Mielipiteitä
Paska kokous?
03/11/11 14:15
Stubb päästi suustaan sammakon lusittuaan ilmeisen turhauttavassa pohjoismaiden neuvoston kokouksessa. Ministeritason visiiriltä ei tämän sortin purkauksia suvaita, joten esitetty kritiikki on tältä osin oikeutettua.
Mutta jos mietitään pohjoismaista yhteistyötä vaikkapa tämän mauttoman purkauksen valossa, mikä ihme sen sisältö oikein on? Pohjoismaat ovat yksimielisiä lähinnä siitä, että muiden maiden on suojeltava Itämerta ja siitä, että sosiaalidemokratia ja holhousvaltio ovat oikotie paratiisiin.
Kun Euroopan talous on romahtamassa ympärillä ja joku kyläpolitiikkakerho miettii asioita, joilla ei ole mitään merkitystä ja joista ei silti saavuteta suurempaa yksimielisyyttä, ymmärrän, ettei osallistujia pahemmin nappaa. Tässä kohtaa olisi kuitenkin pitänyt teeskennellä tärkeää puhelua ja lähteä pois, aivan kuten tehdään muissakin joutavissa palavereissa. Kiukuttelu jälkikäteen on sopimatonta ja huonotapaista.
Pohjoismainen yhteistyö on reliikki, jolla oli jotain merkitystä hieman vähemmän globaalissa taloudessa kun Pohjoismaat olivat muiden liittoumien ulkopuolella. Tällöin saatiin sovittua huomattavan edistyksellisiä asioita kuten vaikkapa ihmisten vapaa liikkuvuus ja ratkaistua siihen liittyviä verotuksellisia ja tulonsiirrollisia kiemuroita. EU:ssa ei oikeastaan edes ole päästy yhtä pitkälle, joskin myönnämme työn olevan haasteellisempaa unionissa, jossa kaikki eivät kritiikittä palvo hyvinvointivaltioajatusta.
Suomen jäsenyys tässä kerhossa ei edes alun alkaen ollut kovin selvä. Oli epäselvää, salliiko ystävällismielinen naapurivaltio Suomen liittymisen. Toisekseen oli epäselvää, huoliiko kerho Suomen jäsenekseen johtuen siitä, että Suomea epäiltiin NL:n kätyriksi, mitä se tosiasiassa olikin. Suomesta ei sinänsä kuitenkaan tullut täysivaltaista jäsentä, että suomen kieli ei ikinä noussut kerhon viralliseksi kieleksi ja Suomi jäi valtaosin kielimuurin taakse. Kun joukossa oli kolme Nato-maata, yksi asekauppias ja yksi rähmällään oleva NL:n satelliitti, yhteistyölle syntyi lopulta varsin kapea karsina.
Pohjoismaisen yhteistyön alamäki alkoi talousasioista. Kun Tanska liittyi EEC:hen, alkoi eri polkuja kulkeminen olla selvää kaikille. Tänä päivänä tässä kerhossa on viisi maata, viisi valuuttaa, kaksi ja puoli erilaista sotilaallisen puolustuksen ratkaisua, kolme eri näkemystä EU:sta ja noin viisi näkemystä kaikista
mahdollisista henkilökysymyksistä. Pohjoismaissa ei lopulta ole kyetty koordinoimaan juuri mitään tärkeitä asioita maiden välillä. Kaikki maat katselevat mielellään Pohjoismaista tukea omille näkemyksille ja omien kandidaattien taakse, mutta lopulta kuitenkin kukin lipsahtaa omille teilleen vaikka aluksi jotain näennäistä yhteistyötä onkin viritelty.
Jäljellä on kerho, joka valitsee vuoden tylsimmän kirjan.
Kyllähän joutavia keskustelukerhoja maailmaan mahtuu. Ongelma tulee enemmänkin siitä, että kuvitellaan kyseessä olevan merkittävänkin yhteistyöelimen. Pohjoismaisen yhteistyön kompastuskivi ei ole siinä, että sitä tehtäisiin väärässä organisaatiossa vaan siinä, että se ei ole kuitenkaan millekään jäsenmaalle kovinkaan tärkeä juttu. Jokaiselle Pohjoismaalle kauppasuhde Manner-Eurooppaan on huomattavasti tärkeämpi asia kuin kauppasuhde Pohjoismaihin.
Kun merkittävät päätökset kuitenkin tehdään muualla, juhlapuheissa hellitty “pohjoismainen blokkI” onnistutaan aina lyömään hajalle varsin vaivatta. Kun Suomi lobbaa itselleen jotakin eu-virastoa tai tehtävää, maa saa ensin tukea muilta pohjoismailta, mutta kun ruotsalaisille luvataan asia X jos he tukevat Suomen kilpailijaa, he lipeävät ruodusta heti. Ja samoin tekevät kaikki muutkin maat kaikissa tilanteissa. Kaikki kun ottavat paljon mieluummin hyvää karmaa muista suunnista kuin naapurimaistaan, sillä naapurimaat ovat kaikille Pohjoismaille vähämerkityksisiä paitsi Saksa Tanskalle.
Pohjoismaat ovat enemmänkin toistensa kilpailijoita kuin auttajia. Suomen ja Ruotsin taloudet ovat samantapaiset. EU-virkoja ei mielellään keskitetä samaan paikkaan pienen ajan sisällä useita, joten jos Ruotsi saa jonkun viran, Suomi ei saa sitä mitä seuraavaksi hakee tai päinvastoin.
Joten mitä jää jäljelle? Jotain kulttuuripuuhastelua, joka on suomenkielisten osalta melko turhaa kielieron takia. Lauselmia siitä, että pohjoismainen yhteistyö on hieno ja tärkeä juttu. Kyläpolitikoinnissa on jotain järkeä, jos kylässä on jotain yhteistä, mutta Pohjoismaissa ei näin ole. On vain kilpailua kaikesta sekä tavoitteita, jotka eivät ole merkityksellisiä valtaosalle jäsenmaista, kuten vaikkapa Itämeri Islannille. Erityisen turhauttavaksi kaikenlaiset puuhastelukerhot muodostuvat niille, jotka ymmärtävät kyseisen kerhotoiminnan vähäpätöisyyden, mutta heidän seuranaan kerhossa on ihmisiä, jotka pitävät sitä erityisen tärkeänä, esimerkiksi oman asemansa takia. Tämä tuhoaa kaikki mahdollisuudetkin kehittää kerhotoimintaa mielekkäämpään suuntaan.
Pohjoismaiden neuvoston tapauksessa tosin vahinkoa ei tapahtuisi, vaikka se ajettaisiin alas ja todettaisiin, että se kuuluu historiaan. Voihan sen aina herättää henkiin myöhemmin ilman historian painolastia jos yhteistyölle jossain asiassa näyttäisi taas olevan tilaus. Epäviralliset yhteydet ja bisnes toimivat jo nyt aivan hyvin pohjoismaiden välillä, joten mihin tarvitaan yhteistyöbyrokratiaa, jonka tehtävä on lähinnä selittää, miksi se on niin kovin hauskaa ja hyödyllistä?
Mutta jos mietitään pohjoismaista yhteistyötä vaikkapa tämän mauttoman purkauksen valossa, mikä ihme sen sisältö oikein on? Pohjoismaat ovat yksimielisiä lähinnä siitä, että muiden maiden on suojeltava Itämerta ja siitä, että sosiaalidemokratia ja holhousvaltio ovat oikotie paratiisiin.
Kun Euroopan talous on romahtamassa ympärillä ja joku kyläpolitiikkakerho miettii asioita, joilla ei ole mitään merkitystä ja joista ei silti saavuteta suurempaa yksimielisyyttä, ymmärrän, ettei osallistujia pahemmin nappaa. Tässä kohtaa olisi kuitenkin pitänyt teeskennellä tärkeää puhelua ja lähteä pois, aivan kuten tehdään muissakin joutavissa palavereissa. Kiukuttelu jälkikäteen on sopimatonta ja huonotapaista.
Pohjoismainen yhteistyö on reliikki, jolla oli jotain merkitystä hieman vähemmän globaalissa taloudessa kun Pohjoismaat olivat muiden liittoumien ulkopuolella. Tällöin saatiin sovittua huomattavan edistyksellisiä asioita kuten vaikkapa ihmisten vapaa liikkuvuus ja ratkaistua siihen liittyviä verotuksellisia ja tulonsiirrollisia kiemuroita. EU:ssa ei oikeastaan edes ole päästy yhtä pitkälle, joskin myönnämme työn olevan haasteellisempaa unionissa, jossa kaikki eivät kritiikittä palvo hyvinvointivaltioajatusta.
Suomen jäsenyys tässä kerhossa ei edes alun alkaen ollut kovin selvä. Oli epäselvää, salliiko ystävällismielinen naapurivaltio Suomen liittymisen. Toisekseen oli epäselvää, huoliiko kerho Suomen jäsenekseen johtuen siitä, että Suomea epäiltiin NL:n kätyriksi, mitä se tosiasiassa olikin. Suomesta ei sinänsä kuitenkaan tullut täysivaltaista jäsentä, että suomen kieli ei ikinä noussut kerhon viralliseksi kieleksi ja Suomi jäi valtaosin kielimuurin taakse. Kun joukossa oli kolme Nato-maata, yksi asekauppias ja yksi rähmällään oleva NL:n satelliitti, yhteistyölle syntyi lopulta varsin kapea karsina.
Pohjoismaisen yhteistyön alamäki alkoi talousasioista. Kun Tanska liittyi EEC:hen, alkoi eri polkuja kulkeminen olla selvää kaikille. Tänä päivänä tässä kerhossa on viisi maata, viisi valuuttaa, kaksi ja puoli erilaista sotilaallisen puolustuksen ratkaisua, kolme eri näkemystä EU:sta ja noin viisi näkemystä kaikista
Jäljellä on kerho, joka valitsee vuoden tylsimmän kirjan.
Kyllähän joutavia keskustelukerhoja maailmaan mahtuu. Ongelma tulee enemmänkin siitä, että kuvitellaan kyseessä olevan merkittävänkin yhteistyöelimen. Pohjoismaisen yhteistyön kompastuskivi ei ole siinä, että sitä tehtäisiin väärässä organisaatiossa vaan siinä, että se ei ole kuitenkaan millekään jäsenmaalle kovinkaan tärkeä juttu. Jokaiselle Pohjoismaalle kauppasuhde Manner-Eurooppaan on huomattavasti tärkeämpi asia kuin kauppasuhde Pohjoismaihin.
Kun merkittävät päätökset kuitenkin tehdään muualla, juhlapuheissa hellitty “pohjoismainen blokkI” onnistutaan aina lyömään hajalle varsin vaivatta. Kun Suomi lobbaa itselleen jotakin eu-virastoa tai tehtävää, maa saa ensin tukea muilta pohjoismailta, mutta kun ruotsalaisille luvataan asia X jos he tukevat Suomen kilpailijaa, he lipeävät ruodusta heti. Ja samoin tekevät kaikki muutkin maat kaikissa tilanteissa. Kaikki kun ottavat paljon mieluummin hyvää karmaa muista suunnista kuin naapurimaistaan, sillä naapurimaat ovat kaikille Pohjoismaille vähämerkityksisiä paitsi Saksa Tanskalle.
Pohjoismaat ovat enemmänkin toistensa kilpailijoita kuin auttajia. Suomen ja Ruotsin taloudet ovat samantapaiset. EU-virkoja ei mielellään keskitetä samaan paikkaan pienen ajan sisällä useita, joten jos Ruotsi saa jonkun viran, Suomi ei saa sitä mitä seuraavaksi hakee tai päinvastoin.
Joten mitä jää jäljelle? Jotain kulttuuripuuhastelua, joka on suomenkielisten osalta melko turhaa kielieron takia. Lauselmia siitä, että pohjoismainen yhteistyö on hieno ja tärkeä juttu. Kyläpolitikoinnissa on jotain järkeä, jos kylässä on jotain yhteistä, mutta Pohjoismaissa ei näin ole. On vain kilpailua kaikesta sekä tavoitteita, jotka eivät ole merkityksellisiä valtaosalle jäsenmaista, kuten vaikkapa Itämeri Islannille. Erityisen turhauttavaksi kaikenlaiset puuhastelukerhot muodostuvat niille, jotka ymmärtävät kyseisen kerhotoiminnan vähäpätöisyyden, mutta heidän seuranaan kerhossa on ihmisiä, jotka pitävät sitä erityisen tärkeänä, esimerkiksi oman asemansa takia. Tämä tuhoaa kaikki mahdollisuudetkin kehittää kerhotoimintaa mielekkäämpään suuntaan.
Pohjoismaiden neuvoston tapauksessa tosin vahinkoa ei tapahtuisi, vaikka se ajettaisiin alas ja todettaisiin, että se kuuluu historiaan. Voihan sen aina herättää henkiin myöhemmin ilman historian painolastia jos yhteistyölle jossain asiassa näyttäisi taas olevan tilaus. Epäviralliset yhteydet ja bisnes toimivat jo nyt aivan hyvin pohjoismaiden välillä, joten mihin tarvitaan yhteistyöbyrokratiaa, jonka tehtävä on lähinnä selittää, miksi se on niin kovin hauskaa ja hyödyllistä?
Comments
Maailman muuttaminen ja mielenosoitukset
28/10/11 11:40
Lontoossa St Paulin katedraali joutui sulkemaan ovensa kun ulkopuolelle leiriytyneet mielenosoittajat alkoivat olla liikaa haitaksi. Huolimatta siitä, että kirkko oli alun alkaen ollut mukana kutsumassa mielenosoittajia juuri siihen kirkon ulkopuolelle. Joku kirkon visiiri sittemmin otti ja erosi hommastaan.
Jatkan tässä hieman löyhästi poliittisen vasemmiston kirjoituksen
ajatusten pohjalta.
Kuten Aku Ankan puhuva koira sanoisi: “Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”. Kun elämme kovia aikoja, kuljemme mielissämme melko samanlaisia ajatuspolkuja kerrasta toiseen. Psykologit osaavat selittää asioita paremmin kuin minä, mutta ihmisten mielissä tuntuu ensin kovien aikojen lähestyessä vallitsevan toiveikkuus (“varmaan kaikki hyvä jatkuu tulevaisuuteenkin ja huonoilla ajoilla pelottelu on vain pelottelua”). Sen jälkeen kun ulostustuote osuu tuulettimeen, toivotaan kyseessä olevan vain pienen kuprun ja ensi viikolla kaikki on paremmin. Kun ei ole, alkaa syyllisten etsintä. Sitten muutosten vaatiminen ja lopuksi toivon menettäminen kun mikään ei tunnu auttavan, ja lopulta pahojen aikojen päättyminen tapahtuu ikään kuin vahingossa kun ihmiset ovat jo toivonsa heittäneet.
Nyt syyllisten etsintä on suoritettu. Maailmassa ei ole mitään niin mitätöntä asiaa tai aasimaista aasinsiltaa, ettei kaikista epäkohdista voitaisi syyttää pankkijärjestelmää ja tarkemmin ottaen pankkiireja, tarkemmin määrittelemättä, onko “pankkiiri” kuka hyvänsä pankissa töissä oleva vai joku osajoukko heistä. Syyllisten etsinnässä keskeistä on jakaa maailma hyviin ja pahoihin siten, että kaikki paha johtuu pahoista ihmisistä ja kukin pikku pioneeri edustaa itse mielestään hyvää ja aikaansaisi pelkkää hyvää kaikille jos häneltä kysyttäisiin.
Tämä on tietenkin pesunkestävä valhe. Pankkijärjestelmä ei ole kategorisesti paha ja vielä vähemmän kategorista pahaa edustaa pankin työntekijä tai mikään osajoukkokaan heistä. Rahoitusjärjestelmä on aikaansaanut maailmassa niin paljon enemmän hyvää kuin pahaa, että maailman ja historian mittapuulla erinomaisen vähäpätöisistä kupruista huolimatta Wall Streetin mielenosoittajien pitäisi kumartaa nöyrästi kontallaan banderollien heiluttamisen sijaan. Ilman rahoitusjärjestelmää nimittäin ei olisi edes päällystettyä katua, jolla he mieltään osoittavat. Olen melko varma, että meillä ei olisi mitään juuri feodalismia kehittyneempää sopimusyhteiskunnan muotoa ilman markkinataloutta ja siihen liittyvää rahoitusjärjestelmää, joka on mahdollistanut jaetun riskin ottamisen.
Ainakin valtaosa maailman keksinnöistä olisi jäänyt syntymättä, jos rahoituksen saaminen keksinnöille olisi ollut hankalampaa. Tämä olisi rajoittanut keksijöiksi vain rikkaat, jotka ovat rikkaita ennestään eivätkä valtaosin suuresti motivoituneita muuttamaan maailmaa. Sekä ne, joilla on tarpeeksi hyvät suhteet mesenaatteina toimiviin aatelisiin.
Syyllisten etsinnän eksaktiudella ei sinänsä ole kovin suurta merkitystä, sillä kyse on enemmänkin psykologisesta prosessista, jossa jokaisen pitää saada pestä kätensä pahoista teoista ja tuudittautua siihen uskoon, että edustaa itse hyvää. Tämäkin on tietysti pesunkestävä valhe, sillä markkinatalous ja sen rahoitusjärjestelmä eivät toimisi, jos ihmiset eivät käyttäisi sen tuotteita ja palveluja. Jos ihmiset viis veisaisivat siitä, mitä firmat kauppoihin syytävät ja asuisivat maakuopissa matoja syömässä
vaikka asuntolainaa tyrkytettäisiin luoliin niin paljon kuin suuaukoista sisään mahtuu, meillä ei olisi markkinataloutta eikä rahoitusjärjestelmää. Ongelmia meillä toki olisi, mutta ne olisivat eri paikoissa, kuten vaikkapa elinikäodotteessa.
Tässä mielessä ajatus siitä, että syyllisiä ovat ne muut, samalla kun itse olemme hyödyntäneet ensin negatiivisia reaalikorkoja, sitten halpaa lainarahaa ja halvalla lainarahalla keksittyjä asioita, on vähäistä suurempi itsepetos.
Nyt ollaan muutosten vaatimisen vaiheessa.
Muutosten vaatimista luonnehtii kuitenkin suuri sekavuus sekä kyvyttömyys nähdä kokonaisuuksia. Suurien bisneskeskusten keskustoissa on mielenosoittajia, mutta mitä he oikein vaativat? Jotain hyvää varmaan hyville ihmisille ja pahaa pahoille. Vai vaativatko he mitään konkreettista?
Suuret mielenosoitukset ovat voimakas työkalu, jolla rahvas voi pitää vallankahvan porsastelun kohtuullisena. Tämä nähtiin viimeksi arabimaissa. Mielenosoituksella pitää kuitenkin onnistuakseen olla selkeä tavoite. Pitää vaatia jotakin, joka voidaan toteuttaa melko kohtuullisessa ajassa. “Presidentin on erottava” on juuri tällainen selkeä vaatimus. Kaikki ymmärtävät mitä se tarkoittaa, vaatimus voidaan toteuttaa, toteuttaminen ei vaadi vuosien työtä ja meillä on selkeä kriteeristö evaluoida, onko tavoite saavutettu.
Nyt käynnissä olevat mielenosoitukset eivät täytä mitään näistä kriteereistä. Niillä on sekalainen joukko vaatimuksia, jotka eivät ole erityisen konkreettisia tai helppoja käsittää. Joku vaatii alas rahavaltaa. Joku vaatii käyttöön Tobin-veroa. Joku vaatii lisää veroja. Yksi parempaa sosiaaliturvaa. Mielenosoittajilla ei ole mitään yksittäistä vaatimusta vaan lähinnä vaatimus siitä, että jotain pitäisi muuttaa. Tässä tilanteessa mielenosoitus on hyödytön työväline, sillä se ei pakota ketään tekemään mitään eksatia ja vastaavasti kuka hyvänsä poliitikko tai yrityspomo voi sanoa kuunnelleensa mielenosoituksen sanomaa ja toteuttaneensa jonkun uudistuksen mielenosoittajien vaatimassa hengessä. Ei ole siis myöskään keinoa evaluoida, onko tavoitteet saavutettu vai ei ja parhaassakin tapauksessa uudistusten toteutus vie vuosia.
Monet tarttuvat kärkkäästi epämääräisten mielenosoitusten epämääräisiin vaatimuksiin ja ryhtyvät puffaamaan omaa vakioagendaansa jotenkin näihin tyytymättömiin nojaten. Puupäisimmät kommentit esimerkiksi vaativat jälleen lisää veroja hyvätuloisille aivan kuten aina ennenkin, mutta
nyt sillä perusteella, että pankkiireille pitää antaa oikein isän kädestä. Kun 99,942% maailman hyvätuloisista ei ole pankkiireja, tulemme kostaneeksi paremman tason tuotekehitysinsinööreille, lääkäreille ja myyntimiehille sen, että yksi pienehkö ammattikunta on mielestämme kovin plää.
Meillä on huomattavan konkreettisiakin ehdotuksia. Niitä löytyy poliittisesta vasemmistosta, mutta myös oikeistosta ja kerhoista, jotka eivät ole kumpaakaan. Nämä uudistajat ovat kuitenkin hajallaan ja leiriytyneet ideologiansa bunkkereihin perin juurin kauaksi toisistaan. Pienten muutosvoimien hajanaisuus takaa sen, ettei mitään näistä tarvitse kuunnella tai ottaa vakavasti. Tämän tietänevät mielenosoittajatkin, sillä mielenosoitusten ainoa konkreettinen anti tuntuu olevan syyllisyysaspektin korostaminen, mistä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Ryhmähenki on haettava jostakin ja koska sitä ei voida löytää yhteisistä tavoitteista, se löydetään yhteisestä vihollisesta, ja lopulta vain lähdetään kotiin kun tulee talvi ja kylmä.
Jos haluamme muuttaa jotakin, muutosta haluavien on jotenkin löydettävä toisensa. Niistä olisi koottava jonkunnäköinen keskitie, jota useimmat voisivat kannattaa. Ääriainekset pitää karsia pois niin vasemmalta, oikealta kuin joogalentäjistäkin, sillä muuten touhu menee ääriaineksen nahisteluksi opillisista kysymyksistä. Itse olen oikeistolaisia ajatuksia edustavana yrittänyt viime aikoina lukea avoimesti poliittisen vasemmiston ajatuksia ja löytää sieltä mielessäni sellaisia, joita saattaisin kannattaa. Ja löytyyhän niitä kun niitä hieman etsii ja ymmärtää, että jotakin ajatusta voi kannattaa itsessään ilman, että kannattaa ajatuksen esittäneen koko tavoitelistaa tai edes arvomaailmaa.
Nyt ihmisten protesti näyttää monissa maissa kanavoituvan paikallisten peruskotimaalaisten tapaiseen pelleilyyn. Tämä ei muuta maailmaa mihinkään suuntaan eikä tuo maailmaan edes pahemmin uusia ajatuksia. Tämä aate kaikkialla elää nostalgiassa, eli näkee parhaiden päiviemme olevan takana päin ja tavoittelee epätoivoisesti kellon kääntämistä taaksepäin ymmärtämättä historiaa ensinkään. Tarvitsemme huomattavasti paremman muutosvoiman enkä suoraan sanoen usko sen löytyvän perinteisten puolueiden, korporaatioiden ja establishmenttien kätköistä. Niistä voidaan saada lopulta uusille ajatuksille hyviä kannattajia, tukijoita ja kätyreitä, mutta niillä ei ole juuri nyt motiivia muuttaa mitään kuten ei ollut feodalismin aatelistollakaan.
Nyt pitäisi nostaa perse mielenosoitusalueen mukulakiviltä ja ruveta tekemään jotakin. Yhdessä. Aivan liian moni kuitenkin on hämätty vain hillumaan mielenosoituksissa, sillä näin ikään kuin ostetaan ane ja kuvitellaan, että ollaan tehty jotakin. Mitään ei saavuteta, mutta koska on tehty jotakin, on siirretty pallo jollekin muulle, jonka nyt pitäisi tehdä jotakin.
Paljon hyödyllisempää olisi, jos jokainen mielenosoittaja kirjoittaisi viisi muutosvaatimusta perusteluineen ja laittaisi ne internettiin julkisesti nähtäville.
Jatkan tässä hieman löyhästi poliittisen vasemmiston kirjoituksen
Kuten Aku Ankan puhuva koira sanoisi: “Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”. Kun elämme kovia aikoja, kuljemme mielissämme melko samanlaisia ajatuspolkuja kerrasta toiseen. Psykologit osaavat selittää asioita paremmin kuin minä, mutta ihmisten mielissä tuntuu ensin kovien aikojen lähestyessä vallitsevan toiveikkuus (“varmaan kaikki hyvä jatkuu tulevaisuuteenkin ja huonoilla ajoilla pelottelu on vain pelottelua”). Sen jälkeen kun ulostustuote osuu tuulettimeen, toivotaan kyseessä olevan vain pienen kuprun ja ensi viikolla kaikki on paremmin. Kun ei ole, alkaa syyllisten etsintä. Sitten muutosten vaatiminen ja lopuksi toivon menettäminen kun mikään ei tunnu auttavan, ja lopulta pahojen aikojen päättyminen tapahtuu ikään kuin vahingossa kun ihmiset ovat jo toivonsa heittäneet.
Nyt syyllisten etsintä on suoritettu. Maailmassa ei ole mitään niin mitätöntä asiaa tai aasimaista aasinsiltaa, ettei kaikista epäkohdista voitaisi syyttää pankkijärjestelmää ja tarkemmin ottaen pankkiireja, tarkemmin määrittelemättä, onko “pankkiiri” kuka hyvänsä pankissa töissä oleva vai joku osajoukko heistä. Syyllisten etsinnässä keskeistä on jakaa maailma hyviin ja pahoihin siten, että kaikki paha johtuu pahoista ihmisistä ja kukin pikku pioneeri edustaa itse mielestään hyvää ja aikaansaisi pelkkää hyvää kaikille jos häneltä kysyttäisiin.
Tämä on tietenkin pesunkestävä valhe. Pankkijärjestelmä ei ole kategorisesti paha ja vielä vähemmän kategorista pahaa edustaa pankin työntekijä tai mikään osajoukkokaan heistä. Rahoitusjärjestelmä on aikaansaanut maailmassa niin paljon enemmän hyvää kuin pahaa, että maailman ja historian mittapuulla erinomaisen vähäpätöisistä kupruista huolimatta Wall Streetin mielenosoittajien pitäisi kumartaa nöyrästi kontallaan banderollien heiluttamisen sijaan. Ilman rahoitusjärjestelmää nimittäin ei olisi edes päällystettyä katua, jolla he mieltään osoittavat. Olen melko varma, että meillä ei olisi mitään juuri feodalismia kehittyneempää sopimusyhteiskunnan muotoa ilman markkinataloutta ja siihen liittyvää rahoitusjärjestelmää, joka on mahdollistanut jaetun riskin ottamisen.
Ainakin valtaosa maailman keksinnöistä olisi jäänyt syntymättä, jos rahoituksen saaminen keksinnöille olisi ollut hankalampaa. Tämä olisi rajoittanut keksijöiksi vain rikkaat, jotka ovat rikkaita ennestään eivätkä valtaosin suuresti motivoituneita muuttamaan maailmaa. Sekä ne, joilla on tarpeeksi hyvät suhteet mesenaatteina toimiviin aatelisiin.
Syyllisten etsinnän eksaktiudella ei sinänsä ole kovin suurta merkitystä, sillä kyse on enemmänkin psykologisesta prosessista, jossa jokaisen pitää saada pestä kätensä pahoista teoista ja tuudittautua siihen uskoon, että edustaa itse hyvää. Tämäkin on tietysti pesunkestävä valhe, sillä markkinatalous ja sen rahoitusjärjestelmä eivät toimisi, jos ihmiset eivät käyttäisi sen tuotteita ja palveluja. Jos ihmiset viis veisaisivat siitä, mitä firmat kauppoihin syytävät ja asuisivat maakuopissa matoja syömässä
Tässä mielessä ajatus siitä, että syyllisiä ovat ne muut, samalla kun itse olemme hyödyntäneet ensin negatiivisia reaalikorkoja, sitten halpaa lainarahaa ja halvalla lainarahalla keksittyjä asioita, on vähäistä suurempi itsepetos.
Nyt ollaan muutosten vaatimisen vaiheessa.
Muutosten vaatimista luonnehtii kuitenkin suuri sekavuus sekä kyvyttömyys nähdä kokonaisuuksia. Suurien bisneskeskusten keskustoissa on mielenosoittajia, mutta mitä he oikein vaativat? Jotain hyvää varmaan hyville ihmisille ja pahaa pahoille. Vai vaativatko he mitään konkreettista?
Suuret mielenosoitukset ovat voimakas työkalu, jolla rahvas voi pitää vallankahvan porsastelun kohtuullisena. Tämä nähtiin viimeksi arabimaissa. Mielenosoituksella pitää kuitenkin onnistuakseen olla selkeä tavoite. Pitää vaatia jotakin, joka voidaan toteuttaa melko kohtuullisessa ajassa. “Presidentin on erottava” on juuri tällainen selkeä vaatimus. Kaikki ymmärtävät mitä se tarkoittaa, vaatimus voidaan toteuttaa, toteuttaminen ei vaadi vuosien työtä ja meillä on selkeä kriteeristö evaluoida, onko tavoite saavutettu.
Nyt käynnissä olevat mielenosoitukset eivät täytä mitään näistä kriteereistä. Niillä on sekalainen joukko vaatimuksia, jotka eivät ole erityisen konkreettisia tai helppoja käsittää. Joku vaatii alas rahavaltaa. Joku vaatii käyttöön Tobin-veroa. Joku vaatii lisää veroja. Yksi parempaa sosiaaliturvaa. Mielenosoittajilla ei ole mitään yksittäistä vaatimusta vaan lähinnä vaatimus siitä, että jotain pitäisi muuttaa. Tässä tilanteessa mielenosoitus on hyödytön työväline, sillä se ei pakota ketään tekemään mitään eksatia ja vastaavasti kuka hyvänsä poliitikko tai yrityspomo voi sanoa kuunnelleensa mielenosoituksen sanomaa ja toteuttaneensa jonkun uudistuksen mielenosoittajien vaatimassa hengessä. Ei ole siis myöskään keinoa evaluoida, onko tavoitteet saavutettu vai ei ja parhaassakin tapauksessa uudistusten toteutus vie vuosia.
Monet tarttuvat kärkkäästi epämääräisten mielenosoitusten epämääräisiin vaatimuksiin ja ryhtyvät puffaamaan omaa vakioagendaansa jotenkin näihin tyytymättömiin nojaten. Puupäisimmät kommentit esimerkiksi vaativat jälleen lisää veroja hyvätuloisille aivan kuten aina ennenkin, mutta
Meillä on huomattavan konkreettisiakin ehdotuksia. Niitä löytyy poliittisesta vasemmistosta, mutta myös oikeistosta ja kerhoista, jotka eivät ole kumpaakaan. Nämä uudistajat ovat kuitenkin hajallaan ja leiriytyneet ideologiansa bunkkereihin perin juurin kauaksi toisistaan. Pienten muutosvoimien hajanaisuus takaa sen, ettei mitään näistä tarvitse kuunnella tai ottaa vakavasti. Tämän tietänevät mielenosoittajatkin, sillä mielenosoitusten ainoa konkreettinen anti tuntuu olevan syyllisyysaspektin korostaminen, mistä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Ryhmähenki on haettava jostakin ja koska sitä ei voida löytää yhteisistä tavoitteista, se löydetään yhteisestä vihollisesta, ja lopulta vain lähdetään kotiin kun tulee talvi ja kylmä.
Jos haluamme muuttaa jotakin, muutosta haluavien on jotenkin löydettävä toisensa. Niistä olisi koottava jonkunnäköinen keskitie, jota useimmat voisivat kannattaa. Ääriainekset pitää karsia pois niin vasemmalta, oikealta kuin joogalentäjistäkin, sillä muuten touhu menee ääriaineksen nahisteluksi opillisista kysymyksistä. Itse olen oikeistolaisia ajatuksia edustavana yrittänyt viime aikoina lukea avoimesti poliittisen vasemmiston ajatuksia ja löytää sieltä mielessäni sellaisia, joita saattaisin kannattaa. Ja löytyyhän niitä kun niitä hieman etsii ja ymmärtää, että jotakin ajatusta voi kannattaa itsessään ilman, että kannattaa ajatuksen esittäneen koko tavoitelistaa tai edes arvomaailmaa.
Nyt ihmisten protesti näyttää monissa maissa kanavoituvan paikallisten peruskotimaalaisten tapaiseen pelleilyyn. Tämä ei muuta maailmaa mihinkään suuntaan eikä tuo maailmaan edes pahemmin uusia ajatuksia. Tämä aate kaikkialla elää nostalgiassa, eli näkee parhaiden päiviemme olevan takana päin ja tavoittelee epätoivoisesti kellon kääntämistä taaksepäin ymmärtämättä historiaa ensinkään. Tarvitsemme huomattavasti paremman muutosvoiman enkä suoraan sanoen usko sen löytyvän perinteisten puolueiden, korporaatioiden ja establishmenttien kätköistä. Niistä voidaan saada lopulta uusille ajatuksille hyviä kannattajia, tukijoita ja kätyreitä, mutta niillä ei ole juuri nyt motiivia muuttaa mitään kuten ei ollut feodalismin aatelistollakaan.
Nyt pitäisi nostaa perse mielenosoitusalueen mukulakiviltä ja ruveta tekemään jotakin. Yhdessä. Aivan liian moni kuitenkin on hämätty vain hillumaan mielenosoituksissa, sillä näin ikään kuin ostetaan ane ja kuvitellaan, että ollaan tehty jotakin. Mitään ei saavuteta, mutta koska on tehty jotakin, on siirretty pallo jollekin muulle, jonka nyt pitäisi tehdä jotakin.
Paljon hyödyllisempää olisi, jos jokainen mielenosoittaja kirjoittaisi viisi muutosvaatimusta perusteluineen ja laittaisi ne internettiin julkisesti nähtäville.
Poliittisen vasemmiston jako
25/10/11 16:01
Luin erään pitkähkön puheenvuoron vasemmiston roolista nyt ja tulevaisuudessa. Kirjoitus sisältää niin merkittäviä asiavirheitä, etten viitsi käyttää aikaani suuremmin niiden osoittamiseen. Esimerkkinä mainitsen vaikkapa sen, että kirjoittaja vaatii parempia tietoliikenneyhteyksiä sinne tänne (ilmeisesti valtion kustannuksella), jotta “byrokratiaa voi järkevöittää nettiä hyödyntämällä”. Jokainen julkishallinnon tietojärjestelmähankkeita läheltä tai kaukaa seurannut ymmärtää, että järkevöitymisen este ei ole siinä, kuinka nopeita nettiyhteyksiä ihmisillä on. Este on se, että ei ole palveluja netissä eikä niitä sinne tunnu syntyvän huolimatta poskettoman kalliista hankkeista.
Kirjoitus kuitenkin kuvaa sitä, kuinka vasemmisto vaikuttaa olevan jonkunnäköisessä tienhaarassa, jossa jonkunnäköisten vaiheiden jälkeen luovuttaneen “vasemmisto” -kattokäsitteestä. Nyt se tarkoittaa teoriassa kaikkea punaviherpunkkaripuolueista SDP:hen, mutta näiden ääripäiden yhteiselo on tökkivää ja tavoitteet suorastaan vastakkaisia.
Nythän vasemmistoksi mielletään ensisijaisesti SDP, koska se käyttää suurinta osaa siitä vallasta, joka poliittiseksi vasemmistoksi katsotuilla käytössään on. Vasemmistoliitolla on jotain valtaa siellä täällä myös, pienemmillä ja radikaalimmilla joukoilla ei ole mitään valtaa.
Kirjoittaja näkee kapitalismin, valtion ja korporaatiovallan yhteistyön. Minäkin näen sen, joskaan en näe varsinaista kapitalismia oikein missään, mutta hyväksyttäköön kapitalismi tähän termiksi kirjoittajan retorisena temppuna.
Kun katsomme puheenvuoroja vasemmalta, meillä on niitä kahdenlaisia: SDP, joka puolustaa jokaista korporatiivista valtarakennetta Suomessa sekä muut, jotka haluavat romuttaa ne, sillä ne eivät näe politiikkaansa toteuttamiskelpoiseksi korporaatiokeskeisessä maailmassa.
Vasemmistoliitto luovii tässä hieman välissä, mutta Arhinmäki vienee puoluetta kohti tätä “muut” -joukkoa tehden pesäeroa SDP:hen.
Toistaiseksi vasemmisto mahtuu juuri ja juuri samaan pöytään kun ummistetaan silmiä puolin ja toisin tarpeeksi. Ryhmä “muut” vastustaa korporaatiovaltaa mutta teeskentelee hyväksyvänsä sen ammattiliittojen tapauksessa. Tämä on itsepetos, sillä yksi suuri korporaatio luo vastavoimaksi toisen korporaation (elinkeinoelämä) ja on vaikea kuvitella, että olisi yksi muttei toista. SDP kannattaa näennäisesti yksilökeskeistä maailmaa, mutta kuitenkin hellii käytännössä niitä rakenteita, jotka vahvimmin yksilön arkielämää säätelevät.
Tämä juopa eri vasemmistojen välillä ei tietysti ole mikään uusi asia. Stalinismin hulluina vuosina se oli pinnalla erityisen vahvasti kun SAK:n liitoissa taisteltiin siitä, kuuluuko valta demareille vai kommunisteille. Kommunistit saivat rahaa Neuvostoliitosta ja demarit CIA:lta. Tässä tilanteessa oli kenen hyvänsä melko helppoa valita puolensa, sillä kommunistien toiveissa siinsi melko avoimesti kapinoinnin tukeminen yleislakoilla jos avainliitot saadaan kommunistien komentoon. Jos kannatti Suomen kehitystä osana läntistä maailmaa, oli melko helppoa pitää SDP:tä suoraselkäisenä sakkina ja kommunisteja tarinan roistoina ja jos oli enempi viehättynyt itämaiden menosta, sitten toisin päin.
Nyt tilanne on perustavalla tavalla erilainen. Ei ole enää ulkomaista rahaa (ainakaan kovin paljoa), ei ole kylmää sotaa (ainakaan kovin paljoa). Vasemmiston eri asteista vain joku naurettavan pieni änkyräpellefanttifraktio toimii millään tavoin ulkovaltojen kätyreinä. Loput ovat suoraselkäisiä suomalaisia, joita ei voida kategorisesti niputtaa hyviin tai pahoihin minkään yksinkertaisen kyllä tai ei -kysymyksen perusteella.
Vasemmiston kahtiajako näkyykin ennen kaikkea siinä, halutaanko muuttaa jotain vai museoida jotakin. Pienemmät vasemmistoklikit haluaisivat runsaasti muutoksia. Osaa näistä on helppoa kannattaa, osaa taas aivan yhtä helppoa vastustaa. Maltillisen vasemmiston (=SDP) ohjelmassa taas on melkein kaiken museoiminen nykyiselleen ja pienten kosmeettisten muutosten tekeminen. Tässäkin on helppoa löytää asioita, joiden museointi kannattaa, mutta myös asioita, joiden museoinnissa ei ole mitään järkeä vaan joita pitäisi muuttaa rivakasti.
Nykyisestä vasemmiston kattokäsitteestä kärsivät lähinnä pienemmät kerhot. SDP käyttää niiden ääntä vasemmiston mielipiteen esittäjänä, mutta tosiasiassa tuo ääni ei edusta edes etäisesti sitä, mitä nuo fraktiot haluaisivat tehdä tai kannattaa.
Kun talous on hieman kuralla ja muutenkin kaikkialla näkyy lähinnä huonoja asioita, on ympärillä runsaasti ihmisiä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ehdotuksia uudistuksista. Kaikki ehdotukset eivät ole hyviä, itse asiassa valtaosa niistä ei ole, aivan riippumatta siitä, mistä suunnasta ehdotukset tulevat. Vasemmiston sateenvarjon alla piileskely kuitenkin ryssii ei-niin-maltillisen vasemmiston mahdollisuudet saada ääntään ja ajatuksiaan kuuluviin, sillä äänenkäyttäjä on korporaatiovallan ykköspuolue.
