Kävin tänään Borough marketin vieressä olevassa Majesticissa, tai oikeammin sen takana olevassa viskikaupassa, joka myy muutakin viinaa, sillä Hendrick's oli loppu. Nappasin ginipullon kainaloon ja katselin, kun myyntiheebot vaikuttivat ångströmin verran humalaisilta.

Kysyin, että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu, ja sanoivat, että vendullah antoi tuota tuossa pari pulloa maistiaiskäyttöön. Ensimmäinen korkattiin aamulla, toinen piti korkata puolilta päivin kun ensimmäinen loppui, ja nyt sitä ei enää ole antaa maistettavaksi, mutta se on hyvää.

Ostin pullon.

Tunnustan suosiolla aina ääneen, etten ole viinimäen miehiä.

Olen yrittänyt maistella, mikä tekee puna- ja valkoviinistä hyvää, mutten ole keksinyt, koska hyvää ei ole vielä kävellyt vastaan. Olen myös yrittänyt maistella viinejä ruuan kanssa kun väki aina myhisee, että viini sopii nyt erinomaisesti tämän ruuan kanssa. En ole kyennyt mihinkään järkeviin havaintoihin tässä asiassa, koska viinin maulla saa vain pilattua hyvän ruuan maun ja ruokaa pitää taas syödä muutama suullinen, ennen kuin viininliri ei enää seassa maistu.

Kyllähän minä tietysti viiniä voin juoda jos muuta ei ole tarjolla, mutten voi sanoa, että se olisi mikään erityinen nautinto. Shamppiksista osaan erottaa makuuni sopivan sopimattomasta, mutta kuplattomassa viinissä oivallus antaa odottaa tuloaan.

Jos joudun ostamaan viiniä esimerkiksi vieraita varten, minulla ei ole mitään käsitystä mistään viiniin liittyvistä asioista. Ravintolassa voi sentään kysyä suosituksia, supermercadon myyjien viinitietouden en oleta olevan paljonkaan omaani parempi.

Ostan aina viiniä, joka on ns. röttelöviini-kategoriassa: niissä on mustavalkoinen etiketti (punaisella kirjoitettu nimi tai laatuluokitus on sallittu), jossa on rivitolkulla hölynpölyä ranskaksi eikä sanaakaan sivistyskieliä, ja kuvana joku linnanraunio tai talonrähjä. Näitä ostamalla saa aina jotakin, joka näyttää viiniltä ja maistuu viinille, sen sijaan, että se näyttää marjamehulta ja maistuu mille sattuu.

... on 24-vuotias Glenrothes. Jos pitää speyside-viskien makeudesta, tämä on loistava valinta eikä edes erityisen kallis. 24-vuotiaan saa Heathrowlta 35 punnalla ja Milroysissä hinta on noin 42.

Itse juon speysidejä lähinnä kevyinä kesäjuomina, ja nyt viimeisiä viedään. Talvella lämmittää paljon mukavammin viski jostain saaristosta, kuten vaikkapa Caol Ila tai Highland park.

Boerewors on Etelä-Afrikan lahja sivistyneen maailman ruokakulttuurille. Se on kokolihamakkara, jossa on lehmää, lammasta ja joskus hiukan sikaa. Mausteina korianteria, maustepippuria, muskottipähkinää, neilikkaa, mustaapippuria ja varmaan jotain muutakin.

Tänään se kuitenkin ratkaisi koko alkuiltapäivän mieltä vaivanneen ongelman. Minulla oli lampaanfilettä marinoitumassa ja mietin, mitä söisin sen kyytipojaksi. Peruna ei oikein maistu, riisi ei oikein toimi, ja ajatus oli jossain määrin kateissa.

Kävin kävelyllä ja kuljin Blackheathin läpi, ja aseman vieressä oleva pikku lihakauppa mainosti tuoretta boereworsia. Pidin sitä viestinä Jumalalta ja ostin kilon. Pistin valtaosan pakastimeen, mutta pari pötköä söin lampaan kyytipoikana ja vältin näin inhottavat hiilihydraatit tykkänään.

Löysin Lontoosta kaupan, joka trokaa mustia torvisieniä.

Nyt ei puutu paljon mitään.

Konjakin tapaisista juomista armanjakki on oudon aliarvostettu juoma. Se tehdään rypäleistä kuten konjakkikin ja kypsytetään tammitynnyreissä. Sitä tehdään Armagnacin maakunnassa Cognacin maakunnasta hieman etelään. Valmistusprosessissa ero on lähinnä tislauksessa. Siinä missä konjakki tislataan 70-prosenttiseksi, armanjakki jätetään miedommaksi. Molemmat pullotetaan noin 40-prosenttisina siitä huolimatta. Maku ei ole täysin sama kuin konjakilla tästä johtuen, mutta minun on enempi viskimäen miehenä mahdoton sanoa, kumpi niistä on "parempi".

Armanjakin etu on kuitenkin se, että konjakin laatuluokitus on aivan täydellisen syvältä ja poikittain. Konjakin VS, VSOP ja XO -luokat tarkoittavat kahden, neljän tai kuuden vuoden kypsyttämistä. Siinä, missä kuusi vuotta kypysytettyä viskiä ei kukaan kehtaa tuoda myyntiin edes supertarjouksessa, valtaosa konjakista menee VS- ja VSOP-pullotteisiin, jotka maistuvat lähinnä pontikalle. XO on ensimmäinen hiukan pehmeämmän makuinen ja sekin on vielä aika raakaa. Toisaalta kun valtaosa konusta myydään nuoremmissa pullotteissa, XO-konjakit ovat hirveän hintaisia ottaen huomioon, että ne eivät silti ole kovinkaan vanhoja. Erittäin vanhat (yli 15 vuotta, joka ei ole kovin paljon se) konjakit saattavat helposti maksaa 200 eurosta ylöspäin. Ei siksi, että ne olisivat erityisen hyviä juomia vaan siksi, että niitä tehdään niin toivottoman vähän ja ne kuuluu myydä jossain muotoillussa ja käsin tehdyssä erikoispullossa.

