voi mitään eivätkä kaikki nämä kytkökset ole edes pahoja toisin kuin nykyinen rötösherrajahti antaa ymmärtää.

Hyvän bisneksen pitää sen sijaan kestää muidenkin kuin luottohenkilöiden suorittama tarkastelu.

Ymmärrän, ettei suuresti arvosteta yritysvakoilua ja sen tapaisia asioita, mutta jos joku kykenee kännykkäkamerajournalismilla paljastamaan, että bisnes on poskellaan, valvonta kusee ja ketään ei kiinnosta, niin mikä on oikea johtopäätös?

Se, että kielletään kännykkäkamerajournalismi?

Hesarin kolumnisti haukkuu Björn Wahlroosia ja "umpikokoomuslaista" yhteiskuntaa.

Haukkuahan toki saa, mutta nämä haukut olivat kliseisyydessään sen verran ällistyttävää kamaa, että ne kaipaavat hieman selventäviä kommentteja.

Ensimmäinen ihmetyksen aihe on tämä: Keittiömoralistisesti on ällistyttävää, että miljonäärin sallitaan Suomessa hölistä moisia.

En tiedä mitä kirjoittaja tällä tarkoittaa ja kenen pitäisi Wahlroosin "hölinä" ei-sallia elikkä kieltää, mutta ajatus on ihmeellinen ja valitettavan yleinen. Jos joku kertoo mielipiteenään asian, jota kuulija ei halua kuulla tai ei ole valmis asiaa lausutussa sävyssä käsittelemään, ensimmäinen primitiivireaktio on se, että lausunto pitää kieltää. Mikä on sellainen moraali, jossa "miljonääri" tai muu halveksittava olio ei saisi käyttää sananvapauttaan ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Meille näyttää syntyneen jonkunnäköinen "hyvän puolesta pahaa vastaan" -rintama, joka kannattaa milloin mitäkin ja vastustaa mitä sattuu, ja joka erottuu muista maailmanparantajista nimenomaan siinä, että kun paha on kyetty ensin identifioimaan, aletaan vaatia pahan kieltämistä välittämättä tippaakaan siitä, mitä kaikkea menee pesuveden mukana. Nettirasismi käyköön tästä esimerkkinä. Se edustaa pahaa, joten se pitää kieltää, vaikka rasismi ei ole minkäännäköinen rikos kuten ei rasististen ajatusten lausuminen ääneenkään. Sananvapaus ei edusta näille ihmisille mitään hyvää itsessään, vaan kielletyn ja sallitun raja halutaan piirtää sen mukaan, kuka oikein äänessä on.


Suurimmaksi osaksi sotien jälkeisenä aikana Suomi on joka vuosi ollut rikkaampi kuin koskaan aikaisemmin, mutta silti rahaa ei oikein ikinä ole tuntunut piisaavan mihinkään. Säästölistat pysyvät, vain ukot, joiden mukaan ne valtiovarainministeriössä nimetään, vaihtuvat.

Tämä taas on puhdasoppinen valhe. Rahaa piisaa vaikka mihin. Ihmisillä on varaa kaikkeen enemmän kuin koskaan ennen. Kirjoittaja voi muistella kultaista 70-luvun alkua ja mustavalkoisia Uuno Turhapuro -elokuvia jonkunlaisena suomalaisen yhteiskunnan kirkkaimpana kruununa, mutta tosiasiassa nykymaailma on oikeastaan joka rintamalla tuota aikaa edellä.

Materiamielessä 70-luvulla oli Suomessa kourallinen ihmisiä, jotka lähtivät ajankuluksi New Yorkiin ostoksille pilkkahintaan kun siellä on niin halpaa. Siellä kävi vuodessa ehkä sen verran ostosmatkailijoita kuin mitä Finnair lennättää sinne nykyään joka päivä. Kaupan hyllyllä on valinnanvaraa ja jos suomalaisesta kaupasta ei löydy, nettikauppa toimittaa mitä hyvänsä mistä hyvänsä muutamassa päivässä. Ruokakaupasta löytyy kaupasta riippuen kaikenlaisia maailman herkkuja ja mausteita, ja voitakaan ei tarvitse enää hakea Ruotsista.

Henkisesti muutos on ollut vielä suurempaa jos materiaaliset arvot eivät kirjoittajaa kiinnosta. 70-luvulla suvaittiin hyvin vähän kaikenlaista erilaisuutta. Homot pysyivät piilossa kaapeissaan ja mustalaisten mersu räjäytettiin juhannuksen kunniaksi. Oli K-linja, idänkauppa, Kekkonen, YYA, rähmälläänolo ja punamulta, ilman mitään todellisia vaihtoehtoja näille. Kansalaisaktivismin huipentuma oli se, kun nuoriso valtasi oman ylioppilastalonsa kysyttyään ensin asianmukaisesti Kekkoselta siihen luvan.

Julkinen sektori tekee enemmän asioita kuin koskaan ennen. Lähinnä sitä kritisoidaan puuhastelusta liian monella rintamalla. Minä en usko, että kovinkaan moni sydän- tai syöpäpotilas haluaisi aikasiirtää itseään hoitoon 60-luvun lopun Suomeen, mutta tällaiset asiat eivät tunnu kiinnostavan kirjoittajaa vaan hän muistaa ainoastaan säästölistoja. Suomalainen perus- ja keskiasteen koulutus on maailman huippuluokkaa, ja tuloksia voi seurata suomalaisessa työelämässä, jossa jokainen osaa katsoa ympärilleen ja tehdä tekemätöntä työtä sen sijaan, että kapeakatseisesti tuijotetaan yhtä mutteria ja käännetään sitä oikealle kun pomo on kieltänyt kääntämästä sitä vasemmalle.

Valtion tehtävänä ei ole enää tuottaa kansalaisille mahdollisimman hyviä palveluita, vaan toimia mahdollisimman halvalla.
…
Sellaisessa maailmassa osallistutaan päättymättömiin kokoomustalkoisiin, joissa selvää on vain se, että talkoolaisilta otetaan, mutta panosta ei vain näy missään. Eikä pidäkään näkyä, sillä jokainen tietää, että talouden mekanismit ovat niin monimutkaisia, ettei niistä tavallinen ihminen mitään ymmärrä.

Tässä on toinen puhdasoppinen valhe.

Kenelle hyvänsä on täysin selvää, että valtio ei voi ottaa tehtäväkseen tuottaa "mahdollisimman hyviä palveluita", sillä jos mitään rahallista reunaehtoa ei olisi, 100% BKT:stä plus lainatut päälle pitäisi käyttää näiden mahdollisimman hyvien palvelujen tuottamiseen. Tietenkin pitää olla joku taloudellinen kehys, jossa valtio toimii, ja tuottaa parasta, mitä tällä rahalla saa. Nyt voimme epäillä, että näin ei ole, vaan valtio haaskaa rahaansa myös humpuukiin ja tehottomuuteen, mutta tämä on toisen keskustelun paikka.

"Päättymättömät kokoomustalkoot" varmasti sopivat kirjoittajan arvomaailmaan, mutta jos taas katsomme menneisyyteen, tänä päivänä politiikasta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostuneille on todellisia kanavia ja äänestämällä voi vaikuttaa. Rähmälläänolon Suomessa vaalitulos sai olla mikä vain, ja hallitus oli silti punamulta. Kekkosen vastustajien tie mihinkään oli tukossa ja näiden vastustajien mielipiteitä julkaisevien lehtien päätoimittajat alkoivat saada myllykirjeitä ja yhteiskuntasuhteet olivat katkolla.

Tänään voi halutessaan olla päättymättömissä kokoomustalkoissa tai äänestää jotakin muuta ja vaikuttaa muillakin tavoin. Se, että Kokoomus on ehkä ensi vaalien jälkeen vallankahvassa, ei tee Kokoomuksen kritisoimisesta tai räyhäkkäästäkään oppositiopolitiikasta kiellettyä tai poliittista itsemurhaa.

En tiedä, mitä poliittista aatesuuntaa kirjoittaja itse suosii, mutta oletan sen löytyvän jostain vasemmalta. Ehkäpä seuraavassa kolumnissaan hän käsittelee, miksi sen oman viiteryhmän ajatukset eivät ole niin suosittuja, että vaalikarja vaivautuisi niitä kannattamaan. Tai sitä, miksi ihmiset tuntuvat kannattavan mieluummin sananvapautta, talouskasvua ja hyvinvointia kuin sensuuria, pysähtyneisyyttä ja pula-aikaa.

Jutta Urpilainen lausuu satamalakosta näin viisaasti:

Urpilaisen mukaan porvarihallitus ei ole osannut päättää, ovatko palkansaajajärjestöt sille kumppani vai vastustaja. "Vaikka en muuten haikaile menneitä, väitän, että vanhoilla työmarkkinaopeilla olisi jo päästy osapuolia tyydyttävään ratkaisuun myös satamalakossa"

Mikä ihme mahtaa olla hallituksen rooli koko asiassa? Kyseessä on normaali työehdoista johtuva työriita, jolle kukaan muu ei ole antanut poliittista sisältöä. Lakossahan keskustellaan työsopimuskysymyksistä eikä vastusteta hallitusta, ja hallitus ei ole sopijaosapuolikaan. Riitaisat asiat eivät edes ole mitenkään poliittisia, vaan tyylipuhtaita työehtosopimuskysymyksiä.

Minua kiinnostaisi tietää, mitä ne “vanhat työmarkkinaopit” oikein ovat. Millä tavoin demarien pudottaminen oppositioon on vaikuttanut työmarkkinajärjestöjen toimintatapaan työriidoista neuvotellessaan? Vai onko “vanha työmarkkinaoppi” yksinkertaisesti se, että aina kun SDP pudotetaan oppositioon, alkaa työmarkkinoilla löytyä kaikenlaista turhaakin rähinää Puolueen masinoimana?

Jos tämä on se “vanha työmarkkinaoppi”, josta on johdettavissa se, että SDP:n pitäisi olla aina hallituksessa huolimatta vaalituloksesta ja linjakysymyksistä muiden puolueiden kanssa, se saakin mennä. Jos SDP ei kykene toimittamaan itseään hallitukseen siksi, että sen politiikka ei ole yhteensopivaa muiden puolueiden kanssa, kyseessä on peiliin katsomisen paikka ainakin siinä tilanteessa, jos SDP ei pääse suurimman puolueen asemaan.

Kun SDP on kyennyt tekemään menneessä maailmassa yhteistyötä rakentavasti sekä Kepun kanssa pitkällä punamultakaudella, että Kokoomuksen kanssa 90-luvun ja 2000-luvun alun, ja kummankaan aikakauden saavutukset eivät Suomea ajatellen ole mitenkään vaatimattomia, mitä oikein on tapahtunut kun nyt pitää taas kaivella esiin vanhoja työmarkkinabunkkereita ilmeisenä tarkoituksena yrittää saada SDP vaikuttamaan hallituskelpoisemmalta kuin mitä se on?

Ei porvarihallitus ole työmarkkinoita rikkonut, vaan työmarkkinat ovat edelleen aivan yhtä ehjät kuin ne ovat olleet viime vuosikymmenet. Se, että joskus on sopimustekstistä johtuva työriita ja lakko, ei ole osoitus mistään muusta kuin siitä, että mekanismi toimii. Ajatus siitä, että lakko olisi jotenkin omituinen ja rikkinäisyydestä kertova asia, on hassunkurinen. Lakkoja tulee aina toisinaan ja riidat jossain vaiheessa sovitaan. Suomen työmarkkinoilla on jäykkyysongelma, mutta se ei ole suuri. Toinen ongelma on se, ettei ympäröivää yhteiskuntaa ja pätkätyömaailmaa ole oikein onnistuttu sovittamaan yhteen. Näistä jälkimmäinen on tietysti poliittisen koneiston syy, mutta koska SDP on vastustanut kategorisesti kaikkia työmarkkinaehdotuksia ellei niistä sovita kolmikantaisesti, se ei saa puhtaita papereita tätäkään kautta.

SDP:n olisi aika ryhdistäytyä ja ryhtyä tekemään määrätietoista ja johdonmukaista politiikkaa sen sijaan, että se haikailee takaisin mennyttä maailmaa, jossa puolue oli hallituksessa aina riippumatta vaalituloksesta, vain siksi, että se oli mahtava SDP.

Nyt sillä on ongelma. Nuoriso ei erityisemmin pidä ay- ja korporaatiokeskeisyydestä, sillä nämä eivät aja pätkätöissä olevien nuorten asiaa vaan lähinnä vanhoissa vakituisissa työsuhteissa olevien vanhempien. Toisaalta vanhat ay-parrat eivät erityisemmin pidä siitä, että nuorten naisten sektori esiintyy kameroiden edessä vähän väliä vastustamassa ydinvoimaa, sähköä ja teollisuutta ympäristönsuojelun nimissä. Tuomioja tekee sitä minkä osaa parhaiten, eli monottaa kaikkia omiaan nilkkaan tasapuolisesti. Loppuaika vastustetaan kaikkia tehtyjä ehdotuksia talouskriisistä toipumiseksi esittämättä mitään muuta vaihtoehtoista keinoa kuin suurituloisten veronkorotukset, joilla ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista kuin pieneltä osin.

Tästä sekasotkusta ei nouse sellaista puoluetta, jolle liikkuva äänestäjä helposti uskoisi mandaatin visioida sitä, miten Suomi välttää parin kolmen vuoden sisään edessä olevan julkistalouden romahduksen jos mitään ei tehdä. Sekä sen miettimisen, millainen Suomi pärjää tällä vuosikymmenellä ja sitä seuraavilla. Irtopisteet jonkun työriidan kyljestä repäistynä kertovat siitä, että rohkeutta ottaa vastaan tulevaisuuden haasteita ei näyttäisi löytyvän, vaan puolue yrittää edelleenkin katsoa taaksepäin menneisiin taivaasta tipahtaneen suuruutensa päiviin.

Selvää on, että tulevaisuudessa pitää keksiä ja kokeilla jotakin uutta jos halutaan jotenkin yhdistää järkevä taloudenpito, peruspalvelut, perusturva, eläkepommin ratkaisu ja Suomen pitäminen houkuttelevana paikkana teettää ja tehdä työtä. Vanhoilla konsteilla edessä on joko konkurssi, kilpailukyvytön verotus tai olemattomat palvelut monumentaalisen byrokratian haaskatessa kaikki rahat.

Löytyyköhän SDP:ltä vetoa katsoa eteenpäin? Tämän päivän lausuntojen valossa ei siltä näytä.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja antaa puolueille moitteita siitä, että heiltä ei tullut yksityiskohtaisia leikkauslistoja kun julkistalouden rakenteellisesta vajeesta toipumisen keinoja kyseltiin.

Poliitikkojen tietysti pitäisi pystyä parempaan. Minä en ainakaan aio äänestää sellaisia puolueita, jotka ajattelevat ajan korjaavan ongelman itsekseen. Ei taida aika auttaa, sillä talous ei lähde mihinkään rakettikasvuun kun pelastavaa IT-kuplaa vastaavaa ilmiötä ei ole näköpiirissä. Lisäksi huoltosuhde heikkenee joka päivä hieman.

Hesari ei kuitenkaan näytä itsekään suhtautuvan asiaan kovin vakavasti:

Julkisista menoista karsiminen saattaa olla talouden tasapainottamiskeinoista viimeinen, mutta siihenkin pitää varautua. Olisi äänestäjien huijaamista vakuutella ennen vaaleja, ettei julkisen talouden kuntoon saattaminen tunnu missään.

Äänestäjien kuluttajansuoja velvoittaa puoluejohtajat kertomaan jo ennen vaaleja, mistä menoista he tinkisivät, jos karsimiseen pitää turvautua.

Ei näytä Helsingin Sanomillakaan riittävän rohkeutta sanoa, että leikattava on, ja paljon. Jos lehdistö ei kykene lausumaan sitä, minkä voi nähdä kuka hyvänsä numeroita katsomalla, miten ihmieessä kaikkia miellyttämään pyrkivät poliitikot siihen pystyisivät?

Valtiontalouden vaje ei Suomessa ole vähäinen eikä ohimenevä. Valtio lainaa 25% törsäämästään rahasta, ja prosentti muuttuu virallisessa propagandassa pienemmäksi vain erilaisia rahastoja mukaan ottamalla, mutta tämä temppu on numeromagiaa. Vaikka eläkerahastoihin karttuisi rahaa kuinka, näillä rahoilla ei valtio pysty maksamaan aluetukiaisia, valtionvelan korkoja taikka sikateollisuuden ylimääräistä propagandakampanjaa. Raha on korvamerkitty eläkkeisiin ja niiden sosialisoiminen vaatisi ehkä jopa perustuslain muutoksen.

Vaje taas ei ole ohimenevä itsekseen, sillä vaikka talous kasvaisi maltillisia ennusteita rivakammin, Suomessa on sisäänrakennettuja heikentäviä elementtejä. Näistä suurin on eläkepommi. Vaikka työeläkkeiden maksamiseksi ei tarvittaisikaan julkista rahaa, työeläkemaksujen tuntuvat korotukset ovat edessä kaikissa ennusteissa. Tämä tarkoittaa heikentyvää kotimarkkinakysyntää ja lisäksi käytännössä estää valtiota ja kuntia nostamasta suuresti perimäänsä tuloveroa, sillä verotus kiristyy tätä kautta useita prosenttiyksikköjä muutenkin.

Toinen liittyy samaan asiaan. Työeläkejärjestelmän kestävyys perustuu pitkän aikavälin 3% talouskasvuun ja osakemarkkinoiden 12% keskimääräiseen vuosituottoon, ja mainittuihin työeläkemaksujen korotuksiin. Viime vuonna talous sukelsi seitsemisen prosenttia ja tänä vuonna kasvuksi ennustetaan 1,5%. Vuodessa olemme siis rakentaneet tuosta 3% kasvuennusteesta vajeen, joka vastaa kolmen ennusteiden mukaisen vuoden talouskasvua. Jos siis talous kasvaisi seuraavat kolme vuotta 6% vuodessa, saisimme vajeen kiinni.

Osakemarkkinoilla taas pitkä alamäki söi puolikkaan osakkeiden arvosta ja romahdusta edeltävällä tasolla ei olla vieläkään. Osakekurssien pitäisi maagisesti kolminkertaistua, että pääsisimme tähän odotettuun vuosituottoon. Kuka ihme oikein osakkeet ostaisi tähän hintaan? Osakemarkkinoiden tuotto 2. maailmansodan jälkeen 90-luvun lopulle oli tuo noin 12% länsimaissa, mutta sepä ei johtunutkaan länsimaiden rivakasta talouskehityksestä vaan siitä, että kaikissa maissa kehitettiin samaan aikaan työeläkejärjestelmä. Perustuivat ne julkisesti hallinnoituihin tai yksityisiin kassoihin, kaikki nämä kassat keräsivät rahaa viimeiset 60 vuotta ja sijoittivat ne. Eri maissa on erilaisia säädöksiä siitä, miten tämän rahan sai sijoittaa, mutta 20% maltillisestikin arvioituna on mennyt osakemarkkinoille ja vetänyt kursseja ylöspäin viimeiset vuosikymmenet pitkällä aikavälillä.

Eläkejärjestelmän kestävyyslaskelman osaketuottoarvio siis perustuu historialliseen dataan, jossa mainitut eläkejärjestelmät ovat olleet koko ajan ostolaidalla. Nyt ne siirtyvät kaikki samanaikaisesti myyntilaidalle, joten näemmeköhän 12% vuosituottoja jatkossa? Jos väitetään näin tapahtuvan, haluan kuulla väitteen esittäjältä, kenelle eläkekassojen maailmanlaajuisesti pakkotilanteessa (=eläkkeet on maksettava) dumppaamat kupongit myydään reippaaseen ylihintaan? Minä nimittäin käyn myymässä tälle samalle taholle saman tien käärmeöljyä, sillä vaikka en olekaan kaksinen myyntimies, osaan varmasti minäkin myydä tuon sortin hölmölle mitä hyvänsä kalliilla.

Vähäisempi muttei suinkaan joutava kokonaisuus julkistaloudessa liittyy infrastruktuurin korjausvajeeseen. Tiet ja radat rapistuvat jatkuvasti, ja tietoliikenneinfrastruktuuria ei ole ollenkaan. En tiedä pitääkö ollakaan, mutta voi hyvin olla, että ulkomaisessa omistuksessa oleva infrastruktuuri ei investoi Suomeen tarpeeksi eikä hinnoittele monopolipalveluja oikein, joten valtiollinen infra joudutaan rakentamaan näitä bisneksiä kirittämään.

Tie- ja ratahankkeisiin käytetään joka vuosi vähemmän kuin mitä niiden nykyisessä kunnossa pitäminen tarvitsee. Tämä raha on otettava joskus jostakin eikä vain kerättävä velkaa sinnekin kunnes kaikki on siinä kunnossa, että on aivan pakko tehdä jotakin.

Uusiakin menoautomaatteja on. Humanitaarinen maahanmuutto tuntuu maksavan enemmän joka vuosi, ja kulut näyttävät kohtuullisilta vain, kun ne piilotetaan monelle momentille eri hallinnonaloille ja jaetaan kuntien ja valtion kesken. Kasvava valtionvelka taas tarvitsee suuremmat rahat korkoihin, ja kun epäluottamus siirtyy joskus Kreikasta Suomeen, tämän rahan määrä kasvaa rivakasti vaikka velka ei kasvaisikaan. Kasvavat vanhustenhoitomenot ovat näennäisesti piilossa, sillä vastuu kuuluu kunnille, mutta eivät kunnat nykyisellä veropohjalla kykene vanhuksia hoitamaan paitsi kasvukeskuksissa.. Jos 60% asukkaista on eläkkeellä, on aivan selvää, että ulkoista rahaa tarvitaan jostakin.

Nykymeno näyttää kummalliselta karusellilta, jossa pieni piiri pyörii ja väittää kaiken hoituvan itsekseen. Todisteeksi lainataan toisten piirileikkijöiden antamia lausuntoja, ja jokainen valhe muuttuu totuudeksi kun sitä on siteerattu kymmeneen kertaan samassa piirissä ja jonkun pyörijän toiveiden tynnyristä ammennettu asia muuttuu timantinkovaksi faktaksi.

Leikata pitää, ja leikata pitää rajusti. Poliitikoilta odotettaisiin nyt visiota siitä, miten se tehdään koskematta tärkeimpien peruspalvelujen suorittavaan työhön ja perusturvaan. Näihin ei julkisesta rahasta mene kuin kolmannes, joten tehtävä ei ole mahdoton, mutta tähän mennessä ainoa ehdotettu ratkaisu on korottaa hyvätuloisten veroja siinä toivossa, että Joku Muu joutuisi maksamaan. Näin saadaan katettua vajeesta viisi prosenttia jos veroprosentiksi määrätään sata, joten päätä ei ole lupa pistää pensaaseen vielä tämän älyehdotuksen jälkeen.

Väliin aina kuulee vaatimuksia ja ehdotuksia siitä, että politiikassa pitäisi palata ideologisen politiikanteon aikaan. Puolueita syytetään siitä, että ne ovat hukanneet aatteelliset juurensa.

Vaan kuinkahan on? Kun katson Suomen poliittista karttaa ja mietin asiaa askelta pidemmälle, Suomessa ideologia näyttäisi lähinnä olevan rasite puolueelle eikä niinkään ansio. Ideologia saattaa kantaa hetken, mutta lopulta se muuttuu painolastiksi. Ideologiat eivät näytä kykenevän uudistumaan samalla rivakkuudella kuin suomalainen yhteiskunta, ja puolueet ovat jotain siltä väliltä.

Yhteiskunnissa muutos on Suomessa ollut viimeiset 70 vuotta aivan mahdottoman ripeää melkein kaikilla alueilla. En käy tätä muutosta suuremmin läpi, mutta muistamme maatalousvaltiosta teollisuusvaltioksi muuttumisen, holhousvaltion rakentamisen, vihreyden nousun, kaupungistumisen, työelämän muutoksen ja monet muut asiat.

Oma havaintoni asiasta on se, että Kokoomuksen erityisen vahva veto johtuu nimenomaan siitä, ettei puolueella ole ollut pitkään aikaan varsinaista ideologiaa. Sitä pidetään vasemmiston ja muiden vastustajien mielessä kypäräpäisten pappien köyhienkyykytyspuolueena, mutta minä näen asian toisin. Kokoomus voi toki tehdä tuota, mutta se voi tehdä mitä hyvänsä, sillä puolueella ei ole varsinaista doktriinia vaan se tekee mitä sattuu riippuen siitä, keitä siellä sattuu olemaan etulinjassa. Tällainen arpalippu- ja tuuliviiripuolue on kuitenkin erinomaisen suosittu. Tämä pistää miettimään.

Mitä vahvempi aatteellinen tausta puolueilla on, sitä huonommin niillä tuntuu menevän.

Pienissä puolueissa joku aate on kovasti esillä. Se ei esimerkiksi persujen tapauksessa ole mikään erityisen konkreettinen ja helposti kuvattava asia, mutta unohdetun kansan äänillä eu:n vastustaminen tuottaa jonkun kannatuksen ilman suuria mahdollisuuksia siitä kiriä. RKP:n “aate” on kielivähemmistön etujen ajaminen on sitten kyse erivapauksien ylläpitämisestä tai perusoikeuksien puolustamisesta. Kristillisten aatetta ei tarvitse kaukaa hakea, ja tämä tuottaa Päivi Räsäsen, ja syyttäjä lepää.

Vihreiden tilanne on hieman kimurantimpi, sillä puolueessa vaikuttaa useita ideologioita. Ympäristöasiat ovat yksi, mutta lisäksi on vähemmistöjensuosintaideologia, feminismi ja muutama muu. Keskittymällä moneen puolueesta tulee tietysti astetta kiinnostavampi jyrkkiä aatteita kaipaavalle nuorisolle, mutta kun kannatus ei tunnu kasvavan samaa tahtia kuin vihreä nuoriso kasvaa aikuiseksi ja uutta pukkaa putkesta, se kertoo meille siitä, että vanhemmat ja hieman konservatiivisemmat osin siirtyvät Vihreistä muihin puolueisiin. Tähän epäilen syyksi sen, että vaikka joku ideologia sinänsä miellyttäisi, ne muut alkavat ärsyttää tai ainakin niiden nimissä tehdään vääriä asioita, ja joku muu puolue näyttääkin paremmalta. Kannatus näyttää vakiintuneen ainakin toistaiseksi tuohon 10-14 prosentin paikkeille, mutta siinä on toki kasvupotentiaalia, kuten olen kirjoittanut menneisyydessä.

Sitten suuret puolueet. Kokoomus tuli jo käsitellyksi.

Kepun ideologia on maalaisliitossa ja aluepolitiikassa. Tämä ideologia kantoi pitkälle kun Suomi asui maaseudulla, mutta nyt se on painolasti, kuten ideologioille kovin helposti käy. Suomi ei enää asu maalla ja politiikka tehdään kaupungeissa, mutta junantuomatkaan eivät tunnu enää Helsingissä Kepua äänestävän. Kepu on yrittänyt selittää olevansa kaupunkilaispuolue, mutta vahva maalainen ideologia tökkii vastaan sangen pahasti eikä kaupunkien valloitus ota onnistuakseen.

SDP:n ideologia oli alkuun työväenliikkeessä. Tämäkin ideologia kantoi alkuun kun suomalaiset olivat perinteisissä tyypillisissä työsuhteissa ja kuuluivat liittoon. Hyvinvointivaltiota rakennettiin, vaan kuinka on nyt? Nuoret demarit mahtuvat samaan taksiin, ja tämä johtuu siitä, että ideologia on muuttunut painolastiksi. AY-toiminta ei enää kiinnosta, koska ay-liike ei ole kyennyt vastaamaan pätkätyökulttuurin syntyyn muuten kuin vastustamalla sitä. Hyvinvointivaltiokulma on kääntynyt suurten ikäluokkien etujen valvonnaksi, ja tämäkään ei miellytä nuoria. SDP:n kovin veto oikeastaan sattui 80- ja 90-luvuille, kun se onnistui karistamaan perinteisiä ideologisia juuriaan vähän kauemmaksi. Siitä on otettu takapakkia kun aatetta kulisseissa räyhäävän Tuomiojan kannattajia on pitänyt saada jonkun toisen puheenjohtajan taakse, ja nyt ollaan tukevasti “suuret ikäluokat” -talutusnuorassa. Painolastia, painolastia.

Tämä köykäinen ja mutkia tahallaan oikonut analyysi näyttäisi siis siltä, että puolueet pääsevät kyllä lentoon ja julkisuuteen aatteella, mutta jossain vaiheessa aate ja ideologia on hylättävä tai kasvun rajat tulevat vastaan. Ei siksi, että aatteet olisivat huonoja vaan siksi, että aika ajaa aatteiden ohitse. Nuorten aate- ja arvomaailma on hyvin erilainen kuin heitä sukupolven tai kaksi vanhempien ihmisten, ja aatteeseen kovin vahvasti takertumalla ajetaan jossain kohtaa mahdolliset kannattajat kilpailijoiden syliin. Kameleonttimaisesti aatetta vaihtamalla tietysti pärjäisi hyvin myös, mutta se on hankalaa, kun puolueessa on vallankahvassa syrjäytyvän aatteen kaaderi, joka ei suostu mitenkään omaksumaan uutta.

Kaksipuoluemaissa ja vanhemmissa demokratioissa, esimerkiksi Britanniassa, on täysin mahdotonta löytää mitään järkevästi määriteltävää ideologiaa Labourin tai Toryjen takaa. Kokoomus muistuttaa näitä Suomessa eniten. Pieniäkin puolueita on vastustamassa neekereitä, vaatimassa itsenäisyyttä Skotlannille, Ulsterille tai - herra paratkoon - Walesille, mutta nämä ideologiapuolueet ovat marginaalissa eivätkä ne ikinä haasta ideologiattomia valtapuolueita.

Joten mitenkhän on? Pitääkö puolueiden palata ideologiaan vai ei? Minä en usko, että kannattaa, vaan vanhatkin ideologian rippeet kannattaa karistaa pois.

Ainakin kannatuslukujen valossa näyttäisi siltä. Politiikan kulisseissa ollaan yleisesti sitä mieltä, että Kokoomuksen hyvä veto ei johdu puolueen hyvyydestä vaan muiden huonoudesta, ja muiden huonous johtuu ennen kaikkea juuri vanhoihin aatteisiin takertumisesta.

Miettikääpä sitä.

Kreikassa on järjestetty lakko, jolla vastustetaan valtion säästötoimia, sillä nämä toimet osuvat köyhimpiin.

Tässä on totuuden siemen. Veronkorotuksilla voidaan niistää rahaa keskiluokalta kuten on tarkoitus tehdäkin, mutta tulonsiirtoihin ja julkisiin palveluihin tehtävät leikkaukset osuvat juuri niihin, joilla ei ole rahaa ostaa yksityisiä palveluja. Väite on siis tältä osin oikea, vaikkakaan säästötoimet eivät osu ainoastaan köyhimpiin.

Voimme oppia tästä kahdella tavalla.

Ensimmäinen on se, että julkistalous on syytä pitää kunnossa eikä lainata valtiolle joka neljättä euroa. Jos holtiton törsäys jatkuu eikä suuta pistetä säkkiä myöten, joskus maailman lainamarkkinoiden katseet huomaavat Suomen ja valtavan vajeen. Tässä kohtaa alkaa sitten tapahtua kun lainaa ei enää tahdo järkevällä korolla herua, ja kun säästötoimet tehdään pakolla nopeasti eikä harkiten omassa tahdissa, tuloksena on myös ylilyöntejä, jotka aiheuttavat kohtuutonta haittaa.

Toinen opetus on se, että on täysin mahdotonta keksiä sellaisia säästötoimia, jotka eivät osuisi jotenkin köyhimpiin. Mahdoton on tietysti jyrkkä sana, mutta toistaiseksi kukaan ei ole keksinyt sellaista mallia, joka jotenkin tuottaisi tuloksena vain keskiluokan köyhdyttämisen eikä osuisi köyhimpiin ensinkään.

Köyhät ovat aina ruokintaketjun alimmalla portaalla ottamassa niitä muruja, joita muilta putoaa. On kyse sitten satunnaisista hanttihommista tai perusturvasta. Jos leikataan tulonsiirtoja, vaikutus on suora. Jos verotetaan ylempänä ravintoketjussa olevia, heiltä riittää vähemmän sellaiseen kulutukseen, joka päätyy köyhille. Keskiluokka käyttää vähemmän niitä palveluja, joita köyhät voisivat tuottaa. Ketjun huipulla olevat kapitalistit siirtävät osan veronkorotuksista tuotteiden hintoihin, ja laskun maksaa köyhä kaupan kassalla. Välillisten verojen tai ympäristöverojen korottaminen valuu myöskin suoraan tuotteiden ja välttämättömyystarvikkeiden kuten sähkön hintaan Jne.

Tämä yhdistelmä pitäisi jollain maagisella tavalla saada tuottamaan politiikan realismia kentän vihervasemmalle laidalle.

Kun yritetään tehdä mitään valtiontaloutta tervehdyttävää, vasemmisto vastustaa. Se vastustaa kategorisesti kaikkia ehdotuksia paitsi pääomatuloveron korotusta, joka tuottaa 100% hyötysuhteellakin parhaimmillaan viisi prosenttia valtion alijäämästä. On täysin selvää, ettei Suomen budjettivajetta kurota kiinni yksin veronkorotuksilla. Menoja on leikattava. Menoleikkaukset ja veronkorotukset puolestaan osuvat jollain tavalla köyhiin, joita suomalainenkin vasemmisto käyttää jatkuvasti keppihevosena milloin mitäkin asiaa vastustaessaan.

Kun kaikki toimenpiteet osuvat jotenkin köyhiin mutkan kautta, on syytä tunnustaa tämä asia. Ehdotuksia ei tule vastustaa siksi, että huomataan jotenkin niiden vaikuttavan köyhiin, sillä tällä tavalla tulee vastustaneeksi kaikkia ehdotuksia. Oikea tapa on ehdottaa leikkauksia toiseen paikkaan jos ollaan sitä mieltä, että ehdotettu vaikuttaa köyhiin liikaa. Oleellista on kuitenkin hyväksyä se, että köyhien asema heikkenee jotenkin, ja yrittää valita keinot niin, että se heikkenee mahdollisimman vähän. Tämä on arvo- ja valintakeskustelua, ja keskeistä politiikan sisältöä

Kaikkien ehdotuksien kategorinen vastustaminen johtaa kuitenkin konkurssiin.

Kun konkurssi on edessä, mainitulle arvo- ja valintakeskustelulle ei ole enää tilaa, vaan pakasta vedetty iiroviinanen tai Suomen asioista viis veisaava Valuuttarahasto ryhtyy tekemään leikkauslistoja. Tämä ei mitenkään voi olla köyhän etu, kuten se ei ollut viime kerrallakaan.

Mistä löytyisi se vasemmistopoliitikko, joka selittäisi tämän omilleen siten, että sanoma menee perille? Itse päätetyt ja hyvin suunnitellut leikkaukset ovat pienempi paha kuin suuremmat leikkaukset pakon edessä, ja sellaista vaihtoehtoa, ettei tehtäisi mitään köyhiin vaikuttavaa, ei kerta kaikkiaan ole olemassa.

SDP:n runsaudensarvi on tursunnut tänäänkin.

Tällä kertaa ehdotetaan, että naisten pitäisi suorittaa joku pakollinen "kansalaispalvelus", joka olisi joko asepalvelus tai sitten joku, joka kuulostaa epäilyttävästi nykyiseltä siviilipalvelukselta.

Mitään perusteluja en ehdotukselle löytänyt, joten niitä jäämme odottamaan. Niitä odotellessa voidaan kuitenkin epäillä hankkeen mielekkyyttä yleisesti sekä erityisesti SDP:n kuvitteellisen äänestäjäkunnan kannalta.

