Jutta Urpilainen lausuu satamalakosta näin viisaasti:

Urpilaisen mukaan porvarihallitus ei ole osannut päättää, ovatko palkansaajajärjestöt sille kumppani vai vastustaja. "Vaikka en muuten haikaile menneitä, väitän, että vanhoilla työmarkkinaopeilla olisi jo päästy osapuolia tyydyttävään ratkaisuun myös satamalakossa"

Mikä ihme mahtaa olla hallituksen rooli koko asiassa? Kyseessä on normaali työehdoista johtuva työriita, jolle kukaan muu ei ole antanut poliittista sisältöä. Lakossahan keskustellaan työsopimuskysymyksistä eikä vastusteta hallitusta, ja hallitus ei ole sopijaosapuolikaan. Riitaisat asiat eivät edes ole mitenkään poliittisia, vaan tyylipuhtaita työehtosopimuskysymyksiä.

Minua kiinnostaisi tietää, mitä ne “vanhat työmarkkinaopit” oikein ovat. Millä tavoin demarien pudottaminen oppositioon on vaikuttanut työmarkkinajärjestöjen toimintatapaan työriidoista neuvotellessaan? Vai onko “vanha työmarkkinaoppi” yksinkertaisesti se, että aina kun SDP pudotetaan oppositioon, alkaa työmarkkinoilla löytyä kaikenlaista turhaakin rähinää Puolueen masinoimana?

Jos tämä on se “vanha työmarkkinaoppi”, josta on johdettavissa se, että SDP:n pitäisi olla aina hallituksessa huolimatta vaalituloksesta ja linjakysymyksistä muiden puolueiden kanssa, se saakin mennä. Jos SDP ei kykene toimittamaan itseään hallitukseen siksi, että sen politiikka ei ole yhteensopivaa muiden puolueiden kanssa, kyseessä on peiliin katsomisen paikka ainakin siinä tilanteessa, jos SDP ei pääse suurimman puolueen asemaan.

Kun SDP on kyennyt tekemään menneessä maailmassa yhteistyötä rakentavasti sekä Kepun kanssa pitkällä punamultakaudella, että Kokoomuksen kanssa 90-luvun ja 2000-luvun alun, ja kummankaan aikakauden saavutukset eivät Suomea ajatellen ole mitenkään vaatimattomia, mitä oikein on tapahtunut kun nyt pitää taas kaivella esiin vanhoja työmarkkinabunkkereita ilmeisenä tarkoituksena yrittää saada SDP vaikuttamaan hallituskelpoisemmalta kuin mitä se on?

Ei porvarihallitus ole työmarkkinoita rikkonut, vaan työmarkkinat ovat edelleen aivan yhtä ehjät kuin ne ovat olleet viime vuosikymmenet. Se, että joskus on sopimustekstistä johtuva työriita ja lakko, ei ole osoitus mistään muusta kuin siitä, että mekanismi toimii. Ajatus siitä, että lakko olisi jotenkin omituinen ja rikkinäisyydestä kertova asia, on hassunkurinen. Lakkoja tulee aina toisinaan ja riidat jossain vaiheessa sovitaan. Suomen työmarkkinoilla on jäykkyysongelma, mutta se ei ole suuri. Toinen ongelma on se, ettei ympäröivää yhteiskuntaa ja pätkätyömaailmaa ole oikein onnistuttu sovittamaan yhteen. Näistä jälkimmäinen on tietysti poliittisen koneiston syy, mutta koska SDP on vastustanut kategorisesti kaikkia työmarkkinaehdotuksia ellei niistä sovita kolmikantaisesti, se ei saa puhtaita papereita tätäkään kautta.

SDP:n olisi aika ryhdistäytyä ja ryhtyä tekemään määrätietoista ja johdonmukaista politiikkaa sen sijaan, että se haikailee takaisin mennyttä maailmaa, jossa puolue oli hallituksessa aina riippumatta vaalituloksesta, vain siksi, että se oli mahtava SDP.

Nyt sillä on ongelma. Nuoriso ei erityisemmin pidä ay- ja korporaatiokeskeisyydestä, sillä nämä eivät aja pätkätöissä olevien nuorten asiaa vaan lähinnä vanhoissa vakituisissa työsuhteissa olevien vanhempien. Toisaalta vanhat ay-parrat eivät erityisemmin pidä siitä, että nuorten naisten sektori esiintyy kameroiden edessä vähän väliä vastustamassa ydinvoimaa, sähköä ja teollisuutta ympäristönsuojelun nimissä. Tuomioja tekee sitä minkä osaa parhaiten, eli monottaa kaikkia omiaan nilkkaan tasapuolisesti. Loppuaika vastustetaan kaikkia tehtyjä ehdotuksia talouskriisistä toipumiseksi esittämättä mitään muuta vaihtoehtoista keinoa kuin suurituloisten veronkorotukset, joilla ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista kuin pieneltä osin.

Tästä sekasotkusta ei nouse sellaista puoluetta, jolle liikkuva äänestäjä helposti uskoisi mandaatin visioida sitä, miten Suomi välttää parin kolmen vuoden sisään edessä olevan julkistalouden romahduksen jos mitään ei tehdä. Sekä sen miettimisen, millainen Suomi pärjää tällä vuosikymmenellä ja sitä seuraavilla. Irtopisteet jonkun työriidan kyljestä repäistynä kertovat siitä, että rohkeutta ottaa vastaan tulevaisuuden haasteita ei näyttäisi löytyvän, vaan puolue yrittää edelleenkin katsoa taaksepäin menneisiin taivaasta tipahtaneen suuruutensa päiviin.

Selvää on, että tulevaisuudessa pitää keksiä ja kokeilla jotakin uutta jos halutaan jotenkin yhdistää järkevä taloudenpito, peruspalvelut, perusturva, eläkepommin ratkaisu ja Suomen pitäminen houkuttelevana paikkana teettää ja tehdä työtä. Vanhoilla konsteilla edessä on joko konkurssi, kilpailukyvytön verotus tai olemattomat palvelut monumentaalisen byrokratian haaskatessa kaikki rahat.

Löytyyköhän SDP:ltä vetoa katsoa eteenpäin? Tämän päivän lausuntojen valossa ei siltä näytä.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja antaa puolueille moitteita siitä, että heiltä ei tullut yksityiskohtaisia leikkauslistoja kun julkistalouden rakenteellisesta vajeesta toipumisen keinoja kyseltiin.

Poliitikkojen tietysti pitäisi pystyä parempaan. Minä en ainakaan aio äänestää sellaisia puolueita, jotka ajattelevat ajan korjaavan ongelman itsekseen. Ei taida aika auttaa, sillä talous ei lähde mihinkään rakettikasvuun kun pelastavaa IT-kuplaa vastaavaa ilmiötä ei ole näköpiirissä. Lisäksi huoltosuhde heikkenee joka päivä hieman.

Hesari ei kuitenkaan näytä itsekään suhtautuvan asiaan kovin vakavasti:

Julkisista menoista karsiminen saattaa olla talouden tasapainottamiskeinoista viimeinen, mutta siihenkin pitää varautua. Olisi äänestäjien huijaamista vakuutella ennen vaaleja, ettei julkisen talouden kuntoon saattaminen tunnu missään.

Äänestäjien kuluttajansuoja velvoittaa puoluejohtajat kertomaan jo ennen vaaleja, mistä menoista he tinkisivät, jos karsimiseen pitää turvautua.

Ei näytä Helsingin Sanomillakaan riittävän rohkeutta sanoa, että leikattava on, ja paljon. Jos lehdistö ei kykene lausumaan sitä, minkä voi nähdä kuka hyvänsä numeroita katsomalla, miten ihmieessä kaikkia miellyttämään pyrkivät poliitikot siihen pystyisivät?

Valtiontalouden vaje ei Suomessa ole vähäinen eikä ohimenevä. Valtio lainaa 25% törsäämästään rahasta, ja prosentti muuttuu virallisessa propagandassa pienemmäksi vain erilaisia rahastoja mukaan ottamalla, mutta tämä temppu on numeromagiaa. Vaikka eläkerahastoihin karttuisi rahaa kuinka, näillä rahoilla ei valtio pysty maksamaan aluetukiaisia, valtionvelan korkoja taikka sikateollisuuden ylimääräistä propagandakampanjaa. Raha on korvamerkitty eläkkeisiin ja niiden sosialisoiminen vaatisi ehkä jopa perustuslain muutoksen.

Vaje taas ei ole ohimenevä itsekseen, sillä vaikka talous kasvaisi maltillisia ennusteita rivakammin, Suomessa on sisäänrakennettuja heikentäviä elementtejä. Näistä suurin on eläkepommi. Vaikka työeläkkeiden maksamiseksi ei tarvittaisikaan julkista rahaa, työeläkemaksujen tuntuvat korotukset ovat edessä kaikissa ennusteissa. Tämä tarkoittaa heikentyvää kotimarkkinakysyntää ja lisäksi käytännössä estää valtiota ja kuntia nostamasta suuresti perimäänsä tuloveroa, sillä verotus kiristyy tätä kautta useita prosenttiyksikköjä muutenkin.

Toinen liittyy samaan asiaan. Työeläkejärjestelmän kestävyys perustuu pitkän aikavälin 3% talouskasvuun ja osakemarkkinoiden 12% keskimääräiseen vuosituottoon, ja mainittuihin työeläkemaksujen korotuksiin. Viime vuonna talous sukelsi seitsemisen prosenttia ja tänä vuonna kasvuksi ennustetaan 1,5%. Vuodessa olemme siis rakentaneet tuosta 3% kasvuennusteesta vajeen, joka vastaa kolmen ennusteiden mukaisen vuoden talouskasvua. Jos siis talous kasvaisi seuraavat kolme vuotta 6% vuodessa, saisimme vajeen kiinni.

Osakemarkkinoilla taas pitkä alamäki söi puolikkaan osakkeiden arvosta ja romahdusta edeltävällä tasolla ei olla vieläkään. Osakekurssien pitäisi maagisesti kolminkertaistua, että pääsisimme tähän odotettuun vuosituottoon. Kuka ihme oikein osakkeet ostaisi tähän hintaan? Osakemarkkinoiden tuotto 2. maailmansodan jälkeen 90-luvun lopulle oli tuo noin 12% länsimaissa, mutta sepä ei johtunutkaan länsimaiden rivakasta talouskehityksestä vaan siitä, että kaikissa maissa kehitettiin samaan aikaan työeläkejärjestelmä. Perustuivat ne julkisesti hallinnoituihin tai yksityisiin kassoihin, kaikki nämä kassat keräsivät rahaa viimeiset 60 vuotta ja sijoittivat ne. Eri maissa on erilaisia säädöksiä siitä, miten tämän rahan sai sijoittaa, mutta 20% maltillisestikin arvioituna on mennyt osakemarkkinoille ja vetänyt kursseja ylöspäin viimeiset vuosikymmenet pitkällä aikavälillä.

Eläkejärjestelmän kestävyyslaskelman osaketuottoarvio siis perustuu historialliseen dataan, jossa mainitut eläkejärjestelmät ovat olleet koko ajan ostolaidalla. Nyt ne siirtyvät kaikki samanaikaisesti myyntilaidalle, joten näemmeköhän 12% vuosituottoja jatkossa? Jos väitetään näin tapahtuvan, haluan kuulla väitteen esittäjältä, kenelle eläkekassojen maailmanlaajuisesti pakkotilanteessa (=eläkkeet on maksettava) dumppaamat kupongit myydään reippaaseen ylihintaan? Minä nimittäin käyn myymässä tälle samalle taholle saman tien käärmeöljyä, sillä vaikka en olekaan kaksinen myyntimies, osaan varmasti minäkin myydä tuon sortin hölmölle mitä hyvänsä kalliilla.

Vähäisempi muttei suinkaan joutava kokonaisuus julkistaloudessa liittyy infrastruktuurin korjausvajeeseen. Tiet ja radat rapistuvat jatkuvasti, ja tietoliikenneinfrastruktuuria ei ole ollenkaan. En tiedä pitääkö ollakaan, mutta voi hyvin olla, että ulkomaisessa omistuksessa oleva infrastruktuuri ei investoi Suomeen tarpeeksi eikä hinnoittele monopolipalveluja oikein, joten valtiollinen infra joudutaan rakentamaan näitä bisneksiä kirittämään.

Tie- ja ratahankkeisiin käytetään joka vuosi vähemmän kuin mitä niiden nykyisessä kunnossa pitäminen tarvitsee. Tämä raha on otettava joskus jostakin eikä vain kerättävä velkaa sinnekin kunnes kaikki on siinä kunnossa, että on aivan pakko tehdä jotakin.

Uusiakin menoautomaatteja on. Humanitaarinen maahanmuutto tuntuu maksavan enemmän joka vuosi, ja kulut näyttävät kohtuullisilta vain, kun ne piilotetaan monelle momentille eri hallinnonaloille ja jaetaan kuntien ja valtion kesken. Kasvava valtionvelka taas tarvitsee suuremmat rahat korkoihin, ja kun epäluottamus siirtyy joskus Kreikasta Suomeen, tämän rahan määrä kasvaa rivakasti vaikka velka ei kasvaisikaan. Kasvavat vanhustenhoitomenot ovat näennäisesti piilossa, sillä vastuu kuuluu kunnille, mutta eivät kunnat nykyisellä veropohjalla kykene vanhuksia hoitamaan paitsi kasvukeskuksissa.. Jos 60% asukkaista on eläkkeellä, on aivan selvää, että ulkoista rahaa tarvitaan jostakin.

Nykymeno näyttää kummalliselta karusellilta, jossa pieni piiri pyörii ja väittää kaiken hoituvan itsekseen. Todisteeksi lainataan toisten piirileikkijöiden antamia lausuntoja, ja jokainen valhe muuttuu totuudeksi kun sitä on siteerattu kymmeneen kertaan samassa piirissä ja jonkun pyörijän toiveiden tynnyristä ammennettu asia muuttuu timantinkovaksi faktaksi.

Leikata pitää, ja leikata pitää rajusti. Poliitikoilta odotettaisiin nyt visiota siitä, miten se tehdään koskematta tärkeimpien peruspalvelujen suorittavaan työhön ja perusturvaan. Näihin ei julkisesta rahasta mene kuin kolmannes, joten tehtävä ei ole mahdoton, mutta tähän mennessä ainoa ehdotettu ratkaisu on korottaa hyvätuloisten veroja siinä toivossa, että Joku Muu joutuisi maksamaan. Näin saadaan katettua vajeesta viisi prosenttia jos veroprosentiksi määrätään sata, joten päätä ei ole lupa pistää pensaaseen vielä tämän älyehdotuksen jälkeen.

Väliin aina kuulee vaatimuksia ja ehdotuksia siitä, että politiikassa pitäisi palata ideologisen politiikanteon aikaan. Puolueita syytetään siitä, että ne ovat hukanneet aatteelliset juurensa.

Vaan kuinkahan on? Kun katson Suomen poliittista karttaa ja mietin asiaa askelta pidemmälle, Suomessa ideologia näyttäisi lähinnä olevan rasite puolueelle eikä niinkään ansio. Ideologia saattaa kantaa hetken, mutta lopulta se muuttuu painolastiksi. Ideologiat eivät näytä kykenevän uudistumaan samalla rivakkuudella kuin suomalainen yhteiskunta, ja puolueet ovat jotain siltä väliltä.

Yhteiskunnissa muutos on Suomessa ollut viimeiset 70 vuotta aivan mahdottoman ripeää melkein kaikilla alueilla. En käy tätä muutosta suuremmin läpi, mutta muistamme maatalousvaltiosta teollisuusvaltioksi muuttumisen, holhousvaltion rakentamisen, vihreyden nousun, kaupungistumisen, työelämän muutoksen ja monet muut asiat.

Oma havaintoni asiasta on se, että Kokoomuksen erityisen vahva veto johtuu nimenomaan siitä, ettei puolueella ole ollut pitkään aikaan varsinaista ideologiaa. Sitä pidetään vasemmiston ja muiden vastustajien mielessä kypäräpäisten pappien köyhienkyykytyspuolueena, mutta minä näen asian toisin. Kokoomus voi toki tehdä tuota, mutta se voi tehdä mitä hyvänsä, sillä puolueella ei ole varsinaista doktriinia vaan se tekee mitä sattuu riippuen siitä, keitä siellä sattuu olemaan etulinjassa. Tällainen arpalippu- ja tuuliviiripuolue on kuitenkin erinomaisen suosittu. Tämä pistää miettimään.

Mitä vahvempi aatteellinen tausta puolueilla on, sitä huonommin niillä tuntuu menevän.

Pienissä puolueissa joku aate on kovasti esillä. Se ei esimerkiksi persujen tapauksessa ole mikään erityisen konkreettinen ja helposti kuvattava asia, mutta unohdetun kansan äänillä eu:n vastustaminen tuottaa jonkun kannatuksen ilman suuria mahdollisuuksia siitä kiriä. RKP:n “aate” on kielivähemmistön etujen ajaminen on sitten kyse erivapauksien ylläpitämisestä tai perusoikeuksien puolustamisesta. Kristillisten aatetta ei tarvitse kaukaa hakea, ja tämä tuottaa Päivi Räsäsen, ja syyttäjä lepää.

Vihreiden tilanne on hieman kimurantimpi, sillä puolueessa vaikuttaa useita ideologioita. Ympäristöasiat ovat yksi, mutta lisäksi on vähemmistöjensuosintaideologia, feminismi ja muutama muu. Keskittymällä moneen puolueesta tulee tietysti astetta kiinnostavampi jyrkkiä aatteita kaipaavalle nuorisolle, mutta kun kannatus ei tunnu kasvavan samaa tahtia kuin vihreä nuoriso kasvaa aikuiseksi ja uutta pukkaa putkesta, se kertoo meille siitä, että vanhemmat ja hieman konservatiivisemmat osin siirtyvät Vihreistä muihin puolueisiin. Tähän epäilen syyksi sen, että vaikka joku ideologia sinänsä miellyttäisi, ne muut alkavat ärsyttää tai ainakin niiden nimissä tehdään vääriä asioita, ja joku muu puolue näyttääkin paremmalta. Kannatus näyttää vakiintuneen ainakin toistaiseksi tuohon 10-14 prosentin paikkeille, mutta siinä on toki kasvupotentiaalia, kuten olen kirjoittanut menneisyydessä.

Sitten suuret puolueet. Kokoomus tuli jo käsitellyksi.

Kepun ideologia on maalaisliitossa ja aluepolitiikassa. Tämä ideologia kantoi pitkälle kun Suomi asui maaseudulla, mutta nyt se on painolasti, kuten ideologioille kovin helposti käy. Suomi ei enää asu maalla ja politiikka tehdään kaupungeissa, mutta junantuomatkaan eivät tunnu enää Helsingissä Kepua äänestävän. Kepu on yrittänyt selittää olevansa kaupunkilaispuolue, mutta vahva maalainen ideologia tökkii vastaan sangen pahasti eikä kaupunkien valloitus ota onnistuakseen.

SDP:n ideologia oli alkuun työväenliikkeessä. Tämäkin ideologia kantoi alkuun kun suomalaiset olivat perinteisissä tyypillisissä työsuhteissa ja kuuluivat liittoon. Hyvinvointivaltiota rakennettiin, vaan kuinka on nyt? Nuoret demarit mahtuvat samaan taksiin, ja tämä johtuu siitä, että ideologia on muuttunut painolastiksi. AY-toiminta ei enää kiinnosta, koska ay-liike ei ole kyennyt vastaamaan pätkätyökulttuurin syntyyn muuten kuin vastustamalla sitä. Hyvinvointivaltiokulma on kääntynyt suurten ikäluokkien etujen valvonnaksi, ja tämäkään ei miellytä nuoria. SDP:n kovin veto oikeastaan sattui 80- ja 90-luvuille, kun se onnistui karistamaan perinteisiä ideologisia juuriaan vähän kauemmaksi. Siitä on otettu takapakkia kun aatetta kulisseissa räyhäävän Tuomiojan kannattajia on pitänyt saada jonkun toisen puheenjohtajan taakse, ja nyt ollaan tukevasti “suuret ikäluokat” -talutusnuorassa. Painolastia, painolastia.

Tämä köykäinen ja mutkia tahallaan oikonut analyysi näyttäisi siis siltä, että puolueet pääsevät kyllä lentoon ja julkisuuteen aatteella, mutta jossain vaiheessa aate ja ideologia on hylättävä tai kasvun rajat tulevat vastaan. Ei siksi, että aatteet olisivat huonoja vaan siksi, että aika ajaa aatteiden ohitse. Nuorten aate- ja arvomaailma on hyvin erilainen kuin heitä sukupolven tai kaksi vanhempien ihmisten, ja aatteeseen kovin vahvasti takertumalla ajetaan jossain kohtaa mahdolliset kannattajat kilpailijoiden syliin. Kameleonttimaisesti aatetta vaihtamalla tietysti pärjäisi hyvin myös, mutta se on hankalaa, kun puolueessa on vallankahvassa syrjäytyvän aatteen kaaderi, joka ei suostu mitenkään omaksumaan uutta.

Kaksipuoluemaissa ja vanhemmissa demokratioissa, esimerkiksi Britanniassa, on täysin mahdotonta löytää mitään järkevästi määriteltävää ideologiaa Labourin tai Toryjen takaa. Kokoomus muistuttaa näitä Suomessa eniten. Pieniäkin puolueita on vastustamassa neekereitä, vaatimassa itsenäisyyttä Skotlannille, Ulsterille tai - herra paratkoon - Walesille, mutta nämä ideologiapuolueet ovat marginaalissa eivätkä ne ikinä haasta ideologiattomia valtapuolueita.

Joten mitenkhän on? Pitääkö puolueiden palata ideologiaan vai ei? Minä en usko, että kannattaa, vaan vanhatkin ideologian rippeet kannattaa karistaa pois.

Ainakin kannatuslukujen valossa näyttäisi siltä. Politiikan kulisseissa ollaan yleisesti sitä mieltä, että Kokoomuksen hyvä veto ei johdu puolueen hyvyydestä vaan muiden huonoudesta, ja muiden huonous johtuu ennen kaikkea juuri vanhoihin aatteisiin takertumisesta.

Miettikääpä sitä.

Kreikassa on järjestetty lakko, jolla vastustetaan valtion säästötoimia, sillä nämä toimet osuvat köyhimpiin.

Tässä on totuuden siemen. Veronkorotuksilla voidaan niistää rahaa keskiluokalta kuten on tarkoitus tehdäkin, mutta tulonsiirtoihin ja julkisiin palveluihin tehtävät leikkaukset osuvat juuri niihin, joilla ei ole rahaa ostaa yksityisiä palveluja. Väite on siis tältä osin oikea, vaikkakaan säästötoimet eivät osu ainoastaan köyhimpiin.

Voimme oppia tästä kahdella tavalla.

Ensimmäinen on se, että julkistalous on syytä pitää kunnossa eikä lainata valtiolle joka neljättä euroa. Jos holtiton törsäys jatkuu eikä suuta pistetä säkkiä myöten, joskus maailman lainamarkkinoiden katseet huomaavat Suomen ja valtavan vajeen. Tässä kohtaa alkaa sitten tapahtua kun lainaa ei enää tahdo järkevällä korolla herua, ja kun säästötoimet tehdään pakolla nopeasti eikä harkiten omassa tahdissa, tuloksena on myös ylilyöntejä, jotka aiheuttavat kohtuutonta haittaa.

Toinen opetus on se, että on täysin mahdotonta keksiä sellaisia säästötoimia, jotka eivät osuisi jotenkin köyhimpiin. Mahdoton on tietysti jyrkkä sana, mutta toistaiseksi kukaan ei ole keksinyt sellaista mallia, joka jotenkin tuottaisi tuloksena vain keskiluokan köyhdyttämisen eikä osuisi köyhimpiin ensinkään.

Köyhät ovat aina ruokintaketjun alimmalla portaalla ottamassa niitä muruja, joita muilta putoaa. On kyse sitten satunnaisista hanttihommista tai perusturvasta. Jos leikataan tulonsiirtoja, vaikutus on suora. Jos verotetaan ylempänä ravintoketjussa olevia, heiltä riittää vähemmän sellaiseen kulutukseen, joka päätyy köyhille. Keskiluokka käyttää vähemmän niitä palveluja, joita köyhät voisivat tuottaa. Ketjun huipulla olevat kapitalistit siirtävät osan veronkorotuksista tuotteiden hintoihin, ja laskun maksaa köyhä kaupan kassalla. Välillisten verojen tai ympäristöverojen korottaminen valuu myöskin suoraan tuotteiden ja välttämättömyystarvikkeiden kuten sähkön hintaan Jne.

Tämä yhdistelmä pitäisi jollain maagisella tavalla saada tuottamaan politiikan realismia kentän vihervasemmalle laidalle.

Kun yritetään tehdä mitään valtiontaloutta tervehdyttävää, vasemmisto vastustaa. Se vastustaa kategorisesti kaikkia ehdotuksia paitsi pääomatuloveron korotusta, joka tuottaa 100% hyötysuhteellakin parhaimmillaan viisi prosenttia valtion alijäämästä. On täysin selvää, ettei Suomen budjettivajetta kurota kiinni yksin veronkorotuksilla. Menoja on leikattava. Menoleikkaukset ja veronkorotukset puolestaan osuvat jollain tavalla köyhiin, joita suomalainenkin vasemmisto käyttää jatkuvasti keppihevosena milloin mitäkin asiaa vastustaessaan.

Kun kaikki toimenpiteet osuvat jotenkin köyhiin mutkan kautta, on syytä tunnustaa tämä asia. Ehdotuksia ei tule vastustaa siksi, että huomataan jotenkin niiden vaikuttavan köyhiin, sillä tällä tavalla tulee vastustaneeksi kaikkia ehdotuksia. Oikea tapa on ehdottaa leikkauksia toiseen paikkaan jos ollaan sitä mieltä, että ehdotettu vaikuttaa köyhiin liikaa. Oleellista on kuitenkin hyväksyä se, että köyhien asema heikkenee jotenkin, ja yrittää valita keinot niin, että se heikkenee mahdollisimman vähän. Tämä on arvo- ja valintakeskustelua, ja keskeistä politiikan sisältöä

Kaikkien ehdotuksien kategorinen vastustaminen johtaa kuitenkin konkurssiin.

Kun konkurssi on edessä, mainitulle arvo- ja valintakeskustelulle ei ole enää tilaa, vaan pakasta vedetty iiroviinanen tai Suomen asioista viis veisaava Valuuttarahasto ryhtyy tekemään leikkauslistoja. Tämä ei mitenkään voi olla köyhän etu, kuten se ei ollut viime kerrallakaan.

Mistä löytyisi se vasemmistopoliitikko, joka selittäisi tämän omilleen siten, että sanoma menee perille? Itse päätetyt ja hyvin suunnitellut leikkaukset ovat pienempi paha kuin suuremmat leikkaukset pakon edessä, ja sellaista vaihtoehtoa, ettei tehtäisi mitään köyhiin vaikuttavaa, ei kerta kaikkiaan ole olemassa.

SDP:n runsaudensarvi on tursunnut tänäänkin.

Tällä kertaa ehdotetaan, että naisten pitäisi suorittaa joku pakollinen "kansalaispalvelus", joka olisi joko asepalvelus tai sitten joku, joka kuulostaa epäilyttävästi nykyiseltä siviilipalvelukselta.

Mitään perusteluja en ehdotukselle löytänyt, joten niitä jäämme odottamaan. Niitä odotellessa voidaan kuitenkin epäillä hankkeen mielekkyyttä yleisesti sekä erityisesti SDP:n kuvitteellisen äänestäjäkunnan kannalta.

Ensimmäinen ja perustavaa laatua oleva ongelma liittyy resurssien haaskuuseen. Kouluttamaton 18-vuotias ei voi tehdä mitään kovin kummoisia töitä vaikkapa hoivasektorilla. Iso osa tehtävistä tarvitsee koulutuksen ja melkeinpä kaikki tehtävät motivaation, ja pakolla johonkin pistetty hapannaama ei ole hyödyksi kenellekään. Toisaalta moni palvelee maataan paremmin hyvänä veronmaksajana. Vaikka kansalaispalvelus olisi puolen vuoden mittainen, keväällä lukionsa lopettanut ei ehdi aloittaa opiskeluja seuraavana syksynä sellaisessa paikassa, jossa opinnot käydään pääosin järjestyksessä, kuten vaikkapa kaikissa kouluissa tai yliopistoista lääkiksessä.

Näin pakollinen kansalaispalvelus venyttää vuodella opiskelujen aloittamista, ja kun juuri nyt keskustellaan työurien pidentämisestä, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan. Enemmänkin pitäisi miettiä, miten karsittaisiin asevelvollisuuden suorittajien määrää tai ainakin tehtäisiin sinne useita tapoja tämä kyrde suorittaa, jotta resurssien haaskuu siihen, että ihmisiä seisotetaan vartioimassa puita ja kaivamassa kuoppia, jotka peitetään illalla, vähenisi. Naisten ottaminen mukaan tähän pelleilyyn tuottaa runsaasti turhaa työtä ja hyödyt jäävät vähäisiksi.

Toinen ongelma on työnjohdollinen. Kun siviilipalveluspaikkoja ei nytkään tunnu olevan mitenkään yltiöpäisesti, kymmenien tuhansien ihmisten lisääminen vuodessa tämän palveluksen suorittajiin toisi ongelman: mistä löytyy kaikille palveluspaikka ja kuka heitä oikein johtaa ja opastaa. Yksittäisen sivarin lisääminen organisaatioon ei aiheuta mitään johtamisongelmaa, varsinkin kun henkilökohtaisen valinnan tehnyt sivari on usein kohtuullisen motivoitunut tekemään sitä, mitä sitten kuuluukin tehdä. Jos organisaatioon lisätään 20 sivaria, joista 19 on työtä vieroksuvia lusmuja, jotka lusmuavat joka hommasta aivan kuten armeijassakin tehdään heti kun kukaan ei näe, johtamista tarvitaan lisää, ja tämä maksaa.

Kun juuri nyt keskustellaan myös julkisen sektorin tuottavuudesta, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan.

Kolmas ongelma liittyy matalan tuottavuuden töihin, ja tämän pitäisi olla SDP:ssä paremmin mielessä. Ei ole mikään salaisuus, että Suomessa ja kaikissa korkean minimipalkan länsimaissa on pulaa nimenomaan matalan tuottavuuden töistä niille ihmisille, joiden markkina-arvo ja tuottavuus eivät riitä parempiin hommiin. Näitä ihmisiä on paljon. Osa on yksinkertaisesti liian tyhmiä pärjätäkseen. Osa on liian kouluttamatonta. Osalla on joku fyysinen tai psyykkinen sairaus tai vamma, joka estää täysipainoisen työnteon. Näitä ihmisiä on paljon enemmän kuin on tarjolla töitä, joita he voisivat tehdä.

Jos tämä ehdotus toteutuisi, iso osa matalan tuottavuuden töistä siirtyisi teetettäväksi ilmaiseksi tällä kansalaispalvelusprikaatilla, joka tekee työtä kun on pakko. Miksi turhaan palkata edes pienellä summalla joku vahtimestari tai käytävänlakaisija, sillä ottamalla hommaan kansalaispalvelushenkilön, työn saa teetettyä ilmaiseksi. Se, että vahtimestari vaihtuu puolen vuoden välein, ei kiinnosta ketään, sillä näin tuppaa käymään nytkin kun väkeä haalitaan vuokratyöfirmoista. Sen sijaan, että lääkäriksi haluava ja kykenevä on lääkiksessä opettelemassa lääkäriksi, hän istuu vahtimestarina jossakin viemässä työpaikan sellaiselta, jonka lahjat eivät riitä muuhun kuin tähän vahtimestarin tehtävään.

Kansalaispalvelus laajennettuna siis rikkoisi sen osan työmarkkinoita, joka on eniten rikki jo ennestään, ja ajaisi loputkin vajaakuntoiset ikuiseen syrjäytymisputkeen. Kun nyt on toisaalla keskusteltu perustulosta, tukityöllistämisen eri malleista ja sensellaisista keinoista saada työmarkkinoille se väki, joka ei pärjää tarjolla olevissa töissä, huomataan tämän ehdotuksen sopivan erinomaisen huonosti myös tähän suureen linjaan.

Mitä tämä ehdotus oikein palvelee, ja kenen ääniä sillä yritetään kosiskella? SDP:tä muutenkin karttava nuoriso tuskin ilahtuu ehdotuksesta, joka tarjoaa pakollisia paskatöitä palkatta. Työmarkkinoiden huonoiten pärjäävä väki näkee ehdotuksen suorana uhkana pienellekin mahdollisuudelleen työllistyä. Julkishallinto pelkää ylimääräistä työkuormaa asian hallinnoimisesta, sillä rahaa siihen ei kuitenkaan heruisi.

Kolmikantatyöryhmissä ja eläkerahojen riittävyydestä vastuussa olevissa tahoissa toivotaan kipeästi SDP:n tilalle Hölmölää. Työuralle yritetään epätoivoisesti löytää pidennystä eläkerahojen turvaamiseksi. Hölmölässä sentään peittoa jatkettiin leikkaamalla toisesta päästä ja ompelemalla toiseen, mutta SDP:n pakkopalvelusmallissa peittoa jatketaan leikkaamalla toisesta päästä ja heittämällä kangas roskikseen.

Päivi Lipponen on viime aikoina kunnostautunut puolitotuuksien, valheiden ja muinaisen propagandan toistajana.

Hän ei petä meitä tänäänkään blogikirjoituksessaan.

Lipposen usein käyttämä temppu, tässäkin toistettu, on sinänsä yleinen ja sitä tuntuu käyttävän kukin puolue oppositiovuorollaan, mutta joka kerran se kalskahtaa yhtä tympeältä. Tehdään kaikenlaisia ehdotuksia, joista ei ikinä joudu vastaamaan, ja niitä tehdään paljon. SDP on esimerkiksi ehdottanut pääomatulojen verotuksen palauttamista progressiiviseksi. Nyt kun kassanpohja pilkottaa, kautta poliittisen kentän näyttää olevan konsensus pääomatuloveroprosentin maltillisesta nostosta 28%:sta kolmeenkymmeneen.

Tämä ei ole lähellekään sama asia kuin SDP:n ja Lipposen tekemä ehdotus progressiivisesta verosta, mutta nyt voidaan todeta “muut ovat tulleet SDP:n kannalle” luoden sellaisen kuvan, että SDP olisi ollut asiassa jotenkin jatkuvasti oikeammassa kuin muut. Se, että 99% opposition tekemistä ehdotuksista ei toteudu edes tällaisella marginaalisella muistuttavuudella, ei koskaan tunnu herättävän “olimme väärässä” -kommentteja.

Tämä on kuitenkin normaalia poliittista retoriikkaa. En ymmärrä sen merkitystä, sillä jokainen politiikkaa seuraava näkee sen lävitse ja politiikkaa seuraamaton ei seuraa myöskään tätä propagandaa, mutta eipä minun pidäkään ymmärtää, mitä broilerihautomoiden lausuntoautomaatit ajattelevat.

Rimanalitus on tällä kertaa kuitenkin tässä: Ahon porvarihallitus uudisti pääomaverotuksen. Sen ja globaalin talouden avautumisen seurauksena pääomatulot ampaisivat nousuun. Ne, jotka saivat pääomatuloja, moninkertaistivat tulonsa. Kun rikkaat rikastuivat, palkansaajat jolkottivat entisessä kertymävauhdissa. Siis suhteellisesti: rikkaiden rikastumiseen verrattuna köyhät köyhtyivät.

Köyhät ovat aina käytössämme. Väliin köyhät köyhtyvät absoluuttisesti, väliin suhteellisesti, väliin sekalaisesti. Aina löytyy jostain joku ihmisryhmä, joka jollain tavalla tarkasteltuna pärjää köyhiä paremmin (määrittelemättä edes, keitä ne köyhät oikeasti ovat), ja saadaan pienellä maisemointitempulla aikaiseksi suuri salaliitto köyhien kyykyttämiseksi. Eivät köyhät ole köyhtyneet vaan köyhät ovat rikastuneet, mutta kun joku on rikastunut enemmän, voidaan naurettavalla tempulla todeta köyhien köyhtyneen, mikä on puhdasoppinen valhe. Suhteellinen köyhtyminen ei tarkoita mitään kovin konkreettista; ainakaan itse en ymmärrä, mikä olisi käytännön sovellus sille tiedolle, että joku toinen ihmisryhmä on rikastunut toista enemmän.

Minua kiinnostaa tällaisen sekavan ja epämääräisen vyyhdin perkaamisen sijaan miettiä Päivi Lipposen omaa arvomaailmaa ja kateuden roolia siinä. Mittatikuksi Lipponen otti suurimpien pääomatulojen saajat, sillä vain he ovat rikastuneet verouudistuksen jälkeen nopeammin. Pieniä pääomatuloja saavien verotus kiristyi. Mittatikkuna on siis joukko, joka mahtuu Suomessa muutamaan Kovasen taksiin, ja tätä verrataan “köyhiin”, joka SDP-propagandassa voi tarkoittaa aivan mitä hyvänsä puoleesta miljoonasta kahteen ja puoleen miljoonaan suomalaiseen.

Jos Lipposen edustaman puolueen mielestä on merkittävä ongelma se, että jollain tavalla valittu sadan ihmisen joukko on rikastunut enemmän kuin suurella niputtamisella valittu ansiotasohaitarin alin X%, hän rakentaa ongelman asiasta, joka on itsestäänselvää. On talousjärjestelmä mikä hyvänsä, sen sisältä voidaan poimia sadan ihmisen joukko, joka pärjää kaikissa tilanteissa suurta massaa paremmin.

Vaikka SDP pääsisi pois oppositiosta, tämä pitäisi paikkansa edelleen. En kuitenkaan usko näkeväni SDP:n hallituskauden jälkeen mitään suuria tunnustuksia siitä, että he olisivat epäonnistuneet tämän ongelman poistamisessa.

Oikeasti he voisivat sen kyllä sanoa ääneenkin, sillä Lipponen käy apinan raivolla korjaamaan ongelmaa, joka ei ole ongelma ensinkään, ja epäonnistuminen olemattoman ongelman korjaamisessa ei ole suurensuuri synti ja häpeä kenellekään.

Labour ja Gordon Brown ovat keksineet kolme kuukautta ennen vaaleja, että vaalijärjestelmä kaipaa kiireellistä uudistamista.

Labourin uudistusehdotus pitää sisällään eräänlaisen negatiivisen äänen antamisen. Tällä hetkellä äänestetään yhden hengen vaalipiireissä, ja eniten ääniä saaneen puolueen ehdokas tulee valituksi ja muut äänet menevät hukkaan. Mitään suhteellista vaalitapaa ei siis ole.

Tämä on pitänyt käytännössä pienpuolueet poissa parlamentista. Liberaalien kannatus on väliin ollut Labouria suurempaakin, mutta vaaleissa kussakin vaalipiirissä pääehdokkaat ovat melkein aina toryt vastaan labour, ja jompi kumpi näistä voittaa.

Nyt Brownin tekemä ehdotus on sellainen, että ehdokkaat laitettaisiin suosituimmuusjärjestykseen ja tässä mallissa eniten ääniä saanut tulisi valituksi. Tässä on käytännössä negatiivisen äänen elementti, sillä jos vaalipiirissä on vaikkapa viisi ehdokasta ja laskennassa äänet olisivat nollasta neljään sen mukaan, millä sijalla ehdokas on, vakaasti yhtä puoluetta vastustava antaisi juuri sille nollan.

Ehdotusta on sekä kritisoitu että kannatettu. Liberaalit suhtautuvat siihen varauksellisen myönteisesti, pienpuolueet ehdottoman myönteisesti. Totta on, että nykyinen vaalijärjestelmä sorsii pienpuolueita, mutta totta on myös se, että Britanniaa on hallittu enemmistöhallituksilla iät ajat ja mantereelta tuttuja koalitiohallituksia ei suosita. Jos vaalitulos on sellainen, että mikään puolue ei saa enemmistöä, politiikka käytännössä pysähtyy ja pääministeri järjestää pian uudet vaalit, mikä on täällä hänen oikeutensa koska hyvänsä.

Tässä on nähtävissä Labourin hätäkakka. Kannatusluvut ovat olleet sille murhaavia. Jos vaalit olisi järjestetty viime syksyn tilanteen mukaan, konservatiivit olisivat saaneet vaaditun ehdottoman enemmistön ja peli olisi ollut sillä selvä. Noista luvuista toryjen kannatus on laskenut, ja jos vaalit järjestettäisiin viime viikon lukujen mukaan, mikään puolue ei saisi enemmistöä. Toryt olisivat suurin puolue, mutta tuloksena olisi silti ns. hung parliament, mitä se sitten suomeksi liekin.

Labourin toive on se, että toryjen noste on nyt kadonnut ja suunta on kääntynyt alaspäin. Jos he saavat aikaiseksi vaalijärjestelmäuudistuksen, joka käytännössä takaa hung parliamentin syntymisen, labour saa pari kolme kuukautta hengähdysaikaa ennen uusia vaaleja ja tilaisuuden yrittää kiriä eroa kiinni. Toryt ovat ilmoittaneet jo kumoavansa tämän vaalijärjestelmän jos se tulee ja jos he pääsevät valtaan, ja seuraavat vaalit voitaisiin aivan hyvin käydä perinteisellä vaalitavalla, jossa Labourilla saattaisi taas olla mahdollisuus jos puheenjohtajavaihto menee hyvin.

Käytännössähän tämä vaalijärjestelmä lisäisi pienpuolueiden määrää parlamentissa. Kun valituksi tulee lähinnä hajuttomia, mauttomia ja tuntemattomia, joita kukaan ei vastusta jättämällä heidät listan pohjille vaan jokainen pistää juuri heidät keskivaiheille, vaalitulos voisi olla todella yllättäväkin. Joka tapauksessa varmaa on, että lisäämällä parlamenttiin pienpuolueiden jäseniä, todennäköisyys sille, että kumpikaan perinteisistä valtapuolueista saa ehdotonta enemmistöä, on vähäinen.

Britanniaa ei ole perinteisesti hallittu koalitiohallituksilla. Kyllähän sellainen voitaisiin synnyttää, mutta kulttuuri sellaisen kanssa toimimisesta lehmänkauppoineen, ei todennäköisesti olisi aivan helppoa omaksua. Kun vallankahvassa on vain yksi puolue, pääministeri sen puheenjohtajana joutuu vastaamaan kaikista hallituksen tekemisistä, kun taas koalitiohallituksessa pääministeri joutuu selittelemään parhain päin myös muiden puolueiden agendoja, ja pääministeriä ei voida pitää vastuussa siitä, jos hallituskumppanit eivät jotain hanketta hyväksy.

Ei tässäkään ole mitään yhtä ja oikeaa tapaa. Mantereen koalitiotapa hallitusohjelmineen tuntuu toimivan, mutta niin tuntuu myös Britannian yksipuoluevaltakin, jossa asioita taklataan sitä mukaa kun niitä tulee eteen sen sijaan, että selataan jotain muutama vuosi aikaisemmin tehtyä hallitusohjelmaa budjettikehyksineen.

Kulttuurillisesti kyse on kuitenkin kovin eri asioista, ja tässä mielessä muutos vain vallankahvaan epätoivoisesti takertuvan, Irakin sotaretkellä itsensä ryvettämän Labourin pelastamiseksi tuntuu järjettömältä.

Tänään ja viikonloppuna on taas saatu runsaasti huonoja uutisia.

VM:n raportti toteaa julkistalouden olevan Suomessa kestämättömällä pohjalla. Tämä oli tietysti selvää ennenkin, sillä valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron ja siihen kuntien velanotto päälle. Näistä veloista ei käytetä juuri mitään investointeihin, vaan ne ovat syömävelkaa, mutta nyt asiasta on asiantuntijoidenkin näkemys. Järkevästi myös raportti toteaa, että jotain täytyy tehdä kuitenkin julkistalouden romahduksen estämiseksi, ja mitä pidemmälle toimenpiteitä lykätään, sitä isommasta urakasta on kysymys.

Mitä tekee nykyinen hallitus? Ei nähdäkseni mitään. Vielä puolitoista vuotta sitten Vanhanen ja Katainen kertoivat, että lama ei osu Suomeen ensinkään ja Suomen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa. Eipä ole enää, vaan tilanne on äitynyt nyt siihen pisteeseen, että puhutaan jo välttämättömistä leikkauksista ja veronkorotuksista, joiden ainoana vaihtoehtona on romahdus. Nyt Vanhanen ja Katainen vakuuttavat meille, että joku muu ensi vaalikaudella tekee varmaan jotakin, mutta me emme tee mitään, koska velkaelvytys on nyt päivän sana.

Velkaelvytys -käsite on pelastanut hallituksen ja ministerit turhalta työnteolta. Hallitustaipaleen alussa laaditut ohjelmat, tavoitteet ja budjettikehykset ovat muuttuneet epärealistisiksi, sillä rahoituspuolelta tippui pohja pois pääomatulojen romahdettua, työttömyyden pompsahdettua ja kulutusverojen tuoton jäätyä odotettua alhaisemmaksi. Tässä kohtaa vastuullinen poliitikko olisi tehnyt uuden ohjelman, asettanut uudet tavoitteet ja miettinyt budjettikehykset uusiksi vastaamaan enemmän uutta rahoitusasemaa. Tämä olisi kuitenkin haiskahtanut ikävästi työltä ja vastuullisuudelta ja suuriin linjoihin keskittymiseltä, ja mitään näistä ei tavata Suomessa ministereiltä odottaa vaan aika käytetään nysväämiseen.

Faktisesti hallituksen “velkaelvytys” ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että tehdään kuten suunniteltiin tehtävän silloin, kun lamasta ei ollut tietoakaan. Juuri mitään uutta ei ole keksitty, ja mikään ei taatusti elvytä mitään tai ketään, mutta näin saatiin naamioitua nykymenoon sopimaton törsäys vanhan hallitusohjelman pohjalta nerokkaaksi velkaelvytykseksi ja luotua illuusio siitä, että nyt on tehty paljon, vaikka itse asiassa ei ole tehty yhtään mitään.

Hallituskokoonpanon vaihdosta ei tässä tapauksessa ole mitään iloa, sillä SDP lähinnä keskittyy valittamaan siitä, että valtio velkaantuu aivan liian maltillisesti, ja mitään merkkejä ongelman tunnustamisesta ja vastuullisesta lähestymistavasta ei löydy oppositiostakaan.

Se alijäämästä.

Kuntasektorin työehtosopimukset pääsivät juuri loppumaan, samalla kun neuvottelut asiasta on toistaiseksi lopetettu. Kuntatyöntekijät haluavat yhtä isot palkankorotukset kuin sairaanhoitajat saivat, ja oikea ja realistinen tarjous on miinusmerkkinen, nollalinjan ollessa jo kestämätön kompromissi. Lakkovaroitus tullee tuota pikaa, ja tässä tilanteessa ei liene muuta keinoa kuin näännyttää duunarit pitkällä lakolla hyväksymään jotain hyvin lähellä nollalinjaa olevaa. Ei erityisen mukavaa, mutta julkistalouden alijäämät ovat sitä luokkaa, että palkkamenot eivät saa kasvaa, sillä tulot eivät kasva.

Jos kuntasektori kiskaisee nyt 7% palkankorotukset, se tietää vieläkin massiivisempia säästötoimia, ja kun säästöt tuppaavat kohdistumaan aina suorittavaan portaaseen eikä byrokratiaan, se merkitsee rajuja leikkauksia peruspalveluihin. Niihinkään ei oikein olisi varaa, sillä eivät peruspalvelut nytkään mitenkään erityisen ylimiehitettyjä ole. Keväällä tultaneen kuulemaan esimerkiksi OAJ:sta runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa. Tähän saakka opettajat ovat vastustaneet lomautuksiaan sillä perusteella, että lapsilla pitää olla oikeus opetukseen ilman keskeytyksiä. Kun nyt ajauduttaneen ainakin lakkovaroitukseen ja todennäköisesti myös lakkoon, voidaan jatkossa tunkea OAJ:n “ajatelkaa lapsiamme” -argumentit sinne, missä aurinko ei paista.

Kuntasektorin ammattiliitoissa ollaan toivottoman tehtävän edessä. Veikkaan, että siellä tiedetään kyllä aivan hyvin kuntien taloustilanne ja maksukyky, mutta sairaanhoitajien muita suuremmat palkankorotukset ovat tuoneet kentälle niin suuret paineet, että jos järjestöpomot sanovat, että se on nollalinja nyt, järjestöpomot vaihdetaan sellaisiin, jotka ovat halukkaampia rettelöintiin. Toivoa sopii, että neuvotteluissa keksitään jotain ovelaa, mutta Suomessa harvoin ollaan kovin luovia työmarkkina-asioissa.

Ahtaajat jättivät jo lakkovaroituksen, ja korpilakkojen alkamisesta jo huomenna on ollut puhetta. Tässä on yksityisen sektorin ala, jossa pitäisi nyt katsoa numeroita. Kun viennin määrä on romahtanut ja satamien liikenne vähentynyt 20 prosentilla vuodessa, satamissa on lähinnä edessä henkilöstövähennyksiä eikä runsauden avokätistä jakamista. Suomessa lama ei ole päättynyt vieläkään eikä se taatusti pääty tälläkään neljänneksellä, jos vienti pysäytetään.

Liitot näyttävät valinneen historiallisen huonon ajan voimannäytöilleen. Työmarkkinoilla viime vuosikymmen on mennyt aika rauhallisesti ja mieleen on lähinnä jäänyt sairaanhoitajien rettelöinti ja paperitehtaiden työsulku. Suomalainen työmarkkinamekanismi toimii pysyvässä työsuhteessa olevien ja työnantajien vinkkelistä tyydyttävästi. Ominaisesti touhuun sen sijaan kuuluu ajoittainen näytösluontoinen rähinä, jolla ei niinkään yritetä kyykistää kapitalistia vaan näyttää omille joukoille, että liitto on hyvällä asialla. Näiden lakkojen olemassaolo on kaikkien tiedossa eivätkä ne sinänsä merkitse suuria, mutta nyt ei olisi mitenkään näiden turhien lakkojen aika.

Kannattaisiko odottaa nousukautta, jolloin kapitalistilla olisi jotain menetettävää? Nyt firmat eivät juurikaan tee tulosta, joten on yhdentekevää, onko väki töissä vai lakossa, joten on hyvin mahdollista, että alkamaan pääsevät lakot niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla venyvät ja vanuvat. Lakko sen sijaan heikentää ostovoimaa, sillä lakkoavustus on pieni palkkaan verrattuna, ja nyt tarvittaisiin jokainen euro kotimarkkinakulutukseen, jotta usko talouteen ja työllisyyteen alkaisi taas vahvistua ja investoinnit lähtisivät käyntiin.

En mielelläni neuvo Kepua, sillä on mahdollista, että siellä on joku, joka ymmärtää lukemansa, ja näin olisin auttamassa tuota kelmien kerhoa vaalivoittoon. Kun nyt kuitenkin puheenjohtajavaali on edessä ja puolue on väkisin linjantarkistuksen edessä, käsittelen asiaa tämän verran.

Kepun ongelma on ilmeinen. Maaseudun yksipuoluevaltiossa Kepun asema on kiistaton, mutta etelän kaupungeissa puolue on statistin roolissa. Maaseutu autioituu, etelän kaupungit kasvavat ja nielaisevat ympäriltä perinteisiä Kepulandian osasia ja persut jäytävät kannatusta joillain alueilla. Maaseudun tekohengitys ei ole onnistunut Suomessa eikä missään muuallakaan, joten ajatus siitä, että maaseutu alkaisi taas imeä väkeä ja kepu tätä kautta kasvaa perinteisillä keinoillaan, on älytön. Toisaalta kaupunkeja ei valloiteta agraari- ja aluepolitiikka-agendoilla, sillä nämä teemat eivät kiinnosta kaupunkilaisia.

Suomen poliittisessa kentässä on kuitenkin yksi suurenkin puolueen mentävä aukko, johon Kepu itse asiassa sopisi aika hyvin pienellä hienosäädöllä.

Puolueen pitäisi muuttaa itsensä Maalaisliitosta Maltilliseksi Miespuolueeksi.

Sallikaa minun selittää. Nyt kun Kepun puheenjohtajaspekulaatiot vellovat, oikeastaan koko tiedotusvälinekenttä on lähinnä arvaillut sitä, kuka nuorista kaupunkilaisnaisista tulee valituksi. Tämä ei johdu siitä, että Kepu olisi nuorten kaupunkilaisnaisten puolue vaan siitä, että Suomen politiikassa on ihmeellinen nuorten kaupunkilaisnaisten buumi.

Tuota sakkia yrittää miellyttää nyt jokainen. Kokoomus tekee tätä politiikkaa parilla mieskasvolla, joita konservatiivisempi osa tästä kohderyhmästä voi katsoa ihaillen ja ajatella Niinistöä tai Stubbia katsoessaan “siinä vasta hieno mies!”. Vihreät ovat lähestyneet asiaa savustamalla etujoukoista pois melkeinpä kaikki miehet paitsi muutaman pehmon ja kiintiöhomon. Vihaiset nuoret kaupunkilaisnaiset voivat äänestää vihreitä huutaessaan maihareissa ja reisitaskuhousuissa “miehet ovat sikoja”. SDP on yrittänyt nyt samalle apajalle Urpilaisen avulla, mutta menestys ei ole ollut kovin kaksinen. Käytännössä tämä kaikkien puolueiden tärkeä kohderyhmä jaetaan Vihreiden ja Kokoomuksen kesken.

Kepun olisi järjetöntä ryhtyä tunkemaan tähän kilpailtuun sektoriin. Jos se tekisi niin, sille kävisi samoin kuin SDP:lle: menestys tässä segmentissä ei päätä huimaisi, mutta ns. perinteinen kannattajakunta alkaisi vuotaa nukkuviin ja persuihin kun tuntuu, että heidät on täysin unohdettu, kun pikkutyttö- ja yksinhuoltajalesboäitiagendat ovat vallanneet etulinjan.

Tätä naisbuumia syötetään meille vähän joka tuutista, niin tiedonvälityksessä kuin viihteessäkin. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa; mieluummin minä katson telkkarista L-koodia kuin jotain Bud Spencer & Terence Hill -tyyppistä. Kummassakin juoni on samaa tasoa, mutta toisen näyttelijöitä katsoo mielellään.

Vihaisille äijäenergiaa tursuaville miehille on jo olemassa Perussuomalaiset.

Sen sijaan miettimäni kohderyhmä on keski-ikäinen, sangen maltillinen ja rauhallinen mies. Perheellinen, vakiintunutta elämää elävä. Käy töissä, maksaa veronsa, ei erityisesti erotu joukosta. Arvoiltaan hän on sangen konservatiivinen. Ei änkyrä, mutta hän antaa uusien asioiden ensin tapahtua ja katselee hiukan ennen kuin päättää ne hyväksyä. Hän ei vastusta ympäristönsuojelua, muttei myöskään vouhota siitä. Hän hyväksyy tasa-arvon periaatteessa, mutta mielessään ajattelee kuitenkin miesten töitä ja naisten töitä. Hän on lojaali perheelleen ja ystävilleen ja auttaa heitä parhaansa mukaan muttei pode mitään maailmantuskaa siitä, että Afrikan neekerit kuolevat nälkään. Hänellä ei ole radikaaleja ajatuksia oikein mistään asioista, mutta hänellä on kuitenkin ajatuksia maailman menosta. Hän tietää, mitä ympärillä tapahtuu, lukee lehtiä ja katsoo uutisia. Hän ei ole erityisen uskonnollinen ja saattaa toisinaan esiintyä viikonloppuna humalassakin.