Armanjakissakin on sama laatuluokitus, mutta sitä ei noudateta mitenkään erityisen orjallisesti. Tai siis noudatetaan, mutta valtaosa armanjakista tuntuu päätyvän vuosikertapullotteisiin eikä parin vuoden VS-putelin. Kuten viski, nämä juomat pehmenevät ja paranevat vanhetessaan. XO-konjakkipullon hinnalla saa todennäköisesti pullon 40-vuotiasta armanjakkia ja puolella XO-konjakin hinnasta 15-20 -vuotiasta armanjakkia, joka on ainakin minun makuuni huomattavasti parempaa kuin 6-8 -vuotias konjakki. Satavuotiaskin armanjakki on hinnaltaan vielä palkansaajan ulottuvilla jos uteliaisuus vaivaa. En minä tosin enää oikein makueroa huomaa 25-vuotiaan ja satavuotiaan juoman välillä.

Nyt ei juoma-arkussa ole kuin yksi pullo parikymmentävuotiasta armanjakkia, mutta voisin minä sinne jonkun vähän vanhemmankin ostaa kaveriksi jos sattuu vastaan kävelemään. Armanjakin saatavuus ei välttämättä ole mitenkään kaksinen Ranskan ulkopuolella, sillä sen brändi on huomattavasti heikompi kuin konjakin, aivan turhaan.

Mietin päissäni asioita, ja valtioita, joissa olen viettänyt eniten aikaa. Jätän tässä pois ne maat, joissa olen asunut tai asun nyt. Lista oli aika yllättävä.

Etelä-Afrikka
Singapore
Malesia
Ruotsi
USA
Saksa

Saksan asemaa pitää kohentaa, sillä herrasmies viihtyy Saksassa.

Eilen oli päivän myöhässä Burns night tutun skotin luona. Siellä syötiin haggista ja juotiin viskiä. Burns nightissä on tiettyjä rituaaleja, kuten esimerkiksi se, että haggis leikataan tämän Burnsin "Address to a Haggis" -runon siivittämänä. Ruokajuomaksi viskiä ja viskiä.


Fair fa' your honest, sonsie face,
Great chieftain o' the pudding-race!
Aboon them a' yet tak your place,
Painch, tripe, or thairm:
Weel are ye wordy o'a grace
As lang's my arm.

The groaning trencher there ye fill,
Your hurdies like a distant hill,
Your pin was help to mend a mill
In time o'need,
While thro' your pores the dews distil
Like amber bead.

His knife see rustic Labour dight,
An' cut you up wi' ready sleight,
Trenching your gushing entrails bright,
Like ony ditch;
And then, O what a glorious sight,
Warm-reekin', rich!

Then, horn for horn, they stretch an' strive:
Deil tak the hindmost! on they drive,
Till a' their weel-swall'd kytes belyve
Are bent like drums;
Then auld Guidman, maist like to rive,
Bethankit! hums.

Is there that owre his French ragout
Or olio that wad staw a sow,
Or fricassee wad make her spew
Wi' perfect sconner,
Looks down wi' sneering, scornfu' view
On sic a dinner?

Poor devil! see him owre his trash,
As feckles as wither'd rash,
His spindle shank, a guid whip-lash;
His nieve a nit;
Thro' blody flood or field to dash,
O how unfit!

But mark the Rustic, haggis-fed,
The trembling earth resounds his tread.
Clap in his walie nieve a blade,
He'll mak it whissle;
An' legs an' arms, an' hands will sned,
Like taps o' trissle.

Ye Pow'rs, wha mak mankind your care,
And dish them out their bill o' fare,
Auld Scotland wants nae skinking ware
That jaups in luggies;
But, if ye wish her gratefu' prayer
Gie her a haggis!

Baltiassa juodaan paljon viinaa, mutta tämä otsikossa mainittu on huomionarvoisa.

Jos pidät Underbergistä tai Fernetistä, tämä on samaa kamaa mutta vähemmän makea. Minä pidän siitä kovin. Muuttomiehet saivat hommakseen pakata putelin sitä, koska tiedän, että sitä ei Lontoosta saa.

Tutut kävivät eilen varmistamassa, että todella aion muuttaa. Ylenpalttinen alkoholiongelma pieneni jonkun verran.

Pullolliselle geneveriä ei sensijaan kukaan keksinyt edelleenkään mitään käyttöä. Minulla on ollut tuo puteli vuodesta -97 tai jotain ja se on muuttanut mukanani Helsingissä kerran ja sitten Tallinnaan. Se on pakko ottaa mukaan seuraavaankin sijoituspisteeseen, sillä haluan vielä kuulla eläissäni kerran kommentin "ai, sinulla on geneveriä. Ihanaa".

En pidätä hengitystäni.

Tämän jutun olen kertonut tutuilleni useita kertoja, mutta päätin ikuistaa sen myös internetissä.

Joskus 15 vuotta sitten Otaniemessä menimme Keltsuun iltasella juomaan pari selventävää olutta. Tilasin sitten portterin, kuten aina silloin toisinaan tein. Ja kuten aina ennenkin, ne kaivoivat sen jääkaapista ja se oli kylmää. Kylmä portteri on hirvittävän pahaa ja maistuu lähinnä pontikalle, joten rutiininomaisesti pyysin sitä hiukan lämmittämään. Aina ennen ne olivat laittaneet sen kraanan alle ja hanasta kuumaa vettä ja tuoneet sitten muutaman minuutin kuluttua mukavan lämpimänä pöytään.