Ensimmäinen ja perustavaa laatua oleva ongelma liittyy resurssien haaskuuseen. Kouluttamaton 18-vuotias ei voi tehdä mitään kovin kummoisia töitä vaikkapa hoivasektorilla. Iso osa tehtävistä tarvitsee koulutuksen ja melkeinpä kaikki tehtävät motivaation, ja pakolla johonkin pistetty hapannaama ei ole hyödyksi kenellekään. Toisaalta moni palvelee maataan paremmin hyvänä veronmaksajana. Vaikka kansalaispalvelus olisi puolen vuoden mittainen, keväällä lukionsa lopettanut ei ehdi aloittaa opiskeluja seuraavana syksynä sellaisessa paikassa, jossa opinnot käydään pääosin järjestyksessä, kuten vaikkapa kaikissa kouluissa tai yliopistoista lääkiksessä.

Näin pakollinen kansalaispalvelus venyttää vuodella opiskelujen aloittamista, ja kun juuri nyt keskustellaan työurien pidentämisestä, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan. Enemmänkin pitäisi miettiä, miten karsittaisiin asevelvollisuuden suorittajien määrää tai ainakin tehtäisiin sinne useita tapoja tämä kyrde suorittaa, jotta resurssien haaskuu siihen, että ihmisiä seisotetaan vartioimassa puita ja kaivamassa kuoppia, jotka peitetään illalla, vähenisi. Naisten ottaminen mukaan tähän pelleilyyn tuottaa runsaasti turhaa työtä ja hyödyt jäävät vähäisiksi.

Toinen ongelma on työnjohdollinen. Kun siviilipalveluspaikkoja ei nytkään tunnu olevan mitenkään yltiöpäisesti, kymmenien tuhansien ihmisten lisääminen vuodessa tämän palveluksen suorittajiin toisi ongelman: mistä löytyy kaikille palveluspaikka ja kuka heitä oikein johtaa ja opastaa. Yksittäisen sivarin lisääminen organisaatioon ei aiheuta mitään johtamisongelmaa, varsinkin kun henkilökohtaisen valinnan tehnyt sivari on usein kohtuullisen motivoitunut tekemään sitä, mitä sitten kuuluukin tehdä. Jos organisaatioon lisätään 20 sivaria, joista 19 on työtä vieroksuvia lusmuja, jotka lusmuavat joka hommasta aivan kuten armeijassakin tehdään heti kun kukaan ei näe, johtamista tarvitaan lisää, ja tämä maksaa.

Kun juuri nyt keskustellaan myös julkisen sektorin tuottavuudesta, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan.

Kolmas ongelma liittyy matalan tuottavuuden töihin, ja tämän pitäisi olla SDP:ssä paremmin mielessä. Ei ole mikään salaisuus, että Suomessa ja kaikissa korkean minimipalkan länsimaissa on pulaa nimenomaan matalan tuottavuuden töistä niille ihmisille, joiden markkina-arvo ja tuottavuus eivät riitä parempiin hommiin. Näitä ihmisiä on paljon. Osa on yksinkertaisesti liian tyhmiä pärjätäkseen. Osa on liian kouluttamatonta. Osalla on joku fyysinen tai psyykkinen sairaus tai vamma, joka estää täysipainoisen työnteon. Näitä ihmisiä on paljon enemmän kuin on tarjolla töitä, joita he voisivat tehdä.

Jos tämä ehdotus toteutuisi, iso osa matalan tuottavuuden töistä siirtyisi teetettäväksi ilmaiseksi tällä kansalaispalvelusprikaatilla, joka tekee työtä kun on pakko. Miksi turhaan palkata edes pienellä summalla joku vahtimestari tai käytävänlakaisija, sillä ottamalla hommaan kansalaispalvelushenkilön, työn saa teetettyä ilmaiseksi. Se, että vahtimestari vaihtuu puolen vuoden välein, ei kiinnosta ketään, sillä näin tuppaa käymään nytkin kun väkeä haalitaan vuokratyöfirmoista. Sen sijaan, että lääkäriksi haluava ja kykenevä on lääkiksessä opettelemassa lääkäriksi, hän istuu vahtimestarina jossakin viemässä työpaikan sellaiselta, jonka lahjat eivät riitä muuhun kuin tähän vahtimestarin tehtävään.

Kansalaispalvelus laajennettuna siis rikkoisi sen osan työmarkkinoita, joka on eniten rikki jo ennestään, ja ajaisi loputkin vajaakuntoiset ikuiseen syrjäytymisputkeen. Kun nyt on toisaalla keskusteltu perustulosta, tukityöllistämisen eri malleista ja sensellaisista keinoista saada työmarkkinoille se väki, joka ei pärjää tarjolla olevissa töissä, huomataan tämän ehdotuksen sopivan erinomaisen huonosti myös tähän suureen linjaan.

Mitä tämä ehdotus oikein palvelee, ja kenen ääniä sillä yritetään kosiskella? SDP:tä muutenkin karttava nuoriso tuskin ilahtuu ehdotuksesta, joka tarjoaa pakollisia paskatöitä palkatta. Työmarkkinoiden huonoiten pärjäävä väki näkee ehdotuksen suorana uhkana pienellekin mahdollisuudelleen työllistyä. Julkishallinto pelkää ylimääräistä työkuormaa asian hallinnoimisesta, sillä rahaa siihen ei kuitenkaan heruisi.

Kolmikantatyöryhmissä ja eläkerahojen riittävyydestä vastuussa olevissa tahoissa toivotaan kipeästi SDP:n tilalle Hölmölää. Työuralle yritetään epätoivoisesti löytää pidennystä eläkerahojen turvaamiseksi. Hölmölässä sentään peittoa jatkettiin leikkaamalla toisesta päästä ja ompelemalla toiseen, mutta SDP:n pakkopalvelusmallissa peittoa jatketaan leikkaamalla toisesta päästä ja heittämällä kangas roskikseen.

Päivi Lipponen on viime aikoina kunnostautunut puolitotuuksien, valheiden ja muinaisen propagandan toistajana.

Hän ei petä meitä tänäänkään blogikirjoituksessaan.

Lipposen usein käyttämä temppu, tässäkin toistettu, on sinänsä yleinen ja sitä tuntuu käyttävän kukin puolue oppositiovuorollaan, mutta joka kerran se kalskahtaa yhtä tympeältä. Tehdään kaikenlaisia ehdotuksia, joista ei ikinä joudu vastaamaan, ja niitä tehdään paljon. SDP on esimerkiksi ehdottanut pääomatulojen verotuksen palauttamista progressiiviseksi. Nyt kun kassanpohja pilkottaa, kautta poliittisen kentän näyttää olevan konsensus pääomatuloveroprosentin maltillisesta nostosta 28%:sta kolmeenkymmeneen.

Tämä ei ole lähellekään sama asia kuin SDP:n ja Lipposen tekemä ehdotus progressiivisesta verosta, mutta nyt voidaan todeta “muut ovat tulleet SDP:n kannalle” luoden sellaisen kuvan, että SDP olisi ollut asiassa jotenkin jatkuvasti oikeammassa kuin muut. Se, että 99% opposition tekemistä ehdotuksista ei toteudu edes tällaisella marginaalisella muistuttavuudella, ei koskaan tunnu herättävän “olimme väärässä” -kommentteja.

Tämä on kuitenkin normaalia poliittista retoriikkaa. En ymmärrä sen merkitystä, sillä jokainen politiikkaa seuraava näkee sen lävitse ja politiikkaa seuraamaton ei seuraa myöskään tätä propagandaa, mutta eipä minun pidäkään ymmärtää, mitä broilerihautomoiden lausuntoautomaatit ajattelevat.

Rimanalitus on tällä kertaa kuitenkin tässä: Ahon porvarihallitus uudisti pääomaverotuksen. Sen ja globaalin talouden avautumisen seurauksena pääomatulot ampaisivat nousuun. Ne, jotka saivat pääomatuloja, moninkertaistivat tulonsa. Kun rikkaat rikastuivat, palkansaajat jolkottivat entisessä kertymävauhdissa. Siis suhteellisesti: rikkaiden rikastumiseen verrattuna köyhät köyhtyivät.

Köyhät ovat aina käytössämme. Väliin köyhät köyhtyvät absoluuttisesti, väliin suhteellisesti, väliin sekalaisesti. Aina löytyy jostain joku ihmisryhmä, joka jollain tavalla tarkasteltuna pärjää köyhiä paremmin (määrittelemättä edes, keitä ne köyhät oikeasti ovat), ja saadaan pienellä maisemointitempulla aikaiseksi suuri salaliitto köyhien kyykyttämiseksi. Eivät köyhät ole köyhtyneet vaan köyhät ovat rikastuneet, mutta kun joku on rikastunut enemmän, voidaan naurettavalla tempulla todeta köyhien köyhtyneen, mikä on puhdasoppinen valhe. Suhteellinen köyhtyminen ei tarkoita mitään kovin konkreettista; ainakaan itse en ymmärrä, mikä olisi käytännön sovellus sille tiedolle, että joku toinen ihmisryhmä on rikastunut toista enemmän.

Minua kiinnostaa tällaisen sekavan ja epämääräisen vyyhdin perkaamisen sijaan miettiä Päivi Lipposen omaa arvomaailmaa ja kateuden roolia siinä. Mittatikuksi Lipponen otti suurimpien pääomatulojen saajat, sillä vain he ovat rikastuneet verouudistuksen jälkeen nopeammin. Pieniä pääomatuloja saavien verotus kiristyi. Mittatikkuna on siis joukko, joka mahtuu Suomessa muutamaan Kovasen taksiin, ja tätä verrataan “köyhiin”, joka SDP-propagandassa voi tarkoittaa aivan mitä hyvänsä puoleesta miljoonasta kahteen ja puoleen miljoonaan suomalaiseen.

Jos Lipposen edustaman puolueen mielestä on merkittävä ongelma se, että jollain tavalla valittu sadan ihmisen joukko on rikastunut enemmän kuin suurella niputtamisella valittu ansiotasohaitarin alin X%, hän rakentaa ongelman asiasta, joka on itsestäänselvää. On talousjärjestelmä mikä hyvänsä, sen sisältä voidaan poimia sadan ihmisen joukko, joka pärjää kaikissa tilanteissa suurta massaa paremmin.

Vaikka SDP pääsisi pois oppositiosta, tämä pitäisi paikkansa edelleen. En kuitenkaan usko näkeväni SDP:n hallituskauden jälkeen mitään suuria tunnustuksia siitä, että he olisivat epäonnistuneet tämän ongelman poistamisessa.

Oikeasti he voisivat sen kyllä sanoa ääneenkin, sillä Lipponen käy apinan raivolla korjaamaan ongelmaa, joka ei ole ongelma ensinkään, ja epäonnistuminen olemattoman ongelman korjaamisessa ei ole suurensuuri synti ja häpeä kenellekään.

Labour ja Gordon Brown ovat keksineet kolme kuukautta ennen vaaleja, että vaalijärjestelmä kaipaa kiireellistä uudistamista.

Labourin uudistusehdotus pitää sisällään eräänlaisen negatiivisen äänen antamisen. Tällä hetkellä äänestetään yhden hengen vaalipiireissä, ja eniten ääniä saaneen puolueen ehdokas tulee valituksi ja muut äänet menevät hukkaan. Mitään suhteellista vaalitapaa ei siis ole.

Tämä on pitänyt käytännössä pienpuolueet poissa parlamentista. Liberaalien kannatus on väliin ollut Labouria suurempaakin, mutta vaaleissa kussakin vaalipiirissä pääehdokkaat ovat melkein aina toryt vastaan labour, ja jompi kumpi näistä voittaa.

Nyt Brownin tekemä ehdotus on sellainen, että ehdokkaat laitettaisiin suosituimmuusjärjestykseen ja tässä mallissa eniten ääniä saanut tulisi valituksi. Tässä on käytännössä negatiivisen äänen elementti, sillä jos vaalipiirissä on vaikkapa viisi ehdokasta ja laskennassa äänet olisivat nollasta neljään sen mukaan, millä sijalla ehdokas on, vakaasti yhtä puoluetta vastustava antaisi juuri sille nollan.

Ehdotusta on sekä kritisoitu että kannatettu. Liberaalit suhtautuvat siihen varauksellisen myönteisesti, pienpuolueet ehdottoman myönteisesti. Totta on, että nykyinen vaalijärjestelmä sorsii pienpuolueita, mutta totta on myös se, että Britanniaa on hallittu enemmistöhallituksilla iät ajat ja mantereelta tuttuja koalitiohallituksia ei suosita. Jos vaalitulos on sellainen, että mikään puolue ei saa enemmistöä, politiikka käytännössä pysähtyy ja pääministeri järjestää pian uudet vaalit, mikä on täällä hänen oikeutensa koska hyvänsä.

Tässä on nähtävissä Labourin hätäkakka. Kannatusluvut ovat olleet sille murhaavia. Jos vaalit olisi järjestetty viime syksyn tilanteen mukaan, konservatiivit olisivat saaneet vaaditun ehdottoman enemmistön ja peli olisi ollut sillä selvä. Noista luvuista toryjen kannatus on laskenut, ja jos vaalit järjestettäisiin viime viikon lukujen mukaan, mikään puolue ei saisi enemmistöä. Toryt olisivat suurin puolue, mutta tuloksena olisi silti ns. hung parliament, mitä se sitten suomeksi liekin.

Labourin toive on se, että toryjen noste on nyt kadonnut ja suunta on kääntynyt alaspäin. Jos he saavat aikaiseksi vaalijärjestelmäuudistuksen, joka käytännössä takaa hung parliamentin syntymisen, labour saa pari kolme kuukautta hengähdysaikaa ennen uusia vaaleja ja tilaisuuden yrittää kiriä eroa kiinni. Toryt ovat ilmoittaneet jo kumoavansa tämän vaalijärjestelmän jos se tulee ja jos he pääsevät valtaan, ja seuraavat vaalit voitaisiin aivan hyvin käydä perinteisellä vaalitavalla, jossa Labourilla saattaisi taas olla mahdollisuus jos puheenjohtajavaihto menee hyvin.

Käytännössähän tämä vaalijärjestelmä lisäisi pienpuolueiden määrää parlamentissa. Kun valituksi tulee lähinnä hajuttomia, mauttomia ja tuntemattomia, joita kukaan ei vastusta jättämällä heidät listan pohjille vaan jokainen pistää juuri heidät keskivaiheille, vaalitulos voisi olla todella yllättäväkin. Joka tapauksessa varmaa on, että lisäämällä parlamenttiin pienpuolueiden jäseniä, todennäköisyys sille, että kumpikaan perinteisistä valtapuolueista saa ehdotonta enemmistöä, on vähäinen.

Britanniaa ei ole perinteisesti hallittu koalitiohallituksilla. Kyllähän sellainen voitaisiin synnyttää, mutta kulttuuri sellaisen kanssa toimimisesta lehmänkauppoineen, ei todennäköisesti olisi aivan helppoa omaksua. Kun vallankahvassa on vain yksi puolue, pääministeri sen puheenjohtajana joutuu vastaamaan kaikista hallituksen tekemisistä, kun taas koalitiohallituksessa pääministeri joutuu selittelemään parhain päin myös muiden puolueiden agendoja, ja pääministeriä ei voida pitää vastuussa siitä, jos hallituskumppanit eivät jotain hanketta hyväksy.

Ei tässäkään ole mitään yhtä ja oikeaa tapaa. Mantereen koalitiotapa hallitusohjelmineen tuntuu toimivan, mutta niin tuntuu myös Britannian yksipuoluevaltakin, jossa asioita taklataan sitä mukaa kun niitä tulee eteen sen sijaan, että selataan jotain muutama vuosi aikaisemmin tehtyä hallitusohjelmaa budjettikehyksineen.

Kulttuurillisesti kyse on kuitenkin kovin eri asioista, ja tässä mielessä muutos vain vallankahvaan epätoivoisesti takertuvan, Irakin sotaretkellä itsensä ryvettämän Labourin pelastamiseksi tuntuu järjettömältä.

Tänään ja viikonloppuna on taas saatu runsaasti huonoja uutisia.

VM:n raportti toteaa julkistalouden olevan Suomessa kestämättömällä pohjalla. Tämä oli tietysti selvää ennenkin, sillä valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron ja siihen kuntien velanotto päälle. Näistä veloista ei käytetä juuri mitään investointeihin, vaan ne ovat syömävelkaa, mutta nyt asiasta on asiantuntijoidenkin näkemys. Järkevästi myös raportti toteaa, että jotain täytyy tehdä kuitenkin julkistalouden romahduksen estämiseksi, ja mitä pidemmälle toimenpiteitä lykätään, sitä isommasta urakasta on kysymys.

Mitä tekee nykyinen hallitus? Ei nähdäkseni mitään. Vielä puolitoista vuotta sitten Vanhanen ja Katainen kertoivat, että lama ei osu Suomeen ensinkään ja Suomen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa. Eipä ole enää, vaan tilanne on äitynyt nyt siihen pisteeseen, että puhutaan jo välttämättömistä leikkauksista ja veronkorotuksista, joiden ainoana vaihtoehtona on romahdus. Nyt Vanhanen ja Katainen vakuuttavat meille, että joku muu ensi vaalikaudella tekee varmaan jotakin, mutta me emme tee mitään, koska velkaelvytys on nyt päivän sana.

Velkaelvytys -käsite on pelastanut hallituksen ja ministerit turhalta työnteolta. Hallitustaipaleen alussa laaditut ohjelmat, tavoitteet ja budjettikehykset ovat muuttuneet epärealistisiksi, sillä rahoituspuolelta tippui pohja pois pääomatulojen romahdettua, työttömyyden pompsahdettua ja kulutusverojen tuoton jäätyä odotettua alhaisemmaksi. Tässä kohtaa vastuullinen poliitikko olisi tehnyt uuden ohjelman, asettanut uudet tavoitteet ja miettinyt budjettikehykset uusiksi vastaamaan enemmän uutta rahoitusasemaa. Tämä olisi kuitenkin haiskahtanut ikävästi työltä ja vastuullisuudelta ja suuriin linjoihin keskittymiseltä, ja mitään näistä ei tavata Suomessa ministereiltä odottaa vaan aika käytetään nysväämiseen.

Faktisesti hallituksen “velkaelvytys” ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että tehdään kuten suunniteltiin tehtävän silloin, kun lamasta ei ollut tietoakaan. Juuri mitään uutta ei ole keksitty, ja mikään ei taatusti elvytä mitään tai ketään, mutta näin saatiin naamioitua nykymenoon sopimaton törsäys vanhan hallitusohjelman pohjalta nerokkaaksi velkaelvytykseksi ja luotua illuusio siitä, että nyt on tehty paljon, vaikka itse asiassa ei ole tehty yhtään mitään.

Hallituskokoonpanon vaihdosta ei tässä tapauksessa ole mitään iloa, sillä SDP lähinnä keskittyy valittamaan siitä, että valtio velkaantuu aivan liian maltillisesti, ja mitään merkkejä ongelman tunnustamisesta ja vastuullisesta lähestymistavasta ei löydy oppositiostakaan.

Se alijäämästä.

Kuntasektorin työehtosopimukset pääsivät juuri loppumaan, samalla kun neuvottelut asiasta on toistaiseksi lopetettu. Kuntatyöntekijät haluavat yhtä isot palkankorotukset kuin sairaanhoitajat saivat, ja oikea ja realistinen tarjous on miinusmerkkinen, nollalinjan ollessa jo kestämätön kompromissi. Lakkovaroitus tullee tuota pikaa, ja tässä tilanteessa ei liene muuta keinoa kuin näännyttää duunarit pitkällä lakolla hyväksymään jotain hyvin lähellä nollalinjaa olevaa. Ei erityisen mukavaa, mutta julkistalouden alijäämät ovat sitä luokkaa, että palkkamenot eivät saa kasvaa, sillä tulot eivät kasva.

Jos kuntasektori kiskaisee nyt 7% palkankorotukset, se tietää vieläkin massiivisempia säästötoimia, ja kun säästöt tuppaavat kohdistumaan aina suorittavaan portaaseen eikä byrokratiaan, se merkitsee rajuja leikkauksia peruspalveluihin. Niihinkään ei oikein olisi varaa, sillä eivät peruspalvelut nytkään mitenkään erityisen ylimiehitettyjä ole. Keväällä tultaneen kuulemaan esimerkiksi OAJ:sta runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa. Tähän saakka opettajat ovat vastustaneet lomautuksiaan sillä perusteella, että lapsilla pitää olla oikeus opetukseen ilman keskeytyksiä. Kun nyt ajauduttaneen ainakin lakkovaroitukseen ja todennäköisesti myös lakkoon, voidaan jatkossa tunkea OAJ:n “ajatelkaa lapsiamme” -argumentit sinne, missä aurinko ei paista.

Kuntasektorin ammattiliitoissa ollaan toivottoman tehtävän edessä. Veikkaan, että siellä tiedetään kyllä aivan hyvin kuntien taloustilanne ja maksukyky, mutta sairaanhoitajien muita suuremmat palkankorotukset ovat tuoneet kentälle niin suuret paineet, että jos järjestöpomot sanovat, että se on nollalinja nyt, järjestöpomot vaihdetaan sellaisiin, jotka ovat halukkaampia rettelöintiin. Toivoa sopii, että neuvotteluissa keksitään jotain ovelaa, mutta Suomessa harvoin ollaan kovin luovia työmarkkina-asioissa.

Ahtaajat jättivät jo lakkovaroituksen, ja korpilakkojen alkamisesta jo huomenna on ollut puhetta. Tässä on yksityisen sektorin ala, jossa pitäisi nyt katsoa numeroita. Kun viennin määrä on romahtanut ja satamien liikenne vähentynyt 20 prosentilla vuodessa, satamissa on lähinnä edessä henkilöstövähennyksiä eikä runsauden avokätistä jakamista. Suomessa lama ei ole päättynyt vieläkään eikä se taatusti pääty tälläkään neljänneksellä, jos vienti pysäytetään.

Liitot näyttävät valinneen historiallisen huonon ajan voimannäytöilleen. Työmarkkinoilla viime vuosikymmen on mennyt aika rauhallisesti ja mieleen on lähinnä jäänyt sairaanhoitajien rettelöinti ja paperitehtaiden työsulku. Suomalainen työmarkkinamekanismi toimii pysyvässä työsuhteessa olevien ja työnantajien vinkkelistä tyydyttävästi. Ominaisesti touhuun sen sijaan kuuluu ajoittainen näytösluontoinen rähinä, jolla ei niinkään yritetä kyykistää kapitalistia vaan näyttää omille joukoille, että liitto on hyvällä asialla. Näiden lakkojen olemassaolo on kaikkien tiedossa eivätkä ne sinänsä merkitse suuria, mutta nyt ei olisi mitenkään näiden turhien lakkojen aika.

Kannattaisiko odottaa nousukautta, jolloin kapitalistilla olisi jotain menetettävää? Nyt firmat eivät juurikaan tee tulosta, joten on yhdentekevää, onko väki töissä vai lakossa, joten on hyvin mahdollista, että alkamaan pääsevät lakot niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla venyvät ja vanuvat. Lakko sen sijaan heikentää ostovoimaa, sillä lakkoavustus on pieni palkkaan verrattuna, ja nyt tarvittaisiin jokainen euro kotimarkkinakulutukseen, jotta usko talouteen ja työllisyyteen alkaisi taas vahvistua ja investoinnit lähtisivät käyntiin.

En mielelläni neuvo Kepua, sillä on mahdollista, että siellä on joku, joka ymmärtää lukemansa, ja näin olisin auttamassa tuota kelmien kerhoa vaalivoittoon. Kun nyt kuitenkin puheenjohtajavaali on edessä ja puolue on väkisin linjantarkistuksen edessä, käsittelen asiaa tämän verran.

Kepun ongelma on ilmeinen. Maaseudun yksipuoluevaltiossa Kepun asema on kiistaton, mutta etelän kaupungeissa puolue on statistin roolissa. Maaseutu autioituu, etelän kaupungit kasvavat ja nielaisevat ympäriltä perinteisiä Kepulandian osasia ja persut jäytävät kannatusta joillain alueilla. Maaseudun tekohengitys ei ole onnistunut Suomessa eikä missään muuallakaan, joten ajatus siitä, että maaseutu alkaisi taas imeä väkeä ja kepu tätä kautta kasvaa perinteisillä keinoillaan, on älytön. Toisaalta kaupunkeja ei valloiteta agraari- ja aluepolitiikka-agendoilla, sillä nämä teemat eivät kiinnosta kaupunkilaisia.

Suomen poliittisessa kentässä on kuitenkin yksi suurenkin puolueen mentävä aukko, johon Kepu itse asiassa sopisi aika hyvin pienellä hienosäädöllä.

Puolueen pitäisi muuttaa itsensä Maalaisliitosta Maltilliseksi Miespuolueeksi.

Sallikaa minun selittää. Nyt kun Kepun puheenjohtajaspekulaatiot vellovat, oikeastaan koko tiedotusvälinekenttä on lähinnä arvaillut sitä, kuka nuorista kaupunkilaisnaisista tulee valituksi. Tämä ei johdu siitä, että Kepu olisi nuorten kaupunkilaisnaisten puolue vaan siitä, että Suomen politiikassa on ihmeellinen nuorten kaupunkilaisnaisten buumi.

Tuota sakkia yrittää miellyttää nyt jokainen. Kokoomus tekee tätä politiikkaa parilla mieskasvolla, joita konservatiivisempi osa tästä kohderyhmästä voi katsoa ihaillen ja ajatella Niinistöä tai Stubbia katsoessaan “siinä vasta hieno mies!”. Vihreät ovat lähestyneet asiaa savustamalla etujoukoista pois melkeinpä kaikki miehet paitsi muutaman pehmon ja kiintiöhomon. Vihaiset nuoret kaupunkilaisnaiset voivat äänestää vihreitä huutaessaan maihareissa ja reisitaskuhousuissa “miehet ovat sikoja”. SDP on yrittänyt nyt samalle apajalle Urpilaisen avulla, mutta menestys ei ole ollut kovin kaksinen. Käytännössä tämä kaikkien puolueiden tärkeä kohderyhmä jaetaan Vihreiden ja Kokoomuksen kesken.

Kepun olisi järjetöntä ryhtyä tunkemaan tähän kilpailtuun sektoriin. Jos se tekisi niin, sille kävisi samoin kuin SDP:lle: menestys tässä segmentissä ei päätä huimaisi, mutta ns. perinteinen kannattajakunta alkaisi vuotaa nukkuviin ja persuihin kun tuntuu, että heidät on täysin unohdettu, kun pikkutyttö- ja yksinhuoltajalesboäitiagendat ovat vallanneet etulinjan.

Tätä naisbuumia syötetään meille vähän joka tuutista, niin tiedonvälityksessä kuin viihteessäkin. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa; mieluummin minä katson telkkarista L-koodia kuin jotain Bud Spencer & Terence Hill -tyyppistä. Kummassakin juoni on samaa tasoa, mutta toisen näyttelijöitä katsoo mielellään.

Vihaisille äijäenergiaa tursuaville miehille on jo olemassa Perussuomalaiset.

Sen sijaan miettimäni kohderyhmä on keski-ikäinen, sangen maltillinen ja rauhallinen mies. Perheellinen, vakiintunutta elämää elävä. Käy töissä, maksaa veronsa, ei erityisesti erotu joukosta. Arvoiltaan hän on sangen konservatiivinen. Ei änkyrä, mutta hän antaa uusien asioiden ensin tapahtua ja katselee hiukan ennen kuin päättää ne hyväksyä. Hän ei vastusta ympäristönsuojelua, muttei myöskään vouhota siitä. Hän hyväksyy tasa-arvon periaatteessa, mutta mielessään ajattelee kuitenkin miesten töitä ja naisten töitä. Hän on lojaali perheelleen ja ystävilleen ja auttaa heitä parhaansa mukaan muttei pode mitään maailmantuskaa siitä, että Afrikan neekerit kuolevat nälkään. Hänellä ei ole radikaaleja ajatuksia oikein mistään asioista, mutta hänellä on kuitenkin ajatuksia maailman menosta. Hän tietää, mitä ympärillä tapahtuu, lukee lehtiä ja katsoo uutisia. Hän ei ole erityisen uskonnollinen ja saattaa toisinaan esiintyä viikonloppuna humalassakin.

Tällaisia miehiä on kaupungeissa paljon. Itse asiassa valtaosa kaupunkien miehistä on juuri tuollaisia. He eivät saa nykyisestä tyttöenergiapolitiikasta yhtään mitään, ja sen teemat eivät puhuttele heitä oikein mitään kautta. He ovat konservatiiveja ja näkevät puoluejohtajana ja pääministerinä mieluummin puku päällä kulkevan herrasmiehen kuin Rosa Meriläisen. Kokoomus on tältä osin suojannut aika hyvin selustansa, sillä sen etulinja tuntuu käyvän sekä miehille että naisille.

SDP:ssä on tällä hetkellä ongelma, sillä duunarit vieraantuvat nykyjohdon viherkotkotuksista. Toisaalta jos puolue tekee reippaan käännöksen aatteellisesti vasemmalle tulevaisuudessa, sekin vieraannuttaa joitain, jotka ovat 80-luvulta lähtien tottuneet sangen oikeistolaiseen SDP:hen ja jotka eivät oikeastaan ole koskaan olleetkaan hyviä sosialisteja, ainoastaan hyviä peruspalvelujen kannattajia. En näe mitään syytä, miksi näiltä vesiltä ei voisi kalastaa ääniä myös toisenlaiselle Kepulle. Nuoret kaupunkilaisnaiset tuntuvat rakastavan turvapaikanhakijoita, mutta tuossa miessegmentissä ymmärretään heidän olevan menoerä ja halutaan pitää asia pienenpuoleisena. SDP on tässä asiassa punaviherkelkassa, Kepun ei tarvitsisi olla.

Tätä kohderyhmää ei voi tavoitella kenen hyvänsä kasvoilla, sillä kyse on mielikuvamarkkinoinnista. Väyrynen ei tule kyseeseen, koska häntä pidetään kierona ja tuo kohderyhmä pitää itseään suoraselkäisenä. Naiset eivät tule kyseeseen, koska ne alkavat aina jossain kohtaa leperrellä äitiyslomista, hoitovapaista, lasikatosta ja muusta epäkiinnostavasta. Itse asiassa en tiedä, kuka Kepun eturivistä tällä hetkellä edes kelpaisi, sillä kaikki ovat ryvettyneet aluepolitiikka- ja maatalousmiehinä..

Tällainen linjanmuutos ei välttämättä edes karkottaisi ns. perinteisiä äänestäjiä, sillä aina voidaan lähteä siitä, että maa- ja metsätilatyöt ne vasta rankkoja miesten töitä ovatkin ja kyllä maajussi on niistä palkkansa ansainnut. Ei tuollainen kuvaamani kaupunkilaismies tätä kyseenalaista, vaikka se on oikeasti maataloustukiaispolitiikkaa hieman eri lailla paketoituna.

Tällaisen puolueen agendan ei tarvitsisi suuresti poiketa siitä, mitä suuret puolueet nykyään tekevät. Kyse on lähinnä asioiden painotuksista sekä siitä, miten ja kenelle sanomaa viestitään.

Tällä kertaa Eva Biaudet on huolissaan ankkurilasten kovasta kohtalosta.

Hieman järkeä edellisiin samaa asiaa käsitelleisiin avautumisiin on tullut, sillä Biaudet ymmärtää asian olevan sopimusten priorisointikysymys ja sinänsä osa poliittista keskustelua sen sijaan, että hän tarjoaa jonain itse keksimänään aksiooman tasoisena julkilausumana, että alaikäisten tapauksessa pitäisi aina antaa heidän jäädä Suomeen. Jotkut ovat jopa tässä viime aikoina vastustaneet ikätestejä, mutta en muista ketkä.

Sen sijaan Biaudet hukkaa moponsa tässä kohtaa, mutta tarjoaa mietittäväksemme myös uuden tavan lähestyä asiaa:

Globaalin turvallisuuden kannalta meidän kannattaa kysyä, millainen lapsi yhteiskunnan kannalta on moneen kertaan hylätty lapsi, Biaudet sanoo.
Tämä koskee hänen mukaansa yhtä lailla suomalaisia sijoituslapsia ja ylipitkiä huoltajuusriitoja kuin yksin tulevia turvapaikanhakijalapsia.
"Oma perhe on hylännyt, eikä yhteiskuntakaan ole auttanut. Keneen tällainen lapsi turvaa ja ketä kohtaan hän tuntee lojaalisuutta? Miksi hän kokisi kuuluvansa mihinkään, ja haluaisi vuorostaan antaa yhteiskuntaan oman panoksensa?"

Jos tilanne on todella tämä, en näe mitään ongelmaa siinä, että tällainen lapsi saa jäädä Suomeen, varsinkin jos puhutaan oikeasti lapsista, jotka oppivat kielen koulussa rivakasti jne. eikä 17-vuotiaista partasuista, joilla lelulaatikossa on ollut kiväärejä jo viimeiset viisi vuotta.

Nyt kuitenkin nämä “perheen hylkäämät” tuntuvat sangen rivakasti löytävän perheensä ja sukunsa uudelleen heti kun tarjoutuu mahdollisuus saada heidät Suomeen eläteiksi perheen yhdistämisen nojalla. Tästä syystä sitten Helsingin kaupunki miettii, mistä ihmeestä saataisiin kaupungin maksamia asuntoja 15-henkisille perheille.

Biaudet siis yksinkertaisesti valehtelee tai kaunistelee asiaa tältä osin. Kyse ei ole mistään kaikkien hylkäämistä, sillä tällaiset kaikkien hylkäämät kuolevat Somaliassa nälkään. Jos matka Somaliasta Suomeen maksaa kymppitonnin väärine papereineen ja muine rötöksineen, on selvää, etteivät “kaikkien hylkäämät” sieltä Suomeen tule vaan sellaiset, joiden takana on tarpeeksi rahakas suku tuon matkan maksamiseen. Suvulle tämä on investointi, sillä jos suvun saa elätettäväksi Suomeen, se maksaa itsensä takaisin muutamassa kuukaudessa, ja loppuelämä on voittoa.

Voisiko asiaa ajatella toisinkin? Alaikäinen turvapaikanhakija kyllä saa luvan jäädä Suomeen, mutta hänelle ei syntyisi oikeutta perheen yhdistämiseen? Jos hän hommaa joskus puolison ulkomailta, tätä tietysti koskevat samat säädökset kuin muitakin Suomessa asuvien puolisoita, mutta isät, äidit, veljet ja sisaret eivät olisi oikeutettuja perheen yhdistämiseen, jolloin bisnescase heikkenisi huomattavasti. Jos kerran nämä ovat hylänneet lapsen kuten Biaudet väittää, lapsen etu ei mitenkään voine toteutua siten, että häntä kasvattamaan hommataan se sama sakki, joka on lapsen hylännyt “moneen kertaan”?

Kelpaisikohan tämä Biaudetille? Ei varmaan. Edustaakohan tämä kirjoitukseni “uusrasismia”, jota kuulemma internet on nykyään pullollaan? Todennäköisesti.

Britannian uutisia väritti eilen sangen erikoislaatuinen veneenkeikuttamisyritys.

Labourin peräpenkkiläiset ryhtyivät masinoimaan labour-parlamentaarikkoja vaatimaan salaista äänestystä Gordon Browin soveltuvuudesta puolueen johtoon ja pääministeriksi. Hanke näyttäisi nyt kuivuvan kokoon, koska ministerit, osa ilmeisen vastahankaisesti, kuitenkin ovat seisomassa Brownin takana.

Itse hanke kertoo kuitenkin Labourin syvästä hajaannuksesta, ja siinä on yhtymäkohtia suomalaiseenkin politiikkaan.

Kaksipuoluejärjestelmässä on aivan luonnollista ja järkevää, että puolueessa on eri virtauksia ja eri näkemyksiä henkilökysymyksistä. Näitä on ollut aina ja niitä tulee aina olemaan. Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet kuitenkin Labourille todella kuluttavia.

Tony Blair aloitti "new Labour" -hankkeensa, joka teki käytännössä Labourista yhden Euroopan oikeistolaisimmista puolueista ja Labourin talouspolitiikka oli reippaasti Toryjen oikealla puolella. Tämä ei rivijäsentä taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla miellytä, ja siellä virta onkin käynyt uusiin pikkupuolueisiin UKIP:hen ja BNP:hen, joista jälkimmäinen Britisn National Party on avoimen ulkomaalaisvihamielinen kerho, jota muut yrittävät vaieta kuoliaaksi. Kannatus kuitenkin kasvaa koko ajan ja nyt tuli europarlamenttipaikkojakin. Todennäköisesti seuraavien parlamenttivaalien jälkeen puolue on Westminsterissä ja sen vaientaminen muuttuu hankalammaksi.