Mitä pitäisi tehdä? Korvata vasemmiston käsite jollakin uudella ja omia se näille radikaalimmille kerhoille? Vai pitäisikö SDP potkaista pois kokonaan vasemmiston alta?
Kirjoitus kuitenkin kuvaa sitä, kuinka vasemmisto vaikuttaa olevan jonkunnäköisessä tienhaarassa, jossa jonkunnäköisten vaiheiden jälkeen luovuttaneen “vasemmisto” -kattokäsitteestä. Nyt se tarkoittaa teoriassa kaikkea punaviherpunkkaripuolueista SDP:hen, mutta näiden ääripäiden yhteiselo on tökkivää ja tavoitteet suorastaan vastakkaisia.
Nythän vasemmistoksi mielletään ensisijaisesti SDP, koska se käyttää suurinta osaa siitä vallasta, joka poliittiseksi vasemmistoksi katsotuilla käytössään on. Vasemmistoliitolla on jotain valtaa siellä täällä myös, pienemmillä ja radikaalimmilla joukoilla ei ole mitään valtaa.
Kirjoittaja näkee kapitalismin, valtion ja korporaatiovallan yhteistyön. Minäkin näen sen, joskaan en näe varsinaista kapitalismia oikein missään, mutta hyväksyttäköön kapitalismi tähän termiksi kirjoittajan retorisena temppuna.
Kun katsomme puheenvuoroja vasemmalta, meillä on niitä kahdenlaisia: SDP, joka puolustaa jokaista korporatiivista valtarakennetta Suomessa sekä muut, jotka haluavat romuttaa ne, sillä ne eivät näe politiikkaansa toteuttamiskelpoiseksi korporaatiokeskeisessä maailmassa.
Toistaiseksi vasemmisto mahtuu juuri ja juuri samaan pöytään kun ummistetaan silmiä puolin ja toisin tarpeeksi. Ryhmä “muut” vastustaa korporaatiovaltaa mutta teeskentelee hyväksyvänsä sen ammattiliittojen tapauksessa. Tämä on itsepetos, sillä yksi suuri korporaatio luo vastavoimaksi toisen korporaation (elinkeinoelämä) ja on vaikea kuvitella, että olisi yksi muttei toista. SDP kannattaa näennäisesti yksilökeskeistä maailmaa, mutta kuitenkin hellii käytännössä niitä rakenteita, jotka vahvimmin yksilön arkielämää säätelevät.
Tämä juopa eri vasemmistojen välillä ei tietysti ole mikään uusi asia. Stalinismin hulluina vuosina se oli pinnalla erityisen vahvasti kun SAK:n liitoissa taisteltiin siitä, kuuluuko valta demareille vai kommunisteille. Kommunistit saivat rahaa Neuvostoliitosta ja demarit CIA:lta. Tässä tilanteessa oli kenen hyvänsä melko helppoa valita puolensa, sillä kommunistien toiveissa siinsi melko avoimesti kapinoinnin tukeminen yleislakoilla jos avainliitot saadaan kommunistien komentoon. Jos kannatti Suomen kehitystä osana läntistä maailmaa, oli melko helppoa pitää SDP:tä suoraselkäisenä sakkina ja kommunisteja tarinan roistoina ja jos oli enempi viehättynyt itämaiden menosta, sitten toisin päin.
Nyt tilanne on perustavalla tavalla erilainen. Ei ole enää ulkomaista rahaa (ainakaan kovin paljoa), ei ole kylmää sotaa (ainakaan kovin paljoa). Vasemmiston eri asteista vain joku naurettavan pieni änkyräpellefanttifraktio toimii millään tavoin ulkovaltojen kätyreinä. Loput ovat suoraselkäisiä suomalaisia, joita ei voida kategorisesti niputtaa hyviin tai pahoihin minkään yksinkertaisen kyllä tai ei -kysymyksen perusteella.
Vasemmiston kahtiajako näkyykin ennen kaikkea siinä, halutaanko muuttaa jotain vai museoida jotakin. Pienemmät vasemmistoklikit haluaisivat runsaasti muutoksia. Osaa näistä on helppoa kannattaa, osaa taas aivan yhtä helppoa vastustaa. Maltillisen vasemmiston (=SDP) ohjelmassa taas on melkein kaiken museoiminen nykyiselleen ja pienten kosmeettisten muutosten tekeminen. Tässäkin on helppoa löytää asioita, joiden museointi kannattaa, mutta myös asioita, joiden museoinnissa ei ole mitään järkeä vaan joita pitäisi muuttaa rivakasti.
Nykyisestä vasemmiston kattokäsitteestä kärsivät lähinnä pienemmät kerhot. SDP käyttää niiden ääntä vasemmiston mielipiteen esittäjänä, mutta tosiasiassa tuo ääni ei edusta edes etäisesti sitä, mitä nuo fraktiot haluaisivat tehdä tai kannattaa.
Kun talous on hieman kuralla ja muutenkin kaikkialla näkyy lähinnä huonoja asioita, on ympärillä runsaasti ihmisiä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ehdotuksia uudistuksista. Kaikki ehdotukset eivät ole hyviä, itse asiassa valtaosa niistä ei ole, aivan riippumatta siitä, mistä suunnasta ehdotukset tulevat. Vasemmiston sateenvarjon alla piileskely kuitenkin ryssii ei-niin-maltillisen vasemmiston mahdollisuudet saada ääntään ja ajatuksiaan kuuluviin, sillä äänenkäyttäjä on korporaatiovallan ykköspuolue.
Mitä pitäisi tehdä? Korvata vasemmiston käsite jollakin uudella ja omia se näille radikaalimmille kerhoille? Vai pitäisikö SDP potkaista pois kokonaan vasemmiston alta?
Outo tulosopu
16/10/11 18:11
Suomeen veivattiin omituinen tulopoliittinen ratkaisu lopulta melko pienen kuviokellumisen jälkeen. Syntyprosessin sijaan kiinnostavaa on se, mitä tämä jossain määrin erikoislaatuinen ratkaisu kertoo meille vai kertooko se mitään.
Kun tupot herätettiin henkiin 90-luvulla, niiden perusidea oli aina palkkamaltti, ja ratkaisu “ostettiin” alentamalla palkansaajien verotusta. Näin yritysten kulut eivät oleellisesti nousseet mutta palkansaajan ostovoima parani. Tämä ratkaisu tuntui olevan helppoa myydä sekä SDP:ssä että Kokoomuksessa. Kumpikin
puolue on palkansaajapuolueita, ja kunhan viivan alle jää enemmän, molemmat ovat tyytyväisiä. Näillä ratkaisuilla palautettiin Suomen kilpailukyky lamavuosien jälkeen.
En olisi lotkauttanut korvaani koko tupolle jos se olisi tehty suunnilleen tämän kaavan mukaan.
Tällä kertaa erikoista on paljon. Vaikka palkansaajat eivät siitä pidä, nollalinja olisi ollut ainoa oikea ratkaisu. Suomen kilpailukyky on tällä hetkellä huono kun kilpailijamaat ovat kyenneet toteuttamaan palkkamaltillisia ratkaisuja. Etunenässä Saksa on kohentanut kymmenessä vuodessa kilpailukykyään reippaasti. Kun muualla tarjotaan ja otetaan vastaan lähinnä nollaa, Suomen 4,3 prosentin ratkaisu plus könttäkorvaukset ovat näihin verrattuna kalliita.
Tällä kertaa tuloveroon tehdään vain marginaalinen tarkistus, joka ei tarkoita mitään, sillä eläkevakuutusmaksu nousee saman verran ja rahaa siirtyy vain momentilta toiselle. Yritysverot sen sijaan alenevat enemmän, joten mieleen tulee, että hallitus osti palkansaajille palkankorotukset omasta pussistaan alentamalla yritysten veroja. Miksi näin tehtiin?
Yritysverojen kimpussa nysvääminen on melko joutavaa. Yritysverotuksen ainoa oleellinen asia on se, onko Suomi hyvä paikka perustaa yritys vai ei. Jos ei ole, pieni alennus verossa ei tunnu missään. Verotus kun ei muutenkaan ole ainoa peruste, jolla yrityksen kotipaikka valitaan. Toisaalta verotuksen takia pois lähtevät yritykset eivät jää Suomeen vaikka veroa hieman alennettaisiin, sillä maailmasta löytyy nollaveropaikkojakin ja ero niihin on liian suuri.
Työllisyysvinkkelistäkin yritysverojen alentaminen on hölmöä, sillä sitä kautta ei juurikaan päädy lisää rahaa kulutukseen. Yrityspomot kertovat meille, että he työllistäisivät kyllä lisää jos verot olisivat pienempiä, mutta tämä on roskaa eikä sitä pidä ottaa muuna kuin propagandana. Yksikään yrityspomo ei ole ollut kiinnostunut sellaisista ratkaisuista, joissa työllistäminen ja verohelpotus olisi sidottu yhteen. Esimerkiksi vajaakuntoisten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen saa kaikenlaisia tukia, joiden vaikutus
yrityksen tulokseen olisi täsmälleen sama kuin veronalennuksen, mutta tässä muodossa raha ei kelpaa. Kyse siis on vain ja ainoastaan halusta kasvattaa osinkoja, mikä on tietysti omistajien edun mukaista muttei välttämättä kansantalouden.
Miksi tällainen ratkaisu sitten tehtiin? Emme tiedä, mutta arvaan.
Eläkejärjestelmässä on joku vajaus tai ongelma, josta meille ei ole vielä kerrottu mitään. Jos palkansaajat saisivat nollakorotukset ja ostovoimaa kasvatettaisiin tuloverolla, eläkekassoihin ei valuisi yhtään enempää rahaa kuin tänäkään vuonna. Näistä rahoista valtaosa tulee sivukuluista, jotka ovat prosentteja palkasta. Kun palkat nousevat, nousee myös eläkemaksujen euromääräinen summa vaikka prosentit pidettäisiin ennallaan. Kun nyt vielä tehdään eläkemaksuunkin pieni korotus joka kompensoidaan tuloveroa alentamalla, tämä pistää miettimään.
Palkansaajan kannalta on tietysti samantekevää, saako lisärahan palkankorotuksen vai veronalennuksen muodossa. Yrityksen kannalta on samantekevää, nousevatko palkat jos palkkamenojen kasvu kompensoidaan niille jotenkin esimerkiksi yritysveroja ja energiaveroja alentamalla kuten nyt tehdään. Ainoat tahot, joiden kannalta ratkaisu ei ole samantekevä, ovat valtio, sosiaaliturva-aparaatit ja eläkejärjestelmä.
Kun katsomme valtion finansseja, huomaamme, ettei siellä olisi varaa minkäänlaisiin veronalennuksiin vaan veroja pitäisi korottaa kun kerran säästämään ei kyetä. Olisin pitkin hampain hyväksynyt tässä tilanteessa palkkaveron alentamisen jos olisi kyetty tekemään joku reipas riskinotto kotimaisen kysynnän piristämiseksi. Nyt valtio siis vain lainaa enemmän, jotta yritykset maksavat vähemmän veroa ja tilittävät voitot osinkoina pääosin ulkomaisille osakkaille, jotka eivät maksa Suomeen veroa.
Vaikka hallituksessa ollaan tyhmiä, en usko siellä oltavan aivan niin tyhmiä, että olisi menty tekemään tällainen ratkaisu vain etujärjestölobbauksen takia. Tätä tulkintaa puoltaa se, että työnantajien kannalta ratkaisu on yhdentekevä ja palkansaaja on tyytyväinen mihin hyvänsä ostovoimaa kasvattavaan malliin eikä siellä pistettäisi kovin paljon paukkuja juuri tämän ratkaisumallin myymiseen.
Kun mitään järkevää syytä en ole julkisuudessa tälle ratkaisulle nähnyt, jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa: ratkaisu on tehty järjettömiin syihin perustuen tai sitten syyt ovat järkeviä, mutta ne eivät ole julkisia. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa kovin huolestuttavalta.
Kun tupot herätettiin henkiin 90-luvulla, niiden perusidea oli aina palkkamaltti, ja ratkaisu “ostettiin” alentamalla palkansaajien verotusta. Näin yritysten kulut eivät oleellisesti nousseet mutta palkansaajan ostovoima parani. Tämä ratkaisu tuntui olevan helppoa myydä sekä SDP:ssä että Kokoomuksessa. Kumpikin
En olisi lotkauttanut korvaani koko tupolle jos se olisi tehty suunnilleen tämän kaavan mukaan.
Tällä kertaa erikoista on paljon. Vaikka palkansaajat eivät siitä pidä, nollalinja olisi ollut ainoa oikea ratkaisu. Suomen kilpailukyky on tällä hetkellä huono kun kilpailijamaat ovat kyenneet toteuttamaan palkkamaltillisia ratkaisuja. Etunenässä Saksa on kohentanut kymmenessä vuodessa kilpailukykyään reippaasti. Kun muualla tarjotaan ja otetaan vastaan lähinnä nollaa, Suomen 4,3 prosentin ratkaisu plus könttäkorvaukset ovat näihin verrattuna kalliita.
Tällä kertaa tuloveroon tehdään vain marginaalinen tarkistus, joka ei tarkoita mitään, sillä eläkevakuutusmaksu nousee saman verran ja rahaa siirtyy vain momentilta toiselle. Yritysverot sen sijaan alenevat enemmän, joten mieleen tulee, että hallitus osti palkansaajille palkankorotukset omasta pussistaan alentamalla yritysten veroja. Miksi näin tehtiin?
Yritysverojen kimpussa nysvääminen on melko joutavaa. Yritysverotuksen ainoa oleellinen asia on se, onko Suomi hyvä paikka perustaa yritys vai ei. Jos ei ole, pieni alennus verossa ei tunnu missään. Verotus kun ei muutenkaan ole ainoa peruste, jolla yrityksen kotipaikka valitaan. Toisaalta verotuksen takia pois lähtevät yritykset eivät jää Suomeen vaikka veroa hieman alennettaisiin, sillä maailmasta löytyy nollaveropaikkojakin ja ero niihin on liian suuri.
Työllisyysvinkkelistäkin yritysverojen alentaminen on hölmöä, sillä sitä kautta ei juurikaan päädy lisää rahaa kulutukseen. Yrityspomot kertovat meille, että he työllistäisivät kyllä lisää jos verot olisivat pienempiä, mutta tämä on roskaa eikä sitä pidä ottaa muuna kuin propagandana. Yksikään yrityspomo ei ole ollut kiinnostunut sellaisista ratkaisuista, joissa työllistäminen ja verohelpotus olisi sidottu yhteen. Esimerkiksi vajaakuntoisten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen saa kaikenlaisia tukia, joiden vaikutus
Miksi tällainen ratkaisu sitten tehtiin? Emme tiedä, mutta arvaan.
Eläkejärjestelmässä on joku vajaus tai ongelma, josta meille ei ole vielä kerrottu mitään. Jos palkansaajat saisivat nollakorotukset ja ostovoimaa kasvatettaisiin tuloverolla, eläkekassoihin ei valuisi yhtään enempää rahaa kuin tänäkään vuonna. Näistä rahoista valtaosa tulee sivukuluista, jotka ovat prosentteja palkasta. Kun palkat nousevat, nousee myös eläkemaksujen euromääräinen summa vaikka prosentit pidettäisiin ennallaan. Kun nyt vielä tehdään eläkemaksuunkin pieni korotus joka kompensoidaan tuloveroa alentamalla, tämä pistää miettimään.
Palkansaajan kannalta on tietysti samantekevää, saako lisärahan palkankorotuksen vai veronalennuksen muodossa. Yrityksen kannalta on samantekevää, nousevatko palkat jos palkkamenojen kasvu kompensoidaan niille jotenkin esimerkiksi yritysveroja ja energiaveroja alentamalla kuten nyt tehdään. Ainoat tahot, joiden kannalta ratkaisu ei ole samantekevä, ovat valtio, sosiaaliturva-aparaatit ja eläkejärjestelmä.
Kun katsomme valtion finansseja, huomaamme, ettei siellä olisi varaa minkäänlaisiin veronalennuksiin vaan veroja pitäisi korottaa kun kerran säästämään ei kyetä. Olisin pitkin hampain hyväksynyt tässä tilanteessa palkkaveron alentamisen jos olisi kyetty tekemään joku reipas riskinotto kotimaisen kysynnän piristämiseksi. Nyt valtio siis vain lainaa enemmän, jotta yritykset maksavat vähemmän veroa ja tilittävät voitot osinkoina pääosin ulkomaisille osakkaille, jotka eivät maksa Suomeen veroa.
Vaikka hallituksessa ollaan tyhmiä, en usko siellä oltavan aivan niin tyhmiä, että olisi menty tekemään tällainen ratkaisu vain etujärjestölobbauksen takia. Tätä tulkintaa puoltaa se, että työnantajien kannalta ratkaisu on yhdentekevä ja palkansaaja on tyytyväinen mihin hyvänsä ostovoimaa kasvattavaan malliin eikä siellä pistettäisi kovin paljon paukkuja juuri tämän ratkaisumallin myymiseen.
Kun mitään järkevää syytä en ole julkisuudessa tälle ratkaisulle nähnyt, jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa: ratkaisu on tehty järjettömiin syihin perustuen tai sitten syyt ovat järkeviä, mutta ne eivät ole julkisia. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa kovin huolestuttavalta.
Solidaarisuusvero
12/10/11 19:29
Joku suomalainen viherälykkö on muutaman miljardöörin esimerkin valossa tuomaan Suomeen solidaarisuusveroa “rikkaille”.
Tämä kuulemma tasaa tuloeroja ja rahoittaa peruspalveluja. Ovelasti hän jättää kaikki numerot auki, sillä kun tätä asiaa pengotaan hieman pidemmälle, alkaa kuulua tyhjien tynnyrien kuminaa.
Näissä avauksissa ja tämän sisältöisissä puheenvuoroissa on melkein aina yksi perustavaa laatua oleva puute perusteissa: tuloeroja halutaan pienentää, mutta tarvetta pienentää tuloeroja ei perustella mitenkään. Tuloerojen vahingollisuus on näin aksiooman asemassa. Tämä on mielipiteen esittäjälle helppoa,
sillä hänen ei tarvitse ottaa kantaa asian vaikeimpaan kysymykseen ensinkään ja samalla hän tulee vaientaneeksi valtaosan asiallisesta kritiikistä. Hänen ei tarvitse ottaa sitä huomioon, sillä aksioomasta ei ole tarpeen keskustella, ja valtaosa kritiikistä kohdistuu ainakin osin juuri tämän aksiooman sisältöön ja siihen, miksi se on perustavaa laatua oleva luonnonvakio.
Jos tästä asiasta ollaan valmiita keskustelemaan, asia tulee usein kuitatuksi esimerkillä. Saamme käskyn katsoa Brasiliaan ja verrata Ruotsiin. Tämän jälkeen todetaan, että Ruotsissa on kivaa, Brasiliassa ei ole. Näin on osoitettu aksiooma todeksi.
Tässä ei tietenkään ole suurensuurta todistusvoimaa. Puolesta ja vastaan voi puhua erilaisilla argumenteilla. Erinäköisissä tilastoissa näkyy, että jotkut parametrit kuten elinajanodote ovat Ruotsissa paremmin kuin Brasiliassa, mutta näiden faktojen yhteyttä tuloeroihin ei osoiteta eikä yritetäkään osoittaa. Aksiooma vain siirtyi toiseen paikkaan ja mikään ei muuttunut. Toisaalta voisi aivan hyvin sanoa, että 3000 euroa kuussa tienaavalla menee Brasiliassa huomattavasti paremmin kuin Ruotsissa, mikä todennäköisesti on aivan totta. Tämäkään ei kuitenkaan liity asiaan kovin vahvasti.
Tuloerojen merkitys ei ole yksinkertainen asia. Absoluuttisen köyhyyden ongelmat on helppoa nähdä, mutta onko sillä niin suurta väliä, että sinänsä toimeen tulevalla ei ole rahaa merkkivaatteisiin? Jonkun mielestä on, toise mielestä ei ole. Entä keiden välillä tuloeroja mitataan? Usein tuloerojen kaventamisen puolestapuhujat katsovat rikkainta desiiliä ja vertaavat köyhimpään ja näkevät huimia tuloeroja, mutta he eivät tule huomanneeksi, että tuloerot ovat näiden desiilien välisiä tuloeroja suurempia kymmenennen desiilin sisällä. Rikkaimmassa kymmenyksessä huonoiten pärjäävä desiili on persköyhää parhaiten pärjäävään desiiliin verrattuna. Rikkaimman desiilin näennäinen karkumatka johtuu hyvin pienestä joukosta suuria pääomatuloja tai satunnaisia myyntivoittoja saavia ihmisiä, valtaosa hyvätuloisimmasta desiilistä on tavallisia palkansaajia, joiden tulot ovat korkeammat kuin keskituloisilla mutteivät merkittävästi korkeammat.
Ostovoiman ja työllisyydenkään vinkkelistä tuloero ei ole mitenkään huono asia. Jos tuloerot ovat kapeat, parempituloisella ei ole varaa ostaa kovin paljoa heikommin pärjäävän työtä, joten yhteiskuntaan syntyy tyhjäkäyntiä, itsepalvelua ja työttömyyttä. Lisäksi kulutus ei ole tasa-arvoista hyödyiltään. Kerrannaisvaikutuksineen vahingollisinta kulutusta lienee tuontitavaran ostaminen ja hyödyllisintä kotimaisen palvelun käyttäminen. Vähän työvoimaa vaativien kotimaisten tuotteiden kuten ruuan ostaminen on jossain siellä välillä, lähempänä haitallista kuin hyödyllistä päätä.
Jos nyt leikataan vääriltä ihmisiltä (=keskiluokka) ostovoimaa ja annetaan sitä väärille ihmisille (=köyhät), työttömyys lisääntyy kun palveluja kuluttavilta ihmisiltä niistetään rahaa ja annetaan sitä ihmisille, jotka ostavat vain ruokaa ja vastaavia perushyödykkeitä.
Iso ongelma on myös määritellä, kuka on köyhä, kuka on pienituloinen, kuka on rikas ja kuka on
suurituloinen ja päättää, keneltä kenelle tulontasauksen pitäisi toimia. Tämä kirjoittaja ei ota kantaa mihinkään näistä kysymyksistä tai määrittelyistä. Hän haluaa kaventaa jotakin ottamalla joiltakin jotakin ja antamalla joillekin jotakin. Jos tulkintani kuulostaa epämääräiseltä, vika ei ole ehkä tulkitsijan lahjoissani.
Kirjoittajan kaunis ajatus on verottaa “rikkaita” ja käyttää rahat peruspalveluihin. Peruspalvelujen ongelmaa hän kuvaa esimerkiksi elinajanodotteen erolla. Terveyserojen kasvu varmastikin pitää ottaa vakavasti, mutta kirjoittaja ei näytä ajatelleen ensinkään, mitä julkisen terveydenhoidon laadun ja tason nostaminen yksityisen tasolle erityisesti seulonta- ja ennaltaehkäisyvaiheen työssä maksaa. Kyse ei ole pikkurahasta vaan sadoista miljoonista, ehkä jopa miljardeista. Joka vuosi.
Jos tarkoitus on solidaarisuusverottaa rikkaita eli ihmisiä, joilla on omaisuutta jonkun rajan ylittävä määrä, huomaamme, ettei näitä rahoja Suomen muutamalla rikkaalla ole, vaikka heidän omaisuutensa verotettaisiin sataprosenttisesti valtiolle. Ja kun rikkaiden rikkaudet on verotettu, niillä tuli maksetuksi vain ensimmäisen vuoden törsäys. Seuraavana vuonna pitäisi keksiä joku uusi tapa niistää jostain tämä miljardi. Ja sitä seuraavana vuonna. Rikkailta sitä ei saada kun heitä ei enää ole, joten mistä raha saadaan?
Ainoa jäljelle jäävä ajatus on se, ettei kirjoittajalla ollut todellisuudessa tarkoituskaan verottaa rikkailta jotain pientä siivua heidän rikkauksistaan vaan hänen tarkoituksensa oli verottaa palkansaajia. Keneltäkään muulta ei tällaisia summia vuosittain saada. Jos palkansaajilta halutaan kerätä miljardi ilman, että heidän veroprosenttinsa nousee lähelle sataa, “hyvätuloisen” raja pitää vetää melko alas ja huomataan, että lisävero kapsahti hieman mediaanipalkan alapuolella majailevalle riistoporvarille.
Tällöin käsissämme on ikiaikainen retorinen temppu Suomessa: kerrotaan, että nyt veroja kiristetään siten, että herroilta otetaan ja köyhille annetaan, mutta lopulta maksumies on pääosin keskiluokka. Kun Suomessa ei ole rikkaiden massoja, ainoat massat ovat keskiluokassa ja jos rahaa tarvitaan paljon, se on otettava juuri massoilta eikä marginaalista. Keskiluokan täydellinen kyykistäminen ei ole ajatuksena erityisen suosittu, joten ajatus maisemoidaan rikkaiden kyykyttämiseksi siinä toivossa, että hölmöt eivät huomaa mitään.
Itse asiassa ajatus ei sittenkään ollut ainoa jäljelle jäävä. On olemassa vielä yksi mahdollisuus: kirjoittaja on aivan täydellisen pihalla eikä ymmärrä oikeastaan mitään asiasta, josta niin vuolaasti puhuu.
Tämä kuulemma tasaa tuloeroja ja rahoittaa peruspalveluja. Ovelasti hän jättää kaikki numerot auki, sillä kun tätä asiaa pengotaan hieman pidemmälle, alkaa kuulua tyhjien tynnyrien kuminaa.
Näissä avauksissa ja tämän sisältöisissä puheenvuoroissa on melkein aina yksi perustavaa laatua oleva puute perusteissa: tuloeroja halutaan pienentää, mutta tarvetta pienentää tuloeroja ei perustella mitenkään. Tuloerojen vahingollisuus on näin aksiooman asemassa. Tämä on mielipiteen esittäjälle helppoa,
Jos tästä asiasta ollaan valmiita keskustelemaan, asia tulee usein kuitatuksi esimerkillä. Saamme käskyn katsoa Brasiliaan ja verrata Ruotsiin. Tämän jälkeen todetaan, että Ruotsissa on kivaa, Brasiliassa ei ole. Näin on osoitettu aksiooma todeksi.
Tässä ei tietenkään ole suurensuurta todistusvoimaa. Puolesta ja vastaan voi puhua erilaisilla argumenteilla. Erinäköisissä tilastoissa näkyy, että jotkut parametrit kuten elinajanodote ovat Ruotsissa paremmin kuin Brasiliassa, mutta näiden faktojen yhteyttä tuloeroihin ei osoiteta eikä yritetäkään osoittaa. Aksiooma vain siirtyi toiseen paikkaan ja mikään ei muuttunut. Toisaalta voisi aivan hyvin sanoa, että 3000 euroa kuussa tienaavalla menee Brasiliassa huomattavasti paremmin kuin Ruotsissa, mikä todennäköisesti on aivan totta. Tämäkään ei kuitenkaan liity asiaan kovin vahvasti.
Tuloerojen merkitys ei ole yksinkertainen asia. Absoluuttisen köyhyyden ongelmat on helppoa nähdä, mutta onko sillä niin suurta väliä, että sinänsä toimeen tulevalla ei ole rahaa merkkivaatteisiin? Jonkun mielestä on, toise mielestä ei ole. Entä keiden välillä tuloeroja mitataan? Usein tuloerojen kaventamisen puolestapuhujat katsovat rikkainta desiiliä ja vertaavat köyhimpään ja näkevät huimia tuloeroja, mutta he eivät tule huomanneeksi, että tuloerot ovat näiden desiilien välisiä tuloeroja suurempia kymmenennen desiilin sisällä. Rikkaimmassa kymmenyksessä huonoiten pärjäävä desiili on persköyhää parhaiten pärjäävään desiiliin verrattuna. Rikkaimman desiilin näennäinen karkumatka johtuu hyvin pienestä joukosta suuria pääomatuloja tai satunnaisia myyntivoittoja saavia ihmisiä, valtaosa hyvätuloisimmasta desiilistä on tavallisia palkansaajia, joiden tulot ovat korkeammat kuin keskituloisilla mutteivät merkittävästi korkeammat.
Ostovoiman ja työllisyydenkään vinkkelistä tuloero ei ole mitenkään huono asia. Jos tuloerot ovat kapeat, parempituloisella ei ole varaa ostaa kovin paljoa heikommin pärjäävän työtä, joten yhteiskuntaan syntyy tyhjäkäyntiä, itsepalvelua ja työttömyyttä. Lisäksi kulutus ei ole tasa-arvoista hyödyiltään. Kerrannaisvaikutuksineen vahingollisinta kulutusta lienee tuontitavaran ostaminen ja hyödyllisintä kotimaisen palvelun käyttäminen. Vähän työvoimaa vaativien kotimaisten tuotteiden kuten ruuan ostaminen on jossain siellä välillä, lähempänä haitallista kuin hyödyllistä päätä.
Jos nyt leikataan vääriltä ihmisiltä (=keskiluokka) ostovoimaa ja annetaan sitä väärille ihmisille (=köyhät), työttömyys lisääntyy kun palveluja kuluttavilta ihmisiltä niistetään rahaa ja annetaan sitä ihmisille, jotka ostavat vain ruokaa ja vastaavia perushyödykkeitä.
Iso ongelma on myös määritellä, kuka on köyhä, kuka on pienituloinen, kuka on rikas ja kuka on
Kirjoittajan kaunis ajatus on verottaa “rikkaita” ja käyttää rahat peruspalveluihin. Peruspalvelujen ongelmaa hän kuvaa esimerkiksi elinajanodotteen erolla. Terveyserojen kasvu varmastikin pitää ottaa vakavasti, mutta kirjoittaja ei näytä ajatelleen ensinkään, mitä julkisen terveydenhoidon laadun ja tason nostaminen yksityisen tasolle erityisesti seulonta- ja ennaltaehkäisyvaiheen työssä maksaa. Kyse ei ole pikkurahasta vaan sadoista miljoonista, ehkä jopa miljardeista. Joka vuosi.
Jos tarkoitus on solidaarisuusverottaa rikkaita eli ihmisiä, joilla on omaisuutta jonkun rajan ylittävä määrä, huomaamme, ettei näitä rahoja Suomen muutamalla rikkaalla ole, vaikka heidän omaisuutensa verotettaisiin sataprosenttisesti valtiolle. Ja kun rikkaiden rikkaudet on verotettu, niillä tuli maksetuksi vain ensimmäisen vuoden törsäys. Seuraavana vuonna pitäisi keksiä joku uusi tapa niistää jostain tämä miljardi. Ja sitä seuraavana vuonna. Rikkailta sitä ei saada kun heitä ei enää ole, joten mistä raha saadaan?
Ainoa jäljelle jäävä ajatus on se, ettei kirjoittajalla ollut todellisuudessa tarkoituskaan verottaa rikkailta jotain pientä siivua heidän rikkauksistaan vaan hänen tarkoituksensa oli verottaa palkansaajia. Keneltäkään muulta ei tällaisia summia vuosittain saada. Jos palkansaajilta halutaan kerätä miljardi ilman, että heidän veroprosenttinsa nousee lähelle sataa, “hyvätuloisen” raja pitää vetää melko alas ja huomataan, että lisävero kapsahti hieman mediaanipalkan alapuolella majailevalle riistoporvarille.
Tällöin käsissämme on ikiaikainen retorinen temppu Suomessa: kerrotaan, että nyt veroja kiristetään siten, että herroilta otetaan ja köyhille annetaan, mutta lopulta maksumies on pääosin keskiluokka. Kun Suomessa ei ole rikkaiden massoja, ainoat massat ovat keskiluokassa ja jos rahaa tarvitaan paljon, se on otettava juuri massoilta eikä marginaalista. Keskiluokan täydellinen kyykistäminen ei ole ajatuksena erityisen suosittu, joten ajatus maisemoidaan rikkaiden kyykyttämiseksi siinä toivossa, että hölmöt eivät huomaa mitään.
Itse asiassa ajatus ei sittenkään ollut ainoa jäljelle jäävä. On olemassa vielä yksi mahdollisuus: kirjoittaja on aivan täydellisen pihalla eikä ymmärrä oikeastaan mitään asiasta, josta niin vuolaasti puhuu.
Mihin menette, eläkerahat?
24/09/11 10:43
Kreikkaa käytetään savuverhona kaikenlaisille asioille.
Muistammeko viime ajoilta yhtäkään painavaa puheenvuoroa siitä, miten pörssien romahtaminen ja valtioiden tuleva maksukyvyttömyys vaikuttaa eläkejärjestelmäämme? Minä en muista asiaa analysoidun.
(Ainakin) Suomessa eläkejärjestelmäkeskustelu on toivottoman yksipuolista. Kun eläkejärjestelmästä jotakin lausutaan, meille kerrotaan, että hyvin menee, ei riskejä, kaikki on hallinnassa, ongelmia ei ole, nykyiset ja tulevat eläkeläiset voivat huoletta hymyillä Isä Aurinkoisen lailla. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on kuulostanut hölynpölyltä jo viisi vuotta sitten ja kuulostaa edelleen? Käsissämme on talousromahdus, joka todennäköisesti on suurin sataan vuoteen ja ylittää vaikutuksissaan 30-luvun alun laman. 2. maailmansota oli lopulta hyttysen
surinaa tähän verrattuna, sillä sota ei kestänyt kuin kuusi vuotta ja käynnisti rivakan talousbuumin. Tämä lama on jo kestänyt neljä vuotta eikä osoita loppumisen merkkejä. Eikä ole näköpiirissä mitään laman päättymisen jälkeen alkavaa buumiakaan vaan lähinnä rajusta peruselämisinflaatiosta johtuva niukkuuden aika.
Eikö vieläkään ole eläkejärjestelmässä syytä huoleen? Jos ei ole, Suomen eläkejärjestelmä on kestävämpi kuin Cheyenne-vuoren sisään rakennettu komentokeskus.
Valveutunut lehtineekeri voisi nostaa koska hyvänsä kissan pöydälle. Kun eläkepommikeskustelu alkoi viitisen vuotta sitten, meille kerrottiin kaikennäköisten suurempien ja pienempien visiirien suilla, että mitään ongelmaa ei olekaan kunhan pörssi vain keulii sen 12% vuodessa kuten se on historiallisesti keulinut ja talouskasvu on kolmen prosentin paremmalla puolella. Näitä lausuntoja tungettiin joka tuutista, joten ei pitäisi olla vaikeaa löytää tänäänkin vallankahvassa olevaa poliitikkoa ja eläkekassapomoa, joiden lausuntoja olisi tarttunut kameraan. Heidät pitäisi vaatia esiin analysoimaan tilannetta nyt.
Nythän Suomen talous romahti yhtenä vuonna vajaat kahdeksan prosenttia ja kaikkina neljänä vuonna on jääty kolmen prosentin alle. Tänä vuonna saattaa pukata aivan hyvin miinusta taas. Pörssikurssit ovat romahtaneet puoleen. Valtionlainoihin tehdyistä sijoituksista osa tulee jäämään saamatta. Jos näillä asioilla ei ole mitään vaikutusta eläkejärjestelmän kestävyyteen, miksi näitä parametreja ylipäätään tyrkytettiin meille silloin kun niillä perusteltiin, että hyvin menee?
Käsissämme on kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ole erityisen miellyttävä.
Ensimmäinen on se, että kukaan ei yksinkertaisesti tiedä. Meille on syötetty jatkuvasti pelkkiä arvauksia eläkejärjestelmän tilasta ja syötetään edelleen. Kukaan noita rahoja veivaava ei oikeasti tiedä, mihin raha riittää ja paljonko omaisuuden myynnistä käytännössä saadaan. Tässä skenaariossa pelottaa se, että Suomen suurimpia sijoituksia veivaavat ja sääntelevät ihmiset, jotka eivät ymmärrä työstään tuon taivaallista eivätkä kehtaa sitä edes ääneen tunnustaa. Jos kukaan ei tiedä, sekä eläketurva että kaikki tulevaisuuden toimenpiteet ovat puhtaita arvauksia, eikä kenenkään kannata suunnitella tulevaisuuttaan tulevien tai nykyisten eläkkeiden, eläkelupausten tai veroasteen varaan. Jos nykyiset laskelmat eivät perustu tietoon ja faktoihin vaan arvauksiin ja toiveiden tynnyriin, on melko selvää, että toteuma ei tule olemaan ennustuksen kaltainen.
Delfoissa kun on oraakkelin paikka edelleen auki eikä sinne näytä suurta hakua käynnistyneen suomalaisista eläkeasiantuntijoiden korkeista tehtävistä.
Toinen skenaario on se, että meille valehdellaan. Eläkejärjestelmän tila kyllä tiedetään, mutta totuus halutaan pimittää ihmisiltä.
Tässä välissä käsittelen kaksi eläkejärjestelmän tilaan myöskin vaikuttavaa asiaa. Näistä enemmän esillä ollut on eläkkeelläoloajan piteneminen. Odotettu elinikä kasvaa kohisten mutta eläkkeellejäänti-ikä ei kasva kohisten. Saman rahan pitäisi siis riittää pidemmälle ajalle. Vaikka Matematiikan peruskurssi A2 livahtikin Otaniemessä läpi vasta 27. yrityksellä, pidän silti melko selvänä, että yhtälö, jossa jaettavan määrä ei ainakaan kasva, jakajan määrä kasvaa ja osamäärän pitäisi pysyä ennallaan, ei perustu tuntemaamme matematiikkaan.
Vähemmän mainittu on eläkejärjestelmiin liittyvä rakenteellinen ongelma, joka aiheutuu siitä, että kaikkien eläkkeitä ylipäätään kartuttaneiden maiden väestöpyramidit ovat samassa asennossa. Eläkejärjestelmälaskelmat ovat perustuneet oletukselle, että osakekurssit nousevat jonkun verran vuosittain. Tätä perustellaan historialla, sillä näin on sodan jälkeen ollut, mutta toisaalta eläkejärjestelmät luotiin juuri sodan jälkeen ja hiukan myöhemmin ne
alkoivat kerätä suurten ikäluokkien eläkesäästöjä sisäänsä. Nämä valtavat sijoittajat ovat siis olleet 60 vuotta pelkästään osakemarkkinoiden ostolaidalla. Kun kyse on maailman suurimpien pääomien veivaamisesta, on melko luontevaa olettaa, että osa osakekurssien historiallisesta noususta on itse asiassa eläkejärjestelmien tekemien sijoitusten ansiota. Jos nämä rahat olisivat olleet jossain muualla, ne eivät olisi päätyneet osakemarkkinoille täysimääräisenä.
Nyt väestöpyramidi on toisin päin kallellaan. Nuoria on vähän ja eläkeläisiä on paljon. Eläkejärjestelmät siis siirtyvät kaikki myyntilaidalle, sillä niiden pitää kyetä maksamaan eläkkeet. Kuka nuo osakkeet oikein ostaa ja mihin hintaan? Jos eläkejärjestelmillä oli osakekursseja ylös pumppaava vaikutus tähän saakka, nyt tuo vaikutus kääntyy vastakkaiseksi ja ne ryhtyvät omilla myynneillään painamaan kurssitasoa alaspäin. Onko tämä otettu laskelmissa huomioon? Ei tietenkään ole. Kaikki eläkekassat ajattelevat, että ne yksin ovat liian pieniä maailman osakemarkkinoita heiluttamaan, mutta väestöpyramidista näemme, että ne kaikki ovat yksinään ja toisistaan riippumatta täysin samassa asennossa.
Mutta tähän toiseen skenaarioon. Eläkejärjestelmien perustana olevat kasvuluvut ovat osoittautuneet epätosiksi. Osakemarkkinat ovat romahtaneet. Mikään sijoitus ei tällä hetkellä tuota kovin hyvin. Elinikä nousee. Myymään pakotetut eläkerahastot painavat osakekursseja jatkossakin tai parhaassakin tapauksessa hillitsevät kurssinousua. Entäpä jos tämä kaikki tiedetään, mutta sitä ei vain meille kerrota?