Tällaisia miehiä on kaupungeissa paljon. Itse asiassa valtaosa kaupunkien miehistä on juuri tuollaisia. He eivät saa nykyisestä tyttöenergiapolitiikasta yhtään mitään, ja sen teemat eivät puhuttele heitä oikein mitään kautta. He ovat konservatiiveja ja näkevät puoluejohtajana ja pääministerinä mieluummin puku päällä kulkevan herrasmiehen kuin Rosa Meriläisen. Kokoomus on tältä osin suojannut aika hyvin selustansa, sillä sen etulinja tuntuu käyvän sekä miehille että naisille.

SDP:ssä on tällä hetkellä ongelma, sillä duunarit vieraantuvat nykyjohdon viherkotkotuksista. Toisaalta jos puolue tekee reippaan käännöksen aatteellisesti vasemmalle tulevaisuudessa, sekin vieraannuttaa joitain, jotka ovat 80-luvulta lähtien tottuneet sangen oikeistolaiseen SDP:hen ja jotka eivät oikeastaan ole koskaan olleetkaan hyviä sosialisteja, ainoastaan hyviä peruspalvelujen kannattajia. En näe mitään syytä, miksi näiltä vesiltä ei voisi kalastaa ääniä myös toisenlaiselle Kepulle. Nuoret kaupunkilaisnaiset tuntuvat rakastavan turvapaikanhakijoita, mutta tuossa miessegmentissä ymmärretään heidän olevan menoerä ja halutaan pitää asia pienenpuoleisena. SDP on tässä asiassa punaviherkelkassa, Kepun ei tarvitsisi olla.

Tätä kohderyhmää ei voi tavoitella kenen hyvänsä kasvoilla, sillä kyse on mielikuvamarkkinoinnista. Väyrynen ei tule kyseeseen, koska häntä pidetään kierona ja tuo kohderyhmä pitää itseään suoraselkäisenä. Naiset eivät tule kyseeseen, koska ne alkavat aina jossain kohtaa leperrellä äitiyslomista, hoitovapaista, lasikatosta ja muusta epäkiinnostavasta. Itse asiassa en tiedä, kuka Kepun eturivistä tällä hetkellä edes kelpaisi, sillä kaikki ovat ryvettyneet aluepolitiikka- ja maatalousmiehinä..

Tällainen linjanmuutos ei välttämättä edes karkottaisi ns. perinteisiä äänestäjiä, sillä aina voidaan lähteä siitä, että maa- ja metsätilatyöt ne vasta rankkoja miesten töitä ovatkin ja kyllä maajussi on niistä palkkansa ansainnut. Ei tuollainen kuvaamani kaupunkilaismies tätä kyseenalaista, vaikka se on oikeasti maataloustukiaispolitiikkaa hieman eri lailla paketoituna.

Tällaisen puolueen agendan ei tarvitsisi suuresti poiketa siitä, mitä suuret puolueet nykyään tekevät. Kyse on lähinnä asioiden painotuksista sekä siitä, miten ja kenelle sanomaa viestitään.

Tällä kertaa Eva Biaudet on huolissaan ankkurilasten kovasta kohtalosta.

Hieman järkeä edellisiin samaa asiaa käsitelleisiin avautumisiin on tullut, sillä Biaudet ymmärtää asian olevan sopimusten priorisointikysymys ja sinänsä osa poliittista keskustelua sen sijaan, että hän tarjoaa jonain itse keksimänään aksiooman tasoisena julkilausumana, että alaikäisten tapauksessa pitäisi aina antaa heidän jäädä Suomeen. Jotkut ovat jopa tässä viime aikoina vastustaneet ikätestejä, mutta en muista ketkä.

Sen sijaan Biaudet hukkaa moponsa tässä kohtaa, mutta tarjoaa mietittäväksemme myös uuden tavan lähestyä asiaa:

Globaalin turvallisuuden kannalta meidän kannattaa kysyä, millainen lapsi yhteiskunnan kannalta on moneen kertaan hylätty lapsi, Biaudet sanoo.
Tämä koskee hänen mukaansa yhtä lailla suomalaisia sijoituslapsia ja ylipitkiä huoltajuusriitoja kuin yksin tulevia turvapaikanhakijalapsia.
"Oma perhe on hylännyt, eikä yhteiskuntakaan ole auttanut. Keneen tällainen lapsi turvaa ja ketä kohtaan hän tuntee lojaalisuutta? Miksi hän kokisi kuuluvansa mihinkään, ja haluaisi vuorostaan antaa yhteiskuntaan oman panoksensa?"

Jos tilanne on todella tämä, en näe mitään ongelmaa siinä, että tällainen lapsi saa jäädä Suomeen, varsinkin jos puhutaan oikeasti lapsista, jotka oppivat kielen koulussa rivakasti jne. eikä 17-vuotiaista partasuista, joilla lelulaatikossa on ollut kiväärejä jo viimeiset viisi vuotta.

Nyt kuitenkin nämä “perheen hylkäämät” tuntuvat sangen rivakasti löytävän perheensä ja sukunsa uudelleen heti kun tarjoutuu mahdollisuus saada heidät Suomeen eläteiksi perheen yhdistämisen nojalla. Tästä syystä sitten Helsingin kaupunki miettii, mistä ihmeestä saataisiin kaupungin maksamia asuntoja 15-henkisille perheille.

Biaudet siis yksinkertaisesti valehtelee tai kaunistelee asiaa tältä osin. Kyse ei ole mistään kaikkien hylkäämistä, sillä tällaiset kaikkien hylkäämät kuolevat Somaliassa nälkään. Jos matka Somaliasta Suomeen maksaa kymppitonnin väärine papereineen ja muine rötöksineen, on selvää, etteivät “kaikkien hylkäämät” sieltä Suomeen tule vaan sellaiset, joiden takana on tarpeeksi rahakas suku tuon matkan maksamiseen. Suvulle tämä on investointi, sillä jos suvun saa elätettäväksi Suomeen, se maksaa itsensä takaisin muutamassa kuukaudessa, ja loppuelämä on voittoa.

Voisiko asiaa ajatella toisinkin? Alaikäinen turvapaikanhakija kyllä saa luvan jäädä Suomeen, mutta hänelle ei syntyisi oikeutta perheen yhdistämiseen? Jos hän hommaa joskus puolison ulkomailta, tätä tietysti koskevat samat säädökset kuin muitakin Suomessa asuvien puolisoita, mutta isät, äidit, veljet ja sisaret eivät olisi oikeutettuja perheen yhdistämiseen, jolloin bisnescase heikkenisi huomattavasti. Jos kerran nämä ovat hylänneet lapsen kuten Biaudet väittää, lapsen etu ei mitenkään voine toteutua siten, että häntä kasvattamaan hommataan se sama sakki, joka on lapsen hylännyt “moneen kertaan”?

Kelpaisikohan tämä Biaudetille? Ei varmaan. Edustaakohan tämä kirjoitukseni “uusrasismia”, jota kuulemma internet on nykyään pullollaan? Todennäköisesti.

Britannian uutisia väritti eilen sangen erikoislaatuinen veneenkeikuttamisyritys.

Labourin peräpenkkiläiset ryhtyivät masinoimaan labour-parlamentaarikkoja vaatimaan salaista äänestystä Gordon Browin soveltuvuudesta puolueen johtoon ja pääministeriksi. Hanke näyttäisi nyt kuivuvan kokoon, koska ministerit, osa ilmeisen vastahankaisesti, kuitenkin ovat seisomassa Brownin takana.

Itse hanke kertoo kuitenkin Labourin syvästä hajaannuksesta, ja siinä on yhtymäkohtia suomalaiseenkin politiikkaan.

Kaksipuoluejärjestelmässä on aivan luonnollista ja järkevää, että puolueessa on eri virtauksia ja eri näkemyksiä henkilökysymyksistä. Näitä on ollut aina ja niitä tulee aina olemaan. Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet kuitenkin Labourille todella kuluttavia.

Tony Blair aloitti "new Labour" -hankkeensa, joka teki käytännössä Labourista yhden Euroopan oikeistolaisimmista puolueista ja Labourin talouspolitiikka oli reippaasti Toryjen oikealla puolella. Tämä ei rivijäsentä taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla miellytä, ja siellä virta onkin käynyt uusiin pikkupuolueisiin UKIP:hen ja BNP:hen, joista jälkimmäinen Britisn National Party on avoimen ulkomaalaisvihamielinen kerho, jota muut yrittävät vaieta kuoliaaksi. Kannatus kuitenkin kasvaa koko ajan ja nyt tuli europarlamenttipaikkojakin. Todennäköisesti seuraavien parlamenttivaalien jälkeen puolue on Westminsterissä ja sen vaientaminen muuttuu hankalammaksi.

Blairin sotaretket Irakiassa ja Afganistanissa eivät ole suosittuja nekään. Sisäinen oppositio keräsi niin paljon vauhtia, että Blair käytännössä savustettiin ulos 2007 ja tilalle nousi Gordon Brown.

Brown on ollut yksi Britannian epäsuosituimpia pääministerejä ikinä. Blairin hallituksen kirstunvartijana hän oli epäsuosittu jo valmiiksi, ja päälle hyökännyt lama, kyvyttömyys saada aikaiseksi mitään ja haluttomuus irtautua sodista ovat romauttaneet Labourin kannatusluvut ja se on nykyään kolmanneksi suurin puolue kun Lipilaarit ovat menneet reippaasti ohitse.

Vaalit on pakko järjestää tänä keväänä. Tekee puolue mitä vain, sitä odottaa rökäletappio. Brownin johdolla vaaleihin meneminen on murskatappion tie, mutta toisaalta pääministerin vaihtaminen nyt eikä vuosi sitten kertoo paniikista puolueessa ja antaa vauhtia kilpailijoille, ja samalla herättää oikeutetun kysymyksen siitä, miksi Blairin tilalle ei nostettu ketä hyvänsä muuta. Toisaalta tällainen kääpiöiden kapina juuri nyt kertoo, että puolueen sisälläkään ei olla enää valmiita äänestämään omaa puoluetta jos se tarkoittaisi Brownin jatkamista pääministerinä.

Vallankahva on Britanniassa aina sangen kuluttavaa, ja kolmien vaalien voittaminen peräjälkeen hyvin, hyvin harvinaista. Erityisesti valta kuluttaa Labouria, sillä kannattajissa on sosialidemokraatteja, mutta puolueen talouspolitiikka on perinteisesti sangen oikeistolaista kuten talouspolitiikka Britanniassa aina on ollut.

Tässä on yhtenevyyksiä Maalaisliittoon Suomessa.

Jäätteenmäki savustettiin ulos ja tilalle nousi sangen epäsuosittu Vanhanen. Yhdet vaalit on toki käyty välissä toisin kuin Britanniassa, mutta silti Vanhanen on eräänlainen vahinkopääministeri aivan kuten on Gordon Brown. Vanhasen eroilmoitus yllätti ajankohdallaan muttei sisällöllään, sillä häntä on oltu kampeamassa syrjään jo pidempään.

Vaalit lähestyvät ja kannatus hupenee, joten puolue tarvitsee uudet kasvot ja uuden linjankin. Vuoto on ydinkannatusalueilla kova sekä nukkuviin että persuihin.

Vallankahva näivettää Suomessa erityisesti kepua.. Vaikka Kepu on kuinka vallassa, maaseutu ei muutu kukoistavaksi paratiisiksi. Ei kepu sitä voi sellaiseksi muuttaa eikä kukaan muukaan, sillä sieltä puuttuu kriittinen massa muulle paitsi tukiaisbisnekselle. Ei ole sattumaa, että valta ja raha maailmanlaajuisesti keskittyvät suuriin kaupunkeihin. Kun kannattajat jäävät nuolemaan näppejään, se tekee hallaa Kepun kannatukselle. Maalaisten kannalta on aivan samantekevää, onko Kepu oppositiossa vai hallituksessa, mutta oppositiossa ollessaan Kepu voi itse teeskennellä olevansa täysin osaton maaseudun näivettymiseen. Hallituksessa se ei voi väistää vastuutaan mitenkään.

Suomessa puoluejohtaja vaihtuu Kepussa varmasti ennen vaaleja. Britanniasta ja Labourista ei vielä tiedetä. Gordon Brownilla ei ole mitään muuta kunniakasta tietä ulos umpikujasta kuin se, minkä Vanhanen jo teki, eli eroilmoitus.

Gordon Brown tuntuu kuitenkin takertuvan vallankahvaan äärimmäisen ahnaasti, eikä ole valmis päästämään irti, vaikka hänen tosiasiallinen otteensa vallasta on jokseenkin samaa tasoa kuin Nicolae Ceauşescun ote silloin kun hänet buuattiin pois parvekkeeltaan puhetta pitämästä 21.12.1989.

Kun pääsin alkuun dinosauruksia ruotiessa, jatketaanpa hieman tätä asiaa sivuten.

Jos katsotaan esimerkkejä lännestä, vaaleja ei niinkään käydä puolueiden ja niiden teemojen ympärillä vaan henkilöiden. Tätä kutsutaan Suomessa politiikan viihteellistymiseksi. Tämä on oikeastaan Suomessa jo, mutta vielä teeskennellään, ettei näin ole. Jos ennustaa pitää ja miksipä ei pitäisi, tulevaisuudessa henkilökysymykset vain muuttuvat keskeisemmiksi.

Menneestä maailmasta löytyy jo esimerkkikin tästä: Kepun vaalivoitto Jäätteenmäen avulla. Jäätteenmäkeä ei voi mitenkään pitää karismaattisena mediapersoonana, mutta hän onnistui sukupuolellaan houkuttelemaan kaupungeista kepulle sellaisia ääniä, jotka olisivat taatusti jääneet tulematta, jos äänestäjät olisivat viitsineet lukea Kepun "kaupungit kyykkyyn" -ohjelmajulistuksen. Tätä ei kuitenkaan viitsitty lukea, mutta kun Jäätteenmäki sanoi "nyt nainen pääministeriksi", naiset singahtivat uurnille äänestämään itseään päähän potkivaa puoluetta.

Se taustoista.

Jos kuvitellaan, että jatkossa Suomessa eduskuntavaalit käydään henkilöiden ympärillä eikä niinkään puolueohjelmien, mitä se oikein tarkoittaa puolueiden kannalta?

Se tarkoittaa sitä, että puolueista ainoastaan Kokoomuksella ja Persuilla asia on kunnossa. Persutkin ovat täysin yhden Soinin varassa. Kataisen julkisuuskuva on ok vaikkei erityisen säkenöivä. Puolueesta löytyy kuitenkin sekä Niinistö että Stubb, ja vaikka kumpaakin tietysti inhotaankin, kummankin suosioluvut yllättävät, sillä heistä pidetään myös oman puolueen ulkopuolella. Niinistö on kestosuosikki, mutta Stubb on nouseva tähti. Stubbin pepsodent-hymyn, EU- ja Nato-myönteisyyden pitäisi olla asioita, jotka eivät ole suomalaisessa virkamiespolitiikassa meriittejä, mutta siitä huolimatta hänkin on pidetty myös puolueensa ulkopuolella.

SDP yritti julkisuuskuvan parantamista Urpilaisen avulla. Vettä on nyt Vantaassa virrannut sen verran, että jos Urpilainen olisi tähän pystynyt, siitä olisi jo jotain merkkejä. Niitä ei kuitenkaan ole eikä tule, joten SDP joutuu vaihtamaan puheenjohtajansa uutta maailmankuvaa vastaamaan. Mutta kehen? Missä ovat karismaattiset nuoret demarit? Eivät missään, sillä nuoret demarit istuvat tuoppi kädessä Vanhan kellarissa muistelemassa sitä, kuinka hyvin kaikki oli silloin kun he pääsivät otsikoihin valtaamalla oman ylioppilastalonsa presidentin luvalla.

Kepu on aivan yhtä toivottomassa suossa. Vanhanen lähtee, mutta tilalle ehdotetut kakkosrivin poliitikot ovat virkamiehiä eivätkä mediapersoonia. Kyllä Paula Lehtomäki varmasti parempi on kuin Matti Vanhanen, mutta ei riittävän paljon parempi. Sama koskee Olli Rehniä ja oikeastaan kaikkia muitakin kepuleita, jotka tiedän. Parhaat mahdollisuudet olisi todennäköisesti Tanja Karpela-Saarela-mikäliellä, mutta hän on ottanut ihmeellisen kanaemoasenteen ja lässyttää tätimäisellä äänellä jotakin pehmeistä arvoista aina kun hänelle lyödään mikrofoni kouraan. Tätä ei jaksa kuunnella kukaan, joten silikonien mitalla hankittu etumatka hupenee korvissa.

Vihreät ovat vähän siitä väliltä. Siellä on kyllä valovoimaista väkeä, mutta tuo valo loistaa lähinnä omiin päin. Sitä en osaa ennustaa, ovatko nykyiset Vihreät eturivin poliitikot 10-15 vuoden kuluttua konservatiivisia yleispoliitikkoja, jotka vetoavat samanikäisten vihreiden sijaan muihinkin, ja radikaalimpi nuoriso löytää jonkun uuden kerhon itselleen. Näin voi käydä tai sitten olla käymättä. Jos näin käy, Vihreät ottanee SDP:n paikan maltillisena yleisvasemmistopuolueena. Jos ei käy, Vihreät jämähtää kannatuksessa suunnilleen nykylukemiin kun se on lähinnä nuorison läpikulkupaikka.

RKP:n riveissä lienee valovoimaistakin väkeä, mutta Elisabeth Rehnin jälkeen he ovat olleet hieman paitsiossa, ja en suoraan sanoen pystyisi nimeämään yhtäkään RKP:n poliitikkoa jossain määrin epäsuositun Astrid Thorsin lisäksi.

Kun katsoo kokonaiskuvaa, huomataan, että vain yhdellä puolueella julkisuuskuva on hyvällä mallilla kuten myös jatkuvuus. Tämä tarkoittaa sitä, että esiintymistaitoisille ja kameran edessä viihtyville on suuri tilaus suomalaisessa politiikassa. Tullemme näkemään ihmeellisiä rakettinousuja puoluejohtoon ja etulinjaan täydellisestä tuntemattomuudesta politiikan ulkopuolelta. Kyseessä tulee olemaan eräänlainen myyntimiehen homma, johon palkataan hyviä myyntimiehiä. Eivät he jaksa aloittaa nuoriso-osastosta ja sen jälkeen kiipiä ja pyrkyröidä kohti päivänpaistetta, sillä heidän lahjoilleen on käyttöä myös yksityisellä sektorilla.

Samalla tullaan näkemään politiikan ykkösketjun vaihtuminen. Se, vaihtuuko se parempaan vai huonompaan, jää nähtäväksi. Selvää on ainoastaan, että Kokoomus, Vihreät ja Persut jatkavat jotenkin nykymiehityksellä ja Persutkin vain, kunnes Soini kyllästyy tai houkutellaan SDP:n puheenjohtajaksi, mikä olisi SDP:n kannatuslukuja ja oletettua “kadonnutta” kannattajakuntaa ajatellen yllättävänkin järkevä veto.

Tänään Suomen kuninkaan paikkaa jokseenkin avoimesti tavoitteleva Paavo Väyrynen ilmoitti olevansa käytettävissä Kepun puheenjohtajaksi. Väyrysen motiivin ymmärtää, sillä tämä lienee hänen ainoa keinonsa päästä pääministeriksi edes hetkeksi. Tähän mennessä hänet on näistä kuvioista pelattu ulos 80-luvulta lähtien.

Jos Väyrynen uhkauksensa toteuttaa, Kepun puheenjohtajavaali tulee olemaan toisinto demarien viime puheenjohtajavaaleista, ja en voi sanoa, että olisin erityisen pahoillani.

Tuskin edes maalaisliitossa ollaan enää niin kuutamolla, että kuvitellaan Väyrysen olevan ratkaisu puolueen ongelmiin ja matelevaan kannatukseen. Kepussa järkevät mahtuvat yhteen Kovasen taksiin, ja hekin lienevät sitä mieltä, että äärimmäisen epäsuosittu Väyrynen ei mitenkään voi tuoda vaalivoittoa ja pääministerin paikkaa. Tällöin pääministerin paikka annetaan suosiolla Kokoomukselle, ja jos Väyrynen hallitusohjelmaneuvotteluissa olisi Väyrynen, neuvottelut voisivat polkea siinä määrin paikallaan, että demareille avautuisi tie pois oppositiosta yksinkertaisesti siksi, että Väyrysen kanssa ei saataisi luotettavasti sovittua hallitusohjelmasta.

Tämä tuo mieleeni toisen politiikan näyttämöllä kummittelevan dinosauruksen Erkki Tuomiojan.

Kun Tuomioja on ehdolla SDP:n puheenjohtajaksi, rivit kootaan aivan kenen hyvänsä taakse, joka ei ole Tuomioja. Näin vaalissa ei valita parasta puheenjohtajaa vaan joku ei-Tuomioja. Tuloksena on ollut kaksi sangen huonoa puheenjohtajaa ja historiallisesti sangen matala kannatus, jota tosin ei voi kokonaan pistää puheenjohtajan viaksi vaan SDP:n ukkoutumisen ja siihen liittyvän Vihreiden nousun. Suhtautuminen Tuomiojaan on kovin samanlaista kuin suhtautuminen Väyryseen. Jotkut pitävät, jotkut inhoavat, neutraaleja ei pahemmin ole. Puoluejohtaja, jota muut inhoavat paitsi omanmielisten klikki, on hankala kaikin puolin, sillä Suomessa pitää vaalimenestystä saadakseen vakuuttaa ns. liikkuvat äänestäjät. Kovin epäsuosittu persoona ei tähän kykene.

Jos nyt Väyrynen lähtee ehdolle, tuloksena on täsmälleen sama tilanne. Vaali käydään Väyrynen - ei-Väyrynen -asetelmasta. Puheenjohtajavaalista on tietysti Kepussa ajateltu mediatapahtumaa, joka nostaa puolueen kannatusta yleisesti, mutta Väyrynen voi pilata tämän latistamalla koko vaalin teemojen ympäriltä puhtaaksi Väyrysen kampittamiseksi. Kepu tarvitsee väkisinkin uuden suunnan, ja puheenjohtajavaali on hyvä paikka siitä keskustella. Nykyinen kaksinapainen malli on mahdoton. Kepussa puheenjohtaja puhuu yhtä miellyttääkseen kaupunkilaisia. Puoluesihteeri taas vetää mattoa jatkuvasti puheenjohtajan alta, koska se kiusaa kaupunkilaisia ja näin miellyttää maalaisia kun Helsingin herroille annetaan taas opetus. Tällä tavalla ei voi tehdä mitenkään vakavasti otettavaa politiikkaa.

Tietysti Tuomiojalla ja Väyrysellä on oikeus asettua ehdolle kuten kenellä hyvänsä muullakin. Näiden Brezhnevin ajan dinosaurusten kyky auttaa puoluettaan eteenpäin puolueen johdossa on kuitenkin olematon. Väyrysen ja Tuomiojan paikka olisi jossain kulisseissa kertomassa nuoremmille satuja ja tarinoita, mutta puolueen johtoon tarvitaan tulevaisuuden nimiä eikä menneisyyden painolastia.

Kokoomus on ainoana suurena puolueena välttynyt tältä vitsaukselta, kun Raimo Ilaskivi on ymmärtänyt pysyä poissa vallankahvan tavoittelusta.

Englannissa on syntynyt pienimuotoinen polemiikin alku suunnitellusta mielenosoituksesta. Joku muslimijärjestö haluaisi järjestää mielenosoituksen, jossa se kanniskelee tyhjiä ruumisarkkuja Wootton Bassetin pikkukaupungin pääkadun halki, vastustaa Afganistanin sotaa ja muistelee afgaaniuhreja. Mielenosoitusta varten ei ole vielä haettu lupaa, mutta jo suunnitelma on aiheuttanut vastustusta paikallispoliitikoissa, ja nyt näemmä myös pääministeri on ottanut tähän pikkujuttuun kantaa.

Paikan tekee erikoiseksi muista pikkukaupungeista se, että tuon mestan vieressä on sotilastukikohta, jota kautta kuolleet britit lennätetään takaisin, ja samalla pääkadulla järjestetään kulkue jokaista tällaista varten.

Pikkukaupungissa voi jonkun poliisimestarin epäilemättä ajatella olevan huolissaan turvallisuusseikoista, koska on aivan päivänselvää, että tällainen marssi olisi epäsuosittu ja aiheuttaisi massiivisen turvallisuusoperaation tarpeen. Poliitikot sen sijaan ovat lähteneet sekä paikallisesti että valtakunnallisesti irtopisteiden keruun tielle.

Nähdäkseni ei ole mitään syytä kieltää tällaista mielenosoitusta. Jos se kielletään, se on merkki yhteiskunnan takapajuisuudesta. Valtaosa tietystikään ei erityisemmin pidä näkemästään, mutta länsimaiset yhteiskunnat ovat kestäneet veneenkeikuttajia ja vastaanharaajia ennenkin, ja juuri tämä erottaa länsimaat itämaista.

Mielenosoitus suunnitellaan järjestettäväksi tuossa juuri siksi, että se saisi huomiota ja julkisuutta, mikä on mielenosoituksen tavoite. Järjestämistä suunnittelevat ovat erityisesti sanoneet, että voivat ajoittaa mielenosoituksensa niin, ettei kenenkään sotilaan kunniaksi järjestettävä paraati siitä kärsi. Kun ainoa esitetty syy kieltää mielenosoitus olisi se, että se saa julkisuutta, mikä oli sen tavoitekin, mielenosoitusta ei tule kieltää. Ei mielenosoituksia ennenkään ole kielletty siksi, että sanoma on epämiellyttävä. Sotilaiden ja kaatuneiden palvonta taas ei ansaitse sellaisia mittasuhteita, että muut asiat, kuten vaikkapa sananvapaus ja kokoontumisvapaus, olisivat sille alisteisia.

Samaten sananvapauteen tällä tavalla suhtautuvan pääministerin olisi aika mennä.

Tutkimus siitä, kuinka rasistinen ja kamala paikka Suomi on, on saanut vastakaikua.

En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Perusajatus on penseä, vaikken rasismia sinänsä hyväksykään. Tässä vaikuttaa olevan runsaasti käytännöllisiä ongelmia, jotka pitäisi ratkaista jotenkin.

Ensimmäinen on tuo uutisessa mainittu “homottelu”, jota esiintyy hyväntahtoisessa läpässä tuttujen kesken. Mutta jos joku kuulee niin häkki heilahtaa. Luuleeko joku, että poliisilla on oikeasti aikaa ja innostusta kytätä tällaisia asioita? Käytännössä ei tapahdu mitään, mutta pikkujutuista voi kuitenkin narauttaa aivan kenet hyvänsä.

Isompi ongelma on se, että efektiivisesti tämä suojelee vain vähemmistöä. Minun on vaikea kuvitella, että valtaväestöä edustavalle nuorelle päätään aukova somalijengi saisi ikinä syytettä viharikoksesta, mutta jos valtaväestön edustaja vastaa, hän saa. Näin syntyy tilanne, jossa sinänsä epämiellyttävässä ja sopimattomassa viikonloppuyön nokkapokassa täysin samanlaiset teot tuomitaan eri tavalla, sillä vain valtaväestön edustaja tekee rasistisen viharikoksen tapellessaan ulkomaanpellen kanssa, vaikka ulkomaanpelle olisi aloittanutkin. Ulkomaanpelle saa syytteen lievästä pahoinpitelystä, jos saa, koska kyseessä on asianomistajarikos, mutta valtaväestön edustajan osuus tappelussa onkin yleisen syyttäjän alainen viharikos.

Jos tällainen lainmuutos ajetaan läpi, sen esitöissä ja perusteluissa täytyy ottaa vahvasti kantaa tähän ongelmaan ja sanoa suoraan ja selkeästi, että myös vähemmistön edustaja voi tehdä viharikoksen ja määritellä muutenkin, mikä oikein on viharikos siten, että se on jotenkin nähtävissä.

Jos näin ei tehdä, saamme lakiin uuden ajatusrikospykälän. Jonkun pitää arvata, mitä epäillyn pään sisällä on liikkunut, ja koska kukaan ei tätä kykene tekemään, tuloksena on helposti oikeuskäytäntö, jossa jotain enemmistöä ja valtaväestöä edustava on oletusarvoisesti syypää tällaiseen rikokseen, jos tekee jotakin, joka ei miellytä jotakin vähemmistöä. En sitä paitsi pidä edes oikeana tulkintaa siitä, että joku yksittäinen karjaisu yksittäiselle ihmiselle olisi aina tarkoitettu leimaamaan jotain kansanryhmää. Päin vastoin tekee mieli sanoa, että valtaosa on suunnattu vain yhtä ihmistä vastaan juuri siinä tilanteessa, mikä tekee siitä tyypillisen kunnianloukkausrikoksen.

Tällaisen lainmuutoksen keskeisin vaikutus tuntuisi olevan se, ettei laki ole enää sama kaikille, vaan sovellettava laki riippuu rikoksen uhrin tai tappelun osapuolen ihonvärlstä.

Jos nyt on jotakin ongelmia puuttua väkivaltarikoksiin ja saada rosvoja tuomiolle, pitäisikö miettiä lievän pahoinpitelyn muuttamista yleisen syyttäjän ajamaksi asiaksi asianomistajarikoksesta? Veikkaan, että näiden viikonloppuöiden megarasististen viharikosten selviämis- ja tuomitsemisprosentti on jokseenkin sama kuin valtaväestön edustajien vastaavien kahinoiden. Tässä mielessä tuntuisi järjettömältä lähteä korjaamaan vain yhtä kulmaa asiasta sen sijaan, että korjattaisiin koko ongelma.

Vai oliko tarkoitus antaa joku signaali siitä, että vain vähemmistöjen kokema väkivalta on ongelma eikä väkivalta yleisesti?

Britanniassa paikallinen kirstunvartija Alistair Darling on tehnyt budjetinpaikkausehdotuksen, ja siihen sisältyy omituinen elementti.

Verojärjestelmää ollaan muuttamassa niin, että jos saa vuodessa yli 25 tonnia bonuksia ja on pankkiiri, tästä bonuksesta pitää maksaa 50% tulovero kun muuten tuloveron katto on 40%. Outoa ei ole se, että joku populistisesti tekee tällaisen ehdotuksen. Jostain paikallisista persuista voisi odottaa tällaisia “rötösherrat kiikkiin” -tyyppisiä ehdotuksia. Nyt tuon teki kuitenkin valtapuolueen ministeri, ja oppositiossa olevat Toryt ja Lipilaarit eivät edes vastusta sitä.

Ei ole Britannia kuin ennen.

Tällainen vero on monella tapaa järjenvastainen. Ensimmäinen ja itsestäänselvä ongelma on se, että yhden ammattikunnan verottaminen eri prosentilla kuin muiden on aika helppoa kääntää syrjinnäksi. Oikeutta tullaan varmasti käymään ja tämä maksaa, eikä lopputulosta tiedetä ennalta. Kun tasa-arvo-ongelma on näinkin ilmeinen, hallitus saa vastaansa kaikki ne, jotka ovat huolissaan oikeudenmukaisuudesta ja kannattavat yleisesti tasa-arvoa.

Toinen aivan yhtä itsestäänselvä ongelma on se, että vero koskee vain pankkiireita ja pankkien johtajia. Nimeämällä jokaisen konsultiksi, mitään lisäveroja ei tarvitse maksaa, kuten ei myöskään silloin, jos henkilöt eivät ole palkkalistoilla ollenkaan vaan ovat virallisesti “self employed”, kuten esimerkiksi itse olen. Käytännössä asema ja verotus on sama kuin palkansaajalla, mutta sitten ei olla töissä pankissa ja lisävero ei iske.

Britanniassa pankkien palkkaus on huomattavan tulosperustaista. Hyvinä vuosina tienataan paljon ja huonoina ei juuri mitään. Ylin johto voi tietysti maksaa itselleen bonuksia huonoinakin vuosina, mutta yli 25000 puntaa vuodessa saa nousukaudella lähes jokainen myyntireiska, tuotekehittelijä, anal-yytikko ja meklari. Kyseessä ei siis ole muutamaa johtajaa vastaan suunnattu vero vaan suuri massa tulee rividuunareista.

Lontoo on tällä hetkellä Euroopan rahamaailman keskus eikä tuota asemaa nyt juuri uhkaa mikään, mutta jos alalle annetaan runsaasti signaaleja, että se ei ole tähän maahan tervetullut, kyllä sille koti muualtakin löytyy. Sveitsi ei kuulu EU:hun, mutta sen verotus on huomattavan ystävällistä kuten myös pankkien kohtelu siellä yleisesti. Jos maasta lähtevät pankit, lähtee mukana lakifirmaa, IT-taloa, konsulttitaloa ja monta muutakin toimialaa. Kun pankkisektori on Lontoon taloudellinen selkäranka, sen perässä lähtee miljoona muutakin työpaikkaa, jos siis pankkiala lähtee.

Ei se nyt ole mihinkään tämän takia lähdössä, mutta se, että tällaisia ehdotuksia tehdään ja kukaan ei niitä edes vastusta, kertoo meille siitä, että poliittisessa kulttuurissa keskitytään kateelliseen ja kaunaiseen populismiin eikä suuriin linjoihin, ja se on aina missä hyvänsä maassa huolestuttavaa.

Tämä hanke tosin voi vielä kaatua ylähuoneessa, minkä varaan moni laskenee. Siellä ei toistaiseksi tarvitse välittää rahvaan kateellisuudesta yhtään mitään ja usein käytetään tervettä järkeäkin.

Robert Peston on kirjoittanut tästä ja muustakin mielenkiintoisesta jos tällaiset asiat kiinnostavat.

Suomen ilmastokokousedustaminen puhuttaa jälleen, ja olemme saman ja usein toistetun jankutuksen ja riitelyn äärellä kuin aina ennenkin.

Tämä asia pitäisi saada nyt kerralla kuntoon, ja kun se ei tule kuntoon terveellä järjellä nykyisen lainsäädännön aikaan, lakia pitää muuttaa, vaikkapa siten, että seuraavan presidentin valtaan tullessa käytäntö on toinen ja selkeä.

Selkeä käytäntö on se, että Suomea edustaa kansainvälisissä tapahtumissa pääministeri tai jonkun hallinnonalan ministeri, paitsi jos kyseessä on erityisesti valtionpäämiestapaaminen. Nyt Halonen on aivan oikeassa juridisesti osallistuessaan Kööpenhaminan kokoukseen, koska ilmastopolitiikka on ulkopolitiikkaa(kin) ja sitä johtaa presidentti eikä pääministeri, mutta juuri tämä kohta pitäisi korjata ja poistaa presidentin ylikävelyoikeus aina, jos hän katsoo jonkun asian kuuluvan ulkopolitiikkaan. Esimerkiksi ilmastokysymyksen ulkopoliittinen ulottuvuus on vähäinen, ulkopolitiikkaa on ainoastaan jonkun sopimuksen tekeminen. Sopimuksen toteuttaminen ja sopimuksen kanssa eläminen ovat kuitenkin sisäpolitiikkaa.

Pienen ulkopoliittisen ulottuvuuden takia presidentti ottaa asiakseen sopia asiasta, josta lopulta vastaa joku muu.

Tämä on tilanne melkein kaikessa muussakin kansainvälisessä yhteistyössä. Eduskunta ja hallitus lopulta kuitenkin hyväksyvät sopimukset ja toteuttavat ne, joten miksi edustamaan tarvitaan presidentti, joka ei päätä mitään asiaan liittyvää vaan voi puhua mitä sattuu? Ja kun sangen monet asiat ovat nykyään kansainvälisiä joltain kulmaltaan, presidentillä näyttää olevan oikeus tunkea itsensä joka paikkaan kutsumalla asiaa ulkopolitiikaksi, ja rajankäyntiä ei pysty tekemään kukaan.

Toinen ongelma nykyisessä "edustaja vaihtuu vähän väliä" -mallissa on se, että kansainvälinen yhteistyö tai ainakin menestys siinä perustuu paljolti henkilösuhteisiin. Jos henkilöt vaihtuvat vähän väliä, mitään henkilösuhteita ei pahemmin pääse muodostumaan.

Kolmas ongelma liittyy siihen, että jos pääministeri mokaa kansainvälisessä yhteistyössä, hänet voidaan vaihtaa, ja tarvittaessa koko hallitus. Presidentin vaihtaminen on jokseenkin mahdotonta, joten vaikka hän tekisi mitä pahaa, hänestä ei pääse eroon ennen seuraavia vaaleja. Suomen lähihistoria kertoo, kuinka luokattoman huono pääministeri vaihdettiin aika nopeasti toiseen, joka ei ollut hirveän paljon parempi mutta parempi kuitenkin. Näin voidaan tehdä parlamentaarisessa järjestelmässä, mutta presidenttivetoisessa ei voida.

Presidentin osuus ulkopolitiikassa on kummajainen, joka on jäänyt jäljelle Kekkosen perintönä. Manu piti siitä kiinni kuten kaikesta muustakin vallasta. Ahtisaari taas oli nimenomaan ulkopolitiikkamiehiä kun oli tehnyt melkein koko uransa ulkomailla. Halosessa on vähän Manun vikaa, eli vallasta pidetään kiinni periaatteen vuoksi ja kiukutellaan ja äyskitään, jos joku asian kyseenalaistaa.

Nyt asian voisi hoitaa kunniakkaasti kuntoon. Halosen yli ei tarvitse kävellä, koska vaalit ovat 2012, ja uuden käytännön voisi aloittaa siitä. Uudelle presidentille ei toisaalta anneta enää mahdollisuutta kaataa hanketta, ja kun ainakin teoriassa uusi presidentti voi tulla mistä hyvänsä kolmesta suuresta puolueesta ensi kerralla ja ehkä jopa parista pienemmästä, kenelläkään ei pitäisi olla taktista syytä vastustaa uudistuksia.

Presidentti voisi aivan hyvin olla päämajan taktinen reservi, jota käytetään silloin kun tarvitaan tai silloin, kun hänen henkilösuhteensa ovat mahdollisesti eduksi. Päätös asiasta pitäisi kuitenkin kuulua hallitukselle eikä presidentille itselleen.

Lehdissä on ollut uutisia pariinkin otteeseen 18- tai 20-henkisistä somaliperheistä kaupungin asuntojonossa, ja joku työryhmäkin on nyt perustettu ratkomaan probleemaa.

Yleisesti tässä tulee eteen realiteetteja. 20 hengen perheasuntoja ei Helsingissä yksinkertaisesti ole. Ei vapailla markkinoilla, ei varsinkaan kaupungilla, sillä helsinkiläisperheet eivät ole tämän kokoisia. Kun ongelmaa ei kaupungin virastossa voi mikään työryhmä ratkaista ja lisärakentaminen tämän takia olisi turha menoerä, pitäisi koko asuntotukiaispolitiikkaa miettiä uudelleen.

Miksi olemme lähteneet siitä, että kunnan pitää antaa asunto sitä tarvitseville riskiryhmiin kuuluville (riskiryhmä=muut paitsi yksinäiset miehet) eikä niin, että perusturvaan kuuluu määräraha asunnon hommaamiseksi, ja tällä rahalla asunto hommataan sieltä mistä saadaan? Määräraha tietysti voi kasvaa perheen koon mukana ja sen kuuluukin kasvaa. Jos raha ei riitä asuntoon Helsingissä, mikä pakko on asua nimenomaan Helsingissä? Maaseudulla on isojakin asuntoja tyhjillään ja tarjolla halvalla, mutta miksi ne eivät kelpaa vaan tilaa pitää löytää maan kalleimmista neliöistä?

Jos asunto hommattaisiin ja maksettaisiin itse, kyse olisi valinnoista. Asuntoon voi pistää enemmän tai vähemmän sen mukaan, miten tärkeäksi asuinpaikkansa kokee.

Turvapaikanhakijoiden tapauksessa saavutettaisiin muitakin hyötyjä, kuten vähennettäisiin samaa kansallisuutta olevien ghettojen syntyvauhtia kaupunkeihin, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi vauhdittaa sopeutumista kun elämäänsä ei voi elää omissa yhteisöissä ja samankielisten kuplissa, eivätkä yhteisöjen kyylät pääse myöskään samalla tavalla vahtimaan Suomessa syntyneiden tai lapsina Suomeen tulleiden nuorten elämää antaen heille mahdollisuuden murtautua helpommin pois oman ahdasmielisen kulttuurin ja uskonnon ikeestä halutessaan.

Nyt kuitenkin asuntopolitiikka toimii kokonaisuutena huonosti. Yksinäiset miehet eivät saa asuntoa mistään. Heille ei anneta rahaa, jolla he voisivat asunnon jostain hommata, vaan heidät laitetaan asuntojonoon sijalle 4200 ilman mitään toivoa asunnosta ikinä. Suurperheitä asuitetaan ahtaisiin kaupunkiasuntoihin, ja asuntopolitiikassa ei toimi mikään järkevä markkinatalous, jossa kalliissa paikoissa asuisivat ne, jotka tarvitsevat kallista asuinpaikkaa eniten.

Byrokratiaa nykyinen metodi toki tuottaa enemmän kuin se, että tukiaisluukulta vain annettaisiin enemmän rahaa.

Maahanmuuttorintamalta kuuluu kummia.

Matti Vanhanen, joka on tähän saakka pitänyt nykyisenkaltaista turvapaikkaperusteista maahanmuuttoa rikkautena ja voimavarana, näyttää tehneen takinkäännön. Eilisten uutisten mukaan Vanhanen pelkää turvapaikanhakijoiden määrän paisumista 20000:een vuodessa. Samaten hän sanoo ääneen sen, minkä kaikki muut jo tietävät: maahanmuutto ei paranna huoltosuhdetta. Oikeastaan kaikki tietävät, että turvapaikanhakijaperustainen maahanmuutto heikentää huoltosuhdetta kun työttömyysprosentti hipoo jossain 50 ja 80 prosentin välissä ja synnytyskonenaiset ovat työelämän ulkopuolella, mutta tyydytään nyt siihen havaintoon, mikä on tehty.

Vanhasen havainto on oikea ja vaikka herääminen tuleekin hieman outoon aikaan, se on silti osoitus siitä, että poliittinen kenttä alkaa havahtua todellisuuteen. 20000 turvapaikanhakijaa ja jokaisen perässä neljä perheenyhdistämisen kautta tarkoittaisi sitä, että Suomeen muuttaisi vuosittain Lahden väkimäärä luku- ja kirjoitustaidottomia ihmisiä maailman perslävistä.

Tätä virtaa ei kestä valtion eikä yhdenkään kunnan talous, ja resurssit kielikoulutuksessa jne. loppuvat lyhyeen vaikka saataisiin lisää rahaakin.

Nyt tarvittaisiin enää yksi rohkea tiikerinloikka.

Valtapuolueiden ja Vanhasen pitäisi erotella erikseen siirtolaisuus ja turvapaikanhakumenettely ja käsitellä näitä täysin erilaisia asioita eri asioina. Työperäistä siirtolaisuutta ei taida vastustaa juuri kukaan paitsi ehkä miedosti poliittinen vasemmisto, joka on huolissaan sinänsä aivan aiheesta matalan tuottavuuden työpaikkojen riittävyydestä.

Tekemällä viimein tämä kauan kaivattu erittely, huomattaisiin, että maahanmuuton hyödyt painottuvat siirtolaisuuteen ja haitat turvapaikanhakijoihin. Kenelle hyvänsä olisi tässä kohtaa selvää, mitä maahanmuuttoa pitää suosia ja mitä suitsia, mutta vielä emme ole tässä pisteessä.

Nyt pro-turvapaikanhakijapropaganda on toistaiseksi käsitemagiassa niskan päällä, ja niputtamalla kaikki "maahanmuutoksi", voidaan keksiä retoriikkaa, jossa työperäisestä siirtolaisuudesta lavennetaan oikeutus turvapaikanhakijatulvalle. Kun joku ehdottaa rajojen sulkemista turvapaikanhakijoilta, esimerkiksi kaivetaan pari Nokian siirtolaisinsinööriä ja kerrotaan, kuinka hyödyllistä ja siunauksellsita maahanmuutto oikein onkaan. Samaten turvapaikkaperustaisen maahanmuuton ongelmat kuten työttömyys ja rikollisuus, laimennetaan ottamalla mukaan siirtolaisten ja suomalaisten ulkomaalaisten puolisoiden sankka joukko, ja näin numerot paranevat silmissä. Koska ne eivät edelleenkään vastaa valtaväestön numeroita, täytyy loppu selittää hieman höttöisesti valtaväestön rasismilla.

Eihän tässä tarvitsisi edes tehdä paljoa, sillä Suomessa ongelmat ovat vasta edessäpäin ainakin pääosin. Muuttamalla turvapaikkamenettely sellaiseksi, että muualla Euroopassa kohtelu on lepsumpaa, tulokasvirta kääntyy muualle yhdessä yössä. Perheiden yhdistämisessä pitää olla tarkkana ja rajoittaa se ydinperheeseen eli puolisoon ja lapsiin. Alaikäisen lapsen tapauksessa oikeutta perheen yhdistämiselle ei pitäisi olla, sillä pistämällä lapsensa ihmissalakuljettajien matkaan siinä toivossa, että saa itselleen elatuksen loppuiäksi, on osoittanut olevansa sangen kelvoton kasvattaja.

Humanitaarinen maahanmuutto olisi syytä pitää minimissä ja sen sijaan, että hyysäämme rajoille tulevia ammattikerjäläisiä, se pitäisi tehdä poimimalla pakolaisleireistä hädänalaisimpia. Ei heillä ole rahaa vaeltaa puolen maailman lävitse Suomeen. Nykyinen kiintiö taitaa olla 750 vuodessa, mikä kuulostaa sangen sopivalta määrältä humanitaarista maahanmuuttoa.

Olisiko tästä teema seuraaviin eduskuntavaaleihin? Nyt näkemyksiä on kuultu ainakin Kokoomuksesta, Kepusta, Vihreistä ja RKP:stä, ja puolueiden välillä näyttää olevan aitoja erimielisyyksiä. Kolmen suuren puolueen linja on selvästi vielä hakusessa, mutta näkemäni avausten perusteella ainakin porvaripuolueiden linja on kiristymässä. Jos SDP ei kiristä linjaansa, se näkyy oitis puolueen kannatuksessa kun lähiöiden duunarit valuvat persuihin.

Suomalaisten poliitikkojen pitäisi perehtyä markkinatalouden toimintaan lukemalla erinomainen ja sangen havainnollinen asian pitkä oppimäärä Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa.

Noissa 20 sivussa kuvataan erinomaisesti se virhe, jonka suomalaiset poliitikot tekevät kerta toisensa jälkeen niin monessa paikassa.

Viimeksi se tehtiin taloyhtiöiden remonttiavustuksessa. Tai oikeastaan se tehtiin ruuan arvonlisäveron laskussa, mutta se sovittiin jo aikaisemmin hallitusohjelmassa. Kun hyvää tarkoittaen annetaan kaikille rahaa, lopputulos ei ole se, että kaikilla on enemmän rahaa vaan se, että hinnat nousevat. Tällä kertaa rahan äyskäröinti oli vielä älyttömämpi kuin tavallisesti, sillä raha oli pakko käyttää remontteihin tai sitä ei saa ollenkaan, joten yksi bisnes pompsautti hintojaan välittömästi kun ei ollut pelkoa siitä, että joku muu bisnes tulee apajille.

Täydellisesti toimivien markkinoidenkin maailmassa rahan äyskäröinnissä ja korvamerkitsemisessä on ongelma, sillä millekään alalle ei synny kapasiteettia lisää yhdessä yössä tuomaan kilpailua ja painamaan hintoja jos hetkellisesti töitä onkin enemmän. Ja Suomen pienet markkinat ovat kovin kaukana täydellisesti toimivista.

Sama virhe tehdään jatkuvasti poliittisen vasemmiston leirissä kun kuvitellaan, että köyhien asema paranee kunhan heille annetaan lisää rahaa. Valtaosa köyhistä asuu kasvukeskusten liepeillä, joissa asunnot ovat niukkuushyödyke, ja jos kaikille köyhille annetaan huntti kuussa lisää, vuokrat nousevat huntilla ja köyhät ovat aivan yhtä köyhiä kuin ennenkin.

On aivan mahdollista vähentää verorasitusta tai jopa tukea jotakin, mutta rahaa ei saa korvamerkitä mitenkään vaan se pitää jättää markkinoiden tavoiteltavaksi. Elvytysmielessä parasta on alemman keskiluokan rahoittaminen, sillä tuossa joukossa ei vielä osteta kaikkea ja käytetä kaikkia haluttuja palveluja rahan puutteen takia. Köyhiltä raha niistetään pois peruselämisen hinnassa ja hyvätuloiset vain lyhentävät lainojaan nopeammin, mutta tuohon joukkoon kohdistettu toimenpide näkyy uutena taloudellisena toimeliaisuutena parhaiten.

Julkisen vallan pitäisi lopettaa turhanaikainen elinkeinopolitiikan tekeminen. Jos remppafirmoilla ei just nyt ole töitä, sitten ei ole. Lama ja rakennemuutos ovat yleensä osin positiivisiakin asioita, koska sinne tänne kertynyt pöhö poistuu kuten myös ylikapasiteetti, tukiaisilla hintahäiriköivät kilpailijat sekä veroja kiertävät huijarit. Jos valtion välttämättä on pakko tukea remonttifirmoja, se kannattaa tehdä suoraan laskemalla niiden veroja tai antamalla niille rahaa eikä niin, että hetkellisellä rahan antamisella asiakkaille luodaankin epätervet tilanne, jossa hinnat pompsahtavat kun asiakkaalla on hetkellisesti rahaa, rakennemuutos jää tulematta ja ongelmat eskaloituvat kun tulevaisuuden asiakkailla ei olekaan rahaa maksaa pyydettyjä hintoja kun tukiaisia ei enää heru.

Toistan taas itseäni, mutta mikäpä erinomaisia lähteitä plagioidessa.

Lehdistö näyttää HS:n johdolla olevan voimaperäisesti kampeamassa Vanhasta pois pääministerin paikalta. Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että mies joutaisi mennä, mutta se olisi pitänyt tehdä ajat sitten ennen kuin lehdistö ryhtyi häntä kaatamaan.

Demokratia tarvitsee toimivan tiedonvälityksen, mutta perinteisesti lehdistö on ollut neljäntenä valtiomahtina myös vallankäyttäjä. Itse näen koko nykyisen sirkuksen pelkästään yrityksenä pönkittää tämän vallan rippeitä, sillä tuo valta on kovaa vauhtia katoamassa kahdestakin syystä. Maailmanlaajuinen ilmiö on se, että nuoriso ei lue lehtiä, ja suomalainen erityispiirre on se, että Ahtisaari ja Lipponen kieltäytyivät kategorisesti tekemästä mitään lehdistöä miellyttääkseen, joten perinteiselle lehdistön mahdollisuudelle hyppyyttää poliitikkoja tuli kerralla piste.

Nyt näyttäisi olevan käynnissä valtapeli ja voimannäyttöyritys. Pystyykö HS kaatamaan Suomesta pääministerin, eli pitääkö pääministerin nauttia Erkon vai eduskunnan luottamusta? Matti Vanhanen ei ole menettänyt uskottavuuttaan tai luottamustaan, sillä kepulaisena hänellä ei ole koskaan ollut kumpaakaan. Pääministeri on maalannut itsensä nurkkaan ja hallituskumppanit voivat viedä häntä kuin pässiä narussa, mutta siitä huolimatta en katso, että HS on se taho, joka asiassa saa käyttää valtaa.

Nyt se kuitenkin yrittää. Jos se saa painostettua Vanhasen eroamaan, seuraava pääministeri on huomattavasti nöyrempi ja lehdistö yleensä ei taatusti päästä poliitikkoja unohtamaan, keille heidän kuuluu olla kiitollisia ja keiden mandaatilla he oikeasti ovat tehtävissään.

Tällaisia tempauksia tullaan näkemään jatkossakin. Tiedotusvälineiden mahdollisuus käyttää valtaa sensuroimalla mielensä mukaan sitä, mitä kansalle kerrotaan ja missä sävyssä, on kovaa vauhtia katoamassa. Kun internet-kirjoittelu saa onnistuessaan enemmän nuoria lukijoita kuin lehden verkkoversio, halukkaille on tarjolla myös kaikkia niitä näkökulmia, jotka perinteinen media on perinteisesti vaiennut kuoliaaksi. Toisaalta rinnalle on noussut myös perinteisen median ja vapaan kansalaiskeskustelun välimuotoa edustavia (verkko)julkaisuja. Sisältö on pääosin toimitettua, mutta kirjoittajat joko täysin tai melkein vapaaehtoispohjalta, ja jokainen kirjoittaja edustaa lähinnä omaa näkemystään eikä lehden omistajan näkemystä.

Nettikirjoittelusta voidaan nostaa esimerkeiksi Soininvaara ja Halla-aho hyvin eri laidoilta poliittista kenttää. Kumpikaan ei ole ollut aikoihin median lellikki. Halla-aho ei ole ollut sitä koskaan poliittisesti harhaoppisena, ja Soininvaara lakkasi olemasta sitä sen jälkeen kun naisbuumissa sinänsä oikeaoppista poliittista agendaa esittämään haluttiin nostaa nuoria naisia eikä keski-ikäisiä miehiä. Siitä huolimatta molemmat olivat viime vaaleissa puolueidensa ääniharavia ja valtakunnallisellakin listalla merkittäviä tekijöitä.

Itse näen asian niin, että aktiiviseen poliittiseen vaikuttamiseen pyrkivä journalismi on tiensä päässä. Poliittisia kirjoituksia on yksinkertaisesti liikaa kaikkialla muualla, ja yhden ainoan oikean totuuden esiintuomiseen perustunut "sitoutumaton" media ei pysty enää suodattamaan sitä, mitä kansa näkee ja kuulee. Nyt tämä journalismin muoto yrittää vielä vastaiskua saadakseen tekohengitystä, mutta niin vähän kuin Matti Vanhasesta pidänkin, oikeastaan toivon, ettei se onnistu.

Jos lehdistö onnistuu, se kuvittelee olevansa kuninkaantekijä jatkossakin. Jos se ei onnistu, siellä joudutaan miettimään uusi rooli perinteisen vaikuttamisen sijaan, ja tämä rooli on se, mitä ammattilehdet tekevät jo nyt: asioiden ja niiden taustojen selvittäminen asiantuntevasti. Tätä ei internet-kansalaisjournalismi tee aivan automaattisesti, sillä kun kirjoittajasta ja hänen motiiveistaan ei ole mitään tietoa, lähdekritiikki on vaikeaa, ja näin mahdollisuus luottaa lukemaansa rajallinen.

Jatkokertomusjournalismi nostaa päätään tässäkin blogissa.

Säätiöiden rahoja itselleen jakaneet kelmit ovat nyt tehneet johtopäätöksiä ja eronneet säätiöiden hallitusten puheenjohtajan pallilta ja siirtyneet rivijäseniksi.

Mitäs helvettiä? Jos on jäänyt housut kintuissa kiinni ray-tukien ammentamisesta itselleen, mitä edellytyksiä tällaisella henkilöllä on jatkaa missään säätiön tehtävissä? Nähdäkseni pitäisi tutkia, onko tapahtunut rikos, eikä vain ottaa vuodeksi jotain hieman pienempää pestiä ja pompsauttaa itseään Oikean Puolueen Mandaatilla takaisin vallankahvaan kunhan pöly laskeutuu.

Vaalirahakohun pitäisi edesauttaa uutta poliittista kulttuuria. Se edellyttää mielestäni uusia poliitikkoja. Vanhat ovat läpimädän hyvävelisysteemin tukijoita, ja kulttuuri on heillä verissä, mistä tämä Antti Kaikkosen tempaus on oivallinen esimerkki. Ei hänellä ole aikomustakaan kantaa vastuuta mistään, edes poliittista vastuuta, vaan ainoastaan tehdä pieni näytösluontoisen temppu siinä toivossa, että hänet unohdetaan pian.