Blairin sotaretket Irakiassa ja Afganistanissa eivät ole suosittuja nekään. Sisäinen oppositio keräsi niin paljon vauhtia, että Blair käytännössä savustettiin ulos 2007 ja tilalle nousi Gordon Brown.

Brown on ollut yksi Britannian epäsuosituimpia pääministerejä ikinä. Blairin hallituksen kirstunvartijana hän oli epäsuosittu jo valmiiksi, ja päälle hyökännyt lama, kyvyttömyys saada aikaiseksi mitään ja haluttomuus irtautua sodista ovat romauttaneet Labourin kannatusluvut ja se on nykyään kolmanneksi suurin puolue kun Lipilaarit ovat menneet reippaasti ohitse.

Vaalit on pakko järjestää tänä keväänä. Tekee puolue mitä vain, sitä odottaa rökäletappio. Brownin johdolla vaaleihin meneminen on murskatappion tie, mutta toisaalta pääministerin vaihtaminen nyt eikä vuosi sitten kertoo paniikista puolueessa ja antaa vauhtia kilpailijoille, ja samalla herättää oikeutetun kysymyksen siitä, miksi Blairin tilalle ei nostettu ketä hyvänsä muuta. Toisaalta tällainen kääpiöiden kapina juuri nyt kertoo, että puolueen sisälläkään ei olla enää valmiita äänestämään omaa puoluetta jos se tarkoittaisi Brownin jatkamista pääministerinä.

Vallankahva on Britanniassa aina sangen kuluttavaa, ja kolmien vaalien voittaminen peräjälkeen hyvin, hyvin harvinaista. Erityisesti valta kuluttaa Labouria, sillä kannattajissa on sosialidemokraatteja, mutta puolueen talouspolitiikka on perinteisesti sangen oikeistolaista kuten talouspolitiikka Britanniassa aina on ollut.

Tässä on yhtenevyyksiä Maalaisliittoon Suomessa.

Jäätteenmäki savustettiin ulos ja tilalle nousi sangen epäsuosittu Vanhanen. Yhdet vaalit on toki käyty välissä toisin kuin Britanniassa, mutta silti Vanhanen on eräänlainen vahinkopääministeri aivan kuten on Gordon Brown. Vanhasen eroilmoitus yllätti ajankohdallaan muttei sisällöllään, sillä häntä on oltu kampeamassa syrjään jo pidempään.

Vaalit lähestyvät ja kannatus hupenee, joten puolue tarvitsee uudet kasvot ja uuden linjankin. Vuoto on ydinkannatusalueilla kova sekä nukkuviin että persuihin.

Vallankahva näivettää Suomessa erityisesti kepua.. Vaikka Kepu on kuinka vallassa, maaseutu ei muutu kukoistavaksi paratiisiksi. Ei kepu sitä voi sellaiseksi muuttaa eikä kukaan muukaan, sillä sieltä puuttuu kriittinen massa muulle paitsi tukiaisbisnekselle. Ei ole sattumaa, että valta ja raha maailmanlaajuisesti keskittyvät suuriin kaupunkeihin. Kun kannattajat jäävät nuolemaan näppejään, se tekee hallaa Kepun kannatukselle. Maalaisten kannalta on aivan samantekevää, onko Kepu oppositiossa vai hallituksessa, mutta oppositiossa ollessaan Kepu voi itse teeskennellä olevansa täysin osaton maaseudun näivettymiseen. Hallituksessa se ei voi väistää vastuutaan mitenkään.

Suomessa puoluejohtaja vaihtuu Kepussa varmasti ennen vaaleja. Britanniasta ja Labourista ei vielä tiedetä. Gordon Brownilla ei ole mitään muuta kunniakasta tietä ulos umpikujasta kuin se, minkä Vanhanen jo teki, eli eroilmoitus.

Gordon Brown tuntuu kuitenkin takertuvan vallankahvaan äärimmäisen ahnaasti, eikä ole valmis päästämään irti, vaikka hänen tosiasiallinen otteensa vallasta on jokseenkin samaa tasoa kuin Nicolae Ceauşescun ote silloin kun hänet buuattiin pois parvekkeeltaan puhetta pitämästä 21.12.1989.

Kun pääsin alkuun dinosauruksia ruotiessa, jatketaanpa hieman tätä asiaa sivuten.

Jos katsotaan esimerkkejä lännestä, vaaleja ei niinkään käydä puolueiden ja niiden teemojen ympärillä vaan henkilöiden. Tätä kutsutaan Suomessa politiikan viihteellistymiseksi. Tämä on oikeastaan Suomessa jo, mutta vielä teeskennellään, ettei näin ole. Jos ennustaa pitää ja miksipä ei pitäisi, tulevaisuudessa henkilökysymykset vain muuttuvat keskeisemmiksi.

Menneestä maailmasta löytyy jo esimerkkikin tästä: Kepun vaalivoitto Jäätteenmäen avulla. Jäätteenmäkeä ei voi mitenkään pitää karismaattisena mediapersoonana, mutta hän onnistui sukupuolellaan houkuttelemaan kaupungeista kepulle sellaisia ääniä, jotka olisivat taatusti jääneet tulematta, jos äänestäjät olisivat viitsineet lukea Kepun "kaupungit kyykkyyn" -ohjelmajulistuksen. Tätä ei kuitenkaan viitsitty lukea, mutta kun Jäätteenmäki sanoi "nyt nainen pääministeriksi", naiset singahtivat uurnille äänestämään itseään päähän potkivaa puoluetta.

Se taustoista.

Jos kuvitellaan, että jatkossa Suomessa eduskuntavaalit käydään henkilöiden ympärillä eikä niinkään puolueohjelmien, mitä se oikein tarkoittaa puolueiden kannalta?

Se tarkoittaa sitä, että puolueista ainoastaan Kokoomuksella ja Persuilla asia on kunnossa. Persutkin ovat täysin yhden Soinin varassa. Kataisen julkisuuskuva on ok vaikkei erityisen säkenöivä. Puolueesta löytyy kuitenkin sekä Niinistö että Stubb, ja vaikka kumpaakin tietysti inhotaankin, kummankin suosioluvut yllättävät, sillä heistä pidetään myös oman puolueen ulkopuolella. Niinistö on kestosuosikki, mutta Stubb on nouseva tähti. Stubbin pepsodent-hymyn, EU- ja Nato-myönteisyyden pitäisi olla asioita, jotka eivät ole suomalaisessa virkamiespolitiikassa meriittejä, mutta siitä huolimatta hänkin on pidetty myös puolueensa ulkopuolella.

SDP yritti julkisuuskuvan parantamista Urpilaisen avulla. Vettä on nyt Vantaassa virrannut sen verran, että jos Urpilainen olisi tähän pystynyt, siitä olisi jo jotain merkkejä. Niitä ei kuitenkaan ole eikä tule, joten SDP joutuu vaihtamaan puheenjohtajansa uutta maailmankuvaa vastaamaan. Mutta kehen? Missä ovat karismaattiset nuoret demarit? Eivät missään, sillä nuoret demarit istuvat tuoppi kädessä Vanhan kellarissa muistelemassa sitä, kuinka hyvin kaikki oli silloin kun he pääsivät otsikoihin valtaamalla oman ylioppilastalonsa presidentin luvalla.

Kepu on aivan yhtä toivottomassa suossa. Vanhanen lähtee, mutta tilalle ehdotetut kakkosrivin poliitikot ovat virkamiehiä eivätkä mediapersoonia. Kyllä Paula Lehtomäki varmasti parempi on kuin Matti Vanhanen, mutta ei riittävän paljon parempi. Sama koskee Olli Rehniä ja oikeastaan kaikkia muitakin kepuleita, jotka tiedän. Parhaat mahdollisuudet olisi todennäköisesti Tanja Karpela-Saarela-mikäliellä, mutta hän on ottanut ihmeellisen kanaemoasenteen ja lässyttää tätimäisellä äänellä jotakin pehmeistä arvoista aina kun hänelle lyödään mikrofoni kouraan. Tätä ei jaksa kuunnella kukaan, joten silikonien mitalla hankittu etumatka hupenee korvissa.

Vihreät ovat vähän siitä väliltä. Siellä on kyllä valovoimaista väkeä, mutta tuo valo loistaa lähinnä omiin päin. Sitä en osaa ennustaa, ovatko nykyiset Vihreät eturivin poliitikot 10-15 vuoden kuluttua konservatiivisia yleispoliitikkoja, jotka vetoavat samanikäisten vihreiden sijaan muihinkin, ja radikaalimpi nuoriso löytää jonkun uuden kerhon itselleen. Näin voi käydä tai sitten olla käymättä. Jos näin käy, Vihreät ottanee SDP:n paikan maltillisena yleisvasemmistopuolueena. Jos ei käy, Vihreät jämähtää kannatuksessa suunnilleen nykylukemiin kun se on lähinnä nuorison läpikulkupaikka.

RKP:n riveissä lienee valovoimaistakin väkeä, mutta Elisabeth Rehnin jälkeen he ovat olleet hieman paitsiossa, ja en suoraan sanoen pystyisi nimeämään yhtäkään RKP:n poliitikkoa jossain määrin epäsuositun Astrid Thorsin lisäksi.

Kun katsoo kokonaiskuvaa, huomataan, että vain yhdellä puolueella julkisuuskuva on hyvällä mallilla kuten myös jatkuvuus. Tämä tarkoittaa sitä, että esiintymistaitoisille ja kameran edessä viihtyville on suuri tilaus suomalaisessa politiikassa. Tullemme näkemään ihmeellisiä rakettinousuja puoluejohtoon ja etulinjaan täydellisestä tuntemattomuudesta politiikan ulkopuolelta. Kyseessä tulee olemaan eräänlainen myyntimiehen homma, johon palkataan hyviä myyntimiehiä. Eivät he jaksa aloittaa nuoriso-osastosta ja sen jälkeen kiipiä ja pyrkyröidä kohti päivänpaistetta, sillä heidän lahjoilleen on käyttöä myös yksityisellä sektorilla.

Samalla tullaan näkemään politiikan ykkösketjun vaihtuminen. Se, vaihtuuko se parempaan vai huonompaan, jää nähtäväksi. Selvää on ainoastaan, että Kokoomus, Vihreät ja Persut jatkavat jotenkin nykymiehityksellä ja Persutkin vain, kunnes Soini kyllästyy tai houkutellaan SDP:n puheenjohtajaksi, mikä olisi SDP:n kannatuslukuja ja oletettua “kadonnutta” kannattajakuntaa ajatellen yllättävänkin järkevä veto.

Tänään Suomen kuninkaan paikkaa jokseenkin avoimesti tavoitteleva Paavo Väyrynen ilmoitti olevansa käytettävissä Kepun puheenjohtajaksi. Väyrysen motiivin ymmärtää, sillä tämä lienee hänen ainoa keinonsa päästä pääministeriksi edes hetkeksi. Tähän mennessä hänet on näistä kuvioista pelattu ulos 80-luvulta lähtien.

Jos Väyrynen uhkauksensa toteuttaa, Kepun puheenjohtajavaali tulee olemaan toisinto demarien viime puheenjohtajavaaleista, ja en voi sanoa, että olisin erityisen pahoillani.

Tuskin edes maalaisliitossa ollaan enää niin kuutamolla, että kuvitellaan Väyrysen olevan ratkaisu puolueen ongelmiin ja matelevaan kannatukseen. Kepussa järkevät mahtuvat yhteen Kovasen taksiin, ja hekin lienevät sitä mieltä, että äärimmäisen epäsuosittu Väyrynen ei mitenkään voi tuoda vaalivoittoa ja pääministerin paikkaa. Tällöin pääministerin paikka annetaan suosiolla Kokoomukselle, ja jos Väyrynen hallitusohjelmaneuvotteluissa olisi Väyrynen, neuvottelut voisivat polkea siinä määrin paikallaan, että demareille avautuisi tie pois oppositiosta yksinkertaisesti siksi, että Väyrysen kanssa ei saataisi luotettavasti sovittua hallitusohjelmasta.

Tämä tuo mieleeni toisen politiikan näyttämöllä kummittelevan dinosauruksen Erkki Tuomiojan.

Kun Tuomioja on ehdolla SDP:n puheenjohtajaksi, rivit kootaan aivan kenen hyvänsä taakse, joka ei ole Tuomioja. Näin vaalissa ei valita parasta puheenjohtajaa vaan joku ei-Tuomioja. Tuloksena on ollut kaksi sangen huonoa puheenjohtajaa ja historiallisesti sangen matala kannatus, jota tosin ei voi kokonaan pistää puheenjohtajan viaksi vaan SDP:n ukkoutumisen ja siihen liittyvän Vihreiden nousun. Suhtautuminen Tuomiojaan on kovin samanlaista kuin suhtautuminen Väyryseen. Jotkut pitävät, jotkut inhoavat, neutraaleja ei pahemmin ole. Puoluejohtaja, jota muut inhoavat paitsi omanmielisten klikki, on hankala kaikin puolin, sillä Suomessa pitää vaalimenestystä saadakseen vakuuttaa ns. liikkuvat äänestäjät. Kovin epäsuosittu persoona ei tähän kykene.

Jos nyt Väyrynen lähtee ehdolle, tuloksena on täsmälleen sama tilanne. Vaali käydään Väyrynen - ei-Väyrynen -asetelmasta. Puheenjohtajavaalista on tietysti Kepussa ajateltu mediatapahtumaa, joka nostaa puolueen kannatusta yleisesti, mutta Väyrynen voi pilata tämän latistamalla koko vaalin teemojen ympäriltä puhtaaksi Väyrysen kampittamiseksi. Kepu tarvitsee väkisinkin uuden suunnan, ja puheenjohtajavaali on hyvä paikka siitä keskustella. Nykyinen kaksinapainen malli on mahdoton. Kepussa puheenjohtaja puhuu yhtä miellyttääkseen kaupunkilaisia. Puoluesihteeri taas vetää mattoa jatkuvasti puheenjohtajan alta, koska se kiusaa kaupunkilaisia ja näin miellyttää maalaisia kun Helsingin herroille annetaan taas opetus. Tällä tavalla ei voi tehdä mitenkään vakavasti otettavaa politiikkaa.

Tietysti Tuomiojalla ja Väyrysellä on oikeus asettua ehdolle kuten kenellä hyvänsä muullakin. Näiden Brezhnevin ajan dinosaurusten kyky auttaa puoluettaan eteenpäin puolueen johdossa on kuitenkin olematon. Väyrysen ja Tuomiojan paikka olisi jossain kulisseissa kertomassa nuoremmille satuja ja tarinoita, mutta puolueen johtoon tarvitaan tulevaisuuden nimiä eikä menneisyyden painolastia.

Kokoomus on ainoana suurena puolueena välttynyt tältä vitsaukselta, kun Raimo Ilaskivi on ymmärtänyt pysyä poissa vallankahvan tavoittelusta.

Englannissa on syntynyt pienimuotoinen polemiikin alku suunnitellusta mielenosoituksesta. Joku muslimijärjestö haluaisi järjestää mielenosoituksen, jossa se kanniskelee tyhjiä ruumisarkkuja Wootton Bassetin pikkukaupungin pääkadun halki, vastustaa Afganistanin sotaa ja muistelee afgaaniuhreja. Mielenosoitusta varten ei ole vielä haettu lupaa, mutta jo suunnitelma on aiheuttanut vastustusta paikallispoliitikoissa, ja nyt näemmä myös pääministeri on ottanut tähän pikkujuttuun kantaa.

Paikan tekee erikoiseksi muista pikkukaupungeista se, että tuon mestan vieressä on sotilastukikohta, jota kautta kuolleet britit lennätetään takaisin, ja samalla pääkadulla järjestetään kulkue jokaista tällaista varten.

Pikkukaupungissa voi jonkun poliisimestarin epäilemättä ajatella olevan huolissaan turvallisuusseikoista, koska on aivan päivänselvää, että tällainen marssi olisi epäsuosittu ja aiheuttaisi massiivisen turvallisuusoperaation tarpeen. Poliitikot sen sijaan ovat lähteneet sekä paikallisesti että valtakunnallisesti irtopisteiden keruun tielle.

Nähdäkseni ei ole mitään syytä kieltää tällaista mielenosoitusta. Jos se kielletään, se on merkki yhteiskunnan takapajuisuudesta. Valtaosa tietystikään ei erityisemmin pidä näkemästään, mutta länsimaiset yhteiskunnat ovat kestäneet veneenkeikuttajia ja vastaanharaajia ennenkin, ja juuri tämä erottaa länsimaat itämaista.

Mielenosoitus suunnitellaan järjestettäväksi tuossa juuri siksi, että se saisi huomiota ja julkisuutta, mikä on mielenosoituksen tavoite. Järjestämistä suunnittelevat ovat erityisesti sanoneet, että voivat ajoittaa mielenosoituksensa niin, ettei kenenkään sotilaan kunniaksi järjestettävä paraati siitä kärsi. Kun ainoa esitetty syy kieltää mielenosoitus olisi se, että se saa julkisuutta, mikä oli sen tavoitekin, mielenosoitusta ei tule kieltää. Ei mielenosoituksia ennenkään ole kielletty siksi, että sanoma on epämiellyttävä. Sotilaiden ja kaatuneiden palvonta taas ei ansaitse sellaisia mittasuhteita, että muut asiat, kuten vaikkapa sananvapaus ja kokoontumisvapaus, olisivat sille alisteisia.

Samaten sananvapauteen tällä tavalla suhtautuvan pääministerin olisi aika mennä.

Tutkimus siitä, kuinka rasistinen ja kamala paikka Suomi on, on saanut vastakaikua.

En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Perusajatus on penseä, vaikken rasismia sinänsä hyväksykään. Tässä vaikuttaa olevan runsaasti käytännöllisiä ongelmia, jotka pitäisi ratkaista jotenkin.

Ensimmäinen on tuo uutisessa mainittu “homottelu”, jota esiintyy hyväntahtoisessa läpässä tuttujen kesken. Mutta jos joku kuulee niin häkki heilahtaa. Luuleeko joku, että poliisilla on oikeasti aikaa ja innostusta kytätä tällaisia asioita? Käytännössä ei tapahdu mitään, mutta pikkujutuista voi kuitenkin narauttaa aivan kenet hyvänsä.

Isompi ongelma on se, että efektiivisesti tämä suojelee vain vähemmistöä. Minun on vaikea kuvitella, että valtaväestöä edustavalle nuorelle päätään aukova somalijengi saisi ikinä syytettä viharikoksesta, mutta jos valtaväestön edustaja vastaa, hän saa. Näin syntyy tilanne, jossa sinänsä epämiellyttävässä ja sopimattomassa viikonloppuyön nokkapokassa täysin samanlaiset teot tuomitaan eri tavalla, sillä vain valtaväestön edustaja tekee rasistisen viharikoksen tapellessaan ulkomaanpellen kanssa, vaikka ulkomaanpelle olisi aloittanutkin. Ulkomaanpelle saa syytteen lievästä pahoinpitelystä, jos saa, koska kyseessä on asianomistajarikos, mutta valtaväestön edustajan osuus tappelussa onkin yleisen syyttäjän alainen viharikos.

Jos tällainen lainmuutos ajetaan läpi, sen esitöissä ja perusteluissa täytyy ottaa vahvasti kantaa tähän ongelmaan ja sanoa suoraan ja selkeästi, että myös vähemmistön edustaja voi tehdä viharikoksen ja määritellä muutenkin, mikä oikein on viharikos siten, että se on jotenkin nähtävissä.

Jos näin ei tehdä, saamme lakiin uuden ajatusrikospykälän. Jonkun pitää arvata, mitä epäillyn pään sisällä on liikkunut, ja koska kukaan ei tätä kykene tekemään, tuloksena on helposti oikeuskäytäntö, jossa jotain enemmistöä ja valtaväestöä edustava on oletusarvoisesti syypää tällaiseen rikokseen, jos tekee jotakin, joka ei miellytä jotakin vähemmistöä. En sitä paitsi pidä edes oikeana tulkintaa siitä, että joku yksittäinen karjaisu yksittäiselle ihmiselle olisi aina tarkoitettu leimaamaan jotain kansanryhmää. Päin vastoin tekee mieli sanoa, että valtaosa on suunnattu vain yhtä ihmistä vastaan juuri siinä tilanteessa, mikä tekee siitä tyypillisen kunnianloukkausrikoksen.

Tällaisen lainmuutoksen keskeisin vaikutus tuntuisi olevan se, ettei laki ole enää sama kaikille, vaan sovellettava laki riippuu rikoksen uhrin tai tappelun osapuolen ihonvärlstä.

Jos nyt on jotakin ongelmia puuttua väkivaltarikoksiin ja saada rosvoja tuomiolle, pitäisikö miettiä lievän pahoinpitelyn muuttamista yleisen syyttäjän ajamaksi asiaksi asianomistajarikoksesta? Veikkaan, että näiden viikonloppuöiden megarasististen viharikosten selviämis- ja tuomitsemisprosentti on jokseenkin sama kuin valtaväestön edustajien vastaavien kahinoiden. Tässä mielessä tuntuisi järjettömältä lähteä korjaamaan vain yhtä kulmaa asiasta sen sijaan, että korjattaisiin koko ongelma.

Vai oliko tarkoitus antaa joku signaali siitä, että vain vähemmistöjen kokema väkivalta on ongelma eikä väkivalta yleisesti?

Britanniassa paikallinen kirstunvartija Alistair Darling on tehnyt budjetinpaikkausehdotuksen, ja siihen sisältyy omituinen elementti.

Verojärjestelmää ollaan muuttamassa niin, että jos saa vuodessa yli 25 tonnia bonuksia ja on pankkiiri, tästä bonuksesta pitää maksaa 50% tulovero kun muuten tuloveron katto on 40%. Outoa ei ole se, että joku populistisesti tekee tällaisen ehdotuksen. Jostain paikallisista persuista voisi odottaa tällaisia “rötösherrat kiikkiin” -tyyppisiä ehdotuksia. Nyt tuon teki kuitenkin valtapuolueen ministeri, ja oppositiossa olevat Toryt ja Lipilaarit eivät edes vastusta sitä.

Ei ole Britannia kuin ennen.

Tällainen vero on monella tapaa järjenvastainen. Ensimmäinen ja itsestäänselvä ongelma on se, että yhden ammattikunnan verottaminen eri prosentilla kuin muiden on aika helppoa kääntää syrjinnäksi. Oikeutta tullaan varmasti käymään ja tämä maksaa, eikä lopputulosta tiedetä ennalta. Kun tasa-arvo-ongelma on näinkin ilmeinen, hallitus saa vastaansa kaikki ne, jotka ovat huolissaan oikeudenmukaisuudesta ja kannattavat yleisesti tasa-arvoa.

Toinen aivan yhtä itsestäänselvä ongelma on se, että vero koskee vain pankkiireita ja pankkien johtajia. Nimeämällä jokaisen konsultiksi, mitään lisäveroja ei tarvitse maksaa, kuten ei myöskään silloin, jos henkilöt eivät ole palkkalistoilla ollenkaan vaan ovat virallisesti “self employed”, kuten esimerkiksi itse olen. Käytännössä asema ja verotus on sama kuin palkansaajalla, mutta sitten ei olla töissä pankissa ja lisävero ei iske.

Britanniassa pankkien palkkaus on huomattavan tulosperustaista. Hyvinä vuosina tienataan paljon ja huonoina ei juuri mitään. Ylin johto voi tietysti maksaa itselleen bonuksia huonoinakin vuosina, mutta yli 25000 puntaa vuodessa saa nousukaudella lähes jokainen myyntireiska, tuotekehittelijä, anal-yytikko ja meklari. Kyseessä ei siis ole muutamaa johtajaa vastaan suunnattu vero vaan suuri massa tulee rividuunareista.

Lontoo on tällä hetkellä Euroopan rahamaailman keskus eikä tuota asemaa nyt juuri uhkaa mikään, mutta jos alalle annetaan runsaasti signaaleja, että se ei ole tähän maahan tervetullut, kyllä sille koti muualtakin löytyy. Sveitsi ei kuulu EU:hun, mutta sen verotus on huomattavan ystävällistä kuten myös pankkien kohtelu siellä yleisesti. Jos maasta lähtevät pankit, lähtee mukana lakifirmaa, IT-taloa, konsulttitaloa ja monta muutakin toimialaa. Kun pankkisektori on Lontoon taloudellinen selkäranka, sen perässä lähtee miljoona muutakin työpaikkaa, jos siis pankkiala lähtee.

Ei se nyt ole mihinkään tämän takia lähdössä, mutta se, että tällaisia ehdotuksia tehdään ja kukaan ei niitä edes vastusta, kertoo meille siitä, että poliittisessa kulttuurissa keskitytään kateelliseen ja kaunaiseen populismiin eikä suuriin linjoihin, ja se on aina missä hyvänsä maassa huolestuttavaa.

Tämä hanke tosin voi vielä kaatua ylähuoneessa, minkä varaan moni laskenee. Siellä ei toistaiseksi tarvitse välittää rahvaan kateellisuudesta yhtään mitään ja usein käytetään tervettä järkeäkin.

Robert Peston on kirjoittanut tästä ja muustakin mielenkiintoisesta jos tällaiset asiat kiinnostavat.

Suomen ilmastokokousedustaminen puhuttaa jälleen, ja olemme saman ja usein toistetun jankutuksen ja riitelyn äärellä kuin aina ennenkin.

Tämä asia pitäisi saada nyt kerralla kuntoon, ja kun se ei tule kuntoon terveellä järjellä nykyisen lainsäädännön aikaan, lakia pitää muuttaa, vaikkapa siten, että seuraavan presidentin valtaan tullessa käytäntö on toinen ja selkeä.

Selkeä käytäntö on se, että Suomea edustaa kansainvälisissä tapahtumissa pääministeri tai jonkun hallinnonalan ministeri, paitsi jos kyseessä on erityisesti valtionpäämiestapaaminen. Nyt Halonen on aivan oikeassa juridisesti osallistuessaan Kööpenhaminan kokoukseen, koska ilmastopolitiikka on ulkopolitiikkaa(kin) ja sitä johtaa presidentti eikä pääministeri, mutta juuri tämä kohta pitäisi korjata ja poistaa presidentin ylikävelyoikeus aina, jos hän katsoo jonkun asian kuuluvan ulkopolitiikkaan. Esimerkiksi ilmastokysymyksen ulkopoliittinen ulottuvuus on vähäinen, ulkopolitiikkaa on ainoastaan jonkun sopimuksen tekeminen. Sopimuksen toteuttaminen ja sopimuksen kanssa eläminen ovat kuitenkin sisäpolitiikkaa.

Pienen ulkopoliittisen ulottuvuuden takia presidentti ottaa asiakseen sopia asiasta, josta lopulta vastaa joku muu.

Tämä on tilanne melkein kaikessa muussakin kansainvälisessä yhteistyössä. Eduskunta ja hallitus lopulta kuitenkin hyväksyvät sopimukset ja toteuttavat ne, joten miksi edustamaan tarvitaan presidentti, joka ei päätä mitään asiaan liittyvää vaan voi puhua mitä sattuu? Ja kun sangen monet asiat ovat nykyään kansainvälisiä joltain kulmaltaan, presidentillä näyttää olevan oikeus tunkea itsensä joka paikkaan kutsumalla asiaa ulkopolitiikaksi, ja rajankäyntiä ei pysty tekemään kukaan.

Toinen ongelma nykyisessä "edustaja vaihtuu vähän väliä" -mallissa on se, että kansainvälinen yhteistyö tai ainakin menestys siinä perustuu paljolti henkilösuhteisiin. Jos henkilöt vaihtuvat vähän väliä, mitään henkilösuhteita ei pahemmin pääse muodostumaan.

Kolmas ongelma liittyy siihen, että jos pääministeri mokaa kansainvälisessä yhteistyössä, hänet voidaan vaihtaa, ja tarvittaessa koko hallitus. Presidentin vaihtaminen on jokseenkin mahdotonta, joten vaikka hän tekisi mitä pahaa, hänestä ei pääse eroon ennen seuraavia vaaleja. Suomen lähihistoria kertoo, kuinka luokattoman huono pääministeri vaihdettiin aika nopeasti toiseen, joka ei ollut hirveän paljon parempi mutta parempi kuitenkin. Näin voidaan tehdä parlamentaarisessa järjestelmässä, mutta presidenttivetoisessa ei voida.

Presidentin osuus ulkopolitiikassa on kummajainen, joka on jäänyt jäljelle Kekkosen perintönä. Manu piti siitä kiinni kuten kaikesta muustakin vallasta. Ahtisaari taas oli nimenomaan ulkopolitiikkamiehiä kun oli tehnyt melkein koko uransa ulkomailla. Halosessa on vähän Manun vikaa, eli vallasta pidetään kiinni periaatteen vuoksi ja kiukutellaan ja äyskitään, jos joku asian kyseenalaistaa.

Nyt asian voisi hoitaa kunniakkaasti kuntoon. Halosen yli ei tarvitse kävellä, koska vaalit ovat 2012, ja uuden käytännön voisi aloittaa siitä. Uudelle presidentille ei toisaalta anneta enää mahdollisuutta kaataa hanketta, ja kun ainakin teoriassa uusi presidentti voi tulla mistä hyvänsä kolmesta suuresta puolueesta ensi kerralla ja ehkä jopa parista pienemmästä, kenelläkään ei pitäisi olla taktista syytä vastustaa uudistuksia.

Presidentti voisi aivan hyvin olla päämajan taktinen reservi, jota käytetään silloin kun tarvitaan tai silloin, kun hänen henkilösuhteensa ovat mahdollisesti eduksi. Päätös asiasta pitäisi kuitenkin kuulua hallitukselle eikä presidentille itselleen.

Lehdissä on ollut uutisia pariinkin otteeseen 18- tai 20-henkisistä somaliperheistä kaupungin asuntojonossa, ja joku työryhmäkin on nyt perustettu ratkomaan probleemaa.

Yleisesti tässä tulee eteen realiteetteja. 20 hengen perheasuntoja ei Helsingissä yksinkertaisesti ole. Ei vapailla markkinoilla, ei varsinkaan kaupungilla, sillä helsinkiläisperheet eivät ole tämän kokoisia. Kun ongelmaa ei kaupungin virastossa voi mikään työryhmä ratkaista ja lisärakentaminen tämän takia olisi turha menoerä, pitäisi koko asuntotukiaispolitiikkaa miettiä uudelleen.

Miksi olemme lähteneet siitä, että kunnan pitää antaa asunto sitä tarvitseville riskiryhmiin kuuluville (riskiryhmä=muut paitsi yksinäiset miehet) eikä niin, että perusturvaan kuuluu määräraha asunnon hommaamiseksi, ja tällä rahalla asunto hommataan sieltä mistä saadaan? Määräraha tietysti voi kasvaa perheen koon mukana ja sen kuuluukin kasvaa. Jos raha ei riitä asuntoon Helsingissä, mikä pakko on asua nimenomaan Helsingissä? Maaseudulla on isojakin asuntoja tyhjillään ja tarjolla halvalla, mutta miksi ne eivät kelpaa vaan tilaa pitää löytää maan kalleimmista neliöistä?

Jos asunto hommattaisiin ja maksettaisiin itse, kyse olisi valinnoista. Asuntoon voi pistää enemmän tai vähemmän sen mukaan, miten tärkeäksi asuinpaikkansa kokee.

Turvapaikanhakijoiden tapauksessa saavutettaisiin muitakin hyötyjä, kuten vähennettäisiin samaa kansallisuutta olevien ghettojen syntyvauhtia kaupunkeihin, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi vauhdittaa sopeutumista kun elämäänsä ei voi elää omissa yhteisöissä ja samankielisten kuplissa, eivätkä yhteisöjen kyylät pääse myöskään samalla tavalla vahtimaan Suomessa syntyneiden tai lapsina Suomeen tulleiden nuorten elämää antaen heille mahdollisuuden murtautua helpommin pois oman ahdasmielisen kulttuurin ja uskonnon ikeestä halutessaan.

Nyt kuitenkin asuntopolitiikka toimii kokonaisuutena huonosti. Yksinäiset miehet eivät saa asuntoa mistään. Heille ei anneta rahaa, jolla he voisivat asunnon jostain hommata, vaan heidät laitetaan asuntojonoon sijalle 4200 ilman mitään toivoa asunnosta ikinä. Suurperheitä asuitetaan ahtaisiin kaupunkiasuntoihin, ja asuntopolitiikassa ei toimi mikään järkevä markkinatalous, jossa kalliissa paikoissa asuisivat ne, jotka tarvitsevat kallista asuinpaikkaa eniten.

Byrokratiaa nykyinen metodi toki tuottaa enemmän kuin se, että tukiaisluukulta vain annettaisiin enemmän rahaa.

Maahanmuuttorintamalta kuuluu kummia.

Matti Vanhanen, joka on tähän saakka pitänyt nykyisenkaltaista turvapaikkaperusteista maahanmuuttoa rikkautena ja voimavarana, näyttää tehneen takinkäännön. Eilisten uutisten mukaan Vanhanen pelkää turvapaikanhakijoiden määrän paisumista 20000:een vuodessa. Samaten hän sanoo ääneen sen, minkä kaikki muut jo tietävät: maahanmuutto ei paranna huoltosuhdetta. Oikeastaan kaikki tietävät, että turvapaikanhakijaperustainen maahanmuutto heikentää huoltosuhdetta kun työttömyysprosentti hipoo jossain 50 ja 80 prosentin välissä ja synnytyskonenaiset ovat työelämän ulkopuolella, mutta tyydytään nyt siihen havaintoon, mikä on tehty.

Vanhasen havainto on oikea ja vaikka herääminen tuleekin hieman outoon aikaan, se on silti osoitus siitä, että poliittinen kenttä alkaa havahtua todellisuuteen. 20000 turvapaikanhakijaa ja jokaisen perässä neljä perheenyhdistämisen kautta tarkoittaisi sitä, että Suomeen muuttaisi vuosittain Lahden väkimäärä luku- ja kirjoitustaidottomia ihmisiä maailman perslävistä.

Tätä virtaa ei kestä valtion eikä yhdenkään kunnan talous, ja resurssit kielikoulutuksessa jne. loppuvat lyhyeen vaikka saataisiin lisää rahaakin.

Nyt tarvittaisiin enää yksi rohkea tiikerinloikka.

Valtapuolueiden ja Vanhasen pitäisi erotella erikseen siirtolaisuus ja turvapaikanhakumenettely ja käsitellä näitä täysin erilaisia asioita eri asioina. Työperäistä siirtolaisuutta ei taida vastustaa juuri kukaan paitsi ehkä miedosti poliittinen vasemmisto, joka on huolissaan sinänsä aivan aiheesta matalan tuottavuuden työpaikkojen riittävyydestä.

Tekemällä viimein tämä kauan kaivattu erittely, huomattaisiin, että maahanmuuton hyödyt painottuvat siirtolaisuuteen ja haitat turvapaikanhakijoihin. Kenelle hyvänsä olisi tässä kohtaa selvää, mitä maahanmuuttoa pitää suosia ja mitä suitsia, mutta vielä emme ole tässä pisteessä.

Nyt pro-turvapaikanhakijapropaganda on toistaiseksi käsitemagiassa niskan päällä, ja niputtamalla kaikki "maahanmuutoksi", voidaan keksiä retoriikkaa, jossa työperäisestä siirtolaisuudesta lavennetaan oikeutus turvapaikanhakijatulvalle. Kun joku ehdottaa rajojen sulkemista turvapaikanhakijoilta, esimerkiksi kaivetaan pari Nokian siirtolaisinsinööriä ja kerrotaan, kuinka hyödyllistä ja siunauksellsita maahanmuutto oikein onkaan. Samaten turvapaikkaperustaisen maahanmuuton ongelmat kuten työttömyys ja rikollisuus, laimennetaan ottamalla mukaan siirtolaisten ja suomalaisten ulkomaalaisten puolisoiden sankka joukko, ja näin numerot paranevat silmissä. Koska ne eivät edelleenkään vastaa valtaväestön numeroita, täytyy loppu selittää hieman höttöisesti valtaväestön rasismilla.