Siellä oli kuitenkin ilmeisen tuore tarjoilija. Ne, jotka kävivät Keltsussa 90-luvun alussa, muistavat, että siinä oli baaritiski ja sen oikealla puolella pizzanpaistokulma. Palveluskunta korkkasi pullon ja lupasi lämmittää ja kiersi pullon kanssa pizzanpaistopuolelle. Ajatuksien Mätäoja tyrkkäsi pullon mikroaaltouuniin ja käänsi viisi minuuttia. Kului kymmenen sekuntia ja mikroaaltouunin luukku muuttui ruskeaksi, ja toiset kymmenen sekuntia, että pizzanpaistaja ymmärsi näkemänsä. Ja sitten alkoi huuto "ja jumalauta minä en siivoa tätä, siivoa ite".

Matroona tuli takaisin tiskille, kaivoi uuden kylmän portterin jääkaapista ja sanoi "saat nyt tämän, tyydy siihen".

Tyydyin siihen.

Ensin siivittäjäksi 24-vuotias Glenrothes Speysideltä ja sitten Islayltä 23-vuotiaan nuorekas Port Ellen.

Speysidet ovat kevyitä kesäjuomia ja Islayn tömäkkä savuisuus puree paremmin talvella, joten syksyn tullen on syytä suosia kumpaakin ja varoa hätiköityjä ennakkoluuloja ja johtopäätöksiä. Port Ellen on Islayn viskiksi auttamattoman ylihintainen ainakin toistaiseksi, koska tislaamo suljettiin -83 ja sitä on enää vähän saatavilla. Huhut tosin kertovat, että tislaamon piipusta tupruaisi savua aina toisinaan, joten sieltä saattaa olla lähivuosina tulossa uudempaa tuotantoa. Sitä odotellessa kannattaa Islayltä valita Caol Ila, vähintään 16-vuotiaana.

Glenrothesia voin sen sijaan suositella lämpimästi kaikille speysidejen ystäville. Pullo 24-vuotiasta viskiä maksaa 25 puntaa Heathrowlla, mikä tekee juomasta hintalaatusuhteeltaan koko lailla täydellisen. Jos speysideistä ei pahemmin pidä, kannattaa unohtaa koko juttu, sillä tuo on jokseenkin tyyppiesimerkki speysidestä kevyine savuineen ja makeine jälkimakuineen.

Tämähän minun piti kirjoittaa jo lämpimän oluen yhteyteen, mutta tietenkin unohdin sen, joten menköön sitten omanaan.

Kentissä on St. Peter's brewery, joka tekee useampaakin varsin hyvää olutta. Niiden ehdoton ykkönen minun makuuni on Grapefruit ale, joka on hiukan grepillä maustettu bitter. Niiden Organic best bitter, jota siinä on käytetty pohjana, ei ole huonoa sekään. Maustettu Spiced ale on ehkä hiukan liian eksoottinen minun makuuni. Niiden joitain oluita saa myös pulloissa, käsittääkseni jopa Suomesta. Pullot ovat erikoisia soikion muotoisia, joten ne on helppoa tunnistaa kun muut eivät ole läheskään niiden näköisiä. Tallinnassa ei ole kaupan kuin niiden portteria, mutta koska en ole suurempi portterin ystävä, olen jättänyt ne pääsääntöisesti Kaubamajaan.

Lontoossa on vain yksi pubi, jossa näitä saa real alena. Mesta on nimeltään Jerusalem Tavern ja sijaitsee Clerkenwellissä osoitteessa 55 Britton Street. Tuubiasema 200 metrin päässä on Farringdon, mutta jos turisti on Oxford Streetillä, siitä pääsee itäänpäin menevällä bussilla 55 melkein ovelle. Pois jäädään heti sen jälkeen kun bussi ylittää radan. Paikan ongelma on se, että se on kiinni la-su nykyisin, joten toivioretken tekeminen sinne edellyttää viikkovisiittiä.

"Onko oluenne liian kylmää? Pyydänkö lämmittämään?" (Asterix Britanniassa jos joku ei tunne lainausta).

Real ale on melkeinpä aina juomisen arvoista. En muista saaneeni mitään niin huonoa, että olisi suuremmin inhottanut. Kyseessähän on siis brittiläinen pintahiivaolut, jossa hiiva on mukana vielä pubiin kärrätyssä tynnyrissä ja olut jatkaa käymistään siellä. Mietoa, kuparinväristä, ei kovin vahvaa ja lähes hiilihapotonta. Ja tarjoillaan hiukan huoneenlämmön alle paitsi LVI-tekniikan kehitysmaihin lukeutuvilla saarilla, joissa huoneissa todennäköisesti vetää niin mahdottomasti, että oluen oikea tarjoilulämpötila on jokseenkin huoneenlämpö, millä on ymmärrettävistä syistä vankat historialliset perinteet. Real alen tunnistaa amatööri useimmiten siitä, että se lypsetään tynnyristä tuoppiin käsikäyttöisellä pumpulla eikä nappia painamalla. Merkki ei siis tee real alea vaan tarjoilutapa, ja vaikka joitain tuttuja real aleina tarjolla olevia merkkejä saakin pullossa, se ei siitä muutu tynnyrissä käyväksi olueksi vaikka juoma teoriassa samaa onkin. Maku ei ole sama. Ei pullo-olutkaan välttämättä huonoa ole, mutta se on silti eri asia.