Näin hän tulee tunnustaneeksi, että läpimädännäisyys ja mätä maan tapa on itse asiassa aivan ok kunhan kukaan ei vain huomaa. Ja kuvitellaan, että kun pistetään hetkeksi pää pensaaseen, asiat unohtuvat, mistä toki Kepussa on Meidän Kaken esimerkin voimalla pitkät perinteet.

Nykyiset "toimenpiteet" muistuttavat epäilyttävästi IT- tai uusmediakusiputkan johtoryhmäarpajaisia. Kerran vuodessa rahvaalle kerrotaan, että nyt firma tarvitsee uuden suunnan ja kulttuurin ja siksi firman johto pannaan uuteen uskoon. Tämä mullistava täysremontti tarkoittaa sitä, että samat nobodyt kiertävät tehtävästä toiseen vähän kuin yhdistystoiminnassa, ja katsotaan, kuka läsnäolijoista ei ole vielä toiminut tuon liiketoimintayksikön vetäjänä ja nimitetään hänet siihen.

Ei politiikkaankaan tule mitään uutta kulttuuria, jos musiikki soi jo, mutta leikissä on aivan yhtä monta tuolia kuin on leikkijöitäkin.

Lupasin, etten kirjoita enää vaalirahoista mitään, mutta joudun sitten kuitenkin tarttumaan asian reunailmiöihin vielä kertaalleen.

Erityisesti minua kiinnostaa tässä ns. maan tapa, joka tuntuu olevan sellainen, että poliitikoille saa lahjoittaa aivan mitä hyvänsä mistä hyvänsä, ja kukaan ei ole huomaavinaan mitään.

Nyt siis kuulimme loppuviikosta ja tänään, että kepuleita on tukenut useampikin säätiö. Säätiön perustaminen on aina sangen raskassoutuinen prosessi, ja kun säätiöillä on verovapaus sekä saamiensa lahjoitusten että myöntämiensä avustusten joukossa, säätiön perustamiskirjan tulee olla huolellisesti tehty ja säätiöitä kuuluisi myös valvoa huolellisesti veronkierron välttämiseksi. Säätiön on oltava yleishyödyllinen ja säädekirjan tulee kertoa, mihin tarkoituksiin se jakaa rahaa ja millä perusteilla.

Säätiön toimintaa valvoo ensi kädessä hallitus, säätiön rahankäyttöä tilintarkastaja ja viime kädessä säätiötä Patentti- ja rekisterihallitus.

Valvontaa siis on, kuten myös useita eri portaita. Kepulaisten tukemiseksi perustettava säätiö ei täytä yleishyödyllisyyden tunnusmerkkejä, joten yksikään kepulaisia tukenut säätiö ei ole säädekirjaansa kirjoittanut mitään kepulaisuutta tukevaa. Kepua rahoittaneet säätiöt ovat mm. kertoneet tukevansa nuorisotyötä. Matti Vanhanen saattaa juuri ja juuri täyttää maailman vanhimman lapsineron paikan, joten hänen tukemisensa voi pitkin hampain mahtua tähän, mutta muiden kepulien tukeminen ei voi mitenkään tätä edustaa.

Säätiön hallitus on nähdäkseni toiminut suoraan säädekirjaa vastaan ammentamalla rahaa nuorisotyön sijaan kepulaisuuden tukemiseen. Erehdys on näin ulkopuolisen silmin ollut tahallinen ja vähäistä suurempi. Tilintarkastajan olisi kaiken järjen mukaan pitänyt huomata täysin säädekirjan vastaiseen paikkaan menevien suurten lahjoitusten virta, ja heidän olisi kuulunut julkistaa tilintarkastuskertomuksessa huomaamansa väärinkäytökset. Valvovan viranomaisen olisi pitänyt huomata nämä raportit virkatyönä eikä vasta sitten, kun lehdistössä nousi asiasta kohu.

Miksi helvetissä mitään ei ole tapahtunut ennen kuin oli aivan pakko? Siksi, että Suomessa vallitsee mädännäinen kulttuuri, jossa on ihan okei, että lastensuojeluksi naamioitu säätiö rahoittaa poliitikkoja, koska poliitikkojen rahoittamiseksi perustettua säätiötä ei saisi perustaa, ja muunmuotoisessa rahoituksessa on ikäviä veroseuraamuksia.

Säätiön hallitus voi sivuuttaa säännöt tuosta vain kun on ylevä tarkoitus voidella poliitikkoja. Tilintarkastajat eivät huomaa mitään. Tai huomaavat mutteivät välitä, koska kyseessä on maan tapa. Viranomainen ei huomaa mitään ennen kuin on pakko, koska sekin siunaa hiljaisesti ylevän poliitikkojen rahoituksen.

Poliittisen järjestelmän rahoittamisessa ei ole mitään vikaa. Rahoituksen kätkemisessä erilaisten lastensuojeluhankkeiden taakse sen sijaan on. Rahoituksen pitää olla suoraa ja avointa eikä niin, että kepuleita tukevat yritykset, jotka eivät halua nimeään julkisuuteen, tukevat kepulaista lastensuojelusäätiötä, joka kippaa rahat eteenpäin omissa nimissään. Näin takana oleva rahoittaja häipyi näkyvistä, ja mitään verojakaan ei tarvinnut vaivanpalkaksi maksaa.

Poliitikkoja on tämän asian tiimoilta hutkittu jo aivan tarpeeksi. Nyt olisi syytä tutkia myös ympäröivät rönsyt ja huolehtia siitä, että tilintarkastajat, valvovat viranomaiset ja muut sidosryhmät olisivat jatkossa tehtäviensä tasalla ja paljastavat virkansa tai roolinsa puolesta selkeät väärinkäytökset. Nyt sääntöjä kyllä olisi, mutta kukaan ei viitsi niistä välittää.

Jutta Urpilainen haluaa jyrkentää progressiota yli kuusi tonnia tienaavien riistoporvarien kohdalla. Kuinkahan jyrkkä sen pitäisi olla ja mikä olisi oikeudenmukainen korkein veroprosentti ansiotuloista?

Samaten kiinnostaa, paljonko tämä tuottaa, sillä menoautomaatteja alv-korotusten "kompensoimiseksi" alle kolme tonnia tienaaville eli noin joka toiselle, nimittäin olisi tarjolla aika runsaasti. Saadaankohan tähän rahaa korottamalla yli kuusi tonnia tienaavien veroja? Ainakin on luvallista epäillä, kun lisätään mukaan kaikki muutkin menoautomaatit, eli rahaa kunnille, työttömille, lapsiperheille ja herra ties kenelle.

Oikeassa Urpilainen on siinä, että Suomessa tarvittaisiin veroremontti.

Ongelma on vain siinä, että veroremontti pitäisi tehdä huomattavasti suppeampaa julkista sektoria silmälläpitäen. Ei niin, että museoidaan nykyinen monumentaalinen rahanhaaskauskoneisto ja tehdään veroremontti, joka kerää tämän käyttöön rahat jotenkin eri tavalla. Suomessa on verojen ja veroluonteisten maksujen korotuspainetta lähiaikoina aivan kylliksi.

Velanhoitomenot pompsahtavat kun julkinen velka kaksin- tai kolminkertaistuu muutamassa vuodessa. Jos korkomenoihin menee nyt kaksi miljardia, myöhemmin menee kuusi tai ehkä kahdeksan jos Suomen luottoluokitus tippuu, ja tämä vastaa jo merkittävää osaa koko valtion tuloverokertymästä.

Eläkeläisten elättämiseen tarvitaan lisää rahaa, sillä eläkekassat eivät ole erityisen hyvässä kunnossa pörssiromahduksen jäljiltä, ja tämä tehdään korottamalla palkansaajien eläkemaksuja ja työn verotusta sivukulujen muodossa.

Kun nämä pakolliset lisämenot voivat hyvinkin olla jatkossa kymmenen prosenttia BKT:stä, veroasteen pitäminen nykyisellään tarkoittaisi neljänneksen pienempää julkista sektoria. Missä ovat ne viisaat, jotka kertovat meille, miten temppu tehdään romuttamatta peruspalveluja ja perusturvaa?

Jos taas veroastetta on tarkoitus korottaa kymmenellä prosenttiyksiköllä, silloin kannattaa lopettaa puheet oikeudenmukaisista veroremonteista ja veronkorotusten kompensoimisesta alle keskituloisille, sillä tässä mallissa kaikilta pitää ottaa merkittävästi nykyistä enemmän. Tätä kymmentä prosenttia ei napata korottamalla kuusi tonnia tienaavien veroja eikä pääomatuloveron sen suuruisella korotuksella, joka ei vielä aja pääomia Suomesta pois. Se on otettava keskiluokalta, sillä vain tuossa joukossa on tarpeeksi massaa tämän jättiläismäisen potin keräämiseksi. Nämäkin veronkorotukset pitää tehdä, mutta sen lisäksi veroja pitää korottaa kautta linjan siten, että keskiluokkaa saadaan kupattua kymmenellä miljardilla vuosittain

Nykyinen taloudellinen tilanne on vakava ja julkisen sektorin kyvyttömyys sopeutua tulevaan huolestuttavaa. Asioita ei paranneta nysväämisellä, eikä varsinkaan ole sopivaa pistää päätä pensaaseen ja teeskennellä, että tulevaisuudessa ei ole mitään ongelmia, ja kun vähän korotetaan isopalkkaisten veroja, kaikki maailman asiat tulevat sillä kuntoon.

Sirkka-Liisa Fanttila, joka on aina päästänyt sammakoita suustaan ja ministerinä entistä enemmän, möläyttää taas, mutta jostain syystä asiaan ei tunnu kiinnittäneen kukaan mitään huomiota.

Fanttila on siis sitä mieltä, että kilpailutus on mennyt kuntasektorilla perseelleen, jos kouluruuaksi päädytään ostamaan perunoita Puolasta sen sijaan, että ne ostetaan kepulaiselta tukiaisviljelmältä ja kotimaiselta tukkuketjulta.

Kuntapäättäjät eivät mukamas voi "paeta hankintalain taakse" vaan he ovat toimineet väärin alusta alkaen kun eivät ole määritelleet kilpailuttamisessa parametreja niin, että valituksi tulee lähin kepulaisviljelmä. Lisäksi hän antaa ohjeita siitä, mitä tarjouspyyntöön pitää kirjoittaa, että valituksi tulee aina kepulainen.

Ymmärtääköhän Anttila, mitä hän tässä oikein neuvoo? Hän sanoo suoraan, että kilpailuttaminen on perseestä jos kepuli ei voita, ja kilpailutuslainsäädäntöä kuuluu hänen mukaansa avoimesti kiertää parametroimalla bisnes niin, että siihen voi ottaa osaa vain oikean puolueen hyväksymä toimittaja?

Kilpailuttamisen idea on juurikin se, etteivät poliitikot voi kähmiä julkisia rahoja naapureilleen. Jos polakki pystyy myymään perunaa halvemmalla kuin naapurin kepuli, bisnes pitää antaa polakeille ja säästää siinä rahaa ja kepuli voi keittää potuistaan vaikkapa pontikkaa. Fanttila-tyyppisestä kilpailuttamisesta on runsaasti esimerkkejä. Kun julkinen sektori tai sitä lähellä oleva taho kilpailuttaa IT-hankinnan, vaatimuksiin lisätään "julkisen sektorin tuntemus" tai jotain yhtä läpinäkyvää, mikä takaa sen, että vain Tietoenator voi kilpailun voittaa. Näennäisesti on kilpailutettu, hintataso on kallis ja jos on laatuongelma tai projekti ei peräti valmistu koskaan, voidaan aina valittaa, että kukaan ei tehnyt parempaa tarjousta. Ei varmasti tehnyt, koska parametreilla oli säädetty, ettei kukaan muu voinut tarjota.

Ministerin oppiarvon saavuttaneen henkilön ei pitäisi ryhtyä antamaan ohjeita siitä, miten lakeja kierretään, vaan edellyttää, että lakeja noudatetaan huolellisesti. Tässä tuskin täyttyy rikokseen yllyttämisen kynnys, vaikkei siitä ihan mahdottoman kaukana olla, mutta mitä suurimmassa määrin Fanttilan moraalikäsityksessä pitää noudattaa lain kirjainta, mutta lain hengellä ei ole mitään merkitystä, jos ei henki haise kepulaiselle.

Tällaisia kannanottoja lukiessaan sitä niin toivoo, että SDP saisi rivinsä kokoon ja Urpilaisen luiskaan, jotta seuraavassa hallituskokoonpanossa voitaisiin Kepu laittaa oppositioon, mieluusti ikuisiksi ajoiksi.

Ja taas.

Keskiluokka kyykkyyn lisäveroilla ja jyrkemmällä progressiolla, ja näpertelyä pienituloisten kanssa. Sama virsi joka viikko.

SDP:ssä varmaan aidosti kuvitellaan, että kun puolue potkii päähän keskiluokkaan kuuluvia peruskannattajiaan kerran viikossa, kaksi parhaassa, puolueen kannatus raketoi uuteen nousuun.

Mikään gallup ei tätä kasvua osoita, mutta epäilemättä se vaaniskelee kulman takana, ja jossain on suunnattomia määriä keskiluokkaa, joita ei vielä heidän omasta mielestään simputeta ja veroteta aivan tarpeeksi, ja jotka tarjoutuvat teuraaksi vapaaehtoisesti.

Emme taida pidättää hengitystämme edelleenkään.

Laajemmalti jaksaa hämmästyttää, kuinka jokainen veronkorotusten aiheuttama ongelma tuntuu kautta puoluekentän olevan ratkaistavissa jollain erityisellä näpertely- ja kompensointiratkaisulla. Jos veronkorotus aiheuttaa ongelman, meillä on kaksi tietä: joko hyväksytään tämä, sillä veronkorotus on joko välttämättömyys tai on muuten vain hyväksi katsottu asia kokonaisuutena haitoista riippumatta, tai ei hyväksytä tätä ja jätetään veroja korottamatta.

Kolmatta tietä, jossa veronkorotus tehdään, mutta aiheutettu elintason lasku "kompensoidaan" ihmisille, ei ole olemassakaan. Se on nollasummapeliä, joka ei tuota mitään muuta kuin byrokratiaa ja sekavamman verojärjestelmän.

Suomalaiselle Britannian parlamentin ylähuone saattaa tuntua vieraalta rakennelmalta. Osin perinnöllisiä, pääosin elinikäisiä "parlamentaarikkoja", joilla on oikeasti valtaa. Tämä kuulostaa menneen maailman rakennelmalta ja epäilemättä sellainen onkin, mutta sillä on täkäläisessä politiikassa merkityksensä asioiden tasapainottajana.

Nyt on tekeillä ehdotus, jonka mukaan ylähuoneen jäsenet valittaisiin vaaleilla samaan aikaan kuin alahuoneenkin jäsenet. Tämä rakennelma rikkoo kaiken, ja jos tämä toteutetaan, on parempi lakkauttaa koko ylähuone, koska siitä tulee merkityksetön.

Britannia on kaksipuoluejärjestelmä, jossa ei ole määrävähemmistösuojaa, perustuslainsäätämisjärjestystä tai mitään muutakaan rakennelmaa, joka estäisi yli 50% alahuoneen paikoista saanutta tekemästä aivan mitä huvittaa. Tuo järjestelmä on ylähuone, sillä lait pitää hyväksyä myös siellä. Tällä vuosituhannella tätä on käytettykin jos ei nyt ahkerasti niin käytetty kuitenkin, kun sekä Tony Blair että Gordon Brown ovat tuoneen käsittelyyn "terrorismin torjumiseksi" suunniteltuja lakeja, jotka kaventaisivat ihmisten perusoikeuksia. Alahuone ne hyväksyy puoluekurin takia, ylähuone kaataa ne järjestään epäilyttävänä kommunismina.

Nyt 80% ylähuoneen jäsenistä on sinne nimitettyjä pääministerin esityksestä, eli poliittisten päärien määrä on lisääntynyt, mutta koska pesti on elinikäinen eikä siinä tarvitse miettiä uudelleenvalintaa ja erityisesti puoluepolitrukkien miellyttämistä, siellä on voinut toimia myös omantuntonsa mukaan, ja hulluimmat kyttäys- ja pidätyslait ovat maagisesti kaatuneet.

Ehdotettu on, että kolmasosa ylähuoneen jäsenistä vaihdettaisiin parlamenttivaalien yhteydessä ja rahvas äänestäisi ylähuoneestakin. Käytännössä puolueet laittaisivat ehdolle ylähuoneeseen uskollisimpia perseennuolijoita. Kun täkäläisessä parlamentissa vaalit on pakko pitää viimeistään viiden vuoden kuluttua mutta pääministeri voi pitää vaalit koska hyvänsä tätä ennenkin, murskavoiton saanut puolue, jollaisen toryt tulevat saamaan ensi kevään vaaleissa, voisi järjestää valtavalla kannatuksellaan kahdet uudet vaalit sangen pian ja samalla siis myös ylähuoneen vaalin. Alahuoneessa voimasuhteet eivät muutu kun kannatus on korkealla, mutta tällä tavoin saadaan puhdistettua koko ylähuone ei-toivotusta aineksesta ja täytettyä se omilla perseennuolijoilla, ja ylähuoneen merkitys valtakunnan vahtikoirana poistuu täydellisesti.

Kun aateliston merkitys yhteiskunnassa on vähentynyt joskaan ei poistunut, perinnöllisten ylähuoneen paikkojen aika on ehkä ohi, vaikka se hieman ikävältä kuulostaakin. Jäljelle pitäisi jättää Norfolkin herttua ja Cholmondeleyn markiisi, joilla on edelleen suvussa periytyvä virka ns. kuuden suuren valtiollisen viran joukossa. Norfolkin herttua on perinteisesti ollut Earl marshal eli kuninkaallinen seremoniamestari, ja Cholmondeleyn markiisi on edelleenkin Lord great chamberlain, joka on parlamentin seremoniallinen Pomo.

Nimitetty elinikäisten päärien ylähuone näyttää toimivan hyvin juuri siinä tarkoituksessa, miksi se on olemassakin, eli toppuuttelemassa hulluinta mopon keulintaa alahuoneessa, mutta pysymällä muuten syrjässä. Vaaleilla rahvaan valitsema ylähuoneen jäsen on rahvasta siinä kuin alahuoneenkin jäsenet, ja aivan yhtä altis poliittisille tuulensuunnan muutoksille, mikä poistaa ylähuoneelta esinnäkin sen arvovallan ja toisekseen valtakunnalta ylähuoneen tasapainottavan vaikutuksen.

Britannian ylähuone on aika ovelasti rakennettu, sillä sen jäsenmäärää ei ole mitenkään ilmoitettu tai rajattu. Päärejä voi olla kuinka vähän tai kuinka paljon hyvänsä. Kun elinikäinen pääri kuolee, hänen tilalleen ei automaattisesti nimitetä ketään vaan ylähuoneen jäsenten määrä vähenee yhdellä. Toisaalta ylärajaakaan ei ole, mikä poistaa ylähuoneelta mahdollisuuden änkyröidä ja vastustaa kaikkia asioita. 1900-luvun alkupuolella hallitus ja laivastoministeri ennustivat sotaa Euroopassa tulevaksi ja vaativat rahaa laivastolle budjetissa. Alahuone hyväksyi budjetin, mutta ylähuone ilmoitti, että se ei sitä tule hyväksymään jos nämä laivastomäärärahat ovat siellä. Pääministeri kävi Buckinghamin palatsissa, ja hänen majesteettinsa, muistaakseni Eetu seitsemäs, ilmoitti, että jos tuo budjetti ei livahda läpi heittämällä, teillä on huomenna seurassanne 200 uutta pääriä, jotka varmasti äänestävät oikein, ja sitten teillä on siellä hieman tungosta. Budjetti hyväksyttiin.

Vaaleilla valittavasta ylähuonesta oikeastaan poistuu tämäkin piirre, sillä todennäköisesti sen koko pitäisi päättää kiinteästi ja jakaa vaalipiireihin.

Jutta Urpilainen on yllätyksettömästi syyttänyt hallituksen budjettiesitystä heikoimmassa asemassa olevien ja työttömien unohtamisesta.

Suomalaiselle oppositiopolitiikalle ja SDP:lle ei ole kunniaksi, että kuka hyvänsä politiikkaa hiukan seurannut kykeni ennustamaan Urpilaisen mielipiteen suunnilleen sanasta sanaan jo ennen kuin budjettiesitystä oli tehtykään. Aivan sama mitä siellä seisoo, se on joka tapauksessa väärin työttömien ja heikoimmassa asemassa olevien kannalta.

Kirjoitin tästä SDP:n uskottavuusongelmasta pari viikkoa sitten, ja tämä on siitä hyvä osoitus.

En voi sanoa, että olisin tämän hallituksen kanssa samoilla linjoilla ruuan arvonlisäveron alentamisesta ja monista muistakaan asioista, mutta tässä budjettiesityksessä ja sen kommenteissa pisti silmään se, että ongelma on ymmärretty oikein. Ongelma on julkistalouden hirvittävä velkaantumisvauhti ensisijaisesti ja toissijaisesti kohmeessa oleva talous. Tässä tilanteessa pitää tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka edesauttavat budjetin tasapainottamista ja talouden henkiinherättämistä. Kummassakaan ei nähdäkseni tehty riittäviä toimenpiteitä, mutta suunta ja ajatus on oikea.

Jos nyt olisi keskitytty pienituloisiin ja työttömiin, olisi keskitytty täysin epäoleelliseen, joutavaan ja haitalliseen nysväämiseen. Se, että SDP haluaa vain keskittyä pienituloisiin ja työttömiin, tarkoittaa sitä, että se tulee muiden unohtamisen lisäksi unohtaneeksi myös nämä ryhmät jos pintaa vähän raaputetaan.

Pienituloisen ja heikoimmassa asemassa olevan paras turvaverkko on se, että valtio on maksukykyinen ja kykenee saamaan jostain rahoitusta. Jos valtiontalous romahtaa ja maa ajautuu valuuttarahaston holhoukseen, mikä näyttää päivä päivältä todennäköisemmältä kun budjettitasapainoa ei näytä löytyvän tulevinakaan vuosina vaan vajeet paisuvat lisää syistä, jotka herra yksin tietää, tällöin ongelmissa ei ole hyvätuloinen tai kapitalisti. Palkansaajalla on työnsä ja kapitalistilla omaisuutensa. Hätää kärsimässä ovat ne, joilla ei ole kumpaakaan. Hevoskuurilla ja vieraiden pavunlaskijoiden komennossa oleva julkinen sektori ei pahemmin tarjoa mitään palveluja eikä maksa kaksisia tulonsiirtoja.

Tämä pitäisi jonkun uskaltaa tunnustaa ääneen. Kenties jopa SDP:n, jos puolueesta löytyisi tippaakaan ns. munaa. Jos julkistalous romahtaa, hyvätuloiset ja muut riistoporvarit eivät ole moksiskaan, mutta julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen varassa olevat huomaavat olevansa tyhjän päällä, sillä euroaikana ei voi edes painaa rahaa.

Entä sitten työttömät? Kumpihan mahtaa auttaa työtöntä enemmän? Talouden potkaiseminen käyntiin vai tarpeettomien työllistämistöiden teettäminen? Olettaisin, että talouden potkaiseminen käyntiin, sillä se luo pysyvästi työtä eikä ainoastaan hätäaputöitä nälkäpalkalla.

Budjettiesityksessä on varmasti runsaasti kritisoitavaa, kuten vaikkapa älytön ruuan ALV-alennus sekä se, mihin ihmeen kankkulan kaivoon kaikki raha oikein katoaa kun joka neljäs euro pitää lainata. Onkohan raha aivan varmasti käytetty veronmaksajan vinkkelistä viisaimmin, vai haaskataanko rahaa pieninä puroina turhanaikaiseen humpuukiin?

Miksi oppositio ei kuitenkaan huomaa näitä asioita vaan toistaa sanasta sanaan samat kommentit joka vuosi samaan aikaan? Kuvitteleeko joku, että SDP saa palautettua uskottavuutensa tällä tavalla? Minä en ainakaan kuvittele, mutta näyttää entistä enemmän siltä, että Suomessa olisi tilaus puolueelle, joka ymmärtää viimeinkin pistää julkistalouden siihen kuntoon, ettei se ole rakenteellisesti alijäämäinen. Sitä ei tarvitse tehdä irtisanomalla sairaanhoitajia ja leikkaamalla perusturvaa, mutta jonkun pitäisi tehdä jotakin.

Hallituspuolueet näyttävät rakastuneen törsäämiseen ja oppositio toistaa sanasta sanaan omia lauselmiaan kaikilta edellisiltä oppositiovuosilta. Ei hyvältä näytä.

Maalaisliiton Sirkka-Liisa Fanttila on ehdottanut listavaaliin siirtymisen mahdollisuutta.

Selittelyssä on nousemassa esiin uusi teema, sillä ehdotus on tehty "vaalirahoituksen suitsimiseksi", mitä selitystä tulemme näkemään käytössä pitkän aikaa jatkossakin. Tämä tulee muodostumaan samanlaiseksi kuminauhakäsitteeksi kuin "päästöjen vähentäminen", jolla voidaan perustella universaalisti mikä hyvänsä puolivillainen veronkorotus, kun mitään asia-argumentteja ei tahdo löytyä vaikka niitä kuinka etsiskellään.

Listavaali ei mitenkään suitsi vaalirahoitusta, mutta se korjaa puoluekaaderien mielestä räikeän ongelman, eli rahaa valuu ehdokkaille suoraan eikä Puolueelle, mikä vähentää puolueiden keskuskomiteoiden valtaa.

Suomalaisessa vaalitavassa on keskuskomitean kannalta ongelmallista sekin, että vastenmielinen vaalikarja pystyy vaikuttamaan puolueiden linjaan nostamalla joitain ehdokkaita ja hylkäämällä toiset. Listavaalissa tämä valta kuuluu puolueelle, joten vaikuttaminen on rajattu puoluekoneistojen aktiivijäseniin.

Listavaalissa oikeastaan kaikki valta on puolueiden ydinryhmillä. Jos heidän laulujaan laulaa, pääsee vaaleissa listalla korkealle ja tulee valituksi johonkin kumileimasinvirkaan. Jos heidät haastaa ja ei vallankumouksessa onnistu, tuloksena on pahnanpohjimmainen paikka vaalilistassa ja nimen painuminen unohduksiin ja paluu päivätöihin.

Suomalainen politiikka tarvitsee lisää väriä eikä lisää keskusjohtoisuutta. Jos värikkäät persoonat, joilla on mielipiteitä asioista eikä ainoastaan kykyä nyökytellä joka suuntaan, eivät koskaan tule valituiksi, sillä jotkut heidän edustamistaan ajatuksista ovat politbyroolle kiusallisia, tuloksena on vielä nykyistäkin suurempi pysähtyneisyys.

Kepulaiselle vanhan kaartin kiintiöpolitrukille listavaali lienee ainoa keino tulla valituksi tulevaisuudessa, mutta ei tämä kotiinpäinveto sentään ole mikään peruste koko vaalijärjestelmän uudistamiselle. Suomalainen vaalijärjestelmä toimii kohtuullisen hyvin. Ei se ole täydellinen, mutta on se selvästi parempi kuin listavaali, joka onnistuu täyttämään joka paikan pyrkyröivillä jees-miehillä.

Tänään paljastui, että SDP on saanut hieman yli miljoonan ay-liikkeeltä kahtena vaaleja edeltävänä vuonna.

Kun juputetaan siitä, että on väärin kun valtionyhtiöt voitelevat poliitikkoja, tekee mieli sanoa, että on aivan yhtä väärin, kun verovähennyskelpoisten jäsenmaksujen kerääjät ensin hommaavat verorälssin ja sen jälkeen rupeavat maksamaan suojelurahoja poliitikoille. Ja kumpikaan näistä ei ole kovin väärin, kunhan homma on avointa.

Nyt on siis paljastunut, että SDP on saanut tukea AY-liikkeeltä, Kokoomus valtakunnantason yrityksiltä ja kepulit periferioiden pajatsoparoneita lähellä olevista bisneskeskittymistä.

Kovinta mekkalaa ja hymistelyä asiasta pitävät Vihreät, Persut ja Kristilliset, joiden kaikkien riveistä löytyy hulluja niin paljon, ettei kenelläkään ole mitään intoa syytää rahaa näille puolueille. Näin välttämättömyydestä on tehty hyve ja omasta markkina-arvon puutteesta on yritetty tehdä suoraselkäistä politiikkaa.

Koko tämän kuukausitolkulla jatkuneen kohinan saldo on siis se, että puolueet ovat saaneet rahoitusta juuri niistä lähteistä, joista jo 80-luvulla yleisesti tiedettiin rahoitusta puolueille tulevan. Oikeastaan ainoa muutos pysähtyneisyyden aikaan on se, että K-linjaa ei enää tueta Moskovasta, vaikka Väyrynen toivookin vanhojen hyvien aikojen palaavan. Koko järjettömät mittasuhteet saaneen “kohun” takana ei siis ollut mitään kohua ensinkään vaan yleisesti tunnettuja vaalirahoituksen lähteitä, juuri niiden rahoittajien ja vastaanottajien välillä kuin tiesimme ennestään. Miksi koko asia siis oli edes mikään kohu?

Minulle ei tule mieleen mitään muuta selitystä kuin lööppien kautta tapahtuva levikin kasvu. Tunnetusta asiasta tehtiin muhkea jättiläispaljastus ja jatkokertomus, koska ei ollut mitään muuta kirjoitettavaa ennen kuin oli aika alkaa kirjoittaa Madonnan keikasta. Koko valtakunta näyttää hurahtaneen muutaman toimittajan vedätykseen, joka ei ole onnistunut paljastamaan mitään uutta. Korppi ei ole kuitenkaan nokkinut toista, eli kaikki tiedotusvälineet ovat menneet mukaan, ja harvoja kolumnisteja ja pääkirjoitustoimittajia lukuunottamatta kukaan ei ole viitsinyt sanoa ääneen, ettei kyse ole mistään uudesta asiasta.

Se siitä.

SDP:n saamista rahoista voimme sen sijaan päätellä, että ne, jotka väittävät avokätisen vaalirahoituksen olevan avain vallankahvaan, ovat yksinkertaisesti väärässä. Näyttäisi siltä, että SDP on pyörittänyt julkistettujen lukujen valossa suurinta vaalirahoituspottia, mutta sillä ei ole ollut toivottua vaikutusta. Itse asiassa kolmen suuren tapauksessa viime vaalien tulos ja vaalirahoituksen määrä näyttävät olevan kääntäen verrannollisia.

Tämäkin olisi syytä sanoa jonkun ääneen. Ongelma ei ole niinkään siinä, että rahaa on annettu, vaan siinä, että raha on mennyt kankkulan kaivoon. Tässä valossa ei ole ihmeellistä, että monet julkisuuteen tulleet tukijat ovat ilmoittaneet lopettavansa tukemisen tähän.

SDP on juhlistanut 110-vuotista taivaltaan sekavassa asetelmassa.

Puolue rämpii. Uusia kannattajia ei tule. Vanhat siirtyvät laulukuoroon tai loikkaavat vihreisiin, persuihin tai nukkuviin. Puolueen etulinjassa vallitsee täydellinen hajaannus, jossa Urpilainen änkyttää jotakin ja kiittää kaikkia äänestäjiä, Lipponen äksyilee tavallaan, Kalliomäki seiväshyppää siitä, missä rima on matalimmalla ja Tuomioja heittelee kapuloita kaikkien rattaisiin, mikä on miehen jokseenkin ainoa poliittinen ansio ja saavutus viimeisen 30 vuoden ajalta.

Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta pääkirjoituksessaan.

Itse olen käynyt SDP:n lamaa läpi jokusenkin kirjoituksen verran enkä toista tätä kaikkea nyt. Näistä kirjoituksista mikään ei ole muuttunut. SDP:ssä on lähinnä tartuttu haasteisiin vaihtamalla puheenjohtajaa vähän väliä keneksi hyvänsä paitsi Erkki Tuomiojaksi, ja tuloksena on ollut Lipposen ajoista huomattava tason lasku. Heinäluoma oli täysin pihalla. Urpilainenkin on täysin pihalla, eikä edes tajua sitä itse. Kun puheenjohtajalla ei ole auktoriteettia, mainittu kakkosketju ryhtyy kukin tahollaan kertomaan, millaista sosialidemokraattisen politiikan pitäisi olla.

Äänestäjän saama kuva jää väkisinkin sekavaksi, sillä lehdet julkaisevat kerran viikossa jonkun kakkosmiehen lausunnon, ja näiden lausuntojen välillä ei ole mitään yhtenevyyksiä. Yksi haluaa vihreyttä, toinen haluaa palata SAK:n huomaan, kolmas ei oikein tiedä mitä haluaa mutta ei varmuuden vuoksi halua leikkiä muiden puolueiden kanssa. Neljäs vastustaa kaikkia asioita, koska on tehnyt sitä viime vuosikymmenet.

Puolueen pitäisi kyllä vaihtaa puheenjohtajaa vielä kerran. Aivan keneksi hyvänsä, ja tavoitteena palauttaa puolueelle jonkunnäköinen yhteinen linja ja jättää nykyisen kaltaiset häröilyt peräpenkin pojille. Etulinjan pitäisi pystyä tässä tilanteessa seisomaan valitun linjan takana ja puheenjohtajan tehtävä on siirtää sivuraiteelle ja pois julkisuudesta ne, jotka eivät tähän kykene.

Hesarin kirjoitus sai minut oikeastaan oivaltamaan, mikä tässä SDP:n kuviossa on niin hankalasti myytävää. Kyse on siitä, että ohjelma ja retoriikka on falskia. Katsomme tätä HS:n tekstiä: Keskusta kykeni aikanaan toipumaan yhteiskunnan rakennemuutoksesta, maaltamuutosta. Sosiaalidemokraattien pitäisi nyt kyetä samaan eli ymmärtää syvällisesti työn luonteen muuttuminen. Tehtaalla vakituisessa työssä olevat eivät enää ole huono-osaisimpia. Mutta heitäkään ei puolueen kannata tyystin unohtaa

Tässä on kiteytettynä se, mikä on SDP:n puoluekuvan ongelma. Ongelma ei sinänsä liity yksin SDP:hen vaan koko suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin, mutta SDP kärsii siitä tällä hetkellä eniten. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa oman näkemyksensä mukaan, ja hänellä ydinajatus on se, että SDP on olemassa huono-osaisimpia varten ja nyt kohderyhmä on ikään kuin hieman pielessä, koska se ei nysvää huono-osaisimpien kimpussa.

Suomessa poliittisessa kulttuurissa elää sitkeästi se, että jokaiseen tehtyyn ehdotukseen mistä hyvänsä suunnasta esitetään aina ensimmäisenä kysymys “miten tämä ehdotus parantaa pienituloisten asemaa”. Kuvitellaan, että koko poliittisen kentän ja jokaisen tehdyn ehdotuksen pitäisi nysvätä tuon joukon ongelmien kimpussa, ja jos joku ehdotus ei paranna tai heikennä pienituloisten ja huono-osaisten asiaa, ehdotus on huono ja sitä vastustetaan.

Suomessa on pienitulois- ja huono-osaisuuspuuhastelupuolueita jo aivan kylliksi: Vasemmistoliitto, Vihreät ja Persut. Minun mielestäni SDP:n kuuluisi rehellisesti tunnustaa, että se on keskiluokan edunvalvontapuolue, eikä yrittää jatkuvasti positioida itseään tuohon huono-osaissegmenttiin. Ei puolueen tarvitse ryhtyä huono-osaisia päähän potkimaan tai kieltäytyä korjaamasta huono-osaisten asemaa jos siihen näyttää olevan sopivia keinoja tarjolla, mutta sen pitäisi kääntää nähdäkseni politiikan ja erityisesti retoriikan kärki (alemman) keskiluokan ongelmia ja elämää kohti. Äänestäjät ovat tätä joukkoa eivätkä huono-osaisia, ja jos äänestäjä ei koe saavansa puolueelta mitään muuta kuin lisää veroja, kieltoja ja rajoituksia, äänestäjän puolueuskollisuus ei muodostu kaksiseksi.

SDP:n koko ideologia perustuu tälle huono-osaisuusvalheelle, ja se pitäisi kyetä jotenkin hylkäämään. Oikeudenmukaista yhteiskuntaa, mitä se sitten kullekin tarkoittaakin, voi tavoitella aivan hyvin myös keskiluokan lähtökohdista. Ei keskiluokan huomioiminen tarkoita automaattisesti eriarvoisuuden kasvattamista tai muiden ryhmien unohtamista. Tällä hetkellä Suomen poliittisessa retoriikassa se tarkoittaa sitä, ja markkinarako on sellaisella puolueella, joka onnistuu murtautumaan ulos tästä mihinkään perustumattomasta asetelmasta. Kokoomus ei sitä halua tehdä kun puolueen imago perustuu jonkunnäköiseen paremman ihmisen käsitykseen. Kepu elää maalaisten Helsinki-kaunasta ja pikkupuolueet ovat arpalippu.

SDP voisi sen tehdä, mutta ei se onnistu, jos puolueen eturivissä istuva joukko vaikuttaa apinalaumalta.

Tänään lehdessä oli kaksi faktoidia. Toinen oli vuokrien nousu, 6,3% pääkaupunkiseudulla, ja toinen pidempi kirjoitus yksinhuoltajaperheiden köyhyydestä.

http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Yksinhuoltajaperheet+ahdingossa/1135248278702

Käsitellään ensin vuokrien nousu. Luku tuntuu ensi tarkastelulla oudolta, sillä nythän on lama ja asumisen hinnan pitäisi laskea kun kaikki muutkin hinnat laskevat ja Suomi on virallisesti deflaatiossa. Vuokrat varmasti ovatkin laskeneet, jossain päin Suomea. Kepulaisella kehitysalueella, jossa kukaan ei halua asua, vuokrataso on ollut matala ennestään ja laskee lisää kun väkeä muuttaa sieltä pois.

Kasvukeskuksessa sen sijaan vuokrat vastaavat ihmisten ostovoimaa, koska jokaiseen vuokrakämppään on kuitenkin tulija. Tälle tarkastelukaudelle sattui vielä viimeisen tupokierroksen korkeat palkankorotukset ja niiden päälle tulleet veronkevennykset. Ihmisten ostovoima kasvoi reippaasti, mutta vuokralaisilta se ulosmitattiin välittömästi vuokrankorotuksina, sillä jos haluaa asua hyvällä paikalla, pitää vai maksaa.

Palkankorotusta ja veronkevennystä puolustellaan aina sillä, että ostovoima kasvaa ja työllisyys paranee. Näin tapahtuu jossain määrin, sillä omistusasujaa ei vuokrataso hetkauta, ja vuokraisänniltä päätyy joku osa rahasta kulutukseen. Vuokralaisen ostovoimaa on sen sijaan hankala parantaa, sillä lisäraha päätyy vain vuokrankorotuksiin, jos keino on tarpeeksi laajasti käytössä.

Toinen uutinen koskee yksinhuoltajaperheen talousahdinkoa. Yksi syy siihen on muunmuassa vuokrien nousu.

Ratkaisuksi tarjotaan lähinnä lisää tukiaisia, mutta näillä ei tule olemaan toivottavaa vaikutusta. Jos yksinhuoltajaperheet saavat lisää rahaa käyttöönsä, kilpailu vuokra-asunnoista kiristyy entisestään, vuokrat nousevat ja kahden palkansaajan perheet ovat taas paremmassa asemassa. Minun on vaikea keksiä mitään sellaista mallia, jolla yksinhuoltajan toimeentuloa pystyttäisiin oikeasti Helsingissä parantamaan.

Ainoa järkevä tie on poistaa Helsingistä asuntopula. Valtio ja kunnat voisivat rivakoittaa kaavoitusta ja pakottaa rakentamaan kaavoitetut tontit heti eikä sitten kun hinta on oikea, tai muussa tapauksessa tontti pakkolunastetaan ja annetaan sellaiselle, joka rakentaa sen heti. Valtion ja kuntien pitäisi investoida kiskoilla kulkevaan joukkoliikenteeseen siten, että uusia ilmansuuntia ja uusia etäisyyksiä niiltä saadaan järkevän mittaisen työpaikan päähän.

Jos pääkaupunkiseudulla on asuntoja enemmän kuin työpaikkoja, mahdollisuudet lypsää jokainen palkansaajalle annettu lisäeuro vuokrissa poistuu. Tämä vaatii mittavan investoinnin enkä tiedä maksaako se ikinä itseään takaisin, mutta sen tiedän, että rahan kippaamine nykymallissa yksinhuoltajille ei auta juuri mitään vuokra-asuntopulan takia.

Yleisesti yksinhuoltaja-artikkelin havainto oli kuitenkin järkyttävä. Siinä tunnustetaan ongelma, eli palkansaajalla ei tahdo verojen jälkeen riittää rahaa elämiseen. Miten ihmeessä tällainen "hyvinvointivaltio" saa jatkaa elämäänsä ilman, että sen rakenteita halutaan katsoa uudelleen? Jos maailma on rakennettu sellaiseksi, että ihmisillä ei ole rahaa asuntoon ja ruokaan, ja lisäksi sellaiseksi, että veronkevennys tai palkankorotus eivät tilannetta korjaa, maailma on rikkinäinen.

Maailman korjaaminen edellyttää täysremonttia asunnonrakentamis- ja vuokrausbisnekseen. Nyt se on kaikilta osin käännetty rakennusliikkeiden voittoja maksimoivaan asentoon, mutta ei sen tarvitsisi olla. Tämän kuvion purkamiseksi jokainen poliitikkojen ja rakennusliikkeiden välinen kytky pitäisi paljastaa ja ampua kiinni jääneet poliitikot saunan takana.

SDP:n Antti Kalliomäki räksyttää, että SDP:n ei kuulu mennä jatkossa hallituksiin Kokoomuksen ja Kepun kanssa, nuo hyväkkäät kun ovat "hylänneet sopimusyhteiskunnan", mitä ei tosin määritellä mitenkään.

Vaikea ymmärtää, miten tämä seipään niellyt oiken käsittää sopimusyhteiskunnalla. Ilmeisesti kyseessä on jonkunlainen SDP:n ay-siiven näkemys, missä sopimusyhteiskunnan katsotaan tarkoittavan sitä, että kaikki asiat pitää kysyä ensin ammattiliitoilta eikä tehdä mitään sellaista, mitä liitot vastustavat.

Sopimusyhteiskunnan kanssa tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä, sillä sopimusyhteiskunta tarkoittaa vain sitä, että asioista sovitaan jotenkin. Feodalismikin oli sopimusyhteiskunta, vaikka silloin ei ammattiliittoja ja sosialidemokratiaa oltu keksittykään. Siinä järjestelmässä Kalliomäelle olisi tarjottu uraputki maaorjana, missä hommassa hän olisi kenties kyennyt tuottamaan edes jotain hyödyllistä eläissään, esimerkiksi nauriita, mikä olisi nykytilanteeseen verrattuna edistystä.

Jos SDP ei halua enää leikkiä Kepun ja Kokoomuksen kanssa, se tekee Kepusta ja Kokoomuksesta ikuisen hallitusparin, ja tämä on Suomen poliittiselle elämälle äärimmäisen vahingollista. Jos joku klikki pysyy vallankahvassa liian pitkään, se voi ryhtyä tekemään aivan mitä lystää eikä sen tarvitse kuunnella äänestäjiä sitäkään vähää kuin se nyt tekee. Kekkosen ajan punamullassa oli tämä ongelma kun hallituskokoonpano päätettiin Moskovassa, ja nyt SDP näyttää viskaavan pyyhettä kehään aikaansaaden siniagraarin rintaman pysyväisyyden.

Suomessa järjestelmä tarvitsee toimiakseen oikeaa kilvoittelua kolmen suuren välillä. Tässä mielessä en ymmärrä, mitä SDP voittaisi oppositiossa, Suomi siinä ei ainakaan voita mitään eikä varsinkaan kaupunkilainen, kun kepuleita ei saa enää luiskaan millään.

Jos kuvitellaan, että SDP haikailee sellaista hallitusta, jossa ei olisi Kokoomusta eikä Keskustaa, se saa odotella aika kauan. Nyt näillä puolueilla on 101 paikkaa 200:sta, ja puolueiden yhteenlaskettu kannatus ei ole oleellisesti muuttunut. Kepu rämpii ja Kokoomus porskuttaa, yhteensä paikkoja lie silti noin sata ensi vaalienkin jälkeen.

RKP:n 9 paikkaa ovat nekin henkisesti lähempänä Kokoomusta ja Kepua kuin SDP:tä, mutta tämä sakki on tietysti ostettavissa kannattamaan vaikka Suomen muuttamista neuvostotasavallaksi, kunhan neuvostotasavallassa on pakkovenäjän rinnalla ns. pakkoruotsi, ja Närpiön tomaateille annetaan tukiaisia. Persuilla on nyt viisi paikkaa, ensi vaaleissa enemmän, ja yhteistyö perusdemarin ja perussuomalaisen kanssa voi olla äärimmäisen hankalaa ja epäsopuisaa kun edustajat ovat mitä sattuu ja puoluekuri vähäinen.

Vasemmistoliitto tietysti olisi aatteellisesti kelvollinen SDP:n yhteistyökumppani, mutta sen 17 paikasta lienee ensi vaalien jälkeen jäljellä kymmenen. Kun puolueen kansanedustajat ovat lähinnä lappilaisia korpikommunisteja, Stasin edustaja Tiusanen, KGB:n edustaja Laakso ja huligaanien edustaja Arhinmäki, en kahdehdi sitä demaria, joka joutuu yhteistyöhän tämän menneen maailman kelmien kerhon kanssa.

Jäljelle jää Vihreät, jolla nyt on 15 paikkaa, ensi vaaleissa enemmän. Nykyvoimasuhteilla ja todennäköisesti ensi vaalien jälkeenkin nämä saavat yhteensä noin 60 paikkaa, eli tarvitaan suuri voimasuhteiden siirtymä vihreiden ja demarien suuntaan ennen kuin tästä syntyisi enemmistöhallitus, edes RKP:n avustamana. Ja menevät lisäpaikat miten päin vain, käytännössä kolmen puolueen hallituksessa Vihreät olisi tasavahva kumppani SDP:n kanssa.

Kun katson politiikan nykyisiä kulisseja, oletan, että jos tällainen suuri voimasiirtymä tulee, se ei sada demarien vaan vihreiden laariin, jolloin Vihreät olisi päähallituspuolue. Nyt on helppoa veivata Vihreiden kanssa yhteisiä virsiä, koska soiton voi aina seisauttaa kun Vihreiden tuutista alkaa kajahtaa riitasointuja. Yksinhuoltajaäideistä ja pienituloisista voidaan puhua yhdessä, mutta entäpä Vihreiden suhde sähköön ja savupiiputeollisuuteen. Tai kuljetuksiin? Teollisuusliitot ja AKT ovat demarien tukijalka, Vihreille nämä edustavat saastuttavaa mennyttä maailmaa.

Poliittisessa kulttuurissakin tulee mieleen, että demarien kanssa tasavahva tai vahvempi Vihreät olisi aika hankala yhteistyökumppani SDP:lle, joka edelleen elää menneen maailman korporaatio-, kabinetti- ja virkamiesvaltaa, ja Vihreät taas ajattelee hieman toisin. Ei siksi, että ne olisivat parempia ihmisiä vaan siksi, ettei niiden politrukkeja ole päästetty korkeimpaan virkamiesjohtoon, ja koijärvi-hampuusien sekä entisten stalinistien kysyntä kabineteissa on ollut verraten vähäinen.

Tässä mielessä jonkun kannattaisi nyt kertoa Kalliomäelle, että hänen ajamansa linja on SDP:n tuhon tie. Se ei ikinä kykene taipumaan Vihreiden maailmankuvaan hukkaamatta ydinkannatustaan, mutta SDP voi hyvinkin löytää tarpeeksi yhteistä perinteisten valtapuolueiden kanssa, koska poliittinen kulttuuri on pitkälti samaa. Kuten olen lukuisia kertoja kirjoittanut, SDP:n täytyy tehdä linjanmuutos ja nuorennusleikkaus, mutta jos puolue siirtyisi hallitusvastuuseen ensi vaalien jälkeen, se saisi siinä neljä vuotta aikaa tehdä näitä muutoksia.

Pitkässä oppositiossa ei SDP:lle kunnian kukko laula. Se voi erheellisesti kuvitella itseään Kokoomuksen asemaan rähmälläänolon vuosina, jossa 25 vuoden oppositioputki vain lihotti puoluetta. Tämä johtui kuitenkin siitä, että Suomessa jokainen politiikkaa seuraava tiesi Kokoomuksen oppositioaseman johtuvan Moskovan tahdosta. Änkyräkommunisteja ja K-linjalaisia lukuunottamatta kukaan ei arvostanut Moskovan puuttumista Suomen sisäpolitiikkaan, ja suomalaisessa luonteessa sympatiat yleensä satavat kaltoin kohdellulle. Kokoomus selvisi näin tästä ajasta lähinnä muiden ansioilla eikä niinkään omillaan.

SDP ei ole verrattavissa tuon ajan Kokoomukseen. Sen poliittiselle vallalle ei ole Suomessa mitään muuta estettä kuin se, että sen rivit ovat niin sekaisin, että kannattajat vuotavat joka suuntaan. Oppositiossa puolue ei leimaudu muiden sorsimaksi vaan menneen maailman edustajaksi, ja tästä leimasta SDP pääsee parhaiten eroon ryhtymällä hallitusvastuuseen.

Tähän ei minulla ole kovinkaan paljon lisättävää.

Millähän tästä saataisiin Vihreiden linja, ja sen jälkeen valtion politiikka? Asiat ovat siinä, ongelmat on tunnistettu oikein, ratkaisuehdotukset ovat järkeviä. Niin ei kai vain voi tehdä.

Näin lausuu joku politrukki.

Kommentti kiteyttää meille oivallisesti sen, mistä tässä koko vaalirahasotkussa ja Kepun tämänhetkisessä murheen alhossa on kysymys.

Asioita on junailtu menneen maailman hyväveli- ja lahjusverkostojen sisällä iät ajat. Jossain vaiheessa maailma muuttui hieman ja nyt olemme keskellä suurta “kohua”, joka sinänsä ei ole mitään muuta kuin maan tapojen nostaminen päivänvaloon kabineteista eikä mitään erityisen yllättävää.

Kepussa lähdetään, kuten tuo vastenmielistä puoluesihteeriä puolusteleva näkemys meille kertoo, edelleenkin siitä, että jos joku asia ei ole teknisesti kiellettyä, se on käytännössä sallittua, ja hampaisiin joutuneet poliitikot ja lahjuspomot ovat olleet kovin närkästyneitä, kuinka heitä mollataan syyttä suotta vaikka he eivät ole tehneet mitään rikollista.

Minä en usko Suomesta löytyvän yhtäkään ihmistä, paitsi ehkä mainitut Kepun eturivin hahmot, joiden täydellistä muodonmuutosta apinasta ihmiseksi on lupa ainakin epäillä, jonka mielestä asiat voidaan näin mustavalkoisesti jakaa kahtia. Minä en voi kuvitella, että kenenkään järjissään olevan mielestä voidaan vetää yhtäläisyysmerkit laitonta=väärin ja laillista=oikein -ajatusten välille. Maailmassa on paljon laitonta, jossa ei valtaenemmistön mielestä ole mitään väärää. Ja vastaavasti kaikki se, mikä on teknisesti lain mukaan sallittua, ei ole kuitenkaan hyväksyttävää ja suotavaa.

Nyt kun koko paskaämpäri on valahtanut reisille, Kepun eväät ovat niin hukassa, että yritetään vain jankuttaa “emme ole tehneet mitään laitonta” -mantraa. Jos tämä on paras mihin Kepu kykenee, ei liene odotettavissa muuta kuin rökäletappio seuraavissa vaaleissa. Kyse ei ole enää aikoihin ollut siitä, mikä on kiellettyä vaan siitä, mikä on moraalisesti hyväksyttävää ja kuinka paljon saa valehdella kun kysytään suoria kysymyksiä.

Tämä ei ole juridinen ongelma vaan moraalinen. Kepu, K-linjalta hyllyvirkoihin miljardeista päättämään nostetut johtajat ja maakuntien liikemiehet ovat olleet allianssissa, jossa ei ole todennäköisesti kyse rikoksista, mutta sangen monen mielestä moraalisesti arveluttavasta toiminnasta. Kepun on pakko tulla esiin lainsäädännön takaa ja tehdä puhdistus johdossa. Korhosen on pakko mennä, ja koska Korhonen on Vanhasen vastustajien mies, todennäköisesti Vanhasenkin pitää mennä. Ja koska tätä ei kyetä tekemään ennen vaaleja, puolueella on ongelma, joka pitäisi korjata sisäisesti hyväksymällä se, että Korhosta nöyryytetään oikein urakalla, vedetään kölin alitse ja lopulta potkaistaan pois, ja Vanhasen annetaan olla rauhassa, ettei ajauduta vaaleihin nyt.

Tämä koko sotku panee miettimään sitäkin, miten järkevää on poliitikkojen ajama linja siitä, että julkisyhteisöjen ja niihin rinnastettavien kusiputkien ylintä johtoa valittaessa painotetaan “yhteiskunnallista kokemusta”, joka suomeksi tarkoittaa poliitikkojen nimittämistä näihin tehtäviin. Kuntien eläkevakuutuksen pomo ei selvästikään ole kyennyt hylkäämään K-linjalaisia juuriaan vaan on toiminut Kepun rahoittajana kuntaduunarien eläkerahoilla. Eikä tämä ole yksittäistapaus; muistamme esimerkiksi sosialidemokraatti Arne Wessbergin aktiivisen roolin ns. Arja Alho -nauhojen vaientamisyrityksessä kun Ulf Sundqvistin velkojen anteeksiannon takaa löytyikin Paavo Lipponen eikä syntipukiksi laitettua Arja Alhoa.

Olisiko kuntalaisten eläkeraha huonommissa käsissä, jos se olisi operatiivisesti ammattijohtajien käsissä ja poliitikot käyttäisivät valtaa vain hallitustasolla, ja hallitustoiminta olisi luottamustehtäväluonteista eikä hyvin palkattua, jolloin siihen kannattaa nimittää pätevä eikä sopiva herrahissin jättämistä?

Kepu tuntuu olevan päivä päivältä enemmän sekaisin. Vanhanen muistaa välillä jotain, väliin ei, ja väliin ei oikein tiedä.

Kuten Isokallio tänään selvitti, on osoitus lahjattomuudesta, jos puolueen puheenjohtaja ei maagisesti "muista" tai "tiedä" puolueen suurimman rahallisen tukijan nimeä. On Vanhanen lahjaton tai valehtelija, hänen paikkansa ei ole pääministerinä.

Kepu on muutenkin jälleen oivallisesti tuonut julki sen, miksi en tuosta puolueesta pidä. Kaikennäköisiä tekstiviesti- ja sähköpostiuhklailuja kiertää, joissa patistetaan kepuleita seisomaan katastrofaalisen puoluesihteerin Jarmo Korhosen takana. Uhkauksen viestinnästä tekee se, että Korhosen lähdön ilmoitetaan johtavan muihinkin henkilövaihdoksiin, millä epäilemättä tarkoitetaan puheenjohtajan vaihtamista.

Maalaisliitto on toiminut jo iät ajat tällaisen kaksinapaisen politiikan ympärillä: puheenjohtaja ja puoluesihteeri ovat ennenkin olleet aivan eri planeetalta, sillä näin puolueen eri valtaklikit saavat aina edustajansa lähelle vallankahvaa. Pelottelukaan ei ole mikään uusi ilmiö, sillä maaseudulla on ennenkin savustettu väkeä äänestämään Oikeaa Puoluetta, ja väärää puoluetta kannattavalla yrittäjällä ei ole pahemmin asiakkaita. Missään muussa Länsi-Euroopan maassa vallankahvassa ei ole agraaripuolue, mutta Suomessa tämä maaseudun yhden puolueen malli takaa toistaiseksi Kepulle valta-aseman, joka horjuu vasta kun maaseutua on onnistuttu tyhjentämään tarpeeksi.