Eihän tässä tarvitsisi edes tehdä paljoa, sillä Suomessa ongelmat ovat vasta edessäpäin ainakin pääosin. Muuttamalla turvapaikkamenettely sellaiseksi, että muualla Euroopassa kohtelu on lepsumpaa, tulokasvirta kääntyy muualle yhdessä yössä. Perheiden yhdistämisessä pitää olla tarkkana ja rajoittaa se ydinperheeseen eli puolisoon ja lapsiin. Alaikäisen lapsen tapauksessa oikeutta perheen yhdistämiselle ei pitäisi olla, sillä pistämällä lapsensa ihmissalakuljettajien matkaan siinä toivossa, että saa itselleen elatuksen loppuiäksi, on osoittanut olevansa sangen kelvoton kasvattaja.

Humanitaarinen maahanmuutto olisi syytä pitää minimissä ja sen sijaan, että hyysäämme rajoille tulevia ammattikerjäläisiä, se pitäisi tehdä poimimalla pakolaisleireistä hädänalaisimpia. Ei heillä ole rahaa vaeltaa puolen maailman lävitse Suomeen. Nykyinen kiintiö taitaa olla 750 vuodessa, mikä kuulostaa sangen sopivalta määrältä humanitaarista maahanmuuttoa.

Olisiko tästä teema seuraaviin eduskuntavaaleihin? Nyt näkemyksiä on kuultu ainakin Kokoomuksesta, Kepusta, Vihreistä ja RKP:stä, ja puolueiden välillä näyttää olevan aitoja erimielisyyksiä. Kolmen suuren puolueen linja on selvästi vielä hakusessa, mutta näkemäni avausten perusteella ainakin porvaripuolueiden linja on kiristymässä. Jos SDP ei kiristä linjaansa, se näkyy oitis puolueen kannatuksessa kun lähiöiden duunarit valuvat persuihin.

Suomalaisten poliitikkojen pitäisi perehtyä markkinatalouden toimintaan lukemalla erinomainen ja sangen havainnollinen asian pitkä oppimäärä Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa.

Noissa 20 sivussa kuvataan erinomaisesti se virhe, jonka suomalaiset poliitikot tekevät kerta toisensa jälkeen niin monessa paikassa.

Viimeksi se tehtiin taloyhtiöiden remonttiavustuksessa. Tai oikeastaan se tehtiin ruuan arvonlisäveron laskussa, mutta se sovittiin jo aikaisemmin hallitusohjelmassa. Kun hyvää tarkoittaen annetaan kaikille rahaa, lopputulos ei ole se, että kaikilla on enemmän rahaa vaan se, että hinnat nousevat. Tällä kertaa rahan äyskäröinti oli vielä älyttömämpi kuin tavallisesti, sillä raha oli pakko käyttää remontteihin tai sitä ei saa ollenkaan, joten yksi bisnes pompsautti hintojaan välittömästi kun ei ollut pelkoa siitä, että joku muu bisnes tulee apajille.

Täydellisesti toimivien markkinoidenkin maailmassa rahan äyskäröinnissä ja korvamerkitsemisessä on ongelma, sillä millekään alalle ei synny kapasiteettia lisää yhdessä yössä tuomaan kilpailua ja painamaan hintoja jos hetkellisesti töitä onkin enemmän. Ja Suomen pienet markkinat ovat kovin kaukana täydellisesti toimivista.

Sama virhe tehdään jatkuvasti poliittisen vasemmiston leirissä kun kuvitellaan, että köyhien asema paranee kunhan heille annetaan lisää rahaa. Valtaosa köyhistä asuu kasvukeskusten liepeillä, joissa asunnot ovat niukkuushyödyke, ja jos kaikille köyhille annetaan huntti kuussa lisää, vuokrat nousevat huntilla ja köyhät ovat aivan yhtä köyhiä kuin ennenkin.

On aivan mahdollista vähentää verorasitusta tai jopa tukea jotakin, mutta rahaa ei saa korvamerkitä mitenkään vaan se pitää jättää markkinoiden tavoiteltavaksi. Elvytysmielessä parasta on alemman keskiluokan rahoittaminen, sillä tuossa joukossa ei vielä osteta kaikkea ja käytetä kaikkia haluttuja palveluja rahan puutteen takia. Köyhiltä raha niistetään pois peruselämisen hinnassa ja hyvätuloiset vain lyhentävät lainojaan nopeammin, mutta tuohon joukkoon kohdistettu toimenpide näkyy uutena taloudellisena toimeliaisuutena parhaiten.

Julkisen vallan pitäisi lopettaa turhanaikainen elinkeinopolitiikan tekeminen. Jos remppafirmoilla ei just nyt ole töitä, sitten ei ole. Lama ja rakennemuutos ovat yleensä osin positiivisiakin asioita, koska sinne tänne kertynyt pöhö poistuu kuten myös ylikapasiteetti, tukiaisilla hintahäiriköivät kilpailijat sekä veroja kiertävät huijarit. Jos valtion välttämättä on pakko tukea remonttifirmoja, se kannattaa tehdä suoraan laskemalla niiden veroja tai antamalla niille rahaa eikä niin, että hetkellisellä rahan antamisella asiakkaille luodaankin epätervet tilanne, jossa hinnat pompsahtavat kun asiakkaalla on hetkellisesti rahaa, rakennemuutos jää tulematta ja ongelmat eskaloituvat kun tulevaisuuden asiakkailla ei olekaan rahaa maksaa pyydettyjä hintoja kun tukiaisia ei enää heru.

Toistan taas itseäni, mutta mikäpä erinomaisia lähteitä plagioidessa.

Lehdistö näyttää HS:n johdolla olevan voimaperäisesti kampeamassa Vanhasta pois pääministerin paikalta. Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että mies joutaisi mennä, mutta se olisi pitänyt tehdä ajat sitten ennen kuin lehdistö ryhtyi häntä kaatamaan.

Demokratia tarvitsee toimivan tiedonvälityksen, mutta perinteisesti lehdistö on ollut neljäntenä valtiomahtina myös vallankäyttäjä. Itse näen koko nykyisen sirkuksen pelkästään yrityksenä pönkittää tämän vallan rippeitä, sillä tuo valta on kovaa vauhtia katoamassa kahdestakin syystä. Maailmanlaajuinen ilmiö on se, että nuoriso ei lue lehtiä, ja suomalainen erityispiirre on se, että Ahtisaari ja Lipponen kieltäytyivät kategorisesti tekemästä mitään lehdistöä miellyttääkseen, joten perinteiselle lehdistön mahdollisuudelle hyppyyttää poliitikkoja tuli kerralla piste.

Nyt näyttäisi olevan käynnissä valtapeli ja voimannäyttöyritys. Pystyykö HS kaatamaan Suomesta pääministerin, eli pitääkö pääministerin nauttia Erkon vai eduskunnan luottamusta? Matti Vanhanen ei ole menettänyt uskottavuuttaan tai luottamustaan, sillä kepulaisena hänellä ei ole koskaan ollut kumpaakaan. Pääministeri on maalannut itsensä nurkkaan ja hallituskumppanit voivat viedä häntä kuin pässiä narussa, mutta siitä huolimatta en katso, että HS on se taho, joka asiassa saa käyttää valtaa.

Nyt se kuitenkin yrittää. Jos se saa painostettua Vanhasen eroamaan, seuraava pääministeri on huomattavasti nöyrempi ja lehdistö yleensä ei taatusti päästä poliitikkoja unohtamaan, keille heidän kuuluu olla kiitollisia ja keiden mandaatilla he oikeasti ovat tehtävissään.

Tällaisia tempauksia tullaan näkemään jatkossakin. Tiedotusvälineiden mahdollisuus käyttää valtaa sensuroimalla mielensä mukaan sitä, mitä kansalle kerrotaan ja missä sävyssä, on kovaa vauhtia katoamassa. Kun internet-kirjoittelu saa onnistuessaan enemmän nuoria lukijoita kuin lehden verkkoversio, halukkaille on tarjolla myös kaikkia niitä näkökulmia, jotka perinteinen media on perinteisesti vaiennut kuoliaaksi. Toisaalta rinnalle on noussut myös perinteisen median ja vapaan kansalaiskeskustelun välimuotoa edustavia (verkko)julkaisuja. Sisältö on pääosin toimitettua, mutta kirjoittajat joko täysin tai melkein vapaaehtoispohjalta, ja jokainen kirjoittaja edustaa lähinnä omaa näkemystään eikä lehden omistajan näkemystä.

Nettikirjoittelusta voidaan nostaa esimerkeiksi Soininvaara ja Halla-aho hyvin eri laidoilta poliittista kenttää. Kumpikaan ei ole ollut aikoihin median lellikki. Halla-aho ei ole ollut sitä koskaan poliittisesti harhaoppisena, ja Soininvaara lakkasi olemasta sitä sen jälkeen kun naisbuumissa sinänsä oikeaoppista poliittista agendaa esittämään haluttiin nostaa nuoria naisia eikä keski-ikäisiä miehiä. Siitä huolimatta molemmat olivat viime vaaleissa puolueidensa ääniharavia ja valtakunnallisellakin listalla merkittäviä tekijöitä.

Itse näen asian niin, että aktiiviseen poliittiseen vaikuttamiseen pyrkivä journalismi on tiensä päässä. Poliittisia kirjoituksia on yksinkertaisesti liikaa kaikkialla muualla, ja yhden ainoan oikean totuuden esiintuomiseen perustunut "sitoutumaton" media ei pysty enää suodattamaan sitä, mitä kansa näkee ja kuulee. Nyt tämä journalismin muoto yrittää vielä vastaiskua saadakseen tekohengitystä, mutta niin vähän kuin Matti Vanhasesta pidänkin, oikeastaan toivon, ettei se onnistu.

Jos lehdistö onnistuu, se kuvittelee olevansa kuninkaantekijä jatkossakin. Jos se ei onnistu, siellä joudutaan miettimään uusi rooli perinteisen vaikuttamisen sijaan, ja tämä rooli on se, mitä ammattilehdet tekevät jo nyt: asioiden ja niiden taustojen selvittäminen asiantuntevasti. Tätä ei internet-kansalaisjournalismi tee aivan automaattisesti, sillä kun kirjoittajasta ja hänen motiiveistaan ei ole mitään tietoa, lähdekritiikki on vaikeaa, ja näin mahdollisuus luottaa lukemaansa rajallinen.

Jatkokertomusjournalismi nostaa päätään tässäkin blogissa.

Säätiöiden rahoja itselleen jakaneet kelmit ovat nyt tehneet johtopäätöksiä ja eronneet säätiöiden hallitusten puheenjohtajan pallilta ja siirtyneet rivijäseniksi.

Mitäs helvettiä? Jos on jäänyt housut kintuissa kiinni ray-tukien ammentamisesta itselleen, mitä edellytyksiä tällaisella henkilöllä on jatkaa missään säätiön tehtävissä? Nähdäkseni pitäisi tutkia, onko tapahtunut rikos, eikä vain ottaa vuodeksi jotain hieman pienempää pestiä ja pompsauttaa itseään Oikean Puolueen Mandaatilla takaisin vallankahvaan kunhan pöly laskeutuu.

Vaalirahakohun pitäisi edesauttaa uutta poliittista kulttuuria. Se edellyttää mielestäni uusia poliitikkoja. Vanhat ovat läpimädän hyvävelisysteemin tukijoita, ja kulttuuri on heillä verissä, mistä tämä Antti Kaikkosen tempaus on oivallinen esimerkki. Ei hänellä ole aikomustakaan kantaa vastuuta mistään, edes poliittista vastuuta, vaan ainoastaan tehdä pieni näytösluontoisen temppu siinä toivossa, että hänet unohdetaan pian.

Näin hän tulee tunnustaneeksi, että läpimädännäisyys ja mätä maan tapa on itse asiassa aivan ok kunhan kukaan ei vain huomaa. Ja kuvitellaan, että kun pistetään hetkeksi pää pensaaseen, asiat unohtuvat, mistä toki Kepussa on Meidän Kaken esimerkin voimalla pitkät perinteet.

Nykyiset "toimenpiteet" muistuttavat epäilyttävästi IT- tai uusmediakusiputkan johtoryhmäarpajaisia. Kerran vuodessa rahvaalle kerrotaan, että nyt firma tarvitsee uuden suunnan ja kulttuurin ja siksi firman johto pannaan uuteen uskoon. Tämä mullistava täysremontti tarkoittaa sitä, että samat nobodyt kiertävät tehtävästä toiseen vähän kuin yhdistystoiminnassa, ja katsotaan, kuka läsnäolijoista ei ole vielä toiminut tuon liiketoimintayksikön vetäjänä ja nimitetään hänet siihen.

Ei politiikkaankaan tule mitään uutta kulttuuria, jos musiikki soi jo, mutta leikissä on aivan yhtä monta tuolia kuin on leikkijöitäkin.

Lupasin, etten kirjoita enää vaalirahoista mitään, mutta joudun sitten kuitenkin tarttumaan asian reunailmiöihin vielä kertaalleen.

Erityisesti minua kiinnostaa tässä ns. maan tapa, joka tuntuu olevan sellainen, että poliitikoille saa lahjoittaa aivan mitä hyvänsä mistä hyvänsä, ja kukaan ei ole huomaavinaan mitään.

Nyt siis kuulimme loppuviikosta ja tänään, että kepuleita on tukenut useampikin säätiö. Säätiön perustaminen on aina sangen raskassoutuinen prosessi, ja kun säätiöillä on verovapaus sekä saamiensa lahjoitusten että myöntämiensä avustusten joukossa, säätiön perustamiskirjan tulee olla huolellisesti tehty ja säätiöitä kuuluisi myös valvoa huolellisesti veronkierron välttämiseksi. Säätiön on oltava yleishyödyllinen ja säädekirjan tulee kertoa, mihin tarkoituksiin se jakaa rahaa ja millä perusteilla.

Säätiön toimintaa valvoo ensi kädessä hallitus, säätiön rahankäyttöä tilintarkastaja ja viime kädessä säätiötä Patentti- ja rekisterihallitus.

Valvontaa siis on, kuten myös useita eri portaita. Kepulaisten tukemiseksi perustettava säätiö ei täytä yleishyödyllisyyden tunnusmerkkejä, joten yksikään kepulaisia tukenut säätiö ei ole säädekirjaansa kirjoittanut mitään kepulaisuutta tukevaa. Kepua rahoittaneet säätiöt ovat mm. kertoneet tukevansa nuorisotyötä. Matti Vanhanen saattaa juuri ja juuri täyttää maailman vanhimman lapsineron paikan, joten hänen tukemisensa voi pitkin hampain mahtua tähän, mutta muiden kepulien tukeminen ei voi mitenkään tätä edustaa.

Säätiön hallitus on nähdäkseni toiminut suoraan säädekirjaa vastaan ammentamalla rahaa nuorisotyön sijaan kepulaisuuden tukemiseen. Erehdys on näin ulkopuolisen silmin ollut tahallinen ja vähäistä suurempi. Tilintarkastajan olisi kaiken järjen mukaan pitänyt huomata täysin säädekirjan vastaiseen paikkaan menevien suurten lahjoitusten virta, ja heidän olisi kuulunut julkistaa tilintarkastuskertomuksessa huomaamansa väärinkäytökset. Valvovan viranomaisen olisi pitänyt huomata nämä raportit virkatyönä eikä vasta sitten, kun lehdistössä nousi asiasta kohu.

Miksi helvetissä mitään ei ole tapahtunut ennen kuin oli aivan pakko? Siksi, että Suomessa vallitsee mädännäinen kulttuuri, jossa on ihan okei, että lastensuojeluksi naamioitu säätiö rahoittaa poliitikkoja, koska poliitikkojen rahoittamiseksi perustettua säätiötä ei saisi perustaa, ja muunmuotoisessa rahoituksessa on ikäviä veroseuraamuksia.

Säätiön hallitus voi sivuuttaa säännöt tuosta vain kun on ylevä tarkoitus voidella poliitikkoja. Tilintarkastajat eivät huomaa mitään. Tai huomaavat mutteivät välitä, koska kyseessä on maan tapa. Viranomainen ei huomaa mitään ennen kuin on pakko, koska sekin siunaa hiljaisesti ylevän poliitikkojen rahoituksen.

Poliittisen järjestelmän rahoittamisessa ei ole mitään vikaa. Rahoituksen kätkemisessä erilaisten lastensuojeluhankkeiden taakse sen sijaan on. Rahoituksen pitää olla suoraa ja avointa eikä niin, että kepuleita tukevat yritykset, jotka eivät halua nimeään julkisuuteen, tukevat kepulaista lastensuojelusäätiötä, joka kippaa rahat eteenpäin omissa nimissään. Näin takana oleva rahoittaja häipyi näkyvistä, ja mitään verojakaan ei tarvinnut vaivanpalkaksi maksaa.

Poliitikkoja on tämän asian tiimoilta hutkittu jo aivan tarpeeksi. Nyt olisi syytä tutkia myös ympäröivät rönsyt ja huolehtia siitä, että tilintarkastajat, valvovat viranomaiset ja muut sidosryhmät olisivat jatkossa tehtäviensä tasalla ja paljastavat virkansa tai roolinsa puolesta selkeät väärinkäytökset. Nyt sääntöjä kyllä olisi, mutta kukaan ei viitsi niistä välittää.

Jutta Urpilainen haluaa jyrkentää progressiota yli kuusi tonnia tienaavien riistoporvarien kohdalla. Kuinkahan jyrkkä sen pitäisi olla ja mikä olisi oikeudenmukainen korkein veroprosentti ansiotuloista?

Samaten kiinnostaa, paljonko tämä tuottaa, sillä menoautomaatteja alv-korotusten "kompensoimiseksi" alle kolme tonnia tienaaville eli noin joka toiselle, nimittäin olisi tarjolla aika runsaasti. Saadaankohan tähän rahaa korottamalla yli kuusi tonnia tienaavien veroja? Ainakin on luvallista epäillä, kun lisätään mukaan kaikki muutkin menoautomaatit, eli rahaa kunnille, työttömille, lapsiperheille ja herra ties kenelle.

Oikeassa Urpilainen on siinä, että Suomessa tarvittaisiin veroremontti.

Ongelma on vain siinä, että veroremontti pitäisi tehdä huomattavasti suppeampaa julkista sektoria silmälläpitäen. Ei niin, että museoidaan nykyinen monumentaalinen rahanhaaskauskoneisto ja tehdään veroremontti, joka kerää tämän käyttöön rahat jotenkin eri tavalla. Suomessa on verojen ja veroluonteisten maksujen korotuspainetta lähiaikoina aivan kylliksi.

Velanhoitomenot pompsahtavat kun julkinen velka kaksin- tai kolminkertaistuu muutamassa vuodessa. Jos korkomenoihin menee nyt kaksi miljardia, myöhemmin menee kuusi tai ehkä kahdeksan jos Suomen luottoluokitus tippuu, ja tämä vastaa jo merkittävää osaa koko valtion tuloverokertymästä.

Eläkeläisten elättämiseen tarvitaan lisää rahaa, sillä eläkekassat eivät ole erityisen hyvässä kunnossa pörssiromahduksen jäljiltä, ja tämä tehdään korottamalla palkansaajien eläkemaksuja ja työn verotusta sivukulujen muodossa.

Kun nämä pakolliset lisämenot voivat hyvinkin olla jatkossa kymmenen prosenttia BKT:stä, veroasteen pitäminen nykyisellään tarkoittaisi neljänneksen pienempää julkista sektoria. Missä ovat ne viisaat, jotka kertovat meille, miten temppu tehdään romuttamatta peruspalveluja ja perusturvaa?

Jos taas veroastetta on tarkoitus korottaa kymmenellä prosenttiyksiköllä, silloin kannattaa lopettaa puheet oikeudenmukaisista veroremonteista ja veronkorotusten kompensoimisesta alle keskituloisille, sillä tässä mallissa kaikilta pitää ottaa merkittävästi nykyistä enemmän. Tätä kymmentä prosenttia ei napata korottamalla kuusi tonnia tienaavien veroja eikä pääomatuloveron sen suuruisella korotuksella, joka ei vielä aja pääomia Suomesta pois. Se on otettava keskiluokalta, sillä vain tuossa joukossa on tarpeeksi massaa tämän jättiläismäisen potin keräämiseksi. Nämäkin veronkorotukset pitää tehdä, mutta sen lisäksi veroja pitää korottaa kautta linjan siten, että keskiluokkaa saadaan kupattua kymmenellä miljardilla vuosittain

Nykyinen taloudellinen tilanne on vakava ja julkisen sektorin kyvyttömyys sopeutua tulevaan huolestuttavaa. Asioita ei paranneta nysväämisellä, eikä varsinkaan ole sopivaa pistää päätä pensaaseen ja teeskennellä, että tulevaisuudessa ei ole mitään ongelmia, ja kun vähän korotetaan isopalkkaisten veroja, kaikki maailman asiat tulevat sillä kuntoon.

Sirkka-Liisa Fanttila, joka on aina päästänyt sammakoita suustaan ja ministerinä entistä enemmän, möläyttää taas, mutta jostain syystä asiaan ei tunnu kiinnittäneen kukaan mitään huomiota.

Fanttila on siis sitä mieltä, että kilpailutus on mennyt kuntasektorilla perseelleen, jos kouluruuaksi päädytään ostamaan perunoita Puolasta sen sijaan, että ne ostetaan kepulaiselta tukiaisviljelmältä ja kotimaiselta tukkuketjulta.

Kuntapäättäjät eivät mukamas voi "paeta hankintalain taakse" vaan he ovat toimineet väärin alusta alkaen kun eivät ole määritelleet kilpailuttamisessa parametreja niin, että valituksi tulee lähin kepulaisviljelmä. Lisäksi hän antaa ohjeita siitä, mitä tarjouspyyntöön pitää kirjoittaa, että valituksi tulee aina kepulainen.

Ymmärtääköhän Anttila, mitä hän tässä oikein neuvoo? Hän sanoo suoraan, että kilpailuttaminen on perseestä jos kepuli ei voita, ja kilpailutuslainsäädäntöä kuuluu hänen mukaansa avoimesti kiertää parametroimalla bisnes niin, että siihen voi ottaa osaa vain oikean puolueen hyväksymä toimittaja?

Kilpailuttamisen idea on juurikin se, etteivät poliitikot voi kähmiä julkisia rahoja naapureilleen. Jos polakki pystyy myymään perunaa halvemmalla kuin naapurin kepuli, bisnes pitää antaa polakeille ja säästää siinä rahaa ja kepuli voi keittää potuistaan vaikkapa pontikkaa. Fanttila-tyyppisestä kilpailuttamisesta on runsaasti esimerkkejä. Kun julkinen sektori tai sitä lähellä oleva taho kilpailuttaa IT-hankinnan, vaatimuksiin lisätään "julkisen sektorin tuntemus" tai jotain yhtä läpinäkyvää, mikä takaa sen, että vain Tietoenator voi kilpailun voittaa. Näennäisesti on kilpailutettu, hintataso on kallis ja jos on laatuongelma tai projekti ei peräti valmistu koskaan, voidaan aina valittaa, että kukaan ei tehnyt parempaa tarjousta. Ei varmasti tehnyt, koska parametreilla oli säädetty, ettei kukaan muu voinut tarjota.

Ministerin oppiarvon saavuttaneen henkilön ei pitäisi ryhtyä antamaan ohjeita siitä, miten lakeja kierretään, vaan edellyttää, että lakeja noudatetaan huolellisesti. Tässä tuskin täyttyy rikokseen yllyttämisen kynnys, vaikkei siitä ihan mahdottoman kaukana olla, mutta mitä suurimmassa määrin Fanttilan moraalikäsityksessä pitää noudattaa lain kirjainta, mutta lain hengellä ei ole mitään merkitystä, jos ei henki haise kepulaiselle.

Tällaisia kannanottoja lukiessaan sitä niin toivoo, että SDP saisi rivinsä kokoon ja Urpilaisen luiskaan, jotta seuraavassa hallituskokoonpanossa voitaisiin Kepu laittaa oppositioon, mieluusti ikuisiksi ajoiksi.

Ja taas.

Keskiluokka kyykkyyn lisäveroilla ja jyrkemmällä progressiolla, ja näpertelyä pienituloisten kanssa. Sama virsi joka viikko.

SDP:ssä varmaan aidosti kuvitellaan, että kun puolue potkii päähän keskiluokkaan kuuluvia peruskannattajiaan kerran viikossa, kaksi parhaassa, puolueen kannatus raketoi uuteen nousuun.

Mikään gallup ei tätä kasvua osoita, mutta epäilemättä se vaaniskelee kulman takana, ja jossain on suunnattomia määriä keskiluokkaa, joita ei vielä heidän omasta mielestään simputeta ja veroteta aivan tarpeeksi, ja jotka tarjoutuvat teuraaksi vapaaehtoisesti.

Emme taida pidättää hengitystämme edelleenkään.

Laajemmalti jaksaa hämmästyttää, kuinka jokainen veronkorotusten aiheuttama ongelma tuntuu kautta puoluekentän olevan ratkaistavissa jollain erityisellä näpertely- ja kompensointiratkaisulla. Jos veronkorotus aiheuttaa ongelman, meillä on kaksi tietä: joko hyväksytään tämä, sillä veronkorotus on joko välttämättömyys tai on muuten vain hyväksi katsottu asia kokonaisuutena haitoista riippumatta, tai ei hyväksytä tätä ja jätetään veroja korottamatta.

Kolmatta tietä, jossa veronkorotus tehdään, mutta aiheutettu elintason lasku "kompensoidaan" ihmisille, ei ole olemassakaan. Se on nollasummapeliä, joka ei tuota mitään muuta kuin byrokratiaa ja sekavamman verojärjestelmän.

Suomalaiselle Britannian parlamentin ylähuone saattaa tuntua vieraalta rakennelmalta. Osin perinnöllisiä, pääosin elinikäisiä "parlamentaarikkoja", joilla on oikeasti valtaa. Tämä kuulostaa menneen maailman rakennelmalta ja epäilemättä sellainen onkin, mutta sillä on täkäläisessä politiikassa merkityksensä asioiden tasapainottajana.

Nyt on tekeillä ehdotus, jonka mukaan ylähuoneen jäsenet valittaisiin vaaleilla samaan aikaan kuin alahuoneenkin jäsenet. Tämä rakennelma rikkoo kaiken, ja jos tämä toteutetaan, on parempi lakkauttaa koko ylähuone, koska siitä tulee merkityksetön.

Britannia on kaksipuoluejärjestelmä, jossa ei ole määrävähemmistösuojaa, perustuslainsäätämisjärjestystä tai mitään muutakaan rakennelmaa, joka estäisi yli 50% alahuoneen paikoista saanutta tekemästä aivan mitä huvittaa. Tuo järjestelmä on ylähuone, sillä lait pitää hyväksyä myös siellä. Tällä vuosituhannella tätä on käytettykin jos ei nyt ahkerasti niin käytetty kuitenkin, kun sekä Tony Blair että Gordon Brown ovat tuoneen käsittelyyn "terrorismin torjumiseksi" suunniteltuja lakeja, jotka kaventaisivat ihmisten perusoikeuksia. Alahuone ne hyväksyy puoluekurin takia, ylähuone kaataa ne järjestään epäilyttävänä kommunismina.

Nyt 80% ylähuoneen jäsenistä on sinne nimitettyjä pääministerin esityksestä, eli poliittisten päärien määrä on lisääntynyt, mutta koska pesti on elinikäinen eikä siinä tarvitse miettiä uudelleenvalintaa ja erityisesti puoluepolitrukkien miellyttämistä, siellä on voinut toimia myös omantuntonsa mukaan, ja hulluimmat kyttäys- ja pidätyslait ovat maagisesti kaatuneet.

Ehdotettu on, että kolmasosa ylähuoneen jäsenistä vaihdettaisiin parlamenttivaalien yhteydessä ja rahvas äänestäisi ylähuoneestakin. Käytännössä puolueet laittaisivat ehdolle ylähuoneeseen uskollisimpia perseennuolijoita. Kun täkäläisessä parlamentissa vaalit on pakko pitää viimeistään viiden vuoden kuluttua mutta pääministeri voi pitää vaalit koska hyvänsä tätä ennenkin, murskavoiton saanut puolue, jollaisen toryt tulevat saamaan ensi kevään vaaleissa, voisi järjestää valtavalla kannatuksellaan kahdet uudet vaalit sangen pian ja samalla siis myös ylähuoneen vaalin. Alahuoneessa voimasuhteet eivät muutu kun kannatus on korkealla, mutta tällä tavoin saadaan puhdistettua koko ylähuone ei-toivotusta aineksesta ja täytettyä se omilla perseennuolijoilla, ja ylähuoneen merkitys valtakunnan vahtikoirana poistuu täydellisesti.

Kun aateliston merkitys yhteiskunnassa on vähentynyt joskaan ei poistunut, perinnöllisten ylähuoneen paikkojen aika on ehkä ohi, vaikka se hieman ikävältä kuulostaakin. Jäljelle pitäisi jättää Norfolkin herttua ja Cholmondeleyn markiisi, joilla on edelleen suvussa periytyvä virka ns. kuuden suuren valtiollisen viran joukossa. Norfolkin herttua on perinteisesti ollut Earl marshal eli kuninkaallinen seremoniamestari, ja Cholmondeleyn markiisi on edelleenkin Lord great chamberlain, joka on parlamentin seremoniallinen Pomo.

Nimitetty elinikäisten päärien ylähuone näyttää toimivan hyvin juuri siinä tarkoituksessa, miksi se on olemassakin, eli toppuuttelemassa hulluinta mopon keulintaa alahuoneessa, mutta pysymällä muuten syrjässä. Vaaleilla rahvaan valitsema ylähuoneen jäsen on rahvasta siinä kuin alahuoneenkin jäsenet, ja aivan yhtä altis poliittisille tuulensuunnan muutoksille, mikä poistaa ylähuoneelta esinnäkin sen arvovallan ja toisekseen valtakunnalta ylähuoneen tasapainottavan vaikutuksen.

Britannian ylähuone on aika ovelasti rakennettu, sillä sen jäsenmäärää ei ole mitenkään ilmoitettu tai rajattu. Päärejä voi olla kuinka vähän tai kuinka paljon hyvänsä. Kun elinikäinen pääri kuolee, hänen tilalleen ei automaattisesti nimitetä ketään vaan ylähuoneen jäsenten määrä vähenee yhdellä. Toisaalta ylärajaakaan ei ole, mikä poistaa ylähuoneelta mahdollisuuden änkyröidä ja vastustaa kaikkia asioita. 1900-luvun alkupuolella hallitus ja laivastoministeri ennustivat sotaa Euroopassa tulevaksi ja vaativat rahaa laivastolle budjetissa. Alahuone hyväksyi budjetin, mutta ylähuone ilmoitti, että se ei sitä tule hyväksymään jos nämä laivastomäärärahat ovat siellä. Pääministeri kävi Buckinghamin palatsissa, ja hänen majesteettinsa, muistaakseni Eetu seitsemäs, ilmoitti, että jos tuo budjetti ei livahda läpi heittämällä, teillä on huomenna seurassanne 200 uutta pääriä, jotka varmasti äänestävät oikein, ja sitten teillä on siellä hieman tungosta. Budjetti hyväksyttiin.

Vaaleilla valittavasta ylähuonesta oikeastaan poistuu tämäkin piirre, sillä todennäköisesti sen koko pitäisi päättää kiinteästi ja jakaa vaalipiireihin.

Jutta Urpilainen on yllätyksettömästi syyttänyt hallituksen budjettiesitystä heikoimmassa asemassa olevien ja työttömien unohtamisesta.

Suomalaiselle oppositiopolitiikalle ja SDP:lle ei ole kunniaksi, että kuka hyvänsä politiikkaa hiukan seurannut kykeni ennustamaan Urpilaisen mielipiteen suunnilleen sanasta sanaan jo ennen kuin budjettiesitystä oli tehtykään. Aivan sama mitä siellä seisoo, se on joka tapauksessa väärin työttömien ja heikoimmassa asemassa olevien kannalta.

Kirjoitin tästä SDP:n uskottavuusongelmasta pari viikkoa sitten, ja tämä on siitä hyvä osoitus.

En voi sanoa, että olisin tämän hallituksen kanssa samoilla linjoilla ruuan arvonlisäveron alentamisesta ja monista muistakaan asioista, mutta tässä budjettiesityksessä ja sen kommenteissa pisti silmään se, että ongelma on ymmärretty oikein. Ongelma on julkistalouden hirvittävä velkaantumisvauhti ensisijaisesti ja toissijaisesti kohmeessa oleva talous. Tässä tilanteessa pitää tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka edesauttavat budjetin tasapainottamista ja talouden henkiinherättämistä. Kummassakaan ei nähdäkseni tehty riittäviä toimenpiteitä, mutta suunta ja ajatus on oikea.

Jos nyt olisi keskitytty pienituloisiin ja työttömiin, olisi keskitytty täysin epäoleelliseen, joutavaan ja haitalliseen nysväämiseen. Se, että SDP haluaa vain keskittyä pienituloisiin ja työttömiin, tarkoittaa sitä, että se tulee muiden unohtamisen lisäksi unohtaneeksi myös nämä ryhmät jos pintaa vähän raaputetaan.

Pienituloisen ja heikoimmassa asemassa olevan paras turvaverkko on se, että valtio on maksukykyinen ja kykenee saamaan jostain rahoitusta. Jos valtiontalous romahtaa ja maa ajautuu valuuttarahaston holhoukseen, mikä näyttää päivä päivältä todennäköisemmältä kun budjettitasapainoa ei näytä löytyvän tulevinakaan vuosina vaan vajeet paisuvat lisää syistä, jotka herra yksin tietää, tällöin ongelmissa ei ole hyvätuloinen tai kapitalisti. Palkansaajalla on työnsä ja kapitalistilla omaisuutensa. Hätää kärsimässä ovat ne, joilla ei ole kumpaakaan. Hevoskuurilla ja vieraiden pavunlaskijoiden komennossa oleva julkinen sektori ei pahemmin tarjoa mitään palveluja eikä maksa kaksisia tulonsiirtoja.

Tämä pitäisi jonkun uskaltaa tunnustaa ääneen. Kenties jopa SDP:n, jos puolueesta löytyisi tippaakaan ns. munaa. Jos julkistalous romahtaa, hyvätuloiset ja muut riistoporvarit eivät ole moksiskaan, mutta julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen varassa olevat huomaavat olevansa tyhjän päällä, sillä euroaikana ei voi edes painaa rahaa.

Entä sitten työttömät? Kumpihan mahtaa auttaa työtöntä enemmän? Talouden potkaiseminen käyntiin vai tarpeettomien työllistämistöiden teettäminen? Olettaisin, että talouden potkaiseminen käyntiin, sillä se luo pysyvästi työtä eikä ainoastaan hätäaputöitä nälkäpalkalla.

Budjettiesityksessä on varmasti runsaasti kritisoitavaa, kuten vaikkapa älytön ruuan ALV-alennus sekä se, mihin ihmeen kankkulan kaivoon kaikki raha oikein katoaa kun joka neljäs euro pitää lainata. Onkohan raha aivan varmasti käytetty veronmaksajan vinkkelistä viisaimmin, vai haaskataanko rahaa pieninä puroina turhanaikaiseen humpuukiin?

Miksi oppositio ei kuitenkaan huomaa näitä asioita vaan toistaa sanasta sanaan samat kommentit joka vuosi samaan aikaan? Kuvitteleeko joku, että SDP saa palautettua uskottavuutensa tällä tavalla? Minä en ainakaan kuvittele, mutta näyttää entistä enemmän siltä, että Suomessa olisi tilaus puolueelle, joka ymmärtää viimeinkin pistää julkistalouden siihen kuntoon, ettei se ole rakenteellisesti alijäämäinen. Sitä ei tarvitse tehdä irtisanomalla sairaanhoitajia ja leikkaamalla perusturvaa, mutta jonkun pitäisi tehdä jotakin.

Hallituspuolueet näyttävät rakastuneen törsäämiseen ja oppositio toistaa sanasta sanaan omia lauselmiaan kaikilta edellisiltä oppositiovuosilta. Ei hyvältä näytä.

