Periaatteessa tuntuu hölmöltä, että herran vuonna 2010 ostetaan musiikki savikiekoilla, joita kuljetetaan edes takaisin.

itse kun ostan levyn, rippaan sen saman tien, heitän levyn ikuisiksi ajoiksi laatikkoon, ja soitan sitä pelkästään atk:n kautta. Tässä mielessä voisi ajatella, että musiikin ostaminen sähköisesti olisi huomattavan hyvä ratkaisu.

Tässä on kuitenkin pari perustavaa laatua olevaa ongelmaa. Laatu ja yllättäen myös hinta.

Minulle ei ole valjennut, miksi cd-laatua saadakseen pitää ostaa edelleenkin cd. Mitä tekijänoikeusmafia hyötyy siitä, että sähköisesti jaetaan vain huonolaatuisempaa kamaa melkein samaan hintaan? Hinta nettikaupoissa on niin lähellä cd:n hintaa, ettei siinä ole mahdollisuutta ryhtyä myymään täysilaatuista premium-palveluna selvästi kalliimmalla. Joitain pakattu musiikkiformaatti ei häiritse, minua häiritsee ennen kaikkea periaatesyistä, sillä en viitsi maksaa melkein täyttä hintaa kakkoslaadusta.

Periaatteessa nettijakelun pitäisi olla selvästi halvempaa, sillä matkalta muuttuu fyysisen tuotteen valmistaminen ja kuljettaminen kauppoihin, sekä kivijalkakaupan tilakulut tai nettikaupan postituskulut. Siitä huolimatta hinta vaikkapa Itunesissa on vedetty melko lähelle cd:n hintaa.

Fyysisessä musiikinjakeluformaatissa on kuitenkin yllättäen myös hintaetu. En ole koskaan nähnyt, että Itunesissa tai muissa nettikaupoissa olisi pahemmin tarjouksia. Uutuudet maksavat hieman enemmän jos maksavat ja sen jälkeen hinta ehkä hieman tippuu jääden kuitenkin vaikkapa Englannissa 8 puntaan per levy. Musiikissa kierto on kuitenkin nopeaa, koska musiikkia tehdään mahdottomat määrät päivässä, ja hyllyille pitää saada tilaa uusille rap-taivaan kiintotähdille. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisessa levykaupassa on jatkuvasti joku kaksi levyä kympillä tai kolme levyä kympillä -löytölaatikko.

Jos musiikkimaku on joku muu kuin “listahitit mulle ekana päivänä” -tyyppinen, voi olla melko harvinaista, jos joutuu ostamaan täysihintaisen cd:n. Sähköisessä jakelussa taas ei ole mitään pakkoa myydä alennuksella, sillä kenellekään ei jää koskaan käteen fyysisiä kopioita, jotka pitää dumpata markkinoille niihin sitoutuneen pääoman vapauttamiseksi.

Tarjousten poistuminen tai väheneminen merkittävästi saattaa nostaa monen asiakkaan kokonaiskustannuksia, vaikka listahittien uudet julkaisut saisikin muutaman kolikon halvemmalla. Vahinko kerätään takaisin myymällä vanhaa musiikkia täyteen hintaan kun alennuslaatikkoa ei tarvitse keksiä.

Mietin tuossa keskuspankkien harjoittamaa korkoelvytystä ja sen tekoa nykymaailmassa.

Ongelma, jota vastaan taistellaan, on yleensä se, että yritykset eivät uskalla investoida kun talouden merkit ovat epävarmoja ja raha on kallista. Halventamalla rahan hintaa yritetään saada investoinnit käyntiin ja talouden pyörät pyörimään. Tämä on ennen ollut melko järkevää suhdannepolitiikkaa, mutta onko enää?

Halvassa lainarahassa on ongelmana se, että kaikki saavat sitä, paitsi ne, jotka sitä eniten tarvitsevat. Helsingin asuntojen hintaralli on tyypillinen lieveilmiö. Rahaa syydetään markkinoille halvalla siinä toivossa, että yritykset ottaisivat lainaa ja rakentaisivat uusia tehtaita, mutta käytännössä raha päätyy asuntomarkkinoille luomaan kuplaa, ja on hyvin mahdollista, että näin rakennetaan uusi pankkikriisi jo ennen kuin entisestä on toivuttu, sillä pankkikriisin keskiössä on aina asunto- ja kiinteistöbisnes jotakin kautta.

Suomessahan talouskehitys on ollut melko kaksijakoinen. Talous sukelsi viime vuonna enemmän kuin missään länsimaassa ja valtaosassa itämaitakaan, mutta valtaosa ihmisistä ei huomannut sitä mitenkään. Edellisenä vuonna oli vielä saatu tukevat palkankorotuksetkin. Osa menetti työnsä, mutta ei lopulta kauhean moni ainakaan kauhukuviin verrattaessa. Työttömyys nousi, mutta valtaosaa ihmisistä lama ei ole koskettanut mitenkään, varsinkaan Helsingissä kun suurimmat kärsijät ovat olleet maakuntien pikkukaupungit, joista on lopetettu ainoa tehdas.

Kuluttajilla on ollut kohtuullinen usko oman taloutensa kehitykseen samalla kun julkistalous sukeltaa ja yritykset ovat vaikeuksissa. Lainaraha halpenee, kuluttajat tarttuivat tilaisuuteen ja käynnistivät asuntojen hintarallin.

Entäpä sitten yritykset? Suurta pääomaa tarvitseva savupiipputeollisuus ei ole kiinnostunut investoimaan Suomeen tai edes Eurooppaan, vaan uudet tehtaat rakennetaan väljempien ympäristösäännösten ja suurempien markkinoiden maille. Tällaiset sinänsä melko vakavaraiset yritykset saavat lainaa ja ovat sitä ottaneetkin, muttei se ole Eurooppaan mitään talouskasvua tuonut vaan työtä ovat saaneet kiinalaiset, ja jatkossa Kiinaan, Brasiliaan ja Intiaan rakennetut tehtaat kilpailevat suoraan eurooppalaisten tehtaiden kanssa, ja ensimmäisessä ylituotantotilanteessa lopetetaan ne eurooppalaiset tehtaat, aivan kuten Suomen paperitehtaille on käynyt.

Pienemmissä firmoissa on oma ongelmansa. Osa tarvitsisi rahaa tuotteistukseen, osa kasvuun ja maailmanvalloitukseen. Tässä tapauksessa edes korkotaso ei ole kovin keskeinen elementti, sillä jos tällainen yritys menestyy, se kyllä pystyy maksamaan koron X tai 2X aivan vaivatta, ja jos se ei menesty, se ei pysty maksamaan kumpaakaan. Näiden yritysten, jotka oikeastaan muodostavat työllisyyttä ja tulevaisuutta ajateltaessa keskeisimmän osan, ongelma ei ole se, että lainarahan hinta on väärä vaan se, että lainarahaa ei saa.

Eivät pankit myönnä tällä hetkellä missään maassa lainoja tällaisille yrityksille, sillä niihin sisältyy riski. Pankin kannattaa mieluummin syytää raha asuntolainamarkkinoille varsinkin Suomessa, jossa henkilökohtaista konkurssia ei tunneta, ja asuntovelallinen on tarvittaessa lypsylehmä hautaan saakka. Asuntolainoitus on pankeille melko riskivapaa bisnes, sillä jos asuntokupla puhkeaa, pankit kuitenkin taas pelastetaan jos ne apua tarvitsevat. Motiivi lainata mitään kasvuyrityksille korkealla riskillä on täysin nolla niin pankin johdon kuin omistajankin vinkkelistä.

Muu Eurooppa ei näyttäisi ainakaan tuntemaltani osalta olevan kovin paljon paremmassa jamassa. Suuryritykset investoivat kauaksi, pienet yritykset eivät saa lainaa tai mitään muutakaan rahoitusta, joten jäljelle jää asuntolainoitus. Uusien asuntojen rakentaminen on täysin lamassa, sillä siihen ei rahoitusta tunnu heruvan, joten halvat korot eivät edes tuota uusia asuntoja asuntopula-alueille vaan ainoastaan nostavat vanhojen asuntojen hintoja. Tämä puolestaan nostaa tonttimaan hintaa olemassaolevien asuntojen ympäristössä, sillä verrokkiasuntojen hinta nousee, joten laman päätyttyä uudistuotanto on selvästi nykyistä kalliimpaa, vaikka rakennuskustannukset pysyisivät ennallaan, sillä tontin hinta on kaksinkertaistunut.

Minun norsunluutornistani näyttää siltä, että matalat korot eivät tuota talouteen mitään muuta kuin kuplan. Tosiasiallisesti korkotasoa pidettäneen matalana ainoastaan siksi, että valtioiden velkojen korot pysyvät edes jotenkin kohtuullisina. Japani on ollut nyt toistakymmentä vuotta nollakorkoinen valtio, eikä siellä ole talous lähtenyt matalalla korkotasolla kasvuun vaan syväjää jatkuu edelleen.

Japanissa ongelmana on talouden rakenne, ja rakenneongelma vaivaa Eurooppaakin. Suuryritykset saavat hiipua hiljaisesti kohti auringonlaskua, mutta kasvuyritys on pahnanpohjimmainen rahoitettava, ja tämä on puhdas rakennevika.

Mikäli tämä analyysi pitää paikkansa, meidän pitää uskoa, että perinteinen korko- ja investointielvytys on tullut tiensä päähän. Investoinneilla on lähinnä haluttu kirittää rakentamista, mutta niin ei näytä enää tapahtuvan. Investoinnit ovat enemmänkin henkisen pääoman ja aineettoman hyödykkeen markkinointiin liittyviä ponnistuksia, joita tehdään perinteisen savupiipputeollisuuden ulkopuolella.

Elvytysnäkökulmasta pitäisi huolehtia jotenkin siitä, että yritysten rahoittaminen muuttuisi taas hyväksi bisnekseksi, sillä se elvyttää tämän päivän palvelu- ja informaatioteollisuutta paljon paremmin kuin kuvitteelliset tehdasinvestoinnit, joita ei edes tule.

Tämä temppu tehdään hapattamalla muita lainoituskohteita. En tarkkaan ottaen tiedä, miten suuryritysten kiina-investointeihin menevä raha saataisiin huonommaksi diiliksi, mutta koska tämä raha ei Euroopan lainakannassa ole kuin pieni siivu yksittäisten hankkeiden suuruudesta huolimatta, ehkäpä jätämme tämän väliin.

Asuntolainoissa voisi sen sijaan aivan hyvin tehdä periaatteellisia muutoksia. Jos Suomessakin otettaisiin käyttöön periaate, että asuntolainasta pääsee koska hyvänsä eroon luovuttamalla pantin pankille, bisnes muuttuisi täysin. Tämän jälkeen pankilla olisi asuntolainasta riski, sillä jos asuntojen hinnat laskevat, osa vain käy viemässä avaimet pankkiin ja laina oli sillä kuitattu, ja tappio kaatuu pankin niskaan.

Pankilla ei olisi enää motiivia ruokkia asuntolainakuplaa kuten sillä nyt on. Pankin voitto mitataan miljardeissa ja asiakkaan korkotaso prosenteissa. Jos prosentti on matala, viivan alle jääviä miljardeja voidaan loihtia lisää lainaamalla suurempia summia, ja Suomessa tämän voi nyt tehdä melko riskittömästi. Jokunen ylivelkaantunut jää pankkien käsiin, mutta kun heidän eläkkeistäänkin voidaan ulosmitata loputtomiin rahaa, pitkällä tähtäimellä edes nämä asiakkaat eivät muutu tappioksi. Tässä mielessä pankeille on vain edullista, että vanhojen asuntojen hinta on pilvissä ja uusia ei juuri rakenneta.

PK-yrityslainoissa sen sijaan pitäisi parantaa lainan houkuttelevuutta. Jos näille olisi saatavissa takauksia tai jotain muita ratkaisuja, jolloin juuri näiden riskiä pankin vinkkelistä alennettaisiin samalla kun asuntolainoituksen riskiä nostetaan, halvan koron rahaa alkaisi valua myös hyötyä tuottaviin kohteisiin eikä pelkkiin kupliin.

Tällaiset ehdotukset ovat tietysti pankkien mielestä äärettömän huono asia, sillä nykymalli poistaa niiltä varsin tehokkaasti riskit jättäen jäljelle vain voitot. Poliitkoillekin asia on kiusallinen, sillä korkojen alentaminen on huomattavasti helpompaa kuin sen miettiminen, mikä taloutta oikeastaan elvyttäisi.

Viime päivinä Björn Wahlroos on vaihteeksi saanut lokaa niskaansa lausuttuaan kehitysavun pääasiassa kannustavan vääriin asioihin, sillä sille ei ole päättymispäivää kunhan asiat pysyvät sössittyinä.

Aina kun Björn Wahlroos sanoo jotakin, reaktio on melko lailla sama. Asiaa ei sinänsä kiistä juuri kukaan eikä sitä, että esitetty väite olisi ainakin suurimpien linjojen osalta totta. Kun tähän ei pystytä, mutta Wahlroosin sanoma on epämiellyttävä sekä nykyisen establishmentin kannattajille että punavihreille, siitä pitää löytyä jotain vikaa. Tyypillinen kritiikki on se, ettei tästä nyt olisi oikeastaan tarvinnut puhua vaan jostain aivan muusta, sillä joku tärkeämpi asia odottaa ratkaisuamme ensin. Niin ja näin, aina on väärä aika kuulla juuri se, minkä Wahlroos kulloinkin sanoo.

Mutta itse kehitysapu.

Wahlroosin ehdotus siitä, että pitäisi enemmänkin taata lainoja, jotta yksityinen sektori voisi hoitaa asiat kuntoon, on pääosin huono. Pienessä mitassa mikrolainat ovat olleet melkeinpä parasta kehitysapua tuloksiltaan, mutta melkein kaikki kehitysmaat ovat ja pysyvät kehitysmaina siksi, että niiden hallinto on luokattoman huono ja maassa ei ole uskottavaa rahajärjestelmää. Jos kehitysapu siirretään laajoissa mitoissa lainoiksi valtioille tai niin isoille pelureille, että niiden on pakko ottaa paikallinen satraappi mukaan bisneksiin saadakseen luvan siellä toimia, pönkitämme vain tätä huonoksi osoittautunutta järjestelmää, ja mikään ei muutu.

Hyviä tuloksia näyttää saavuttavan sellainen kehitysapu, joka ohittaa vallankahvan kokonaan tai melkein kokonaan. Poikkeuksiakin toki on, eli jos johonkin maahan poikkeuksellisesti tulee hyvä hallinto, se voi olla kiinnostunut muustakin kuin gepardihattujen ja mersujen ostamisesta. Botswana pääsi jaloilleen mukavasti tällä tavalla, sillä timanttituloja ei käytettykään aseisiin vaan ihmisten kouluttamiseen ja infrastruktuuriin, mutta aids-ongelmaa rahakaan ei näytä pystyvän eteläisessä Afrikassa ratkaisemaan.

Kehitysapuhan on apua, jonka kuuluisi jossain vaiheessa lakkauttaa itsensä, eikä olla ikuinen valuuttatulojen lähde motivoiden lähinnä huonoon hallintoon ja taloudenpitoon. Tässä asiassa Wahlroos on täysin oikeassa. Jos kehitysavulle pistetään päätepiste, on pakko miettiä, mitä jonkun aikaa tulevalla rahalla tehdään, eikä vain haaskata se johonkin, jotta ensi vuonna saadaan lisää kun asiat ovat edelleen hullusti.

Afrikan ongelma on se, että kun rahalla ei ole monessakaan maassa mitään arvoa siten, että sillä voisi myös ostaa jotakin, ja arvo arvotaan uusiksi muutaman viikon välein, sinne toimitettu hyvä ei kierrä muuten kuin tavaran muodossa. Vain tavaralla ja vaihdantataloudella on joku konkreettinen sisältö, rahaan perustuva talous ei lähde lentoon, kun rahalla ei voi ostaa juuri mitään. Muutamassa maassa kännyköiden prepaid-minuutit ovat syrjäyttäneet käytännössä paikallisen rahan, sillä niitä voi siirtää tekstiviestillä henkilöltä toiselle, niiden väärentäminen on mahdotonta, rosvo ei voi helposti viedä niitä ja vallankahva ei pääse merkittävästi puuttumaan tämän valuutan arvoon. Järjestelmä keksittiin Keniassa kun joku kriisi käytännössä sulki pankit osassa maata, ja rahaa ei saanut mistään. Keniassa sinänsä rahalla on joku arvo, mutta järjestelmä levisi sieltä muuallekin. Kun työstä saa kännykkäminuutteja, joilla voi ostaa ruokaa, talous on lähtenyt käyntiin ruohonjuuritasolta alkaen eikä keskusjohdetusti, ja juuri tällaista kehitystä pitää suosia miten parhaiten pystytään.

Toinen kehitysavun ongelma on se, että se on usein piilotukea antajamaan teollisuudelle tai maataloudelle. Kun suorat tukiaiset on kielletty, annetaan jonkun mestan suursmurffille 42 miljoonaa, josta hän voi pistää pari miljoonaa taskuunsa kunhan ostaa 40 miljoonalla tiettyjä antajamaan ylituotantotuotteita. Tällainen “apu” on käytännössä haitallista eikä hyödyllistä, sillä se on efektiivisesti länsimaisen bulkkitavaran polkumyyntiä maahan, jolle ei näin synny motiivia tehdä tätä bulkkia itse.

Minun on vaikea uskoa, että mikään kehitysmaa pääsisi suoraan korkean jalostusasteen tuotteiden tuottajaksi, vaan kehitys on aloitettava alkutuotannosta ja sen jalostamisesta. Tämä luo teollisuutta, jakeluketjuja ja näihin liittyvää osaamista, ja näillä voidaan ponnistaa eteenpäin. Kun kehitysmaiden bulkkituotantoa vastaan kilpaillaan mainitulla polkumyynnillä ja lisäksi länsimaissa suojataan omat markkinat kehitysmaiden bulkkituotannolta, näitä askelia ei voi ottaa.

Ei ole silkkaa sattumaa, että huumebisnes elättää monia maita Aasiassa ja Etelä-Amerikassa, sillä sitä vastaan länsimainen tuotanto ei kilpaile. On alkutuotanto, jalostus, kuljetusinfrastruktuuri ja markkinointikoneisto. Tätä ei voisi toteuttaa bataattilastuilla muuten kuin kuriositeetin mittakaavassa, sillä niiden tuominen Eurooppaan olisi suojatullien takana, mutta koska huumebisnestä ei ole virallisesti olemassakaan, sieltä on löytynyt markkinarako, jossa rahaa siirtyy länsimaista kehitysmaihin kaupan eikä tukiaisten keinoin.

Nykyinen kehitysapu on kuitenkin pitkälle anekauppaa, sillä se on tätä ylituotannon dumppaamista, omien markkinoiden suojelua ja vallankahvassa hilluvien tyrannien tukemista. Ymmärrän hyvin sen, miksi esimerkiksi Pakistanille annetaan nyt kriisiapua, itsekin olen tähän tarkoitukseen antanut rahaa. Sen sijaan en ymmärrä, miksi Pakistanille annetaan kehitysapua, sillä vallankahvalla on varaa rakentaa ydinpommeja. Kun länsimaat elättävät jonkun osan kansasta, tähän tarkoitettu raha voidaan käyttää huonosti, kuten tuo maa tekee.

Demokratian puolustaminen on periaatteellisesti sangen haasteellinen asia.

Olen miettinyt asiaa luettuani viikko sitten kirjoituksen siitä, kuinka Britanniassa änkyrämuslimit ovat ryhtyneet lasten aivopesun tielle, jotta länsimainen hapatus pysyy poissa ja aikuisena tekevät sitten sitä, mitä Allah käskee.

Länsimainen demokratia on hyvä yhteiskuntajärjestelmä, ja parempaakaan ei ole toistaiseksi keksitty. Se on myös varsin haavoittuva, sillä oikeastaan ainoana yhteiskuntajärjestelmänä ikinä keksityistä se sisältää ajatuksen siitä, että sitä voi muuttaa. Kaikissa muissa on itsevaltias tai muinainen ohjeita antava satukirja, jotka asettavat puitteet, joissa eletään.

Ikuinen ajatusleikkihän on se, voiko demokraattisesti päättää demokratian lakkauttamisesta, ja tähän ei ole olemassa hyvää vastausta.

Teoriassa tähän pitäisi vastata kyllä, koska jos yhteiskunta rupeaa asettamaan puitteita siinä, miten kansanvalta saa toimia, silloin ollaan periaatteellisessa suossa, sillä juuri tämä aspekti ei kuulu periaatteen tasolla demokratiaan. Asiassa voidaan vedota myös kaltevaan pintaan, sillä jos joku asia siirretään kansanvallan ulottumattomiin, sinne on sen jälkeen helppoa siirtää muitakin asioita, ja tämä johtaisi ennen pitkää sosiaalidemokratian ja holhousvaltion museoimiseen. Tämän tien päässä on vallankumous, sillä asioihin ei voi enää muuten vaikuttaa.

Jos taas demokratiaa ei puolusteta, se loppuu joskus. Ei meidän aikanamme, mutta loppuu kuitenkin, ja palaamme takaisin pappisvaltaan, joka jo kertaalleen on havaittu huonoksi tavaksi tuottaa esimerkiksi tiedettä, taidetta ja kulttuuria. Sotilaiden ja sotien tuottamisessa tämä järjestelmä sen sijaan on erinomainen.

Alan itse kallistua sille kannalle, että olisi aika keksiä demokratia 2.0, jossa tämä aspekti olisi jotenkin huomioitu. En tiedä tarvitseeko demokratian nykyiseen prosessiin koskea mitenkään, mutta se voisi sisältää elementtejä, joissa lasten kasvattaminen tynnyrissä tehtäisiin perin hankalaksi. Toteuttaminen onkin sitten haasteellisempaa, sillä vanhempien oikeus kasvattaa lapsensa haluamallaan tavalla on myöskin jonkunlainen periaatekysymys.

Demokratiahan kestää mainiosti sen, että pieni fraktio änkyröitä vastustaa sitä. Tämä mekanismi on sisäänrakennettu jo valmiiksi. Ongelma tulee siinä kohtaa, että erinäköiset kontrolloivat yhteisöt paisuvat kuin pullataikina, ja niistä ulos pääseminen voi olla perin hankalaa, ja homma ei varsinaisesti helpotu, kun yhteisöt paisuvat sekä väkimäärältään että maantieteelliseltä alueeltaan.

Samaten ongelma tulee siinä kohtaa, että epädemokraattisia ja sortavia elementtejä ryhdytään ottamaan sisään länsimaiseen yhteiskuntaan siksi, että kyseessä on uskonasia. Uskonnon varjolla tuntuu olevan päivä päivältä suurempi lupa poiketa yhteisesti sovituista normeista, jos puheena oleva uskonto ei ole kristinusko vaan on aistittavissa etnistä värinää. Britanniassa toteutetaan jo nyt käytännössä shariaa esimerkiksi perintöasioissa jos kaikki osapuolet niin haluavat, mutta luvalla voidaan kysyä, ovatko suostumuksensa antaneet ja ilman juuri mitään jäävät tytöt ja naiset antaneet suostumuksensa vapaaehtoisesti.

Demokratian puolustaminen romuttamatta sen periaatteita tuntuu perin mahdottomalta. Ehkäpä tästä syystä pitäisi keskittyä koulutukseen ja erinäköisten yhteisöjen vallan täydelliseen nollaamiseen. Niin kauan kuin yhteisöillä on valtaa ihmiseen, meillä on ongelma. Jos jokaisella on tosiasiallinen vapaus valita, pukeutuuko pussilakanaan, ajaako partansa, leikkaako hiuksensa ja millaista maailmanjärjestystä kannattaa, demokratia on perin hyvin turvassa. En usko yksilöiksi kasvatettujen yksilöiden kannattavan yksilöllisyyden vähentämistä erityisen laajoissa mitoissa.

Yhteisöjen valta sen sijaan on uhattuna, mistä syystä yhteisöt vastustavat tällaista suuntaa. Nyt ne saavat mellastaa verraten vapaasti vetoamalla uskontoon ja erilaisiin etnisiin seikkoihin, sillä assimilaatiopolitiikka ei ole huudossa, ja erilaisuutta väkisinsuositaan ja ruokitaan epädemokratiaa suosivaa ilmapiiriä.

Kuntaliitto ehdottaa Suomessa kilometrikorvausten poistamista, jotta maakuntiin ei enää kannattaisi mennä autolla vaan ylihintaisilla kotimaanlennoilla.

Tämä ehdotus on monellakin tapaa päätön.

Ensinnäkin itse kilometrikorvaus. On totta, että se on nykyään tuloa tuottava, sillä autojen polttoaineenkulutuksen vähentymistä ei ole huomioitu mitenkään, sillä kilometrikorvaus ei perinteisesti koskaan laske, ainoastaan nousee. Tässä mielessä on perusteltua tutkia, mikä on tämän korvauksen oikea ja nykyistä neutraalimpi taso.

Kuntaliitto on kuitenkin hakoteillä kuvitellessaan, että lentäminen näin lisääntyisi. On kilometrikorvaus tai ei, työnantaja maksaa työmatkojen kustannukset eikä työntekijä. Piste. Kilometrikorvauksen idea ei ole suosia yhtä liikkumismuotoa muiden kustannuksilla, vaikka se ehkä nykyisen korvaustason aikaan tekeekin niin, vaan sen ajatus on niputtaa lukemattomat autoiluun liittyvät kulut (pääomakulut, vakuutukset, varaosat, renkaat, huolto, bensa jne) yhdeksi luonnonvakioksi, jotta työnantajien ja verottajan ei tarvitse tapauskohtaisesti miettiä kunkin matkalaskun oikeellisuutta.

Jos kilometrikorvaus poistettaisiin tai sille asetettaisiin yläraja, tuloksena olisi loputon kuittihullutus ja riitely, kun ryhdyttäisiin keksimään firmakohtaisesti erilaisia laskukaavoja korvaamaan vaikkapa pääomakuluja tai lyhyemmillä matkoilla arvioimaan bensankulutusta. Kun kulukorvaus on veroton mutta palkka on melkein yhtä raskaasti haittaverotettua kuin bensa, on varsinkin pienissä firmoissa ja omistajia lähellä olevien henkilöiden tapauksessa tietysti motiivi yrittää maksaa hieman ekstraa verottomina kuluina, jotta tarvitsee maksaa vähemmän tuloveroa ja sivukuluja. Verottaja tietysti kyseenalaistaisi säännöllisesti näitä käytäntöjä, ja tuloksena olisi vuosien valitus- ja oikeusjuttuja. Firmat eivätkä työmatkoja tekevät työntekijät voisi oikein koskaan katsoa olevansa “kuivilla”, sillä jossain valitusprosessissa on joku kulukorvaus viiden vuoden takaa, ja koska hyvänsä saattaa kapsahtaa lisäveroja jos oikeus toteaa, että väärin maksettu.

Tähän kuluvasta byrokratiasta firmoissa ja julkishallinnossa ei tarvinne sanoa mitään.

Jos halutaan oikeasti asettaa liikkumismuotoja samalle viivalle ja lisäksi parantaa ihmisten elämänlaatua, ehdotan, että lakia muutetaan jotenkin niin, että työmatkaan menevä aika on kotiovelta lähtemisestä alkaen palkallista.

Jos työmatkalle lähdetään virka-aikaan ja palataan sen puitteissa, mitään ei tapahdu. Jos pitää matkustaa työajan ulkopuolella, tästä pitäisi maksaa asianmukaisesti palkkaa. Nythän työmatkoja optimoidaan useissa firmoissa rahan mukaan eikä ajan mukaan, ja melkein kaikki säännöllisesti työn takia matkustavat arvostavat nimenomaan vapaa-aikaansa eikä sitä, saako firma jonkun hankalan kulkuyhteyden kymmenen euroa halvemmalla.

Tämä on aivan relevantti asia myös kulkuneuvoa valittaessa. Jos lentäminen säästää työntekijän aikaa, lentäminen kannattaa sekä firmalle että työntekijälle. Suomessa näin ei tosin useinkaan ole, vaan autoa kannattaa käyttää siksi, että sen kanssa kuluu vähiten aikaa itse matkustamiseen tai turhanpäiväiseen odotteluun.

Muistan joskus käyneeni työmatkalla Jyväskylässä. Aamulento sinne lähti niin aikaisin, että piti herätä kolme tuntia ennen normaalia herätystäni. Palaveri oli ohi muutamassa tunnissa. En muista, olisiko sieltä ollut silloin puolen päivän lento takaisin, mutta jos oli, en ainakaan olisi ehtinyt siihen. Sen sijaan kello kuuden lento kyllä kulki, joten parin tunnin palaveri Jyväskylässä tarkoitti minun tapauksessani lähtöä kotoa viideltä ja paluuta kotiin kahdeksalta illalla.

Maakuntien lentoyhteyksien ongelma on juuri tämä. Vain Ouluun lennetään niin usein, että aamulennon voi ajoittaa suunnilleen palaverin alkua vastaamaan, ja kotiin voi lähteä sitten kun työ on tehty. Muualle on yleensä aamulento ja iltalento, ja kun tunnin palaveriin menevällä ei ole jossain paikassa mitään muuta tekemistä, loppuaika tutustutaan elinvoimaisen maakuntakeskuksen ihmeisiin, eli juodaan kravatti törrökkään kaljaa jossakin Nallepubissa.

Minun on vaikea syyttää ketään, joka tekee tällaisen matkan autolla saadakseen itselleen lisää vapaa-aikaa. Sen sijaan syytän kyllä firmoja, jotka pakottavat ihmiset tekemään työmatkat jollain hitailla kulkuneuvoilla kustannussäästöjen takia. Masan baarissa vietetty aika ei maksa nyt firmalle mitään kuten ei myöskään pelleily lentokentillä joskus kukonlaulun aikaan. Jos työnantaja motivoitaisiin rahalla optimoimaan aikaa, kulkuneuvokeskusteluunkin tulisi jotain tolkkua.

Tämä saisi firmat suosimaan niitä kulkuneuvoja, joita myös työntekijä haluaa kyseisessä tapauksessa suosia.

Suomessa lehdet kirjoittelivat tänään siitä, että on olemassa “porsaanreikä”, jonka takia Marokossa asuvan suomalaisen eläkeläisen ei tarvitse maksaa veroja, ja että tätä “veronkiertoa” käyttää noin 40 suomalaista.

Voihan asian näinkin tulkita, mutta kyse ei nähdäkseni ole porsaanreiästä eikä veronkierrosta.

Veronkierto on rikos, verosuunnittelu ei ole. Asiassa ei tapahdu minkään sortin rikosta eikä olla edes harmaalla alueella, joten veronkierrosta puhuminen on yksinkertaisesti väärin. Suomen ja Marokon verosopimus on sellainen, että asuinmaa verottaa, kotimaa ei. Tällainen verosopimus ei ole edes mitenkään erityisen harvinainen, mutta Marokon tekee erityisluontoiseksi paikaksi se, että siellä ulkomailta saadun eläkkeen tulovero on nolla. Kyse ei siis ole mistään ainutlaatuisesta “porsaanreiästä” vaan siitä, että joku maa ei halua verotusoikeuttaan käyttää. En ymmärrä, miksi tämä on ongelma Suomen ja suomalaisten kannalta, tai miksi asia edes kuuluu suomalaisille. Ei Saudi-Arabiassakaan ole tuloveroa kuten ei ole valtaosassa muistakaan öljyvaltioista.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt, miksi EU:n ulkopuolella asuvan suomalaisen eläkeläisen pitäisi maksaa veroja Suomeen Suomesta saadusta eläketulosta. EU:ssa asia on hieman toinen, sillä Suomen valtio ymmärtääkseni maksaa jotakin tasoitusta niille EU-maille, joissa suomalaisia eläkeläisiä asuu, ja napanuora suomalaisiin julkisiin palveluihin ei tosiasiallisesti katkea. Jos sen kuitenkin päästää katkeamaan, esimerkiksi itse en ole ollut enää viiteen vuoteen suomalaisen sosiaaliturvan piirissä kun olen lähtenyt Suomesta työikäisenä, ei pitäisi olla mitään perustetta kerätä minulta veroja Suomeen, vaan verot pitäisi maksaa asuinmaahan, jonka palveluja myös tarvittaessa käytän.

Eläkkeissä on kuitenkin kaikennäköisiä ihmeellisiä kommervenkkejä, sillä suomalainen eläkejärjestelmä ei tosiasassa kestäisi sitä, että ihmiset muuttaisivat eläkkeineen verotettavaksi muualle, ja suomalaisen yhteiskunnan vinkkelistä koko eläke eikä ainoastaan sen netto-osa olisi maksua. Käytännössä rahaa tietysti säästyisi palveluissa, mutta koska palvelut ovat eri momentilla kuin eläkkeet, nämä eivät netota toisiaan.

Nyt Marokon “porsaanreikää” ollaan tukkimassa muuttamalla verosopimusta, mutta Marokko ei ole sopimusta vielä ratifioinut. Maansuru, rötösherrat kiikkiin. Jos sen sijaan ei asu pysyvästi Marokossa vaan asuu esimerkiksi Suomessa ja vain väittää asuvansa muualla, tapahtuu tietenkin rötös jo nyt, eikä tämän takia tarvitse tehdä mitään.

Tätä voi miettiä myös siitä vinkkelistä, kannattaako ottaa suomalainen eläkevakuutus. Ei taida kannattaa, sillä se on verotettavaa tuloa Suomessa aina ja kaikissa tapauksissa, vaikka ei Suomessa asuisikaan. Jos meinaa asua Suomessa, pitää tutkia muita syitä ja jättää silti eläkevakuutus ottamatta, mutta ulkomaita ajattelevalle mahdottomuus kilpailuttaa verottajia on merkittävä syy olla eläkevakuutukseen sortumatta.

Jos säästää muuten vain osakkeisiin, pääomatulojen verotus kyllä sujuu asuinmaan kanssa aivan normaalisti.

Hesarin pääkirjoitussivulla pohditaan sitä, miksi Suomessa ruotsin kieltä puhuvien määrä vähenee, kun kaikkialla muualla Euroopassa vähemmistökielet ovat nousemassa kukoistukseensa.

Esimerkkejä kaivetaan Kataloniasta ja Walesista sekä maahanmuuttovaltioista Ranskasta ja Hollannista ja verrataan tilanteeseen Suomessa. Kirjoituksessa on kaksi tahallista tai tahatonta virhettä tai puuttuvaa havaintoa, joten käsitelläänpä ne nyt.

Kirjoittaja ei aivan tee tiikerinloikkaa siihen, että Suomessakin pitäisi kokeilla jotain pakollisia tai puolipakollisia kielikylpyjä lapsille, mutta kirjoituksen nojalla tällainenkin johtopäätös olisi helppoa tehdä. Kirjoittaja raapaisee ongelman ydintä puhumalla (ruotsin kielen) imagosta ja ylistää teatterin ja tv:n saavutuksia, mutta varsinainen havainto jää puuttumaan.

Pienempi kirjoituksen virheistä ja mielestäni selvä asiavirhe on se, että ruotsin kieltä puhuvien määrän väheneminen johtuisi siitä, että hallintoalueita on yhdistetty ja kaikki byrokraatit eivät enää osaa ruotsia. Tämä vaikuttaa puhtaasti kyläpoliittiselta kannanotolta sen puolesta, että ruotsinkielisten alueiden paikallishallinto säilytettäisiin ennallaan eikä siihen koskettaisi yleisten säästötalkoiden nimissä.

Minulle ei tule mieleen ketään, jonka taito tai taitamattomuus puhua jotakin kieltä olisi suurestikaan sidoksissa siihen, mitä kieltä valtion byrokraatit puhuvat, sillä heidän kanssaan ei asioida juuri koskaan. Palkansaaja asioi todennäköisesti suomea puhuvan julkisvallan kanssa passia uusiessaan kerran viidessä vuodessa, mutta melkeinpä kaikki muu hoituu internetissä tai automaattisesti, ja paperityö hoituu aivan hyvin myös ruotsiksi kuten myös nettilomakkeiden täyttäminen.

Ruotsin kieli on jonkunnäköisessä ahdingossa siksi, että väki on muuttanut kaupunkeihin, ja Suomen suurista kaupungeista oikeastaan vain Turku on sellainen, jossa ruotsin kielellä on jonkunlainen elävä asema, eikä sekään ole erityisen vahva kun myös Turkuun on muuttanut opiskelijoita suomenkieliseltä seudulta. Helsingissä sai vielä 50-luvulla joka paikassa palvelua ruotsiksi, nykyään ei juuri missään. Tämä on se, mikä vaikuttaa, sillä pelkällä ruotsilla ei pysty enää ostamaan ruokaa, keskiolutta tai kiiltävämpää peeseetä. Palveluammateissa olevien ruotsin kielen taito on yhtä vähäinen kuin omani, ja käytännössä tällaiset asiat hoituvat suomeksi. Työyhteisöt ovat muutamaa lukuunottamatta täysin suomenkielisiä, ja vaikka kyse on ihmisten äidinkielestä, mahdollisuus käyttää ruotsia muualla kuin suomenruotsalaisten kuplissa on vähäinen. Koululaitos tarjoaa siihen vielä tilaisuuden, mutta jos ei hakeudu Hankeniin, ovat jo yliopistossa kaikki sekaisin ja yhteiseksi kieleksi valikoituu suomi.

Ei ruotsin kieli tähän kuole, mutta syy ei ole viranomaiskielenkäytössä vaan kaupungistumisessa. Pääkaupunkiseutu ei enää ole merkittävästi ruotsinkielinen vaan käytännössä yksikielinen. Vaikka viranomaisiin lisättäisiin kuinka ruotsin kielen taitoa, se ei näkyisi missään, sillä heidän kanssaan ei henkilökohtaisesti asioida.

Toinen virhe, tai oikeammin puutteellinen havainto, liittyy siihen, millaisista kielistä noissa nousussa olevissa vähemmistökielissä on kysymys ja kuinka täydellisesti ne eroavat ruotsin kielestä Suomessa.

Kymr Walesissa ja katalaani Kataloniassa ovat kieliä, joissa sorrettuna ja miehitettynä itsensä pitävän alueen väki erottuu sortajastaan. Sama koskee monia muitakin porskuttavia vähemmistökieliä. Ne ovat nousussa siksi, että ihmiset haluavat erottua miehittäjästä lakkaamalla puhumasta valloittajan kieltä tai ainakin opettelemalla sen vanhan kielen.

Suomessahan tilanne on aivan päinvastainen. Menemättä nyt aivan tarkasti pohjoismaisen historian syövereihin, Ruotsi oli Suomessa jotakin, jota voidaan pitää miehittäjänä, ja sama koskee ruotsin kieltä Suomessa. Tästä seuraa imago-ongelma, sillä ruotsia ei nähdä kielenä, jolla jotenkin erotuttaisiin valloittajasta, vaan se on menneen valloittajan näivettyvä pikkukieli. Jos tilanne olisi päinvastainen, ja Suomi olisi pääosin ruotsinkielistetty ennen vuotta 1809 tai venäjänkielistetty sen jälkeen ja jäljellä olisi tänään kuuden prosentin suomenkielisvähemmistö, tämä kieli olisi nyt samanlaisessa huudossa kuin kymr Walesissa. Ruotsia tai venäjää äidinkielenään puhuvat suomalaiset pistäisivät lapsensa suomenkielisiin kielikylpyihin ja kouluihin, sillä he haluaisivat erottua Ruotsista ja ruotsalaisuudesta ja korostaa sitä, että me olemme oma kansa, jolla on oma kieli ja kulttuuri, tai vaihtoehtoisesti sitä, ettemme me nyt sentään ryssiä ole.

Suomessa tälle ei ole kuitenkaan mitään tarvetta, koska nimenomaan suomekielisyys on jo ajat sitten luonut jonkunnäköisen kansan, jonka asema ja rooli korostuivat Venäjän vallan aikana. Valloittajien ja miehittäjien vinkkelistä katsottuna vähemmistökieli eli suomi on voimissaan, joten ei tarvitse tehdä mitään suurempaa kielipolitiikkaa. Walesissa ja Kataloniassa miehittäjän valtakieli jyrää edelleen, joten voidaan olettaa, että näiden paikallisten kielten asema vahvistuu jatkossakin.

Ruotsin kieli on Euroopan vähemmistökielten joukossa oikeastaan aika kummajainen juurikin siksi, ettei siihen liity mitään sorrettua ja syrjittyä vähemmistöä ja heiltä ammottavien foinikialaisten aikaan valloitettua maata. Kun ei ole sortoa ja historiallista vääryyttä, on vaikea lietsoa ruotsinkielisiin mitään hurmahenkistä kielenpuolustamispolitiikkaa. Nythän sellaista on hieman yritetty viimeisen vuoden aikana, mutta varsin surkeasta pannukakusta on ollut kysymys, sillä tekaistujen ongelmien paukuttaminen ei aikaansaa suurtakaan kansanliikettä.

Toisaalta suomenkieliselle enemmistölle ruotsin kieli ei merkitse mitään oleellista kielellistä rikkautta, vaikka tätä propagandaa lukion ruotsintunnit olivatkin pullollaan, ja valtaosa vanhemmista ei koe mitenkään erityisen tarpeellisena sitä, että heidän lapsensa oppivat erinomaisesti ruotsin. Jotkut toki tekevät niin ja siinä ei ole mitään vikaa, valtaosa ei vaivaudu.

Tästä seuraa se, että vähemmistökielten yleinen noste ei tartu suomenruotsiin, sillä suomenkielisellä ei ole mitään tunnesidettä tuohon kieleen. Tätä voi verrata rivi-irlantilaiseen, joista valtaosa ainakin haluaisi osata puhua iiriä vaikkeivät viitsikään nähdä vaivaa sen opetteluun. Kun seka-avioliitot ovat tosiasia, veikkaan, että pääkaupunkiseudulla ruotsia todella aktiivisesti puhuvien määrä romahtaa 50 vuodessa. Se voi olla virallisesti paperilla äidinkieli, mutta suomen kieli on monelle heistä vahvempi. Jos näin käy, se tapahtuu ilman draamaa ja kriisiä.

Tässä kehityksessä ei ole mitään dramaattista. Suomea puhuvien on turhaa ruveta sohimaan muurahaispesää jyrkillä vaatimuksilla ruotsinkielisten pistämisestä kyykkyyn, sillä kun kieltä puhuvat lienevät itsekin tunnistaneet kielen uhanalaisuuden, tämä saattaa laukaista vastareaktion. Ei se mitään lopulta muuta, mutta kun Suomessa tällä hetkellä ja viime vuosikymmeninä kielipolitiikka ei ole ollut mikään erityisen keskeinen juttu vaan asiat vain hoituvat, tämä saatetaan hukata turhalla rettelöinnillä joutavan asian takia.

Nyt kun Nokia on valumassa amerikkalaiskomentoon, on alkanut keskustelu siitä, miten pitäisi auttaa sitä, että firmat pysyvät suomalaiskomennossa.

Ei sitä pidä auttaa. Ylimpään johtoon kannattaa palkata hyviä ihmisiä, ja heitä löytyy Suomesta suunnilleen saman verran kuin verrokkiryhmän valtioistakin, eli ei kovin paljoa. Kun suomalaisia on maailman ihmisistä alle promille ja länkkäreistäkään ei merkittävää määrää, kannattaa tarkastella näitä numeroita eikä olla nurkkapatriootti.

Suomessa pitää olla sen sijaan patriootti bisneksissä kuten muissakin asioissa. Ei niin, että karsastettaisiin vierasta vaan siten, että yritetään tehdä paremmin.

Jos mietitään mainittua Nokiaa tai oikeastaan mitä hyvänsä muutakin firmaa, tuotekehityksen ja myynnin avainihmiset eivät ole yrityksen terävintä kärkeä vaan keskikastia. Ylimmän johdon tehtävä on luoda heille hyvä ympäristö tehdä töitä ja yhteiskunnan tehtävä on luoda heille hyvä ympäristö elää.

Nokialla on kuulopuheiden perusteella menty hieman metsään siinä, että yrityksen ylin johto ei tee ihmisille tilaa hengittää vaan antaa kaikennäköisten hallintovisiirien mellastaa, mutta koska en ole ollut itse ikinä firmassa töissä, en puhu siitä sen enempää.

Jos unohdetaan menneen maailman suuruudet ja keskitytään tulevaan, mikä olisi Suomen menestysstrategia jatkossa? Tätä asiaa pitää ajatella niin, ettei sitä pidä räätälöidä yhdenkään nykyisen firman tarpeisiin vaan katsoa asiaa ylempää.

Suomessa on selkeitä vahvuuksia moniin muihin maailman maihin nähden. Väki osaa lukea ja kirjoittaa, ja myös ymmärtää lukemansa. Ihmiset Suomessa tietävät ulkomaiden menosta suunnilleen enemmän kuin minkään toisen länsimaan ihmiset. Koulutus on maksutonta ja syntyperä ei periaatteen tasolla ratkaise mitään. Käytännössä pummien lapsista tulee todennäköisemmin pummeja ja akateemisten lapsista tulee todennäköisemmin akateemisia, mutta kukaan ei karsasta säätykiertoon lähtenyttä pummin tytärtä syntyperänsä takia, vaan töitä hakiessa painaa pääasiassa henkilökohtainen ansio.

Erityisen suuri ansio Suomessa on ihmisten avarakatseisuus ja kyky tehdä muutakin kuin vääntää mutteria juuri siihen suuntaan, mihin pomo sitä käskee vääntää, ja hänellä on myös lupa ja suorastaan kannustus myös näin tehdä. Naapurimaissa joka suunnassa ollaan tässä asiassa huonommalla tolalla, ja mitä kauemmaksi mennään, asiat oikeastaan vain huononevat. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsiin törmätäkseen useasti ihmisiin, jotka teoriassa osaisivat tehdä sen mitä pitääkin, mutta koska asia kuuluu jonkun muun toimenkuvaan, siihen ei kosketa, vaan järjestetään rivi palavereja, joissa yritetään saada joku muu asia tekemään.

Suomessahan ei pidä missään tapauksessa miettiä sitä, miten nykyiset firmat pärjäävät mahdollisimman suomalaisin voimin, vaan sitä, että Suomessa ylipäätään kannattaa harjoittaa jonkunlaista maailmanluokan yritystoimintaa.

Suurin ja ratkaisematon ongelma on se, että Suomessa väkeä on vähän ja työmarkkinat kapeat. Yksi sata jonkun alan asiantuntijaa palkkaava firma saattaa joutua ryöstöviljelemään tuon alan kaikki asiantuntijat sekä koulun penkiltä että muista firmoista, sillä nykybisneksissä on runsaasti niche-aloja. Vaikka valtaosa asioista hoituu kenen hyvänsä voimin, aina tarvitaan pieni joukko joitain hyvin spesifejä asiantuntijoita, ja heidän saatavuutensa Suomessa on toisinaan hankala. Tämä pitää vain hyväksyä, sillä asiaa ei voi suuresti mitenkään auttaa.

Toinen ongelma on se, että Suomessa tuo mainitsemani keskikastin ja -tienestien väki on läntisten maiden mittapuulla ostovoimaltaan huonointa tai toiseksi huonointa. Jotkut itämaatkin menevät tässä asiassa edelle.

Tämä oli johdanto.

Ehdotan, että Suomessa ei politiikan tasolla mietitä yritysten, toimialojen tai minkään muunkaan sellaisen tukemista ja suosimista. Ehdotan sen sijaan, että Suomen vallankahva ottaa pitkän tähtäimen tavoitteeksi sen, että Suomessa on Euroopan kääpiövaltioiden jälkeen ostovoimaisin asiantuntijaluokka.

Tavoite ei ole niin outo kuin miltä se kuulostaa. Kuten ylempänä kirjoitin, tämä joukko on se, jonka työpanoksella Suomi menestyy tai on menestymättä. Nyt Suomen ylempi keskiluokka on täydellisesti kyykyssä. Palkat ovat pienet, elinkustannukset ovat hirveät ja verotuskaan ei ole enää tässä tuloluokassa erityisen miellyttävää. Tästä kaksi kolmannesta on valtiovallan ratkaistavissa olevaa ongelmaa.

Jos periaateohjelma olisi tuo mainitsemani ja sen perusteella ryhdyttäisiin tekemään politiikkaa, vaikutuksia olisi moniin asioihin.

Julkisvallan pitäisi keskittyä ansaitsemisen verottamisen sijaan kuluttamisen ja yritysten verottamiseen. Nykyinen korruptiolta haiskahtava kaavoitus- ja asuntorakennusbisnes voisi saada kyytiä. Kilpailun puute vähittäiskauppamarkkinoilla saattaisi kaivata ratkaisijaa. Kaikennäköinen perisuomalainen välistäveto, jossa asiat maksavat liikaa ansiotasoon nähden, olisi tulilinjalla, ja kilpailun lisääntymistä edistettäisiin käytettävissä olevin keinoin.

Jos Suomessa keskiluokan ja ylemmän keskiluokan elintaso olisi näillä main paras, ei tarvitsisi miettiä, miten Suomeen houkutellaan ulkomaalaisia, sillä he tulisivat houkuttelematta. Jos Suomessa mainitut vahvuudet huomioon ottaen olisi myös taloudellisesti järkevää elää, ei tarvitsisi miettiä, mistä tulee uusi Nokia tai miten pidettäisiin firmat suomalaisina. Kaikenmaalaiset firmat tekisivät mielellään asioita Suomessa, sillä asioita tekemään löytyisi helposti hyviä tekijöitä ja valmiiksi terve yrityskulttuuri. Palkkaongelmakin korjautuisi, jos Suomessa olisi kilvoittelua työvoimasta nykyistä laajemman yrityskannan kautta.

Tämä kokonaisuus ei edes vaatisi köyhien ajamista pinkopahvien alle vaan sen, että selvät markkinahäiriöt korjattaisiin ja julkisvalta keskittyisi oleelliseen eikä näiden markkinahäiriköiden suojelemiseen. Kohtuullisilla veroilla pystyttäisiin aivan hyvin tarjoamaan nykyiset peruspalvelut ja perustulonsiirrot sekä pitämään infrastruktuuri kunnossa.

Nyt Suomen strategia on sitoa valtaosa ihmisistä turpeeseen, hyväksyä vähäistä suurempi aivovienti ja lahjoa yrityksiä nallekarkeilla, ja tämä ei mielestäni johda mihinkään. Se palkitsee väärät tahot eikä hyödynnä Suomen vahvuuksia ensinkään.

Tämä on mielenkiintoinen juttu.

On siis tutkittu ja havaittu eroja illan- ja aamunvirkkujen persoonallisuudessa ja uralla etenemisessä.

Itse olen miettinyt asiaa jo varmaan yli kaksikymmentä vuotta. Minua illanvirkumpaa ihmistä saa hakea. On aivan täydellisen yhdentekevää mihin aikaan herään, mutta henkisesti herään vasta joskus kahden kolmen maissa iltapäivällä. Sillä ei ole väliä tämän asian kannalta, olenko herännyt seitsemältä vai yhdeltätoista. Vasta iltapäivällä alkaa elämä voittaa ja erilaisten asioiden tekeminen innostaa.

Mietin asiaa itse kauan sitten kun selvästi ihmisiä oli hyvin eri rytmisiä, jotta minkä takia asiaa ei mitenkään huomioida ympäröivässä yhteiskunnassa vaan kaikki on rakennettu aamuvirkkujen aikataulun mukaan. Koulu alkoi aivan naurettavan aikaisin kahdeksalta. Armeijassa piti herätä kuudelta. Työpaikalla olen ollut ainoa johtaja, jonka kalenterissa on ollut kestovaraus 8-11 estämässä yhdenkään palaverin laittamista naurettaviin aikoihin.

Tutkimus tarjoaa tähän valoa. Kun aamuvirkkuja pidetään ahkerampina ja he etenevät urallaan, he täyttävät ilmeisesti lähipiirinsä samanlaisilla ihmisillä. Kysymys ahkeruudesta on ilmeisesti mielikuviin perustuva. Minua voidaan syyttää työtä vieroksuvaksi kun en viitsi mennä mihinkään älyttömiin kello yhdeksän istuntoihin katsomaan zombina eteeni, tai ainakaan en ole niissä erityisen puhelias. Tätä pidetään laiskuutena. Sen sijaan kun aamun pirteät pikku pioneerit kieltäytyvät kategorisesti palavereista kolmen jälkeen iltapäivällä kun ei silloin enää jaksa innostua mistään, se on ymmärrettävää ja luonnollista, ja palaveri pitää siirtää aamuyhdeksäksi.

Puusta katsoen kyse on täsmälleen samasta asiasta: eri ihmiset ovat virkeitä ja tuottavia eri aikaan. Siitä huolimatta tätä ei haluta tunnustaa, vaan ylläpidetään mielikuvaa siitä, että oikea ahkerointi tapahtuu aamulla ja kaikki muut ovat vätyksiä.

Kyllähän yhteiskunta näinkin toimii, mutta samalla se hukkaa aika paljon lahjakkuutta kun yritetään taivuttaa ihmisiä tarpeettomaan muottiin, johon he eivät sovi. Pientä helpotusta valkokaulustyössä tulee jos käytössä on liukuva työaika, mutta kun liukuma on aamuseitsemästä aamuyhdeksään, sillä ei ole aamu-unisen kannalta mitään merkitystä, sillä ei yhdeksän ole hirveästi kahdeksaa parempi.

Jossain, en kuolemaksenikaan muista missä, oli parin kuukauden sisään uutinen koulusta, jossa oli testattu koulupäivän siirtämistä tunnilla eteenpäin kun oppilaiden väsymys alkoi olla ongelma. Oppimistulokset paranivat silmissä kuten myös gallup-kyselynä mitattu viihtyvyys.

Tämä on asia, jossa ihmiset selvästi ovat erilaisia, mutta erilaisuutta ei tahdota mitenkään ottaa huomioon. Yhteiskunnan aikataulu tuntuu edelleen perustuvan aamu- ja iltalypsyn väliseen aikaan, vaikkei tähän olisi mitään muuta syytä kuin “varhainen lintu madon nappaa” -harhaoppi.

Monissa muissa asioissa on ymmärretty yksilöllisyyden hyödyntämisen tarjoama mahdollisuus ihmisten elämänlaadun parantamiseen, mutta tässä asiassa ei tunnu suuria tapahtuvan. Ei siitä ole kovin montaa vuosikymmentä kun vasenkätisiä yritettiin eheyttää pakottamalla heidät käyttämään oikeakätisten työkaluja oikealla kädellä ja kirjoittamaan oikealla kädellä, ja kun tulokset olivat sitten huonoja, vasenkätiset alkoivat vaikuttaa tyhmiltä ja kömpelöiltä ja pärjäsivät elämässään oikeakätisiä huonommin. Tänä päivänä on hassunkurinen ajatuskin, että vasenkätinen olisi oikeakätistä tyhmempi, ja menneen maailman typeryyksille nauretaan.

Nyt pakotetaan aamu-uniset zombeilemaan työelämänsä puoliunessa ja kuvitellaan heidän olevan laiskoja. Saattaisimmekohan nauraa tällekin asialle joskus tulevaisuudessa?

Luin Iltalehmästä tämän uutisen etusivultaan.

Lapset siis myyvät seksiä keskustan ostareissa saadakseen pussikaljaa. Ilmiö on perin vastenmielinen, mutta mitä tästä uutisesta seuraa?

Seuraako siitä se, että vanhemmat vahtivat lapsiaan hieman tarkemmin, vai seuraako siitä se, että hulluimpien pedofiilien määrä ostareissa pompsahtaa, kun kerran markkinat ovat siellä? Suoraan sanoen veikkaan jälkimmäistä.

En minä tiedä mitä asialle pitäisi tehdä, mutta nyt on selvästi kirjoitettu mainos, mikä tuntuu ajatuksena perin ikävältä.

Päivi Räsänen kysyy, onko pride-kulkueen kaasuisku kenties vastareaktio “eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle”.