Syitä salata tämä on pajon. Jos eläkejärjestelmä on kestämätön, siitä seuraa asioita, joita poliitikot eivät halua käsitellä ja joita ei edes oikein voida ratkaista nyt. Jos oletetaan, että eläkejärjestelmissä on suuri vajaus, se pitää ratkaista jotenkin. Jos alennetaan nykyisten eläkeläisten eläkkeitä, se on poliittisesti melko mahdotonta ennen kuin kassanpohja todella pilkottaa. Tämä ratkaisu olisi epäreilu siinä mielessä, että eläkeläisillä ei ole juuri mahdollisuutta työllä enää paikata omaa tilannettaan. Reilu se olisi siinä mielessä, että kyseessä on heidän itsensä säästämä potti ja se riittää siihen mihin riittää. Jos oltaisiin säästetty enemmän, rahaa riittäisi pidemmälle.
Kun tätä ei käytännössä saada toteutettua ennen täydellistä romahdusta ja kädestä suuhun elämiseen siirtymistä, kääntyvät katseemme nuorempiin. Mitä tapahtuu, jos tämän päivän työikäisille kerrotaan, etteivät he mitään eläkettä tule saamaan isojen eläkemaksujensa vastapainoksi, sillä heidän eläkerahansa eivät päädy säästöön vaan eläkkeiksi nykyisille eläkeläisille ja sitten kun he itse ovat eläkkeellä, luvattuja säästöjä ja eläkkeitä ei olekaan? Tuloksena on tietenkin kapina, jonka päässä on henkilökohtainen eläketili nuoremmille. Tämä kuitenkin romauttaa nykyisten eläkeläisten eläketurvan täysin, sillä se perustuu isolta osin siihen, että eläkemaksuina sisään maksettavasta rahasta vain pieni osa on ennenkään päätynyt säästöön ja loppu on maksettu suoraan eläkkeinä ulos. Jos tämä runsaudensarvi kuivaa ja kaikki eläkkeet joudutaan maksamaan eläkekassojen omaisuudesta, kaivo on heidän osaltaan kuiva alle kymmenessä vuodessa.
Jos taas asiaa ei ratkaista näin mutta nuoremmille kerrotaan totuus, heidän on pakko ruveta säästämään omaa eläkettään itse. Kun eläkemaksut eivät siitä alene vaan pikemminkin nousevat ja lisäksi tulee oma henkilökohtainen säästäminen, koko yhteiskunta kääntyy säästömoodiin, mikä romauttaa talouskasvun ja työllisyyden. Ei meillä tähän olisi oikein varaa.
Jäljelle jää valehtelu. Uskotellaan, että asiat ovat hyvin vaikkeivät olekaan, siinä toivossa, että kukaan ei huomaa mitään.
Muistammeko viime ajoilta yhtäkään painavaa puheenvuoroa siitä, miten pörssien romahtaminen ja valtioiden tuleva maksukyvyttömyys vaikuttaa eläkejärjestelmäämme? Minä en muista asiaa analysoidun.
(Ainakin) Suomessa eläkejärjestelmäkeskustelu on toivottoman yksipuolista. Kun eläkejärjestelmästä jotakin lausutaan, meille kerrotaan, että hyvin menee, ei riskejä, kaikki on hallinnassa, ongelmia ei ole, nykyiset ja tulevat eläkeläiset voivat huoletta hymyillä Isä Aurinkoisen lailla. Olenko ainoa, jonka mielestä tämä on kuulostanut hölynpölyltä jo viisi vuotta sitten ja kuulostaa edelleen? Käsissämme on talousromahdus, joka todennäköisesti on suurin sataan vuoteen ja ylittää vaikutuksissaan 30-luvun alun laman. 2. maailmansota oli lopulta hyttysen
Eikö vieläkään ole eläkejärjestelmässä syytä huoleen? Jos ei ole, Suomen eläkejärjestelmä on kestävämpi kuin Cheyenne-vuoren sisään rakennettu komentokeskus.
Valveutunut lehtineekeri voisi nostaa koska hyvänsä kissan pöydälle. Kun eläkepommikeskustelu alkoi viitisen vuotta sitten, meille kerrottiin kaikennäköisten suurempien ja pienempien visiirien suilla, että mitään ongelmaa ei olekaan kunhan pörssi vain keulii sen 12% vuodessa kuten se on historiallisesti keulinut ja talouskasvu on kolmen prosentin paremmalla puolella. Näitä lausuntoja tungettiin joka tuutista, joten ei pitäisi olla vaikeaa löytää tänäänkin vallankahvassa olevaa poliitikkoa ja eläkekassapomoa, joiden lausuntoja olisi tarttunut kameraan. Heidät pitäisi vaatia esiin analysoimaan tilannetta nyt.
Nythän Suomen talous romahti yhtenä vuonna vajaat kahdeksan prosenttia ja kaikkina neljänä vuonna on jääty kolmen prosentin alle. Tänä vuonna saattaa pukata aivan hyvin miinusta taas. Pörssikurssit ovat romahtaneet puoleen. Valtionlainoihin tehdyistä sijoituksista osa tulee jäämään saamatta. Jos näillä asioilla ei ole mitään vaikutusta eläkejärjestelmän kestävyyteen, miksi näitä parametreja ylipäätään tyrkytettiin meille silloin kun niillä perusteltiin, että hyvin menee?
Käsissämme on kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ole erityisen miellyttävä.
Ensimmäinen on se, että kukaan ei yksinkertaisesti tiedä. Meille on syötetty jatkuvasti pelkkiä arvauksia eläkejärjestelmän tilasta ja syötetään edelleen. Kukaan noita rahoja veivaava ei oikeasti tiedä, mihin raha riittää ja paljonko omaisuuden myynnistä käytännössä saadaan. Tässä skenaariossa pelottaa se, että Suomen suurimpia sijoituksia veivaavat ja sääntelevät ihmiset, jotka eivät ymmärrä työstään tuon taivaallista eivätkä kehtaa sitä edes ääneen tunnustaa. Jos kukaan ei tiedä, sekä eläketurva että kaikki tulevaisuuden toimenpiteet ovat puhtaita arvauksia, eikä kenenkään kannata suunnitella tulevaisuuttaan tulevien tai nykyisten eläkkeiden, eläkelupausten tai veroasteen varaan. Jos nykyiset laskelmat eivät perustu tietoon ja faktoihin vaan arvauksiin ja toiveiden tynnyriin, on melko selvää, että toteuma ei tule olemaan ennustuksen kaltainen.
Delfoissa kun on oraakkelin paikka edelleen auki eikä sinne näytä suurta hakua käynnistyneen suomalaisista eläkeasiantuntijoiden korkeista tehtävistä.
Toinen skenaario on se, että meille valehdellaan. Eläkejärjestelmän tila kyllä tiedetään, mutta totuus halutaan pimittää ihmisiltä.
Tässä välissä käsittelen kaksi eläkejärjestelmän tilaan myöskin vaikuttavaa asiaa. Näistä enemmän esillä ollut on eläkkeelläoloajan piteneminen. Odotettu elinikä kasvaa kohisten mutta eläkkeellejäänti-ikä ei kasva kohisten. Saman rahan pitäisi siis riittää pidemmälle ajalle. Vaikka Matematiikan peruskurssi A2 livahtikin Otaniemessä läpi vasta 27. yrityksellä, pidän silti melko selvänä, että yhtälö, jossa jaettavan määrä ei ainakaan kasva, jakajan määrä kasvaa ja osamäärän pitäisi pysyä ennallaan, ei perustu tuntemaamme matematiikkaan.
Vähemmän mainittu on eläkejärjestelmiin liittyvä rakenteellinen ongelma, joka aiheutuu siitä, että kaikkien eläkkeitä ylipäätään kartuttaneiden maiden väestöpyramidit ovat samassa asennossa. Eläkejärjestelmälaskelmat ovat perustuneet oletukselle, että osakekurssit nousevat jonkun verran vuosittain. Tätä perustellaan historialla, sillä näin on sodan jälkeen ollut, mutta toisaalta eläkejärjestelmät luotiin juuri sodan jälkeen ja hiukan myöhemmin ne
Nyt väestöpyramidi on toisin päin kallellaan. Nuoria on vähän ja eläkeläisiä on paljon. Eläkejärjestelmät siis siirtyvät kaikki myyntilaidalle, sillä niiden pitää kyetä maksamaan eläkkeet. Kuka nuo osakkeet oikein ostaa ja mihin hintaan? Jos eläkejärjestelmillä oli osakekursseja ylös pumppaava vaikutus tähän saakka, nyt tuo vaikutus kääntyy vastakkaiseksi ja ne ryhtyvät omilla myynneillään painamaan kurssitasoa alaspäin. Onko tämä otettu laskelmissa huomioon? Ei tietenkään ole. Kaikki eläkekassat ajattelevat, että ne yksin ovat liian pieniä maailman osakemarkkinoita heiluttamaan, mutta väestöpyramidista näemme, että ne kaikki ovat yksinään ja toisistaan riippumatta täysin samassa asennossa.
Mutta tähän toiseen skenaarioon. Eläkejärjestelmien perustana olevat kasvuluvut ovat osoittautuneet epätosiksi. Osakemarkkinat ovat romahtaneet. Mikään sijoitus ei tällä hetkellä tuota kovin hyvin. Elinikä nousee. Myymään pakotetut eläkerahastot painavat osakekursseja jatkossakin tai parhaassakin tapauksessa hillitsevät kurssinousua. Entäpä jos tämä kaikki tiedetään, mutta sitä ei vain meille kerrota?
Syitä salata tämä on pajon. Jos eläkejärjestelmä on kestämätön, siitä seuraa asioita, joita poliitikot eivät halua käsitellä ja joita ei edes oikein voida ratkaista nyt. Jos oletetaan, että eläkejärjestelmissä on suuri vajaus, se pitää ratkaista jotenkin. Jos alennetaan nykyisten eläkeläisten eläkkeitä, se on poliittisesti melko mahdotonta ennen kuin kassanpohja todella pilkottaa. Tämä ratkaisu olisi epäreilu siinä mielessä, että eläkeläisillä ei ole juuri mahdollisuutta työllä enää paikata omaa tilannettaan. Reilu se olisi siinä mielessä, että kyseessä on heidän itsensä säästämä potti ja se riittää siihen mihin riittää. Jos oltaisiin säästetty enemmän, rahaa riittäisi pidemmälle.
Kun tätä ei käytännössä saada toteutettua ennen täydellistä romahdusta ja kädestä suuhun elämiseen siirtymistä, kääntyvät katseemme nuorempiin. Mitä tapahtuu, jos tämän päivän työikäisille kerrotaan, etteivät he mitään eläkettä tule saamaan isojen eläkemaksujensa vastapainoksi, sillä heidän eläkerahansa eivät päädy säästöön vaan eläkkeiksi nykyisille eläkeläisille ja sitten kun he itse ovat eläkkeellä, luvattuja säästöjä ja eläkkeitä ei olekaan? Tuloksena on tietenkin kapina, jonka päässä on henkilökohtainen eläketili nuoremmille. Tämä kuitenkin romauttaa nykyisten eläkeläisten eläketurvan täysin, sillä se perustuu isolta osin siihen, että eläkemaksuina sisään maksettavasta rahasta vain pieni osa on ennenkään päätynyt säästöön ja loppu on maksettu suoraan eläkkeinä ulos. Jos tämä runsaudensarvi kuivaa ja kaikki eläkkeet joudutaan maksamaan eläkekassojen omaisuudesta, kaivo on heidän osaltaan kuiva alle kymmenessä vuodessa.
Jos taas asiaa ei ratkaista näin mutta nuoremmille kerrotaan totuus, heidän on pakko ruveta säästämään omaa eläkettään itse. Kun eläkemaksut eivät siitä alene vaan pikemminkin nousevat ja lisäksi tulee oma henkilökohtainen säästäminen, koko yhteiskunta kääntyy säästömoodiin, mikä romauttaa talouskasvun ja työllisyyden. Ei meillä tähän olisi oikein varaa.
Jäljelle jää valehtelu. Uskotellaan, että asiat ovat hyvin vaikkeivät olekaan, siinä toivossa, että kukaan ei huomaa mitään.
Kiintiöitä naisille
22/09/11 12:23
Paavo Arhinmäki vaatii naiskiintiöitä yritysten hallituksiin.
Aihe ei ole millään tavoin uusi, mutta kiistanalainen se kyllä on. Itse olen kiintiöitä vastaan tässä asiassa lähinnä siksi, että olen niitä vastaan kaikissa muissakin asioissa. Näen kiintiöt epäreiluna rakennelmana, joilla voidaan korjata tilastoja muttei yksilöiden välistä vääryyden kokemisen määrää.
Jos A:n ja B:n välisessä valintatilanteessa B tulee valituksi ja A kokee tulleensa syrjityksi, kiintiöratkaisu on pakottaa seuraavassa valintatilanteessa C:n ja D:n välillä valitsemaan C, jolloin D todennäköisesti kokee tulleensa syrjityksi. Kyrsimisen määrä ei maailmassa muuttunut, se vain siirtyi toiseen paikkaan. Lisäksi tämä ratkaisu ei hyvittänyt A:lle mitään, oli hänen kokemansa vääryys sitten todellinen tai kuviteltu.
Kiintiöillä on vahvat puolustajansa enkä sinänsä nollaa heidän argumenttejaan. Pidän vain omiani painavampana.
Tarkoitus ei kuitenkaan ole jämpätä siitä, onko kiintiö itsessään hyvä vai paha. Tässä nimenomaisessa asiassa nimittäin ongelma on syvemmällä kuin vain yritysten hallituksissa. Ongelma alkaa jo koulun penkiltä eikä se tunnu siitä Suomen siilomaisilla työmarkkinoilla miksikään muuttuvan kun uranvaihto on tehty toivottoman vaikeaksi. Kiintiö hoitaa näin ollen vain oiretta eikä ongelmaa, on se sitten hyvä tai paha.
Yritysten hallituksiin ei rekrytoida aivan keitä hyvänsä vaan sinne valittavilla tulee useimmiten olla jotain meriittejä. Mitä lähempänä valtionyhtiötä ollaan, sitä vahvemmin meritoidutaan Kokoomuksen ja SDP:n jäsenkirjoilla, mutta yksityisellä puolella meriitit tehdään bisneksessä. Hallituksissa istuu lähinnä suurten yritysten ylimmässä johdossa olevia ihmisiä ja jonkun verran visionäärisiä yrittäjätaustaisia. Niissä ei istu hirveästi sairaanhoitajia, lastentarhanopeja tai julkisen sektorin byrokraatteja.
Jos otetaan tuo “rekrytointimateriaali” ja katsotaan sukupuolijakaumaa siinä, onkohan hallitusten nykyisessä kokoonpanossa enää suurtakaan eroa tähän? Ei välttämättä ole ja jos on, en tiedä, kumpaan suuntaan, sillä tuo joukko on perin miesvoittoista ja useimmissa hallituksissa on sentään jonkun verran naisia.
En tarjoa tämän väitteen tueksi tilastotietoja kun en jaksa niitä kerätä, mutta otan sen keskustelun vuoksi suunnilleen faktana. Nyt nimittäin kiintiöajatteluun johtava ajatuskulku on se, että hallitusten sukupuolijakauma on osoitus siitä, että valintaprosessi on syrjivä. Tämä ajatuskulku perustuu oletukseen, että kun kerran miehiä ja naisia on suunnilleen yhtä paljon, puolet ja puolet olisi tulos, joka ei herätä huomiota. Minä sen sijaan väitän, että todellisuudessa kandidaatit suuryritysten hallituksiin eivät ole koko kansa vaan hyvin spesifi osajoukko.
On nimittäin aivan mahdollista, että jos jotain syrjintää tapahtuu, sitä ei tapahdu hallituspaikkoja täytettäessä vaan jo jossain paljon alempana. Yrittäjäksi voi tietysti ruveta kuka hyvänsä, mutta yritysten johtoporras on lohduttoman miesvoittoista ja tästä putkesta meritoidutaan lopulta ehkä joskus hallituksiin. Onko tämä putki eri tasoillaan reilu vai syrjivä? Veikkaan, että kumpaakin, mutta ei aivan siten kuin on ajateltu.
Reiluuden elementtejä siinä on. Dilbertin kirjoittaja Scott Adams kuvasi lasikaton ongelmaa erässä kirjassaan jotenkin näin: kuvitellaan, että tarjolla on runsaasti rahaa tuottava unelmatyöpaikka, josta kilvoittelee mies ja nainen. Vieressä on lentokonehangaarillinen ylipainoisia miehiä. Paikan saa se, joka lupaa, ettei näe lapsiaan juuri koskaan ennen kuin on päässyt eläkkeelle ja joka on ensimmäisenä kulkenut tuon hangaarin lävitse ja pussannut jokaista lentokonehallin äijää paljaalle perseelle. Tehtävään tulisi valituksi mies, sillä hän olisi tunkenut käyntikorttinsa viiteensataan persvakoon ennen kuin nainen on lopettanut kirkumisen lasikatosta ja syrjinnästä.
Esimerkki on tietenkin melko tökerö, mutta se kuvaa jotenkin yrityselämän tikkaiden kiipimisen problematiikkaa.
Se vaatii henkilökohtaisia uhrauksia, runsasta ajankäyttöä, epämiellyttävien päätösten tekemistä ja toteuttamista ja monia muita asioita. Omat vähäiset kokemukseni osoittavat, että tämä tie on kyllä auki miehille ja naisille, mutta vain jos on valmis pelaamaan näiden tikapuiden säännöillä.
Syrjiviäkin elementtejä järjestelmässä on. Yksi liittyy vanhempainvapaisiin. Uraputken ensimmäinen porras on usein se, että korkeakoulutettu ihminen ryhtyy projektipäälliköksi. Ensin joutavaan projektiin ja jos menee hyvin, vaativampaan. Näiden vaativien projektien ongelma on se, että ne eivät useinkaan saa kusta. Ne eivät siis kestä sitä, että projektipäällikkö lähtee äitiyslomalle. Firman vaihtamista suunnittelevalle voi maksaa tukun rahaa ja ostaa hänet jäämään, mutta jos firma tarjoaa rahaa abortin teosta ettei projekti jää kesken, jokainen iltapäivälehti, poliitikko ja naisjärjestö ottaa tällaisen firman hampaisiinsa. Kun näihin tehtäviin usein tullaan kolmenkympin molemmin puolin, miehillä on etulyöntiasema sukupuolensa takia, ja he saattavat ehtiä kiipimään uraputkessa kymmenen vuotta ennen kuin naiset pääsevät sen ensimmäiselle portaalle.
Tähän on ehdotettu ratkaisuksi vanhempainvapaiden pakkopuolittamista, ja tämänsuuntaisia toimia on helppo kannattaa. Jos miehet pakotetaan kotiin isyyslomalle, miesten etulyöntiasema poistuu tai ainakin vähenee. Kaikkia ero- ja muita yksittäistapauksia ei saada ratkaistuksi täysin tasa-arvoisesti, mutta maailma ei ole täydellinen. Tehtyjen ehdotusten ongelma on se, etteivät ne kuitenkaan olisi valmiita nipistämään yhtään äitien nyt käyttämistä vapaista, joten lomien kokonaismäärä pitenisi reippaasti. Onkohan meillä varaa tähän kun ei Suomessa nytkään tehdä töitä kovin paljoa?
Tässä on mielestäni kuitenkin kyse oikeasta lähestymistavasta. Sen sijaan, että hyökätään tikkaiden huipulle väkisinkorjaamaan numeroita siellä, yritetäänkin poistaa epätasa-arvoa matkalla huipulle, ja tämäntyyppisiä toimenpiteitä on melko helppoa kannattaa.
Toinen syrjivä elementti ei teknisesti ole syrjintää. Koulutus ei nimittäin ole läheskään samanarvoista. Suomalainen työelämä palvoo insinöörejä ja syrjii humanisteja. Osin tämä johtuu yksinomaan yritysten luutuneista asenteista. Osin siitä, että yliopistot tuntuvat olevan toivottoman punavihreitä ja yrityselämään lähes vihamielisesti suhtautuvia paikkoja, joissa syötetään toisenlaisia luutuneita asenteita työnhakijoille, ja osa saa tartunnan.
Kun insinööreistä on valtaosa miehiä ja humanisteista valtaosa naisia
ja vain insinöörit etenevät rivakasti uraputkessa, on tässä sisäänrakennettu vinksallaanoloelementti. Minä väitän, että suomalaiset firmat hukkaavat toivottomasti lahjakkuutta keskittymällä lähinnä insinööreihin ja ekonomeihin. Lopulta vain harvassa tehtävässä on mitään väliä sillä, mitä koulussa on opetettu, joten firman kannattaisi palkata paras tyyppi eikä rillipäisintä insinööriä.
Tätä ongelmaa on vaikea ratkaista millään kiintiöllä, mutta jonkunnäköisen imago- ja asennemuutoskampanjan paikka tässä olisi.
Jotain reiluuden ja syrjinnän elementtejä sisältyy siihen, että uraputkessa pitää pärjätä uraputken ehdoilla. Kun kyse on historiallisesti ollut miesten maailmasta, sen tavat ja säännöt tuskin kelpaisivat ruotsalaisille tasa-arvokomiteoille. Kun kuitenkin takana on muutama tuhat vuotta historiaa, käytäntöjen muuttaminen kovin nopeasti on melko mahdotonta. Tämä järjestelmä ei välttämättä ole säännöiltään reilu mutta reilua on se, että kaikki suunnilleen tietävät nuo säännöt eikä niitä kähmitä missään kenenkään eduksi ja toisen vahingoksi.
Kun suurten yritysten hallituksissa on yhteensä muutama sata ihmistä, minkään todellisen tai kuvitellun ongelman korjaaminen tässä joukossa on melko lailla ajanhukkaa ennen kuin on korjattu putki matkalla sinne. Alempien tasojen ongelmien paljastaminen ja korjaaminen koskisi kymmeniä tai satoja tuhansia suomalaisia.
Väitän lisäksi, että näiden ongelmien korjaaminen ei edisty siten, että nimitetään lisää naisia pörssiyritysten hallituksiin, mikä on myös kiintiöitä puolustavien argumentti. Ajatellaan, että kun hallituksiin saadaan naisellinen pehmo-ote äijämeiningin sijaan, asiat alkavat korjata itseään ylimmän johdon esimerkillä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä aivan hallituspaikan tuntumaan itsensä kilvoitellut nainen ei ole pehmeistä arvoista lässyttävä Viivi Vihersönkelö vaan timantinkova, älykäs ja uralleen täysin omistautunut bisnesihminen, joka on todennäköisesti joutunut erilaisten alemman asteen epäreiluuksien takia olemaan äijäkkäämpi kuin yksikään äijä päästäkseen siihen saakka mihin on päässyt.
Heihin verrattuna valtaosa hallitusten miehistä vaikuttaa pullantuoksuisilta pehmoilta.
Aihe ei ole millään tavoin uusi, mutta kiistanalainen se kyllä on. Itse olen kiintiöitä vastaan tässä asiassa lähinnä siksi, että olen niitä vastaan kaikissa muissakin asioissa. Näen kiintiöt epäreiluna rakennelmana, joilla voidaan korjata tilastoja muttei yksilöiden välistä vääryyden kokemisen määrää.
Kiintiöillä on vahvat puolustajansa enkä sinänsä nollaa heidän argumenttejaan. Pidän vain omiani painavampana.
Tarkoitus ei kuitenkaan ole jämpätä siitä, onko kiintiö itsessään hyvä vai paha. Tässä nimenomaisessa asiassa nimittäin ongelma on syvemmällä kuin vain yritysten hallituksissa. Ongelma alkaa jo koulun penkiltä eikä se tunnu siitä Suomen siilomaisilla työmarkkinoilla miksikään muuttuvan kun uranvaihto on tehty toivottoman vaikeaksi. Kiintiö hoitaa näin ollen vain oiretta eikä ongelmaa, on se sitten hyvä tai paha.
Yritysten hallituksiin ei rekrytoida aivan keitä hyvänsä vaan sinne valittavilla tulee useimmiten olla jotain meriittejä. Mitä lähempänä valtionyhtiötä ollaan, sitä vahvemmin meritoidutaan Kokoomuksen ja SDP:n jäsenkirjoilla, mutta yksityisellä puolella meriitit tehdään bisneksessä. Hallituksissa istuu lähinnä suurten yritysten ylimmässä johdossa olevia ihmisiä ja jonkun verran visionäärisiä yrittäjätaustaisia. Niissä ei istu hirveästi sairaanhoitajia, lastentarhanopeja tai julkisen sektorin byrokraatteja.
Jos otetaan tuo “rekrytointimateriaali” ja katsotaan sukupuolijakaumaa siinä, onkohan hallitusten nykyisessä kokoonpanossa enää suurtakaan eroa tähän? Ei välttämättä ole ja jos on, en tiedä, kumpaan suuntaan, sillä tuo joukko on perin miesvoittoista ja useimmissa hallituksissa on sentään jonkun verran naisia.
En tarjoa tämän väitteen tueksi tilastotietoja kun en jaksa niitä kerätä, mutta otan sen keskustelun vuoksi suunnilleen faktana. Nyt nimittäin kiintiöajatteluun johtava ajatuskulku on se, että hallitusten sukupuolijakauma on osoitus siitä, että valintaprosessi on syrjivä. Tämä ajatuskulku perustuu oletukseen, että kun kerran miehiä ja naisia on suunnilleen yhtä paljon, puolet ja puolet olisi tulos, joka ei herätä huomiota. Minä sen sijaan väitän, että todellisuudessa kandidaatit suuryritysten hallituksiin eivät ole koko kansa vaan hyvin spesifi osajoukko.
On nimittäin aivan mahdollista, että jos jotain syrjintää tapahtuu, sitä ei tapahdu hallituspaikkoja täytettäessä vaan jo jossain paljon alempana. Yrittäjäksi voi tietysti ruveta kuka hyvänsä, mutta yritysten johtoporras on lohduttoman miesvoittoista ja tästä putkesta meritoidutaan lopulta ehkä joskus hallituksiin. Onko tämä putki eri tasoillaan reilu vai syrjivä? Veikkaan, että kumpaakin, mutta ei aivan siten kuin on ajateltu.
Reiluuden elementtejä siinä on. Dilbertin kirjoittaja Scott Adams kuvasi lasikaton ongelmaa erässä kirjassaan jotenkin näin: kuvitellaan, että tarjolla on runsaasti rahaa tuottava unelmatyöpaikka, josta kilvoittelee mies ja nainen. Vieressä on lentokonehangaarillinen ylipainoisia miehiä. Paikan saa se, joka lupaa, ettei näe lapsiaan juuri koskaan ennen kuin on päässyt eläkkeelle ja joka on ensimmäisenä kulkenut tuon hangaarin lävitse ja pussannut jokaista lentokonehallin äijää paljaalle perseelle. Tehtävään tulisi valituksi mies, sillä hän olisi tunkenut käyntikorttinsa viiteensataan persvakoon ennen kuin nainen on lopettanut kirkumisen lasikatosta ja syrjinnästä.
Esimerkki on tietenkin melko tökerö, mutta se kuvaa jotenkin yrityselämän tikkaiden kiipimisen problematiikkaa.
Syrjiviäkin elementtejä järjestelmässä on. Yksi liittyy vanhempainvapaisiin. Uraputken ensimmäinen porras on usein se, että korkeakoulutettu ihminen ryhtyy projektipäälliköksi. Ensin joutavaan projektiin ja jos menee hyvin, vaativampaan. Näiden vaativien projektien ongelma on se, että ne eivät useinkaan saa kusta. Ne eivät siis kestä sitä, että projektipäällikkö lähtee äitiyslomalle. Firman vaihtamista suunnittelevalle voi maksaa tukun rahaa ja ostaa hänet jäämään, mutta jos firma tarjoaa rahaa abortin teosta ettei projekti jää kesken, jokainen iltapäivälehti, poliitikko ja naisjärjestö ottaa tällaisen firman hampaisiinsa. Kun näihin tehtäviin usein tullaan kolmenkympin molemmin puolin, miehillä on etulyöntiasema sukupuolensa takia, ja he saattavat ehtiä kiipimään uraputkessa kymmenen vuotta ennen kuin naiset pääsevät sen ensimmäiselle portaalle.
Tähän on ehdotettu ratkaisuksi vanhempainvapaiden pakkopuolittamista, ja tämänsuuntaisia toimia on helppo kannattaa. Jos miehet pakotetaan kotiin isyyslomalle, miesten etulyöntiasema poistuu tai ainakin vähenee. Kaikkia ero- ja muita yksittäistapauksia ei saada ratkaistuksi täysin tasa-arvoisesti, mutta maailma ei ole täydellinen. Tehtyjen ehdotusten ongelma on se, etteivät ne kuitenkaan olisi valmiita nipistämään yhtään äitien nyt käyttämistä vapaista, joten lomien kokonaismäärä pitenisi reippaasti. Onkohan meillä varaa tähän kun ei Suomessa nytkään tehdä töitä kovin paljoa?
Tässä on mielestäni kuitenkin kyse oikeasta lähestymistavasta. Sen sijaan, että hyökätään tikkaiden huipulle väkisinkorjaamaan numeroita siellä, yritetäänkin poistaa epätasa-arvoa matkalla huipulle, ja tämäntyyppisiä toimenpiteitä on melko helppoa kannattaa.
Toinen syrjivä elementti ei teknisesti ole syrjintää. Koulutus ei nimittäin ole läheskään samanarvoista. Suomalainen työelämä palvoo insinöörejä ja syrjii humanisteja. Osin tämä johtuu yksinomaan yritysten luutuneista asenteista. Osin siitä, että yliopistot tuntuvat olevan toivottoman punavihreitä ja yrityselämään lähes vihamielisesti suhtautuvia paikkoja, joissa syötetään toisenlaisia luutuneita asenteita työnhakijoille, ja osa saa tartunnan.
Kun insinööreistä on valtaosa miehiä ja humanisteista valtaosa naisia
Tätä ongelmaa on vaikea ratkaista millään kiintiöllä, mutta jonkunnäköisen imago- ja asennemuutoskampanjan paikka tässä olisi.
Jotain reiluuden ja syrjinnän elementtejä sisältyy siihen, että uraputkessa pitää pärjätä uraputken ehdoilla. Kun kyse on historiallisesti ollut miesten maailmasta, sen tavat ja säännöt tuskin kelpaisivat ruotsalaisille tasa-arvokomiteoille. Kun kuitenkin takana on muutama tuhat vuotta historiaa, käytäntöjen muuttaminen kovin nopeasti on melko mahdotonta. Tämä järjestelmä ei välttämättä ole säännöiltään reilu mutta reilua on se, että kaikki suunnilleen tietävät nuo säännöt eikä niitä kähmitä missään kenenkään eduksi ja toisen vahingoksi.
Kun suurten yritysten hallituksissa on yhteensä muutama sata ihmistä, minkään todellisen tai kuvitellun ongelman korjaaminen tässä joukossa on melko lailla ajanhukkaa ennen kuin on korjattu putki matkalla sinne. Alempien tasojen ongelmien paljastaminen ja korjaaminen koskisi kymmeniä tai satoja tuhansia suomalaisia.
Väitän lisäksi, että näiden ongelmien korjaaminen ei edisty siten, että nimitetään lisää naisia pörssiyritysten hallituksiin, mikä on myös kiintiöitä puolustavien argumentti. Ajatellaan, että kun hallituksiin saadaan naisellinen pehmo-ote äijämeiningin sijaan, asiat alkavat korjata itseään ylimmän johdon esimerkillä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä aivan hallituspaikan tuntumaan itsensä kilvoitellut nainen ei ole pehmeistä arvoista lässyttävä Viivi Vihersönkelö vaan timantinkova, älykäs ja uralleen täysin omistautunut bisnesihminen, joka on todennäköisesti joutunut erilaisten alemman asteen epäreiluuksien takia olemaan äijäkkäämpi kuin yksikään äijä päästäkseen siihen saakka mihin on päässyt.
Heihin verrattuna valtaosa hallitusten miehistä vaikuttaa pullantuoksuisilta pehmoilta.
Rasismista, vihaisuudesta ja muustakin
15/09/11 11:28
Perussuomalaisissa on käynnissä jotain sisäisiä turnajaisia, joiden siivittämänä on kommentoitu sitä sun tätä. Yhdistän kaksi asiaa jotenkin liippaavaa puheenvuoroa.
Ensimmäisenä meillä on professori Tampereen yliopistosta, joka lausuu maahanmuuttokeskustelusta melko järkeviä mutta missaten kuitenkin oleellisen täydellisesti. Toisekseen Akuliina Saarikoski kirjoittaa vihasta ja rasismista jopa melko järkeviä, mutta missaten kuitenkin oleellisen täydellisesti.
Professori Lehtonen on oikeassa siinä, että maahanmuuttokeskustelua riivaa hyssyttelykulttuuri, joka jättää tilaa yhdelle uskonlahkolle täyttää jokaisen mahdollisen ja mahdottoman paikan näkemyksillään. Tälle ei yksinkertaisesti löydy järkevää vastavoimaa vakavasti otettavammasta poliittisesta kentästä. Ei löydy
, vaikka aikaa on ollut jo muutama vuosi ottaa asia vakavasti ja ryhtyä hätistämään menninkäisiä takaisin luoliinsa. Hyssyttelykulttuurin syihin hän ei kuitenkaan paneudu, mutta minä autan miestä alamäessä ja paikkaan puutteen.
Se, mitä hän kutsuu hyssyttelykulttuuriksi, ei itse asiassa ole hyssyttelyä vaan sitä, että kovaäänisen maahanmuuttokriittisyysuskonlahkon vastavoima ei ole uskonnosta ja dogmasta vapaaiden ajattelijoiden ja poliitikkojen käymä maahanmuuttokeskustelu. Mieleen tulee, että kolikon tämä puoli on itse asiassa huomattavasti suuremmin uskonnollistunut. Tämä uskonnollisuus on rakennettu “huutava työvoimapula”, “maahanmuutto on välttämättömyys”, “meidän on pakko auttaa kaikkia jos voimme” -muotoisten opin pylväiden ympärille ja tämän uskonnon itsensä ylentänyt papisto jakaa kirkonkirouksia rasismisyytöksillä.
Ns. hommalaisten vastapainona ei siis ole mitään avointa keskustelua vaan täsmälleen yhtä ahdasmielistä yhden totuuden toistamista kuin mitä opponenttikin harjoittaa. Tässä ilmapiirissä valtaosa valitsee viisaasti vaikenemisen eikä käy maahanmuuttokeskustelua ollenkaan.
Koko suomalainen intelligentsia ja poliittinen establishmentti näyttää menevän metsään siinä, että se odottaa “järkevältä” maahanmuuttokeskustelulta tiettyä, melko tarkkaan etukäteen annettua lopputulosta. Etukäteen annettu lopputulos on se, että sen pitää olla melko täydellisesti erilainen kuin mikä on maahanmuuttokriittisen uskonlahkon sanoma.
Poliittinen julkinen keskusteluhan on parhaimmillaan totuuden etsimistä muuttuvassa toimintaympäristössä. Erilaisia näkemyksiä esitetään, kuunnellaan ja perustellen kritisoidaan. Lopputuloksena ei useinkaan ole konsensus vaan erilaisten vaihtoehtojen ja niiden seurausten kartoitus. Julkisen keskustelun ei pidä pyrkiä yhteen lopputulokseen. Vain viime kädessä päätöksen tekevä poliitikko joutuu valitsemaan yhden esitetyistä vaihtoehdoista tai keksimään omansa, mutta kuitenkin valitsemaan yhden.
Maahanmuuttokriitikoiden ongelma on se, että siellä lopputulos on johtopäätöksille annettu ennakkoon ja keskustelua ja faktoja mulkataan vain sopimaan annettuun lopputulokseen. Opponentti syyllistyy kuitenkin täsmälleen samaan ja siksi järkevät pysyvät tästä keskustelusta poissa. Ahdasmielisen maahanmuuttokriittisyyden sijaan tarvitsemme keskustelua, joka voi aivan kunniakkaasti päätyä melko lailla samaan lopputulokseen ainakin joissain asioissa kuin tympeimmän rasistinen meganatsiklikkikin.
Korjaamista vaativa asia on siis keskustelun metodissa eikä siinä, millaisia tuloksia tai näkemyksiä keskustelu tuottaa. Järkevää, avointa ja kannatettavaa keskustelua on myös hyvin, hyvin kriittisten puheenvuorojen esittäminen, kunhan puheenvuorot
perustellaan ja ollaan valmiita kuulemaan vastaväitteitä. Asiallinen keskustelu ei sisällä mitään ylhäältä annettuja uskonkappaleita, jotka on pakko ottaa totena jos ei halua jotakin leimaa otsaansa. Maahanmuuttokriittisillä on omat uskonkappaleensa ja sitä kautta tulevat ituhippikommarileimat. Vastustajina itseään pitävällä pellefanttikaartilla on tarjolla rasisti- ja natsileimoja.
Saarikoski puolestaan on ymmärtänyt jotakin vihan olemuksesta, mutta tärkein jää puuttumaan. Hän oivaltaa aivan oikein: “Olin pitkään väärässä. Ajattelin, että yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden, rakenteellisen vääryyden, luokkayhteiskunnan, rasismin, antifeminismin ja homovastaisuuden takana olisi hirvittävästi vihaa. Vasta vähän aikaa sitten oivalsin, ettei asia välttämättä ole näin”
Tässä hän tietenkin on täysin oikeassa. Hän on oikeassa myös siinä, että viha voi olla myös rakentava muutosvoima, sillä muutosta oikeastaan tuskin edes syntyy ilman vihaa tai jotain sen lievempää astetta. Saarikoski saattaa jopa itse huomata olevansa vihainen monista asioista, mutta hän vaikuttaa täydellisen kyvyttömältä arvostamaan ja kunnioittamaan niitä ihmisiä, jotka ovat vihaisia erilaisista asioista tai jopa samoista asioista mutta eri tavalla. Hän haluaa rakentaa oman maailmanjärjestyksensä, joka on niin lohduttoman fasistinen, ettei herrasmies voi mitenkään sellaista kannattaa.
Saarikosken näkemyksessä vaikuttaa olevan poskellaan se, että hän pitää yhdellä tavalla vihaisia ihmisiä toisella tavalla vihaisten ihmisten vastakohtana. Hänen maailmankirjossaan vihan vastakohta on viha, joten hän pyrkii identifioimaan vääällä tavalla vihaiset ihmiset ja olemaan vihainen heille ja sille, mitä he edustavat.
Tosiasiassa näiden eri tavalla vihaisten ihmisten kuuluisi olla toistensa parhaita kavereita. He yrittävät muuttaa maailmaa, kukin tavallaan. Tämä päämäärä on heillä yhteinen, vaikka erimielisyys vallitseekin keinoista. On kuitenkin pitkälle menevää yksimielisyyttä tunnustaa, että radikaaleja muutoksia tarvitaan. Siihen ei pysty kovin moni. Ei meidän pidä edes olla huolissamme tai peloissamme siitä, että ympärillämme on vihaisia ihmisiä.
Vihan vastakohta on apatia, ja apatian lisääntymisestä meidän pitää olla huolissamme.
Ensimmäisenä meillä on professori Tampereen yliopistosta, joka lausuu maahanmuuttokeskustelusta melko järkeviä mutta missaten kuitenkin oleellisen täydellisesti. Toisekseen Akuliina Saarikoski kirjoittaa vihasta ja rasismista jopa melko järkeviä, mutta missaten kuitenkin oleellisen täydellisesti.