Maalaisliiton Sirkka-Liisa Fanttila on ehdottanut listavaaliin siirtymisen mahdollisuutta.

Selittelyssä on nousemassa esiin uusi teema, sillä ehdotus on tehty "vaalirahoituksen suitsimiseksi", mitä selitystä tulemme näkemään käytössä pitkän aikaa jatkossakin. Tämä tulee muodostumaan samanlaiseksi kuminauhakäsitteeksi kuin "päästöjen vähentäminen", jolla voidaan perustella universaalisti mikä hyvänsä puolivillainen veronkorotus, kun mitään asia-argumentteja ei tahdo löytyä vaikka niitä kuinka etsiskellään.

Listavaali ei mitenkään suitsi vaalirahoitusta, mutta se korjaa puoluekaaderien mielestä räikeän ongelman, eli rahaa valuu ehdokkaille suoraan eikä Puolueelle, mikä vähentää puolueiden keskuskomiteoiden valtaa.

Suomalaisessa vaalitavassa on keskuskomitean kannalta ongelmallista sekin, että vastenmielinen vaalikarja pystyy vaikuttamaan puolueiden linjaan nostamalla joitain ehdokkaita ja hylkäämällä toiset. Listavaalissa tämä valta kuuluu puolueelle, joten vaikuttaminen on rajattu puoluekoneistojen aktiivijäseniin.

Listavaalissa oikeastaan kaikki valta on puolueiden ydinryhmillä. Jos heidän laulujaan laulaa, pääsee vaaleissa listalla korkealle ja tulee valituksi johonkin kumileimasinvirkaan. Jos heidät haastaa ja ei vallankumouksessa onnistu, tuloksena on pahnanpohjimmainen paikka vaalilistassa ja nimen painuminen unohduksiin ja paluu päivätöihin.

Suomalainen politiikka tarvitsee lisää väriä eikä lisää keskusjohtoisuutta. Jos värikkäät persoonat, joilla on mielipiteitä asioista eikä ainoastaan kykyä nyökytellä joka suuntaan, eivät koskaan tule valituiksi, sillä jotkut heidän edustamistaan ajatuksista ovat politbyroolle kiusallisia, tuloksena on vielä nykyistäkin suurempi pysähtyneisyys.

Kepulaiselle vanhan kaartin kiintiöpolitrukille listavaali lienee ainoa keino tulla valituksi tulevaisuudessa, mutta ei tämä kotiinpäinveto sentään ole mikään peruste koko vaalijärjestelmän uudistamiselle. Suomalainen vaalijärjestelmä toimii kohtuullisen hyvin. Ei se ole täydellinen, mutta on se selvästi parempi kuin listavaali, joka onnistuu täyttämään joka paikan pyrkyröivillä jees-miehillä.

Tänään paljastui, että SDP on saanut hieman yli miljoonan ay-liikkeeltä kahtena vaaleja edeltävänä vuonna.

Kun juputetaan siitä, että on väärin kun valtionyhtiöt voitelevat poliitikkoja, tekee mieli sanoa, että on aivan yhtä väärin, kun verovähennyskelpoisten jäsenmaksujen kerääjät ensin hommaavat verorälssin ja sen jälkeen rupeavat maksamaan suojelurahoja poliitikoille. Ja kumpikaan näistä ei ole kovin väärin, kunhan homma on avointa.

Nyt on siis paljastunut, että SDP on saanut tukea AY-liikkeeltä, Kokoomus valtakunnantason yrityksiltä ja kepulit periferioiden pajatsoparoneita lähellä olevista bisneskeskittymistä.

Kovinta mekkalaa ja hymistelyä asiasta pitävät Vihreät, Persut ja Kristilliset, joiden kaikkien riveistä löytyy hulluja niin paljon, ettei kenelläkään ole mitään intoa syytää rahaa näille puolueille. Näin välttämättömyydestä on tehty hyve ja omasta markkina-arvon puutteesta on yritetty tehdä suoraselkäistä politiikkaa.

Koko tämän kuukausitolkulla jatkuneen kohinan saldo on siis se, että puolueet ovat saaneet rahoitusta juuri niistä lähteistä, joista jo 80-luvulla yleisesti tiedettiin rahoitusta puolueille tulevan. Oikeastaan ainoa muutos pysähtyneisyyden aikaan on se, että K-linjaa ei enää tueta Moskovasta, vaikka Väyrynen toivookin vanhojen hyvien aikojen palaavan. Koko järjettömät mittasuhteet saaneen “kohun” takana ei siis ollut mitään kohua ensinkään vaan yleisesti tunnettuja vaalirahoituksen lähteitä, juuri niiden rahoittajien ja vastaanottajien välillä kuin tiesimme ennestään. Miksi koko asia siis oli edes mikään kohu?

Minulle ei tule mieleen mitään muuta selitystä kuin lööppien kautta tapahtuva levikin kasvu. Tunnetusta asiasta tehtiin muhkea jättiläispaljastus ja jatkokertomus, koska ei ollut mitään muuta kirjoitettavaa ennen kuin oli aika alkaa kirjoittaa Madonnan keikasta. Koko valtakunta näyttää hurahtaneen muutaman toimittajan vedätykseen, joka ei ole onnistunut paljastamaan mitään uutta. Korppi ei ole kuitenkaan nokkinut toista, eli kaikki tiedotusvälineet ovat menneet mukaan, ja harvoja kolumnisteja ja pääkirjoitustoimittajia lukuunottamatta kukaan ei ole viitsinyt sanoa ääneen, ettei kyse ole mistään uudesta asiasta.

Se siitä.

SDP:n saamista rahoista voimme sen sijaan päätellä, että ne, jotka väittävät avokätisen vaalirahoituksen olevan avain vallankahvaan, ovat yksinkertaisesti väärässä. Näyttäisi siltä, että SDP on pyörittänyt julkistettujen lukujen valossa suurinta vaalirahoituspottia, mutta sillä ei ole ollut toivottua vaikutusta. Itse asiassa kolmen suuren tapauksessa viime vaalien tulos ja vaalirahoituksen määrä näyttävät olevan kääntäen verrannollisia.

Tämäkin olisi syytä sanoa jonkun ääneen. Ongelma ei ole niinkään siinä, että rahaa on annettu, vaan siinä, että raha on mennyt kankkulan kaivoon. Tässä valossa ei ole ihmeellistä, että monet julkisuuteen tulleet tukijat ovat ilmoittaneet lopettavansa tukemisen tähän.

SDP on juhlistanut 110-vuotista taivaltaan sekavassa asetelmassa.

Puolue rämpii. Uusia kannattajia ei tule. Vanhat siirtyvät laulukuoroon tai loikkaavat vihreisiin, persuihin tai nukkuviin. Puolueen etulinjassa vallitsee täydellinen hajaannus, jossa Urpilainen änkyttää jotakin ja kiittää kaikkia äänestäjiä, Lipponen äksyilee tavallaan, Kalliomäki seiväshyppää siitä, missä rima on matalimmalla ja Tuomioja heittelee kapuloita kaikkien rattaisiin, mikä on miehen jokseenkin ainoa poliittinen ansio ja saavutus viimeisen 30 vuoden ajalta.

Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta pääkirjoituksessaan.

Itse olen käynyt SDP:n lamaa läpi jokusenkin kirjoituksen verran enkä toista tätä kaikkea nyt. Näistä kirjoituksista mikään ei ole muuttunut. SDP:ssä on lähinnä tartuttu haasteisiin vaihtamalla puheenjohtajaa vähän väliä keneksi hyvänsä paitsi Erkki Tuomiojaksi, ja tuloksena on ollut Lipposen ajoista huomattava tason lasku. Heinäluoma oli täysin pihalla. Urpilainenkin on täysin pihalla, eikä edes tajua sitä itse. Kun puheenjohtajalla ei ole auktoriteettia, mainittu kakkosketju ryhtyy kukin tahollaan kertomaan, millaista sosialidemokraattisen politiikan pitäisi olla.

Äänestäjän saama kuva jää väkisinkin sekavaksi, sillä lehdet julkaisevat kerran viikossa jonkun kakkosmiehen lausunnon, ja näiden lausuntojen välillä ei ole mitään yhtenevyyksiä. Yksi haluaa vihreyttä, toinen haluaa palata SAK:n huomaan, kolmas ei oikein tiedä mitä haluaa mutta ei varmuuden vuoksi halua leikkiä muiden puolueiden kanssa. Neljäs vastustaa kaikkia asioita, koska on tehnyt sitä viime vuosikymmenet.

Puolueen pitäisi kyllä vaihtaa puheenjohtajaa vielä kerran. Aivan keneksi hyvänsä, ja tavoitteena palauttaa puolueelle jonkunnäköinen yhteinen linja ja jättää nykyisen kaltaiset häröilyt peräpenkin pojille. Etulinjan pitäisi pystyä tässä tilanteessa seisomaan valitun linjan takana ja puheenjohtajan tehtävä on siirtää sivuraiteelle ja pois julkisuudesta ne, jotka eivät tähän kykene.

Hesarin kirjoitus sai minut oikeastaan oivaltamaan, mikä tässä SDP:n kuviossa on niin hankalasti myytävää. Kyse on siitä, että ohjelma ja retoriikka on falskia. Katsomme tätä HS:n tekstiä: Keskusta kykeni aikanaan toipumaan yhteiskunnan rakennemuutoksesta, maaltamuutosta. Sosiaalidemokraattien pitäisi nyt kyetä samaan eli ymmärtää syvällisesti työn luonteen muuttuminen. Tehtaalla vakituisessa työssä olevat eivät enää ole huono-osaisimpia. Mutta heitäkään ei puolueen kannata tyystin unohtaa

Tässä on kiteytettynä se, mikä on SDP:n puoluekuvan ongelma. Ongelma ei sinänsä liity yksin SDP:hen vaan koko suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin, mutta SDP kärsii siitä tällä hetkellä eniten. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa oman näkemyksensä mukaan, ja hänellä ydinajatus on se, että SDP on olemassa huono-osaisimpia varten ja nyt kohderyhmä on ikään kuin hieman pielessä, koska se ei nysvää huono-osaisimpien kimpussa.

Suomessa poliittisessa kulttuurissa elää sitkeästi se, että jokaiseen tehtyyn ehdotukseen mistä hyvänsä suunnasta esitetään aina ensimmäisenä kysymys “miten tämä ehdotus parantaa pienituloisten asemaa”. Kuvitellaan, että koko poliittisen kentän ja jokaisen tehdyn ehdotuksen pitäisi nysvätä tuon joukon ongelmien kimpussa, ja jos joku ehdotus ei paranna tai heikennä pienituloisten ja huono-osaisten asiaa, ehdotus on huono ja sitä vastustetaan.

Suomessa on pienitulois- ja huono-osaisuuspuuhastelupuolueita jo aivan kylliksi: Vasemmistoliitto, Vihreät ja Persut. Minun mielestäni SDP:n kuuluisi rehellisesti tunnustaa, että se on keskiluokan edunvalvontapuolue, eikä yrittää jatkuvasti positioida itseään tuohon huono-osaissegmenttiin. Ei puolueen tarvitse ryhtyä huono-osaisia päähän potkimaan tai kieltäytyä korjaamasta huono-osaisten asemaa jos siihen näyttää olevan sopivia keinoja tarjolla, mutta sen pitäisi kääntää nähdäkseni politiikan ja erityisesti retoriikan kärki (alemman) keskiluokan ongelmia ja elämää kohti. Äänestäjät ovat tätä joukkoa eivätkä huono-osaisia, ja jos äänestäjä ei koe saavansa puolueelta mitään muuta kuin lisää veroja, kieltoja ja rajoituksia, äänestäjän puolueuskollisuus ei muodostu kaksiseksi.

SDP:n koko ideologia perustuu tälle huono-osaisuusvalheelle, ja se pitäisi kyetä jotenkin hylkäämään. Oikeudenmukaista yhteiskuntaa, mitä se sitten kullekin tarkoittaakin, voi tavoitella aivan hyvin myös keskiluokan lähtökohdista. Ei keskiluokan huomioiminen tarkoita automaattisesti eriarvoisuuden kasvattamista tai muiden ryhmien unohtamista. Tällä hetkellä Suomen poliittisessa retoriikassa se tarkoittaa sitä, ja markkinarako on sellaisella puolueella, joka onnistuu murtautumaan ulos tästä mihinkään perustumattomasta asetelmasta. Kokoomus ei sitä halua tehdä kun puolueen imago perustuu jonkunnäköiseen paremman ihmisen käsitykseen. Kepu elää maalaisten Helsinki-kaunasta ja pikkupuolueet ovat arpalippu.

SDP voisi sen tehdä, mutta ei se onnistu, jos puolueen eturivissä istuva joukko vaikuttaa apinalaumalta.

Tänään lehdessä oli kaksi faktoidia. Toinen oli vuokrien nousu, 6,3% pääkaupunkiseudulla, ja toinen pidempi kirjoitus yksinhuoltajaperheiden köyhyydestä.

http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Yksinhuoltajaperheet+ahdingossa/1135248278702

Käsitellään ensin vuokrien nousu. Luku tuntuu ensi tarkastelulla oudolta, sillä nythän on lama ja asumisen hinnan pitäisi laskea kun kaikki muutkin hinnat laskevat ja Suomi on virallisesti deflaatiossa. Vuokrat varmasti ovatkin laskeneet, jossain päin Suomea. Kepulaisella kehitysalueella, jossa kukaan ei halua asua, vuokrataso on ollut matala ennestään ja laskee lisää kun väkeä muuttaa sieltä pois.

Kasvukeskuksessa sen sijaan vuokrat vastaavat ihmisten ostovoimaa, koska jokaiseen vuokrakämppään on kuitenkin tulija. Tälle tarkastelukaudelle sattui vielä viimeisen tupokierroksen korkeat palkankorotukset ja niiden päälle tulleet veronkevennykset. Ihmisten ostovoima kasvoi reippaasti, mutta vuokralaisilta se ulosmitattiin välittömästi vuokrankorotuksina, sillä jos haluaa asua hyvällä paikalla, pitää vai maksaa.

Palkankorotusta ja veronkevennystä puolustellaan aina sillä, että ostovoima kasvaa ja työllisyys paranee. Näin tapahtuu jossain määrin, sillä omistusasujaa ei vuokrataso hetkauta, ja vuokraisänniltä päätyy joku osa rahasta kulutukseen. Vuokralaisen ostovoimaa on sen sijaan hankala parantaa, sillä lisäraha päätyy vain vuokrankorotuksiin, jos keino on tarpeeksi laajasti käytössä.

Toinen uutinen koskee yksinhuoltajaperheen talousahdinkoa. Yksi syy siihen on muunmuassa vuokrien nousu.

Ratkaisuksi tarjotaan lähinnä lisää tukiaisia, mutta näillä ei tule olemaan toivottavaa vaikutusta. Jos yksinhuoltajaperheet saavat lisää rahaa käyttöönsä, kilpailu vuokra-asunnoista kiristyy entisestään, vuokrat nousevat ja kahden palkansaajan perheet ovat taas paremmassa asemassa. Minun on vaikea keksiä mitään sellaista mallia, jolla yksinhuoltajan toimeentuloa pystyttäisiin oikeasti Helsingissä parantamaan.

Ainoa järkevä tie on poistaa Helsingistä asuntopula. Valtio ja kunnat voisivat rivakoittaa kaavoitusta ja pakottaa rakentamaan kaavoitetut tontit heti eikä sitten kun hinta on oikea, tai muussa tapauksessa tontti pakkolunastetaan ja annetaan sellaiselle, joka rakentaa sen heti. Valtion ja kuntien pitäisi investoida kiskoilla kulkevaan joukkoliikenteeseen siten, että uusia ilmansuuntia ja uusia etäisyyksiä niiltä saadaan järkevän mittaisen työpaikan päähän.

Jos pääkaupunkiseudulla on asuntoja enemmän kuin työpaikkoja, mahdollisuudet lypsää jokainen palkansaajalle annettu lisäeuro vuokrissa poistuu. Tämä vaatii mittavan investoinnin enkä tiedä maksaako se ikinä itseään takaisin, mutta sen tiedän, että rahan kippaamine nykymallissa yksinhuoltajille ei auta juuri mitään vuokra-asuntopulan takia.

Yleisesti yksinhuoltaja-artikkelin havainto oli kuitenkin järkyttävä. Siinä tunnustetaan ongelma, eli palkansaajalla ei tahdo verojen jälkeen riittää rahaa elämiseen. Miten ihmeessä tällainen "hyvinvointivaltio" saa jatkaa elämäänsä ilman, että sen rakenteita halutaan katsoa uudelleen? Jos maailma on rakennettu sellaiseksi, että ihmisillä ei ole rahaa asuntoon ja ruokaan, ja lisäksi sellaiseksi, että veronkevennys tai palkankorotus eivät tilannetta korjaa, maailma on rikkinäinen.

Maailman korjaaminen edellyttää täysremonttia asunnonrakentamis- ja vuokrausbisnekseen. Nyt se on kaikilta osin käännetty rakennusliikkeiden voittoja maksimoivaan asentoon, mutta ei sen tarvitsisi olla. Tämän kuvion purkamiseksi jokainen poliitikkojen ja rakennusliikkeiden välinen kytky pitäisi paljastaa ja ampua kiinni jääneet poliitikot saunan takana.

SDP:n Antti Kalliomäki räksyttää, että SDP:n ei kuulu mennä jatkossa hallituksiin Kokoomuksen ja Kepun kanssa, nuo hyväkkäät kun ovat "hylänneet sopimusyhteiskunnan", mitä ei tosin määritellä mitenkään.

Vaikea ymmärtää, miten tämä seipään niellyt oiken käsittää sopimusyhteiskunnalla. Ilmeisesti kyseessä on jonkunlainen SDP:n ay-siiven näkemys, missä sopimusyhteiskunnan katsotaan tarkoittavan sitä, että kaikki asiat pitää kysyä ensin ammattiliitoilta eikä tehdä mitään sellaista, mitä liitot vastustavat.

Sopimusyhteiskunnan kanssa tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä, sillä sopimusyhteiskunta tarkoittaa vain sitä, että asioista sovitaan jotenkin. Feodalismikin oli sopimusyhteiskunta, vaikka silloin ei ammattiliittoja ja sosialidemokratiaa oltu keksittykään. Siinä järjestelmässä Kalliomäelle olisi tarjottu uraputki maaorjana, missä hommassa hän olisi kenties kyennyt tuottamaan edes jotain hyödyllistä eläissään, esimerkiksi nauriita, mikä olisi nykytilanteeseen verrattuna edistystä.

Jos SDP ei halua enää leikkiä Kepun ja Kokoomuksen kanssa, se tekee Kepusta ja Kokoomuksesta ikuisen hallitusparin, ja tämä on Suomen poliittiselle elämälle äärimmäisen vahingollista. Jos joku klikki pysyy vallankahvassa liian pitkään, se voi ryhtyä tekemään aivan mitä lystää eikä sen tarvitse kuunnella äänestäjiä sitäkään vähää kuin se nyt tekee. Kekkosen ajan punamullassa oli tämä ongelma kun hallituskokoonpano päätettiin Moskovassa, ja nyt SDP näyttää viskaavan pyyhettä kehään aikaansaaden siniagraarin rintaman pysyväisyyden.

Suomessa järjestelmä tarvitsee toimiakseen oikeaa kilvoittelua kolmen suuren välillä. Tässä mielessä en ymmärrä, mitä SDP voittaisi oppositiossa, Suomi siinä ei ainakaan voita mitään eikä varsinkaan kaupunkilainen, kun kepuleita ei saa enää luiskaan millään.

Jos kuvitellaan, että SDP haikailee sellaista hallitusta, jossa ei olisi Kokoomusta eikä Keskustaa, se saa odotella aika kauan. Nyt näillä puolueilla on 101 paikkaa 200:sta, ja puolueiden yhteenlaskettu kannatus ei ole oleellisesti muuttunut. Kepu rämpii ja Kokoomus porskuttaa, yhteensä paikkoja lie silti noin sata ensi vaalienkin jälkeen.

RKP:n 9 paikkaa ovat nekin henkisesti lähempänä Kokoomusta ja Kepua kuin SDP:tä, mutta tämä sakki on tietysti ostettavissa kannattamaan vaikka Suomen muuttamista neuvostotasavallaksi, kunhan neuvostotasavallassa on pakkovenäjän rinnalla ns. pakkoruotsi, ja Närpiön tomaateille annetaan tukiaisia. Persuilla on nyt viisi paikkaa, ensi vaaleissa enemmän, ja yhteistyö perusdemarin ja perussuomalaisen kanssa voi olla äärimmäisen hankalaa ja epäsopuisaa kun edustajat ovat mitä sattuu ja puoluekuri vähäinen.

Vasemmistoliitto tietysti olisi aatteellisesti kelvollinen SDP:n yhteistyökumppani, mutta sen 17 paikasta lienee ensi vaalien jälkeen jäljellä kymmenen. Kun puolueen kansanedustajat ovat lähinnä lappilaisia korpikommunisteja, Stasin edustaja Tiusanen, KGB:n edustaja Laakso ja huligaanien edustaja Arhinmäki, en kahdehdi sitä demaria, joka joutuu yhteistyöhän tämän menneen maailman kelmien kerhon kanssa.

Jäljelle jää Vihreät, jolla nyt on 15 paikkaa, ensi vaaleissa enemmän. Nykyvoimasuhteilla ja todennäköisesti ensi vaalien jälkeenkin nämä saavat yhteensä noin 60 paikkaa, eli tarvitaan suuri voimasuhteiden siirtymä vihreiden ja demarien suuntaan ennen kuin tästä syntyisi enemmistöhallitus, edes RKP:n avustamana. Ja menevät lisäpaikat miten päin vain, käytännössä kolmen puolueen hallituksessa Vihreät olisi tasavahva kumppani SDP:n kanssa.

Kun katson politiikan nykyisiä kulisseja, oletan, että jos tällainen suuri voimasiirtymä tulee, se ei sada demarien vaan vihreiden laariin, jolloin Vihreät olisi päähallituspuolue. Nyt on helppoa veivata Vihreiden kanssa yhteisiä virsiä, koska soiton voi aina seisauttaa kun Vihreiden tuutista alkaa kajahtaa riitasointuja. Yksinhuoltajaäideistä ja pienituloisista voidaan puhua yhdessä, mutta entäpä Vihreiden suhde sähköön ja savupiiputeollisuuteen. Tai kuljetuksiin? Teollisuusliitot ja AKT ovat demarien tukijalka, Vihreille nämä edustavat saastuttavaa mennyttä maailmaa.

Poliittisessa kulttuurissakin tulee mieleen, että demarien kanssa tasavahva tai vahvempi Vihreät olisi aika hankala yhteistyökumppani SDP:lle, joka edelleen elää menneen maailman korporaatio-, kabinetti- ja virkamiesvaltaa, ja Vihreät taas ajattelee hieman toisin. Ei siksi, että ne olisivat parempia ihmisiä vaan siksi, ettei niiden politrukkeja ole päästetty korkeimpaan virkamiesjohtoon, ja koijärvi-hampuusien sekä entisten stalinistien kysyntä kabineteissa on ollut verraten vähäinen.

Tässä mielessä jonkun kannattaisi nyt kertoa Kalliomäelle, että hänen ajamansa linja on SDP:n tuhon tie. Se ei ikinä kykene taipumaan Vihreiden maailmankuvaan hukkaamatta ydinkannatustaan, mutta SDP voi hyvinkin löytää tarpeeksi yhteistä perinteisten valtapuolueiden kanssa, koska poliittinen kulttuuri on pitkälti samaa. Kuten olen lukuisia kertoja kirjoittanut, SDP:n täytyy tehdä linjanmuutos ja nuorennusleikkaus, mutta jos puolue siirtyisi hallitusvastuuseen ensi vaalien jälkeen, se saisi siinä neljä vuotta aikaa tehdä näitä muutoksia.

Pitkässä oppositiossa ei SDP:lle kunnian kukko laula. Se voi erheellisesti kuvitella itseään Kokoomuksen asemaan rähmälläänolon vuosina, jossa 25 vuoden oppositioputki vain lihotti puoluetta. Tämä johtui kuitenkin siitä, että Suomessa jokainen politiikkaa seuraava tiesi Kokoomuksen oppositioaseman johtuvan Moskovan tahdosta. Änkyräkommunisteja ja K-linjalaisia lukuunottamatta kukaan ei arvostanut Moskovan puuttumista Suomen sisäpolitiikkaan, ja suomalaisessa luonteessa sympatiat yleensä satavat kaltoin kohdellulle. Kokoomus selvisi näin tästä ajasta lähinnä muiden ansioilla eikä niinkään omillaan.

SDP ei ole verrattavissa tuon ajan Kokoomukseen. Sen poliittiselle vallalle ei ole Suomessa mitään muuta estettä kuin se, että sen rivit ovat niin sekaisin, että kannattajat vuotavat joka suuntaan. Oppositiossa puolue ei leimaudu muiden sorsimaksi vaan menneen maailman edustajaksi, ja tästä leimasta SDP pääsee parhaiten eroon ryhtymällä hallitusvastuuseen.

Tähän ei minulla ole kovinkaan paljon lisättävää.

Millähän tästä saataisiin Vihreiden linja, ja sen jälkeen valtion politiikka? Asiat ovat siinä, ongelmat on tunnistettu oikein, ratkaisuehdotukset ovat järkeviä. Niin ei kai vain voi tehdä.

Näin lausuu joku politrukki.

Kommentti kiteyttää meille oivallisesti sen, mistä tässä koko vaalirahasotkussa ja Kepun tämänhetkisessä murheen alhossa on kysymys.

Asioita on junailtu menneen maailman hyväveli- ja lahjusverkostojen sisällä iät ajat. Jossain vaiheessa maailma muuttui hieman ja nyt olemme keskellä suurta “kohua”, joka sinänsä ei ole mitään muuta kuin maan tapojen nostaminen päivänvaloon kabineteista eikä mitään erityisen yllättävää.

Kepussa lähdetään, kuten tuo vastenmielistä puoluesihteeriä puolusteleva näkemys meille kertoo, edelleenkin siitä, että jos joku asia ei ole teknisesti kiellettyä, se on käytännössä sallittua, ja hampaisiin joutuneet poliitikot ja lahjuspomot ovat olleet kovin närkästyneitä, kuinka heitä mollataan syyttä suotta vaikka he eivät ole tehneet mitään rikollista.

Minä en usko Suomesta löytyvän yhtäkään ihmistä, paitsi ehkä mainitut Kepun eturivin hahmot, joiden täydellistä muodonmuutosta apinasta ihmiseksi on lupa ainakin epäillä, jonka mielestä asiat voidaan näin mustavalkoisesti jakaa kahtia. Minä en voi kuvitella, että kenenkään järjissään olevan mielestä voidaan vetää yhtäläisyysmerkit laitonta=väärin ja laillista=oikein -ajatusten välille. Maailmassa on paljon laitonta, jossa ei valtaenemmistön mielestä ole mitään väärää. Ja vastaavasti kaikki se, mikä on teknisesti lain mukaan sallittua, ei ole kuitenkaan hyväksyttävää ja suotavaa.

Nyt kun koko paskaämpäri on valahtanut reisille, Kepun eväät ovat niin hukassa, että yritetään vain jankuttaa “emme ole tehneet mitään laitonta” -mantraa. Jos tämä on paras mihin Kepu kykenee, ei liene odotettavissa muuta kuin rökäletappio seuraavissa vaaleissa. Kyse ei ole enää aikoihin ollut siitä, mikä on kiellettyä vaan siitä, mikä on moraalisesti hyväksyttävää ja kuinka paljon saa valehdella kun kysytään suoria kysymyksiä.

Tämä ei ole juridinen ongelma vaan moraalinen. Kepu, K-linjalta hyllyvirkoihin miljardeista päättämään nostetut johtajat ja maakuntien liikemiehet ovat olleet allianssissa, jossa ei ole todennäköisesti kyse rikoksista, mutta sangen monen mielestä moraalisesti arveluttavasta toiminnasta. Kepun on pakko tulla esiin lainsäädännön takaa ja tehdä puhdistus johdossa. Korhosen on pakko mennä, ja koska Korhonen on Vanhasen vastustajien mies, todennäköisesti Vanhasenkin pitää mennä. Ja koska tätä ei kyetä tekemään ennen vaaleja, puolueella on ongelma, joka pitäisi korjata sisäisesti hyväksymällä se, että Korhosta nöyryytetään oikein urakalla, vedetään kölin alitse ja lopulta potkaistaan pois, ja Vanhasen annetaan olla rauhassa, ettei ajauduta vaaleihin nyt.

Tämä koko sotku panee miettimään sitäkin, miten järkevää on poliitikkojen ajama linja siitä, että julkisyhteisöjen ja niihin rinnastettavien kusiputkien ylintä johtoa valittaessa painotetaan “yhteiskunnallista kokemusta”, joka suomeksi tarkoittaa poliitikkojen nimittämistä näihin tehtäviin. Kuntien eläkevakuutuksen pomo ei selvästikään ole kyennyt hylkäämään K-linjalaisia juuriaan vaan on toiminut Kepun rahoittajana kuntaduunarien eläkerahoilla. Eikä tämä ole yksittäistapaus; muistamme esimerkiksi sosialidemokraatti Arne Wessbergin aktiivisen roolin ns. Arja Alho -nauhojen vaientamisyrityksessä kun Ulf Sundqvistin velkojen anteeksiannon takaa löytyikin Paavo Lipponen eikä syntipukiksi laitettua Arja Alhoa.

Olisiko kuntalaisten eläkeraha huonommissa käsissä, jos se olisi operatiivisesti ammattijohtajien käsissä ja poliitikot käyttäisivät valtaa vain hallitustasolla, ja hallitustoiminta olisi luottamustehtäväluonteista eikä hyvin palkattua, jolloin siihen kannattaa nimittää pätevä eikä sopiva herrahissin jättämistä?

Kepu tuntuu olevan päivä päivältä enemmän sekaisin. Vanhanen muistaa välillä jotain, väliin ei, ja väliin ei oikein tiedä.

Kuten Isokallio tänään selvitti, on osoitus lahjattomuudesta, jos puolueen puheenjohtaja ei maagisesti "muista" tai "tiedä" puolueen suurimman rahallisen tukijan nimeä. On Vanhanen lahjaton tai valehtelija, hänen paikkansa ei ole pääministerinä.

Kepu on muutenkin jälleen oivallisesti tuonut julki sen, miksi en tuosta puolueesta pidä. Kaikennäköisiä tekstiviesti- ja sähköpostiuhklailuja kiertää, joissa patistetaan kepuleita seisomaan katastrofaalisen puoluesihteerin Jarmo Korhosen takana. Uhkauksen viestinnästä tekee se, että Korhosen lähdön ilmoitetaan johtavan muihinkin henkilövaihdoksiin, millä epäilemättä tarkoitetaan puheenjohtajan vaihtamista.

Maalaisliitto on toiminut jo iät ajat tällaisen kaksinapaisen politiikan ympärillä: puheenjohtaja ja puoluesihteeri ovat ennenkin olleet aivan eri planeetalta, sillä näin puolueen eri valtaklikit saavat aina edustajansa lähelle vallankahvaa. Pelottelukaan ei ole mikään uusi ilmiö, sillä maaseudulla on ennenkin savustettu väkeä äänestämään Oikeaa Puoluetta, ja väärää puoluetta kannattavalla yrittäjällä ei ole pahemmin asiakkaita. Missään muussa Länsi-Euroopan maassa vallankahvassa ei ole agraaripuolue, mutta Suomessa tämä maaseudun yhden puolueen malli takaa toistaiseksi Kepulle valta-aseman, joka horjuu vasta kun maaseutua on onnistuttu tyhjentämään tarpeeksi.

Kepun nykyinen henkilöhahmoihin perustuva kiristys- ja koplauslinja ei kuitenkaan ole valtapolitiikassa tätä päivää. Joka maassa on vain muutama suuri puolue, usein kaksi, joten käytännössä puolueiden sisällä on hyvin erimielisiä ja erilaisia ihmisiä ja intressejä. Näiden aatteiden jalostaminen puoluekoneiston kautta etulinjaan on oikeastaan tärkeämpää politikointia kuin eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa tapahtuva äänestäminen jo sovittujen asioiden kesken.

Kepussa tämä näyttää olevan kuitenkin hankalaa, sillä siellä on edelleen hyvin perinteisiä valtalinjoja. Viljelijät nostavat aina yhden politrukkinsa esiin ja muut toisen. Kun puolueessa on jatkuva valtataistelu muinaisten teemojen ympärillä, uusien poliittisten ajatusten nouseminen esiin Kepun riveistä on täysin mahdotonta, mikä tekee puolueesta Suomen politiikan umpikonservatiivisimman ja täydellisintä pysähtyneisyyttä edustavan, sillä kaikki tehdään puolueessa kytäten näiden vanhojen rintamalinjojen yli.

Kaupunkilaisella ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin vain katsella näitä sisäisiä turnajaisia ja muistaa, että ääni Kepulle on aina ääni viholliselle, vaikka siellä kuinka yritettäisiin Jäätteenmäen pirteällä tyttöenergialla ja Vanhasen uuniperunaresepteillä antaa ymmärtää, että kaupungit ovat puoluelle jotenkin tärkeitä.

Näin ei ole, mutta jokainen mukaan höynäytetyn ääni on tietysti kotiinpäin.

Syistä, joita en tässä sen kummemmin selvittele, Vanhanen todennäköisesti jatkaa pääministerinä kautensa loppuun, sillä Kokoomus ei halua pakottaa Kepua uusiin vaaleihin ja Kepussa ei ole ennenkään haitannut se, että nokkamiehet ovat paljastuneet valehtelijoiksi, huijareiksi, kusettajiksi, selkäänpuukottajiksi ja selkärangattomiksi nilviäisiksi, sillä nämä asiat ovat tuossa puolueessa lähinnä ansio.

Tänään kepuli Hannu Takkula on avautunut siitä, että Kepun pitäisi lähteä europarlamentin liberaalista ryhmästä mihin hyvänsä muualle, koska liberaalit ovat ärsyttävän liberaaleja, ja lisäksi kannattavat maataloustukiaisten leikkaamista.

Eipä tainnut Kepu käydä eurovaaleja Suomessa “maataloustuet alas” -teemalla, vaan puolue yksinkertaisesti valehteli. Mutta itse asiasta olen Takkulan kanssa aivan samaa mieltä. Kepu on Suomen puolueista todennäköisesti kaikkein epäliberaalein. En käytä sanaa konservatiivinen, koska se nykyään yhdistyy lähinnä mielessäni brittien toryihin, joita Kepu ei muistuta senkään vertaa kuin liberaaleja. Ei kepun paikka ole tällaisessa ryhmässä vaan enemmänkin samassa kerhossa persujen ja muiden “vastustetaan kaikkia asioita paitsi tukiaisia meille” -henkisten euroälykköjen kanssa.

Tässä kuvastuu hyvin eurovaalien ongelma. Kaikki puolueet kävivät vaalit jollain kansallisilla siltarumpu- tai protestiteemoilla, mutta lopulta kuitenkin europarlamentin ryhmät määrittävät tehtävän politiikan. Kukaan ei tainnut kertoa, mitä heidän ryhmänsä aikoo ajaa. Tässä mielessä rehellisimpiä lienevät olleet persut, jotka ovat kertoneet haluavansa uuden ryhmän, ja Britanniassa toryt, jotka myöskin ovat kertoneet perustavansa uuden ryhmän.

Liberaalius on aatteena hankala. Sellaista olisi mukava kannattaa, mutta sitä ei ole kannatettavaksi saakka oikein missään. Suomessa vasemmisto kertoo edustavansa “arvoliberaalia” jengiä, mutta en ole ikinä saanut osakseni sellaista suvaitsemattomuutta poliittisten ja yhteiskunnallisten näkemysteni takia kuin mitä olen saanut vihreitä lähellä olevista suunnista. Tämä panee miettimään, että arvoliberaalius on vain savuverho jollekin, sillä kuitenkin tuntuu olevan käytännön politiikkaan eikä arvoihin liittyviä näkemyksiä, joista ei saa olla kuin yhtä mieltä ja jos ei satu olemaan, huuto on hurja ja vastustus ei keskity harhaoppiseen ajatukseen vaan harhaoppiseen ajattelijaan, joka on jotenkin viallinen, piittaamaton, tyhmä, tietämätön tai kaikkea näitä.