Mopo keulii tosin jo hieman ennen kysymyksen asettamista, sillä hän yhdistää asiaan myös maahanmuuttopolitiikan: “miten laajalti äärioikeistolaiset ja uusnatsismiin liittyvät ajatukset saavat kannatusta nuorten keskuudessa. Osaltaan ilmiöön saattaa vaikuttaa vaikenemisen kulttuuri maahanmuuttopolitiikassa. Jos maahanmuuttopolitiikan aiheuttamista tosielämän ongelmista kaikissa puolueissa vaietaan, ääriliikkeille jää toimintatilaa.”

Tässähän on kyseessä tyylipuhdas argumentaatiovirhe. Ensimmäinen on olkiukko. Pomminheitto homoparaatissa ei liity edes etäisesti maahanmuuttopolitiikkakeskusteluun, joten sen yhdistäminen tähän tuntuu joutavalta. Toinen asia ei oikeastaan ole edes argumentaatiovirhe vaan asiavirhe: vaikka edellinen olkiukko ei olisikaan olkiukko, entä sitten? Minun havaintojeni mukaan maahanmuutosta puhutaan nykyään aivan mahdottoman paljon. Pikku hiljaa myös suuret puolueet ovat tulleet keskusteluun mukaan ja keskustelu ei ole enää vain ääripäiden änkyröintiä edustavien vihervasemmiston ja persujen välistä kitinää. Erilaisia mielipiteitäkin on esitetty ja niistä keskusteltu (esim. kohu Urpilaisen ja Heinäluoman lausunnoista). Kun vaalit lähestyvät, asiasta puhutaan lisää ja puolueiden välillä on aitoja sisällöllisiä eroja, ei ainoastaan kosmeettisia painotuseroja. Mitä Räsänen oikein tarvitsee lisää, että pomminheittäjät pysyvät luolissaan?

Monet ovat kuitenkin ehtineetkin jo kommentoimaan tätä kohtaa: Voiko Pride-kulkuetta vastaan tehdyn typerän hyökkäyksen tulkita myös vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle?

Kyllä varmasti voi tulkita mitä hyvänsä miten hyvänsä, ainakin jos on Päivi Räsänen. Ei arvoliberaaliutta Suomessa yksinomaan mikään mystinen “poliittinen eliitti” aja. Kyseessä on aivan arkinen asia, joka kattaa valtaosan suurten kaupunkien ihmisistä ja aika paljon maalaisiakin. Päivi Räsänen kerää aatteineen noin viiden prosentin kannatuksen vaaleissa, ja tämän poppoon painoarvo ei ole yhteiskunnassa kaksinen, kuten ei kuulukaan olla. Hieman samantapaisia arvoja edustaa valtaosa Maalaisliitosta ja fraktiot Kokoomuksesta, RKP:stä ja Persuista. Oman arvaukseni mukaan noin kolmannes suomalaisista tai vähän alle.

Tällä kolmanneksella on äänitorvensa. Myös vakavasti otettavia löytyy eikä tarvitse turvautua Räsäseen jos ei huvita. Enemmistö kuitenkin on Suomessa arvoliberaaliuden kannalla, ja ajan kuluminen ei näyttäisi ainakaan vähentävän tämän joukon määrää.

Muutaman hullun todennäköisesti yhteen kertaan jäävä terrorikampanja ei ole mikään merkittävä yhteiskunnallinen puheenvuoro tai protesti, eikä sitä pidä sellaiseksi tulkita. Kansalaistottelemattomuudella on aikansa ja paikkansa, mutta sitä ei käytetä toisten terveyden tai omaisuuden vahingoittamiseen vaan toisenlaisiin tapauksiin. Tässä ei ole kyseessä mikään poliittinen mielenilmaus vaan rikos, ja rikollisia on aivan turha näennäisymmärtää.

Tilanne olisi ehkä toinen, jos Suomessa olisi mahdotonta saada homojen oikeuksia vastustavaa agendaa (tai jotain muuta agendaa) poliittisen prosessin käsittelyyn. Se on kuitenkin aivan täysin mahdollista, mistä kertoo esimerkiksi Räsäsen lausuntoautomaatti ja hänen puolueensa agenda. Se, että tällaisella agendalla ei ole suuremmin kannatusta, ei selitä tai oikeuta pomminheittoa vaan oikeuttaa tekemään johtopäätöksen, että agenda ei ole erityisen suosittu. Jos yhteiskunta estäisi politiikan teon jollain asialla, pitäisi tehdä vallankumous, mutta koska se ei estä, rikollisia pitää kutsua rikollisiksi eikä etsiä heidän tekojensa takaa yleviä tarkoitusperiä.

Päiväkotien teipatut lapset ovat olleet viikon puheenaihe Suomessa ja vähän muuallakin.

Erkki Tuomioja ei petä meitä taaskaan. Hän kertoo, että ilmeisen väärinkäytöksen syyt ovat veronalennuksissa eikä väärin tehneessä henkilöstössä. Minun on vaikea kuvitella, mikä rahapula aiheuttaa tämäntapaisia toimenpiteitä, mutta näin on taas saatu kaikki ongelmat ei-SDP:n syyksi.

Sen sijaan asiasta kohiseminen Venäjällä on mielenkiintoista, kuten muukin Suomen lastenhuoltoa koskeva kirjoittelu.

Kun joku KGB:n everstin oppiarvolla lapsiasioihin pätevöitynyt venäläisvirkamies kävi Turussa ja perässä kulki bussilastillinen toimittajia, voidaan miettiä, miksi näin on. Kun tätä on seurannut venäläismediassa ilmiselvästi valheellista kuvaa välittävää kirjoittelua, on pakko epäillä, että kyse ei ole silkasta sattumasta vaan tilaustyöstä. Mutta kuka on tilaaja ja mitä tilaus palvelee? Tätä minä en saata käsittää.

Asiassa on liikaa yhteensattumia, että voisin pitää asioita täysin irrallisina.

Motiivi sen sijaan on hieman hämärän peitossa. Suomi on Venäjän rajanaapureista ainoa, jonka kanssa Venäjällä ei ole mitään kränää mistään vaan asiat hoituvat normaalisti kuten muidenkin maiden kanssa. Kun nyt levitetään Suomesta, suomalaisista poliitikoista ja suomalaisista virkamiehistä jokseenkin valheellista kuvaa, tällä on väkisinkin vaikutusta suhteisiin henkilötasolla.

Venäjällä änkyräkansallismielisyys elää ja voi hyvin, joten sen ruokkimiseksi ei tarvita riitelyä Suomen kanssa. Suomessa asuvat venäläiset taas ovat vapaaehtoisesti maahan muuttanutta väkeä eivätkä rajansiirron takia väärälle puolelle jäänyttä sakkia. Lisäksi heidän määränsä on perin vähäinen ja painoarvo venäläisessä politiikassa olematon. Venäjä ei tarvitse myöskään lisää vihollisia voidakseen ammentaa rahaa armeijalle, sillä tuossa maassa Putin voi tehdä aivan mitä hyvänsä halutessaan eikä tarvita kulissivihollisia yleisen mielipiteen taivutteluksi.

Vihollisia ja Venäjään hyvin kalseasti suhtautuvia naapureita riittää. Luulisi, että elämää helpottaisi, jos yhdellä kulmalla ei olisi mitään kränää ja Pietarin seutu sotilaallisesti turvassa, mutta jostain syystä tätä kränää nyt yritetään rakentaa. Jos kirjoittelu tästä eskaloituu, siitä ei seuranne paljon mitään muuta kuin että Suomessa Naton kannatus pompsahtaa. Suomen liittyminen Natoon ei mitenkään voi olla venäläisten intressissä, mutta nykyinen epäluulon lietsonta vaikuttaa kannassaan horjuviin. Suomessa taas yleisellä mielipiteellä on jotakin väliä ja Natoon tuskin liitytään jos reipas enemmistö jäsenyyttä vastustaa.

Venäjää vaivaa kansainvälisen arvostuksen ja merkityksen puute. Mieleen tulee, että maailman maista Suomi on Venäjään kaikkein positiivisimmin suhtautuva valtio ja kansa. Suhtautuminen on Suomessakin verraten epäluuloista, mutta muualla vielä jyrkempää ja epäluuloisempaa. Nyt venäläiset näyttävät yrittävän vaikuttaa suomalaisten asenteisiin, mutta miksi?

Minä en tiedä.

Martti Hetemäen verotyöryhmä on ehdottanut sitä sun tätä Suomen verotuksen uudistamisesta. Ehdotuksessa on selvästikin jotakin oikein, sillä kaikki etujärjestöt vastustavat sitä verisesti. Akava on kai ainoana järjestönä suhtautunut siihen varauksellisen myönteisesti. Kun verotus on Suomessa niinkin ongelmallinen kenttä kuin se on, on aika helppoa tehdä sellainen veroesitys, joka on jonkun kerhon tilaustyö. Mutta kun suuret ja pienet yritykset sekä melkein kaikki työmarkkinajärjestöt vastustavat kuten myös maajussit, voidaan ajatella, että työtä on ainakin yritetty tehdä ilman suuria poliittisia kytköksiä.

Ydinajatus on verotuksen siirtäminen ansaitsemisesta kuluttamiseen, mikä on periaatteena sangen järkevä. Työn haittaverottaminen ei ole hyvä idea maassa, jossa työttömyys vaivaa, ja joka ei tytäryhtiötalouden takia tunnu pystyvän pitämään korkean tuottavuuden työtä rajojen sisäpuolella. Ympäristöväki on kannattanut tätä siirtymää jo pitkään, ainakin jotkut heistä. Osa tosin on kannattanut kaikkien verojen kiristämistä, jotta julkiselle sektorille saadaan enemmän rahaa.

Tuloverotuspuolella ajatus on laskea ansiotulojen verotusta ja kiristää pääomatulojen verotusta. Tässä tehdään jotain, mutta lopullinen tiikerinloikka jää tekemättä.

Suomen verotuksen rakenteellinen ongelma on ansio- ja pääomatuloverokantojen suuri ero. Tämä aikaansaa tilanteen, jossa kaikennäköinen verosuunnittelu ja mitään tuottamaton puliveivaus kukoistavat ja kaikki jotka pystyvät, kierrättävät rahaa firmojen kautta. Musta pekka jää käteen hyvätuloiselle palkansaajalle, joka ei pysty tekemään veroilleen mitään toisin kuin vastaavia pääomatuloja saava.

Nyt ajatus olisi laskea tuloveroja hieman ja korottaa pääomatuloveroja 30 prosenttiin. Vaan mitä tapahtuisi, jos pääomatulojen vero korotettaisiin 35 prosenttiin ja asetettaisiin palkkaverokatto tuohon? Samalla muutettaisiin vähennyksiä progressiivisiksi siten, että työmatkoja, tulonhankkimiskuluja jne. saisi vähentää veroissa vain jos maksaa tuota maksimia pienempiä veroja eli on pienituloinen. Hyväpalkkaisen veroprosentti laskee, mutta hän menettäisi kasan vähennyksiä. Pienipalkkaisen verot ja vähennykset taas pysyisivät jokseenkin ennallaan. Asuntolainan korkovähennyksen voisi ehkä paketoida tähän samaan nippuun.

En tiedä, mikä olisi tarkalleen se veroprosentti, jolla tämä yhtälö olisi tasapainoinen. Nyt kuitenkin korkeita tuloveroja jonkun verran kierretään firmojen kautta ja tämä puliveivaus poistuisi. Jos samalla tarkasteltaisiin yritysverotusta siten, että yritys maksaisi veroa jostain muusta kuin näytetystä voitosta, tehtäisiin epäkannattavaksi sekin, mitä joka kolmas tuttu tekee, eli ostaa kotiinsa viihde-elektroniikan näennäisesti firmansa piikkiin ja tekee lomamatkat “työmatkoina” eikä maksa tähän menevästä rahasta mitään veroja.

Kun kaikki tulot olisivat saman arvoisia eikä ole merkitystä, miten raha on ansaittu, ei olisi mitään motiivia piilottaa tuloja mihinkään, koska kaikesta maksetaan sama vero. Kun korkein veroprosentti on 54, pidän moraalisesti täysin hyväksyttävänä sitä, että käytetään kaikki mahdolliset keinot jättää nämä verot maksamatta. Jos veroprosentti on kohtuullinen eli noin kolmannes, moraalinen oikeutus poistuu.

Yleisesti on tietysti syytä tehdä jotakin menopuolelle ja julkiselle sektorille, mutta menopuolen täysremontti on oma keskustelunsa. Tulopuolen remontti pitää tehdä tästä riippumatta, sillä nykyinen progressio tuloloukkuineen tekee suomalaisesta työstä sangen kilpailukyvytöntä, mikä näkyy aivovientinä.

Akuliina Saarikoski arvostelee Euroopan ulkomaalaispolitiikkaa Uudessasuomessa.

Kirjoitus on tietysti tyypillinen Saarikosken puheenvuoro, jossa on joku kaunis ideaali (joku muu maksaa), ja käytännön asioiden puntarointi on poskellaan tai puuttuu kokonaan, ja reaalielämän faktoja käsitellään valheellisesti.

Otetaanpa tästä pari esimerkkiä:
Calais on jo Balkanin sodasta alkaen ollut siirtolaisten pysähdyspaikka. Siitä on myös tullut rajojenvastaisen toiminnan merkki. Calais’ssa EU:n siirtolaispolitiikka näkyy kipeän konkreettisesti.
Alueelle Afganistanista, Irakista ja Afrikan sarven maista tulleet siirtolaiset on pyritty siivoamaan kaupungin ulkopuolelle. Noin tuhat siirtolaista majailevat kuka missäkin, teltoissa, hylätyissä taloissa ja ympäröivissä metsissä. Alueesta käytetään nimitystä the jungle, viidakko.
Nimitys on tosi, sillä viidakon lakien mukaan poliisit ovat tuhonneet ja polttaneet siirtolaisten majoja. Niihin on myös heitetty kyynelkaasua. Siirtolaisia on pahoinpidelty ja kuljetettu Calais’n ulkopuolelle.
Siirtolaisia kiinniotetaan ja käännytetään liukuhihnalla.

Tässä on pari huomionarvoisaa seikkaa. Ensinnäkin se, että kirjoittaja pitää jotenkin mainitsemisen arvoisena sitä, että poliisi ottaa kiinni ihmisiä, joilla ei ole oikeutta oleskella Euroopassa, ja palauttaa heidät takaisin. Eihän Calaisista palauteta mihinkään yhtään sellaista ulkomaanpelleä, jonka oleskelulupa on kunnossa jos sellainen tarvitaan, ja joka ei syyllisty rötöksiin. Itse asiassa Ranskan poliisi on ottanut sangen hellämielisen tavan suhtautua koko Calaisin leiriin, sillä tosiasiassa noissa leireissä asuvilla ei kenelläkään ole oleskelulupaa Euroopassa paitsi niillä, joiden turvapaikkahakemusta vielä käsitellään.

Calaisin tilanne sai pari vuotta sitten käänteen huonompaan kun Englantiin pyrkivät alkoivat pysäyttää pyssyillä uhaten satamaan ja junaan ajavia autokuskeja päästäkseen autoon piiloon. Tätä ei enää voitu katsoa läpi sormien, ja kun alueella liikkuminen alkoi muuttua vaaralliseksi kun jokainen valkoihoinen autokuski oli mahdollinen kohde, leirejä ryhdyttiin siirtämään syrjemmälle ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita lähettää takaisin kotiinsa Britannian ja Ranskan yhteisoperaatiossa.

Tästä puolesta olisi ehkä voinut sanoa sanasen myös. Englanti ei ole Schengen-maa eikä sellaiseksi muutu, joten vaikka noiden ihmisten turvapaikkahakemukset hyväksyttäisiin Ranskassa, he eivät silti pääsisi Englantiin. Pitäisikö pyssysankareita sietää siksi, että Eurooppaan ja erityisesti Englantiin ei saa muuttaa aivan kuka hyvänsä? Jos valkoiset hilluisivat pesäpallomailojen kanssa palauttamassa kuria ja järjestystä näihin leireihin, Saarikoski olisi ensimmäisenä vaatimassa rosvoja kiinni ja toimenpiteitä tällaisen estämiseksi jatkossa. Minut ja Saarikosken erottaa se, että minäkin olisin vaatimassa toimenpiteitä tässä tapauksessa, mutta kannatan niitä myös silloin, jos pyssymiehet ovat arabeja, enkä keksi rakennelmaa, jossa pyssyä heilutteleva ei-valkoinen heiluttelee pyssyä vain siksi, kun minä olen niin ikävä ihminen.

Calaisissa “vallitsee kurjuus”, mutta miksi se siellä vallitsee? Jos ihmiset olisivat jääneet vastaanottokeskuksiin odottamaan käännytystä, heillä olisi ollut toimeentulo. Kun näin ei haluttu tehdä vaan lähdettiin lihapatojen äärestä Calaisin metsiin, voidaanko syyttää yksinomaan Eurooppaa ja eurooppalaisia siitä, että kurjaa on? Jos Calaisin metsissä olisi jotain merkittäviä toimeentulon lähteitä, siellä asuisi ranskalaisia.

Rajoja vastustavat siirtolaisaktivistit ovat alkaneet linnake-Euroopan sijasta verrata Eurooppaa tehtaaseen. Toisin kuin linnake, tehdas ei sulje ulkopuolelleen kaikkia vieraita. Tehtaaseen pääsee, kun työvoimaa tarvitaan. Sen sijaan jos sinulla ei voida tehdä rahaa, olet kylmästi out.

Tässä taas jätetään huomiotta täysin se, kuka ihme nämä avoimien rajojen maassa Eurooppaan tulevat sitten elättäisi. Joku muu varmaan. Jos heillä “ei voi tehdä rahaa”, joka voidaan ilmaista toisin “ei kykene elättämään itseään”, jonkun muun se pitää tehdä.

Avoimien rajojen maailma voi ymmärtääkseni toimia vain, jos yhteiskunta ei tarjoa kenellekään mitäänn palveluja eikä mitään tulonsiirtoja. Jos jokainen saa tulla toimeen omillaan tai kuolla nälkään, rajoja voidaan raottaa hieman enemmän. Tässäkään tosin asia ei ole aivan näin yksinkertainen, sillä jos rajat todella avattaisiin, monessa ammatissa alkaisi toivoton palkkojen polkeminen, ja samalla menisi leipä länsimaisen duunarin suusta. Vain kaltaiseni henkistä pääomaa myyvät luomakunnan kruunut pärjäisivät tässäkin maailmassa, sillä heidän ylivertaisella lahjakkuudellaan olisi kysyntää toisenlaisessakin maailmassa.

Muunmuassa Osmo Soininvaara on kirjoittanut siitä, että hyvä sosiaaliturva ja vapaa maahanmuutto sopivat huonosti yhteen, ja häntä ei voine pitää minään natsikerhon edusmiehenä toisin kuin Greenwichin Führeriä, ja hänen näkökulmansa asiaan ansaitsisi tulla vakavammin otetuksi.

Päätän tämän vuodatuksen ajan henkeä ja keskustelun tahallista sössimistä erinomaisesti kuvaavaan kappaleeseen:
EU on jo vuosia pyrkinyt ulkoistamaan ulkorajansa vartiointia maksamalla unionia ympäröiville maille Itä-Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa, jotta ne pysäyttäisivät siirtolaiset ennen rajalle saapumista. EU myös lähettää näissä maissa sijaitseviin säilöönottokeskuksiin rajoilta kiinni saatuja siirtolaisia ennen kuin he ovat ehtineet anoa turvapaikkaa.

Tämä on tietenkin mitä puhdasoppisin valhe. EU ei lähetä yhtään siirtolaista Libyassa olevaan vastaanottokeskukseen. Yksikään siirtolainen ei myöskään ano turvapaikkaa. Miksi anoisikaan, sillä hänellähän on jonkunnäköinen maahantuloon oikeuttava kuponki taskussaan. Miksi hän anoisi turvapaikkaa mistään, ja miksi EU:n natsirajavalvonta haluaisi toimittaa tällaisia ihmisiä johonkin vastaanottokeskuksiin? Ei minkään takia, eikä näin myöskään toimita.

Saarikoski vain tekee saman, erinomaisen ärsyttävän tempun, kuin niin kovin moni muukin: kutsumalla turvapaikanhakijoita siirtolaisiksi saadaan häivytettyä keskustelusta se osa maahanmuuttoa, joka ei ärsytä juuri ketään, ja se osa maahanmuuttoa, joka tuntuu ärsyttävän sangen monia. Näille on olemassa aivan kelpoisat termit “siirtolainen” ja “turvapaikanhakija”, mutta koska juuri jälkimmäisiä pitää jostain syystä saada lisää, heidät yritetään maisemoida siirtolaisiksi. Toinen selitys tälle on se, että pyritään leimaamaan keskustelun opponentit “ulkomaalaisvihamielisiksi” kutsumalla kaikkia siirtolaisiksi ja saamalla turvapaikanhakijoihin penseästi suhtautuvat suhtautumaan näennäisen penseästi kaikkiin ulkomaalaisiin.

Turvapaikkaa anovat ovat turvapaikanhakijoita eivätkä siirtolaisia, ja on aivan selvää, että näitä ihmisryhmiä kohdellaan jossain määrin eri tavalla. Turvapaikanhakijalla on subjektiivisia oikeuksia, siirtolaisilla ei näitä oikeuksia ole. Vastaavasti turvapaikanhakija joutuu hyväksymään vastaanottokeskukset yms. asiat siksi ajaksi kun hänen asiaansa tutkitaan, kun taas siirtolainen voi vuokrata tai ostaa haluamansa asunnon ja tehdä mitä lystää. Talousvaikeuksissa kamppailevien länsimaiden vinkkelistä työperäinen siirtolaisuus järkevissä mitoissa menee mainiosti ja on todennäköisesti sangen hyödyllistä. Turvapaikanhakijat taas ovat kokonaisuutena menoerä, joten on aivan selvää, että taloudellisin perustein maahanmuuttoa pitää yrittää erilaisin keinoin painottaa siirtolaisiin eikä turvapaikanhakijoihin.

Tämä nimenomainen termitemppu on jo niin vanha, että soisin pussista löytyvän jotain uusiakin keinoja. Natsisyytöksiltä kuitenkin putoaa pohja pois jos huomattaisiin, että “ulkomaalaisvihamieliset” eivät itse asiassa vihaa ulkomaalaisia tai maahanmuuttajia kategorisesti, eivätkä itse asiassa ketään yksilöinä, mutta he haluaisivat pöyhiä turvapaikka- ja perheenyhdistämispolitiikkaa uuteen uskoon.

Näistä asioista keskusteleminen vaatii huomattavasti enemmän kuin “natsi, natsi” -huutelun, ja siksi käytetään kaikki retoriset temput, ettei itse asiasta tarvitsisi puhua yhtään mitään.


Saarikosken toivoisin joskus kertovan meille, miten hänen mielestään kuuluisi avoimien tai avoimempien rajojen aikaan ihmisten toimeentulo rahoittaa. Tämän jälkeen keskustelussa päästäisiin taas eteenpäin. Jos hänellä on hyviä ajatuksia siitä, miten rajoja voitaisiin avata aiheuttamatta julkisten menojen rivakkaa kasvua, palkansaajien ansiotason romahtamista tai molempia näistä, olen valmis kuuntelemaan.

Talouskasvun rajallisuus on hokema, jota toistetaan melkein yhtä usein kuin “nuoriso on rappiolla” -mantraa. Kumpikaan ei lisäksi ole kovin uusi keksintö, vaan toistajia on riittänyt vuosisatojen aikana useita sieltä täältä.

Suomessa tätä kuulee yleensä vihreistä suunnista viheragendaa tukemaan, tai sitten perussuomalais- tai kristillissuunnasta “alas markkinatalous” -ajatuksia tukemaan.

Nopeasti miettimällä vaikuttaisi siltä, että talouskasvu ei ole mitenkään erityisen rajallinen asia. Talouskasvuhan on talouden tuottamien tavaroiden ja palvelujen arvon lisääntymistä inflaatiosta puhdistettuna. Se ei erityisesti ole juuri nykyisten kauppatavaroiden arvon lisääntymistä.

Siitä ei ole kauan, kun maailman ainoa merkittävä kauppatavara oli villa. Siitäkään ei ole kovin kauan, kun talouskasvu saatiin efektiivisesti pellosta sadon muodossa. Talous on kasvanut voimakkaasti aina siellä, missä on kunkin ajan tuotantoketjun korkein rahastusporras.

Alkutuotantoaikaan maa tuotti talouskasvun. Teollisuusyhteiskunnassa ruukki. Palveluyhteiskunnassa korkeamman jalostusasteen palvelujen kotimarkkinakysyntä. Nyt ollaan siirtymässä johonkin muuhun, mutta aika näyttää, mihin. Juuri näissä muutosvaiheissa on tapana hokea, että nyt talouskasvu tyssää pysyvästi, sillä ajatellaan vain sen marginaalistuvan toiminnan kohtaloa. Jos luonnonvarat ottavat ja loppuvat, silloin tavaran valmistaminen ja ostaminen eivät enää luo talouskasvua, mutta eihän esimerkiksi viihteen tuottaminen kuluta samalla tapaa luonnonvaroja kuin kumiankkojen tuottaminen kumiankkatehtaassa.

Jonkun luonnonvaran äkillinen loppuminen varmasti aiheuttaisi pienen notkahduksen talouskasvuun, kunnes keksitään tapoja pärjätä ilman sitä, tai ihmisten kulutustottumukset muuttuvat toisenlaisiksi. Väestön ikääntyminen aiheuttaa notkahduksen talouskasvuun, sillä kuluttajien määrä vähenee jossain vaiheessa, mutta kääntyy taas kasvu-uralle aikanaan.

Edes sodat eivät muuta mitään kovin pysyvästi, sillä nykyinen talouskasvu perustuu ennen kaikkea tietotaitoon. Vaikka rakennuksia pommitettaisiin päreiksi ja ihmisiä tapettaisiin, tieto ei ole kadonnut mihinkään, ja kun sota joskus loppuu, on lopulta aika vaivatonta rakentaa uudelleen kaikki hajotettu, minkä huomaa esimerkiksi Jugoslaviasta.

Talouskasvu nähdäkseni tyssää pysyvästi vain, jos ihmiset eivät enää haluaisi kuluttaa oikein mitään. Se, että he rupeavat kuluttamaan palveluja tavaran sijaan, ei tee talouskasvulle muuta kuin muuttaa sen painopistettä. Talouskasvuargumentti ei siis ole mikään linkolalaisten oppien peruste. Samaten ei ole mitään syytä vastustaa markkinataloutta siksi, että osa ihmisistä, firmoista ja kenties jopa valtioista ei oikein pysy kehityksen kelkassa kaikkina ajan hetkinä ja osaa ennakoida maailmassa tapahtuvia muutoksia.

Tällä kertaa kristityt ovat liikkeellä vastustamassa sitä, että jotain uskontoihin liittyvää käytetään jossain muussa kuin uskonnon itsensä määrittelemällä tavalla. Vapaa-ajattelijat siis haluavat vaihtaa raamattuja pornolehtiin.

Kristityt lausuvat asiasta näin:
Vaikka mielenilmaisut ovat laillisia, on niiden järjestäjien aina välttämätöntä kunnioittaa kansan vähemmistön tai enemmistön arvoja.

Kristittyjen mielestä siis sananvapaus, ilmaisun vapaus ja mielenosoittamisvapaus ovat olemassa vain, jos näin tekemällä ei loukata kenenkään arvoja. Ei enemmistön eikä minkään vähemmistön. Ajatus on koko lailla päätön.

Tällä linjalla ovat viime aikoina kunnostautuneet vain muslimien loputtomiin ymmärtäjät, ja tästä on kirjoitettu viime aikoina paljon. Kirjoitin itse joku aika sitten uskovaisten vastaiskusta, ja tämä on osoitus juuri siitä. Maallisia yhteiskuntia vastaan hyökätään vähän jokaisen uskonnon riveistä, ja kaikissa näissä hyökkäyksissä on oleellisesti kyse siitä, että jonkun väriset uskovaiset haluaisivat kieltää jotakin, koska tämä joku on heidän mielestään loukkaavaa, tai heidän mielestään joku kuvitteellinen henkilö saattaa asiasta loukkaantua.

Nyt kuulemma viranomaisten pitäisi käyttää aivoaikaansa sen selvittämiseen, onko tapahtunut rötös.

Uskontoja vastaan pitää saada esittää kritiikkiä, ja tämän varmaan tunnustaa jokainen tämän lauselman allekirjoittanut Kristillisten eduskuntaryhmän jäsenkin. Kritiikin pitäisi kuitenkin olla aina näiden uskontojen hyväksymää, ja tästä minulle tulee mieleen työläis- ja talonpoikaisvaltioiden virallinen oppositio, jotka puolueen kätyreinä keskustelivat hieman sallituissa rajoissa puolueen määräämistä asioista, puoluetta suuresti ylistäen. Kritiikin siis pitäisi olla jotenkin kritisoitavan hallinnassa, ja sitten kaikki olisi hyvin.

Erinäköisten vapauksien ydinolemus näyttää jälleen kerran kadonneen johonkin. Sananvapauden ideahan ei ole se, että kaikkien hyväksymä puhe on erityisessä suojeluksessa, vaan kyse on siitä, että erityisessä suojeluksessa on puhe, jonka joku haluaisi kieltää.

Mielenosoitusoikeus on täysin samaa perua. Jos mieltä saisi osoittaa vain siten, ettei kukaan ärsyynny tai hermostu, mitä järkeä olisi ylipäätään osoittaa mieltä? Mielenosoituksen ideahan on kääntää ihmisten ajatukset hetkeksi johonkin asiaan, jota he eivät ole tulleet ajatelleeksi tai jota he ovat ajatelleet ainoastaan jollain viralliseen oppiin kuuluvalla tavalla. Sivutuotteena joku yleensä loukkaantuu tai hermostuu, mutta miten on mahdollista ravistaa ihmisiä ajattelemaan asioita ilman, että nykymaailmassa joku enemmistö tai vähemmistö hermostuisi?

Ei se ole mahdollista ensinkään.

Suhtautuminen alkoholin aiheuttamiin ongelmiin näyttää olevan joka maassa erilainen. Kaikissa maissa yritetään tehdä jotakin, ja missään ei saavuteta tuloksia.

Britanniassa ideoidaan tällä hetkellä alkoholille vähimmäishintaa supermarketissa. Tämä ehkä auttaa jotain, todennäköisesti ei. Pubit tietysti pitävät ehdotuksesta, sillä kaljan hinnan laskettua erinäköisten supertarjousten takia siten, että kaupasta saa nykyään 24 tölkkiä kahden pubipintin hinnalla, pubeja on kaatunut jonkunkin verran.

Suomessa tunnutaan keskustelevan jatkuvasti alkoholimainonnasta. Kuvitellaan, että nuoriso lopettaa juopottelun kunhan alkoholimainonta kielletään tai sitä muutetaan tylsemmäksi.

Tämä vaikuttaa hyvinkin kosmeettiselta puuhastelulta yhdestä hyvin perustavanlaatuisesta syystä.

Näiden lakien visioijilla lienee mielessään tupakka. Kun tupakan mainonta on kielletty, tupakan näkyvyyttä vähennetty ja kielletty tupakointia siellä täällä, tupakointi todellakin on vähentynyt. Nuorista suurempi osa ei enää polta tupakkaa, joten kun keinot toimivat tupakan kohdalla, niiden on toimittava alkoholinkin kohdalla.

PIeleen mennään kuitenkin juuri tässä. Tupakan suhteen näyttää käyvän niin, että nuorena tupakasta erossa pysyneet harvoin aloittavat tupakointia vanhempanakaan. Näin pienikin muutos 16-vuotiaiden käyttäytymisessä luo pohjaa hieman suuremmalle muutokselle tämän päivän 10-vuotiaiden joukossa sitten kun he ovat 16-vuotiaita. Tupakoinnin sosiaalinen arvo vähenee vuosi vuodelta ja todennäköisesti sukupolven jälkeen tupakointi on enää pääosin vanhojen äijien juttu.

Alkoholin kanssa ei kuitenkaan käy näin. Nuorisoa ei aja juomaan mainonta vaan hieman vanhempien nuorten esimerkki. Tätä esimerkin voimaa ei katkaise alkoholimainonnan kieltäminen, ja on vaikea kuvitella sitä jatkumoa, joka tekisi pontevasti lasiin 16- tai 17-vuotiaista sylkäisevistä täysraittiita pysyvästi heikentäen tätä esimerkin voimaa. Useimmat kuitenkin keksivät jossain vaiheessa, että kännissä pönöttäminen toisinaan on kivaa, ja toimivat näin hyvinä esimerkkeinä hieman nuoremmille, ja täysraittiiden määrä on pysynyt jokseenkin ennallaan.

Silloin kun minä olin nuori, juotiin keskikaljaa tai Dry vodkaa. Kaljaa saatavuuden ja keskiolutbaarien takia, ja dry vodkaa siksi, että hintalaatusuhde oli hyvä. Nykyisin nuoriso juonee vähän mitä sattuu, myös valiten sen mukaan, mikä on hyvää. Tämähän on ollut joidenkin alkoholivalistajien tavoite jo pitkään, että siirryttäisiin kaljasta viiniin ja väkevistä miedompiin juomiin sekä yleisemmin kulttuuriin, jossa prosentit eivät näyttele keskeistä roolia. Näin lienee tapahtunut, ja osasyy juuri tähän on alkoholimainonta.

Nuorison juoman alkoholin määrään voi vaikuttaa jossain määrin hinnalla. Mainonnalla ei tuntuisi olevan kuitenkaan kovin suurta yhteyttä juomisen määrään vaan ainoastaan juomisen laatuun.

Oppineiden aikaa voi käyttää tämän sortin puuhasteluun, mutta mitään suurensuurta vaikutusta sillä ei ole mihinkään. Oikeastaan melkein kaikkien paitsi huumekauppiaiden kannattaa toivoa, ettei alkoholin käytölle mitään suurta kulttuurillista tapahdukaan. Niin kauan kuin väki juo pussikaljaa puistossa, valtio saa verotulonsa. Jos väki ryhtyykin myssyttelemään ja ostamaan kukkaa Abdullahilta, valtio ei saa mitään, ja lisäksi jo häviämässä oleva tupakanpoltto saattaa löytää uudelleen tiensä nuorempiin ikäluokkiin.

Jos tästä lamasta ja Kreikan kriisistä on jotain hyvää löydettävissä, nyt näyttää oikeastaan kautta Euroopan viimein löytyneen pitkään Euroopassa hukassa ollut ajatus siitä, että valtiot eivät voi elää aivan miten hyvänsä yli varojensa.

Kriisibudjetteja on tehty nyt Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa. Englannissa sellainen tehdään ensi kuussa, joskin toistaiseksi aika vaatimattomia kuuden miljardin säästöjä tavoitellen.

Juputus on tietysti melkoista, ja juputuksen lähde kaikkialla suunnilleen sama. Julkisen talouden supistuksia pidetään epäreiluina, epäoikeudenmukaisina ja työttömyyttä lisäävinä. Lisäksi ne ovat periaatteellisesti väärin, sillä tavalliset ihmiset joutuvat maksumiehiksi eivätkä ainoastaan pankinjohtajat.

Pankinjohtajista on tehty jonkunnäköinen länsimaiden kusitolppa, joita voidaan syyttää kaikista asioista ja jos jotakin ongelman ratkaisua ei voida maksattaa pankeilla ja pankinjohtajilla, vasemmisto rettelöi missä enemmän, missä vähemmän.

Rahoitusjärjestelmää voi syyttää laman ensimmäisestä aallosta, joskaan lainsäätäjän vastuuta ei pidä ylenkatsoa. Kun lainsäätäjä edellyttää eläkerahalta suurta riskitöntä tuottoa, tämä luo markkinat kummallisille ja monimutkaisille instrumenteille, joiden perässä rahoitusvalvonta ei pysynyt. Jos eläkeraha olisi saanut ottaa riskiä tai siltä ei odotettaisi talletuskorkoa suurempia tuottoja, näiden instrumenttien markkinat olisivat olleet huomattavan vähäiset ja ongelmat huomattavasti pienempiä.

Kun joudutaan kuromaan umpeen 25% budjettivaje (Suomessa), 13% budjettivaje Britanniassa, 10% budjettivaje Espanjassa ja herra tietää kuinka iso vaje Kreikassa, on aivan selvää, ettei tätä rahaa saada keksimällä lisäveroja pankeille, pankinjohtajille sekä hyvätuloisille, ja vaikka tällaisia veroja keksittäisiinkin, ne vain vyöryisivät lainarahan hintaan. Joissain maissa on väläytelty lisäveroja koko pankkisektorille, myös sellaisissa maissa, joissa pankit eivtä mitään julkista tukea ole tarvinneet. Jos maan jokaiselle pankille lisätään ylimääräinen kulunki, on päivänselvää, että se siirtyy kokonaan tai pääosin hintoihin. Jos lisäveroja mätkäistäisiin vain huonosti johdetuille firmoille, paremmin johdetut voisivat nurkata markkinoita aggressiivisella kilpailulla, mutta kun kulu tulee jokaiselle, kilpailu ei sitä jätä yrittäjän vahingoksi.

Jos tarkastelemme asiaa hieman syvemmin, esimerkiksi Suomen budjettivaje ei ole pankkien syy. Se ei itse asiassa ole edes etäisesti pankkien syy, sillä Suomessa pankit eivät ole tarvinneet tukea verorahoista. Täysin sama tilanne on muissakin velkaantuvissa Euroopan talouksissa.

Velkaantumisen syy on rakenteellinen. Tulot ja menot eivät ole tasapainossa kuin optimaalisimmassa taloustilanteessa huippusuhdanteen hulluimpina vuosina jos silloinkaan. Ei rakenteellinen budjettialijäämä ole pankin tai hyvätuloisen syy vaan vika on holhousvaltioajattelussa, jossa julkisen sektorin pitää puuhastella kaikkialla eikä vain keskittyä kaikkein oleellisimpaan käytössä olevien resurssien puitteissa.

Kuten olen kirjoittanut ennenkin, on täysin mahdotonta tehdä mitään merkittäviä julkistaloutta korjaavia toimenpiteitä, jotka eivät jotenkin osuisi pienituloisiin. Jos leikataan palveluista, se osuu palveluiden tarvitsijoihin. Jos tehostetaan hallintoa, luiskataan pienipalkkaisia byrokraatteja. Jos korotetaan veroja, osa veroista siirtyy hintoihin pienellä viiveellä kun veronkorotukset siirtyvät vahvojen liittojen johtaessa vastaaviksi palkankorotuksiksi, ja häviäjä on pienituloinen, jonka tulot eivät nousseet.

Koko ongelma on yhteinen. Länsi-Euroopan maat ovat yhdessä eläneet yli varojensa kuten myös näissä asuvat ihmiset. Palvelut, eläkkeet ja tulonsiirrot ovat olleet parempia kuin mitä kansantalouksien kantokyky tosiasiallisesti on.

Sekä tulo- että kulurakenteen suuret massat ovat pieni- ja keskituloisissa. Pienituloiset vievät valtaosan tulonsiirroista ja käyttävät ahkerammin julkisia palveluita kun rahaa yksityisiin ei ole. Keskituloiset taas ovat verotuksen lypsylehmä. Jos siis valtiontalous halutaan tasapainoon, pieni- ja keskituloisten saamia etuisuuksia on leikattava ja keskituloisten veroja korotettava. Samalla voidaan tietysti leikata hyvätuloistenkin palvelut ja korottaa myös heidän verojaan sikäli kun korotusvaraa vielä on, mutta tämä on ymmärrettävä lähinnä periaatetason asiaksi. Suuria rahoja ei tällä tavoin kerätä.

Tarjolla ei enää näyttäisi olevan sitäkään vaihtoehtoa, että elämme kuin pellossa ja tunkemalla pään pensaaseen vain otamme jatkuvasti lisää syömävelkaa.

Kun asioiden kokonaiskuva alkaa näin hahmottua, on vaikea ymmärtää talojen polttamista ja muuta rähinää ratkaisuksi ongelmaan. Sitä vaihtoehtoa, että köyhiä ei kyykistettäisi lisää ja keskiluokalta leikattaisi löysiä pois, ei vaikuttaisi olevan olemassa. Minulle on vaikea perustella, miksi kenenkään elintason pitäisi olla velkarahalla kovempi kuin mihin rahkeet riittävät. Tämä ei ole erityisen miellyttävää eikä asiasta tarvitse pitää, mutta tosiasioita on joskus kyettävä katsomaan silmiin.

Kreikan kommunistit ovat vaatineet alas markkinataloutta ja valtaa neuvostoille, mutta näiden kokeilujen historia hyvinvoinnin luojana ei vakuuta. Enemmänkin olisi syytä käydä arvokeskustelua siitä, miten asiat priorisoidaan, jotta voidaan jättää jäljelle mahdollisimman paljon perustoimeentuloa ja -palveluja tuovaa kovaa ydintä ja karsia ensisijaisesti “nice to have” -ominaisuuksia.

Voisi esimerkiksi miettiä, hyökkääkö ryssä välittömästi Raatteen tielle, jos Suomessa lykättäisiin puolustusvoimien härvelihankintoja parilla vuodella, tai Englannissa jätettäisiin uusimatta ketään kiinnostamattomat ydinsukellusveneet.

Eilen ruodin suomalaisen poliittisen keskustelun masentavuutta siitä vinkkelistä, että useista asioista vallitsee yksi ainoa oikea ja sallittu totuus, ja kaikki muut näkemykset ovat populismia, johon ei kuulu vastata asiallisesti ja sisältöä käsitellen ensinkään, vaan opponentti voi luimia aidan alitse vain paljastamalla tämän halpa-arvoisen populismin.

Tänään Julkisten- ja hyvinvointialojen liiton suurvisiiri on kertonut meille, että valtion tuottavuusohjelma, johon sisältyy väen vähentämistä pääosin luonnollisen poistuman kautta, pitäisi oitis lopettaa, koska ohjelma on "väärässä".

Tämä on toinen osa tympeän suomalaisen keskustelun sarjassa. Tietysti ymmärrämme, että kun ay-pomo puhuu omilleen, hänen sanomansa on ymmärrettävä osaltaan hengen kohottamiseksi. Lisäksi ymmärrämme sen, että mainitulla liittopomolla on huoli omasta asemastaan, sillä jos työntekijöiden määrä vähenee, liiton jäsenten määrä vähenee ja liiton painoarvo keskusjärjestökyläpolitikoinnissa vähenee.

Huolimatta tästä lausunto on sisällöllisesti lohduttoman köyhä.

Valtiontalouden kriisiä ei tänä päivänä kiistä enää juuri kukaan. Kun joka neljäs euro lainataan toivoen, ettei kukaan huomaa, numerot puhuvat kieltä, jota edes ay-matematiikka ei kykene kyseenalaistamaan. On aivan luonnollista ja järkevää vastustaa jotakin yksittäistä talouden tasapainottamiseen tähtäävää ohjelmaa, mutta näin tekevän pitäisi kyetä kantamaan kortensa kekoon tekemällä paremman ehdotuksen.

Nyt kuka hyvänsä tuntuu saavan nimensä ja ajatuksensa lehteen huutamalla "ei nyt ainakaan noin, minä vastustan!" Vastustaminen on äärettömän helppoa, sillä se ei vaadi kuin yhden sanan sanomisen. Huomattavasti vaikeampaa on keksiä, mitä sitten pitäisi tehdä jos ei tehdä näin. Kutsun tätä pelkkää vastustamista täystyrmäyskulttuuriksi.

Palstatilaa pitäisi antaa ennen kaikkea sellaisille näkemyksille, joissa kyetään esittämään vaihtoehtoja. Kun tällaisia ei ole, pelkkä vastustaminen muodostuu poliittisen keskustelun kovaksi ytimeksi. Hallitus tekee ehdotuksia kun sen on pakko, ja muut keskittyvät lausumaan lammasmaisesti kuorossa "määää-äää vastustan".

Kun luen esimerkiksi Osmo Soininvaaran tuotantoa, en muista hänen ikinä todenneen jotain asiaa huonoksi kertomatta, miten se tehtäisiin paremmin. Kaikki näistä ehdotuksista eivät varmastikaan ole hyviä ja miellyttäviä enkä ole niistä läheskään kaikista samaa mieltä, mutta kun tarjotaan vaihtoehto, voidaan keskustella asiasta. Ammattivastustajat eivät tuo keskusteluun mitään uutta.

Jos julkistalouden tasapainottamisessa ei pidä vähentää väkeä huolimatta siitä, että Suomessa julkisen sektorin osuus työvoimasta on maailman kärkipäätä, mitä sitten pitää tehdä? Millä pienennetään valtion menoja neljänneksellä tai kasvatetaan tuloja saman verran?

Samantapainen keskustelutyyli on esiintynyt kautta maailman sivu sähköntuotannosta keskusteltaessa. Jos joku haluaa rakentaa ydinvoimalan, sitä vastustetaan, koska ydinvoimala räjähtää ja katastrofi kohtaa. Jos joku haluaa rakentaa vesivoimalan, se nyt on ainakin paha, sillä Vuotoksen allas peittää alleen vaikka mitä ja hui hirveää. Hiilivoima ei käy kun se saastuttaa, kaasuvoima ei käy samasta syystä ja lisäksi on huoltovarmuudellisesti hankala, jne. Turvetta ei saa polttaa kun se raiskaa suot. Jätettä ei saa polttaa sähköksi, sillä se motivoi ihmisiä tuottamaan lisää jätettä eikä kierrättämään.

Lopulta käteen jää se, että jokaista yksittäistä tapaa tuottaa energiaa on vastustettu tarjoamatta mitään tilalle paitsi ehkä tuulimyllyjä. Tuulimyllyjä ei yleensä vastusta kuin naapurusto, mutta niiden kyky tuottaa sähköä pakkasöinä on vähäinen, joten ne eivät yksin riitä kuten eivät riitä aurinkokennotkaan.

Vaikka sähköntuotannosta on "keskusteltu" monta vuosikymmentä, keskustelu ei ole nytkähtänyt oikeastaan mihinkään suuntaan. Juuri nyt osa poliitikoista on sitä mieltä, että ydinvoimaa on "pakko" rakentaa ja osa sitä mieltä, että sitä ei missään tapauksessa saa rakentaa. Mitään perusteluja ei tunnu kuuluvan keneltäkään eikä asiasta mitään todellista keskustelua ole syntynyt.

Yksi syy tähän surkeuteen on suomalainen vaalijärjestelmä.

Kaikkia asioita vastustavat, täydellisen näköalattomat änkyrät eivät ole koskaan vaalipiirinsä ääniharavia, mutta vastustamalla yleisesti kaikkia asioita ja erityisesti jotain ajankohtaista asiaa, saadaan kuitenkin mukava peruskannatus, sillä kaikkien asioiden vastustaminen ei ole ainoastaan b-luokan poliitikkojen yksinoikeus. Kun vaalipiiriin sitten sattuu Sauli Niinistö, Matti Vanhanen tai Eero Heinäluoma, hän vetää perässään näitä kaikkien asioiden vastustajia, jotka löytyvät puolueen saamissa äänissä sijoilta 2 ja 3.

Minähän en ole uskonasioissa mikään erityisasiantuntija, joten lähestyn asiaa maallikon näkökulmasta.

Viime päivien kohu rippisalaisuudesta ja pedofiliasta vahvistaa käsitystäni siitä, että pedofilia on nykypäivän natsiaate. Pedofilia edustaa kategorista pahaa, mikä on epäilemättä totta, mutta tämän pahan torjumiseksi mikään keino ei ole liian raskas (ajatelkaa lapsiamme-argumentaatio), mikä on epäilemättä huomattavan harhaoppista.

Kirkkolaki on rippisalaisuusasiassa sangen ehdoton. Pappi ei saa ripin tai sielunhoidon aikana kuulemiaan asioita eikä kertojan henkilöllisyyttä paljastaa. Ainoa poikkeus on säädetty sangen järkevästi siten, että jos kyse on yleisen lainsäädännön mukaan ilmiannettavasta asiasta, silloin papin pitää ensisijaisesti yrittää saada ripittäytyjä ilmoittamaan itse tietonsa viranomaisille tai asianosaiselle, ja jos näin ei tee, papin pitää ripittäytyjän henkilöllisyys säilyttäen pyrkiä ilmoittamaan asia viranomaisille. Tässä siis papin rooli asetetaan samantapaiseksi kuin kadunmiehen ja jos muilla on ilmiantovelvollisuus, silloin on papillakin mutta rajoitetusti.

Länsimainen oikeusjärjestelmä ei suuresti pane painoa ilmiantamiselle. Ilmiantamispakko kuului lähinnä työläisten ja talonpoikien paratiiseihin sekä niiden jälkeisiin diktatuurikokeiluihin. Jälkikäteen vasikoimisen pakkoa ei ole säädetty minkään rikoksen tapauksessa jos muistan rikoslakini oikein. Kun tätä ei edellytetä muilta, miksi sitä pitäisi edellyttää papilta?

Rikoslaki sen sijaan säätää jo nyt 15. luvun 10§:ssä “törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen” rangaistavaksi teon, jossa jätetään ilmoittamatta mm. lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja ziljoona muuta rötöstä silloin kun rikos olisi vielä ollut estettävissä. Jos siis joku tunnustaa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ripissä ja ilmoitta rötöstelyn jatkuvan, rippisalaisuutta ei tältä osin ole nytkään, vaan papin on ilmoitettava asia viranomaisille.

Mikä on siis se asia, mikä kaipaa nyt muutosta?

Kun estettävissä oleva teko pitää ilmoittaa nytkin, mitään ennaltaehkäisevää aspektia ei ole nähtävissä. Kyse on siis oltava yrityksestä kajota jälkikäteen ilmiantamisen pakkoon. Kun tätä ei edellytetä keneltäkään muultakaan, miksi sitä pitäisi edellyttää papilta, jolle puhuja olettaa puhuvansa luottamuksellisesti?

Koko kohina on oivallinen osoitus ajan hengestä. Papeista ja kirkoista on leivottu pedofiileja ja rikollisia, ja jokainen näkemys, kuten vaikkapa rippisalaisuuden puolustaminen, tulkitaan erheellisesti pedofiilien suojelemisyritykseksi ja jonkunlaiseksi kirkon sisäiseksi itsesuojeluksi.

Rippisalaisuus ei ole olemassa siksi, että kirkot kaipaavat suojelua vihaisilta ihmisiltä.

Se on olemassa siksi, että ihmisille on jätetty muutama ammattikunta, joiden kanssa he voivat jutella mistä hyvänsä asioista ja kysyä neuvoa ilman pelkoa siitä, että asiat paljastuvat. Lakimiehen kanssa voi neuvotella oikeusopillisista kysymyksistä, lääkärin kanssa voi jutella terveyteensä liittyvistä asioista ja papin kanssa voi jutella mistä hyvänsä. Naapurin Reiskaakaan ei voida velvoittaa ilmiantamaan aktiivisesti naapuriaan, mutta jos naapuri narahtaa, Reiska kutsutaan todistajaksi ja kysytään yksityiskohtainen kysymys, Reiskan pitää puhua totta. Lääkärin, juristin ja papin ei tarvitse sanoa mitään.

Tämän on katsottu olevan ihmisten oikeusturvan, terveyden ja mielenterveyden kannalta tarpeellista, ja en voi olla kuin samaa mieltä. Jos ihmiset eivät voi kysyä luottamuksella neuvoja keneltäkään, yhteiskunnan mahdollisuus totalitarismiin kasvaa kun yksilön mahdollisuus selvittää asioitaan ilman viranomaisten läsnäoloa on olematon.

Tätä asiaa voi peilata sitäkin asiaa vasten, kuinka luottamuksellisuus eri instansseissa toimii.

Minulle ei tule mieleen yhtäkään tapausta Suomesta, jossa pappi olisi jäänyt kiinni kielimisestä, juristi olisi laverrellut asiakkaistaan tai terveydenhoidosta olisi levinnyt yksityisasioita muuten kuin vahingossa joidenkin tietojenkäsittelyongelmien tai tulostehävitysongelmien takia. Näiden erikseen nimettyjen ammattikuntien käsitys salaisuusvelvoitteesta on selvästikin sangen korkea.

Sen sijaan viranomaisilta tuntuu vuotavan juorulehtiin tutkimusvaiheessa olevia rikosasioita julkisuuden henkilöistä. En arvele, mistä kaikkialta niitä vuodetaan, mutta selvästi viranomaisprosessiin päätynyt asia ei tunnu nauttivan kaksistakaan yksityisyyden suojaa, jos kohde on julkisuuden henkilö. Juridisesti tapahtuu rötös, sillä keskeneräiset asiat eivät ole julkisia, mutta lehdistön lähdesuojan takia rötösherroja ei koskaan saada kiikkiin. Lastensuojelu- ja huoltajuuskysymyksiäkin tunnutaan vuotavan jostakin, vaikka näiden pitäisi “ajatelkaa lapsiamme” -argumentilla olla hyvinkin salaisia.

Kun tilanne on tämä, ja viranomaisprosessin yksityisyyteen ei suuresti voi luottaa, mikä on motiivi murtaa ne ainoat toimivat yksityisten keskustelujen linnakkeet? Ajatelkaa lapsiamme on ainoa esitetty motiivi, ja tämä on ollut perinteisesti sangen hankalasti kumottavissa.

Minä en hyväksy pedofiliaa ja tuskin hyväksyy juuri kukaan muukaan. Hyväksyn kuitenkin sen, että yhteiskunnassa esiintyy pedofiliaa jonkun verran, sillä ainoa mahdollisuus kitkeä se täysin pois olisi totalitaristinen kyttäys- ja ilmiantovaltio, ja minä en haluaisi asua sellaisessa. Rippisalaisuuden murtaminen ja pappien alistaminen vasikoiksi on askel tällä tiellä, ja siksi sitä kuuluu vastustaa.

Meiltä kysytään: kun on Kreikan kriisi ja kaikkea, mihin kannattaa nyt sijoittaa? Kannattaako myydä asunto vai ostaa? Kannattaako valuuttakeinotella?

Me vastaamme: ostakaa keskiolutta. Mutta vain tarpeeseen, kuten kaikkea muutakin.

Nykyinen sijoitusilmasto on jokseenkin täydellinen arpalippu. Valuuttakurssit heittelehtivät, osakekurssit heittelehtivät, valtiot ovat lähes selvitystilaisia puolessa läntistä maailmaa, julkistalouksien vajeet ovat rakenteellisia eivätkä lamatunnelmaisia.

Tässä ilmastossa sopuliefekti tulee heiluttelemaan sekä osake- että valuuttakursseja. Kukaan ei vain tiedä eikä edes voi tietää, koska ja mihin suuntaan. Valtioiden maksukyvyttömyys, julkisen kulutuksen reipas alasajo jne. vaikuttavat samoin.

Sanoisin siis, että kannattaa elää juuri kuten on suunnitellutkin elävänsä. Jos on ollut aikeissa ostaa asunnon, kannattaa edetä valitulla tiellä. Sijoituksia voi tehdä, mutta kannattaa ymmärtää ostavansa arpalippuja eikä arvopapereita. Sellaisia osakkeita, joiden voi kuvitella säilyttävän arvonsa, on kohtuullisen vähän. Osakekurssit ovat nousseet rivakasti melkein vuoden. Osaltaan talouden piristymisen takia, osaltaan siksi, että sopulit vain päättivät laman loppuneen. Jos nyt syntyy uusi lama valtionvelkakriisin myötä, sopulit säntäävät taas lamamoodiin.

Kultaan sijoittamista pidän epätoivoisten hölmöjen hullun hommana, ja parempi vaihtoehto on makuuttaa ylimääräisiä rahojaan pankkitilillä kun inflaatiokaan ei suuremmin laukkaa.

Omat rahani ovat vähän siellä täällä, ja oikeastaan ainoa niille tehty on ollut pankkien putsaaminen pois. Muuten ovat siellä missä ovat olleetkin, Hötkyily arpajaisten alla ei tunnu kovin järkevältä vedolta, sillä kukaan ei tiedä, miten valtiontalousongelmien räjähtäminen silmille vaikuttaa asioihin. Kun valtiot leikkaavat kulutustaan, lienee oletettavissa, että rakennusyhtiöillä ei mene kovin pian kovin vahvasti, ja itse asiassa ne voisikin putsata pois kun jaksaisi. Rakennusyhtiöiden suuret urakat ovat julkista rakentamista, ja veikkaan näiden hankkeiden olevan pitkään aika säästöliekillä.