Kepun nykyinen henkilöhahmoihin perustuva kiristys- ja koplauslinja ei kuitenkaan ole valtapolitiikassa tätä päivää. Joka maassa on vain muutama suuri puolue, usein kaksi, joten käytännössä puolueiden sisällä on hyvin erimielisiä ja erilaisia ihmisiä ja intressejä. Näiden aatteiden jalostaminen puoluekoneiston kautta etulinjaan on oikeastaan tärkeämpää politikointia kuin eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa tapahtuva äänestäminen jo sovittujen asioiden kesken.

Kepussa tämä näyttää olevan kuitenkin hankalaa, sillä siellä on edelleen hyvin perinteisiä valtalinjoja. Viljelijät nostavat aina yhden politrukkinsa esiin ja muut toisen. Kun puolueessa on jatkuva valtataistelu muinaisten teemojen ympärillä, uusien poliittisten ajatusten nouseminen esiin Kepun riveistä on täysin mahdotonta, mikä tekee puolueesta Suomen politiikan umpikonservatiivisimman ja täydellisintä pysähtyneisyyttä edustavan, sillä kaikki tehdään puolueessa kytäten näiden vanhojen rintamalinjojen yli.

Kaupunkilaisella ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin vain katsella näitä sisäisiä turnajaisia ja muistaa, että ääni Kepulle on aina ääni viholliselle, vaikka siellä kuinka yritettäisiin Jäätteenmäen pirteällä tyttöenergialla ja Vanhasen uuniperunaresepteillä antaa ymmärtää, että kaupungit ovat puoluelle jotenkin tärkeitä.

Näin ei ole, mutta jokainen mukaan höynäytetyn ääni on tietysti kotiinpäin.

Syistä, joita en tässä sen kummemmin selvittele, Vanhanen todennäköisesti jatkaa pääministerinä kautensa loppuun, sillä Kokoomus ei halua pakottaa Kepua uusiin vaaleihin ja Kepussa ei ole ennenkään haitannut se, että nokkamiehet ovat paljastuneet valehtelijoiksi, huijareiksi, kusettajiksi, selkäänpuukottajiksi ja selkärangattomiksi nilviäisiksi, sillä nämä asiat ovat tuossa puolueessa lähinnä ansio.

Tänään kepuli Hannu Takkula on avautunut siitä, että Kepun pitäisi lähteä europarlamentin liberaalista ryhmästä mihin hyvänsä muualle, koska liberaalit ovat ärsyttävän liberaaleja, ja lisäksi kannattavat maataloustukiaisten leikkaamista.

Eipä tainnut Kepu käydä eurovaaleja Suomessa “maataloustuet alas” -teemalla, vaan puolue yksinkertaisesti valehteli. Mutta itse asiasta olen Takkulan kanssa aivan samaa mieltä. Kepu on Suomen puolueista todennäköisesti kaikkein epäliberaalein. En käytä sanaa konservatiivinen, koska se nykyään yhdistyy lähinnä mielessäni brittien toryihin, joita Kepu ei muistuta senkään vertaa kuin liberaaleja. Ei kepun paikka ole tällaisessa ryhmässä vaan enemmänkin samassa kerhossa persujen ja muiden “vastustetaan kaikkia asioita paitsi tukiaisia meille” -henkisten euroälykköjen kanssa.

Tässä kuvastuu hyvin eurovaalien ongelma. Kaikki puolueet kävivät vaalit jollain kansallisilla siltarumpu- tai protestiteemoilla, mutta lopulta kuitenkin europarlamentin ryhmät määrittävät tehtävän politiikan. Kukaan ei tainnut kertoa, mitä heidän ryhmänsä aikoo ajaa. Tässä mielessä rehellisimpiä lienevät olleet persut, jotka ovat kertoneet haluavansa uuden ryhmän, ja Britanniassa toryt, jotka myöskin ovat kertoneet perustavansa uuden ryhmän.

Liberaalius on aatteena hankala. Sellaista olisi mukava kannattaa, mutta sitä ei ole kannatettavaksi saakka oikein missään. Suomessa vasemmisto kertoo edustavansa “arvoliberaalia” jengiä, mutta en ole ikinä saanut osakseni sellaista suvaitsemattomuutta poliittisten ja yhteiskunnallisten näkemysteni takia kuin mitä olen saanut vihreitä lähellä olevista suunnista. Tämä panee miettimään, että arvoliberaalius on vain savuverho jollekin, sillä kuitenkin tuntuu olevan käytännön politiikkaan eikä arvoihin liittyviä näkemyksiä, joista ei saa olla kuin yhtä mieltä ja jos ei satu olemaan, huuto on hurja ja vastustus ei keskity harhaoppiseen ajatukseen vaan harhaoppiseen ajattelijaan, joka on jotenkin viallinen, piittaamaton, tyhmä, tietämätön tai kaikkea näitä.

Minä en ymmärrä liberaaliutta näin. Ymmärrän, että liberaali vastustaa mielellään sellaisia ajatuksia, jotka kaventavat ihmisen vapautta ajatella ja toimia. Niin minäkin vastustan. Kun siirrytään tältä tasolta alemmaksi ja ryhdytään ottamaan kantaa erilaisiin käytännön asioihin, on nähdäkseni täysin mahdollista, että kaksi hyvinkin (arvo)liberaalia yksilöä päätyvät täysin vastakkaisiin näkemyksiin jostakin hyvin käytännöllisestä asiasta kuten esimerkiksi siitä, pitääkö tähän rakentaa rata vai motari, tai pitääkö Suomeen hommata lisää pummeja Afrikasta vai ei.

Haluaisin nähdä ympärilläni ihmisiä, jotka suvaitsevat erilaiset mielipiteet ja niiden esittäjät, vaikkeivät näitä ajatuksia kannatakaan. Suomesta ei löydy yhtäkään kerhoa politiikasta, joka tähän kykenisi edes etäisesti. Vihervasemmisto väittää kykenevänsä, mutta jostain syystä näihin leireihin linnoittautuneiden hymy hyytyy tykkänään kun esittelen omaa talouspoliittista agendaani. Kielenkäyttö on siinä määrin röyhkeää ja rumaa, että minun on vaikea nähdä tässä mitään suurensuurta liberalismin tuulahdusta, vaan yhden totuuden maailman. Tuon yhden totuuden sisällä saa suvaita kuinka paljon hyvänsä erilaisia vähemmistöjä, mutta tällainen osaliberalismi ei ole sitä, mitä haen.

Oikealla tilanne ei ole yhtään sen parempi. Kepu tuli käsitellyksi jo. Kunnon vihervasuri saa umpikokoomuslaisessa leirissä täsmälleen yhtä ynseän vastaanoton kuin minä saan punaviherkerhoissa, mikä kertoo meille näiden piirien samanlaisesta ahdasmielisyydestä. Toinen ei sitä pahemmin peittele, toinen yrittää sen kätkeä sanahelinän alle, mutta aate takana on täsmälleen sama: on meitä ja heitä, ja meidän kerhomme tietää paremmin asiat kuin heidän kerhonsa.

Ehkä parhaat ja rakentavimmat väittelyt olen saanut aikaiseksi eri laitojen ääriedustajien kanssa, sekä yllättäen jonkunnäköistä keskitietä edustavien päämääräorientoituneiden ihmisten. Näitä löytyy kaikkien kolmen suuren puolueen riveistä, kepuleita tosin en montaakaan tunne. Ääriaines, jota ehkä itsekin jollain tavalla edustan, tietää olevansa ääriainesta ja näin ollen myös sen, että valtaosa ihmisistä on eri mieltä. Näin on aika helppoa olla hermostumatta ja ottamatta nokkiinsa kun muut eivät ajattele samoin.

Keskitietä kulkevat suurten puolueiden rivikannattajat taas usein näkevät mielessään maailman sellaisena kuin se on ja sellaisena kuin sen pitäisi olla sen sijaan, että he näkevät jonkun suuren aatteen. Tässä tapauksessa voi keskustella päämääristä ja keinoista eikä siitä, kenen aate on kaunein. Eikä tarvitse juuttua siihen, onko tämä todella hyvältä tai todella pahalta kuulostava asia juuri meidän aatteemme ohjelmassa vai onko sen keksinyt joku muu.

Vaalitulosketjun kommenttiosuudessa tulikin ruodittua mukavasti SDP:n nykytilaa.

Minä en ole tuon puolueen kannattaja enkä todennäköisesti tule olemaan. Siinä mielessä se määrä tekstiä, minkä olen tuosta puolueesta kirjoittanut, vaikuttaa suhteettomalta. Tähän on kuitenkin olemassa syy.

Nähdäkseni suomalainen politiikka tarvitsee maltillisen oikeiston ja maltillisen vasemmiston. Minä olen enemmän (taloudellisen) äärioikeiston miehiä, joten maltillinenkin vasemmisto vaikuttaa kovin vieraalta. Tiedän kuitenkin, että olen ajatuksineni pienessä marginaalissa, joten keskityn kommentoimaan nykyisiä vallankäyttäjiä kun omanmielisiäni ei vallankahvassa ole eikä tule.

Kokoomus nähdäkseni edustaa ja tulee edustamaan maltillista oikeistoa, vikoineen ja ansioineen. Tässä segmentissä ei ole kilpailua, sillä agraari-kepu ei Kokoomusta paikaltaan syrjäytä ja hyvä niin. Maalaiset voivat toki nousta vielä vaaleissa suurimmaksi puolueeksi, muttei se tee niistä maltillista oikeistoa vaan ne ilmentävät edelleen agraarisosialidemokratiaa ja muinaista tukiaistaloutta.

Vasemmistossa tilanne on sen sijaan mielenkiintoisempi, sillä siellä on käynnissä aito kilpailutilanne.

Vihreät eivät asemoi itseään vasemmalle, mutta minä asemoin. Ne edustavat hieman toisenlaista maltillista vasemmistoa kuin SDP mutta edustavat sitä kuitenkin. Tuohon lokeroon ei lopulta tule mahtumaan kahta puoluetta, tai sitten lokero pilkkoutuu ja tekee siitä politiikan vaikuttajana marginaalisen. Todennäköisempää on, että jompi kumpi selviää lopulta voittajana ja kaappaa hallituspaikan silloin kun on vasemmiston vuoro olla vallassa, ja toinen on apupuolue milloin kenellekin ja tekee mitä hyvänsä myönnytyksiä päästäkseen edes joskus hallitukseen ja vallankahvan lähituntumaan.

Minulle käy kumpi hyvänsä puolue, kummankin kanssa voidaan todennäköisesti elää. Tässä mielessä minulle on samantekevää, kumpi näistä selviää voittajana ja kumpi jää apupuolueeksi. Tällä hetkellä puolueet ovat kuitenkin perusteiltaan erilaisia, ja tämä on se syy, miksi näitä asioita kirjoittelen.

Huolimatta alavireisestä esiintymisestä SDP on kuitenkin vakavasti otettava puolue ja organisaatio. Se on tehnyt vastuullista politiikkaa Suomessa niin kauan, että siltä sujuu kompromissien hakeminen ja myös epämiellyttävien päätösten teko silloin kun on pakko. En ole läheskään samaa mieltä kaikesta tai edes valtaosasta asioita mitä siellä tehdään, mutta uskon tuon puolueen kykenevän vallankahvaa kannattelemaan.

Vihreät on sen sijaan hieman arpalippu, koska se on erilaisten hörhökerhojen poliittinen kattojärjestö. Kun hyvin erilaiset ja kesknään nahistelevat kerhot laitetaan vallankahvaan ilman merkittävää puoluekuria, on lopputulos mitä sattuu, ja puolue ei välttämättä kykene taipumaan kovan paikan edessä, koska änkyröiden, hullujen ja yhden asian ihmisten osuus on liian suuri. Vihreät on edistynyt alkuvuosistaan aivan ällistyttäviä määriä eikä ole enää sama vanhojen stalinistien ja ekorisupartojen poppoo kuin se oli alkuvuosinaan. Silti sillä on vielä matkaa kuljettavaksi.

Nykytilanteessa huolestuttaa se, että Vihreät pärjää SDP:n alavireen takia tekemättä mitään. Sen ei tarvitse olla erityisen linjakas puolue ja osoittaa äänestäjille suuriakaan politiikan saralla. Kunhan valovoimaisia (nais)poliitikkoja riittää ja media ylistää sopivien kytkyjen kautta näiden yksilöiden saavutuksia, vasemmalle vinksallaan oleva nuoriso katsoo touhua haltioituneena eikä odota enempää. Näin Vihreiden ei tarvitse terävöittää politiikkaansa ja muuttua sellaiseksi puolueeksi, johon minäkin voisin maan asioita hoitamassa täysin luottaa.

Jos SDP saa rivinsä suoriksi ja lopettaa joutavan puheenjohtaja-arvonnan ja ryhtyy miettimään, mikä puolueessa oikeasti on vialla, se pystyy kenties uudistumaan ja tarjoamaan Vihreille asianmukaisen vastuksen tuossa skabassa. Jos näin käy, Vihreiden on otettava kilvoittelu tosissaan eikä vain paistateltava julkisuuden ilmaiseksi tarjotussa valokeilassa. Tästä tuloksena on joko voitokas ja suositumpi SDP, tai voitokas ja vakavasti otettavampi Vihreät.

Näistä kumpi hyvänsä käy minulle vasemmiston edustajana. Nykyinen SDP ei kykene sen sijaan edustamaan ketään, ja Vihreät rynnistää eteenpäin höhröilyllä eikä politiikalla. Jos tilanne jatkuu ennallaan, Vihreät voittavat tuon skaban lopulta, mutta ilman kaipaamiani uudistuksia ja linjanvetoja. Sen jälkeen valtakunnanpolitiikassa on vakavasti otettava maltillinen oikeistopuolue ja hiukan arpalippumainen ja mitäsattuu hörhöilevä maltillinen vasemmistopuolue.

Tässä tilanteessa pelottaisi, jos vallankahva lipsahtaisi vasemmalle. Jos vasemmalla olisi SDP tai ryhdikäs Vihreät, asia ei enää pelottaisi, harmittaisi vain.

Suomen vaalitulos ei ollut erityisen yllättävä. Mutta jotain huomioita siitä sentään pystyy tekemään.

Kepu onnistui saamaan jostain hieman suuremman kannatuksen kuin mitä gallupit lupasivat, mitä voi pitää noin yleisesti ihmisten vahinkona. Eihän tuloksessa hymyyn ole aihetta, mutta katastrofaalisempi tulos olisi lämmittänyt mieltä enemmän. SDP:n tulos oli surkea, ja epäilen, että Urpilaisen lähtölaskenta alkaa heti kun eduskuntavaalit on käyty häviämässä. Ongelma vain on se, ettei siellä ole oikein ketään nousemassa puheenjohtajaputkessa, ja jos puheenjohtaja vaihdettaisiin nyt, olisi taas kerran pelkona, että ikipyrkyri Tuomioja yrittäisi vielä kerran. Mutta nykyinen SDP on nyt hävinnyt vaaleja vaalien perään ja nyt on pakko tehdä jotain.

RKP:n kannattajissa lienee äänestysprosentti ollut kova. Paikan menettämisen mahdollisuudesta puhuttiin niin paljon, että väkeä on käynyt varmasti enemmän äänestämässä kuin mitä olisi muuten käynyt. Kun puolue ei ole pahemmin tehnyt mitään, ei kannatuksen nousu tunnu perustuvan mihinkään muuhun. Persut ovat tietysti tavallaan voittajia, mutta koska koko äänisaalis on melkein pelkkää Soinia, emme voi oikein puhua puolueen kannatuksesta mitään.

Nämä nyt vain yleisesti tuloksesta. Sen sijaan kun katsotaan hieman syvemmälle, huomataan kaikennäköisiä mielenkiintoisia asioita. Voimme esimerkiksi yrittää arvailla, miltä Suomen poliittinen kartta näyttää jatkossa.

Persuilla on yksi ääniharava eikä muita, tämä tuli jo käsitellyksi. Nyt kuitenkin SDP:llä tilanne on jokseenkin sama. Sitoutumaton kypäräpäinen pappi oli puolueen ääniharava ja seuraavaksi eniten ääniä saanut tulee kaukana perässä puolet pienemmällä äänisaaliilla ja seuraavat vielä kauempana (71k, 45k, 21k). Ja kun henkilöt olivat puolueeseen kuulumaton Repo sekä konkarit Jaakonsaari ja Kiljunen, on SDP:n pystyynkuolemisvaara tämänkin tuloksen varassa ilmeinen. Vanhat jäärät vetävät vielä äänestäjiä kuten myös politiikan ulkopuolelta tullut todennäköisesti kertaluontoinen arpalippu, mutta puoluekoneiston sisältä nousevat tähdet ovat kaukana kärjestä. Kun etulinjaan ei nouse uusia nimiä, on helppoa yrittää pitää kiinni vallan rippeistä vanhan kaartin voimin, mutta se tie ei kanna kauaksi.

Kepun tilanne ei ole aivan yhtä ankea mutta ankea sekin on. Jäätteenmäki oli ääniharavana omaa luokkaansa ja seuraavat tulevat kaukana, mutta kaukana tulevia onkin sitten neljä peräkkäin sijoilla 12-15. Kepunkin kannatus on hieman liiaksi yhden henkilön varassa.

Vihreiden tilanne on puolueen kokoon nähden hyvä, sillä sillä on kaksi tasavahvaa ehdokasta eikä kaikki ole yhden kortin varassa. Todennäköistä on vielä sekin, että nämä paikkaavat toisiaan, ja jos Hautala ei olisi ollut ehdolla, Hassi olisi saanut suunnilleen tuon verran enemmän ääniä. Kolmosena on Cronberg, joka poistunee politiikasta nyt, ja Jyrki Kasvi paljon kauempana perässä. Tässä on parantamisen varaa, sillä Hautala ja Hassi eivät heilu politiikassa loputtomiin. En kuitenkaan ole Vihreiden tapauksessa asiasta sen kummemmin huolissani, sieltä löytyy uusia naisia sitten kun nykyiset eivät enää viitsi asettua ehdolle.

Kokoomuksen tilanne näyttää tästä vinkkelistä parhaalta. Siellä ei ole yhtä yksittäistä ääniharavaa, vaan suosittuja ehdokkaita on runsaasti. Top 10 -listalla on neljä kokoomuslaista. Kun kannatus jakautuu laajalle ja puolue ei henkilöidy yhteen nimeen, on todennäköistä, ettei Kokoomuksen kannatus tästä lähiaikoina suuresti laske.

Kun katsotaan äänisaaliita kaupungeissa, huomataan, että Vihreät on noussut monessa kaupungissa toiseksi suurimmista, ja Suomen tulevaisuuden politiikka tehdään kaupungeissa eikä maaseudulla. SDP sinnittelee top 3:ssa siellä täällä, mutta Vihreät hengittävät niskaan. Tästä voisi ajatella, että jossain vaiheessa valtakunnanpolitiikka polarisoituu siten, että Kokoomus ja Vihreät eivät mahdu enää samaan hallitukseen ja toinen edustaa maltillista oikeistoa ja toinen maltillista vasemmistoa. Tästä saattaa seurata eräänlainen kaksipuoluemaailma, mutta nähtäväksi jää. Juuri nyt näyttää kuitenkin siltä, että Vihreät syrjäyttää lähivuosina SDP:n maltillisen vasemmiston johtajan paikalta.

Tämä ei kuitenkaan ole vielä aivan täysin kirkossa kuulutettu. Kirjoitin aikaisemmin siitä, että SDP:n kannattaisi ehkä profiloitua maahanmuuttokysymyksessä. Tiedän, että persuissa moni on nyt voimainsa tunnossa, mutta minun havainnoimassani maailmassa persut ovat pelkästään Timo Soinia, kakkosnimi tulee kaaaaaukana perässä. Ilman Soinia puolue olisi täysin marginaalissa näissä vaaleissa, vaikka Soinin henkilökohtaisista äänistä vaikkapa 10% olisi tullut puolueen muille ehdokkaille.

Toivon Timo Soinille pitkää ikää ja jaksamista, mutta kyllähän hän jossain vaiheessa siirtyy laulukuoroon tai muuten vain pois politiikasta. Kun tilalla ei ole ketään ja koko puolue on vain Timo Soinia, mitä tapahtuu tuolle noin 10% äänisaaliille, josta Soinin osuus on 85%? Jos/kun tämä äänimäärä tulee joskus uudelleen “jakoon”, voimme olla sangen varmoja vain siitä, että Vihreisiin siitä ei valu montaakaan ääntä. Ketkä voittavat? Kokoomus varmasti vähän. Kepu ja SDP varmasti vähän enemmän. Suurin voittaja saattaa olla nukkuvien puolue.

Nyt näyttäisi siltä, että persut ovat ennen kaikkea nakertaneet SDP:n ja Kepun kannatusta. Jos äänet palaavat näihin puolueisiin, palataan “perinteiseen” kolmen suuren puolueen maailmaan, jossa kaikilla kolmella on 21-25% osuus. Tämän kolmikon hegemoniaan saattaa tyssätä Vihreiden voittokulku ainakin joksikin aikaa, koska puoluetta ei yksinkertaisesti tarvita hallitusta muodostettaessa, ja profiloituu puolue mihin kohtaa poliittista karttaa hyvänsä, se on joka paikassa kakkospuolue.

Saapa nähdä. Soinin poppoo saattaa hyvinkin muokata tulevaisuuden poliittista karttaa joko marginalisoimalla demarit tai palauttamalla äänet SDP:lle. Kolmen suuren kannatukseen verrattuna Vihreiden kannatuksessa on kuitenkin hieman ylimääräistä nostetta, sillä Vihreät ei tule persujen äänistä hyötymään ikinä mitään. Voi olla ettei kukaan muukaan hyödy ja puolue onnistuu nousemaan monen vaikuttajan kerhoksi, mutta näiden tulosten valossa ei siltä näytä.

Maahanmuuttokeskustelussa on tänään kuultu julkisuudessa pitkästä aikaa asiallisiakin kommentteja.

Kokoomuksen Jyrki Katainen puhuu työperäisen maahanmuuton tärkeydestä ja vaatii, että turvapaikkamenettelyn väärinkäyttö on saatava loppumaan. Itse en juuri tämän kummempaa linjausta ole kaivannutkaan, mutta se pitäisi saada implementoitua käytäntöön.

Työperäisen maahanmuuton, jolla ei tarkoiteta mitään "valtavaa reserviä" tai "suurta potentiaalia" tms. uuskielistä vaan juuri sitä, mitä se sanakirjamääritelmän mukaan tarkoittaa, huutavasta tarpeellisuudesta voidaan toki keskustella ja keskustellaankin, mutta se on nähdäkseni sivuseikka.

En usko mihinkään visioihin valtavasta työvoimapulasta, joka hyökkää aivan kohta puskasta ja sitä varten tarvitaan hirveästi ulkomaalaisia, mutta maahan- ja maastamuutto on asiana aivan luonnollinen vaikka se ei sisältäisikään mitään pakottavaa tarvetta. Oleellista "hyvässä" maahanmuutossa on se, että muuttaja kokee muuton mielekkääksi ja vastaanottava yhteiskunta ei saa osakseen kohtuuttomia kustannuksia tai ongelmia.

Lisäksi mielestäni oleellista on, että maasta toiseen muuttava ottaa selvää, miten siinä toisessa maassa eletään, ja yrittää sopeutua tähän keskeisiltä osin. Länsimaissa kukaan ei pakota elämään yhdellä tietyllä tavalla, mutta niissä ei myöskään voi elää aivan miten tahansa jos haluaa tulla vaikkapa huomioiduksi työmarkkinoilla tai muuten löytää siellä paikkansa. Maahanmuuttaja joutuu väkisin jättämään jotain taakseen ja tässä ei ole mitään periaatteellista vikaa. Jos ei halua hylätä mitään lähtömaansa asiaa, silloin lähtömaa lienee juuri oikea paikka asua.

Vaikka mitään huutavaa työvoimapulaa ei olisikaan ja osa maahanmuuttajista aiheuttaa ongelmia, työperäistä maahanmuuttoa pitää siltikin suosia. Jos jollakulla on Suomessa työpaikka, pitäisi asian olla suunnilleen sillä selvä ja byrokratian sangen kevyttä.

Turvapaikanhakuprosessin ongelmat sen sijaan kaipaavat korjaamista. Oleellista on korjata Suomen systeemiä sellaiseksi, että Euroopan isoissa maissa ja naapuruston sosialidemokratioissa meno on hieman löperömpää. Tämä riittänee Suomessa aivan hyvin, sillä pakolaisvirta ei suuntaudu Suomeen mitenkään luonnostaan vaan ainoastaan siksi, että muualle ei pääse.

Oleellista on kuitenkin tunnustaa ääneen, että Suomi ja suomalaiset eivät hyödy turvapaikanhakijoista mitään. Raha on ainut maailman merkityksekäs asia, ja kukaan ei ole pystynyt osoittamaan taloudellista hyötyä suomalaisille turvapaikanhakijoiden virrasta. Jos joku on ilmiselvässä hädässä ja täyttää pakolaisen tunnusmerkit, hänelle pitää myöntää turvapaikka vaikkei siitä mitään rahallista hyötyä olekaan. Nykyään sen sijaan myönnetään turvapaikkoja ja yhdistetään perheitä Suomessa vain sillä perusteella, että jossain maassa ei ole kenelläkään kivaa. Tätä ei pakolaissopimus tarkoittanut enkä katso nyt tehdyn de facto laajemman tulkinnan palvelevan suomalaisten etua tai olevan mikään moraalinen velvollisuus.

Nyt näyttäisi siltä, että julkinen keskustelu on hieman ajautumassa oikeille uomilleen eikä se edellytä edes mitään katastrofia. Joutoväen riehunta jo Ruotsissa on herättänyt selvästi joitakin poliitikkoja, ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvu ilman mitään muuta syytä kuin se, että Suomen systeemi on tällä hetkellä löperömpi lie myöskin saanut asiaan järjellä suhtautuvia poliitikkoja ymmärtämään, että pelkkien elintasopakolaisten määrä joukossa on melkoinen ja siitä huolimatta he saavat nykyään jäädä maahan.

Tämä on ajatuksena hyvinkin terve, sillä on mahdollista, että olemme viimein saamassa jotain tolkkua myös julkiseen keskusteluun. Julkista keskustelua ovat hämmentäneet erinäköiset ääriainekset lähinnä käsitteiden uudelleenmäärittelyn avulla. Kun "maahanmuutto erityisesti Afrikasta on rikkaus" -jengi ryhtyi kutsumaan turvapaikanhakijoita työperäisiksi maahanmuuttajiksi, alkoi olla aika vaikeaa erottaa, mikä osa maahanmuutosta on hyvä ja mikä on paha, ja tämähän asiassa oli tarkoituskin.

Maahanmuuton pontevimmat vastustajat taas tuntuvat hieman sekoavan konsepteissaan, ja ainakaan minulle ei lukijana ole aivan selvää, onko tarkoitus vastustaa joutoväen maahanmuuttoa ja elättämistä vai islamia uskontona. Maahanmuutto ei ole asia, jota pitää ryhtyä tulkitsemaan uskonnon ja pyhien kirjoitusten vinkkelistä.

Jos nyt eturivin poliitikot näyttävät kykenevän tekemään eron hyvän ja huonon maahanmuuton välille huolimatta käsitesekamelskasta, ja lisäksi sanomaan asian selkokielellä ääneen, on ainakin hyvin etäisesti mahdollista, että asioille jopa tapahtuu jotakin, koska se mitä Suomessa pitäisi tapahtua turhan maahanmuuton kitkemiseksi ei ole mikään erityisen suuri asia vaan pientä säätöä siellä täällä.

... jos on eri mieltä haastateltujen poliitikkojen kanssa?

Yksi sanoo Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu korkeampaan veroasteeseen kuin Etelä- ja Itä-Euroopan maiden järjestelmät, jotka suorastaan edellyttävät hyväntekeväisyyttä ja toinen sanoo EU:n on tiivistettävä veroyhteistyötään muun muassa pääoma- ja ympäristöverotuksen osalta, jotta veroparatiisit aidosti kitkeytyvät Euroopasta.

Ilmeisesti ainakaan ei pidä äänestää RKP:tä ja Vasemmistoliittoa, mutta tämä on ollut aika selvä asia joka tapauksessa. Ja nyt siis kyse valtakunnanpolitiikasta eikä eurovaaleista, vaikka kysymykset esitettiinkin eurovaaliteemalla.

Ketä pitäisi äänestää, jos haluaa vastustaa pohjoismaista käsitystä hyvinvointivaltiosta, eli sitä, että julkisen sektorin koko on noin puolet BKT:stä? Entä ketä pitäisi äänestää jos on sitä mieltä, että veroparatiisit ovat tarpeellinen lisä Euroopassa, sillä niiden olemassaolo asettavat edes jotain käytännön rajoituksia sille, mitä kaikkea ja kuinka paljon valtiot voivat verottaa?

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on mantra, jolta puuttuu konkreettinen sisältö. Minulle on aivan samantekevää, voiko valtio hyvin vai huonosti, ainoastaan ihmisten hyvinvoinnilla on jotain merkitystä. En ole ikinä kuullut haukuttavan Sveitsiä maaksi, jossa köyhät kuolevat nälkään ja sairaat eivät saa hoitoa, silti maassa julkisen sektorin osuus on vain noin kolmannes BKT:stä. Tämä nähdäkseni tarkoittaa sitä, että pohjoismainen hyvinvointivaltio ei ole suinkaan ainoa tie, jos tavoitteena ovat hyvinvoivat ihmiset. Itse asiassa se monen numeron perusteella näyttäisi jopa huonommalta tieltä kuin Sveitsin valitsema.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskeinen elementti on se, että poliitikoilla on paljon valtaa, sillä heidän ja heidän hallinnoimiensa rahastojen, virastojen ja kassojen kautta kulkee suuria rahavirtoja. Tästä syystä ymmärrän, miksi poliittinen eliitti haluaa säilyttää juuri nykymallin eikä siirtyä sellaiseen, jossa valtiolla ei ole paljon mitään valtaa. Kun nykymallin hyötyjä ja ainutlaatuisuutta on mahdotonta perustella numeroin, vedotaan vain “pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon” eikä sen kummemmin oteta kantaa siihen, mikä on se hyvä, joka tällä tavalla yritetään saavuttaa.

Minä haluaisin puolueen, joka suhtautuu asiaan avoimesti eikä lähde siitä, että politiikassa saa tehdä mitä hyvänsä paitsi muuttaa nykymenoa.

Sama koskee veroparatiiseja. Verokilpailu on ainoa tapa pitää julkinen valta varpaillaan. Jos verotus muutetaan sellaiseksi, että mitään ei voi kilpailuttaa, on kyseessä monopolitilanne, ja monopolit harvoin ovat kuluttajan etu. Jos verot ovat kohtuullisia ja niiden kiertämisen vaiva on vähäistä suurempi, veroja ei pahemmin viitsitä kiertää. Jos verot muuttuvat kohtuuttomiksi, niitä ryhdytään kiertämään, vaikka se vaatiikin aikaa ja rahaa.

Veroparatiisit ovat hyvä kirittäjä. Rahan siirtäminen niihin voidaan tehdä hieman hankalammaksi kuin mitä se nyt on, mutta niitä ei pidä edes yrittää lopettaa tykkänään, sillä niiden olemassaolo voi hyvinkin olla veronmaksajan etu vaikkei niitä suoraan käyttäisikään.

Suomessa on täysin mahdotonta äänestää mitenkään järkevästi jos ei ole suuri monumentaalisen holhous- ja paapomisvaltion ystävä. En minä varmasti ole ainoa, joka äänestäisi toisin jos vaihtoehto olisi tarjolla. Mutta kun ei ole.

Britanniassa kohistaan nyt siitä, että eroavalle parlamentin puhemiehelle langennee paikka ylähuoneessa.

Päärin arvo on perinteisesti annettu väistyvälle alahuoneen puhemiehelle. Koska nykyinen joutuu eroamaan kulusotkujen takia, ollaan ainakin jossain päin lehdistöä sitä mieltä, että on väärin nimittää häntä ylähuoneeseen.

Itse näen asian kuitenkin toisin. Väen pitäisi olla Martinille kiitollisia ja nähdä eroaminen vähäistä suurempana valtiomiestekona. Hänen savustamisensa ulos olisi ollut hankalaa jos hän ei olisi lähtenyt vapaaehtoisesti. Koko kevään on maassa kohistu siitä, että parlamentaarikot ovat maksattaneet parlamentilla mitä hyvänsä sakoista hevosenrehuun. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Luottamus on nollassa ja poliitikkojen kunnioitus vielä matalampaa kuin se yleensä on.

Kohu jatkui ja jatkui eikä osoittanut mitään loppumisen merkkejä. En usko, että se olisi loppunut ilman merkittävien päiden putoamista, ja tämä on nyt merkittävä pää. Nyt on teoriassa mahdollista, että eronneen puhemiehen kautta saadaan asia viimein siirrettyä historian roskatynnyriin. Puhtoinen ei ole kukaan. Ei oppositiossa, ei hallituksessa. Mitä enemmän asioita pengotaan, sitä enemmän lokaa löytyy. Ainoa keino lopettaa kohu edes jotenkin olisi merkittävän päänahan uhraaminen tai uudet vaalit. Labour ei halua uusia vaaleja koska tietää häviävänsä ne, joten nyt yritetään Merkittävän Päänahan tietä.

Se, että puhemies suostuu syntipukiksi vaikkei ole rötöstelyyn syyllinen kuin teknisesti omia sotkujaan lukuunottamatta, on nähdäkseni oikea ja suoraselkäinen teko ja edistää parlamentin toimintaedellytyksiä. Vähemmilläkin ansioilla on paikka ylähuoneessa irronnut.

Alahuoneen puhemies näyttäisi olevan tulilinjalla ja eronnee iltapäivällä kulusotkujen takia.

Asia on kuitenkin ollut kaikin puolin hankala, sillä täällä puhemiehen rooli on nähty elinikäisenä. Ylimuistoisina aikoina asiat saatiin järjestymään: There is no modern day precedent for a Speaker being voted out of office. In the old days (before 1560) seven were beheaded and one murdered. In modern times it is seen as a job for life, with the Speaker able to stay until death or retirement. The previous three Speakers were in place for seven, nine and eight years respectively.

Nykyisin ei enää voida kovin vapautuneesti lyhentää epäkelpoa puhemiestä pään mitalla, ja parlamentaarisia keinoja hankkiutua puhemiehestä eroon ei ole käytetty 300 vuoteen ja sekin on hieman erilainen tapaus. Käytännössä puhemies ei eilen onnistunut pitämään kuria ja järjestystä ja hän joutunee eroamaan, mutta häntä olisi siihen vaikea pakottaa.

Täällä puhemiehen elinikäinen rooli toteutetaan siten, että puhemieheksi valitun vaalipiirissä muut puolueet eivät aseta ehdokasta ollenkaan, joten puhemies tulee aina valituksi parlamenttiin. Parlamentti taas valitsee saman puhemiehen uudelleen ja uudelleen kunnes hän kuolee tai jää eläkkeelle. Systeemissä on puolensa, sillä puhemiehen rooli brittiparlamentissa on suurempi kuin hänen roolinsa suomalaisessa eduskunnassa, ja tehtävän hoitamiseksi on pakko yrittää olla puolueeton. Näin aktiivisesta puoluepoliitikosta jalostetaan “toimielin”, jonka ei tarvitse enää miellyttää oman puolueensa väkeä eikä itse asiassa edes vaalikarjaa.

Vihreiden tuore puheenjohtaja piti jonkunnäköisen kiitospuheen, ja tuo puhe ansaitsee pari kommenttia.

Ensimmäisenä pistää silmään tämä: Sinnemäki ehdotti, että Suomeen tulee löytää hitaan kasvun ajan talouspolitiikan ohjauskeinot. Hän korosti, että on päätettävä, miten palkkaneuvotteluja tulevaisuudessa koordinoidaan. Hän toivoikin hyvää yhteistyötä SAK:n uuden puheenjohtajan Lauri Lylyn kanssa.

Yhteistyössä muiden kanssa ei tietysti sinänsä ole mitään vikaa, mutta tähän saakka Vihreät ovat olleet puoluekartalla jokseenkin ainoa puolue, jolla ei ole suurempia järjestökytkentöjä takanaan. Se, että nyt lämmitellään välejä SAK:n suuntaan, on mielestäni henkinen takapakki, sillä Vihreiden kaltainen puolue ja SAK:n kaltainen menneen maailman suuruutta muisteleva äijäkerho tuskin kykenevät mihinkään kovin tasavahvaan kumppanuuteen.

Enemmänkin avaus lienee suunnattu demareiden houkuttelemiseksi Vihreisiin, sillä Vihreät lienevät nähneet saman kuin minäkin, ja maltillisen vasemmistopuolueen nimi Suomessa ei mitenkään välttämättä ole iankaiken SDP, sillä tuossa puolueessa on havaittavissa varoitusmerkkejä pystyynkuolemisesta.

Joka tapauksessa kädenojennus suomalaiselle politiikan yläpuolella toimivalle korporaatiovallalle ei miellytä minua ollenkaan, sillä se saattaa avata tien ikäville asioille. Jos nimittäin Vihreät ryhtyvät tosissaan kilpailemaan SDP:n kanssa SDP:ltä kopioiduilla keinoilla, se tarkoittaa vain sitä, että onnistuessaankin maassa on vain eriniminen SDP. Sen kytkentä työmarkkinajärjestöihin on edelleenkin vahva ja politiikassaan se joutuu kuuntelemaan näitä. Tästä taas seuraa, että vaikka Vihreät onnistuisivat "vallankumouksessaan" vasemmistoleirissä, politiikka ei muuttuisi miksikään.

Toinen huomio kiinnittyy tähän: "Tässä vaiheessa voin vain todeta: miehet tervetuloa mukaan silläkin uhalla, että käsityksemme joistakin asioista muuttuu. Meidän on pystyttävä tekemään vihreistä paikka, johon ihmiset tulevat, koska he uskovat, että täällä voi muuttaa asioita".

Tämä on sen sijaan aivan terve huomio. Suomalaista politiikkaa vaivaa yleisesti se, että politiikkaan tulevan on taivuttava puoluekoneistojen vaatimuksiin ja puolueen linjan muuttaminen on työlästä ja saattaa johtaa puolueessa sivuraiteelle. Minun on helppoa kuvitella, miksi mihinkään vähemmistöön kuulumattomat miehet eivät sankoin joukoin löydä puoluetta omakseen. Kun puolue profiloituu lähinnä erilaisten vähemmistöjen kattojärjestöksi ja poliittiseksi siiveksi, voi enemmistön edustajaksi leimattu nähdä puolueen käytännön työn lähinnä nysväämisenä. Puolueen sisältäkin on kuulunut kritiikkiä siitä, että siellä on lasikatto heteromiehille, ja mikäli kritiikki pitää paikkansa, se tukee asian ottamista esille.

Jos puolueeseen eivät mahdu samanaikaisesti heteromiehet ja räyhähenkisimmät feministit, joiden tavoitteissa on jotain aivan muuta kuin sukupuolten välinen todellinen tasa-arvo, puolue tekee viisaasti jos miettii, kumpi ryhmä sille on pitkän päälle tärkeämpi. Tässä mielessä puoluejohdon avaus vaikuttaa ainakin paperilla terveeltä itsetutkiskelulta, mikä on Suomen puoluekentässä sangen harvinainen ilmiö. Jää nähtäväksi, muuttuuko mikään käytännössä.

SDP:n puoluesihteeri syyttää maalaisliittoa nykyisen kuntarakenteen ylläpitämisestä.

Tässä puolue on vaihteeksi oikealla asialla. Nykyinen kuntarakenne on Lappia ja koiillisia suurkuntia lukuunottamatta pääasiassa hevoskärryjen ajan tuotos. Kunnan piti olla sellainen, että hevosella ehtii keskustaan päivässä asioille ja takaisin.

Nykyisin vähäväkisillä kunnilla ei ole edes juuri omaa palvelutuotantoa vaan hiukankin erikoisemmat palvelut ostetaan jostakin tai niitä ei tarjota ollenkaan. Kuntakeskuksessa ei välttämättä ole kuin osuuskauppa ja osuuspankki, ostoksetkin pitää käydä tekemässä jossain aluekeskuksen marketissa. Ihmiset vastustavat kuntaliitoksia lähinnä tunnesyistä sekä siksi, että pelätään palvelujen katoavan kauaksi. Useimmat palvelut ovat jo nyt kadonneet kauaksi ja kunnan nimeen liittyvät tunneseikat voitaisiin aivan hyvin hoitaa suuremman kunnan sisälläkin. Pakkoko nykyisistä kunnannimistä on luopua, vaikka hallinto onkin keskitetty.

Kepulle kuntaliitokset ovat myrkkyä, koska Etelä-Suomen kaupungit ovat ei-kepulaisia. Kun maalaiskunnat liittyvät niihin, Kepu saa muutaman kunnanvaltuutetun lisää mutta ero siihen, että puolueella on määräenemmistö valtuustossa, on melkoinen.

Suomessa voisi aivan hyvin olla kuntia suunnilleen vanhojen läänien määrä.

Helsingin Sanomat pohti eilisessä pääkirjoituksessaan vaalilakiuudistuksessa esitettyä äänikynnystä ja vääntöä siitä.

Ilmeisesti keskustelua käydään sen välillä, onko valtakunnallisen äänimäärän oltava 3 vai 3,5%, että paikka eduskunnasta löytyy. En tiedä tämän kynnyksen mielekkyydestä tai sen oikeasta tasosta oikeastaan mitään. Jonkunlainen äänikynnys lie paikallaan, sillä valtakunnallisesti voi olla turhan helppoa saada yksi edustaja läpi, jolloin eduskunnassa häirikköpuolueiden edustajien osuus alkaa kasvaa. Toisaalta ainakin itse olen sitä mieltä, että Suomen politiikka kaipaisi uusia puolueita, erityisesti hakusessa olisi sosialidemokratiaa ja paapomisvaltiota vastustava liberaali oikeistopuolue. Jos äänikynnys on kovin korkea, se käytännössä sementoi vallan nykypuolueille kun uuden yrittäjän pitäisi ponnistaa ensimmäisellä kerralla kynnyksen yli saadakseen rahoitusta ja äänensä kuuluviin.

Mutta sivuutetaan se. Hesari pohti asiaa hieman erikoisesta näkökulmasta. Siellä nimittäin lähdettiin siitä, että äänikynnys pitää asettaa sellaiseksi, että RKP ei ole putoamisuhan alainen. Kielivähemmistö kuulemma tarvitsee demokratian takia oman puolueensa ja tällä puolueella pitää olla valtaa.

Tämä kuulostaa jo hieman oudolta vähemmistöjen paapomiselta.

Minun nähdäkseni demokratia ei kaipaa erityisesti yhtäkään nimeltä mainittua puoluetta. Se tarvitsee toimiakseen hallituspuolueen ja oppositiopuolueen, muttei näillä mitään nimeä ole. Näitä puolueita voi olla useita kuten Suomessa on tapana ollut olla, mutta sekään ei ole kovin tarpeellista, kaksipuoluemaat toimivat aivan hyvin nekin. Mihin perustuu ajatus siitä, että RKP:n pitäisi olla olemassa ja lainsäädäntö pitää laatia siten, että se säilyttää paikkansa vallankahvassa vaikka kannatus onkin ollut laskussa?

Minun nähdäkseni se ei perustu ainakaan mihinkään kovin demokraattiseen prosessiin. Jos puolue sössii asiansa eikä onnistu houkuttelemaan väkeä sitä äänestämään, puolueen kuuluu marginalisoitua ja häipyä puoluekartalta aivan riippumatta siitä, puhuvatko oletetut kannattajat suomea, ruotsia vai volapyykkiä. Nyt kuitenkin RKP:n pitäisi siellä HS:n mukaan säilyä, sillä muuten kielivähemmistö ei mukamas saisi ääntään kuuluviin.

Tämä ei vaikuta kovin järkevältä. Minun ymmärtääkseni ruotsinkielisiä vaikuttaa kaikissa puolueissa jo nytkin. Jos RKP lakkaisi olemasta, kaikille puolueille kelpaisi potentiaalinen 5% äänestäjäjoukko, joka useimmiten myös äänestää eikä jää kotiin. Tämä tuskin kielivähemmistön asemaa ainakaan heikentää jos se voi kilpailuttaa puolueita sen sijaan, että oletetaan RKP:n hoitavan ruotsinkielisten asiat.

RKP:n kannatuksen lasku johtuu ymmärtääkseni useasta eri asiasta. Yksi on se, ettei yksikään puolue ole Suomen kielivähemmistöjä vastaan. Mikään niistä ei aja kaksikielisyydestä luopumista eikä mitään muitakaan heikennyksiä ruotsinkielisten asemaan, ei edes etuoikeuksien kuten kielikiintiöiden osalta. Kun mikään puolue ei ole ruotsinkielisiä ja ruotsinkielisyyttä vastaan, miksi ruotsinkielinen äänestäisi automaattisesti kielipuoluetta kun voi äänestää mitä hyvänsä puoluetta sen mukaan, mikä edustaa mieleisintä politiikkaa? Ei minkään takia, ja yhä useampi tekeekin näin.

Toisaalta RKP on viime aikoina lakannut olemasta mikään ruotsinkielisten edunvalvoja. Se on lähinnä viime aikoina profiloitunut maahanmuuttoasioissa pääosin yhden onnettoman ministerivalinnan takia. Jos maahanmuuttoasiat eivät kiinnosta tai ei ole niistä samaa mieltä puolueen nykyisen “rasisminvastaisen” linjan kanssa, puolueesta on aika vaikea löytää mitään äänestämisen arvoista vain siksi, että siellä puhutaan ruotsia.

Nähdäkseni demokratia on tekemässä RKP:lle juuri sitä mitä pitääkin. Kuten niin usein siteeraamani Tony Benn on oivallisesti sanonut “demokratiaa ei ole se, että saamme äänestettyä päättäjät tehtäviinsä vaan se, että pääsemme heistä äänestämällä eroon”. Nyt on hyvin mahdollista, että RKP tullaan äänestämään vallankahvasta pois. Käykö niin, se jää nähtäväksi. Mutta jos käy, emme menetä siinä mitään eikä vaalijärjestelmää pidä säätää siten, että näin ei missään tapauksessa voisi käydä.

RKP on tunnettu “brändi” puoluekartalla. Jos sen politiikka on miellyttävää, sitä äänestävät kaikenkieliset, kuten RKP:n lihavina vuosina 90-luvun puolessa välissä tuntui tapahtuneen. Useampikin suomenkielinen tuttu kertoi puoluetta äänestäneensä, sillä se edusti jonkunnäköistä arvoliberaalia oikeistoa eikä holhousyhteiskuntaa.

Jos ääniä ei nykypolitiikalla heru, politiikkaa pitää muuttaa. Ei säätää vaalijärjestelmää siten, että tämän puolueen ei tarvitsisi välittää äänestäjistä tuon taivaallista.

Jarmo Korhonen, tuo kaikkien kepua inhoavien ylin ystävä, on jälleen äänessä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että Jarmo Korhosessa on jotain psykopaatin oireita ja hän vaikuttaa täysin kyvyttömältä ymmärtämään ihmiselämän hienompian nyansseja. Teoriani saa vahvistusta kun hän luonnehtii presidentiksi tyrkyttämäänsä Anneli Jäätteenmäkeä “lämpöiseksi”.

Minun on vaikea kuvitella ketään huonompaa presidentin virkaan. Jäätteenmäen lyhyeksi jäänyt pääministerin ura ei lopahtanut siihen, että hänen faksistaan alkoi pulputa selittämättömästi mystisiä papereita. Suomen poliittisessa kulttuurissa tällainen asia ei olisi kaatanut ketään.

Jäätteenmäki kaatui siihen, että hän oli pääministerinä luokattoman huono. Hänet nostettiin puoluejohtajaksi kun Kepu halusi pois oppositiosta ja ajatteli, että tyttöenergialla ja femuäänillä homma naisbuumissa onnistuu, ja niinhän se onnistuikin. Vaalivoitto tuli, mutta Jäätteenmäki ei ollutkaan henkilö, joka menestyy pääministerinä. Sivusta seuranneiden tarinoista olen kuullut, että hän oli täysin avustajiensa varassa eikä ollut niinkään johtajaluonne.

Ja kuten TV-esiintymisistä näimme, hän oli kireä kuin viulunkieli. Tästä taas seurasi kyvyttömyys neuvotteluissa hakea kompromisseja ja saada Suomen ääni kuuluviin. Jäätteenmäen faksista saatiin kunniakas syy vaihtaa vain pääministeri. Demarit innostuivat vaihtoehdosta heti ja Kepu ei harannut suuremmin vastaan myöskään.

Tällaisen henkilön ehdottaminenkin presidentiksi kertoo siitä, että Kepussa on pakka täysin sekaisin. Nousevia tähtiä ei ole, nykyinen johto on tulpan lailla paikallaan hallitusvastuun takia. Kannatus laskee kuin lehmän häntä, valovoimaisia tähtiä ei ole. Maaseutu autioituu ja kepulismi ei ole onnistunut rantautumaan kaupunkeihin. Vanhasen alkuaika oli nähdäkseni Kepun viimeinen tilaisuus kaupunkien valloituksessa, mutta se ei onnistunut Vanhasen omien sotkujen takia.

Kyllähän Kepu voi hengissä säilyä ja säilyykin, ja se voi vielä joskus olla kaupunkilaisen puolue. Mutta sitä ennen se pitää kaapata maalaisten ja isäntien käsistä, sillä en usko kaupunkilaisten enää olevan höynäytettävissä agraaripuolueen tukijoiksi.

Huonompiakin vappuviestejä on kuultu.

Väyrynen on liikkeellä arvostelemassa vanhaa vihollistaan, EU:ta, tällä kertaa rahaliittoa. Suomi teki virheen kun ei kuunnellut Väyrystä tuolloin ja lässynlässyn lää.

Minua ihmetyttää Väyrysen puheessa lähinnä se, miten hän yksiviivaisesti yhdistää metsäteollisuuden edut koko maan eduiksi ja sivuuttaa kaiken muun. Minusta tarkastelu on lyhytnäköinen ja edustaa menneen maailman ajatuksia, mutta niinhän Väyrynen toisaalta on aina edustanut.

Nyt kuulemma Ruotsilla menee hyvin ja Suomella ei, koska Ruotsin peson heikentyminen on antanut ruotsalaiselle metsäteollisuudelle kilpailuedun suomalaiseen verrattuna.

Mutta entäpä suomalaiset ja ruotsalaiset ihmiset? Jokaisen ruotsalaisen valuuttamääräinen ostovoima on heikentynyt 20%. Kotimarkkinoillaan tuontitavaran hinta on noussut, matkustaminen on kallista. Suomessa ei ole tapahtunut mitään, paitsi että naapurin pesovaltiossa voi käydä risteilyllä ostamassa rätei ja lumpui 20% alennuksella.

Joten onko valuutan heikentyminen ruotsalaisten etu? Minä väitän ettei ole. Jos taas asia ei ole ruotsalaisten etu, miten se voisi olla Ruotsin valtion etu? Paitsi, jos katsoo savupiipputeollisuuden edustavan Ruotsin valtiota. Minusta valtiota edustavat enemmänkin ihmiset muutaman paperikombinaatin sijaan.

Suomessa ongelmia on siinä muutaman tuhannen ihmisen joukossa, jotka ovat menettäneet työnsä metsäteollisuuden vaikeuksien takia. Jos 99% ihmisistä on hyötynyt euron tuomasta vakaudesta ja 1% siitä kärsinyt, voidaanko sanoa asian olleen suomalaisille vahingollisen? Ei varmasti voida, ainakaan esitetyillä perusteilla.

Väyrynen edustaa jonkunnäköistä merkantilistista menneen maailman linjaa, jossa koko kansa kuuluu valjastaa savupiipputeollisuuden rengeiksi ja savupiipputeollisuus on yhtä kuin valtio, jonka kuninkaaksi Väyrynen olisi halunnut. Tätä politiikka Kepu toteutti sotien jälkeisen ajan kunnes Esko Aholla oli ensimmäisenä suoraselkäisehkönä kepulina munaa laittaa sille stoppi. Devalvaatioilla puhallettiin vähän väliä kansalaisten rahat savupiipputeollisuudelle ja juuri tuo toimiala oli muutenkin valtion erityissuojeluksessa.

Nyt kuitenkin suomalaisen etu muodostuu monesta asiasta eikä siitä, miten savupiipputeollisuus pärjää. Se ei enää ole mikään yhteiskunnan ainoa vaikuttaja eikä se myöskään ole ainoa seikka, jolla on jotain merkitystä. Olemme siis ottaneet askeleen kohti kansalaisyhteiskuntaa.

Paitsi Väyrynen, jonka mielestä Neuvostoliitto on naapurimme ikuisesti.

Tällä kertaa äänessä Keskustanuoret.

Tässä tapauksessa tosin rötös ei ole kaksinen, sillä emme voine olettaa torpparien lapsien ymmärtävän yhteiskunnallisen elämän hienompia nyansseja. Nämä kuitenkin lausuvat näin:

Keskustan nuorisojohtajat kysyvät tiedotteessaan, onko Soini paaluttanut perussuomalaisten linjaksi ulkomaalaisvihamielisyyden ja maahanmuuttajavastaisuuden. Kurvinen ja Pitkänen eivät tiedotteensa mukaan voi ymmärtää, miksi perussuomalaiset eivät hyväksyneet vetoomusta, joka perustuu perustuslakiin ja Suomea sitoviin ihmisoikeusvelvoitteisiin.

Minä en oikein ymmärrä, mitä pienkepulit tarkoittavat sillä, että kyseinen vetoomus “perustui” perustuslakiin ja Suomea sitoviin ihmisoikeusvelvoitteisiin. Jos he tarkoittivat sillä vain sitä, että kyseinen vetoomus ei ollut ristiriidassa perustuslain tai valtiosopimusten kanssa, he ovat eittämättä oikeassa, mutta asia on jokseenkin triviaali.

Jos he taas tarkoittavat lausumallaan sitä, että ulkomaalaisvihamielisyys ja/tai maahanmuuttajavastaisuus ovat perustuslain tai valtiosopimusten vastaisia asioita, he ovat tulkintoineen aivan täydellisen hakoteillä.

Juuri tästä asiasta kirjoittelin muutama päivä sitten. Se, ettemme pidä jostain asiasta, ei tee tuosta asiasta laitonta. Kepulit pistävät paremmaksi ja väittävät näiden asioiden olevan kerrassaan perustuslain vastaisia. Seuraavaksi niiden on varmaan pakko vedota Ukko Ylijumalaan.

Maahanmuuttajavastaisuus ja ulkomaalaisvihamielisyys eivät ole mitään rikoksia. Eivät ole koskaan olleet ja toivottavasti eivät tule olemaankaan. Nämä ovat mielipiteitä, joihin kansalaisella on oikeus, ja sananvapauden nojalla näiden mielipiteiden julkistaminen itse asiassa nauttii perustuslain tarjoamaan suojaa eikä ole perustuslain vastaista. Mainittuja mielipiteitä en ole tosin Timo Soinilta edes kuullut.

Minun nähdäkseni Timo Soini on aivan suoraselkäisesti kertonut, mitä mieltä hän on näistä asioista, ja jättänyt allekirjoittamatta RKP:n vaalityötä edustavan pamfletin. Niin minäkin olisin tehnyt jos olisin ollut minkä hyvänsä puolueen suurvisiiri. Miksi ihmeessä tekisin mitään, mistä joku muu puolue voi tarvittaessa kerätä kunniaa?