Minä en ymmärrä liberaaliutta näin. Ymmärrän, että liberaali vastustaa mielellään sellaisia ajatuksia, jotka kaventavat ihmisen vapautta ajatella ja toimia. Niin minäkin vastustan. Kun siirrytään tältä tasolta alemmaksi ja ryhdytään ottamaan kantaa erilaisiin käytännön asioihin, on nähdäkseni täysin mahdollista, että kaksi hyvinkin (arvo)liberaalia yksilöä päätyvät täysin vastakkaisiin näkemyksiin jostakin hyvin käytännöllisestä asiasta kuten esimerkiksi siitä, pitääkö tähän rakentaa rata vai motari, tai pitääkö Suomeen hommata lisää pummeja Afrikasta vai ei.

Haluaisin nähdä ympärilläni ihmisiä, jotka suvaitsevat erilaiset mielipiteet ja niiden esittäjät, vaikkeivät näitä ajatuksia kannatakaan. Suomesta ei löydy yhtäkään kerhoa politiikasta, joka tähän kykenisi edes etäisesti. Vihervasemmisto väittää kykenevänsä, mutta jostain syystä näihin leireihin linnoittautuneiden hymy hyytyy tykkänään kun esittelen omaa talouspoliittista agendaani. Kielenkäyttö on siinä määrin röyhkeää ja rumaa, että minun on vaikea nähdä tässä mitään suurensuurta liberalismin tuulahdusta, vaan yhden totuuden maailman. Tuon yhden totuuden sisällä saa suvaita kuinka paljon hyvänsä erilaisia vähemmistöjä, mutta tällainen osaliberalismi ei ole sitä, mitä haen.

Oikealla tilanne ei ole yhtään sen parempi. Kepu tuli käsitellyksi jo. Kunnon vihervasuri saa umpikokoomuslaisessa leirissä täsmälleen yhtä ynseän vastaanoton kuin minä saan punaviherkerhoissa, mikä kertoo meille näiden piirien samanlaisesta ahdasmielisyydestä. Toinen ei sitä pahemmin peittele, toinen yrittää sen kätkeä sanahelinän alle, mutta aate takana on täsmälleen sama: on meitä ja heitä, ja meidän kerhomme tietää paremmin asiat kuin heidän kerhonsa.

Ehkä parhaat ja rakentavimmat väittelyt olen saanut aikaiseksi eri laitojen ääriedustajien kanssa, sekä yllättäen jonkunnäköistä keskitietä edustavien päämääräorientoituneiden ihmisten. Näitä löytyy kaikkien kolmen suuren puolueen riveistä, kepuleita tosin en montaakaan tunne. Ääriaines, jota ehkä itsekin jollain tavalla edustan, tietää olevansa ääriainesta ja näin ollen myös sen, että valtaosa ihmisistä on eri mieltä. Näin on aika helppoa olla hermostumatta ja ottamatta nokkiinsa kun muut eivät ajattele samoin.

Keskitietä kulkevat suurten puolueiden rivikannattajat taas usein näkevät mielessään maailman sellaisena kuin se on ja sellaisena kuin sen pitäisi olla sen sijaan, että he näkevät jonkun suuren aatteen. Tässä tapauksessa voi keskustella päämääristä ja keinoista eikä siitä, kenen aate on kaunein. Eikä tarvitse juuttua siihen, onko tämä todella hyvältä tai todella pahalta kuulostava asia juuri meidän aatteemme ohjelmassa vai onko sen keksinyt joku muu.

Vaalitulosketjun kommenttiosuudessa tulikin ruodittua mukavasti SDP:n nykytilaa.

Minä en ole tuon puolueen kannattaja enkä todennäköisesti tule olemaan. Siinä mielessä se määrä tekstiä, minkä olen tuosta puolueesta kirjoittanut, vaikuttaa suhteettomalta. Tähän on kuitenkin olemassa syy.

Nähdäkseni suomalainen politiikka tarvitsee maltillisen oikeiston ja maltillisen vasemmiston. Minä olen enemmän (taloudellisen) äärioikeiston miehiä, joten maltillinenkin vasemmisto vaikuttaa kovin vieraalta. Tiedän kuitenkin, että olen ajatuksineni pienessä marginaalissa, joten keskityn kommentoimaan nykyisiä vallankäyttäjiä kun omanmielisiäni ei vallankahvassa ole eikä tule.

Kokoomus nähdäkseni edustaa ja tulee edustamaan maltillista oikeistoa, vikoineen ja ansioineen. Tässä segmentissä ei ole kilpailua, sillä agraari-kepu ei Kokoomusta paikaltaan syrjäytä ja hyvä niin. Maalaiset voivat toki nousta vielä vaaleissa suurimmaksi puolueeksi, muttei se tee niistä maltillista oikeistoa vaan ne ilmentävät edelleen agraarisosialidemokratiaa ja muinaista tukiaistaloutta.

Vasemmistossa tilanne on sen sijaan mielenkiintoisempi, sillä siellä on käynnissä aito kilpailutilanne.

Vihreät eivät asemoi itseään vasemmalle, mutta minä asemoin. Ne edustavat hieman toisenlaista maltillista vasemmistoa kuin SDP mutta edustavat sitä kuitenkin. Tuohon lokeroon ei lopulta tule mahtumaan kahta puoluetta, tai sitten lokero pilkkoutuu ja tekee siitä politiikan vaikuttajana marginaalisen. Todennäköisempää on, että jompi kumpi selviää lopulta voittajana ja kaappaa hallituspaikan silloin kun on vasemmiston vuoro olla vallassa, ja toinen on apupuolue milloin kenellekin ja tekee mitä hyvänsä myönnytyksiä päästäkseen edes joskus hallitukseen ja vallankahvan lähituntumaan.

Minulle käy kumpi hyvänsä puolue, kummankin kanssa voidaan todennäköisesti elää. Tässä mielessä minulle on samantekevää, kumpi näistä selviää voittajana ja kumpi jää apupuolueeksi. Tällä hetkellä puolueet ovat kuitenkin perusteiltaan erilaisia, ja tämä on se syy, miksi näitä asioita kirjoittelen.

Huolimatta alavireisestä esiintymisestä SDP on kuitenkin vakavasti otettava puolue ja organisaatio. Se on tehnyt vastuullista politiikkaa Suomessa niin kauan, että siltä sujuu kompromissien hakeminen ja myös epämiellyttävien päätösten teko silloin kun on pakko. En ole läheskään samaa mieltä kaikesta tai edes valtaosasta asioita mitä siellä tehdään, mutta uskon tuon puolueen kykenevän vallankahvaa kannattelemaan.

Vihreät on sen sijaan hieman arpalippu, koska se on erilaisten hörhökerhojen poliittinen kattojärjestö. Kun hyvin erilaiset ja kesknään nahistelevat kerhot laitetaan vallankahvaan ilman merkittävää puoluekuria, on lopputulos mitä sattuu, ja puolue ei välttämättä kykene taipumaan kovan paikan edessä, koska änkyröiden, hullujen ja yhden asian ihmisten osuus on liian suuri. Vihreät on edistynyt alkuvuosistaan aivan ällistyttäviä määriä eikä ole enää sama vanhojen stalinistien ja ekorisupartojen poppoo kuin se oli alkuvuosinaan. Silti sillä on vielä matkaa kuljettavaksi.

Nykytilanteessa huolestuttaa se, että Vihreät pärjää SDP:n alavireen takia tekemättä mitään. Sen ei tarvitse olla erityisen linjakas puolue ja osoittaa äänestäjille suuriakaan politiikan saralla. Kunhan valovoimaisia (nais)poliitikkoja riittää ja media ylistää sopivien kytkyjen kautta näiden yksilöiden saavutuksia, vasemmalle vinksallaan oleva nuoriso katsoo touhua haltioituneena eikä odota enempää. Näin Vihreiden ei tarvitse terävöittää politiikkaansa ja muuttua sellaiseksi puolueeksi, johon minäkin voisin maan asioita hoitamassa täysin luottaa.

Jos SDP saa rivinsä suoriksi ja lopettaa joutavan puheenjohtaja-arvonnan ja ryhtyy miettimään, mikä puolueessa oikeasti on vialla, se pystyy kenties uudistumaan ja tarjoamaan Vihreille asianmukaisen vastuksen tuossa skabassa. Jos näin käy, Vihreiden on otettava kilvoittelu tosissaan eikä vain paistateltava julkisuuden ilmaiseksi tarjotussa valokeilassa. Tästä tuloksena on joko voitokas ja suositumpi SDP, tai voitokas ja vakavasti otettavampi Vihreät.

Näistä kumpi hyvänsä käy minulle vasemmiston edustajana. Nykyinen SDP ei kykene sen sijaan edustamaan ketään, ja Vihreät rynnistää eteenpäin höhröilyllä eikä politiikalla. Jos tilanne jatkuu ennallaan, Vihreät voittavat tuon skaban lopulta, mutta ilman kaipaamiani uudistuksia ja linjanvetoja. Sen jälkeen valtakunnanpolitiikassa on vakavasti otettava maltillinen oikeistopuolue ja hiukan arpalippumainen ja mitäsattuu hörhöilevä maltillinen vasemmistopuolue.

Tässä tilanteessa pelottaisi, jos vallankahva lipsahtaisi vasemmalle. Jos vasemmalla olisi SDP tai ryhdikäs Vihreät, asia ei enää pelottaisi, harmittaisi vain.

Suomen vaalitulos ei ollut erityisen yllättävä. Mutta jotain huomioita siitä sentään pystyy tekemään.

Kepu onnistui saamaan jostain hieman suuremman kannatuksen kuin mitä gallupit lupasivat, mitä voi pitää noin yleisesti ihmisten vahinkona. Eihän tuloksessa hymyyn ole aihetta, mutta katastrofaalisempi tulos olisi lämmittänyt mieltä enemmän. SDP:n tulos oli surkea, ja epäilen, että Urpilaisen lähtölaskenta alkaa heti kun eduskuntavaalit on käyty häviämässä. Ongelma vain on se, ettei siellä ole oikein ketään nousemassa puheenjohtajaputkessa, ja jos puheenjohtaja vaihdettaisiin nyt, olisi taas kerran pelkona, että ikipyrkyri Tuomioja yrittäisi vielä kerran. Mutta nykyinen SDP on nyt hävinnyt vaaleja vaalien perään ja nyt on pakko tehdä jotain.

RKP:n kannattajissa lienee äänestysprosentti ollut kova. Paikan menettämisen mahdollisuudesta puhuttiin niin paljon, että väkeä on käynyt varmasti enemmän äänestämässä kuin mitä olisi muuten käynyt. Kun puolue ei ole pahemmin tehnyt mitään, ei kannatuksen nousu tunnu perustuvan mihinkään muuhun. Persut ovat tietysti tavallaan voittajia, mutta koska koko äänisaalis on melkein pelkkää Soinia, emme voi oikein puhua puolueen kannatuksesta mitään.

Nämä nyt vain yleisesti tuloksesta. Sen sijaan kun katsotaan hieman syvemmälle, huomataan kaikennäköisiä mielenkiintoisia asioita. Voimme esimerkiksi yrittää arvailla, miltä Suomen poliittinen kartta näyttää jatkossa.

Persuilla on yksi ääniharava eikä muita, tämä tuli jo käsitellyksi. Nyt kuitenkin SDP:llä tilanne on jokseenkin sama. Sitoutumaton kypäräpäinen pappi oli puolueen ääniharava ja seuraavaksi eniten ääniä saanut tulee kaukana perässä puolet pienemmällä äänisaaliilla ja seuraavat vielä kauempana (71k, 45k, 21k). Ja kun henkilöt olivat puolueeseen kuulumaton Repo sekä konkarit Jaakonsaari ja Kiljunen, on SDP:n pystyynkuolemisvaara tämänkin tuloksen varassa ilmeinen. Vanhat jäärät vetävät vielä äänestäjiä kuten myös politiikan ulkopuolelta tullut todennäköisesti kertaluontoinen arpalippu, mutta puoluekoneiston sisältä nousevat tähdet ovat kaukana kärjestä. Kun etulinjaan ei nouse uusia nimiä, on helppoa yrittää pitää kiinni vallan rippeistä vanhan kaartin voimin, mutta se tie ei kanna kauaksi.

Kepun tilanne ei ole aivan yhtä ankea mutta ankea sekin on. Jäätteenmäki oli ääniharavana omaa luokkaansa ja seuraavat tulevat kaukana, mutta kaukana tulevia onkin sitten neljä peräkkäin sijoilla 12-15. Kepunkin kannatus on hieman liiaksi yhden henkilön varassa.

Vihreiden tilanne on puolueen kokoon nähden hyvä, sillä sillä on kaksi tasavahvaa ehdokasta eikä kaikki ole yhden kortin varassa. Todennäköistä on vielä sekin, että nämä paikkaavat toisiaan, ja jos Hautala ei olisi ollut ehdolla, Hassi olisi saanut suunnilleen tuon verran enemmän ääniä. Kolmosena on Cronberg, joka poistunee politiikasta nyt, ja Jyrki Kasvi paljon kauempana perässä. Tässä on parantamisen varaa, sillä Hautala ja Hassi eivät heilu politiikassa loputtomiin. En kuitenkaan ole Vihreiden tapauksessa asiasta sen kummemmin huolissani, sieltä löytyy uusia naisia sitten kun nykyiset eivät enää viitsi asettua ehdolle.

Kokoomuksen tilanne näyttää tästä vinkkelistä parhaalta. Siellä ei ole yhtä yksittäistä ääniharavaa, vaan suosittuja ehdokkaita on runsaasti. Top 10 -listalla on neljä kokoomuslaista. Kun kannatus jakautuu laajalle ja puolue ei henkilöidy yhteen nimeen, on todennäköistä, ettei Kokoomuksen kannatus tästä lähiaikoina suuresti laske.

Kun katsotaan äänisaaliita kaupungeissa, huomataan, että Vihreät on noussut monessa kaupungissa toiseksi suurimmista, ja Suomen tulevaisuuden politiikka tehdään kaupungeissa eikä maaseudulla. SDP sinnittelee top 3:ssa siellä täällä, mutta Vihreät hengittävät niskaan. Tästä voisi ajatella, että jossain vaiheessa valtakunnanpolitiikka polarisoituu siten, että Kokoomus ja Vihreät eivät mahdu enää samaan hallitukseen ja toinen edustaa maltillista oikeistoa ja toinen maltillista vasemmistoa. Tästä saattaa seurata eräänlainen kaksipuoluemaailma, mutta nähtäväksi jää. Juuri nyt näyttää kuitenkin siltä, että Vihreät syrjäyttää lähivuosina SDP:n maltillisen vasemmiston johtajan paikalta.

Tämä ei kuitenkaan ole vielä aivan täysin kirkossa kuulutettu. Kirjoitin aikaisemmin siitä, että SDP:n kannattaisi ehkä profiloitua maahanmuuttokysymyksessä. Tiedän, että persuissa moni on nyt voimainsa tunnossa, mutta minun havainnoimassani maailmassa persut ovat pelkästään Timo Soinia, kakkosnimi tulee kaaaaaukana perässä. Ilman Soinia puolue olisi täysin marginaalissa näissä vaaleissa, vaikka Soinin henkilökohtaisista äänistä vaikkapa 10% olisi tullut puolueen muille ehdokkaille.

Toivon Timo Soinille pitkää ikää ja jaksamista, mutta kyllähän hän jossain vaiheessa siirtyy laulukuoroon tai muuten vain pois politiikasta. Kun tilalla ei ole ketään ja koko puolue on vain Timo Soinia, mitä tapahtuu tuolle noin 10% äänisaaliille, josta Soinin osuus on 85%? Jos/kun tämä äänimäärä tulee joskus uudelleen “jakoon”, voimme olla sangen varmoja vain siitä, että Vihreisiin siitä ei valu montaakaan ääntä. Ketkä voittavat? Kokoomus varmasti vähän. Kepu ja SDP varmasti vähän enemmän. Suurin voittaja saattaa olla nukkuvien puolue.

Nyt näyttäisi siltä, että persut ovat ennen kaikkea nakertaneet SDP:n ja Kepun kannatusta. Jos äänet palaavat näihin puolueisiin, palataan “perinteiseen” kolmen suuren puolueen maailmaan, jossa kaikilla kolmella on 21-25% osuus. Tämän kolmikon hegemoniaan saattaa tyssätä Vihreiden voittokulku ainakin joksikin aikaa, koska puoluetta ei yksinkertaisesti tarvita hallitusta muodostettaessa, ja profiloituu puolue mihin kohtaa poliittista karttaa hyvänsä, se on joka paikassa kakkospuolue.

Saapa nähdä. Soinin poppoo saattaa hyvinkin muokata tulevaisuuden poliittista karttaa joko marginalisoimalla demarit tai palauttamalla äänet SDP:lle. Kolmen suuren kannatukseen verrattuna Vihreiden kannatuksessa on kuitenkin hieman ylimääräistä nostetta, sillä Vihreät ei tule persujen äänistä hyötymään ikinä mitään. Voi olla ettei kukaan muukaan hyödy ja puolue onnistuu nousemaan monen vaikuttajan kerhoksi, mutta näiden tulosten valossa ei siltä näytä.

Maahanmuuttokeskustelussa on tänään kuultu julkisuudessa pitkästä aikaa asiallisiakin kommentteja.

Kokoomuksen Jyrki Katainen puhuu työperäisen maahanmuuton tärkeydestä ja vaatii, että turvapaikkamenettelyn väärinkäyttö on saatava loppumaan. Itse en juuri tämän kummempaa linjausta ole kaivannutkaan, mutta se pitäisi saada implementoitua käytäntöön.

Työperäisen maahanmuuton, jolla ei tarkoiteta mitään "valtavaa reserviä" tai "suurta potentiaalia" tms. uuskielistä vaan juuri sitä, mitä se sanakirjamääritelmän mukaan tarkoittaa, huutavasta tarpeellisuudesta voidaan toki keskustella ja keskustellaankin, mutta se on nähdäkseni sivuseikka.

En usko mihinkään visioihin valtavasta työvoimapulasta, joka hyökkää aivan kohta puskasta ja sitä varten tarvitaan hirveästi ulkomaalaisia, mutta maahan- ja maastamuutto on asiana aivan luonnollinen vaikka se ei sisältäisikään mitään pakottavaa tarvetta. Oleellista "hyvässä" maahanmuutossa on se, että muuttaja kokee muuton mielekkääksi ja vastaanottava yhteiskunta ei saa osakseen kohtuuttomia kustannuksia tai ongelmia.

Lisäksi mielestäni oleellista on, että maasta toiseen muuttava ottaa selvää, miten siinä toisessa maassa eletään, ja yrittää sopeutua tähän keskeisiltä osin. Länsimaissa kukaan ei pakota elämään yhdellä tietyllä tavalla, mutta niissä ei myöskään voi elää aivan miten tahansa jos haluaa tulla vaikkapa huomioiduksi työmarkkinoilla tai muuten löytää siellä paikkansa. Maahanmuuttaja joutuu väkisin jättämään jotain taakseen ja tässä ei ole mitään periaatteellista vikaa. Jos ei halua hylätä mitään lähtömaansa asiaa, silloin lähtömaa lienee juuri oikea paikka asua.

Vaikka mitään huutavaa työvoimapulaa ei olisikaan ja osa maahanmuuttajista aiheuttaa ongelmia, työperäistä maahanmuuttoa pitää siltikin suosia. Jos jollakulla on Suomessa työpaikka, pitäisi asian olla suunnilleen sillä selvä ja byrokratian sangen kevyttä.

Turvapaikanhakuprosessin ongelmat sen sijaan kaipaavat korjaamista. Oleellista on korjata Suomen systeemiä sellaiseksi, että Euroopan isoissa maissa ja naapuruston sosialidemokratioissa meno on hieman löperömpää. Tämä riittänee Suomessa aivan hyvin, sillä pakolaisvirta ei suuntaudu Suomeen mitenkään luonnostaan vaan ainoastaan siksi, että muualle ei pääse.

Oleellista on kuitenkin tunnustaa ääneen, että Suomi ja suomalaiset eivät hyödy turvapaikanhakijoista mitään. Raha on ainut maailman merkityksekäs asia, ja kukaan ei ole pystynyt osoittamaan taloudellista hyötyä suomalaisille turvapaikanhakijoiden virrasta. Jos joku on ilmiselvässä hädässä ja täyttää pakolaisen tunnusmerkit, hänelle pitää myöntää turvapaikka vaikkei siitä mitään rahallista hyötyä olekaan. Nykyään sen sijaan myönnetään turvapaikkoja ja yhdistetään perheitä Suomessa vain sillä perusteella, että jossain maassa ei ole kenelläkään kivaa. Tätä ei pakolaissopimus tarkoittanut enkä katso nyt tehdyn de facto laajemman tulkinnan palvelevan suomalaisten etua tai olevan mikään moraalinen velvollisuus.

Nyt näyttäisi siltä, että julkinen keskustelu on hieman ajautumassa oikeille uomilleen eikä se edellytä edes mitään katastrofia. Joutoväen riehunta jo Ruotsissa on herättänyt selvästi joitakin poliitikkoja, ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvu ilman mitään muuta syytä kuin se, että Suomen systeemi on tällä hetkellä löperömpi lie myöskin saanut asiaan järjellä suhtautuvia poliitikkoja ymmärtämään, että pelkkien elintasopakolaisten määrä joukossa on melkoinen ja siitä huolimatta he saavat nykyään jäädä maahan.

Tämä on ajatuksena hyvinkin terve, sillä on mahdollista, että olemme viimein saamassa jotain tolkkua myös julkiseen keskusteluun. Julkista keskustelua ovat hämmentäneet erinäköiset ääriainekset lähinnä käsitteiden uudelleenmäärittelyn avulla. Kun "maahanmuutto erityisesti Afrikasta on rikkaus" -jengi ryhtyi kutsumaan turvapaikanhakijoita työperäisiksi maahanmuuttajiksi, alkoi olla aika vaikeaa erottaa, mikä osa maahanmuutosta on hyvä ja mikä on paha, ja tämähän asiassa oli tarkoituskin.

Maahanmuuton pontevimmat vastustajat taas tuntuvat hieman sekoavan konsepteissaan, ja ainakaan minulle ei lukijana ole aivan selvää, onko tarkoitus vastustaa joutoväen maahanmuuttoa ja elättämistä vai islamia uskontona. Maahanmuutto ei ole asia, jota pitää ryhtyä tulkitsemaan uskonnon ja pyhien kirjoitusten vinkkelistä.

Jos nyt eturivin poliitikot näyttävät kykenevän tekemään eron hyvän ja huonon maahanmuuton välille huolimatta käsitesekamelskasta, ja lisäksi sanomaan asian selkokielellä ääneen, on ainakin hyvin etäisesti mahdollista, että asioille jopa tapahtuu jotakin, koska se mitä Suomessa pitäisi tapahtua turhan maahanmuuton kitkemiseksi ei ole mikään erityisen suuri asia vaan pientä säätöä siellä täällä.

... jos on eri mieltä haastateltujen poliitikkojen kanssa?

Yksi sanoo Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu korkeampaan veroasteeseen kuin Etelä- ja Itä-Euroopan maiden järjestelmät, jotka suorastaan edellyttävät hyväntekeväisyyttä ja toinen sanoo EU:n on tiivistettävä veroyhteistyötään muun muassa pääoma- ja ympäristöverotuksen osalta, jotta veroparatiisit aidosti kitkeytyvät Euroopasta.

Ilmeisesti ainakaan ei pidä äänestää RKP:tä ja Vasemmistoliittoa, mutta tämä on ollut aika selvä asia joka tapauksessa. Ja nyt siis kyse valtakunnanpolitiikasta eikä eurovaaleista, vaikka kysymykset esitettiinkin eurovaaliteemalla.

Ketä pitäisi äänestää, jos haluaa vastustaa pohjoismaista käsitystä hyvinvointivaltiosta, eli sitä, että julkisen sektorin koko on noin puolet BKT:stä? Entä ketä pitäisi äänestää jos on sitä mieltä, että veroparatiisit ovat tarpeellinen lisä Euroopassa, sillä niiden olemassaolo asettavat edes jotain käytännön rajoituksia sille, mitä kaikkea ja kuinka paljon valtiot voivat verottaa?

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on mantra, jolta puuttuu konkreettinen sisältö. Minulle on aivan samantekevää, voiko valtio hyvin vai huonosti, ainoastaan ihmisten hyvinvoinnilla on jotain merkitystä. En ole ikinä kuullut haukuttavan Sveitsiä maaksi, jossa köyhät kuolevat nälkään ja sairaat eivät saa hoitoa, silti maassa julkisen sektorin osuus on vain noin kolmannes BKT:stä. Tämä nähdäkseni tarkoittaa sitä, että pohjoismainen hyvinvointivaltio ei ole suinkaan ainoa tie, jos tavoitteena ovat hyvinvoivat ihmiset. Itse asiassa se monen numeron perusteella näyttäisi jopa huonommalta tieltä kuin Sveitsin valitsema.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskeinen elementti on se, että poliitikoilla on paljon valtaa, sillä heidän ja heidän hallinnoimiensa rahastojen, virastojen ja kassojen kautta kulkee suuria rahavirtoja. Tästä syystä ymmärrän, miksi poliittinen eliitti haluaa säilyttää juuri nykymallin eikä siirtyä sellaiseen, jossa valtiolla ei ole paljon mitään valtaa. Kun nykymallin hyötyjä ja ainutlaatuisuutta on mahdotonta perustella numeroin, vedotaan vain “pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon” eikä sen kummemmin oteta kantaa siihen, mikä on se hyvä, joka tällä tavalla yritetään saavuttaa.

Minä haluaisin puolueen, joka suhtautuu asiaan avoimesti eikä lähde siitä, että politiikassa saa tehdä mitä hyvänsä paitsi muuttaa nykymenoa.

Sama koskee veroparatiiseja. Verokilpailu on ainoa tapa pitää julkinen valta varpaillaan. Jos verotus muutetaan sellaiseksi, että mitään ei voi kilpailuttaa, on kyseessä monopolitilanne, ja monopolit harvoin ovat kuluttajan etu. Jos verot ovat kohtuullisia ja niiden kiertämisen vaiva on vähäistä suurempi, veroja ei pahemmin viitsitä kiertää. Jos verot muuttuvat kohtuuttomiksi, niitä ryhdytään kiertämään, vaikka se vaatiikin aikaa ja rahaa.

Veroparatiisit ovat hyvä kirittäjä. Rahan siirtäminen niihin voidaan tehdä hieman hankalammaksi kuin mitä se nyt on, mutta niitä ei pidä edes yrittää lopettaa tykkänään, sillä niiden olemassaolo voi hyvinkin olla veronmaksajan etu vaikkei niitä suoraan käyttäisikään.

Suomessa on täysin mahdotonta äänestää mitenkään järkevästi jos ei ole suuri monumentaalisen holhous- ja paapomisvaltion ystävä. En minä varmasti ole ainoa, joka äänestäisi toisin jos vaihtoehto olisi tarjolla. Mutta kun ei ole.

Britanniassa kohistaan nyt siitä, että eroavalle parlamentin puhemiehelle langennee paikka ylähuoneessa.

Päärin arvo on perinteisesti annettu väistyvälle alahuoneen puhemiehelle. Koska nykyinen joutuu eroamaan kulusotkujen takia, ollaan ainakin jossain päin lehdistöä sitä mieltä, että on väärin nimittää häntä ylähuoneeseen.

Itse näen asian kuitenkin toisin. Väen pitäisi olla Martinille kiitollisia ja nähdä eroaminen vähäistä suurempana valtiomiestekona. Hänen savustamisensa ulos olisi ollut hankalaa jos hän ei olisi lähtenyt vapaaehtoisesti. Koko kevään on maassa kohistu siitä, että parlamentaarikot ovat maksattaneet parlamentilla mitä hyvänsä sakoista hevosenrehuun. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Luottamus on nollassa ja poliitikkojen kunnioitus vielä matalampaa kuin se yleensä on.

Kohu jatkui ja jatkui eikä osoittanut mitään loppumisen merkkejä. En usko, että se olisi loppunut ilman merkittävien päiden putoamista, ja tämä on nyt merkittävä pää. Nyt on teoriassa mahdollista, että eronneen puhemiehen kautta saadaan asia viimein siirrettyä historian roskatynnyriin. Puhtoinen ei ole kukaan. Ei oppositiossa, ei hallituksessa. Mitä enemmän asioita pengotaan, sitä enemmän lokaa löytyy. Ainoa keino lopettaa kohu edes jotenkin olisi merkittävän päänahan uhraaminen tai uudet vaalit. Labour ei halua uusia vaaleja koska tietää häviävänsä ne, joten nyt yritetään Merkittävän Päänahan tietä.

Se, että puhemies suostuu syntipukiksi vaikkei ole rötöstelyyn syyllinen kuin teknisesti omia sotkujaan lukuunottamatta, on nähdäkseni oikea ja suoraselkäinen teko ja edistää parlamentin toimintaedellytyksiä. Vähemmilläkin ansioilla on paikka ylähuoneessa irronnut.

Alahuoneen puhemies näyttäisi olevan tulilinjalla ja eronnee iltapäivällä kulusotkujen takia.

Asia on kuitenkin ollut kaikin puolin hankala, sillä täällä puhemiehen rooli on nähty elinikäisenä. Ylimuistoisina aikoina asiat saatiin järjestymään: There is no modern day precedent for a Speaker being voted out of office. In the old days (before 1560) seven were beheaded and one murdered. In modern times it is seen as a job for life, with the Speaker able to stay until death or retirement. The previous three Speakers were in place for seven, nine and eight years respectively.

Nykyisin ei enää voida kovin vapautuneesti lyhentää epäkelpoa puhemiestä pään mitalla, ja parlamentaarisia keinoja hankkiutua puhemiehestä eroon ei ole käytetty 300 vuoteen ja sekin on hieman erilainen tapaus. Käytännössä puhemies ei eilen onnistunut pitämään kuria ja järjestystä ja hän joutunee eroamaan, mutta häntä olisi siihen vaikea pakottaa.

Täällä puhemiehen elinikäinen rooli toteutetaan siten, että puhemieheksi valitun vaalipiirissä muut puolueet eivät aseta ehdokasta ollenkaan, joten puhemies tulee aina valituksi parlamenttiin. Parlamentti taas valitsee saman puhemiehen uudelleen ja uudelleen kunnes hän kuolee tai jää eläkkeelle. Systeemissä on puolensa, sillä puhemiehen rooli brittiparlamentissa on suurempi kuin hänen roolinsa suomalaisessa eduskunnassa, ja tehtävän hoitamiseksi on pakko yrittää olla puolueeton. Näin aktiivisesta puoluepoliitikosta jalostetaan “toimielin”, jonka ei tarvitse enää miellyttää oman puolueensa väkeä eikä itse asiassa edes vaalikarjaa.

Vihreiden tuore puheenjohtaja piti jonkunnäköisen kiitospuheen, ja tuo puhe ansaitsee pari kommenttia.

Ensimmäisenä pistää silmään tämä: Sinnemäki ehdotti, että Suomeen tulee löytää hitaan kasvun ajan talouspolitiikan ohjauskeinot. Hän korosti, että on päätettävä, miten palkkaneuvotteluja tulevaisuudessa koordinoidaan. Hän toivoikin hyvää yhteistyötä SAK:n uuden puheenjohtajan Lauri Lylyn kanssa.

Yhteistyössä muiden kanssa ei tietysti sinänsä ole mitään vikaa, mutta tähän saakka Vihreät ovat olleet puoluekartalla jokseenkin ainoa puolue, jolla ei ole suurempia järjestökytkentöjä takanaan. Se, että nyt lämmitellään välejä SAK:n suuntaan, on mielestäni henkinen takapakki, sillä Vihreiden kaltainen puolue ja SAK:n kaltainen menneen maailman suuruutta muisteleva äijäkerho tuskin kykenevät mihinkään kovin tasavahvaan kumppanuuteen.

Enemmänkin avaus lienee suunnattu demareiden houkuttelemiseksi Vihreisiin, sillä Vihreät lienevät nähneet saman kuin minäkin, ja maltillisen vasemmistopuolueen nimi Suomessa ei mitenkään välttämättä ole iankaiken SDP, sillä tuossa puolueessa on havaittavissa varoitusmerkkejä pystyynkuolemisesta.

Joka tapauksessa kädenojennus suomalaiselle politiikan yläpuolella toimivalle korporaatiovallalle ei miellytä minua ollenkaan, sillä se saattaa avata tien ikäville asioille. Jos nimittäin Vihreät ryhtyvät tosissaan kilpailemaan SDP:n kanssa SDP:ltä kopioiduilla keinoilla, se tarkoittaa vain sitä, että onnistuessaankin maassa on vain eriniminen SDP. Sen kytkentä työmarkkinajärjestöihin on edelleenkin vahva ja politiikassaan se joutuu kuuntelemaan näitä. Tästä taas seuraa, että vaikka Vihreät onnistuisivat "vallankumouksessaan" vasemmistoleirissä, politiikka ei muuttuisi miksikään.

Toinen huomio kiinnittyy tähän: "Tässä vaiheessa voin vain todeta: miehet tervetuloa mukaan silläkin uhalla, että käsityksemme joistakin asioista muuttuu. Meidän on pystyttävä tekemään vihreistä paikka, johon ihmiset tulevat, koska he uskovat, että täällä voi muuttaa asioita".

Tämä on sen sijaan aivan terve huomio. Suomalaista politiikkaa vaivaa yleisesti se, että politiikkaan tulevan on taivuttava puoluekoneistojen vaatimuksiin ja puolueen linjan muuttaminen on työlästä ja saattaa johtaa puolueessa sivuraiteelle. Minun on helppoa kuvitella, miksi mihinkään vähemmistöön kuulumattomat miehet eivät sankoin joukoin löydä puoluetta omakseen. Kun puolue profiloituu lähinnä erilaisten vähemmistöjen kattojärjestöksi ja poliittiseksi siiveksi, voi enemmistön edustajaksi leimattu nähdä puolueen käytännön työn lähinnä nysväämisenä. Puolueen sisältäkin on kuulunut kritiikkiä siitä, että siellä on lasikatto heteromiehille, ja mikäli kritiikki pitää paikkansa, se tukee asian ottamista esille.

Jos puolueeseen eivät mahdu samanaikaisesti heteromiehet ja räyhähenkisimmät feministit, joiden tavoitteissa on jotain aivan muuta kuin sukupuolten välinen todellinen tasa-arvo, puolue tekee viisaasti jos miettii, kumpi ryhmä sille on pitkän päälle tärkeämpi. Tässä mielessä puoluejohdon avaus vaikuttaa ainakin paperilla terveeltä itsetutkiskelulta, mikä on Suomen puoluekentässä sangen harvinainen ilmiö. Jää nähtäväksi, muuttuuko mikään käytännössä.

SDP:n puoluesihteeri syyttää maalaisliittoa nykyisen kuntarakenteen ylläpitämisestä.

Tässä puolue on vaihteeksi oikealla asialla. Nykyinen kuntarakenne on Lappia ja koiillisia suurkuntia lukuunottamatta pääasiassa hevoskärryjen ajan tuotos. Kunnan piti olla sellainen, että hevosella ehtii keskustaan päivässä asioille ja takaisin.

Nykyisin vähäväkisillä kunnilla ei ole edes juuri omaa palvelutuotantoa vaan hiukankin erikoisemmat palvelut ostetaan jostakin tai niitä ei tarjota ollenkaan. Kuntakeskuksessa ei välttämättä ole kuin osuuskauppa ja osuuspankki, ostoksetkin pitää käydä tekemässä jossain aluekeskuksen marketissa. Ihmiset vastustavat kuntaliitoksia lähinnä tunnesyistä sekä siksi, että pelätään palvelujen katoavan kauaksi. Useimmat palvelut ovat jo nyt kadonneet kauaksi ja kunnan nimeen liittyvät tunneseikat voitaisiin aivan hyvin hoitaa suuremman kunnan sisälläkin. Pakkoko nykyisistä kunnannimistä on luopua, vaikka hallinto onkin keskitetty.