Sama koskee tosin montaa toimialaa. Yksityiset terveyspalvelut saavat monessa maassa asiakkuuksia julkiselta sektorilta. Vähittäistavarakauppaan vaikuttaa suoraan verojen kiristyminen ja tulonsiirtojen leikkaaminen.

Kiinaan ja Brasiliaan katsomisessa puolestaan on se ongelma, että sinne olisi pitänyt katsoa vuosi sitten. Näiden maiden talouksien käyttövoima tulee juttujen tekemisestä länsimaiden markkinoille. Kun kulutus länsimaissa vähenee, näemme tuskin mitään kurssiralleja näissäkään maissa.

Viherväki suosittelee aina kaikennäköistä ympäristöteknologiaa. Tässä on ongelma sama kuin rakentamisessa, eli investoinnit ovat pääasiassa julkisia, ja epäilen, että julkistalouksien tasapainottamistiellä ei riitä paljonkaan investointeihin lähivuosina, ja hankkeita vain lykätään tulevaisuuteen, mikä saattaa tuoda tälle alalle jopa konkurssiaallon kun isot investoinnit pitäisi kuolettaa, mutta asiakkaat pistivätkin ostoksensa jäihin viideksi vuodeksi, ja aloittelevalla yrityksellä ei ole kassaa selvitä näistä lamavuosista.

Kun hyviä kohteita ei ole, voi sijoittaa joko arvalla keskinkertaisiin tai odotella toistaiseksi. Mihinkään äkkiliikkeisiin kuten “myyn asuntoni, lainaan vähän lisää ja rahoilla arpalippuja” -keikaukseen ei ole mitään perustetta ryhtyä. Lähinnä kannattaa tarkkailla ympäristöä ja katsella, koska pöly alkaa olla laskeutunut.

Maahanmuuttokeskustelu-metakeskustelua käydään runsaasti. Jotkut sanovat, että Suomessa ei saa puhua maahanmuutosta ja jotkut toiset taas sanovat, että siitähän puhutaan koko ajan.

Minun nähdäkseni ongelma on laadussa eikä määrässä.

Edes vakavasti otettavien (tai no, kyse on Jutta Urpilaisesta) tahojen kannanotot eivät kelpaa paitsi yhdessä sävyssä, ilman, että ryhdytään syyttämään rasistiksi tai ulkomaalaisvihaajaksi.

Tästä hyvä esimerkki on SDP:n sisällä tapahtunut pieni kuohahdus. Jutta Urpilainen sanoi toivovansa “maassa maan tavalla” ja Eero Heinäluoma taas halusi säilyttää nykyisen kaltaisen työlupakäytännön sen sijaan, että sitä merkittävästi kevennettäisiin ja luovuttaisiin tarveharkinnasta, sillä työttömyys on sangen suuri ongelma nytkin.

Näitä kommentteja ei mitenkään voi pitää erityisen vihamielisinä kenellekään tai muutenkaan erityislaatuisina. Normaalia yhteiskunnallista keskustelua ja asiallisia puheenvuoroja. Siitä huolimatta rasistikortti on heilahtanut kummallekin, ja on nähty hysteerisiä “en voi enää kuulua SDP:hen kun se on hirveä natsikerho” -purkauksia. Näitä on riittanyt, ja muut puolueet, Vihreät ja Vasemmistoliitto etunenässä, ovat yrittäneet ratsastaa tällä ulkomaalaisvihamielisyyssyytöksellä. Pehmeitä puheita on kuultu runsaasti ja vakuutteluja, että en minä ainakaan ole rasisti vaikka puolueen johtohenkilöt ovatkin tällaisia iljettävyyksiä suustaan päästäneet.

En ole kuullut ensimmäistäkään puheenvuoroa, jossa jotenkin keskusteltaisiin näistä esitetyistä asioista. Jonkun verran lienee ollut puhetta siitä, mitä “maassa maan tavalla” oikein tarkoittaa, mutta emme ole käyttäneet tilaisuutta keskustellaksemme siitä, millaista integraatiota me oikein ulkomaalaisilta toivomme ja odotamme. Heinäluoman kommentti ei ole houkuttanut puoleensa yhtäkään asiaan keskittynyttä puheenvuoroa. Kukaan ei ole miettinyt, millainen työlupakäytäntö olisi tarkoituksenmukainen, sillä on helpompaa kertoa Heinäluoman olevan rasismin airut.

Ymmärrän, ettei kukaan viitsi käydä keskustelua hullujen vouhotusten perusteella, sillä hullujen kanssa ei kannata ryhtyä väittelemään mistään. Nyt kuitenkin näkemyksiä saatiin perinteisen puolueen terävimmältä kärjeltä, ja jos eri mieltä olevilla olisi ollut tosiasiallista halua käydä asiallista keskustelua maahanmuutosta, he olisivat keskittyneet sanoman sisällön kritisoimiseen eikä ainoastaan valtoimenaan rehottavan rasismin paljastamiseen.

Kun tällaisia puheenvuoroja ei ole kuulunut, joudun toteamaan, ettei maahanmuuttokeskustelun huono taso johdu siitä, että sitä käydään pitkälti ääriainesten välillä vaan siitä, etteivät vakavasti otettavat tahot viitsi käydä sitä missään muussa kuin julistavassa ja propagandistisessa sävyssä. Kun järkevät ja kyseenalaistavat puheenvuorot loistavat poissaolollaan, palstatilaa saa masentavin persuänkyröinti ja tympein vihersönkelöinti.

Koko asia tuntuu olevan sellainen, että jotain agendaa palvelee parhaiten asioista vaikeneminen ja esitettävien asioiden valikoiminen niin, että asiasta muodostuu yksipuolinen ja valheellinen kuva. Aikaisemmin tämä oli erittäin myöntekisesti turvapaikanhakijoihin suhtautuvien tahojen kansanhuvi kun yksittäisiä menestystarinoita esiteltiin keskiaukeamilla ja rikos- ja työttömyystilastoista ei puhuttu puolta sanaa. Näitäkin puheenvuoroja oli harvinaisen vähän, sillä laissez-faire tuotti maahan jatkuvasti enemmän toivottuja somaleja ja afgaaneja.

Nyt asia näyttää kääntyneen sikäli päälaelleen, että tämä sakki on lähinnä puolustuskannalla. Asioista vaikenee tällä hetkellä sangen kriittisiä ajatuksia suosiva väki, sillä ihmisten vastenmielisyys turvapaikkajärjestelmää ja sen väärinkäyttöä kohtaan tuntuu keräävän vauhtia, vaikkei kukaan tee mitään.

Ilmeinen haluttomuus ja kyvyttömyys muovata Suomelle järkevä siirtolaispolitiikka ja reilu mutta kustannustehokas pakolaispolitiikka tarjoaa tilaa kaikennäköisille äärimielipiteille, ja tuloksia voidaan katsoa muualla Euroopassa kun yksi maa kieltää minareetteja ja useampikin maa on ryhtynyt kirjoittamaan lakeja siten, että mustaan pussilakanaan pukeutuminen on kielletty.

Korkeakouluopetuksen maksullisuus tuntuu pyörivän siellä täällä esillä jatkuvasti. Milloin joku kannattaa, milloin joku vastustaa.

Koko keskustelu tuntuu olevan siinä määrin vähän tuottavaa, että sille voisi laittaa pisteen, sillä käytetyt argumentit polkevat paikallaan ja tämä keskustelu ei kykene tuottamaan mitään sellaista, millä olisi jotakin käyttöä mietittäessä koulutusta tulevaisuuden Suomessa.

Itse olen sitä mieltä, että korkeakouluopetus kannattaa säilyttää maksuttomana. Maksullisuuden hyödyt ovat kyseenalaisia ja haitat ilmeisiä. Lisäksi periaatteellisella tasolla vastustan ajatusta siitä, että maailman kolmanneksi korkeimmalla veroasteella ei enää saisi oikein mitään, vaan koulutuksesta pitäisi tämän lisäksi maksaa. Jos julkinen valta ei ole enää velvollinen tuottamaan mitään palveluja keräämillään rahoilla, rahaa ei suinkaan kerätä vähemmän, vaan sitä kerätään yhtä paljon ja haaskataan vielä suurempi osa humpuukiin.

Maksullisuutta puoltavat argumentit eivät ole erityisen painavia.

Niistä osa voidaan niputtaa “ennenkin tehtiin niin” -otsikon alle, jossa suuret ikäluokat tai hieman heitä nuoremmat muistelevat omia opiskeluaikojaan ja opintolainojaan. Tästä on kuitenkin maailma muuttunut monella tavoin. Tänään korkeakoulusta ei enää valmistu “herroja” työväestön eliitiksi. Akateemisesti koulutetut joutuvat pätkään ja silppuun hakemaan uraansa pitkänkin aikaa, jos sitä enää edes koskaan löytävät. Ei korkeakoulutus enää takaa vakituista työpaikkaa, ja erityisesti humanistien tyypillisissä hommissa palkkaus on huonompi kuin isolla osalla ammattikoulun käyneistä.

Toinen muuttunut maailma on se, että rahalla on arvo. Ei ole enää peruskorkosidonnaista opintolainaa, jossa valloilleen päästetty inflaatio hoitaa velat mukavasti olemattomiin muutamassa vuodessa. Jokainen lainattu euro pitää maksaa korkoineen, ja lainat on rakennettu niin, ettei reaalikorko ole negatiivinen koskaan. Kolmas asiaan liittyvä seikka ovat pienet tuloerot yleisesti.

Näistä seuraa se, että ylimääräisen velan kippaaminen akateemisesti koulutetuille vaikuttaa kohtuuttomalta. Tilanne on toinen maissa, joissa ammattikoulutetut saavat minimipalkkana seitsemän dollaria tunnilta tai jotain, ja akateemisesti koulutetut nettoavat parisataa tonnia vuodessa tuosta vain. Kun ansiotaso ei oleellisesti kasva muuten kuin sangen harvoilla aloilla korkeakouluissa (tekniikka, lääketiede, oikeustiede, pavunlaskenta, pari muuta) verrattuna ammatilliseen koulutukseen, yhden maksullisuudelle ja toisen maksuttomuudelle ei ole perustetta.

Toinen nippu on “opiskelijat ovat rappiolla ja kunhan opiskelu maksaa tarpeeksi, heidät pistetään kunnolla kyykkyyn ja valmistumisajat lyhenevät”.

Korkeakouluopetuksen venyminen ei johdu yksinomaan laiskoista ja työtä vieroksuvista opiskelijoista vaan siitä, että suomalaisissa korkeakouluissa ei juuri panosteta opetukseen. Professorit ovat usein ensisijaisesti tutkijoita ja opetus on pakkopullaa. Massaluentomalli tulee halvaksi, mutta henkilökohtainen ohjaus alusta alkaen johdattaa opiskelijaa paremmin sinne, missä hän on hyvä ja mikä häntä kiinnostaa, ja tämä metodi tuottaa maailman huippuyliopistoissa (jotka tosin ovat maksullisia) hyviä tuloksia.

Jos opinnoissa kerätään velkaa kostoksi sikaniska-nuorisolle, joka ei ymmärrä paikkaansa oravanpyörässä ennen kuin on 25-30 -vuotias, ihmiset opiskelevat valtaosin vain sitä, minkä he olettavat työllistävän hyvin ja rahakkaasti lyhyellä tähtäimellä, sillä heidän on pakko.

Tässä ei ole suurensuurta tolkkua, sillä emme tiedä, millaista osaamista tarvitsemme kymmenen vuoden kuluttua. Ei monikaan osannut ennustaa kymmenen vuotta sitten, että metsäteollisuutta ei kohta enää ole, mutta ydinvoimalansuunnittelijoille olisi kysyntää. Tuloksena olisi ylitarjontaa harvoille aloille ja suurta vajausta muualla, ja lisäksi ylitarjonta-alalle vain rahan takia ajautuneista osa on aivan väärissä tehtävissä eikä viihdy siinä, mitä tekee.

Opiskelujen venyminenkin on hyvin periaatteellisen tason ongelma. Käytännössä se tarkoittaa joko sitä, että opiskellaan ja opiskellaan kun töitä ei ole, tai sitten se tarkoittaa sitä, että ollaan koulutusta vastaavassa työssä jo opiskeluvuosina opintojen ohella. Jos töitä ei ole, on parempi, että ihmiset opiskelevat kuin että makaavat kortistossa tekemättä mitään. Jos taas ihmiset ovat jo työelämässä päätoimisesti kuten esim. itse olin viisi viimeistä opiskeluvuotta, mikä on se keskeinen työura-elementti, joka paranee? Kummassakaan tapauksessa sellaista ei ole, sillä molemmissa malleissa siirrytään töihin heti kun töitä on.

Opiskelujen maksullisuus loisi lisäksi uuden byrokratian, joka hukkaisi keräyskuluihin ison osan keräämästään rahasta.

Kun lukukausimaksujen puolesta puhuvat perusteet tuntuvat olevan lähinnä ideologisia eivätkä käytännöllisiä, ne sivuuttavat tyystin kaikki ongelmat ja vähättelevät niitä sillä perusteella, että 60-luvullakaan ei näitä ongelmia esiintynyt, olisi tämä jankutus syytä lopettaa tarpeettomana.

Enemmänkin soisin keskityttävän siihen, miten opetuksen laatua voitaisiin parantaa. Tai siihen, miten saataisiin työelämä kiinnostumaan muistakin kuin insinööreistä ja ekonomeista ja arvostamaan laaja-alaisuutta. Näiden asioiden kimpussa Suomi joutuu painimaan seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Ehkä tämä koko keskustelu on vain savuverho, jolla halutaan maisemoida se, ettei keskustelijoilla ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä näille oleellisille kysymyksille pitäisi tehdä, ja pehmeillä puheilla lukukausimaksuista annetaan vaikutelma siitä, että koulutuspolitiikan ja työvoimapolitiikan leikkausrajapinnassa oleva ongelmakenttä on jonkun vastuulla, mitä se ei tosiasiallisesti näyttäisi olevan.

Tänään meille kerrottiin, että Suomen liikenneministeri Anu Vehviläinen ei voinut osallistua EU:n liikenneministerien videoneuvotteluun, koska espanjalaiset eivät saaneet yhteyttä rakennettua.

Tässä on pari huomionarvoisaa seikkaa.

Ensimmäinen on se, että ilmeisesti videokonferenssilaitteita ei juurikaan käytetä. Jos valtaosa neuvotteluista tehtäisiin niiden avulla, paikalla olisi joku, joka osaisi niitä käyttää, ja jos kahden laitteen välillä on yhteensopivuusongelma, jompi kumpi olisi vaihdettu ajat sitten. Ilmeisesti EU:ssa ei videoneuvottelukulttuuri pahemmin kukoista kun ongelma huomattiin vasta nyt.

Toinen seikka on se, että kaikki näkemäni videoneuvottelulaitteistot ovat aivan järkyttävän hankalakäyttöisiä. Entisissä työpaikoissani joskus yritimme videoneuvotteluja, mutta käytännössä kukaan ei osannut läheskään aina yhteyttä synnyttää. Palaverista haaskautui helposti 10 minuuttia per kaksi osanottajaa erinäköisiin yhteysongelmiin ja harjoitteluun siten, että kahden osapuolen neuvottelu syntyi noin 10 minuutissa, mutta kolmas osapuoli venytti alkua 20 minuutilla.

On aivan selvää, ettei videoneuvottelukäytäntö yleisty niin kauan, kuin tekniikka on hankalakäyttöistä, epäluotettavaa ja todennäköisesti myös osin epäyhteensopivaa. Ei kenelläkään ole innostusta jättää tärkeistä asioista sopimista sen varaan, että tekniikka toimii.

Tätä voi ajatella sitä taustaa vasten, kuinka helppoa Skypellä on soittaa konferenssipuhelu. Ongelmaksi tulee lähinnä internet-kotitöpselien epäsymmetrisyys ja matala uplink, mutta firmoissa tätä ongelmaa ei ehkä ole. Klikataan nimeä listasta ja sitten tapahtuu jotakin. Videokonferenssilaitteistossa on jotain mystisiä ISDN-parametreja, ja kun laitteistot tuppaavat olemaan arvokkaita premium-härveleitä, niihin on ympätty joutavaa toiminnallisuutta.

Kuten vaikkapa kamera, joka yrittää arvata, kuka huoneessa puhuu, ja lopputuloksena tähtäilee pitkin seiniä ja koko palaveri menee täydeksi pelleilyksi.

Britanniassa on parlamentin ylähuone, jossa päärit pitävät huolen siitä, että rahvaan mopo ei liiaksi karkaile, ja järjestelmä toimii sangen hyvin.

Suomessa otettiin käyttöön yksikamarinen edustuslaitos toistasataa vuotta sitten, ja sekin järjestelmä toimii sangen hyvin. Tässä en käsittele näiden järjestelmien hyviä ja huonoja puolia vaan hieman toista asiaa.

Ajatuksen kirjoitukseeni sain luettuani Akuliina Saarikosken kolumnin Uudesta Suomesta, jossa kirjoituksessaan hän penää “yhteiskuntamoraalia”. Kirjoitus on jokseenkin köykäinen puheenvuoro, mutta on oivallinen esimerkki siitä, miten itsensä suvaitsevaksi älymystöksi ylentänyt punavihreä ja ahdasmielinen näennäisintelligentsia yrittää yhteiskuntaa rakentaa. Oletan, että tämä ei ole punavihreän joukon yksinoikeus, mutta koska muilla on kanavia vaikuttaa muualla, heidän ei tarvitse tähän hanttipakasta vedettyyn patasorsaan turvautua.

Saarikoski penää “yhteiskuntamoraalia”, jolla pitäisi ratkaista jotkut asiat toisin kuin parlamentaarinen koneisto ne ratkaisee.

Mitä tämä yhteiskuntamoraali oikein on? Sitä ei kirjoittaja käsittele, eikä sitä koskaan käsittele kukaan muukaan asiaa ehdottava. Oleellista on se, että pitäisi olla joku ylähuoneen kaltainen “yhteiskuntamoraali”, johon vedoten jätettäisiin joitain poliitikkojen tekemisiä tekemättä tai tehtäisiin ne toisin. Yhteiskuntamoraalin vähäorpana on “yritysten yhteiskuntavastuu”, jolla yritetään vaikuttaa huolellisesti lakeja ja sopimuksia noudattavien yritysten toimintaan ja saada ne tekemään jotain toisin siksi kun kaikki on plää.

Tämä puheenvuoro ammensi suomalaisesta perinteestä, jossa ylempi luokka potkii ryysyläisiä päähän ja jossa heillä on myös siihen täysi oikeus. Kataisen mukaan ”meillä ei saa olla niin sanottuja positiivisia vetovoimatekijöitä turvapaikanhakemiseen verrattuna naapurimaihin.”
Miten tästä päästään eteenpäin? Onko yhteiskuntamme täysin valloittanut ideologia, jossa ihmiset ovat pelkkiä miinus- tai plusmerkkisiä käveleviä summia?
Minne jäi yhteiskuntamoraali? Minne jäivät oikeudenmukaisuutta koskevat kysymykset, joiden unohtamisesta Lars D. Eriksson meitä näpäytti

Tässä lainauksessa asiaa kuvataan. Poliitikot tekevät työtään ja toimivat oman ja viiteryhmänsä oletetun arvomaailman mukaan, mutta se onkin väärin, ja pitäisi noudattaa “yhteiskuntamoraalia”.

Tämä ajatus sisältää implisiittisesti sen, että “yhteiskuntamoraalin” määrittelee siihen vetoava itse viiteryhmineen. Tämä on perinnöllistä ylähuonettakin heikompi rakenne, sillä ihmiset lajitellaan oikeisiin ja vääriin mielipiteidensä perusteella, ja vain oikeaa uskoa tunnustavat kelpuutetaan päättämään, mikä on yhteiskuntamoraali.

Mitenkään muuten tämä ei ole selitettävissä. Jos yhteiskuntamoraali syntyisi jollakin mies ja ääni -periaatteella, olisimme keksineet kansanedustuslaitoksen uudelleen. Sellainenhan meillä on jo, ja jos tämä ei toteuta ja määrittele yhteiskunnan moraalia ja moraali pitäisi määritellä jossain muualla, se tarkoittaa väkisin jotain oikeaoppisten pappisneuvostoa.

Oikeasti yhteiskuntamoraali ei siis tarkoita mitään, mutta siihen vedotaan, jotta ei tarvitse sanoa oman, epäsuositun ajatuksen olevan yksinkertaisesti huono ja epäsuosittu, vaan voidaan vedota korkeaan moraaliin.

Tälle läheistä sukua on niinikään vihreistä suunnista, joskin rivimiestasolta, kuultu ajatus siitä, että pitäisi olla jotain viisaiden neuvostoja päättämässä ympäristöasioita ja siunaamassa muita päätöksiä, sillä kansa on liian tyhmää ymmärtämään Totuutta ja siksi nämä asiat pitäisi käsitellä jotenkin muuten. Ei tarvitse olla kaksinenkaan auguuri povatakseen, että tällaiset viisaiden komiteat täytettäisiin 90-prosenttisesti oikean mielipideseulan läpäisseillä, ja sekaan otettaisiin muutama esiintymistaidoton kiintiönormaali, jotta luodaan illuusio laaja-alaisesta komiteasta, ja saadaan poliittisesti vääräoppiset näkemykset vaikuttamaan hölmöiltä.

Ei yhteiskunnalla ole mitään moraalia. Ihmisillä on käsitys oikeasta ja väärästä ja kun tämän yhdistää käsitykseen mahdollisesta ja mahdottomasta sekä ymmärrykseen resurssien rajallisuudesta, syntyy näkemyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten.

Ne, joiden lahjat riittävät vain oikean ja väärän erottamiseen toisistaan, tuppaavat julistamaan itsensä älymystöksi ja kapea-alaisuutensa avarakatseisuudeksi, ja kun ollaan pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan, syntyy runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa, mutta realismi potkii inhottavasti vastaan.

Siksi realismi pitää mitätöidä vetoamalla yhteiskunnan moraaliin.

Ottamatta mitenkään kantaa siihen, pitäisikö lihaa syödä ja retiisiä rakastaa, Helsingin Sanomien käsiinsä saama gallup-kyselyn tulos, että lihatiloja ei saisi enemmistön mielestä kuvata salaa, on ällistyttävä.

Vaikka tuloksista poistettaisiin kepuliskot, jotka ovat vain hiukan Nicolae Ceauşescun kannatuslukuja matalammalla mielellä sillä kannalla, että Rehdin Sika-Fanttilan tilaa ei saa kuvata muutoin kuin paraatiolosuhteissa, jäljelle jää silti ehkä jopa kolmannes, ja he ovat ihmisiä.

Koko ajatus on jokseenkin pimeä. Ymmärrän, ettei ihmisten makuuhuoneita sovi salakuvata, mutta miksi meidän pitäisi antaa yritystoiminnalle samanlainen suoja kuin kotipiirille annetaan?

Ei minkään takia. Kotirauha on olemassa siksi, että vapaa yhteiskuntamme suo ihmisille ilon tehdä kotonaan mitä lystäävät, ja siitä ei tarvitse tehdä tiliä juorulehdistölle. Maataloustukiaisbisnes korostaa aina tukiaisista keskusteltaessa yrittävää luonnetta, ja yritystoimintaan ja liike-elämään kuuluvat eri pelisäännöt kuin kotipiiriin, vaikka yritys olisi kotipiirissä.

Maailma ja Suomi tarvitsevat yrittäjiä ja bisnestä, myös maatalousbisnestä, mutta kaikkeen bisnekseen kuuluu se, että sillä on säännöt, sääntöjä pitää noudattaa ja sääntöjen noudattamista valvotaan. Tämän lisäksi tulee julkinen sana, jonka tehtävä on paljastaa petkutus, välistäveto, nepotismi ja korruptio.

Jos maatilojen valvonta mättää, mikä vaikuttaa julkisuuteen tulleen aineiston perusteella hyvinkin mahdolliselta, mikä on tapa, jolla ongelma poistetaan? Se, että ryhdytään noudattamaan sääntöjä vai se, että poistetaan mafiaan kuulumattomat tarkkailijat? Minä äänestän ensimmäistä vaihtoehtoa.

Se, että niinkin suuri osa tuntemattomaksi jäävään gallupiin vastanneista on sitä mieltä, että maatiloja ei saisi valvoa ad hoc, on pelottava ajatus. Bisneksillä on aina kytköksensä sinne, tänne ja tuonne, ja sille emme voi mitään eivätkä kaikki nämä kytkökset ole edes pahoja toisin kuin nykyinen rötösherrajahti antaa ymmärtää.

Hyvän bisneksen pitää sen sijaan kestää muidenkin kuin luottohenkilöiden suorittama tarkastelu.

Ymmärrän, ettei suuresti arvosteta yritysvakoilua ja sen tapaisia asioita, mutta jos joku kykenee kännykkäkamerajournalismilla paljastamaan, että bisnes on poskellaan, valvonta kusee ja ketään ei kiinnosta, niin mikä on oikea johtopäätös?

Se, että kielletään kännykkäkamerajournalismi?

Tutkimuksen mukaan kiusaaminen alkaa jo päiväkodeissa.

Lapset ovat hyvin tietoisia siitä, millainen hierarkia ryhmässä vallitsee. He pystyvät kertomaan kuka ryhmässä määrää, kuka jää ilman ystävää ja kuka kiusaa. Mannerheimin Lastensuojeluliiton mukaan aikuisten toiminta lapsiryhmässä on keskeistä kiusaamisen ehkäisyssä. Päiväkodin työntekijän tulee huolehtia, että jokainen lapsi pääsee leikkiryhmiin mukaan. Lisäksi työntekijän tulee ohjata lasten leikkejä.

Näin siis pitäisi toimia.

Tämä on vähän niin ja näin. Kyllähän aikuisten tietysti pitää seurata, mitä siellä tapahtuu ja puuttua pahantekijöiden touhuihin. Tämä on normaalia kasvatusta. Sen sijaan karsastan työntekijän ohjaamia lasten leikkejä.

Enhän minä toki enää omasta lapsuudestani hirveästi muista, muttei minulle ole mieleen jäänyt mitenkään erityisen runsaasti aikuisten ohjaamaa leikkimistä. Pihan samanikäiset tekivät jotakin pihassa tai ympäröivissä metsissä, ja aika itseohjautuvasti se sujui.

Oikein tai väärin, mutta minun mielestäni lasten leikeissä opetellaan (myös) sosiaalisia verkostoja. Siihen kuuluu väkisin se, että kaikki eivät ole kaikilla mittareilla tasa-arvoisia. Yksi juoksee nopeammin, yksi mottaa lujempaa, yksi on ovelampi, yhdestä kaikki pitävät. Voisiko ajatella, että omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistaminen ja heikkouksien paikkaaminen vahvuuksilla on yksi osa aikuiseksi kasvamisen prosessia? Ei se ainakaan aivan täysin päätön ajatus ole.

Mitenhän tämä mahtaa toteutua, kun ensin pienenä ollaan hyvin lähellä vanhempia kuten kuuluukin, sen jälkeen mennään päiväkotiin ja ollaan siellä työntekijöiden ohjaamien leikkien shakkinappuloita, sitten mennään kouluun, ja vapaa-aika käytetään vanhempien kuskaamana erilaisissa urheiluseuroissa, joissa ollaan taas aikuisten valvovan silmän alla tekemässä juttuja ohjatusti?

Missä kohtaa lapset oikein saavat olla itsekseen ja rakentaa itse omat huvituksensa ja hierarkiansa, ja opetella pärjäämään tilanteissa, joissa pärjääminen ei johdu kenenkään aikuisen käskystä tai jostain rakennetusta pakosta?

Umayya Abu-Hanna avautuu Talouselämässä ja vaatii “siirtolaisille” kiintiöitä vähän sinne tänne, ja paljon kaikkea muutakin. Katsotaanpa, mihin kaikkeen hän tällä kertaa pystyy. Tämä pläjäys on omasta vinkkelistäni niin täydeliisen järjenvastainen, että se kaipaa tämän verran huomiotamme.

Omista lähtökohdistani sen verran, että vastustan rotu-, kieli- ja sukupuolikiintiöitä periaatteellisista syistä. En usko niiden tuottavan ratkaisua, jossa syrjintä kokonaisuutena vähenee, se vain siirtyy paikasta toiseen. En myöskään usko, että kiintiöperusteen jatkuva esilläpito edistää tuon perusteen muuttumista merkityksettömäksi valintakriteeriksi pitkällä tähtäimellä. Lisäksi kiintiöistä on vaikea hankkiutua eroon kun ne on kerran keksitty, sillä niitä pidetään saavutettuina etuina.

Aloitan siitä ainoasta virkkeestä, joka mielestäni on huomattavan järkevä havainto: ”Suomessa naiset ovat omineet tasa-arvon käsitteen. Yhteiskuntaan ei sisälly ajatusta etnisyydestä ja etnisestä oikeudenmukaisuudesta.”

En usko, että naiset ovat varsinaisesti “omineet” mitään, mutta naisasiaa on pidetty esillä kauan, naisvaltainen toimittajakunta antaa sille julkisuutta ja kaikennäköisiä julkisen vallan periaateohjelmia ja työryhmiä perustetaan. Tasa-arvo tarkoittaa ihmisten mielissä helposti juuri sukupuolten välistä tasa-arvoa, ja samalla helposti unohtuvat etniset vähemmistöt, seksuaaliset vähemmistöt tai vaikkapa vammaiset. Itse asiassa moni ymmärtää tasa-arvon vieläkin kapeammin, ja se nähdään lähinnä sukupuolten välisenä palkkatasa-arvona, sillä juuri tämä asia on se, jota pidetään jatkuvasti esillä osin valheellisessa ja propagandistisessa sävyssä osoituksena tasa-arvon toteutumattomuudesta.

Tämä on osa ajan henkeä. Ei asialle tarvitse tehdä mitään, mutta havainto sinänsä on oikea.

Mopo on kuitenkin pääasiassa karkuteillä, joten lähtekäämme sitä jahtaamaan:
”Somalinaiset saavat keskimäärin 4,5 lasta. Viidentoista vuoden päästä Suomessa on 20 000 somalia vaikka maahan ei muuttaisi yhtään uutta somalia”, Abu-Hanna laskee.
Ja uusiakin siirtolaisia tulee, varmasti ja pian. Muuta vaihtoehtoa ei ole, kun vanhojen hoidettavien määrä kasvaa.”

Ensinnäkin, yleishavainto Abu-Hannan vapautuneesta käytöstä sanalle “siirtolainen”, jolla halutaan niputtaa kaikki maahantulijat yhteen ja saada heidät työperäisen siirtolaisuuden mielikuvan alle. Abu-Hanna on yleisesti huolissaan “siirtolaisten” työllistymisestä ja siksi heille pitäisi luoda kiintiöitä, joihin palaamme hieman myöhemmin.

Työperäiset siirtolaiset eivät kuitenkaan tarvitse mitään kiintiöitä, sillä heillä on työpaikka valmiina. Abu-Hannan siirtolaiset lienevät siis oikeasti turvapaikanhakijoita, sillä työn perässä Suomeen muuttanut saksalainen tai inkkari ei tarvitse mitään kiintiöitä päästäkseen leivänsyrjään kiinni.

Sen sijaan ihmetyttää, kuinka moneen polveen maahanmuuttajuus sekä pigmenttipohjaisen erityiskohtelun tarve oikein periytyy. Kirjoittajan laskelmien mukaan Suomessa on 20000 uutta somalia tulevaisuudessa siksi, että näiden syntyperäisten Suomen kansalaisten äiti sattuu olemaan somali. Seuraavassa sukupolvessa somaleja on jo 50000, ja erityiskohtelua vaativien määrä kasvaa silmissä. Eikö somalius jynssäydy ihmisestä ikinä pois ja muutu suomalaisuudeksi, jos ihminen on syntynyt Suomessa, kasvanut Suomessa ja käynyt koulunsa Suomessa suomeksi tai ruotsiksi?

Ei varmaan, ainakaan jos siten saa lypsettyä etuja ja erityiskohtelua, ja tämä on juuri yksi pigmenttikiintiöiden ongelma.

Abu-Hannan mielestä siirtolaiset pitäisi nyt vain tunkea kaikkialle sinne, missä heitä ei ole. Valtion ja kuntien virkamiehiksi, opettajiksi ja muiksi vaikuttajiksi. Vaikka erillisillä kiintiöllä, aivan kuten naiset ja ruotsinkieliset. Myös pätevyysvaatimuksia joihinkin tehtäviin on syytä muuttaa, niin, että esimerkiksi epätäydellinen kielitaito ei olisi siirtolaiselle etenemisen este.

Minä karsastan ajatusta siitä, että opettajiksi pitäisi tunkea epäpäteviä, epäsopivia ja kenties jopa kielitaidottomia vain siksi, että nuoriso saadaan altistettua Abu-Hannan agendalle. Kirjoittajan mallimaana pitämässä Britanniassa on käytännössä ajat sitten luovuttu vaatimuksesta, että opettajan pitäisi osata englantia täydellisesti, sillä englantia hyvin osaavat opettajat eivät enää hakeudu etnisesti rikkaiden asuinalueiden julkisiin kouluihin.

Tästä on seurannut se, että näissä kouluissa ei enää opita englantia kunnolla, ja eväät jatko-opiskelua varten ovat kehnot. Lopputuloksena koululaitos eriytyy hyviin yksityiskouluihin ja huonoihin julkisiin kouluihin, ja äveriäiden vanhempien lasten polku on huomattavasti helpompi kuin köyhien vanhempien.

Tietysti pätevyys- ja kielitaitovaatimuksia voidaan miettiä uudelleen esimerkiksi jonkun viraston vahtimestarin osalta. Jos tehtävänä on sulkea ovet iltaisin ja sammuttaa valot, ei hommaan tarvita kaksistakaan kielitaitoa. Samaten voidaan hyväksyä aivan hyvin se, että asiakaspalvelutehtävissä on ihmisiä, jotka puhuvat suomea murtaen. Se ei haittaa mitään kunhan asiat pystyy hoitamaan. Opetuksessa sen sijaan ei kannata joustaa opettajien korkeasta tasosta, sillä sen tien päässä on yksityiskoulu, kuten kaikissa tätä kokeilleissa maissa on käynyt.

Käsitys demokratiasta pitää laajentaa etnisyyteen.”
Abu-Hannan mielestä rekrytoinnissa pitäisi voida kysyä ihmisen etnistä taustaa ja näin korjata siirtolaisten aliedustusta.
”Tämä on Suomessa tabu. ”Etnisyyden” määrittäminen voi olla vaikeaa, mutta kyllä sen voi tehdä

Ja sitten mennään taas.

Minä en edes tiedä, mitä tarkoittaa “käsitys demokratiasta pitää laajentaa etnisyyteen”, mutta se tuskin tarkoittaa mitään sanakirjan tai yleisen elämänkokemuksen antamaa sisältöä demokratialle. “Etnisesti laajennettu demokratia” voisi kai tarkoittaa jotain sellaista, jossa oikeudet ja velvollisuudet jotenkin riippuvat etnisestä taustasta. Tällaista mallia toteutetaan käytännössä esimerkiksi Umayya Abu-Hannan entisessä kotimaassa Israelissa, ja jostain syystä Abu-Hanna on halunnut sieltä pois siksi, että on edustanut sitä etnistä ryhmää, jonka yhteiskunta asettaa toissijaiseen asemaan.

Nyt hän haluaisi asettaa Suomessa oman etnisen viitekehyksensä ensisijaiseen asemaan, mikä kertoo minulle siitä, ettei hän ole oppinut muualla tehdyistä ja itse koetuista virheistä mitään.

Juuri kun on saatu aikaan hienoja lakeja siitä, että ihmisten etnisen taustan käyttäminen mihinkään esimerkiksi työhönotossa on ankarasti kielletty, haluaa tämä Ajatuksien Jordan-virta peruuttaa tämän kaiken. Totta on, että nykyisin käytännössä tasa-arvo ei toteudu työnhakuprosessissa, mutta ei ratkaisu mitenkään voi olla epäreilun kohtelun laillistaminen ja pigmenttiasian ottaminen työhönottoperusteeksi.

Abu-Hannakin tunnustaa, että etnisyyden määrittäminen on vaikeaa. Siitä huolimatta sitä pitäisi suosia. Etelä-Afrikassa lienee nykyään jokseenkin työttömänä entinen rodunmääritysvirasto, joten voinemme ostaa konsultointia sieltä. Jostain ihmeen syystä Etelä-Afrikassakin päätettiin heittää moisella virastolla kuikkaa ja kirjoittaa lainsäädäntö niin, ettei se ota eikä anna mitään rotu- ja ihonväriperusteella.

Umayya Abu-Hannan kirjoituksesta paistaa omana tulkintanani se, että etnistä taustaa pitäisi korostaa joka paikassa, jotta voimme vakuuttaa kaikki siitä, ettei etninen tausta varmasti merkitse mitään.

Unohtakaa ensimmäinen siirtolaissukupolvi, me olemme jo katkeroituneet. Mutta seuraavaan sukupolveen pitäisi panostaa, pian”, Abu-Hanna sanoo. ”Toivottavasti ilmapiiri Suomessa muuttuu. Nyt se on pelottava

Ja taas olemme siinä tilanteessa, että Suomessa syntyneet ovat edelleenkin siirtolaisia. Eivät ole, he ovat suomalaisia.

Ensimmäinen siirtolaissukupolvi on tullut Suomeen satoja vuosia sitten. Heidän katkeruudestaan emme tiedä tuon taivaallista, mutta aina meille kerrotaan, että ainakin joku Finlayson ja Veijo Gutzeit olivat ihan äärettömän tarpeellisia siirtolaisia.

Abu-Hanna puhuu siis jälleen ensimmäisestä turvapaikanhakijasukupolvesta, mutta käyttää toista sanaa.

On aivan totta, että nämä ihmiset eivät ole menestyneet ja pärjänneet keskimäärin läheskään yhtä hyvin kuin valtaväestö. Abu-Hanna näkee tämän yksinomaan suomalaisen yhteiskunnan ja valtaväestön muodostamana ongelmana, joka pitää kostaa valtaväestölle syrjimällä heitä etnisen taustansa perustella.

Varmasti valtaväestön asenteet ovat olleet ja ovat edelleenkin osa ongelmaa. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Abu-Hanna ei anna mitään painoa sille, että kouluttamattomat ja kielitaidottomat eivät Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa ole mitään menestyvää sakkia. Heille ei ole edes vertailuryhmää, sillä Suomen kotoperäisilläkin vähemmistöillä, vaikkapa romaneilla, on kuitenkin hallussaan maan valtakieli, ehkä jopa molemmat.

Abu-Hanna haluaa rakentaa samanlaisen lopputuloksen huolimatta erilaisista lähtökohdista, mikä tarkoittaa lahjakkuuden syrjintää lahjattomuuden kustannuksella. Kun lähtökohdat eivät turvapaikanhakijoilla ole samat kuin syntyperäisillä suomalaisilla, meidän pitää hyväksyä se, että lopputulos on erilainen, ja lopputuloksen erilaisuus ei johdu yksinomaan valtaväestön rasismista.

Loppuhuipennuksena pakollinen tahallisen väärinymmärtämisen helmi:
Suomesta lähti paljon väkeä elintasopakolaisina Australiaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Ruotsiin.
Moniko heistä on yhä maailmalla? Pitäisikö Ruotsin palauttaa suomalaisensa Suomeen, koska Suomi on turvallinen maa ja matka on lyhyt?

Tätä suomalaisten työperäistä muuttoa Ruotsiin töihin ja sen vertaamista somalien eksodukseen, on ilmeisesti tarpeen toistaa vähän väliä, ettei valhe pääsisi unohtumaan.

Suomalaiset Ruotsiin, Kanadaan ja USA:an työluvalla tai vapaan liikkuvuuden alueella lähteneet ovat verrannollisia niihin somaleihin, jotka ovat tulleet Suomeen työluvalla töihin. Heitä ei tosiasiallisesti ole lähettämässä maasta pois juuri kukaan, vaikka työt loppuisivatkin ja he joutuisivat työttömyyskorvausten varaan. He ovat tienanneet veroja maksamalla oikeuden näihin korvauksiin ja myös oikeuden oleskella pysyvästi maassa.

Turvapaikanhakijoina maahan tulleet eivät ole verrattavissa mainittuihin ihmisryhmiin siksi, että Suomi ei ole millään tavoin indikoinut haluavansa näitä ihmisiä myöntämällä heille etukäteen oleskelulupia. Jos kyse ei olisi turvapaikkaprosessista ja turvapaikanhakijoina maahan tulleet saisi potkaista pois jos eivät ole parissa kuukaudessa työllistyneet, Suomessa ei olisi montaakaan somalia. Heidän ainut maassaolon edellytyksesä on se, että heidät on pakko ottaa vastaan sopimusten, EU-käytäntöjen ja lepsun lainsäädännön takia. Heillä ei ole mitään pakkoa elättää itseään toisin kuin USA:an muuttaneilla ja muuttavilla suomalaisilla.

Tällaiset pienet erot eivät kuitenkaan häiritse. Väliin turvapaikanhakijat ovat menneiden vuosien teollisuusparonien vertaista arvotavaraa, ja väliin Suomesta siirtolaisina muualle lähteneet ovat täysin samaa sakkia kuin turvapaikanhakijoina maahan tulevat somalit.

Joka veto voittaa.

Kirjoitin eilen oletetusta heikosta kotimarkkinakysynnästä, ja olen kirjoittanut viimeiset kuuaudet siitä, että Suomessa valtiontalouden vaje on rakenteellinen ja jättimäinen eikä mikään ohimenevä elvytysvaje.

Tänään äänessä on ollut OECD. Jotain pitäisi tehdä. Ehdotetut keinot vaikuttivat huomattavan nysvääviltä.

Vaikkapa esitetty opintotukien korvaaminen lainalla säästää jotakin muttei kovin paljon kun asiaa katsotaan kokonaisuutena. Jos opintotuista luovuttaisiin ja opiskelu rahoitettaisiin taas lainalla, saataisiin tämän päivän budjetista joku siivu velkaa pois. Opintotuki näyttäisi olevan sinänsä sangen suuri menoerä, ja jos kaikista tuon momentin menoista luovuttaisiin, säästyisi liki 800 miljoonaa euroa vuodessa. Tämä on kuitenkin optinen harha, sillä Suomessa julkissektorin verotulot perustuvat palkkatulojen ja kulutuksen verottamiseen.

Jos opiskelijat pantaisiin nyt opiskelemaan velaksi, loisimme viidessä vuodessa neljän miljardin “vajeen” kullutuskysyntään ja korot päälle, kun valmistuneet eivät siirrykään viettämään kulutusjuhlaa vaan maksavat velkaa. Tämä raha on silloin pois kulutuksesta ja työllistämisestä ja selvää on, että se vaikuttaa jotakin, mutta viiveellä. Ehdotus siis parantaa tämän hetken finansseja ja heikentää tulevia, ja todellinen nettosäästö jos sitä ylipäätään pitkällä tähtäimellä on, on vähäisempi.

Varallisuusvero on toinen nysväystason ehdotus. Se tuottaa huonosti verrattuna keräys- ja valvontakuluihinsa. Siitä luovuttiin kun veroa pidettiin merkityksettömänä ja epäreiluna kun normaalin helsinkiläiskaksion omistaja alkoi olla varallisuusveron piirissä. Tietysti verosta voi tehdä suuren, mutta se on vielä epäreilumpi, sillä ns. löysä raha varainhoidoista siirtyisi vain ulkomaille verottajan hankalasti seurattavaksi, ja ainoat maksumiehet olisivat omistusasujat. Lisäksi menetettäisiin osa pääomatuloverosta, sillä ulkomailta saadun pääomatulon verottamisessa ei ole mitään automatiikkaa vaan kyse on ilmoitusasiasta.

Tietysti tapahtuu raskas rötös jos ilmoituksen tekee väärin, mutta jos ulkomailta pääomatuloja saa vaikkapa 200000 kansalaista, mahdollisuus jäädä kiinni pienestä valuuttakurssipyöristyksestä alaspäin on olematon. Monopolissa on kortti “laskuvirhe pankissa sinun eduksesi, peri 4000”. Jos jokainen noista 200000:sta laskee asioita itselleen parhain päin pyöristellen ja säästää neljä tonnia vuodessa, se maksaa saamatta jääneinä verotuloina saman verran kuin mitä opintotuki maksaa.

Työmarkkinoilla pitäisi lisätä “joustavuutta”, mikä tarkoittaa ehdotuksen mukaan pienempiä minimipalkkoja uusien työpaikkojen luomiseksi. Tässä on ongelmana se, että pienimmillä palkoilla ei nytkään elä Helsingissä oikein mitenkään, ja jos tällaista joustavuutta lisätään, palkansaajia siirtyy toimeentulotukiluuulle. Tarvittaisiin siis jonkunlainen perustulomalli, mikä lienee tässä valtiontaloudellisessa tilanteessa mahdoton toteuttaa. Pienien palkkojen uutta työtä pitäisi syntyä johonkin persejönsesteriin, missä asuminen ei maksa mitään, mutta koska tällainen työ on usein palvelutyötä, sitä syntyy sinne, missä on asiakkaita.

Oli siellä asiaakin.

Koko raportin yleissävy on se, että jotain on nyt tehtävä. Vaje ei ratkaise itse itseään, sillä taloudesta on poistunut runsaasti työtä ja teollisuutta pysyvästi. Samaten kiinnitetään huomiota aluepolitiikan täydelliseen epäonnistumiseen. Se maksaa paljon muttei kuitenkaan tuota juurikaan työtä syrjäseuduille. Tämänhän näkee numeroista kuka hyvänsä, mutta koska aluepolitiikka on sitkeästi vallankahvassa roikkuneen Maalaisliiton keskeinen agenda, mitään ei vain tapahdu. OECD:n tiivistelmässä ehdotetaan työvoiman liikkuvuuden lisäämistä, mikä lienee sama asia kuin sen tunnustaminen, ettei työtä syrjäseuduille juurikaan millään tukiaissysteemillä saada, ja halvemmaksi tulee käyttää aluepolitiikkarahaa sellaisiin hankkeisiin, jotka mahdollistavat tuon työvoiman liikkumisen.

Tässä tuntuisi olevan jotain järkeä. Kasvukeskuksiin siirtyminen on hankalaa jos asuminen maksaa hirveästi, ja aluepolitiikkarahan käyttäminen kertaluontoisesti kasvukeskusten infrastruktuurin parantamiseen (=joukkoliikenne siten, että järkevien työmatkojen alue laajenee) ja yleinen asuntorakentamisen masinoiminen voivat hyvinkin tuottaa parempia tuloksia kuin rahan loputon ammentaminen maaseudulle.

Kokonaisuutena paperi on sellainen, että se ehdottomasti vaatii poliitikkojen kannanottoja. Haluamme kuulla, millä poliitikot tällä kertaa perustelevat sen, ettei tarvitse tehdä millekään mitään vaan aika korjaa kaiken kunhan vallankahva istuu tukevammin perseellään.

Tänään kirjoitettiin lehdessä siitä, että sosiaali- ja terveysala tarvitsee lähivuosina 120000 uutta työpaikkaa. Samalla kuitenkin todettiin, että näihin varmasti löytyy myös tekijöitä, sillä teollisuudessa tuottavuus paranee siinä kun se sosiaali- ja terveysalalla junnaa paikallaan alhaisella tasolla, ja teollisuus ei tätä väkeä tarvitse vaan pärjää jatkossa vähemmällä.

Näin olkoon. Mietitään sitten, mitä siitä seuraa.

Ensimmäinen ja yksinkertaisin huomio on se, että jos julkisen sektorin väkimäärä nousee reippaasti, verot nousevat reippaasti, sillä näiden ihmisten palkat pitää maksaa käytännössä verorahoista. Kun tämä yhdistetään siihen, että verojen kiristäminen näyttää varmalta jo julkisen sektorin tasapainottamisvaatimuksen takia, voidaan ajatella, että verot nousevat, eivätkä edes mitenkään vähän, vaan veronkiristykset huomaa jokainen lompakossaan ja välillisen verotuksen kiristämisen kohottamina hintoina. Lisäpainetta verojen kiristämiseen vielä tätäkin enemmän aiheuttaa huoltosuhteen heikkeneminen ja se, että veronmaksajia on yksinkertaisesti vähemmän kantamassa euromääräisesti suurempaa julkista sektoria.

Toinen havainto on se, että Suomesta siis poistuu paremmin palkattua teollisuustyötä, ja tilalle tulee pienipalkkaista hoivatyötä. Tästä ymmärtääkseni johtuu, että palkansaajien keskimääräinen ansiotaso laskee jos käppyrästä poistetaan yleisten, lähinnä inflaatiota vastaavien palkankorotusten osuus.

Nämä asiat ovat merkittäviä kun mietitään kotimarkkinakysyntää. Suomessa ei näytä olevan mitään suurta kansallista intoa saada Suomeen lisää savupiipputeollisuutta talouden rattaita rasvaamaan, vaan päävastuu työllisyydestä ja talouskasvusta on jo toistakymmentä vuotta sysätty kotimarkkinoiden vastuulle.

Alenevat palkat, kohoavat hinnat ja kiristyvät verot ovat sen sijaan kotimarkkinakulutukselle myrkkyä.

Jaan toisinaan ihmiset karkeasti seuraaviin viiteen ryhmään:

1. Pienituloiset. Kaikki raha menee peruselämiseen eli asuntoon, ruokaan, vaatteisiin, välttämättömiin laskuihin jne.
2. Alempi keskiluokka. Raha ei enää mene kokonaisuudessaan näihin. Osalla on varaa autoon, osalla vuosittaiseen lomamatkaan.
3. Ylempi keskiluokka. Rahaa riittää sekä autoon että lomailuun, ja kenties vähäisessä määrin palveluihin
4. Hyvätuloiset ja nousukkaat. Heillä asioiden tekeminen ei jää käytännössä rahasta kiinni. Palveluja käytetään jos tarvis on, tavaraa ostetaan, matkoja tehdään, miten nyt sattuu huvittamaan. Rahaa saattaa jopa tulla enemmän kuin kuluu ja säästäminen on kenelle hyvänsä mahdollista tässä ryhmässä jos vain on tahtoa.
5. Rikkaat. Perittyä rahaa runsaasti, marginaalinen ryhmä

Tässä joukossa kotimarkkinakysyntää pyörittävät lähinnä ryhmät 3 ja 4 ja vähäisessä määrin ryhmä 2. Ryhmä 5 on pieni ja epäkiinnostava, ryhmät 1 ja 2 taas elävät kädestä suuhun ja ostavat tavaraa eivätkä palveluja.

Yleensä kun puhutaan alemmasta ja ylemmästä keskiluokasta, tarkoitetaan valkokaulustyöläisiä versus “duunareita”. Tässä jaossa katson kuitenkin puhtaasti ansioita, mikä tekee teollisuusduunareista vähintäänkin ylempää keskiluokkaa, ja jos ylityökorvaukset tai päivärahat juoksevat mukavasti, heistä osa on hyvätuloisia. Hoivasektorilla taas ollaan lääkäreitä lukuunottamatta alempaa keskiluokkaa. Perushoitajat todennäköisesti kiikkuvat pienituloisen rajamailla.

Suomen visio tulevaisuuden taloudesta sisältää siis vahvan kotimarkkinakysyntälatauksen ja oletuksen juuri tämän puolen vahvuudesta. Samalla kuitenkin rakennetaan veronkiristysautomaattia, ja katsellaan vierestä kun työmarkkinoilta lopetetaan hyvätuloisten ja ylemmän keskiluokan duuneja ja korvataan ne pienituloisten tai alemman keskiluokan pätkällä.

Tästä seuraa mielestäni se, että kotimarkkinoilla on jatkossa paljon vähemmän kysyntää kuin mitä siellä nyt on. Yksinkertaisesti siksi, että maksukykyisten asiakkaiden määrä vähenee työelämän muutoksen ja reippaasti kiristyvien verojen takia.

Näin ollen meillä on käsissämme yhtälö, joka näyttää puusta katsoen olevan mahdoton. Ajopuuteorialla ei synny parempaa kotimarkkinakysyntää, sillä Suomessa ei näytä olevan mitään mekanismia, joka toisi jatkossa runsaasti rahaa kotimarkkinoiden tavoiteltavaksi. Hyväpalkkaisen työn määrä vähenee ja suurempi osuus rahasta kierrätetään julkisen sektorin kautta tulevaisuuden pienituloisille.

Kannattaakohan uskoa niitä talousennusteita, joissa ennustetaan Suomelle auvoisaa tulevaisuutta kotimarkkinoiden varassa, ja eläkejärjestelmän kestävyyttä, koska kotimarkkinakysyntä takaa rivakan talouskasvun?

Ei kannata.

Suomen Kuvalehdessä Espoon piispa Mikko Heikka kertoo luterilaisen(kin) kirkon muutoksesta.

Yhteiskunnallista keskustelua seuraavat ovat huomanneet kirkon muuttuneen roolin ajat sitten. Kari piirsi kokoomuslaiset kypäräpäisinä pappeina, ja Karin ajoista luterilainen kirkko on muuttunut virallisen propagandansa mukaan toisenlaiseksi. Käytännössä varsinkin maaseudulla kypäräpäisiä kokoomuspappeja löytynee vieläkin runsaasti, eivätkä he varmaan kaupungeissakaan harvinaisia ole.

Kaupungeissa ja mediassa on alkanut sen sijaan jo 90-luvulla yritys kosiskella punavihreää nuorisoa. Kirkko on ottanut virallisesti monta askelta vasemmalle, minkä se tietysti saa tehdä, mutta tulos on ehkä vähän kaksijakoinen kun toisaalta yritetään miellyttää yhdellä tapaa kapeakatseista perinteistä äänestäjäkuntaa, mutta samalla toisella tapaa kapeakatseista punavihersakkia. Yritys ei selvästikään ole onnistunut kovin hyvin, sillä ei kirkko ole mikään auktoriteetti nuoremmalle väelle.

2007 kirkko on lähettänyt jonkun paimenkirjeenkin, jossa suorastaan kannustetaan kirkkoa kyseenalaistamaan valtiovallan tekemiä turvapaikkahakijoiden karkotuspäätöksiä. Näinkin kirkko tietysti saa toimia, mutta ei taida tämäkään oikein löytää kohderyhmäänsä, sillä turvapaikanhakijoiden loputtomiinymmärtäjät vaikuttavat jo erilaisissa kansalaisjärjestöissä eivätkä he sieltä kirkkoa enää löydä eivätkä edes etsi.

Piispa kirjoittaa kuitenkin siitä, että nyt on syntymässä joku maailmanlaajuinen yleiskristillisyys, jossa ei enää olla maallisen vallan ja kansallisvaltion menosta moksiskaan, vaan ensin etsitään ohjeita jostain suuremmasta kristillisestä konseptista.

Tämänkin kirkko saa aivan vapautuneesti tehdä, mutta nähdäkseni tästä seuraa väistämättä se, että valtionkirkon instituutio on lakkautettava pikaisesti ja erotettava viimeinkin kirkko ja valtio toisistaan.

Valtionkirkko lienee joskus ollut valtiolle kelpoisa työkalu massoille suunnatussa propagandassa, mutta se aika meni jo. Kirkko ei enää puhuttele valtion roolin kyseenalaistajia ensinkään, ja kirkon oma työ on yhä useammin suunnattu valtiota ja sen päätöksiä vastaan. Valtion roolin kyseenalaistaminen on tietysti ansiokasta itsessään ja valtiota ja sen päätöksiä saa vastustaa jos siltä tuntuu, mutta kun tilanne on tämä, ei ole olemassa mitään perusteltua syytä ylläpitää muutamaa uskontokuntaa valtion erityisessä suojeluksessa.

Erityissuojelus on perustunut erityiseen rooliin vallankahvan tukijana, mutta jos nyt aatteet ja opit haetaan enemmänkin ulkomailta, touhu rahoittakoon ja organisoikoon itse itsensä, ja valtio suhtautuu siihen samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin uskontoihin. Samalla on syytä luopua tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta kouluissa ja keskittyä eri uskontojen oppien ja tapakulttuurien selittämiseen ja muuten käsitellä uskonnot historian yhteydessä osuudellaan menneissä tapahtumissa.