Professori Lehtonen on oikeassa siinä, että maahanmuuttokeskustelua riivaa hyssyttelykulttuuri, joka jättää tilaa yhdelle uskonlahkolle täyttää jokaisen mahdollisen ja mahdottoman paikan näkemyksillään. Tälle ei yksinkertaisesti löydy järkevää vastavoimaa vakavasti otettavammasta poliittisesta kentästä. Ei löydy
Se, mitä hän kutsuu hyssyttelykulttuuriksi, ei itse asiassa ole hyssyttelyä vaan sitä, että kovaäänisen maahanmuuttokriittisyysuskonlahkon vastavoima ei ole uskonnosta ja dogmasta vapaaiden ajattelijoiden ja poliitikkojen käymä maahanmuuttokeskustelu. Mieleen tulee, että kolikon tämä puoli on itse asiassa huomattavasti suuremmin uskonnollistunut. Tämä uskonnollisuus on rakennettu “huutava työvoimapula”, “maahanmuutto on välttämättömyys”, “meidän on pakko auttaa kaikkia jos voimme” -muotoisten opin pylväiden ympärille ja tämän uskonnon itsensä ylentänyt papisto jakaa kirkonkirouksia rasismisyytöksillä.
Ns. hommalaisten vastapainona ei siis ole mitään avointa keskustelua vaan täsmälleen yhtä ahdasmielistä yhden totuuden toistamista kuin mitä opponenttikin harjoittaa. Tässä ilmapiirissä valtaosa valitsee viisaasti vaikenemisen eikä käy maahanmuuttokeskustelua ollenkaan.
Koko suomalainen intelligentsia ja poliittinen establishmentti näyttää menevän metsään siinä, että se odottaa “järkevältä” maahanmuuttokeskustelulta tiettyä, melko tarkkaan etukäteen annettua lopputulosta. Etukäteen annettu lopputulos on se, että sen pitää olla melko täydellisesti erilainen kuin mikä on maahanmuuttokriittisen uskonlahkon sanoma.
Poliittinen julkinen keskusteluhan on parhaimmillaan totuuden etsimistä muuttuvassa toimintaympäristössä. Erilaisia näkemyksiä esitetään, kuunnellaan ja perustellen kritisoidaan. Lopputuloksena ei useinkaan ole konsensus vaan erilaisten vaihtoehtojen ja niiden seurausten kartoitus. Julkisen keskustelun ei pidä pyrkiä yhteen lopputulokseen. Vain viime kädessä päätöksen tekevä poliitikko joutuu valitsemaan yhden esitetyistä vaihtoehdoista tai keksimään omansa, mutta kuitenkin valitsemaan yhden.
Maahanmuuttokriitikoiden ongelma on se, että siellä lopputulos on johtopäätöksille annettu ennakkoon ja keskustelua ja faktoja mulkataan vain sopimaan annettuun lopputulokseen. Opponentti syyllistyy kuitenkin täsmälleen samaan ja siksi järkevät pysyvät tästä keskustelusta poissa. Ahdasmielisen maahanmuuttokriittisyyden sijaan tarvitsemme keskustelua, joka voi aivan kunniakkaasti päätyä melko lailla samaan lopputulokseen ainakin joissain asioissa kuin tympeimmän rasistinen meganatsiklikkikin.
Korjaamista vaativa asia on siis keskustelun metodissa eikä siinä, millaisia tuloksia tai näkemyksiä keskustelu tuottaa. Järkevää, avointa ja kannatettavaa keskustelua on myös hyvin, hyvin kriittisten puheenvuorojen esittäminen, kunhan puheenvuorot
Saarikoski puolestaan on ymmärtänyt jotakin vihan olemuksesta, mutta tärkein jää puuttumaan. Hän oivaltaa aivan oikein: “Olin pitkään väärässä. Ajattelin, että yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden, rakenteellisen vääryyden, luokkayhteiskunnan, rasismin, antifeminismin ja homovastaisuuden takana olisi hirvittävästi vihaa. Vasta vähän aikaa sitten oivalsin, ettei asia välttämättä ole näin”
Tässä hän tietenkin on täysin oikeassa. Hän on oikeassa myös siinä, että viha voi olla myös rakentava muutosvoima, sillä muutosta oikeastaan tuskin edes syntyy ilman vihaa tai jotain sen lievempää astetta. Saarikoski saattaa jopa itse huomata olevansa vihainen monista asioista, mutta hän vaikuttaa täydellisen kyvyttömältä arvostamaan ja kunnioittamaan niitä ihmisiä, jotka ovat vihaisia erilaisista asioista tai jopa samoista asioista mutta eri tavalla. Hän haluaa rakentaa oman maailmanjärjestyksensä, joka on niin lohduttoman fasistinen, ettei herrasmies voi mitenkään sellaista kannattaa.
Saarikosken näkemyksessä vaikuttaa olevan poskellaan se, että hän pitää yhdellä tavalla vihaisia ihmisiä toisella tavalla vihaisten ihmisten vastakohtana. Hänen maailmankirjossaan vihan vastakohta on viha, joten hän pyrkii identifioimaan vääällä tavalla vihaiset ihmiset ja olemaan vihainen heille ja sille, mitä he edustavat.
Tosiasiassa näiden eri tavalla vihaisten ihmisten kuuluisi olla toistensa parhaita kavereita. He yrittävät muuttaa maailmaa, kukin tavallaan. Tämä päämäärä on heillä yhteinen, vaikka erimielisyys vallitseekin keinoista. On kuitenkin pitkälle menevää yksimielisyyttä tunnustaa, että radikaaleja muutoksia tarvitaan. Siihen ei pysty kovin moni. Ei meidän pidä edes olla huolissamme tai peloissamme siitä, että ympärillämme on vihaisia ihmisiä.
Vihan vastakohta on apatia, ja apatian lisääntymisestä meidän pitää olla huolissamme.
Pysähtyneisyys ja lama
23/08/11 11:04
Kolme vuotta sitten alkanut lama ei osoita mitään loppumisen merkkejä ja nyt on taas jouduttu tekemään yksi budjetti. Se on suunnaltaan oikeanlainen mutta kunnianhimoltaan riittämätön ja siinä näkyy puolueiden iltalypsyjen kädenjälki eikä vastuullinen ote.
Budjetin tekoaika oli mahdollisimman huono. Hieman ristiriitaisesti uskon, että Suomessa kyllä kyetään tekemään tarvittavia päätöksiä sitten kun on pakko, mutta juuri nyt tarvittavia päätöksiä pitäisi tehdä USA:ssa ja Manner-Euroopassa. Molemmissa paikoissa poliittinen koneisto näyttää täysin kyvyttömältä tekemään mitään kovin nopeasti.
Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, kyseessä ei ole mikään pankkikriisi tai finanssisektorin kriisi, jossa ahneet kapitalistit vilungilla rehellistä petkuttavat. Nelisen vuotta sitten kriisi alkoi pankkikriisinä, mutta nykyiset ongelmat liittyvät julkistalouksiin. Julkiset sektorit kaikkialla ovat eläneet yli varojensa täysin
surutta luottaen siihen, että joku muu korjaa asiat joskus. Kun touhua on harrastettu yli sukupolvien, ei länsimaista tunnu löytyvän ketään, joka osaisi laittaa asiat kuntoon. Poliittinen koneisto on rahanjako- ja tukiaisautomaatti eikä se kykene missään radikaaleihin talouden rakenteiden uudistamisiin.
Julkisen sektorin kriisi vyöryy yksityiselle sektorille, sillä liian moni yritys ja yrityksen asiakas on riippuvainen julkisesta rahoituksesta, jonka määrä on auttamatta laskusuunnassa. Julkinen sektori on muuttunut verkossaan röhnöttäväksi hämähäkiksi, joka pitää käsissään kaikkia lankoja ja pistää poskeensa kaiken, mitä verkkoon tarttuu. Yksityisten yritysten välinen bisnes ilman minkäänlaista julkisen sektorin osanottoa tuntuu olevan kovin rajoittunutta vaikka juuri nyt sitä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan.
Nyt julkistaloudet pakotetaan kääntymään säästömoodiin ja kenelläkään ei ole kykyä eikä halua saneeraukseen. Julkiset sektorit eivät tarvitse juustohöylää vaan ne tarvitsevat kassaraa. Juustohöyläys tuottaa näennäisiä säästöjä pienellä vaivalla ja todellisia säästöjä suurella vaivalla, mutta riskinä tässä on höylätä julkinen palvelu silti melko kalliiksi mutta käyttökelvottomaksi laadultaan. Tällöin ihmiset rikastuessaan ostavat tämän palvelun parempilaatuisena yksityiseltä aiheuttaen tilanteen, jossa maksetaan kahdesti ja saadaan kerran, ja tämä ei tuota mitään.
Oma viestini on ollut toistakymmentä vuotta se, että julkinen sektori pitäisi rakentaa uudelleen määrittelemällä, mitä palveluja sen kuuluu tuottaa. Sen sijaan, että mennään kunkin hallinnonalan sisälle tekemään juustohöylätyyppisiä ratkaisuja ja irtisanomaan muutamia konttorirottia, mietitään, mitä ylipäätään julkisella sektorilla pitäisi tehdä ja sitten katsotaan, mihin on rahaa, tärkeimpänä pidetystä aloittaen. Olisikohan vielä rahaa tämän priorisoinnin jälkeen maatalouden miljarditukiaisiin tai yrityksille vuosittain kipattaviin rahoihin?
Nyt kun Suomen julkistaloutta yritetään edes pikkuisen tasapainottaa, on alkanut sekä poliitikkojen, lehtineekerien että kadunmiesten suunnasta varsin outo urputus: kaikille tuntuu olevan ongelmana se, että ihmiset/kansalaiset/perheet/lapsiperheet/whatever “kurjistuvat” tehtyjen leikkausten ja veronkorotusten seurauksena. Hallitusta moititaan siis siitä, että se tekee työtään, vaikkakin hieman laiskanlaisesti.
Yksikään näistä usein vasemmalle vinksallaan olevista älyköistä ei ilmeisesti ajattele sitä, mihin julkisen sektorin raha oikein kuluu. Heidän teoriansa tuntuu olevan se, että julkisen sektorin raha tuottaa ihmisille hyvinvointia, sillä aina kun tätä rahaa ollaan karsimassa tai suuntaamassa uudelleen, he huutavat, ettei noin saa tehdä, kun kerran hyvinvointi kärsii. Nyt kun menoja on pakko leikata ja veroja korottaa, he tuntuvat olevan aivan täydellisen yllättyneitä siitä, että se näkyy jotenkin ihmisten kukkaroissa.
Tietenkin se näkyy ihmisten kukkaroissa. Kuka ihme veronkorotukset sitten maksaisi ja keneltä hieman supistettu julkisen sektorin kulutus olisi pois jos ei ihmisiltä? Herroilta? Jos taas ajatus on se, että julkinen sektori saadaan finansseiltaan tasapainoon ilman, että kukaan huomaa mitään, mihin sitten perustui alkuperäinen väite siitä, että julkinen sektori tuottaa ihmisille hyvinvointia?
Budjettiesityksessä paistaa kuitenkin läpi kunnianhimottomuus, ja tämä oli vasta valtion talous. Kuntataloutta ei ole kukaan uskaltanut edes tarkastella.
Kun luen talousarvioesitystä, siitä ilmenee, että huolimatta “säästämisestä”, valtion
menot nousevat 2% edellisvuoteen verrattuna. Mitä ihmeen säästämistä se on, että törsätään enemmän? Olisi nyt edes voinut yrittää nollatulokseen pyrkiä. Vertailun vuoksi useimpien Englannin kuntien council taxit (jotka siis maksetaan laskulla puntina per asunto eikä prosentteina tuloista) on onnistuttu pitämään samana viimeiset kolme vuotta. Ehkäpä osaltaan tästä johtuu, että Britannian säästötoimet alkavat myös tuottaa tuloksia. Kun inflaatio laukkaa, nollatulos on oikeastaan säästämistä, vaikka inflaatio ei nykyisellään olekaan merkitykseltään sitä, mitä ennen, mutta tästä toisessa jutussa lisää.
USA näyttää kyvyttömältä tekemään mitään ennen kuin presidentinvaalit on käyty. Eurooppa näyttää kyvyttömältä tekemään mitään, ennen kuin euroaluetta on supistettu.
USA:ssa Obaman kannatus on niin vahvaa, että republikaaneilla ei ole mitään hävittävää, ja republikaanit pystyvät kaiken päätöksenteon halutessaan pysäyttämään. Euroopassa taas on käynnissä taisto siitä, tuleeko EU:sta liittovaltio vai eikö tule. Kansat eivät halua liittovaltioita missään, toisaalta valtioliitto näyttää olevan kyvytön tekemään päätöksiä, sillä osa jäsenmaista sooloilee joka päätöksen kohdalla. Esimerkiksi Suomen pellefanttipuolueiden vaatimat “takuut” Kreikan tukipaketille ovat nyt Euroopan laajuinen ongelma, joka on onnistunut jälleen kerran pysäyttämään päätöksenteon kaikkialla aivan turhaan.
Yksi Euroopan laajuinen ongelma on kansan kriisitietoisuuden puute. Kun ihmiset kuvittelevat edelleen, että kyse on pankkikriisistä, he ihmettelevät, miksi heidän pitää maksaa “herrojen” kupruja. Samalla he eivät tule ajatelleeksi, että he ovat pelastamassa omia hyvinvointivaltioitaan ja julkisia palveluitaan, sillä niistähän tässä on pääosin kysymys. Kun ihmiset eivät ymmärrä, miksi tehdään heidän kannaltaan järjettömältä tuntuvia päätöksiä, he vastustavat niitä. Niin minäkin vastustaisin.
Eipä ole näkynyt missään EU:n presidenttiä (kuka lie) tai ketään kovan sarjan kasvoa, joka Iiro Viinasen lailla selittäisi kameroiden edessä kerran päivässä, miten karmealta ympärillä oikein näyttää.
Budjetin tekoaika oli mahdollisimman huono. Hieman ristiriitaisesti uskon, että Suomessa kyllä kyetään tekemään tarvittavia päätöksiä sitten kun on pakko, mutta juuri nyt tarvittavia päätöksiä pitäisi tehdä USA:ssa ja Manner-Euroopassa. Molemmissa paikoissa poliittinen koneisto näyttää täysin kyvyttömältä tekemään mitään kovin nopeasti.
Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, kyseessä ei ole mikään pankkikriisi tai finanssisektorin kriisi, jossa ahneet kapitalistit vilungilla rehellistä petkuttavat. Nelisen vuotta sitten kriisi alkoi pankkikriisinä, mutta nykyiset ongelmat liittyvät julkistalouksiin. Julkiset sektorit kaikkialla ovat eläneet yli varojensa täysin
Julkisen sektorin kriisi vyöryy yksityiselle sektorille, sillä liian moni yritys ja yrityksen asiakas on riippuvainen julkisesta rahoituksesta, jonka määrä on auttamatta laskusuunnassa. Julkinen sektori on muuttunut verkossaan röhnöttäväksi hämähäkiksi, joka pitää käsissään kaikkia lankoja ja pistää poskeensa kaiken, mitä verkkoon tarttuu. Yksityisten yritysten välinen bisnes ilman minkäänlaista julkisen sektorin osanottoa tuntuu olevan kovin rajoittunutta vaikka juuri nyt sitä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan.
Nyt julkistaloudet pakotetaan kääntymään säästömoodiin ja kenelläkään ei ole kykyä eikä halua saneeraukseen. Julkiset sektorit eivät tarvitse juustohöylää vaan ne tarvitsevat kassaraa. Juustohöyläys tuottaa näennäisiä säästöjä pienellä vaivalla ja todellisia säästöjä suurella vaivalla, mutta riskinä tässä on höylätä julkinen palvelu silti melko kalliiksi mutta käyttökelvottomaksi laadultaan. Tällöin ihmiset rikastuessaan ostavat tämän palvelun parempilaatuisena yksityiseltä aiheuttaen tilanteen, jossa maksetaan kahdesti ja saadaan kerran, ja tämä ei tuota mitään.
Oma viestini on ollut toistakymmentä vuotta se, että julkinen sektori pitäisi rakentaa uudelleen määrittelemällä, mitä palveluja sen kuuluu tuottaa. Sen sijaan, että mennään kunkin hallinnonalan sisälle tekemään juustohöylätyyppisiä ratkaisuja ja irtisanomaan muutamia konttorirottia, mietitään, mitä ylipäätään julkisella sektorilla pitäisi tehdä ja sitten katsotaan, mihin on rahaa, tärkeimpänä pidetystä aloittaen. Olisikohan vielä rahaa tämän priorisoinnin jälkeen maatalouden miljarditukiaisiin tai yrityksille vuosittain kipattaviin rahoihin?
Nyt kun Suomen julkistaloutta yritetään edes pikkuisen tasapainottaa, on alkanut sekä poliitikkojen, lehtineekerien että kadunmiesten suunnasta varsin outo urputus: kaikille tuntuu olevan ongelmana se, että ihmiset/kansalaiset/perheet/lapsiperheet/whatever “kurjistuvat” tehtyjen leikkausten ja veronkorotusten seurauksena. Hallitusta moititaan siis siitä, että se tekee työtään, vaikkakin hieman laiskanlaisesti.
Yksikään näistä usein vasemmalle vinksallaan olevista älyköistä ei ilmeisesti ajattele sitä, mihin julkisen sektorin raha oikein kuluu. Heidän teoriansa tuntuu olevan se, että julkisen sektorin raha tuottaa ihmisille hyvinvointia, sillä aina kun tätä rahaa ollaan karsimassa tai suuntaamassa uudelleen, he huutavat, ettei noin saa tehdä, kun kerran hyvinvointi kärsii. Nyt kun menoja on pakko leikata ja veroja korottaa, he tuntuvat olevan aivan täydellisen yllättyneitä siitä, että se näkyy jotenkin ihmisten kukkaroissa.
Tietenkin se näkyy ihmisten kukkaroissa. Kuka ihme veronkorotukset sitten maksaisi ja keneltä hieman supistettu julkisen sektorin kulutus olisi pois jos ei ihmisiltä? Herroilta? Jos taas ajatus on se, että julkinen sektori saadaan finansseiltaan tasapainoon ilman, että kukaan huomaa mitään, mihin sitten perustui alkuperäinen väite siitä, että julkinen sektori tuottaa ihmisille hyvinvointia?
Budjettiesityksessä paistaa kuitenkin läpi kunnianhimottomuus, ja tämä oli vasta valtion talous. Kuntataloutta ei ole kukaan uskaltanut edes tarkastella.
Kun luen talousarvioesitystä, siitä ilmenee, että huolimatta “säästämisestä”, valtion
USA näyttää kyvyttömältä tekemään mitään ennen kuin presidentinvaalit on käyty. Eurooppa näyttää kyvyttömältä tekemään mitään, ennen kuin euroaluetta on supistettu.
USA:ssa Obaman kannatus on niin vahvaa, että republikaaneilla ei ole mitään hävittävää, ja republikaanit pystyvät kaiken päätöksenteon halutessaan pysäyttämään. Euroopassa taas on käynnissä taisto siitä, tuleeko EU:sta liittovaltio vai eikö tule. Kansat eivät halua liittovaltioita missään, toisaalta valtioliitto näyttää olevan kyvytön tekemään päätöksiä, sillä osa jäsenmaista sooloilee joka päätöksen kohdalla. Esimerkiksi Suomen pellefanttipuolueiden vaatimat “takuut” Kreikan tukipaketille ovat nyt Euroopan laajuinen ongelma, joka on onnistunut jälleen kerran pysäyttämään päätöksenteon kaikkialla aivan turhaan.
Yksi Euroopan laajuinen ongelma on kansan kriisitietoisuuden puute. Kun ihmiset kuvittelevat edelleen, että kyse on pankkikriisistä, he ihmettelevät, miksi heidän pitää maksaa “herrojen” kupruja. Samalla he eivät tule ajatelleeksi, että he ovat pelastamassa omia hyvinvointivaltioitaan ja julkisia palveluitaan, sillä niistähän tässä on pääosin kysymys. Kun ihmiset eivät ymmärrä, miksi tehdään heidän kannaltaan järjettömältä tuntuvia päätöksiä, he vastustavat niitä. Niin minäkin vastustaisin.
Eipä ole näkynyt missään EU:n presidenttiä (kuka lie) tai ketään kovan sarjan kasvoa, joka Iiro Viinasen lailla selittäisi kameroiden edessä kerran päivässä, miten karmealta ympärillä oikein näyttää.
Tyrannit Ahvenanmaalle
18/08/11 19:22
Tämän jutun Ahvenanmaa-osuutta ei sitten tarvitse ottaa aivan kuolemanvakavasti, mikä tosikoille tiedoksi annetaan.
Nyt pitäisi päästä eroon taas vaihteeksi parista tyrannista. Syyriassa olisi yksi ja Libyassa toinen virkaheitto. Diktaattoreja ja tyranneja on ollut maailman sivu ja tulee aina olemaan ja heistä eroon pääseminen on osoittautunut aika hankalaksi hommaksi.
Tyranneilla on rahaa, joten he saavat lahjottua jonkun ydinjoukon, usein armeijan, puolelleen. Tuloksena on helposti sisällissota, joka repii maan fyysisesti ja henkisesti palasiksi. Tämä on käynyt nyt Libyassa. Toisaalta tiedämme, että syrjäytetyn diktaattorin odotettu elinikä ei ole kovin kummoinen. Romaniassa muutama päivä. Irakissa vuoden verran pelleoikeudenkäynnin ajan. Egyptissä ollaan nyt pelleoikeudenkäyntivaiheessa, josta tuloksena on joko kuolemantuomio, elinikäinen
vankeus tai se, että aika hoitaa asian kuten se teki Slobodan Milosevicin tapauksessa.
Tästä seuraa pattitilanne, sillä tyranni tietää pääsevänsä hengestään jos häviää taistelun vallasta. Puolustusreaktio on melko inhimillinen, sillä harva haluaa hengestään päästä. Ei hänelle ole mitään väliä sillä, paljonko muita kuolee ja kuinka raunioina maa lopulta on, kunhan hän vain saa pidettyä kiinni vallankahvasta ja sitä kautta myös hengestään.
Toisaalta tiedetään, että Chilessä Pinochet saatiin lopulta syrjään varsin verettömästi kun tehtävästä poistuvalle tyrannille taattiin koskemattomuus. Se ei todennäköisesti mitenkään sovi Pinochetin hallinnon uhrien mielikuvaan oikeudenmukaisesta kostosta, mutta oikein tai väärin, näin vältettiin yksi sisällissota ja Chile on tänä päivänä maanosansa äveriäin tai toiseksi äveriäin paikka, jossa on kohtuullista hyvinvointia.
Pitäisikö kansainvälisen yhteisön tarttua toimeen? Johonkin voisi perustaa reservaatin näille entisille tyranneille. Tuon reservaatin pitäisi käytännössä olla saari, sillä näin voitaisiin edes jotenkin varmistaa, että he myös pysyvät siellä. Passitus tähän paikkaan olisi rangaistus ja syntyisi jonkun kansainvälisen oikeusistuimen päätöksellä kuten myös sieltä vapauttaminen siinä tapauksessa, että rosvo näyttää tehneen parannuksen.
Kun kyseessä olisi rangaistus, se saattaisi hieman tyydyttää kostonhimoisten katkeruutta. Hyöty tästä olisi se, että saattaisimme saada jokusen tyrannin pois vallankahvasta ilman sisällissotaa tai sotaa, sillä kenenkään ei tarvitse pelätä henkensä puolesta. Lopulta kosto ei toteudu ja rangaistus ei ole varsinainen koirankoppirangaistus, mutta lopulta tämä voisi olla tyrannian ikeessä kamppailevan maan ihmisille kuitenkin parempi ratkaisu kuin pitkä ja repivä sota.
Suomi voisi tarjota Ahvenanmaata tällaiseksi karkotuspaikaksi. Sinne perheineen tulevat diktaattorit ovat aivan täydellisen harmittomia yksinään kun heillä ei ole armeijaa komennettavanaan. Vaikka heidän varojaan hieman onnistuttaisiin takavarikoimaankin, nämä henkilöt olisivat kuitenkin huomattavan äveriästä sakkia ja piristäisivät kulutuksellaan paikan taloutta. Toisaalta kyse on myös varsin hyvin verkostoituneesta väestä, joten kun joutenolo kyllästyttää ja he haluavat ryhtyä perustamaan bisneksiä, saisi saari tästäkin ylimääräisen piristysruiskeen työpaikkojen muodossa.
Todennäköisesti tyrannit haluaisivat mieluummin Tyynellemerelle kuin Ahvenanmaalle, joten loppusijoituspaikaksi valikoituisi joku muu. Voisi kuitenkin kuvitella, että vapaaehtoisia vastaanottajapaikkoja ei tarvitsisi kissojen ja koirien kanssa etsiä, sillä luiskaan joutuneen tyrannin vastaanottaminen voisi olla hyvää bisnestä.
Nyt pitäisi päästä eroon taas vaihteeksi parista tyrannista. Syyriassa olisi yksi ja Libyassa toinen virkaheitto. Diktaattoreja ja tyranneja on ollut maailman sivu ja tulee aina olemaan ja heistä eroon pääseminen on osoittautunut aika hankalaksi hommaksi.
Tyranneilla on rahaa, joten he saavat lahjottua jonkun ydinjoukon, usein armeijan, puolelleen. Tuloksena on helposti sisällissota, joka repii maan fyysisesti ja henkisesti palasiksi. Tämä on käynyt nyt Libyassa. Toisaalta tiedämme, että syrjäytetyn diktaattorin odotettu elinikä ei ole kovin kummoinen. Romaniassa muutama päivä. Irakissa vuoden verran pelleoikeudenkäynnin ajan. Egyptissä ollaan nyt pelleoikeudenkäyntivaiheessa, josta tuloksena on joko kuolemantuomio, elinikäinen
Tästä seuraa pattitilanne, sillä tyranni tietää pääsevänsä hengestään jos häviää taistelun vallasta. Puolustusreaktio on melko inhimillinen, sillä harva haluaa hengestään päästä. Ei hänelle ole mitään väliä sillä, paljonko muita kuolee ja kuinka raunioina maa lopulta on, kunhan hän vain saa pidettyä kiinni vallankahvasta ja sitä kautta myös hengestään.
Toisaalta tiedetään, että Chilessä Pinochet saatiin lopulta syrjään varsin verettömästi kun tehtävästä poistuvalle tyrannille taattiin koskemattomuus. Se ei todennäköisesti mitenkään sovi Pinochetin hallinnon uhrien mielikuvaan oikeudenmukaisesta kostosta, mutta oikein tai väärin, näin vältettiin yksi sisällissota ja Chile on tänä päivänä maanosansa äveriäin tai toiseksi äveriäin paikka, jossa on kohtuullista hyvinvointia.
Pitäisikö kansainvälisen yhteisön tarttua toimeen? Johonkin voisi perustaa reservaatin näille entisille tyranneille. Tuon reservaatin pitäisi käytännössä olla saari, sillä näin voitaisiin edes jotenkin varmistaa, että he myös pysyvät siellä. Passitus tähän paikkaan olisi rangaistus ja syntyisi jonkun kansainvälisen oikeusistuimen päätöksellä kuten myös sieltä vapauttaminen siinä tapauksessa, että rosvo näyttää tehneen parannuksen.
Kun kyseessä olisi rangaistus, se saattaisi hieman tyydyttää kostonhimoisten katkeruutta. Hyöty tästä olisi se, että saattaisimme saada jokusen tyrannin pois vallankahvasta ilman sisällissotaa tai sotaa, sillä kenenkään ei tarvitse pelätä henkensä puolesta. Lopulta kosto ei toteudu ja rangaistus ei ole varsinainen koirankoppirangaistus, mutta lopulta tämä voisi olla tyrannian ikeessä kamppailevan maan ihmisille kuitenkin parempi ratkaisu kuin pitkä ja repivä sota.
Suomi voisi tarjota Ahvenanmaata tällaiseksi karkotuspaikaksi. Sinne perheineen tulevat diktaattorit ovat aivan täydellisen harmittomia yksinään kun heillä ei ole armeijaa komennettavanaan. Vaikka heidän varojaan hieman onnistuttaisiin takavarikoimaankin, nämä henkilöt olisivat kuitenkin huomattavan äveriästä sakkia ja piristäisivät kulutuksellaan paikan taloutta. Toisaalta kyse on myös varsin hyvin verkostoituneesta väestä, joten kun joutenolo kyllästyttää ja he haluavat ryhtyä perustamaan bisneksiä, saisi saari tästäkin ylimääräisen piristysruiskeen työpaikkojen muodossa.
Todennäköisesti tyrannit haluaisivat mieluummin Tyynellemerelle kuin Ahvenanmaalle, joten loppusijoituspaikaksi valikoituisi joku muu. Voisi kuitenkin kuvitella, että vapaaehtoisia vastaanottajapaikkoja ei tarvitsisi kissojen ja koirien kanssa etsiä, sillä luiskaan joutuneen tyrannin vastaanottaminen voisi olla hyvää bisnestä.
Wahlroos alkaa höpertyä
17/08/11 16:04
Björn Wahlroosilla on joskus ollut hyviäkin ajatuksia, mutta nyt näyttää häneltäkin karkailevan.
Wahlroos siis ehdottaa vapaa-ajan verottamista, jotta downshiftaaminen muuttuu epähoukuttelevaksi ja kansa villiintyy tekemään lisää töitä. Näin Suomi kääntyy nousuun.
Ajatus on täsmälleen sama, mitä tympeimmät sosialistit ja vihreät ehdottavat ratkaisuksi joukkoliikenteen ongelmiin. Kun aletaan lisäverottaa autoilua tietulleilla ja rakennetaan betoniporsaita joka paikkaan, joukkoliikenteen kilpailukyky paranee ilman ensimmäistäkään investointia,
sillä autoilu muuttuu kalliimmaksi ja hitaammaksi. Kukaan ei koskaan ehdota, että joukkoliikenteen ongelmat korjattaisiin parantamalla joukkoliikennettä, sillä sehän maksaa.
Jos suomalaisille ei maistu tarjolla oleva työ siitä maksettavalla palkalla nykyistä enempää, mikä on ratkaisu? Wahlroos haluaa vapaa-ajan verolle, jotta työpaikkojen ja lisätyön bisnescase paranee. Näin ei näppärästi tarvitse tehdä mitään eikä työnantajien miettiä, miksi työ ei oikein maistu.
Sveitsissä vallitsee täystyöllisyys ja vähän päälle. Miksiköhän? Löytyisiköhän Wahlroosinkin työpaikkoihin tekijöitä, jos niistä maksettaisiin paremmin ja/tai tarjottaisiin parempia etuja ja mukavampia toimenkuvia? Voisi vaikka löytyä.
Ei Suomessa ole erityisen helppoa löytää itselleen hyväpalkkaista työtä. Ne harvat paikat, joita tarjolle tulee, kähmitään helposti tiskin alitse kavereille ja loppuihin on niin tuhottomasti hakijoita, että valituksi tuleminen on sattuman kauppaa eikä enää kiinni omasta osaamisesta ja kouluttautumisesta. Jos huonosti palkattuihin hommiin ei löyty tekijöitä, minä en ensimmäisenä viitsisi mennä läiskimään lisäveroja niille, jotka mieluummin tekevät jotakin muuta.
Käytännössä Wahlroosin ehdotus vain pakottaisi ihmiset ottamaan vastaan mitä hyvänsä työtä millä hyvänsä hinnalla ja ehdoilla. Kuulostan nyt epäilemättä kommunistilta, mutta nykymaailmassa työntekijän oikeastaan ainut järkevä turvaverkko valtaosalla aloista on se, ettei hänen ole aivan pakko tehdä mitä hyvänsä työtä. Vain harvoilla aloilla työntekijät voivat enää neuvotella edes jossain määrin tasaväkisesti työnantajan kanssa mistään ja lainsäädäntökin on melko surkealla tasolla kun se olettaa yleissitovien työehtosopimusten hoitavan kaikki keskeiset kysymykset.
Työelämän sirpaloituminen perinteisistä ammattinimikkeistä lähelle tilannetta, jossa yhden työn tekijä ei ole pätevä hakemaan mitään toista työpaikkaa koulutuksellaan, kokemuksellaan ja osaamisellaan kun jokaisessa uudessa työpaikassa on joku erityinen toimiala- tai työvälineosaamisvaatimus, on käytännössä tehnyt ay-toiminnan kaltaisesta edunvalvonnasta mahdotonta. Yhteisiä nimittäjiä ei enää työntekijöiden välillä juuri ole. Lainsäädäntö ei ole ajan tasalla, sillä kolmikantayhteistyöstä juopuneessa hallintokulttuurissa työmarkkinajärjestöt eivät tietenkään halua luovuttaa valtaansa pois.
Työelämän ja vapaa-ajan yhteenliitymää on yritetty kehittää monumentaalisissa prosesseissa ja työryhmissä iät ajat. On saatu aikaiseksi julkiselle sektorille jotain vuorotteluvapaita tms, tunnustaen tavallaan sen asian, että kaikki ihmiset eivät halua tappaa itseään työhön. Kun keskusjohtoisista ja jäykistä rakennelmista ei ole tullut juuri mitään, ihmiset ovat alkaneet äänestää jaloillaan. Vapaaehtoisesti keikkatyötä tekevien määrä on lisääntynyt ja kaikki kynnelle kykenevät myyvät omaa työtään oman firmansa lukuun omin ehdoin sen sijaan, että menevät korporaatioon pienipalkkaisiksi työmuurahaisiksi hallintomatroonien simputettaviksi.
Osa ei tietysti kykene näin tekemään eikä palkkatyö muutenkaan mikään huono vaihtoehto ihmiselle ole. Sen sijaan palkkatyö täysin sanelluilla ehdoilla on, ja Wahlroosin vaatimusten ainut keskeinen sisältö on se, että sanelun määrää pitäisi lisätä poistamalla ainoa vaihtoehto eli työstä kieltäytyminen.
Loppuhuipennuksena tietysti vielä tämä: - Mutta norjalaisilla on öljynsä ja he ovat muutenkin fiksumpia.
Norjalaisilla on kyllä öljynsä, mutta tuon maan talous on melko lailla omituisessa jamassa. Se on täydellisen sisäänpäin kääntynyt eikä siellä tunnu olevan öljyn ja turskan lisäksi juuri mitään maailmalle kaupaksi käyvää. Ehkä se on osoitus fiksuudesta mutta minusta se on osoitus henkisestä laiskuudesta. Kun vertaa Norjaa vaikkapa Arabiemiraatteihin, joissa rakennetaan öljyrahalla valtavia bisneksiä öljyn loppumisen varalle samalla kun Norjassa vain istutaan jonkun sosiaaliturvarahaston päällä, tekee mieli sanoa, etteivät norjalaiset niin ylivertaisen fiksuja ole, että suuresti suomalaisista eroaisivat.
Vai ovatko suomalaiset sittenkin ärsyttävän fiksuja, kun eivät ole valmiita maailmaan, jossa vapaa-ajan vietosta rangaistaan vain sen takia, että työstä voisi maksaa vielä nykyistäkin pienempää palkkaa?
Wahlroos siis ehdottaa vapaa-ajan verottamista, jotta downshiftaaminen muuttuu epähoukuttelevaksi ja kansa villiintyy tekemään lisää töitä. Näin Suomi kääntyy nousuun.
Ajatus on täsmälleen sama, mitä tympeimmät sosialistit ja vihreät ehdottavat ratkaisuksi joukkoliikenteen ongelmiin. Kun aletaan lisäverottaa autoilua tietulleilla ja rakennetaan betoniporsaita joka paikkaan, joukkoliikenteen kilpailukyky paranee ilman ensimmäistäkään investointia,
Jos suomalaisille ei maistu tarjolla oleva työ siitä maksettavalla palkalla nykyistä enempää, mikä on ratkaisu? Wahlroos haluaa vapaa-ajan verolle, jotta työpaikkojen ja lisätyön bisnescase paranee. Näin ei näppärästi tarvitse tehdä mitään eikä työnantajien miettiä, miksi työ ei oikein maistu.
Sveitsissä vallitsee täystyöllisyys ja vähän päälle. Miksiköhän? Löytyisiköhän Wahlroosinkin työpaikkoihin tekijöitä, jos niistä maksettaisiin paremmin ja/tai tarjottaisiin parempia etuja ja mukavampia toimenkuvia? Voisi vaikka löytyä.
Ei Suomessa ole erityisen helppoa löytää itselleen hyväpalkkaista työtä. Ne harvat paikat, joita tarjolle tulee, kähmitään helposti tiskin alitse kavereille ja loppuihin on niin tuhottomasti hakijoita, että valituksi tuleminen on sattuman kauppaa eikä enää kiinni omasta osaamisesta ja kouluttautumisesta. Jos huonosti palkattuihin hommiin ei löyty tekijöitä, minä en ensimmäisenä viitsisi mennä läiskimään lisäveroja niille, jotka mieluummin tekevät jotakin muuta.
Käytännössä Wahlroosin ehdotus vain pakottaisi ihmiset ottamaan vastaan mitä hyvänsä työtä millä hyvänsä hinnalla ja ehdoilla. Kuulostan nyt epäilemättä kommunistilta, mutta nykymaailmassa työntekijän oikeastaan ainut järkevä turvaverkko valtaosalla aloista on se, ettei hänen ole aivan pakko tehdä mitä hyvänsä työtä. Vain harvoilla aloilla työntekijät voivat enää neuvotella edes jossain määrin tasaväkisesti työnantajan kanssa mistään ja lainsäädäntökin on melko surkealla tasolla kun se olettaa yleissitovien työehtosopimusten hoitavan kaikki keskeiset kysymykset.
Työelämän sirpaloituminen perinteisistä ammattinimikkeistä lähelle tilannetta, jossa yhden työn tekijä ei ole pätevä hakemaan mitään toista työpaikkaa koulutuksellaan, kokemuksellaan ja osaamisellaan kun jokaisessa uudessa työpaikassa on joku erityinen toimiala- tai työvälineosaamisvaatimus, on käytännössä tehnyt ay-toiminnan kaltaisesta edunvalvonnasta mahdotonta. Yhteisiä nimittäjiä ei enää työntekijöiden välillä juuri ole. Lainsäädäntö ei ole ajan tasalla, sillä kolmikantayhteistyöstä juopuneessa hallintokulttuurissa työmarkkinajärjestöt eivät tietenkään halua luovuttaa valtaansa pois.
Työelämän ja vapaa-ajan yhteenliitymää on yritetty kehittää monumentaalisissa prosesseissa ja työryhmissä iät ajat. On saatu aikaiseksi julkiselle sektorille jotain vuorotteluvapaita tms, tunnustaen tavallaan sen asian, että kaikki ihmiset eivät halua tappaa itseään työhön. Kun keskusjohtoisista ja jäykistä rakennelmista ei ole tullut juuri mitään, ihmiset ovat alkaneet äänestää jaloillaan. Vapaaehtoisesti keikkatyötä tekevien määrä on lisääntynyt ja kaikki kynnelle kykenevät myyvät omaa työtään oman firmansa lukuun omin ehdoin sen sijaan, että menevät korporaatioon pienipalkkaisiksi työmuurahaisiksi hallintomatroonien simputettaviksi.
Osa ei tietysti kykene näin tekemään eikä palkkatyö muutenkaan mikään huono vaihtoehto ihmiselle ole. Sen sijaan palkkatyö täysin sanelluilla ehdoilla on, ja Wahlroosin vaatimusten ainut keskeinen sisältö on se, että sanelun määrää pitäisi lisätä poistamalla ainoa vaihtoehto eli työstä kieltäytyminen.
Loppuhuipennuksena tietysti vielä tämä: - Mutta norjalaisilla on öljynsä ja he ovat muutenkin fiksumpia.
Norjalaisilla on kyllä öljynsä, mutta tuon maan talous on melko lailla omituisessa jamassa. Se on täydellisen sisäänpäin kääntynyt eikä siellä tunnu olevan öljyn ja turskan lisäksi juuri mitään maailmalle kaupaksi käyvää. Ehkä se on osoitus fiksuudesta mutta minusta se on osoitus henkisestä laiskuudesta. Kun vertaa Norjaa vaikkapa Arabiemiraatteihin, joissa rakennetaan öljyrahalla valtavia bisneksiä öljyn loppumisen varalle samalla kun Norjassa vain istutaan jonkun sosiaaliturvarahaston päällä, tekee mieli sanoa, etteivät norjalaiset niin ylivertaisen fiksuja ole, että suuresti suomalaisista eroaisivat.