Real ale voi olla noin teoriassa mitä hyvänsä pintahiivaolutta, tyypillisesti kuitenkin bitteriä, indian pale alea tai mild alea. Näistä mild alessa on vähiten humalaa, indian pale alessa kaikkein eniten. Itse pidän bitteristä ja IPA:sta, mild alet menevät paremman puutteessa mutta niistä jotenkin puuttuu jotakin, eli maku. Englannissa kaikissa kunniallisissa pubeissa on vähintään yksi real ale -hana, useimmissa noin kolme ja paremmissa kymmenen. Erinäköisissä tilahousuja ja pujopartaa käyttäville cosmopolitan- ja limuviinamiehille suunnatuissa masentavissa lasiakvaarioissa ei varmastikaan törmää real aleen. Kyseisissä establishmenteissa ei tosin olisi mitään suurempaa syytä asioida vaikka siellä kunnollista olutta olisikin.

Real aleja on pilvin pimein. Isot merkit ovat tunnettuja kenties jopa Suomessa saakka, mutta lähes joka kylässä tai ainakin melkein tuntuu olevan myös oma olut, joten maaseudun pikkupubissa kannattaa vain kysyä, mikä on eniten paikallista ja maistaa sitä, koska todennäköisesti samaa merkkiä ei saa enää ikinä paitsi jos sattuu eksymään samaan kylään. Isoja, tunnettuja merkkejä ovat vaikkapa London pride, Bass, Greene King IPA, Adnams, Courage best ja Fuller's ESB. Nuo eivät ole mitenkään huonoja vaikka suuria merkkejä ovatkin. Greene King on oikein hyvä edustaja Indian pale aleksi ja Courage maistuu muuten vain.

Suomessa real alen kaupustelussa on kunnostautunut Urkki. Siellä sitä on ollut ainakin aina silloin kun itse olen siellä ollut. Rautatieaseman Pullmanissa on myöskin teoriassa aina kuukauden real ale, mutta en tiedä mihin aikaan kuusta se sinne tulee, koska se on ollut joka kerta loppu kun siellä olen käynyt. Helsingin olutravintolat taas tuntuvat olevan enemmänkin Belgiaan olutmaana kallellaan olevien komennossa, sillä niistä ei tahdo real aleja saada ensimmäistäkään.

Englannissa käydessään voi toki juoda myös Heinekeniä, mutta minulle ei ole koskaan selvinnyt, miksi sitä pitäisi mennä sinne saakka nauttimaan.

Ostin löytölaatikosta ykkösseasonin Stargate Atlantista. Tämähän on ihan kelpoisaa scifiä ja sellaista on katsomattomien hyllystä puuttunutkin sen jälkeen kun sain Star Trek DS9:t katsottua. Star Trekissä huippujuttu on toki TNG, mutta ei Deep Space nine suinkaan huono ollut sekään.

Hyllystä löytyy sitä sun tätä kuten Stargatet, Firefly ja Star Trek voyager, mutta Atlantis vaikuttaa juuri nyt tällä hetkellä katsottavimmalta. Uutta Galacticaa olisi kanssa kaksi seasonia, mutta se vaikuttaa suoraan sanoen tappavan tylsältä ja ainut pelastus siinä on hyvä löytö Adamaksi, eli se sama näyttelijä, joka oli Miami Vicessä se kivikasvoinen poliisipomo. Muuta hyvää siinä sarjassa ei sitten olekaan sen yhden tiedätte-kyllä-minkä cylonin lisäksi...

Vuoden ensimmäiset ravut ovat tuulensuojassa. Viikon päästä niitä olisi vielä lisää tarjolla toisessa seurassa. Parinkin ulkomaanpellen suusta olen kuullut maininnan siitä, että Suomessa yksi parhaimmista jutuista on rapujuhlinta. Niissä on lupa olla hieman maistissa ilman, että ketään kiinnostaa, koska kaikki ovat juoneet snapsia jokseenkin samaa tahtia. Ravut nyt itsessään eivät ole mikään kaksinen herkku ja nysväyksen määrä syötävän määrään verrattuna on sangen runsas. Mutta snapsiaulujen laulaminen palkitsee. Rapujuhlissa kaikki ovat aina juhlatuulella ja -mielellä ja kukaan ei murjota tai ole muuten vain mörökölli.


Sopivia snapsilauluja löytyy teekkarilaulukirjoista ja internetistäkin. Helan går, Eino Leinon juomalaulu, Koskenkorvaa, Partasienivalssi, Undulaatti ja monet muut palautetaan aina mieleen suunnilleen tähän aikaan vuodesta. Rapujuhlien ainut suurempi vika on se, että ne menevät aina vähäistä suuremmaksi valvomiseksi.

Minulta kysyttiin, saako teehen kaataa maitoa tai viinaa.

Radio Jerevan vastaa: saa, jos se maistuu. Mitään varsinaista etikettiä asian tiimoilta ei ole olemassa. Kauan sitten on ollut tahditonta kaataa Kansainyhteisön alueella maitoa iltapäiväteehen, mutta tästä lienee luovuttu aikapäiviä sitten ja kun kerran Ritzin, Savoyn ja Fortnum & Masonin yläbaarin iltapäiväteen kanssa tuodaan maitoastia, sen käyttäminen on koko lailla sopivaa. Sokeria käytetään samoin kuin maitoa, eli jos siltä tuntuu.

Tee ei tunnu paranevan viinantilkasta, mutta jos sellaisen haluaa mukaan lorauttaa niin asiassa ei ole mitään väärää. Mieluummin ehkä kuitenkin siivittäjä erilliseen lasiin teekupin viereen. Kovin mausteiset tai pontikan makuiset viinakset toisaalta kätkevät teen miedon maun alleen, joten näiden kanssa läträtessä on paikallaan miettiä, kannattaako teekuppia turhan päiten edes kantaa pöytään.