Kun Suomen evlut-kirkon toiminta perustuu verotusoikeuteen, voidaan ainakin miettiä, tietääköhän tämä piispa, mitä hän oikeastaan tulee julistaneeksi.

Sota.

Aivan sama onko kyse Vietnamin sodasta, 2. maailmansodasta tai talvisodasta. Mistään näistä teemoista ei tunnuta saavan aikaiseksi sellaista elokuvaa tai tv-sarjaa, jota kykenisin katsomaan. Nyt on alkanut joku uusi Pacific vai mikä se oli, joka lienee yhtä tylsä kuin kaikki edeltäjänsäkin. Se, että veri lentää realistisemmin ja näyttelijät ovat likaisempia, ei tee vielä näistä katsottavia. Eihän tietysti kaikkien tarvitse kaikesta pitää, mutta tämä laji viihdettä uppoaa minuun yllättävän huonosti.

Ehdin jo hetken toivoa, että tämä teema olisi ehkä kaluttu jo läpi. Vietnamin sotaa tursusi joka paikasta koko viime vuosituhannen. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että toinen maailmansota erityisesti jossain vinkuintian ja Tyynenmeren alueella on kokenut jonkunnäköisen herätyksen, mikä näyttää tietävän lisää toivottoman huonoja sarjoja ja elokuvia.

Maailman tylsin elokuva käsittelee myöskin tätä teemaa. Se on Ilmestyskirja nyt.

Yhtä varmasti kuin keväinen koirankakkakeskustelu, vuosittainen pakkoruotsikeskustelu ja jokasyksyinen “talvi yllätti autoilijat” -keskustelu, suomalaiseen elämään kuuluu pääsiäisen tienoilla päivittely siitä, miksi parituhatta vuotta sitten ehkä kuolleen avioliiton ulkopuolisen lapsen kuoleman kunniaksi koko maa menee kiinni moneksi päiväksi.

Ajatuksellisestihan koko kuvio on järjetön. Joulu on samanlainen juhla, mutta koska joululla on maallinen ja materiaalinen sisältö, kukaan ei vastusta joulunviettoa samalla tavalla. Pääsiäinen on taas puhtaasti uskonnollinen juhla, ja pääsiäismunilla ja mämmillä ei pitkälle pötki joulun syöpöttelyn ja juopottelun rinnalla.

Tietysti asiaa voi näinkin miettiä, mutta ehkäpä pitkät viikonloput silloin tällöin ovat kuitenkin ihan hyvä asia ihmisten mielenterveyden kannalta. Kun lisäksi pääsiäiseen ei liity samanlaista stressiä kuin lapsiperheiden jouluun ja useiden perheiden velvollisuuteen yrittää vierailla parissa päivässä mahdollisimman monen sukulaisen luona ja suorittaa kaikki rituaalit, pääsiäinen on jokaiselle aika tehdä mitä huvittaa. Kaupat ovat toki pääosin kiinni, mutta kai sitä voi jotain muutakin tehdä kerran vuodessa.

Pääsiäisen kritiikki on sikälikin hassua, että lähes yhtä yleinen puheenaihe on se, kuinka syksy tuntuu niin pitkältä kun siellä ei ole vapaita ennen joulua paitsi itsenäisyyspäivä, mutta se sattuu viikonlopun jatkeeksi vain kahtena vuotena seitsemästä. Koululaisille taidettiin keksiä tästä syystä syyslomakin. Eli vapaan merkitys kyllä tunnutaan ymmärtävän, mutta jostain syystä pääsiäinen ja se, että joka paikka on silloin kiinni, tuntuu närästävän. Jos toisaalta joka paikka ei ole kiinni, ihmiset eivät näitä vapaita saa.

Onhan maailma muuttumassa enemmän kohti 24x7- aukioloa, mutta ehkäpä vuoteen mahtuu muutama päivä, jolloin ostarien pitää olla kiinni.

Hesarin kolumnisti haukkuu Björn Wahlroosia ja "umpikokoomuslaista" yhteiskuntaa.

Haukkuahan toki saa, mutta nämä haukut olivat kliseisyydessään sen verran ällistyttävää kamaa, että ne kaipaavat hieman selventäviä kommentteja.

Ensimmäinen ihmetyksen aihe on tämä: Keittiömoralistisesti on ällistyttävää, että miljonäärin sallitaan Suomessa hölistä moisia.

En tiedä mitä kirjoittaja tällä tarkoittaa ja kenen pitäisi Wahlroosin "hölinä" ei-sallia elikkä kieltää, mutta ajatus on ihmeellinen ja valitettavan yleinen. Jos joku kertoo mielipiteenään asian, jota kuulija ei halua kuulla tai ei ole valmis asiaa lausutussa sävyssä käsittelemään, ensimmäinen primitiivireaktio on se, että lausunto pitää kieltää. Mikä on sellainen moraali, jossa "miljonääri" tai muu halveksittava olio ei saisi käyttää sananvapauttaan ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Meille näyttää syntyneen jonkunnäköinen "hyvän puolesta pahaa vastaan" -rintama, joka kannattaa milloin mitäkin ja vastustaa mitä sattuu, ja joka erottuu muista maailmanparantajista nimenomaan siinä, että kun paha on kyetty ensin identifioimaan, aletaan vaatia pahan kieltämistä välittämättä tippaakaan siitä, mitä kaikkea menee pesuveden mukana. Nettirasismi käyköön tästä esimerkkinä. Se edustaa pahaa, joten se pitää kieltää, vaikka rasismi ei ole minkäännäköinen rikos kuten ei rasististen ajatusten lausuminen ääneenkään. Sananvapaus ei edusta näille ihmisille mitään hyvää itsessään, vaan kielletyn ja sallitun raja halutaan piirtää sen mukaan, kuka oikein äänessä on.


Suurimmaksi osaksi sotien jälkeisenä aikana Suomi on joka vuosi ollut rikkaampi kuin koskaan aikaisemmin, mutta silti rahaa ei oikein ikinä ole tuntunut piisaavan mihinkään. Säästölistat pysyvät, vain ukot, joiden mukaan ne valtiovarainministeriössä nimetään, vaihtuvat.

Tämä taas on puhdasoppinen valhe. Rahaa piisaa vaikka mihin. Ihmisillä on varaa kaikkeen enemmän kuin koskaan ennen. Kirjoittaja voi muistella kultaista 70-luvun alkua ja mustavalkoisia Uuno Turhapuro -elokuvia jonkunlaisena suomalaisen yhteiskunnan kirkkaimpana kruununa, mutta tosiasiassa nykymaailma on oikeastaan joka rintamalla tuota aikaa edellä.

Materiamielessä 70-luvulla oli Suomessa kourallinen ihmisiä, jotka lähtivät ajankuluksi New Yorkiin ostoksille pilkkahintaan kun siellä on niin halpaa. Siellä kävi vuodessa ehkä sen verran ostosmatkailijoita kuin mitä Finnair lennättää sinne nykyään joka päivä. Kaupan hyllyllä on valinnanvaraa ja jos suomalaisesta kaupasta ei löydy, nettikauppa toimittaa mitä hyvänsä mistä hyvänsä muutamassa päivässä. Ruokakaupasta löytyy kaupasta riippuen kaikenlaisia maailman herkkuja ja mausteita, ja voitakaan ei tarvitse enää hakea Ruotsista.

Henkisesti muutos on ollut vielä suurempaa jos materiaaliset arvot eivät kirjoittajaa kiinnosta. 70-luvulla suvaittiin hyvin vähän kaikenlaista erilaisuutta. Homot pysyivät piilossa kaapeissaan ja mustalaisten mersu räjäytettiin juhannuksen kunniaksi. Oli K-linja, idänkauppa, Kekkonen, YYA, rähmälläänolo ja punamulta, ilman mitään todellisia vaihtoehtoja näille. Kansalaisaktivismin huipentuma oli se, kun nuoriso valtasi oman ylioppilastalonsa kysyttyään ensin asianmukaisesti Kekkoselta siihen luvan.

Julkinen sektori tekee enemmän asioita kuin koskaan ennen. Lähinnä sitä kritisoidaan puuhastelusta liian monella rintamalla. Minä en usko, että kovinkaan moni sydän- tai syöpäpotilas haluaisi aikasiirtää itseään hoitoon 60-luvun lopun Suomeen, mutta tällaiset asiat eivät tunnu kiinnostavan kirjoittajaa vaan hän muistaa ainoastaan säästölistoja. Suomalainen perus- ja keskiasteen koulutus on maailman huippuluokkaa, ja tuloksia voi seurata suomalaisessa työelämässä, jossa jokainen osaa katsoa ympärilleen ja tehdä tekemätöntä työtä sen sijaan, että kapeakatseisesti tuijotetaan yhtä mutteria ja käännetään sitä oikealle kun pomo on kieltänyt kääntämästä sitä vasemmalle.

Valtion tehtävänä ei ole enää tuottaa kansalaisille mahdollisimman hyviä palveluita, vaan toimia mahdollisimman halvalla.
…
Sellaisessa maailmassa osallistutaan päättymättömiin kokoomustalkoisiin, joissa selvää on vain se, että talkoolaisilta otetaan, mutta panosta ei vain näy missään. Eikä pidäkään näkyä, sillä jokainen tietää, että talouden mekanismit ovat niin monimutkaisia, ettei niistä tavallinen ihminen mitään ymmärrä.

Tässä on toinen puhdasoppinen valhe.

Kenelle hyvänsä on täysin selvää, että valtio ei voi ottaa tehtäväkseen tuottaa "mahdollisimman hyviä palveluita", sillä jos mitään rahallista reunaehtoa ei olisi, 100% BKT:stä plus lainatut päälle pitäisi käyttää näiden mahdollisimman hyvien palvelujen tuottamiseen. Tietenkin pitää olla joku taloudellinen kehys, jossa valtio toimii, ja tuottaa parasta, mitä tällä rahalla saa. Nyt voimme epäillä, että näin ei ole, vaan valtio haaskaa rahaansa myös humpuukiin ja tehottomuuteen, mutta tämä on toisen keskustelun paikka.

"Päättymättömät kokoomustalkoot" varmasti sopivat kirjoittajan arvomaailmaan, mutta jos taas katsomme menneisyyteen, tänä päivänä politiikasta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostuneille on todellisia kanavia ja äänestämällä voi vaikuttaa. Rähmälläänolon Suomessa vaalitulos sai olla mikä vain, ja hallitus oli silti punamulta. Kekkosen vastustajien tie mihinkään oli tukossa ja näiden vastustajien mielipiteitä julkaisevien lehtien päätoimittajat alkoivat saada myllykirjeitä ja yhteiskuntasuhteet olivat katkolla.

Tänään voi halutessaan olla päättymättömissä kokoomustalkoissa tai äänestää jotakin muuta ja vaikuttaa muillakin tavoin. Se, että Kokoomus on ehkä ensi vaalien jälkeen vallankahvassa, ei tee Kokoomuksen kritisoimisesta tai räyhäkkäästäkään oppositiopolitiikasta kiellettyä tai poliittista itsemurhaa.

En tiedä, mitä poliittista aatesuuntaa kirjoittaja itse suosii, mutta oletan sen löytyvän jostain vasemmalta. Ehkäpä seuraavassa kolumnissaan hän käsittelee, miksi sen oman viiteryhmän ajatukset eivät ole niin suosittuja, että vaalikarja vaivautuisi niitä kannattamaan. Tai sitä, miksi ihmiset tuntuvat kannattavan mieluummin sananvapautta, talouskasvua ja hyvinvointia kuin sensuuria, pysähtyneisyyttä ja pula-aikaa.

Tämän olemme tietysti tienneet ennenkin, mutta nyt sen sanoo joku muukin ääneen.

Jäin vain miettimään, kenen pitäisi tehdä ja mitä. En tiedä, kuinka paljon kyse on lopulta yhteiskunnan asiasta ja kuinka paljon ulkomaalaisia tarvitsevien yritysten.

Yhteiskunnan panos liittyy mielestäni ennen kaikkea lupakäytäntöön. Nythän asiassa suoritetaan jonkunnäköistä tapauskohtaista tarveharkintaa kuten muissakin maissa, mutta kuinka paljon tämä tosiasiallisesti haittaa? Hylätäänkö töihin tulevien hakemuksia runsaasti tai kestääkö prosessi toivottoman kauan? Intuitiolla sanoisin, ettei tämä ole nytkään mikään ongelma. Jos on, asiaa pitää parantaa.

Yksi mielessä käynyt ehdotus on se, että ulkomaalaisia enemmän kuin satunnaisesti palkkaava yritys voisi esimerkiksi kerran vuodessa käydä jonkun viranomaisen kanssa läpi tarpeensa yleisellä tasolla, ja viranomainen voisi myöntää tälle yritykselle halutessaan oikeuden tuoda X ulkomaalaista työntekijää Suomeen ilmoitusasiana. Vuosittaisessa käsittelyssä selvitettäisiin, että firma maksaa ulkomaalaisille samaa palkkaa kuin suomalaisillekin, firman toiminta on laillista ja ymmärrettävää (=firma tekee järkevää ja voitollista bisnestä eikä vain myy oleskelulupia kiintiöstään hyvään hintaan) ja kuvatuissa tehtävissä ei vallitse Suomessa suurtyöttömyys jo valmiiksi. Jos firma tarvitsee kiinaa puhuvia myyntireiskoja enemmänkin, on hölmöä käsitellä joka kuponki erikseen eikä vain sopia, että palkatkaapa parikymmentä ja katsotaan sitten uudelleen.

Tämän enempää en kuitenkaan lähtisi yhteiskunnan tasolla tekemään. Kun työttömyys on kymmenen prosenttia ja selvästi enemmän on pulaa työpaikoista kuin tekijöistä, mitään yleistä suomeenhoukuttelemiskampanjaa ei valtiolta tarvita. Kun työvoimapula on ala- ja tehtäväkohtainen eikä yleinen, tämän asian paras asiantuntemus on yrityksissä itsessään. Ei kukaan muu tiedä niiden puolesta, millaisesta työvoimasta on pula ja mistä sitä parhaiten saataisiin.

Jotenkin Hesarin kirjoituksesta ja sen haastatteluosuudesta välittyy kuva siitä, että yrityselämä odottaisi saavansa tämänkin asian ilmaiseksi, Jonkun Muun tekemänä. Itse ei olla valmiita pistämään tikkua ristiin, ainoastaan ottamaan ulkomaalaisten työntekijöiden tuottama voitto.

Kokonaan toinen asia on sitten Suomen yleinen houkuttelevuus. Huonot palkat ja korkeat hinnat eivät ole mikään voittokortti, mutta tämänkin puolen korjaamisessa iso osa palloa on yrityksillä, jotka päättävät palkkatason ja tuotteiden hinnan. Julkisen vallan rooliksi jää verotus, mutta sille ei tapahdu lähivuosina mitään kovin suotuisaa, sillä valtava budjettivaje pitää paikata jotenkin.

Niin, miten on?

Minusta se on ennen kaikkea ajatus. On olemassa tietysti tekoja, joiden motiiveja voidaan pitää rasistisina, ja lainsäädäntö tuntee erilaisia syrjintärikoksia, jotka kattavat myös rodullisin perustein tehdyn syrjinnän.

Tästä päästään kuitenkin päivänpolitiikkaan. Matti Vanhanen vaatii rasismille “nollatoleranssia” kansanedustajaehdokkaissa, mutta mitä hän oikein näin tehdessään vaatii? Minusta hän on tuskaisan lähellä Orwellin “rikosajatus” -termiä ja vaatii, että kansanedustajaehdokkaaksi pitäisi kelpuuttaa vain virallisen totuuden mukaista oikeaa arvomaailmaa tunnustavia henkilöitä.

Rasismi on aatteena erinomaisen typerä, sillä se niputtaa ihmisiä ihonvärin ja muiden ulkoisten tuntomerkkien mukaan antamatta mitään sijaa henkilökohtaisille ominaisuuksille ja valinnoille, jotka kuitenkin määrittelevät sen mitä olemme enemmän kuin syntyperämme ylipäätään tai varsinkaan ihonväri tai “rotu”, joka muutenkin on lähinnä valkoisen miehen mielensä mukaan luoma lajittelu.

Se ei kuitenkaan ole aatteena kielletty, eikä edes sen avoin julistaminen. Tietyt teot ovat kiellettyjä, mutta nämä kielletyt teot on niputettu miedommissa tapauksissa syrjinnän alle yleisesti, ja vakavammissa tapauksissa kansanmurhan tai joukkotuhonnan rikoksiksi.

Itse asiassa rikollinen taustakaan ei ole mikään este kansanedustajan hommaan hakeutumiselle, minkä Matti Vanhanen kyllä tietää muttei viitsi sanoa ääneen. Vanhasen omasta puolueesta löytyy Meidän Kake, jonka eduskunta erotti rötöstelyn takia, mutta niinpä vain mies änkesi sinne takaisin. Rattijuoppoja löytyy jokaisen suuren puolueen kansanedustajista ja todennäköisesti jokaisen puolueen ehdokkaista. Löytyy tuomioita omaisuusrikoksista ja väkivaltarikoksista, ja talousrikostuomio tuntuu olevan ainakin Kepun kansanedustajalle lähinnä ansio.

Mitä Matti Vanhanen siis tarkoittaa kun hän haluaa “nollatoleranssin” rasismin suhteen eduskuntavaalien ehdokasasetteluun? Sitä, että syrjintärikoksista tuomitut eivät voisi asettua ehdolle? Miksi eduskunnassa ei ole paikkaa tällaisen rötöksen tehneelle, mutta vaimonhakkaajille, rattijuopoille, huumehemmoille ja rötösherroille ovat Arkadianmäen ukset levällään? Minä en tiedä, mutta jonkun pitäisi selvittää asiaa Vanhaselta, sillä asialla on yleistä kiinnostavuutta muunmuassa Maalaisliiton oman ehdokasasettelun vinkkelistä.

Vai tarkoittaako Matti Vanhanen sitä, että rasistisia ajatuksia julkisesti ilmaisevat henkilöt eivät kelpaa eduskuntaan? Tämä ei voi mitenkään pitää paikkaansa, sillä Suomen vaalijärjestelmässä ihmiset päättävät, keitä eduskuntaan valitaan ja keiden arvot heitä miellyttävät, eikä Matti Vanhanen. En arvosta millään tavoin ihmisiä, joiden ajattelua välittää rasismi, mikä tekee heistä ahdasmielisyydessä hyviä kilpailijoita Vihreiden kanssa. Siitä huolimatta näillä ihmisillä kuuluu olla oikeus lausua mielipiteensä siinä kuin muillakin. Lisäksi heillä kuuluu olla oikeus perustaa puolueita ja ajaa asioitaan poliittisen järjestelmän kautta, ja ihmisillä kuuluu olla oikeus olla äänestämättä heitä.

Sellainen poliittinen järjestelmä, jossa vallankumouksellinen pappis- ja kepulismineuvosto lajittelee ihmiset oikeamielisiin ja harhaoppisiin ja sallii vain oikeamielisten asettua ehdolle, houkuttaa puoleensa vallankumousta, sillä se ei enää sisällä mitään keskeisiä demokratian elementtejä.

Demokratia toimii järjestelmänä ilmeisistä vioistaan huolimatta siksi, että se ainoana yhteiskunnanhallitsemistapana tunnistaa sisäänrakennetusti sen, että Järjestelmä on erehtyväinen. Se ei päätä ennalta, millainen järjestelmä on hyvä ja mitkä ajatukset oikeita, vaan se elää tässä ajassa, ja sallii uusien arvojen ja ajatusten muuttavan tulevaisuuden maailmaa. Toisaalta se sallii veneenkeikuttajien, ääliöiden, hullujen, radikaalien, patavanhoillisten ja kaikkien muidenkin yrittää yhteiskuntaa muuttaa. Kun teoreettinen muutoskanava on olemassa, ajatukset aseellisesta yhteiskunnan vastustamisesta ovat äärettömän epäsuosittuja, mika luo vakautta, turvallisuutta ja hyvinvointia.

Matti Vanhanen liikkuu hyvin vaarallisilla vesillä ryhtyessään kieltämään ihmisiltä ajatuksia, tai suunnitellessaan Putschin toteuttamista poliittisessa koneistossa.

... sanoessaan, että maahanmuuttokeskustelu on muuttunut vastenmieliseksi.

Siinä, missä aikaisemmin pääosin aiheesta syytettiin maahanmuuttokeskustelun puutetta, nyt sitä tulvii joka tuutista, ja kaikkein aasimaisimmatkin puheenvuorot julkaistaan. Parannusta asiaan voitaisiin saada esimerkiksi siten että ns. vakavasti otettavat tahot ryhtyvät täyttämään asiaan liittyvät tiedotuspaikat eikä tarvitse välttämättä nostaa esille jokaista pöhköintä Facebook-ryhmää.

Maahanmuuttoasia on pinnalla, ja sillä on tällä hetkellä uutisarvoa. Siitä siis uutisoidaan jotakin, mutta poliitikkojen ja tiedotusvälineiden käsissä on pitkälti se, mitä. Asiassa on syytä antaa ääni monenlaisia näkökantoja esittäville, sillä asiasta ja sen termistöstä ei ole vielä olemassa mitään konsensusta, ei edes päälinjoista.

Stubb kertoo nähneensä viime aikoina liian vähän ihmisiä, jotka katsovat maahanmuuton olevan Suomelle hyvä asia.

Tämä ei ole yllätys, sillä terminologisesti turvapaikanhakijat ja heidän perässään vetämät yhdistetyt perheet näkyvät maahanmuuttona. Suomesta ei todennäköisesti löydy yhtäkään vakavasti otettavaa ajattelijaa, joka pitäisi tätä joukkoa millään tavoin Suomen kannalta hyvänä asiana. Kun tämä joukko muodostaa pysyväisluonteisesta maahanmuutosta puolikkaan, en muista aivan tarkkoja lukuja enkä viitsi nyt tarkistaa, kukaan ei voi sanoa maahanmuuton olevan Suomelle hyvä asia.

Kukaan ei samalla perusteella voi myöskään sanoa maahanmuuton olevan Suomelle huono asia, sillä se toinen puoli pysyvää maahanmuuttoa (opiskelijat lasken väliaikaisiksi, mutta ei sillä ole suurta väliä) on työperäistä maahanmuuttoa ja suomalaisten ulkomaalaisia puolisoita. Suomesta ei todennäköisesti löydy yhtäkään vakavasti otettavaa ajattelijaa, joka pitäisi tätä joukkoa millään tavoin Suomen kannalta huonona asiana.

Järjetön ja tympeä keskustelu johtuu ennen kaikkea siitä, että näitä asioita ei tunnuta saavan erilleen mitenkään. Kun puhutaan vain maahanmuutosta, pitää joko kannattaa kaikkea tai vastustaa kaikkea, tai ainakin opponentti keskustelussa voi olettaa, että näin tehtiin. Jos tästä päästäisiin eroon ja puhuttaisiin siirtolaisista ja turvapaikanhakijoista eikä maahanmuuttajista, keskustelun taso todennäköisesti nousisi silmissä ja keskustelu eri näkökantojen välillä kohtaisi paremmin.

Tämän jaottelun jälkeen siirtolaisuus olisi nopeasti käsitelty. Lähinnä keskusteltaisiin siitä, voisiko byrokratiaa keventää, ja voisiko turvalliseksi katsotuista maista tuleville myöntää myös jonkunlaisia työnhakuviisumeita, joilla ei olisi oikeutettu sosiaaliturvaan, mutta voisi etsiä esimerkiksi vuoden ajan töitä ja jos töitä löytää, jäädä maahan tätä työtä tekemään.

Sen jälkeen keskityttäisiin siihen, mistä vallitsee aito erimielisyys. Osa ei hyväksy turvapaikanhakijoita ollenkaan. Osa hyväksyy yksilöllisen suojeluntarpeen perusteella, pakolaissopimusta tarkasti noudattaen. Osa hyväksyy useimmat sotatoimialueilta tulevat hakemukset yleisen suojeluntarpeen perustella siksi, että lähtömaassa on sota tai sisällissota, tai se on vain ankea paikka elää.

Tämä on se asia, johon pitää löytyä joku poliittinen viisaus. Se ei löydy keskustelussa, jossa keskustelu ei kohtaa, kun joku “vastustaa maahanmuuttoa” kun ei halua maahan turvapaikanhakijoita, ja joku “kannattaa maahanmuuttoa”, kun haluaa työperäisiä siirtolaisia.

Lusikkana sopassa on punavihreä, itseoppinut näennäisintelligentsia, joka haluaa turvapaikanhakijoita, mutta haluaa naamioida heidät työperäisiksi siirtolaisiksi ja määritellä käsitteet niin, että turvapaikanhakija ei erotu mitenkään Nokian insinööristä, ja näin saada Nokialle insinöörejä tarvitsevat kannattamaan myös humanitaarista maahanmuuttoa Afganistanista.

Lakkorintamalta kuuluu kummia.

Satama-alalla on lakko, ja jotkut työnantajat ovat lähteneet aivan avoimesti palkkaamaan rikkureita.

Minusta tuntuu, että kymmenen vuotta sitten tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään. Rikkureita ei olisi palkannut kukaan peläten huonoa karmaa ja kostotoimia, rikkuriksi ei olisi edes ryhtynyt kukaan vaikka värväystä olisi ollutkin. Lakoilla oli perinteisesti kansan syvien rivien tuki, ja vaikka kaikkia vaatimuksia ei oikeutettuina pidettykään, periaatetta siitä, että työriitoja vauhditetaan lakoilla, oli aivan yleisesti hyväksytty ja vaikka lakossa olevia ei suuremmin autettu ja tuettu, ei nyt suorastaan haitattukaan. Jos työnantaja olisi ryhtynyt lakonmurtajien tuomiseen muualta, tuloksena olisi voinut olla yleislakko.

Nyt ei ole puhettakaan mistään tällaisesta. Rikkureita palkataan, lakossa oleva liitto rähisee, työnantaja lisää vain kierroksia ilmoittamalla, että mitkään rikkurien simputustoimet eivät tule kyseeseen tai se on kassan kautta kotiin. Rikkureiksi näyttää olevan tyrkyllä väkeä enemmän kuin satamat pystyvät palkkaamaan. Työntekijäpuoli ei uskalla eskaloida rähinää ja levittää sitä muille aloille, sillä lakko on työväestönkin keskuudessa äärettömän epäsuosittu, vaikka se ei tavallista ihmistä suuremmin haittaakaan ellei satu olemaan töissä paperitehtaassa.

Menemättä mitenkään siihen, mikä on oikein ja mikä on väärin, tämä on nopea ja raju muutos.

Työelämä näyttää kokeneen sukupolvenvaihdoksen, ja ammattiliitot ja ay-toiminta on jäänyt sen vanhemman ikäluokan ja muutaman avainalan etuoikeudeksi. Nuoremmat viis veisaavat perinteisistä työmarkkinakäytännöistä. Jos joku tarjoaa duunia ahtaajan liksalla, tuo duuni kelpaa oitis, sillä muualla tarjolla on vain pätkää puolella palkalla.

Melkein kaikki lakot ovat nykyään epäsuosittuja valkokaulustyön tekijöiden joukossa, ja valkokaulusduunarien suhteellinen osuus tehdastyöväestöön verrattuna on kasvanut. Valkokaulustöissä ay-toimintaa on lähinnä lääkäreillä ja opettajilla, yksityisen sektorin duunarit ovat olleet aina henkilökohtaisen sopimisen varassa ja kenellekään ei makseta mitään alakohtaista työehtosopimusminimiä, sillä työehtosopimusminimi on tehtäviin mitenkään liittymättömän alan mukaan säädetty.

Esimerkiksi pankin it-osastoa koskee rahoitusalan TES, joka on mitoitettu kassamatroonan tarpeisiin niin työajan kuin palkkauksenkin mukaan. Yksikään atk-mies ei tee niin vähän tunteja, mutta yhdellekään ei toisaalta makseta niin huonoa palkkaa kuin mitä sopimuksessa määrätään. Kun firmat eivät enää ole tehtaita, joissa kaikki kuuluvat paperiliittoon tai metalliliittoon, vaan saman katon alta löytyy aivan eri alojen töitä tekeviä ja tämän päälle konsultteja ja muuta vuokratyövoimaa, on helppoa nähdä, miksi mikään yksittäinen liitto ei pysty tekemään itsestään kiinnostavaa vaikkapa tuon esimerkkinä käytetyn pankin koko työvoiman vinkkelistä.

Nyt uutena asiana tiedotussodassa rähisevät liitot tuntuvat olevan jatkuvasti alakynnessä, sillä niiden puheenjohtajista ei useinkaan löydy hyviä tv-kasvoja. Ei tarvitse enää olla Kokoomusta äänestävä ökypankinjohtaja pitääkseen ahtaajien lakkoa vääränä. Myös pienipalkkaiset ihmettelevät, miksi ihmeessä noiden nytkin hyvistä eduista nauttivien pitäisi saada vielä enemmän. Työntekijäpuolen solidaarisuus tuntuu olevan muisto vain.

Tämän pitäisi aiheuttaa jotain itsetutkiskelua työntekijäleirissä.

Työnantajalle sellainen maailma käy mainiosti, jossa kouralliselle avainhenkilöitä järjestetään mukavat edut, ja muista ei ole niin väliksi. Jos yhdelle ei kelpaa, kadulta voi ottaa toisen ja tulijoita kyllä riittää. Valtaosalle työntekijöistä tällainen maailma tuskin tuo suurensuurta parannusta mihinkään, mutta ei näytä myöskään löytyvän eväitä palkansaajarintaman yhtenäistämiseksi.

Yksilökeskeisyys on lisääntynyt yleisesti arvona. Työelämä on muuttunut kohti pätkää, silppua ja vuokratyötä. Lakkoasetta on käyttänyt viime vuosikymmenen ajan lähinnä sellaisia aloja, joiden lakko vaikuttaa suoraan tavallisten ihmisten arkeen sen sijaan, että se kyykistäisi kapitalistin. Yleiseen solidaarisuuteen ei voi enää vedota, vaan osa työntekijöistä pitää toisia ahneina paskiaisina. Kuilu hyvin palkatun perinteisen työn ja epävarman ja huonosti palkatun silpun välillä on niin suuri, että rikkureita ja lakonmurtajia tunkee ovista ja ikkunoista, jos siten välttää joutumasta puhelinmyyjäksi komissiopalkalla.

Ay-toiminta ei oikein näytä osaavan vastata tähän. Maailma muuttui ympärillä rivakasti, ja perinteisiin arvoihin perustuva toiminta ei enää kiinnosta juurikaan. Ainoa ay-liikkeen vastaisku on ollut pelottelukampanjoiden lanseeraaminen, ja nämä eivät varsinaisesti tarjoa mitään konkreettista ratkaisua pätkätyöläisen arkeen ja ongelmiin. Jokainen pätkää hanttihommaa tekevä tietää, että olisi hienoa, jos olisi liitto, joka tuplaisi palkan ja vakinaistaisi työt, mutta he tietävät myös, että jos he tällaista tavoittelevaan liittoon liittyisivät, ensimmäisen vaatimuslistan esittämisen jälkeen hän olisi työtön.

En sano, että yhtälö olisi mitenkään helppo ratkaistava. Sen tiedän, että väärin ajattelevien ja tekevien työntekijöiden syyttäminen ja sakinhivuttaminen eivät enää tänä päivänä ole oikea ratkaisu. Jos tuote ei käy kaupaksi, siinä on ehkä joku vika, ja sitä pitää parantaa. Ei syyttää asiakaskuntaa.

Tästä asiasta olen kirjoittanut joskus ennenkin.

Nyt asiaa on jälleen kerran tutkittu, mutta suomalaisessa työelämässä eron huomaa kyllä perstuntumallakin.

Minulla on tarjota tähän kaksi selitystä, joissa todennäköisesti on totuuden siementä kummassakin.

Ensimmäinen liittyy äitiyslomiin ja vanhempainvapaisiin. Tutkimuksessa kerrotaan valitun samanlaisia vapaita pitäneitä, mikä on sinänsä uutta. Tämän vanhempainvapaa-asian voi jakaa kahteen erilliseen tapaukseen, äitiyslomaan ja vanhempainvapaaseen.

Näistä tapauksista kumpikin sisältää asennevammaa, ja toinen lisäksi hieman käytäntöä. Asennevammapuolella ollaan sekä perheissä että työpaikoilla vanhempainvapaan osalta. Työpaikoilla ilmeisesti edelleenkin kuvitellaan, että nainen pitää kaikki mahdolliset vapaat ja mies ei näin tee. Tämä lienee aika lähellä toteumaa, mikä kertoo asennevammasta perheissä. Pakkoko sen on näin olla? Muutoksen asiassa pitää lähteä jostakin, ja perheet ovat yksi paikka asiaa edistää.

Koko vanhempainvapaa-selitys on kuitenkin mielestäni pelkkä pakasta vedetty tekosyy, jolla maisemoidaan asenneongelmaa. Kyllä, vanhempainvapaata voi pitää pitkään jos haluaa. Tämä ei kuitenkaan muuta työnantajan vinkkelistä mitään, sillä aivan hyvin voi myös irtisanoutua mistä hyvänsä syystä tai ilman syytä. Irtisanoutuminen työnantajan palveluksesta on triviaali tapahtuma, ja kun kerran työpaikat toipuvat jatkuvasti siitä, että henkilöitä tulee ja menee, miten ihmeessä vanhempainvapaa, johon varautumisaika on samanlainen tai pitempi kuin irtisanomisaika työntekijän puolelta, olisi työnantajan vinkkelistä hankalammin hallittavissa?

Minusta näyttää epäilyttävästi siltä, että vanhempainvapaa on vain suojaväri, joka on keksitty, kun jotenkin pitää selittää tilastojen ja tutkimusten näyttämät erot urakehityksessä ja palkkaerojen selittämätön osa. On otettu lopputulos ja mietitty, mikä kaikki sitä kenties ehkä voisi selittää, ja on käytetty näitä selityksiä, tutkimatta mitenkään, onko selitys järkevä, laillinen tai kestävä.

Äitiysloma on jonkunlainen todellista ja hankalasti selätettävää eroa luova asia, sillä sen alkua ei voi siirtää parilla kuukaudella jos projekti on hieman kussut kuten ne yleensä kusevat, ja se pitäisi saada valmiiksi. Projektipäällikön vaihto tässä kohtaa on huono idea. Kun herrahissiin henkilöjohtajaksi yleensä hypätään projektipäällikkötehtävän kautta, nuoret miehet saavat helpommin pitkiä, vaativia ja eniten hyvää karmaa tuottavia projekteja vedettäväkseen. He voivat vaihtaa firmaa, mutta jos halutaan, heidät voi ostaa rahalla jäämään projektin loppuun. Jos työnantaja ehdottaa raskaana olevalle, että tee abortti ettei projekti kuse ja yritä lasta joskus myöhemmin uudelleen, saat siitä hyvästä viisi hunttia kuussa lisää liksaa, kyseinen työnantaja on välittömästi tiedotusvälineiden ja toriparlamentin sylkykuppina.

Esitetty tutkimus kertoo, että toteuma on parantunut. Jos ei haluta odottaa asioiden paranemista hissukseen omaa tahtiaan, voidaan asiaan puuttua lainsäädännönkin keinoilla. Nähdäkseni mikään ei estäisi säätämästä lakia, joka määräisi lapsen isän pitämään tietyn määrän vapaata, ja lisäksi määräisi tarkasti, koska nämä vapaat on pidettävä.

Nyt isyyslomat jne. ovat työnantajan mielestä "parempi", koska niiden aikataulusta voidaan keskustella. Jos tätä mahdollisuutta ei olisi, vaan isän olisi oltava kotona esimnerkiksi 2kk lapsen syntymästä eteenpäin ja N kuukautta äitiysloman päättymisestä eteenpäin, miehet muuttuisivat aivan yhtä "arvaamattomiksi" kuin naisetkin, ja tätä ei voisi käyttää enää minkäänlaisena tekosyynä. Laki voitaisiin kirjoittaa niin, että se velvoittaa olemaan työskentelemättä mitään kautta työnantajalleen, jolloin pakollisella isyyslomalla oleva ei vain tee konsulttina samaa työtä samalle firmalle.


Toinen puoli liittyy tässä tutkimattomaan asiaan. Onko miesten ja naisten välillä keskimäärin eroa siinä, kuinka aggressiivisesti he hakevat tietä herrahississä, ja onko eroa siinä, millaisia ratkaisuja he tekevät, jos eivät saa haluamaansa ylennystä?

Tunnen kosolti naisia, jotka ovat edenneet urallaan rivakasti. Osalla on lapsia, osalla ei, eli tämä ei ole nähdäkseni mikään syy tai seuraus. Oleellista näyttäisi olevan kuitenkin tahto mennä eteenpäin, ja se yhdistää heitä kaikkia. Lisäksi siihen näyttää kuuluvan valmius vaihtaa työpaikkaa, jos urakehitys yhdessä firmassa tyssää, ja tämä näyttää yhdistävän sekä naisia että miehiä, jotka ovat pitkälle päässeet.

Käyttäytyvätkö sukupuolet tässä samalla tavalla, vai ovatko miehet pyrkyröimässä innokkaammin, ja ovatko naiset kenties valmiimpia jättämään asian sikseen jos eivät ylennystä saa, sillä mukavia ja tuttuja työkavereita ei mielellään jätetä ja vaihdeta firmaa vain siksi, että uratie tyssäsi ainakin toistaiseksi?

Tätä puolta en tiedä, tämä on vain arvelua. Jos eroja käytöksessä on, ne selittävät osan lopputulosten erostakin, ja tässä puolessa ei ole mitään sellaista, jota pitäisi ainakaan lainsäädännöllä korjata.

Kuten kirjoitettu on, Suomessa talous on varsin kuralla, ja talouskurimuksesta selvitäksemme pitäisi visioida uutta, ehdottaa rohkeasti uusia tapoja tehdä asioita, paljastaa rahanhaaskaus ja kiinnittää huomio vääristä toimintatavoista tai kulttuurista johtuvaan tehottomuuteen.

Erityisesti kaksi viimeistä ovat asioita, jotka kuuluisivat tiedotusvälineille. Ei byrokratia itseohjautuvasti totea tekevänsä tyhmiä asioita, eikä rahan ylimitoitettua ammentamista yhteiskuntasuhteet hyvin hoitaneille firmoille ja konsulttitaloille ainakaan Tietoenator paljasta.

Yleisellä tasolla Suomessa ongelmana on näissä asioissa se, että hallitukset ovat koalitioita ja lehdistö ei ole poliittisesti värittynyttä. Englannissa hallitus on yhden puolueen muodostama paitsi sota-aikaan, ja media on jakautunut kahden valtapuolueen välille ja Guardianiin, joka kertoo, kuinka monta peruskoulunopettajaa minkä hyvänsä julkisen hankkeen hinnalla voisi palkata vuodeksi. Tästä seuraa se, että ei-vallassa olevan puolueen lehdistö tonkii jatkuvasti kaikkia kasoja ja yrittää löytää sieltä kohu-uutisia korruptiosta, välistävedosta tai toistaitoisuudesta.

Suomessa valtamediat ovat Yle, HS+IS ja hieman vähäisempänä Iltalehti. Näistä Iltalehti on puoliavoimesti pro-kokoomus. Yle on poliittisessa valvonnassa, joten se käytännössä lähinnä tukee hallitusta eikä yritä avoimesti kampittaa sitä. HS:n rooli tuntuu olevan hieman samanlainen, eli se hymistelee vallankahvassa olijaa eikä ainakaan sitä aktiivisesti yritä nolata.

Jos asiat eivät yleisestikään ole olleet suorastaan mallillaan, viime ajat ovat olleet pohjanoteeraus.

Siinä, missä muualla hyödynnetään hallinnon julkisuusvelvoitetta ja vaaditaan esiin yleisesti kiinnostavia papereita ja sopimuksia, Suomessa keskitytään täydellisen epäkiinnostavaan Tiitisen listaan. Tiitisen listalla on sellaisia henkilöitä, joiden epäillään vakoilleen olemasta lakanneen valtion hyväksi joskus nuoruutensa hulluina vuosina. Tällä listalla on vain ja ainoastaan juoruarvoa. Se ei todista mitään, joten kuka hyvänsä voi kiistää asian vaikka nimi löytyykin listalta. Valtaosa listan nimistä on sitä paitsi jo eläkkeellä eikä heidän mustamaalaamisensa enää auta mitään ainakaan poliittisen kentän ravistelussa. Ja vaikka sieltä löytyisi joku kurantti nimi, hän voi aina sanoa olleensa 19-vuotiaana hieman hölmö, ja kansan syvät rivit ymmärtäisivät asian aivan mainiosti. Minäkin olen tehnyt hölmöjä asioita tuon ikäisenä.

Tiedotusvälineet tuntuvat pistävän poskettomasti paukkuja saadakseen käsiinsä juorun 40 vuoden takaa. Samaan aikaan valtio törsää holtittomammin kuin koskaan, mätää paljastuu poliittisesta koneistosta heti kun pintaa vähän rapsuttaa. Näiden pesäkkeiden pöyhintä olisi kiinnostavaa ja tuottaisi jotakin hyödyllistä tulevaisuuden Suomeen, jos korruptoitunut ja mätä osa poliittista kulttuuria saataisiin syrjään.

Mutta ei tunnu kiinnostavan.

Yksi lain tehtävä, joskaan ei ainoa, on puolustaa heikompia vahvemman mielivaltaa vastaan.

Vahvin voi teoriassa tehdä jokseenkin mitä hyvänsä vaikkei hänelle siihen annettaisi mitään oikeuttakaan, mutta heikompi turvaa lakiin turvatessaan henkensä ja omaisuutensa. Yksinomaan tästä lähtökohdasta sellaista lakia ei ole tarpeen edes säätää, joka vain sementoi vahvimman mielivallan.

Mietin tuossa tuubissa lusiessani erästä aikaisempaa, asiaa sivuavaa kirjoitustani. Joudun nimittäin tekemään Suomesta sellaisen jossain määrin surullisen havainnon, että laki ja oikeus ovat voimassa vain, jos valtion verotulot eivät ole uhattuna.

En edes tässä puhu siitä tapauksesta, että veroasioissa on käytössä ainoastaan diktatuureihin ja työläisten paratiiseihin kuuluva käännetty todistustaakka, jossa syytetty oletetaan syylliseksi ja hänen on jotenkin yritettävä todistaa syyttömyytensä.

Nykyään saamme lukea lehdistä lähes päivittäin tapauksista, joissa valtio instansseineen ei noudata edes itse tekemäänsä lainsäädäntöä vaan sivuuttaa sen heittämällä, jos työmies Pohjois-Savosta yrittää halpa-arvoisesti pistää valtion kerrassaan polvilleen tuomalla Virosta kaksi kartonkia tupakkaa. Autoihin, viinaan ja tupakkaan liittyvien, pakasta vedettyjen ja mihinkään perustumattomien tullimääräysten lainvastaisuus on yleisesti tiedossa, mutta lainvastaiset käytännöt eivät kiinnosta ketään, sillä ristiriidassa on laki ja verotulo. Jos tarkoitus olisi noudattaa lakia huolellisesti ja lainvastainen käytäntö olisi silkka voipaus, jollaisia kaikille tekeville sattuu, se korjattaisiin virkamiestyönä nopeasti kun asia paljastuu. Suomessa kuitenkin valtio käyttää kaikki valitustiet, vitkuttelee prosessissa ja edes EY-oikeuden tuomion saatuaan ei korjaa asiaa kuntoon vaan pöyhii sitä vain hieman, jotta prosessi saadaan alkamaan alusta.

Tämä asetelma on täysin poskellaan. Sen vaikutusta lain ja lainkäytön legitimiteettin voi vain arvioida, mutta ei se sille ainakaan hyvää tee. Kun valtiolla on oikeus sanella pelisäännöt ja siitä huolimatta kansalainen ei voi luottaa siihen, että sääntöjä myös noudatetaan, on vaikeaa nähdä tällaisen lainsäädännön ansaitsevan suurtakaan kunnioitusta ja arvonantoa.

Vaikuttaa siltä, että valtio väkivaltakoneistoineen asetetaan kaikissa raha-asioissa heikomman asemaan ja rakennetaan käytäntö niin, ettei vahvemmaksi katsotulla yksittäisellä taistelijalla ole mitään oikeuksia tätä sorrettua valtio-reppanaa vastaan. Homma haisee, ja haju ei ole erityisen miellyttävä.

Olaus Petri lausui liki 400 vuotta sitten “jos ei se ole oikeus ja kohtuus, ei se silloin saata olla lakikaan” ylimmäksi ohjeeksi tuomarille. Suomi luimii yli siitä, missä aita on matalin, säätämällä näennäisesti oikeutta ja kohtuutta edustavia lakeja, mutta sivuuttamalla niistä käytännössä epämiellyttävät jos lakia noudattamalla jäisi saamatta ehkä jopa kymmenen euron verotulot.

Suomi ei ole ainoa maa, jossa kohtuus on kadonnut kauaksi ja legitimiteetti samaten.

Britanniassa voi saada tekijänoikeusrikoksesta rajattoman sakon ja kymmenen vuotta linnaa. Tämä rikosnimike ei edellytä taloudellisen voiton tavoittelua eli piraattien kaupustelua, vaan nettipiratismi ja vastikkeeton leffojen jakaminen voivat riittää maksimituomioon. Käytännössä kymmentä vuotta tuskin on kenellekään vertaisverkkokäyttäjälle jaettu, mutta tätä voi taas miettiä heikompi-vahvempi -asetelmasta. Samaten voi miettiä, toteutuuko kohtuus siitä, että maksimirangaistus melko törkeistä väkivaltarikoksista on vähäisempi.

Maailmanlaajuiset kymmeniä tai satoja miljardeja veivaavat viihdejätit katsotaan maagisesti heikommiksi, ja niitä suojellaan yksittäisiltä ihmisiltä, vaatimatta niiltä vastikkeeksi yhtään mitään. Lainsäätäjä on sortunut numerohuijauksen ja tilastoharhan edessä rähmälleen. Piratismin väitetään aiheuttavan vähintäänkin 42 höpsiljoonan suuruiset tappiot vuosittain, mutta missään ei analysoida tätä lukua mitenkään. Tarkempi analyysi paljastaisi kaksi asiaa: sen, että tätä rahaa ei oletetulla asiakaskunnalla koskaan ollutkaan, joten viihdeteollisuus ei olisi voinut saada sitä vaikka piratismia ei olisikaan, sekä sen, että iso osa maksukykyisten ihmisten harrastamasta piratismista sisältää elementtinä sen, että hommataan jotakin, jota ei viihdeteollisuuden oman viivytys- ja markkinasegmentoinnin takia ole kaupan kuin naapurivaltiossa.

Maksukyvyttömien tapauksessa viihdeteollisuus hyötyy piratismista. Tämä on hieman outo väite, mutta nähdäkseni asia on juuri näin. Heillä ei olisi maksaa seitsemäätoista puntaa elokuvasta, joten katsotaan asiaa miten päin tahansa, viihdeteollisuus ei saa tuota 17 puntaa tältä henkilöltä, sillä hänellä ei ole sitä. Vaihtoehtona on ainoastaan se, että hän näkee elokuvan tai ei näe sitä. Jos hän ei näe sitä, ei tapahdu mitään. Jos hän näkee sen, markkinointitutkimuksissa tämä henkilö näkyy elokuvan nähneenä. Mitä enemmän ihmisiä näitä elokuvia näkee, sitä enemmän leffantekijä voi rahastaa leffassa merkittävässä sivuroolissa pyörivän Smirnoff-pullon valmistajalta. Tätä valmistajaa ei kiinnosta, onko leffa ostettu, katsottu kaverilla vai waretettu netistä. Mainos menee kaikille näille perille samalla tavalla.

Maksukykyisten tapauksessa taas Eurooppa on antanut turhaan järjettömän vahvan suojan viihdeteollisuudelle vastikkeetta. Kun tuotoksia ei ole laillisia kanavia pitkin kaupan samana päivänä kuin USA:ssa, käytetään laittomia kanavia. Nähdäkseni 10 vuotta häkkiä ja rajaton sakko olisivat edes etäisesti puolusteltavissa ainoastaan siinä tapauksessa, että tuotos on kaupan Englannissa samaan aikaan ja hintaan kuin USA:ssa, mutta tätäpä emme edellytä viihdebisnekseltä vaan annamme heidän edistää puhtaasti omia etujaan ilman mitään velvollisuuksia sitä yhteiskuntaa kohtaan, joka on tehnyt aineettoman hyödykkeen merkityksettömästä anastamisesta raskaamman rikoksen kuin asunnon putsaamisesta, auton varastamisesta tai kulmakaupan aseellisesta ryöstöstä.

Jos tilanne oikeasti on sellainen, että kuluttajan katsotaan olevan näitä konglomeraatteja ja valtiota vahvempi, jonkun pitäisi perustella asia jotenkin. Ei ole kuulunut perusteluja, asiaan mitenkään liittymätöntä propagandaa sitäkin enemmän.

Propaganda on joka kerran täsmälleen samaa. Taiteilijat joutuvat yömajoihin ja pinkopahvien alle jos ei häkki heilahda, ja jos sikafarmari Lapualta saa ostaa Virosta tupakkansa kuten laki lupaa, Suomen köyhät joutuvat yömajoihin ja pinkopahvien alle.

Jos lait ovat huonoja, pitää säätää parempia. Järjettömien lakien palvonta ja järkevien lakien sivuuttaminen eivät edistä mitään kannatettavia asioita, kuten vaikkapa oikeusvaltion periaatteita ja lain yleistä kunnioittamista.

Useissa paikoissa on viitattu viime päivinä tutkimukseen, jossa todetaan liberaalien ateistien olevan älykkäämpiä kuin muiden.

Tutkimusta en sinänsä ruodi. On totta tai on olematta. Sen sijaan kummallinen oli tuossa paperossissa annettu merkitys liberalismille:
I provisionally define liberalism (as opposed to conservatism) as the genuine concern for the welfare of genetically unrelated others and the willingness to contribute larger proportions of private resources for the welfare of such others. In the modern political and economic context, this willingness usually translates into paying higher proportions of individual incomes in taxes toward the government and its social welfare programs.

Mitäs hemmettiä?

Minä en ole koskaan ajatellut, että yllä mainittu olisi liberalismia. Sosialidemokratialta se sen sijaan haiskahtaa aika tukevasti, sillä koko käsite supistetaan pelkäksi rahanjako- ja verojenrakastamisaatteeksi.

Mitenkähän on? Olen ajatellut liberalismin olevan enemmänkin avarakatseisuusaate, jossa ollaan valmiita tutkimaan uusia asioita ja aatteita ennakkoluulottomasti, ja liberaali henkilö kykenee suvaitsemaan ympärillään vaivatta täysin erilaisia ajatuksia ja arvoja suosivia ihmisiä.

Sanakirja tuntuisi olevan lähempänä minun määritelmääni, mutta tuo tutkijan näkemys hieman yllättää. Onko liberalismi todella vain verojen rakastamista ja tulonsiirtoja? Jos on, se selittää, miksi Maalaisliitto istuu europarlamentissa liberaalien ryhmässä.

Kun mietiin aatteita ja ihmisiä, liberaalit ovat harvinaista herkkua. Monet pitävät itseään sellaisina, mutta edustavat he sitten oikeistolaista tai vihervasemmistolaista ajatusmaailmaa, kyky suvaita niitä toisia näyttää olevan huomattavan rajallinen. Erilaisten ja vastakkaisten ajatusten kanssa heikoimmin tuntuvat pärjäävän Vihreät ja Kokoomuksen ääriespoolaissiipi, ja kummassakin joukossa on runsaasti ihmisiä, jotka pitävät itseään avarakatseisina ja suvaitsevina siksi kun he suvaitsevat yltiöhumaanisti joko etnisiä vähemmistöjä taikka naapuririvitalon asukkeja.

Tästä on kuitenkin huomattavan pitkä matka siihen, että hyväksyttäisiin vaikkapa turvapaikkamenettelyn huomattavaa kiristämistä kannattavia taikka naapurilähiön kerrostalon ay-jyriä aatteineen. Näin ollen en voi mitenkään pitää tällaisia ihmisiä kovin liberaaleina, vaikka he itse itselleen ovatkin sellaisen leiman antaneet.

Jos sen sijaan hyväksymme tuon tutkijan määritelmän liberalismista, huomaamme, että Suomessa liberaaleja ovat teollisuuspaikkakuntien teollisuusduunarit, jotka maksavat veronsa vain hieman nuristen kun rahaa riittää silti mukavasti kossuun ja nallelimsaan.

Väliin aina kuulee vaatimuksia ja ehdotuksia siitä, että politiikassa pitäisi palata ideologisen politiikanteon aikaan. Puolueita syytetään siitä, että ne ovat hukanneet aatteelliset juurensa.

Vaan kuinkahan on? Kun katson Suomen poliittista karttaa ja mietin asiaa askelta pidemmälle, Suomessa ideologia näyttäisi lähinnä olevan rasite puolueelle eikä niinkään ansio. Ideologia saattaa kantaa hetken, mutta lopulta se muuttuu painolastiksi. Ideologiat eivät näytä kykenevän uudistumaan samalla rivakkuudella kuin suomalainen yhteiskunta, ja puolueet ovat jotain siltä väliltä.

Yhteiskunnissa muutos on Suomessa ollut viimeiset 70 vuotta aivan mahdottoman ripeää melkein kaikilla alueilla. En käy tätä muutosta suuremmin läpi, mutta muistamme maatalousvaltiosta teollisuusvaltioksi muuttumisen, holhousvaltion rakentamisen, vihreyden nousun, kaupungistumisen, työelämän muutoksen ja monet muut asiat.

Oma havaintoni asiasta on se, että Kokoomuksen erityisen vahva veto johtuu nimenomaan siitä, ettei puolueella ole ollut pitkään aikaan varsinaista ideologiaa. Sitä pidetään vasemmiston ja muiden vastustajien mielessä kypäräpäisten pappien köyhienkyykytyspuolueena, mutta minä näen asian toisin. Kokoomus voi toki tehdä tuota, mutta se voi tehdä mitä hyvänsä, sillä puolueella ei ole varsinaista doktriinia vaan se tekee mitä sattuu riippuen siitä, keitä siellä sattuu olemaan etulinjassa. Tällainen arpalippu- ja tuuliviiripuolue on kuitenkin erinomaisen suosittu. Tämä pistää miettimään.

Mitä vahvempi aatteellinen tausta puolueilla on, sitä huonommin niillä tuntuu menevän.

Pienissä puolueissa joku aate on kovasti esillä. Se ei esimerkiksi persujen tapauksessa ole mikään erityisen konkreettinen ja helposti kuvattava asia, mutta unohdetun kansan äänillä eu:n vastustaminen tuottaa jonkun kannatuksen ilman suuria mahdollisuuksia siitä kiriä. RKP:n “aate” on kielivähemmistön etujen ajaminen on sitten kyse erivapauksien ylläpitämisestä tai perusoikeuksien puolustamisesta. Kristillisten aatetta ei tarvitse kaukaa hakea, ja tämä tuottaa Päivi Räsäsen, ja syyttäjä lepää.

Vihreiden tilanne on hieman kimurantimpi, sillä puolueessa vaikuttaa useita ideologioita. Ympäristöasiat ovat yksi, mutta lisäksi on vähemmistöjensuosintaideologia, feminismi ja muutama muu. Keskittymällä moneen puolueesta tulee tietysti astetta kiinnostavampi jyrkkiä aatteita kaipaavalle nuorisolle, mutta kun kannatus ei tunnu kasvavan samaa tahtia kuin vihreä nuoriso kasvaa aikuiseksi ja uutta pukkaa putkesta, se kertoo meille siitä, että vanhemmat ja hieman konservatiivisemmat osin siirtyvät Vihreistä muihin puolueisiin. Tähän epäilen syyksi sen, että vaikka joku ideologia sinänsä miellyttäisi, ne muut alkavat ärsyttää tai ainakin niiden nimissä tehdään vääriä asioita, ja joku muu puolue näyttääkin paremmalta. Kannatus näyttää vakiintuneen ainakin toistaiseksi tuohon 10-14 prosentin paikkeille, mutta siinä on toki kasvupotentiaalia, kuten olen kirjoittanut menneisyydessä.