Kepulle kuntaliitokset ovat myrkkyä, koska Etelä-Suomen kaupungit ovat ei-kepulaisia. Kun maalaiskunnat liittyvät niihin, Kepu saa muutaman kunnanvaltuutetun lisää mutta ero siihen, että puolueella on määräenemmistö valtuustossa, on melkoinen.

Suomessa voisi aivan hyvin olla kuntia suunnilleen vanhojen läänien määrä.

Helsingin Sanomat pohti eilisessä pääkirjoituksessaan vaalilakiuudistuksessa esitettyä äänikynnystä ja vääntöä siitä.

Ilmeisesti keskustelua käydään sen välillä, onko valtakunnallisen äänimäärän oltava 3 vai 3,5%, että paikka eduskunnasta löytyy. En tiedä tämän kynnyksen mielekkyydestä tai sen oikeasta tasosta oikeastaan mitään. Jonkunlainen äänikynnys lie paikallaan, sillä valtakunnallisesti voi olla turhan helppoa saada yksi edustaja läpi, jolloin eduskunnassa häirikköpuolueiden edustajien osuus alkaa kasvaa. Toisaalta ainakin itse olen sitä mieltä, että Suomen politiikka kaipaisi uusia puolueita, erityisesti hakusessa olisi sosialidemokratiaa ja paapomisvaltiota vastustava liberaali oikeistopuolue. Jos äänikynnys on kovin korkea, se käytännössä sementoi vallan nykypuolueille kun uuden yrittäjän pitäisi ponnistaa ensimmäisellä kerralla kynnyksen yli saadakseen rahoitusta ja äänensä kuuluviin.

Mutta sivuutetaan se. Hesari pohti asiaa hieman erikoisesta näkökulmasta. Siellä nimittäin lähdettiin siitä, että äänikynnys pitää asettaa sellaiseksi, että RKP ei ole putoamisuhan alainen. Kielivähemmistö kuulemma tarvitsee demokratian takia oman puolueensa ja tällä puolueella pitää olla valtaa.

Tämä kuulostaa jo hieman oudolta vähemmistöjen paapomiselta.

Minun nähdäkseni demokratia ei kaipaa erityisesti yhtäkään nimeltä mainittua puoluetta. Se tarvitsee toimiakseen hallituspuolueen ja oppositiopuolueen, muttei näillä mitään nimeä ole. Näitä puolueita voi olla useita kuten Suomessa on tapana ollut olla, mutta sekään ei ole kovin tarpeellista, kaksipuoluemaat toimivat aivan hyvin nekin. Mihin perustuu ajatus siitä, että RKP:n pitäisi olla olemassa ja lainsäädäntö pitää laatia siten, että se säilyttää paikkansa vallankahvassa vaikka kannatus onkin ollut laskussa?

Minun nähdäkseni se ei perustu ainakaan mihinkään kovin demokraattiseen prosessiin. Jos puolue sössii asiansa eikä onnistu houkuttelemaan väkeä sitä äänestämään, puolueen kuuluu marginalisoitua ja häipyä puoluekartalta aivan riippumatta siitä, puhuvatko oletetut kannattajat suomea, ruotsia vai volapyykkiä. Nyt kuitenkin RKP:n pitäisi siellä HS:n mukaan säilyä, sillä muuten kielivähemmistö ei mukamas saisi ääntään kuuluviin.

Tämä ei vaikuta kovin järkevältä. Minun ymmärtääkseni ruotsinkielisiä vaikuttaa kaikissa puolueissa jo nytkin. Jos RKP lakkaisi olemasta, kaikille puolueille kelpaisi potentiaalinen 5% äänestäjäjoukko, joka useimmiten myös äänestää eikä jää kotiin. Tämä tuskin kielivähemmistön asemaa ainakaan heikentää jos se voi kilpailuttaa puolueita sen sijaan, että oletetaan RKP:n hoitavan ruotsinkielisten asiat.

RKP:n kannatuksen lasku johtuu ymmärtääkseni useasta eri asiasta. Yksi on se, ettei yksikään puolue ole Suomen kielivähemmistöjä vastaan. Mikään niistä ei aja kaksikielisyydestä luopumista eikä mitään muitakaan heikennyksiä ruotsinkielisten asemaan, ei edes etuoikeuksien kuten kielikiintiöiden osalta. Kun mikään puolue ei ole ruotsinkielisiä ja ruotsinkielisyyttä vastaan, miksi ruotsinkielinen äänestäisi automaattisesti kielipuoluetta kun voi äänestää mitä hyvänsä puoluetta sen mukaan, mikä edustaa mieleisintä politiikkaa? Ei minkään takia, ja yhä useampi tekeekin näin.

Toisaalta RKP on viime aikoina lakannut olemasta mikään ruotsinkielisten edunvalvoja. Se on lähinnä viime aikoina profiloitunut maahanmuuttoasioissa pääosin yhden onnettoman ministerivalinnan takia. Jos maahanmuuttoasiat eivät kiinnosta tai ei ole niistä samaa mieltä puolueen nykyisen “rasisminvastaisen” linjan kanssa, puolueesta on aika vaikea löytää mitään äänestämisen arvoista vain siksi, että siellä puhutaan ruotsia.

Nähdäkseni demokratia on tekemässä RKP:lle juuri sitä mitä pitääkin. Kuten niin usein siteeraamani Tony Benn on oivallisesti sanonut “demokratiaa ei ole se, että saamme äänestettyä päättäjät tehtäviinsä vaan se, että pääsemme heistä äänestämällä eroon”. Nyt on hyvin mahdollista, että RKP tullaan äänestämään vallankahvasta pois. Käykö niin, se jää nähtäväksi. Mutta jos käy, emme menetä siinä mitään eikä vaalijärjestelmää pidä säätää siten, että näin ei missään tapauksessa voisi käydä.

RKP on tunnettu “brändi” puoluekartalla. Jos sen politiikka on miellyttävää, sitä äänestävät kaikenkieliset, kuten RKP:n lihavina vuosina 90-luvun puolessa välissä tuntui tapahtuneen. Useampikin suomenkielinen tuttu kertoi puoluetta äänestäneensä, sillä se edusti jonkunnäköistä arvoliberaalia oikeistoa eikä holhousyhteiskuntaa.

Jos ääniä ei nykypolitiikalla heru, politiikkaa pitää muuttaa. Ei säätää vaalijärjestelmää siten, että tämän puolueen ei tarvitsisi välittää äänestäjistä tuon taivaallista.

Jarmo Korhonen, tuo kaikkien kepua inhoavien ylin ystävä, on jälleen äänessä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että Jarmo Korhosessa on jotain psykopaatin oireita ja hän vaikuttaa täysin kyvyttömältä ymmärtämään ihmiselämän hienompian nyansseja. Teoriani saa vahvistusta kun hän luonnehtii presidentiksi tyrkyttämäänsä Anneli Jäätteenmäkeä “lämpöiseksi”.

Minun on vaikea kuvitella ketään huonompaa presidentin virkaan. Jäätteenmäen lyhyeksi jäänyt pääministerin ura ei lopahtanut siihen, että hänen faksistaan alkoi pulputa selittämättömästi mystisiä papereita. Suomen poliittisessa kulttuurissa tällainen asia ei olisi kaatanut ketään.

Jäätteenmäki kaatui siihen, että hän oli pääministerinä luokattoman huono. Hänet nostettiin puoluejohtajaksi kun Kepu halusi pois oppositiosta ja ajatteli, että tyttöenergialla ja femuäänillä homma naisbuumissa onnistuu, ja niinhän se onnistuikin. Vaalivoitto tuli, mutta Jäätteenmäki ei ollutkaan henkilö, joka menestyy pääministerinä. Sivusta seuranneiden tarinoista olen kuullut, että hän oli täysin avustajiensa varassa eikä ollut niinkään johtajaluonne.

Ja kuten TV-esiintymisistä näimme, hän oli kireä kuin viulunkieli. Tästä taas seurasi kyvyttömyys neuvotteluissa hakea kompromisseja ja saada Suomen ääni kuuluviin. Jäätteenmäen faksista saatiin kunniakas syy vaihtaa vain pääministeri. Demarit innostuivat vaihtoehdosta heti ja Kepu ei harannut suuremmin vastaan myöskään.

Tällaisen henkilön ehdottaminenkin presidentiksi kertoo siitä, että Kepussa on pakka täysin sekaisin. Nousevia tähtiä ei ole, nykyinen johto on tulpan lailla paikallaan hallitusvastuun takia. Kannatus laskee kuin lehmän häntä, valovoimaisia tähtiä ei ole. Maaseutu autioituu ja kepulismi ei ole onnistunut rantautumaan kaupunkeihin. Vanhasen alkuaika oli nähdäkseni Kepun viimeinen tilaisuus kaupunkien valloituksessa, mutta se ei onnistunut Vanhasen omien sotkujen takia.

Kyllähän Kepu voi hengissä säilyä ja säilyykin, ja se voi vielä joskus olla kaupunkilaisen puolue. Mutta sitä ennen se pitää kaapata maalaisten ja isäntien käsistä, sillä en usko kaupunkilaisten enää olevan höynäytettävissä agraaripuolueen tukijoiksi.

Huonompiakin vappuviestejä on kuultu.

Väyrynen on liikkeellä arvostelemassa vanhaa vihollistaan, EU:ta, tällä kertaa rahaliittoa. Suomi teki virheen kun ei kuunnellut Väyrystä tuolloin ja lässynlässyn lää.

Minua ihmetyttää Väyrysen puheessa lähinnä se, miten hän yksiviivaisesti yhdistää metsäteollisuuden edut koko maan eduiksi ja sivuuttaa kaiken muun. Minusta tarkastelu on lyhytnäköinen ja edustaa menneen maailman ajatuksia, mutta niinhän Väyrynen toisaalta on aina edustanut.

Nyt kuulemma Ruotsilla menee hyvin ja Suomella ei, koska Ruotsin peson heikentyminen on antanut ruotsalaiselle metsäteollisuudelle kilpailuedun suomalaiseen verrattuna.

Mutta entäpä suomalaiset ja ruotsalaiset ihmiset? Jokaisen ruotsalaisen valuuttamääräinen ostovoima on heikentynyt 20%. Kotimarkkinoillaan tuontitavaran hinta on noussut, matkustaminen on kallista. Suomessa ei ole tapahtunut mitään, paitsi että naapurin pesovaltiossa voi käydä risteilyllä ostamassa rätei ja lumpui 20% alennuksella.

Joten onko valuutan heikentyminen ruotsalaisten etu? Minä väitän ettei ole. Jos taas asia ei ole ruotsalaisten etu, miten se voisi olla Ruotsin valtion etu? Paitsi, jos katsoo savupiipputeollisuuden edustavan Ruotsin valtiota. Minusta valtiota edustavat enemmänkin ihmiset muutaman paperikombinaatin sijaan.

Suomessa ongelmia on siinä muutaman tuhannen ihmisen joukossa, jotka ovat menettäneet työnsä metsäteollisuuden vaikeuksien takia. Jos 99% ihmisistä on hyötynyt euron tuomasta vakaudesta ja 1% siitä kärsinyt, voidaanko sanoa asian olleen suomalaisille vahingollisen? Ei varmasti voida, ainakaan esitetyillä perusteilla.

Väyrynen edustaa jonkunnäköistä merkantilistista menneen maailman linjaa, jossa koko kansa kuuluu valjastaa savupiipputeollisuuden rengeiksi ja savupiipputeollisuus on yhtä kuin valtio, jonka kuninkaaksi Väyrynen olisi halunnut. Tätä politiikka Kepu toteutti sotien jälkeisen ajan kunnes Esko Aholla oli ensimmäisenä suoraselkäisehkönä kepulina munaa laittaa sille stoppi. Devalvaatioilla puhallettiin vähän väliä kansalaisten rahat savupiipputeollisuudelle ja juuri tuo toimiala oli muutenkin valtion erityissuojeluksessa.

Nyt kuitenkin suomalaisen etu muodostuu monesta asiasta eikä siitä, miten savupiipputeollisuus pärjää. Se ei enää ole mikään yhteiskunnan ainoa vaikuttaja eikä se myöskään ole ainoa seikka, jolla on jotain merkitystä. Olemme siis ottaneet askeleen kohti kansalaisyhteiskuntaa.

Paitsi Väyrynen, jonka mielestä Neuvostoliitto on naapurimme ikuisesti.

Tällä kertaa äänessä Keskustanuoret.

Tässä tapauksessa tosin rötös ei ole kaksinen, sillä emme voine olettaa torpparien lapsien ymmärtävän yhteiskunnallisen elämän hienompia nyansseja. Nämä kuitenkin lausuvat näin:

Keskustan nuorisojohtajat kysyvät tiedotteessaan, onko Soini paaluttanut perussuomalaisten linjaksi ulkomaalaisvihamielisyyden ja maahanmuuttajavastaisuuden. Kurvinen ja Pitkänen eivät tiedotteensa mukaan voi ymmärtää, miksi perussuomalaiset eivät hyväksyneet vetoomusta, joka perustuu perustuslakiin ja Suomea sitoviin ihmisoikeusvelvoitteisiin.

Minä en oikein ymmärrä, mitä pienkepulit tarkoittavat sillä, että kyseinen vetoomus “perustui” perustuslakiin ja Suomea sitoviin ihmisoikeusvelvoitteisiin. Jos he tarkoittivat sillä vain sitä, että kyseinen vetoomus ei ollut ristiriidassa perustuslain tai valtiosopimusten kanssa, he ovat eittämättä oikeassa, mutta asia on jokseenkin triviaali.

Jos he taas tarkoittavat lausumallaan sitä, että ulkomaalaisvihamielisyys ja/tai maahanmuuttajavastaisuus ovat perustuslain tai valtiosopimusten vastaisia asioita, he ovat tulkintoineen aivan täydellisen hakoteillä.

Juuri tästä asiasta kirjoittelin muutama päivä sitten. Se, ettemme pidä jostain asiasta, ei tee tuosta asiasta laitonta. Kepulit pistävät paremmaksi ja väittävät näiden asioiden olevan kerrassaan perustuslain vastaisia. Seuraavaksi niiden on varmaan pakko vedota Ukko Ylijumalaan.

Maahanmuuttajavastaisuus ja ulkomaalaisvihamielisyys eivät ole mitään rikoksia. Eivät ole koskaan olleet ja toivottavasti eivät tule olemaankaan. Nämä ovat mielipiteitä, joihin kansalaisella on oikeus, ja sananvapauden nojalla näiden mielipiteiden julkistaminen itse asiassa nauttii perustuslain tarjoamaan suojaa eikä ole perustuslain vastaista. Mainittuja mielipiteitä en ole tosin Timo Soinilta edes kuullut.

Minun nähdäkseni Timo Soini on aivan suoraselkäisesti kertonut, mitä mieltä hän on näistä asioista, ja jättänyt allekirjoittamatta RKP:n vaalityötä edustavan pamfletin. Niin minäkin olisin tehnyt jos olisin ollut minkä hyvänsä puolueen suurvisiiri. Miksi ihmeessä tekisin mitään, mistä joku muu puolue voi tarvittaessa kerätä kunniaa?

Mutta joku voisi lähettää Keskustanuorten pesimisalueelle kiertokoulun tai jotain. Siellä voitaisiin opettaa tuo jengi lukemaan tai ainakin ymmärtämään lukemansa, ja sen jälkeen he saattaisivat huomata tässä asiassa hieman erehtyneensä. Tietyt teot kuten syrjintä työelämässä ovat rikoksia kuten kuuluu ollakin, mutta mainitut ajatukset eivät ole rikollisia ja jos ne onnistuu esimerkiksi työntekijää palkatessaan kätkemään tai ainakin sivuuttamaan, mitään rikollista ei tapahdu.

Todennäköisesti “erehdys” oli kuitenkin tahallinen ja juuri sitä mielipiteenmuokkausta, josta kirjoittelin täällä. Vallankahva ja media uskottelevat ihmisille, että epämiellyttävinä pitämänsä asiat ovat mukamas kiellettyjä ja näin yrittävät hivuttaa yhteiskuntaan yhden ainoan oikean totuuden sisältävää maailmaa. Minä kutsun tällaista maailmaa ja maailmankuvaa fasistiseksi.

Fasismissa on se ikävä piirre, että se tulee hiipien. Emme huomaa tätä, sillä mielikuvamme fasismista on Mussolinin Italian tai Hitlerin Saksan jälkiviisaus. Mutta jos siirrymme 30-luvun alun Saksaan tai Italiaan, ei siellä yhteiskunta muuttunut yhdessä yössä. Asioita toteutettiin pikku hiljaa enemmistön uudistuksia kannattaessa, sillä hankkeet näyttivät harmittomilta tai peräti hyödyllisiltä. Oltiin hyvän puolella pahaa vastaan. Aivan kuten nytkin.

Fasismin saapas kopsahtaa aivan yhtä rumasti, vaikka saapasta olisi juuri käytetty peltotöissä tai siinä lukee Prada.

Ja surullista on, että hölmöt ja hyväuskoiset eivät tuota ääntä tunnista, kuten eivät tunnistaneet 80 vuotta sittenkään.

Paavo Lipponen, tuo vanttera voimapussi, on kiukutellut viime vuodet kaikille ympärillään.

Tänään osa kritiikistä kuitenkin menee oikeaan kohteeseen. Lipponen varoittaa SDP:tä yrittämästä mennä Vihreistä vasemmalta ohi. Työväenpuolueen toimenkuvaan ei kuulu teollisuuden ja sitä kautta teollisuusduunarin simputtaminen, mutta nykyisessä vihervouhotuksessa tämä on unohtunut.

Olen kirjoittanut useita kertoja SDP:n nykyisestä imago-ongelmasta, tämä liittyy samaan asiaan. Vihreiden hörhöilystä on vaikea pistää paremmaksi, joten miksi turhaan yrittää? SDP:llä on tällä hetkellä imago-ongelma (ainakin) nuorison joukossa. Sen ratkaiseminen ei ole helppoa, mutta olen aivan varma siitä, ettei ongelma ratkea apinoimalla Vihreitä.

Peesaamalla pärjää sekä politiikassa että bisneksissä vain markkinajohtaja. Jos on suurin, ei ole mikään pakko olla etulinjassa joka asiassa, vaan voi antaa muiden kokeilla mikä toimii ja kopioida nämä asiat omaan politiikkaansa tai tuotteeseensa. Konservatiivinen perusäänestäjä tai -asiakas on aivan tyytyväinen, vaikka asiat toteutuvat hieman myöhemmin.

SDP ei kuitenkaan ole alle 30-vuotiaiden joukossa mikään “markkinajohtaja” vaan sen asema on haastajan asema. Se ei voi peesata vaan sen pitää hyökätä, mutta nyt se ei kovin innokkaasti tee niin. Matkimalla Vihreitä ja niiden teemoja ei synny mitään kovin valovoimaista, koska Vihreät ovat keksineet kaiken hörhöilyn jo.

Minusta näyttää siltä, että SDP:n ei kannata ryhtyä kalastelemaan punavihernuorison ympärillä.

Suomessa punaviherväellä on jos ei nyt tiedotusmonopolia niin kuitenkin vahva edustus sekä YLE:ssä, Erkon mediassa että oikeastaan kaikkialla muuallakin. Tätä propagandaa seuraamalla syntyy helposti sellainen mielikuva, että Suomessa ei paljon muilla aatteilla olekaan kannatusta, ainakaan nuorison joukossa. En tiedä onko tämä ollut syy siihen, että SDP on lähtenyt tätä joukkoa kannattajikseen houkuttelemaan, mutta voimme ainakin epäillä.

SDP:n väki ei todennäköisesti halua kuulla, mistä suunnasta heille olisi tarjolla kannattajia, mutta kerron sen kuitenkin.

SDP:n kannattaisi ottaa vaalityönsä kohteeksi joku osa Perussuomalaisia. Perussuomalaisissa on kannattajina vaikka keitä, ja siinä, missä “vastustan kaikkia asioita” -änkyrät eivät ole joukkona kovin kiinnostavia, Persujen maahanmuuttokriittisten joukoissa on paljon nuoria ihmisiä, jotka äänestävät persuja vain siksi kun muutakaan ei ole. Persut näyttävät olevan ajautumassa kohti hajaannusta ja ongelmia kun maahanmuuttokriittisten äänitorveksi itsensä ylentänyt Jussi Halla-aho ei tunnu saavan aikaiseksi paljon mitään ja näyttää puolueessa joutuneen sivuraiteelle.

Lisäksi Persuilla on ongelmana se, että sen riveissä on myös kaikennäköinen natsiaines, jonka olemassaolo ei liity enää millään tavoin maahanmuuttokritiikkiin vaan on lähinnä rotuoppia. Tämä joukko on äänekäs ja kiusallinen, sillä vastaanharaajien ei turhaan tarvitse ottaa kantaa asialliseen kritiikkiin vaan he voivat keskittyä hutkimaan natsisiipeä, joka tulee leimanneeksi törttöilyllään paljon asiallistakin kritiikkiä.

Jos mietin maltillista maahanmuuttokritiikkiä, jolla tarkoitan tässä lähinnä nykymenon paikkaamista siltä osin, että maahanmuuttajat tulisivat töihin ja turvapaikanhakijat lähetettäisiin takaisin jos turvapaikkaa ei myönnetä, olisiko tätä vaikeaa sovittaa yhteen SDP:n peruskannattajakunnan arvojen kanssa? Mielestäni ei. Tuskin rividemari haluaa rämettää julkisia palveluja tuottamalla Afrikasta loputtomasti elättejä. Eivätkä he varmasti halua maailmaa, jossa suomalaisen on vaikea saada kunnolla palkattua työtä kun pimeä työ epämääräisissä pajoissa jyrää. Sen sijaan ulkomaalainen, joka tekee Suomessa töitä sopimusten mukaisella palkalla ja maksaa veronsa, tuskin närästää ketään.

Halla-aho ja Persut eivät tunnu onnistuvan järkevän, kansantajuisen ja “salonkikelpoisen” maahanmuuttopolitiikkakritiikin esille tuomisessa, vaan keskustelu menee jatkuvasti jankutukseksi siitä, raiskaako neekeri paljon vai tosi paljon. Sen sijaan olen aivan varma siitä, että Suomessa on pilvin pimein nuoria ja vanhempiakin, jotka ovat nähneet maahanmuuton ongelmia aivan kylliksi, ja jotka eivät ole valmiita nielemään punavihreää politiikkaa, jossa jokainen maahanmuuttaja on rikkaus ja tärkeä lisävärin tuoja, ja ongelmien osoittajat ovat natseja.

Kun persut hajoavat ja marginalisoituvat, joko nyt tai vähän ajan kuluttua, poliittisesti kodittomiksi jää paljon ihmisiä, joilla on järkeviä ajatuksia ja joiden kuunteleminen ei ole millään tavoin osoitus natsismista, rasismista tai muukalaisvihasta. Persujen lisäksi heitä ei kuuntele tällä hetkellä kukaan, mutta pienen arpalippupuolueen kautta ei juuri voi vaikuttaa. Kokoomuksen ei pahemmin tarvitse kuunnella heitä, koska veto on vahva muutenkin, ja Kepu ei kuuntele ketään joka ei tule maaseudulta.

SDP kieltäytyy tällä hetkellä kuuntelemasta heitä, koska se ei sovi pyrkimykseen mennä punavihreydessä Vihreiden ohitse. Näin voi tietysti tehdä, mutta politiikkaa sivusta seuraavan mielestä varsin pienillä linjamuutoksilla ja painotusmuutoksilla julkisessa esiintymisessä olisi tarjolla kannattajia, jotka edustavat noin 4,2 prosenttia äänestäjistä. Tämän joukon itselleen kahmaisemalla SDP olisi Suomen suurin puolue selvällä kaulalla kakkosena tulevaan Kokoomukseen.

Ja tuon joukon kaappaaminen olisi huomattavasti helpompaa ja palkitsevampaa kuin se, että yritettäisiin hörhöillä Vihreitäkin enemmän ja saada hörhöimmät Vihreät kääntymään.

Joitain kansankerroksia kiihottava päivän uutinen on ollut persujen Jussi Halla-ahon saama syyte kaikennäköisistä rötöksistä, ainakin uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Käytännössä oletan valtakunnansyyttäjän olleen kohtuullisen kovan paineen alla, sillä on Halla-ahon kirjoittelu rikollista eli ei, se kuitenkin ärsyttää monia ja on ns. moral majorityn mielestä vastenmielistä ja epämiellyttävää. Osin sävynsä puolesta mitä nyt tutkitaan, osaltaan siksi, että se nostaa esille ikäviäkin asioita suomalaisesta yhteiskunnasta. Jos valtakunnansyyttäjä olisi ottanut sen kannan, että asiaa ei ole syytä käsitellä oikeudessa, paskakuorma olisi osunut häneen. Nyt hän siirtää vastuun eteenpäin oikeuslaitokselle.

Minä en lähde sen kummemmin puolustamaan kuin syyttämään mainittua kirjoittajaa yleisesti, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa on syytä lausua asiasta ja sen tiimoilta vellovasta keskustelusta sananen. Kyseinen meganatsipaska-artikkeli siis oli tämä.

Voimme olla todennäköisesti sangen yksimielisiä siitä, että kirjoituksen tyylilaji on kärkevä ja todennäköisesti joitakuita loukkaava. Mutta ainakin minulle sekä johdannon että lopetuksen perusteella välittyy aivan päivänselvästi kuva kirjoituksesta, jossa yritetään täysin tekaistuin esimerkein osoittaa, mikä kirjoittajan mielestä on nykyisessä maailman ajassa vialla. Eli se, että säännöt eivät ole kaikille sama. Kirjoittaja yrittää osoittaa, että muslimia ja kristittyä kohdellaan Suomessa eri tavalla oikeudenkäytössä, kuten myös sen, että syntyperäisten suomalaisten kulttuurillisesta ja geneettisestä perimästä on lupa johtaa ei-toivottuja havaintoja, mutta somalien tapauksessa näin ei saa tehdä.

Tämä on puhdasoppista poliittista satiiria.

Satiiri on tyylilajina haastava, mutta sitä on ilo lukea. Satiiri ja karikatyyri ovat tehokkaita keinoja vaikuttaa juurikin siksi, että ne tulevat huomatuiksi virkamiesmäisen poliittisen liturgian seasta ja ne myös painuvat mieleen paremmin kuin legaalilatina. Se, että jotkut lukijat eivät pidä lukemastaan, ei tee siitä kiellettyä.

USA:n korkeimman oikeuden Larry Flynt -päätöksessa hiukan eri tyyppisestä asiasta on lausuttu ja perusteltu siinä määrin hyvin, että lainaan katkelman päätöksestä tähän:

At the heart of the First Amendment is the recognition of the fundamental importance of the free flow of ideas and opinions on matters of public interest and concern. "The freedom to speak one's mind is not only an aspect of individual liberty -- and thus a good unto itself -- but also is essential to the common quest for truth and the vitality of society as a whole." We have therefore been particularly vigilant to ensure that individual expressions of ideas remain free from governmentally imposed sanctions. The First Amendment recognizes no such thing as a "false" idea. As Justice Holmes wrote, "When men have realized that time has upset many fighting faiths, they may come to believe even more than they believe the very foundations of their own conduct that the ultimate good desired is better reached by free trade in ideas -- that the best test of truth is the power of the thought to get itself accepted in the competition of the market . . . ."

Päätös on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen ja määrittelee hyvin sitä, mitä itse sananvapaudella ymmärrän. Julkista valtaa ja julkisuuden henkilöitä on lupa kritisoida Kritiikin ei tarvitse olla miellyttävää ja jotkut voivat loukkaantua, mutta sellaista se on. Ajattelemisen aihetta Suomen nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä antaa myös lause The first amendment recognizes no such thing as a “false” idea. Tältäkin kannalta oikeus joutunee H-a:n kirjoituksia arvioimaan ja palaan asiaan jos oikeus tulee päätymään sille kannalle, että kaksoisstandardit julkisessa keskustelussa ovat hyväksyttäviä.

Toinen huomio liittyy tämän tapauksen, sekä ylipäätään tämän kirjoittajan kirjoitusten ruotimisessa usein heitetty väite: Rasismi on rikos, turha selitellä mitään.

Tämä ruma ankanpoikanen lipsahti taannoin SPR:n kampanjamateriaaliinkin. Ihmiset ovat mukamas haastateltavan mielestä unohtaneet, että rasismi on rikos. Eivät he ole voineet asiaa unohtaa, koska se ei ole koskaan ollut totta.

Rasismi-sanaa ei tunne Suomen ajantasainen lainsäädäntö laisin. Katsokaa vaikka finlexistä haulla jos ette usko. Asiaa liippaavia pykäliä ovat Rikoslain 11. luvun 10§ (Kiihottaminen kansanryhmää vastaan) ja 11§ (Syrjintä). Lisäksi työlainsäädännössä puhutaan työsyrjinnästä laajentaen Rikoslain syrjintäpykälä koskemaan myös työhönottoa ja työelämän tilanteita. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan edellyttää uhkaavien tai solvaavien mielipiteiden julkistamista, ja lain esitöissä on asetettu puuttumisraja sangen korkeaksi. Syrjinnästä taas on kysymys, jos julkisessa tehtävässä tai julkisen tilaisuuden järjestämisessä sorsii jotakuta etnisin, uskonnollisin jne. perustein.

Rasismi sen sijaan ei ole mikään rikos. Se on jonkun ihmisen ajatus- ja arvomaailmaa. Ja sitä saa toteuttaakin muissa paitsi näissä erikseen mainituissa tilanteissa. Aate ei epäilemättä ole erityisen ylevä tai miellyttävä, mutta mitään rikollisia elementtejä se ei sisällä, miten voisikaan sisältää?

Sekä poliittisen satiirin jahtaaminen että rasismin väittäminen rikokseksi ovat mielestäni asioina sangen tärkeitä. Tässä nimittäin tulee väkisin mieleen, että yhteiskunta kuitenkin pyrkii määrittelemään jotkut ajatukset “vääriksi” vaikkei laki sitä teekään. Tämä on vaarallista, sillä jos asiat viedään pois julkisesta keskustelusta ja poliittisesta prosessista, joudumme de facto -legitimoimaan vallankumouksen valmistelun, sillä sen jälkeen se on ainoa keino vaikuttaa. Jos emme luota poliittisen prosessin kykyyn lajitella ajatuksia hyviin ja huonoihin tapauskohtaisesti eikä kategorisesti, meidän pitää äänestää vallankahvaan parempia poliitikkoja.

Mutta jos politiikan keinoin ei voi enää vaikuttaa kuin joihinkin asioihin tai joissain asioissa on luvallista esittää asia vain tietyssä sävyssä, ainoa keino hankkiutua tällaisesta vallankahvasta eroon voi jossain vaiheessa olla sen ripustaminen lyhtypylväisiin. Emme ole lähelläkään tätä tilannetta, mutta jostain minulle käsittämättömästä syystä maahanmuuttoasiasta yritetään epätoivoisesti tehdä tällaista pyhää lehmää, johon kajoaminen vain ei ole sopivaa, ja asiaan puuttuminen ei-toivotussa sävyssä aiheuttaa vain ajojahtia.

Liturgia ja liturgit tuntuvat olevan suunnilleen samoja kuin pysähtyneisyyden aikaankin. Silloin idänsuhteita piti käsitellä liturgisin sanahelinäkommentein, tänään idänsuhteiden paikalla on maahanmuutto. Ja kummassakin tapauksessa ideologit löytyvät poliittisen kentän vasemmalta laidalta kun sinne mennään tarpeeksi pitkälle.

Ja jos ei kannata liturgiaa, onkin yhtäkkiä rasisti, siis rikollinen.

Viime viikon tieto oli, että valtio velkaantuisi seuraavan viiden vuoden aikana noin 8 miljardia vuodessa. Tämänpäiväisen tiedon mukaan viidessä vuodessa lainataan 50 miljardia.

Kertokaa nyt jo viimeinkin, mihin ihmeeseen tämä raha kuluu. Lukuun on viikossa ilmaantunut vaatimattomat 10 miljardia lisää, ja missään ei ole edelleenkään riviäkään siitä, miksi. Miksi menot kasvoivat viikossa kymmenellä miljardilla, tai vaihtoehtoisesti tulot pienenivät?

Mitään tarkempaa analyysiä vajeen olemuksesta ei haluta esittää, tai sitten vika on kyvyissä. Iloisesti rallatellen kerrotaan, että valtio kattaa neljänneksen menoistaan seuraavan viiden vuoden ajan velalla. Britanniassa ollaan huolissaan valuuttarahaston holhouksen pelosta, koska pankkitukiaisiin äyskäröityjen miljardien ja huonosti suunniteltujen veronalennusten takia valtiontaloudessa on 8% lovi.

Suomessa pankit eivät ole tarvinneet penniäkään tukea, mutta velkaantumisvauhti on kolminkertainen verrattuna maahan, joka on jo tukenut satoja miljardeja velkapuntia pankkisektorille. Ensi viikolla luku lienee jo 60 miljardia ja edelleenkään ei kuulla selityksiä, mihin tuo raha oikein menee.

Minusta tuntuu, että teitä sielläpäin aiotaan kusettaa raskaasti.

Hesarissa on peräkkäin kaksi uutista: tämä ja tämä.

Ensimmäisesä siis kerrotaan työttömyyden nousteen, erityisesti miesten työttömyyden. Jälkimmäisessä Tarja Cronberg vakuuttaa, että naisilla ei ole syytä huoleen kunhan vain ymmärtävät ryhtyä hoiva-alalle, koska siellä on naisille töitä jatkossakin.

Mikä tämän asian sukupuolittamisessa on tavoite? Työtön on työtön, sekä työttömän että maksajasektorin kannalta. Työttömyys kirpaisee samalla tavalla naisia ja miehiä jos oletetaan, että yhteiskunnassa ei ole enää mitään sellaista arvolatausta, että miehen pitäisi tienata ja elättää perheensä tai on huono mies. Jos tällaista arvomaailmaa esiintyy, miesten työttömyys on henkisesti pahempi juttu kuin naisten työttömyys.

Asia sukupuolitetaan, mutta jostain syystä tästä ei johdeta mitään toimenpiteitä. Ei ehdoteta ensimmäisenkään komitean tai erityisseurannan käynnistämistä miettimään miesten työttömyyden ongelmaa. Emme tiedä olisiko tulos ollut sama jos tilastot näyttäisivätkin juuri naisten työttömyyden räjähtäneen käsiin, mutta salaliittoja joka puolella näkevänä tekee mieli sanoa, että asia olisi ollut paljon huolestuttavampi yhteiskunnallinen ongelma, koska se onkin yhtäkkiä tasa-arvokysymys.

Entäs sitten Cronberg? Ainakin joskus nähtiin yhtenä työelämän tasa-arvon rakennuspalikkana se, ettei olisi niin vahvasti miesten ja naisten töitä. Tämä taisi olla joskus dinosaurusten aikakaudella, sillä nyt meno näyttää kerrassaan muuttuneen. Hoiva-alaa suositellaan ministeritasolta erityisesti naisille, jotta naisten työttömyys ei nousisi. Varmaan tämä asennekasvatus jollain tavalla edistää tasa-arvoa sammakkoja päästelleen mielestä, mutta minä en asiaa huomaa.

Entä missä ovat tasa-arvojärjestöt? Näistä kommenteista on jo pari päivää aikaa, mutta syvä hiljaisuus vallitsee.

Pekkarinen vaatii vaihteeksi elvytystä ns. perinteisin keinoin tekohengittämällä rakennusalaa ja savupiipputeollisuutta. Minun nähdäkseni tässä ei ole nykyisessä maailman ajassa mitään järkeä.

Kuten kirjoitettu on, tämän laman kuten edellisenkin laman työttömyysongelma ei ollut lama-aikainen vaan laman jälkeinen. Rakennusmiehet kyllä palasivat raksalle viime laman jälkeen ja tekevät niin tämänkin laman jälkeen, koska rakennusbisnes ei katoa mihinkään. Ongelma oli silloin ja todennäköisesti nytkin siinä, että osalta lähtee koko ala alta.