Kaikki tietävät mitä on tee, mutta useimmat eivät tiedäkään siitä sitten mitään muuta. Itse olen ollut pitkään teen ystävä ja kahvia en ole oikeastaan oppinut juomaan, jos kohta suostunkin tunnustamaan, että tujaus jaloviinaa tai viskiä sopii sittenkin kuitenkin paremmin kahvin kuin teen sekaan.

Nykyään teeksi kutsutaan lähes mitä hyvänsä kuumaa juotavaa, joka ei ole kahvia. Esimerkiksi teehyllystä löytyvä eteläafrikkalainen rooibos ei ole edes kaukaista sukua teelle ja erinäköisten mesimarjakurpitsasekoitusten kutsuminen teeksi on harhaanjohtavaa markkinointia vaikka niissä teetä onkin sidosaineena käytetty.

Mutta siis itse tee. Tee kasvaa pienen miehen korkuisissa pensaissa lähinnä maailman lämpimillä alueilla. Isoja teen tuottajia ovat Intia, Sri Lanka, Kiina, Japani, Venäjä ja yllättäen myös Kenia. Teetä on montaa eri sorttia, mutta ensimmäinen ja karkein luokittelu on väri. Kaikki tee tehdään poimituista teepensaan lehdistä, mutta riippuen siitä miten lehtiä poiminnan jälkeen käsitellään, teestä tulee mustaa, vihreää, valkoista, keltaista tai oolongia, jota kiinalaiset kutsuvat siniseksi teeksi. Teen käsittelyn keskeinen asia on hapetus. Kun lehdet on poimittu, siistitty ja pilkottu, ne useimmiten hapetetaan. Tämä tarkoittaa käytännössä silputun röykkiön jättämistä sellaisenaan suljettuun tilaan epämääräiseksi ajaksi. Tässä prosessissa lehtivihreä hajoaa tanniineiksi ja lehdet tummuvat. Kaikki muu tee paitsi valkoinen tee hapetetaan.

Valkoinen tee valmistetaan poimimalla juuri puhjenneita lehtiä ja jättämällä ne hapettamatta ja suojaamalla ne päivänvalolta heti poimimisen jälkeen. Teelaaduista esimerkiksi silver needle on valkoista teetä, ja sitä sai ainakin ennen Helsingistä Korkeavuorenkadulla Johanneksen kirkkoa vastapäätä olevasta kippoja, kuppeja ja pannuja myyvästä pikkukaupasta. Vihreää teetä valmistettaessa hapetus aloitetaan, mutta se keskeytetään nopeasti kuumentamalla lehtiä, useimmiten höyryllä. Erityisesti Japanissa ja Kiinassa suositaan vihreää teetä ja mustaa teetä pidetään alemman luokan juomana. Oolongin annetaan hapettua muutama päivä kun taas mustan teen annetaan täysin hapettua.

Hapetuksen jälkeen lehtiä käsitellään jos niistä halutaan tietyn muotoisia (kuten esimerkiksi vihreän gunpowder-teen pieniä mykyjä) ja lopuksi lehdet kuivataan. Joitain teelaatuja kuuluu lisäksi varastoida, mutta useimmat laadut eivät varastoinnista muutu ainakaan paremman makuisiksi vaan ne yritetään myydä mahdollisimman nopeasti.

Joissain vihreän teen laaduissa (esim. Japanin sencha) on huomattavan paljon kofeiinia mustaan teehen verrattuna ja ne saattavat valvottaa. Mustan teen laadut lienevät tutuimpia meille; assam, ceylon ja darjeeling lienevät useille jostain tuttuja. Kiinalainen lapsang souchong on harvojen herkku. Se kuivataan polttamalla mäntyä ja päästämällä savu teenlehtien sekaan, mistä syystä juomasta tulee savun makuista. Itse en erityisemmin pidä siitä, mutta toistakin mieltä on lupa olla.

Mustaa teetä varten on olemassa laatuluokitusasteikko, joka on siinä määrin sekava, etten ole ymmärtänyt siitä oikeastaan mitään. Termit ovat samoja kaikilla alueilla (esim OP = Orange Pekoe), mutta ne tarkoittavat alueesta riippuen täydellisen erilaisia asioita. Hyvä nyrkkisääntö on se, että mitä enemmän laatuluokituksessa on kirjaimia, sitä hienompaa tee on ainakin olevinaan, joten FTGFOP (Finest Tippy Golden Flowery Orange Pekoe) lienee ainakin kallista, kenties jopa hyvää. Supermarketin tee ei ole minkään laatuluokituksen mukaista, joten näitä kirjaimia sieltä on turhaa etsiskellä. Teekaupoista, kuten esimerkiksi Fortnum & Masonin alakerrasta tai Harrodsilta, sen sijaan löytyy kaikenlaista kokeilunhaluisille, mutta hyvä tee ei mitenkään automaattisesti ole kallista.

Juotavaksi tee pitäisi valmistaa hauduttamalla sitä muutama minuutti pannussa, joka on lämmitetty valmiiksi. Jos pannu on massiivinen ja kylmä, se viilentää sinne kaadettua kiehuvaa vettä sen verran, että teestä saattaa tulla hiukan kitkerää. Tässä kannattaa kuitekin käyttää tervettä järkeä ja ohuen lasisen pannun etukäteen lämmittäminen lienee aika turhaa, ainakaan itse en tee niin koskaan. Liian pitään haudutettu tee maistuu kammottavalle, joten modernissa teepannussa on usein joku härveli, jolla lehdet saa joko pyydystettyä roskikseen hauduttamisen jälkeen tai ainakin eristettyä ne vedestä.

Supermarketista saatava tee ei muutu mitenkään hienommaksi siitä, että se on irtoteetä eikä pussiteetä. Sisältö on täsmälleen samaa ja pussiteetä käytettäessä on vain arvioitava, montako pussia tarvitaan kun irtoteen kanssa kukkurallinen teelusikka per muki on jokseenkin oikea määrä, yhtä mukia varten hiukan enemmän.