Sitten suuret puolueet. Kokoomus tuli jo käsitellyksi.

Kepun ideologia on maalaisliitossa ja aluepolitiikassa. Tämä ideologia kantoi pitkälle kun Suomi asui maaseudulla, mutta nyt se on painolasti, kuten ideologioille kovin helposti käy. Suomi ei enää asu maalla ja politiikka tehdään kaupungeissa, mutta junantuomatkaan eivät tunnu enää Helsingissä Kepua äänestävän. Kepu on yrittänyt selittää olevansa kaupunkilaispuolue, mutta vahva maalainen ideologia tökkii vastaan sangen pahasti eikä kaupunkien valloitus ota onnistuakseen.

SDP:n ideologia oli alkuun työväenliikkeessä. Tämäkin ideologia kantoi alkuun kun suomalaiset olivat perinteisissä tyypillisissä työsuhteissa ja kuuluivat liittoon. Hyvinvointivaltiota rakennettiin, vaan kuinka on nyt? Nuoret demarit mahtuvat samaan taksiin, ja tämä johtuu siitä, että ideologia on muuttunut painolastiksi. AY-toiminta ei enää kiinnosta, koska ay-liike ei ole kyennyt vastaamaan pätkätyökulttuurin syntyyn muuten kuin vastustamalla sitä. Hyvinvointivaltiokulma on kääntynyt suurten ikäluokkien etujen valvonnaksi, ja tämäkään ei miellytä nuoria. SDP:n kovin veto oikeastaan sattui 80- ja 90-luvuille, kun se onnistui karistamaan perinteisiä ideologisia juuriaan vähän kauemmaksi. Siitä on otettu takapakkia kun aatetta kulisseissa räyhäävän Tuomiojan kannattajia on pitänyt saada jonkun toisen puheenjohtajan taakse, ja nyt ollaan tukevasti “suuret ikäluokat” -talutusnuorassa. Painolastia, painolastia.

Tämä köykäinen ja mutkia tahallaan oikonut analyysi näyttäisi siis siltä, että puolueet pääsevät kyllä lentoon ja julkisuuteen aatteella, mutta jossain vaiheessa aate ja ideologia on hylättävä tai kasvun rajat tulevat vastaan. Ei siksi, että aatteet olisivat huonoja vaan siksi, että aika ajaa aatteiden ohitse. Nuorten aate- ja arvomaailma on hyvin erilainen kuin heitä sukupolven tai kaksi vanhempien ihmisten, ja aatteeseen kovin vahvasti takertumalla ajetaan jossain kohtaa mahdolliset kannattajat kilpailijoiden syliin. Kameleonttimaisesti aatetta vaihtamalla tietysti pärjäisi hyvin myös, mutta se on hankalaa, kun puolueessa on vallankahvassa syrjäytyvän aatteen kaaderi, joka ei suostu mitenkään omaksumaan uutta.

Kaksipuoluemaissa ja vanhemmissa demokratioissa, esimerkiksi Britanniassa, on täysin mahdotonta löytää mitään järkevästi määriteltävää ideologiaa Labourin tai Toryjen takaa. Kokoomus muistuttaa näitä Suomessa eniten. Pieniäkin puolueita on vastustamassa neekereitä, vaatimassa itsenäisyyttä Skotlannille, Ulsterille tai - herra paratkoon - Walesille, mutta nämä ideologiapuolueet ovat marginaalissa eivätkä ne ikinä haasta ideologiattomia valtapuolueita.

Joten mitenkhän on? Pitääkö puolueiden palata ideologiaan vai ei? Minä en usko, että kannattaa, vaan vanhatkin ideologian rippeet kannattaa karistaa pois.

Ainakin kannatuslukujen valossa näyttäisi siltä. Politiikan kulisseissa ollaan yleisesti sitä mieltä, että Kokoomuksen hyvä veto ei johdu puolueen hyvyydestä vaan muiden huonoudesta, ja muiden huonous johtuu ennen kaikkea juuri vanhoihin aatteisiin takertumisesta.

Miettikääpä sitä.

Astrid Thors on ottanut yhteyttä poliisiin saamiensa tappouhkausten takia.

Lausunnossaan hän kertoo näin: Jos emme tee loppua tällaisesta kirjoittelusta emmekä selvästi viestitä, että avoimesti rasistiset uhkailut eivät ole hyväksyttävissä, joku voi luulla, että on laillista siirtyä sanoista tekoihin.

Tässä on kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että tappouhkaukset ja sellaisiksi tulkittavat sekä muu vakavalla väkivallalla uhkailu kuuluu ottaa Suomessa vakavasti. Poliitikkojen pitää olla valmiita sietämään se, että heidät halutaan esittämään pääosaa Tervakosen terva- ja höyhenjuhlissa, mutta tämä on eri asia.

Vaikka jonkun pellekerhon kieli poskessa tehtyä tappouhkausta ei ehkä pitäisikään ottaa niin vakavasti, rajankäynti on mahdotonta jos kenelle hyvänsä uhkailijalle jätetään takaportiksi vetoaminen huumoriin. Kun tätä rajankäyntiä ei kukaan pysty tekemään ennen kuin jälkikäteen, on asioihin puuttumiselle hyvä peruste.

Thorsilta sen sijaan karkailee hänen yhdistäessään tähän asiaan myös rasistisen motiivin.

Astrid Thors edustaa suomalaista valtaväestöä. Hän edustaa myös kielivähemmistöä, mutta äidinkieli ei liity rotuun ja rotusortoon (=rasismi) mitenkään. Mainitut tappouhkaajat eivät ymmärtääkseni myöskään keskittyneet Thorsin suomenruotsalaisuuteen vaan Thorsin maahanmuuttopolitiikkaan.

Thors siis laajentaa rasismin määritelmää siten, että omasta mielestään rasismia vastustavan henkilön vastustaminen on rasismia. Tämä ei täytä mitään minun ymmärtämääni rasismin määritelmää. Kyseessä saattaa olla silkka lapsus, mutta valitettavan yleinen sellainen.

Rasismi on tämän päivän neuvostovastaisuutta, jotka molemmat ovat yhtä kuin Orwellin "rikosajatus". Kumpaakin laajennetaan tarkoittamaan milloin mitäkin ja mitään yleistä näkemystä siitä, mitä käsite oikein tarkoittaa, ei ole olemassa, eikä ajatusrikoksesta syytetty voi oikein puolustautua mitenkään. Siinä, missä neuvostovastaisuuden läpi pääosin nähtiin ja ymmärrettiin sen olevan käytössä lähinnä poliittisten vastustajien eliminoimiseksi, rasismi on hankalammin hallittavissa.

Neuvostovastaisen leima oli oikeastaan suomalaiselle perusoikeistolaiselle jokseenkin ansio. Niitä, jotka ovat mielellään rasisteja, on huomattavan vähän. Rasistin leimaa ei juuri kukaan halua itselleen, ja juuri siksi sitä niin avokätisesti käytetäänkin. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan, ja koska me emme ole rasisteja, sinun on oltava.

Tämä päättelyketju on loogisesti monellakin tapaa kelvoton, mutta se ei tunnu kiinnostavan edes ministeritason viskaalia. Rasismin vastustajan vastustaminen ei tee vastustajasta rasistia. Itse asiassa rasismin vastustamisenkaan vastustaminen ei tee vastustajasta rasistia.

Thors on valtaväestön edustaja, joka on mielessään hyvän puolella pahaa vastaan. Rasistit edustava pahaa, joten Thorsin vastustaminen on mukamas rasismia.

Ei ole.

Jos joku uhkaaja toteuttaisi aikeensa, kyseessä ei siltikään olisi rasistinen rikos, paitsi siinä tapauksessa, että etnisten vähemmistöjen edustaja kolkkaa Thorsin vastustaessaan valkoihoisia.

Murha se sen sijaan kyllä olisi. Jossain määrin surullista on huomata, että ilmeisesti murhakaan ei ole rikoksena kyllin raskas itsessään, vaan sillekin pitää antaa lisäpontta rasistikortilla.

Demokratiasta päästäänkin seuraavaan yhteiskunnalliseen ajatukseen, joka on valistunut diktatuuri.

Sitä aina väliin kannatetaan siellä täällä ja vedotaan Singaporeen ja kerrotaan, että hyvin toimii, ja kehutaan systeemin erinomaisuutta. Valistunut diktatuuri on kuitenkin käsitteenä hieman köyhä. Presidentistä voimme mielipiteisiimme perustuen sanoa, että presidentti on hyvä tai huono, kuten myös hallituksesta. Ei ole kuitenkaan olemassa huonoa valistunutta diktaattoria, sillä häntä kutsuisimme vain diktaattoriksi. Valistunut diktatuuri siis määrittelee itsensä implisiittisesti hyväksi, ja keskustelussa ei koskaan päästä siihen, miten sitten toimitaan jos vallankahvaan nouseekin hullu. Tämä on epäoleellista, koska valistunut diktaattorihan on hyvä määritelmänsä mukaisesti.

Valistuneen diktatuurin ongelma on jatkuvuus sekä hulluiksi muuttuvien poistaminen jotenkin verettömästi. Tämä ongelma on jokseenkin ylitsepääsemätön, mistä syystä valistunut diktatuuri on huono järjestelmä. Demokratian ongelma on puolestaan se, että päätösten tekeminen on tehty toivottoman vaikeaksi, mikä tuomitsee demokratiaa toteuttavat maat hitaaseen muutokseen ja pysähtyneisyyteen, sekä kyvyttömyyteen päättää epämiellyttävistä asioista vaikka on pakko.

Joskus pyörittelin nukkumaan mennessä ajatusta näiden kahden järjestelmän välimuodosta.

Mitäpä, jos päätöksentekojärjestelmä olisi sellainen, että presidentti, suursmurffi tai mikä pomon titteli nyt sattuu olemaankin, saisi tehdä mitä hyvänsä päätöksiä, ja parlamentin rooli olisi kaataa ne päätökset, jotka eivät miellytä? Megapaavin päätös muuttuu laiksi, jos sitä ei aktiivisesti vastusteta. Eli käännetään asia päälaelleen ja parlamentti ei ole päätöksiä tekevä vaan päätöksiä estävä laitos.

Tämä voisi korjata demokratian pysähtyneisyysongelmaa, sillä asioita päättämässä olisi yksi taho apureineen. Toisaalta se ei tee pomosta diktaattoria, sillä jos parlamentti ei pidä pomon päätöksistä, päätökset vain kaadetaan kaikki ennen kuin ne ehtivät tulla voimaan. Ei tämä nähdäkseni sen epädemokraattisempi systeemi olisi kuin nykyinenkään, mutta tehtävällä politiikalla olisi yhdet kasvot ja yksi vastuuhenkilö, ja parlamentti olisi olemassa jarruna siinä tapauksessa, että päätökset tuntuvat olevan huonoja. Parlamentissa voisi säilyttää samanlaiset määrävähemmistösäädökset kuin nytkin, eli perustuslain muutoksen saa kaadettua 1/6 enemmistö, ja hankkeen saisi lykättyä kolmasosan äänillä.

Menisikö joku perustavalla tavalla rikki? Käytännössä tässä mallissa varmaankin hallituksen pitäisi olla presidentin eikä eduskunnan nimittämä, mutta mitä väliä sillä on? Jos Pomo valittaisiin jotenkin vaalilla erisyklisesti parlamentin kanssa, saataisiin vallankahvasta pois säällisessä ajassa sellainen, jonka päätökset eivät miellytä. Tässä mallissa pysähtyneisyys olisi lähinnä häiriö voimassa, kun taas nykymallissa pysähtyneisyys on sisäänrakennettu ominaisuus.

Kreikassa on järjestetty lakko, jolla vastustetaan valtion säästötoimia, sillä nämä toimet osuvat köyhimpiin.

Tässä on totuuden siemen. Veronkorotuksilla voidaan niistää rahaa keskiluokalta kuten on tarkoitus tehdäkin, mutta tulonsiirtoihin ja julkisiin palveluihin tehtävät leikkaukset osuvat juuri niihin, joilla ei ole rahaa ostaa yksityisiä palveluja. Väite on siis tältä osin oikea, vaikkakaan säästötoimet eivät osu ainoastaan köyhimpiin.

Voimme oppia tästä kahdella tavalla.

Ensimmäinen on se, että julkistalous on syytä pitää kunnossa eikä lainata valtiolle joka neljättä euroa. Jos holtiton törsäys jatkuu eikä suuta pistetä säkkiä myöten, joskus maailman lainamarkkinoiden katseet huomaavat Suomen ja valtavan vajeen. Tässä kohtaa alkaa sitten tapahtua kun lainaa ei enää tahdo järkevällä korolla herua, ja kun säästötoimet tehdään pakolla nopeasti eikä harkiten omassa tahdissa, tuloksena on myös ylilyöntejä, jotka aiheuttavat kohtuutonta haittaa.

Toinen opetus on se, että on täysin mahdotonta keksiä sellaisia säästötoimia, jotka eivät osuisi jotenkin köyhimpiin. Mahdoton on tietysti jyrkkä sana, mutta toistaiseksi kukaan ei ole keksinyt sellaista mallia, joka jotenkin tuottaisi tuloksena vain keskiluokan köyhdyttämisen eikä osuisi köyhimpiin ensinkään.

Köyhät ovat aina ruokintaketjun alimmalla portaalla ottamassa niitä muruja, joita muilta putoaa. On kyse sitten satunnaisista hanttihommista tai perusturvasta. Jos leikataan tulonsiirtoja, vaikutus on suora. Jos verotetaan ylempänä ravintoketjussa olevia, heiltä riittää vähemmän sellaiseen kulutukseen, joka päätyy köyhille. Keskiluokka käyttää vähemmän niitä palveluja, joita köyhät voisivat tuottaa. Ketjun huipulla olevat kapitalistit siirtävät osan veronkorotuksista tuotteiden hintoihin, ja laskun maksaa köyhä kaupan kassalla. Välillisten verojen tai ympäristöverojen korottaminen valuu myöskin suoraan tuotteiden ja välttämättömyystarvikkeiden kuten sähkön hintaan Jne.

Tämä yhdistelmä pitäisi jollain maagisella tavalla saada tuottamaan politiikan realismia kentän vihervasemmalle laidalle.

Kun yritetään tehdä mitään valtiontaloutta tervehdyttävää, vasemmisto vastustaa. Se vastustaa kategorisesti kaikkia ehdotuksia paitsi pääomatuloveron korotusta, joka tuottaa 100% hyötysuhteellakin parhaimmillaan viisi prosenttia valtion alijäämästä. On täysin selvää, ettei Suomen budjettivajetta kurota kiinni yksin veronkorotuksilla. Menoja on leikattava. Menoleikkaukset ja veronkorotukset puolestaan osuvat jollain tavalla köyhiin, joita suomalainenkin vasemmisto käyttää jatkuvasti keppihevosena milloin mitäkin asiaa vastustaessaan.

Kun kaikki toimenpiteet osuvat jotenkin köyhiin mutkan kautta, on syytä tunnustaa tämä asia. Ehdotuksia ei tule vastustaa siksi, että huomataan jotenkin niiden vaikuttavan köyhiin, sillä tällä tavalla tulee vastustaneeksi kaikkia ehdotuksia. Oikea tapa on ehdottaa leikkauksia toiseen paikkaan jos ollaan sitä mieltä, että ehdotettu vaikuttaa köyhiin liikaa. Oleellista on kuitenkin hyväksyä se, että köyhien asema heikkenee jotenkin, ja yrittää valita keinot niin, että se heikkenee mahdollisimman vähän. Tämä on arvo- ja valintakeskustelua, ja keskeistä politiikan sisältöä

Kaikkien ehdotuksien kategorinen vastustaminen johtaa kuitenkin konkurssiin.

Kun konkurssi on edessä, mainitulle arvo- ja valintakeskustelulle ei ole enää tilaa, vaan pakasta vedetty iiroviinanen tai Suomen asioista viis veisaava Valuuttarahasto ryhtyy tekemään leikkauslistoja. Tämä ei mitenkään voi olla köyhän etu, kuten se ei ollut viime kerrallakaan.

Mistä löytyisi se vasemmistopoliitikko, joka selittäisi tämän omilleen siten, että sanoma menee perille? Itse päätetyt ja hyvin suunnitellut leikkaukset ovat pienempi paha kuin suuremmat leikkaukset pakon edessä, ja sellaista vaihtoehtoa, ettei tehtäisi mitään köyhiin vaikuttavaa, ei kerta kaikkiaan ole olemassa.

Olen ollut pitkään sitä mieltä, että Suomessa pitäisi ottaa käyttöön rangaistuskorvauskäytäntö siinä tapauksessa, että väärintekijä on julkinen sektori. Todennäköisesti käytäntöä kannattaisi laajentaa myös suuriin yrityksiin tai yrityksiin ylipäätään ja tietyntyypisiin rötöksiin, mutta näissä rajanveto on hankalampaa. Voisi esimerkiksi kuvitella, että syrjintäasiat olisivat sellaisia, joissa syrjitylle pitäisi maksaa kunnon korvaukset. Tällaisia rötöksiä kun kukaan ei tee oikein vahingossa, ja käräjöimällä työnantajaa vastaan menettää maineensa. Pikku sakko rangaistukseksi työnantajalle tuntuu ratkaisuna väärältä.

Tämä kirjoitus koskee kuitenkin julkista sektoria.

Suomi on byrokraattien ja byrokratian luvattu maa. Tämä ei sinänsä ole paha asia. Se kertoo meille siitä, että yhteiskunta toimii kirjoitettujen sääntöjen varassa eikä Cosa nostra -tyyppisesti, jossa käytännön säännöt ovat kirjoittamattomia ja perustuvat siihen, että jos minä kusetan sinua, sinun serkkusi kusettaa minua, mistä syystä kusetus on vähäistä vaikkei se erityisesti kiellettyä olisikaan. Kumpikin systeemi toimii.

Suomessa on ajatuksena se, että virkamiehet toimivat virkavastuulla ja poliitikot poliittisella vastuulla. Oikeuslaitoksen ei oikein katsota kuuluvan koko kuvioon. Kaunis ajatus, mutta tällä hetkellä toivottoman rikkinäinen.

Poliittinen vastuu on täysin kuollut kirjain. Huolimatta kategorisesta, toistuvasta ja systemaattisesta lainvastaisesta toiminnasta suorittavassa portaassa kukaan ei ikinä tee johtopäätöksiä ja kanna tätä poliittista vastuuta. Tulli esimerkiksi on tieten tahtoen vetkutellut auto-, viina- ja tupakka-asioissa ja tehnyt selkeästi lainvastaisia ratkaisuja. Tuontiautojen vero on tapetilla jatkuvasti, ja nyt uusin mikkihiirikeksintö on vaatia yksityishenkilöiden yli yhden kartongin ylittävältä tupakkatuonnilta suomenkielisiä varoitustekstejä. Tämäkin käytäntö tiedetään lainvastaiseksi, mutta vapaata tuontia Virosta saadaan haitattua muutaman vuoden ennen kuin EY-tuomioistuin toteaa kaikkien tietämän itsestäänselvyyden.

Mitään ei silti tapahdu. Tullin pomo istuu paikallaan kuin tatti kuten myös jokainen ministeri, joka on ollut tästä touhusta viime kädessä vastuussa hallinnonalansa suursmurffina. Eikä asia rajoitu ministereihin. Kaikennäköiset rötösherrat äänestetään takaisin eduskuntaan, vaikka he saisivat sieltä potkut. Rötöstely ei haittaa mitään, sehän on vain Etelän median salaliitto Meidän Kakea vastaan, ja äänivyöry on taattu. Poliittinen vastuu ei siis Suomessa tarkoita mitään.

Virkavastuu on aivan yhtä sisällötön käsite. Jos asioita puidaan oikeudessa, yleinen ratkaisu vaikkapa rötöstelleen poliisin tapauksessa on tuomio, jossa todetaan teon olevan moitittava, mutta ei anna aihetta tuomioon. Jos rötös on tarpeeksi vakava, annetaan huomautus. Kansalaisen motiivi vaatia oikeutta väärin toimivia virkamiehiä vastaan on olematon, sillä käräjöinti maksaa rahaa ja tuloksena ei tapahdu mitään. Virhettä ei korjata, korvauksia ei makseta, väärintekijä ei saa rangaistusta. Koko oikeusprosessi on näin ollen vain teatraalista kuviokelluntaa, jonka tehtävänä on luoda illuusio siitä, että virkavastuu tarkoittaa käsitteenä jotakin, vaikka tosiasiallisesti se on kuollut kirjain.

Näistä ongelmista päästäisiin vaivatta, jos vääryyttä kokenut saisi tuntuvat korvaukset tapauksen törkeydestä riippuen. Jos rötöstely on toistuvaa ja annetut tuomiot eivät aiheuta itseohjautuvuutta oikeaan suuntaan kuten vaikkapa Tullin tapauksessa, korvausten kuuluisi olla miljoonaluokassa. Toistuvista laittomista päätöksist vastuussa olevat virkamiehet pitäisi järjestään erottaa. Ensikertalaisen ojentaminen näin ei liene sopivaa, sillä virheitä sattuu kaikille ja niitä saa sattua, mutta jos virheiden paljastaminen ei aiheuta ojentumista, henkilö on töissä väärässä paikassa.

Kun itseohjautuvuus poliittisen ja virkavastuun kautta ei ota toimiakseen, oikeuslaitos on oikea paikka käsitellä epäiltyjä väärinkäytöksiä. Tässä pitää kuitenkin asettaa taloudellinen motiivi ihmisille vaatia oikeuksiaan, ja toisaalta virkamiehille noudattaa lakia huolellisesti. Tätähän lainsäädäntö edellyttää nytkin, mutta tulkinta siitä on käytännössä vinksallaan: virkamiehen ei katsota ikinä toimivan lainvastaisesti, koska laki kieltää sen, ja eihän virkamies toki lakia riko.

Tämä itsensä toteuttava kehäpäätelmä on pääasiassa syypää siihen, ettei kukaan oikein tunnu olevan vastuussa mistään.

Komiteoissa ja kolmikantatyöryhmissä riidellään siitä, miten työuria pidennetään.

Keskustelua käydään siitä, pitäisikö niitä pidentää alusta vai lopusta vai molemmista. Tämä keskustelu on tietysti keskustelun ja vaihtoehtojen vuoksi arvokasta sinänsä, mutta samalla kun keskustellaan tästä, keskustelijat näyttävät täysin unohtaneen työelämässä tapahtuneen muutoksen. Nuorten työmarkkinoille tulijoiden työpaikoista valtaosa on jo ns. epätyypillisiä työsuhteita, tyypillisimmin pätkätöitä. Julkinen sektori tietysti ketjuttaa laittomasti pätkiä tuosta vain, koska lait eivät tunnu julkista sektoria pahemmin koskevan, mutta sivuutetaan se.

Pätkätyön keskeinen elementti on epävarmuus pitkällä tähtäimellä kun työnantajaa pitää vaihtaa kenen useammin, kenen harvemmin. Onko tätä huomioinut kukaan työurakeskustelussa? Jos pannaan puoli vuotta lisää alkuun ja puoli vuotta lisää eläkeikään, paperilla tapahtuu hienoja asioita, mutta jos samalla vuosittain kasvava joukko nuorempia työntekijöitä joutuu etsimään uutta työtä vähän väliä, työuran väliin tulee tuhottomasti löysää. Jos puolen vuoden välein etsitään pari viikkoa uusia töitä, vuodessa hukataan kuukauden työpanos ja 40 vuodessa yli kolmen vuoden työt. Eläkeikää nostamalla saatu hyöty syödään moninkertaisesti ja tavoitteita ei saavuteta.

Eläkeikäähän ei nosteta silkkaa ilkeyttä, vaan tarkoitus on parantaa huoltosuhdetta. Ei huoltosuhde siitä parane, että töissä notkutaan hieman pidempään laiskoissa eläkkeenodotteluhommissa, ja aktiivisimmat 30-40 -vuotiaat viettävät ylimääräistä palkatonta lomaa siksi, että työelämä on rakennettu näitä lomia tuottamaan huolimatta siitä, että työhaluja olisi runsaastikin ja todennäköisesti myös töitä tehtäväksi. Työnantaja ja työntekijä eivät vain kohtaa niin saumattomasti, että yhdestä pätkästä hypätään seuraavaan ilman kitkaa.

Mitä asialle sitten voisi tehdä?

Ehdotin toisaalla taannoin mietittäväksi sellaista mallia, että pätkätyötä saisi sinänsä teettää ilman mitään nykyisiä kolmen kerran rajoituksia yms. säätöjä, mutta pätkän loppuessa tehtäisiin näin: Kun pätkän loppuun on kaksi viikkoa, tämä työviikko tehdään 50% työaikaa ja kun pätkän päättymiseen on viikko, työvelvoitetta ei enää ole ollenkaan, mutta näiltä kahdelta viikolta maksetaan täysi palkka. Ajatus on se, että pätkätyöläinen voi etsiä uuden työpaikan entisen työnantajansa rahoilla.

Työnantajat tietysti mussuttavat kuten ne aina mussuttavat, mutta entä sitten? Työnantaja haluaa pätkätyön käyttämisellä joustavuutta ja parempaa ennustettavuutta, mutta kyllähän sille voisi tällaisen hintalapun laittaa. Puolentoista viikon palkka ei vaikuta kohtuuttomalta ainakaan minun mielestäni.

Tästä seuraisi suoraan se, että pätkätöistä häviäisi merkittävä osa. En osaa ennustaa, kuinka iso. Nythän esimerkiksi julkinen sektori teettää sairaanhoitajilla pätkää vain siksi, kun se voi. Eivät työt siitä mihinkään lopu pätkän loputtua, kaikki tietävät tämän. Ei pätkälle ole muuta perustetta kuin vinksahtanut kulttuuri. Yksityisellä sektorilla on samanlaisia paikkoja pilvin pimein. Jos pätkätyöläinen tulee kalliimmaksi kuin vakituinen duunari, pätkää ei teetetä vain huvin vuoksi vaan niissä tilanteissa, joissa pätkälle on niin hyvä peruste, että siitä kannattaa maksaa hieman ekstraa.

Minä veikkaan, että jos mietitään työelämää 20 vuoden kuluttua kun vakituisissa töissä olevat ovat lähteneet eläkkeelle ja tilalle on tullut pätkätyöläisiä, joku tämäntapainen rakenne pidentäisi työuraa huomattavasti enemmän kuin mihin päästään eläkeikää nostamalla.

SDP:n runsaudensarvi on tursunnut tänäänkin.

Tällä kertaa ehdotetaan, että naisten pitäisi suorittaa joku pakollinen "kansalaispalvelus", joka olisi joko asepalvelus tai sitten joku, joka kuulostaa epäilyttävästi nykyiseltä siviilipalvelukselta.

Mitään perusteluja en ehdotukselle löytänyt, joten niitä jäämme odottamaan. Niitä odotellessa voidaan kuitenkin epäillä hankkeen mielekkyyttä yleisesti sekä erityisesti SDP:n kuvitteellisen äänestäjäkunnan kannalta.

Ensimmäinen ja perustavaa laatua oleva ongelma liittyy resurssien haaskuuseen. Kouluttamaton 18-vuotias ei voi tehdä mitään kovin kummoisia töitä vaikkapa hoivasektorilla. Iso osa tehtävistä tarvitsee koulutuksen ja melkeinpä kaikki tehtävät motivaation, ja pakolla johonkin pistetty hapannaama ei ole hyödyksi kenellekään. Toisaalta moni palvelee maataan paremmin hyvänä veronmaksajana. Vaikka kansalaispalvelus olisi puolen vuoden mittainen, keväällä lukionsa lopettanut ei ehdi aloittaa opiskeluja seuraavana syksynä sellaisessa paikassa, jossa opinnot käydään pääosin järjestyksessä, kuten vaikkapa kaikissa kouluissa tai yliopistoista lääkiksessä.

Näin pakollinen kansalaispalvelus venyttää vuodella opiskelujen aloittamista, ja kun juuri nyt keskustellaan työurien pidentämisestä, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan. Enemmänkin pitäisi miettiä, miten karsittaisiin asevelvollisuuden suorittajien määrää tai ainakin tehtäisiin sinne useita tapoja tämä kyrde suorittaa, jotta resurssien haaskuu siihen, että ihmisiä seisotetaan vartioimassa puita ja kaivamassa kuoppia, jotka peitetään illalla, vähenisi. Naisten ottaminen mukaan tähän pelleilyyn tuottaa runsaasti turhaa työtä ja hyödyt jäävät vähäisiksi.

Toinen ongelma on työnjohdollinen. Kun siviilipalveluspaikkoja ei nytkään tunnu olevan mitenkään yltiöpäisesti, kymmenien tuhansien ihmisten lisääminen vuodessa tämän palveluksen suorittajiin toisi ongelman: mistä löytyy kaikille palveluspaikka ja kuka heitä oikein johtaa ja opastaa. Yksittäisen sivarin lisääminen organisaatioon ei aiheuta mitään johtamisongelmaa, varsinkin kun henkilökohtaisen valinnan tehnyt sivari on usein kohtuullisen motivoitunut tekemään sitä, mitä sitten kuuluukin tehdä. Jos organisaatioon lisätään 20 sivaria, joista 19 on työtä vieroksuvia lusmuja, jotka lusmuavat joka hommasta aivan kuten armeijassakin tehdään heti kun kukaan ei näe, johtamista tarvitaan lisää, ja tämä maksaa.

Kun juuri nyt keskustellaan myös julkisen sektorin tuottavuudesta, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan.

Kolmas ongelma liittyy matalan tuottavuuden töihin, ja tämän pitäisi olla SDP:ssä paremmin mielessä. Ei ole mikään salaisuus, että Suomessa ja kaikissa korkean minimipalkan länsimaissa on pulaa nimenomaan matalan tuottavuuden töistä niille ihmisille, joiden markkina-arvo ja tuottavuus eivät riitä parempiin hommiin. Näitä ihmisiä on paljon. Osa on yksinkertaisesti liian tyhmiä pärjätäkseen. Osa on liian kouluttamatonta. Osalla on joku fyysinen tai psyykkinen sairaus tai vamma, joka estää täysipainoisen työnteon. Näitä ihmisiä on paljon enemmän kuin on tarjolla töitä, joita he voisivat tehdä.

Jos tämä ehdotus toteutuisi, iso osa matalan tuottavuuden töistä siirtyisi teetettäväksi ilmaiseksi tällä kansalaispalvelusprikaatilla, joka tekee työtä kun on pakko. Miksi turhaan palkata edes pienellä summalla joku vahtimestari tai käytävänlakaisija, sillä ottamalla hommaan kansalaispalvelushenkilön, työn saa teetettyä ilmaiseksi. Se, että vahtimestari vaihtuu puolen vuoden välein, ei kiinnosta ketään, sillä näin tuppaa käymään nytkin kun väkeä haalitaan vuokratyöfirmoista. Sen sijaan, että lääkäriksi haluava ja kykenevä on lääkiksessä opettelemassa lääkäriksi, hän istuu vahtimestarina jossakin viemässä työpaikan sellaiselta, jonka lahjat eivät riitä muuhun kuin tähän vahtimestarin tehtävään.

Kansalaispalvelus laajennettuna siis rikkoisi sen osan työmarkkinoita, joka on eniten rikki jo ennestään, ja ajaisi loputkin vajaakuntoiset ikuiseen syrjäytymisputkeen. Kun nyt on toisaalla keskusteltu perustulosta, tukityöllistämisen eri malleista ja sensellaisista keinoista saada työmarkkinoille se väki, joka ei pärjää tarjolla olevissa töissä, huomataan tämän ehdotuksen sopivan erinomaisen huonosti myös tähän suureen linjaan.

Mitä tämä ehdotus oikein palvelee, ja kenen ääniä sillä yritetään kosiskella? SDP:tä muutenkin karttava nuoriso tuskin ilahtuu ehdotuksesta, joka tarjoaa pakollisia paskatöitä palkatta. Työmarkkinoiden huonoiten pärjäävä väki näkee ehdotuksen suorana uhkana pienellekin mahdollisuudelleen työllistyä. Julkishallinto pelkää ylimääräistä työkuormaa asian hallinnoimisesta, sillä rahaa siihen ei kuitenkaan heruisi.

Kolmikantatyöryhmissä ja eläkerahojen riittävyydestä vastuussa olevissa tahoissa toivotaan kipeästi SDP:n tilalle Hölmölää. Työuralle yritetään epätoivoisesti löytää pidennystä eläkerahojen turvaamiseksi. Hölmölässä sentään peittoa jatkettiin leikkaamalla toisesta päästä ja ompelemalla toiseen, mutta SDP:n pakkopalvelusmallissa peittoa jatketaan leikkaamalla toisesta päästä ja heittämällä kangas roskikseen.

Uuden suomen huumoripalstalla saa tänään kyytiä antifeminismi.

Tätä sanaa en ole ennen kuullutkaan, mutta sen kerrotaan tarkoittavan samaa kuin valkoinen heteromies. Minä olen valkoinen heteromies, mutten ole koskaan ajatellut, että olisin antifeministi. Ehkäpä sitten olen.

Minua ärsyttää tuossa vuodatuksessa ennen kaikkea se, että kirjoittaja tuntuu rakentavan ja ylläpitävän jotakin viholliskuvaa. Vihollisia on tuolla ja ystäviä on toisessa suunnassa. Retoriikka on tympeää "miehille ovet ovat avoinna ja karkit jaetaan suoraan suuhun" -tyyppistä oikeastaan mihinkään perustumatonta puppua.

Toisaalta kirjoittaja sanoo, ettei hän ole kiinnostunut uranaisen palkkatasa-arvo-ongelmista (ilmeisesti uranaisetkin ovat osa jotain vihollisleiriä), mutta ilmeisesti juuri uranaisen palkkakuoppa on se kaivo, mistä kuitenkin ammennetaan peruste tälle "miehet saavat kaiken taivaan lahjana" -tyyppiselle räksytykselle. En minä mitään muuta perustetta sille oikein keksi.

Jos mietitään asioita tilastojen valossa ja jätetään palkka-asia käsiteltynä sivuun, huonosti oikeastaan millä hyvänsä mittarilla pärjääviä miehiä on paljon enemmän kuin samalla mittarilla huonosti pärjääviä naisia. Tämä koskee niin terveyttä, elinaikaodotusta kuin pärjäämistä ihmissuhdekuvioissakin, ja erilaisissa ongelmissa (päihteet, yksinäisyys, peliriippuvuus, younameit) miehet tuntuvat olevan yliedustettuina. Huoltajuuskiistoissa naiset tuntuvat edelleen olevan kovin vahvoilla.

Tästä voidaan mielestäni päätellä, että nuo avointen ovien miehet, joiden suuhun tungetaan karkkia, ovat joku pieni osajoukko miehiä. Osa epäilemättä pärjää hyvin ja heille on taivaskin avoimena. Tätä ei kuitenkaan voi yleistää miessukupuolen yleistilaksi, mutta se ei tunnu pläjäyksen kirjoittajaa kiinnostavan.

Kun kirjoittaja paheksuu valkoisia heteromiehiä siitä, että he tivaavat feministeiltä "mitä te teette minun hyväkseni", asiaa voidaan lähestyä tämän paatoksen valossa toisinkin. Jos feminismi on todella tällaista tässäkin kirjoituksessa esiintyvää viholliskuvien ympärillä pyörivää nysväämistä, kysymys on relevantti.

Kun kerran on olemassa Vihollinen, mielestäni on asiallista selvittää, edustanko minä tuota vihollista vai en. Minun on vaikea kannattaa tai tukea sellaisia hankkeita ja ajatuksia, jotka ovat minua vastaan suunnattuja. Jos taas on itsestäänselvää, että minä edustan vihollista sukupuoleni ja heterouteni takia, miksi asiaa ei sanoa ääneen, vaan minulle kiukutellaan siitä, että olen kohdistanut spottia tähän viholliskuvaan?

Tämän sortin feminismi on mukavan itseriittoinen aate. Sitä kuuluu joko kannattaa tai vihata. Jos sitä kannattaa, se on osoitus siitä, että aate on hyvä. Jos sitä vastustaa, se on osoitus siitä, että aate on hyvä, sillä vastustajahan on vihollinen, ja jos olemme onnistuneet suututtamaan vihollisen, se on hyvä merkki. Lopputuloksena ei ole mahdollista ajautua itsetutkiskeluun siitä, että aate olisi väärässä, sillä kyse on aina yleisön huonoudesta.

On olemassa toisenkinlaista feminismiä, jossa asioita ei selitetä yksinomaan heteropatriarkaatin salaliitolla. Kun miettii, kuinka paljon Suomessa on tapahtunut viimeisen 60 vuoden aikana, tekee mieli sanoa, että tämä jälkimmäinen joukko on saanut jotain aikaankin. Työmarkkinoilla on edelleen mies- ja naisvaltaisia aloja, mutta ovet ovat kulttuurillisesti auki melkeinpä mihin vain (onko brankkarissa naisia?) ja ympäristö ei enää juurikaan karsasta sitä, että vähemmistöä alalla edustava sukupuoli sinne hakeutuu.

Päivähoitojärjestelmä on luotu, mahdollistaen molempien vanhempien työssäkäynnin. Politiikassa naisten määrä vaikuttajina on kasvanut. Tiedotusvälineissä naiset ovat ohittaneet miehet toimittajina ajat sitten. Tietysti pajon on vielä tehtävää ennen kuin mahdollisuuksien tasa-arvo muuttuu toteuman tasa-arvoksi, mutta olettaisin, että nykyvaiheessa sitä voisi jo tavoitella ilman veristä vihollisrakennelmaa. Minut on ainakin helppoa saada tekemään jotakin ilmeisen epätasa-arvoisille rakennelmille, enkä lie ainoa valkoinen heteromies, joka ei saa mitään kiksejä siitä, että naisia sorretaan jossakin sukupuolensa perusteella.

Jos kuitenkin aatteen keskiössä on vihollisrakennelma, aatteen mahdollisuudet saada mitään aikaiseksi ovat marginaaliset, mikä tietysti sopii näille ihmisille mainiosti, sillä näin viholliskuva pysyy ja paranee eikä tarvitse missään vaiheessa miettiä, pitäisikö kenties joskus tehdä elämässään jotain hyödyllistä.

Niinjoo, ja vielä haluaisin kysyä, miten ilmenee se, että “koko muu yhteiskunta keskittyy vain mieskysymyksiin”.

Tänään ja viikonloppuna on taas saatu runsaasti huonoja uutisia.

VM:n raportti toteaa julkistalouden olevan Suomessa kestämättömällä pohjalla. Tämä oli tietysti selvää ennenkin, sillä valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron ja siihen kuntien velanotto päälle. Näistä veloista ei käytetä juuri mitään investointeihin, vaan ne ovat syömävelkaa, mutta nyt asiasta on asiantuntijoidenkin näkemys. Järkevästi myös raportti toteaa, että jotain täytyy tehdä kuitenkin julkistalouden romahduksen estämiseksi, ja mitä pidemmälle toimenpiteitä lykätään, sitä isommasta urakasta on kysymys.

Mitä tekee nykyinen hallitus? Ei nähdäkseni mitään. Vielä puolitoista vuotta sitten Vanhanen ja Katainen kertoivat, että lama ei osu Suomeen ensinkään ja Suomen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa. Eipä ole enää, vaan tilanne on äitynyt nyt siihen pisteeseen, että puhutaan jo välttämättömistä leikkauksista ja veronkorotuksista, joiden ainoana vaihtoehtona on romahdus. Nyt Vanhanen ja Katainen vakuuttavat meille, että joku muu ensi vaalikaudella tekee varmaan jotakin, mutta me emme tee mitään, koska velkaelvytys on nyt päivän sana.

Velkaelvytys -käsite on pelastanut hallituksen ja ministerit turhalta työnteolta. Hallitustaipaleen alussa laaditut ohjelmat, tavoitteet ja budjettikehykset ovat muuttuneet epärealistisiksi, sillä rahoituspuolelta tippui pohja pois pääomatulojen romahdettua, työttömyyden pompsahdettua ja kulutusverojen tuoton jäätyä odotettua alhaisemmaksi. Tässä kohtaa vastuullinen poliitikko olisi tehnyt uuden ohjelman, asettanut uudet tavoitteet ja miettinyt budjettikehykset uusiksi vastaamaan enemmän uutta rahoitusasemaa. Tämä olisi kuitenkin haiskahtanut ikävästi työltä ja vastuullisuudelta ja suuriin linjoihin keskittymiseltä, ja mitään näistä ei tavata Suomessa ministereiltä odottaa vaan aika käytetään nysväämiseen.

Faktisesti hallituksen “velkaelvytys” ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että tehdään kuten suunniteltiin tehtävän silloin, kun lamasta ei ollut tietoakaan. Juuri mitään uutta ei ole keksitty, ja mikään ei taatusti elvytä mitään tai ketään, mutta näin saatiin naamioitua nykymenoon sopimaton törsäys vanhan hallitusohjelman pohjalta nerokkaaksi velkaelvytykseksi ja luotua illuusio siitä, että nyt on tehty paljon, vaikka itse asiassa ei ole tehty yhtään mitään.

Hallituskokoonpanon vaihdosta ei tässä tapauksessa ole mitään iloa, sillä SDP lähinnä keskittyy valittamaan siitä, että valtio velkaantuu aivan liian maltillisesti, ja mitään merkkejä ongelman tunnustamisesta ja vastuullisesta lähestymistavasta ei löydy oppositiostakaan.

Se alijäämästä.

Kuntasektorin työehtosopimukset pääsivät juuri loppumaan, samalla kun neuvottelut asiasta on toistaiseksi lopetettu. Kuntatyöntekijät haluavat yhtä isot palkankorotukset kuin sairaanhoitajat saivat, ja oikea ja realistinen tarjous on miinusmerkkinen, nollalinjan ollessa jo kestämätön kompromissi. Lakkovaroitus tullee tuota pikaa, ja tässä tilanteessa ei liene muuta keinoa kuin näännyttää duunarit pitkällä lakolla hyväksymään jotain hyvin lähellä nollalinjaa olevaa. Ei erityisen mukavaa, mutta julkistalouden alijäämät ovat sitä luokkaa, että palkkamenot eivät saa kasvaa, sillä tulot eivät kasva.

Jos kuntasektori kiskaisee nyt 7% palkankorotukset, se tietää vieläkin massiivisempia säästötoimia, ja kun säästöt tuppaavat kohdistumaan aina suorittavaan portaaseen eikä byrokratiaan, se merkitsee rajuja leikkauksia peruspalveluihin. Niihinkään ei oikein olisi varaa, sillä eivät peruspalvelut nytkään mitenkään erityisen ylimiehitettyjä ole. Keväällä tultaneen kuulemaan esimerkiksi OAJ:sta runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa. Tähän saakka opettajat ovat vastustaneet lomautuksiaan sillä perusteella, että lapsilla pitää olla oikeus opetukseen ilman keskeytyksiä. Kun nyt ajauduttaneen ainakin lakkovaroitukseen ja todennäköisesti myös lakkoon, voidaan jatkossa tunkea OAJ:n “ajatelkaa lapsiamme” -argumentit sinne, missä aurinko ei paista.

Kuntasektorin ammattiliitoissa ollaan toivottoman tehtävän edessä. Veikkaan, että siellä tiedetään kyllä aivan hyvin kuntien taloustilanne ja maksukyky, mutta sairaanhoitajien muita suuremmat palkankorotukset ovat tuoneet kentälle niin suuret paineet, että jos järjestöpomot sanovat, että se on nollalinja nyt, järjestöpomot vaihdetaan sellaisiin, jotka ovat halukkaampia rettelöintiin. Toivoa sopii, että neuvotteluissa keksitään jotain ovelaa, mutta Suomessa harvoin ollaan kovin luovia työmarkkina-asioissa.

Ahtaajat jättivät jo lakkovaroituksen, ja korpilakkojen alkamisesta jo huomenna on ollut puhetta. Tässä on yksityisen sektorin ala, jossa pitäisi nyt katsoa numeroita. Kun viennin määrä on romahtanut ja satamien liikenne vähentynyt 20 prosentilla vuodessa, satamissa on lähinnä edessä henkilöstövähennyksiä eikä runsauden avokätistä jakamista. Suomessa lama ei ole päättynyt vieläkään eikä se taatusti pääty tälläkään neljänneksellä, jos vienti pysäytetään.

Liitot näyttävät valinneen historiallisen huonon ajan voimannäytöilleen. Työmarkkinoilla viime vuosikymmen on mennyt aika rauhallisesti ja mieleen on lähinnä jäänyt sairaanhoitajien rettelöinti ja paperitehtaiden työsulku. Suomalainen työmarkkinamekanismi toimii pysyvässä työsuhteessa olevien ja työnantajien vinkkelistä tyydyttävästi. Ominaisesti touhuun sen sijaan kuuluu ajoittainen näytösluontoinen rähinä, jolla ei niinkään yritetä kyykistää kapitalistia vaan näyttää omille joukoille, että liitto on hyvällä asialla. Näiden lakkojen olemassaolo on kaikkien tiedossa eivätkä ne sinänsä merkitse suuria, mutta nyt ei olisi mitenkään näiden turhien lakkojen aika.

Kannattaisiko odottaa nousukautta, jolloin kapitalistilla olisi jotain menetettävää? Nyt firmat eivät juurikaan tee tulosta, joten on yhdentekevää, onko väki töissä vai lakossa, joten on hyvin mahdollista, että alkamaan pääsevät lakot niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla venyvät ja vanuvat. Lakko sen sijaan heikentää ostovoimaa, sillä lakkoavustus on pieni palkkaan verrattuna, ja nyt tarvittaisiin jokainen euro kotimarkkinakulutukseen, jotta usko talouteen ja työllisyyteen alkaisi taas vahvistua ja investoinnit lähtisivät käyntiin.

Minua on mietityttänyt jo pidemmän aikaa, mikä vika on ruotsin kielessä, sillä se tuntuu aiheuttavan puhujalleen jonkunnäköisen sielullisen vamman, ja saa ihmisen kallistumaan tympeimmän sosialismin puoleen.

Ruotsin valtiosta ei tarvitse sanoa mitään muuta kuin että se on maailman paras toteutus kommunismista. Muistan saaneeni hyvää karmaa jossain firman johtajapönötysseminaarissa, jossa oli toistasataa heeboa auditoriossa kuuntelemassa toimitusjohtajan palopuhetta. Yksi teema oli se, mitä kukin voisi tehdä vaikuttaakseen siihen, että Ruotsi liittyisi euroon, jotta päästäisiin eroon pesojen pyörittelystä. Nuokuin peräpenkissä puoliunessa kuten asiaan kuuluu, mutta havahduin sen verran, että huusin “no ensin voisit kertoa paikalla oleville ruotsalaisille, että lopettaisivat sosialistien äänestämisen, sillä 90% tästäkin sakista tekee niin”. No, kaikki muistivat naaman vaivatta sen jälkeen.

Mutta asiaan.

Kun Tarja Halonen uudelleentaputettiin viime vaaleissa kansankomissaarin virkaan uudelleen, vaalitulokset olivat mielenkiintoisia kannatusta alueellisesti tarkasteltaessa. Nicolae Ceausescu olisi nimittäin voinut olla kade Haloselle siitä kannatuksesta, mikä hänellä oli Ahvenanmaalla ja ruotsinkielisimmällä Pohjanmaalla. Minulle ei ole tänä päivänä selvinnyt, miksi äveriäät ahvenanmaalaiset kannattavat sosialisteja, mutta niinpä vain tuntuu kelpaavan.

Tähän kirjoitukseeni sain aiheen tästä. Itse asiasta en sinänsä ole eri mieltä: julkiset finanssit Suomessa ovat niin vinksallaan, että keskiluokka pitää kyykistää lopullisesti ja nyhtää loputkin rahat veroina kankkulan kaivon täyttämiseen. Vaikka asioita ajateltaisiin uudelleen, se ei silti ehtisi vaikuttaa tarpeeksi nopeasti, sillä julkistalouden syöksykierre on korjattava viimeistään siinä kohtaa, kun Suomen luottoluokitus alkaa rapista, ja se tapahtuu noin kolmessa vuodessa.

Wallin sen sijaan edustaa mielipiteillään ankeinta alamaisuutta.

Hän on täysin herra ties kenen alun alkaen keksimän propagandan lumoissa. Veronkorotukset mukamas tarvitaan “hyvinvoinnin pelastamiseksi”. Minä en tiedä, mitä hyvinvointia monumentaalinen byrokratia oikein tuottaa, mutta ilmeisesti se tarjoaa niin paljon suojatyöpaikkoja kielivähemmistön edustajille, että sitä kannattaa vaalia.

Kun mietitään tärkeimpiä julkisia palveluja (koulutus, terveydenhoito, perusturva, infrastruktuuri), huomataan, että niihin menee alle puolet julkisen sektorin käyttämästä rahasta. Tämän lisäksi voidaan sangen avokätisesti antaa neljännes julkisen sektorin käyttämästä rahasta eli noin 20 miljardia erinäköisiin melko välttämättömiin asioihin kuten poliittisen koneiston voiteluun, maanpuolustukseen, päivähoitoon, ansiosidonnaisiin sairauspäivärahoihin jne, silti hukassa on vielä neljännes.

Mihin ihmeeseen tämä raha menee? Kukaan ei tunnu tietävän. Minä väitän, että se haaskataan humpuukiin pieninä puroina. Tässä ei ole edes mukana raskassoutuista byrokratiaa esimerkiksi terveydenhoitomomentin sisällä, mikä tarjoaisi mahdollisuuden säästää, mutta koska byrokratia pannaan suunnittelemaan säästöjä, se päätyy aina irtisanomaan sairaanhoitajia eikä kehittämispäälliköitä.

Jos tämä neljännes paljastettaisiin ja lopetettaisiin tarpeettomana, veroja voitaisiin laskea kautta linjan ja tarpeellisiksi koettuja palveluja parantaa. Suomella ei olisi mitenkään varaa kipata kymmenesosaa BKT:stään kankkulan kaivoon, mutta jos joku ehdottaa tämän suon kuivattamista, hän on köyhän vihollinen, työttömien hankeen heittäjä ja talonpojan tappolinjalla. Suurissa puolueissa kukaan ei uskalla kyseenalaistaa virkamiehistön tekemiä budjettilaskelmia, sillä kansa on opetettu rakastamaan veroja, virkamiehiä, byrokratiaa ja holhousyhteiskuntaa, ja äänitappio on liian suuri.

Muutos asiaan pitää saada pienpuolueiden kautta, sillä niillä ei ole yhtä paljon menetettävää. Vihreät on umpisosialistinen holhousvaltiopuolue vihreään suojaväriin itsensä maisemoineille stalinisteille. Perussuomalaiset on umpisosialisinen holhousvaltiopuolue vennamolaisille. Kristilliset ovat umpisosialistinen holhousvaltiopuolue, ja lisäksi hulluja. Jäljelle jäisi RKP. Kielivähemmistön joku osa äänestää sitä kaikissa tapauksissa ja se tunnutaan ottavan hallitukseen aina, joten sillä olisi mahdollisuus tehdä rohkeitakin irtiottoja valtavirrasta.

Valitettavasti sekin näyttää olevan umpisosialistinen holhousvaltiopuolue.

Tämä ehdotus pullahtelee pinnalle muutaman vuoden välein jossain muodossaan.

Erilaisia variantteja on näkynyt paljon. Armeijan käymisen pitäisi auttaa korkeakoulujen pääsykokeissa. AUK/RUK:n käymisestä pitäisi saada jotain hyvää karmaa opinnoissa tai oppilasvalinnoissa. Nyt ehdotetaan opintopisteiden jakamista näiden tassunantamisopistojen perusteella.

Tavallaan, jotenkin ja etäisesti ymmärrän, että kun valtio pakottaa haaskaamaan kuusi kuukautta tai vuoden jossain pelleilykerhossa, olisi hyvä, että tästä ilkamoinnista olisi myös jotain hyötyä pelleilijöille. Siitä huolimatta tämä ehdotus tökkii joka kerta jotenkin.

Tässä ehdotuksessa ihmetyttää, että bonusta halutaan antaa vain AUK:stä ja RUK:sta. Miksi kuuden kuukauden hukkaaminen humpuukiin kunniakkaan korpraalin oppiarvolla ei ole minkään arvoista? Tai minkä takia yli vuoden mittaisesta siviilipalveluksesta ei katsota olevan mitään niin opettavaista, että sitä kannattaisi jotenkin huomioida opinnoissa?

Yleisesti näissä ehdotuksissa on jotain tasa-arvohammasta kolottavaa, sillä armeija on pääosin miesten juttu, vaikka naiset saavat sinne nykyään mennä jos eivät parempaa tekemistä elämässään keksi. Jos tämän perusteella laitetaan ihmisiä eriarvoiseen asemaan myöhemmin opinnoissa tai oppilasvalinnoissa, tulos ei miellytä minua ensinkään.

En tiedä mitä nykyiset “opintopisteet” tarkalleen ottaen ovat, enkä haluakaan tietää. Silloin kun dinosaurukset temmelsivät valtoimenaan ja minä opiskelin, puhuttiin opintoviikoista. Ne eivät olleet kuitenkaan mikään kauhalla Urosen padasta ammennettava tasapaksu puuro vaan ne oli yhdistetty tiettyihin opintosuoritteisiin. Kun tutkintoon kuului kuuden opintoviikon Matematiikan peruskurssi A2, sitä ei voinut korvata suorittamalla kuusi opintoviikkoa kiinan kieltä, vaan piti suorittaa juuri tuo kurssi tai joku, jonka katsottiin sitä vastaavan. Oletan, että tämä on käytäntö edelleen, vaikka mittatikku on muuttunut.

Mikä esimerkiksi diplomi-insinöörin, folkloristin, biologin tai unkarin kielen tutkintokokonaisuuksissa on sellaista, jonka katsotaan olevan kuitattavissa kokonaisuudella, jossa koulutuksen sisältö liittyy juoksemiseen, painavien esineiden tarpeettomaan kanniskeluun ja tarpeettomien käskyjen jakamiseen ihmisille, joilla ei ole lupa kyseenalaistaa saamaansa käskyä, olkoon se kuinka älytön tai tarpeettomaksi ymmärretty hyvänsä? Minun opinnoissani ei ollut mitään tällaisia elementtejä, sillä opinnot liittyivät lähinnä matematiikkaan, fysiikkaan ja ammattiaineisiin. Yleisopinnotkin olivat kieliä, ympäristönsuojelua ja vapaavalintainen yhteiskunnallisten opintojen kurssi. Tutkinnoissa ei ole nytkään kummemmin mitään löysää. Mikä olisi se osa, jonka AUK korvaisi? Ei sellaista ole valtaosassa korkeakouluopintoja olemassakaan.

Lähimmäksi AUK:n ja RUK:n käyminen saattaisi mennä puheviestintää. Mesta, jossa opetetaan ihmisiä puhumaan käyttäen pelkkiä konsonantteja sisältäviä lyhenteitä sanoina ja nielemään valtaosa vokaaleista (“rviiin jrsty”, “hrrra ltnnnttti”) voisi olla jonkun säälipisteen arvoinen “älä nyt ainakaan näin tee” -suorituksena.

Tätäkin asiaa on taas vaihteeksi selvitelty.

Tässä kuitenkin hieman paistaa läpi väitöksen tekijän tai uutisen kirjoittajan oma poliittinen maailmankatsomus, sillä ei asia nyt sentään aivan noin yksinkertainen ole.

Koululiikunta itsessään on pelkkä nöyryytysten sarja valtaosalle, ja tämä ei tee siitä erityisen suosiollista kouluainetta. Uutisen mukaan “rikkaan” on helppoa nauttia koululiikunnasta, mutta tässä mennään nyt kyllä hieman julistamisen puolelle. Oikeastihan kyse oli siitä uutisenkin mukaan, että urheiluseura-aktiivit viihtyvät myös koululiikuntatunneilla kun opettajat kehuvat kilvan pikku maitokannukisailijoita. Ja vaikka seuralahjakkuus rajoittuisi yhteen lajiin ja muissa lajeissa henkilö olisi keskinkertaisuus, yhden lajin hyvä karma kantaa kaikkialle. Toisaalta sanotaan urheiluseuratoiminnan vaativan rahaa.