Mutta joku voisi lähettää Keskustanuorten pesimisalueelle kiertokoulun tai jotain. Siellä voitaisiin opettaa tuo jengi lukemaan tai ainakin ymmärtämään lukemansa, ja sen jälkeen he saattaisivat huomata tässä asiassa hieman erehtyneensä. Tietyt teot kuten syrjintä työelämässä ovat rikoksia kuten kuuluu ollakin, mutta mainitut ajatukset eivät ole rikollisia ja jos ne onnistuu esimerkiksi työntekijää palkatessaan kätkemään tai ainakin sivuuttamaan, mitään rikollista ei tapahdu.

Todennäköisesti “erehdys” oli kuitenkin tahallinen ja juuri sitä mielipiteenmuokkausta, josta kirjoittelin täällä. Vallankahva ja media uskottelevat ihmisille, että epämiellyttävinä pitämänsä asiat ovat mukamas kiellettyjä ja näin yrittävät hivuttaa yhteiskuntaan yhden ainoan oikean totuuden sisältävää maailmaa. Minä kutsun tällaista maailmaa ja maailmankuvaa fasistiseksi.

Fasismissa on se ikävä piirre, että se tulee hiipien. Emme huomaa tätä, sillä mielikuvamme fasismista on Mussolinin Italian tai Hitlerin Saksan jälkiviisaus. Mutta jos siirrymme 30-luvun alun Saksaan tai Italiaan, ei siellä yhteiskunta muuttunut yhdessä yössä. Asioita toteutettiin pikku hiljaa enemmistön uudistuksia kannattaessa, sillä hankkeet näyttivät harmittomilta tai peräti hyödyllisiltä. Oltiin hyvän puolella pahaa vastaan. Aivan kuten nytkin.

Fasismin saapas kopsahtaa aivan yhtä rumasti, vaikka saapasta olisi juuri käytetty peltotöissä tai siinä lukee Prada.

Ja surullista on, että hölmöt ja hyväuskoiset eivät tuota ääntä tunnista, kuten eivät tunnistaneet 80 vuotta sittenkään.

Paavo Lipponen, tuo vanttera voimapussi, on kiukutellut viime vuodet kaikille ympärillään.

Tänään osa kritiikistä kuitenkin menee oikeaan kohteeseen. Lipponen varoittaa SDP:tä yrittämästä mennä Vihreistä vasemmalta ohi. Työväenpuolueen toimenkuvaan ei kuulu teollisuuden ja sitä kautta teollisuusduunarin simputtaminen, mutta nykyisessä vihervouhotuksessa tämä on unohtunut.

Olen kirjoittanut useita kertoja SDP:n nykyisestä imago-ongelmasta, tämä liittyy samaan asiaan. Vihreiden hörhöilystä on vaikea pistää paremmaksi, joten miksi turhaan yrittää? SDP:llä on tällä hetkellä imago-ongelma (ainakin) nuorison joukossa. Sen ratkaiseminen ei ole helppoa, mutta olen aivan varma siitä, ettei ongelma ratkea apinoimalla Vihreitä.

Peesaamalla pärjää sekä politiikassa että bisneksissä vain markkinajohtaja. Jos on suurin, ei ole mikään pakko olla etulinjassa joka asiassa, vaan voi antaa muiden kokeilla mikä toimii ja kopioida nämä asiat omaan politiikkaansa tai tuotteeseensa. Konservatiivinen perusäänestäjä tai -asiakas on aivan tyytyväinen, vaikka asiat toteutuvat hieman myöhemmin.

SDP ei kuitenkaan ole alle 30-vuotiaiden joukossa mikään “markkinajohtaja” vaan sen asema on haastajan asema. Se ei voi peesata vaan sen pitää hyökätä, mutta nyt se ei kovin innokkaasti tee niin. Matkimalla Vihreitä ja niiden teemoja ei synny mitään kovin valovoimaista, koska Vihreät ovat keksineet kaiken hörhöilyn jo.

Minusta näyttää siltä, että SDP:n ei kannata ryhtyä kalastelemaan punavihernuorison ympärillä.

Suomessa punaviherväellä on jos ei nyt tiedotusmonopolia niin kuitenkin vahva edustus sekä YLE:ssä, Erkon mediassa että oikeastaan kaikkialla muuallakin. Tätä propagandaa seuraamalla syntyy helposti sellainen mielikuva, että Suomessa ei paljon muilla aatteilla olekaan kannatusta, ainakaan nuorison joukossa. En tiedä onko tämä ollut syy siihen, että SDP on lähtenyt tätä joukkoa kannattajikseen houkuttelemaan, mutta voimme ainakin epäillä.

SDP:n väki ei todennäköisesti halua kuulla, mistä suunnasta heille olisi tarjolla kannattajia, mutta kerron sen kuitenkin.

SDP:n kannattaisi ottaa vaalityönsä kohteeksi joku osa Perussuomalaisia. Perussuomalaisissa on kannattajina vaikka keitä, ja siinä, missä “vastustan kaikkia asioita” -änkyrät eivät ole joukkona kovin kiinnostavia, Persujen maahanmuuttokriittisten joukoissa on paljon nuoria ihmisiä, jotka äänestävät persuja vain siksi kun muutakaan ei ole. Persut näyttävät olevan ajautumassa kohti hajaannusta ja ongelmia kun maahanmuuttokriittisten äänitorveksi itsensä ylentänyt Jussi Halla-aho ei tunnu saavan aikaiseksi paljon mitään ja näyttää puolueessa joutuneen sivuraiteelle.

Lisäksi Persuilla on ongelmana se, että sen riveissä on myös kaikennäköinen natsiaines, jonka olemassaolo ei liity enää millään tavoin maahanmuuttokritiikkiin vaan on lähinnä rotuoppia. Tämä joukko on äänekäs ja kiusallinen, sillä vastaanharaajien ei turhaan tarvitse ottaa kantaa asialliseen kritiikkiin vaan he voivat keskittyä hutkimaan natsisiipeä, joka tulee leimanneeksi törttöilyllään paljon asiallistakin kritiikkiä.

Jos mietin maltillista maahanmuuttokritiikkiä, jolla tarkoitan tässä lähinnä nykymenon paikkaamista siltä osin, että maahanmuuttajat tulisivat töihin ja turvapaikanhakijat lähetettäisiin takaisin jos turvapaikkaa ei myönnetä, olisiko tätä vaikeaa sovittaa yhteen SDP:n peruskannattajakunnan arvojen kanssa? Mielestäni ei. Tuskin rividemari haluaa rämettää julkisia palveluja tuottamalla Afrikasta loputtomasti elättejä. Eivätkä he varmasti halua maailmaa, jossa suomalaisen on vaikea saada kunnolla palkattua työtä kun pimeä työ epämääräisissä pajoissa jyrää. Sen sijaan ulkomaalainen, joka tekee Suomessa töitä sopimusten mukaisella palkalla ja maksaa veronsa, tuskin närästää ketään.

Halla-aho ja Persut eivät tunnu onnistuvan järkevän, kansantajuisen ja “salonkikelpoisen” maahanmuuttopolitiikkakritiikin esille tuomisessa, vaan keskustelu menee jatkuvasti jankutukseksi siitä, raiskaako neekeri paljon vai tosi paljon. Sen sijaan olen aivan varma siitä, että Suomessa on pilvin pimein nuoria ja vanhempiakin, jotka ovat nähneet maahanmuuton ongelmia aivan kylliksi, ja jotka eivät ole valmiita nielemään punavihreää politiikkaa, jossa jokainen maahanmuuttaja on rikkaus ja tärkeä lisävärin tuoja, ja ongelmien osoittajat ovat natseja.

Kun persut hajoavat ja marginalisoituvat, joko nyt tai vähän ajan kuluttua, poliittisesti kodittomiksi jää paljon ihmisiä, joilla on järkeviä ajatuksia ja joiden kuunteleminen ei ole millään tavoin osoitus natsismista, rasismista tai muukalaisvihasta. Persujen lisäksi heitä ei kuuntele tällä hetkellä kukaan, mutta pienen arpalippupuolueen kautta ei juuri voi vaikuttaa. Kokoomuksen ei pahemmin tarvitse kuunnella heitä, koska veto on vahva muutenkin, ja Kepu ei kuuntele ketään joka ei tule maaseudulta.

SDP kieltäytyy tällä hetkellä kuuntelemasta heitä, koska se ei sovi pyrkimykseen mennä punavihreydessä Vihreiden ohitse. Näin voi tietysti tehdä, mutta politiikkaa sivusta seuraavan mielestä varsin pienillä linjamuutoksilla ja painotusmuutoksilla julkisessa esiintymisessä olisi tarjolla kannattajia, jotka edustavat noin 4,2 prosenttia äänestäjistä. Tämän joukon itselleen kahmaisemalla SDP olisi Suomen suurin puolue selvällä kaulalla kakkosena tulevaan Kokoomukseen.

Ja tuon joukon kaappaaminen olisi huomattavasti helpompaa ja palkitsevampaa kuin se, että yritettäisiin hörhöillä Vihreitäkin enemmän ja saada hörhöimmät Vihreät kääntymään.

Joitain kansankerroksia kiihottava päivän uutinen on ollut persujen Jussi Halla-ahon saama syyte kaikennäköisistä rötöksistä, ainakin uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Käytännössä oletan valtakunnansyyttäjän olleen kohtuullisen kovan paineen alla, sillä on Halla-ahon kirjoittelu rikollista eli ei, se kuitenkin ärsyttää monia ja on ns. moral majorityn mielestä vastenmielistä ja epämiellyttävää. Osin sävynsä puolesta mitä nyt tutkitaan, osaltaan siksi, että se nostaa esille ikäviäkin asioita suomalaisesta yhteiskunnasta. Jos valtakunnansyyttäjä olisi ottanut sen kannan, että asiaa ei ole syytä käsitellä oikeudessa, paskakuorma olisi osunut häneen. Nyt hän siirtää vastuun eteenpäin oikeuslaitokselle.

Minä en lähde sen kummemmin puolustamaan kuin syyttämään mainittua kirjoittajaa yleisesti, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa on syytä lausua asiasta ja sen tiimoilta vellovasta keskustelusta sananen. Kyseinen meganatsipaska-artikkeli siis oli tämä.

Voimme olla todennäköisesti sangen yksimielisiä siitä, että kirjoituksen tyylilaji on kärkevä ja todennäköisesti joitakuita loukkaava. Mutta ainakin minulle sekä johdannon että lopetuksen perusteella välittyy aivan päivänselvästi kuva kirjoituksesta, jossa yritetään täysin tekaistuin esimerkein osoittaa, mikä kirjoittajan mielestä on nykyisessä maailman ajassa vialla. Eli se, että säännöt eivät ole kaikille sama. Kirjoittaja yrittää osoittaa, että muslimia ja kristittyä kohdellaan Suomessa eri tavalla oikeudenkäytössä, kuten myös sen, että syntyperäisten suomalaisten kulttuurillisesta ja geneettisestä perimästä on lupa johtaa ei-toivottuja havaintoja, mutta somalien tapauksessa näin ei saa tehdä.

Tämä on puhdasoppista poliittista satiiria.

Satiiri on tyylilajina haastava, mutta sitä on ilo lukea. Satiiri ja karikatyyri ovat tehokkaita keinoja vaikuttaa juurikin siksi, että ne tulevat huomatuiksi virkamiesmäisen poliittisen liturgian seasta ja ne myös painuvat mieleen paremmin kuin legaalilatina. Se, että jotkut lukijat eivät pidä lukemastaan, ei tee siitä kiellettyä.

USA:n korkeimman oikeuden Larry Flynt -päätöksessa hiukan eri tyyppisestä asiasta on lausuttu ja perusteltu siinä määrin hyvin, että lainaan katkelman päätöksestä tähän:

At the heart of the First Amendment is the recognition of the fundamental importance of the free flow of ideas and opinions on matters of public interest and concern. "The freedom to speak one's mind is not only an aspect of individual liberty -- and thus a good unto itself -- but also is essential to the common quest for truth and the vitality of society as a whole." We have therefore been particularly vigilant to ensure that individual expressions of ideas remain free from governmentally imposed sanctions. The First Amendment recognizes no such thing as a "false" idea. As Justice Holmes wrote, "When men have realized that time has upset many fighting faiths, they may come to believe even more than they believe the very foundations of their own conduct that the ultimate good desired is better reached by free trade in ideas -- that the best test of truth is the power of the thought to get itself accepted in the competition of the market . . . ."

Päätös on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen ja määrittelee hyvin sitä, mitä itse sananvapaudella ymmärrän. Julkista valtaa ja julkisuuden henkilöitä on lupa kritisoida Kritiikin ei tarvitse olla miellyttävää ja jotkut voivat loukkaantua, mutta sellaista se on. Ajattelemisen aihetta Suomen nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä antaa myös lause The first amendment recognizes no such thing as a “false” idea. Tältäkin kannalta oikeus joutunee H-a:n kirjoituksia arvioimaan ja palaan asiaan jos oikeus tulee päätymään sille kannalle, että kaksoisstandardit julkisessa keskustelussa ovat hyväksyttäviä.

Toinen huomio liittyy tämän tapauksen, sekä ylipäätään tämän kirjoittajan kirjoitusten ruotimisessa usein heitetty väite: Rasismi on rikos, turha selitellä mitään.

Tämä ruma ankanpoikanen lipsahti taannoin SPR:n kampanjamateriaaliinkin. Ihmiset ovat mukamas haastateltavan mielestä unohtaneet, että rasismi on rikos. Eivät he ole voineet asiaa unohtaa, koska se ei ole koskaan ollut totta.

Rasismi-sanaa ei tunne Suomen ajantasainen lainsäädäntö laisin. Katsokaa vaikka finlexistä haulla jos ette usko. Asiaa liippaavia pykäliä ovat Rikoslain 11. luvun 10§ (Kiihottaminen kansanryhmää vastaan) ja 11§ (Syrjintä). Lisäksi työlainsäädännössä puhutaan työsyrjinnästä laajentaen Rikoslain syrjintäpykälä koskemaan myös työhönottoa ja työelämän tilanteita. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan edellyttää uhkaavien tai solvaavien mielipiteiden julkistamista, ja lain esitöissä on asetettu puuttumisraja sangen korkeaksi. Syrjinnästä taas on kysymys, jos julkisessa tehtävässä tai julkisen tilaisuuden järjestämisessä sorsii jotakuta etnisin, uskonnollisin jne. perustein.

Rasismi sen sijaan ei ole mikään rikos. Se on jonkun ihmisen ajatus- ja arvomaailmaa. Ja sitä saa toteuttaakin muissa paitsi näissä erikseen mainituissa tilanteissa. Aate ei epäilemättä ole erityisen ylevä tai miellyttävä, mutta mitään rikollisia elementtejä se ei sisällä, miten voisikaan sisältää?

Sekä poliittisen satiirin jahtaaminen että rasismin väittäminen rikokseksi ovat mielestäni asioina sangen tärkeitä. Tässä nimittäin tulee väkisin mieleen, että yhteiskunta kuitenkin pyrkii määrittelemään jotkut ajatukset “vääriksi” vaikkei laki sitä teekään. Tämä on vaarallista, sillä jos asiat viedään pois julkisesta keskustelusta ja poliittisesta prosessista, joudumme de facto -legitimoimaan vallankumouksen valmistelun, sillä sen jälkeen se on ainoa keino vaikuttaa. Jos emme luota poliittisen prosessin kykyyn lajitella ajatuksia hyviin ja huonoihin tapauskohtaisesti eikä kategorisesti, meidän pitää äänestää vallankahvaan parempia poliitikkoja.

Mutta jos politiikan keinoin ei voi enää vaikuttaa kuin joihinkin asioihin tai joissain asioissa on luvallista esittää asia vain tietyssä sävyssä, ainoa keino hankkiutua tällaisesta vallankahvasta eroon voi jossain vaiheessa olla sen ripustaminen lyhtypylväisiin. Emme ole lähelläkään tätä tilannetta, mutta jostain minulle käsittämättömästä syystä maahanmuuttoasiasta yritetään epätoivoisesti tehdä tällaista pyhää lehmää, johon kajoaminen vain ei ole sopivaa, ja asiaan puuttuminen ei-toivotussa sävyssä aiheuttaa vain ajojahtia.

Liturgia ja liturgit tuntuvat olevan suunnilleen samoja kuin pysähtyneisyyden aikaankin. Silloin idänsuhteita piti käsitellä liturgisin sanahelinäkommentein, tänään idänsuhteiden paikalla on maahanmuutto. Ja kummassakin tapauksessa ideologit löytyvät poliittisen kentän vasemmalta laidalta kun sinne mennään tarpeeksi pitkälle.

Ja jos ei kannata liturgiaa, onkin yhtäkkiä rasisti, siis rikollinen.

Viime viikon tieto oli, että valtio velkaantuisi seuraavan viiden vuoden aikana noin 8 miljardia vuodessa. Tämänpäiväisen tiedon mukaan viidessä vuodessa lainataan 50 miljardia.

Kertokaa nyt jo viimeinkin, mihin ihmeeseen tämä raha kuluu. Lukuun on viikossa ilmaantunut vaatimattomat 10 miljardia lisää, ja missään ei ole edelleenkään riviäkään siitä, miksi. Miksi menot kasvoivat viikossa kymmenellä miljardilla, tai vaihtoehtoisesti tulot pienenivät?

Mitään tarkempaa analyysiä vajeen olemuksesta ei haluta esittää, tai sitten vika on kyvyissä. Iloisesti rallatellen kerrotaan, että valtio kattaa neljänneksen menoistaan seuraavan viiden vuoden ajan velalla. Britanniassa ollaan huolissaan valuuttarahaston holhouksen pelosta, koska pankkitukiaisiin äyskäröityjen miljardien ja huonosti suunniteltujen veronalennusten takia valtiontaloudessa on 8% lovi.

Suomessa pankit eivät ole tarvinneet penniäkään tukea, mutta velkaantumisvauhti on kolminkertainen verrattuna maahan, joka on jo tukenut satoja miljardeja velkapuntia pankkisektorille. Ensi viikolla luku lienee jo 60 miljardia ja edelleenkään ei kuulla selityksiä, mihin tuo raha oikein menee.

Minusta tuntuu, että teitä sielläpäin aiotaan kusettaa raskaasti.

Hesarissa on peräkkäin kaksi uutista: tämä ja tämä.

Ensimmäisesä siis kerrotaan työttömyyden nousteen, erityisesti miesten työttömyyden. Jälkimmäisessä Tarja Cronberg vakuuttaa, että naisilla ei ole syytä huoleen kunhan vain ymmärtävät ryhtyä hoiva-alalle, koska siellä on naisille töitä jatkossakin.

Mikä tämän asian sukupuolittamisessa on tavoite? Työtön on työtön, sekä työttömän että maksajasektorin kannalta. Työttömyys kirpaisee samalla tavalla naisia ja miehiä jos oletetaan, että yhteiskunnassa ei ole enää mitään sellaista arvolatausta, että miehen pitäisi tienata ja elättää perheensä tai on huono mies. Jos tällaista arvomaailmaa esiintyy, miesten työttömyys on henkisesti pahempi juttu kuin naisten työttömyys.

Asia sukupuolitetaan, mutta jostain syystä tästä ei johdeta mitään toimenpiteitä. Ei ehdoteta ensimmäisenkään komitean tai erityisseurannan käynnistämistä miettimään miesten työttömyyden ongelmaa. Emme tiedä olisiko tulos ollut sama jos tilastot näyttäisivätkin juuri naisten työttömyyden räjähtäneen käsiin, mutta salaliittoja joka puolella näkevänä tekee mieli sanoa, että asia olisi ollut paljon huolestuttavampi yhteiskunnallinen ongelma, koska se onkin yhtäkkiä tasa-arvokysymys.

Entäs sitten Cronberg? Ainakin joskus nähtiin yhtenä työelämän tasa-arvon rakennuspalikkana se, ettei olisi niin vahvasti miesten ja naisten töitä. Tämä taisi olla joskus dinosaurusten aikakaudella, sillä nyt meno näyttää kerrassaan muuttuneen. Hoiva-alaa suositellaan ministeritasolta erityisesti naisille, jotta naisten työttömyys ei nousisi. Varmaan tämä asennekasvatus jollain tavalla edistää tasa-arvoa sammakkoja päästelleen mielestä, mutta minä en asiaa huomaa.

Entä missä ovat tasa-arvojärjestöt? Näistä kommenteista on jo pari päivää aikaa, mutta syvä hiljaisuus vallitsee.

Pekkarinen vaatii vaihteeksi elvytystä ns. perinteisin keinoin tekohengittämällä rakennusalaa ja savupiipputeollisuutta. Minun nähdäkseni tässä ei ole nykyisessä maailman ajassa mitään järkeä.

Kuten kirjoitettu on, tämän laman kuten edellisenkin laman työttömyysongelma ei ollut lama-aikainen vaan laman jälkeinen. Rakennusmiehet kyllä palasivat raksalle viime laman jälkeen ja tekevät niin tämänkin laman jälkeen, koska rakennusbisnes ei katoa mihinkään. Ongelma oli silloin ja todennäköisesti nytkin siinä, että osalta lähtee koko ala alta.

Tämä on se ongelma, johon valtiovallan pitäisi pistää paukkuja. Kun paperitehdas suljetaan, sieltä vapautuu teollisuusduunareita, mutta uudet työpaikat tuppaavat syntymään palvelusektorin pienipalkkaisiin duuneihin. Jos jätetään palkkakuoppaongelma sikseen, voimme ajatella, että teollisuudesta vapautuu ihmisiä, jotka ovat olleet teollisuudessa tietoisesti, esimerkiksi siksi, että ovat parempia käsittelemään koneita kuin ihmisiä.

Ei näistä ihmisistä tuosta vain synny asiakaspalveluhenkilöitä. Osasta ei synny ikinä, osa tarvitsee reippaasti koulutusta ja jonkunnäköistä tukea matkan varrella. Sama koskee Nokian kännykänsuunnittelijoita. Jos tuo duuni siirtyy Intiaan, uutta vastaavaa ei Suomessa ole.

Lama-ajan rakennuselvytyksessä on ongelma se, että se ei mitenkään auta näitä todellisia ongelmaisia vaan lähinnä rakennusmiehiä, joilla ei ole mitään ongelmaa, koska ansiosidonnaisella ja pimeillä hanttihommilla elättää itsensä lama-ajan yli mukavasti. Rahaa palaa paljon, ja äyriäkään siitä ei päädy niille, joilla on todellinen ongelma.

Sen sijaan pitäisi katsoa, missä näitä ongelmaisia on, ja ryhtyä miettimään keinoja, joilla esimerkiksi osasta näitä ihmisiä saataisiin yrittäjiä ilman nykyistä yrittäjän valtavaa henkilökohtaista riskiä, siinä toivossa, että he työllistäisivät muutaman muunkin firmoihinsa. Ja osa yksinkertaisesti tarvitsee jonkun kunniakkaan tien loppuiäkseen, koska töitä ei vain ole eikä tule.

Rakennuselvytystä perustellaan aina sillä, että rakentaa kannattaa kun on halpaa. Tämä on Suomen taloudessa puhdasoppista hölynpölyä. Rakennusmiehet saavat TES-palkkaa sekä lamavuosina että huippuvuosina, eli työn hinta ei laske. Tarvikkeiden hinta voisi teoriassa laskea, mutta mutta Suomessa asioiden hinnat ovat herkkiä nousemaan “maailmanmarkkinahintasyistä”, mutta maailmanmarkkinahintojen lasku ei siirry hintoihin, vaan se puhalletaan johonkin kaupusteluketjussa “hinnankorotuspaineiden torjumiseksi”. Kapitalistin kate todennäköisesti laskee, muttei se julkisissa urakoissa ole hirveän suuri ollut ennenkään, koska tilaajaan ei sisälly vastapuoliriskiä. Lisäksi julkisilla hankkeilla on taipumus kusahtaa, eli jos hinnaksi sovitaan sata miljoonaa, loppulasku onkin 142 miljoonaa. Joten kapitalisti voi aivan hyvin näyttää pientä katetta tarjouksessa ja lopulta vain laskuttaa enemmän.

Julkisen vallam toimia tarvitaan, mutta toimien pitää olla oikein kohdennettuja. Puuhasteluun ei rahaa kannata pahemmin talikoida, koska rahaa tarvitaan oikeisiin kohteisiin.

Jan Vapaavuori on aina vaikuttanut minusta hieman vahingossa ministeriksi nousseelta hahmolta.

Muistelen, että hän ei todennäköisesti olisi tänään edes kansanedustaja, ellei vaaleissa reilut kuusi vuotta sitten hänellä olisi ollut Helsingissä sama ehdokasnumero kuin Tanja Karpelalla Uudellamaalla. Kukaan ei tietysti tiedä väärin äänestäneiden määrää, mutta koska mainittu Vapaavuori oli ainakin minulle täysin vieras nimi ja sentään seuraan politiikkaa ja äänisaalis ei ollut aivan vähäinen, yhteys vaikuttaa ilmeiseltä.

Nyt hän on joka tapauksessa ministeri. Ei ehkä aivan oikealla paikalla, koska hänellä ja sidosryhmillään on kytköksiä kiinteistömafiaan ja asuntoministeri on hieman liian lähellä tätä bisnestä. Mutta nyt hän kaikesta huolimatta on huolissaan kaupungin vuokra-asuntojen tuotannon vähyydestä.

Ongelmaan pureudutaan ponnekkaasti tekemällä ranking-lista kunnista, jotka “luistavat” vuokra-asuntojen rakentamisesta.

Mitä ihmeen järkeä tässä listassa oikein on? LIenee päivänselvää, että listan kärjessä komeilevat kasvukeskukset, jotka sentään rakentavat jonkun verran vuokra-asuntoja, ja vastaavasti häntäpäässä kummittelee näivettyvä ja muuten vain kepulainen Suomi. Tyhjentyvällä maaseudulla ja taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla asuntoja on tyhjillään yllin kyllin. Ei niihin ole mitään järkeä rakentaa kaupungin vuokrakasarmeja kun niissä enemmänkin tuskaillaan sen kanssa, kuka oikein maksaa autioituneiden kerrostalojen purkamisen.

Kyllähän tietysti Outokumpu voi haaskata rahojaan kaupungin vuokra-asuntojen rakentamiseen, mutta luulisi tuolla rahalla olevan jotain parempaakin käyttöä, koska asuminen ei maksa siellä paljon mitään ja jonkunnäköisen kämpän saisi jopa ostettua helsinkiläisyksiön kahden vuoden vuokralla.

Pula harvoista vuokra-asunnoista on siellä, missä ihmiset haluavat asua, eli pääkaupunkiseudulla. Eivät asunnottomat ole valmiita muuttamaan sankoin joukoin johonkin kehitysalueelle, koska siellä ei ole työtä eikä mitään muutakaan tekemistä. Pääkaupunkiseudulla taas tilanne on se, että vuokra-asuntoja rakentamalla ei asuntojonoja poisteta, sillä jos halvan asunnon saa vaivatta, muuttajia löytyy lisää.

Enemmänkin Vapaavuoren kannattaisi miettiä sitä, miten saataisiin motivoitua edes joku rakentamaan. Nythän maata olisi pääkaupunkiseudulla vaikka kuinka, mutta kaavoituksella pidetään huoli siitä, että yksityiset maanomistajat eivät pahemmin maitaan voi hyödyntää ennen kuin ne on jollain tavalla puliveivattu kunnallismafiaa lähellä olevien rakennusliikkeiden käsiin. Nämä rakennusliikkeet taas ovat helisemässä nytkin, koska käsissä on tyhjiä asuntoja, jotka eivät mene kaupaksi pyydetyllä hinnalla, ja kenellekään ei ole tullut mieleenkään, että halvemmallakin voisi myydä.

Asuntorakentamiseen tarvitaan siis lisää pelureita nykyisen oligopolin sijaan. Kaupunki voi rakennuttaa jos sillä on joku järkevä hanke, mutta sen lisäksi pitäisi huolehtia jotenkin siitä, että muutama suuri rakennusliike ei käytännössä pysty pyörittämään koko pääkaupunkiseudun rakennusbisnestä mielensä mukaan. Nythän näillä olisi käytössä kaavoitettua maata ja rakennusoikeuttakin, mutta tämä kelmien kerho on sanonut aivan suoraan, ettei rakennushankkeita kannata aloittaa ennen kuin myymättömät asunnot on myyty, koska muuten hinnat laskisivat.

Ja kun asumisen kalleus pääkaupunkiseudulla on ollut asuntopolitiikan ykköshuolenaihe, eikö tämä aiheuta missään päin mitään tarvetta johtopäätöksiin? Rakennusmafia sanoo avoimesti, että lisätuotanto laskisi hintoja, minkä tietysti tiesimme ilman heitäkin, mutta lisäksi käyttää monopoliasemaansa ja on rakentamatta, jotta hinnat eivät laske.

Eikö rakennuttajilta voisi esimerkiksi edellyttää, että tontille nousee suunnitelman mukainen talo tietyssä ajassa, tai tontti palaa kaupungille, joka antaa sen seuraavalle halukkaalle? Eli se maa mikä asuntokäyttöön saadaan kaavoitettua, myös rakennettaisiin nopeasti, eikä annettaisi rosvosektorin vain pantata kaikkea rakentamatonta maata seuraavaa nousukautta odotellessaan?

Hesarissa osui silmiin tämä uutinen. EU siis väsää jotain elvytyspakettia, ja koska siinä maaseudun kehittämisvarojen määrä putoaa, Suomi muuttuu nettomaksajaksi.

Mitä tämä kertoo meille? Sehän kertoo meille kepulismista. Suomen ehdotukset siitä, mitä noilla rahoilla Suomessa voisi tehdä, ovat olleet maaseutupainotteisia, ja kun maaseuturahaa leikataan, leikkaantuu myös saatu raha.

Nähdäkseni Suomessa isoimmat tämän hetken ongelmat ovat taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla, joista on lähtenyt tehdas alta ja työttömyys on pompsahtanut 20 prosentin tuolle puolen. Jos jotain elvytyspaketteja EU tarjoaa, hankkeita olisi pitänyt miettiä siten, että raha hyödyttäisi jotakin tällaista paikkakuntaa. Mutta eipä mietitty, vaan yritettiin vaivihkaa puhaltaa raha kepulaiseen Suomeen. Ja kun sitä ei maaseudulle saatu, jäi rahakin saamatta, ja nyt epäilemättä kaikki ovat tyytyväisiä.

Tänään sekä Vanhanen että Katainen ovat olleet sitä mieltä, että valtion pitää lainata lähivuosina aivan poskettomia summia. 50 miljardia euroa muutamassa vuodessa on helvetin paljon, ja mikään ei indikoi, että velkaantuminen loppuisi siihenkään.

Mihin ihmeen kankkulan kaivoon tämä raha oikein menee? Tätä meille ei ole kerrottu, mutta minulla on siitä arvaus.

Se, että valtio kattaa 15% menoistaan velalla, on kestämätön tilanne. Juuri nyt se on mahdollista, koska valtiot kaikkialla velkaantuvat rivakasti ja yksi mätämuna ei eroa suuresti korissa, joka on niitä täynnä. Tämä tarjoaa poliitikoille helpon tien ulos kun ei tarvitse miettiä, miten menoja leikattaisiin.

Vanhasen lausunto siitä, että nyt velkaa tarvitaan 8 miljardia mutta jatkossa enemmän, on mielenkiintoinen. Tässähän on ennustettu, että tämä lama joskus loppuukin, ja kun lama loppuu, valtion verotulot alkavat kasvaa rivakasti. Siitä huolimatta ennustetaan, että jatkossa pitää velkaantua vieläkin enemmän. Tilanne on outo, sillä katsoo mitä ennustetta hyvänsä, niissä laman syvin kuoppa osuu tälle vuodelle. Alkaako nousu loppuvuodesta vai ensi vuoden lopulla on sivuseikka, pahin rysäys lienee tämän vuoden heiniä.

Minun mielestäni se, että rahankäytölle ei anneta mitään kohdetta vaan väistellään asiaa on paljon puhuva.

Oma arvaukseni nimittäin on, että jostain päin Suomen eläkejärjestelmää on paljastumassa valtava vajaus tai kupru. Mitenkään muuten en pysty selittämään sitä, että julkisten menojen odotetaan kasvavan hirvittävää vauhtia, vaikka lama ei enää syvenisikään. Joku eläkekassa on menettänyt valtavia summia osakemarkkinoilla, ja loppujen ennustetaan menettävän rahojaan valtioiden korkopaperimarkkinoilla. Tai sitten jossain on yksinkertaisesti riskinhallinta pettänyt ja joku on turskannut kunnolla, mutta asiaa yritetään toistaiseksi hyssytellä paniikin välttämiseksi.

Rahan kippaaminen eläkejärjestelmään selittäisi sen, miksi sitä tarvitaan vuodesta toiseen ja jatkuvasti enemmän. Sekä sen, miksi ei tosissaan edes tarjota julkisen sektorin säästötoimenpiteitä, koska raha joudutaan käyttämään kuitenkin suurten ikäluokkien pitämiseen tyytyväisenä.

Minulla on tässä tilanteessa ikävä Iiro Viinasta, joka ymmärsi holtittoman törsäämisen vaarat, ja myöskin kertoi selkokielellä ihmisille, missä mennään. Kun valtion taloudellisen tilanteen karmeus oli kaikkien tiedossa, ymmärrettiin, että asialle pitää tehdä jotakin eikä vain talikoida rahaa humpuukiin hamaan maailman tappiin. Nyt poliitikot eivät samalla tavalla osaa painottaa tilanteen vakavuutta vaan he yrittävät hyssyttelemällä saavuttaa jotakin, joka minulle on hieman pimennossa.

Kun muualla puhutaan suurimmasta kriisistä maailman taloushistoriassa, Suomessa olisi lupa suhtautua tilanteeseen vakavasti ja miettiä, mikä tässä on oikea strategia. Minä oletan oikean strategian olevan lopulta niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella järkevän taloudenpidon ja kilpailukyvystä huolehtimisen. Yksityinen ihminen voi välttää velkaantumista ja riskejä ja pitää huolen ammattitaitonsa ajanmukaisuudesta. Julkisella puolella taas voidaan välttää liiallista velkaantumista, vaikka täysin velanottoa ei ole syytäkään vältellä. Talousjärjestelmä puolestaan täytyy pitää yritystoimintaa suosivana, mikä tarkoittaa supistettua julkista sektoria ja pienempiä veroja.

Se maa, joka selviää tästä lamasta pienimmällä julkisella velalla, saa huiman kilpailuedun kun muut joutuvat ammentamaan moninkertaisesti BKT:staan velanhoitoon vuosikymmeniä, elleivät länsimaat sitten kollektiivisesti jätä velkojaan maksamatta, mikä skenaario ei ole mahdoton sekään. Suomella olisi mahdollisuus olla tämä maa, jos valtio lainaisi miljardin lamavuosittain eikä kymmentä.

Nyt kuitenkin tapahtuu jotain, mistä meille pitäisi kertoa enemmän. Suomen pankkijärjestelmä ei ole tarvinnut vielä euroakaan tukiaisia, eikä kukaan ole toistaiseksi edes indikoinut, että niitä tarvittaisiin. Suomessa jäljellä on lähinnä peruspankkitoimintaa pyörittäviä pikkupankkeja, ja tämä bisnes ei ole pahemmin vielä kärsinyt.

Kun rahaa ei tarvita pankeille, mihin se oikein tarvitaan?

Jutta Urpilainen hehkuttaa, että eläkekiista oli “kansanvallan voiton päivä”.

Tämä hämmästyttää minua suuresti, sillä eläkekiista oli nimenomaan kansanvallan tappio ja korporaatiovallan voitto. Riippumatta siitä, oliko eläkeiän nostamisajatus kenenkin mielestä oikea vai väärä. Nyt on jälleen osoitettu, että poliitikoilla on oikeus puuttua vain sellaisiin asioihin, joihin korporaatiot antavat poliitikkojen puuttua. Kansanvalta on siis alisteinen korporaatiovallalle. Ainakaan minä en tiedä, miten voisin vaikuttaa siihen, kuka on STTK:n tai EK:n pomo. Sen sijaan tiedän, miten voin vaikuttaa siihen, että yksi selkärangaton kepuli saadaan palautettua takaisin Nurmijärvelle, Ikeaan tai aivan mihin hyvänsä.

Urpilainen sen sijaan pelaa sangen vaarallista peliä. Jos yksikään poliittinen toimittaja tarttuu asiaan, hänellä on suuria vaikeuksia selittää, miten hän oikein kansanvallan ymmärtää. Hänen ainoa toivonsa on, että suomalainen poliittinen journalismi on niin turtunut työmarkkinamafian valtaan, että se jättää moisen sammakon rutiiniluontoisesti huomiotta.

Kun miettii SDP:n kunniakasta historiaa kommunismin patoamisessa Suomessa ja sen pitkää perinnettä nimenomaan kansanvaltaisen prosessin kannattajana ja tukijana erotukseksi äärivasemmiston “valta meille millä keinolla hyvänsä” -ajatuksille, minusta näyttää siltä, että SDP:tä ennen johtaneiden suoraselkäisten ihmisten perintö on hukattu ja nykyinen puheenjohtaja ei edes oikein ymmärrä, minkä perinnön hän on vetämässä vessanpöntöstä alas irtopisteitä tavoitellessaan.

Tämä vaikuttaa minusta linjattomuudelta, ja jos olisin demari, olisin tehnyt johtopäätöksiä jo ajat sitten.

SDP:n nykyisestä murheen alhosta en tosin syytä niinkään Jutta Urpilaista kuin Erkki Tuomiojaa. Jutta Urpilainen epäilemättä tekee parhaansa, mutta se ei vain ole kovin paljon se. Sen sijaan Urpilainen ei olisi puoluejohtaja ensinkään vaan olisi jossain hänelle sopivammassa tehtävässä kakkos- tai kolmosketjussa, jos Erkki Tuomioja ei olisi jälleen kerran ollut ehdolla puheenjohtajaksi. Joka kerran kun Tuomioja yrittää, muut kokoavat rivinsä sen ehdokkaan taakse, joka parhaiten onnistuu Tuomiojan kaatamaan. Ja kun Tuomiojalla ei ole erityisen laajaa kannatusta ns. duunarialojen ympäriltä löytyvässä peruskannattajakunnassa, Tuomioja kyllä kaatuu.

Mutta samalla puheenjohtajavaali muuttuu “Tuomioja - Ei-Tuomioja” -vaaliksi, jossa ei valita parasta ehdokasta vaan paras Tuomiojan kaataja, ja tämä metodi ei kykene seulomaan esiin parasta ehdokasta ja osoittamaan joidenkin ilmeisiä puutteita. Tarkoitus on kampittaa Tuomioja, ja siinä onnistuttiin tälläkin kertaa, mutta hinta vaikuttaa aika kovalta.

Kepun Timo Kalli ja RKP ovat sanailleet eläkeikäuudistukseen liittyen myös maahanmuutosta.

Normaalia poliittista retoriikkaa, mutta kun yleensä nahistellaan hiekkalaatikolla, nyt nahistellaan hiekkalaatikon vieressä ja toivotaan, että kukaan ei huomaa.

Kalli siis totesi maahanmuuton räjähtäneen käsiin ja totesi eläkeiän nostamisen auttavan asiaa, koska työperäistä maahanmuuttoa voidaan vähentää. RKP sai oletetusti hepulin, koska puolue on nykyään profiloitunut jonkunnäköiseksi Vihreiden apupuolueeksi maahanmuuttoasioissa, ja loppuajan se puhuu nuuskasta.

Normaalia sanailua, mutta asian vierestä. En ymmärrä, miten Timo Kalli voi kuvitella vähentävänsä työperäistä maahanmuuttoa (EU:n ulkopuolelta) Suomeen, koska sitä ei ole juuri lainkaan.

Muutama suuryritys on palkannut ulkomaista asiantuntijahenkilöstöä ja ylempää johtoa ulkomailta, mutta lama-aikaan nekään eivät pahemmin rekrytoi. Ei Suomeen ole mitään työperäisen siirtolaisuuden virtaa, jota pitäisi erityisemmin suitsia.

Oikeastaan pitäisi miettiä, miten Suomeen saataisiin sopivia työpaikkoja oikealla palkkatasolla, että Intian yliopistojen terävin kärki rynnistäisi Suomeen eikä USA:an. Mutta ei taida Kepulla tähän lahjoja riittää, koska sen tavoitteissa on näivettää Helsingissä toimiminen, ja en saata kuvitella Vihantiin tai Sysmään syntyvän kymmeniä tuhansia ulkomaalaisia kolmensadantonnin vuosiliksalla työllistäviä yrityksiä.

Maahanmuutto Suomeen EU:n ulkopuolelta on valtaosin turvapaikanhakija- ja perheenyhdistämisperusteista. Tuloksena on somaleja, irakilaisia ja afganistanilaisia, joiden työikäisestä väestöstä puolet ei ole työmarkkinoiden käytettävissä ollenkaan vaan he ovat kotona lisääntymässä, ja toisen puolikkaan valtaosa ei ole kenenkään kaipaamaa työvoimaa.

Ja koska RKP:n joku minulle täysin pimentoon jäänyt agenda on nimenomaan Suomen täyttäminen sotaisimpien ja takapajuisimpien kehitysmaiden asukkailla "työvoimapulan torjumiseksi", niiden oli tietysti pakko älähtää kun niiden doktriini kyseenalaistettiin.

Timo Kallin pitäisi tutustua kuitenkin perusasioihin.

Vapaan maahanmuuton retoriikassa erityisesti halutaan hämmentää eroa turvapaikanhakijan ja siirtolaisen välillä. Vaikka henkilö olisi tullut Suomeen turvapaikanhakijana, häntä mielellään kutsutaan työperäiseksi siirtolaiseksi, vaikkei hänellä työpaikkaa ollutkaan katsottuna ja työlupaa hankittuna.

Ja kun näytetään tilastosta, että valtaosa nykyisistä EU:n ulkopuolisista maahanmuuttajista kuuluu kansallisuuksiin, joiden työttömyysprosentti on Suomessa 60-80, heitä ei edelleenkään kutsuta turvapaikanhakijoiksi, eläteiksi, elintasopakolaisiksi tai turvapaikkaturisteiksi, vaan "valtavaksi työvoimareserviksi", jota umpirasistinen yhteiskunta ei vain osaa hyödyntää.

Sanojen uudelleenmäärittely on ollut propagandassa tehokas keino jo pitkään. Timo Kallin ja muiden eturivin poliitikkojen pitäisi ymmärtää, että maahanmuuttokeskustelu on sangen propagandaväritteistä, ja siellä käsitteiden uudelleenmäärittely on täydessä vauhdissa. Tätä pitää vastustaa eikä mennä siihen mukaan, kuten Kalli näyttää nyt tehneen, toivottavasti erehdyksessä eikä tyhmyyttään.

Suomessa ulkomaalaisasia ei ole vielä räjähtänyt käsiin mutta se räjähtää käsiin jos hommaamme kymmenessä vuodessa espoollisen lukutaidottomia pääosin nostamaan tukiaisia. Tämä on poliittisen vihervasemmiston tavoite, mutta järkevien ihmisten pitää sitä vastustaa.

Vastustaminen taas on vaikeaa, jos meillä ei enää edes ole sanoja kuvaamaan haitallista ja tarpeetonta humanitaarista maahanmuuttoa, vaan se kaikki on naamioitu työvoimapulaa torjuvaksi työperäiseksi siirtolaisuudeksi.

Göbbels osasi tempun, Neuvostoimperiumi osasi tempun. Stalinistit osasivat tempun. Nyt sen osaavat Vihreät ja RKP.

Elokuvasta Schindlerin lista:
Schindler: Jos joudut Auschwitziin, huolehdin siitä, että saat erityiskohtelun
Stern: Toivon, että "erityiskohtelulla" ei tarkoiteta sitä, mitä kadulla puhutaan
Schindler: Hitto, tarvitsemmeko me uuden kielen?
Stern: Minusta tuntuu, että tarvitsemme, herra Schindler

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, kuinka demaripoliitikot vaativat elvytystä kuntatalouden kautta. Nyt on avautunut SAK, joka haluaa aivan samaa.

Ajatus on edelleenkin mieltä vailla, sillä kuntatalous ei luo hyvinvointia vaan jakaa sitä. Kun julkistalous on jo nyt alijäämäisempi kuin suunnilleen missään muualla länsimaissa, on vaikea keksiä mitään perustetta, miksi pitäisi velkaantua vieläkin enemmän, jotta julkista sektoria saataisiin paisutettua.

Massairtisanomiset on toteutettu yksityisellä sektorilla, julkinen sektori ei ole tehnyt juuri mitään vaan lähinnä puhunut lomautuksista ensi kesänä kun palvelujen kysyntä on muutenkin minimissä. Mikä on tässä rakennelmassa se, joka näyttää ongelman olevan nimenomaan julkisella sektorilla, kun minun nähdäkseni kyse on yksityisen sektorin ongelmista kun vienti ei vedä ja kotimarkkinakysyntä takeltelee? Miten tätä asiaa autetaan verottamalla yksityistä sektoria nykyistäkin kireämmin, jotta julkinen sektori voi haaskata vapautuneemmin?

Kannattaisiko asiaa lähestyä toisesta päästä ja miettiä julkisen sektorin pienentämistä, jotta yksityiselle sektorille jäisi enemmän tilaa toimia ja kuluttajille enemmän ostovoimaa? Pidetään lakisääteiset peruspalvelut ennallaan, mutta lopetetaan vähiten tarpeellisia “nice to have” -toimintoja kokonaan. Julkista rakentamista ei tarvitse lopettaa, vaan tarpeelliset hankkeet voidaan toteuttaa nyt halvalla. Mutta menoautomaatteja voi aivan hyvin karsia, jotta suu on taas säkkiä myöten.

Poliitikot siellä täällä tuntuvat kilpailevan siitä, kuka lupaa eniten velkamiljardeja humpuukiin.

Kyse on kuitenkin velasta, ja velka pitää maksaa. Ja se tehdään yksityiseltä sektorilta kerätyillä veroilla. Näin tapetaan seuraava nousukausi alkuunsa kun edessä on veronkorotuksia älyttömiin tarkoituksiin otettujen velkojen maksamiseen. Jos julkistalous trimmattaisiin nyt kohdalleen peruspalveluihin koskematta ja rassattaisiin läskit pois ja velkaannuttaisiin vähemmän, nousukaudella tilanne olisi erityisen herkullinen Suomen kannalta, sillä pahimmat kilpailijamaat painiskelevat älyttömien velkojensa ja turskeiden julkisten sektoriensa kanssa.

Mutta ei tällaista Suomessa tehdä. Julkinen sektori tuntuu olevan pyhä ja koskematon, ja siellä ei määritelmän ja marinan mukaisesti tehdä kuin aivan välttämättömät asiat ja nekin huutavalla alimiehityksellä jengin nääntyessä työtaakkansa alle. Ja nääntymistä pitää torjua reippailla palkankorotuksilla.

Kun suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen vaikutus huoltosuhteeseen on fakta, jolle ei voida mitään ja joka ei paikkaannu millään taikatempuilla kuten laivaamalla Suomeen turvapaikanhakijoita, julkisen sektorin BKT-osuudessa on nousupainetta, vaikka ei tehtäisi mitään. Jos halutaan pitää tämä osuus edes ennallaan, julkista sektoria on käytännössä supistettava jostain sen nykyisestä kohdasta, sillä hoivapalvelujen määrä tulee kasvamaan. Ja jos haluttaisiin laskea julkisen sektorin osuutta johonkin järkevälle tasolle kolmasosan paikkeille BKT:stä, edessä olisi reippaita rönsyjen karsimisia.

Nyt tarvittaisiin poliittista johtajuutta, jolla olisi kyky katsoa eteenpäin ja rohkeutta tehdä tarvittavia asioita, jotka eivät olisi valtaväestön kannalta edes mitenkään vastenmielisiä. Nykyhallituksella ei tähän tunnu olevan eväitä, joten maahan tarvittaisiin vaalit.

Tämä on yksi jokavuotinen koirankakkapuheenaiheeseen rinnastuva asia, joka pullahtaa aina esiin talvella ja häipyy sitten kuin pieru saharaan.

Joka kerran asiasta keskusteltaessa keskustelu ohjataan eduskunnan hallintovisiirien toimesta sivuraiteelle, josta ei ole paluuta, joten asia on syytä käsitellä tässä. Nimittäin juuri tänään Hesarissa oli tuo harhautustemppu, jossa kerrottiin, että nykyjärjestelmä tulee halvemmaksi kuin kuitteihin perustuva järjestelmä, ja että eduskunta tilitoimistoineen mukamas nääntyisi kuittipinon alle jos sellaisia ryhdyttäisiin vaatimaan.

Tämä ei ole edes etäisesti oleellista. Vaan oleellista on se, että kansanedustajalla on eri säännöt kuin muilla ihmisillä, ja se haisee.

Suomessa on aika monta yli 200 duunarin firmaa. Sellaisiakin firmoja, joissa jo pelkästään päivittäin matkustavia ja asiakkaita syöttäviä ja juottavia myyntireiskoja on enemmän kuin 200, on useita.

Jos tämänkokoiset firmat suoriutuvat jotenkin kuiteista ja niiden käsittelystä, eduskunnan kannattaisi miettiä tilitoimiston vaihtamista marisijasta tekijään. Jos taas eduskunnassa oikeasti ollaan sitä mieltä, että kuittien räplääminen on turhaa, raskasta, ikävää ja mitään tuottamatonta, miksi ne eivät säädä siellä lakia, joka lopettaa kuittihullutuksen muistakin työpaikoista? Siellähän niillä olisi valta hoitaa asia kuntoon. Mutta nyt ne ovat hoitaneet sen kuntoon vain omalta osaltaan.

Duunarin vinkkelistäkin asia on hankala. Yksityisen sektorin duunari ei voi laskuttaa kulukorvauksina mitä hyvänsä vaan firman johto sanelee erinäköisiä ehtoja siihen, mikä kelpaa firman kuluksi ja mikä ei. Ja jokainen yksityisen sektorin duunari, jolla on mitään asiakaskontakteja, on aivan varmasti saanut kokea nahoissaan sen kun joku kuitti on kadonnut asiakasryyppäjäisten päätteeksi ja viinalasku vähennetäänkin nettopalkasta. Jos systeemi tuntuu epäoikeudenmukaiselta, miksi eduskunta ei korjaa asiaa vaan ainoastaan vapauttaa itsensä tästä ongelmasta?

Tämä on keskeinen ongelma. Kun vallankahva ei noudata samoja sääntöjä kuin muut, heiltä puuttuu näppituntumavaikutus siihen, miten heidän päätöksensä oikein vaikuttavat. Kun kansanedustajalle kipataan vajaat kaksi tonnia kulukorvauksena eli enemmän kuin mitä 30% palkansaajista tienaa nettona, mitään sääntöjä rahankäytöstä ei ole, yhtään kuittia ei tarvitse muistaa ottaa Storyvillestä mukaansa ja yhtään selityskuponkia rahankäytöstä ei tarvitse kirjoittaa, miksipä siellä ketään kiinnostaisi se aika ja vaiva, joka nyt käytetään kuittipelleilyyn kaikkialla muualla paitsi yhdessä työpaikassa?

Rahallisesti asia on täysin merkityksetön. Periaatteellisesti asia on suuri, koska kansanedustuslaitoksen idea on se, että sen kuuluisi edustaa kansaa. Joten sen kuuluu myös noudattaa samoja sääntöjä kuin edustamansa ihmiset.

Kuten taannoin kirjoitin, pidän kohkaamista Lex Nokian ympärillä suhteettomana, koska lain vastustajat eivät tunnu oivaltaneen, miksi sitä pitäisi vastustaa.

Se ei kuitenkaan tee tästä laista tarpeellista, eikä vallankahvan aikaa pitäisi käyttää tämän tason nysväykseen. Jos valtio olisi yrityksen lailla johdettu kioski ja jotkut olisivat pikkupomoportaassa ryhtyneet haaskaamaan aikaansa tällaiseen, firman capo di tutti capi olisi nuhdellut määrätietoisesti mutta tahdikkaasti tätä sakkia esimerkiksi päällikkö Aladobixin sanoin “HILJAA PELLET”. Mutta koska valtiota ei varsinaisesti johda kukaan, nysvärien palauttaminen ruotuun on lähes mahdotonta.

Nyt nysvärit ovat liikkeellä keksimässä lainsäädäntöä, jolla pitäisi kieltää suomalaisia pankkeja siirtämästä rahaa ulkomaisten pelifirmojen tileille tai tileiltä. Taas tarvittaisiin pomo siteeraamaan Aladobixia.

Opetuksen vuoksi olisi ehkä syytä katsoa, mistä tämän ehdotuksen tehneen tai kohtapuoleen tekevän työryhmän jäsenet on oikein löydetty. Se saattaisi paljastaa meille keskeisen kattavuusongelman mielenterveyspalvelujen järjestämisessä.

Kenelle hyvänsä on täysin selvää, että tällaista suodatusta ei voi toteuttaa mitenkään. Käytännössä rahaa voisi siirtää esimerkiksi Paypalin avulla, ja jos tämä haluttaisiin estää, pitäisi estää myös Paypalin käyttö. Oikeastaan pitäisi lopettaa myös luottokortit vaarallisina, sillä niidenkin avulla voi siirtää rahaa pelifirman tilille, ja näinhän itse asiassa valtaosin toimitaan nytkin. Voittoja maksavan pelifirman taas ei ole mitään syytä julkistaa voittojen maksuun käyttämiään tilejä suomalaiselle byrokratialle, vaan se voi pyöritellä useita tilejä eri maissa ja maksaa niistä joltakin. Eli oikeastaan pitäisi kieltää myös rahan siirtäminen ulkomailta Suomeen kokonaan.

Jos kuvitellaan hetkeksi, että tällaisen eston voisi jotenkin toteuttaa teknisesti, törmättäisiin juridisiin ongelmiin. EU-alueella toimiva pelifirma on aivan laillinen yritys ja sieltä saadut voitot peräti verovapaita. Joten ennen kuin tällainen rahansiirto voidaan estää juridisesti, meidän olisi erottava EU:sta ja Euroopan talousalueestakin.

Mainittu työryhmä siis ehdottaa, että satunnaisten nettipokerinpelaajien takia meidän pitäisi erota kansainvälisestä yhteistyöstä, estää rahansiirrot Suomeen ja Suomesta, ja muuttua jonkunnäköiseksi tämän kulmakunnan Zimbabweksi. Hinta vaikuttaa kohtuuttomalta.

Ja kaikki tämä sen takia, että suomalainen uhkapelimonopoli on herrahissin jättämien poliitikkojen johtama museovirasto. Tällä olisi ollut loistava tilaisuus hyödyntää kotimaan monopolista riistämiään rahoja nettipelin tuotekehitykseen ja se voisi tällä hetkellä olla yksi Euroopan suurista pelifirmoista tuottaen valtiolle rahaa ei vain suomalaisten pelaajien rahoista vaan myös muiden eurooppalaisten. Mutta koska kioskin johdossa on ja on ollut lähinnä surkimuksia, joiden ainoa motiivi hommassa on siitä maksettava hulppea palkka, jonka saa lähinnä seurustelemalla naispuolisten työntekijöiden kanssa firman juhlissa, siellä ei ole tehty mitään.

Tuloksena on peliyhtiö, jonka tuotteet eivät ole ajan tasalla, organisaatio on tehoton ja hinnoittelu on perseestä. Tämä ei pysyisi avoimessa kilpailussa pystyssä päivääkään, sillä missään muualla Euroopassa uhkapelien palautusprosentit eivät ole yhtä surkeita kuin Suomessa. Kun kilpailu on nyt tullut internetin kautta bisnekseen, luonnollinen ratkaisu olisi trimmata pelifirma kuntoon. Mutta koska tähän ei ole motiivia eikä osaamista, yritetään keksiä yllä mainitun kaltaisia järjettömiä kieltolakeja.