Ainoa minulle mukavasti maistuva maustettu tee on earl grey, jossa on mausteena bergamottiöljyä. Edelleenkin paras maistamani tee tätä lajia on Williamson & Magorin earl grey, jota ainakin hetken aikaa sai Stockmannin herkustakin, saattaa saada vieläkin. Itse ostan sitä Lontoosta ja paketti maksaa Selfridgesin ruokaosastolla £1,79 kertoen oivallisesti, että hyvän teen ei tarvitse olla tuhottoman kallista.

Lontoossa Belgraviassa on pieni kiinalainen ravintola. Sen nimi on Hunan, vaikkakaan sitä ei lue missään ravintolan ulkopuolella. Käsitykseni Euroopassa sijaitsevasta kiinalaisesta ravintolasta on se, että se tarjoaa lihapaloja ja vihannespaloja kastikkeessa riisin kera. Tässäkään lajissa ei ole mitään periaatteellista vikaa, mutta yksi ravintola ei erotu toisesta ja harva jää mieleen mitenkään.

Hunaniin mennään sisään ja pöytään. Henkilökunta kysyy vähän hahmosta riippuen ystävällisesti tai perin töykeästi, oletteko olleet täällä ennen. Paikan isäntä on jokseenkin kuningas omassa ravintolassaan, mutta hänen poikansa, joka useammin toimii hovimestarina, on ystävällinen ja hymyilevä. Ensikertalaisille selitetään talon tavat, joita ei ole kovin paljoa. Ruokalistaa ei ole vaan seurueelta kysytään, mitä he eivät voi syödä (liha, kala, kana, äyriäiset, tulinen jne) ja mitä he haluavat juoda. Sen jälkeen ruokaa alkaa vyöryä pöytään. Aluksi tulee pieniä lähinnä nokareen kokoisia annoksia. Huoleen ei ole silti syytä. Annokset alkavat siitä kasvaa ja sieltä tulee jotain yllätysruokaa. Suunnilleen 12 lajin paikkeilla ne käyvät kysymässä, vieläkö maistuu. Jos maistuu, tuovat taas jokusen lajin lisää ja ajatus on se, että ne keksivät erilaisia lajeja niin kauan kunnes maistuu. Kun ei maistu enää, voi yrittää ahtaa itseensä jälkiruokaa tai tilata laskun.

Paikka on parhaimmillaan 4-5 hengen seurueessa, jossa kukaan ei ole allerginen millekään tai muuten ruokavammainen tai nirso, sillä kaikki syövät saman ruuan. Jos yksi on allerginen kalalle ja toinen ei halua syödä lihaa, tulos lienee aika yksitotinen. Lajit ovat laidasta laitaan modernin oloista kiinalaista ruokaa ja harvan lajin kanssa edes tarjotaan riisiä tai nuudelia. Olen ollut siellä kolmen hengen seurueella ja viiden hengen seurueella ja lajit olivat monipuolisempia viiden hengen seuralle kun pystyivät esimerkiksi tuomaan kokonaisen kalan tai kokonaisen sianpotkasta tehdyn yllätyksen.

Lasku on per laji ja kaljat päälle. Lajit eivät ole erityisen kalliita. Muistelen viimeksi suoriutuneeni noin 50 punnalla seitsemästätoista ruokalajista ja noin viidestä oluesta.

Jos joku innostui niin paikan osoite on 51 Pimlico Road, pöytävaraus on käytännössä pakollinen. Ravintola on auki vain päivällisaikaan. Sloane Squaren tuubiasema on lähinnä, mutta Victoriankaan asemalta kävely ei ole Buckingham palace roadia etelään edes kymmentä minuuttia.

Kuten kaikkien jalojen juomien maisteluun, viskinkin maistamiseen liittyy erilaisia rituaaleja ja snobistista humpuukia. Aiheesta on kirjoitettu tuhansia sivuja kirjallisuutta, mutta koska ette jaksa lukea sitä kuitenkaan, käsittelen tässä asian lyhyesti.

Viskin juomisessa ei ole sinänsä mitään sääntöjä ja ainoita oikeita tapoja. Maistelulla tarkoitan tässä nyt eri juomiin tutustumista sen selvittämiseksi, mistä pitää ja mistä ei. SIinä on syytä noudattaa joitain perusasioita.

Maailmassa on useita eri käsityksiä siitä, millainen on ainoa, ehdottoman oikea viskinmaistelulasi. Olen nähnyt ainoaksi oikeaksi kutsuttavan hiukan joka suunnasta paisutettua konjakkilasia. Toiset kutsuvat mielellään ainoaksi oikeaksi lasiksi liköörilasin kaltaista noin kymmenen sentin korkuista, alhaalta hiukan leveämpää jalallista lasia. Toisaalta Britanniassa myydään kaupassa viskipullojen vieressä ainoana oikeana skottilaisena viskilasina suunnilleen Mustamäen torilta löydettävien ukrainalaisten snapsilasien muotoista ja kokoista pientä Skotlannin kristallista tehtyä lasia. Tasapaksusta grogiilasista viskin maisteleminen on ehkä hiukan sopimatonta. Ei niinkään makuseuraamustensa takia, mutta amerikkalaiset pyörittelevät aina elokuvissa karahvista kaadettuja ruisviskejään jäillä juuri sellaisissa, ja tällainen mielikuva ei luo oikeaa tunnelmaa maistamisen hetkelle.