Tässä on käynyt uutisoijalle looginen virhe. Jos on hyvä jossain seuralajissa, se tarvitsee rahaa, mutta rahalla ei tulla hyväksi missään urheilulajissa eikä pahemmin edes innostuta niiden toiminnasta. Järjestettyyn seuratoimintaan osallistuminen on siis merkki siitä, ettei kyse ole aivan perustulon varassa elävästä perheestä, mutta “rikkaudesta” se ei kerro mitään. Saamaten rikkaasta perheestä olevan lapsen ei ole mikään pakko ottaa osaa mihinkään seuratoimintaan ja vaikka ottaisikin siihen osaa, tällainen lapsi ei siellä välttämättä pärjäisi. Näin “rikkaus” ei ole mikään sellainen asia, josta seuraa koululiikunnasta nauttiminen. Esimerkiksi itse olisin aivan varmasti saanut lapsena ottaa osaa mihin hyvänsä urheiluseuratoimintaan eikä raha siinä olisi ollut mikään ongelma, mutta koska en halunnut, minua ei sellaiseen pakotettu, ja tämä “rikkaus” ei jalostunut miellyttäväksi koululiikunnaksi vaan aika vastenmieliseksi.

Toinen puoli uutista käsittelee “suosittuja”. Tässäkin vähän niin ja näin. Joukkuevalinnat epäilemättä ovat joillekin häpeän paikka, mutta asia on hieman monimutkaisempi. Itse olin aina se viimeisenä joukkueeseen valittu ja jos jengiä oli pariton määrä ja en kelvannut edes maalivahdiksi, päädyin tuomariksi tai joksikin muuksi tyhjäntoimittajaksi. Tämä ei kuitenkaan minua sen kummemmin nöyryyttänyt tai loukannut. Tiesin, etten osaa mitään, mutta koska olin hyvä monissa muissa asioissa, minua ei laisin häirinnyt se, etten ollut hyvä tässäkin. Nämä häpeätilanteet ovat ehkä edessä ennen kaikkea niillä, jotka eivät oikein pärjää missään asiassa. Kun lukuaineet koulussa ovat tuskaa, kädentaitoaineissa on peukalo keskellä kämmentä ja liikuntatunnilla tulee viimeinen nöyryytys, oppilaan on vaikea kokea onnistumisen iloa missään.

Näissä asioissa on kuitenkin myös ajatuksia herättävä puoli, vaikka uutinen ei kenties aivan eksakti ollutkaan.

Ylipäätään se, että joku vähäistä suurempi joukko kokee kouluopetuksen nöyryyttävänä eikä opettavaisena, on merkillepantavaa. Mikään aine ei tästä varmasti ole täysin vapaa, mutta liikunta on erityisasemassa. Varmasti on opettajia, jotka eivät puutu siihen, että lukuainetunnilla väärin vastaava saa osakseen jotain ivaa luokan hikipingoilta, ja varmasti on opettajia, jotka suorastaan korostavat ja tekevät numeron siitä, että joku on oikein tyhmä. Eivät he kuitenkaan ole mikään valtaenemmistö.

Liikunnassa erityisongelma tulee siitä, että sinne rakennetaan aina joukkue ja joukkueiden välinen kilpailu. Ainakin poikien liikuntatunneilla piti vielä voittaakin. Kun lapset pannaan kilpailemaan keskenään ja hakemaan syyllisiä siihen, miksi oma joukkue ei voittanut, jälki on rumaa. Tästä voisi päätellä, että tapa opettaa liikuntaa (tai no, ei se mitään opettamista ole, koska ei siellä opeteta mitään) on väärä. Muutama hikiurheilija kerää kaiken kunnian, muutama sylkykuppi kaikki syyt ja valtaosa hiirenharmaata massaa ei erotu joukosta mitenkään, vaikka olisi kuinka loistanut, koska pikku lellikkien sädekehä himmentää kaiken ympärillään.

Koulujen urheilukilpailut ovat ehdoton nöyryytysten sarja. Vasta yläasteella vai oliko lukiossa nämä kisat olivat vapaaehtoisia. Ala-asteella ainakin jokaisen piti osallistua hiihtokilpailuun, luistelukilpailuun ja juoksukilpailuun muun koulun nauraessa ympärillä hitaille. Vaikea kuvitella, miten tämä motivoisi ketään huonoa siihen, että juokseminen on kivaa.

Kun (poikien) liikuntatunnilla kuuluu olla “äijäenergiaa”, opettaja tuntuu saavan siitä oikeuden osoitella huonoja kaikenlaisilla sukkelilla solvauksilla. Valtaosa nöyryytyksistä tulee kuitenkin omanikäisiltä, joiden huonoon käytökseen huonoja kohtaan opettaja ei puutu kun ei näe sitä, ja jos näkeekin, sehän on vain osoitus joukkuehengen kasvamisesta ja edustaa jonkunlaista hyvää.

En minä näe asiaan mitään muuta hyvää ratkaisua kuin sen, että nykyinen arvosteltava oppiaine lopetetaan tarpeettomana ja korvataan se jollakin uudella aineella, jossa lähtökohtana on valinnanvara ja se, että ihmiset tekisivät tuon tunnin jotakin fyysistä eikä mikään “opetussuunnitelma”. Ei minun nähdäkseni ole mitään pakkoa pistää kaikkia riviin korkeushyppypaikan eteen joka kevät, sillä korkeushyppy ei ole lajina tarpeellinen muille kuin murtovarkaan uraa ajatteleville, joita todennäköisesti Kotkassakin oli lukiolaisista vähemmistö.

Jos osa saisi korkeushyppelehtiä, osa pelata jotain, osa juosta, osa uida, osa suunnistaa, osa kävellä, mikä nyt sattuu sillä kertaa huvittamaankin, jokainen voisi yrittää etsiä kivoja lajeja eikä joutua nöyryytetyksi sellaisessa lajissa, joka ei kiinnosta edes etäisesti, mutta jota kuuluu nyt tähän vuodenaikaan Suunnitelman mukaisesti harrastaa. En ole edes erityisen varma, että tällainen aine tarvitsisi oman opettajan. Sitähän voisi valvoa aivan kuka hyvänsä, sillä oikeastaan ainut tarpeellinen asia tuossa hommassa olisi ensiaputaito, sillä toisinaan aina joku itseään liikuntatunneilla kolhaisee.

Jos opettajat olisivat liikunnallisesti rivimiehiä eivätkä jotain hikiliikuntaopistoja suorittaneita fanaatikkoja, heidän käsityksensä niiden tavallisten ja huonojen arjesta voisi olla hieman realistisempi.

Hesari kirjoittaa meille otsikolla “tappamisella uhkailu yleistä lähisuhteissa”.

Ehkäpä.

Leipätekstissä kuitenkin kerrotaan näin: Tappouhkauksien lateleminen puolisolle tai ex-kumppanille näyttää olevan valitettavan yleistä, kertoo Raiskauskriisikeskus Tukinaisen tilastobarometri. Lähisuhdeväkivaltaa kokeneista yli puolta on uhattu hengen lähdöllä.

Minusta näyttää epäilyttävästi siltä, että toimittaja on yleistänyt tuon “puolet” tarkoittamaan kaikkia naisia eikä vain väkivallasta tuolle keskukselle raportoineita, sillä mitenkään muuten ei ole ymmärrettävissä otsikko. Toimittaja on siis joko ymmärtänyt väärin tai väittää tietoisesti jotakin, jota hänen artikkelinsa ei perustele ensinkään. Tappouhkausten määrään yleisesti kun mikään kirjoitettu ei ota kantaa.

Tai no, ottaa sikäli, että kerrotaan keskukseen tulevan keskimäärin kaksi uuden uhrin puhelua päivässä. Jos näistä toinen mainitsee tappouhkauksesta, saadaan siis 365 tappouhkausta vuodessa kahta ja puolta miljoonaa naista kohti. Tappouhkauksia siis heiluu prosentin sadasosalle. Lienemme kaikki sitä mieltä, että olisi parempi, jos näitä uhkauksia ei olisi, mutta kahteen ja puoleen miljoonaan mieheen mahtuu kaikenlaista vipeltäjää, ja maailma ei ole täydellinen.

Minun on kuitenkin lukemani perusteella mahdotonta yhtyä uutisen otsikkoon, sillä tappamisella uhkailu vaikuttaisi olevan sangen harvinaista. Tällaisten rumien ankanpoikasten ongelma on siinä, että ne jäävät helposti elämään totuuksina. Kukaan ei enää muista viikon kuluttua perusteluja tai lähinnä niiden puutetta, mutta joku saattaa muistaa mielikuvana, että joka toista naista on uhattu tappamisella, mikä ei pidä paikkaansa.

Uutinen kuitenkin vahvistaa mielikuvaa siitä, että suomalainen mies on väkivaltainen melkein-tappaja jo olemassaolollaan.

- Oikeus ei löytänyt riittävää näyttöä siitä, että N.N. olisi syyllistynyt pedofiliaan, veronkiertoon, huumekauppaan ja nettirasismiin

- N.N. on syytön

Kumpikin tarkoittaa juridisesti samaa, mutta jostain syystä jälkimmäistä sanamuotoa lehdistössä näkyy harvoin, varsinkaan silloin, jos ne itse ovat jonkun ajojahdin takana, on sitten kyse Halla-ahon nettikirjoittelusta, poliitikon olemattomista lahjuksista tai Verohallinnon pääjohtajan tekaistuista väärinkäytöksistä.

Syytön olisi ikävän lopullinen näkemys siitä, että ajojahti on ollut perusteeton ja median yritys vetää joku lokaan väärä teko. Jos kuitenkin kerrotaan, että riittävää näyttöä ei nyt tällä kertaa löytynyt, jätetään ihmisten ajatuksiin elämään se näkemys, että kyseessä kuitenkin oli rötösherra pahinta sorttia, mutta tutkintakoneisto ei nyt vain onnistunut saamaan häntä narautettua tai hän käveli vapaaksi jonkun teknisen syyn nojalla.

Edellisessä kirjoituksessa mainittu hesarin uutinen oli päivittynyt, ja nyt siellä oli jotain nettirasismielementtejäkin, ja silti pää ja häntä jäävät puuttumaan.

Kuten muudan JS ansiokkaasti havainnoi, tämä kappale on mielenkiintoinen: Työryhmä muistuttaa, ettei sananvapautta saa polkea rasismin vastustamisen nimissä. Laissa pitää täsmentää ne alueet, joilla sananvapaus on erityisen suojattu. Näitä ovat tiede ja taide sekä ajankohtaisten ja historiallisten tapausten selostaminen. "Toimittajan saattaminen vastuuseen muiden antamista haastattelulausunnoista voi vaarantaa sananvapauden käyttämistä ja estää keskustelua yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista"

Tässähän sanotaan suoraan, että sananvapautta pitää kaventaa yksityisten henkilöiden tapauksessa ja suosia sitä Virallisen Median tapauksessa. Tämähän haiskahtaa suoraan lehdistön tilaustyöltä. Yhteiskunnallista keskustelua ei enää käydä lehdistössä sen määräämistä teemoista ja sen suodattamin keinoin vaan sitä käydään kaikkialla. Tässä ilmastossa lehdet eivät ole enää politiikan kuninkaantekijöitä, sillä vaikka ne kuinka yrittävät vaientaa epämieluisaa ainesta, mokomat saavat kuitenkin äänensä kuuluviin ja vielä äänivyörynkin kuten Jussi Halla-aho osoittaa. Jos nyt yksityinen keskustelu on jatkuvasti poliisin syynissä valtakunnansyyttäjän johdolla ja lehdet pääsevät taas dominoimaan keskustelua, ne saavat takaisin jotain menneen maailman vallastaan. En voi sanoa, että pitäisin asiaa erityisen positiivisena.

Miksi kukaan ei ole huomaavinaan, että sananvapauden pitää olla itsessään “erityisen suojattu”, koska se on yksi tärkeimpiä tai tärkein perusoikeuksistamme? Jos tämä olisi yleinen tulkinta, ei tarvittaisi mitään erityissuojeluspoikkeuslainsäädäntöä koskemaan Erkon mediaa, vaan sananvapaus kuuluisi muillekin. Eipä tunnu kuuluvan enää.

Rasismi näyttää syrjäyttäneen lapsipornon suomalaisen yhteiskunnan keskeisimpänä ongelmana. Tuntuu siltä, että rasismi, ilmastonmuutoksen torjunta ja terrorismin torjunta ovat asioita, joilla voi nykyään ehdottaa kiellettäväksi aivan mitä hyvänsä, tässä tapauksessa siis sananvapauden. Aikaisemmin lapsiporno oli tässä asemassa, ja vaikka lapsipornoa ei näy eikä kuulu ja muutama hassu pedofiili pääasiassa vankilassa paitsi jos ovat lestadiolaisia, sillä saattoi perustella silti minkä hyvänsä järjettömänkin hankkeen. Ajatelkaa lapsiamme.

Nyt “nettirasismi” on tällainen epämääräinen vihollinen. Kukaan ei oikein tiedä, missä sitä esiintyy, ja koska sitä ei näytetä mitenkään, ei voida ottaa kantaa siihen, onko nykyinen lainsäädäntö aivan riittävä selkeiden rikollisten tapausten käsittelyyn vai onko tarpeen oletusarvoisesti poistaa sananvapaus ja vasta erikseen perustelemalla myöntää jollekin kirjoitukselle sananvapauden suoja jos voidaan näyttää sen olevan ajankohtaisten ja historiallisten tapausten selostamista.

Kun annetaan ymmärtää, että internet on väärällään nettirasismia ja viitataan mainitun Halla-ahon kirjoituksiin, joista poliisi, syyttäjä ja oikeusistuin eivät ole löytäneet mitään viitteitä rasismista, saadaan aikaiseksi kummallinen konstruktio, jossa torjuttavaa asiaa ei tunnu olevan olemassakaan, mutta jos vastustaa ehdotettuja toimenpiteitä, tulee kuitenkin helposti kannattaneeksi tätä pimentoon jäävää pahaa. Samaa temppua käytettiin silloin, kun lapsipornokortti pesi perusoikeusvaltit tuosta vain. Ei lapsipornoa koskaan löydetty, mutta jos meni vastustamaan sensuurilistoja, joutui vastaamaan kysymykseen siitä, kannattaako tämä henkilö kenties lapsipornoa.

Sananvapaus on arvokas asia. Nykyään sitä joutuu taas vaihteeksi puolustamaan vähän väliä, kun uskovaiset, hullut, hyvää tarkoittavat hölmöt, Virallinen Media ja tympeimmät poliitikot yrittävät sitä pienin askelin kaventaa.

Uutisen luettuani minulle jäi hieman pimentoon, miten uutisessa mainitut asiat liittyvät internettiin, tuohon rasismin pesään. Mutta sivuutetaan se.

Mieleen nousee sen sijaan pari kysymystä. Eikö nykylainsäädäntö todella anna mahdollisuutta tuomita tappoon yllyttäjää? Jos ei anna, asia on korjattava kokonaisuutena eikä ainoastaan silloin, kun motiivina on terrorismi. Jos antaa, tämä terrorismipykälä on tarpeeton.

Rangaistuksia koventava rasismi on toinen ongelmatapaus, josta olen kirjoittanut ennenkin. En löytänyt mitään uutista kummempia viitteitä itse ehdotukseen joten en tiedä, miten asiaa on valmisteltu. Keskeinen kysymys on kuitenkin se, miten rasistinen motiivi tulee oikeudessa näyttää, sillä kyse on ajatusten arvioinnista.

En sinänsä vastusta periaatteellisesti sitä, että ilmeinen rasistinen tai siihen rinnastettava motiivi on peruste koventaa rangaistusta, mutta tämä asia voitaisiin hoitaa fiksumminkin. Ongelma on aina se, että rasistista motiivia on vaikea näyttää, ellei rosmo ole tuonut rasistisia ajatuksiaan julkisuuteen. Tämä sisältää ilmeisen vaaran siitä, että oikeuskäytännöksi muodostuu tuomita rasistisena kaikki sellaiset rikokset, joissa valkoiset mottaavat ei-valkoisia.

Tällöin oikeudenkäyttö saa pigmenttilisän. Jos ruskea mottaa vaaleanpunaista, täyttyykö silloin rasismin tunnusmerkistö, vai onko valtaväestön edustaja aina vailla tätä suojaa? Pitääkö valkoihoisen rosvon jotenkin erityisesti osoittaa ja perustella, että motiivi oli joku muu kuin rasistinen?

Tämä sisältää lukuisia tämän kaltaisia ongelmia, eikä voida välttyä ainakin pelolta siitä, että erivärisiä ihmisiä kohdellaan oikeudessa eri tavalla samoista rikoksista. Voidaan esimerkiksi ajatella, että syyttäjä pystyy vähäisellä vaivalla löytämään todisteita, jos niitä on, siitä, että valkoihoinen on iljettävä rasisti ja vihaa neekereitä. Saattaa löytyä nettikirjoituksia ja sähköposteja, ja tuttuja voidaan kuulla todistajina. Syyttäjän on sen sijaan vaikeampi näyttää sitä, että afrikkalainen muslimi vihaa valkoisia kristittyä tai uskonnottomia pakanoita, sillä hänen vihapuheensa on esitetty somaliksi ja kirjoitettuna niitä ei löydy mistään, sillä rosvo ei osaa kirjoittaa, ja vaikka osaisi, tutkiva viranomainen ei ymmärtäisi siitä mitään.

Väärien tulkintamahdollisuuksien pimeistä ja menninkäisiä kuhisevista metsistä päästäisiin pienellä tempulla päivänpaisteeseen.

Mitäpä, jos tuomion koventamisperuste olisi yksinkertaisesti se, että rosvo ja uhri eivät tunne toisiaan ja teko on provosoimaton?

Yksi peruste kannattaa viharikoslainsäädäntöä on juurikin se, että nämä ovat rikoksina erityisen halveksittavia, koska uhrilla ei ole mitään mahdollisuutta välttää uhriksi joutumistaan, sillä hänet valitaan jokseenkin satunnaisesti sillä perusteella, että hän erottuu joukosta.

Tämä koskee kuitenkin kaikkia väkivaltarikoksia. Aivan yhtä vähän voi suojautua sellaiselta rikollisuudelta, jossa raivoa tihkuva rosvo vain alkaa niitata ohikulkijoita kadulla tai ostarissa, ilman, että nämä ohikulkijat tekevät mitään rosvoa provosoivaa.

Jos rangaistuksia kovennettaisiin näissä tapauksissa siten kuin on ajateltu kovennettavan jos motiivi on "rasistinen", kenenkään aivotoimintaa ei tarvitsisi analysoida eikä olisi pelkoa ja epäluuloja siitä, että laki ei olisikaan sama kaikille etnisille ryhmille. Toisaalta sellaiset tapaukset, joissa kaksi eriväristen nuorisojengiä aukoo päätä toisilleen ja tulee tappelus, tuomittaisiin kaikkien osalta samalla tavalla, sillä kaikki provosoivat toisiaan ja tätä koventamisperustetta ei olisi olemassa tappelun toiselle osapuolelle.

Onko joku syy, miksi tämä tapa lähestyä asiaa olisi huonompi kuin esitetty rasismipykälä? Ideologisesti se on tietysti ikävän tasapaksu, sillä siinä ei erityisesti korosteta suomalaisten rasistista ja sikamaista luonnetta, joten jaettujen tuomioiden käyttäminen suvaitsevaisuuspropagandan käsikassarana myöhemmin olisi sangen hankalaa.

Näen kuitenkin kristallipallostani, että jos lainsäädäntö olisi tämä ehdottamani, näitä kovennettuja tuomioita tulisi rasisen väkivallan harjoittajille jaettua huomattavasti enemmän kuin silloin, kun syyttäjän erityisesti pitäisi näyttää rasistinen motiivi. Kun ihmisoikeustuomioistuin olisi muutaman kerran kaatanut näitä rasistisia tuomioita vedoten näytön puutteeseen ja mielipiteen vapauteen, tuomioistuimet todennäköisesti eivät enää tuomitsisi tällä perusteella ketään ellei olisi aivan pakko.

Jos ajatusrikospuoli poistettaisiin kokonaan ja koventamisperusteeksi riittäisi se, että uhri oli valittu satunnaisesti, häkki heilahtelisi huomattavasti rivakammin, mitä ei voi tässä tapauksessa pitää huonona lopputuloksena.

Juuri kun olin kirjoitukseni kirjoittanut, Hesarin uutinen oli päivittynyt. Nyt sinne oli tullut myös tämä:

Esimerkiksi kilpailukiellot, salassapitosopimukset ja tekijänoikeuden rajoitukset voivat tehdä uudelleen työllistymisestä koulutusta vastaaviin tehtäviin lähes mahdotonta. Akava haluaisi suitsia näitä lailla.

Tämän asian esillenostaminen puolestaan on hyvä asia ja Akava on tässä oikeassa.

Tekijänoikeuksien roolia tässä asiassa en tiedä.

Salassapitosopimukset ja kilpailukiellot sen sijaan ovat nykyisten työsopimusten suo ja täysin sääntelemätön viidakko. Ymmärrän salassapidon siltä osin kun kyse on salaisista asioista. Tämä oikeastaan sisältyy ilman erillistä sopimustakin suomalaiseen bisneskulttuuriin ja työsuhteen sisältöön. Olen sen sijaan nähnyt salassapitosopimuksia, joissa salassa pidettäväksi on todettu aivan kaikki asiat, aivan riippumatta siitä, ovatko ne yleisesti tunnettuja tai sisällöltään merkityksettömiä. Suomessa näitä ei ole oikeudessa pahemmin testattu ja oletan, että pöhköimmät amerikkalaiset sopimukset eivät lopulta kuitenkaan menestyisi jos joku niiden avulla yritettäisiin narauttaa, mutta toisaalta näiden lisääntyminen tuo työnantajille lisää riskejä oikeusjutuista, joissa työntekijän menettänyt firma haastaa palkanneen oikeuteen jostain salassapitosopimuksen vastaisesta asiasta.

Käytännössä jos salaista on kaikki kollegoiden nimistä, kahvimukien väristä ja vessapaperitoimittajasta lähtien, juttujen tehtailu sinänsä olisi helppoa. Vaikkeivät ne menestyisikään, niiden käsittely olisi kallista. Tässä mielessä asia kaipaisi jotain ohjeita tai lakeja valmiiksi siitä, millaiset asiat voivat kuulua salassapidon piiriin.

Kilpailukielto on toinen uusi juttu. Toimitusjohtaja- ja johtajasopimuksissa sellaisia on ollut iät ajat, mutta niissä on toisaalta ollut avokätinen ja julkisuudessa paljon kritisoitu kultainen kädenpuristus juuri sitä varten. Jos töitä ei saa muualla tehdä, vanha firma maksakoon palkkaa. Nyt kuitenkin firman vahtimestarikin joutuu allekirjoittamaan kilpailukieltosopimuksen ilmaan minkäänlaista kädenpuristusta, ja tätä voidaan pitää sopimattomana.

Salassapitosopimuksen osalta en osaa sanoa, miten lakeja ja sääntöjä pitäisi tarkalleen muuttaa, sillä asia on aika herkkä tasapainoltaan. Kun toisaalta mitään suurensuuria ongelmia ei ole ainakaan julkisuuteen tullut, mieli tekisi sanoa, että emme tarvitse parikymmensivuisia salassapitosopimuksia, sillä todellisten yrityssalaisuuksien vuotaminen on verraten harvinaista.

Kilpailukiellon osalta asian pitäisi kuitenkin olla aivan selvä. Sitä voi sopimuksessa olla aivan kuinka pitkään hyvänsä, mutta koko kilpailukieltoajalta on maksettava täyttä palkkaa. Kilpailukiellon ilman palkanmaksua pitää olla sopimuksena mitätön.

Akava on ammatillisten keskusjärjestöjen surkein suo.

Riitaisan kerhon ydinongelma on siinä, että työmarkkinoiden oikea vihollislinja kulkee hyvin, hyvin vahvasti sen sisällä. Ei valtaosalle duunareita kapitalisti ole mikään vihollinen, jos ei kohta ystäväkään. Kapitalistia ei oikein enää edes tahdo olla olemassa siten kuin se perinteisesti ymmärretään.

Yksi hyvin vahva rintamalinja kulkee julkisen ja yksityisen sektorin työläisten välissä. Tämä ei tietysti ole ainoa rintamalinja, mutta on turhaa teeskennellä, ettei se siellä olisi, ja Akava kärsii tästä eniten. Itse olin Suomessa sellaisissa tehtävissä, että jos olisin johonkin liittoon liittynyt, Akava olisi ollut keskusjärjestö. Tämä oli ajatuksena minulle mahdoton, koska käytännössä kerho on julkisen sektorin edunvalvoja.

Ei minun viholliseni ollut Helsingin Pörssi vaan julkinen sektori, jonka monumentaalinen rahanhaaskauskoneisto tuotti maailman kolmanneksi korkeimman veroprosentin. En katsonut saavani tuolta aparaatilta sitä, mitä siitä jouduin maksamaan, ja olisin halunnut sinne voimaperäisen rationalisointiohjelman. Oman ostovoimani paraneminen sitä kautta, onko palkankorotus 2 vai 2,2 prosenttia, on marginaalinen. Se, onko veroprosentti 45 vai 25, olisi vaikuttanut niin paljon enemmän, että tämän pitäisi näkyä oikeasti liiton ohjelmassa. Se ei kuitenkaan voi siellä näkyä, koska kerhon sisällä vaikuttava Akava-JS on se häntä, joka koiraa heiluttaa.

Silloin Akava vastasi kaikkien vaatimuksiin vaatimalla, että veroja pitää alentaa kaikissa tuloluokissa mutta siten, ettei se vaikuta julkisen sektorin työllisyyteen. Tämä on tavoitteena mahdoton.

Se historiallisesta katsauksesta. Tänään Akava on taas ollut äänessä, ja se haluaa parantaa tällä kertaa perhevapaalta palaavien turvaa. Akavan mukaan irtisanomiset pitäisi kieltää ja lakisääteinen mahdollisuus palata entisiin työtehtäviin pitää saada toteutumaan käytännössä.

Vaatiahan aina saa.

Minusta tuntuu, että yksikään työnantaja ei jätä ottamatta hyvää työntekijää takaisin entisiin hommiinsa vain silkkaa pahansuopuuttaan. Sen sijaan työelämä muuttuu nykyään aika rivakasti, ja perhevapaat ovat pitkiä. Akavan tavoite on aivan ymmärrettävä ja keskeinen silloin, kun puhutaan henkilöstä, joka käyttää lakisääteisen äitiysloman ja tulee ilman mitään hoitovapaita takaisin töihin. Aikaa on kulunut niin vähän, että tilanteen pitää olla hyvin poikkeuksellinen, jos entistä työtehtävää ei enää olisi.

Tämähän ei ole kuitenkaan enää normi. Jos ollaan pari vuotta hoitovapaalla, hommataan toinen lapsi ja ollaan taas pari vuotta hoitovapaalla, aikaa onkin kulunut kuusi vuotta. Tässä ajassa firma on ehtinyt fuusioitua pariin otteeseen, lopettaa kymmenen yksikköä kokonaan, ulkoistaa toiset kymmenen ja perustaa viisi uutta toisiin tehtäviin.

Sanoisin yleiseen elämänkokemukseen vedoten, että tässä tilanteessa olisi poikkeuksellista, jos vanha työtehtävä olisi ylipäätään olemassa, varsinkaan Akavan valkokaulustöissä. Joku on palkattu "lomasijaiseksi" kuusi vuotta aikaisemmin, ja on nyt pätevöitynyt uuteen tehtävään ja uuteen organisaatioon tuon kuuden vuoden ajan. Hänen potkaisemisensa pois siksi, että viisi vuotta poissaollut haluaa takaisin tehtäviin, joita ei enää ole, olisi ratkaisuna kohtuuton. Oikea ratkaisu on etsiä lomalta palaavalle vastaavanlainen työpaikka uudessa organisaatiossa. Jos taas vanha yksikkö on lopetettu ja firmalla ei ole tarjota muita töitä irtisanottaville, irtisanomiset koskevat myös lomalta palaavia.

Pitkän perhevapaan jälkeen työhön palaamisessa on varmasti parannettavaa, mutta asiaa pitää lähestyä realismin lähtökohdista. Vapaat voivat olla vaikka kuinka pitkiä ja työelämän muutos nopeaa, joten kyse ei ole vain pienestä täydennyskoulutuksesta vaan kokonaan uuden yrityskulttuurin, kenties jopa uuden kielen opettelemisesta jos firma on välissä myyty ulkomaille. Käytännössä tavoitteeksi pitänee ottaa vanhan ansiotason säilyminen, eli jos lähti X rahaa kuussa tuottavasta hommasta, paluun jälkeen pitäisi saada X+kertyneet liittokorotukset. Tämän toteuttaminen on helpompaa ja järkevämpää kuin etsiä tehtävää, joka lopetettiin viisi vuotta sitten.

Akavalla ei näissä perhevapaa-asioissa muutenkaan ole puhtaita jauhoja pusseissaan, varsinkaan Akava-JS:llä. Edelleenkin taitaa olla normi, että opettajat palaavat äitiyslomilta ja hoitovapailta 1.6. "töihin" saamaan täyttä palkkaa, ja jatkavat hoitovapaata elokuun puolessavälissä kun pitäisi taas tehdä jotain. Tämän seuraus on se, että lomasijaiseksi palkattu saa potkut kesäkuun alussa ja hänet halutaan töihin taas elokuussa, mutta väliin napsahti ansiosidonnaiseenkin karenssi. Tähän opettajilla on tietysti oikeus, muttei tätä voi erityisen reiluna ja tasapuolisena pitää, kuten ei koko Akavan toimintaa.

Siksi siihen kuulumista kannattaakin välttää, ainakin siihen saakka, että julkisen sektorin ja yksityisen sektorin kerhot saadaan erilleen ja ei tarvitse enää teeskennellä, että niillä on kaikissa asioissa yhtenevät tavoitteet.

Iltalehmässä Kaarina Hazard kirjoitti "muistokirjoituksen" Tony Halmeelle, ja tästä nyt sitten kohistaan.

Julkisen sanan huumorineuvostolle asiasta on kanneltu runsaasti ja joku kerho taitaa kerätä nimilistoja potkujen hankkimiseksi Hazardille. En voi sanoa, että jäisin Hazardia kaipaamaan, mutta siitä huolimatta ja oikeastaan juuri siksi reaktio on kohtuuton.

Tony Halme eli räyhäjulkisuudella. Pelkästään tällä avulla hän nousi julkisuuteen, pääsi eduskuntaan ja sai ylipäätään ajatuksiaan julkisuuteen. Kun koko hänen julkinen elämänsä oli epämiellyttävää ja infantiilia rähinää parin teeman ympärillä (homot ja neekerit), tuntuu hassunkuriselta, että nyt emme ole asiaa muistavinammekaan, ja kolumnistille, joka muistuttaa meitä siitä, millaista ihmistä oikein "lähiöiden sankarina" palvottiin, ollaan hommaamassa potkuja.

Meillä on tietysti sinänsä kiistanalainen ja turhanaikainen perinne siitä, että kuolleista ei pitäisi puhua pahaa. Mutta jos kuolleen elämäntehtävä on ollut puhua pahaa muista, tuntuu hassulta lakaista koko tämä puoli eli suunnilleen kaikki näkemämme täysin maton alle ja häveliäästi tehdä kuolleesta jonkunnäköinen kaikkien janoisten sankari.

Tony Halme oli sinänsä hetkellisesti tarpeellinen lisä suomalaiseen politiikkaan, jossa virkamiestyyli oli valloittanut koko kentän. Aivan yhtä tarpeellista on kuitenkin huomauttaa jälkeen jääneille, että Halmeen ideologia perustui vihaan eikä ymmärtämiseen, ja että pyssyjen, huumeiden ja viinan kanssa lätrännyt Halme ei ollut mikään sellainen hahmo, jota kannattaisi kohottaa sankarina jalustalle.

Yleisön reaktiossa on taas jotain äärimmäisen sananvapaushammastani kolottavaa. Jos joku sanoma ei miellytä, se pitää kieltää. Ei pidä, eikä pidä potkaista kolumnistia pois. Tilanne olisi toinen, jos tämä kirjoitus olisi ollut jostain tuntemattomasta henkilöstä tai tässä olisi paljastettu jotain sellaista, jota julkisuuden henkilöstäkään ei kuulu paljastaa. Hazard ei tehnyt mitään tällaista, ainoastaan kutsui muiden esittämiä asioita hieman tutummilla ja kansanomaisemmilla nimillä.

Juuri siten, kuin Tony Halme teki eläessään.

Tämä on jo toinen kirjoitus lyhyen ajan sisään, jossa alaikäisistä turvapaikanhakijoista leivotaan kategorisesti sotalapsia ja annetaan ymmärtää, että kyse on samasta asiasta kuin oli Suomen sotalasten tapauksessa. Eroja on toki vaikka kuinka paljon, mutta niitä ei nyt tässä yhteydessä haluta nähdä. Se, mitä tämä propaganda oikein palvelee, on minulta pimennossa, sillä se ei vakuuta muita kuin ne, jotka ovat jo valmiiksi vakuuttuneita kaikenikäisten turvapaikanhakijoiden siunauksellisuudesta ja ylevistä motiiveista.

Tämäkin kirjoittaja sen sijaan sortuu sanaa julistaessaan omaan nokkeluuteensa ja kirjoittaa ensin näin:
Yksin tulleita lapsia on julkisuudessa nimitetty ankkurilapsiksi. Tällä tarkoitetaan, että lapsi olisi lähetetty turvapaikanhakijaksi, jotta koko perhe voisi saapua maahan hänen perässään. Todellisuudessa perheenyhdistäminen kestää pitkään ja vain osalla lapsista on oikeus hakea sitä. Lisäksi monen lapsen isä on kuollut tai perhe on kadoksissa.

ja sen jälkeen näin:
Paraikaa on valmisteilla ulkomaalaislain muutos, jonka mukaan perheenyhdistämistä hakevan olisi oltava alaikäinen vielä päätöksen saadessaan. Tähän saakka on ratkaissut hakijan ikä hakemuksen vireillepanohetkellä.

On epäoikeudenmukaista, jos viranomaismenettelyn kesto vaikuttaa lapsen mahdollisuuteen elää perheensä kanssa. Lisäksi lainmuutoksen seurauksena saattaa olla, että turvapaikanhakijaksi lähetetään entistä nuorempia lapsia ja pakomatkasta tulee heille yhä vaarallisempi.

Olenko ainoa, joka näkee tässä aivan päivänselvän ristiriidan? Toisaalta kerrotaan, etteivät ankkurilapset nyt toki mitään perheen yhdistämistä hae ja se ei ole matkaan lähettämisen motiivi ensinkään. Heti perään kerrotaan, että jos melkein-täysi-ikäiset lapsoset eivät enää olekaan oikeutettuja perheen yhdistämiseen kun pysyvää oleskelulupaa odotellessa ehtii inhottavasti täysi-ikäistymään, lapset laitetaan matkaan nuorempana.

Eikö kirjoittaja implisiittisesti tunnusta jälkimmäisellä väitteellään, että hänen ensimmäinen väitteensä on palturia? Jos motiivi ei ole perheiden yhdistäminen anteliaan sosiaaliturvan Suomessa, miksi ihmeessä lapset laitettaisiin matkaan nuorempina, sillä siihen ei ole mitään motiivia?

Tämäkin kohta hieman haiskahtaa:
Palauttaminen saattaa johtaa kohtuuttomuuteen, koska turvapaikanhakijoiden vastaanotto ja turvapaikkamenettely vaihtelevat EU-maissa suuresti. Esimerkiksi Kreikassa, Italiassa ja Maltalla turvapaikkapuhutteluja ja -päätöksiä ei tehdä asianmukaisella tavalla, lasten koulunkäynnistä ei huolehdita, tulkkeja ei käytetä riittävästi eikä oikeusapua tarjota.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tänäkin vuonna kymmenissä tapauksissa kieltänyt Suomea käännyttämästä turvapaikanhakijoita näihin maihin. Silti käännytyspäätöksiä Italiaan ja Maltalle tehdään jopa lapsille.

Väite "kymmenistä" Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta tulevista tuomioista kuulostaa oudolta. Kun muut ihmisoikeustuomioistuimen langettavat tuomiot kyllä tunnutaan uutisoivan, erityisesti pitkittyneiden oikeudenkäyntien tapauksessa, miksi meille ei ole kerrottu näistä kymmenistä tuomioista yhtään mitään? Minä en ole nähnyt yhtäkään asiaa koskevaa uutista, ja pitkittyneiden oikeudenkäyntien tuomioita useita. Se ei tietysti tarkoita, ettei näitä tuomioita voisi olla kymmeniä, mutta ihmeellinen hiljaisuus asian tiimoilta vallitsee.

Väite siitä, että Italiassa ja Maltalla ei tehdä turvapaikkapäätöksiä asianmukaisella tavalla, vaatisi sekin hieman lihaa luiden ympärille. Väite siitä, että Malta ja Italia eivät noudata tekemiään sopimuksia ja EU-lainsäädäntöä, on koko lailla vahva. Sellaista ei pidä esittää, jos asiaa ei ole valmis näyttämään jotenkin. Se, että Italia ja Malta eivät myönnä turvapaikkoja yhtä avokätisesti kuin Suomi, ei välttämättä tarkoita sitä, että näissä maissa ei käsitellä turvapaikkahakemuksia asianmukaisesti. Esimerkiksi sota ja sisällissota erityisesti eivät ole turvapaikkaperusteita, ja saattaa olla, että Italia ja Malta vain noudattavat tekemiään sopimuksia hieman huolellisemmin kuin suomalaiset.

Jälleen on mahdollista, että Italia ja Malta eivät noudata tekemiään sopimuksia, mutta asia ei tule näytetyksi vain kirjoittamalla pamfletti, jossa väitetään ilman mitään perusteita näin olevan. Samaten outoa on se, että kirjoittaja penää Maltalta ja Italialta huolellista sopimusten noudattamista, mutta samalla paheksuu Suomea, joka noudattaa huolellisesti allekirjoittamaansa Dublinin sopimusta. Ilmeisesti sopimusten huolellinen noudattaminen on tärkeää vain joissain tapauksissa tai joidenkin maiden tapauksessa.

Jos Dublinin sopimus ei toimi, siitä pitää irtautua ja sanoa asia ääneen ja neuvotella parempi sopimus. Asiat eivät tule kuntoon siten, että räksytetään ja jätetään sopimuksia vain noudattamatta ja teeskennellään, että kaikki on aivan täydellisen erinomaisesti.

Kaikennäköiset kansalaisjärjestöt ja myös poliitikot ovat olleet “katastrofaalisen pettyneitä” Kööpenhaminan ilmastoneuvottelujen olemattomaan lopputulokseen.

Minä en voi sanoa olleeni. Lähinnä siksi, etten mammuttikokoukselta mitään tuloksia odottanutkaan.

Kun lähdetään siitä, että 180 maan iltalypsyneuvottelijoiden pitäisi löytää yhteisymmärrys jostakin, nähdään urakan mahdottomuus. Tuo sakki ei saa aikaiseksi yksimielisyyttä edes siitä, mihin aikaan syödään lounasta. Mikään tätä kunnianhimoisempi tavoite on näin suuressa komiteassa muutaman päivän aikana runnottavaksi aivan liian suuri päätös, ja Kööpenhaminassa tavoiteltiin kuuta taivaalta. Kokouksella olisi pitänyt olla melkein-valmis sopimusteksti luonnokseksi sen sijaan, että sitä lähdettiin väsäämään tyhjästä, mutta tällaista luonnostakaan ei saatu aikaiseksi, koska asiasta ei vallitse minkäänlainen yksimielisyys.

Urakan laajuus ei suinkaan ollut ainoa ongelma.

Maailmanlaajuinen ongelma on lama. Kun jokainen länsimaa tuskailee budjettivajeiden, jättiläistyöttömyyden ja sukeltavan talouden kanssa, halua sitoutua toimiin, jotka syventävät sukellusta entisestään, ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Prioriteetit ovat nyt muualla, eli talouden saamisessa takaisin kasvu-uralle ja hyvinvointivaltiotalousjärjestelmien romahtamisen ehkäisemisessä.

Lisäongelma on se, että länsimaat haluttiin laittaa maksamaan useita kertoja. Ensin oman talouden sukellus päästörajoituksien takia, sitten korvaavan talouden rakentaminen ja kolmanneksi kehitysmaiden laskun maksaminen. Yhdistettynä talousvaikeuksiin ei ole kovinkaan vaikea nähdä, miksi tämä ei ajatuksena juuri nyt houkuttele. Kehitysmaiden mukanaolo ylipäätään teki kokouksesta naurettavan kerjäläisoopperan ja esti viimeisetkin mahdollisuudet sopia yhtään mistään suurimpien tupruttajien välillä.

Neljäs ongelma liittyy neuvottelijoiden liikkumavaraan. Obamalta odotettiin suuria, mutta aivan turhaan, koska senaatti oli jo päättänyt, mikä on USA:n päästövähennystavoite. Kun neuvotteluissa ryhdyttiin vaatimaan kaksinkertaisia numeroita, ei Obama liene ollut ainoa neuvottelija, jolla ei faktisesti ollut valtuuksia edes sitoutua tällaisiin asioihin.

Viides ongelma liittyy siihen, että suurimpien tupruttajien motiivi tehdä mitään on vähäisin. Ymmärsin Tuvalussa puolitoista kuukautta sitten käydessäni, miksi ilmaston lämpeneminen on ongelma heille. Sen sijaan suurin tupruttelija USA+Kanada -kombinaatti, on aivan eri asemassa. Jos ilmasto lämpenee tai kylmenee, siellä viljelyvyöhyke siirtyy paikasta toiseen, mutta jopa asiantuntijat ovat joutuneet myöntämään, ettei Pohjois-Amerikassa ilmastonmuutos tule aiheuttamaan mitään katastrofia. Kun suurimpia vaatimuksia esitetään maalle, jonka ei tarvitse olla asiasta edes löyhästi kiinnostunut muuten kuin moraalin kohottamisen vuoksi, ei tarvitse olla kaksinen auguuri jos ennustaa, että vaatimusten esittäjät tulevat pettymään.

Minun nähdäkseni tämä työ pitäisi aloittaa kokonaan uudelleen puhtaalta pöydältä. Todennäköisesti G20 olisi aivan riittävä kokoonpano asiasta sopimiseksi. Siinä ovat mukana sekä nykyiset suurimmat päästöjen aiheuttajat sekä ne nousevat taloudet, joissa päästöt kasvavat nopeimmin ihmisten elintason parantuessa. Tämä joukko voisi aivan hyvin yrittää sopia keskenään, miten länsimaiden ja nousevien talouksien toiveet sovitetaan yhteen. Työ ei ole helppo, mutta tässä kokouksessa nähtiin, että sovun löytyminen ei ole aivan täysin mahdoton ajatus.

Kun tämä joukko on saanut asiansa sovittua, voidaan saneluratkaisuna tarjota kehitysmaille jotain ota tai jätä -diiliä, mutta mihinkään kerjäläisoopperaan niiden kanssa ei kannata ryhtyä. Kehitysmaiden päästöt eivät ole se häntä, joka koiraa heiluttaa, eli jos kehitysmaat eivät sitoudu päästöjen vähentämiseen, niiltä voidaan leikata kehitysapu ja käyttää tämä raha lisävähennyksiin länsimaissa, lopputulos lie päästöjen kannalta silti saman suuntainen. Ilmaston lämpenemisen suurimmat ongelmat ovat kuitenkin kehitysmaissa, joten niillä voi hyvinkin olla motiivi tehdä jotain itsekin.

Tämä ei ole erityisen demokraattinen prosessi, mutta asia on niin täydellisen monimutkainen, ettei demokraattinen prosessi ja sen teeskenteleminen, että Malediivien ääni on yhtä tärkeä kuin USA:n ja Kiinan ääni, ei yksinkertaisesti tuota mitään tuloksia. Asiassa pitää kyetä sopimaan pienellä joukolla suurista linjoista eikä suurella joukolla nysväystason asioista.

Ruotsissa yritetään keksiä keinoja, joilla saataisiin työntekijät pysymään töissä eikä sairaslomalla, joita on Ruotsissa enemmän tehtyjä työtunteja kohti kuin melkeinpä missään.

Sairauspoissaoloista tekee mieli sanoa, että Suomen systeemi on koko lailla hyvä. Lyhyet poissaolot omalla ilmoituksella ovat mahdollisia ja mitään karensseja ei näissä ole, kuten ei myöskään vuosikohtaisia kiintiöitä.

Britanniassa on monella työpaikalla vuosikiintiö, eli sairastaa saa palkallisesti vaikkapa viisi päivää, sen jälkeen palkka lähtee vaikka olisi millainen propuska ja dokumentti lääkäriltä. Tämä systeemi on kohtuuton vakavasti sairastuvalle, ja toisaalta työnantajan vinkkelistä nämä päivät muuttuvat lisälomaksi, sillä valtaosa “sairastaa” ne vuoden loppua kohti kun kerran kiintiössä on tilaa.

Ruotsin ongelma on erikoinen. Olin taannoin töissä ruotsalaisessa firmassa, ja sain tutustua tähän systeemiin sisältä käsin. Joku kollega ei tullut aamulla töihin vaan ilmoittautui sairaaksi. Muiden kanssa jutellessani toivoin pikaista paranemista ja kyselin, että tuleekohan hän sitten kenties huomenna. Muut sanoivat, ettei missään tapauksessa, vaan hän tulee kolmen tai neljän päivän kuluttua. Ihmettelin, mistä kristallipallosta kollegat näkivät, kuinka kauan tauti vaivaa, mutta asia selitettiin minulle heti perään.

Ruotsissa systeemi on se, että ensimmäinen sairauspäivä on palkaton, ja palkka alkaa juosta normaalisti sen jälkeen. Tämä systeemi otettiin käyttöön kun kuviteltiin sen vähentävän rokulipäiviä, mutta toisin kävi. Rokulipäivät ehkä kyllä vähenivät, mutta sairauspoissaolot yleisesti kasvoivat, sillä nyt kun työntekijä menettää aina yhden päivän palkan, hän on poissa pidempään ja kuittaa ylimääräisellä vapaalla menetetyn palkan. Suomessa flunssaiset tulevat töihin heti parannuttuaan, Ruotsissa ollaan kotona terveenä kaksi päivää lisää kostoksi palkkaa alentaneelle työnantajalle.

Jos työ ei jollekulle maita ensinkään, se näkyy kyllä muissakin asioissa kuin vain sairauspoissaoloissa, joten sairaiden simputtaminen kostoksi kaikille lusmuille ei tunnu erityisen järkevältä. Suomessa tällaista ei ole onneksi ehdotettukaan, mutta jos työnantajat joskus ehdottavat, asiaa on syytä vastustaa.

Hesarin pääkirjoitussivulla oli tänään tällainen. Lainaan siitä halpa-arvoisesti tässä käsittelemäni pätkän:

Sotilaat tulevat hoitamaan Puolan pyytämää Patriot-ilmatorjuntaohjusten patteria. Sen merkitys on ennen kaikkea symbolinen: Puolan hallitus uskoo, että amerikkalaisten saappaiden askellus Puolan maaperällä vahvistaa kansallista turvallisuutta tavalla, johon sotilasliitto Naton jäsenyys ei yksin riitä.

Baltian maat ovat samaan tapaan epäilleet Naton keskinäisen avunantolupauksen toimivuutta ja vaalineet huolellisesti suoria suhteitaan Yhdysvaltoihin.

Tässä pitäisi olla Natoon voimaperäisimmin intoilijoille jotain mietittävää. Natoon etunenässä rynnistäneet entiset itäblokin maat ovat tulleet siihen tulokseen, että itse asiassa Nato ei ole turvatakuineen uskottava. Ainoastaan USA voi taata näiden maiden turvallisuuden, ja siksi näihin maihin pitää saada amerikkalaisia sotilaita.

Näinhän se on. Jos uhkana pidetään Venäjää, on tuota pikaa koko Länsi-Eurooppa sidottu Venäjän talouteen kaasutoimitusten kautta Kanaalin rannalle saakka. Löytyyköhän teutonilta ja ranskanpullalta intoa lähteä sotimaan Baltiaan jos samalla kotirintamalla alkaa väki kuolla pakkaseen kun lämmitys lakkasi toimimasta? Tällaisia asioita ilmeisesti mietitään Naton jäsenmaissa, joten niitä pitäisi miettiä Suomessakin. Euroopassa ei muutenkaan ole uskottavaa maanpuolustusta missään muualla kuin Venäjällä ja Britanniassa, toisella kokonsa ja toisella maantieteensä ja valtavien rahallisten panostusten takia.

Jatketaanpa ajatusta askel pidemmälle.

Jos emme usko siihen, että Euroopan maat lähtevät sotaan itämaiden puolesta vaikka kuinka on sovittu, jääkö vastaan haraaminen siihen? Mitäpä, jos Venäjä sanoo, että kaasua ei tule, jos USA saa käyttää maaperäänne ja tukikohtianne? Vaikka USA:lla olisi haluakin puolustaa jotain itämaata, mistä emme siitäkään voi olla aivan varmoja, operaatio on täysin mahdoton jos laivat eivät pääse Itämerelle, lentokoneita pitää operoida Turkista käsin ja jalkaväkeä ei saa marssitettua rintamalle mitään kautta.

Sangen raskaita epäilyksiä asiassa, jonka pitäisi tarjota perustavaa laatua oleva turvallisuus. Painoa niille antaa se, etteivät ne tule kaltaiseni skeptikon mielikuvituksesta vaan jäsenmaiden joukosta.

Useampikin tuttu kritisoi eilen sitä, että itsenäisyyspäivän juhlinta tuntuu olevan vuodesta toiseen ad nauseam lähinnä talvisodan muistelua.

Onko tähän oikeastaan enää mitään syytä? Siitä sodasta on nyt 70 vuotta, joten miksi itsenäisyyspäivän ympärillä edelleen meno on niin ylettömän sotilaallista? Talvisotaa muistellaan ja oikeastaan on täysin mahdotonta kuulla yhtäkään itsenäisyyspäiväpuhetta, jossa ei jotenkin viitata sota- ja veteraaniteemaan.

Jos itsenäisyyspäivää on pakko juhlia historiaa muistellen, olisiko aika nostaa esiin ne muutkin sankarit ja maineikkaat työt eikä vain kiitellä loputtomiin niitä, joita on jo kiitetty satoja tai tuhansia kertoja?

Suomen itsenäisyyden ajan merkittävä tapahtuma on mielestäni sisältä lähtöisin oleva kansakunnan henkinen kasvu eikä yksi ulkoa lähtöisin oleva pikku rähinä. Henkisen kasvun teemasta voi mainita kaksi ajanjaksia: sisällissodan jälkeisen ja 2. maailmansodan jälkeisen.

Punakapina oli ja meni, ja sota oli verisyydessään maailmankin mittapuulla melkoinen. Rötöksiä tehtiin puolin ja toisin. Sota loppui, ja maailman mittapuulla aivan ällistyttävän nopeasti Suomessa asui yksi kansa eikä kahta. Osa ei tietysti ole unohtanut sisällissotaa vieläkään, valtaosa on, ja tämä tapahtui nopeasti. Tätä voi verrata vaikkapa Balkaniin, joka räjähtää kerran 40 vuodessa kun siellä muistellaan tuhat vuotta sitten tapahtuneita historiallisia vääryyksiä. Se, että Suomessa ei näin ole, on edellyttänyt ällistyttävää kykyä sopeutua ja antaa anteeksi. Ehkäpä tämä ansaitsisi maininnan toisinaan.

Toinen vastaava kasvun paikka oli jälleenrakennus ja siitä seuranut olojen vakiintuminen. Jälleenrakennuskin meni suuren konsensuksen vallitessa, mitä nyt kerran masinointiin yksi yleislakko. Jos työmarkkinaosapuolet ja poliitikot eivät olisi kyenneet sopimaan asioista ja lakot olisivat pysäyttäneet kaiken aina kuukauden välein, sotakorvaukset olisivat jääneet maksamatta ja sodan tuhot korjattua paljon myöhemmin.

Kansakunnan henkisen selkärangan kasvamisen tulokset näimme 60-70 -luvulla, kun stalinistit aloittivat massiivisen veneenkeikuttamiskampanjan. Maailman verisimpiä tyrannioita ihailleet “edistykselliset”, joihin kuului kulttuuri- ja mediaväkeä, aloittivat oman pesän likaamisen, jollaista ei tuossa laajuudessa ole monessakaan paikassa nähty.

Vaan mitä tapahtui? Ei yhtään mitään. Poliittinen koneisto oli jalostettu sellaiseen asemaan, että myyräntyöläiset eivät saaneet sitä kautta aikaiseksi oikeastaan mitään. Toisaalta ihmiset olivat jalostuneet merkittävästi 30-luvusta ja Lapuanliikkeestä, ja valtaosalle vastenmielinen taistolaishullutus ei saanut enää aikaiseksi mitään merkittäviä laittomia vastareaktioita, vaan veneen keikuttajia siedettiin siinä kuin soutajiakin. Ehkäpä tuon ajan ihmiset ansaitsisivat hyvän sanan joskus puheissa hekin, sillä tuossa ajassa oli aineksia myös väkivaltaan ja kansan kahtia jakautumiseen.

Ja pitääkö itsenäisyyspäivän olla historiallinen katsaus ensinkään? Voisiko se olla katse eteenpäin, jossa mietittäisiin sitä, millainen Suomi pärjää tulevaisuudessa ja miten. Nyt tämä osa kuitataan sanomalla, että pitäis sillee niinku olla innovatiivisii ja monikulttuurillisii, mikä on tyhjien tynnyrien kuminaa ilman minkäänlaista konkretiaa.

YTV haluaa lisäselvityksiä pääkaupunkiseudun ruuhkamaksuista.

YTV:n mukaan pitäisi selvittää, halutaanko maksuilla vähentää ruuhkia, vähentää liikennettä vai torjua ilmastonmuutosta. Valtuuskunnan mielestä ruuhkamaksujen toteuttamistapa voidaan päättää vasta sitten, kun päämäärästä on päätetty.

Niinpä niin. Tällaisia asioita pitäisi mukamas selvittää. Todennäköisesti päädytään johonkin tympeimpään vihertavoitteeseen, ja mitä hyvänsä lisäveroa voi nykyään perustella "ilmastonmuutoksen torjumisella". YTV unohti maagisesti tarkasteltavien tavoitteiden listaltaan sen ainoan tavoitteen, joka tällä hankkeella oikeasti on: kerätä lisää rahaa julkisen sektorin haaskattavaksi humpuukiin.

Nyt siis komitea kokoontuu ja miettii meille jonkun asiaan mitenkään liittymättömän savuverhon, jolla vihreyteen kallellaan oleva sakki saadaan kannattamaan tätä lisäveroa, ja kun tarpeeksi hullu ja elämästä vieraantunut selitys keksitään, päätös siunataan jossain nopeasti hölmöjen hurratessa.

Kyseisen maksun veroluonteisuutta voi perustella monin tavoin. Ensimmäinen on ajateltu alue. Kehä kolmosta on ajateltu "ydinvyöhykkeeksi", jossa maksettaisiin ajettujen kilometrien mukaan. Ydinvyöhyke on kohtuullisen suuri, ja kohtuullisen suurelta osin peltoa, omakotialuetta tai jotain sellaista, jossa ei ole ruuhkia ikinä nähtykään. Ruuhkat rajoittuvat muutamalle tienpätkälle tällä valtavalla alueella, ja siitä huolimatta Espoon metsissä pellolleen ajeleva maajussi pannaan maksamaan traktoristaan ruuhkamaksua.