Ja luuserointi maisemoidaan kansanterveydellä.

Kokoomus ja SDP näyttävät jatkavan keskinäistä riitelyään, mistä asiasta olen kirjoittanut ennenkin.

Opetusministeri Virkkunen syyttää vasemmistopuolueita “katkerien ihmisten puolueiksi”, ja SDP vastaa ja syyttää Kokoomusta kovien oikeistolaisten arvojen kätkemisestä markkinahymyn taakse.

Tällainen nahistelu tietysti kuuluu poliittiseen retoriikkaan, mutta näiden puolueiden johtajien kannattaisi hiukan keskustella omiensa kanssa tulevaisuudesta ja siitä, mitä oikein sanotaan. Puolueen kannattajien kutsuminen “katkeriksi ihmisiksi” on jokseenkin röyhkeä väite. Jos kannattajia on vajaa miljoona, tähän joukkoon mahtuu kaikenlaista väkeä. On totta, että SDP:n julkisuuskuvassa on tältä osin ongelma, sillä aina kun Erkki “korkeat tuloverot ovat oikeudenmukaisia ja itsetarkoitus” Tuomioja avaa suunsa ja Tarja Halonen kiukuttelee liike-elämälle jostakin, ei-kannattajalle tulee väkisinkin mieleen kaunainen marina.

Mutta kyllä SDP:n riveistä löytyy asiallisiakin poliitikkoja. Esimerkiksi Liisa Jaakonsaari on usein puhunut järkeviäkin. Ja sen verran mitä tunnen todennäköisesti SDP:tä äänestäviä ihmisiä teollisuudesta ja ns. duunarialoilta, väki on mukavaa kaljaseuraa eikä tule mieleen, että he olisivat erityisen kateellisia ja katkeria. Näiden ihmisten kanssa voi juoda kaljaa ja puhua kaikennäköisiä asioita ja kaikki viihtyvät. Sen sijaan jos paikalle lehahtaa ensimmäisen työntekijänsä palkannut pienyrittäjä, väki tekee viisaasti poistuessaan paikalta sangen rivakasti, sillä tuosta suusta mitä todennäköisimmin ei kuule mitään muuta kuin katkeraa titlitystä siitä, kuinka palkat ovat liian suuria, verot liian korkeita, palkankorotukset vievät konkurssiin ja lisäksi kansa ei ymmärrä palvoa polvillaan tätä yhteiskunnan todellista selkärankaa.

SDP:n vastakommentti Kokoomuksen kovista oikeistolaisista arvoista ei ole kommenttina paljon sen älykkäämpi. Kokoomusta on kovin vaikea kutsua miksikään kovin oikeistolaisia arvoja kannattavaksi puolueeksi, koska valtaosa kannattajista ja jäsenistä saa leipänsä julkiselta sektorilta. En minä voi pitää sairaanhoitajaa tai ala-asteen opea minään riistoporvarien salaliittona, mutta sellaisiksi SDP heidät haluaa kerta toisensa jälkeen leimata. Tämä SDP:n “oikeat duunarit kannattavat SDP:tä ja Kokoomuksen kannattajat kannattavat riistoa” -asenne tuo aivan turhan päiten rajalinjan palkansaajakenttään, heikentäen edunvalvontamahdollisuuksia kun toinen puoli palkansaajista ei mitenkään tahdo tulla toimeen toisen puolen kanssa ja kykene sopimaan yhteisistä agendoista. Tämä ero näkyy myös palkansaajakeskusjärjestöissä.

Kokoomuksen ja SDP:n riitely on sikälikin aika turhaa, että nämä puolueet eivät parhaan ymmärrykseni mukaan tappele samoista äänestäjistä.

Jos jätetään kummastakin puolueesta joka tapauksessa SDP:tä tai Kokoomusta äänestävät pois ja keskitytään kantaansa toisinaan vaihtaviin, vankkaan mutuun perustuen tekee mieli sanoa, että sellaisia äänestäjiä, jotka arpovat Kokoomuksen ja SDP:n välillä, on aika vähän. Kokoomus taistelee maakunnissa Kepun kanssa kun nykyään maaseudulla ei ole enää sosiaalinen itsemurha tunnustaa äänestävänsä Kokoomusta. Kaupungeissa taas tavoite on lähinnä saada väki äänestämään ja estää vuoto persuihin. Sekä nyhtää hajaääniä ruotsinkielisiltä.

SDP taas taistelee äänistä Vasemmistoliittoa ja Viheitä vastaan. Tällä hetkellä ovi käy SDP:stä erityisesti Vihreisiin, mutta Vasemmistoliitto ei suostu kuolemaan pois vaan vetää huliganismiin hurahtanutta nuorisoa jonkun Arhinmäen johdolla edelleen. SDP:n on myös oltava tällä hetkellä varuillaan persujen suhteen, sillä kunnallisvaaleissa SDP saattoi hävitä lähiöissä paljonkin.

Kokoomuksen ja SDP:n jatkuva riitely on tietysti lähinnä tehty moraalin kohottamiseksi omille, mutta siinä piilee vaara. Loppuviikon kommentit alkoivat olla sitä tasoa, että niissä on riskinä tulehduttaa henkilösuhteet täysin. Ja jos kenttä saadaan uskomaan, että ykkösvihollinen on juuri se toinen, saattaa samassa hallituksessa olo parlamenttivaalien jälkeen muuttua mahdottomaksi avaten murheen alhossa rämpivälle Kepulle tien hallitukseen ilman minkäännäköisiä ansioita.

Vaikka riidassa on aina kaksi osapuolta, erityisesti asiasta pitäisi olla huolissaan SDP:ssä. Kokoomus näyttää olevan juuri nyt hurjassa vedossa. Ei siksi, että se olisi erityisen hyvä ja linjakas puolue. Vaan siksi, että siellä on etulinjassa käsittämättömän suosittu Niinistö ja pari nousevaa staraa, ja muut puolueet pääasiassa junnaavat vanhan kaartin voimin eivätkä saa kuluneille naamoille samaa ilmaista julkisuutta kuin Kokoomus saa vaikkapa Alexander Stubbin kautta.

Vaikka Kokoomuksen kannatus nykyluvuista hiukan lässähtäisikin, pidän silti pienenä ihmeenä jos puolue ei ole seuraavien vaalien jälkeen suurin. Suomen poliittisen kulttuurin mukaan se tekee siitä automaattisen hallitus- ja pääministeripuolueen. Sillä on siis paikka vallankahvassa katsottuna, ja kysymys kuuluu lähinnä siitä, onko sen hallituskumppani SDP vai Kepu. Jos SDP faktisesti tavoittelee oppositioasemaa edelleen yrittäessään suoristaa rivejään, silloin tietysti nykylinja on varsin hyvä. Jos taas se haluaa oppositiosta pois, pitäisi pikku hiljaa ruveta rakentamaan yhteistyökuvioita Kokoomuksen suuntaan sen sijaan, että räyhätään Kokoomukselle ja ylistetään punamullan historiallisia saavutuksia.

Sillä jos Kokoomus ei nyt täysin mokaa jotakin, punamulta on hallitusratkaisuista se ainoa, joka ei tule kyseeseen.

Tuoreet puolueiden kannatusluvut kahdestakin lähteestä ovat ikävää luettavaa Kepun vinkkelistä.

Kannatus on alle 20 prosentissa ja suunta on ollut alaspäin jo pitkään. Kehitys ei sinänsä yllätä, koska puolue on edelleen ainakin imagollisesti vahvasti maaseutu- ja maakuntapuolue ja ei väite aivan tuulesta temmattu ole kun katsoo Suomen kunnallisvaalikarttaa. Melkein koko Suomi on pinta-alallisesti kepun väristä, paitsi pienet läiskät siellä täällä. Mutta noissa läiskissä asuu valtaosa suomalaisista. Maaseutu puolestaan tyhjenee, joten kannattajat vähenevät kun uusia ei kaupungeista tunnu löytyvän.

En voi sanoa, että tuntisin erityistä ikävää tämän kehityksen johdosta. Kepu on aluepolitiikkapuolue ja sellaisena se on ollut sössimässä suomalaista politiikkaa vuosikymmenet. Maltillista oikeistoa ja maltillista vasemmistoa tarvitaan, kuten myös pieniä mutta kovaäänisiä ääripuolueita, mutta maltilliselle maaseutupuolueelle on vaikea nähdä mitään suurta roolia niissä pöydissä, joissa mietitään tai ainakin kuuluisi miettiä, millainen Suomi pärjää maailmassa 25 vuoden kuluttua. Maaseutuelinkeinot kukoistavat tai ovat kukoistamatta, mutta niiden varaan ei rakenneta Suomen tulevaisuuden strategiaa muun kuin huoltovarmuuden osalta jos siltäkään osin.

Eihän kannatuksen lasku ole jäänyt muilta ja puolueelta itseltäänkään huomaamatta. Analyysejä on esitetty, mutta ne menevät nähdäkseni pieleen. SDP selittää laskevaa kannatustaan sillä, että äänestäjät mukamas jäävät kotiin kun oli hyvä tai huono sää ja tämäkään analyysi ei kestä tarkastelua. Kepun selitys on se, että pääministeriys ja Matti Vanhanen ovat kannatuksen laskun syyt. Yhteistä näille selityksille on se, että niissä ei nähdä mitään vikaa puolueessa tai sen ohjelmassa vaan siirretään vastuu joko säätilalle tai yksittäiselle henkilölle.

Minua oikeastaan hirvittää sanoa tämä, mutta mielestäni Matti Vanhanen on ollut aivan kelvollinen pääministeri. Asiat ovat järjestyneet ja hallitusohjelmassa on pysytty, ja puheenjohtajana hän on potkinut omiaan perseelle kun mopo alkaa keulia liikaa. Suomen pääministerit eivät ole ennenkään olleet mitään karismaattisia supliikkimiehiä vaan virkamiesmäisiä asioiden hoitajia, ja siinä Vanhanen on pärjännyt aivan tyydyttävästi. Vanhasen ongelmat liittyvät yksityiselämään ja siihen, että niistä on tehty valtakunnan ykkösuutisia, mutta poliitikkona hän on nähdäkseni aivan tyydyttävää keskitasoa kuten valtaosa muistakin. Ei sen kaksinaamaisempi kuin poliitikko yleensäkään eikä myöskään riidanhaastaja.

Näin ollen tuntuu hölmöltä syyttää puolueen kehnosta kannatuksesta Matti Vanhasta, sillä vaikka puheenjohtajana olisi kuka, nykyinen sekava linja, jossa kaksinaamaisesti väitetään oltavan kaupunkilaisen asialla ja käytännössä kuitenkin keskitytään alueellistamispuuhasteluun, ei vetoa kaupunkilaiseen. Tietysti puheenjohtaja on jäsenistölleen vastuussa ja Vanhanen varmasti vaihdetaan heti kun tilaisuus tarjoutuu, mutta on väärin kuvitella, että vaihtamalla puheenjohtaja toiseen puolueen ongelmat poistuisivat.

Itse asiassa puolueen ongelmat saattavat korostua jos se valitsee puheenjohtajaksi karismaattisen ja julkisuudessa viihtyvän henkilön, sikäli kun Kepussa sellaisia on.

Puolueen elämä on pitkään ollut nuorallatanssia maaseudun ydinkannattajakunnan ja kaupunkien prosentuaalisesti pienten mutta äänimäärällisesti merkittävien kannattajajoukkojen välillä. Jälkimmäisissä on puolueen tulevaisuus jos puolueella ylipäätään on tulevaisuus, mutta ensimmäisiä ei saisi hätistää Perussuomalaisiin, kuten jo nyt näyttää tapahtuneen pienessä määrin.

Vanhasen kaltainen virkamieslähestymistavan hyvä puoli on se, ettei se ärsytä kovinkaan monia liikaa. Tasapainoilu voi jatkua kun puheenjohtaja ei avoimesti ja näyttävästi kannata kumpaakaan leiriä. Jos puolue valitsee vahvan ja karismaattisen maakuntamiehen, kaupunkien kannatukselle voi heittää hyvästit kun väki näkee puolueen ankeat agraarikasvot. Jos taas puolue valitsee vahvan ja karismaattisen kaupunkilaispoliitikon, joka viis veisaa maaseudun vaalisilloista, maaseudun väki jää kotiin tai vaihtaa persuihin. Kummassakin tapauksessa eduskuntavaalikannatus laskee reippaasti.

Ihmeitä pitää tapahtua, jos Kepu ponnistaa seuraavissa vaaleissa kakkoseksi. Hallituspuolue siitä voi silti tulla jos Kokoomus ja SDP tulehduttavat täysin välinsä keskinäiseen riitelyyn. Tätä on yritetty viime vuodet kun SDP on pistänyt kaikki oppositiokritiikkipaukkunsa nimenomaan Kokoomuksen nälvimiseen, mutta saa nähdä onnistutaanko sotakirves hautaamaan vaalien alla. Kannattaisi, sillä oikeastaan SDP ja Kokoomus eivät pahemmin tappele samoista kannattajista ja päällekkäisyyttä on lähinnä joissain julkisen sektorin pienipalkka-ammateissa.

Mutta Kepu tarvitsee ymmärtääkseni pitkän oppositiokauden, uuden ohjelman ja pitkälti myös uudet kannattajat ennen kuin se kykenee nousemaan pääministeripuolueeksi uudelleen. Jos ylipäätään kykenee. Nykyiset eväät on syöty, ja siihen ei puheenjohtajavaihdoksista suurta apua ole.

Olen käsitellyt tätä asiaa hieman liiaksi viime aikoina, mutta kun mitään muutakaan kirjoitettavaa ei ole niin olkoon.

Kauppalehdessä kirjoitetaan maahanmuuttajien työllistymisestä ja työvoiman tarpeesta ja näihin liittyvistä asioista.

Kirjoituksessa ei valitettavasti ole mitään uutta.

– Kysymys kuuluu, olemmeko valmiita hyväksymään asenteellisesti, että tarvitsemme työperäistä maahanmuuttoa. Toinen kysymys on, että olemmeko me tarpeeksi houkutteleva maa. Pitäisikö työntekijöiden hakua pyrkiä edistämään menemällä ulkomaille, Fagernäs kysyy.
...
...
(Arajärven raportista, ei Fagernäsin lainauksesta /HV) Suurin vajaus on turvapaikanhakijoita vastaanottavien kuntien määrärahoissa. Vaikea yhtälö on myös työvoimahallinnon tuottavuusohjelma, joka leikkaa työvoimapalveluita.

Niinpä niin. Eli olemme taas tässä. Tarvittaisiin työperäistä maahanmuuttoa, mitä tuskin kukaan on kiistänyt. Ja Fagernäs aivan oikein kiinnittää huomiota siihen, että Suomi ei ole erityisen houkutteleva maa ammattimiehelle tai jonkun alan asiantuntijalle.

Mutta sitten tehdään sama aasinloikka kuin aina ennenkin. Puhe oli työperäisestä maahanmuutosta, jossa siis ideana on se, että on joku työpaikka katsottuna ja sen jälkeen haetaan suurlähetystöstä tarvittava kuponki ja tullaan töihin. Puhe ei ollut siitä, millaisia määrärahoja tarvitaan turvapaikkamenettelyn kautta maahan tulevan lukutaidottoman joutoväen hyysäämiseksi. Nämä ihmiset eivät tule ikinä paikkaamaan Fagernäsin hahmottelemaa työvoimapulaa, ja Fagernäs tuntuu ymmärtävän asian kun puhuu Suomen houkuttelevuudesta eikä turvapaikkaa hakeneiden somalien tarvitsemista määrärahoista.

Miksi ihmeessä näitä asioita ei saada erilleen vaan ne kerta toisensa jälkeen pistetään samaan pataan ja hämmennetään vastenmieliseksi liisteriksi, josta ei enää pysty nostamaan yksittäisiä asioita ulos mitenkään ilman, että perässä nousee melkein koko padallinen? Meillä on selkeästi kaksi aivan eri ratkaisuja kaipaavaa ongelmaa: ensimmäinen on se, että koulutettu työvoima pääosin kiertää Suomen kaukaa. Toinen on se, että Suomeen päätyy kouluttamatonta elättisakkia, koska emme kykene pitämään heitä poissa vaikka meillä olisi tekemiemme sopimustenkin nojalla siihen täysi oikeus.

Liisteröimällä asiat yhteen saavutetaan poliittisia tavoitteita, muttei käytännöllisiä. Kun poliittisesti harhaoppinen taho vastustaa vaikkapa turvapaikanhakijoiden perheiden yhdistämisiä Suomessa, hänen voidaan katsoa vastustavan samalla liisteriklöntin jotain toista osaa, kuten esimerkiksi Nokian intialaisia, huipputärkeitä megainsinöörejä. Koska klöntti pitää joko ottaa kokonaisuutena tai sitten olla ottamatta siitä mitään osia. Toinen poliittinen agenda on se, että voidaan syyttää valtaväestöä asennevammaisiksi, kun se ei ole kyennyt kouluttamaan Arajärven mainitsemista turvapaikanhakijoista Fagernäsin penäämiä ammattilaisia.

Turvapaikanhakijoista ja siitä, mitä heille pitäisi tehdä, on kirjoitettu niin paljon täällä ja tuolla, etten mene siihen sen kummemmin.

Suomen heikosta houkuttelevuudesta pitäisi sen sijaan olla huolissaan. Sillä siinä, missä jotkut maat saavat ulkomaista huipputyövoimaa halvalla ja jotkut kalliilla, Suomi ei tunnu saavan tuota väkeä millään rahalla. Osittain kyse on toki Suomen työmarkkinoiden kapeudesta, sillä jos tulee töihin Nokialle, se on sitten siinä ja jos sieltä saa potkut tai homman kyllästyy, toista vastaavan luokan yritystä ei ole. Toisaalta totuus ei ole lainkaan näin synkeä, sillä Suomessa on pilvin pimein pienempiä yrityksiä, joissa on ulkomaanpellejä ollut maailman sivu, ja englanti työkielenä arkea iät ajat. Näihin tuleminen suoraan Intiasta ilman verkostoja voi olla haastavaa, mutta lusittuaan pari vuotta Nokialla tuntee sen verran väkeä, että hyvälle tyypille on aina ottajansa.

Osasyyksi ongelmaa on joskus mainittu se, että Suomi on liian homogeeninen maa ja kun ulkomaalaisyhteisöt puuttuvat, Suomeen tuleminen on isomman kynnyksen takana kuin silloin, jos maassa on jo puolituttuja tai edes aktiivinen joukko maanmiehiä. Tässä uskon olevan perää, mutta kyse on nimenomaan tulokkaiden omien maiden saman luokan väen yhteisöjen puutteesta. Kyse ei ole mistään yleisestä etnisen kirjon puutteesta, joten intialaisten viihtyvyyteen emme vaikuta mitenkään, vaikka kuinka ponnistelisimme katujen täyttämisessä irakilaisilla, somaleilla tai marokkolaisilla.

Varmaan jotain pitäisi tehdä.

Itse olen muualta lainaten ehdottanut täälläkin, että Suomi voisi ottaa aivan hyvin käyttöön jonkun työnhakuviisumin, jolla voisi tulla katselemaan vuodeksi löytyykö duunia vai ei, mutta sosiaaliturva rajoittuu akuuttiin sairaanhoitoon. Myöntämisen edellytykset voisi jättää sangen kevyiksi:

• Maa on virallisesti “turvallinen”, eli sinne voidaan palauttaa sellainen, joka ei poistu maasta vapaaehtoisesti jos ei töitä löytynyt
• Maan viranomaistoiminta on tyydyttävässä kunnossa, eli voimme olettaa maan passin haltijan olevan se mikä passissa lukee, ja voimme hyväksyä maan oppilaitosten myöntämät todistukset sellaisenaan ilman suurta taustojen tarkistusrumbaa. Eihän näissä asioissa 100% tarkkuuteen päästä, mutta jos maassa aivan kaikki on kaupan taskurahalla, sitten ehkä jätämme maan pois.
• Henkilö osaa englantia (tai suomea/ruotsia) suullisesti ja kirjallisesti niin hyvin, että hänen voi olettaa pärjäävänsä jossain työpaikassa ja pystyvänsä hoitamaan asiansa ilman tulkkia. Tarkan kielitaitovaatimuksen määrittelyn jätän asian ammattilaisille.
• Henkilö on suorittanut jonkun ammatillisen tutkinnon tai korkeakoulututkinnon
• Henkilö on sen verran terve, ettemme voi olettaa hänen muodostuvan kohtuuttomaksi kuluksi heti alkuun (käytännössä syrjinee hiv-positiivisia).

Olettaisin, että tämän jälkeen täsmäkampanjat johonkin tiettyyn maahan vuosittain voisivat houkutella tuhat yrittäjää tuosta maasta kerrallaan. Tietysti järjestelmä olisi avoin kaikille kelvollisille maille joidenkin kohtuuskiintiöiden puitteissa, mutta jos houkuttelisimme kerrallaan väkeä vaikkapa Intiasta, seuraavana vuonna Etelä-Afrikasta, sitten Kazakstanista ja sitten Paraguaystä, kerralla saattaisi tulla sen verran yrittäjiä, että heillä olisi oma pieni yhteisönsä siinä valmiiksi, ja sopeutuminen helpompaa kuin täysin ummikkona ja yksin toiselle puolelle palloa lähtevänä.

SDP:n nykyisen lausuntogramofonin näkemys on tässä, ja Kalle Isokallio kirjoittaa samasta asiasta näin.

Lindell-Guzenina-Richardson-Whatever on nähdäkseni sortunut samaan harhaoppiin kuin vasemmistopuolueet sekä kuntaliiton ja kuntien äänitorvet. En tiedä onko kyse tietoisesta valinnasta vai pesunkestävästä tyhmyydestä, mutta kuntatalousmarina toistaa aina samaa kaavaa.

Minä en muista kuulleeni yhdenkään kuntapomon ikinä sanovan, että hyvin menee, ja että talous on mukavasti tasapainossa ja kunta keskittyy oleelliseen ja tuottaa peruspalvelut hyvin ja kaikki ovat tyytyväisiä. Sen sijaan tuo sakki SDP:n säestyksellä marmattaa aina siitä, että verotulot laskevat, verotulot nousevat liian vähän, valtionosuudet nousevat liian vähän tai kuntien investoinnit eivät saa tarpeeksi tukiaisia valtiolta.

Guzenina vie puhdasoppisen valehtelun askelta pidemmälle toteamalla näin: Guzenina-Richardson toteaa, että kunnat työllistävät yli 400 000 ihmistä ja että lomautettu kuntatyöntekijä merkitsee palvelun heikentymistä........Yritystoiminnan tukemisen lisäksi kuntatalouden tukeminen on yksi keskeinen elvytystoimi, eikä sitä saa laiminlyödä.

Lomautettu kuntatyöntekijä ei merkitse minkään kunnan keskeisen palvelun heikentymistä jos palvelu on epäoleellinen tai palvelua ei ole ollenkaan vaan kyse on hallinnosta tai puuhastelusta. Tämä tuntuu kaikilta kuntapomoilta unohtuvan jatkuvasti, ja itse asiassa minusta on alkanut näyttää siltä, että kuntapomot yksinkertaisesti kohdistavat kaikki pakolliset säästötoimet nimenomaan pakollisiin peruspalveluihin, jotta kaikki varmasti näkevät, kuinka kurjasti kunnissa menee. Jos pakkolomalle tai luiskaan pistettäisiin turhaa byrokratiaa tai karsitaan kuntataloudesta rönsyjä ja hoidetaan näin tarvittavat säästöt ja saadaan peruspalveluihin lisää rahaa, kuntalaiset saattaisivat huomata, että heidän vihtoihinsa on kustu vuosikymmenet ja rahaa on äyskäröity humpuukiin miljarditolkulla vuosien saatossa vain siksi, että niin on aina tehty tai näin poliitikot varmistavat itselleen mukavat vaaliavustukset jatkossakin.

Jos arvoisa lukija ei usko, että kunnissa on turhaa byrokratiaa ja ei-lakisääteisiin ydinpalveluihin keskittyvää rönsyilyä, asiaan voi perehtyä ottamalla puhelinluettelon ja etsimällä sieltä kaupungin sivut. Katsomalla keille kaikille voi soittaa, paljastuu kaikennäköistä sellaista, jonka lakisääteisyyteen ja välttämättömyyteen on vaikea uskoa.

Mutta sitten sosialistin mopo ärjäisee täyskierroksille ja lähtee täysin lapasesta.

Kuntatalous ja muukaan julkinen talous eivät ole keskeisiä elvytystoimia, paitsi jos puhutaan julkisista investoinneista, mistä tässä ei nähdäkseni puhuta, vaan menoautomaateista palkkaamalla lisää väkeä julkiselle sektorille. Julkisen sektorin työvoima ei luo hyvinvointia vaan jakaa sitä. Jokainen julkisella sektorilla käytetty euro on tienattu jossain yrityksessä, josta se on kiertänyt joitain polkuja pitkin julkisen sektorin kassaan jaettavaksi johonkin joko tulonsiirtoina tai palveluskunnan palkkoina.

Kun julkistalous ei ole tasapainossa, se on merkki siitä, että julkinen sektori jakaa rahaa jota ei ole olemassakaan, tai siitä, että rahaa tienaavia yrityksiä on liian vähän tai niillä ei mene kovin hyvin. Tämä ongelma ei ratkea kovin helposti valtiovallan toimilla, mutta jos jotain toimenpiteitä tehdään, ne pitäisi erityisesti suunnata yksityiselle sektorille ja kotimaisen kulutuksen ylläpitoon. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki tai edes valtaosa julkisella sektorilla tehtävästä työstä on turhaa. Esimerkiksi koulutus on selkeästi panostus tulevaisuuteen ja terveydenhoito pitää joka tapauksessa hoitaa jotenkin.

Mutta lama ei lopu palkkaamalla lisää tyhjäntoimittajia kunnanvirastoihin pyörittelemään papereita. Jos julkisella sektorilla on liikaa rahaa käytössään, mitä sillä ei velkaantumistahdista päätellen ole, oikea ratkaisu on kerätä veroja vähemmän, jotta ihmisillä on rahaa kuluttaa enemmän ja pitää yksityistä sektoria kiinni leivänsyrjässä. Julkisella sektorilla pitäisi sen sijaan olla edessään toiminnan terävöittäminen ja humpuukista luopuminen, esimerkiksi siten, miten Isokallio tuossa ehdottaa.

Ajatus siitä, että pitkällä tähtäimellä talous nousisi uuteen kukoistukseen kunhan vain ymmärtäisimme paisuttaa julkisen sektorin BKT-osuutta entisestään, ei kuulosta kovin älykkäältä. Mutta jostain syystä tätä kuuluu toistaa useasti ilmeisesti siinä toivossa, että valhe muuttuu totuudeksi kun sitä tarpeeksi toistetaan.

Siinä, missä lama pakottaa firmat keskittymään oleelliseen ja karsimaan rönsyjä, julkista sektoria tämä ei tunnu koskevan koskaan. Nousukaudella tulee rahaa ovista ja ikkunoista, joten sen voi törsätä menoautomaatteihin. Lamavuosina pitää ottaa velkaa näiden menoautomaattien rahoittamiseksi, ja lisäksi pitäisi luoda uusia menoautomaatteja, koska se mukamas elvyttää.

Johtopäätös tästä rakennelmasta on se, että taloudessa on perustavaa laatua oleva rakenteellinen vika, mikäli julkisen sektorin BKT-osuus on alle sata prosenttia. Sadan prosentin julkista sektoria on kokeiltu ystävällismielisessä naapurivaltiossa, eikä se mikään paratiisi ollut. Toisaalta Sveitsissä on alle 30% julkinen sektori ja siellä menee ihan tyydyttävästi lamavuosinakin ja kansantalous on edelleen kykenevä säästämään ja lainoittamaan muuta maailmaa sen sijaan, että se velkaantuisi korviaan myöten kuten sosialidemokratiat.

Mutta niin kauan kuin valtapuolueet vihaavat yritystoimintaa ja pitävät parempana rahan äyskäröintiä julkiselle sektorille, Suomessa on turha toivoa mitään suurta julkistalouden remonttia. Sen me kipeästi tarvitsisimme, sillä se länsimaa, joka kykenee tekemään edessä olevan väistämättömän ensimmäisenä, saa mukavan kilpailuedun kun muut vielä kiskovat sielun ja talouden mädättäviä kivirekiään.

Valtiot Euroopassa kuten myös siirtomaissa ovat lähteneet kilvan velkaelvytyksen tielle. Epäilemättä keinossa on jotain hyvääkin, kuten kirjoitettu on, mutta asian kanssa pitää olla euroalueella varovainen.

Reunamaan on pakko pitää velkaantuminen sen verran kurissa, että luottoluokitus pysyy AAA:na. Jos sitä lasketaan, lainarahan hinta nousee paljon. Juuri vähän aikaa sitten Espanjan AAA-luokitus pudotettiin ja korkoero pohjoiseen Eurooppaan venähti puoleksitoista prosentiksi, mikä on hemmetin paljon.

Syy tähän on yksinkertainen. Rahaa lainaavat tahot tekevät erilaisia riskinhajautusoperaatioita. Jos ne haluavat lainata euroja ja ulkomaisina kasvattaa euroriskiään tai eurooppalaisina lainata kotivaluutassa, ne voivat lainata rahat aivan hyvin maksukykyisiksi arvioiduille maille kuten vaikkapa Saksalle tai Suomelle. Niillä ei ole mitään varsinaista pakkoa lainata rahaa Espanjalle tai Kreikalle hajautus- ja riskinhallintasyistä, joten ainoa motiivi lainata rahaa ongelmavaltioille on siitä saatava selvästi kovempi hinta.

Ero on nimenomaan euromailla iso. Jos Britannian luottoluokitus laskee, rahan hinta nousee muttei yhtä paljon, koska yhtenä maailman suurista talouksista ja valuutoista jokainen riskinhajauttaja sijoittaa jotakin myös tänne.

Tässä mielessä Suomessa on nyt mietittävä tarkasti, miten paljon velkaa on varaa pompsauttaa laman torjumiseksi. Jos Suomen luottoluokitus laskee, jälki on vielä rumempaa kuin Espanjassa. Jos korkopapereissa muutos on neljästä prosentista kuuteen, se on vuosittaisina korkomenoina miljardin euron juttu, mihin Suomella ei olisi varaa.

Mielestäni Vanhasen ehdottama yritysten kela-maksujen poisto, joka maksaa 800 miljoonaa vuodessa, on esimerkki väärästä toimenpiteestä. Se ei tuo juurikaan rahaa suomalaiseen kulutukseen toisin kuin tuloverojen alentaminen, mutta maksaa älyttömiä summia. Kyllähän yrityksille tietysti raha kelpaa, mutta vaarana on, että tuloksena on pysyvä lovi valtiontalouteen. 800 miljoonaa on valtion budjetissa iso raha, eikä meillä ole em. syistä varaa lainata tuota rahaa kuin vuoden pari, sen jälkeen se pitää joko säästää jostain tai ruveta taas tuota maksua perimään.

Jos tuolla rahalla alennettaisiin keskituloisten palkansaajien tuloveroja, se päätyisi pääosin kulutukseen. Nyt se päätyy isolta osin osinkoina ulkomaille, mistä ulkomaiset eläkeyhtiöt epäilemättä kiittävät.

Suomen taloudessa on pelivaraa johtuen pitkään ylijäämäisestä julkistaloudesta. Mutta nyt näyttää hieman siltä, että vallitsee kilpailu siitä, kuka onnistuu ehdottamaan isoimpien summien äyskäröintiä velaksi sinne sun tänne. Kun vielä valtaosa ehdotuksista sisältää menoautomaatin sen sijaan, että ne olisivat kertaluontoisia investointeja esimerkiksi Pietariin parissa tunnissa vievään rantarataan, näiden yhteisvaikutus on erityisen pelottava. Menoautomaatissakin on järkeä, jos se on nähtävissä investoinniksi tulevaisuuteen. Tällaisia kohteita voisi löytyä koulutukseen ja perustutkimukseen panostamisesta.

Mitään tuottamattomat tukiaisautomaatit pitää kuitenkin lopettaa joskus, mutta poliittisesti kyse tulee olemaan vaikeasta asiasta.

Näin ollen poliitikot todennäköisesti vitkuttelevat kohtuuttomasti valtiontalouden tasapainottamisessa sitten kun lama on ohi. Nyt sovittu miljardin tukiainen vaikuttaa helposti seuraavat kymmenen vuotta ennen kuin joku uskaltaa siihen koskea.

Astrid Thors lausuu meille maahanmuuttajien kotouttamisesta viisaasti näin:

Somaleista noin 50 prosenttia ja irakilaisista noin 60 prosenttia on työttömiä. Maahanmuuttajaa pidetään kotoutuneena silloin, kun hän saa Suomesta töitä.
....
Thorsin mukaan yksittäisten maahanmuuttajaryhmien kuten somalien tai irakilaisten kotoutumisen ei voida sanoa epäonnistuneen, vaikka heidän työttömyytensä olisikin huomattavasti muita maahanmuuttajaryhmiä korkeampi. Maahanmuuttoministeri uskoo, että kyse on pikemminkin suomalaisten rasismista.

"Mitä muuta se voisi olla? On tehty kokeita, joissa maahanmuuttaja on soittanut työpaikan perään. Kun hän on ilmoittanut ulkomaisen nimen, työpaikan on sanottu menneen. Suomalaisella nimellä töitä onkin ollut", Thors sanoo.

Tämä kuulostaa pahimmassa tapauksessa pesunkestävältä valheelta, ja parhaimmassa tapauksessa rasismikortin heilauttamiselta erinomaisen puolivillaisin perustein.

Ensinnäkin on ajateltavissa, että maahanmuuttajan kielitaito saattaa hyvinkin olla turvapaikanhakijataustaisella väellä niin huono, että on yksinkertaisesti kyvytön valtaosaan töistä tai suoriutumaan työhaastattelusta. Olen antanut kertoa itselleni, että eri kansallisuuksien välillä on suuria eroja siinä, miten nopeasti suomea oppii.

Jos jätetään asennevammaiset ja oppimishaluttomat pois, jotka hekään eivät jakaudu tasaisesti eri kansallisuuksiin, oppimistuloksiin vaikuttaa ennen kaikkea se, mikä on maahanmuuttajan pohjakoulutustaso. Hyvän yleissivistyksen jo aikaiemmin hankkineet venäläiset ja itäeurooppalaiset oppivat nopeasti ja kouluja käymättömät hitaammin. Tietysti yksilökohtaisia eroja on, mutta yleissääntönä kai näin. Irakilaiset ja somalit taas ovat kotimaansa tilanteen takia useinkin käytännössä kouluttamattomia. Jos asiaa tutkittaisiin tästä vinkkelistä, olettaisin, että löydetään aika vahva korrelaatio kielitaidottomuuden ja työttömyyden välille.

Ja Thorsin rasismi sitten. Länsieurooppalaiset maahanmuuttajat työllistyvät Suomessa paremmin kuin valtaväestö. Suomalaisthorsilaisen rasistin pitää olla selvänäkijä kyetäkseen poimimaan juuri irakilaiset ja somalit syrjintälistalle vaikka joitain muita ulkomaalaisia jopa tunnutaan suosivan. Jos somalit ja irakilaiset putsataan tilastoista pois, maahanmuuttajien työttömyys ei taida olla enää aivan mahdottoman paljoa valtaväestöä suurempaa.

Joten miksi siis maahanmuuttajat yleensä kelpaavat töihin, mutta juuri irakilaiset ja somalit eivät? Ja miksi tämä on rasismia? Voisiko olla ajateltavissa, että koska juuri nuo ryhmät ovat pääosin turvapaikanhakijoita eivätkä siirtolaisia, valtaosa heistä ei yksinkertaisesti ole koulutukseltaan ja osaamiseltaan sellaisia, joille on kysyntää Suomen työmarkkinoilla? Ja että kyse ei ole rasismista jos työpaikka annetaan 15 vuotta kouluja käyneelle henkilölle eikä muutaman kuukauden perehdytyskurssin suorittaneelle?

Kyllähän se aivan oikea ongelma on, että Suomeen on syntymässä syrjäytyneitä vähemmistöjä ja nuo vähemmistöt lähinnä kasvavat turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa juuri noista maista sen sijaan, että ne vähenisivät.

Mutta tämän ja kaikkien muiden ongelmien poistamisessa ensimmäinen tehtävä on tunnistaa ongelma oikein. Jos ongelma tunnistetaan väärin, ryhdytään korjaamaan väärää asiaa ja sitten ihmetellään kun mitään ei tapahdu. Jos kuvitellaan somalien työllisyyden havaittavasti paranevan kunhan vain Thorsille annetaan runsaasti lisää miljoonia tai miljardeja valtaväestön aivopesemiseksi, kuvitelma on mitä todennäköisimmin väärä. Jos nuo rahat käytettäisiin tulokkaiden laajempaan peruskoulutukseen, kielikoulutukseen ja lopuksi ammatilliseen koulutukseen, numerot muuttuisivat jos eivät nopeasti niin vuosissa kuitenkin. Tätä rahaa ei kuitenkaan ole missään, eikä oikeastaan tässä taloustilanteessa pidä ollakaan.

Joten ainoa mahdollisuus on syytellä valtaväestöä rasisteiksi. Ja toivoa sivutuotteena, että kaltaiseni Greenwichin Führer sekä lukuisat muut nykyistä ulkomaalaispolitiikan puutetta vastustavat häpeäisivät syvästi harhaoppisia ajatuksiaan, jotta Thorsin ei tarvitsisi jatkossakaan tehdä ikävää aivotyötä kuten esimerkiksi miettiä, miten Suomeen saataisiin tarpeellisia ulkomaalaisia ja miten tarpeettomat saataisiin pysymään muualla.

Supon pomo puhuu maahanmuuttajien kotoutuksen tarpeellisuudesta.

Hän sanoo näin:
Salmi sanoi TV1:n Ykkösaamussa, että Suomessa ei ole vielä viitteitä maahanmuuttajien voimakkaasta radikalisoitumisesta, joka näkyy monissa Euroopan suurkaupungeissa.
..
Tilanteen kärjistyminen voisi Salmen mukaan teoriassa johtaa myös siihen, että syrjääntyneet värväytyisivät kansainvälisen terrorismin palvelukseen

Selvää tekstiä, mutta kysymyksiä herää.

Tarkoittaako Salmi puhuessaan maahanmuuttajien radikalisoitumisesta ja värväytymisestä terrorismin palvelukseen islaminuskoisia maahanmuuttajia? Jos ei tarkoita, mitä ovat ne muut radikalisoituneet ja terrorismin palvelukseen värväytyneet maahanmuuttajaryhmät, joiden kanssa muualla on ongelmia? Onko heitä Suomessa? Entä onko muualla ollut eroa siinä, ovatko henkilöt taustaltaan turvapaikanhakijoita vai siirtolaisia, vai ovatko joidenkin ryhmien riskit selvästi suuremmat riippumatta metodista, jolla he tai heidän vanhempansa ovat maahan tulleet?

Ihmisten ryhmittely on tietysti aina ikävää. Jos mitään riskiryhmiä ei ole, tämä kirjoitus on aiheeton. Jos on, tuntuu oudolta, että poliittisen korrektiuden tms. asioiden nimissä niitä ei kuitenkaan nimetä. Kun nimetään joku joukko riskiryhmäksi ja tehdän se oikein, se ei syyllistä ryhmään kuuluvaa yksilöä eikä sen kuulukaan niin tehdä. Mutta jos riskit syrjäytyä ovat jossain ryhmässä suuremmat, lienee syytä ainakin panostaa jollain tavalla juuri näiden ryhmien sopeutumisen seurantaan ja mahdollisiin lisätoimenpiteisiin.

Ryhmien nimeäminen saattaa olla poliittisesti hieman arka asia, sillä jos riskiryhmä on islaminuskoinen turvapaikanhakija Afrikasta, huomaamme, että maahanmuuttajista juuri heitä on itse asiassa leijonanosa ja silloin herää väkisinkin kysymys, miksi juuri mainitun riskiryhmän pitää olla maahanmuutossa yliedustettuna? Yliedustettuna sekä suhteutettuna heidän osuuteensa maailman ihmisistä, sekä myös etäisyyspainotetussa vertailussa, jossa annetaan lähellä oleville suurempi paino jokseenkin luonnollisen rajojen yli vaikuttamisen takia.

Ja tämä on se kysymys, mitä Suomessa ei haluta käsitellä. Ei, vaikka yritetään narulla työntää. Kun joku rohkenee esittää ikäviä kysymyksiä siitä, miksi maahanmuutto painottuu hankalasti sopeutuviin turvapaikanhakijoihin maailman sivistymättömimmistä kulmista eikä työn perässä tuleviin koulutettuihin mistäpäin maaimaa hyvänsä, asia joko vaietaan tykkänään tai kysymykseen vastataan jollakin orwellilaisella iskulauseella “maahanmuutto on rikkaus” -tyyliin.

Useilla kulmilla maailmassa on täysin avoin ja julkinen maahanmuuttajaksi haluavien pisteytyssysteemi, jossa pisteitä saa koulutuksesta, työkokemuksesta, kielitaidosta, mahdollisesta työpaikasta, varallisuudesta, aikaisemmasta pidemmästä oleskelusta tai opiskelusta maassa jne jne jne jne. Tämä systeemi pitää implisiittisesti sisällään ajatuksen siitä, että maahanmuuttajat ovat eriarvoisia. Osa on tarpeellisia ja haluttuja, osa on tarpeettomia ja ei-haluttuja. Taivas ei ole näiden maiden niskaan ainakaan toistaiseksi pudonnut.

Suomalaista keskustelua vaivaa mielestäni se, että tehdään ihmeellisiä manööverejä ja argumentaatiotemppuja, jotta ei tarvitsisi sanoa ääneen yllä olevaa asiaa. Huomattavasti vaivaa nähdään sen osoittamiseksi, että kaikki ovat lähtötilanteesta huolimatta aivan yhtä arvokkaita ja mitään ihmisryhmiä ei tule maahanmuutossa syrjiä toisen kustannuksella vaan kaikkia tarvitaan. Väliin viitataan ryhmiin ja kerrotaan, että jotkut ryhmät pärjäävät oikein hyvin. Ja jos ryhmämetodi ei tuota tulosta, poimitaan esimerkkiyksiköitä, jotka ovat ainakin pärjänneet hyvin ja joista voidaan päätellä, että koko ryhmä on tarpeellinen ja arvokas kun siitä on jalostunut tällaisia yhteiskunnan selkärankoja. Ja jos ei pystytä tekemään tätäkään, vedotaan siihen, että siellä jossain Afrikassa kaikki olisivat varmaan kuolleet nälkään joten tulo Suomeen on ollut päivänselvä ratkaisu.

Kaikille kuuluu ihmisarvo riippumatta taustasta. Mutta arvioitaessa maahanmuuttajaksi haluavien elämäntilannetta on aivan luonnollista ja järkevää päätyä lopputulokseen, jossa yksi ihminen on vastaanottavan maan kannalta tarpeellisempi kuin toinen. Sillä pienenä maana Suomen pitää poimia härskisti rusinat pullasta ja jättää joutoväki jonkun muun vaivoiksi.

Keijo Korhonen vaihteeksi vastustaa Martti Ahtisaaren Nobel-palkintoa.

Minulle on jäänyt Keijo Korhosesta mieleen, että hän on on kiivas kaikkien asioiden vastustaja. On se sitten Ahtisaari, Nato, EU, euroraha tai mikään sinä aikana keskusteltu kun itse muistan. Mitä positiivista tämä mainittu Korhonen on saanut aikaan vai onko mitään?

Ja just kun pääsin sanomasta, niin lehdet puoliksi hehkuttavat Ruotsin tulevien vaalien asetelmaa, joka on käytännössä kaksipuoluevaali kun nykyinen hallitus on liittoutunut sekä myös nykyinen oppositio. Ennen kuin suuremmin puhutaan kaksipuoluejärjestelmästä mitään, pitää ensin keskustella siitä, millainen poliittinen järjestelmä ja vaikutuskanava oikein halutaan rakentaa.

Ruotsi erottuu muutaman muun lähinnä Afrikasta ja Etelä-Amerikasta tutun kehitysmaan joukossa siinä, että siellä vaalitapana on pitkät listat. Eli siis vaalikarja ei voi vaikuttaa ehdokkaiden läpimenojärjestykseen vaan äänestää vain listaa, jolta tulee valituksi lopulta joku määrä ehdokkaita alusta alkaen. Järjestyksen asettaa ennnen vaaleja puolue, eli vain puoluekoneiston hyväksi havaitsemat ehdokkaat tulevat valituksi ja hankalat pistetään listalla loppupäähän.

Tony Benn rauhoitteli Britanniassa Labouria kun Thatcher oli noussut valtaan sanomalla “demokratiaa ei ole se, että voimme äänestää päättäjät paikoilleen vaan se, että pääsemme heistä äänestämällä eroon”.

Ruotsin systeemissä tämä on täysin mahdotonta, koska kansa ei voi nostaa haluamiaan ehdokkaita. Mitään parempaa ei tosin voi odottaa maalta, jossa murhatun pääministerin virallisen muistotilaisuuden organisoi paikallinen SDP eikä valtio. Koska Puolue tulee tuon maan ajattelutavassa ensin ja valtio vasta myöhemmin.

Ruotsissa lähdetään siitä, että on parempi, että ihmiset vaikuttavat puolueiden sisällä eikä turhaan vaalissa. Puolueen sisällä asiat voi aina kähmiä sopivaan asentoon, ja tuloksena on monumentaalinen pysähtyneisyys. Vaaleissa on aina se pieni riski, että ihmiset äänestävät väärin.

Ruotsin systeemissä on aivan täydellisen turhaa edes ylläpitää kansanedustuslaitosta, sillä halvemmaksi tulisi kun laskettaisiin vain puoluejohtajille tietty määrä ääniä vaalituloksen pohjalta ja nämä kokoontuisivat kerran päivässä jossain siivouskomeron kokoisessa tilassa ja päättäisivät asiat voimasuhteillaan. Parlamentti ei kykene parempaan, koska eri mieltä oleva parlamentaarikko jää seuraavalla kerralla valitsematta kun sijoitus onkin listan päässä, eli kukaan ei ole eri mieltä koskaan.

Britannian yhden ehdokkaan vaalipiirien systeemi jättää sekin tältä osin toivomisen varaa. Kansanedustajan voi kyllä vaihtaa, muttei saman puolueen sisältä. Jos vaalipiiristä on vallankahvassa toryjen edustaja ja hän paljastuu luuseriksi tai muuten epämiellyttäväksi, ei ole mahdollista äänestää toista toryjen ehdokasta vaan pitää äänestää labouria tai lipilaareja.

Suomen systeemissä on näihin verrattuna etu ja haitta. Etu on se, että vaikutuskanavia on kaksi: toisaalta voi vaikuttaa puolueen sisällä sen linjaan, mutta jos tämä ei onnistu, voi nostaa puolueen virallista linjaa kritisoivia ehdokkaita eduskuntaan äänestämällä eikä puoluekoneisto voi estää asiaa kauhean helposti. Kun näitä nousee tarpeeksi, linjakin muuttuu jossain kohtaa kun huomataan, että tällä linjalla on kannatusta.

Ja huono puoli on se, että vaalitapa vetää perässään myös ei-suosittuja ehdokkaita ääniharavien perässä, ja tuloksena on se, että Suomen parlamentissa on huomattavasti enemmän hulluja kuin Ruotsin tai Britannian. Ruotsissa hullut eivät sijoitu listalla kovin korkealle ja Britanniassa heitä ei uskalleta pahemmin laittaa ehdolle. Suomessa taas erityisesti pienissä puolueissa yksi ääniharava vetää perässään yhden tai kaksi nobodyä, jotka ovat täydellisiä arpalippuja.

Englannissa ehdottomasti viihteellisin puolituntinen viikossa on BBC Parliamentiltä suorana tuleva Prime minister’s questions.

Harvat standup-koomikotkaan pystyvät tähän viihteeseen, koska asioita ei voi kauheasti valmistella etukäteen. Siinä, missä Suomessa kyselytunti on määrämuotoinen ja kysymykset pitää toimittaa ennakkoon ja sekä niitä että vastauksia luetaan tyhjälle salille, brittiparlamentin kyselytunti on eräänlainen talkshow, kun kysymykset tulevat ja keskustelu rönsyilee sinne tänne. Välihuutoja kuullaan kuten myös buuausta.

Tämänpäiväisessä showssa Gordon Brown vastasi kysymykseen talouspolitiikasta ja oli ilmeisesti miettimässä jotakin world economy -juttuja kun puhui niistä myöhemmin mutta kun piti sanoa “... we’ve not only saved the banks....”, hän sanoikin “we’ve not only saved the world....”, ja mylvintä ja naurunremakka ei meinannut loppua millään. Ja loppuaika lähinnä irvittiin sille, että tämä supersankari voisi nyt lopettaa maailman pelastamisen, lentää viitta hulmuten takaisin Lontooseen ja keskittyä Britannian pelastamiseen talouskriisiltä.

Tähän, kuten niin moneen muuhunkin asiaan tällä saarella, liittyy toki asianmukaiset rituaalinsa. Kun kyselytunti alkaa, puhemies valitsee oppositiosta jonkun, joka sanoo vain “number one, mr Speaker”. Tällä on historia ylimuistoisissa ajoissa. Säännöt kyselytunnilla ovat sellaiset, että pääministeri saa delegoida jonkun muun ministerin vastaamaan paitsi, jos on itse jo vastannut asiaa jotenkin sivuavaan kysymykseen.

Tähän keksittiin kauan sitten ratkaisuksi se, että ensimmäisenä kysymyksenä esitetään, en muista tarkkaa sanamuotoa, pitkä kysymys “voisiko pääministeri kertoa, mitä on tehnyt tänään ja tulee tekemään myöhemmin tänään ja mitä on tehnyt viime viikolla”. Johon pääministeri aikaisemmin pakotettiin aina vastaamaan, että hän on keskustellut eri ministerien kanssa, jolloin hän ei voi delegoida mitään asiaa koska hänen katsotaan olleen vähän kaikessa mukana.

Nykyään tuota kysymystä ei enää toisteta vaan se on tuo “number one”, mutta kukin pääministeri keksii siihen jonkun vastauksen, jonka toistaa kerta toisensa jälkeen.

Suomen systeemiin verrattuna tämä on sellainen, että se jalostaa esiintymiskykyisiä ja pikkunäppäriä ja nokkelia ihmisiä vallankahvaan. Eturivin poliitikkona ei menesty jos pitää miettiä yön yli vastausta joka kysymykseen tai jos esiintyminen on kovin vaivalloista. Tai jos ei pysty reagoimaan eteen tuleviin asioihin todella vauhdikkaasti. Suomen systeemissä poliitikkojen ei tarvitse olla showmiehiä, koska valtaosa politiikasta tehdään kuitenkin kulisseissa. Show puuttuu, mutta käytännön politiikkaan sillä ei lie vaikutusta. Eli tässä asiassa ei ole oikeaa ja väärää, vain erilaisia tapoja.

Mutta kyllähän sitä verorahan vastineeksi ottaa mielellään puolen tunnin shown viikottain.

Nyt siitä sitten on jotain tutkittuakin tietoa. Työvoimapulan ja laman alla nyyhkivä terveydenhoito käyttää sairaanhoitajien ajasta 60% paperityöhön. Ei ihme, että sairaanhoitajista on pulaa ja he valittavat työnsä mielettömyyttä, kun ajatus ammatista piti sisällään ajatuksen potilaiden hoitamisesta eikä paperinpyörityksestä.

Suomen terveydenhoidossa on 4000 tietojärjestelmää. Neljä tuhatta. Siis jokaista kuntaa kohden kymmenen. Tai jokaista hoitoyksikköä kohden kaksi tai kolme.

Näitä on joskus kai yritettykin hiukan yhdistää ainakin pääkaupunkiseudulla, mutta tietosuojavaltuutettu on puuttunut ankarasti asiaan ja estänyt moisen irvokkuuden. Ymmärrän, että terveydenhoidon rekisterejä ei saa yhdistää mihin hyvänsä, mutta rakennelma, jossa yksi sairaala lähettää potilaan toiseen ja siellä toisessa ei tiedetä tuosta potilaasta mitään ellei hän itse kiikuta paperipinoa matkassaan ja joku sitten naputtele tietoja uuden hoitopaikan järjestelmään, on täydellisen älytön.

Tässä ei ole kyse enää potilaiden yksityisyyden suojasta vaan asianmukaisen hoidon toimittamisesta nopeasti ja kustannustehokkaasti (=päällekkäisiä toimenpiteitä välttäen). Jos uusi hoitopaikka ei tiedä, että joitain tutkimuksia on jo tehty eikä myöskään niiden tuloksia, se teettää samat rutiinit uudelleen ja tämä raha on suoraan kaadettu kankkulan kaivoon. Jos nyt aivan välttämättä on tarjottava mahdollisuus estää tällainen tietojen vaihto, sen pitäisi perustua aktiiviseen valintaan oletuksen ollessa se, että terveydenhoidon sisällä potilaan tietoihin on pääsy kaikilla potilasta hoitavilla eikä kullakin hoitoa antavalla tai tutkivalla vain itse tekemiinsä asioihin.

Nykysysteemi toimii toisin päin, eli potilaan pitää erikseen valtuuttaa tällainen tietojen antaminen. Ja koska näitä valtuutuksia ei pahemmin ole, ei ole myöskään bisnescasea rakentaa joko yhteistä järjestelmää tai keskenään keskustelevia järjestemiä, koska sitä ei voisi käyttää. Nyt siis se, että muutama sata tietosuojahysteerikkoa mieluummin valitsee kuoleman väärän hoidon seurauksena tai akuutin hoidon hitautena kuin sallii tietojensa siirron kaikille häntä hoitaville, onkin häntä, joka koiraa heiluttaa, ja 5,2 miljoonaa kärsii tästä kourallisen hysteriasta ja sitä rummuttavasta tietosuojavaltuutetusta.

Ja samalla terveydenhoito naukuu lisää rahaa, koska väki uupuu ja jonot venyvät. Tietysti väki uupuu ja jonot venyvät jos henkilökunnan ajasta puolet kuluu turhanpäiväiseen rutiiniin. Voimmehan me tietysti kouluttaa neljä vuotta sairaanhoitajia paperipääteoperaattoreiksi, mutta ei tämä erityisen tehokkaalta koulutus- ja terveydenhoitopolitiikalta vaikuta.

Kun kerran asiaa ei tunnuta saavan käytännön tasolla kuntoon eri viranomaisten nahistellessa keskenään, tarvittaisiin lainsäädäntötoimia, jotka määrittelisivät asian ja siihen liittyvän tietosuojan sellaisiksi, ettei jokaista yksittäistä tietojärjestelmä- tai tiedonvaihtohanketta tarvitsisi alistaa pitkään ja hedelmättömään lausuntoprosessiin kaikkia asioita määritelmän mukaisesti vastustavissa instansseissa.

Ulkomaalaiskeskusteluissa sekoitetaan usein tahallaan tai tahatta siirtolainen, pakolainen ja turvapaikanhakija.

Siirtolainen on maahan tarvittaessa etukäteen hommattavalla luvalla tuleva henkilö. Turvapaikanhakija hakee pakolaisstatusta eikä tarvitse lupaa etukäteen, ja pakolainen on myönteisen turvapaikkapäätöksen saanut henkilö.