Tutkivan journalismin keinoin en ole löytänyt mitään havaittavia eroja eri lasien välillä ja olenkin tullut siihen tulokseen, että suurieleiset ja -kokoiset lasit ovat ehkä enemmänkin niille, joille viskin maistamiseen liittyy näyttämisen tarve, kovaääninen nuuhkiminen ja omalla viskisnobismilla briljeeraaminen oletettujen diletanttien seurassa. Viskin ystävä on kiinnostuneempi lasin sisällöstä kuin lasista tai yleisön miellyttämisestä, ja suurieleinen nuuhkiminen, pään kääntely, ilmeily ja myhinä ovat siinä määrin ranskalaisia tapoja, että on vaikea kuvitella nykyiset viskit jalostaneiden taitavien Ylämaan miesten ikinä tehneen niin. Maisteluun parhaiten soveltuva lasi lieneekin se, joka on saatavilla ja puhdas, joskin seurassa maisteltaessa kaikille olisi syytä löytyä samanlainen lasi.

Viskiin on aivan luvallista ja sallittua sekoittaa maisteltaessa vettä jos pitää miedommasta juomasta. Ns. cask strength -juoma on liki 60-prosenttista ja ennen kuin siitä saa makuja esille, se on laimennettava alle 40-prosenttiseksi. Mitään ainoaa oikeaa sekoitussuhdetta ei ole, kyse on enemmänkin siitä missä kohtaa katsoo itse saavansa juomasta aromin parhaiten esille. Alle 25-prosenttiseksi sitä ei kuitenkaan kannata laimentaa. Veden tosin on syytä olla puhdasta ja mahdollisimman mautonta itsessään. Vaikka viskin juomisessa jäillä ei sinänsä ole mitään väärää, jäitä on syytä maisteluhetkessä karttaa, sillä viski on maukkaimmillaan jotakuinkin huoneenlämpöisenä. Kyllä sitä voi kylmänäkin juoda, mutta jääkylmyys taittaa maulta kärjen.

Viskistä kuuluisi arvioida kolme asiaa: tuoksu, maku kielenkärjellä ja maku kitalaessa alas mennessään. Lopputuloksena syntyy joku käsitys kokonaisuudesta ja siitä, onko se hyvä vai huono. Itse yritän päättää, onko viski suolainen vai makea vai ei kumpaakaan, ja savuisuus on helppo havaita vähemmälläkin harjoittelulla. Lisäksi viskeistä löytyy sitten niille luonteen tuovia vivahteita kuten viineistäkin, mutta niiden kuvaaminen toiselle on täysin mahdotonta. Nuorempi viski maistuu todennäköisesti kitalaessa lähinnä viinalle kun taas vanhempaa maiskuttelee mielellään. Ensimmäiseen maisteluhetkeen kannattaa varata eri alueiden viskejä kuten myös eri ikäisiä. Esimerkiksi ottamalla Islayltä 18-vuotiaan Caol Ilan ja 10- tai 12-vuotiaan Bhunnahabhainin on helppoa huomata, miksi toinen niistä maksaa alle puolet toisen hinnasta. Kolmanneksi joku Speyside näyttämään, mikä ero makealla viskillä on saariston tuotoksiin. Neljänneksi joko yllättäjä ylämaalta tai halvalla Glenkinchie alamailta näyttämään, mitä kolmeen kertaan tislaaminen tekee viskin maulle.

Hyvän pullon löydettyään kannattaa panna merkki ja ikä muistiin. Tuurilla seuraava pullo on yhtä hyvä. Kun on löytänyt muutaman hyvän ja pari huonompaa, kannattaa tämän tiedon pohjalta käydä viskikaupassa ja kysyä suosituksia. Soho Greek Streetillä oleva Milroy's on alansa aatelia, mutta Heathrown ykkösterminaalin World of Whiskies ei ole myökään tuottanut asiantuntemuksessa pettymystä.

Helsingissä Paasikiven näköispatsaan Alkon viskivalikoimia on kehuttu, mutta en ole sattuneista syistä käynyt testaamassa myyjien asiantuntemusta.

Hyllystä löytyy parikymmentä litraa erinäköisiä Skotlannin tuotteita ja tiedän niistä kenties jotakin. Toisinaan joku kysyy "mikä on paras viski", mutta siihen ei ole annettavissa mitään yksikäsitteistä vastausta.


Viskin valmistusprosessi vaihtelee maittain ja alueittain. Pääsääntöisesti viski tehdään ohrasta. Jyvät liotetaan, idätetään ja kuivataan. Kuivaus tapahtuu polttamalla turvetta ja palamisen savu päästetään (useimmiten) kulkemaan kuivattavan ohran lävitse. Tämä antaa viskille savuisen tuoksun. Irlantilaisia viskejä ei kuivata turpeella vaan kuumalla ilmalla, joten ne ovat savuttomia. Skotlannissa Isle of Jura tehdään irkkuviskimenetelmällä ja on myöskin täysin savuton. Kuivattu mallas mäskätään liottamalla sitä kuumassa vedessä, jolloin syntyy makeaa litkua, jota kutsutaan vierteeksi. Tämä käytetään ja tislataan kaksi kertaa Skotlannissa ja kolme kertaa Irlannissa. Tuotos säilötään tammitynnyreihin useiksi vuosiksi, ja tynnyreissä vietetty aika on se, joka kirjoitetaan vuosilukuna viskipullon kylkeen. Tynnyreitä on käytetty aina ensin jonkun muun juoman tuottamiseen. Sherrytynnyri on tavallinen, mutta se voi olla mitä tahansa. Pullossa usein lukee jos sitä on kypsytetty jossain kovinkin eksoottisessa tynnyrissä. Kun viski pullotetaan, se ei, toisin kuin viini, enää muuta makuaan tai muutenkaan kehity, jos ei nyt mene kovin pahaksikaan.