Tämä on se ongelma, johon valtiovallan pitäisi pistää paukkuja. Kun paperitehdas suljetaan, sieltä vapautuu teollisuusduunareita, mutta uudet työpaikat tuppaavat syntymään palvelusektorin pienipalkkaisiin duuneihin. Jos jätetään palkkakuoppaongelma sikseen, voimme ajatella, että teollisuudesta vapautuu ihmisiä, jotka ovat olleet teollisuudessa tietoisesti, esimerkiksi siksi, että ovat parempia käsittelemään koneita kuin ihmisiä.

Ei näistä ihmisistä tuosta vain synny asiakaspalveluhenkilöitä. Osasta ei synny ikinä, osa tarvitsee reippaasti koulutusta ja jonkunnäköistä tukea matkan varrella. Sama koskee Nokian kännykänsuunnittelijoita. Jos tuo duuni siirtyy Intiaan, uutta vastaavaa ei Suomessa ole.

Lama-ajan rakennuselvytyksessä on ongelma se, että se ei mitenkään auta näitä todellisia ongelmaisia vaan lähinnä rakennusmiehiä, joilla ei ole mitään ongelmaa, koska ansiosidonnaisella ja pimeillä hanttihommilla elättää itsensä lama-ajan yli mukavasti. Rahaa palaa paljon, ja äyriäkään siitä ei päädy niille, joilla on todellinen ongelma.

Sen sijaan pitäisi katsoa, missä näitä ongelmaisia on, ja ryhtyä miettimään keinoja, joilla esimerkiksi osasta näitä ihmisiä saataisiin yrittäjiä ilman nykyistä yrittäjän valtavaa henkilökohtaista riskiä, siinä toivossa, että he työllistäisivät muutaman muunkin firmoihinsa. Ja osa yksinkertaisesti tarvitsee jonkun kunniakkaan tien loppuiäkseen, koska töitä ei vain ole eikä tule.

Rakennuselvytystä perustellaan aina sillä, että rakentaa kannattaa kun on halpaa. Tämä on Suomen taloudessa puhdasoppista hölynpölyä. Rakennusmiehet saavat TES-palkkaa sekä lamavuosina että huippuvuosina, eli työn hinta ei laske. Tarvikkeiden hinta voisi teoriassa laskea, mutta mutta Suomessa asioiden hinnat ovat herkkiä nousemaan “maailmanmarkkinahintasyistä”, mutta maailmanmarkkinahintojen lasku ei siirry hintoihin, vaan se puhalletaan johonkin kaupusteluketjussa “hinnankorotuspaineiden torjumiseksi”. Kapitalistin kate todennäköisesti laskee, muttei se julkisissa urakoissa ole hirveän suuri ollut ennenkään, koska tilaajaan ei sisälly vastapuoliriskiä. Lisäksi julkisilla hankkeilla on taipumus kusahtaa, eli jos hinnaksi sovitaan sata miljoonaa, loppulasku onkin 142 miljoonaa. Joten kapitalisti voi aivan hyvin näyttää pientä katetta tarjouksessa ja lopulta vain laskuttaa enemmän.

Julkisen vallam toimia tarvitaan, mutta toimien pitää olla oikein kohdennettuja. Puuhasteluun ei rahaa kannata pahemmin talikoida, koska rahaa tarvitaan oikeisiin kohteisiin.

Jan Vapaavuori on aina vaikuttanut minusta hieman vahingossa ministeriksi nousseelta hahmolta.

Muistelen, että hän ei todennäköisesti olisi tänään edes kansanedustaja, ellei vaaleissa reilut kuusi vuotta sitten hänellä olisi ollut Helsingissä sama ehdokasnumero kuin Tanja Karpelalla Uudellamaalla. Kukaan ei tietysti tiedä väärin äänestäneiden määrää, mutta koska mainittu Vapaavuori oli ainakin minulle täysin vieras nimi ja sentään seuraan politiikkaa ja äänisaalis ei ollut aivan vähäinen, yhteys vaikuttaa ilmeiseltä.

Nyt hän on joka tapauksessa ministeri. Ei ehkä aivan oikealla paikalla, koska hänellä ja sidosryhmillään on kytköksiä kiinteistömafiaan ja asuntoministeri on hieman liian lähellä tätä bisnestä. Mutta nyt hän kaikesta huolimatta on huolissaan kaupungin vuokra-asuntojen tuotannon vähyydestä.

Ongelmaan pureudutaan ponnekkaasti tekemällä ranking-lista kunnista, jotka “luistavat” vuokra-asuntojen rakentamisesta.

Mitä ihmeen järkeä tässä listassa oikein on? LIenee päivänselvää, että listan kärjessä komeilevat kasvukeskukset, jotka sentään rakentavat jonkun verran vuokra-asuntoja, ja vastaavasti häntäpäässä kummittelee näivettyvä ja muuten vain kepulainen Suomi. Tyhjentyvällä maaseudulla ja taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla asuntoja on tyhjillään yllin kyllin. Ei niihin ole mitään järkeä rakentaa kaupungin vuokrakasarmeja kun niissä enemmänkin tuskaillaan sen kanssa, kuka oikein maksaa autioituneiden kerrostalojen purkamisen.

Kyllähän tietysti Outokumpu voi haaskata rahojaan kaupungin vuokra-asuntojen rakentamiseen, mutta luulisi tuolla rahalla olevan jotain parempaakin käyttöä, koska asuminen ei maksa siellä paljon mitään ja jonkunnäköisen kämpän saisi jopa ostettua helsinkiläisyksiön kahden vuoden vuokralla.

Pula harvoista vuokra-asunnoista on siellä, missä ihmiset haluavat asua, eli pääkaupunkiseudulla. Eivät asunnottomat ole valmiita muuttamaan sankoin joukoin johonkin kehitysalueelle, koska siellä ei ole työtä eikä mitään muutakaan tekemistä. Pääkaupunkiseudulla taas tilanne on se, että vuokra-asuntoja rakentamalla ei asuntojonoja poisteta, sillä jos halvan asunnon saa vaivatta, muuttajia löytyy lisää.

Enemmänkin Vapaavuoren kannattaisi miettiä sitä, miten saataisiin motivoitua edes joku rakentamaan. Nythän maata olisi pääkaupunkiseudulla vaikka kuinka, mutta kaavoituksella pidetään huoli siitä, että yksityiset maanomistajat eivät pahemmin maitaan voi hyödyntää ennen kuin ne on jollain tavalla puliveivattu kunnallismafiaa lähellä olevien rakennusliikkeiden käsiin. Nämä rakennusliikkeet taas ovat helisemässä nytkin, koska käsissä on tyhjiä asuntoja, jotka eivät mene kaupaksi pyydetyllä hinnalla, ja kenellekään ei ole tullut mieleenkään, että halvemmallakin voisi myydä.

Asuntorakentamiseen tarvitaan siis lisää pelureita nykyisen oligopolin sijaan. Kaupunki voi rakennuttaa jos sillä on joku järkevä hanke, mutta sen lisäksi pitäisi huolehtia jotenkin siitä, että muutama suuri rakennusliike ei käytännössä pysty pyörittämään koko pääkaupunkiseudun rakennusbisnestä mielensä mukaan. Nythän näillä olisi käytössä kaavoitettua maata ja rakennusoikeuttakin, mutta tämä kelmien kerho on sanonut aivan suoraan, ettei rakennushankkeita kannata aloittaa ennen kuin myymättömät asunnot on myyty, koska muuten hinnat laskisivat.

Ja kun asumisen kalleus pääkaupunkiseudulla on ollut asuntopolitiikan ykköshuolenaihe, eikö tämä aiheuta missään päin mitään tarvetta johtopäätöksiin? Rakennusmafia sanoo avoimesti, että lisätuotanto laskisi hintoja, minkä tietysti tiesimme ilman heitäkin, mutta lisäksi käyttää monopoliasemaansa ja on rakentamatta, jotta hinnat eivät laske.

Eikö rakennuttajilta voisi esimerkiksi edellyttää, että tontille nousee suunnitelman mukainen talo tietyssä ajassa, tai tontti palaa kaupungille, joka antaa sen seuraavalle halukkaalle? Eli se maa mikä asuntokäyttöön saadaan kaavoitettua, myös rakennettaisiin nopeasti, eikä annettaisi rosvosektorin vain pantata kaikkea rakentamatonta maata seuraavaa nousukautta odotellessaan?

Hesarissa osui silmiin tämä uutinen. EU siis väsää jotain elvytyspakettia, ja koska siinä maaseudun kehittämisvarojen määrä putoaa, Suomi muuttuu nettomaksajaksi.

Mitä tämä kertoo meille? Sehän kertoo meille kepulismista. Suomen ehdotukset siitä, mitä noilla rahoilla Suomessa voisi tehdä, ovat olleet maaseutupainotteisia, ja kun maaseuturahaa leikataan, leikkaantuu myös saatu raha.

Nähdäkseni Suomessa isoimmat tämän hetken ongelmat ovat taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla, joista on lähtenyt tehdas alta ja työttömyys on pompsahtanut 20 prosentin tuolle puolen. Jos jotain elvytyspaketteja EU tarjoaa, hankkeita olisi pitänyt miettiä siten, että raha hyödyttäisi jotakin tällaista paikkakuntaa. Mutta eipä mietitty, vaan yritettiin vaivihkaa puhaltaa raha kepulaiseen Suomeen. Ja kun sitä ei maaseudulle saatu, jäi rahakin saamatta, ja nyt epäilemättä kaikki ovat tyytyväisiä.

Tänään sekä Vanhanen että Katainen ovat olleet sitä mieltä, että valtion pitää lainata lähivuosina aivan poskettomia summia. 50 miljardia euroa muutamassa vuodessa on helvetin paljon, ja mikään ei indikoi, että velkaantuminen loppuisi siihenkään.

Mihin ihmeen kankkulan kaivoon tämä raha oikein menee? Tätä meille ei ole kerrottu, mutta minulla on siitä arvaus.

Se, että valtio kattaa 15% menoistaan velalla, on kestämätön tilanne. Juuri nyt se on mahdollista, koska valtiot kaikkialla velkaantuvat rivakasti ja yksi mätämuna ei eroa suuresti korissa, joka on niitä täynnä. Tämä tarjoaa poliitikoille helpon tien ulos kun ei tarvitse miettiä, miten menoja leikattaisiin.

Vanhasen lausunto siitä, että nyt velkaa tarvitaan 8 miljardia mutta jatkossa enemmän, on mielenkiintoinen. Tässähän on ennustettu, että tämä lama joskus loppuukin, ja kun lama loppuu, valtion verotulot alkavat kasvaa rivakasti. Siitä huolimatta ennustetaan, että jatkossa pitää velkaantua vieläkin enemmän. Tilanne on outo, sillä katsoo mitä ennustetta hyvänsä, niissä laman syvin kuoppa osuu tälle vuodelle. Alkaako nousu loppuvuodesta vai ensi vuoden lopulla on sivuseikka, pahin rysäys lienee tämän vuoden heiniä.

Minun mielestäni se, että rahankäytölle ei anneta mitään kohdetta vaan väistellään asiaa on paljon puhuva.

Oma arvaukseni nimittäin on, että jostain päin Suomen eläkejärjestelmää on paljastumassa valtava vajaus tai kupru. Mitenkään muuten en pysty selittämään sitä, että julkisten menojen odotetaan kasvavan hirvittävää vauhtia, vaikka lama ei enää syvenisikään. Joku eläkekassa on menettänyt valtavia summia osakemarkkinoilla, ja loppujen ennustetaan menettävän rahojaan valtioiden korkopaperimarkkinoilla. Tai sitten jossain on yksinkertaisesti riskinhallinta pettänyt ja joku on turskannut kunnolla, mutta asiaa yritetään toistaiseksi hyssytellä paniikin välttämiseksi.

Rahan kippaaminen eläkejärjestelmään selittäisi sen, miksi sitä tarvitaan vuodesta toiseen ja jatkuvasti enemmän. Sekä sen, miksi ei tosissaan edes tarjota julkisen sektorin säästötoimenpiteitä, koska raha joudutaan käyttämään kuitenkin suurten ikäluokkien pitämiseen tyytyväisenä.

Minulla on tässä tilanteessa ikävä Iiro Viinasta, joka ymmärsi holtittoman törsäämisen vaarat, ja myöskin kertoi selkokielellä ihmisille, missä mennään. Kun valtion taloudellisen tilanteen karmeus oli kaikkien tiedossa, ymmärrettiin, että asialle pitää tehdä jotakin eikä vain talikoida rahaa humpuukiin hamaan maailman tappiin. Nyt poliitikot eivät samalla tavalla osaa painottaa tilanteen vakavuutta vaan he yrittävät hyssyttelemällä saavuttaa jotakin, joka minulle on hieman pimennossa.

Kun muualla puhutaan suurimmasta kriisistä maailman taloushistoriassa, Suomessa olisi lupa suhtautua tilanteeseen vakavasti ja miettiä, mikä tässä on oikea strategia. Minä oletan oikean strategian olevan lopulta niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella järkevän taloudenpidon ja kilpailukyvystä huolehtimisen. Yksityinen ihminen voi välttää velkaantumista ja riskejä ja pitää huolen ammattitaitonsa ajanmukaisuudesta. Julkisella puolella taas voidaan välttää liiallista velkaantumista, vaikka täysin velanottoa ei ole syytäkään vältellä. Talousjärjestelmä puolestaan täytyy pitää yritystoimintaa suosivana, mikä tarkoittaa supistettua julkista sektoria ja pienempiä veroja.

Se maa, joka selviää tästä lamasta pienimmällä julkisella velalla, saa huiman kilpailuedun kun muut joutuvat ammentamaan moninkertaisesti BKT:staan velanhoitoon vuosikymmeniä, elleivät länsimaat sitten kollektiivisesti jätä velkojaan maksamatta, mikä skenaario ei ole mahdoton sekään. Suomella olisi mahdollisuus olla tämä maa, jos valtio lainaisi miljardin lamavuosittain eikä kymmentä.

Nyt kuitenkin tapahtuu jotain, mistä meille pitäisi kertoa enemmän. Suomen pankkijärjestelmä ei ole tarvinnut vielä euroakaan tukiaisia, eikä kukaan ole toistaiseksi edes indikoinut, että niitä tarvittaisiin. Suomessa jäljellä on lähinnä peruspankkitoimintaa pyörittäviä pikkupankkeja, ja tämä bisnes ei ole pahemmin vielä kärsinyt.

Kun rahaa ei tarvita pankeille, mihin se oikein tarvitaan?

Jutta Urpilainen hehkuttaa, että eläkekiista oli “kansanvallan voiton päivä”.

Tämä hämmästyttää minua suuresti, sillä eläkekiista oli nimenomaan kansanvallan tappio ja korporaatiovallan voitto. Riippumatta siitä, oliko eläkeiän nostamisajatus kenenkin mielestä oikea vai väärä. Nyt on jälleen osoitettu, että poliitikoilla on oikeus puuttua vain sellaisiin asioihin, joihin korporaatiot antavat poliitikkojen puuttua. Kansanvalta on siis alisteinen korporaatiovallalle. Ainakaan minä en tiedä, miten voisin vaikuttaa siihen, kuka on STTK:n tai EK:n pomo. Sen sijaan tiedän, miten voin vaikuttaa siihen, että yksi selkärangaton kepuli saadaan palautettua takaisin Nurmijärvelle, Ikeaan tai aivan mihin hyvänsä.

Urpilainen sen sijaan pelaa sangen vaarallista peliä. Jos yksikään poliittinen toimittaja tarttuu asiaan, hänellä on suuria vaikeuksia selittää, miten hän oikein kansanvallan ymmärtää. Hänen ainoa toivonsa on, että suomalainen poliittinen journalismi on niin turtunut työmarkkinamafian valtaan, että se jättää moisen sammakon rutiiniluontoisesti huomiotta.

Kun miettii SDP:n kunniakasta historiaa kommunismin patoamisessa Suomessa ja sen pitkää perinnettä nimenomaan kansanvaltaisen prosessin kannattajana ja tukijana erotukseksi äärivasemmiston “valta meille millä keinolla hyvänsä” -ajatuksille, minusta näyttää siltä, että SDP:tä ennen johtaneiden suoraselkäisten ihmisten perintö on hukattu ja nykyinen puheenjohtaja ei edes oikein ymmärrä, minkä perinnön hän on vetämässä vessanpöntöstä alas irtopisteitä tavoitellessaan.

Tämä vaikuttaa minusta linjattomuudelta, ja jos olisin demari, olisin tehnyt johtopäätöksiä jo ajat sitten.

SDP:n nykyisestä murheen alhosta en tosin syytä niinkään Jutta Urpilaista kuin Erkki Tuomiojaa. Jutta Urpilainen epäilemättä tekee parhaansa, mutta se ei vain ole kovin paljon se. Sen sijaan Urpilainen ei olisi puoluejohtaja ensinkään vaan olisi jossain hänelle sopivammassa tehtävässä kakkos- tai kolmosketjussa, jos Erkki Tuomioja ei olisi jälleen kerran ollut ehdolla puheenjohtajaksi. Joka kerran kun Tuomioja yrittää, muut kokoavat rivinsä sen ehdokkaan taakse, joka parhaiten onnistuu Tuomiojan kaatamaan. Ja kun Tuomiojalla ei ole erityisen laajaa kannatusta ns. duunarialojen ympäriltä löytyvässä peruskannattajakunnassa, Tuomioja kyllä kaatuu.

Mutta samalla puheenjohtajavaali muuttuu “Tuomioja - Ei-Tuomioja” -vaaliksi, jossa ei valita parasta ehdokasta vaan paras Tuomiojan kaataja, ja tämä metodi ei kykene seulomaan esiin parasta ehdokasta ja osoittamaan joidenkin ilmeisiä puutteita. Tarkoitus on kampittaa Tuomioja, ja siinä onnistuttiin tälläkin kertaa, mutta hinta vaikuttaa aika kovalta.

Kepun Timo Kalli ja RKP ovat sanailleet eläkeikäuudistukseen liittyen myös maahanmuutosta.

Normaalia poliittista retoriikkaa, mutta kun yleensä nahistellaan hiekkalaatikolla, nyt nahistellaan hiekkalaatikon vieressä ja toivotaan, että kukaan ei huomaa.

Kalli siis totesi maahanmuuton räjähtäneen käsiin ja totesi eläkeiän nostamisen auttavan asiaa, koska työperäistä maahanmuuttoa voidaan vähentää. RKP sai oletetusti hepulin, koska puolue on nykyään profiloitunut jonkunnäköiseksi Vihreiden apupuolueeksi maahanmuuttoasioissa, ja loppuajan se puhuu nuuskasta.

Normaalia sanailua, mutta asian vierestä. En ymmärrä, miten Timo Kalli voi kuvitella vähentävänsä työperäistä maahanmuuttoa (EU:n ulkopuolelta) Suomeen, koska sitä ei ole juuri lainkaan.

Muutama suuryritys on palkannut ulkomaista asiantuntijahenkilöstöä ja ylempää johtoa ulkomailta, mutta lama-aikaan nekään eivät pahemmin rekrytoi. Ei Suomeen ole mitään työperäisen siirtolaisuuden virtaa, jota pitäisi erityisemmin suitsia.

Oikeastaan pitäisi miettiä, miten Suomeen saataisiin sopivia työpaikkoja oikealla palkkatasolla, että Intian yliopistojen terävin kärki rynnistäisi Suomeen eikä USA:an. Mutta ei taida Kepulla tähän lahjoja riittää, koska sen tavoitteissa on näivettää Helsingissä toimiminen, ja en saata kuvitella Vihantiin tai Sysmään syntyvän kymmeniä tuhansia ulkomaalaisia kolmensadantonnin vuosiliksalla työllistäviä yrityksiä.

Maahanmuutto Suomeen EU:n ulkopuolelta on valtaosin turvapaikanhakija- ja perheenyhdistämisperusteista. Tuloksena on somaleja, irakilaisia ja afganistanilaisia, joiden työikäisestä väestöstä puolet ei ole työmarkkinoiden käytettävissä ollenkaan vaan he ovat kotona lisääntymässä, ja toisen puolikkaan valtaosa ei ole kenenkään kaipaamaa työvoimaa.

Ja koska RKP:n joku minulle täysin pimentoon jäänyt agenda on nimenomaan Suomen täyttäminen sotaisimpien ja takapajuisimpien kehitysmaiden asukkailla "työvoimapulan torjumiseksi", niiden oli tietysti pakko älähtää kun niiden doktriini kyseenalaistettiin.

Timo Kallin pitäisi tutustua kuitenkin perusasioihin.

Vapaan maahanmuuton retoriikassa erityisesti halutaan hämmentää eroa turvapaikanhakijan ja siirtolaisen välillä. Vaikka henkilö olisi tullut Suomeen turvapaikanhakijana, häntä mielellään kutsutaan työperäiseksi siirtolaiseksi, vaikkei hänellä työpaikkaa ollutkaan katsottuna ja työlupaa hankittuna.

Ja kun näytetään tilastosta, että valtaosa nykyisistä EU:n ulkopuolisista maahanmuuttajista kuuluu kansallisuuksiin, joiden työttömyysprosentti on Suomessa 60-80, heitä ei edelleenkään kutsuta turvapaikanhakijoiksi, eläteiksi, elintasopakolaisiksi tai turvapaikkaturisteiksi, vaan "valtavaksi työvoimareserviksi", jota umpirasistinen yhteiskunta ei vain osaa hyödyntää.

Sanojen uudelleenmäärittely on ollut propagandassa tehokas keino jo pitkään. Timo Kallin ja muiden eturivin poliitikkojen pitäisi ymmärtää, että maahanmuuttokeskustelu on sangen propagandaväritteistä, ja siellä käsitteiden uudelleenmäärittely on täydessä vauhdissa. Tätä pitää vastustaa eikä mennä siihen mukaan, kuten Kalli näyttää nyt tehneen, toivottavasti erehdyksessä eikä tyhmyyttään.

Suomessa ulkomaalaisasia ei ole vielä räjähtänyt käsiin mutta se räjähtää käsiin jos hommaamme kymmenessä vuodessa espoollisen lukutaidottomia pääosin nostamaan tukiaisia. Tämä on poliittisen vihervasemmiston tavoite, mutta järkevien ihmisten pitää sitä vastustaa.

Vastustaminen taas on vaikeaa, jos meillä ei enää edes ole sanoja kuvaamaan haitallista ja tarpeetonta humanitaarista maahanmuuttoa, vaan se kaikki on naamioitu työvoimapulaa torjuvaksi työperäiseksi siirtolaisuudeksi.

Göbbels osasi tempun, Neuvostoimperiumi osasi tempun. Stalinistit osasivat tempun. Nyt sen osaavat Vihreät ja RKP.

Elokuvasta Schindlerin lista:
Schindler: Jos joudut Auschwitziin, huolehdin siitä, että saat erityiskohtelun
Stern: Toivon, että "erityiskohtelulla" ei tarkoiteta sitä, mitä kadulla puhutaan
Schindler: Hitto, tarvitsemmeko me uuden kielen?
Stern: Minusta tuntuu, että tarvitsemme, herra Schindler

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, kuinka demaripoliitikot vaativat elvytystä kuntatalouden kautta. Nyt on avautunut SAK, joka haluaa aivan samaa.

Ajatus on edelleenkin mieltä vailla, sillä kuntatalous ei luo hyvinvointia vaan jakaa sitä. Kun julkistalous on jo nyt alijäämäisempi kuin suunnilleen missään muualla länsimaissa, on vaikea keksiä mitään perustetta, miksi pitäisi velkaantua vieläkin enemmän, jotta julkista sektoria saataisiin paisutettua.

Massairtisanomiset on toteutettu yksityisellä sektorilla, julkinen sektori ei ole tehnyt juuri mitään vaan lähinnä puhunut lomautuksista ensi kesänä kun palvelujen kysyntä on muutenkin minimissä. Mikä on tässä rakennelmassa se, joka näyttää ongelman olevan nimenomaan julkisella sektorilla, kun minun nähdäkseni kyse on yksityisen sektorin ongelmista kun vienti ei vedä ja kotimarkkinakysyntä takeltelee? Miten tätä asiaa autetaan verottamalla yksityistä sektoria nykyistäkin kireämmin, jotta julkinen sektori voi haaskata vapautuneemmin?

Kannattaisiko asiaa lähestyä toisesta päästä ja miettiä julkisen sektorin pienentämistä, jotta yksityiselle sektorille jäisi enemmän tilaa toimia ja kuluttajille enemmän ostovoimaa? Pidetään lakisääteiset peruspalvelut ennallaan, mutta lopetetaan vähiten tarpeellisia “nice to have” -toimintoja kokonaan. Julkista rakentamista ei tarvitse lopettaa, vaan tarpeelliset hankkeet voidaan toteuttaa nyt halvalla. Mutta menoautomaatteja voi aivan hyvin karsia, jotta suu on taas säkkiä myöten.

Poliitikot siellä täällä tuntuvat kilpailevan siitä, kuka lupaa eniten velkamiljardeja humpuukiin.

Kyse on kuitenkin velasta, ja velka pitää maksaa. Ja se tehdään yksityiseltä sektorilta kerätyillä veroilla. Näin tapetaan seuraava nousukausi alkuunsa kun edessä on veronkorotuksia älyttömiin tarkoituksiin otettujen velkojen maksamiseen. Jos julkistalous trimmattaisiin nyt kohdalleen peruspalveluihin koskematta ja rassattaisiin läskit pois ja velkaannuttaisiin vähemmän, nousukaudella tilanne olisi erityisen herkullinen Suomen kannalta, sillä pahimmat kilpailijamaat painiskelevat älyttömien velkojensa ja turskeiden julkisten sektoriensa kanssa.

Mutta ei tällaista Suomessa tehdä. Julkinen sektori tuntuu olevan pyhä ja koskematon, ja siellä ei määritelmän ja marinan mukaisesti tehdä kuin aivan välttämättömät asiat ja nekin huutavalla alimiehityksellä jengin nääntyessä työtaakkansa alle. Ja nääntymistä pitää torjua reippailla palkankorotuksilla.

Kun suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen vaikutus huoltosuhteeseen on fakta, jolle ei voida mitään ja joka ei paikkaannu millään taikatempuilla kuten laivaamalla Suomeen turvapaikanhakijoita, julkisen sektorin BKT-osuudessa on nousupainetta, vaikka ei tehtäisi mitään. Jos halutaan pitää tämä osuus edes ennallaan, julkista sektoria on käytännössä supistettava jostain sen nykyisestä kohdasta, sillä hoivapalvelujen määrä tulee kasvamaan. Ja jos haluttaisiin laskea julkisen sektorin osuutta johonkin järkevälle tasolle kolmasosan paikkeille BKT:stä, edessä olisi reippaita rönsyjen karsimisia.

Nyt tarvittaisiin poliittista johtajuutta, jolla olisi kyky katsoa eteenpäin ja rohkeutta tehdä tarvittavia asioita, jotka eivät olisi valtaväestön kannalta edes mitenkään vastenmielisiä. Nykyhallituksella ei tähän tunnu olevan eväitä, joten maahan tarvittaisiin vaalit.

Tämä on yksi jokavuotinen koirankakkapuheenaiheeseen rinnastuva asia, joka pullahtaa aina esiin talvella ja häipyy sitten kuin pieru saharaan.

Joka kerran asiasta keskusteltaessa keskustelu ohjataan eduskunnan hallintovisiirien toimesta sivuraiteelle, josta ei ole paluuta, joten asia on syytä käsitellä tässä. Nimittäin juuri tänään Hesarissa oli tuo harhautustemppu, jossa kerrottiin, että nykyjärjestelmä tulee halvemmaksi kuin kuitteihin perustuva järjestelmä, ja että eduskunta tilitoimistoineen mukamas nääntyisi kuittipinon alle jos sellaisia ryhdyttäisiin vaatimaan.

Tämä ei ole edes etäisesti oleellista. Vaan oleellista on se, että kansanedustajalla on eri säännöt kuin muilla ihmisillä, ja se haisee.

Suomessa on aika monta yli 200 duunarin firmaa. Sellaisiakin firmoja, joissa jo pelkästään päivittäin matkustavia ja asiakkaita syöttäviä ja juottavia myyntireiskoja on enemmän kuin 200, on useita.

Jos tämänkokoiset firmat suoriutuvat jotenkin kuiteista ja niiden käsittelystä, eduskunnan kannattaisi miettiä tilitoimiston vaihtamista marisijasta tekijään. Jos taas eduskunnassa oikeasti ollaan sitä mieltä, että kuittien räplääminen on turhaa, raskasta, ikävää ja mitään tuottamatonta, miksi ne eivät säädä siellä lakia, joka lopettaa kuittihullutuksen muistakin työpaikoista? Siellähän niillä olisi valta hoitaa asia kuntoon. Mutta nyt ne ovat hoitaneet sen kuntoon vain omalta osaltaan.

Duunarin vinkkelistäkin asia on hankala. Yksityisen sektorin duunari ei voi laskuttaa kulukorvauksina mitä hyvänsä vaan firman johto sanelee erinäköisiä ehtoja siihen, mikä kelpaa firman kuluksi ja mikä ei. Ja jokainen yksityisen sektorin duunari, jolla on mitään asiakaskontakteja, on aivan varmasti saanut kokea nahoissaan sen kun joku kuitti on kadonnut asiakasryyppäjäisten päätteeksi ja viinalasku vähennetäänkin nettopalkasta. Jos systeemi tuntuu epäoikeudenmukaiselta, miksi eduskunta ei korjaa asiaa vaan ainoastaan vapauttaa itsensä tästä ongelmasta?

Tämä on keskeinen ongelma. Kun vallankahva ei noudata samoja sääntöjä kuin muut, heiltä puuttuu näppituntumavaikutus siihen, miten heidän päätöksensä oikein vaikuttavat. Kun kansanedustajalle kipataan vajaat kaksi tonnia kulukorvauksena eli enemmän kuin mitä 30% palkansaajista tienaa nettona, mitään sääntöjä rahankäytöstä ei ole, yhtään kuittia ei tarvitse muistaa ottaa Storyvillestä mukaansa ja yhtään selityskuponkia rahankäytöstä ei tarvitse kirjoittaa, miksipä siellä ketään kiinnostaisi se aika ja vaiva, joka nyt käytetään kuittipelleilyyn kaikkialla muualla paitsi yhdessä työpaikassa?

Rahallisesti asia on täysin merkityksetön. Periaatteellisesti asia on suuri, koska kansanedustuslaitoksen idea on se, että sen kuuluisi edustaa kansaa. Joten sen kuuluu myös noudattaa samoja sääntöjä kuin edustamansa ihmiset.

Kuten taannoin kirjoitin, pidän kohkaamista Lex Nokian ympärillä suhteettomana, koska lain vastustajat eivät tunnu oivaltaneen, miksi sitä pitäisi vastustaa.

Se ei kuitenkaan tee tästä laista tarpeellista, eikä vallankahvan aikaa pitäisi käyttää tämän tason nysväykseen. Jos valtio olisi yrityksen lailla johdettu kioski ja jotkut olisivat pikkupomoportaassa ryhtyneet haaskaamaan aikaansa tällaiseen, firman capo di tutti capi olisi nuhdellut määrätietoisesti mutta tahdikkaasti tätä sakkia esimerkiksi päällikkö Aladobixin sanoin “HILJAA PELLET”. Mutta koska valtiota ei varsinaisesti johda kukaan, nysvärien palauttaminen ruotuun on lähes mahdotonta.

Nyt nysvärit ovat liikkeellä keksimässä lainsäädäntöä, jolla pitäisi kieltää suomalaisia pankkeja siirtämästä rahaa ulkomaisten pelifirmojen tileille tai tileiltä. Taas tarvittaisiin pomo siteeraamaan Aladobixia.

Opetuksen vuoksi olisi ehkä syytä katsoa, mistä tämän ehdotuksen tehneen tai kohtapuoleen tekevän työryhmän jäsenet on oikein löydetty. Se saattaisi paljastaa meille keskeisen kattavuusongelman mielenterveyspalvelujen järjestämisessä.

Kenelle hyvänsä on täysin selvää, että tällaista suodatusta ei voi toteuttaa mitenkään. Käytännössä rahaa voisi siirtää esimerkiksi Paypalin avulla, ja jos tämä haluttaisiin estää, pitäisi estää myös Paypalin käyttö. Oikeastaan pitäisi lopettaa myös luottokortit vaarallisina, sillä niidenkin avulla voi siirtää rahaa pelifirman tilille, ja näinhän itse asiassa valtaosin toimitaan nytkin. Voittoja maksavan pelifirman taas ei ole mitään syytä julkistaa voittojen maksuun käyttämiään tilejä suomalaiselle byrokratialle, vaan se voi pyöritellä useita tilejä eri maissa ja maksaa niistä joltakin. Eli oikeastaan pitäisi kieltää myös rahan siirtäminen ulkomailta Suomeen kokonaan.

Jos kuvitellaan hetkeksi, että tällaisen eston voisi jotenkin toteuttaa teknisesti, törmättäisiin juridisiin ongelmiin. EU-alueella toimiva pelifirma on aivan laillinen yritys ja sieltä saadut voitot peräti verovapaita. Joten ennen kuin tällainen rahansiirto voidaan estää juridisesti, meidän olisi erottava EU:sta ja Euroopan talousalueestakin.

Mainittu työryhmä siis ehdottaa, että satunnaisten nettipokerinpelaajien takia meidän pitäisi erota kansainvälisestä yhteistyöstä, estää rahansiirrot Suomeen ja Suomesta, ja muuttua jonkunnäköiseksi tämän kulmakunnan Zimbabweksi. Hinta vaikuttaa kohtuuttomalta.

Ja kaikki tämä sen takia, että suomalainen uhkapelimonopoli on herrahissin jättämien poliitikkojen johtama museovirasto. Tällä olisi ollut loistava tilaisuus hyödyntää kotimaan monopolista riistämiään rahoja nettipelin tuotekehitykseen ja se voisi tällä hetkellä olla yksi Euroopan suurista pelifirmoista tuottaen valtiolle rahaa ei vain suomalaisten pelaajien rahoista vaan myös muiden eurooppalaisten. Mutta koska kioskin johdossa on ja on ollut lähinnä surkimuksia, joiden ainoa motiivi hommassa on siitä maksettava hulppea palkka, jonka saa lähinnä seurustelemalla naispuolisten työntekijöiden kanssa firman juhlissa, siellä ei ole tehty mitään.

Tuloksena on peliyhtiö, jonka tuotteet eivät ole ajan tasalla, organisaatio on tehoton ja hinnoittelu on perseestä. Tämä ei pysyisi avoimessa kilpailussa pystyssä päivääkään, sillä missään muualla Euroopassa uhkapelien palautusprosentit eivät ole yhtä surkeita kuin Suomessa. Kun kilpailu on nyt tullut internetin kautta bisnekseen, luonnollinen ratkaisu olisi trimmata pelifirma kuntoon. Mutta koska tähän ei ole motiivia eikä osaamista, yritetään keksiä yllä mainitun kaltaisia järjettömiä kieltolakeja.

Ja luuserointi maisemoidaan kansanterveydellä.

Kokoomus ja SDP näyttävät jatkavan keskinäistä riitelyään, mistä asiasta olen kirjoittanut ennenkin.

Opetusministeri Virkkunen syyttää vasemmistopuolueita “katkerien ihmisten puolueiksi”, ja SDP vastaa ja syyttää Kokoomusta kovien oikeistolaisten arvojen kätkemisestä markkinahymyn taakse.

Tällainen nahistelu tietysti kuuluu poliittiseen retoriikkaan, mutta näiden puolueiden johtajien kannattaisi hiukan keskustella omiensa kanssa tulevaisuudesta ja siitä, mitä oikein sanotaan. Puolueen kannattajien kutsuminen “katkeriksi ihmisiksi” on jokseenkin röyhkeä väite. Jos kannattajia on vajaa miljoona, tähän joukkoon mahtuu kaikenlaista väkeä. On totta, että SDP:n julkisuuskuvassa on tältä osin ongelma, sillä aina kun Erkki “korkeat tuloverot ovat oikeudenmukaisia ja itsetarkoitus” Tuomioja avaa suunsa ja Tarja Halonen kiukuttelee liike-elämälle jostakin, ei-kannattajalle tulee väkisinkin mieleen kaunainen marina.

Mutta kyllä SDP:n riv