Käsitesekamelskan lisäksi ongelmallista on se, että varsinkin Euroopassa turvapaikkamenettelystä on de facto tullut siirtolaisuuskanava. Tämä on haitallista monin tavoin ja nähdäkseni jotain pitää tehdä asian korjaamiseksi.

Ensimmäinen ongelma on se, että turvapaikka- ja pakolaismenettely on luotu oikeaan tarpeeseen. Vainoa pakenevia on ympäri maailmaa ja tulee todennäköisesti aina olemaan. Humanitäärisistä syistä heidän vastaanottamisensa johonkin ei-vainoavaan maahan on tarkoituksenmukainen asia. Pakolaissopimukset eivät kuitenkaan ole taivaasta tipahtaneita ja ikuisia. Jos järjestelmä muuttuu vastaanottavan maan kannalta kestämättömäksi, sopimuksista voidaan irtautua. Vaikka ongelmat olisivat maailman mittapuulla vähäisiä, ne voidaan kokea silti merkittäviksi, ja ei tarvita kummoistakaan muutosta edes suurten EU-maiden politiikassa, ja koko pakolaissopimus on historiaa. Jolloin se lakkaa olemasta siirtolaisuuden kanava, mutta samalla se lakkaa olemasta hädänalaisten auttamiskanava.

Ensimmäisenä tuosta sopimuksesta voi hyvinkin irtautua Malta. Maassa on 380000 kansalaista ja asukkaita vuonna 2005 405000 ja 2007 jo 420000. Tämä lisäys on pääosin peräisin turvapaikanhakijoista, koska Italiaan haluavien veneitä tuntuu päätyvän maahan vahingossa. Kun pienen maan väestö kasvaa tätä tahtia, en rohkene syyttää maltalaisia suuriksi natseiksi jos ne pistävät jossain vaiheessa lapun luukulle ja lakkaavat ottamasta turvapaikanhakijoita enää vastaan. Sopimuksia he rikkovat, mutta mitä asialle voidaan tehdä?

Toinen ongelma liittyy tulokkaiden valintaan. Siinä, missä siirtolaisen on joku valinnut töihin tai hänellä on rahaa elättää itsensä, turvapaikanhakijaa ei ole valikoinut kukaan. Hänen työllistymisestään ja omillaan pärjäämisestään ei ole mitään takeita. Jätämme tässä pois sen pienen joukon, joka lopulta pakolaisstatuksen saa ja keskitymme siihen joukkoon, joka saa jäädä maahan muuten vain. Sen sijaan, että valikoisimme Eurooppaan tarvittavaa työvoimaa ja eri alojen huippuja, otamme vastaan väkeä, joka ei edusta kumpaakaan. Tuloksena ei ole hyödyksi olevaa työnvoimaa ja erinomaisia veronmaksajia vaan tämä maahanmuuton kanava maksaa enemmän kuin tuottaa.

Kolmas ongelma liittyy edelliseen. Siinä, missä siirtolaisille asetetaan velvollisuuksia esimerkiksi elättää itsensä viisi vuotta ennen kuin pääsee sosiaaliturvan piiriin, turvapaikanhakumenettelyn kautta tulleille ei tällaisia velvoitteita aseteta vaikkeivät he turvapaikkaa saisikaan vaan jäävät maahan jonkun muun verukkeen nojalla. Jos siirtolainen ei työllisty ja sopeudu, hän lähtee vapaaehtoisesti pois kun rahat alkavat olla loppu. Näin maahan jää sellaisia ihmisiä, jotka sopeutuvat, työllistyvät ja viihtyvät. Kun siirtolaisuuskanava onkin turvapaikkamenettely, se on tietysti tulokkaalle hyväksi, sillä jos hän ei sopeudu eikä työllisty, joku muu siltikin elättää hänet tarvittaessa loppuiän. Vastaanottavan yhteiskunnan vinkkelistä on vaikea nähdä, miten tämä metodi tuottaa parempia tuloksia kuin ihmisten ottaminen siirtolaisina töihin tai opiskelemaan.

Pakolaiselta ei voida edellyttää uudessa asuinmaassa työllistymistä tai itsensä elättämistä, koska oletusarvoisesti syy muuttoon on ollut sellainen, ettei asioita ole voinut suunnitella kovin tarkasti. Nyt kuitenkin tämän varjolla olemme rakentaneet kanavan, jossa ihmiset, jotka oikeasti ovat paremman toimeentulon ja tulevaisuuden perässä tulevia eivätkä vainoa paossa, livahtavat samaan kategoriaan pakolaisten kanssa. Näin heidän etunsa uudessa asuinmaassa ovat paremmat kuin sellaisella, joka on toiminut “sääntöjen” mukaan ja hommannut työluvan ennakkoon.

Neljäs ongelma liittyy siihen, että kun siirtolaisuuskanava on käytännössä turvapaikkamenettely, se suosii maahanmuuttoa sellaisista maista, joissa asiat ovat täysin sekaisin ja joiden kulttuuri on suomalaisesta sangen kaukana. Lähempänä olevat ja puolin ja toisin tutummat maat taas ovat sellaisia, ettei niistä tuleville myönnetä oleskelulupia vaikka he turvapaikkaa hakisivatkin.


Mitä sitten pitäisi tehdä?

• Ryhtyä noudattamaan sopimuksia, ja turvapaikanhakijan tie on joko turvapaikka ja pysyvä oleskelulupa tai karkotus seuraavalla lentokoneella aivan mihin hyvänsä. Kun mitään “muita syitä” ei tunnusteta, tämän kanavan käyttäminen siirtolaisuuteen poistuu.
• Ryhtyä myöntämään kriteerit täyttäville (ammatti, koulutus, kielitaito jne) työnhakuviisumeja, joiden aikana sosiaaliturvaa ei ole muuten kuin akuutin sairaanhoidon osalta. Näitä voitaisiin myöntää USA:n diversity visa -tyyliin, eli eri mailla olisi väkilukuun suhteutettu kiintiö, jossa näitä kuponkeja jaettaisiin vaikkapa 2000 vuosittain.
• Keventää työhön tulevan byrokratiaa, jolloin työpaikan löytänyt saa tarvittavan kupongin nopeasti ja vaivattomasti jos kyseessä on tehtävä, joka on ollut haussa eikä siihen ole maassa jo olevista sopivia hakijoita löytynyt. Tässä asiassa ei kannata olla turhan hysteerinen, mutta työvoimaviranomaisten tehtäväksi jää selvittää, että kyse on oikeasta työstä oikeassa yrityksessä työehtoja noudattaen eikä näennäistyöstä maksua vastaan jossakin salakuljetusfirmassa tai työehtoja polkevaa orjatyötä.
• Tehdä ylseisesti selväksi maahanmuutosta keskusteltaessa, keskustellaanko niistä tulokkaista, joilla on työpaikka tullessaan ja jotka elättävät itsensä vai niistä, joita pitäisi ottaa muuten vain lisävärin takia siinä toivossa, että he ehkä joskus työllistyvät.
• Määritellä jonkunnäköinen tavoiteohjelma, jossa asetetaan tavoitteita ulkomaalaisten määrän ala- ja ylärajoille sekä sille, kuinka moni näistä kuuluu työvoimaan ja heidän huoltosuhteelleen. Absoluuttinen määrä, josta tänään puhutaan, ei kerro meille pahemmin mitään, koska kiinnostavampaa on sellainen ulkomaalaispolitiikka, joka parantaa Suomen huoltosuhdetta eikä heikennä sitä lisää.

Jotain kannatuslukuja julkaistiin taas muutama päivä sitten. Kokoomus keulii, demarit ja kepulismi rämpivät murheen alhossa.

Tulos on yllätyksetön, mutta siitä tehtävät johtopäätökset ovat inhottavan vääriä.

Kokoomus on suurista puolueista ainoa, jonka jäsenhankinta on kunnossa. Kun alaikäisille tehdään aina toisinaan joku “mitä puoluetta äänestäisitte jos saisitte äänestää” -gallup, Kokoomus saa 42% kannatuksen kuten myös Vihreät ja muut puolueet tappelevat muruista.

Tästä seuraa jokseenkin luonnollisesti se, että suurten ikäluokkien edunvalvojaksi profiloitunut SDP menettää ääniä jatkuvasti luonnollisen poistuman kautta.

Maalaisliittolaisuus taas näyttää kaikesta huolimatta jynssäytyvän ihmisestä Helsinkiin muuttamisen yhteydessä, koska puolue ei onneksi edelleenkään siellä menesty. Ja vaikka puolueen 5% kannatus Helsingissä lieneekin sudeettisavolaisten ansiota, kepulaisten lapset kaupungissa tuntuvat välttävän tuon vitsauksen ja päätyvät kannattamaan samoja puolueita kuin muutkin ikäisensä.

Kun maaseutu tyhjenee ja Kepun rynnäkkö isoihin kaupunkeihin antaa odottaa tuloaan, Kepun nykyiset kannatusluvut selittyvät vain maalaisten korkeammalla äänestysprosentilla. Mutta peruskannattajakunta vähenee ja sille puolue ei näytä voivan mitään.

Voittajia ovat Vihreät ja Kokoomus. Vihreät nousee kaksissa tai kolmissa eduskuntavaaleissa joko neljänneksi suureksi tai syrjäyttää SDP:n tai Kepun. Saa nähdä.

Mutta Kokoomus ja virheellinen johtopäätös. Kiusallista on se, että Kokoomuksessa tunnutaan kuvittelevan, että ihmiset ovat antaneet ja antamassa jatkossakin tukensa puolueen politiikalle, vaikka puolueen aatteellinen linja on aivan yhtä kateissa kuin 80-luvullakin ja puolue ei tunnu saavan aikaiseksi oikeastaan mitään. Kun puolueen kannatus nousee äänestäjäkunnan uusiutumisen takia muihin suuriin verrattuna, syntyy optinen harha kasvavasta hyväksynnästä puolueen politiikkaa kohtaan.

Ja tästä seuraa väistämättä se, ettei Kokoomus hyödynnä sille tuota pikaa jaossa olevaa suurta valta-asemaa jos puolueesta tulee pääministeri- ja vielä presidenttipuoluekin. Puolueella olisi tilaisuus viimeinkin uudistaa jotain suomalaisessa, sangen pysähtyneessä politiikassa, mutta se jättää tilaisuuden käyttämättä, koska siellä kuvitellaan, että juuri nyt on hyvä. Ja kun kannatus kasvaa tekemättä mitään, miksi turhaan ponnistella?

Pitääkö uudistuksia todellakin odotella Vihreiden nousuun saakka? Minun vinkkelistäni Vihreät on liikaa vasemmalle vinksallaan, joten jos uudistusmandaatti lopulta annetaan heille, tuloksena on vasemmistolaisempaa politiikkaa kuin mitä itse olen valmis hyväksymään.

Hyvinvointivaltio odottaa täysremonttia, jossa viimeinkin määritellään, mikä on oleellista ja mikä on huuhaata, ja juustohöylän sijaan kaivetaan vesuri ja hakataan rönsyt pois ja vahvistetaan keskeisinä pidettyjä palveluja ja toimintoja. Jonkun on tämä homma joskus tehtävä. Punamulta ei sitä saa aikaiseksi, koska nykyinen monumentaalinen pöhötyskoneisto on sen hengentuote. Kokoomuksella olisi mahdollisuus ja tuota pikaa myös valta tehdä jotakin, mutta tuskinpa siihen löytyy puolueesta tekijöitä, koska henkselien paukuttelu ja itsensä taputtaminen selkään on paljon hauskempaa ja vaivattomampaa.

Laitinen Iltalehmässä osuu vaihteeksi oikeaan.

Halonen luonnehti Suomen ulkopolitiikkaa Paasikivi-Seuralle, tuolle dynamiikan ja edistyksen hautomolle: Suomen ulkopolitiikka on ollut vuosikymmeniä erittäin vakaa ja on nytkin "vapaa, ennakoiva ja ajassa elävä. En kutsuisi stä pysähtyneeksi".

Minun on vaikea yhtyä lausuntoon täysin. Oikeassa Halonen on siinä, että Suomen ulkopolitiikka todellakin on vuosikymmeniä ollut erittäin vakaata. Sitä ei ole horjuttanut edes Neuvostoliiton romahtaminen, kommunismin romahdus, EU-jäsenyys tai yleinen politiikassa tapahtunut avoimmuuden lisääntyminen.

Eli siis Suomen ulkopolitiikkaa voidaan hyvällä syyllä kutsua pysähtyneeksi, mutta pysähtyneisyyttä harjoitetaan vakaasti ja perinteitä kunnioittaen.

Minulla on ainakin muistissani Suomen ulkopolitiikan tontilta lähinnä noloutta herättäviä pysähtyneisyyden hetkiä. Koko Kekkosen aikaa voi luonnehtia ulkopoliittisesti pysähtyneeksi, koska ulkopolitiikka oli Kekkosen keino pysyä vallankahvassa sisäpolitiikassa. Mutta kun Manu tuli valtaan, olisi pitänyt alkaa tapahtua.

Alkoikin, muttei "vapauden, ennakoivuuden ja ajassa elämisen" hengessä. Suomen ulkopoliittinen johto esimerkiksi kieltäytyi harkitsemastakaan sellaista mahdollisuutta, että venäläiset sukellusveneet vaaniskelisivat Ruotsin aluevesillä, vaikka yksi oli siellä ajanut karillekin joku aika aikaisemmin. "Itämeri on rauhanmeri" -liturgiaa toistettiin ja ruotsalaisia syytettiin ajojahdista.

Kun Neuvostoliitto viimein otti ja hajosi ja Baltia itsenäistyi, Suomen ulkopolitiikan nerojen ei voida sanoa kyenneen ennakoimaan tapahtumaa. Eikä edes akateemisen yhteisön, tai muuten Paavo "Neuvostoliitto on naapurimme ikuisesti" Väyrysen väitöskirjaa olisi ehkä moitittu näkemyksen puutteesta eikä hyväksytty loistavin arvosanoin.

Baltian itsenäisyyden tunnustaneissa maissa Suomi oli viimeisten listalla. Ei siellä nyt ehkä ensimmäisenä olisi tarvinnut ollakaan, mutta kun tapahtunut oli jo tosiasia, Suomen ulkopolitiikan johto käytti tuhottomasti aikaa ja vaivaa keksiäkseen, miten Baltian maita ei tarvitsisi tunnustaa ryssän pelossa ollenkaan ja samalla yrittää selittää suomettuneisuudesta puhuvalle lännelle, miksi ei ole tehty mitään. Metodi lopulta löytyi keksimällä, että Suomi tunnusti nuo maat jo 20-luvulla ja kun tunnustusta ei oltu koskaan peruttu, se oli voimassa edelleen.

Mutta rähmälläänhän ei toki oltu, eihän?

Kun Gorba syöstiin vallasta ja tankit vyöryivät Moskovaan, muu maailma katseli menoa järkyttyneenä ja paheksuen. Suomi ei tehnyt mitään, paitsi ryhtyi kulisseissa kaivamaan naftaliinista vanhoja idänkaupan asiantuntijoita siinä toivossa, että moderni ja markkinataloushenkinen bilateraalikauppa tekisi taas paluun menneen maailman miesten palattua valtaan hetkeksi naapurissakin.

Aika hissukseen Suomen ulkopolitiikan johto oli ehkä Alexander Stubbia lukuunottamatta myös Gruusian viime kriisistä.

Suunnilleen samaan aikaan ajoittuu myös hiukan vähemmälle huomiolle jäänyt episodi, jossa Stubbia moitittiin siitä, että hän oli puheet pitäneiden suurlähettiläiden luvalla antanut lehtien julkistaa muutaman valikoidun niistä ulkopoliittisen keskustelun hengessä.

Suomessa ulkopolitiikan on aina kuulunut olla pienen joukon salatiedettä, joten sellaiset edistyksen ja modernin ajattelun airuet kuin Paavo Väyrynen, Juhani Suomi, Erkki Tuomioja ja Erkki Laatikainen ehtivät tuomitsemaan moisen käytännön röyhkeänä yrityksenä päästää rahvas ulkopolitiikan tontille.

Kyllä tässä mielestäni sangen johdonmukainen elementti on havaittavissa, minkä Halonenkin lienee huomannut. Muttei ulkopolitiikkamme edelleen näytä olevan vapaata hysteerisestä ryssän pelosta. Ja ulkopolitiikan johtotähtemme tuskin kykenevät ennakoimaan edes sitä, että aurinko nousee huomenna. Ajassa eläväksikään muinaista kabinettipolitiikkaa ei voi oikein luonnehtia.

Stubb on eri aikakauden mies, joten annettakoon hänelle tilaisuus ennen kuin häntä moitimme, mutta pelkään pahoin, että koska koko ulkopolitiikan virkamieskoneisto muistuttaa lähinnä dinosaurusten saattohoitolaa, yhden miehen ääni ei pahemmin tässä jurakauden suossa paina.

Sivuankin aihetta SDP vielä kiusaksenne sanasen. Lue tämä ensin jos et vielä lukenut.

Mitä siellä oikein pitäisi tehdä? Minähän en ole minkään puolueen jäsen ja siinä mielessä huono ketään neuvomaan, mutta menköön nyt.

Ensimmäinen tervehdyttävä havainto olisi oivaltaa, että SDP:ssä, Kokoomuksessa ja Vihreissä on konservatiivisiipi (jolla en tarkoita poliittista oikeistolaisuutta vaan radikalismin vastakohtaa), joka edustaa hyvinkin valtaosaa puolueen kannattajista, ja tässä joukossa eroja toivottavassa politiikan sisällössä on vähänlaisesti. Edes painotuseroilla ei välttämättä voi tehdä pesäeroa joukkojen välillä, sillä kokkari voi puhua ympäristöstä paljon enemmän kuin vihreä, joka puhuu enemmän lapsiperheistä kuin demari, joka puolestaan puhuu yrittäjyydestä paljon enemmän kuin kokkari. Toisaalta joka puolueessa on oma äärisiipensä.

Sallikaa minun havainnollistaa asiaa taiteellisella näkemyksellä:

Meillä on suuri harmaa massa (kaupunkilaisia), jotka äänestävät pääosin jotain näistä kolmesta puolueesta. Toisaalta näissä kaikissa puolueissa on pieni klikki änkyröitä, joka on se, joka antaa puolueen ei-kannattajille mielikuvan siitä, millaisesta puolueesta on kysymys. Ja puolueesta ja ajasta riippuen on joko täysin sivuraiteella puolueen todellisesta politiikasta, tai sitten todellisen vallan käyttäjä.

Mitä enemmän puolueessa vallankahva on lipsunut ympyröidylle sangen aatteelliselle ainekselle (mikä ei sinänsä itsessään ole hyvä tai paha), sitä enemmän siellä nähdään vihollisia tuon harmaan ympyrän sisällä. Kuten kirjoitettu on, tuon harmaan ympyrän sisällä ei niinkään ole kysymys politiikan erilaisuudesta vaan mielikuvista. Demarista ei ehkä tule kovin helposti kokoomuslaista ja päinvastoin, mutta se ei haittaa mitään. Kun kyse on lähinnä imagoasiasta “kannatan kyllä samoja juttuja kuin nuokin mutta en minä nyt sentään mitään vihreitä tai sossuja äänestä”, johtopäätös on helppo.

Olen piirtänyt teille kuvan seuraavasta Suomen hallituksesta.

Siis jos. Kun ainoastaan ääriaineksen välillä on mitään suuria poliittisia ristiriitoja vaan kannattajakunta muodostuu tavallisista palkansaajista, jotka ovat kiinnostuneita omasta ja perheensä toimeentulosta, ympäristöasioista ilman hysteriaa, ja yllättävää kyllä, myös siitä, että Suomi säilyy mukavana paikkana tulevaisuudessa kaikille eikä vain pienelle klikille, hallitusohjelman rakentaminen on yksinkertaista.

Jos kuitenkin valta joissain puolueissa on änkyröillä eikä maltillisilla, näennäisen viholliskuvan pitäminen yllä tuossa harmaassa ympyrässä estää järkevän yhteistyön huolimatta ilmeisistä tavoitteellisista yhtenevyyksistä.

Tästä päästään sitten nykytilaan. Kokoomuksen nykyinen johto on nähdäkseni juuri ja juuri tuolla harmaalla alueella. Ei kirkkaasti, mutta on kuitenkin. Sama koskee Vihreitä, joissa organisaatiossa on vahvoilla erinäköistä vähemmistö- ja maahanmuuttoagendaväkeä, mutta Cronberg tasapainottaa kokonaisuutta ja mahdollistaa asioista sopimisen.

Ongelmaksi jää SDP. Se on nähdäkseni tukevasti menneessä maailmassa, ja oppositio sille ainoa oikea paikka. Muinainen herraviharetoriikka on Urpilaisen puheissa voimissaan. Ja ennen eduskuntavaaleja ja nyt kunnallisvaaleja retoriikassa paukut käytettiin Kokoomusta vastaan. Vaalikarjalta ei palkintoa herunut kummallakaan kerralla.

Tämä asetelma johtaa siihen, että demarit pelaavat itseään oppositioon jatkossakin. Kepu ei ole osa tuota kuvan rakennetta, koska sen kannatus on pääosin alueellisesti eri paikassa kuin kuvatun kolmikon. Jos kuvan kolmikko ei saa yhteistyötään toimimaan vaan demarien ja kokoomuksen välissä on jatkuva kuvitteellinen juopa, tuloksena on se, että kolmikko, joka voisi käyttää Suomessa rajatonta valtaa, tekeekin Maalaisliitosta ikuisen hallituspuolueen ja antaa sen tuoda joka hallituksen ohjelmaan puolet omia teemojaan. Aluepoliittisesti tämä varmaan on hyvinkin oikeudenmukaista, mutta mainittu kolmikko saa syyttää vain itseään kun rahat haaskataan maakuntiin ja kaupunkeihin ei tahdo riittää kuin murusia.

SDP on tässä aika kovan paikan edessä. Kokoomus ja Vihreät ovat kasvu-uralla ja sekä kannattajat että puoluekoneisto ovat nuoria. SDP:n kannatus on laskussa ja puolue ukkoutuu. Tämä ei johdu mistään epäonnistuneista kampanjoinneista tai siitä, että äänestäjät eivät nyt paisteen, sateen, helteen tai hallan takia vaivautuneet tälläkään kertaa uurnille vaikka kannatus kyllä oikeasti oli kovaa.

Tämä johtuu siitä, että kannattajia ei oikeasti ollutkaan. En halua vähätellä AY-tominnan merkitystä Suomessa työmarkkina-asioiden oleellisena elementtinä, mutta se ei enää tänään sovi samalla tavalla politiikan pöytään kuin se sopi vielä Kekkosen aikaan.

Eivät nuoremmat välttämättä edes haaveile 40 vuoden urasta tehtaassa vaan elämästä, jossa heillä on vapauksia tehdä vähän mitä milloinkin. Se, että tämä unelma ei välttämättä toteudu, ei kiellä unelmoimasta, mutta SDP on hankalan paikan edessä jos se yrittää myydä nuorille ajatusta siitä, että heidän kuuluu mennä työmuurahaisiksi johonkin loppuiäkseen ja antaa Puolueen ja Liiton päättää, mikä heille on hyväksi. Tämä korporativismi, jossa demarit hoitavat kaiken suuren ja duunarin kuuluu keskittyä työhön, kotiin ja perheeseen, ei ole ajatuksena kovin uudenaikainen.

Tämä edustaa kuvan mennyttä maailmaa. Sitä edusti Heinäluoma ja sitä näyttää nyt edustavan Urpilainen. Eihän puolue mitenkään välttämättä ole puheenjohtajansa näköinen, joten muutos voi lähteä ja oikeastaan sen kuuluu lähteä kentältä. Mutta jonkun pitäisi potkaista se liikkeelle.

Yksi kanto demarien kaskessa on Erkki Tuomioja, joka ei tunnu millään uskovan, ettei hänestä haluta puolueen puheenjohtajaa. Sen sijaan, että puheenjohtajavaali käytäisiin eri ehdokkaiden ja eri teemojen välillä, käytännössä kaksi viimeistä kertaa on näyttänyt käyvän niin, että kun Örkki ilmoittautuu skabaan, media asettaa muut ehdokkaat pian siihen järjestykseen, kuka parhaiten pystyy kampittamaan Tuomiojan ja muut unohdetaan lähes täysin.

Lopputuloksena ei ole vaali, jossa kannatetaan jotain puolueen linjaa vaan vaali, jossa vastustetaan Erkki Tuomiojaa. Tämä metodi näyttää nyt nostaneen kaksi huonoa puheenjohtajaa, joiden ainoa meriitti on ollut mahdollisuus voittaa Tuomioja. Kuten sitten on käynytkin. Kaikki tämä yhden ihmisen pyrkyröinti ja vastustaminen ovat asioita, jotka eivät tuota mitään sellaista, mitä tuo puolue kipeästi tarvitsisi voidakseen ottaa paikkansa osana kaupunkilaisen ja palkansaajan edunvalvontaa.

Saa nähdä, täytyykö puolueväen kieltää tämä partajeesus vielä kolmannenkin kerran ennen kuin kunnian kukko laulaa.

Ajattelin aikanaan, että Jutta Urpilainen saattaisi olla parempi valinta kuin Erkki Tuomioja puolueen väkisin edessä olevassa modernisoimisessa.

Urpilaisen eväät tuntuvat kuitenkin olevan kovin kateissa. Olen sietänyt erilaisia pikku sammakoita ja alkuhaparointia kun uusi puheenjohtaja vedetään valtakunnanpolitiikkaan jostain pohjanmaalaisesta kyläpolitikoinnista. Mutta nyt on aika tunnustaa tosiasiat.

Helsingin Sanomissa tuo Kokkolan tms. Nero toteaa näin:

Hänen mielestään Suomessa vallitsee porvarillinen hegemonia eikä keskustaa ja kokoomusta voi poliittisesti juuri erottaa toisistaan. Aivan viime aikoina hallitusrintamasta on tosin paljastunut säröjä liittyen tulevaan sosiaaliturvauudistukseen, hän sanoi huomanneensa.

Tietääköhän Urpilainen, mikä oikeastaan on porvari? Se ei ole kepulainen maajussi tai kokkari pikkuvirkamies tai lastentarhantäti. Suomessa porvaristo mahtuu Kovasen taksiin eikä ole ongelma millään tavoin yhdellekään poliittiselle liikkeelle, vaikka ne olisivat kuinka liittoutuneet keskenään. Oikeastaan porvariston puute on ongelma kaikille, mutta emme takerru nyt siihen.

Keskustan ja Kokoomuksen taas voi helposti erottaa toisistaan jos katsoo eroja puolueiden toiminnassa avarakatseisesti eikä näe maailmaa muodossa “demarit - ei-demarit”. Itse asiassa tässäkin skabassa tarvitaan hienoa seulaa, mutta siihen on Suomessa totuttu. Kokoomuksen erottaminen SDP:n järkisiivestä on lopulta aika hankalaa, mutta Kepu erottuu kaikista muista aluepolitiikka-agendallaan. Se, että Urpilainen ei tunnusta tätä, tarkoittaa, että hän ei ymmärrä, hän teeskentelee tyhmää tai hän valehtelee. Mikään näistä ei ole suurpuolueen puheenjohtajalle ansio.

Hänen mukaansa demarit eivät enää halua piehtaroida vanhoissa ongelmissaan vaan katsoa eteenpäin. "Kansa valitsee, kuka Suomea seuraavien vaalien jälkeen johtaa", Urpilainen muistutti.

Tunnustan, että SDP:n edustajalta on ihailtavaa nöyrtymistä tunnustaa, että kansalla on valtaa eikä ainoastaan Puolueella. Tämä on ajattelullisesti suuri muutos. Sen sijaan demarit kyllä erityisesti haluavat piehtaroida vanhoissa ongelmissa, koska edelleenkään sisu ei anna myöten tunnustaa, että työmarkkinakorporaatiovalta on menettänyt merkitystään. Ei täysin mutta sen tähti on ollut laskussa jo 20 vuotta. Siltikään pesäeroa tähän ei haluta tehdä vaan puolue keskittyy ylläpitämään muinaisia viholliskuvia.

SDP:n ongelma on se, että ideologia on kopioitu muualta, ja tuossa ideologiassa vihollinen on porvaristo. Mutta kun Suomessa ei ole porvaristoa eikä ole ollut aikoihin vaan melkein kaikki ovat palkkatyöläisiä ja firmojenkin kotimainen omistaja on työväki epäilemättä pyyteettömien eläkerahastopomojensa kautta, jostain on pitänyt keksiä porvareita kun kerran niitä pitää vihata ja ideologia perustuu vihaan ja vastakkainasetteluun. Suomeen SDP on keksinyt porvareita Kokoomuksen kannattajista ja rajoitetusti Kepun. Näin siis sairaanhoitaja on porvari, jota kuuluu vihata, ja paperimies on duunari, jolle kuuluu kaikki valta.

Jos tässä asetelmassa ei näytä olevan lukijan mielestä ångströmin vertaa järkeä, vika ei ole lukijan päässä. Ja kun Urpilainen on käynyt uuteen hyökkäyssotaan tämän asetelman säilyttämiseksi, en voi kuin ihmetellä kannanottoa, jossa demarit eivät mukamas enää haluaisi piehtaroida vanhoissa ongelmissaan. Vanhojen ongelmien ydin on tämä näennäinen vastakkainasettelu täysin imaginäärisen rintamalinjan yli, ja se näyttää voivan hyvin.

Urpilainen oli inspiroitunut Barack Obaman voitosta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. "Tuloksessa oli kyse selän kääntämisestä kahdeksan vuotta kestäneelle oikeistopolitiikalle", hän sanoi puoluevaltuustolle pitämässään poliittisessa tilannekatsauksessa.

Tämä syvällinen näkemys puolestaan paljastaa meille, ettei Urpilainen ymmärrä USA:n sisäpolitiikasta enempää kuin Internationaalia veivaavan posetiivarin punahattuinen apina.

USA:ssa ei ole meidän vinkkelistämme oikeistoa ja vasemmistoa. Jako siellä on enemmänkin änkyräuskovaiskonservatiivien ja melkoänkyräuskovaiskonservatiivien välinen. Ei siellä otettu kantaa siihen, pitäisikö maahan rakentaa pohjoismainen hyvinvointivaltio vaan siihen, millaisia mielikuvia ehdokkaat herättävät konservatiivisen äänestäjän päässä.

Kun lisäksi katsotaan USA:n vaalituloskarttaa piirikunnittain, huomataan siellä asetelma maaseutu vastaan kaupungit, ja tällä kertaa kaupungit voittivat. Jos Urpilainen näkisi tässä jotakin inspiraatiota, hän ymmärtäisi saman kysymyksen olevan totta Suomenkin politiikassa, jossa Kepu ja Kristilliset edustavat maaseutua ja SDP, Vihreät ja Kokoomus kaupunkeja.

Mutta koska tämä rikkoo viime vuosikymmenten viholliskuvan, hän ei ymmärrä tätä, teeskentelee tyhmää tai hän valehtelee. Mikään näistä ei edelleenkään ole suurpuolueen puheenjohtajalle ansio.

Hän linjasi myös, että Sdp pystyy siihen, kun se kokoaa ”vasemmiston ja liberaalin keskustan voimat muutoksen puolesta”.

Jos Urpilainen pystyy kokoamaan edes omat rivinsä muutoksen eikä pysähtyneisyyden puolesta, ennustan hänelle menestystä. Jos hän ei tähän kykene vaan yrittää kahmaista vasemmiston ja liberaalin keskustan taistelemaan pysähtyneisyyden puolesta, hän häipyy historian roskatynnyriin vieläkin turhempana SDP:n puheenjohtajana kuin Heinäluoma oli. En toisaalta kadehdi myöskään rividemaria, joka on joutunut jo kaksissa puheenjohtajavaaleissa valitsemaan Tuomiojan ja pysähtyneisyyden välillä.

Parta puolueohjelman päällä vai alla? Kas siinä rividemarin probleema.

Vaikkei kunnallisvaaleista pitäisi valtakunnallisia johtopäätöksiä tehdä, niitä ovat kaikki tehneet, joten teen sitten minäkin tämän yhden artikkelin verran.

Demarit kutsuivat rökäletappiotaan torjuntavoitoksi kun taas Kepu kehtasi rehellisesti tunnustaa saaneensa köniinsä, mikä panee miettimään, onko SDP siirtymässä uuden puheenjohtajansa johdolla jonkunnäköiseen kepulismin aikakauteen, jossa valehtelu ja huijaus ovat päivän teemoja.

Valtakunnallisesti näiden vaalien torjuntavoittaja ei ollut SDP vaan Kokoomus, joka tosin kutsuu itseään voittajaksi.

Vaalien voittajia ovat selkeästi uudet yrittäjät eli Vihreät ja Perussuomalaiset. Nämä puolueet etenivät joka paikassa haalien kannatusta nimenomaan suurilta puolueilta. Se, että Kokoomus onnistui hieman kannatustaan tässä tilanteessa lisäämään, on puolueen kannalta huojentava uutinen, mutta mihinkään suureen henkselien paukutteluun murskavoiton takia ei ole aihetta. Murskavoitto valui mainituille kahdelle puolueelle.

Kepulla on ongelma, ja se on kaupungistuminen. Kun aikaisemmin kepulaisuus tuntui periytyvän äidinmaidossa ainakin yhden sukupolven verran, nyt näyttäisi siltä, että kaupunkeihin muuttaneiden kepulaisten lapset äänestävät jokseenkin samalla tavoin kuin paljasjalkaiset naapurinsa. Kepu otti kunnolla takapakkia kaikissa suurissa kaupungeissa. Tällä on vaikutusta valtakunnanpoliittisesti, sillä väen vähentyessä maaseudulla kussakin vaalipiirissä kaupungin painoarvo kasvaa, ja kun myös perinteisillä Kepun vankoilla alueilla tuli turpiin eikä vain etelän suurissa kaupungeissa, puolue on täydellisessä nollapisteessä kymmenen vuotta sitten aloittamansa “kepu valloittaa kaupungit” -projektin suhteen tai oikeastaan ottanut takapakkia, koska puolue ei ole enää edes maaseudun kasvukeskuksissa suvereeni ykkönen ja voittaja kerrasta toiseen vaan kannatus laskee niissäkin.

Jotain uutta pitäisi keksiä, ja se joku uusi lienee koko johdon vaihtaminen. Vanhasen veto ei riitä, mutta asian tekee kiusalliseksi se, että hän on pääministeri. Pääministerin vaihtaminen juuri ennen eduskuntavaaleja puoluejohtajan paikalta pois sekoittaa pakkaa ehkä hieman liikaa. Pohjanmaalaiselta kirvesmurhaajalta ulosannillisesti ja ruumiinkieleltään vaikuttava Jarmo Korhonen saanee mennä, mutta riittääkö se?

SDP:llä on myöskin ongelma, jota selittely torjuntavoitosta ei riitä hälventämään. Tämä ongelma on ukkoutuminen. Suuret ikäluokat kaappasivat SDP:ssä vallan jo 35 vuotta sitten ja ovat roikkuneet vallankahvassa kiinni viime vuoteen saakka. Tuloksena oli urakierrossa epäjatkuvuuskohta ja henkisesti liian iso kuilu 80-luvun lopulla syntyneisiin. Olen kirjoittanut SDP:n ideologisesta ongelmasta täällä ja täällä enkä viitsi kirjoittaa asiaa uudelleen vaan totean ongelman olevan edelleenkin olemassa. SDP-nuoret eivät tarvitse hirveän montaa taksia liikkuakseen paikasta toiseen ja kunniapuheenjohtajakseen he voivat valita Erkki Tuomiojan. SDP:n korporaatiovalta-ajattelu ei enää vetoa nuorempiin, koska maailma on muuttunut.

Suuret puolueet nukkuivat ruususen untaan viimeiset 15 vuotta ja kuvittelivat, että ne selviävät tekemättä mitään. Minun mielestäni kolmesta suuresta yönsä voi nukkua rauhassa vain Kokoomus, jolla nuorennusleikkaus on tehty ja joka on edelleen valovoimainen puolue nuorisogallupeissa. Kepu ja SDP joutuvat joko toteamaan kannatuksen laskun jatkuvan tai keksimään jotakin uutta.

Vihreiden ja Perussuomalaisten taas ei tarvinne tehdä paljon mitään. Sanoma on mennyt perille ja kannattajakunta on mukavan nuorta. Ennustan Vihreiden nousevan kolmen suuren puolueen joukkoon kymmenen vuoden kuluttua eli tästä hetkestä kolmansissa eduskuntavaaleissa. Perussuomalaiset ovat enemmän arpalippu, mutta jos ulkomaalaispolitiikka jatkaa tuuliajolla ja turvapaikanhakijoita ei kyetä lähettämään takaisin, tuleva lama ja sen seurauksena lisääntynyt työttömyys ja turhautuminen tehnevät puolueesta vaalivoittajan kahden vuoden kuluttuakin.

Joku pikkuisen pihalla oleva kopla on tullut siihen tulokseen ja jättänyt kirjelmän EU-parlamentin puhemiehistölle, että EU-parlamentaarikkoja ei saa majoittaa hotelleihin, jotka “käyttävät prostituoituja”.

Minä olen kiertänyt jonkun verran maailmaa. Olen ollut hotelleissa, jotka käyttävät prostituoituja, ja siellä on asiakkaalla kataloogi josta saa valita. Jos ei valitse, ei tapahdu mitään. Oveani ei tultu kolkuttelemaan markkinaehdotuksin vaan valinta oli vapaa. Yksikään ketjuhotelli tai muu arvostettu establishmentti ei sen sijaan toimi näin. Näissä hotelleissa olen nähnyt viimeksi pari viikkoa sitten sisään tullessani kun edessäni oleva herrasmies pyytää respasta huoneensa avaimen kainalossaan sangen vähäpukeinen nainen. Onko se hotellin syy? Ne murjut, jotka myyvät huonetoimituksena naisia, eivät liene niitä, joissa europarlamentaarikot lusivat.

Meillä on se sijaan oikea ongelma. Se, että europarlamentti muuttaa aina viikoksi Ranskaan Strasbourgiin. Älytön rekkaralli sekä ihmisten repiminen kodeistaan viikoksi lusimaan toisessa kaupungissa ei ole hyväksi kenellekään. Ongelma ei ole se, että hotelleissa on joku maksullinen pornokanava vaan se, että ihmistet revitään kodeistaan hotelleihin kun terve järki ei anna periksi ratkaista asiaa jotenkin.

Jos Euroopan parlamentin jäseninä on sellaisia, joiden elämää ja kulutusvalintoja holhoamaan tarvitaan joku ruotsalainen naiskomitea, minusta meidän kannattaa äänestää paremmin ensi kerralla. Ei aikaihmisiä kuulu holhota, mutta heiltä voisi kysyä, haluavatko he muuttaa vähän väliä johonkin hotelliin vai eivät.

Kun ei ole edes etäisestä mahdollista, että ranskalaiset ikinä joustaisivat yhtään mistään, sijoitettakoon parlamentti Strasbourgiin pysyvästi. Bryssel on aivan tarpeeksi täynnä EU-byrokraatteja muutenkin, joten parlamentin siirtäminen sieltä pois ei tunnu oikeastaan missään. Kun Strasbourgiin nyt kerran on infrastruktuuri rakennettu ranskalaisten monumenttina pysähtyneisyydelle, käytettäköön sitä sitten.

Mutta jostain syystä komiteat eivät ikinä ehdota tällaista vaan lähinnä älyttömän tilanteen museointia tarttumalla pontevasti siihen, että hotelliin saa tuoda naisvieraita tai että siellä näytetään pornoa jos erityisesti siitä haluaa maksaa.

En ole kunnallisvaaleissa tai miksi hemmetin kuntavaaleiksi niitä pitäisikään kutsua, äänioikeutettu eli sinänsä asia ei minua kiinnosta millään tavoin.

Mutta koko kunnallisvaaleissa ja kunnallispolitiikassa on Suomessa asioita vinksallaan. Puolet kunnallisvaalikeskustelusta käytetään itse asiassa keskustelemiseen sellaisista asioista, joihin kunnanvaltuustoilla ei ole mitään sanansijaa. Toinen puoli käytetään keskustelemaan sellaisista asioista, jotka on ylhäältä määrätty kuntien tehtäväksi ja lähinnä kunnassa voidaan päättää siitä, lakaistaanko käytävät mopilla vai luudalla.

Tämä koko rakenne pitäisi purkaa kuten myös älytön valtionosuusjärjestelmä, jossa ei ennustettavuus ole ollut kaksinen. Kun kuntatalouksia täytyy pitää jatkuvasti näennäisessä kriisissä valtionosuustyöryhmien hämäämiseksi, palvelut pidetään väkisin kehnoina mutta kalliina ja byrokratia turskeana. Jos kunta erehtyy pistämään taloutensa hyvään kuntoon, laskee veroäyriä ja tarjoaa erinomaisia palveluja halvalla, seuraavassa valtionosuusuudistuksessa tuosta kunnasta tehdään maksumies ja raha äyskäröidään naapurikuntaan, joka ymmärsi asianmukaisesti törsätä velaksi kylpylähotelliin ja pitää palvelut ala-arvoisina.

Kun tehtävät on annettu ylhäältä ja toisaalta reunaehtona pitää olla kaiken tekeminen huonosti tai kalliisti tai joku tulee ja vie rahat kuin moppe luun, kunnallispolitiikasta on tullut älytön aparaatti, joka käyttää valtaa vahingollisten asioiden tekemiseen.

Sinänsä asia on tavallaan huojentava, koska kunnallispoliitikot eivät useinkaan ole parasta a-ryhmää. Normaali tie kunnanvaltuustoon käy jonkun kaupunginosayhdistyksen, yhdenasianliikkeen tai puuhastelukerhon kautta. Näissä kerhoissa on lähinnä hulluja ja änkyröitä, ja nämä valitsevat joukostaan tyhmimmän, hulluimman ja kaikkein eniten pihalla olevan henkilön ja ryhtyvät ajamaan tätä kunnanvaltuustoon päästäkseen hänestä eroon. Tämä metodi tuottaa sangen kummallisen joukon kuntalaisia edustamaan, ja tässä mielessä on hyvä, ettei heillä ole pahemmin toimintavaltaakaan.

Mutta jos kunnallispolitiikkaan haluttaisiin jotain järkeä, pitäisi erottaa tarkemmin valtion tekemät ja rahoittamat asiat ja jättää kunnalle sitten täysi päätösvalta ja rahoitusvastuu lopuissa. Jos periferioita on pakko tukea jotenkin, sitten tuetaan, mutta ajatuksen pitäisi olla, että 90% kunnista pärjäisi tulorahoituksella. Niin kauan kuin silloin tällöin uusiksi arvottavat valtionosuudet ovat kuntatalouden selkäranka, mistään itsehallinnosta ei pahemmin voi puhua ja koko kunnallisdemokratian ajatus lakkaa olemasta.

Vihreiden joku suursmurffi lausuu Vihreiden vaalikampanjan lanseeraamistilaisuudessa näin: Laturi on ollut huolissaan perussuomalaisten kannatusten noususta. Hän sanoi, että vihreidenkin on pystyttävä puhumaan kansalaisille ymmärrettävästi ja vaikeistakin asioista. "Vihreät ovat korostuneet maahanmuuttoasioissa", hän sanoo yhdestä vaikeasta teemasta. (juttu).

Niin. Vihreät ovat vajaat 25 vuotta vanha yleispuolue, joka on aina vedonnut vasemmalle vinksallaan olevaan nuorisoon pehmoteemoilla ja kannatus on jokseenkin vakiintunutta. Edes “ei Afrikassa nyt niin paljon ihmisiä ole” -tyyppinen suhtautuminen maahanmuuttoon ei tätä kannatusta onnistu karkottamaan. Vihreät ovat korostuneet maahanmuuttoasioissa, koska he korostavat maahanmuuttoasioita ja ovat aina ensimmäisenä huutamassa kuin hinaajat jos turvapaikkamenettelyyn ehdotetaan esimerkiksi sellaisia muutoksia, että turvapaikka myönnettäisiin vain pakolaissopimusten perusteella ja jos perusteita ei ole, lähetetään takaisin.

Perussuomalaiset taas ovat nuorempi pikkupuolue, jolla ei ole ollut samanlaista vakiintunutta äänestäjäkuntaa. Timo Soinin persoona selittää osan suosion kasvusta, koska hänen kaunistelematon tapansa sanoa suoraan, mitä mieltä on sen sijaan, että yrittää kumartaa joka suuntaan, vetoaa valtapuoluepolitiikkaan pettyneeseen väkeen. Toisaalta ilmeisesti Vihreätkin ovat huomanneet, että Perussuomalaiset ovat ainoa puolue Suomessa, jota kautta saa kanavoitua kritiikkiä nykyistä turvapaikanhakija- eikä siirtolaisperusteista ajopuuteoriamaahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. Suuret puolueet hyväksyvät sen hiljaisesti, Vihreät ja Vasemmistoliitto haluavat avata rajoja vielä lisää, ja ainoa vastaanharaaja on Soinin Perussuomalaiset.

Euroopassa sekä Ranskassa, Hollannissa, Belgiassa että Itävallassa Perussuomalaisten kaltaiset puolueet ovat pompsahtaneet mitättömyydestä julkisuuteen suurten vaalivoittojen kautta. En pidä mahdottomana, että näin käy jälkijunassa myös Suomessa sitten kun täysin vääriä ihmisiä maahan tuovan maahanmuuttopolitiikan seuraukset alkavat jengiä kyrsiä vielä nykyistäkin enemmän, ja valtapuolueissa sanomaa ei edelleenkään kuuntele kukaan.

Kunnallisvaaleissa maahanmuutto ei ole mitenkään erityisen keskeinen asia, koska maahanmuuttopolitiikka on valtiotason asia eikä kuntatason ja kuntatasolla voidaan lähinnä keskustella siitä, mihin jengi asutetaan ja miten heidät elätetään.

Sekä Vihreiden että Perussuomalaisten vaikutus suomalaiseen politiikkaan on kuitenkin piristävä, koska niissä ollaan eri mieltä kolmen puolueen kelmien kerhon kanssa. Pikkupuolueista ei ole vallankahvaan, mutta niiden kautta lopulta suuret puolueet joutuvat nöyrtymään ja kuuntelemaan jossain asioissa, mitä ihmiset oikein haluavat sanoa. Ympäristöasioissa Vihreillä ei ole enää mitään etulyöntiasemaa muihin verrattuna. Nähtäväksi jää, omaksuuko vallankahva Perussuomalaisten vai Vihreiden linjan maahanmuuttoasioissa.

Minä toivon, että Perussuomalaisten.

Britanniassa päivitellään lapsiperheiden köyhyyttä ja asia on tänään ollut useissakin uutisissa.

Olen lukenut jokusen näitä ja kaikki referoivat samaa jonkun kansalaisjärjestön tekstiä, jossa kerrotaan kolmanneksen lapsista elävän köyhyysrajan alla (perheissä, joissa rahaa jää pakollisten menojen jälkeen alle kymmenen puntaa per henki per päivä).

Yksikään aviisi ei ryhdy sen sijaan pohtimaan syitä tai ratkaisuja muuten kuin toistamalla tuon järjestön "lisää rahaa, perkele" -viestiä. Mutta kun katselin uutisissa mainittuja suurimpien ongelmien alueita, minusta näyttäisi siltä, että pääsemme jälleen maahanmuuttoteemaan, vaikka yksikään lehti ei tätä loikkaa halunnut tehdä. Lontoossa kärjessä tässä epäkunniakkaassa asiassa olivat Bethnal Green ja Bow. Bow on Woolwichin ohella kaupungin Somalimaa, Bethnal Greenissä taas 65% lapsista on bangladeshilaista alkuperää ja hörökorvia vain alle 20%.

Joten nyt näyttäisi olevan lehdessä ja virallisessa propagandassa olemattoman tiikerinloikan paikka, ja hiukan hatarista lähtökohdista pitää päätellä, että lapsiperheet elävät suuressa köyhyydessä niillä alueilla, joissa on persköyhistä maista tulleiden maahanmuuttajien suurperheitä enemmän kuin muualla. En viitsi nähdä vaivaa aukottoman päättelyketjun rakentamiseksi, koska väite kuulostaa minusta uskottavalta ilmankin ja ne, joiden ideologiaan tämä ei sovi, eivät usko asiaa, vaikka Ukko Ylijumala olisi hakannut totuuden vasaralla, taltalla ja naskalilla Ylämaan graniitista tehtyyn obeliskiin.

Onko vanhemmilla mitään vastuuta lapsiensa toimeentulosta vai onko tämä vastuu yhteiskunnalla? Tai voidaanko ilman rotuajalostavan kätyrinatsin leimaa toivoa vanhemmilta minkäännäköistä perhesuunnittelua tilanteessa, jossa töitä ei ole ja rahat eivät riitä viiden edellisenkään lapsen elättämiseen? Tietysti vapaassa yhteiskunnassa on mahdotonta kieltää ketään lisääntymästä, mutta onko vain yhteiskunta täysin mätä ja väärässä jos perheet paisuvat kuin pullataikina ja rahat eivät riittäisi yhdenkään lapsen elättämiseen?

Ja onko yhteiskunnan velvollisuus edelleenkin ottaa maailman köyhistä ja ankeista paikoista satoja tuhansia ihmisiä vuosittain elätettäviksi, kun palkinto tästä hyvästä työstä on mussutus siitä, että näiden ihmisten suurperhevisioita tuetaan aivan liian vähän ja Britannia on nyt tiellä kadotukseen ja ajatelkaa lapsiamme.

Sillä ongelma on Britanniassa kuten kaikkialla muuallakin lännessä se, että väärät ihmiset lisääntyvät. Lisääntyminen on rivakka kansanhuvi huonosti pärjäävien maahanmuuttajien keskuudessa, ja valtaväestöstäkin lisääntyy ongelmainen väki huomattavasti rivakammin kuin ongelmaton. Jos asiaa miettii rodunjalostukselliselta kannalta, geeniperimä ei siitä parane, että fiksut ja lahjakkaat puurtavat niska limassa elättääkseen tyhmemmät eivätkä yksinkertaisesti ehdi lisääntyä kuin yhden lapsen verran jos sitäkään, ja ne, joiden geenit eivät ole oikeita läntisessä yhteiskunnassa selviämiseksi omin avuin, lisääntyvät kolmen tai seitsemän lapsen verran.

Fiksut ja ahkerat taas eivät ehdi pahemmin lisääntyä, koska heille kyse on suuresta taloudellisesta uhrauksesta. He elättävät jo nyt nuo työvoiman ulkopuolella olevien suurperheet, ja mitä enemmän näitä perheitä tuetaan, sitä enemmän rahaa on raastettava pärjäävän jengin selkänahasta. Kun maksaa Lontoossa itse asumisensa, liikkumisensa, päivähoitonsa ja koulutuksen paikassa, jossa oppilaiden äidinkieli on englanti, yksikin lapsi maksaa mahdottomia summia. Sen jälkeen mahdollisuus synnyttää toinen on rajallinen, koska kaikki raha kuluu sen ensimmäisen elättämiseen.

Kyllähän tässä ongelma on. Mutta ongelma ei ole se, että lapsiperheitä tuetaan rahallisesti liian vähän vaan se, että verorahoitteiset palvelut ovat sössiytyneet melkein kaikkialla kun julkista palvelua käyttävistä lapsista 80% ei puhu maan valtakieltä äidinkielenään pakottaen vanhemmat maksamaan ensin veroina julkisen palvelun ja sen päälle vielä yksityisen palvelun omalle lapselleen. Ja se, että verot vievät ylemmän keskiluokan tuloista liikaa sitoen käytännössä heidätkin turpeeseen. Ja se, että maahanmuutto kehitysmaista ei tuo tarvittua työvoimaa vaan nopeasti lisääntyviä elättejä, ja tälle ei kukaan tunnu voivan tehdä mitään jos ei halua saada natsin polttomerkkiä otsaansa.

Pekkarinen vastustaa aika yllätyksettömästi “asutuksen, palvelujen ja työpaikkojen keskittämistä”, koska siten hiilidioksidipäästöt kasvavat ja tulee kadotus ja heinäsirkkalaumoja.

Kepulaispoliitikolta tämä ei ole kovin yllättävä avaus, mutta uutta on se, että nyt kuulemma haja-asutus jo torjuu ilmastonmuutostakin parhaiten. Tietysti työpaikkojen ja palvelujen keskittäminen kaupunkeihin tuo lisää hiilidioksidipäästöjä jos kuvitellaan ihmisten edelleen asuvan työttömyydestä kärsivällä maaseudulla sen sijaan, että he lopulta muuttavat kasvukeskusten lähistölle.

Kaupunkimainen asuminen on hiilidioksidipäästöjä ajatellen ylivertainen vaihtoehto. Ymmärrän, etteivät kaikki halua asua kaupungissa ja Helsingin herrat nyt ainakin riistävät leivän kehitysalueilla asuvien suista, mutta se on eri asia. Kohtuullisen tiiviit kaupunkirakenteet, joissa palvelut ja työpaikat ovat lyhyen matkan päässä, sekä rivi- ja kerrostaloasuminen ovat energiatehokkaampi ratkaisu kuin sinne tänne ripoteltu asutus, jossa kävelymatkan päässä ei ole edes kauppaa.

Pekkarisen visio on tietysti kepulaisuutta aidoimmillaan, koska puolueen kannatus on maaseudulla. Tämä kertoo kuitenkin erinomaisesti siitä, kuinka ilmastonmuutosagendalla voi näemmä perustella aivan mitä hyvänsä, koska siinä ei tarvitse olla totuutta edes siteeksi.

Minusta ilmastonmuutosta torjuttaisiin parhaiten antamalla minulle tuollainen parisataa miljoonaa.

Jussi Pajunen loihe nykyisestä Kaupungin taloudellisesta tilanteeasta lausumaan:

“Perstuntumalla pitää elää”.

Tämä syvällinen talouspoliittinen näkemys vetoaa minuun kovin.

Saarnamies Kokoomuksesta uskaltaa ääneen tunnustaa, ettei hänellä ole aavistustakaan. Ei minullakaan enää ole. Ja minä en sentään ole Kokoomuksen politrukki vaan itseoppinut rahoitusalan ja kaikkien muidenkin alojen erityisasiantuntija.

Matti Vanhanen haluaisi muuttaa äänestyskäytäntöä siten, että ennakkoäänestysten tulokset julkistettaisiin päivittäin eikä vasta äänestyksen päätyttyä.

Näin kuulemma äänestysvilkkaus kasvaisi ja politiikan kiinnostavuus nousisi. Näin voi tietysti olla, mutta huomiotta on maagisesti jäänyt se, että ennakkoon äänestäminen on erityisesti suurten kaupunkien huvi.

Näin ollen vaarana on se, että kun kaupunkilaispuolueet rynnivät ennakkoäänestyksessä ja kepu rämpii kun tarkoitus on äänestää vasta vaalipäivänä, nimenomaan kepulaiset innostuvat käymään uurnilla sankoin joukoin vaalitappion torjumiseksi, ja kaupunkilaiset taas laiskistuvat, koska luvut näyttävät jo nyt niin selviltä.

Kun gallupeillakin on tutkittu olevan vaikutusta ihmisten äänestyskäyttäytymiseen, tuntuu hölmöltä julkistaa varsinaisia tuloksia päivittäin. Sen jälkeen puolueiden täytyy ruveta taktikoimaan myös sillä, miten senhetkistä tulosta selitetään ja miten motivoidaan omat käymään ääänestämässä vielä jatkossakin. Kun vaalien alla ennakkoäänestyksen kuluessa pohditaan vain tuloksia eikä puolueiden ajamaa politiikkaa, tuloksena on vain tylsämielinen tosi-tv:tä läheltä liippaava shöy, jossa joka ilta kello seitsemän kuullaan kymmenen puoluejohtajan käsitykset päivän tuloksesta ja sen jälkeen kansa saa taas äänestää ja töllössä puhutaan samat jutut uudelleen.