Vai ovatko suomalaiset sittenkin ärsyttävän fiksuja, kun eivät ole valmiita maailmaan, jossa vapaa-ajan vietosta rangaistaan vain sen takia, että työstä voisi maksaa vielä nykyistäkin pienempää palkkaa?
Huonoja talousuutisia ja parempaa perusturvaa
16/08/11 12:54
Päivän ja viikon uutisia ovat värittäneet puolueiden änkyröinti talousasioissa ja huonot talousluvut maailmalta.
Huonoista talousluvuista oleellisimmat ovat ne, jotka kertovat talouskasvun pysähtyneen USA:ssa, Britanniassa ja Saksassa. Vain perifeerisissä reunamaissa on toistaiseksi talouskasvua, mutta sekään tuskin kantaa kauaksi kun vientimaiden taloudet yskivät.
Hallitusohjelma oli kaikkien vesitettyjen kompromissien isä ja äiti. Sitä oli tarkoitus tarkastella uudelleen jos talousluvut antavat siihen aihetta. Kun kerran pörssiromahdus ja pysähtynyt talouskasvu eivät anna aihetta tähän, mikä ihme sitten antaa? Suomen julkistalous oli tarkoitus hoitaa kuntoon talouskasvulla eikä säästöillä. Nyt talouskasvu on tyssäämässä eikä se alun alkaenkaan päässyt siihen vauhtiin, jolla jotain olisi tapahtunut.
Asioita pitäisi miettiä kokonaan uudelleen ja katsoa, mihin on rahaa ja mihin ei ole. Vaan mitä tekee hallitus? Väki näyttää olevan kesälomalla ja jos jotain lausuntoja saadaan, niissä vastustetaan oman hallinnonalan säästöjä (RKP) tai vaaditaan lisää rahaa joihinkin kohteisiin, koska niin on sovittu (SDP).
Tällaiset ajatukset yksinään ovat täysin arvottomia. Kyllähän uudelleen asioita mietittäessä on lupa miettiä näitäkin asioita, mutta kun julkistalouden syöksykierre ei oikaise itseään, se on nyt pakko oikaista aivan oikeasti tekemällä jotakin.
Perusturvaan todennäköisesti on pakko tehdä joku inflaatiotarkistus, sillä inflaatio nimenomaan elintarvikkeiden ja energian tapauksessa laukkaa aivan omilla luvuillaan. Mutta onko summa sata euroa? Entä mistä oikein säästetään lisää, että tämä summa ei aiheuta lisävelan tarvetta?
En tiedä, missä Jyrki Katainen piileskelee, mutta hänen olisi syytä tulla pistämään rivit ojennukseen. Kun jokainen ministeri sooloilee omiaan kameroiden edessä ja kriisitietoisuudesta ei näytä olevan tietoakaan, syntyy mielikuva, ettei hallitusta johda kukaan.
Tämä hallitus vaikuttaakin jonkunlaiselta toimitusministeriöltä, joka istuu täsmälleen siihen saakka, kunnes persut onnistuvat mokaamaan niin pahasti, että lässäyttävät kannatustaan tuonne 10-15% paikkeille tai hajoavat enemmistö- ja vähemmistöpersuihin tai jotain. Mikään puolue ei näytä haluavan juuri nyt kantaa vastuuta mistään ja tehdä ikäviä päätöksiä vaan kaikki rasvaavat lausuntoautomaattejaan pehmeillä puheilla aivan kuin kaikki kävisivät kulisseissa jatkuvasti eduskuntavaalikampanjaa.
Kansan persuprotesti osui mahdollisimman huonoon aikaan. En ole suuri perinteisten puolueiden ja korporaatiovallan ystävä, mutta vaikeassa taloustilanteessa tarvittaisiin ammattiliaisia tekemään ikäviä päätöksiä ja palauttamaan julkiset finanssit kuntoon. Tätä tehtävää ei voi amatööreille antaa.
Huonoista talousluvuista oleellisimmat ovat ne, jotka kertovat talouskasvun pysähtyneen USA:ssa, Britanniassa ja Saksassa. Vain perifeerisissä reunamaissa on toistaiseksi talouskasvua, mutta sekään tuskin kantaa kauaksi kun vientimaiden taloudet yskivät.
Hallitusohjelma oli kaikkien vesitettyjen kompromissien isä ja äiti. Sitä oli tarkoitus tarkastella uudelleen jos talousluvut antavat siihen aihetta. Kun kerran pörssiromahdus ja pysähtynyt talouskasvu eivät anna aihetta tähän, mikä ihme sitten antaa? Suomen julkistalous oli tarkoitus hoitaa kuntoon talouskasvulla eikä säästöillä. Nyt talouskasvu on tyssäämässä eikä se alun alkaenkaan päässyt siihen vauhtiin, jolla jotain olisi tapahtunut.
Asioita pitäisi miettiä kokonaan uudelleen ja katsoa, mihin on rahaa ja mihin ei ole. Vaan mitä tekee hallitus? Väki näyttää olevan kesälomalla ja jos jotain lausuntoja saadaan, niissä vastustetaan oman hallinnonalan säästöjä (RKP) tai vaaditaan lisää rahaa joihinkin kohteisiin, koska niin on sovittu (SDP).
Tällaiset ajatukset yksinään ovat täysin arvottomia. Kyllähän uudelleen asioita mietittäessä on lupa miettiä näitäkin asioita, mutta kun julkistalouden syöksykierre ei oikaise itseään, se on nyt pakko oikaista aivan oikeasti tekemällä jotakin.
Perusturvaan todennäköisesti on pakko tehdä joku inflaatiotarkistus, sillä inflaatio nimenomaan elintarvikkeiden ja energian tapauksessa laukkaa aivan omilla luvuillaan. Mutta onko summa sata euroa? Entä mistä oikein säästetään lisää, että tämä summa ei aiheuta lisävelan tarvetta?
En tiedä, missä Jyrki Katainen piileskelee, mutta hänen olisi syytä tulla pistämään rivit ojennukseen. Kun jokainen ministeri sooloilee omiaan kameroiden edessä ja kriisitietoisuudesta ei näytä olevan tietoakaan, syntyy mielikuva, ettei hallitusta johda kukaan.
Tämä hallitus vaikuttaakin jonkunlaiselta toimitusministeriöltä, joka istuu täsmälleen siihen saakka, kunnes persut onnistuvat mokaamaan niin pahasti, että lässäyttävät kannatustaan tuonne 10-15% paikkeille tai hajoavat enemmistö- ja vähemmistöpersuihin tai jotain. Mikään puolue ei näytä haluavan juuri nyt kantaa vastuuta mistään ja tehdä ikäviä päätöksiä vaan kaikki rasvaavat lausuntoautomaattejaan pehmeillä puheilla aivan kuin kaikki kävisivät kulisseissa jatkuvasti eduskuntavaalikampanjaa.
Kansan persuprotesti osui mahdollisimman huonoon aikaan. En ole suuri perinteisten puolueiden ja korporaatiovallan ystävä, mutta vaikeassa taloustilanteessa tarvittaisiin ammattiliaisia tekemään ikäviä päätöksiä ja palauttamaan julkiset finanssit kuntoon. Tätä tehtävää ei voi amatööreille antaa.
Eläminen valmiissa brändimaailmassa
11/08/11 12:28
Yhdistelin tähän ajatukseen näkemyksiä, omia ja vieraita, sieltä täältä.
Kimmokkeen sain luettuani Soininvaaran tekstin, josta lainaan katkelman: Japani on ollut jonkinasteisessa lamassa tai hitaan kasvun vaiheessa jo 20 vuotta. Väitän, että Japanin ”ongelmana” on, että maa on tullut valmiiksi, mutta japanilaiset eivät osaa elää valmiiseen maahansa tyytyväisinä.
Sama tilanne on Euroopassa, siis Länsi-Euroopassa. Teollistumisen tuottama määrällinen hyppäys alkaa olla valmis. Talous kehittyy yhä, mutta vain laadullisesti.
Toisaalta tapetilla varsinkin täällä ovat olleet Britannian mellakat, joille on annettu kaikennäköistä sisältöä poliitikkojen pehmeissä tai todella pehmeissä puheissa. Tämän lisäksi mieleen tulee ainakin nuorisotyöttömyys. Kirjoitin kommenttina toisaalle ajatuksiani syrjäytyneistä nuorista kun Hesarin pääkirjoitus otsikoi mellakkakirjoituksensa “toivottomien” rähinäksi.
Aloitetaan tästä päästä.
Eihän nuoriso Britanniassa oikeasti ole toivottomassa tilanteessa. On olemassa virallinen putki, jossa käydään ensin peruskoulu, sitten kouluttaudutaan lisää, mennään minimipalkkaisiin hanttihommiin (jos ei oikaista tästä vaiheesta kouluttautumalla vielä lisää) ja päästään jonkunlaiselle vihreälle oksalle hieman mukavampiin ja/tai paremmin palkattuihin hommiin joskus kolmekymppisenä. Tämä tie on auki oikeastaan kaikille, sillä tässä maassa on matalan minimipalkan takia tuhottomasti entry level -jobeja, joihin pääsemiseksi ei välttämättä tarvitse edes osata lukea. Olen nähnyt tämän tason väkeä esimerkiksi vahtimestareina, jotka joutuivat soittamaan lukutaitoisen pomonsa paikalle lukemaan ajokorttiani ja vertaamaan nimilistaan päättääkseen, onko minulla oikeus tulla sisään vai ei.
Ongelma ei oikeastaan ole tässä. Kaduilla riehuneet olivat 12 vuodesta ylöspäin tai jotain. 13-14-vuotiaan aikakäsityksessä se, että 15 vuoden kuluttua saa pikkuisen rahaa ja arvonantoa, on ikuisuuden päässä kun ensi perjantaihinkin tuntuu olevan toivottoman pitkä aika.
Tämän rinnalla on olemassa erilaisia virallisen normiyhteiskunnan ulkopuolella toimivia alakulttuureja, jengejä, kerhoja, ryhmiä, sitä, tätä ja tuota. Osa näistä on tietysti puhtaasti rikollisia, mutta huomaamatta usein jää, että valtaosa ei ole. Ne eivät välttämättä kunnioita sellaisenaan lakia ja esivaltaa, mutta niiden omat sisäiset säännöt perustuvat terveeseen järkeen kuten valtaosa keskeisistä laeistakin, eikä näissä esimerkiksi musiikin tai jonkun harrastuksen ympärillä pyörivissä joukoissa hengaava ole sen rikollisempi kuin minäkään.
On tietysti olemassa umpirikollista jengitoimintaakin. Omaisuusrikoksia, huumekauppaa ja muuta mukavaa.
Hieman teiniangstia potevan nuoren vinkkelistä “epävirallisen” yhteiskunnan tarjonta voi hyvinkin olla paljon houkuttelevampi juttu kuin virallisen yhteiskunnan virallinen putki. Jos huumeita kouluun pikkuisen myymällä saa 20 puntaa, se on paljon rahaa 13-vuotiaalle. Ajatus järkevästä kuukausipalkasta joskus kolmekymppisenä on tähän verrattuna ehkä hieman etäinen asia. Epärikollisissa klikeissä taas on tarjolla arvonantoa juuri nyt heti jos pärjää joukon ydinjutussa hyvin ja noudattaa porukan sääntöjä. Arvonantoakin olisi tarjolla joskus 30-40 -vuotiaana, mutta onko malttia odotella?
Kun virallinen yhteiskunta palkitsee tuskan ja epävarmuuden kautta ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, osa ryhtyy etsimään oikoteitä, aivan kuin osa hengeltään heikoista muslimeista ryhtyy etsimään oikotietä paratiisiin 72 neitsyen luo.
Jätämme hetkeksi teinit ja ruodimme Soininvaaran näkemystä.
Länsimaita todellakin näyttäisi vaivaavan se, että ne ovat tulleet valmiiksi. Kukaan ei enää oikein keksi mitään uutta ja radikaalia parannettavaa, joten politiikka on nysväämistä pikkujuttujen kimpussa. Maltillisen vasemmiston kannatuksen lasku koko Euroopassa on oire juuri tästä. Vasemmistoa on pidetty perinteisesti jonkunnäköisenä muutosvoimana, mutta koska se sai toteutettua muutoksensa jo 20-40 vuotta sitten maasta riippuen eikä ole kyennyt juurikaan aatteena uudistumaan, siitä on tullut konservatiivinen muutoksenvastustamiskerho. Tämän päivän muutosvoima olisi oikealla tai vihreässä suunnassa, mutta ne ovat pidemmän tai lyhyemmän historiansa vankeja ja toistaiseksi kyvyttömiä tekemään mitään. Vihreät
vaikuttavat edelleen ekopunkkareilta ja oikeistoa leimaa edelleen kypäräpäisen papin imago. Asiaa ei varsinaisesti auta se, että Vihreissä kautta Euroopan on kovaäänisiä ekopunkkareita ja oikeistossa runsaasti kypäräpäisiä pappeja.
Huolimatta siitä, että länsimaat ovat tulleet valmiiksi, meillä on edelleen sama virallisen yhteiskunnan putki kuin aina ennenkin. Koulutusta, lisää koulutusta ja työtä jonkun muun ehdoilla yhteiskunnan hoitaessa hirvittävän paljon erilaisia asioita. Yhteiskunnallinen vaikuttaminenkin tarjoaa mielenkiintoisia vaihtoehtoja vain kun on yksittäisen blogistin asemassa. Hyppääminen politiikkaan mukaan jonkun puolueen tai kerhon äänitorveksi rajoittaisi jo itsessään varsin runsaasti sallitun ajattelun raameja. Paradoksaalisesti, mitä pidemmälle poliittisessa koneistossa pääsee, sitä vähemmän vapaa on ehdottamaan muutoksia mihinkään asiaan, sillä poliittinen koneisto on itseään täydentävä ja sisäänrakennetun konservatiivinen.
Kun ihminen voi olla tässä aparaatissa joko muutoshaluinen tai muutoskykyinen muttei molempia samaan aikaan, on tästä tullut samanlainen hiirenharmaa umpikuja kuin yhteiskunnan virallisesta putkestakin.
Palaamme takaisin teineihin.
Nyt mellakoiden jälkimainingeissa aikuisten koko tarmo näyttää keskittyvän siihen, miten saataisiin vähennettyä erilaisia alakulttuureja ja motivoitua suurempi joukko valitsemaan tuon virallisen putken. Mutta onko tämä enää oikea tie? Tarvitsemmeko me lisää saman polun kulkijoita vain siksi, että vallankahvalla olisi laiskempaa? Vai pitäisikö ryhtyä muuttamaan valmista maailmaa siihen suuntaan, että muitakin tapoja elää olisi olemassa?
Teinin vinkkelistä ongelma on se, että kun hän 13-vuotiaana hyppää kuvitteellisesti aloittelevien rap-artistien piireihin, tämä valinta on oikea vain, jos hänestä tulee menestyvä rap-artisti. Jos hänestä ei sellaista tule vaan 25-vuotiaana pitäisi mennä töihin, hänelle ei ole tarjolla oikeastaan mitään. Valinta virallisesta putkesta olisi pitänyt tehd lapsena ja nuorena, mutta kun sitä ei tehnyt silloin, kelkkaan mukaan hyppääminen on vaikeaa. Ei hänellä välttämättä ole suurta intoa uraputkeen, mutta se on käytännössä tehty hänelle kuitenkin pakolliseksi.
Meillähän on runsaasti vaihtoehtoliikkeitä, jotka nimenomaan vastustavat tätä uraputkiajattelua. Tämän joukon järkevämmässä päässä on perustuloväki, jonka kaunis ajatus on tarjota ihmisille jotakin kaikissa tapauksissa mahdollistaen sen, ettei tuohon koneistoon ole pakko
hypätä jos ei halua. Yhteiskunta sinänsä kestää tämän aivan hyvin, sillä ei meillä muutenkaan ole töitä kaikille varsinkaan jatkossa. Tämä tekisi vaihtoehtoisista tavoista elää myös sosiaalisesti hieman hyväksyttävämmän, mikä helpottaisi hyppelyä erilaisten elämäntapojen välillä eikä valintaa tarvitsisi tehdä kerralla loppuelämää koskemaan. Näin avattaisiin ovi takaisin virallisen yhteiskunnan huomaan niille, jotka tuosta ovesta haluavat kulkea.
Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä samalla kun meille mainostetaan erilaisten vaihtoehtoisten elämäntapojen auvoisuutta, ihmisiä ei edelleenkään onnistuta houkuttelemaan pois brändimaterialismista.
Britannian mellakoissa ydinajatus oli se, että varastettiin merkkitavaraa.
Sosiaaliturvalla ja tukiaisilla on varaa ruokkia ja vaatettaa itsensä, mutta merkkitavaraan ei ole varaa. Siitä katkeroituneena merkkitavaraa käytiin varastamassa. Sosiaaliturva ei varmasti ole tässä maassa täydellinen ja mukava rakennelma, mutta sillä tulee toimeen jos tämän tien valitsee. Vaikka parannamme sosiaaliturvaa kuinka, on käsissämme ongelma, jos väki katkeroituu siksi, että heillä ei ole varaa tietynmerkkiseen huppariin.
Samalla kun mietitään sitä, miten yhteiskunnat saataisiin sulattamaan hieman leppoisampia elämäntapoja, pitäisi samalla päästä eroon brändiajattelusta. Paradoksaalisesti nuorisolle markkinoidaan kalliita vaatteita ja lohduttoman epäherrasmiesmäisiä töppösiä rebel -teemalla. Jos ostaa tämän merkkisen t-paidan, on ihan äärettömän kapinallinen ja kapina hyvä. Nyt sitten mainonta meni perille vähän paremmin ja kun 10000 kertaa valmistushintansa maksavaan t-paitaan ei ollut varaa, kapinalliset kävivät varastamassa niitä.
Tämä yhtälö on todellinen haaste.
Näyttää aivan selvältä, että ihmiset haluavat elää hieman vapaammin ja tehdä ainakin osin omia valintojaan poukkoillen ajoittain ulos virallista hyvää edustavasta putkesta. Näin olkoon, mutta kun samalla kytee ajatus siitä, että Jonkun Muun pitäisi rahoittaa brändikeskeinen elämä, ajetaan päin seinää.
Sekä ideologisesti että taloudellisesti.
Kimmokkeen sain luettuani Soininvaaran tekstin, josta lainaan katkelman: Japani on ollut jonkinasteisessa lamassa tai hitaan kasvun vaiheessa jo 20 vuotta. Väitän, että Japanin ”ongelmana” on, että maa on tullut valmiiksi, mutta japanilaiset eivät osaa elää valmiiseen maahansa tyytyväisinä.
Toisaalta tapetilla varsinkin täällä ovat olleet Britannian mellakat, joille on annettu kaikennäköistä sisältöä poliitikkojen pehmeissä tai todella pehmeissä puheissa. Tämän lisäksi mieleen tulee ainakin nuorisotyöttömyys. Kirjoitin kommenttina toisaalle ajatuksiani syrjäytyneistä nuorista kun Hesarin pääkirjoitus otsikoi mellakkakirjoituksensa “toivottomien” rähinäksi.
Aloitetaan tästä päästä.
Eihän nuoriso Britanniassa oikeasti ole toivottomassa tilanteessa. On olemassa virallinen putki, jossa käydään ensin peruskoulu, sitten kouluttaudutaan lisää, mennään minimipalkkaisiin hanttihommiin (jos ei oikaista tästä vaiheesta kouluttautumalla vielä lisää) ja päästään jonkunlaiselle vihreälle oksalle hieman mukavampiin ja/tai paremmin palkattuihin hommiin joskus kolmekymppisenä. Tämä tie on auki oikeastaan kaikille, sillä tässä maassa on matalan minimipalkan takia tuhottomasti entry level -jobeja, joihin pääsemiseksi ei välttämättä tarvitse edes osata lukea. Olen nähnyt tämän tason väkeä esimerkiksi vahtimestareina, jotka joutuivat soittamaan lukutaitoisen pomonsa paikalle lukemaan ajokorttiani ja vertaamaan nimilistaan päättääkseen, onko minulla oikeus tulla sisään vai ei.
Ongelma ei oikeastaan ole tässä. Kaduilla riehuneet olivat 12 vuodesta ylöspäin tai jotain. 13-14-vuotiaan aikakäsityksessä se, että 15 vuoden kuluttua saa pikkuisen rahaa ja arvonantoa, on ikuisuuden päässä kun ensi perjantaihinkin tuntuu olevan toivottoman pitkä aika.
Tämän rinnalla on olemassa erilaisia virallisen normiyhteiskunnan ulkopuolella toimivia alakulttuureja, jengejä, kerhoja, ryhmiä, sitä, tätä ja tuota. Osa näistä on tietysti puhtaasti rikollisia, mutta huomaamatta usein jää, että valtaosa ei ole. Ne eivät välttämättä kunnioita sellaisenaan lakia ja esivaltaa, mutta niiden omat sisäiset säännöt perustuvat terveeseen järkeen kuten valtaosa keskeisistä laeistakin, eikä näissä esimerkiksi musiikin tai jonkun harrastuksen ympärillä pyörivissä joukoissa hengaava ole sen rikollisempi kuin minäkään.
On tietysti olemassa umpirikollista jengitoimintaakin. Omaisuusrikoksia, huumekauppaa ja muuta mukavaa.
Hieman teiniangstia potevan nuoren vinkkelistä “epävirallisen” yhteiskunnan tarjonta voi hyvinkin olla paljon houkuttelevampi juttu kuin virallisen yhteiskunnan virallinen putki. Jos huumeita kouluun pikkuisen myymällä saa 20 puntaa, se on paljon rahaa 13-vuotiaalle. Ajatus järkevästä kuukausipalkasta joskus kolmekymppisenä on tähän verrattuna ehkä hieman etäinen asia. Epärikollisissa klikeissä taas on tarjolla arvonantoa juuri nyt heti jos pärjää joukon ydinjutussa hyvin ja noudattaa porukan sääntöjä. Arvonantoakin olisi tarjolla joskus 30-40 -vuotiaana, mutta onko malttia odotella?
Kun virallinen yhteiskunta palkitsee tuskan ja epävarmuuden kautta ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, osa ryhtyy etsimään oikoteitä, aivan kuin osa hengeltään heikoista muslimeista ryhtyy etsimään oikotietä paratiisiin 72 neitsyen luo.
Jätämme hetkeksi teinit ja ruodimme Soininvaaran näkemystä.
Länsimaita todellakin näyttäisi vaivaavan se, että ne ovat tulleet valmiiksi. Kukaan ei enää oikein keksi mitään uutta ja radikaalia parannettavaa, joten politiikka on nysväämistä pikkujuttujen kimpussa. Maltillisen vasemmiston kannatuksen lasku koko Euroopassa on oire juuri tästä. Vasemmistoa on pidetty perinteisesti jonkunnäköisenä muutosvoimana, mutta koska se sai toteutettua muutoksensa jo 20-40 vuotta sitten maasta riippuen eikä ole kyennyt juurikaan aatteena uudistumaan, siitä on tullut konservatiivinen muutoksenvastustamiskerho. Tämän päivän muutosvoima olisi oikealla tai vihreässä suunnassa, mutta ne ovat pidemmän tai lyhyemmän historiansa vankeja ja toistaiseksi kyvyttömiä tekemään mitään. Vihreät
Huolimatta siitä, että länsimaat ovat tulleet valmiiksi, meillä on edelleen sama virallisen yhteiskunnan putki kuin aina ennenkin. Koulutusta, lisää koulutusta ja työtä jonkun muun ehdoilla yhteiskunnan hoitaessa hirvittävän paljon erilaisia asioita. Yhteiskunnallinen vaikuttaminenkin tarjoaa mielenkiintoisia vaihtoehtoja vain kun on yksittäisen blogistin asemassa. Hyppääminen politiikkaan mukaan jonkun puolueen tai kerhon äänitorveksi rajoittaisi jo itsessään varsin runsaasti sallitun ajattelun raameja. Paradoksaalisesti, mitä pidemmälle poliittisessa koneistossa pääsee, sitä vähemmän vapaa on ehdottamaan muutoksia mihinkään asiaan, sillä poliittinen koneisto on itseään täydentävä ja sisäänrakennetun konservatiivinen.
Kun ihminen voi olla tässä aparaatissa joko muutoshaluinen tai muutoskykyinen muttei molempia samaan aikaan, on tästä tullut samanlainen hiirenharmaa umpikuja kuin yhteiskunnan virallisesta putkestakin.
Palaamme takaisin teineihin.
Nyt mellakoiden jälkimainingeissa aikuisten koko tarmo näyttää keskittyvän siihen, miten saataisiin vähennettyä erilaisia alakulttuureja ja motivoitua suurempi joukko valitsemaan tuon virallisen putken. Mutta onko tämä enää oikea tie? Tarvitsemmeko me lisää saman polun kulkijoita vain siksi, että vallankahvalla olisi laiskempaa? Vai pitäisikö ryhtyä muuttamaan valmista maailmaa siihen suuntaan, että muitakin tapoja elää olisi olemassa?
Teinin vinkkelistä ongelma on se, että kun hän 13-vuotiaana hyppää kuvitteellisesti aloittelevien rap-artistien piireihin, tämä valinta on oikea vain, jos hänestä tulee menestyvä rap-artisti. Jos hänestä ei sellaista tule vaan 25-vuotiaana pitäisi mennä töihin, hänelle ei ole tarjolla oikeastaan mitään. Valinta virallisesta putkesta olisi pitänyt tehd lapsena ja nuorena, mutta kun sitä ei tehnyt silloin, kelkkaan mukaan hyppääminen on vaikeaa. Ei hänellä välttämättä ole suurta intoa uraputkeen, mutta se on käytännössä tehty hänelle kuitenkin pakolliseksi.
Meillähän on runsaasti vaihtoehtoliikkeitä, jotka nimenomaan vastustavat tätä uraputkiajattelua. Tämän joukon järkevämmässä päässä on perustuloväki, jonka kaunis ajatus on tarjota ihmisille jotakin kaikissa tapauksissa mahdollistaen sen, ettei tuohon koneistoon ole pakko
Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä samalla kun meille mainostetaan erilaisten vaihtoehtoisten elämäntapojen auvoisuutta, ihmisiä ei edelleenkään onnistuta houkuttelemaan pois brändimaterialismista.
Britannian mellakoissa ydinajatus oli se, että varastettiin merkkitavaraa.
Sosiaaliturvalla ja tukiaisilla on varaa ruokkia ja vaatettaa itsensä, mutta merkkitavaraan ei ole varaa. Siitä katkeroituneena merkkitavaraa käytiin varastamassa. Sosiaaliturva ei varmasti ole tässä maassa täydellinen ja mukava rakennelma, mutta sillä tulee toimeen jos tämän tien valitsee. Vaikka parannamme sosiaaliturvaa kuinka, on käsissämme ongelma, jos väki katkeroituu siksi, että heillä ei ole varaa tietynmerkkiseen huppariin.
Samalla kun mietitään sitä, miten yhteiskunnat saataisiin sulattamaan hieman leppoisampia elämäntapoja, pitäisi samalla päästä eroon brändiajattelusta. Paradoksaalisesti nuorisolle markkinoidaan kalliita vaatteita ja lohduttoman epäherrasmiesmäisiä töppösiä rebel -teemalla. Jos ostaa tämän merkkisen t-paidan, on ihan äärettömän kapinallinen ja kapina hyvä. Nyt sitten mainonta meni perille vähän paremmin ja kun 10000 kertaa valmistushintansa maksavaan t-paitaan ei ollut varaa, kapinalliset kävivät varastamassa niitä.
Tämä yhtälö on todellinen haaste.
Näyttää aivan selvältä, että ihmiset haluavat elää hieman vapaammin ja tehdä ainakin osin omia valintojaan poukkoillen ajoittain ulos virallista hyvää edustavasta putkesta. Näin olkoon, mutta kun samalla kytee ajatus siitä, että Jonkun Muun pitäisi rahoittaa brändikeskeinen elämä, ajetaan päin seinää.
Sekä ideologisesti että taloudellisesti.
Työvoimapulan sielu
04/08/11 13:05
Meille kerrotaan jälleen elinkeinoelämän taholta, että työvoimapula vaivaa.
Valitus on melko lailla jatkuvaa ja minua vaivaa se, että se on aina vain valitusta yleisellä tasolla. Se ei edes koskaan sisällä toimenpide-ehdotuksia, tai jos sisältää niin ne ovat muotoa “vähemmän veroja yrityksille”, joiden syy-yhteyttä työvoimapulaan on jossain määrin vaikea nähdä.
Numerot esiin. Mitkä tehtävät ovat sellaisia, joissa vaivaa huutava työvoimapula? Rakennusala on mainittu, mutta koskeeko se koko alaa vai ainoastaan joitain tehtäviä? Entäpä muut alat ja erityisesti tehtävät siellä? Työvoimapulan sijaintikin olisi mielenkiintoista selvittää.
Työvoimapula on todennäköisesti todellisuutta jossakin, mutta kun työttömyys huitelee kahdeksan prosentin paikkeilla, se kertoo meille siitä, että työttömistä ei osata tai haluta kouluttaa työllisiä ja/tai työttömät ja työpaikat ovat väärissä paikoissa.
Jatkuva marmatus työvoimapulasta ei koskaan jalostu miksikään konkreettiseksi kun sitä ei tutkita tämän tarkemmin. Kun kerran maassa on työttömyyttä ja työvoimapulaa, se tarkoittaa sitä, että jotakin pitäisi tehdä. Kun tilanne on vakiintunut melko pysyväksi, se tarkoittaa sitä, että jotain olisi pitänyt tehdä ajat sitten. Edelleenkään kukaan ei tee mitään. Eikä ilmeisesti edes vaivaudu selvittämään, missä ongelma todellisuudessa on. Kuvailen tähän jotain vaihtoehtoja ottamatta kantaa siihen, ovatko ne totta vai ei, mutta niiden pitäisi antaa ajattelemisen aihetta.
Varmaan näitä voisi keksiä lisääkin. Esimerkin tarkoitus on havainnollistaa sitä, että pelkällä “työvoimapula” -huudahduksella ei päästä asiassa alkua pidemmälle, sillä kaikkien näiden ongelmien ratkaisukeinot ovat hyvin erilaisia. Lisäksi keinosta riippuen ongelmiin pitää puuttua aivan täydellisen eri paikoissa. Osa on poliittisia ongelmia, osa puolestaan joko työntekijöiden tai työnhakijoiden asenneongelmia, jotka eivät katoa mihinkään määrärahoja hieman toisella tavalla allokoimalla.
Jos arvata saa, vikaa on useammassa paikassa.
Ensimmäisenä voisimme lähteä perkaamaan asenteita, sillä se ei maksa oikeastaan mitään. Se, miten firmat saadaan muuttamaan asenteitaan, onkin sitten se haastavampi juttu. Ainakin sukupolvenvaihdosta tarvittaisiin. Pidän melko selvänä tai ainakin hyvin todennäköisenä, että se aika, jolloin työnantaja saa valmista työvoimaa kouluista, kaduilta tai edes naapurifirmoista, on mennyt ajat sitten.
Jokainen työnhakuun keskittyviä web-saitteja selannut lienee huomannut toivottoman vaikeuden yrittää löytää itselleen jotakin ammattinimikettä. Ammattinimikkeitä on pitkä ja käsittääkseni jopa melko virallinen lista ja sieltä löytyy hyvin klassisia titteleitä muurarista sihteerin kautta uudempiin valkokaulustyötitteleihin kuten “ohjelmoija”. Nämä tittelit eivät valkokaulustyössä ole kertoneet koskaan kenellekään mitään, sillä vaikkapa ohjelmoijan tapauksessa on aivan täydellisen eri asia osata ohjelmoida työkalulla ja kielellä X kuin Y. Kun kaikenlaiset alat ovat teknistyneet ja automatisoituneet ja melkein joka tehtävässä pitää nykyään osata käyttää jotain koneita ja työkaluja, epämääräisten tittelien ja nimikkeiden suo on valunut paljon alemmaksi. Edes siivooja ei enää tittelinä kerro mitään siitä, saako tällaisen henkilön palkkaava firma työntekijän, joka osaa käyttää saman tien kaikkia niitä lattianlakaisuhärveleitä, joita firmassa käytetään.
Työ on siis teknistynyt ja kun työkaluja on joka alalla ja joka tehtävässä useita erilaisia ja harvoilla aloilla on aivan täydellistä monopolin saavuttanutta teknistä ympäristöä, työntekijöiden osaaminen on varsin fragmentoitunutta. Nyt työnantajat tuntuvat istuvan perseillään odottamassa, että löytyy hyvin tarkka osuma juuri heidän käyttämiensä työkalujen ja toimialan osaamiseen, mutta ei tämän tarvitsisi mikään luonnonvakio olla. Jos palkkaa oppimiskykyisen henkilön, joka osaa jotakin samantapaista, hän kyllä oppii uudet kuviot nopeasti. Ei hän ensimmäisenä päivän paljonkaan tuota, mutta eihän tällaista ensimmäisen päivän tuottavuutta ole edellytetty maailmassa ennen kuin kolmena viime vuosikymmenenä.
Maailman sivu työt on opittu tekemällä oppipojasta aloittaen. Kilta- ja kisällisysteemissä oppiminen kesti vuosia, sillä näin säännösteltiin alan työvoiman tarjontaa ja taattiin mestareille tarpeeksi ilmaista orjatyövoimaa hanttihommiin. Ei tähän aikaan tarvitse palata, mutta on siinä totuuden siementäkin. Harva työnantaja nykyään käyttää paljonkaan paukkuja uusien työntekijöiden perehdyttämiseen, vaikka melko pienellä panostuksella tähän työvoimapula katoaisi tuon yrityksen vinkkelistä taivaan tuuliin ja se saisi kilpailuedun niitä vastaan, jotka kärsivät vajaatehosta.
Tästä päästään toiseen muuttuneeseen asiaan. Työntekijät eivät ole enää uskollisia työnantajilleen minkään sisäisen kunniamekanismin kautta. He pysyvät firman leivissä jos firmassa on kivaa ja edut kohdallaan. Kun jokainen firma on lamaan vedoten säästänyt
työntekijöiltä kaiken kivan pois ja palkkaa maksetaan juuri niin vähän kuin kehtaa, työntekijöiden lähtökitka on vähäinen jos joku tarjoaa paremmin. Tästä seuraa osaltaan työnantajien haluttomuus kouluttaa väkeä itse, sillä he pelkäävät, että kun tarjottu nälkäpalkka ei juuri ketään sitouta, he vain tulevat kouluttaneeksi työntekijöitä kilpailijoille.
Tähänkin ongelmaan olisi ratkaisuja, mutta onko työnantajilla haluja niitä ottaa? Osa niistä maksaa rahaa (palkka), osa ei (mukava työympäristö ja komentoketju, jossa ei ole idiootteja). Työnantajat näyttävät kuitenkin vannovan keskusjohtoisuuden nimiin enkä ole vakuuttunut, että tämä on työntekijän vinkkelistä paras ja mukavin tapa asioita hoitaa.
Työntekijöiden ja työpaikkojen sijaintiongelmaan on vaikea löytää ratkaisuja ilman suuria kustannuksia. Tämän ongelman ytimessä on se, että valmistava työ ja valkokaulustyö ovat liian kaukana toisistaan fyysisesti kun koko Suomea yritetään pitää asuttuna. Lyhykäisyydessään ongelman ydin on siinä, että perheen molemmille vanhemmille ei löydy välttämättä töitä mistään ja jos löytyy, ainoastaan parista kasvukeskuksesta paitsi hyvällä tuurilla. Jos pariskunnan toinen puolisko on valkokaulustyöläinen ja toinen ei, on vaikeaa valita asuinpaikkaa siten, että molemmille olisi töitä järkevän matkan päässä. Pohjanmaalla voi olla puusepänverstas mutta IT-suurvisiirin tehtävä on Helsingissä, joten jompi kumpi on ongelmissa.
Samaten nykyinen asumisen hinta pääkaupunkiseudulla tekee käytännössä kovin vaikeaksi yksinäisen ihmisen muuton kaupunkiin jonkun entry level -työpaikan perässä, sillä niistä ei makseta tarpeeksi. Rahalla saisi, mutta rahaa ei haluta käyttää. Asumisen hintaa saisi alemmaksi jos rakennettaisiin hirveästi, muttei rahaa haluta käyttää tähänkään. Työssäkäyntialuetta saisi laajennettua jos Helsinki-Turku-Tampere -kolmiossa suhaisi kolmeasataa luotijunia ristiin rastiin, mutta tämä maksaa vielä enemmän eikä siihenkään haluta käyttää rahaa.
Käden taitoja vaativien töiden huono imago on itse rakentamamme ongelma. On puhtaasti koulutuspoliittinen ja valistuksellinen kysymys, että Suomessa ryhdyttiin kasvattamaan ihmisistä herroja. Tämä alkaa ylioppilaiden palvonnassa, vaikka lopulta henkilön pitää olla todella tampio ellei kykene tästä tutkinnosta suoriutumaan. Sen jälkeen mennään yliopistoon kouluttautumaan herraksi ja kun valtaosasta ammatillistakin koulutusta on tullut ammattikorkeakouluja, joista tulee lisää herraksi haluavia, näemme vaivatta, mistä asenne likaisen käsityön halveksuntaan kumpuaa.
Tästä kärsii tietysti ennen kaikkea halveksuja itse, sillä kun kaikista on koulutettu herroja ja herrojen työpaikat ovat harvassa, osa herroiksi haluavista myy purilaisia. Vielä suurempi osa saa kyllä haluamansa siistin sisätyön, mutta niin pienellä palkalla, että sillä toimeen tuleminen alkaa olla nykyisten elinkustannusten ja inflaation aikana hankalaa. Kärsijänä on myös kansantalous, sillä herran hommia tavoittelee paljon sellaista väkeä, joilla ei ole tarvittavia lahjoja ja tarvittavaa asennetta, mutta jotka pärjäisivät yksityisyrittäjinä melko hyvin.
Oikeastaan tässäkin on kierre, sillä kun hallinnolliseen paperihommaan sekä yksityisellä että julkisella sektorilla on runsaasti tunkua, näistä tehtävistä ei tarvitse maksaa juuri mitään. Kun tämän yhdistää korkeisiin veroihin ja kalliisiin elinkustannuksiin, jäljellä on “keskiluokkaa”, joka on aivan lohduttoman persaukista. Ei heillä ole varaa palkata ammattimiehiä tekemään mitään töitä puolestaan, joten positiivinen kierre ammattimiespuolella jää syntymättä.
Mutta tämä kaikki on spekulointia, sillä emme tiedä, mistä työvoimapula oikeastaan johtuu. Se pitäisi kuitenkin pikimmiten selvittää eikä vain odottaa, että se maagisesti ratkaisee itsensä.
Valitus on melko lailla jatkuvaa ja minua vaivaa se, että se on aina vain valitusta yleisellä tasolla. Se ei edes koskaan sisällä toimenpide-ehdotuksia, tai jos sisältää niin ne ovat muotoa “vähemmän veroja yrityksille”, joiden syy-yhteyttä työvoimapulaan on jossain määrin vaikea nähdä.
Numerot esiin. Mitkä tehtävät ovat sellaisia, joissa vaivaa huutava työvoimapula? Rakennusala on mainittu, mutta koskeeko se koko alaa vai ainoastaan joitain tehtäviä? Entäpä muut alat ja erityisesti tehtävät siellä? Työvoimapulan sijaintikin olisi mielenkiintoista selvittää.
Työvoimapula on todennäköisesti todellisuutta jossakin, mutta kun työttömyys huitelee kahdeksan prosentin paikkeilla, se kertoo meille siitä, että työttömistä ei osata tai haluta kouluttaa työllisiä ja/tai työttömät ja työpaikat ovat väärissä paikoissa.