Viski luokitellaan Skotlannissa alueensa mukaan:
- Islands (muut saaret paitsi Islay), josta tulee vaikkapa Scapa, Talisker, Isle of Jura, Highland park
- Highland: Dalwhinnie, Oban, Glenmorangie
- Lowland: Auchentosan, Glenkinchie
- Campbeltown: Springbank
- Speyside: Aberlour, Glenfiddich, Glenlivet, Macallan, Glenrothes
- Islay: Bowmore, Caol Ila, Lagavulin, Laphroaig



Merkkien välillä on tietenkin suuria eroja alueiden sisällä, mutta lyhyesti näin:
- Islands: savuisia, täysin kuivia, suolaisia
- Islay: vielä savuisempia ja suolaisempia
- Speyside: kevyesti savuisia, makeita
- Lowland: yleensä kolmeen kertaan tislattuja viskejä, "helpoimmin juotavia" sellaiselle, joka ei ole vahvojen makujen ystävä
- Highland: vahvemmin savuisia kuin speysidet, eivät yhtä makeita
- Campbeltown: jotakin Islayn ja Highlandin väliltä


Viskin ikä vaikuttaa oleellisesti siihen, millaisesta juomasta on kysymys. Teoriassa viskiä ei tarvitse kypsyttää kuin kolme vuotta, että sitä saa kutsua viskiksi, mutta käytännössä alle kymmenvuotiaita ei juuri näe kaupassa, mikä on yksinomaan hyvä asia. Viski saa vanhetessaan pehmeyttä ja se luovuttaa vahvassa viinassa väkisin olevaa paloviinan makua, ja lisäksi juoma saa tummemman värin ja rikkaamman tuoksun mitä kauemmin se on tynnyrissä. Makuasioista sopii aina kiistellä. Itse pidän sangen monessa viskissä 16-18 -vuotiasta kohtuullisen hyvänä vaihtoehtona hintalaatusuhteeltaan. Nuoremmat ovat vielä raakoja ja keskeneräisen makuisia, toisaalta itse en huomaa 18-vuotiaan ja 24-vuotiaan välissä todennäköisesti mitään eroa. Hinta vain pompsahtaa moninkertaiseksi. 18-vuotiaan viskin hinta on vielä kohtuullinen, juomasta riippuen 50-80 euroa per pullo, ja maku alkaa olla kohdallaan.

Monista tunnetuista viskeistä on mitä kummallisimpia monenlaisissa tynnyreissä kypsytettyjä doublewood- ja triplewood-versioita ja muita erikoisuuksia yleensä kalliimpaan hintaan. Jos on juuri kyseisen merkin ystävä, nämä ovat tietenkin tutustumisen arvoisia, mutta jos vain haluaa maistella eri viskejä ja löytää kenties omat suosikkinsa, nämä kannattaa aluksi kiertää kaukaa, koska ne eivät maultaan ole sitä, mitä se "päämerkki" on. Ne voivat olla parempia tai huonompia, mutta yleisesti ne ovat kuriositeetteja. Niissä on yleensä hienommat pullot ja hienommat etiketit, koska jotenkin pitää perustella se, että ne maksavat parikymppiä enemmän pullo, mutta sisältö ei muutu millään mittapuulla "laadukkaammaksi" siitä, että juoma on kypsytetty seitsemästä eri jalopuusta tehdyssä tynnyrissä, joka lauantai tynnyrille Scotland the Braven säkkipillillä soittaen.

Amerikkalaiset kutsuvat rukiista tehtyä töhnää viskiksi ja jokainen Thaimaassa joskus käynyt on saanut tutustua Mekong-merkkiseen riisiherkkuun, joka myöskin kulkee viskin nimellä. Viskiksi tunnutaan kutsuvan maailmalla jotensakin mitä hyvänsä paloviinaa, mutta kun pysyttelee tukevasti Skotlannissa, ei joudu suuresti pettymään. Sekoitetut, amerikkalaiset ja kanadalaiset viskit ovat sen sijaan oivallinen vaihtoehto niille, jotka haluavat juoda viskinsä Coca colan ja sitruunaviipaleen kera. Ja jopa kahvista saa ihmisravinnoksi kelpaavaa kun siihen sekoittaa tujauksen irlantilaista viskiä ja kuorruttaa sen kermavaahdolla.

Kaikki, jotka väittävät tietävänsä, mikä on ainoa oikea tapa nauttia viskinsä, ovat väärässä. Jos joku haluaa juoda juomansa kirnupiimän, sitruunaviipaleen, jäiden, pillin ja koristesateenvarjon kera, niin mitäpä muut ovat suoritusta arvostelemaan. Viskiä maisteltaessa ja makuja haettaessa on syytä pysyä puhtaassa aineessa, mutta siitä kirjoitan toiste.


Parasta ei ole olemassakaan, mutta suositella voin lämpimästi ainakin seuraavia:

Kevyeksi kesäjuomaksi sopiva Speyside, vaikkapa tutuista 18-vuotias Glenlivet. Tai vaikkapa kypsään ikään ehtinyt Glenrothes. Glendullan on myös aivan kelvollinen, pehmeä ja kevyehkö juoma.
Kylmiin talvi-iltoihin taas sopii paremmin tömäkkä viski jostain saaristosta. 18-vuotias Caol Ila on Islayn viskeistä mielestäni paras. Orkneyn Highland Park on myöskin aivan kunniallinen valinta. Jos savuisuus ei niin miellytä, Ylämaalta löytyy Royal Lochnagar, joka on sangen kevyesti savuinen, mutta muuten paljon makua sisältävä.

Täydellisen kelvottomia single malteja ei lie olemassakaan, mutta selvästi vieraiden laatua ovat Oban, Tamnavulin sekä 10-vuotias Ardbeg. Vanhemmat Ardbegit ovat toista maata, mutta niiden saatavuus on kehnohko.