Toinen veroluonteisuutta puolustava seikka liittyy autoilun luonteeseen ja joukkoliikenteen palvelutasoon. Joukkoliikenne on kilpailukykyistä silloin, kun se on suunnilleen yhtä nopeaa tai nopeampaa kuin autoilu, sillä aika on useimpien autoilijoiden eniten kortilla oleva asia eikä raha. Näin joukkoliikenne on kilpailukykyistä hyvin harvoissa pääkaupunkiseudun päivittäisissä matkoissa. Näiden matkojen tekijät, pääosin pääradan varresta keskustaan, maagisesti käyttävät joukkoliikennettä jo nyt eikä heitä siihen tarvitse erikseen motivoida. Muut ajot ovat peljätyistä ruuhkista huolimatta aikaa säästävää matkustamista, josta ei saada tarpeetonta lisäverolla vaan paremmalla joukkoliikenteellä. Kun ajolle ei ole mitään järkevää vaihtoehtoa, sitä voidaan verottaa vaikka kuinka, ja vapaa-ajastaan kiinnostuneet valkokaulustyöläiset vain joutuvat maksamaan.

Kolmas huomionarvoisa seikka liittyy tuohon "maksetaan per ajettu kilomteri" -ajatukseen, mikä implisiittisesti sisältää jonkun kyttäystekniikan rakentamisen. Tällainen on tietosuojamielessä iljetys, sillä näitä autojen liikkumistietoja ryhdytään aivan varmasti vuotamaan juorulehdille epävirallisesti, ja virallisesti ne siirtyvät poliisin käyttöön. Ensin poliisin pääsyä näihin tietoihin tullaan perustelemaan lapsipornon, pedofilian ja terrorismin torjunnalla, ja kun tiedot kerran jo ovat poliisilla, voidaan oikeastaan ruveta lähettelemään sen perusteella myös ylinopeussakkoja "turvallisuuden parantamiseksi". Vastaan haraajilta voidaan aina kysyä, haluatteko, että kaaharit ajavat päivittäin koulutiella olevien pikkulapsilaumojen ylitse. Tätä asiaa ja kokonaisuutta ei kuntalaisten etuja pyyteettömästi ajava YTV tunnu käsittelevän ensinkään. Ainoastaan sitä, mikä rutiinivalhe vedetään hanttipakasta rahstus- ja kyttäysjärjestelmän perustelemiseksi.

Kilometripohjainen veloitus selittää osaltaan myös sen, miksi ruuhkamaksu pitää saada kehä kolmosen sisäpuolelta eikä ruuhkaisilta teiltä ruuhka-aikaan. Jos pari kehäteiden pätkää olisi ruuhkamaksujen piirissä kuten myös alue Ruoholahdesta pitkällesillalle, kilometrimaksun pitäisi olla kohtuuton, ennen kuin järjestelmä tuottaisi edes keräyskulujensa verran. Kun "ruuhkamaksun" piiriin otetaan alue, jossa paikoitellen on kauppaankin useita kilometrejä ja alue faktisesti maaseutua, saadaan pienemmällä ja helpommin puolusteltavalla kilometrimaksulla kerättyä paljon rahaa.

Hesari kertoo meille tänään arkkipiispa Jukka Paarman näkemyksistä näin. Tämä uutinen kertoo meille kahdesta mainitsemisen arvoisesta asiasta.

Ensimmäinen on se, että kirkon 80-luvun lopulla alkanut vasemmallevinksahtamiskampanja näyttää saaneen päätepisteen. Karin piirrokset kokoomuslaisista kypäräpäisistä papeista eivät ole olleet ajankohtaisia enää aikoihin, vaan kirkko on haistellut nuorison trendejä ja hakeutunut punavihreään suuntaan jo pitkään. Sinänsä kirkko saa tietysti tehdä mitä lystää, mutta muutos on kuitenkin merkittävä. Kirkko ei ole enää erityisen suuri vallankäyttäjä ja mielipidevaikuttaja, mutta siitä huolimatta aktiivinen politiikkaan sekaantuminen jatkuvasti samasta vihervasemmistolinnakkeesta kannattaa panna merkille.

Toinen havainto liittyy tähän politisoitumiseen.

Kristityissä kirkoissa on tapahtunut useampikin opillinen harppaus. Ensimmäinen oli kristinuskon syntyminen ylipäätään. Juutalaisuus oli olemassa, ja suuresti yksinkertaistaen voidaan sanoa, että kristinusko oli juutalaisuutta, josta oli poistettu ajan oloon sopimattomat piirteet ja tarpeettomaksi käyneet säännökset. Jumala oli periaatteessa sama, mutta hänen palvomisekseen ei enää tarvinnut noudattaa samaa koodistoa kuin mitä ankeissa oloissa eläneen paimentolaiskansan kuului hengissä pysyäkseen noudattaa, sillä Rooma oli tuonut sivistyksen ja infrastruktuurin myös välimeren perukoille.

Kristityn kirkon jakautuminen katoliseen ja ortodoksiseen oli pieni harppaus yhteiskunnallisesti, joten en puutu tähän detaljiin.

Seuraava suuri harppaus oli uskonpuhdistus, jossa syntyi luterilainen kirkko mantereella ja anglikaaninen kirkko Englannissa ja imperiumissa. Tässä tehtiin oikeastaan sama kuin kristinuskon syntyessäkin, eli pohjalla olleesta katolisen kirkon doktriinista jätettiin pois ajan oloon sopimaton humpuuki. Jumala oli periaatteessa sama, mutta hänen palvomisensa ei enää edellyttänyt sitä, että maallinen valta oli kirkolle alisteinen, mikä oli katolisen maailman vitsaus opillisesti pitkään uskonpuhdistuksen jälkeenkin.

Protestanttinen kirkko hyväksyi roolinsa maallisen vallan alamaisena, mistä syystä se menestyi. Maallisen vallan oli hyvä tukea kirkkoa, joka tarjosi kansalle doktriinin ja sielunhoidon, mutta jätti keisarille sen, mikä keisarin on, eli vallankahvan. Anglikaaninen kirkko syntyi itse asiassa suoraan majesteetin kirkoksi, kun Henri kahdeksas ei saanut neuvoteltua paavin kanssa lukuisia avioerojaan, ja kaikkien entisten vaimojen lyhentäminen pään mitalla ei tuntunut sopivalta.

Uskonpuhdistuksen keskeinen seuraus oli Euroopan painopisteen siirtyminen pohjoiseen. Valtaosa uusista aatteista, bisneksistä ja kulttuurista syntyi tämän jälkeen siellä, ja Alppien eteläpuolinen Afrikka taantui ja menetti lopullisesti suunnannäyttäjän roolinsa, vaikka ranskanpullat kuvittelevatkin edelleen olevansa maailman napa. Hugenottien ajaminen pois katolisesta maailmasta siirsi katolisen maailman sivistyneistön joko laulukuoroon tai maanpakoon Pohjois-Eurooppaan, Englantiin ja siirtomaihin, ja esimerkiksi Etelä-Afrikan oikeastaan nostivat kansakunnaksi nimenomaan sinne vainoja ja Pärttylin yötä paenneet protestantit. Kun tiede, taide, bisnes ja ajatukset vapautuivat katolisen kirkon noitarovioiden pelosta, tiede, taide, bisnes ja ajatukset alkoivat kukoistaa.

Vaan entäpä nyt? Suomen arkkipiispa näyttää unohtaneen kirkkonsa juuret ja historian. Innossaan miellyttää punavihreää nuorisoa kirkko näyttää unohtaneen, miksi se on ylipäätään olemassa. Ei vallankahvan haastajana vaan vallankahvan tukijana. Kun äänekkäät nuorisokoplat vastustavat vallankahvaa, kirkko näyttää hyökänneen samaan kelkkaan anarkopunkkarien kanssa. Tämä ei ole luterilaisen kirkon paikka eikä tehtävä.

Kirkko, joka unohtaa juurensa ja ryhtyy politikoimaan, joutaa oikeastaan mennä. Monet ihmiset tarvitsevat mielenterveytensä takia uskontoa, mutta politikoivaa kirkkoa ei tarvitse kukaan.

Naisia on jälleen sorsittu työmarkkinoilla. Tai ainakin uutinen asiasta on kirjoitettu tällaisessa sävyssä.

Uutisessa on kuitenkin puhvelin mentäviä aukkoja, jotka olisi rehellisyyden nimissä kuulunut esittää jotenkin eikä vain tarttua gallup-kyselyn tuloksiin Totuutena.

Naisista yli puolet ajattelee, että pärjätäkseen naisjohtajan täytyy olla "hyvä jätkä". Miehistä näin ajattelee neljäsosa.
Okei. Hieno homma, mutta entä sitten? Kun "hyvää jätkää" ei ole määritelty mitenkään, ei tällainen asenne voi olla automaattisesti syrjivä, vaikka se olisi tottakin.

Entäpä jos ihmiset mieltävät hyväksi jätkäksi reilun ja suorapuheisen henkilön, jonka kanssa on mukava tehdä töitä? Se, että kysytyssä termissä on "jätkä", ei tee siitä automaattisesti syrjivää. Entäpä jos ei tarvitse muuttua maskuliiniseksi taikka mieheksi ollakseen "hyvä jätkä"? Kun itse mietin niitä naisia, joita saattaisin tällä hieman rahvaanomaisella termillä kuvata, he ovat kaikki äärimmäisen naisellisia, eikä heidän ole erityisemmin tarvinnut piilottaa luonteestaan mitään ei-toivottuja elementtejä.

Entä jos "hyvän jätkän" vastakohta ei olekaan "naisellinen nainen" vaan "sietämätön kitisijä ja oikkupussi"? Jälkimmäisten ura ei raketoi, vaikka he ovat mitä sukupuolta, sillä kukaan ei viitsi tehdä heidän kanssaan töitä enempää kuin on aivan pakko, ja johtajana pärjääminen edellyttää sitä, että alaiset johtajan jotenkin hyväksyvät ja haluavat hänen kanssaan asioita tehdä.

Nyt uutisen kirjoittaja olettaa, että hyvän jätkän vastakohta on nainen, ja että syrjintä rehottaa.

80 prosenttia naisista kokee, että miehen on helpompi saada palkankorotus kuin naisen. Lähes yhtä moni nainen katsoo, että naisen täytyy olla miestä pätevämpi saadakseen nimityksen johonkin tehtävään

Näinkin voi tietysti olla, mutta tähänkin on toinen mahdollinen tulkinta: tutkimukseen vastanneet ovat väärässä, ja heidän mielikuvansa eivät vastaa todellisuutta. Kun joka tuutti on ollut 15 vuotta täynnä sitä, että naisia syrjitään työelämässä, onko mahdollista, että jotkut vain kuvittelevat kokevansa syrjintää kun kaikkiin vaatimuksiin ei suostuta? Tai onko mahdollista, että mies pyytää röyhkeästi tonnin ja saa 500, ja nainen pyytää realistisesti 500 ja saa 250, koska jokainen saa puolet siitä mitä pyytää?

Ns. selittämätön palkkaero on olemassa, mutta se on alasta riippuen lähinnä muutamia prosentteja ja naisen euro ei ole 80 senttiä. Tämä selittämätön palkkaero on todellinen ongelma ja se pitäisi pystyä nykyistä tehokkaammin paljastamaan, mutta jonkun osan siitä selittää erilainen taso palkkapyynnöissä.

Nyt on uutisoitu pelkästään mielikuvia näistä asioista ja tehty siitä johtopäätöksiä.

Tasa-arvosta puhutaan paljon, mutta käytännön tasolla sen toteutumisessa on vielä paljon työtä tehtävänä”, sanoo IROResearch Oy:n tutkimusjohtaja Tomi Ronkainen.

Kyllä, tehtävää on paljon, mutta tehtävä ei helpotu siitä, että mielikuvat ylennetään faktoiksi. Kun ihmiset alkavat kuvitella syrjinnäksi sellaista, joka ei ole syrjintää, tulos ei mitenkään voi olla hyvä.

Huomion kiinnittäminen oikeisiin asioihin todennäköisesti edistää myös ratkaisujen löytämistä. Yksilöllisten palkkojen ja etujen työelämässä pitää miettiä, miten huolehditaan tasa-arvon toteutumisesta, mutta mielikuvat ja huhut eivtä ole oikea tapa asiaa lähestyä.

Asia on ollut esillä runsaasti, mutta minäkin lausun asiasta sanasen.

Tuomio siis napsahti uskonrauhan rikkomisesta, joten Halla-aho pääsee samaan kerhoon Hannu Salaman kanssa, vaikka pykälä onkin hieman eri. Olen lukenut asiasta aivan liian monta nettikirjoitusta enkä taatusti lue enää yhtään enempää, mutta osassa näitä tuntuu olevan perustavaa laatua oleva virhe.

Jotkut syyttävät tuomioistuinlaitosta poliittiseksi toimijaksi, joka vaientaa epämiellyttäviä mielipiteitä. Tämä ei saata pitää paikkaansa. Oikeuden oli annettava tuomio, koska laki on sellainen. Oikeus ei käräjäoikeustasolla olisi voinut jättää uskonrauhan rikkomisesta tuomitsematta, koska laki on aivan riittävän selkeä. Kun laki on säädetty niin, että uskovaisten tuntoja loukkaava uskontoa koskeva ilmaisu on kielletty vaikka se olisi tottakin, on merkityksetöntä, perustuiko Halla-ahon "täky" Koraaniin vai ei. Syyttäjäpuolen syyttämiskynnys on ollut herkässä, mutta kun kerran oikeuteen mentiin, oikeuden tuomio perustuu lakiin eikä poliittiseen ajojahtiin.

Tästä episodista seuraa nähdäkseni vain se, että tuota lakia on ryhdyttävä muuttamaan. Uskontoja on saatava käsitellä kriittisessä ja negatiivisessa sävyssä kahdesta tärkeästä syystä, periaatteellisen sananvapausaspektin lisäksi.

Ensinnäkin, uskonnoilla tehdään politiikkaa. Kristityillä on jopa kansanedustajia, ja muslimien määrän lisääntyessä törmäämme myös poliittiseen islamiin. Jos joku tekee politiikkaa pyhä kirja kourassaan ja vetoaa siellä seisoviin asioihin, tätä oppia on voitava vastustaa myös värikkäästi ja kärjistäen, ei ainoastaan pullantuoksuisesti ja hymyillen. Jos poliittinen vastustaja löytää itsensä jatkuvasti oikeudesta kun uskovaiset närkästyvät aina kun heidän tekstejään väitetään aasimaiseksi roskaksi, poliittinen keskustelu latistuu ja vastaan haraavan politiikan tekeminen hankaloituu.

Toisekseen, useimmat uskonnot markkinoivat itseään jotenkin. Tässä ei ole mitään vikaa, mutta aivan kuten muutakin mainontaa, tätäkin markkinointia pitää saada käsitellä kriittisesti. Jos mainostaja saa antaa itsestään positiivisen kuvan, jollakulla muulla kuuluu olla oikeus antaa mainostajasta negatiivinen kuva ja paljastaa mainostajan valheet ja puolitotuudet. Nyt tämä näyttäisi olevan hankalaa, sillä uskovaiset voivat aina suuttua, kun heidän mainostamaansa aatetta väitetään aasimaiseksi roskaksi.

Yleisesti nykyinen lainsäädäntö on hankala, sillä oikeuden pitää jotenkin arvioida ihmisten ajatuksia ja närkästyksen määrää. Kunnianloukkausoikeudenkäynneissä on henkilöitä, joiden kunniaa on loukattu, ja joskus jopa kepulaisia, joilla ei ole kunniaa loukattavaksi asti, ja oikeudella on joku mahdollisuus puntaroida, onko jotain vahinkoa juuri tälle ihmiselle aiheutunut.

Asia ei parane uskonrauhapykälässä näyttövaatimusta lisäämällä, sillä syyttäjä kyllä löytää etsimällä todistajaksi uskovaisen, jonka tuntoja on loukattu verisesti, kun radiossa tuli Säätiedotukset merenkulkijoille. Asia on ratkaistava jotenkin arvaamalla, ja tämä ei ole erityisen eksaktia lainkäyttöä. Toinen tapa ratkaista asia on perehtyä ns. toriparlamentin tuntoihin, ja tämä on vielä vähemmän eksaktia lainkäyttöä kuin arvaaminen.

Syytetyn on vaikea puolustautua järkevästi, jos syyttäjä väittää kansanjoukkojen loukkaantuneen verisesti, sillä asiaa ei tarvitse näyttää mitenkään, ja asian arviointi jää arvauksen varaan.

Iltalehmässä on kiintiöpakolaisuutinen ja siihen liitetty gallup-kysely.

Gallupissa kysellään, pitäisikö Suomen luopua kiintiöpakolaisten vastaanottamisesta. Vastaajia on tähän mennessä 10196, ja 96% sanoo, että pitäisi.

Numeroa voidaan toki vähätellä ja mitätöidä se toteamalla, että Iltalehmä on natsiaatteen äänitorvi ja sen lukijat kohtuullisen epäilyttävää sakkia, ja kun kukaan arvonsa tunteva yliopistovihreä ei sitä tunnusta lukevansa, on kyseessä paskasakin antama tuomio, ja tätä joukkoa ei tarvitse kuunnella.

Minun mielestäni tässä on nyt käsillä oivallinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun turvapaikanhakijapolitiikka on ollut sitä mitä se on. Kaikki ulkomaalaisiin liittyvä alkaa kyrsiä, myös puolijärkevät ja jotenkin perusteltavissa olevat hankkeet.

Kiintiöpakolaisten valikoiminen hädänalaisimpien joukosta jossain tuolla 750/vuosi -paikkeilla on aivan kohtuullinen Suomen kontribuutio pakolaisongelmaan. Nämä ihmiset ovat jo valmiiksi pakolaisleireillä ja valitsemalla perheitä ja antamalla heille pysyvän oleskeluluvan ensinnäkin tulemme auttaneeksi yhtä perhettä, ja toisekseen saamme pidettyä maahanmuuton kokonaismäärän kohtuullisena kun otetaan jo valmiiksi koko perhe eikä niin, että otamme tuhat partasuista ankkurilasta, jotka tuovat perässään epämääräisen määrän väkeä.

Lisäksi kiintiöpakolaiset valikoidaan toisin kuin rajalle ilmaantuvat turvapaikanhakijat, ja kiintiöissä tulleet ovat pärjänneet Suomessa paremmin kuin ne, jotka ovat vain ilmaantuneet rajalle turvapaikkaa hakemaan.

Olen suuri nykyisen maahanmuuttopolitiikan arvostelija ja Greenwichin Führer, mutta minulle ei tule mieleen ensimmäistäkään hyvää syytä, miksi juuri kiintiöpakolaisia pitäisi vastustaa. Lakeja pitää muuttaa siten, että turvapaikanhakijavirta suuntautuu muualle ja nolla on sangen hyvä tavoite kun jätetään pois mahdolliset venäläisten jättämät turvapaikkahakemukset, sillä Suomeen päästäkseen pitää kulkea niin monen maan läpi, että ainut syy tulla juuri Suomeen on löperö systeemi.

Sen sijaan kiintiöpakolaisten ottaminen valitsemalla ehjiä perheitä, joiden taustalta ei näytä löytyvän mitään pyssynheiluttelua vaan ainoastaan väärään kansaan kuuluminen, ei suunnilleen nykyisellä tasollaan pitäisi haitata ketään.

Kun kuitenkin 96% gallupiin vastanneista ihmisistä vastustaa jopa kiintiöpakolaisia, on yhteiskunnan asenteissa tapahtunut selkeää kovenemista, vaikka tuota ei suoraan voidakaan yleistää kattavaksi otannaksi.

Tämä koveneminen ei ole tapahtunut äärimmäisen nazzi-aineksen saatua Suomessa palstatilaa blogissaan ja aloitettua murhaavan propagandakampanjan, vaan palstatila on osoitus asenteiden kovenemisesta ja siitä, että ihmisiä asia on ruvennut kiinnostamaan.

Tämän mielipiteen pitäisi olla ennen kaikkea osoitus sille klikille, joka on vakaasti päättänyt pehmentää yleistä asenneilmastoa tuottamalla runsaasti lisää turvapaikanhakijoita, jotta ihmiset tottuvat heihin, ja sen jälkeen alkavat heitä kritiikittä rakastaa. Nyt näyttäisi käyneen tämän gallupin, joka siis ei edusta kattavaa otosta eikä siitä voida päätellä tieteellisesti mitään, valossa nimenomaan juuri niin kuin kiiluvasilmäisin natsiaines on meille ajat sitten kertonut.

Ainakin minä olen lukenut nimenomaan maahanmuuttokriitikoiden teksteistä, että asenteiden koveneminen yleisesti ulkomaalaisia kohtaan tulee tapahtumaan, jos turvapaikanhakuprosessi tuottaa liiallisesti joutoväkeä, ja hyvää tarkoittavat viherhölmöt ryhtyvät kovaäänisesti tätä joutoväkeä hyysäämään ja korostamaan heidän uhri- ja kärsimysasemaansa ja ratsastamaan näillä ihmisillä poliittisesti.

Nyt ollaan jo siinä, että humanitaarisen maahanmuuton ainoa järkevä osa on 96 prosentin mielestä äärimmäisen paha. Minun mielestäni ei ole, vaan nimenomaan kiintiöpakolaisia Suomen kuuluu ottaa ja valita sellaisia, jotka saattavat jopa sopeutua ja joilla ei ole mitään sissiliike- tai rosvotaustaa. Suomi kestää tämän taloudellisesti aivan hyvin, ja valitsemalla väkeä hieman eri puolilta maailmaa pakolaisleireistä, saadaan myös diversiteettiä, jolla estetään yksittäisten kansojen ympärille muodostuvien ghettojen syntyminen.

Tällä kertaa Hollanti on vuorossa.

Tapaus vaikuttaa hyvin samankaltaiselta kuin suomalainen Halla-aho -oikeudenkäyntikin. Muslimien holokaustin kieltävässä pilakuvassa ja jutussa sanottiin, että tämä ei ole vakavasti otettavaa journalismia vaan tarkoitus on herättää keskustelua kaksoisstandardin olemassaolosta. Israel-keskus hermostui ja syyte napsahti kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Ei näin.

Mielipide, jossa väitetään holokaustia juutalaisten salajuoneksi ja tekaistuksi jutuksi, on jokseenkin typerä ja epäuskottava, mutta ei tällainen mielipide voi mitenkään olla kielletty ja rikollinen. Tyhmyys ei ole rikos muissakaan asioissa, miksi sitten sananvapauskysymyksissä. Kun erityisesti vielä käännettiin spottia kaksoisstandardin havainnollistamiseen, kenenkään ei olisi pitänyt kiihottua tästä pläjäyksestä, mutta niinpä vain joku kiihottui.

Israel-keskuksen kanta on kenties ymmärrettävä heidän intressiensä lähtökohdista, sillä heille on hyvää bisnestä rahastaa juutalaisten uhriaseman korostamisella, ja tässä imagokampanjassa erilaiset näkemykset, vaikka kuinka typerätkin, saattavat vaikuttaa brändiin myyntiä heikentävästi. Hollannin viranomaisten kanta sen sijaan ei ole ymmärrettävä, sillä syytteen nostamalla he efektiivisesti sanovat, että jos on eri mieltä historiallisista tapahtumista, niiden synnystä ja seurauksista Israel-keskuksen kanssa, seuraa syyte, sillä Israel-keskus kiihottuu.

Jos erinäköiset israel-keskukset ja muut kansanryhmä- ja uskontolobbyt saavat kiihottuneisuutta ilmaisemalla vallan torpedoida poliittista, uskonnollista ja historiallista keskustelua ja nyt siis jopa hollantilaisen nyky-yhteiskunnan arvojen kritiikkiä, sananvapaudesta leikataan pois kaikki se, minkä takia se on olemassa. Sananvapauden idea on juurikin se, että se suojelee avointa keskustelua eikä kerhojen kiihottuneisuuden tilaa.

Mielestäni tuon muslimikerhon esille nostama asia on ajankohtainen ja keskustelua kaipaava: saako kaikkia uskontoja kohdella samalla tavalla vai onko joillain uskonnoilla erivapauksia. Onko jollekin uskonnolle rakennettu ylimääräinen nakkisuoja siitä, että tuon ja vain tuon uskonnon edustajien katsotaankin olevan kansa, joka voi kiihottua, kun taas muiden uskontojen edustajat ovat hajallaan eri kansoissa ja kiihottuneisuutta ei tapahdu? Kysymys on mielenkiintoinen länsimaissa, joissa uskontojen hutkiminen on sallitumpaa kuin kansojen ja kansanryhmien hutkiminen.

Tällaisia naurettavalta kuulostavia oikeusjuttuja tuntuu pullahtelevan pinnalle siellä täällä, ja kaikkien näiden yhteinen nimittäjä on lainsäädäntö, joka kieltää kansanryhmien kiihottamisen. Tämä on ajatusrikospykälä, jossa rikokseen vaikuttaa kuulijakunnan kiihottuneisuus, ja tuloksena on naurettavaa ja oikeusvaltioon sopimatonta lainkäyttöä huonoimmassa tapauksessa, ja parhaimmassakin tapauksessa vain resurssien haaskaamista päättömiin oikeusjuttuihin.

Viime syksynä tapahtuneesta Johanna Korhosen poispotkaisusta on kuulunut kummia.

Kun asiaa on pähkäilty liki vuoden päivät, poliisi on tullut siihen tulokseen, että on syytä epäillä rikosta. Syyttäjä on luvannut tutkia tulevina kuukausina, syyttääkö hän vai antaako asian raueta. Jos hän päättää viedä jutun oikeuteen, se tullee esille joskus ensi keväänä. Tämän päälle tietysti vielä normaali valitustie ensin pari vuotta hovissa ja kolme vuotta Korkeimmassa oikeudessa, mutta ei mennä nyt siihen.

Miten on mahdollista, oikein ja kohtuullista, että tällaiseen asiaan saadaan selvyys puolentoista vuoden kuluttua siitä kun epäilty rötös on tapahtunut?

Mitä ihmettä tässä on oikein tutkittu? Juttu on näin maallikon vinkkelistä sangen suoraviivainen: on Johanna Korhosen kertomus tapahtumista ja käydyistä keskusteluista, ja on Laama-Median suurvisiirien ja todennäköisesti Lapin kansan päätoimittajan kuuleminen. Jos jossain keskusteluissa on ollut paikalla sihteerikkö kirjurina, häntäkin pitänee kuulla ja lukea nuo pöytäkirjat. Miten ihmeessä tämä voi kestää kuukausitolkulla?

Kuultavia ihmisiä on noin viisi, ja luettavia papereita todennäköisesti noin viisi sivua. Mitään salapoliisintyötä, asiantuntijalausuntoja ja laboratoriotuloksia ei tarvita, kuten ei myöskään tarvitse kuulustella suurta joukkoa silminnäkijöitä ja epäiltyjä. Mikään tietooni tullut ei myöskään kerro, että joku tuosta viisikosta olisi tehnyt katoamistempun ja hänen saamisensa kuultavaksi Abessiniasta ottaisi aikansa.

Tähän on kulunut vuosi, ja syyttäjä lupaa ratkaisun lähikuukausina tämän sangen vaatimattomaksi jäävän tutkintamateriaalin pohjalta. Kyseessä on vähempi määrä paperia kuin mitä Otaniemen satunnainen fuksi joutuu lukemaan ensimmäiseen tenttiinsä, ja hän selviää tästä urakasta kahdessa päivässä hirveässä darrassa kaljanjuomiseen käytetyn fuksisyksyn pohjilta.

Suomessa oikeudenkäyntien kestoja on kritisoitu ja annettu niistä tuomioitakin. Tämä juttu olisi syytä penkoa perin juurin, sillä kun näin simppeli asia saadaan kestämään puolitoista vuotta ja kukaan ei pääse luimimaan vastuusta sillä, että joku on kadonnut, työtä on paljon tai juttu on erityisen kimurantti (tutkinnallisesti, juridisesti asia on kimurantti ainakin näytöllisesti), on nähdäkseni löydettävissä juuri niitä syitä, miksi asiat kestävät Suomen oikeusjärjestelmässä niin tuhottoman kauan.

Haaskataanko jossain aikaa? Onko joku porras alimiehitetty? Onko vetkuttelusta tullut maan tapa, jossa asiat ovat pinon pohjalla vuoden ennen kuin niihin edes kosketaan, jotta saadaan teeskenneltyä huutavaa resurssipulaa ja urputettua joka paikassa, että tarvitaan lisää määrärahoja? Minä en tiedä, mutta tämä juttu on sellainen, että sen pohjalta tietoa olisi saatavissa.

Eipä taida vain kukaan viitsiä tutkia, sillä establishmentti pitää mielellään omiensa puolta.

Vapaa liikkuvuus -niminen kerho on toisinaan näkynyt uutisissa siellä täällä, mutta vasta nyt vaivauduin katsomaan, mitä ne oikein ajavat. Lyhykäisyydessään tämä kerho näyttää ajavan valikoivan ulkomaalaispolitiikan lakkauttamista ja korvaamista sellaisella, jossa kenellä hyvänsä on mahdollisuus asettua asumaan mihin hyvänsä.

Tämä on tietysti tavoite siinä kuin joku toinenkin, mutta kun katsoin tuon sivuston kirjoituksia, yhdessäkään niistä ei vastattu keskeiseen kysymykseen: mitä tapahtuu vapaan liikkuvuuden maassa länsimaiselle perusturvalle ja julkisille peruspalveluille. Näiden palvelujen tarjoamisessa keskeistä on se, että maksumiesten ja saamamiesten suhde pysyy siedettävänä. Perusturvaa voidaan tarjota, jos valtaosa ei sitä tarvitse.

Suomalainen perustoimeentulo kuukaudessa lienee kolminkertainen joidenkin kehitysmaiden vuosiansioihin verrattuna. Kun jo nyt virta käy kehitysmaista Eurooppaan, ei töihin vaan eläteiksi, epäilemättä osin siksi, että töitä ei yksinkertaisesti kouluttamattomalle ja kielitaidottomalle jengille ole, mikä saa kuvittelemaan, että virta vähenisi avoimien rajojen maailmassa? Ei se mihinkään vähene eikä se myöskään lisää työpaikkoja vaan päinvastoin lisää työvoiman liikatarjontaa ja painaa työn hintaa yleisesti.

Tämä on se keskeinen kysymys, mihin pitäisi vastata eikä kertoa, kuinka on plääh että joku lähetettiin takaisin Kreikkaan Dublinin sopimuksen nojalla. Miten peruspalvelut rahoitetaan, vai pitääkö ne lakkauttaa? Se, että kerho kiertää tämän aiheen kokonaan, kertoo minulle, kuinka vakavasti otettavasta seurasta on kysymys.

Joukkoliikenteen houkuttelevuutta on tutkittu.

Vastaukset ihmetyttävät jonkun verran. 12% on sitä mieltä Helsingissä, että “huono seura” on este joukkoliikenteen käytölle, tai ainakin hyvä syy autoilulle. Mikähän ihmisvihaajien joukko tässä oikein on kyseessä? Todennäköisesti kyseessä on joukko ihmisiä, jotka eivät koskaan käytä joukkoliikennettä, sillä olettavat spurgujen vaaniskelevan juuri heitä joka kulkuneuvossa. Kun keskeiseltä osin nimenomaan työmatkaruuhkaliikennettä pitäisi saada enemmän joukkoliikenteeksi, on aivan turhaa ammentaa kokemuksia jostain yöbusseista ja juoppojunista.

Samaten väki mussuttaa lippujen hinnoista. Tässä ei ole suuremmin mieltä, sillä pääkaupunkiseudulla joukkoliikenne ei tule kenellekään kalliimmaksi kuin auton pito, on matka mikä vain. Kun joukkoliikenne vaatii jo nyt reipasta subventiota verorahoista, en ymmärrä niitä, jotka haluavat lisää veroja ja suurempia tukiaisia joukkoliikenteelle, sillä ne, joilla on varaa autoon, ovat tässä arpajaisessa häviäjiä verrattuna siihen, että ostaisivat kuukausilipun nykyhinnalla.

Samaten kolmasosa vaatii “pääkaupunkiseudulla lippujen yhdistämistä”, joka nähdäkseni on jo tehty. Sama lippusysteemi, vaikkakin hieman alkeellinen, toimii pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissakin. Jos taas tarkoitetaan sitä, että matkan pituus ei saisi vaikuttaa matkan hintaan, vaaditaan taas lisää veroja, sillä se edellyttää lisää tukiaisia, tai lyhyiden matkojen hinnan pompsauttamista. Tässä mallissa työpaikkansa läheltä asuinpaikan valinneet sekä keskustan muutaman pysäkin mukavuusmatkailijat pannaan maksamaan perifeerisimpien alueiden matkat.

71% kertoo, että yhteydet ovat huonot. Tämä ei ihmetytä laisin. Poikittaisliikenne on mitä se on, ja kulkuneuvosta riippumatta Suomen ilmastossa vaihtopaikan pitäisi olla kohtuulämpimässä sisätilassa. Lauttasaareen meneville vaihtopisteen pystyttäminen Länsiväylälle paikkaan, jossa tuulee jatkuvasti ja räntää sataa vaakasuoraan läpi talven, on osoitus ajatuksellisesta ongelmasta, jossa joukkoliikennettä ei edes yritetä naamioida mukavaksi.

Joukkoliikennettä käytetään, jos käytetään, siksi kun se on mukavaa ja nopeaa. Helsingin liikennemäärillä ei juuri nyt ole suurta mahdollisuutta tehdä joukkoliikenteestä merkittävästi nopeampaa, sillä ruuhkat ovat lyhyitä ja muutamassa kapeikossa, ja kiskoilla kulkeva joukkoliikenne ei nytkään niitä pahemmin ohita, ja vaikka ohittaisikin, todennäköisesti edessä on vaihto kulkuneuvosta toiseen jossain keskustassa, mikä syö aikaedun.

Hinnassakaan ei ole nähtävissä suurta kilpailutekijää. Vaikka bensan hinta pompsahtaisi kaksinkertaiseksi, olisi nykyisillä autoilijoilla silti varaa autoiluun, koska matkat ovat lyhyitä, ja useimmilla on vielä tekemättä pihimpään ja pienempään autoon vaihtaminen. Kolminkertainenkaan bensan hinta ei patistaisi ihmisiä joukkoliikenteeseen, jos se tarkoittaisi tuntia vähemmän vapaa-aikaa päivässä.

Ylipäätään koko joukkoliikennekeskustelussa pitää erottaa kaksi teemaa.

Toinen on sekava vyyhti, joka sisältää sekalaisia teemoja. Kuten vaikkapa, että Helsinki ei ole oikea kaupunki, jos siellä autoillaan. Tai että ulkomailla nauretaan meille jos emme vähennä hiilidioksidipäästöjä 42%. Tämä on pääasiassa niiden ihmisten huvi, jotka eivät nytkään autoile. Tämä ns. mielikuvitussektori on kovin äänekäs, mutta tätä kautta on hankalaa saada mitään muuta kuin kieltoja ja rajoituksia.

Toinen on palvelutaso- ja investointikeskustelu. Miten pääkaupunkiseutua halutaan kehittää? Minun mielestäni investoinnit raideinfraan ovat perusteltuja, vaikka niille ei voida laskea bisnescasea, sillä toimiva joukkoliikenne tekee kaupungista kelvollisen paikan elää myös autottomille, ja ainoastaan hullut viitsivät fillaroida räntäsateessa teiden ollessa peilijäässä. Samaten investoimalla sekä säteittäiseen että poikittaiseen liikenteeseen saadaan luotua uusia järkeviä paikkoja asutukselle, firmoille ja vapaa-ajan vietolle.

Tämä kuitenkin maksaa rahaa. Ne, jotka rakensivat metrotunnelinsa inflaatiorahalla joskus sotien välisellä ajalla tai aikaisemmin, hyötyvät investoinnista edelleen, kun taas nykyisin tehtävät investoinnit pitää maksaa kovalla rahalla. Toisaalta lähiaikojen inflaationäkymistä saisi vetoapua infrainvestointeihinkin, mutta ongelma on se, ettei julkisella vallalla ole rahaa nykyiseenkään menoon vaan se ottaa syömävelkaa.

Kepu pitää jääräpäisesti kiinni ruuan arvonlisäveron alentamisesta, vaikka valtiontalous tarvitsisi jokaisen paikan vuotavaan seulaan eikä jättiläiskokoista uutta reikää. Kokoomus on nyt keksinyt ryhtyä vaatimaan veronalennusta myös ravintoloille kasvattaen reikää entisestään. Erinäköisiä kompromissiesityksiä on kuultu, kaikki järjettömiä.

Tässä tilanteessa minkään veron alentaminen ei ole perusteltua, sillä valtio lainaa ensi vuonna joka neljännen käyttämänsä euron. Kepun arvovalta kokee näin kolauksen, mutta koska sillä ei ole ollut mitään arvovaltaa ennenkään, vahinko on vähäinen.

Ravintolaruoka on Suomessa tuhottoman kallista, mutta syy ei ole verotus. Todennäköisesti nyt alennetaan ravintolaruuan veroa 12-14 prosenttiin. Jos ruokaan menee ravintolassa ennen kolme kymppiä, hinta laskee kaksi euroa. Jos nyt ei ole rahaa käydä ravintolassa, ei sitä ole tuon jälkeenkään. Alennusta perutellaan työllisyydellä ja kerrotaan, että ravintolaruuan ALV:n alentaminen lisää alalle N tuhatta työpaikkaa.

Joskus soisin, että joku valveutunut lehtineekeri katsoisi jonkun tällaisen alan työllisyyden ennen ja jälkeen ja kertoisi meille, paljonko alan työpaikat todella lisääntyivät. Laskennallista ja imaginääristä työvoimaa on helppoa palkata ja irtisanoa ja jokainen ravintoloitsija lupaa haastateltaessa laajentaa, mutta tuskinpa Suomeen montaakaan uutta ravintolaa syntyy ja monikaan laajennus toteutuu. Jos joku vaikuttaa ravintoloiden määrään, se on tuleva laman loppuminen, aivan sama mikä on arvonlisäverokanta.

Suomen perusravintolaruoka ei ole hintalaatusuhteeltaan kilpailukykyistä, vaikka siinä ei olisi arvonlisäveroa ollenkaan. Hyvää ruokaa ns. kalliissa paikoissa saa samaan hintaan kuin muuallakin, mutta halvat paikat puuttuvat tykkänään, keskihintaiset ovat laadultaan usein kamalia ja ne, jotka muualla olisivat keskikastia, ovat huomattavan kalliita, eli hintalaatusuhde ei kohtaa. Tässä ei ole kuitenkaan kysymyksessä verotuksen ongelma vaan aivan muut syyt.

Suomalaiset käyvät ravintoloissa vapaa-ajallaan aika vähän, joten bisneksen täytyy olla hyväkatteista, että perjantai- ja lauantai-iltojen “jotain mättöä ennen leffaa” -myynnillä voi pitää putkaa auki koko viikon. Ja kun ravintolasta haetaan lähinnä mahantäytettä, keskihintaiselle paikalle ei aseteta liikoja vaatimuksia vaan hyväksytään se, että ruoka on mitä sattuu “kun eihän tämä mikään savoy ole”. Tässä kohtaa voisin sanoa sanasen myös viinikulttuurista, sillä missään muualla kuin Norjassa ja Islannissa ei riistetä ravintolassa viineistä samanlaisia katteita kun mennään keskihintaisiin ja siitä ylöspäin oleviin viineihin, mutta kirjoitan siitä toiste.

Suurin syy suomalaisen ravintolaruuan kalleuteen on kuitenkin lounasseteli. Tämä täysin järjenvastainen keksintö tarkoittaa sitä, että kenenkään ei kannata tehdä lounasannosta juurikaan halvemmalla kuin mikä on kalleimman lounassetelin arvo. Jos duunarilla on kädessään 9 euron lounasseteli, hän ei osta sillä viiden euron lounasta, sillä rahaa menee “hukkaan”. Viiden euron lounasta ei siis kannata myydä, todennäköisesti edes kahdeksan euron lounas ei käy kovin hyvin kaupaksi samasta syystä.

Lounassetelissä on veroetu, jonka kaunis ajatus oli tukea työpaikkaruokailua, mutta etu niistetään pois myymällä kallista ruokaa ja vinkumalla joka vuosi lounassetelin hintaan korotus.

Jos lounassetelit poistettaisiin käytöstä ja korvattaisiin saman rahallisen edun tuovalla verovähennyksellä, rahallisesti palkansaajan asema ei muuttuisi miksikään, mutta ravintolaruuan hinta laskisi saman tien. Nykyiset lounasannokset eivät ole yhdeksän euron arvoisia, joten joku rupeaisi aivan varmasti kilpailemaan hinnalla, ja muiden olisi pakko tulla perässä. Itse saan viidellä punnalla kaikenlaista ruokaa Canary Wharfilla, jossa tuskin voi ainakaan syyttää halvoista tilavuokrista. Henkilökunta lie halvempaa, mutta sitä on reippaasti enemmän. Arvonlisäveroissa on 7 prosenttiyksikön ero, mutta tämä ei selitä eroa viiden punnan ja yhdeksän euron välillä.

Nyt lounassetelillä on asetettu alaraja lounaan hinnalle, ja tuo raja on ihmisten ostovoimaan nähden kohtuuttoman korkea. Jos lounasseteli olisi viisi euroa, ongelmaa ei olisi, mutta koska lounassetelin arvo kirii joka vuosi ylöspäin, alaraja on ja pysyy korkealla, ja samalla saadaan päivällisruuallekin hintaminimi, sillä lounasannos maksaa päivällisannoksena vähintään puolitoista kertaa lounaan hinnan samassa ruokalassa.

Tämän uudistuksen toteuttaminen ei maksaisi valtiolle mitään, mutta se pistäisi ravintola-alan veriseen kilpailuun, parantaisi kuluttajan ostovoimaa ja jättäisi rahaa muuhun kulutukseen. Yleisesti ongelma on tietysti se, miksi ylipäätään pitää tukea veroporkkanalla lounasruokailua, sillä oikeastaan se, että duunareilla ei ole varaa syödä nettopalkallaan, kertoo siitä, että palkat ovat liian pieniä ja verot liian korkeita, mutta kummallekaan ei voi tehdä mitään nykyisessä taloustilanteessa.

Suomessa on monestakin eri syystä syntynyt poliittinen kulttuuri, jossa kuvitellaan kaikkien ongelmien johtuvan verotuksesta. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan ongelmia aiheutuu muistakin käytännöistä. Tästä seuraa puolestaan se, että kun jokaista yksittäistä ongelmaa lähdetään tutkimaan verotuksen vinkkelistä, ratkaisuehdotus on joku tuota yksittäistä asiaa hieman säätävä pisteratkaisu eikä täysveroremontti, jossa rahan siirtäminen keskiluokalta keskiluokalle lopetetaan ja jätetään tämä raha verottamatta kokonaan. Lounasseteli vaikutuksineen taas on oiva esimerkki siitä, että hyvää tarkoittava pisteratkaisu ei lopulta kuitenkaan muuttanut mitään, sillä duunari olisi paljon iloisempi kuuden euron lounaasta kuin yhdeksän euron lounaasta, josta pitää maksaa noin kahdeksan euroa veroerillisratkaisun takia.

Kun politiikka on täynnä nysväreitä, tuloksena on valitettavasti nysväystä.

Nämä uutiset sattuivat molemmat päivän lehtiin: tämä ja tämä.

Tällaisia lukiessa rupeaa väkisinkin ärsyttämään, ja jälleen kerran tekee mieli romuttaa nykyinen turvapaikkajärjestelmä ja rakentaa sen tilalle toinen ja hieman paremmin nykypäivään sopiva.

Molemmissa jutuissa huomio siis kiinnittyi siihen, että sekä salakuljetetut että itse rajan ylittänyt pääsivät Suomeen ja yrittivät livahtaa johonkin viranomaisilta piilossa. Rajalla ei turvapaikasta ollut kiinnostunut kukaan, ja itärajalta tullut ei viitsinyt edes laillsita rajanylityspaikkaa käyttää. Tarkoitus siis on ollut tulla Suomeen tai johonkin muuhun schengen-maahan laittomaksi siirtolaiseksi.

Vaan entä sitten? Käry kävi, ja toisessa tapauksessa rajavartiosto ja toisessa poliisi nappasivat henkilöt kiinni. Ja heti kun jäätiin kiinni, anottiinkin maagisesti turvapaikkaa, jotta näitä henkilöitä ei voitukaan poistaa maasta. Rajavalvonta saattaa olla jossain määrin turhauttavaa puuhaa, sillä laiton rajanylittäjä elelee laittomasti siihen saakka kunnes jää kiinni, jonka jälkeen hän hakee turvapaikkaa, muuttuu laillisesti maassa olevaksi, ja kun on kotoisin Afganistanista tai Irakista, saa todennäköisesti myös maahan jäädä.

Olen epäilemättä Greenwichin Führer ja muutenkin epäilyttävä natsi, mutta minun nähdäkseni turvapaikan tarpeessa olevan olisi pitänyt tuota turvapaikkaa itseohjautuvasti hakea, eikä vasta hätäratkaisuna sitten kun jää laittomasta maahantulosta kiinni. Laiton siirtolainen saa siis turvapaikkamenettelystä itselleen porsaanreiän, joka sallii laittoman siirtolaisuuden muuttamisen turvapaikkaprosessiksi heti kun se tuntuu mukavalta, eli käytännössä siinä kohtaa, kun jää kiinni.

Kun samasta asiasta luetaan kaksi uutista päivässä, ja viikon sisään muistan lukeneeni itärajalta vielä kolmannestakin tapauksesta, ja juttuja pulahtaa esiin aina kun kerrotaan jonkun jääneen laittomasta maahantulosta kiinni, kyseessä on selvästi tulokkaiden yleisesti tietämä metodi ja varajärjestelmä. Hädänalaisten auttaminen ei kärsi tippaakaan siitä, että tällaiset hahmot potkaistaan takaisin sinne mistä tulivatkin.

Jos selvästi ei ole osoittanut mitään tarvetta turvapaikalle vaan päin vastoin on yrittänyt vältellä turvapaikkahakemuksen jättämistä laistamalla viranomaiset ja raja-asemat, on syytä pitää hätäkakkahakemusta suoralta kädeltä perusteettomana ja tehdä karkotuspäätös saman tien ja panna se myös toimeen.

Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta koska mitään uutta ei auringon alla ole tapahtunut, toistan itseäni.

Suomen Pienyrittäjät vaatii puhemiehensä suulla, että irtisanomisajat pitäisi lyhentää kahteen viikkoon ja samalla myös irtisanomisajan palkka. Normaalia marinaa, jota kuullaan pienyrittäjäkerhojen ja yksittäisten yrittäjien suusta aina toisinaan.

Minun on vaikea kuvitella, mitä työntekijä hyötyisi tästä ehdotuksesta. Parhaan ymmärrykseni mukaan ei mitään, mutta yrittäjäjärjestöillä tuntuu olevan hieman hukassa muutenkin ajatus siitä, mikä on työvoiman arvo ja tapa asioista sopia. Ehdotuksessa olisi ollut rakentavia ja harkitsemisen ja keskustelemisen arvoisia elementtejä, jos asiaa olisi lähestytty vaikkapa siten, että olisi ehdotettu hieman tasapuolisempaa järjestelmää.

Luulen, että myös työntekijäpuoli voisi olla valmis keskustelemaan sellaisesta mallista, jossa irtisanomisaikaa lyhennetään kahteen viikkoon ja korvaukseksi tästä palkkoja nostetaan X%. Tällä hetkellä irtisanomisajan minimi on tosin lakitason asia, mutta jos sekä työntekijän että työnantajan edustajat pyytävät samansisältöistä lakimuutosta, en usko kenenkään sitä matkan varrella torpedoivan.

Yrittäjien mallissa ei tietysti tällaisia elementtejä ehdoteta, koska kerhossa on homma noussut hattuun. Ensimmäisen työntekijänsä palkannut pienyrittäjä tuntuu aivan turhan usein muuttuvan itseään täynnä olevaksi hahmoksi, jonka käsitys on se, että hän kaltaisineen on yhteiskunnan todellinen selkäranka ja kantava voima, ja ilman häntä ja hänen nakkikoppiaan ei tapahtuisi maailmassa mitään. Näitä ihmisiä edustavassa kerhossa idiotia jalostuu helposti uudelle portaalle, sillä kerhoportaissa etenevät helpommin pyrkyröivät änkyrät kuin fiksut ja järkevät, sillä jälkimmäiset käyttävät aikansa bisnekseensä eivätkä mussuttamiseen.

En näe mitään painavaa syytä, miksi irtisanomisajan ja -menettelyn pitäisi olla juuri nykyinen. Näen kuitenkin hyvin painavia syitä siihen, että yksipuolisia työsuhteiden heikennyksiä ei kuulu tehdä puolivillaisin perustein, ja tässä ei muita ole kuultukaan.

Suomalainen työmarkkinajärjestelmä tarjoaa jo nyt mahdollisuuksia, jos niitä vain halutaan ja osataan käyttää. Määräaikaista työsuhdetta ei karsasta kukaan, paitsi jos niitä ryhdytään kohtuuttomasti ketjuttamaan. Irtisanominen tuotannollisista ja taloudellisista syistä onnistuu aina 6 viikossa + irtisanomisaika, mitä ei voida pitää erityisen raskaana menettelynä.

Pienyrittäjäsakin mielestä yrittämisen riski tulee kuitenkin siirtää työntekijöille ja voitot yrittäjän taskuun. Tällaiset ehdotukset eivät missään neuvottelupöydässä tule ikinä menestymään, joten on aivan paikallaan, ettei yrittäjiä päästetä tupopöytiin. Jos niihin tulisi tämäntasoisia ehdotuksia tehtailevia pellejä ja keskustelu pyörisi tällaisten teemojen ympärillä, Suomessa olisi yleislakko aika rivakasti, ja sitä olisi minunkaan arvomaailmallani kovin vaikeaa moraalisesti tuomita.

Stefan Wallin vaatii ministerin eminenssissä, että homofobian vastaista sanomaa kuuluu levittää kaikkialle turuilla ja toreilla.

Kommentin lienee kirvoittanut sen, kun pääkaupunkiseudun kaupunkien liikuntavirastot olivat jostain kampanjasta kieltäytyneet.

Asia sinänsä on aivan kohtuullisen hyvä, ja ei maailma siitä huonommaksi paikaksi muutu, jos homofobit ja muut fanaatikot pitävät aatteensa enempi omana tietonaan ja antavat muiden elää siten kuin haluavat.

Outoa kommentissa on sen sijaan tämä: "Myös sille on saatava loppu, että homoa käytetään haukkumasanana".

Jos lähdetään tälle tielle, haukkumasanat pitäisi kieltää oikeastaan kaikki. Jos jonkun haukkuminen homoksi loukkaa homoja, voidaan aivan samalla logiikalla todeta, että idiootiksi haukkuminen loukkaa henkisesti vajavaisia. Omassa kielenkäytössäni suurin solvaus, minkä kukaan voi ansaita, on pelle. Pelle on henkilö, joka on niin lohduttomasti pihalla, ettei hänellä ole mitään toivoa. Epäilemättä tämä loukkaa kuitenkin sirkustaiteilijoiden ammattikuntaa.

Minun nähdäkseni tässä ei ole enää mitään järkeä. Jos homoa ei saa sanoa edes ääneen, koko asia jää elämään silmätikuksi "tuolla on niitä, joita ei saa mainitakaan ääneen".

Eivät asiat tällä tavalla arkistu ja lakkaa herättämästä huomiota, eikä mitään hyvää ole koskaan ennenkään saavutettu kieltämällä sanoja siksi, kun joku saattaa niistä suuttua.

Jonkun julkaistun brittitutkimuksen mukaan luomuruuasta ei ole suurempaa terveydellistä hyötyä.

En ole vaivautunut ottamaan selville, mitä on tarkalleen ottaen tutkittu ja mitä on jätetty tutkimatta, joten joudun kommentoimaan asiaa omiin havaintoihini ja arveluihini perustuen. Tutkimus siis löytää pieniä eroja luomun ja ei-luomun välillä, muttei kykene löytämään mitään sellaista etua, joka tekisi luomusta parempaa tai terveellisempää.

Asiaa on tutkittu siis erityisesti Britanniassa. Täällä luomua on melkein kaikki. Kaupasta alkaa olla vaikea löytää ei-luomua, ja luomun ja ei-luomun hintaero on niin pieni, ettei ole mitään syytä valita mitään muuta kuin ensimmäisenä käteen osuva. Sen sijaan mieleen tulee, että koska koko 60-miljoonaisen maan väki ruokittiin kymmenen vuotta sitten ei-luomulla ja nyt puoliksi luomulla, prosessillisesti ei ole voinut tapahtua mitään kovin suurta. Luomuruuan on oltava aivan yhtä teollista kuin ei-luomunkin, ja luomumerkintä tulee jostain sangen pienistä tempuista alkutuotantopäässä. Jos näin ei olisi vaan luomutuotanto olisi määrällisesti huomattavasti pienempää, tuotantokapasiteetista olisi pitänyt kadota neljännes johonkin, mitä ei ole tapahtunut.

Tutkimus vahvistaa käsitystäni siitä, että kaupan hyllyllä oleva elintarvike saa valtaosan ominaisuuksistaan jalostus-, säilöntä- ja kuljetusprosesseissa, sekä hyvät että huonot ominaisuudet. Se, mitä lampaalle on syötetty, vaikuttaa lopputulokseen huomattavasti vähemmän.

Luomua myydään mielikuvalla puhtaasta ja onnellisesta lähiruokatuotannosta. Tämä mielikuva on kategorisesti väärä, ja kun luomuväki on suuttunut tällaisista luomun tavanomaisuutta osoittavista tutkimustuloksista, se panee miettimään, että sielläkin tiedetään asia aivan hyvin ja ymmärretään, että luomun kriteerit ovat leväperäiset ja niiden vaikutus mihinkään marginaalinen, mutta luomalla vääränlaisia mielikuvia saadaan luotua illuusio paremmuudesta, ja tämä illuusio on luomun keskeinen asia ja brändin oleellinen sisältö. Illuusion romuttajat ovat pahasta, sillä ne eivät hyökkää vain tieteen keinoin tieteellisiä näyttöjä ja verifiointia odottavia hypoteeseja vastaan vaan käytännössä mustamaalaavat “yrityskuvaa”.

Kun luomuruuan määritelmä on aika köykäinen ja luomuruoka on aivan yhtä teollista kuin ei-luomukin, on rinnalle syntynyt kaikennäköisiä muita termejä kuten lähiruoka. On helppoa arvella, että itse pyydystetty riista ja itse kasvatetut lisukkeet ovat terveellisempiä, tai jos eivät ole niin ainakin paremman makuisia, mutta tällaisia herkkuja ei ole useimpien kaupunkilaisten saatavilla, ja maaseudullakin se edellyttää nykyään verkostoja, sillä k-kaupan myymä pihvi on tehnyt pitkän matkan vaikka se olisi tuotettu k-kaupan naapuritilalla. Tilojen suoramyynti taas on tehty hankalaksi erinäköisillä teurastus- ja hygieniapykälillä, joten possula ei voi ilman kohtuuttomia kustannuksia pistää pystyyn possunlihamyymälää. Kaverille sen sijaan voi myydä byrokraatin silmän näkemättä.

Siinä, mitä suuhumme pistämme, on paljon valinnanvaraa. Kun tiedämme kaikennäköisiä “ravintoterapeutteja” nousevan luolistaan säännöllisin väliajoin, ja Ainoan Oikean Kelvollisen Ruokavalion määritelmä vaihtuu sitä mukaa kun naistenlehdille keksitään trendidieettejä, koko asia on vahvasti puoskarien, taikauskoisten, huijarien, hyväntahtoisten hölmöjen, herkkäuskoisten ja hullujen käsissä.

Muistaako kukaan enää, kun 90-luvun alussa vouhotettiin kuiduista ja kuidut olivat avain terveelliseen elämään ja lisäksi niitä syömällä laihtui. Piti syödä paljon viljatuotteita ja kyllästää itsensä leseillä ja myslillä. Tänä päivänä meille kerrotaan, että hiilihydraatit ne vasta pahasta ovat ja jos ne jättää pois niin elää terveellisesti ja laihtuu. Pois siis pitää jättää ne 20 vuotta sitten pinnalla olleet kuitupitoiset viljatuotteet, ne ovat tämän päivän doktriinin mukaan lähes myrkkyä. Eipä laihtunut väki silloin eikä tunnu laihtuvan nytkään vaan ylipainoisia on enemmän kuin koskaan.