Jatkuva marmatus työvoimapulasta ei koskaan jalostu miksikään konkreettiseksi kun sitä ei tutkita tämän tarkemmin. Kun kerran maassa on työttömyyttä ja työvoimapulaa, se tarkoittaa sitä, että jotakin pitäisi tehdä. Kun tilanne on vakiintunut melko pysyväksi, se tarkoittaa sitä, että jotain olisi pitänyt tehdä ajat sitten. Edelleenkään kukaan ei tee mitään. Eikä ilmeisesti edes vaivaudu selvittämään, missä ongelma todellisuudessa on. Kuvailen tähän jotain vaihtoehtoja ottamatta kantaa siihen, ovatko ne totta vai ei, mutta niiden pitäisi antaa ajattelemisen aihetta.
- Työvoimapula-aloilla tarvitaan pitkää ja määrämuotoista koulutusta ja tämän koulutuksen saaneita ei joko ole tarpeeksi tai heitä ei saada houkuteltua töihin. Esimerkiksi hoiva-alalla on tällaisia pätevyyttä vaativia työpaikkoja.
- Työpaikoilla vallitsee asenneongelma koulutuksen suhteen. Kuvitellaan, että alalla tarvitaan tietty koulutus tai tutkinto, vaikkasitä ei oikeasti tarvittaisi mihinkään ja reipas poika oppisi työn tekemällä kuukaudessa parissa. Työnantajat vain odottavat saavansa valmista, heti ensimmäisestä päivästä 100% tuottavaa työvoimaa eivätkä ole kiinnostuneita miettimään uudelleen, mitä oikeastaan tarvitaan ja mikä on humpuukia.
- Työpaikat ovat pääkaupunkiseudulla mutta työttömät Kainuussa ja Savossa.
- Työstä ei olla valmiita maksamaan sellaista palkkaa, että sillä löytyisi työlle tekijä, vaikka tekijöitä sinänsä olisikin. Heidän kannattaa mieluummin optimoida vapaa-aikansa nostamalla melkein palkan suuruisia tukiaisia tai sitten heidän kannattaa tuon alan osaamisestaan huolimatta tehdä jotain aivan muuta, josta maksetaan paljon enemmän.
- Työpaikat ovat palvelualoilla ja työttömistä moni on sosiaalisesti kyvyttömiä asiakaspalvelutehtäviin
- Nuoret kouluttautuvat “väärille” aloille. Töitä olisi tarjolla ns. suorittavassa työssä, jossa tarvittaisiin käden taitoja, mutta väki kouluttautuukin paljon pidemmälle eikä enää ole kiinnostunut tällaisista tehtävistä.
Varmaan näitä voisi keksiä lisääkin. Esimerkin tarkoitus on havainnollistaa sitä, että pelkällä “työvoimapula” -huudahduksella ei päästä asiassa alkua pidemmälle, sillä kaikkien näiden ongelmien ratkaisukeinot ovat hyvin erilaisia. Lisäksi keinosta riippuen ongelmiin pitää puuttua aivan täydellisen eri paikoissa. Osa on poliittisia ongelmia, osa puolestaan joko työntekijöiden tai työnhakijoiden asenneongelmia, jotka eivät katoa mihinkään määrärahoja hieman toisella tavalla allokoimalla.
Jos arvata saa, vikaa on useammassa paikassa.
Ensimmäisenä voisimme lähteä perkaamaan asenteita, sillä se ei maksa oikeastaan mitään. Se, miten firmat saadaan muuttamaan asenteitaan, onkin sitten se haastavampi juttu. Ainakin sukupolvenvaihdosta tarvittaisiin. Pidän melko selvänä tai ainakin hyvin todennäköisenä, että se aika, jolloin työnantaja saa valmista työvoimaa kouluista, kaduilta tai edes naapurifirmoista, on mennyt ajat sitten.
Jokainen työnhakuun keskittyviä web-saitteja selannut lienee huomannut toivottoman vaikeuden yrittää löytää itselleen jotakin ammattinimikettä. Ammattinimikkeitä on pitkä ja käsittääkseni jopa melko virallinen lista ja sieltä löytyy hyvin klassisia titteleitä muurarista sihteerin kautta uudempiin valkokaulustyötitteleihin kuten “ohjelmoija”. Nämä tittelit eivät valkokaulustyössä ole kertoneet koskaan kenellekään mitään, sillä vaikkapa ohjelmoijan tapauksessa on aivan täydellisen eri asia osata ohjelmoida työkalulla ja kielellä X kuin Y. Kun kaikenlaiset alat ovat teknistyneet ja automatisoituneet ja melkein joka tehtävässä pitää nykyään osata käyttää jotain koneita ja työkaluja, epämääräisten tittelien ja nimikkeiden suo on valunut paljon alemmaksi. Edes siivooja ei enää tittelinä kerro mitään siitä, saako tällaisen henkilön palkkaava firma työntekijän, joka osaa käyttää saman tien kaikkia niitä lattianlakaisuhärveleitä, joita firmassa käytetään.
Työ on siis teknistynyt ja kun työkaluja on joka alalla ja joka tehtävässä useita erilaisia ja harvoilla aloilla on aivan täydellistä monopolin saavuttanutta teknistä ympäristöä, työntekijöiden osaaminen on varsin fragmentoitunutta. Nyt työnantajat tuntuvat istuvan perseillään odottamassa, että löytyy hyvin tarkka osuma juuri heidän käyttämiensä työkalujen ja toimialan osaamiseen, mutta ei tämän tarvitsisi mikään luonnonvakio olla. Jos palkkaa oppimiskykyisen henkilön, joka osaa jotakin samantapaista, hän kyllä oppii uudet kuviot nopeasti. Ei hän ensimmäisenä päivän paljonkaan tuota, mutta eihän tällaista ensimmäisen päivän tuottavuutta ole edellytetty maailmassa ennen kuin kolmena viime vuosikymmenenä.
Maailman sivu työt on opittu tekemällä oppipojasta aloittaen. Kilta- ja kisällisysteemissä oppiminen kesti vuosia, sillä näin säännösteltiin alan työvoiman tarjontaa ja taattiin mestareille tarpeeksi ilmaista orjatyövoimaa hanttihommiin. Ei tähän aikaan tarvitse palata, mutta on siinä totuuden siementäkin. Harva työnantaja nykyään käyttää paljonkaan paukkuja uusien työntekijöiden perehdyttämiseen, vaikka melko pienellä panostuksella tähän työvoimapula katoaisi tuon yrityksen vinkkelistä taivaan tuuliin ja se saisi kilpailuedun niitä vastaan, jotka kärsivät vajaatehosta.
Tästä päästään toiseen muuttuneeseen asiaan. Työntekijät eivät ole enää uskollisia työnantajilleen minkään sisäisen kunniamekanismin kautta. He pysyvät firman leivissä jos firmassa on kivaa ja edut kohdallaan. Kun jokainen firma on lamaan vedoten säästänyt
Tähänkin ongelmaan olisi ratkaisuja, mutta onko työnantajilla haluja niitä ottaa? Osa niistä maksaa rahaa (palkka), osa ei (mukava työympäristö ja komentoketju, jossa ei ole idiootteja). Työnantajat näyttävät kuitenkin vannovan keskusjohtoisuuden nimiin enkä ole vakuuttunut, että tämä on työntekijän vinkkelistä paras ja mukavin tapa asioita hoitaa.
Työntekijöiden ja työpaikkojen sijaintiongelmaan on vaikea löytää ratkaisuja ilman suuria kustannuksia. Tämän ongelman ytimessä on se, että valmistava työ ja valkokaulustyö ovat liian kaukana toisistaan fyysisesti kun koko Suomea yritetään pitää asuttuna. Lyhykäisyydessään ongelman ydin on siinä, että perheen molemmille vanhemmille ei löydy välttämättä töitä mistään ja jos löytyy, ainoastaan parista kasvukeskuksesta paitsi hyvällä tuurilla. Jos pariskunnan toinen puolisko on valkokaulustyöläinen ja toinen ei, on vaikeaa valita asuinpaikkaa siten, että molemmille olisi töitä järkevän matkan päässä. Pohjanmaalla voi olla puusepänverstas mutta IT-suurvisiirin tehtävä on Helsingissä, joten jompi kumpi on ongelmissa.
Samaten nykyinen asumisen hinta pääkaupunkiseudulla tekee käytännössä kovin vaikeaksi yksinäisen ihmisen muuton kaupunkiin jonkun entry level -työpaikan perässä, sillä niistä ei makseta tarpeeksi. Rahalla saisi, mutta rahaa ei haluta käyttää. Asumisen hintaa saisi alemmaksi jos rakennettaisiin hirveästi, muttei rahaa haluta käyttää tähänkään. Työssäkäyntialuetta saisi laajennettua jos Helsinki-Turku-Tampere -kolmiossa suhaisi kolmeasataa luotijunia ristiin rastiin, mutta tämä maksaa vielä enemmän eikä siihenkään haluta käyttää rahaa.
Käden taitoja vaativien töiden huono imago on itse rakentamamme ongelma. On puhtaasti koulutuspoliittinen ja valistuksellinen kysymys, että Suomessa ryhdyttiin kasvattamaan ihmisistä herroja. Tämä alkaa ylioppilaiden palvonnassa, vaikka lopulta henkilön pitää olla todella tampio ellei kykene tästä tutkinnosta suoriutumaan. Sen jälkeen mennään yliopistoon kouluttautumaan herraksi ja kun valtaosasta ammatillistakin koulutusta on tullut ammattikorkeakouluja, joista tulee lisää herraksi haluavia, näemme vaivatta, mistä asenne likaisen käsityön halveksuntaan kumpuaa.
Tästä kärsii tietysti ennen kaikkea halveksuja itse, sillä kun kaikista on koulutettu herroja ja herrojen työpaikat ovat harvassa, osa herroiksi haluavista myy purilaisia. Vielä suurempi osa saa kyllä haluamansa siistin sisätyön, mutta niin pienellä palkalla, että sillä toimeen tuleminen alkaa olla nykyisten elinkustannusten ja inflaation aikana hankalaa. Kärsijänä on myös kansantalous, sillä herran hommia tavoittelee paljon sellaista väkeä, joilla ei ole tarvittavia lahjoja ja tarvittavaa asennetta, mutta jotka pärjäisivät yksityisyrittäjinä melko hyvin.
Oikeastaan tässäkin on kierre, sillä kun hallinnolliseen paperihommaan sekä yksityisellä että julkisella sektorilla on runsaasti tunkua, näistä tehtävistä ei tarvitse maksaa juuri mitään. Kun tämän yhdistää korkeisiin veroihin ja kalliisiin elinkustannuksiin, jäljellä on “keskiluokkaa”, joka on aivan lohduttoman persaukista. Ei heillä ole varaa palkata ammattimiehiä tekemään mitään töitä puolestaan, joten positiivinen kierre ammattimiespuolella jää syntymättä.
Mutta tämä kaikki on spekulointia, sillä emme tiedä, mistä työvoimapula oikeastaan johtuu. Se pitäisi kuitenkin pikimmiten selvittää eikä vain odottaa, että se maagisesti ratkaisee itsensä.
Vielä sananen sananvapaudesta
02/08/11 13:32
Olen viime päivinä joutunut puolustamaan sananvapautta sekä tämän blogin kirjoituksissa että kirjoitusten kommenteissa. Hyvä niin, arvokkaat asiat kaipaavat arvoisiaan puolustajia.
Tässä kohtaa ja tähän asiaan liittyen on syytä myös muistuttaa siitä, että sananvapaus ei koske kaikkia mahdollisia tilanteita, yhteyksiä ja foorumeita. Nyt näyttää epäilyttävästi siltä, että erinäköiset pellefanttikerhot ja tahallaan tai tahatta väärin ymmärtävät yksilöt ovat ottaneet “sananvapaus” -sanan keppihevoseksi ajamaan aivan mitä hyvänsä asiaa tai vastustamaan mitä sattuu, vaikka puheena oleva asia ei ole sananvapauskysymys ensinkään.
Tyyppiesimerkkejä tästä vouhotuksesta on nähty vaikkapa Uuden Suomen keskusteluissa. Siellä on Norjan tapahtumien johdosta ymmärtääkseni siivottu pöhköimpiä puheita pois ja potkittu kuutamolle kasa sellaisia kirjoittajia, jotka eivät ymmärrä paikan sääntöjä ja julkaisulinjaa. Näiden pois potkittujen nillitystä on ollut varsin vaivatonta löytää toisista paikoista ja näissä lähinnä perussuomalaisia tai erinäköisiä aseenheilutteluyhdistyksiä edustavien älyköiden puheenvuoroissa syytetään Uutta Suomea sananvapauden polkemisesta, sensuurista, heinäsirkkalaumoista ja herra yksin tietää mistä.
Toinen esimerkki liittyy erään persupoliitikon kohteluun erityisesti Hesarissa viime päivinä. On “sananvapauden väärinkäyttöä” tai jotain sen tapaista kirjoittaa poliitikosta jotakin, jota poliitikko ei itse haluaisi itsestään kirjoitettavan. Virhe onkin tapahtunut siinä kohtaa kun lehti on julkaissut kyseisen poliitikon tuotantoa kun olisi mieluummin pitänyt jättää pöhköimmät puheet julkaisematta.
Järkevät ihmiset ymmärtävät, että lehti, nettipalsta, bloginpitäjä tai kuka hyvänsä muukin
kirjoitusalustan tarjoaja on täysin oikeutettu päättämään toimituksellisen linjansa. Lehti saa hutkia poliitikkoja aivan niin paljon kuin sisu sietää ja oikeastaan asialehden tehtäviin tämä jopa kuuluu. Ainakin jos lehti haluaa minulta rahaa. Tämä ei ole sananapauden väärinkäyttöä enkä oikeastaan ymmärrä, miten sananvapautta edes voisi käyttää väärin, eli koko syytös kuulostaa enemmän sanahelinältä kuin miltään järkevältä.
Jos politiikot eivät halua, että heidän tyhmiä puheitaan siteerataan, heidän ei kannata pitää tyhmiä puheita. Jos rivi-ihmiset närkästyvät kun suosikkipoliitikko paljastuu typeryyksien tuottajaksi, kannattaa miettiä, olisiko tarjolla parempia poliitikkoja eikä syyttää asian paljastajaa. Jos taas lehti siteeraa poliitikkoja virheellisesti tai asiayhteydestään erottaen, asia paljastetaan julkisen debatin keinoin eikä vetoamalla sananvapauteen. Virheitä tapahtuu ja niitä tehdään tahallisestikin, mutta sananvapaus ei liity tähän edes etäisesti.
Nettikeskustelujen ja kommenttien ylläpitäjä saa puolestaan päättää vapaasti, mitä hän julkaisee ja mitä ei. Jos linja ei miellytä, ei kannata lukea ja kirjoittaa vaan äänestää jaloillaan. Ei Uudella Suomella tai millään muullakaan nettipalstalla ole mitään sananvapauteen tai mihinkään muuhukaan perustuvaa velvollisuutta julkaista sopimattomana pitämäänsä materiaalia. Tätä ei tarvitse edes perustella mitenkään. Ei sananvapaus sitä tarkoita, että muiden on pakko julkaista mitä hyvänsä tuotantoa omalla kustannuksellaan.
Uuden Suomen kaltaisissa palstoissa tulee kysymykseen lähinnä hyvä journalistinen tapa, joka vaatii antamaan tilaisuuden vastineelle jos jostakusta henkilöstä jotakin kirjoitetaan. Tämä ei kuitenkaan pohjaudu sananvapauteen vaan yleiseen käytäntöön eikä kyse ole velvoittavasta lakiin tai asetukseen perustuvasta asiasta. Oikeus kirjoittaa vastine kuuluu kuitenkin vain viitatulle henkilölle eikä hänen itse ylentäneillä hännystelijöilleen, jotka nyt vain keksivät huutaa “sananvapaus” joka tornista.
Sananvapautta kannattaa puolustaa raivoisasti, mutta osa tätä työtä on se, ettei sananvapauden käsitteen anneta inflatoitua tarkoittamaan mitä sattuu. Tässä on vaarana aina Pekka ja susi -efekti. Kun joka asiassa vedotaan perusteettomasti sananvapauteen, se oikea asia siellä seassa jää helposti joutavan lässytyksen varjoon eikä kukaan ota sitä vakavasti.
Tänä päivänä tilanne on tältä osin erityisen ongelmallinen, sillä sananvapautta vastaan kyllä on hyökätty ja hyökkäystä vastaan puolustauduttu. Hyökkäykset tulevat juuri tänä päivänä muutamasta suunnasta ja ne on lähinnä kohdistettu yhtä poliittista suuntausta vastaan, joka myös puolustautuu. Tämä nimenomainen poliittinen suuntaus tuottaa kuitenkin myös 94,2% päättömistä sananvapauspuheista. Näin he tulevat vähentäneeksi omilla toimillaan omaa painoarvoaan ja uskottavuuttaan siinä tilanteessa, kun tosipaikka tulee eteen.
Tarkkuus asiassa olisi tärkeää juuri nyt kun “hyvän puolella pahaa vastaan” -fasismi hiipii kimppuumme ja se pitää pontevasti torjua. Tähän tarvitaan vakavia otteita eikä älytöntä urputusta siitä, että nettipalsta rikkoo sananvapautta kun palstalla ei saa sanoa neekeri.
Tässä kohtaa ja tähän asiaan liittyen on syytä myös muistuttaa siitä, että sananvapaus ei koske kaikkia mahdollisia tilanteita, yhteyksiä ja foorumeita. Nyt näyttää epäilyttävästi siltä, että erinäköiset pellefanttikerhot ja tahallaan tai tahatta väärin ymmärtävät yksilöt ovat ottaneet “sananvapaus” -sanan keppihevoseksi ajamaan aivan mitä hyvänsä asiaa tai vastustamaan mitä sattuu, vaikka puheena oleva asia ei ole sananvapauskysymys ensinkään.
Tyyppiesimerkkejä tästä vouhotuksesta on nähty vaikkapa Uuden Suomen keskusteluissa. Siellä on Norjan tapahtumien johdosta ymmärtääkseni siivottu pöhköimpiä puheita pois ja potkittu kuutamolle kasa sellaisia kirjoittajia, jotka eivät ymmärrä paikan sääntöjä ja julkaisulinjaa. Näiden pois potkittujen nillitystä on ollut varsin vaivatonta löytää toisista paikoista ja näissä lähinnä perussuomalaisia tai erinäköisiä aseenheilutteluyhdistyksiä edustavien älyköiden puheenvuoroissa syytetään Uutta Suomea sananvapauden polkemisesta, sensuurista, heinäsirkkalaumoista ja herra yksin tietää mistä.
Toinen esimerkki liittyy erään persupoliitikon kohteluun erityisesti Hesarissa viime päivinä. On “sananvapauden väärinkäyttöä” tai jotain sen tapaista kirjoittaa poliitikosta jotakin, jota poliitikko ei itse haluaisi itsestään kirjoitettavan. Virhe onkin tapahtunut siinä kohtaa kun lehti on julkaissut kyseisen poliitikon tuotantoa kun olisi mieluummin pitänyt jättää pöhköimmät puheet julkaisematta.
Järkevät ihmiset ymmärtävät, että lehti, nettipalsta, bloginpitäjä tai kuka hyvänsä muukin
Jos politiikot eivät halua, että heidän tyhmiä puheitaan siteerataan, heidän ei kannata pitää tyhmiä puheita. Jos rivi-ihmiset närkästyvät kun suosikkipoliitikko paljastuu typeryyksien tuottajaksi, kannattaa miettiä, olisiko tarjolla parempia poliitikkoja eikä syyttää asian paljastajaa. Jos taas lehti siteeraa poliitikkoja virheellisesti tai asiayhteydestään erottaen, asia paljastetaan julkisen debatin keinoin eikä vetoamalla sananvapauteen. Virheitä tapahtuu ja niitä tehdään tahallisestikin, mutta sananvapaus ei liity tähän edes etäisesti.
Nettikeskustelujen ja kommenttien ylläpitäjä saa puolestaan päättää vapaasti, mitä hän julkaisee ja mitä ei. Jos linja ei miellytä, ei kannata lukea ja kirjoittaa vaan äänestää jaloillaan. Ei Uudella Suomella tai millään muullakaan nettipalstalla ole mitään sananvapauteen tai mihinkään muuhukaan perustuvaa velvollisuutta julkaista sopimattomana pitämäänsä materiaalia. Tätä ei tarvitse edes perustella mitenkään. Ei sananvapaus sitä tarkoita, että muiden on pakko julkaista mitä hyvänsä tuotantoa omalla kustannuksellaan.
Uuden Suomen kaltaisissa palstoissa tulee kysymykseen lähinnä hyvä journalistinen tapa, joka vaatii antamaan tilaisuuden vastineelle jos jostakusta henkilöstä jotakin kirjoitetaan. Tämä ei kuitenkaan pohjaudu sananvapauteen vaan yleiseen käytäntöön eikä kyse ole velvoittavasta lakiin tai asetukseen perustuvasta asiasta. Oikeus kirjoittaa vastine kuuluu kuitenkin vain viitatulle henkilölle eikä hänen itse ylentäneillä hännystelijöilleen, jotka nyt vain keksivät huutaa “sananvapaus” joka tornista.
Sananvapautta kannattaa puolustaa raivoisasti, mutta osa tätä työtä on se, ettei sananvapauden käsitteen anneta inflatoitua tarkoittamaan mitä sattuu. Tässä on vaarana aina Pekka ja susi -efekti. Kun joka asiassa vedotaan perusteettomasti sananvapauteen, se oikea asia siellä seassa jää helposti joutavan lässytyksen varjoon eikä kukaan ota sitä vakavasti.
Tänä päivänä tilanne on tältä osin erityisen ongelmallinen, sillä sananvapautta vastaan kyllä on hyökätty ja hyökkäystä vastaan puolustauduttu. Hyökkäykset tulevat juuri tänä päivänä muutamasta suunnasta ja ne on lähinnä kohdistettu yhtä poliittista suuntausta vastaan, joka myös puolustautuu. Tämä nimenomainen poliittinen suuntaus tuottaa kuitenkin myös 94,2% päättömistä sananvapauspuheista. Näin he tulevat vähentäneeksi omilla toimillaan omaa painoarvoaan ja uskottavuuttaan siinä tilanteessa, kun tosipaikka tulee eteen.
Tarkkuus asiassa olisi tärkeää juuri nyt kun “hyvän puolella pahaa vastaan” -fasismi hiipii kimppuumme ja se pitää pontevasti torjua. Tähän tarvitaan vakavia otteita eikä älytöntä urputusta siitä, että nettipalsta rikkoo sananvapautta kun palstalla ei saa sanoa neekeri.
Valmiin valtakunnan vartijat
29/07/11 12:49
Puutun vielä hetkeksi eilen sivuamaani sananvapausteemaan.
Sananvapaus tai ainakin ajatus siitä ovat varsin vanhoja keksintöjä. Viittauksia tähän ajatukseen löytyy Kreikasta, Roomasta ja islamilaisesta maailmasta. Modernin sananvapauden juuret ovat valistusaatteissa ja uskonpuhdistuksessa ja Tanska ehti ensimmäisenä säätämään lain
sananvapaudesta 1700-luvun loppupuolella.
Emme mene aivan täydellisen pieleen vaikka teemme karkean yleistyksen. Näyttäisi siltä, että sananvapautta varhaisessa vaiheessa kunnioittaneet pohjoiset maat pärjäävät tänäkin päivänä paremmin kuin ne, joissa sananvapaus on tuoretta perua tai sitä on poljettu säännöllisesti. Tämä ei ole tietysti osoitus mistään ja kyse voi olla silkasta sattumasta, mutta ajattelemisen aihetta se ainakin antaa.
Jos asiaa ajatellaan hetkinen ja tutkitaan Suomea, voidaan tehdä pari mielenkiintoista havaintoa. Suomessa sananvapauteen on itsenäisyyden ajalla ja sotasensuuri unohtaen puututtu kaksi kertaa. 30-luvulla kommunistien toiminta oli kiellettyä ja Kekkosen aikaan ystävällismielisen naapurivaltion arvostelu oli poliittinen ja bisnesmiehelle myös taloudellinen itsemurha.
Minusta näyttää siltä, että kommunismin kieltäminen aiheutti lopulta vastareaktion, joka kulminoitui kymmenen vuoden taistolaishullutukseksi yliopistoissa ja kulttuuripiireissä. Maailmassa on harvoja typerämpiä aatteita kuin stalinismi, mutta niinpä vain kulttuuriväki hurahti maailman sortavimman hirmuhallinnon ihailijoiksi ja kutsui sitä edistykseksi. Ainakin voin helposti ajatella, että jos poliittinen keskustelu myös vasemmalla olisi ollut täysin avointa koko ajan, mitään ylilyöntejä ei olisi syntynyt ja 60-70 -lukujen taitteen vouhotus oli yksi suuri ylilyönti.
Ystävällismielisen naapurivaltion arvostelu ei ollut varsinaisesti kiellettyä, mutta kyllähän Suomessa suomettuneita oltiin. Oli virallinen ystävyyspropaganda, Näin naapurissa -propagandakatsaus, kolhoosien humisevia viljapeltoja esitteleviä koulukirjoja ja näiden vastapainona ihmisten yleinen tietoisuus siitä, että idässä kaikki on päin helvettiä. Kun julkinen keskustelu ja mielipiteet eivät kohdanneet, mielipiteet alkoivat elää omaa elämäänsä eikä niitä yhdistänyt reaalimaailmaan enää juuri mikään, kuten ei myöskään virallisen propagandan mukaisia faktoja.
Tämän kauden krapula on se, että Suomella tuntuu olevan edelleen vaikeuksia suhtautua Venäjään siten kuin mihin hyvänsä naapurivaltioon kuuluu suhtautua. Venäjää pelätään (tai ihaillaan kritiikittä), siitä ei oikein tiedetä mitään, kauppa on melko yksipuolista ja kanssakäyminen muutenkin melko vähäistä.
Kun Venäjää ja Suomen suhdetta siihen ei koskaan otettu tosiasioihin perustuvan, avoimen keskustelun kohteeksi, tuloksena oli joko valheisiin perustuvia mielikuvia tai ennakkoluuloihin perustuvia mielikuvia ja nämä elävät suomalaisessa kansanperinteessä edelleen.
Nykyään sananvapaus on osa ihmisoikeuksien julistusta ja melkein kaikki maat ovat sen jotenkin lainsäädännössään huomioineet.
Ajatuksen tähän kirjoitukseen sain oivaltaessani, että nykyiset hyökkäykset sananvapautta vastaan tuntuvat tulevan kaikki samoista suunnista ja samoilta henkilöiltä. Tämän hyökyaallon ensilaineiden liplatus on jo muutaman vuoden takana kun yksi asenteellinen nykyinen perussuomalainen (Halla-aho) sai enemmälti julkisuutta tuotannolleen. Yrityksiä hänen vaientamisekseen on nähty jokunen ja erityisesti punaisissa ja vihreissä suunnissa yllättävän iso osa kritiikistä sisälsi lähinnä ajatuksen siitä, ettei noin saisi sanoa eikä ajatusta siitä, että kirjoitukset ovat sisällöllisesti kosmista tuubaa.
Perussuomalaisten nousu ennen eduskuntavaaleja sai aallonharjan kohoamaan. Täsmälleen samat naamat ja jokunen uusi aloittivat kampanjan Persuja ja persupoliitikkoja vastaan, jälleen kerran sillä teemalla, että näin ei saa sanoa. Itse selitän osan Perussuomalaisten käsittämättömästä kannatuksesta sillä, että ennen vaaleja opponentit ja lehdistö eivät juuri panneet Soinia lujille ennen kuin viime päivinä ennen vaaleja. Sitä ennen Soinia kovisteltiin lähinnä siitä, saako hänen mielestään joku persuehdokas sanoa näin tai noin.
Nyt kun Norjassa räjähti pommi ja laukesi pyssy, jälleen samat naamat, joista politiikan etunenässä Tuomioja ja Biaudet, haluavat kieltää jotakin. Jälleen tarkoitus on kieltää näitä epätoivottuja mielipiteitä, aivan kuten on ollut tähänkin saakka. Nyt tämä kieltomentaliteetti on naamioitu "emmehän halua lapsiamme tapettavan" -kaapuun, mutta tosiasiassa on taas käynnissä yritys mulkata lainsäädäntöä siten, että muutama persu ei saisi politikoida siten kuin he politikoivat. Hankkeen päämäärä on täsmälleen sama kuin muutama vuosi sittenkin.
Onko perussuomalaisuus mukamas aatteena niin ylivertainen, ettei sitä vastaan voi taistella muuten kuin vaientamalla aatteen äänekkäimmät äänitorvet? Minä en ainakaan usko sen olevan. Jos se taas olisi niin täydellisen ylivertainen, silloin sen kuuluisikin valloittaa maailma, aivan kuten valistusaatteet tekivät parisataa vuotta sitten.
Sananvapauden poliittinen sisältö on siinä, että se mahdollistaa yhteiskunnan muuttamisen. Parisataa vuotta sitten sananvapautta vastusti Euroopassa lähinnä vanha valta, katolinen kirkko ja yksinvaltiaat. Tavalliset ihmiset sen sijaan tarttuivat siihen, sillä he halusivat
yhteiskuntaa muuttaa. Syntyi poliittinen järjestelmä ja vapaa lehdistö. Tämä mahdollisti muunmuassa vasemmiston ja sosiaalidemokratian nousun ja nykyiset hyvinvointivaltiot sekä sen siivellä syntyneet maailman vapaimmat yhteiskunnat, joissa ihmisillä on oikeuksia eikä ainoastaan rikkailla.
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tämä vallankumous on syönyt lapsensa.
Nämä aikaisemmin pienen ihmisen puolesta toimineet muutosvoimat ovat ilmeisesti katsoneet maailman tulleen valmiiksi, sillä nyt ne hyökkäävät voimakkaasti sananvapautta vastaan huolimatta siitä, että tuo sananvapaus on ollut näiden liikkeiden oman historian kannalta keskeinen elementti. On sitten kyse kommunisteista, sosiaalidemokraateista tai vihreistä, kaikki ovat olleet aikansa protestiliikkeitä ja ovat haranneet kulloistakin vallankahvaa ja vahvempiaan vastaan.
Tällä hetkellä sananvapautta hyödyntävät toisenlaiset muutosvoimat. Se, saavatko ne aikaan muutoksen, riippuu meistä kaikista, mutta heille pitää antaa tilaisuus yrittää, aivan kuten annettiin tilaisuus yrittää niille, jotka sen yrittävät nyt muilta torpedoida.
Sananvapaus on perustavaa laatua oleva arvo vain silloin, jos yhteiskunta ei väkivaltakoneistoineen ota kantaa siihen, ovatko mielipiteet oikeita vai vääriä. Jos sananvapaus koskee vain oikeina pidettyjä asioita, se muistuttaa todellista sananvapautta yhtä vähän kuin kansandemokratia muistutti demokratiaa. Huolimatta siitä, että perussuomalaiset ja muut vastaavat saavat julkistaa mielipiteitä, joista emme pidä, meidän pitää silti puolustaa heidän oikeuttaan tähän ajatuksenvaihtoon.
Sananvapaus oli sen nykyisten vastustajien paras kaveri vielä 30 vuotta sitten. Minä uskon, että se on heidän paras ystävänsä joskus tulevaisuudessakin, joten kun he ehdottavat sananvapauteen rajoituksia, meidän kannattaa vastustaa näitä ehdotuksia niin mielipiteiden vaihdossa kuin viime kädessä vaaleissakin. Vain siten takaamme sen, ettei nykyinen tai mikään tuleva vallankahva pysty porsastelemaan liiaksi ja vaientamaan niitä, joita heidän menonsa ei miellytä.
Sananvapaus tai ainakin ajatus siitä ovat varsin vanhoja keksintöjä. Viittauksia tähän ajatukseen löytyy Kreikasta, Roomasta ja islamilaisesta maailmasta. Modernin sananvapauden juuret ovat valistusaatteissa ja uskonpuhdistuksessa ja Tanska ehti ensimmäisenä säätämään lain
Emme mene aivan täydellisen pieleen vaikka teemme karkean yleistyksen. Näyttäisi siltä, että sananvapautta varhaisessa vaiheessa kunnioittaneet pohjoiset maat pärjäävät tänäkin päivänä paremmin kuin ne, joissa sananvapaus on tuoretta perua tai sitä on poljettu säännöllisesti. Tämä ei ole tietysti osoitus mistään ja kyse voi olla silkasta sattumasta, mutta ajattelemisen aihetta se ainakin antaa.
Jos asiaa ajatellaan hetkinen ja tutkitaan Suomea, voidaan tehdä pari mielenkiintoista havaintoa. Suomessa sananvapauteen on itsenäisyyden ajalla ja sotasensuuri unohtaen puututtu kaksi kertaa. 30-luvulla kommunistien toiminta oli kiellettyä ja Kekkosen aikaan ystävällismielisen naapurivaltion arvostelu oli poliittinen ja bisnesmiehelle myös taloudellinen itsemurha.
Minusta näyttää siltä, että kommunismin kieltäminen aiheutti lopulta vastareaktion, joka kulminoitui kymmenen vuoden taistolaishullutukseksi yliopistoissa ja kulttuuripiireissä. Maailmassa on harvoja typerämpiä aatteita kuin stalinismi, mutta niinpä vain kulttuuriväki hurahti maailman sortavimman hirmuhallinnon ihailijoiksi ja kutsui sitä edistykseksi. Ainakin voin helposti ajatella, että jos poliittinen keskustelu myös vasemmalla olisi ollut täysin avointa koko ajan, mitään ylilyöntejä ei olisi syntynyt ja 60-70 -lukujen taitteen vouhotus oli yksi suuri ylilyönti.
Ystävällismielisen naapurivaltion arvostelu ei ollut varsinaisesti kiellettyä, mutta kyllähän Suomessa suomettuneita oltiin. Oli virallinen ystävyyspropaganda, Näin naapurissa -propagandakatsaus, kolhoosien humisevia viljapeltoja esitteleviä koulukirjoja ja näiden vastapainona ihmisten yleinen tietoisuus siitä, että idässä kaikki on päin helvettiä. Kun julkinen keskustelu ja mielipiteet eivät kohdanneet, mielipiteet alkoivat elää omaa elämäänsä eikä niitä yhdistänyt reaalimaailmaan enää juuri mikään, kuten ei myöskään virallisen propagandan mukaisia faktoja.
Tämän kauden krapula on se, että Suomella tuntuu olevan edelleen vaikeuksia suhtautua Venäjään siten kuin mihin hyvänsä naapurivaltioon kuuluu suhtautua. Venäjää pelätään (tai ihaillaan kritiikittä), siitä ei oikein tiedetä mitään, kauppa on melko yksipuolista ja kanssakäyminen muutenkin melko vähäistä.
Nykyään sananvapaus on osa ihmisoikeuksien julistusta ja melkein kaikki maat ovat sen jotenkin lainsäädännössään huomioineet.
Ajatuksen tähän kirjoitukseen sain oivaltaessani, että nykyiset hyökkäykset sananvapautta vastaan tuntuvat tulevan kaikki samoista suunnista ja samoilta henkilöiltä. Tämän hyökyaallon ensilaineiden liplatus on jo muutaman vuoden takana kun yksi asenteellinen nykyinen perussuomalainen (Halla-aho) sai enemmälti julkisuutta tuotannolleen. Yrityksiä hänen vaientamisekseen on nähty jokunen ja erityisesti punaisissa ja vihreissä suunnissa yllättävän iso osa kritiikistä sisälsi lähinnä ajatuksen siitä, ettei noin saisi sanoa eikä ajatusta siitä, että kirjoitukset ovat sisällöllisesti kosmista tuubaa.
Perussuomalaisten nousu ennen eduskuntavaaleja sai aallonharjan kohoamaan. Täsmälleen samat naamat ja jokunen uusi aloittivat kampanjan Persuja ja persupoliitikkoja vastaan, jälleen kerran sillä teemalla, että näin ei saa sanoa. Itse selitän osan Perussuomalaisten käsittämättömästä kannatuksesta sillä, että ennen vaaleja opponentit ja lehdistö eivät juuri panneet Soinia lujille ennen kuin viime päivinä ennen vaaleja. Sitä ennen Soinia kovisteltiin lähinnä siitä, saako hänen mielestään joku persuehdokas sanoa näin tai noin.
Nyt kun Norjassa räjähti pommi ja laukesi pyssy, jälleen samat naamat, joista politiikan etunenässä Tuomioja ja Biaudet, haluavat kieltää jotakin. Jälleen tarkoitus on kieltää näitä epätoivottuja mielipiteitä, aivan kuten on ollut tähänkin saakka. Nyt tämä kieltomentaliteetti on naamioitu "emmehän halua lapsiamme tapettavan" -kaapuun, mutta tosiasiassa on taas käynnissä yritys mulkata lainsäädäntöä siten, että muutama persu ei saisi politikoida siten kuin he politikoivat. Hankkeen päämäärä on täsmälleen sama kuin muutama vuosi sittenkin.
Onko perussuomalaisuus mukamas aatteena niin ylivertainen, ettei sitä vastaan voi taistella muuten kuin vaientamalla aatteen äänekkäimmät äänitorvet? Minä en ainakaan usko sen olevan. Jos se taas olisi niin täydellisen ylivertainen, silloin sen kuuluisikin valloittaa maailma, aivan kuten valistusaatteet tekivät parisataa vuotta sitten.
Sananvapauden poliittinen sisältö on siinä, että se mahdollistaa yhteiskunnan muuttamisen. Parisataa vuotta sitten sananvapautta vastusti Euroopassa lähinnä vanha valta, katolinen kirkko ja yksinvaltiaat. Tavalliset ihmiset sen sijaan tarttuivat siihen, sillä he halusivat
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tämä vallankumous on syönyt lapsensa.
Nämä aikaisemmin pienen ihmisen puolesta toimineet muutosvoimat ovat ilmeisesti katsoneet maailman tulleen valmiiksi, sillä nyt ne hyökkäävät voimakkaasti sananvapautta vastaan huolimatta siitä, että tuo sananvapaus on ollut näiden liikkeiden oman historian kannalta keskeinen elementti. On sitten kyse kommunisteista, sosiaalidemokraateista tai vihreistä, kaikki ovat olleet aikansa protestiliikkeitä ja ovat haranneet kulloistakin vallankahvaa ja vahvempiaan vastaan.
Tällä hetkellä sananvapautta hyödyntävät toisenlaiset muutosvoimat. Se, saavatko ne aikaan muutoksen, riippuu meistä kaikista, mutta heille pitää antaa tilaisuus yrittää, aivan kuten annettiin tilaisuus yrittää niille, jotka sen yrittävät nyt muilta torpedoida.
Sananvapaus on perustavaa laatua oleva arvo vain silloin, jos yhteiskunta ei väkivaltakoneistoineen ota kantaa siihen, ovatko mielipiteet oikeita vai vääriä. Jos sananvapaus koskee vain oikeina pidettyjä asioita, se muistuttaa todellista sananvapautta yhtä vähän kuin kansandemokratia muistutti demokratiaa. Huolimatta siitä, että perussuomalaiset ja muut vastaavat saavat julkistaa mielipiteitä, joista emme pidä, meidän pitää silti puolustaa heidän oikeuttaan tähän ajatuksenvaihtoon.
Sananvapaus oli sen nykyisten vastustajien paras kaveri vielä 30 vuotta sitten. Minä uskon, että se on heidän paras ystävänsä joskus tulevaisuudessakin, joten kun he ehdottavat sananvapauteen rajoituksia, meidän kannattaa vastustaa näitä ehdotuksia niin mielipiteiden vaihdossa kuin viime kädessä vaaleissakin. Vain siten takaamme sen, ettei nykyinen tai mikään tuleva vallankahva pysty porsastelemaan liiaksi ja vaientamaan niitä, joita heidän menonsa ei miellytä.