Tätä asiaa on vatvottu siellä täällä enkä ajatellut palata tähän enää kovinkaan usein, mutta menköön nyt vielä tämän kerran.

Nyt nimittäin on kuultu normaali valitus siitä, että markkinatalous ei toimi. Timesin pääkirjoitus parin päivän takaa kirjoitti puolestaan siitä, että nimenomaan kriisi on osoitus siitä, että markkinatalous toimii. Ongelmayritykset ajautuvat nurin ja omistajat menettävät rahansa. Pankkien toimiva johto on potkittu pois. Hyvässä kunnossa olevat pankit ostavat pilkkahintaan kilpailijoitaan ja nurkkaavat markkinat seuraavaa nousukautta ajatellen.

Vasemmiston suunnasta niin USA:ssa kuin Englannissakin on kuultu tavanomainen valitus siitä, ettei tällaisia bisneksiä saa jättää yksityisten vastuulle vaan yhteiskunnan sääntelyä tarvitaan. Tässä he ovat tavallaan oikeassa, mutta sitten kuitenkin menee hiukan pieleen. Pankkibisnes ei ole aikoihin ollut vapaata vaan sitä säännellään ja sitä valvotaan. Pankkivalvonta ja keskuspankkitoiminta ovat nimenomaan valtiollisia keinoja vaikuttaa rahoitusjärjestelmän toimintaan.

Voimme tietysti syyttää pankkiireja siitä, että he ovat olleet ahneita, mutta koska heille maksetaan tästä ahneudesta, syytös haiskahtaa hieman ontolta. Tämänpäiväinen Times kiinnitti huomiota siihen, että vastuussa ovat myös keskuspankit ja pankkivalvojat, sillä ne antoivat kiinteistökuplan rakentua koko vuosituhannen alun eivätkä ne tehneet mitään. Ainakin Englannissa päätös lienee ollut osittain poliittinen, sillä korkotason pompsauttaminen olisi ollut myrkkyä asuntovelallisille, joita on äänestäjäkunnassa liikaa.

Pankkikriisit USA:ssa, Suomessa, Japanissa, Englannissa ja oikeastaan kaikkialla muuallakin tuntuvat aina lähtevän liikkeelle kiinteistömarkkinakuplasta. Tämän kuplan syntymistä voi säännellä korkotasolla ja veroratkaisuilla jo nytkin, eli aseita sinänsä on olemassa. Puuttuu poliittista tahtoa käyttää niitä, koska päätökset yleensä ovat kansalaisen kannalta epämiellyttäviä.

Kirjoitin joku aika sitten siitä, kuinka mennyt kymmenen vuotta on ollut täysin poikkeuksellista aikaa maailman taloushistoriassa kun samaan aikaan ovat osuneet ripeä talouskasvu, halvat raaka-aineiden hinnat, rajusti kohoavat palkat, matalat korot ja laskevat kulutustavaroiden hinnat. Tällä synnytettiin reippaasti lisää rahaa kiertoon ja se päätyi kiinteistömarkkinoille, kuten sillä usein on tapana päätyä. Raha- ja veropolitiikalla on lähinnä ruokittu kasvua eikä hillitty sitä, ja nyt on sitten tuloksena jälleen yhden kuplan puhkeaminen sekä perinteinen syyn kippaaminen pankkiirien niskoille

Tämä kriisi kertoo meille siitä, että pankkivalvontaa on pakko kehittää, ja rahapolitiikan ei saa antaa olla työllisyyspolitiikan väline.

Pankkivalvonnassa tarvitaan ajattelutapamuutos. Nyt valvoja tutkii lähinnä pankkien ilmoituksia omista taseistaan ja riskeistään. Kun subprime-puhalluksessa huonot lainat naamioitiin hyviksi, missään ei näyttänyt olevan riskejä, ja valvoja oli pääosin tyytyväinen. Koska tämä ei ole viimeinen kerta kun monimutkaisilla instrumenteilla onnistutaan naamioimaan paska konvehdiksi, valvontaa pitäisi lähestyä skenaarionäkökulmasta. Jos pankkivalvoja pyytää pankkeja näyttämään, missä heidän kiinteistömarkkinariskinsä on ja mitä sille tapahtuu kun kaiken hinta laskee ympärillä 25%, vastaukset kertovat meille jotakin.

Jos pankki on sen jälkeen ongelmissa järjestämättömien luottojen kanssa ja riskit on asianmukaisesti ilmoitettu, kyseessä on tietoinen riski, jonka pankki saa ottaa. Jos taas vastaukset antavat ynmnärtää, että mitään ongelmia ei olekaan, koska kaikki lainakanta on parasta A-luokkaa, tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja, koska se on merkki siitä, että jossain on mätää, joka on maisemoitu. Tässä kohtaa emme vielä tiedä, mikä keino on tällä kertaa keksitty, mutta kun sitä tiedetään tämän perusteella lähteä etsimään, se kyllä löydetään.

Rahapolitiikka taas pitää valjastaa kuplien torjuntaan eikä työvoimapolitiikkaan. Työttömiä meillä on aina riesanamme, joten missä hyvänsä markkinatilanteessa voidaan perustella matalaa korkotasoa työllisyyden parantamisella.

Jostain syystä emme ole vielä nähneet suurtakaan tunnustusten aaltoa, jossa poliitikot ottaisivat vastuunsa kymmenen vuoden virheellisestä politiikasta. Eikä sellaista varmaan nähdäkään, koska pankkiirien syyttäminen on helppoa, ja koska pankkiirit ovat iljettäviä herroja eivätkä mukavia duunarinystävädemareita, heidän syyllisyytensä ei kaipaa edes suurensuuria todisteita tuekseen.

Tästä on ollut puhetta ennenkin, mutta nyt on siis tutkittuakin tietoa.

Maatalouden ympäristötuki ei siis ole juuri mikään muu kuin maataloustuen yksi muoto. Sitä ei kohdisteta ongelmapaikkoihin vaan jaetaan melkein kaikille, ja tulokset eivät puhu merkittävien tulosten puolesta. Tätä on epäilty toki ennenkin, mutta näyttöä on puuttunut.

Mutta mikä on todennäköisyys, että mitään tapahtuu? Veikkaan puhdasta nollaa, tai jos jotain tapahtuu “menetykset” pitää kompensoida kotimaisen lisätuen kautta maajusseille. Tämä lienee ollut ajatuksena alusta alkaen, sillä käyttämällä tukea kymmenen vuotta väärin se saadaan näyttämään saavutetulta edulta eikä väärinkäytöltä.

Viime vaaleissa demarit ottivat kunnolla turpiinsa osaltaan siksi, että SAK:n Kokoomusta nälvivä kampanja tulkittiin demaripropagandaksi, mitä se efektiivisesti olikin.

Nyt Hesari tietää kertoa, että Kokoomus lähtee kunnallisvaaleihin kampanjalla, joka pilkkaa vasemmistoa. Ennustan, että tämäkään kampanja ei tuo menestystä. Suomessa on tapana tuntea edes jonkunlaista sympatiaa sitä kohtaan, jota ivataan, paitsi jos ivan kohde on joku Johanna Tukiainen. Tällä sympatialla taas on merkitystä taisteltaessa horjuvien ja passiivisten äänistä.

Ihan oikeasti jos Kokoomuksella ei ole mitään muuta sanottavaa kuin kopioida kommunistien iskulauseita omiin mainoksiinsa ja tehdä niistä pilkkaa, vaalitappio on tullessaan aivan ansaittu.

Meinasin kirjoittaa tästä jo perjantai-iltana mutta en jaksanut kävellä yläkertaan buuttaamaan atk:ta ja viikonlopun olin Whitstablessa syömässä ostereita ja juomassa lämmintä olutta, joten käsittelen asian nyt.

Hesari kirjoitti, että eri maissa SDP:t ovat enemmän tai vähemmän kriisissä, ja vallankahvassa demareita ei ole kuin Espanjassa, Portugalissa ja Britanniassa, joskaan en miellä Britannian Labouria kovinkaan suuresti sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Espanjassa ja Britanniassa valta joka tapauksessa vaihtuu seuraavissa vaaleissa, joten jos voittoja ei muualta heru, jäljelle jää enää Portugali.

Asetelma sinänsä on mielenkiintoinen ja huomiota ansaitseva, koska “sosiaalinen Eurooppa” on iskulause yhdessä jos toisessakin paikassa ja Eurooppaa ei millään tavoin voi luonnehtia mitenkään erityisen oikeistolaista (talous)politiikkaa toteuttavaksi paikaksi.

Mutta demareista on veto loppu. Keskeisimmät poliittiset ajatukset löytyvät jokaisen vakavasti otettavan puolueen agendasta, aivan kuten ympäristöasiat löytyvät nykyään muidenkin kuin Vihreiden listoilta. Eri maiden demarit siis kannattavat asioita, joita kukaan ei vastusta, mutta muut tuntuvat kykenevän esittämään edes joitain uusia avauksia uusiin suuntiin erottuen näin SDP-massasta edukseen demarien jankuttaessa samoista asioista kuin 30 vuotta sittenkin ja jotka ovat itsestäänselviä lähes kaikille. Kun vielä jäsenkunta eläköityy ja nuoria, karismaattisia kotkia ei pahemmin ole missään paikassa odottelemassa vuoroaan, ennuste ei lupaa mitään itsekseen tapahtuvaa ihmettä.

Osassa Euroopan maita, Suomi mukaanlukien, ongelma on se, josta olen kirjoittanut joskus ennenkin. SDP tarjoaa keskusjohtoista korporaatiovalta-agendaa ja monoliittista Puoluetta kun taas nousussa olevat puolueet ovat erilaisten klikkien kattojärjestöjä. Vasemmalle vinksallaan oleva nuoriso ei päädy SDP:hen, joka jauhaa jotain epäkiinnostavaa eläkkeistä ja sosiaalipalveluista, vaan Vihreisiin, joissa on kerhoja joka lähtöön ja jossa saa äänensä helpommin kuuluviin tarvitsematta tapella ajatustensa kanssa pönäköiden äijien muodostamaa pysähtyneisyyden muuria vastaan. Siinä, missä SDP pyrkii museoimaan nykyisen yhteiskuntarakenteen, vihervasemmisto yrittää muuttaa sitä. Ja kun nuoret ovat usein luonteeltaan idealisteja ja uusiin ajatuksiin hurahtavia ja muuttuvat konservatiiveiksi vasta vanhetessaan, pysähtyneisyyttä palvova ja näennäisiä ja nysvääviä uudistuksia tarjoava puolue ei kiinnosta ketään.

Toisen virheen demarit eri puolilla Eurooppaa tekevät suhtautumisessaan maahanmuuttoon. Vaikka puolueet sanoisivat mitä, konservatiivista ja keski-ikäistä perusäänestäjää pääosin tuntuu jurppivan erinäköisten pummien, rosvojen ja tyhjäntoimittajien tuottaminen Eurooppaan lisäväriä tuomaan. Oikeistopuolueet ympäri Eurooppaa ovat tarttuneet tähän ja lupaavat toteuttaa enemmän valtaväestöä miellyttävää ulkomaalaispolitiikkaa. Oikein tai väärin, suhde maahanmuuttoon tuntuu tällä hetkellä olevan yksi niitä asioita, jossa on havaittavissa eroja puolueiden välillä perinteisellä oikeistovasemmistoakselilla.

Mitä enemmän vasemmalle mennään, sitä vankempi käsitys on siitä, että Euroopan pitää avata oviaan kehitysmaiden siirtolaisuudelle eikä pyrkiä sitä rajoittamaan, ja oikealla puhutaan lähinnä työperäisestä maahanmuutosta ja “äärioikealla” neekerien kippaamisesta mereen pelastusrenkaan varassa.

Demaripomo ei kuitenkaan missään päin Eurooppaa tunnu ymmärtävän, että puolueen ydinkannattajakunta on eläkkeellä olevaa ja eläkeikää lähestyvää duunaria, joka ei ole koskaan ollut mitään erityisen avarakatseista ja suvaitsevaa sakkia. Valitsemalla avoimen maahanmuuttopolitiikan kannattamisen hiukan rajoitettuna puolue hätistää pois juuri noita ydinkannattajia, jotka eivät tähän ole valmiita. Ja toisaalta koska äärivasemmalla on runsaasti “ei Afrikassa nyt niin paljon väkeä ole” -näennäisintelligentsiaa, avointa maahanmuuttoa kannattavat näkevät demarien virkamiesvaltamaahanmuuttoagendan aivan liian jäykkänä ja jyrkkänä Afrikan veljiä kohtaan ja päätyvät sitten vihervasemmiston kannattajiksi.

Demaripuolueet sekä Suomessa että muualla tuntuvat olevan lähinnä suuren julkisen sektorin kannattajia. Nämä puolueet julkaisevat aina kerran vuodessa “tutkimuksen”, jossa ovelalla kysymyksenasettelulla saadaan 90% vastaajista rakastamaan verojaan, koska ne tuottavat niin erinomaisia palveluja. Jos demari kävisi harhaanjohtavien gallupien sijaan selvittämässä asiaa kulman Nallepubissa tai Hakaniemen torilla, vaalikarja saattaisi paljastaa heille, ettei väki ole tyytyväisiä veroihinsa, tulonsiirtoihinsa eikä saamiinsa palveluihin. Tarvittaisiin julkisen sektorin täysremontti, jossa lopetetaan rahan haaskaaminen humpuukiin ja keskityttäisiin oleelliseen, mutta koska demarit ovat nykyjärjestelmän rakentaneet, sisu ei tunnu antavan myöten tunnustaa, että tuli hiukan mokattua ja nyt pitäisi korjata.

Huolimatta tämän kirjoituksen sävystä pidän itse asiassa kehitystä huonona. Minua miellyttää se, että vahvan maltillisen oikeiston vastapainona on vahva maltillinen vasemmisto sekä se, että näiden välillä olisi oikeita eroja eikä ainoastaan näennäisiä painotuseroja. Nyt maltillinen vasemmisto on jyrkässä alamäessä kaikkialla, ja koska vasemmistosta kuitenkaan harvoin tie käy oikealle, tuloksena on joko passivoituminen tai äärivasemmiston nousu, ja kumpikaan ei varsinaisesti miellytä.

Poliittisesti passiivinen yhteiskunta on virkamiesten vietävissä ja johdettavissa, ja ääriliikkeet miltään laidoilta eivät ole kykeneviä kompromisseihin eikä oikeaan vastuunkantamiseen, joten niiden nousu ei ole etu muuten kuin varoitussignaalina maltillisille puolueille, jotta ne ymmärtäisivät heidän tämänhetkisen agendansa vieraantuneen ihmisten todellisuudesta.

Matti Vanhanen visioi viikonloppuna, että Helsinki pitäisi muuttaa joksikin puutarhakaupunkien verkostoksi. Näin vähentäisimme työmatkailua jnpp ja kaikilla olisi kivempaa. Näin kuulemma ilmastonmuutoskin torjutaan, koska työpaikat siirtyvät puutarhakaupunkeihin ja liikkumisen tarve vähenisi.

Mikähän mahtaa olla Vanhasen visiossa se motivaattori, joka siirtäisi työpaikat nykyisistä keskittymistä kuten vaikkapa keskustasta, Keilaniemestä tai Leppävaarasta johonkin Nurmijärvelle ja Tussulaan syntyviin puutarhakaupunkikeskustoihin.

Ja millähän Vanhanen on ajatellut saada kahden aikuisen perheen pystyvän selviämään ilman liikkumista? Pieniin puutarhakaupunkeihin ei mahdu kauhean monia suuria työnantajia, joten jos toinen on Nokian insinööri ja toinen on vesilaitoksen kemisti, todennäköisyys sille, että löytyy sellainen asuinpaikka, jossa kummankaan ei tarvitse liikkua johonkin toiselle puolelle valtavaksi levähtänyttä puutarhakaupunkiverkostoa on ångströmin luokkaa.

Joten siis käytännössä toinen puolisoista voi saada työpaikan läheltä ja toinen joutuu matkustamaan, aivan kuten nytkin. Paitsi että kun alue levähtää kaksinkertaiseksi, matkatkin keskimäärin pitenevät. Eipä taida ilmastonmuutos vielä tällä tempulla tulla torjutuksi.

Kyllähän kaupungin voi muullakin tavalla rakentaa kuin Itä-Pasilaa tai Espoon keskusta muistuttaviksi elementtitalohelveteiksi. Lontoossa on yhdistetty rivitaloasuminen ja tiivis kaupunkirakenne ja paikka tuntuu silti kaupungilta. Vanhanen ei kuitenkaan halua tätä vaan laskea asukastiheyttä. Kun asukastiheys laskee, laskee myös mahdollisuus rakentaa toimivaa joukkoliikennettä aluetta verkostoimaan. Pääkaupukiseudulla tuntuu jo nytkin olevan hankalaa rakentaa muuta kuin säteittäistä liikennettä, joten alueen levittäminen asiaa tuskin parantaa.

Sen sijaan, että ryhdytään hajasijoittamaan pääkaupunkia maaseudulle pitäisi miettiä, miten ihmisten toiveet, toimivat liikenneratkaisut, tyydyttävät palvelut jne. saadaan järjestettyä. Helsingissä olemme nähneet, että ihmiskokeet, joissa sosiaalinen asuminen ja omistusasuminen yhdistetään, eivät erityisemmin miellytä maksukykyisiä asukkaita. Espoon sinne tänne pitkin peltoja roiskittu kaupunkirakenne taas näyttää olevan hankalasti yhdistettävissä mihinkään joukkoliikenteellä, ja vaikka viherpipertäjien hulluimmat visiot yksityisautoilun lähes katoamisesta eivät toteutuisikaan, käytännössä tarvitsemme paremmin toimivaa joukkoliikennettä kustannus- ja mukavuussyistä.

Näitä asioita ei Vanhasen eväillä ratkaista. Nykyisenkin pääkaupunkiseudun kehittämisen tiellä on rahapula, ja jostain syystä Vanhaselta ei sitä tunnu koskaan löytyvän muualle kuin kepulaisille kehitysalueille.

Tämänhetkinen valtakunnanpolitiikan asetelma on jotenkin perustavalla tavalla outo.

Kun SDP kommentoi jotakin, kommentti on suunnattu Kokoomusta vastaan. Tänään vaihteeksi Kepu avautui, ja kommentti oli suunnattu Kokoomusta vastaan. Änkyrävasemmisto Vihreiden ja Vasemmistoliiton muodossa on ollut tässä asennossa jo pitkään.

Yleensä edes hallituskumppanit joko hiukan tukevat toisiaan tai ainakin välttävät kampittamasta paitsi aivan eduskuntavaalien alla. Nyt tästä asetelmasta ei näyttäisi olevan tietoakaan. Tilanne on sinänsä aika kummallinen. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Kokoomuksen poliittinen linja näyttää olevan jokseenkin sama kuin ennenkin. Ja niin oikeastaan kaikkien muidenkin puolueiden. Emme ole nähneet mitään uusia avauksia miltään suunnalta tai pyrkimyksiä muuttaa puolueiden linjaa merkittävästi missään avainkysymyksissä. Henkilöistä ovat vaihtuneet vain ulkoministeri ja SDP:n puheenjohtaja.

Tutisevatko puntit jossakin? Ärsyttääkö kenties se, että presidenttigallupeissa Kokoomus on ylivoimainen? Pelätäänkö puolueen kannatuksen kasvua muuten vain? Vai mistä oikein on kysymys? Jos tämä asetelma jatkuu vielä pari vuotta ja näissä asetelmissa käydään Kokoomus vastaan muut -vaalit, todennäköistä on, että muut saavat aikaiseksi hallituksenmuodostamisenemmistön. Mutta on tässä riskinsäkin. Kuten esimerkiksi se, että Suomessa ihmiset ovat aika kärkkäitä pitämään kaltoin kohdeltujen puolta. Jos asetelma jatkuu nykyisen kaltaisena avoimena vihanpitona yksi vastaan muut -asetelmana, tämä saattaa generoida Kokoomukselle ikävän määrän sympatiaääniä.

Ensi vaaleissa taas mikä hyvänsä kolmesta puolueesta voi olla suurin. Jos sympatiaäänet nostavat Kokoomuksen suurimmaksi, salaliitolla on nolo loppu ja hallitukseen kakkospuolueeksi päätyvälle jää lähinnä statistin asema.

Vai onko Suomen poliittinen koneisto niin surkeassa tilassa, ettei siellä osata enää edes ajatella vaan jankutetaan “hyvinvointivaltio, köyhät, pienituloiset, yksinhuoltajat, lapsiperheet” -mantraa, jolla ei ole ollut yhdenkään puolueen politiikassa mitään konkreettista sisältöä enää aikoihin?

Jutta Urpilainen on jälleen aukaissut sanaisen roskatynnyrinsä.

Myytti on Urpilaisen mukaan myös se, että maksuton päivähoito olisi tulonsiirto köyhiltä rikkaille. Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok) on arvostellut, että uudistus hyödyttäisi lähinnä hänen oman tulotasonsa ihmisiä.

Kun päivähoito rahoitettaisiin valtion progressiivisella tuloverolla, suurituloiset pääsisivät mukaan talkoisiin, Urpilainen lupasi

Ensimmäinen lauselman virhe on siinä, että Urpilainen haluaa siis sekoittaa valtion ja kuntien rahoja vielä nykyistäkin suuremmaksi puuroksi. Näin voidaan tehdä ja vaikka luopua koko moniportaisesta julkishallinnosta ja pistää kaikki valtion maksettavaksi, mutta samalla pitää luopua kunnallisesta itsehallinnostakin.

Jos päivähoidon toteuttaminen jätetään kunnille mutta valtio laitetaan rahoittamaan se, tuloksena on maaninen päiväkodinrakennusbuumi. Kunnan kannalta päiväkodin pykääminen tarkoittaa sitä, että sinne voi palkata valtion rahalla duunareita, jotka ensinnäkin maksavat kunnallisveroja ja toisekseen piristävät kunnan talouselämää kulutuksellaan. Kunta siis hyötyy taloudellisesti siitä, että sen alueella on sata päiväkotia eikä siitä, että päiväkoteja on sopivasti ja ne toimivat tehokkaasti. Eipä taida Urpilaisen 200 miljoonan euron taskuraha riittää tämän neronleimauksen rahoittamiseen. Kaikki sellaiset rakennelmat, jossa motivoidaan törsäämiseen eikä järkevään taloudenpitoon ovat ongelmallisia, mutta se ei taida Urpilaista kiinnostaa. Kuka hyvänsä yritysjohtaja voisi kertoa tämän asian hänelle paitsi ehkä Fortumin pomo.

Toinen erehdys on puhtaan demaropropagandistinen. Joku voisi myös kertoa Urpilaiselle, että suurituloisista vain muutama pörssiyhtiöiden ylin johtaja maksaa tuloveroja. Loput suurituloiset maksavat vain pääomatuloveroja, ja valtion progressiivisen tuloveron kiristäminen ei vaikuttaisi heihin mitenkään. Jos puolestaan korkein mahdollinen tuloveroprosentti pidetään siellä 54:n paikkeilla, missä se nytkin on, nämä suurituloiset palkansaajat eivät maksa pesoakaan enempää, sillä he maksavat jo valmiiksi tuon verran. Maksumiehiksi joutuisivat jälleen kerran keskituloiset kaupunkilaiset palkansaajat, joiden progressio jyrkkenisi.

Demarin logiikassa kuuluu luvata kaikkea “pieni- ja keskituloisille”. Ja käytännössä demari toteuttaa tämän niin, että korottaa keskituloisten maksamia veroja, mutta kutsuu näitä veronkorotuksia suurituloisten lisäverottamiseksi. Keskituloinen on propagandassa keskituloinen, mutta käytännössä häntä kohdellaan kuin suurituloista. Tämä sumutus toimii yllättävän hyvin, sillä edelleenkin reilu 20% ihmisistä on houkuteltavissa äänestämään tätä puoluetta.

Kumpihan Lipponen-nimisistä poliitikoista suoltaa tyhmempää tekstiä nykyään? Toinen on Savon Sanomiin kirjoittava vanttera voimapussi, joka ahdistuu henkisesti kun ympäröivä yhteiskunta ei ymmärrä miehen neroutta. Toinen on taas pihalla oleva umpisossu.

Päivi Lipponen vaatii jälleen maksutonta joukkoliikennettä “ilmastonmuutoksen torjumiseksi”. Jipii. Asiassa ei kuitenkaan ole pahemmin tolkkua. Ne, joille nykyinen subventoitu joukkoliikenteen hinta on kynnyskysymys, eivät kykene rahoittamaan myöskään autoilua. Joukkoliikenne on jo nyt halvempi vaihtoehto oikeastaan jokaiselle, poislukien pitkät matkat täysissä autoissa. Osa valitsee kuitenkin autoilun, koska se säästää aikaa, ja usealle aika on enemmän kortilla kuin raha.

Jos nyt kuvitteellisesti pitää viedä yksi lapsista päivähoitoon jonkun näreen alle kätkettyyn päiväkotiin tuonne, toinen lapsi eri paikkaan rakennettuun ala-asteeseen ja mennä itse töihin, ja paluumatkalla käydä kaupassa ja hakea lapsia päivähoidosta, tämän rundin tekeminen joukkoliikenteellä voi olla teoreettisesti mahdollista, mutta jos siihen palaa puolitoista tuntia enemmän päivässä, tämä on pois vapaa-ajasta eikä työajasta.

Joukkoliikenteen suosiota voi lisätä parantamalla sen laatua ja palvelutasoa. Tähän ilmainen joukkoliikenne sopii huonosti, koska raha on silloin enemmän kortilla kuin edes osittain maksullisen joukkoliikenteen yhteydessä. Samaten ilmainen joukkoliikenne houkuttaa tekemään sellaisia matkoja, joista ihmiset eivät nyt ole valmiita maksamaan, eli kapasiteettia pitäisi lisätä keskustassa lyhyillä väleillä, ja tämä maksaa lisää.

Lipposen visiossa on sekin hölmö aspekti, että SDP puolueena jankuttaa pieni- ja keskituloisagendaansa. Keskituloiset maksavat kunnallisveron jo täysimääräisenä kun pienituloisvähennykset ovat poistuneet. PIenituloisetkin maksavat kunnallisveroja jonkun verran tuloista riippuen. Ilmainen joukkoliikenne tietää lisää kunnallisveroja, koska rahaa tämän hankkeen toteuttamiseen ei tursua mistään salaperäisestä runsaudensarvesta. Kunnallisverojen korottaminen taas osuu pieni- ja keskituloisiin, joten siis Lipponen haluaa ottaa keskiluokalta rahaa ja antaa heille tilalle jotain inturistin bussikuponkeja. Ihmiset eivät siis itse tiedä, tarvitsevatko he enemmän joukkoliikennettä vai jotain muuta, vaan Lipponen haluaa päättää tämän asian tyhmien ihmisten puolesta.

Tämä hanke on sitä paitsi tyypillinen esimerkki siitä, kuinka nykyään aivan mitä hyvänsä voidaan perustella “ilmastonmuutoksen vastustamisella”. Keskiluokan tulojen kanssa nysvääminen ei tee ilmastonmuutokselle yhtään mitään, mutta näin saadaan näppärästi leimattua tympeimmän sosialidemokratian ja pähkähullun hankkeen vastustajat ympäristön vihollisiksi, ja ei kai kukaan nyt ympäristön viholliseksi halua?

Ainoat urheilu-uutisten seassa olevat poliittiset jutut liittyvät eri puolueiden nahisteluun siitä, kenelle tuloveron alennukset oikeastaan kuuluisivat. Tänään asiasta avautui Soini, ja sitä ennen jokseenkin kaikki ovat olleet sitä mieltä, että pienituloisia pitää nyt suosia. Kokoomus haraa ainoana vastaan ja on nähdäkseni oikeassa.

Tässä keskustelussa paljastuu minusta se, ettei oikein ymmärretä miten kansantalous toimii eikä ymmärretä, mitä veronalennuksilla oikein haetaan.

Tuloerojen keskeinen elementti on se, että suurituloisilla on mahdollisuus kuluttaa enemmän kuin pienituloisilla. Pienituloisen kulutus menee jokseenkin kokonaan asumiseen ja ruokaan, ja erityisesti asuminen pääkaupunkiseudulla on niukkuushyödyke. Haluttuja asuntoja ei tule lisää samaa tahtia kuin väki pääkaupunkiseudulle muuttaa. Suurituloisella jää pakollisten menojen jälkeen rahaa myös vapaaseen kulutukseen, joka pitää yllä kotimarkkina- ja palvelukysyntää.

Veronalennuksia ei tehdä siksi, että valtio hyvää hyvyyttään haluaisi luopua imperiumistaan vaan siksi, että pirteä kotimarkkinakysyntä on parasta ja pitkäjänteisintä työllisyyspolitiikkaa.

Kun nyt mietitään veronalennuksia, Tuomari Soini ja muut Köyhien Ystävät haluavat jakaa rahaa köyhille, jotta heillä olisi enemmän rahaa. Tässä ajatuksessa ei ole mitään erityisen suurta työllistävää vaikutusta, sillä köyhä vaihtaa lauantaimakkaran possunkyljykseen eikä kuluta mitään uutta, varsinkaan palveluja, yhtään sen enempää kuin muutkaan. Ja kun puhutaan asumisesta ja muista niukkuushyödykkeistä, köyhillä on niihin aivan yhtä huonosti varaa ennen ja jälkeen sen kuin köyhien tuloja pompsautetaan. Joten siis jos jokaiselle köyhälle annetaan lisää sata euroa kuussa, siitä 90 euroa niistetään pois vuokra-asuntojen omistajille kun vuokrat nousevat tuon verran ja kympillä vaihdetaan yhden tähden jallu kolmen tähden jalluun.

Jos asia tuntuu vaikeaselkoiselta, ehdotan asiaan perehtymistä tutustumalla hinnanmuodostusta ja inflaatiota oivallisesti selittävään teokseen Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa.

Kotimaista kysyntää piristetään antamalla rahaa niihin tuloluokkiin, joissa kaikki raha ei mene kädestä suuhun elämiseen. Palvelut eivät noin yleisesti ole mitään niukkuushyödykkeitä, joten lisäraha asiakaskunnalle tarkoittaa lisää kysyntää ja lisää työtä tätä kysyntää tyydyttämään. Tätä näyttää tällä hetkellä ajavan vain Kokoomus, ja retoriikasta päätellen sekään ei ymmärrä, miksi kaikkien tuloverojen laskeminen on hyvä juttu.

Muiden puolueiden retoriikassa ei ole päätä eikä häntää senkään vertaa, koska ne eivät tunnu ymmärtävän tuota Akuankan kertomaa viisautta.

Hesari tietää kertoa meille tänään piljoonan ketään kiinnostamattoman urheilutuloksen seassa, että on tehty gallup siitä, kuka olisi hyvä presidentti Halosen jälkeen. Oikeasti kuka hyvänsä on hyvä presidentti Halosen jälkeen, mutta se ei kuulu nyt tähän.

Lista on tavallaan mielenkiintoinen. Niinistön ykkösasema ei yllätä eikä edes sen vahvuus. Stubbin nousu tuntemattomasta ja pepsodenthymyilevästä europarlamentaarikosta listan kolmoseksi on yllätys. Listan demaritkin ovat jossain määrin yllättäviä, sillä sinne tyrkytetään vain Tuomiojaa ja Lipposta ja kumpikaan ei liene käytettävissä ensi vaaleissa.

Kokoomuksella näyttäisi olevan tässä valossa kaksi suosittua poliitikkoa, kepulla yksi sohvauuniperuna ja demarien ehdokkaasta emme tiedä vielä mitään. Niinistön kiinnostuksesta ei osaa kukaan sanoa mitään, eikä myöskään siitä, kantaako viime vaalien noste enää seuraavissa vaaleissa vai käykö kuten Elisabeth Rehnille, joka pärjäsi hyvin Ahtisaarta vastaan ja marginalisoitui kuudessa vuodessa pikkupuolueen marginaaliehdokkaaksi.

Stubbin suosio yllättää, sillä miehen ruumiinkieli on enemmänkin amerikkalaisen konsultin kuin suomalaisen vakavamielisen ja hiirenharmaan poliitikon. Itse äänestin muistaakseni Stubbia tutun suosituksesta eu-parlamenttivaaleissa, mutta suoraan sanoen en olettanut hänen tulevan valituksi edes sinne, sillä ajattelin mainitun ruumiinkielen ja ulosannin herättävän lähinnä kiukkua ja herrakaunaa. Jos Stubbin suosio kestää, hänestä kuulemme vielä. Jos ei seuraavissa vaaleissa niin viimeistään sitä seuraavissa. Kokoomuksella on näin pullat aika hyvin uunissa, sillä Stubbilla on aikaa oikeastaan noin viisien presidentinvaalien ajan.

Demareilla alkaa sen sijaan olla kiire. Olettaisin, että SDP vetää pakasta Erkki Liikasen, joka on jo kasvamassa korkoa Suomen pankissa. Sitten nähdään miten virkamiesbroileridemari pärjää SDP:n kannattajien edessä. Käytännössä Erkki Liikasen suhde SAK-duunariin on siinä määrin etäinen, että jos häntä aiotaan vaaleissa käyttää, profiilinkohotuskampanja olisi pitänyt aloittaa jo. Toistaiseksi SDP kuitenkin vaikenee suunnitelmistaan.

Jos SDP:n ehdokas ei ole Liikanen, kuka se sitten voisi olla? Puolue on pahasti ukkoutunut huolimatta puheenjohtajavaihdoksesta ja SDP:n nuoret kyvyt mahtuvat samaan taksiin kun nuoriso on enemmän vihersosialismiin kuin ay-korporaatiovaltaan kallellaan. SDP:stä puuttuu karismaattinen sisäpiirin poliitikko käytännössä kokonaan, ja kun vaalit ovat kerta kerran jälkeen enemmän hömppään ja ulosantiin painottuvia kuin ulkopoliittisiin asiakysymyksiin, harmailla virkamiehillä on ongelma.

On se kuka hyvänsä, nyt alkaisi olla aika tehdä jotakin. Tietysti ehdokkaan nimeäminen nyt on ennenaikaista, mutta siinä, missä Vanhanen on itsestäänselvä Kepun ehdokas ja Kokoomuksen ehdokas on Niinistö jos lähtee ja Stubb jos ei lähde, SDP joutuu tiukan paikan eteen jos sen ehdokas, kuka hän sitten liekin, nimetään vasta vaalien alla ja hän joutuu aloittamaan kampanjoinnin tyhjästä.

Matti Vanhanen vaatii palkansaajilta palkkamalttia.

Vaatimus on puoliksi oikea, kuten myös perusteiltaan. Sinänsä on aivan järkevää olla kompensoimatta raaka-aineiden hinnannoususta aiheutuvaa inflaatiota palkoissa, koska, kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, tuo inflaatio on seurausta enemmänkin siitä, että maailmassa on enemmän kuluttajia tappelemassa samoista resursseista kuin aikaisemmin. Samalla nämä ihmiset ovat kilpailemassa samoilla työmarkkinoilla, ja jos Suomessa palkat nousevat rivakasti, tuottavuuden pitää nousta rivakasti myös, muuten seurauksena on työttömyyttä.

Noin yleisemmin asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen.

Suomessa ei olisi mitään syytä palkkamalttiin, jos verot Suomessa olisivat samaa tasoa kuin vaikkapa Sveitsissä. Siellä palkat ovat kovat mutta niin ovat hinnatkin, koska verokiila on pidetty erittäin kapeana. Raha päätyy kiertoon ja työllistää, ja maassa on täystyöllisyys + 15% työvoimasta siirtotyöläisiä. Suomessa taas on yksi maailman jyrkimmistä progressioista, länsimaisittain maailman kirein länsimaisittain keskituloisen (Suomessa heidät niputetaan suurituloisiin) verotus ja maailman kolmanneksi kirein hyväpalkkaisen verotus.

Suomessa raha ei pahemmin kierrä kulutuksen kautta, koska siitä otetaan 3/4 julkiselle sektorille veroina ja sivukuluina. Julkinen sektori taas ei ole Suomessa sellainen, että siellä olisi pieni joukko hyväpalkkaisia eri asioiden huippuja. Julkisen sektorin väkimäärän kasvu kertoo meille siitä, että siellä on paljon pienipalkkaista väkeä, minkä oikeastaan tiesimme muutenkin. Pienituloisten suosimisessa tai rakentamisessa verotuksen kautta on taas se vika, ettei se luo palvelujen kysyntää, koska pienituloisen raha menee vuokraan ja välttämättömyystarvikkeisiin.

Työllisyyden ja talouden vakauden kannalta olisi parempi, että raha jäisi ihmisille itselleen kulutettavaksi kuin että se otetaan pois valtaosin ja annetaan sitä palkkoina ja tulonsiirtoina niin vähän, ettei synny ostovoimaista ylempää keskiluokkaa.

Joten oikeastaan Vanhanen on aivan oikeassa. Suomen nykyisen verojärjestelmän vallitessa palkankorotukset ovat lähinnä vahingollisia, koska ne päätyvät valtaosin julkiselle sektorille kaadettavaksi kankkulan kaivoon. Kilpailukykyä nämä palkankorotukset rapauttavat aivan samalla tavalla kuin pienemmänkin verokiilan maissa, mutta siinä, missä pienen verokiilan maassa kovat palkat luovat ympärilleen taloudellista toimeliaisuutta ja näin paikkaavat sitä, mikä menetetään ulkoisessa kilpailukyvyssä, Suomessa menetetään vain kilpailukykyä eikä saada oikeastaan mitään muuta paitsi lisää törsäystä leijonanosan palkankorotuksista vievälle julkiselle sektorille.


Mutta en minä siitäkään pidä, että suomalainen keskipalkkainen on länsimaiden mittapuulla ostovoimaltaan kolmanneksi heikoin kreikkalaisten ja ruotsalaisten pitäessä perää. Tässä mielessä parasta politiikkaa olisi äänestää nykyiset sosialistit vallankahvasta pois puolueiden sisällä, jotta meillä olisi tarjolla vaaleissa muutakuin kuin sossusossuja, agraarisossuja, virkamiessossuja ja vihersossuja.

Vasta sen jälkeen kun julkinen sektori on trimmattu neljäsosaan BKT:stä ja rahoitettavaksi pääasiassa kulutus- eikä ansaitsemisveroilla, kannattaa vetää kapitalisti kölin alitse ja vaatia kunnollisia palkkoja. Kyllä firmoissa maksuvaraa on, sanovat Etelärannan miehet mitä hyvänsä, mutta sitä ei kannata käyttää nyt, koska se vain paisuttaa julkisen sektorin törsäämistä ja tekee edessä toivottavasti joskus olevan savotan suuremmaksi hommaksi kuin mitä se nyt olisi, ja se olisi nytkin aika iso.

Minusta tuntuu sitä paitsi siltä, että jos julkisen sektorin koko BKT:stä trimmattaisiin johonkin 25% paikkeille BKT:stä, meidän ei oikeasti tarvitsisi luopua peruspalveluista eikä perusturvasta.

Raiskauskriisikeskus haluaa Suomen lakiin “naisrauhapykälän”.

Perusteena tälle epätasa-arvohammastani jokseenkin ikävästi vihlaisevalle lainsäädännölle mainitaan se, että yleensä perheväkivaltatapauksissa tuomio annetaan vain viimeisimmästä rötöksestä muttei niistä edellisistä vaikka sama meno olisi jatkunut jo pitkään. Ongelma nykyisessä lainsäädännössä on kuulemma se, että osa jutuista ehtii vanhentua ja vanhojen juttujen toteen näyttäminen on hankalaa, ja naisrauhalaki edistäisi nimenomaan tätä todistelupuolta perusteilla, joita ei mainita.

Tämä koko ajatusrakennelma on mieltä vailla.

Suomessa ei ole mitään sellaista lakia, joka pakottaisi tuomitsemaan vain viimeisimmän rötöksen vaan oikeudella on nykyisenkin lainsäädännön perusteella mahdollisuus käsitellä kaikki mahdolliset ja mahdottomat rötökset ja antaa niistä isompi kakku. Jos oikeusistuimet eivät tätä mahdollisuutta käytä tai syyttäjät eivät syytä, silloin pitää korjata tämä asia eikä säätää mikkihiirilainsäädäntöä. Minua mietityttää lisäksi, mitä oikein ajatellaan kun kuulemma naisrauhalaki helpottaisi vanhojen juttujen näyttämistä.

Nykyisin epäilen, että vanhat jutut jätetään käsittelemättä siksi, ettei niistä ole löydettävissä tarpeeksi näyttöä rosvon kiistattoman syyllisyyden osoittamiseksi. Oikeusjärjestelmämme lähtee siitä, että ihmiset on osoitettava syyllisiksi eikä siitä, että heidän on osoitettava itsensä syyttömiksi jos sattuvat olemaan miehiä. En tiedä miten ehdotettu naisrauhalaki asiaa edesauttaisi, mutta pelkään pahaa. Sillä tuomita voisi jo nytkin jos on näyttöä, mutta tuomioita ei ylimuistoisista asioista paukkaa, koska asiaa ei voida näyttää mitenkään uskottavasti. Jos siis naisrauhalain tarkoitus on poistaa vanhoista tapahtumista näyttövaatimus ja todeta rötöksen tapahtuneen jos nainen väittää sen tapahtuneen, hylkäämme oikeusvaltion periaatteita.

Lisäksi haluaisin muistuttaa poliittisesti sangen epäkorrektisti, että henkilö, joka antaa saman henkilön mukiloida itseään toisen kerran, ei ole uhri vaan hölmö.

Annika Lapintie kertoo meille sisäministeriön nimitysjupakasta näin:

Sotilaallisen turvallisuuden ylikorostuminen maahanmuutosta vastaavassa virassa istuu hänestä heikosti kuvaan Suomesta humaanin ja avoimen maahanmuuttopolitiikan maana.

Niinpä niin. Ensinnäkin, kuka on tehnyt Suomesta avoimen maahanmuuttopolitiikan maan? Ainakaan minulta ei ole kysytty. Toisekseen, mitä Lapintie tuossa meille oikeastaan sanoo? Hän kertoo meille, että avoimen maahanmuuttopolitiikan tulisi hänen mielestään olla tärkeämpi asia kuin maan sotilaallinen turvallisuus. Ottaen huomioon, että maan pitäminen konfliktien ulkopuolella ja tarvittaessa puolustaminen asein on itsenäisen valtion tehtävistä keskeisimpiä, tuntuu yllä oleva jokseenkin käsittämättömältä.

Mitähän Lapintie oikein mahtaa sitten pelätä? Millä tavoin hän ajattelee maahanmuuton vaikuttavan sotilaalliseen turvallisuuteemme? Minä en tiedä, mutta ehkäpä joku voisi kertoa.

Venäjä aloitti juuri hyökkäyssodan Georgiassa, kuten pari päivää sitten ounastelin.

Minä en tiedä mitä tuolla pitäisi tehdä ja kenelle jonkun Etelä-Ossetian pitäisi kuulua vai pitäisikö sen olla itsenäinen. Tiedän kuitenkin, että Venäjän sotaväki on nyt omien rajojensa ulkopuolella hyökkäämässä naapurinsa kimppuun.

Missä viipyvät kaikki kansalaisjärjestöt, jotka ovat paheksuneet USA:n vastaavia sotatoimia siellä täällä viime vuodet? Entä mielenosoitukset “VENÄJÄ POIS GEORGIASTA” -banderollein? Vai onko Venäjä edelleen suomalaisille niin arka paikka, että sitä ei joko uskalleta arvostella, tai sitten sen toimet hiljaisesti hyväksytään, koska se vastustaa joka käänteessä inhottavia länsimaita ja sopii näin jälleen NL:n lailla ideologisesti jonkun kansanjoukon esikuvaksi.

Onko Halonen nimittänyt ikinä hallituksen esitykistä poiketessaan muita kuin demareita tai heitä sangen lähellä olevia?

Sinänsä lienee yhdentekevää, kuka on jonkun viraston pomo, mutta ajatusmaailma “sopivin demari” haisee. SDP nimitytti hallituskaudellaan omia miehiään kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, kuten puolueet aina tekevät vallankahvassa ollessaan. Nyt mikään ei muutu kun SDP on oppositiossa, koska Halonen edelleenkin nimittää pätevimpiä demareita.

Onneksi presidentinvaalit lähestyvät. Äänestin itse Halosta ensimmäisellä kerralla kun kotiin ei ole ollut tapana jäädä ja voin äänestää pressaksi vaikka Yrjö Hakasta jos vastassa on kepulainen, mutta olisin toivonut henkilöstövaihdosta jo ensimmäisen kauden jälkeen. Nyt tarvittaisiin kuitenkin pressaksi joku sellainen, joka muuttaa presidentin pönötysupseeri-instituutioksi ja jättää politikoinnin ja henkilövalinnat parlamentaarisille voimille.

Presidentin kuuluisi olla puoluepolitiikan yläpuolella. Tämä on tietysti vaikeaa, mutta Halonen on epäonnistunut siinä surkeasti. Tämä pitäisi käytännössä toteuttaa samalla tavalla kuin kouluissa käytännössä toteutetaan tasa-arvoa jos luokalla on opettajan lapsi. Kympin voi saada, mutta silloin pitää olla jo tosi hyvä. Presidentin pitäisi ottaa samanlainen suhde omiin tukijoukkoihinsa, on se sitten puolue, ammattijärjestö, teollisuuden etujärjestö, maajussikerho, äijäenergiajärjestö tai kiilusilmäfeminismin edistämisseura. Presidentti voi käyttää valtaa ja ottaa kantaa näiden hyväksi, mutta vain, jos sille on oikeasti olemassa selkeä ja jokseenkin kiistaton peruste.

Jos kaikki tasavahvat tilanteet kallistuvat Halosen tukijoiden puoleen tai pätevämmät sivuutetaan jatkuvasti sopivimmilla, en oikein saata kuvitella tästä mitään kovin suurta tasapuolisuutta seuraavan.

Iltalehmässä maanantaisin kirjoittava Kalle Isokallio on toisinaan kirjoittanut järkeviäkin, mutta viime kuukaudet neula tuntuu pomppaavan taaksepäin jokseenkin samaan kohtaan joka viikko. Sanoma on nykyisin se, että pääomatuloja verotetaan aivan liian kevyesti ja jos jonkun veroja alennetaan, ei nyt ainakaan hyväpalkkaisten. Ja sitä toistetaan, toistetaan ja toistetaan. Ja jankutukselle ei näy loppua.

Ei siinä mitään, tuotakin mieltä saa olla. Mutta tässä kohtaa viestinviejä on jossain määrin väärä.

Itse ainakin lähden siitä, että olisi kiva, jos olisi joskus sen verran rahaa, ettei tarvitsisi tehdä töitä 65-vuotiaaksi tai mikä eläkeikä 25 vuoden kuluttua sitten liekin. Tässä kohtaa puhumme käytännössä pääomatuloista, sillä jollain pitää elää silloinkin. Isokallion teesi on se, että ensin pitäisi maksaa isoista palkkatuloista hirveät verot ja sen jälkeen säästöön jääneiden rahojen pääomatuloista samanmoiset. Ymmärrän vaatimuksen siitä, että molempia tuloja pitäisi verottaa samalla tavalla, mutta veroprosentin katon olisi oltava nykyisen pääomatuloveroprosentin paikkeilla eikä ansiotuloveroprosentin.

Isokalliolla puolestaan on varaa puhua, sillä hän teki jo parikymmentä vuotta sitten palkkatyöläisenä ollessaan sellaisen diilin, ettei hänen enää töihin tarvitse mennä. Nyt hän siis neuvoo muuttamaan yhteiskuntaa ja verotusta sellaiseksi, että palkansaajan mahdollisuudet päästä tähän samaaan asemaan kapenisivat entisestään.

En voi mitään sille ajatukselle, että Isokallio on muuttamassa maailmaa siten, että ehdotustensa todelliset haitat näkyvät muiden elämässä kuin hänen omassaan, ja vastaavasti ihmiset sidotaan turpeeseen entistäkin huolellisemmin, jotta heistä voitaisiin puristaa viimeisetkin mehut suurten ikäluokkien elättämiseksi.

Lueskelin loput Juhani Suomen “Mauno Koiviston aika” -kirjat ja jäin odottelemaan seuraavaa.

Nämä kirjat luettuani olen onnellinen, etten ollut eturivin poliitikko 80-luvun Suomessa. Työkaverit olivat aika perseestä, ja siinä suhteessa ei lie suurta kehitystä tapahtunut, mutta NL:n suunnasta tullut kiukuttelu ja oikuttelu olisi sopinut enemmän 8-vuotiaiden tyttöjen sisäisiin “mä en leiki sunkaa” -turnajaisiin kuin vakavasti otettavaan valtioiden väliseen politiikkaan.

Kekkosen ja Brezhnevin ajalta oli peräisin käsitys siitä, että ystävällismielinen naapurivaltio on ystävä, jolla on samanlaiset tunteet kuin ihmisilläkin, ja tätä asetelmaa NL hyödynsi voimaperäisesti vielä 80-luvun puolessavälissäkin ennen kuin Gorba unohti koko Suomen. Täysin naurettavaa kiukuttelua ja mökötystä ja poliitikkoja, jotka joutuivat ottamaan huomioon joka tekemisessään, mitä naapurihiekkalaatikon oikkupussi tällä kertaa keksii protestoida ja millä tavoin se kokee tällä kertaa tulleensa loukatuksi.

Minusta on ruvennut tuntumaan siltäkin, että jos oikuttelevien Stalinin ja Brezhnevin väliin ei olisi mahdutettu jokseenkin ihmiskasvoista Nikitaa, Suomi olisi suomettanut itsensä Varsovan liiton jäseneksi yksinkertaisesti siitä syystä, että kukaan vallankahvassa oleva ei olisi jaksanut kuunnella loputonta mussutusta aivan kaikesta.

Puukaupan verojen alentaminen on kepulismia jokseenkin puhtaimmillaan.

Olen valmis tunnustamaan, että Suomessa myyntivoittoja verotetaan aivan liian ankarasti, mutta sillä ei ole merkitystä, mitä myydään. Suomea kovempaan elintasoon pääsevässä Sveitsissä myyntivoittoja ei veroteta ollenkaan, ja siitä huolimatta maa pärjää jokseenkin kaikilla mittareilla Suomea paremmin.

Veroja pitää kerätä jostakin sen verran, että minimihallinto ja perusturva saadaan juuri ja juuri rahoitettua. Kerätään niitä mistä hyvänsä, oleellista on se, että kaikki ovat verottajan edessä tasavertaisia. Verot ollaan valmiita hyväksymään nuristen, jos kaikki maksavat niitä samojen sääntöjen mukaan.

Maaseudulla on ennenkin ollut rälssioikeuksia, kun tilallinen on saanut verovapauden rahoittamalla yhden ratsumiehen kulut sotaväessä. Nyt näemmä ei tarvita enää mitään rahallista kontribuutiota johonkin hyväksi katsottuun tarkoitukseen vaan riittää, että sattuu omistamaan metsää.

Joku asiaa paremmin tunteva voisi sitä paitsi kertoa minulle, mikä kotimaisessa puukaupassa oikein mättää. Olen nimittäin kuullut sellaisenkin, todistamatta jääneen väitteen, että puu Venäjältä ei kuljetuskustannusten jälkeen tule sen halvemmaksi kuin kotimainenkaan puu, mutta veli venäläinen pystyy tekemään diilin, jossa puuta virtaa tehtaaseen tarvittava määrä rekka-autollisia päivittäin, viikottain, kuukausittain ja vuosittain. Kotimaisilta, pirstaleisilta puumarkkinoilta voi ostaa yhdeltä myyjältä aamupäivän puut ja toiselta iltapäivän, jolloin itse prosessi alkaa muuttua kovin raskassoutuiseksi. En tiedä pitääkö tämä paikkansa. Mutta jos pitää, silloin on aivan turhaa tehdä älyttömiä poikkeussäännöksiä verotukseen kun sen sijaan pitäisi miettiä, miten saadaan korjattua tuo prosessin ongelma.

Ajatuskin siitä, että kaupunkilaisen osakkeenomistajan ja maalaisen metsänomistajan kuuluisi olla verotuksellisesti samassa asemassa on kepulaisesta vinkkelistä absurdi. Minusta se ei ole.

Toimisiko se?

Malleja on esitetty siellä täällä, mutta en ole saanut niistä mitään erityisempää tolkkua. Ne näyttävät hyviltä, mutta herättävät myös kysymyksiä.

Kaikkien näkemieni ehdotusten hyvä puoli on se, että työhön siirtyminen mallissa olisi aina kannattavaa, koska tuloloukut puuttuvat kun perustulo pysyy samana eikä laske tulojen kasvaessa kuten sosiaalitukiaiset nyt. Tästä heräävä kysymys on puolestaan se, toteutuuko tämä vai ei. Vihreiden uusimmassa perustulomallissa perustuloksi on määritelty 440€/kk/aikuinen. Tämä on summa, jolla ei elä kukaan edes yksin, saati sitten jos on huollettavia.

Tämä implikoi, että järjestelmässä on perustulon ohella oltava muitakin tulonsiirtoja ja tukiaisia ja köyhäinapuja, sillä vaikka työnteko olisi aina kannattavaa, töitä ei välttämättä ole tarjolla. Miten nämä perustulon ulkopuoliset tuet käyttäytyvät? Ovatko ne harkinnanvaraisia ja rakentuuko niiden ympärille kuitenkin tuloloukku esimerkiksi pääkaupunkiseudulla, jossa eläminen maksaa pihistikin elämällä helposti toista tonnia kuukaudessa?

Toinen mallien hyvä puoli on se, että ne yritetään rakentaa julkisen sektorin vinkkelistä kustannusneutraaleiksi, eli siis ne olisivat vaivatta toteutettavissa kun ei tarvitse miettiä, mistä löydetään ylimääräistä rahaa muutama kymmenen miljardia vuodessa. Järjestelmän kustannukset tunnustetaan, ja ne on tarkoitus kattaa ympäristöveroilla ja pääomatuloveron kiristyksillä. Mutta miten nämä veronkorotukset vaikuttavat ensinnäkin taloudelliseen toimeliaisuuteen ja toisekseen ihmisten omaan talouteen?

Ympäristöverot esitetään helposti hiukan käärmeöljymäisellä tavalla toteamalla, että niillä vain verotetaan “väärää” kulutusta, joten kulutusvalinnoilla niiltä voi välttyä. Mutta jos ihmiset jättävät nämä verot maksamatta, ei tuo vero sitten mitään tuotakaan, ja perustulo pitää kuitenkin rahoittaa jotenkin. Kun jo nyt haittaverot tuottavat enemmän kuin haittaavan asian aiheuttaman haitan poistaminen maksaa, näiden verojen korottaminen saattaa aiheuttaa tilanteen, jossa haitallisen asian kulutuksen vähentyminen vain aiheuttaa paineen siirtää nämä ympäristöverot muualle hankalammin vältettäviin paikkoihin, koska niiden kuuluu tuottaa X miljardia vuodessa.

Jos taas lähdetään siitä, että noiden verojen kuuluu tuottaa, silloin niillä on vaikutus palkansaajan elintasoon, koska raha on heiltä pois kalliimpina hintoina. Miten käy palkansaajan ostovoiman? Perustulomalleissa näytetään aina vain, että kaikille jää enemmän rahaa käteen muttei puhuta siitä, mitä tuolla rahalla saa. Tämäkin voi olla ongelma, mutta sitä ei ole käsitelty. Minun on hieman vaikea kuvitella, että malli, jossa kaikki saavat enemmän kuin nyt, olisi toteutettavissa ilman, että julkisen sektorin BKT-osuutta laskettaisiin, mutta tämä ei ollut tarkoitus, koska hankkeen piti olla julkisen sektorin vinkkelistä kustannusneutraali.

Taloudellinen toimeliaisuuski