Tässä taikauskon viidakossa yksi luomuhuijaus tietysti menee muiden seassa. Kun mitään kovin pysyvää ja kiistatonta totuutta ei tuossa hulluuden, rahastuksen, petkutuksen ja herkkäuskoisuuden rääseikössä pystytä ikinä saavuttamaan, oletan, että jokaisen kannattaa valita syömänsä ruoka aivan haluamallaan tavalla. Voi ostaa halpaa, voi ostaa mielestään hyvää, voi ostaa mielestään eettisesti tuotettua, voi ostaa haluamaansa ruokavaliota.

Näistä metodeista todennäköisesti mikään ei ole paljonkaan toista parempi terveysmielessä kunhan muistaa syödä kohtuudella monipuolista ravintoa.

OAJ valittaa jälleen, kun opettajia ollaan lomauttamassa.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt OAJ:n näkemystä siitä, että opettajat ovat jotenkin erityinen julkisen sektorin ammattikunta. Nehän yrittävät aina aika ajoin ehdottaa jotain lakimuutoksiakin, että opettajien lomauttaminen muuttuisi kategorisesti kielletyksi.

Perusteena ovat aina ne samat vanhat, eli opetus kärsii ja lapset joutuvat kadotukseen. Perustelut olisivat uskottavia, jos opettajat suostuisivat ottamaan pakkolomansa kesäkuukausina, mutta tämä ei tietenkään käy päinsä. Ymmärrän tämän kannan, mutta se kertoo meille oivallisesti, että OAJ:n "ajatelkaa lapsiamme" -puheet ovat vain sumutusta ja propagandaa, kyseessähän on opettajien edunvalvontajärjestö eikä oppilaiden.

Lomautukset eivät ole erityisen mukavia kenellekään lomautetulle, mutta jos julkiselta sektorilta on raha loppu, niihin joudutaan sielläkin. Julkisen sektorin lomautukset, jotka koskevat kunnan kaikkia työntekijöitä, ovat ainakin tasapuolisia, ja jos joukossa olisi joku virka-aateli, joka olisi erityisesti suojassa kaikilta säästötoimenpiteiltä, napina olisi suurempaa.

Kun mietin sitä matelevaa vauhtia, jolla peruskouluissa asioita opetettiin, en voi mitenkään yhtyä ajatukseen siitä, että parin viikon pakkoloma jotenkin veisi oppilailta jatko-opiskelumahdollisuudet, mitä OAJ myöskin propagandassaan tarjoaa.

Eihän keino erityisen miellyttävä ole eikä sitä tule käyttää vain huvin vuoksi. Jos kuitenkin opetustoimesta pitää säästää, on nähdäkseni parempi pistää koulu kiinni kertaluontoisesti kahdeksi viikoksi kuin juustohöylätä jostain siten, että höyläyksen vaikutus näkyy viikosta ja vuodesta toiseen.

Hesari kertoo meille näin.

Onkohan tässä nyt vähän mopo hukkumaisillaan? Eivät numerot sinänsä aivan järkyttävän suuria ole, mutta kasvu kertoo meille siitä, että useampi näkee perusopetuksen ei-äidinkielellä jotenkin tarpeellisena asiana. Mikähän mahtaa olla asiassa totuus?

Suosituin ei-äidinkieli on englanti. Itse tiedän, että pieni harrastuneisuus kouluaikana ja koulun jälkeen riittää erinomaiseen englannin kielen taitoon, millaiseksi saatan omaani kutsua, vaikka kouluopetus saadaan äidinkielellä. Siinä sivussa tosin oppii myös äidinkielensä, mikä lienee ihmiselle ansio. Vastaavasti muista koulussa lukemistani kielistä en muista suurensuuria. Saksasta jotakin, mutta ruotsista en mitään. Tämä ei johdu siitä, ettei kouluopetus ollut ruotsiksi vaan siitä, etten ole käyttänyt tuota kieltä mihinkään sen jälkeen, ja kielitaito on unohtunut eikä kehittynyt.

Vieraan kielen opetus koulussa (=kielioppi ja perusteet) ja harrastuneisuus sen päälle tuottaa hyvän kielitaidon. Vieraskielinen opetus ja kielen unohtaminen sen jälkeen todennäköisesti ei. Mitä tässä siis yritetään oikein saavuttaa? Onko vanhemmilla kenties kuva siitä, että ulkomaankielellä annettava opetus on jotenkin hienompaa? Perusopetuksen erinäköisten huuhaa-varianssien palvonta on muutenkin saanut Suomessa naurettavia mittasuhteita. Sellaista opinahjoa kuin “lukio” ei enää tahdo löytää mistään, sillä kaikki lukiot ovat jotain ympäristökasvatuspainotteisia hevospoololukioita, ja nyt siis jo peruskoulukin pitää ryhtyä antamaan jotenkin painottaen tai peräti vieraalla kielellä, muuten lapsi ajautuu kadotukseen, koulukotiin ja vittuun, ja suunniteltu lääkärinura tyssää siihen ja jälkikasvu joutuu assalle myymään kukkaa henkensä pitimiksi.

Koulun tehtävä on vähimmillään opettaa ihmisille perustiedot ja -taidot. Jos se onnistuu oikein hyvin, se voi opettaa ihmisille ajattelua, lähdekritiikkiä ja muita sentapaisia asioita. Jos aika käytetään painottamalla kaikennäköistä harrastusluonteista hölynpölyä, näistä tavoitteista joudutaan tinkimään. Jos taas opetus ei edes ole oppilaan äidinkielellä, hukataan muutama vuosi siihen, että opitaan tuo opetuskieli niin hyvin, että voidaan ryhtyä opettamaan itse sisältöä.

Toinen minua mietityttänyt asia on se, mistä oikein saadaan näihin kaikkiin volapyykin kielisiin peruskouluihin äidinkielenään tuota kieltä puhuvia aineopettajia. Todennäköisesti harvinaisempien kielten opettajien löytäminen muualle kuin Helsinkiin on haasteellista jo sekin, ja ainakin minulla oli jo yläasteella aineopettajia eikä pelkästään kaikkia aineita opettavia luokanopettajia. Mistä siis tingitään Sumiaisten ranskankielisessä koulussa?

Opettaja on supisuomalainen, joka on tankannut hieman ranskaa ja puhuu tankeroa koulukkaille? Opettaja puhuu äidinkielenään ranskaa, mutta hänellä ei ole minkäännäköistä opettajan pätevyyttä? Opettaja puhuu äidinkielenään ranskaa ja on sinänsä opettaja, muttei tiedä erityisemmin biologiasta tai historiasta mitään sen enempää kuin muukaan maallikko, mutta opettaa näitä aineita silti?

Onko vieraan kielen palvonta jo ensisijainen juttu yleiseen opetuksen laatuun verrattuna? Kyllähän Suomessa asuu vieraskielisiä ja heitä varten tarvitaan kouluja, mutta kun suomalainen koululaitos on tutkitusti maailman parhaimmistoa, mikä pakko sitä on ehdoin tahdoin rikkoa keskittymällä siihen, että supisuomalaisille ryhdytään opettamaan vanhempien toiveiden mukaisesti asioita vieraalla kielellä? Kyllähän jotain kielikylpyjä tms. voidaan kokeilla ja muutenkin miettiä kielen opetusta uudelleen jos nykymetodi ei tuota hyviä tuloksia, mutta en minä sitä lähtisi äidinkielen kustannuksella tekemään.

Ylipäätään haluaisin ottaa jonkun verran takapakkia tässä huomattavan amerikkalaiselta muovikopiolta näyttävässä perusopetuksen hajauttamisessa. Kun Suomessa ei ole yksityiskouluja, pitää keksiä nousukasvanhemmille jotain muita keinoja, joilla voivat väittää oman mussukan saavan parempaa opetusta kuin naapurissa asuvan paskasakin häirikkökakaran. Tämä sinänsä vastenmielinen ja espoolaiselta haiskahtava asenne on kuitenkin vanhempien keskinäistä nokkapokkaa vähän kuin autonvarustelukilpakin, mutta jälkimmäisessä pelinappulaksi ei panna lapsia.

Amerikkalainen college-kulttuuri taas on sekin rantautunut, nimenomaan näiden erityislukioiden nousu on siitä osoitus. TV-sarjoissa college-vuodet ovat amerikkalaisen parasta aikaa ja se, mitä collegea käy, vaikuttaa siihen, tuleeko teinistä herra vai narri. Sen sijaan, että ajattelisimme, että suomalainen minkä hyvänsä lukion käynyt tietää enemmän kaikesta muusta paitsi amerikkalaisesta kirjallisuudesta kuin arvostetuimmankin collegen käyneet, yritämme keksiä, milä saisimme perusopetuksen jatkona olevan yleissivistävän koulutuksen sisälle kilvoittelun oppilaitosten välillä, eikä oppimistulosten.

Erityisesti Suomessa peruskoulun ja lukion valinta eivät määritä sitä, mitä ihmisestä tulee. Jatko-opiskelupaikka peruskoulun/lukion jälkeen sitä jo jonkun verran tekee, lähinnä siksi, että hankittu koulutus avaa ja rajoittaa alavalintaa. Sen sijaan sillä ei ole mitään väliä, opiskeleeko diplomi-insinööriksi Otaniemessä vai korpikorkeakoulussa. Eikä Suomessa menestyminen ja sivistyneeksi ihmiseksi kasvaminen ole edes kouluista kiinni. Kouluja käyneistä tulee luusereita ja kouluja käymättömistä menestyjiä, ja koulutus ei ole tae yleissivistyksestä eikä herrasmiesmäisistä käytöstavoista.

Vaikka koululaitos ei ole Suomessa kassakriisissä, nähdäkseni mitään ei voiteta sillä, että niukkoja resursseja jaetaan hölynpölyyn ja turhanaikaiseen ja väärässä paikassa tapahtuvaan kilvoitteluun, ja erinäköisen harrastustoiminnan rahoittamiseen siksi kun Amerikassakin tehdään niin, ja muuten meille nauretaan ulkomailla.

Luin tällaisen Hesarista.

Minulle tulee väkisinkin mieleen, että kirjoittajalla on Missio, ja se on osoittaa suomalaiset miehet jokseenkin kelvottomiksi yksilöiksi. Yleistyksillä ja kummallisilla aasinsilloilla rakennetaan omituinen ja sekava vyyhti, jossa kaiken väitetään johtuvan jostain kulttuurillisesta viasta, muttei sitä pahemmin osoiteta.

Tapausten jälkeen väkivaltaisuuden syitä on etsitty väkivallantekijöiden mielenterveysongelmista sekä yhteiskunnan rakenteista ja välineistä, kuten aselaeista ja internetistä.

Ongelmana on, että emme näe pahaa itsessämme vaan kuvittelemme sen tulevan ulkoa. Keskustelussa ei ole juuri tarkasteltu kulttuurista arvopohjaa tai tekijöiden motiiveja. Olisi kuitenkin tärkeää pohtia, miksi tällaisia tekoja tapahtuu eritoten Suomessa ja minkälaisesta kulttuurisesta taustasta teot kumpuavat.

Minun muistaakseni kouluammuskeluja sattuu kyllä kaikkialla, ja niitä ei Suomessa ollut sattunut ikinä ennen kuin nyt pari hullua ammuskeli väkeä hengiltä. USA:ssa ja Saksassa niitä on käynyt aivan eri tahtiin. Kun jälkikäteen on selvinnyt, että ammuskelijoilla on nimenomaan ollut mielenterveysongelmia, miksi pitää mennä merta edemmäksi kalaan ja syyllistää koko kulttuuri siitä, että pari hullua tekee pahojaan? Sellainen kulttuuri, jossa hullut eivät pääse tekemään ikinä mitään pahaa, on niin kyttäävä ja ahdistava, että sellaista en ainakaan itse toivo nykyisen kaikilta osin täydellisen epäkelvon kulttuurin korvaajaksi, sillä tällaisesta yhteiskunnasta puuttuu vapaus.

Minun on vaikea löytää mitään kulttuurillista arvopohjaa, joka hyväksyy sivullisten ammuskelun koulussa, mutta kirjoittaja ilmeisesti näkee toisin.

Traagiset tapaukset heijastavat äärimmäisellä tavalla suomalaisten miesten sielunmaisemaa, joka on ikiaikaisen miehisen soturikulttuurin arvojen mukainen.

Vika ei siis ole suinkaan yksittäisissä henkilöissä vaan miehissä yleensä, kun peräti kaikkien suomalaisten miesten sielunmaisema on mukamas jonkun soturikulttuurin arvojen mukainen. Miehiä on kaksi ja puoli miljoonaa, ja joukkoon mahtuu kaikenlaista väkeä ja kaikenlaisia arvoja. Yhden osajoukon arvojen nostaminen kaikkien arvoiksi on röyhkeä yleistys, jonka tekijän pitäisi jotenkin perustella se, miksi tämän yleistyksen voi tehdä. Nyt se annetaan meille heittona ja taivaasta tipahtaneena faktana. Itse en taida aivan purematta niellä asiaa, sillä omaan tuttavapiiriini ei kuulu yhtäkään väkivallan ihannoijaa ja jonkun muinaisen soturikulttuurin arvojen kannattajaa.

Jos kyseessä olisi niinkin keskeinen ja määräävä tekijä miestemme kulttuurissa, minun pitäisi maallikkonakin kyetä asia huomaamaan jostakin.

Sotaisa arvomaailma on saanut Suomessa tukevan jalansijan. Esimerkiksi kirjakaupat mainostavat isänpäivälahjaksi lähinnä sotakirjoja.

Halleluja! Sotakirjan lukeminen tai sotaelokuvan katsominen on siis osoitus sotaisasta arvomaailmasta. Kun miettii, kuinka keskeisiä asioita maailmalla sodat ovat olleet rajojen piirtäjinä ja kulttuurin muokkaajina, tuntuu oudolta, että vain suomalaisten miesten kiinnostus sotaa, sen taustoja ja seurauksia kohtaan olisi osoitus sotaisasta arvomaailmasta. Jos teeskentelemme, ettei sotaa ole olemassakaan ja maailma on vain muuten päätynyt nykyisen kaltaiseksi, vakosamettihousuväki epäilemättä hieroo tyytyväisenä käsiään, mutta maailma sodattomasta vinkkelistä näyttää jossain määrin hassunkuriselta.

Kun sodasta saa aikaan helposti vauhdikasta fiktiota, sitä voi nähdäkseni lukea viihteenä ilman suurta sodan ihannointia. Alistair McLeanin lukeminen pikkupoikana lienee jättänyt minunkin sieluuni lähtemättömän vamman, joten nyt pitänee etsiä jostain pyssy ja käyä roiskimassa sivullisia päreiksi. Näin teoria saa täyttymyksensä eikä tarvitse miettiä sitä, miksi valtaosa Tuntemattoman sotilaan lukeneista tai katsoneista ei ole ikinä ampunut ketään.

Arvomaailman taustalla ovat myös toisen maailmansodan aiheuttamat sotatraumat ja niiden periytyminen isältä pojalle. Tämä on osoitettu esimerkiksi Jyväskylän yliopiston ja Åbo Akademin tutkimusprojektissa, jossa tarkasteltiin rauhaan palaamisen ongelmia.

Näin voi olla, mutta miksi asia on erityisesti suomalainen piirre? Toinen maailmansota koetteli koko Eurooppaa, ja Suomen osuus siinä oli lopulta aika pieni verrattuna moneen muuhun paikkaan. Jos sodan traumat olisivat joku suurensuuri selittävä tekijä, meidän pitäisi nähdä ongelmia erityisesti Puolassa ja Saksassa, tai vaikkapa miehitetyksi tulleissa Ranskassa ja Belgiassa. Sota ei voi mitenkään olla erityisen suomalainen juttu asioiden selittäjänä.

Myönteisyys, jolla suhtaudutaan nyrkkitappeluihin, aseisiin ja sotimiseen, on meillä hyväksyttyä – liittyyhän vahva maanpuolustustahtomme samoihin arvoihin.

Mistä kirjoittaja mahtaa ammentaa tätä nyrkkitappelumyönteisyyttä? Jälleen heitto, joka pitäisi vain uskoa sellaisenaan. Minäpä en usko. Enkä muista nähneeni näitä viitattuja lukuisia samanaikaisia nyrkkitappeluja ravintoloiden ulkopuolella, ja minä olen tullut niistä aika monta kertaa sulkemisaikaan. Kun nyt mietin tarkemmin, en ole nähnyt Helsingissä ikinä katutappelua, joten ei niitä nyt aivan valtoimenaan tapahdu. Niitä tapahtuu, Suomessa ja muualla, mutta onkohan ongelman laajuutta kenties hieman liioiteltu?

Suomi ei ole suinkaan ainut paikka, jossa maanpuolustustahto on vahva. Ovatko sveitsiläiset nyrkkitappeluihin suopeasti suhtautuvaa roskaväkeä vahvan maanpuolustustahtonsa takia, vai onko vahva maanpuolustustahtokin sellainen asia, että se selittää vain suomalaisen miehen väärien asenteiden ongelman vähän kuin sotakin, ja muualla kyseessä on Ihan Eri Asia?

Jos tilanne on todella sellainen, että sota, maanpuolustustahto ja sensellaiset universaalit asiat selittävät ongelmat Suomessa mutta eivät aiheuta ongelmia missään muualla, minulle tulee insinöörinä mieleen, että ongelma ei ole sodassa, maanpuolustustahdossa ja sotakirjojen lukemisessa vaan jossain aivan muussa. Jos ongelmat liittyvät Suomeen muttei kyetä löytämään mitään perusteita, jotka olisivat erityisesti ja ainutlaatuisesti suomalaisia, tutkimus on nähdäkseni jäänyt puolitiehen eikä ole löytänyt sitä asiaa, joka väkivallan selittää.

Suomalaista väkivaltaa selittää suureksi osaksi humalajuomisen suurempi määrä viininliristäjämaihin verrattuna. Jos poistetaan rötöksistä ne, joissa tekijä on tukevassa kännissä, jäljelle jää suunnilleen saman verran väkivaltaa kuin muissakin maissa vastaavan poiston jälkeen. Alkoholin käyttökin on kirjoittajan mukaan osoitus mädän soturikulttuurin olemassaolosta, mikä panee miettimään, että ranskanpullat ne vasta sotaisaa sakkia ovatkin, ja vellihousuiset ruotsalaisetkaan eivät tule kaukana suomalaisten perässä.

Väkivallan määrän vähentäminen on haastava urakka kaikkialla, ja homma ei varsinaisesti helpotu siitä, että yleistäen syyllistetään kaikki miehet kahden hullun kouluammuskelijan ja Tuntemattoman sotilaan perusteella.

Jos se vaappuu kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka, se voi vaikka olla ankka.

Nyt siitä on sitten “tietoa”. Ns. sirpalevakuutukset ovat tarpeettomia ja kalliita.

Olen samaa mieltä siitä, että ne ovat kalliita. Tarpeettomiksi niitä en kutsuisi, vaikkakin niiden pitäisi olla tarpeettomia.

Jokainen matkustavainen on tuskaillut matkavakuutusten kohtuuttomalta kuulostavien rajoitusten kanssa. Vakuutus ei ole voimassa koskaan jos poistuu seuramatkan possujuhlista ilman viittä virallista valvojaa ja seitsemää saattajaa. Tavaroiden vakuuttaminen on vielä suurempi murheenkryyni, sillä niitä ei pääsääntöisesti haluta vakuuttaa ensinkään. Likaiset sukat voidaan vakuuttaa bulkkina, mutta kymppitonnin kameralaukkua ei matkavakuutus yleensä korvaa.

Kotivakuutus korvaa hövelisti, jos jääkaappipakastin räjähtää ja ampuu itsensä maatakiertävälle radalle. Näin ei kuitenkaan käy juuri koskaan. Sen sijaan polkupyöriä varastetaan, kännyköitä tippuu vessanpönttöön ja rillejä menee solmuun kun unenpöpperössä kävelee niiden päälle. Moniko vakuutus korvaa nämä vahingot siten, että omavastuun jälkeen saa edes 80% uuden hinnasta vakuutusyhtiöltä? Ei todennäköisesti yksikään.

Vakuutusyhtiöt ovat keksineet juuri ne asiat, joissa vahinkoja sattuu, ja rajanneet ne normaalien vakuutusten ulkopuolelle. Poissa ovat ne ajat kun rivimiehelle riitti kolme vakuutusta: kotivakuutus, matkavakuutus ja autovakuutus. Kotivakuutus korvasi kaiken kotona ja koti-irtaimistoksi katsottavan kuten vaikkapa rillit ja fillarin.

Matkavakuutukset eivät liene olleet hyviä koskaan, mutta matkatavaravakuutuspuolta on vesitetty entisestään kun matkatavarakorvauksen enimmäissummiin ei ole tehty inflaatiotarkistuksia 420 vuoteen, eikä varsinkaan huomioitu sitä, että tämän päivän matkustavaisella on mukana hyvin erilaista tavaraa kuin ennen. Kannettava tietokone kulkee melkein jokaisen mukana, ja niitä matkavakuutus ei korvaa maagisesti välttämättä ollenkaan. Järjestelmäkamera ei ole enää valokuvausammattilaisen työkalu vaan aktiivisen harrastajan, ja meitä on paljon. Matkavakuutus korvaa avokätisesti jos sattuu kuolemaan, mutta harva vakuutettu hyötyy siitä mitään. Tavaravahinkoja sen sijaan sattuu, ja ne menevät pääosin omaksi vahingoksi.

Autovakuutuksista en tiedä kovin paljon, mutta olen ymmärtänyt, että ne eivät korvaa muuta kuin auton. Jos nisti pöllii navigaattorin ja vaihtaa sen nappeihin, vakuutettu jää nuolemaan näppejään, koska kyseessä oli joku vapaaehtoinen lisälaite. Vain pöllitty auto olisi korvattu, tai joku osa siitä.

Minusta olisi mukavaa, jos voitaisiin palata siihen aikaan, että perusvakuutus korvasi ihmisten arkisia mutta nettopalkkaan suhteutettuna kalliita vahinkoja eikä ainoastaan vesitetysti jättiläiskatastrofeja. Kun näin ei ole, jäljelle jäävät erillisvakuutukset. Jos kameraa ei vakuuta kukaan matkavakuutuksen osana, sille tarvitaan oma vakuutus. Jos fillaria ei vakuuta kukaan, tarvitaan oma vakuutus. Jos sairauskuluvakuutus ei korvaa tapaturmaa, joka aiheutuu kolmea metriä kauempana kotisohvasta, tarvitaan erityisvakuutus joka harrastusta varten. Jne.

Näin vakuutusyhtiöt lypsävät rahaa kahdesti normaalista vakuutusturvasta. Vertailun vuoksi nykyinen kotivakuutukseni, joka maksaa noin 270 puntaa vuodessa (kattaa koti-irtaimiston, ei itse taloa kun en omista sitä, eli talon palovakuutus jne. olisivat tuon päälle), korvaa mukisematta edelleenkin kaiken silmälaseista polkupyöriin, ja koti-irtaimisto, kuten vaikkapa kymppitonnin kameralaukku, on vakuutettu kaikkialla maailmassa jos se on minun mukanani maailmalla. Tavarat korvataan “uutta vanhan tilalle” -periaatteella eikä siten, että lasketaan joku maaginen “arvonalenema”, ja jos eläkeläisen talo palaa ja talossa ei ole mitään viisi vuotta tuoreempaa, korvaussumma käyttökelpoisesta koti-irtaimistosta on nolla, koska sillä ei ollut laskennallista arvoa. Siitä huolimatta pitää ostaa uudet astiastot ja vaatteet, maksoi vakuutus tai ei.

Suomen vakuutusbisnes näyttää täältä katsoen toivottomalta kartellihärdelliltä. Kaikki tarjoavat suunnilleen samaa suunnilleen samalla hinnalla, periaatteita ei kyseenalaista kukaan. Erityisvakuutuksia suositaan, koska ne ovat vakuutusyhtiölle tuottoisia ja vakuuttajalle pieni pakko.

Miettikääpä tätä siellä Vakuutus- ja rahoitusneuvonnassa älkääkä kertoko ihmisille, että on tyhmää kun he hommaavat vakuutuksia tarvitsemilleen asioille.

Olemme taas tässä vaiheessa vuotta.

Kestopuheenaiheista koirankakat käsiteltiin keväällä, bensan hinta kesälomakauden alla ja epäilemättä talvi yllättää autoilijat tänäkin vuonna joulukuussa.

Nyt on taas palkkaerovertailun aika. Ei siinä mitään, vertaillaan vain, mutta soisin, että tästä päästäisiin viimeinkin hieman eteenpäin. Nyt on menty samalla hieman eteen- ja taaksepäin jättämällä julkinen sektori tarkastelusta pois. Eteenpäin menoa on siinä, että monoliittia on saatu viimein hieman pilkottua. Takapakkia otetaan siinä, että tilasto on tehty epäilemättä populismi mielessä, sillä jättämällä palkkaluokkapohjaisen julkisen sektorin pois tilastoja tasoittamasta, huomataan vieläkin räikeämpiä "palkkaeroja" kuin huomattaisiin, jos kaikki olisivat samassa nipussa.

Tämä esitetty luku ei valitettavasti ole kovin informatiivinen, sillä se vain kertoo meille, että on naisten ja miesten aloja, ja niillä maksetaan erilaista palkkaa. Tämä tieto ei ole juurikaan hyödyksi, sillä se ei pureudu tarkemmin asiaan. Suomessa palkoista perinteisesti sovitaan varsin keskitetysti liittotasolla, joten palkkaerot eivät ole niinkään sukupuolikeskeisiä vaan alakeskeisiä.

Jotta tästä kestopuheenaiheesta päästäisiin eteenpäin, pitäisi jakaa koko palkkaerokeskustelu useampaan osaan.

Ensinnäkin, pitäisi katsoa, millä aloilla vallitsee palkkakuoppa, jotta näiden alojen liitot tietäisivät yrittää terävöittää edunvalvontaansa tai luutia pois nykyiset lahjattomat ay-smurffit. Joissain tapauksissa lienee tosiasia se, että neuvotteluvoimaa ei yksinkertaisesti ole, koska alan lakko ei kiinnosta ketään kovin pian. Tällöin asia pitää vain hyväksyä ja todeta palkan olevan jokseenkin markkina-arvoa vastaavassa kohdassa eikä kyse ole mistään ongelmasta. Joillain aloilla huomioon pitää ottaa puolestaan se, että työnantajilla ei ole juurikaan varaa maksaa nykyistä enempää, koska ala on kovin kilpailtu. Tällöin johtopäätös on sama. Jäljelle jää käsitellyllä yksityisellä sektorilla kuitenkin todennäköisesti jotakin aloja, joilla ei vain perinteisesti ole vaadittu kovin paljon.

Toisekseen, pitäisi katsoa, kuinka paljon saman alan sisällä selittyy palkkaero erilaisilla työnantajilla ja toimenkuvilla ja katsoa, löytyykö näistä sukupuolieroja. Jos samalla "alalla" katsotaan olevan sekä kioskin myyjän että paperikoneiden myyjän, todennäköisesti jälkimmäiselle heilahtaa muikea bonus kun saa yhden miljardin arvoisen värkin kaupaksi, ja kioskin myyjä saa myydä aika monta ässäarpaa ollakseen työnantajan vinkkelistä yhtä tuottava. Tällöin palkkaero sinänsä on perusteltu, ja pitää tutkia, onko toimenkuvien erilaisuus ns. lasikatto-ongelma vai johtuuko se työntekijän omasta tahdosta ja uravalinnasta.

Kolmanneksi jää jäljelle joku selvittämätön palkkaero. Se ei ole 800 euroa kuussa, joten tuota lukua on aivan turhaa pyöritellä. Vaikka se olisi kahdeksan kymppiä, siihen pitäisi silti puuttua. Tämä puuttuminen on hankalaa muttei aivan mahdotonta. Asia pitäisi jotenkin saada firman henkilöstöhallinnon vastuulle, sillä siellä on tieto sekä kaikkien palkoista että ihmisten oikeista toimenkuvista. Nyt palkkaeroista luimitaan sillä, että kutsutaan yhtä myyntineuvottelijaksi ja toista myyntijohtajaksi vaikka molemmat trokaavat spiidiä samassa kadunkulmassa.

Asiaa voisi ehkä valvoa pistokokeilla, joissa viranomainen tulee firmaan, ottaa tietyssä työssä olevien tiedot, haastattelee jokaisen työn ja toimenkuvan selvittämiseksi ja sen jälkeen miettii, onko palkkatoteumassa havaituille eroille perustetta. Jos on, asia on kunnossa. Jos ei ole ja rötös vaikuttaa vähäiseltä, firmalle annetaan mahdollisuus korjata asia ja maksaa takautuvasti kaltoin kohdelluille kaksinkertaisesti puuttumaan jäänyt summa. Jos kyse on selkeästä kulttuuriongelmasta, on oikeudellinen tie paras tapa.

Tällaisten tarkastusten pelotevaikute riittäisi todennäköisesti firmoissa korjaamaan sen osan ongelmaa, joka nyt perustuu siihen, että ihmiset eivät tiedä toistensa palkkoja, varsinkaan kokonaispalkkoja erilaisten bonusten jälkeen, ja asian korjaaminen ei yksinkertaisesti kiinnosta a-prioriteetin hommana, mutta sille ei ole mitään periaatteellista tai taloudellista estettä. Asenneongelmaisissa firmoissa ei tapahdu mitään ennen kuin pamputetaan, mutta asiaa saataisiin korjattua edes osaksi.

Itse olen ollut töissä firmoissa, joissa on ollut palkkaeroja, mutta kun asiasta on huomautettu ja asiaan kiinnitetty firman johdon ja HR:n huomio, asiat ovat tulleet rivakasti kuntoon. Tällä perusteella tekisi mieli sanoa, että pelkkä motivaation antaminen asian korjaamiselle voisi auttaa itsessään jo paljon.

Aloin ajatella asiaa kun luin poliisiylijohtajan viran hausta. Virkaa on hakenut vain yksi henkilö, viran nykyinen haltija Mikko Paatero.

Paatero on todennäköisesti mies paikallaan. En tunne häntä, mutta ei häntä näytetä suuremmin julkisuudessa mollatun. Koko hakuruljanssi on kuitenkin monessa vastaavan tason tehtävässä rahaa haaskaavaa kuviokelluntaa.

Kun puhutaan tällaisista ylemmistä virkamiesjohdon tehtävistä tai vaikkapa Suomen pankin johtajista, näyttää siltä, että jokseenkin aina tehtävä on pedattu jollekulle ja koko hakuprosessi on turha. Nyt ilmeisesti hakijatkin tietävät tämän, ja kukaan ei ole edes viitsinyt virkaa turhan päiten hakea kun tietää, ettei tule valituksi kuitenkaan, ja samalla saa vain pyrkyrin maineen todennäköisesti saman organisaation sisällä.

Julkisten virkojen avoimella haulla tavoiteltiin jotain kaunista siitä, että paras henkilö valittaisiin tehtävään. Ei tämä kuitenkaan näytä kovin hyvin toimivan, koska valituksi tulee aina ennakkoon tiedossa ollut henkilö. Poikkeuksena valtakunnansovittelijan paikan täyttäminen, jossa tehtävään katsottu Ihalainen kieltäytyi esteellä ja koko hakuprosessi meni farssiksi kun järjestelmä ei edes taipunut parhaan hakijan seulomiseen vaan sopivimmaksi kähmityn henkilön kumileimaamiseen.

Nähdäkseni järjestelmää pitäisi muuttaa. Joko niin, että valituksi tulevaa ei tiedetä etukäteen ja muillakin hakijoilla kuin ennakkosuosikilla tai viran väliaikaisella tai vanhalla haltijalla on mahdollisuus tulla käytännössä huomioiduksi. Tai sitten niin, että muutetaan lakia ja luovutaan nykyisestä hakumenettelystä, koska se parhaassakin tapauksessa näyttää turhanaikaiselta pelleilyltä.

Sarasvuo on kerrankin oikeassa. Ei ehkä asettamansa ikärajan osalta, sillä en usko asian olevan noin yksikäsitteisesti esitettävissä. Joku voi pärjätä hyvin kolmekymppisenä ja joku ei pärjää nelikymppisenäkään. Käytännössä alaisia 30 vuotta nuoremmalla pomolla voi olla suuri auktoriteettiongelma, mutta ei sekään ole mahdoton ratkaistava. Yhtä lailla alaisia 30 vuotta vanhemmalla johtajalla on ongelma, sillä hänen ja alaisten vapaa-ajat ja maailmat eivät todennäköisesti kohtaa kuin työpaikalla, ja tämä vähentää mahdollisuuksia rentoon asioiden hoitamiseen ja ruokkii komentoketjuja ja byrokratiaa. Tämäkään ongelma ei ole mahdoton ratkaistava, mutta se ei oikeastaan nyt kuulu tähän.

Oikeassa mies on siinä, että sotaväen koulutuksella ei ole yhtään mitään tekemistä nykyisen yritysmaailmassa tapahtuvan (henkilö)johtamisen kanssa. Armeijan palopuheissahan johtamiskoulutukselle laitetaan suurta painoa kun halutaan höynäyttää ihmiset hakemaan erinäköisiin diplomikoirakouluihin kaksinkertaisella palvelusajalla. Työnantajat mukamas arvostavat näitä oppiarvoja ja siksi kannattaa haaskata ylimääräinen puoli vuotta pelleilyyn. Roskaa, mutta sillä lienee joku maanpuolustuksellinen tarkoituksensa.

Sotaväki ei tuota hyviä johtajia, mutta sota saattaisi niitä tuottaa, hinta tälle "johtamiskoulutukselle" vain on aika kallis. Yksikön johtaminen metsässä vihollisen ampuessa joka suunnasta edellyttää sitä, että yksikkö luottaa johtajaansa ja johtaja alaisiinsa, ja tämä asetelma pätee bisneksissäkin. Jos johtaja on lahjaton tai johtaja ei kykene hyödyntämään alaistensa vahvuuksia ja antamaan heille vastuuta, on aivan mahdollista, että tällainen yksikkö päätyy tykinruuaksi. Jos taas yksikön johtaja on pomottava vänrikki Nappula, joka ei ymmärrä alaistensa asioista mitään eikä ole edes kiinnostunut,hän ei todennäköisesti myöskään kotiudu sodan loputtua, mutta jos asiaa tutkittaisiin, luoti olisi aivan hyvin voinut tulla selän takaakin.

Armeijan johtamismetodin ongelman ydin on se, että siinä valtaa ei tarvitse ansaita alaisiltaan vaan se annetaan ylhäältä suorittamalla erinäköisiä anna tassua -kursseja ja suoriutumalla niistä tyydyttävästi. Johtajan menestystä varusmieskouluttajana ei arvioida oikeasti mitenkään, ja jos johtaja paljastuu tehtävään sopimattomaksi, häntä ei siirretä käytävänlakaisijaksi vaan hän jatkaa paikallaan. Jos joku huomaa asian, hänen Puolustusvoimien käyttöön jäävässä arvostelussaan asia todennäköisesti todetaan yleisarvosanassa, mutta siviilissä kukaan ulkopuolinen ei tiedä, oliko henkilö hyvä vai huono johtaja, ainoastaan sen, että hän oli johtaja.

Yksityisenkin sektorin työpaikkoja vaivaa huonojen pomojen ongelma, ja firmojen kannattaa käyttää aikaa sen selvittämiseen, kuka on minkäkinlainen. Armeijan johtamiskoulutuksen käyminen ei kerro asiasta mitään eikä ole sen kummemmin ansio kuin haittakaan, koska se ei sisällä mitään laadullisia elementtejä.

Yksityisellä sektorillakin, hyvään johtamiseen panostavissa firmoissa, johtajat nimitetään ylhäältä käsin, mutta he pysyvät paikallaan vain, jos alaiset antavat heille mandaatin. Jos tätä mandaattia ei tule vaan alaiset alkavat sairastella, lusmuilla, vätystellä, vaihtaa firmaa ja yleisesti vain "olla töissä täällä", vika on johtajassa eikä alaisissa.

Ylempien pomojen tehtävä on tässä tapauksessa selvittää, onko kyse siitä, että henkilö johtaa oman kiinnostuksensa ulkopuolella toimivaa osastoa jolloin ratkaisu voi olla samantasoinen tehtävä mutta oikeassa paikassa. Jos henkilö on kykenemätön johtotehtäviin vaan pärjää paremmin asiantuntijana, hänet kannattaa siirtää asiantuntijatehtäviin hienotunteisesti eikä nöyryyttäen. Ja jos henkilölle on noussut homma hattuun mutta siitä ei vain tule mitään, on syytä kutsua luiska-auto paikalle.

Mitä enemmän mennään asiantuntijatehtäviin, joiden määrä lisääntyy työelämässä muiden töiden kustannuksella, sitä vähemmän johtaminen on sotaväestä tuttua käskyttämistä. Kyse on vuorovaikutuksesta, jossa johtaja ja alaiset etsivät parhaat henkilöt tekemään tärkeät hommat, ja jotka yhdessä tuumin jättävät turhat hommat tekemättä tykkänään.

Armeijassa annetaan "kaiva ojaa aamupäivä ja peitä se iltapäivällä" -tyylisiä älykomentoja, jolloin on samantekevää, kuka työn tekee, koska sitä ei oikeasti tarvitsisi tehdä ollenkaan. Asiantuntijaorganisaatiossa ihmisillä on eri vahvuuksia ja eri kiinnostuksia, ja mitä enemmän työnkuva saadaan vastaamaan näitä, sitä enemmän väki viihtyy ja sitä vähemmän heitä tarvitsee mikromanageroida.

Sotaväen johtamismalli perustuu kyttäykseen, valvontaan ja rangaistuksen pelkoon eikä siihen, että alainen ymmärtäisi työn mielekkyyden ja tekisi sen siksi. Sota-aikana tämä muuttuu, mutta rauhanajan koulutuksessa ei ole ensimmäistäkään tehtävää, jonka motiivin ja tarpeellisuuden alainen kokisi omakseen. Tällaisen johtajan ei tarvitse tuntea alaisiaan, heidän kiinnostuksensa kohteita, heidän osaamistaan, luonnettaan jne, koska kukaan ei ole kiinnostunut mainitun ojan kaivamisesta ja kukaan ei tekisi sitä, ellei sen tekemättä jättämisestä saisi pekkaa. Jos siviilijohtaja ei kykene myymään tarpeellisen työn tekemisen mielekkyyttä alaisilleen tai vaihtoehtoisesti hän teettää tarpeettomia ja ikäviä töitä, hänen paikkansa on jossain muissa tehtävissä.

Siviilissä ja asiantuntijaorganisaatiossa johtajan täytyy hakea paikkansa, ja tehtävään kuuluu oleellisesti sekin, että johtajan kuuluu olla alaistensa palveluskuntaa. Armeijassa liikenne on yksisuuntaista, yritysjohtajan taas pitää olla valmis tekemään töitä alaistensa puolesta. Erityisesti johtajan pitää ottaa alaisiltaan pois sellaiset tehtävät, jotka eivät ole erityisen miellyttäviä, eikä niin, että poimitaan rusinat pullasta ja jätetään paskatyö alaisille. Jos joku asia tarvitsee hieman lisää kaluunoita tai sisältää tylsää riitelyä jonkun kanssa, asia kannattaa ottaa takaisin itselleen eikä vain keskittyä mukaviin hommiin.

Johtajan täytyy olla lisäksi edes tyydyttävällä tasolla ihmistuntija. Jos hän ei ymmärrä ihmisten fiiliksistä mitään, ennemmin tai myöhemmin edessä on katastrofi. Armeijassa taas erityisesti yritetään tällaiset vaikutteet kitkeä pois ja olla niistä välittämättä.

Ja kuten joku minua viisaampi on sanonut, jos johtaja ottaa itsensä vakavasti, kukaan alaisista ei ota. Ja päinvastoin. Sotaväessä taas johtamiseen liittyy pönötys ja paskanjäykkyys, ja tätä mallia emme siviilibisneksiimme kaipaa.

Tässä se nyt taas nähdään.

Kun kerran on annettu tekijänoikeusmafialle periksi ja lupa rahastaa tyhjästä, käy juuri kuten peloteltiin: rahastuksen perusteet hukataan ja maksusta tulee itsenäinen olio, jota pitää laajentaa jatkuvasti uusille alueille.

Hyvitysmaksun taustahan oli se, että ensin tyhjillä c-kaseteilla ja sittemmin myös tyhjillä cd-levyillä oli lisämaksu, joka perustuu siihen, että näitä medioita käytetään kuitenkin musiikin laittomaan kopioimiseen, joten keräämällä niistä pieni kertasumma, hyvitetään oletettu tappio.

Sittemmin tuota on onnistuttu laajentamaan mp3-soittimiin, ja jatkuvasti yritetään saada sitä kovalevyihin, ja nyt siis myös kännyköihin. Perusteena kännyköiden hyvitysmaksulle on se, että "niillä on yli 90 miljoonaa musiikkikappaletta". Mutta mistä nuo musiikkikappaleet ovat oikein peräisin?

Minun kännykässäni ja mp3-soittimessani on musiikkikappaleita, mutta yksikään ei ole laiton kopio, vaan laillinen kopio omistamastani cd-levystä tai Itunesista ostamastani popista. Luku 90 miljoonaa ei siis kerro meille mitään perusteeksi kelpaavaa, sillä se ei erota laillista ja laitonta kopiota mitenkään. Tämä on tekijänoikeusmafian tarkoituskin.

Tuo kelmien kerho on ajat sitten alkanut hämmentää termistöä puhumalla vain "kopiosta" ja antamalla ymmärtää, että kopiot ovat pahaa piratismia ja Herran silmissä iljetys. Tekijänoikeusmafiaa hiertää Suomessa erityisesti se, että valtaosa musiikista tehdyistä kopioista on itse asiassa laillisia. Kun tuo mafia ei viitsi sanoa ääneen "teillä on 90 miljoonaa laillista ja kertaalleen maksettua teosta, joista haluaisimme mielellämme rahat toiseenkin kertaan ilman mitään muuta perustetta kuin pohjaton ahneutemme", on lähdetty käsitteiden hämmentämisen pimeisiin metsiin, jotta ei tarvitse sanoa tätä vaan voidaan vain puhua kopioiden määrästä, antamalla ymmärtää, että kyseessä olisi rötös ja saamatta jäänyt tulo.

Hyvitysmaksulle olisi peruste vain, jos voitaisiin näyttää, että kännyköitä käytetään erityisen paljon nimenomaan laittomien kopioiden tekemiseen. Nyt mitään tällaista näyttöä ei esitetä, ja koska sitä ei esitetä, voin aivan yhtä perustellusti väittää, että tällaista näyttöä ei ole olemassakaan ja ettei kännykkä ole mikään kovin laaja piratismin kanava.

Itse perustelen väitettäni sillä, että ainakin minun omistamissani kännyköissä on tarvittu joku kännykkävalmistajan softa, ennen kuin pääsen käsiksi puhelimen sisältöön ja voin kopioida sinne roinaa. Jos kaverillani on erimerkkinen kännykkä ja tuota softaa ei ole, pitäisi ensin asentaa kaverin atk:lle mainittu softa ja sen jälkeen kopioida sinne tauhkaa. Paljon vaivattomampaa on polttaa poppi levylle, lähettää piratisoitava kama sähköpostin liitteenä tai käyttää muistitikkua. Jotkut kännykät toimivat lisäksi sangen huonosti kahteen eri koneeseen kytkettynä, ja esimerkiksi omani ei suostu synkkaamaan musiikkia kuin yhden koneen kanssa. Tämän pystyy kiertämään asentamalla lisää softaa ja puliveivaamalla, mutta vaiva on kohtuuton verrattuna muihin kopiointitapoihin.

Tekijänoikeusmafian esityksessä ei näytetä millään tavoin, minkä suuruinen ongelma on kännykän muistin kautta suoritettava piratismi. Tuskin asiaa on edes tutkittu. Sen sijaan jokaiselle on selvää, että valtaosa tuosta 90 miljoonasta kappaleesta on peräisin täysin laillisia ja kertaalleen maksettuja kanavia pitkin, ja kun tämä keskeinen elementti sivuutetaan täysin, on lupa pohtia koko ehdotuksen mielekkyyttä kahteen kertaan rahastamisen valossa.

Tässä taas yksi uutinen asian tiimoilta.

Mikähän ihme tässä nyt oikein mättää? Kaikennäköistä länkytystä joutavasta asiasta, ja monella tapaa haitallisesti.

Ensimmäinen ongelma on se, että kantelun tehnyt taho ei selvästikään tiedä mistä puhuu tai jos tietää, kätkee sen hyvin. Väitteet siitä, että tällainen mainos rikkoisi jotain YK:n peruskirjaa, ihmisoikeusjulistusta ja uskonnonvapauslakia on naurettava. Uskonnonvapaudessa ja ihmisoikeuksissa erityisesti määritellään oikeudeksi olla tunnustamatta mitään uskontoa eikä ainoastaan sitä, että saa tunnustaa haluamaansa uskoa. Ymmärtäisin jotenkin etäisesti, todella etäisesti, mussutuksen asiasta, jos ajatus olisi se, että uskonnot eivät saisi ylipäätään mainostaa, jolloin tämä putoaisi samaan joukkoon.

Mutta koska uskonnot saavat mainostaa, ja uskonnon X fanaattinen kannattaja saattaa ärsyyntyä uskonnon Y mainoksesta ja silti kukaan ei ole moksiskaan, mitä ihmeen vikaa tässä mainoksessa oikein on? Sekä X:n että Y:n fanaatikot hieman suuttuvat, mutta heillähän on Herra turvanaan ja voi viskata kuumalla kivellä mainoksia kantavia busseja jos myös Hän on hyvin, hyvin vihainen maanpäällisten edustajien lisäksi. Jos usko on niin heiveröinen, että bussin kyljessä oleva mainos sitä horjuttaa, lienee syytä tutkia sielunsa sopukoita tarkemminkin. Jos taas kyse on vain halusta rajoittaa sanan ja ilmaisun vapautta uskonnon varjolla, tällaiset pellet voi aina vetää kölin alitse.

Toinen haitallinen seikka on se, että jälleen kerran onnistutaan jotenkin tekemään nimenomaan islamista ongelma. Kuten viime päivien asiallisemmissa uutisissa kerrottu on, jotain häirikkö-mullahia lukuunottamatta ei tunnu löytyvän yhtäkään muslimia, jota asia kovin paljon häiritsisi. Haastatellut islaminuskoiset bussikuskit eivät ole moksiskaan tai jos ovat, heidän närkästyksensä vaikuttaa samanlaiselta kuin minun närkästykseni kun näen jossain Kepun vaalimainoksen. En erityisemmin pidä siitä, että harhaoppia mainostetaan, mutta minun vallassani ei ole eikä edes saa olla kieltää sitä.

Nyt annetaan taas ymmärtää, että muslimireppanat kokevat vääryyttä kun joutuvat ajelemaan näitä busseja, ja taas saadaan muutama valtaväestön edustaja suhtautumaan tuohon uskontoon ja sen harjoittajiin hiukan nuivemmin. Muslimeihin saa aivan mainiosti suhtautua nuivasti silloin kun he ansaitsevat sen, mutta nyt siihen ei tuntuisi olevan mitään aihetta. Ongelma ei ole tällä kertaa muslimeissa vaan tällaisia kanteluja tehtailevissa klunssi-idiooteissa, ja asian naamioiminen joksikin hyväntekemiseksi ja sorrettujen muslimien puolustamiseksi on vain savuverho.

Tässä on esillä oivallinen kiertoilmaisu "laki on liian epäselvä".

Laki nimittäin ei ole laisinkaan epäselvä, vaan alkoholin ostaminen ulkomailta on sallittua, kunhan myyjä ei järjestä kuljetusta vaan kuljetuksen hoitaa joku muu. Tämänkin pykälän ey-oikeudellisuus tosin on kyseenalainen, sillä siinä voidaan perustellusti väittää myyjämaan kuljetusliikkeitä syrjittävän jos ostaja joutuu kuljetuksen järjestämään.

Sen sijaan joku Sosiaali- ja terveysmuseon pienvisiiri antaa "epäselvälle laille" aivan uuden merkityksen. Minä en nimittäin saata tulkita tuota mitenkään muuten kuin siten, että hänen mielestään laki on "epäselvä" jos se ei kategorisesti kiellä tällaista asiaa.

Ennustan, että Suomi pääsee taas vaihteeksi ey-oikeuteen viina-asiasta, kunhan joku ohjeistaa tullia pysäyttämään nämä bisnesmiehet rajalla.

Kirjoitan harvoin mitään penkkiurheilijan riemuksi käytävästä hikiurheilusta. Luin kuitenkin vahingossa asiaa sivuavan uutisen, joka antaa aiheen yleisempään kommenttiin.

Joku urheiluintoilija syyttää lamaa siitä, että yleisurheilukilpailuja peruutetaan ja urheilijaressukat joutuvat juoksentelemaan taskurahalla tai ilmaiseksi. Lamalla voi tietysti olla jotain tekemistä asian kanssa juuri nyt, mutta nähdäkseni yleisuhreilu on tyyppiesimerkki siitä, miten voidaan sössiä omat bisnekset.

Ei yleisurheilun ongelma ole lama vaan se, että sitä tulee liikaa. Minäkin katsoin pienenä kaikki isommat yleisurheilukisat, sillä niitä oli silloin olympialaiset joka neljäs vuosi ja Suomi-Ruotsi -maaottelu joka kesä. Vaan kuinka on nyt? Minä en edes tiedä mitä kaikkia yleisurheilukisoja nykyään on. Noiden lisäksi on jotain EM-kisoja, MM-kisoja, Kultaisen Klunssin kilpasarjoja, Superliigaa ja herra yksin tietää mitä.

Kun kyseessä ei ole spektaakkeli kerran neljässä vuodessa tai kerran kesässä vaan joka päivä on käynnissä joku kansainvälinen kisa, näiden näkyvyys jää vähintäänkin kehnoksi. TV-aika ei riitä kaikkien näyttämiseen, urheilijoiden aika ei riitä kaikissa kisoissa ravaamiseen, mainosraha ei riitä kaikkien kisojen pyörittämiseen. Kun jokainen kisa on jotenkin torso, yleisön kiinnostus vähenee entisestään, mikä vie lisää mainosrahaa.

Jos yleisurheilun näkyvyyttä haluttaisiin nostaa, kisaviidakkoa pitäisi karsia ja jättää jäljelle yksi tapahtuma vuodessa, jossa olisivat maailman huiput. Tämä saisi näkyvyyttä, mutta se ei ahneelle urheilubisnekselle riitä, vaan mielellään samat rahat pitäisi saada joka kuukausi. Tuloksena nykymenosta on lajin marginalisoituminen, mikä tekee vaikeammaksi sen palauttamisen loistoonsa enää myöhemmin.

Samalla tavalla on toimialoja sössitty kaikissa muissakin bisneksissä.

Tänään Suomen Pankki on varoitellut kokonaisveroasteessa olevan viiden prosenin kiristystarpeen. Niinistö puolestaan on vaatinut nykyisen budjetin olettamia ja lukuja näkyviin, koska epäilee niistä löytyvän ilmaa, ja velkaantumistahdin muodostuvan todellisuudessa vielä nykyistäkin synkemmäksi.

Suomen julkistalous on katastrofaalisessa tilassa. Jos valtio lainaa 8 miljardia, se tarkoittaa, että noin 20% menoista katetaan velalla. Luku on naamioitu pienemmäksi ottamalla mukaan jotain eri paikkaan meneviä eläkekertymiä jne. asioita. Tämä ei kuitenkaan auta mitään, koska rahoja ei voi sieltä ottaa valtion menojen jatkeeksi.

20% syömävelka on sietämätön. Irlantia moititaan kun hieman yli kymmenen prosenttia menoista katetaan velalla, ja luottoluokitus on laskenut jo kahdesti. Suomen luottoluokitus on toistaiseksi hyvä, mutta perustuu lähinnä temppuiluun. Kun sitä joskus ryhdytään laskemaan ja asiaan kiinnittämään huomiota, se laskee rivakasti ja pompsauttaa budjettivajetta entisestään kun korkomenot nousevat.

Veronkorotukset ovat vieläkin sietämättömämpi tie, koska ainoa “oikeudenmukainen” ja poliitikoille helposti toteutettava veronkorotus on korottaa keskiluokan tuloveroja. Kulutusverot osuvat myös pienituloisiin, kuten myös hintoihin vyörytettävät yritysverojen kiristykset. Jäljelle jää progression jyrkentäminen, sillä 54% tuloveroja maksavaa jengiä on niin vähän, että pelkän korkeimman prosentin nostaminen ei auta mitään. Jos palkansaajan keskimääräinen tuloveroprosentti pompsahtaa 33:sta lähemmäksi neljääkymmentä, kyse ei enää ole hienosäädöstä vaan useampien satasten nettopalkkaleikkaus kuukausittain tilanteessa, jossa asuminen syö jo nyt valtaosan tuloista, leikkaa rajusti kotimaista kulutusta ja heikentää edelleen julkistaloutta.

Sekä järjetön velkaantuminen että verojen korottaminen nykyistä menopohjaa vastaamaan ovat hölmölän peitonjatkamista. Velan tapauksessa sillä tuhotaan pariksikymmeneksi vuodeksi Suomen mahdollisuus olla kilpailukykyinen talous. Veronkorotusten tapauksessa ommellaan kangasta toiseen päähän peittoa, mutta sen vaikutus kysyntään on sama kuin hölmöläisten tarinan kankaan ottaminen peiton toisesta päästä. Mitä enemmän peittoa jatketaan, sitä enemmän se leikkautuu toisesta päästä, ja ainoa voittaja on leikkaaliimaa -toimenpidettä pyörittävä byrokratia.

Valtava velka ja vieläkin sietämättömämmälle tasolle korotettu tuloverotus ajavat Suomea banaanivaltioputkeen. Kun jatkossa Suomessa ei kannata innovoida kun innovaation helmet verotetaan vajeiden paikkaamiseksi, innovaatiot tehdään muualla. Jos Suomessa ei ole innovatiivisia firmoja vaan bulkkia ja alkutuotantoa, velkojen maksu kilpailluilla aloilla kestää sata vuotta eikä 20 vuotta, ja muut voivat mennä 80 vuotta oikealta ohi.

Mitä jää jäljelle? Ainoa järkevä mahdollisuus, eli julkisten menojen leikkaaminen. Sitä ei pidä tehdä juustohöylällä vaan kassaralla, eli päättää mikä on tärkeää ja oleellista, ja karsia kaikki muu. Vasta jos rönsyjen karsiminen ei riitä, on juustohöylättävä peruspalvelukakkua, mutta tähän ei ajauduta jos rönsyt osataan tunnistaa oikein ja myös karsia, vaikka poliitikkojen leikkikentät supistuisivatkin.

Minun nähdäkseni pitkällä tähtäimellä on jokaisen suomalaisen etu, että Suomessa tuotetaan vähemmän palveluja laadukkaasti kuin paljon juustohöylätysti. Samaten on jokaisen suomalaisen etu, ettei julkistalous ylivelkaannu ja kriisiydy, ja että Suomi on verotuksen ja kustannustason perusteella järkevä paikka tehdä työtä.

Tämä uutinen on hieman outo.

Olen pitänyt Amnestyä erinäköisistä kansalaisjärjestöistä sieltä järkevimmästä päästä olevana ja pidän edelleen, joskus olen muistaakseni toimintaa rahallisesti tukenutkin. Siitä syystä tämän uutisen haastatteluosuus hiukan hämmentää:

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin Suomen-osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson arvostelee Salmea ja Vuoriota uhkakuvien lietsomisesta ja ihmisoikeusloukkauksia pakenevien syyllistämisestä.

Johanssonin mukaan turvapaikanhakijoiden määrän lisääntyminen on herättänyt aiheetonta hysteriaa.

"Jos Suomi olisi 90-luvulta alkaen kehittänyt kykyään käsitellä turvapaikkahakemuksia, mikä on kansainvälinen velvoite eikä valinta, pystyisimme ongelmitta käsittelemään tälle vuodelle ennustetut 6 0