Vihapuhe
28/07/11 14:50
Norjan viimeaikaisten tapahtumien mukaan yksi jos toinenkin on maininnut kirjoituksissaan ja mielipiteissään “vihapuhe” -sanan.
Vihapuhetta pitää joko tarkkailla, kieltää, varoa tai vastustaa. Koko vihapuheasia alkaa jo elää omaa elämäänsä, sillä ilman minkäännäköisiä todisteita on jo ehditty lausumaan kaikennäköistä siitä, että Norjan tapahtumat johtuvat nimenomaan internetin vihapuheesta. Ei asiaa tarvitse näyttää mitenkään, selitys vaikuttaa ilmeisen uskottavalta ilman ensimmäistäkään perustelua.
Sananvapauden vaalijana katselen hieman huolestuneena, kun yksi jos toinenkin ajattelija ja poliitikko on vaatimassa milloin mitäkin kieltoja ja rajoituksia vihapuheiden kitkemiseksi. Ensinnäkin minulle on epäselvää, miksi vihapuheita tai mitään muitakaan puheita pitäisi kitkeä tai rajoittaa, sillä sananvapaushan on perustavaa laatua olevia oikeuksiamme. Jos on vihainen, eikö sitä saa sanoa ääneen? Jos ei, miksi ei.
Tähän mennessä en ole nähnyt minkäänlaista määritelmää sille, mikä oikeastaan on “vihapuhe”. Vihapuhe pitää kieltää ja kitkeä, mutta mitä me olemme tarkalleen ottaen kieltämässä ja kitkemässä kun kerran kenelläkään ei ole ollut aikaa paneutua asiaan määritelmän tarkkuudella? Rikokseen yllyttäminen on ollut kielletty ylimuistoisista ajoista alkaen eikä tähän ole tarpeen tehdä mitään muutoksia. Kyseessä on siis oltava joku tästä poikkeava ilmaisun muoto.
Ongelma asiassa on tietenkin ilmeinen. Jos kiellämme “vihapuheen” päättämättä hyvin tarkasti etukäteen, mikä on vihapuhetta ja mikä ei, kirjoitamme lainsäädäntöön termin, joka muistuttaa sisällöllisesti Orwellin rikosajatusta. Kukaan ei oikein tiedä, mitä se on, mutta se voi olla mitä hyvänsä jos
vallankahva niin päättää. Työläisten paratiiseissa oli käytössä “vallankumouksen vastustaminen”, joka myöskin tarkoitti kaikkea mahdollista pahaa ja joka antoi vallankahvalle näennäisen oikeuden ampua kenet hyvänsä väärien mielipiteiden takia. Suomessa tietysti ei ketään ammuttaisi vaan sakotettaisiin, mutta jos vihapuhetta ei määritellä ennakkoon, miten kukaan voi tietää, mikä on rikollista ja mikä ei ole? Rikoksen rangaistavuuden kannalta tämä on oleellinen kysymys.
On jossain määrin huolestuttavaa, että ministeritason visiirejä myöten väki on kilvan kieltämässä vihapuhetta, vaikkei ole mitään käsitystä siitä, mitä oikein ollaan kieltämässä. Kun asiaa ei käsitellä ennakkoon vaan jätetään asia oikeusistuimille jälkikäteen, kukaan ei joudu politiikan etulinjassa miettimään sananvapausnäkökulmaa, joka on asiassa paljon keskeisempi seikka kuin Norjan satunnainen pikku ammuskelu.
Käteen jää, että jokaisella vihapuheen kieltäjällä on oma käsityksensä siitä, mikä on vihapuhe ja mikä ei, ja he pitävät omaa käsitystään niin ilmeisenä, ettei tule mieleenkään ajatus siitä, että kaikki eivät ymmärrä asiaa samalla tavalla.
Sen jälkeen kun on saavutettu yksimielisyys siitä, mitä oikeastaan on vihapuhe, pitäisi käydä hyvin periaatteellinen keskustelu siitä, onko tällaisen puheen kieltäminen perustuslain ja ihmisoikeuksien mukaista. Yksinkertaisessa mielessä asia on triviaali, sillä yksinkertaiset ihmiset tavoittelevat vihapuheen kieltämisellä pahan kieltämistä ja hyvän edistämistä ja lisäksi se on hyväksi lapsille. Tämä on heille kelpoisa perustelu itsessään, sillä miksi kukaan kannattaisi pahaa ja haluaisi lapsille pahoja asioita.
Jos emme hyväksy perusteluksi “hyvän puolella pahaa vastaan” -ajatusketjua ensinkään vaan vaadimme perusteluja, joissa pureudutaan sananvapauden rajoittamisen problematiikkaan ja kerrotaan, miksi juuri tässä asiassa rajoitukselle on tarve, keskustelun sävy muuttuisi täysin. Jostain syystä tätä keskustelua ei Suomessa käy kukaan. Poliittisessa kentässä yksi laita ei oleellisesti eroa toisesta. Perinteisesti vasemmistopuolueet ovat Euroopassa suhtautuneet yksilönvapauksiin ja perusoikeuksiin paljon oikeistoa kunnioittavammin ja niiden kädenjälki näkyy vahvasti siinä, mitä nykyään ylipäätään ihmisoikeuksina pidetään. Tässä asiassa näyttää kuitenkin näidenkin puolueiden historiallinen perintö ja verenvuodatustakin vaatineen taistelun tulos väistyvän historian roskatynnyriin, sillä yhtäkkiä sananvapaus edustaakin heille jotakin pahaa.
Voi olla, että Norjan ammuskelu on seurausta sananvapaudesta. Mieli tekee kuitenkin sanoa, että väkivallan takia kuolee paljon enemmän ihmisiä sellaisissa paikoissa, joissa sananvapautta ei ole. Olemmeko valmiita luopumaan sananvapaudesta siksi kun Norjassa ammuskeltiin kerran? Tai vaikka ammuskeltaisiin toisenkin kerran? Minä en ole valmis tähän ja siksi penään hyvin vahvoja perusteluja niiltä, joiden mielestä näin pitäisi tehdä.
USA:n korkein oikeus linjasi 80-luvulla, ettei lain ja vallankahvan vinkkelistä ole olemassa sellaista asiaa kuin väärä mielipide. Suomessa valtaosa vihapuheen kieltäjistä haluaisi tosiasiassa kodifioida oman mielipide- ja arvomaailmansa lakiin ja käyttää oikeutta niitä vastaan, jotka näkevät maailman huomattavan toisenlaisessa valossa. Tämä on suoraa jatkoa Persujen vaalivoitosta alkaneelle nillitykselle, jossa halutaan kieltää vähän väliä milloin mitäkin, ainoana tarkoituksena vaientaa perussuomalaisia ja maahanmuuttokriitikoita.
Ei meidän tarvitse pitää perussuomalaisista eikä maahanmuuttokriitikoista, eikä asiattomille mielipiteille pidä antaa sen kummempaa painoarvoa. Sen sijaan jos haluamme elää vapaassa yhteiskunnassa, meidän on sallittava typerienkin mielipiteiden esittäminen. Jos emme halua elää vapaassa yhteiskunnassa, haluaisin tietää, mikä järjestelmä on parempi ja miksi.
Vaikka kykenisimme määrittelemään vihapuheen ja kieltämään sen, pitäisi miettiä sitäkin, mitä tarkoitusta palvelee vihan kätkeminen. Viha on yksi ihmisluontoon kuuluvista tunteista, jota jokainen tuntee tai on tuntenut joskus. Hyvää tarkoittavat hölmöt yrittävät tehdä maailmasta itäsaksalaisen rauhanpiirretyn kaltaista paikkaa, jossa kaikki halivat toisiaan ja nukkumatti heittää unihiekkaa. Mutta tämä ei ole totuus, sillä tämän pinnan alla on paljon vahvempia ja synkempiä tunteita ja ajatuksia. Eivät ne sieltä mihinkään katoa vaikka teeskennellään, ettei niitä ole olemassa. Jos synkät ajatukset eivät saa olla esillä, niiden huomaaminen ennen pommin räjähtämistä on vielä vaikeampaa kuin se nyt on.
Onko todella parempi, että julkinen ajatustenvaihto ei edusta ihmisten todellisia ajatuksia vaan ainoastaan niiden varjokuvaa?
Vihapuhetta pitää joko tarkkailla, kieltää, varoa tai vastustaa. Koko vihapuheasia alkaa jo elää omaa elämäänsä, sillä ilman minkäännäköisiä todisteita on jo ehditty lausumaan kaikennäköistä siitä, että Norjan tapahtumat johtuvat nimenomaan internetin vihapuheesta. Ei asiaa tarvitse näyttää mitenkään, selitys vaikuttaa ilmeisen uskottavalta ilman ensimmäistäkään perustelua.
Sananvapauden vaalijana katselen hieman huolestuneena, kun yksi jos toinenkin ajattelija ja poliitikko on vaatimassa milloin mitäkin kieltoja ja rajoituksia vihapuheiden kitkemiseksi. Ensinnäkin minulle on epäselvää, miksi vihapuheita tai mitään muitakaan puheita pitäisi kitkeä tai rajoittaa, sillä sananvapaushan on perustavaa laatua olevia oikeuksiamme. Jos on vihainen, eikö sitä saa sanoa ääneen? Jos ei, miksi ei.
Tähän mennessä en ole nähnyt minkäänlaista määritelmää sille, mikä oikeastaan on “vihapuhe”. Vihapuhe pitää kieltää ja kitkeä, mutta mitä me olemme tarkalleen ottaen kieltämässä ja kitkemässä kun kerran kenelläkään ei ole ollut aikaa paneutua asiaan määritelmän tarkkuudella? Rikokseen yllyttäminen on ollut kielletty ylimuistoisista ajoista alkaen eikä tähän ole tarpeen tehdä mitään muutoksia. Kyseessä on siis oltava joku tästä poikkeava ilmaisun muoto.
Ongelma asiassa on tietenkin ilmeinen. Jos kiellämme “vihapuheen” päättämättä hyvin tarkasti etukäteen, mikä on vihapuhetta ja mikä ei, kirjoitamme lainsäädäntöön termin, joka muistuttaa sisällöllisesti Orwellin rikosajatusta. Kukaan ei oikein tiedä, mitä se on, mutta se voi olla mitä hyvänsä jos
On jossain määrin huolestuttavaa, että ministeritason visiirejä myöten väki on kilvan kieltämässä vihapuhetta, vaikkei ole mitään käsitystä siitä, mitä oikein ollaan kieltämässä. Kun asiaa ei käsitellä ennakkoon vaan jätetään asia oikeusistuimille jälkikäteen, kukaan ei joudu politiikan etulinjassa miettimään sananvapausnäkökulmaa, joka on asiassa paljon keskeisempi seikka kuin Norjan satunnainen pikku ammuskelu.
Käteen jää, että jokaisella vihapuheen kieltäjällä on oma käsityksensä siitä, mikä on vihapuhe ja mikä ei, ja he pitävät omaa käsitystään niin ilmeisenä, ettei tule mieleenkään ajatus siitä, että kaikki eivät ymmärrä asiaa samalla tavalla.
Sen jälkeen kun on saavutettu yksimielisyys siitä, mitä oikeastaan on vihapuhe, pitäisi käydä hyvin periaatteellinen keskustelu siitä, onko tällaisen puheen kieltäminen perustuslain ja ihmisoikeuksien mukaista. Yksinkertaisessa mielessä asia on triviaali, sillä yksinkertaiset ihmiset tavoittelevat vihapuheen kieltämisellä pahan kieltämistä ja hyvän edistämistä ja lisäksi se on hyväksi lapsille. Tämä on heille kelpoisa perustelu itsessään, sillä miksi kukaan kannattaisi pahaa ja haluaisi lapsille pahoja asioita.
Jos emme hyväksy perusteluksi “hyvän puolella pahaa vastaan” -ajatusketjua ensinkään vaan vaadimme perusteluja, joissa pureudutaan sananvapauden rajoittamisen problematiikkaan ja kerrotaan, miksi juuri tässä asiassa rajoitukselle on tarve, keskustelun sävy muuttuisi täysin. Jostain syystä tätä keskustelua ei Suomessa käy kukaan. Poliittisessa kentässä yksi laita ei oleellisesti eroa toisesta. Perinteisesti vasemmistopuolueet ovat Euroopassa suhtautuneet yksilönvapauksiin ja perusoikeuksiin paljon oikeistoa kunnioittavammin ja niiden kädenjälki näkyy vahvasti siinä, mitä nykyään ylipäätään ihmisoikeuksina pidetään. Tässä asiassa näyttää kuitenkin näidenkin puolueiden historiallinen perintö ja verenvuodatustakin vaatineen taistelun tulos väistyvän historian roskatynnyriin, sillä yhtäkkiä sananvapaus edustaakin heille jotakin pahaa.
Voi olla, että Norjan ammuskelu on seurausta sananvapaudesta. Mieli tekee kuitenkin sanoa, että väkivallan takia kuolee paljon enemmän ihmisiä sellaisissa paikoissa, joissa sananvapautta ei ole. Olemmeko valmiita luopumaan sananvapaudesta siksi kun Norjassa ammuskeltiin kerran? Tai vaikka ammuskeltaisiin toisenkin kerran? Minä en ole valmis tähän ja siksi penään hyvin vahvoja perusteluja niiltä, joiden mielestä näin pitäisi tehdä.
USA:n korkein oikeus linjasi 80-luvulla, ettei lain ja vallankahvan vinkkelistä ole olemassa sellaista asiaa kuin väärä mielipide. Suomessa valtaosa vihapuheen kieltäjistä haluaisi tosiasiassa kodifioida oman mielipide- ja arvomaailmansa lakiin ja käyttää oikeutta niitä vastaan, jotka näkevät maailman huomattavan toisenlaisessa valossa. Tämä on suoraa jatkoa Persujen vaalivoitosta alkaneelle nillitykselle, jossa halutaan kieltää vähän väliä milloin mitäkin, ainoana tarkoituksena vaientaa perussuomalaisia ja maahanmuuttokriitikoita.
Ei meidän tarvitse pitää perussuomalaisista eikä maahanmuuttokriitikoista, eikä asiattomille mielipiteille pidä antaa sen kummempaa painoarvoa. Sen sijaan jos haluamme elää vapaassa yhteiskunnassa, meidän on sallittava typerienkin mielipiteiden esittäminen. Jos emme halua elää vapaassa yhteiskunnassa, haluaisin tietää, mikä järjestelmä on parempi ja miksi.
Vaikka kykenisimme määrittelemään vihapuheen ja kieltämään sen, pitäisi miettiä sitäkin, mitä tarkoitusta palvelee vihan kätkeminen. Viha on yksi ihmisluontoon kuuluvista tunteista, jota jokainen tuntee tai on tuntenut joskus. Hyvää tarkoittavat hölmöt yrittävät tehdä maailmasta itäsaksalaisen rauhanpiirretyn kaltaista paikkaa, jossa kaikki halivat toisiaan ja nukkumatti heittää unihiekkaa. Mutta tämä ei ole totuus, sillä tämän pinnan alla on paljon vahvempia ja synkempiä tunteita ja ajatuksia. Eivät ne sieltä mihinkään katoa vaikka teeskennellään, ettei niitä ole olemassa. Jos synkät ajatukset eivät saa olla esillä, niiden huomaaminen ennen pommin räjähtämistä on vielä vaikeampaa kuin se nyt on.
Onko todella parempi, että julkinen ajatustenvaihto ei edusta ihmisten todellisia ajatuksia vaan ainoastaan niiden varjokuvaa?
Suomalainen luottaa pankkiin
27/07/11 10:20
Tänään julkaistujen gallupkyselytulosten mukaan suomalaiset luottavat muihin eurooppalaisiin verrattuna huomattavan paljon pankkeihin ja huomattavan vähän ympäristöaktivisteihin.
Kun mietimme tuloksia yleisesti, niistä heijastuu se, että suomalaiset luottavat muita enemmän erilaisiin instituutioihin.
Tämä on sekä hyvä että paha.
Hyvä se on siinä mielessä, että Suomessa vallankahva ja poliittinen koneisto voivat jotenkin järkevästi toimia, sillä ihmiset eivät periaatteen tasolla vastusta kaikkia asioita, jotka tulevat jostain vähän virallisemmista lähteistä. Päätöksiä syntyy ja ne voidaan myös viedä käytäntöön, sillä ruohonjuuritasolla jokainen ihminen ei yritä jatkuvasti kampittaa jokaista byrokraattia. Asioiden muuttaminen virallista tietä käy melko tehokkaasti ja rivakasti jos sille on tarve.
Ongelmat liittyvät luovuuteen ja kyseenalaistamiseen. Suomalainen uskoo helposti, kun puku päällä kulkeva Tampereen yliopiston professori kertoo televisiossa asian olevan näin. Jos äänessä on ituhipiltä näyttävä järjestön edustaja, hänen sanomaansa ei edes viitsitä kuunnella loppuun saati sitten, että mietittäisiin, mitä hän sanoi. Kun kaikki dosentin sanoma otetaan totena ja ituhipin käsketään leikata tukka ja mennä töihin, tullaan hyväksyneeksi paljon hölynpölyä kyseenalaistamatta ja vastaavasti hylättyä paljon järkeviä ja tosia ajatuksia niitä edes kuuntelematta.
Eivät kaikki puku päällä kulkevien yliopistoheppujen näkemykset ole tosia kuten eivät muidenkaan esittämät katsantokannat, ja jos asia ei ole insinööritieteellinen, siihen ehkä ei edes ole yhtä ainoaa totuutta vaan enemmänkin jollain tavalla perusteltuja näkemyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Kun riittävän moni suomalainen ei välitä siitä, mitä sanotaan vaan ainoastaan siitä, kuka sanoo, on suomalaisia helppoa vetää nenästä. Vallankahva voi melko surutta johdatella ihmisiä haluamaansa suuntaan kun vastavoimaa tälle ei viitsitä edes kuunnella.
Sama ongelma esiintyy työelämässäkin. Poliitikot markkinoivat suomalaisille käsitystä innovaatioyhteiskunnasta, jossa luovuus kukoistaa ja rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista. Innovaation synnyttäminen edellyttää kuitenkin juuri sitä, mitä suomalaisilta massoilta puuttuu: kykyä kyseenalaistaa totuttu tapa ratkaista joku ongelma. Kyllähän Suomessa on luoviakin ihmisiä, mutta kansakunnan moraali ja arvot eivät juuri siihen kasvata. Kuuluu luottaa kyseenalaistamatta opettajaan, professoriin, pappiin, poliisiin ja Accidenturen konsulttiin.
Tällä tavoin syntyy perässähiihtäjien bisnestä. Ei se ole huonoa bisnestä sekään, mutta pitää ymmärtää, mitä voidaan saavuttaa ja mitä ei voida. Jos olemme parempia kopioimaan kuin innovoimaan, viritetään sitten kopiointikoneisto mahdollisimman tehokkaasti eikä hakata päätä seinään asiassa, jota
ei oikein osata. Tai sitten opetellaan innovoimaan, mutta sekin pitää tehdä jotenkin muuten kuin pistämällä muutama byrokraattivetoinen korkeakoulu yhteen suuremmaksi byrokraattivetoiseksi kouluksi, jossa opetetaan koulukkaille täsmälleen samoin kuin ennenkin, ja kutsutaan tulosta innovaatioyliopistoksi.
Tehdään Suomessa mitä vain, ensimmäisenä kannattaa lopettaa valheessa eläminen.
Se luovuudesta.
Näen jo mielessäni sen, kuinka tätä tulosta ihmetellään siinä valossa, että pankit ja pankkiirit ovat kaikki kelmejä ja roistoja, katsokaa vaikka mitä Islannissa kävi, ja pidetään suomalaisia hieman tyhminä. Totuuts on kuitenkin Suomen pankkijärjestelmän osalta se, että se on viime aikoina selvinnyt varsin mainiosti niin itse bisneksen kuin asiakkaidenkin vinkkelistä. Pankkikriisistä Suomessa on kohta 20 vuotta ja pankkialan uudelleenjärjestelystäkin toistakymmentä.
Sen jälkeen pankkialalla ei ole tapahtunut juuri muuta kuin että palvelu on parantunut ja korkomarginaalit laskeneet. Pankkibisnes on Suomessa terveellä pohjalla, toimintatavoiltaan modernia ja asiakkaat vaikuttavat tyytyväisiltä. Miksi tätä järjestelmää kohtaan pitäisi tuntea syvää epäluuloa ja korjata asiaa, joka toimii? Pankit tekevät sen minkä lupaavat eivätkä asiakkaat koe tulleensa huijatuksi.
Ympäristöaktivisteilla sen sijaan on peiliin katsomisen paikka. Heillä on toisinaan tärkeääkin sanottavaa, mutta sitä ei kuunnella. Miksi ei? Osa selittyy tietysti yllä mainituilla seikoilla, mutta näiden järjestöjen intresseissä olisi yrittää jotenkin muuttaa omaa imagoaan ja sitä kautta ehkä suomalaisten tapaa asioita ajatella. Siinä, missä pankkien nykyinen toiminta näyttää olevan melko miellyttävää, ympäristöaktivistien toiminta ei tunnu olevan. Miksi ei?
Jos nykyinen ulkomailta tuontitavarana hommattu “villapaitaväki kahlitsee itsensä kaivinkoneisiin ja pitää metakkaa” -metodi ei Suomessa oikein ota tuulta siipiensä alle, pitäisikö keksiä joku toinen tapa tuoda sanomaa esille? Kannattaisi ehkä miettiä, ainakin jos haluaa vaikuttaa asioihin eikä vain juosta kaivinkoneiden perässä. Mutta koska ulkomailla keksitty on mielikuvissa parempi kuin itse tehty, tuontitavarahäiriköinti elää ja voi paksusti ja antaa kasvot ympäristöaktivismille.
Samaten ympäristöaktivismin ongelmana on juuri nyt se, että se taistelee tuulimyllyjä vastaan.
Aivan sama mitä villapaitaväki tekee, miljardeja maksanut ydinvoimala valmistuu ja otetaan käyttöön. Työtä ei edes juuri voi hidastaa, sillä tuon kokoisessa projektissa puolen päivän viivytys siitä, että rosvosektori kannetaan putkaan, ei tunnu juuri missään. Muualla ympäristöaktivismi on jopa saavuttanut toisinaan tuloksia, ja mitä käsinkosketeltavammasta ja konkreettisemmasta tuloksesta on kysymys, sitä parempi mielikuva toiminnasta ihmisille jää.
Suomalaisen ympäristöaktivismin nykytila on kuitenkin melko tyypillisesti suomalaisen kyseenalaistamattomuuden tulos. Kun vika on aina peilissä jos naama näyttää vinolta, on täysin mahdotonta tutkia omaa toimintaa kovin kriittisesti. Asiaa sivuten Vihreä puolue otti vaaleissa rökäletappion ja syyttää siitä lähinnä ydinvoimaa. Sekä Vihreiden että ympäristöliikkeen ydinongelma ei ole ydinvoimassa vaan siinä, että niissä on sokea usko siihen, että itse ollaan parempia ihmisiä kuin muut.
Ympäristöasioita edes etäisesti sivuaviin ajatustenvaihtoihin pulahtaa helposti ad Soininvaarum -muotoinen argumentaatiovirhe. Jos Osmo Soininvaara olisi ehtinyt lausumaan kaiken sen, mitä hänen suuhunsa on vuosien saatossa tungettu, häneltä ei olisi aikaa pahemmin muuhun jäänytkään. Mutta koska Soininvaaralla on melko luotettava ja mukava maine, asiat ihmeellisesti muuttuvat perustelluiksi puolesta tai vastaan, jos kerrotaan Oden olevan samaa mieltä.
Kun ollaan täysin vakuuttuneita omasta ylevämmyydestä ja oman moraalin korkeudesta kuolevaisiin verrattuna, viestintä puhuttelee erinomaisesti samaa uskoa tunnustavia omia, mutta ärsyttää suunnattomasti niitä, jotka eivät aatteen piirissä ole. Tässäkin asiassa on onnistuttu luomaan hierarkia, jossa on automaattisesti totuuksia puhuvia ihmisiä ja kerhoja ja vastaavasti automaattisesti valheita latelevia.
Omaa aivoaikaa ei tarvitse käyttää kummallakaan puolella aitaa.
Kun mietimme tuloksia yleisesti, niistä heijastuu se, että suomalaiset luottavat muita enemmän erilaisiin instituutioihin.
Hyvä se on siinä mielessä, että Suomessa vallankahva ja poliittinen koneisto voivat jotenkin järkevästi toimia, sillä ihmiset eivät periaatteen tasolla vastusta kaikkia asioita, jotka tulevat jostain vähän virallisemmista lähteistä. Päätöksiä syntyy ja ne voidaan myös viedä käytäntöön, sillä ruohonjuuritasolla jokainen ihminen ei yritä jatkuvasti kampittaa jokaista byrokraattia. Asioiden muuttaminen virallista tietä käy melko tehokkaasti ja rivakasti jos sille on tarve.
Ongelmat liittyvät luovuuteen ja kyseenalaistamiseen. Suomalainen uskoo helposti, kun puku päällä kulkeva Tampereen yliopiston professori kertoo televisiossa asian olevan näin. Jos äänessä on ituhipiltä näyttävä järjestön edustaja, hänen sanomaansa ei edes viitsitä kuunnella loppuun saati sitten, että mietittäisiin, mitä hän sanoi. Kun kaikki dosentin sanoma otetaan totena ja ituhipin käsketään leikata tukka ja mennä töihin, tullaan hyväksyneeksi paljon hölynpölyä kyseenalaistamatta ja vastaavasti hylättyä paljon järkeviä ja tosia ajatuksia niitä edes kuuntelematta.
Eivät kaikki puku päällä kulkevien yliopistoheppujen näkemykset ole tosia kuten eivät muidenkaan esittämät katsantokannat, ja jos asia ei ole insinööritieteellinen, siihen ehkä ei edes ole yhtä ainoaa totuutta vaan enemmänkin jollain tavalla perusteltuja näkemyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Kun riittävän moni suomalainen ei välitä siitä, mitä sanotaan vaan ainoastaan siitä, kuka sanoo, on suomalaisia helppoa vetää nenästä. Vallankahva voi melko surutta johdatella ihmisiä haluamaansa suuntaan kun vastavoimaa tälle ei viitsitä edes kuunnella.
Sama ongelma esiintyy työelämässäkin. Poliitikot markkinoivat suomalaisille käsitystä innovaatioyhteiskunnasta, jossa luovuus kukoistaa ja rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista. Innovaation synnyttäminen edellyttää kuitenkin juuri sitä, mitä suomalaisilta massoilta puuttuu: kykyä kyseenalaistaa totuttu tapa ratkaista joku ongelma. Kyllähän Suomessa on luoviakin ihmisiä, mutta kansakunnan moraali ja arvot eivät juuri siihen kasvata. Kuuluu luottaa kyseenalaistamatta opettajaan, professoriin, pappiin, poliisiin ja Accidenturen konsulttiin.
Tällä tavoin syntyy perässähiihtäjien bisnestä. Ei se ole huonoa bisnestä sekään, mutta pitää ymmärtää, mitä voidaan saavuttaa ja mitä ei voida. Jos olemme parempia kopioimaan kuin innovoimaan, viritetään sitten kopiointikoneisto mahdollisimman tehokkaasti eikä hakata päätä seinään asiassa, jota
Tehdään Suomessa mitä vain, ensimmäisenä kannattaa lopettaa valheessa eläminen.
Se luovuudesta.
Näen jo mielessäni sen, kuinka tätä tulosta ihmetellään siinä valossa, että pankit ja pankkiirit ovat kaikki kelmejä ja roistoja, katsokaa vaikka mitä Islannissa kävi, ja pidetään suomalaisia hieman tyhminä. Totuuts on kuitenkin Suomen pankkijärjestelmän osalta se, että se on viime aikoina selvinnyt varsin mainiosti niin itse bisneksen kuin asiakkaidenkin vinkkelistä. Pankkikriisistä Suomessa on kohta 20 vuotta ja pankkialan uudelleenjärjestelystäkin toistakymmentä.
Sen jälkeen pankkialalla ei ole tapahtunut juuri muuta kuin että palvelu on parantunut ja korkomarginaalit laskeneet. Pankkibisnes on Suomessa terveellä pohjalla, toimintatavoiltaan modernia ja asiakkaat vaikuttavat tyytyväisiltä. Miksi tätä järjestelmää kohtaan pitäisi tuntea syvää epäluuloa ja korjata asiaa, joka toimii? Pankit tekevät sen minkä lupaavat eivätkä asiakkaat koe tulleensa huijatuksi.
Ympäristöaktivisteilla sen sijaan on peiliin katsomisen paikka. Heillä on toisinaan tärkeääkin sanottavaa, mutta sitä ei kuunnella. Miksi ei? Osa selittyy tietysti yllä mainituilla seikoilla, mutta näiden järjestöjen intresseissä olisi yrittää jotenkin muuttaa omaa imagoaan ja sitä kautta ehkä suomalaisten tapaa asioita ajatella. Siinä, missä pankkien nykyinen toiminta näyttää olevan melko miellyttävää, ympäristöaktivistien toiminta ei tunnu olevan. Miksi ei?
Jos nykyinen ulkomailta tuontitavarana hommattu “villapaitaväki kahlitsee itsensä kaivinkoneisiin ja pitää metakkaa” -metodi ei Suomessa oikein ota tuulta siipiensä alle, pitäisikö keksiä joku toinen tapa tuoda sanomaa esille? Kannattaisi ehkä miettiä, ainakin jos haluaa vaikuttaa asioihin eikä vain juosta kaivinkoneiden perässä. Mutta koska ulkomailla keksitty on mielikuvissa parempi kuin itse tehty, tuontitavarahäiriköinti elää ja voi paksusti ja antaa kasvot ympäristöaktivismille.
Samaten ympäristöaktivismin ongelmana on juuri nyt se, että se taistelee tuulimyllyjä vastaan.
Suomalaisen ympäristöaktivismin nykytila on kuitenkin melko tyypillisesti suomalaisen kyseenalaistamattomuuden tulos. Kun vika on aina peilissä jos naama näyttää vinolta, on täysin mahdotonta tutkia omaa toimintaa kovin kriittisesti. Asiaa sivuten Vihreä puolue otti vaaleissa rökäletappion ja syyttää siitä lähinnä ydinvoimaa. Sekä Vihreiden että ympäristöliikkeen ydinongelma ei ole ydinvoimassa vaan siinä, että niissä on sokea usko siihen, että itse ollaan parempia ihmisiä kuin muut.
Ympäristöasioita edes etäisesti sivuaviin ajatustenvaihtoihin pulahtaa helposti ad Soininvaarum -muotoinen argumentaatiovirhe. Jos Osmo Soininvaara olisi ehtinyt lausumaan kaiken sen, mitä hänen suuhunsa on vuosien saatossa tungettu, häneltä ei olisi aikaa pahemmin muuhun jäänytkään. Mutta koska Soininvaaralla on melko luotettava ja mukava maine, asiat ihmeellisesti muuttuvat perustelluiksi puolesta tai vastaan, jos kerrotaan Oden olevan samaa mieltä.
Kun ollaan täysin vakuuttuneita omasta ylevämmyydestä ja oman moraalin korkeudesta kuolevaisiin verrattuna, viestintä puhuttelee erinomaisesti samaa uskoa tunnustavia omia, mutta ärsyttää suunnattomasti niitä, jotka eivät aatteen piirissä ole. Tässäkin asiassa on onnistuttu luomaan hierarkia, jossa on automaattisesti totuuksia puhuvia ihmisiä ja kerhoja ja vastaavasti automaattisesti valheita latelevia.
Omaa aivoaikaa ei tarvitse käyttää kummallakaan puolella aitaa.
Räsänen ja terroristit
26/07/11 12:54
Sisäministeri Päivi Räsänen on sitä mieltä, että Norjan pomminheiton takia Suomessa pitää arvioida uudelleen kaikenlaisia asioita, mukaanlukien aseasiat ja maahanmuuttopolitiikka.
Yleensä kun tällaista tapahtuu, poliitikkojen pitää ainakin “arvioida” jotakin. Tosiasiassa heidän ei tarvitsisi tehdä mitään, sillä tällaisia tekoja ei kuitenkaan voi viime kädessä estää millään, mutta koska kansa vaatii toimenpiteitä, niitä pitää ainakin visioida ja arvioida vaikkei sitten pölyn laskeuduttua mitään lopulta tehtäisikään.
Aseasian ymmärrän tähän liittyen, sillä asia on merkityksetön juuri kenenkään kannalta, tehdään asiassa jotakin tiukennuksia tai jätetään tekemättä. Varsin harvan elämään käsiaseiden myöntämisperusteet vaikuttavat millään tavoin ja väkeä kuitenkin tapettiin aseella.
En sen sijaan ymmärrä, miksi maahanmuuttopolitiikka on vedetty mukaan
juuri tähän asiaan. Norjan ammuskelu ei liittynyt maahanmuuttoon tai maahanmuuttajiin edes etäisesti. Tai no sikäli liittyi, että ampuja vaati muutoksia maahanmuuttoasioihin. Yleensähän tavataan sanoa, että terroristeille ei saa antaa periksi, mikä on jossain määrin perusteltu näkökanta. Jos terrorismilla rupeaa saamaan asioihin muutoksia mutta äänestämällä se ei onnistu, terrorismin määrä ei siitä ainakaan vähene.
Varmasti Suomessa ja kaikkialla muuallakin maahanmuuttopolitiikkaa pitää aika ajoin arvioida uudelleen. Tämä on normaalia ja arkista hallintokulttuuria. Sen sijaan asian nostaminen esille tässä yhteydessä tuntuu oudolta, sillä se antaa ymmärtää, että Räsänen on arvioimassa uudelleen maahanmuuttopolitiikkaa siksi, kun yksi pyssymies jossain jumalan selän takana niin vaatii. Emme voi välttyä siltä mielikuvalta, että terroristin vaatimus on näytellyt jotakin osaa tämän maahanmuuttoasioiden läpikäynnin ajoituksessa.
Jos mitään tällaista kytköstä ei ole, Räsänen käyttäytyy typerästi ja voidaan kysyä, onko hän kelpoisa ministeriksi. Eikö maahanmuuttoasioista olisi voinut aloittaa omaa selvitystään vähin äänin kuukauden päästä kun pöly on hieman laskeutunut sen sijaan, että yhdistetään maahanmuutto ja maahanmuuton rajoittamista vaativa terrori? Jos tällainen kytkös on olemassa, Räsänen on typerä ja voidaan kysyä, onko hän kelpoisa ministeriksi.
Suomalaiset saavat nyt sitten sitä mitä vaaleissa tilasivat.
Kun kansa ei ollut vaaleissa valmis antamaan mandaattia kenellekään, tuloksena on kaikennäköisten pellefanttipuolueiden muodostama hallitus, johon on koottu ministereiksi toisen tai kolmannen luokan kykyjä, asenteellisia änkyröitä ja sananjulistajia, joille ei kukaan pysty pitämään jöötä. Normaalistikin hallituspakassa on muutama aluepoliittisin perustein nimitetty kiintiöhantti, mutta heitä varten on varattu kulttuuri-, puolustus- ja liikenneministerin tehtävät. Sisäministeriksi pitäisi kuitenkin valita jollain tavalla järjissään olevaa väkeä, mikä olisi tehtykin jos hallitus olisi saatu muodostettua ilman pikkupuolueita eikä yhden tällaisen puheenjohtajalle olisi pitänyt antaa tärkeää tehtävää.
Toivoisin, että päivystävä lehtineekeri soittaisi Räsäselle ja kysyisi, mitä hän on näitä asioita yhdistäessään oikein ajatellut. Selitys saattaisi olla hyvässä tapauksessa niin tökerö, että ministeri voitaisiin savustaa ulos ja korvata toisella kristityllä. Ei Bjarne Kalliskaan suuri suosikkini ole, mutta oletan hänen olevan hieman enemmän tällä planeetalla kuin Päivi Räsäsen.
Yleensä kun tällaista tapahtuu, poliitikkojen pitää ainakin “arvioida” jotakin. Tosiasiassa heidän ei tarvitsisi tehdä mitään, sillä tällaisia tekoja ei kuitenkaan voi viime kädessä estää millään, mutta koska kansa vaatii toimenpiteitä, niitä pitää ainakin visioida ja arvioida vaikkei sitten pölyn laskeuduttua mitään lopulta tehtäisikään.
Aseasian ymmärrän tähän liittyen, sillä asia on merkityksetön juuri kenenkään kannalta, tehdään asiassa jotakin tiukennuksia tai jätetään tekemättä. Varsin harvan elämään käsiaseiden myöntämisperusteet vaikuttavat millään tavoin ja väkeä kuitenkin tapettiin aseella.
En sen sijaan ymmärrä, miksi maahanmuuttopolitiikka on vedetty mukaan
Varmasti Suomessa ja kaikkialla muuallakin maahanmuuttopolitiikkaa pitää aika ajoin arvioida uudelleen. Tämä on normaalia ja arkista hallintokulttuuria. Sen sijaan asian nostaminen esille tässä yhteydessä tuntuu oudolta, sillä se antaa ymmärtää, että Räsänen on arvioimassa uudelleen maahanmuuttopolitiikkaa siksi, kun yksi pyssymies jossain jumalan selän takana niin vaatii. Emme voi välttyä siltä mielikuvalta, että terroristin vaatimus on näytellyt jotakin osaa tämän maahanmuuttoasioiden läpikäynnin ajoituksessa.
Jos mitään tällaista kytköstä ei ole, Räsänen käyttäytyy typerästi ja voidaan kysyä, onko hän kelpoisa ministeriksi. Eikö maahanmuuttoasioista olisi voinut aloittaa omaa selvitystään vähin äänin kuukauden päästä kun pöly on hieman laskeutunut sen sijaan, että yhdistetään maahanmuutto ja maahanmuuton rajoittamista vaativa terrori? Jos tällainen kytkös on olemassa, Räsänen on typerä ja voidaan kysyä, onko hän kelpoisa ministeriksi.
Suomalaiset saavat nyt sitten sitä mitä vaaleissa tilasivat.
Kun kansa ei ollut vaaleissa valmis antamaan mandaattia kenellekään, tuloksena on kaikennäköisten pellefanttipuolueiden muodostama hallitus, johon on koottu ministereiksi toisen tai kolmannen luokan kykyjä, asenteellisia änkyröitä ja sananjulistajia, joille ei kukaan pysty pitämään jöötä. Normaalistikin hallituspakassa on muutama aluepoliittisin perustein nimitetty kiintiöhantti, mutta heitä varten on varattu kulttuuri-, puolustus- ja liikenneministerin tehtävät. Sisäministeriksi pitäisi kuitenkin valita jollain tavalla järjissään olevaa väkeä, mikä olisi tehtykin jos hallitus olisi saatu muodostettua ilman pikkupuolueita eikä yhden tällaisen puheenjohtajalle olisi pitänyt antaa tärkeää tehtävää.
Toivoisin, että päivystävä lehtineekeri soittaisi Räsäselle ja kysyisi, mitä hän on näitä asioita yhdistäessään oikein ajatellut. Selitys saattaisi olla hyvässä tapauksessa niin tökerö, että ministeri voitaisiin savustaa ulos ja korvata toisella kristityllä. Ei Bjarne Kalliskaan suuri suosikkini ole, mutta oletan hänen olevan hieman enemmän tällä planeetalla kuin Päivi Räsäsen.
Ei pommit pysy pinossa kun pinot on niin vinossa
25/07/11 09:07
Norjan pommimies on antanut meille monella tapaa ajattelemisen aihetta.
Ensimmäinen liittyy poliittisen koneiston toimintaan yleensä. Poliittinen terrori, mistä tässä näyttää tähän mennessä tihkuneiden tietojen valossa olevan kysymys, ei ole oire mistään epänormaalista ja vinksallaan olevasta vaan se on oire siitä, että jopa pomminheittäjät katsovat poliittisen
koneiston toimivan. Toisinaanhan esitetään ajatuksia siitä, ettei ole mitään väliä, ketä äänestää, sillä päätökset ovat samoja kuitenkin. Tämän päivän tiedon valossa vaikuttaisi, että ainakin pomminheittäjät uskovat äänestämällä voitavan vaikuttaa, sillä he valitsivat kohteekseen yhden tietyn poliittisen liikkeen.
Tällaisten sattumusten takia ei ole syytä viilata demokratiaa tai demokraattista prosessia mihinkään suuntaan. Näitä sattuu jossain jatkossakin, sillä ainoastaan poliisivaltiot voisivat jotenkin yrittää näitä ehkäistä, ja ainakaan itse en haluaisi asua sellaisessa. Toivomme, ettei tällaista satu kovin usein, mutta ei ole keksittävissä keinoja, joilla oleellisia asioita uhraamatta saataisiin teot jatkossa estettyä. Kun sellaisia ei ole mahdollista keksiä, ei tähän kannata pistää hirveästi aivoaikaakaan.
Toinen on se, että tämä teko antaa meille kurkistusreiän siihen, millaisena islamilainen terrori tai ainakin valtaosa siitä avautuu muslimin vinkkelistä. Norjassahan tappaja vastusti pontevasti muslimeja ja tästä syystä tappoi kasan kristittyjä norjalaisia. Aivan samoin amerikkalaisia vastustavat islamilaiset terroristit räjäyttävät torikansan taivaan tuuliin Bagdadissa tai Kabulissa kerran viikossa, kaksi parhaassa. Ei näissä iskuissa koskaan kuole amerikkalaisia vaan irakilaisia ja afgaaneja, mutta niinpä niitä vain tehtaillaan ja kuvitellaan, että nyt amerikkalaisten puntit tutisevat. Tämä vaikuttanee täydellisen järjettömältä irakilaisen vinkkelistä eikä hän kannata terrorismia sen enempää kuin mekään. Tämä teko saattaa auttaa ymmärtämään, miksi ei.
Terrori voi olla toimivakin tapa ajaa jotakin asiaa, mutta mitä etäisempi kytkös on kohteen ja toivotun muutoksen välillä, sitä vähemmän se mihinkään vaikuttaa. Terrorilla saadaan aikaan erinomaisia tuloksia kun rikollisjärjestöt pelottelevat oikeudenkäyntien todistajia. Kun todistaja tietää, että juuri hänen henkensä lähtee jos todistaa väärin, monet pitävät helpompana ja mukavampana todistaa oikein. Sen sijaan kun tapetaan satunnaisia ihmisiä siksi, että jonkun mielestä maassa on joku asia hieman plää, mikään ei muutu. Ei kukaan Norjassa kuvittele, että hän saattaisi olla suojassa seuraavalta terrori-iskulta, jos hän muuttaa hieman kantaansa muslimeihin ja islamiin, sillä uhrit on valittu satunnaisesti ja uhrien joukossa on todennäköisesti ollut islamiin ja maahanmuuttoon hyvin eri tavoin suhtautuvia ihmisiä.
Aivan sama tilanne on Lähi-Idässäkin. Ei siellä rivi-ihminen voi oleellisesti tehdä mitään toisin, joten heidän pelottelemisensa on aivan täydellisen turhaa.
Kolmas havainto on se, että oikeastaan tämäntyyppisellä terrorilla ei edes haeta muutoksia mihinkään vaan ainoastaan mediajulkisuutta. Ja sitä on totisesti ollut tarjolla. Tälle tuskin voimme suuria vaikka taattu julkisuus tekoja ruokkiikin. Tämän ikävä puoli on se, että kyse on kierteestä. Bagdadin torikansan räjäyttäminen ei juuri enää edes ylitä uutiskynnystä, sillä se tapahtuu kerran viikossa tai kuussa. Tarvitaan enemmän uhreja ja eksoottisemmissa paikoissa. Jälleen kerran on turhaa kuvitella, että voimme tehdä jotakin asialle uhraamatta tiedonvälityksen vapautta, jota ei kuulu uhrata tällaisten pikkujuttujen takia eikä suurempienkaan.
Neljäs havainto liittyy omaan yhteiskuntaamme. Joukkosureminen ja joukkokauhistelu vaikuttaa lähes kodifioidulta rituaalilta, johon hyvien ihmisten tulee ottaa osaa. Ensin sanotaan kauheaa, sitten tulee pari facebook-addressia, kolmantena kynttilämeri ja neljäntenä ryhdytään paheksumaan niitä, jotka
eivät ota tähän osaa vaan miettivät asioita itsekseen tai esittävät vääränlaisia näkemyksiä julkisesti.
Tämä tuontitavarasuremisrituaali selvästi puhuttelee jotakin kansanosaa. Se on melko helppoa ja yhteisöllistä ja se tuottaa mukavasti korkean moraalin pisteitä samanmielisiltä, joita on paljon.
Ajojahdin perustyökalu on itsensä nostaminen uhrin omaisen asemaan: “olen syvästi shokeerattu, ei tähän saa suhtautua noin. Miltä luulet uhrien omaisista tuntuvan, jos he kuulisivat tuon näkemyksen”. Jos minä olisin uhrin omainen, minua suoraan sanoen kyrsisi, että puoli maailmaa arvaa, miltä minusta tuntuu, ja käyttää sitä oman propagandansa teossa tunkien suuhuni milloin mitäkin puheenvuoroja vastustamaan kannaltani merkityksettömiä asioita.
Tässä tuntuu unohtuneen, että ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja käsitellä järkyttäviä uutisia. Joillekin se on julkinen suru, joillekin hieman kätketympi suru, joillekin huumori, joillekin vaikeneminen ja katseen kääntäminen muualle. Tapoja on kovin monia ja ainakaan minä en osaa sanoa yhden olevan toista parempi. Pidän hyvänä, että ihmiset miettivät asioita itsekseen, jotta ovat ainakin itse valmiita ottamaan jotakin opiksi tai ainakin yrittämään ymmärtää, mikä on vapauden hinta ja miksi tälläkään kertaa ei saa antaa periksi niille, jotka käyttävät aivan tuota pikaa tätä tapahtumaa keppihevosena ajakseen kyttäys- ja kyylämekanismivaltiota, maahanmuuton rajoittamista tai ylipäätään mitään muutakaan.
Julkinen joukkosureminen ja sen esittäminen televisiossa näyttää saaneen jonkunlaisen puolivirallisen aseman. Kun omaa kiukkua ja pahaa oloa pitää päästä purkamaan johonkin, se puretaan eri tavalla asiaa käsitteleviin ja unohdetaan, että elämme yksilöistä emmekä samanhenkisistä laumoista koostuvassa yhteiskunnassa, jota ei sitäkään kannata uhrata väärin surevien joukkopaheksumisen alttarille. Itse asiassa jos ennustaa saa ja miksipä ei saisi, veikkaan, että kymmenen
vuoden sisään näemme vielä senkin, että väärin surevien kurmottaminen alkaa saada väkivaltaisia muotoja ja äärimmäisen väkivallan vastainen ajatusmaailma itse asiassa luo väkivaltaa lisää. Maailmalla näitä on jo nähtykin.
Viides huomio on se, että olen lukenut jo useamman puheenvuoron, jossa syypää on internetissä.
Jos näin on näreet ja internet tosiasiassa on syyllinen, silloin on todettava, ettei länsimainen ihminen ole valmis täydelliseen sananvapauteen, mitä internet edustaa. Kaikenlaiset näkemykset saavat siellä palstatilaa vaikkeivät ehkä lukijoita, eikä kukaan pysty suodattamaan vääriä mielipiteitä pois muuten kuin lukemisvaiheessa.
Itse en tälle suuremmin korvaani lotkauttaisi. 80-luvulla syitä haettiin tv-väkivallasta. 90-luvulla videopeleistä. 2000-luvulla internetistä, jonka asemaa ei 2010-luvullakaan uhanne mikään. Ymmärrän tämän ennen kaikkea yrityksenä selittää järjettömiä tekoja jotenkin, lähinnä itselleen. Kun ei olla valmiita tunnustamaan, että pahoja tekoja sattuu vaikka teemme mitä, niille yritetään löytää edes joku “järkevä” syy. Ei syytä oikeastaan edes yritetä poistaa, mutta kun sellainen on olemassa, maailma näyttää taas yksinkertaisemmalta paikalta.
Tämän teon varsinaiset seuraukset ovatkin vasta edessä päin. Kyttääjät, kieltäjät, yhden totuuden ihmiset ja henkisesti köyhät tulevat meillä ja muualla vaatimaan muutoksia vapauksiimme ja oikeuksiimme sillä perusteella, että meitä pitää suojella pahoilta teoilta. Toivon, että kyllin moni on omalla tavallaan ja omia ajatuspolkujaan pitkin päätynyt siihen tulokseen, että näin ei kuitenkaan pidä tehdä vaan pitää elää aivan kuten ennenkin, jotta voimme joukolla nauraa kyttääjät lopulta suohon.
Tähän asiaan tarvitaan joukkovoimaa, harhaoppisten jahtaaminen ei sitä kaipaa.
Ensimmäinen liittyy poliittisen koneiston toimintaan yleensä. Poliittinen terrori, mistä tässä näyttää tähän mennessä tihkuneiden tietojen valossa olevan kysymys, ei ole oire mistään epänormaalista ja vinksallaan olevasta vaan se on oire siitä, että jopa pomminheittäjät katsovat poliittisen
Tällaisten sattumusten takia ei ole syytä viilata demokratiaa tai demokraattista prosessia mihinkään suuntaan. Näitä sattuu jossain jatkossakin, sillä ainoastaan poliisivaltiot voisivat jotenkin yrittää näitä ehkäistä, ja ainakaan itse en haluaisi asua sellaisessa. Toivomme, ettei tällaista satu kovin usein, mutta ei ole keksittävissä keinoja, joilla oleellisia asioita uhraamatta saataisiin teot jatkossa estettyä. Kun sellaisia ei ole mahdollista keksiä, ei tähän kannata pistää hirveästi aivoaikaakaan.
Toinen on se, että tämä teko antaa meille kurkistusreiän siihen, millaisena islamilainen terrori tai ainakin valtaosa siitä avautuu muslimin vinkkelistä. Norjassahan tappaja vastusti pontevasti muslimeja ja tästä syystä tappoi kasan kristittyjä norjalaisia. Aivan samoin amerikkalaisia vastustavat islamilaiset terroristit räjäyttävät torikansan taivaan tuuliin Bagdadissa tai Kabulissa kerran viikossa, kaksi parhaassa. Ei näissä iskuissa koskaan kuole amerikkalaisia vaan irakilaisia ja afgaaneja, mutta niinpä niitä vain tehtaillaan ja kuvitellaan, että nyt amerikkalaisten puntit tutisevat. Tämä vaikuttanee täydellisen järjettömältä irakilaisen vinkkelistä eikä hän kannata terrorismia sen enempää kuin mekään. Tämä teko saattaa auttaa ymmärtämään, miksi ei.
Terrori voi olla toimivakin tapa ajaa jotakin asiaa, mutta mitä etäisempi kytkös on kohteen ja toivotun muutoksen välillä, sitä vähemmän se mihinkään vaikuttaa. Terrorilla saadaan aikaan erinomaisia tuloksia kun rikollisjärjestöt pelottelevat oikeudenkäyntien todistajia. Kun todistaja tietää, että juuri hänen henkensä lähtee jos todistaa väärin, monet pitävät helpompana ja mukavampana todistaa oikein. Sen sijaan kun tapetaan satunnaisia ihmisiä siksi, että jonkun mielestä maassa on joku asia hieman plää, mikään ei muutu. Ei kukaan Norjassa kuvittele, että hän saattaisi olla suojassa seuraavalta terrori-iskulta, jos hän muuttaa hieman kantaansa muslimeihin ja islamiin, sillä uhrit on valittu satunnaisesti ja uhrien joukossa on todennäköisesti ollut islamiin ja maahanmuuttoon hyvin eri tavoin suhtautuvia ihmisiä.
Aivan sama tilanne on Lähi-Idässäkin. Ei siellä rivi-ihminen voi oleellisesti tehdä mitään toisin, joten heidän pelottelemisensa on aivan täydellisen turhaa.
Kolmas havainto on se, että oikeastaan tämäntyyppisellä terrorilla ei edes haeta muutoksia mihinkään vaan ainoastaan mediajulkisuutta. Ja sitä on totisesti ollut tarjolla. Tälle tuskin voimme suuria vaikka taattu julkisuus tekoja ruokkiikin. Tämän ikävä puoli on se, että kyse on kierteestä. Bagdadin torikansan räjäyttäminen ei juuri enää edes ylitä uutiskynnystä, sillä se tapahtuu kerran viikossa tai kuussa. Tarvitaan enemmän uhreja ja eksoottisemmissa paikoissa. Jälleen kerran on turhaa kuvitella, että voimme tehdä jotakin asialle uhraamatta tiedonvälityksen vapautta, jota ei kuulu uhrata tällaisten pikkujuttujen takia eikä suurempienkaan.
Neljäs havainto liittyy omaan yhteiskuntaamme. Joukkosureminen ja joukkokauhistelu vaikuttaa lähes kodifioidulta rituaalilta, johon hyvien ihmisten tulee ottaa osaa. Ensin sanotaan kauheaa, sitten tulee pari facebook-addressia, kolmantena kynttilämeri ja neljäntenä ryhdytään paheksumaan niitä, jotka
Tämä tuontitavarasuremisrituaali selvästi puhuttelee jotakin kansanosaa. Se on melko helppoa ja yhteisöllistä ja se tuottaa mukavasti korkean moraalin pisteitä samanmielisiltä, joita on paljon.
Ajojahdin perustyökalu on itsensä nostaminen uhrin omaisen asemaan: “olen syvästi shokeerattu, ei tähän saa suhtautua noin. Miltä luulet uhrien omaisista tuntuvan, jos he kuulisivat tuon näkemyksen”. Jos minä olisin uhrin omainen, minua suoraan sanoen kyrsisi, että puoli maailmaa arvaa, miltä minusta tuntuu, ja käyttää sitä oman propagandansa teossa tunkien suuhuni milloin mitäkin puheenvuoroja vastustamaan kannaltani merkityksettömiä asioita.
Tässä tuntuu unohtuneen, että ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja käsitellä järkyttäviä uutisia. Joillekin se on julkinen suru, joillekin hieman kätketympi suru, joillekin huumori, joillekin vaikeneminen ja katseen kääntäminen muualle. Tapoja on kovin monia ja ainakaan minä en osaa sanoa yhden olevan toista parempi. Pidän hyvänä, että ihmiset miettivät asioita itsekseen, jotta ovat ainakin itse valmiita ottamaan jotakin opiksi tai ainakin yrittämään ymmärtää, mikä on vapauden hinta ja miksi tälläkään kertaa ei saa antaa periksi niille, jotka käyttävät aivan tuota pikaa tätä tapahtumaa keppihevosena ajakseen kyttäys- ja kyylämekanismivaltiota, maahanmuuton rajoittamista tai ylipäätään mitään muutakaan.
Julkinen joukkosureminen ja sen esittäminen televisiossa näyttää saaneen jonkunlaisen puolivirallisen aseman. Kun omaa kiukkua ja pahaa oloa pitää päästä purkamaan johonkin, se puretaan eri tavalla asiaa käsitteleviin ja unohdetaan, että elämme yksilöistä emmekä samanhenkisistä laumoista koostuvassa yhteiskunnassa, jota ei sitäkään kannata uhrata väärin surevien joukkopaheksumisen alttarille. Itse asiassa jos ennustaa saa ja miksipä ei saisi, veikkaan, että kymmenen
Viides huomio on se, että olen lukenut jo useamman puheenvuoron, jossa syypää on internetissä.
Jos näin on näreet ja internet tosiasiassa on syyllinen, silloin on todettava, ettei länsimainen ihminen ole valmis täydelliseen sananvapauteen, mitä internet edustaa. Kaikenlaiset näkemykset saavat siellä palstatilaa vaikkeivät ehkä lukijoita, eikä kukaan pysty suodattamaan vääriä mielipiteitä pois muuten kuin lukemisvaiheessa.
Itse en tälle suuremmin korvaani lotkauttaisi. 80-luvulla syitä haettiin tv-väkivallasta. 90-luvulla videopeleistä. 2000-luvulla internetistä, jonka asemaa ei 2010-luvullakaan uhanne mikään. Ymmärrän tämän ennen kaikkea yrityksenä selittää järjettömiä tekoja jotenkin, lähinnä itselleen. Kun ei olla valmiita tunnustamaan, että pahoja tekoja sattuu vaikka teemme mitä, niille yritetään löytää edes joku “järkevä” syy. Ei syytä oikeastaan edes yritetä poistaa, mutta kun sellainen on olemassa, maailma näyttää taas yksinkertaisemmalta paikalta.
Tämän teon varsinaiset seuraukset ovatkin vasta edessä päin. Kyttääjät, kieltäjät, yhden totuuden ihmiset ja henkisesti köyhät tulevat meillä ja muualla vaatimaan muutoksia vapauksiimme ja oikeuksiimme sillä perusteella, että meitä pitää suojella pahoilta teoilta. Toivon, että kyllin moni on omalla tavallaan ja omia ajatuspolkujaan pitkin päätynyt siihen tulokseen, että näin ei kuitenkaan pidä tehdä vaan pitää elää aivan kuten ennenkin, jotta voimme joukolla nauraa kyttääjät lopulta suohon.
Tähän asiaan tarvitaan joukkovoimaa, harhaoppisten jahtaaminen ei sitä kaipaa.
Uusnatsismi netissä
21/07/11 19:26
Saksassa kuulemma sosiaalinen media levittää uusnatsismia.
Ennen kuin mennään itse asiaan eli uusnatsismiin, tekisi mieli koiruuksissaan udella, millaista referenssidataa tässä tutkimuksessa on käytetty. Uusnatsismin räjähdysmäiseen kasvuun internetissä on löydetty perusteet siitä, että aikaisemmin netissä oli 2000 äärioikeistolaista julkaisua ja nyt
noin 6000.
Vaikuttavaa numerotietoa, sillä uusnatsismin määrä on siis numeroiden valossa netissä kolminkertaistunut. Vaan mikähän mahtaa olla suunnilleen minkä hyvänsä harrastuskerhon ja siihen liittyvän aineiston tarjonta netissä tarkasteluaikana? Olisiko sekin kolminkertaistunut kun asiat ovat yleisesti siirtyneet nettiin ja sosiaalisiin medioihin?
Jos tätä ei ole selvitetty, mikä on tutkimuksen arvo ja mitä se meille kertoo? Tai jos asiaa on selvitetty ja uusnatsismin määrän kehitys on verrannollinen muihin vastaaviin teemoihin netissä? Kertooko se silloin, että uusnatsit eivät ole sen tyhmempiä tai mediataidottomampia kuin muutkaan ihmiset toisin kuin meille usein väitetään? Vai kertooko se ainoastaan sen, että sosiaalisessa mediassa tapahtuva viestintä on lisääntynyt kolminkertaiseksi, on sitten kyseessä mikä hyvänsä asia?
Toinen huomio tällä tavalla tehdyssä mittauksessa liittyy internet-sisällön kasautumisperiaatteeseen. Hannu Vistin blog-tuotantoa oli vuonna 2009 noin 600 artikkelin verran ja vuonna 2011 ollaan yli 1200 artikkelissa. Tästä voi siis päätellä, että netti levittää tänä vuonna kaksi kertaa enemmän sanomaani kuin kaksi vuotta sitten. Kaksinenkaan johtopäätös tämä ei kuitenkaan ole, sillä blogillani oli silloin lukijoita muutama sata päivässä kuten on nytkin ja vanhoja juttuja ei lue kukaan. Tässä mielessä voisi sanoa, että sanani leviää tänään täsmälleen yhtä hyvin tai huonosti kuin ennenkin eikä artikkelien määrä kerro tästä mitään.
Niin tai näin, silti uutinen on terve muistutus siitä, kuinka kaukana sivistys- ja oikeusvaltiosta Saksa on.
Analyysi tutkimuksesta on se, että tarvitaan enemmän pontevia toimenpiteitä, jotta tällainen aineisto saadaan netistä pois. Missä hyvänsä sivistysvaltiossa tälle nauraa rätkätettäisiin, sillä niissä ei ole kriminalisoitu vääriä mielipiteitä tai niiden julkistamista. Ei niissä keksittäisi keinoja, joilla ilmiantojen ja pontevien toimien voimalla saataisiin ei-toivottu aineisto häviämään. Saksassa sen sijaan tällaisen aineiston levittäminen on rikollista.
Demokratian ylivertaisuus järjestelmänä perustuu siihen, että sitä voi muuttaa. Saksassa tämä ei ole ollut täysin mahdollista koskaan edes teoriassa. Muuallakaan se ei lie täysin mahdollista käytännössä, mutta silti asetelma on hieman parempi kuin se, että vääräoppinen poliittinen toiminta on rikollista, aivan kuten työläisten ja talonpoikien paratiiseissa. Hyvin toimivissa demokratioissa ei keskitytä väärien mielipiteiden kieltämiseen vaan typerien mielipiteiden tekemiseen naurunalaiseksi. Muistamme esimerkiksi, kuinka Hollannissa perustettiin pedofiilipuoluetta ja hyvää tarkoittavat hölmöt vaativat sen kieltämistä. Sitä ei kielletty, sillä kiellolle ei ollut mitään perustetta, ja putka sai muutaman kymmenen ääntä ja hävisi historian roskatynnyriin.
Jos 80+ miljoonan ihmisen Saksassa on 25000 natsia, kyse ei ole millään tavoin merkittävästä ongelmasta. Vertailun vuoksi maassa lienee noin 65 miljoonaa sosiaalidemokraattia, mikä on todellinen ongelma.
Sota marginaalisten mielipiteiden esittäjiä vastaan ei ole koskaan sotijalleen kunniaksi.
Ennen kuin mennään itse asiaan eli uusnatsismiin, tekisi mieli koiruuksissaan udella, millaista referenssidataa tässä tutkimuksessa on käytetty. Uusnatsismin räjähdysmäiseen kasvuun internetissä on löydetty perusteet siitä, että aikaisemmin netissä oli 2000 äärioikeistolaista julkaisua ja nyt
Vaikuttavaa numerotietoa, sillä uusnatsismin määrä on siis numeroiden valossa netissä kolminkertaistunut. Vaan mikähän mahtaa olla suunnilleen minkä hyvänsä harrastuskerhon ja siihen liittyvän aineiston tarjonta netissä tarkasteluaikana? Olisiko sekin kolminkertaistunut kun asiat ovat yleisesti siirtyneet nettiin ja sosiaalisiin medioihin?
Jos tätä ei ole selvitetty, mikä on tutkimuksen arvo ja mitä se meille kertoo? Tai jos asiaa on selvitetty ja uusnatsismin määrän kehitys on verrannollinen muihin vastaaviin teemoihin netissä? Kertooko se silloin, että uusnatsit eivät ole sen tyhmempiä tai mediataidottomampia kuin muutkaan ihmiset toisin kuin meille usein väitetään? Vai kertooko se ainoastaan sen, että sosiaalisessa mediassa tapahtuva viestintä on lisääntynyt kolminkertaiseksi, on sitten kyseessä mikä hyvänsä asia?
Toinen huomio tällä tavalla tehdyssä mittauksessa liittyy internet-sisällön kasautumisperiaatteeseen. Hannu Vistin blog-tuotantoa oli vuonna 2009 noin 600 artikkelin verran ja vuonna 2011 ollaan yli 1200 artikkelissa. Tästä voi siis päätellä, että netti levittää tänä vuonna kaksi kertaa enemmän sanomaani kuin kaksi vuotta sitten. Kaksinenkaan johtopäätös tämä ei kuitenkaan ole, sillä blogillani oli silloin lukijoita muutama sata päivässä kuten on nytkin ja vanhoja juttuja ei lue kukaan. Tässä mielessä voisi sanoa, että sanani leviää tänään täsmälleen yhtä hyvin tai huonosti kuin ennenkin eikä artikkelien määrä kerro tästä mitään.
Niin tai näin, silti uutinen on terve muistutus siitä, kuinka kaukana sivistys- ja oikeusvaltiosta Saksa on.
Analyysi tutkimuksesta on se, että tarvitaan enemmän pontevia toimenpiteitä, jotta tällainen aineisto saadaan netistä pois. Missä hyvänsä sivistysvaltiossa tälle nauraa rätkätettäisiin, sillä niissä ei ole kriminalisoitu vääriä mielipiteitä tai niiden julkistamista. Ei niissä keksittäisi keinoja, joilla ilmiantojen ja pontevien toimien voimalla saataisiin ei-toivottu aineisto häviämään. Saksassa sen sijaan tällaisen aineiston levittäminen on rikollista.
Demokratian ylivertaisuus järjestelmänä perustuu siihen, että sitä voi muuttaa. Saksassa tämä ei ole ollut täysin mahdollista koskaan edes teoriassa. Muuallakaan se ei lie täysin mahdollista käytännössä, mutta silti asetelma on hieman parempi kuin se, että vääräoppinen poliittinen toiminta on rikollista, aivan kuten työläisten ja talonpoikien paratiiseissa. Hyvin toimivissa demokratioissa ei keskitytä väärien mielipiteiden kieltämiseen vaan typerien mielipiteiden tekemiseen naurunalaiseksi. Muistamme esimerkiksi, kuinka Hollannissa perustettiin pedofiilipuoluetta ja hyvää tarkoittavat hölmöt vaativat sen kieltämistä. Sitä ei kielletty, sillä kiellolle ei ollut mitään perustetta, ja putka sai muutaman kymmenen ääntä ja hävisi historian roskatynnyriin.
Jos 80+ miljoonan ihmisen Saksassa on 25000 natsia, kyse ei ole millään tavoin merkittävästä ongelmasta. Vertailun vuoksi maassa lienee noin 65 miljoonaa sosiaalidemokraattia, mikä on todellinen ongelma.
Sota marginaalisten mielipiteiden esittäjiä vastaan ei ole koskaan sotijalleen kunniaksi.
Pankkikriisi vai julkisen sektorin kriisi?
19/07/11 10:51
Kun Etelä-Euroopan taloudet horjuvat, euro natisee liitoksissaan ja pankit pääsevät tai eivät pääse läpi stressitesteistä, huomio on kiinnittynyt siihen, että koko kriisistä syytetään edelleen pankkeja ja pankkiireja.
Katsotaan asiaa miten päin vain, vika on aina pankeissa, jotka lainasivat hyvällä korolla lainaa kreikkalaisille. Tai jollekin muulle vääränä pidetylle taholle. Tämä on huomattavan lyhytnäköinen analyysi, joka sopii erinomaisesti poliitikkojen tarpeisiin meillä ja muualla ja mitä enemmän vasemmalle vinksallaan poliitikko on, sitä vakuuttuneempi hän on rahoituslaitosten syyllisyydestä.
Jos asiaa ajattelee toisin päin, koko valtionvelkakriisiä ja siitä seurannutta ja seuraavaa pankkikriisiä ei olisi, jos valtiot eläisivät suu säkkiä myöten. Melko yksinkertainen ajatus, mutta miksi sitä ei ole käsitelty ja nähty ongelmaa koko talousjärjestelmässä, joka perustuu julkisen sektorin vahvaan rooliin?
Euroopassa jatkuvaa tervettä taloudenpitoa harrastaa raaka-ainevaltioiden lisäksi ainoastaan Sveitsi, jossa yksityinen sektori onkin erittäin dynaaminen. Kaikkialla muualla talous pyörii jollain tavalla joka paikkaan tunkevan julkisen sektorin ympärillä ja holhouksessa.
Kun julkinen sektori on ottanut perusturvasta ja maanpuolustuksesta huolehtimisen lisäksi niskoilleen kaikenlaisia ylimääräisiä tehtäviä, julkiset menot suhteessa BKT:hen ovat korkealla tasolla aina ja räjähtävät käsiin lamavuosina kun yksityinen kulutus ja tuotanto sukeltavat mutta julkisen sektorin menoille ei tapahdu mitään paitsi että ne kasvavat, aivan kuten hyvinäkin vuosina. Juuri mikään maa ei koskaan maksa velkojaan vaan valtiot vippaavat lamavuosina paljon ja huippuvuosina hieman vähemmän.
Rahaa on ollut tarjolla avokätisesti, sillä valtion lainapaperihin on sisältynyt riskittömyyden elementti ja erilaisella sääntelyllä on jopa edellytetty siellä täällä osaa vaikkapa eläkesijoituksista nimenomaan riskittömiin papereihin. Julkiset sektorit ovat siis rakentaneet mekanismin, jossa niiden lainoittamisesta on tehty jonkunlainen pakko suurille omaisuudenhoitajille ja vastapainoksi on saatu kirjoittamaton lupaus näiden saatavien riskittömyydestä.
Kun tätä on pyöritetty vuosikymmenet, valtiot ovat kohtuuttoman velkaisia. Yksityinen sektori on riippuvainen julkisen sektorin tukiaisista, joten kun julkinen sektori alkaa säästää, yksityinen sektori ei dynaamisesti siirry täyttämään syntyneitä aukkoja, koska ympärillä on asiakkaita, joilla ei ole rahaa ilman julkisen sektorin kontribuutiota. Kierre pitkään näivettymiseen on valmis.
Ei vika tähän ole pankeissa, pankkijärjestelmissä ja pankin työntekijöiden bonuksissa. Vika on siinä, että tämä talousjärjestelmä on lähtökohtaisesti ja rakenteellisesti poskellaan. Ei yksikään pankki olisi saanut kipattua Euroopan maille 60-160% niiden BKT:stä lainaa, jos nämä maat eivät tarvitsisi sitä mihinkään tai peräti jos valtiot päättäisivät, etteivät ne saisi toimia velaksi kuin hetkellisesti. On varsin helppoa syyttää lainaa antaneita pankkeja, mutta minä kyllä katsoisin hieman, kuka sitä lainaa oikein otti ja miksi.
Eurooppalaiset sosiaalidemokratiaan perustuvat hyvinvointivaltiot ovat yksinkertaisesti liian kalliita rakennelmia. Eurooppalaisen talousmallin kulta-aika nostalgiassakin näyttäisi sijoittuvan jälleenrakennuksen jälkeiseen aikaan 60-luvun loppupuolelta 70-luvun loppuun. Monelta nostalgiassa elävältä jää huomaamatta, että tuolloin eurooppalainen talousmalli tuotti sekä hyvä tuloksia että oli melko halpa, ainakin kun sitä vertaa nykyisiin lukemiin. Julkiset sektorit olivat tuolloin noin puolet nykyisestä suhteessa BKT:hen.
Jos talousjärjestelmämme paras aika on menneisyydessä, on selvää, että tarvitaan uusi
talousjärjestelmä. Kukahan tämän kertoisi päättäjillemme, sillä salakuljettaja Laitisen sanoin “aika entinen ei koskaan enää palaa”.
Ei Euroopan kriisi johdu siitä, että pankkiirit ovat muuttuneet liian ahneiksi. Se johtuu siitä, että julkinen sektori elää surutta yli varojensa ja sen kulutuksesta valtaosa on tukiaisia eikä investointeja tulevaisuuden tuloihin, on sitten kyse ihmisten kouluttamisesta, yrittäjyyden suosimisesta tai bisneksen tarvitseman infrastruktuurin rakentamisesta.
Julkista keskustelua vältetään käymästä tässä sävyssä, sillä jos sitä ryhdyttäisiin käymään tästä näkökulmasta, kriisi ei enää rajoittuisi Etelä-Euroopan velkaisiin talouksiin vaan koko Eurooppaan. Ei Suomen tai Saksan talous ole yhtään sen parempi, vaikka velkaa onkin vähemmän. Julkiset sektorit törsäävät holtittomasti tukiaisiin kaikissa maissa ja jos tämän lainaamisen kulut nostettaisiin vastaamaan riskejä, julkiset taloudet olisivat kriisissä kaikkialla.
Minä työskentelen rahoitusalalla, mutta olen sielultani perusinsinööri. Rahoitusalalta on peräisin ajatus siitä, että lainan koron pitäisi vastata jotenkin lainan riskiä. Mitä suurempi riski, sitä suurempi tuotto. Perusinsinööri kuitenkin herää kysymään, minkä takia uuteen tuotteeseen ja sen markkinointiin investoiva yritys joutuu maksamaan lainarahastaan enemmän kuin valtio, joka kippaa lainaamansa rahan roskaväen elättämiseen, maajusseille, aluepolitiikkaan ja moniin muihin kohteisiin, joilla ei ymmärtääkseni ole minkäänlaista bisnescasea takanaan.
Insinöörivinkkelistä ainoa syy, miksi valtioiden lainanotto on halvempaa, perustuu petkutukseen siitä, että valtiolle lainaaminen on täysin riskitöntä. Kohta nähdään ettei se ole ja ongelmissa ovat ne pankit ja pankkiirit, jotka ovat uskoneet julkisen sektorin vakuuttelut omien lainojensa riskittömyydestä ja huolta huomisesta ei ole sellaisilla pankeilla, jotka ovat ainoastaan lainoittaneet yrityksiä ja yksityisiä ihmisiä. Ainoa syy, miksi Suomea ja Saksaa pidetään Kreikkaa parempina, on se, että niissä julkisen sektorin velka on pienempi. Rahan käyttöä katseltaessa kumpikin haaskaa rahansa aivan kuten Kreikkakin on tehnyt eikä tässä suhteessa eroa suuresti ole.
Käännetään vielä lopuksi asia hieman päälaelleen.
Oletetaan, että pankeissa riskinhallinta olisi lähtenyt aivan erilaisista lähtökohdista ja julkisen
sektorin vakuutuksiin ei olisi luotettu sen enempää kuin luotetaan yritysten johtajien vakuutteluihin omien bisnestensä erinomaisuudesta. Oletetaan myös, että vakuutus- ja eläkesäästöbisnes olisi vapaata sijoittamaan aivan miten hyvänsä ja siellä olisi noudatettu samanlaista riskinhallintamallia.
Rahoittajat olisivat nähneet jo ajat sitten, että hyvinvointipalveluja ja tukiaisia velaksi tuottavilla julkisilla sektoreilla bisnescase on varsin surkea. Ei rahan antaminen joutoväelle keskioluen ostamiseen jalostu valtaviksi tuloiksi, kun taas rahan antaminen lupaaviin bisnes- ja tuoteideoihin voi näin tehdä. Julkiselle sektorille lainattu raha menee aina tuottamattomiin kohteisiin kun taas yritykselle lainattu raha menee tuottamattomaan kohteeseen vain, jos idea on huono.
Mitäpä, jos julkiset sektorit eivät olisi saaneet lainaa alle 20% korolla aikoihin? Julkistalouksien velkakriisiä ei nyt olisi, sillä rahaa ei olisi tuohon hintaan lainattu ainakaan nykyisiä määriä. Sen sijaan jos rahahanat olisi valtioilta käännetty kiinni, poliitikot olisivat syyttäneet ahneita pankkiireja siitä, että ne uhraavat sijoittamansa rahat tuottoisiin kohteisiin kasinotalouden alttarille samalla kun kansa kurjistuu tukiaisrahan puutteessaan. Mitä enemmän vasemmalle vinksallaan poliitikko on, sitä vakuuttuneempi hän olisi siitä, että pankit ovat syyllisiä holtittomasti törsäävien julkisten talouksien ahdinkoon. Ei tässäkään tilanteessa olisi kyetty näkemään mitään ongelmaa julkisen sektorin toiminnassa.
Käteen jää edelleen salakuljettaja Laitisen näkemys. Minä veikkaan, että paluuta huolettomasti sinne tänne lonkeroitaan tunkeviin julkisiin sektoreihin ei enää ole. Nyt toistaiseksi kaikkien länsimaiden julkiset sektorit haraavat vastaan eivätkä aja alas kovan ytimen ulkopuolella olevia toimintojaan. Tulossa oleva rysähdys onkin jonkunlainen pakollinen shokki, jolla menneen maailman poliitikot pakotetaan ajattelemaan asioita tämän päivän vaatimalla tavalla.
Rytinässä tulee ikävää jälkeä ja olisi tietysti parempi, jos se voitaisiin välttää. En kuitenkaan usko tähän, sillä katsetta yritetään aktiivisesti olla kääntämättä oikeaan ongelmaan ja syytetään asioista milloin ketäkin Kreikan tilastolaitoksesta muutamaan pankinjohtajaan.
Katsotaan asiaa miten päin vain, vika on aina pankeissa, jotka lainasivat hyvällä korolla lainaa kreikkalaisille. Tai jollekin muulle vääränä pidetylle taholle. Tämä on huomattavan lyhytnäköinen analyysi, joka sopii erinomaisesti poliitikkojen tarpeisiin meillä ja muualla ja mitä enemmän vasemmalle vinksallaan poliitikko on, sitä vakuuttuneempi hän on rahoituslaitosten syyllisyydestä.
Jos asiaa ajattelee toisin päin, koko valtionvelkakriisiä ja siitä seurannutta ja seuraavaa pankkikriisiä ei olisi, jos valtiot eläisivät suu säkkiä myöten. Melko yksinkertainen ajatus, mutta miksi sitä ei ole käsitelty ja nähty ongelmaa koko talousjärjestelmässä, joka perustuu julkisen sektorin vahvaan rooliin?
Kun julkinen sektori on ottanut perusturvasta ja maanpuolustuksesta huolehtimisen lisäksi niskoilleen kaikenlaisia ylimääräisiä tehtäviä, julkiset menot suhteessa BKT:hen ovat korkealla tasolla aina ja räjähtävät käsiin lamavuosina kun yksityinen kulutus ja tuotanto sukeltavat mutta julkisen sektorin menoille ei tapahdu mitään paitsi että ne kasvavat, aivan kuten hyvinäkin vuosina. Juuri mikään maa ei koskaan maksa velkojaan vaan valtiot vippaavat lamavuosina paljon ja huippuvuosina hieman vähemmän.
Rahaa on ollut tarjolla avokätisesti, sillä valtion lainapaperihin on sisältynyt riskittömyyden elementti ja erilaisella sääntelyllä on jopa edellytetty siellä täällä osaa vaikkapa eläkesijoituksista nimenomaan riskittömiin papereihin. Julkiset sektorit ovat siis rakentaneet mekanismin, jossa niiden lainoittamisesta on tehty jonkunlainen pakko suurille omaisuudenhoitajille ja vastapainoksi on saatu kirjoittamaton lupaus näiden saatavien riskittömyydestä.
Kun tätä on pyöritetty vuosikymmenet, valtiot ovat kohtuuttoman velkaisia. Yksityinen sektori on riippuvainen julkisen sektorin tukiaisista, joten kun julkinen sektori alkaa säästää, yksityinen sektori ei dynaamisesti siirry täyttämään syntyneitä aukkoja, koska ympärillä on asiakkaita, joilla ei ole rahaa ilman julkisen sektorin kontribuutiota. Kierre pitkään näivettymiseen on valmis.
Ei vika tähän ole pankeissa, pankkijärjestelmissä ja pankin työntekijöiden bonuksissa. Vika on siinä, että tämä talousjärjestelmä on lähtökohtaisesti ja rakenteellisesti poskellaan. Ei yksikään pankki olisi saanut kipattua Euroopan maille 60-160% niiden BKT:stä lainaa, jos nämä maat eivät tarvitsisi sitä mihinkään tai peräti jos valtiot päättäisivät, etteivät ne saisi toimia velaksi kuin hetkellisesti. On varsin helppoa syyttää lainaa antaneita pankkeja, mutta minä kyllä katsoisin hieman, kuka sitä lainaa oikein otti ja miksi.
Eurooppalaiset sosiaalidemokratiaan perustuvat hyvinvointivaltiot ovat yksinkertaisesti liian kalliita rakennelmia. Eurooppalaisen talousmallin kulta-aika nostalgiassakin näyttäisi sijoittuvan jälleenrakennuksen jälkeiseen aikaan 60-luvun loppupuolelta 70-luvun loppuun. Monelta nostalgiassa elävältä jää huomaamatta, että tuolloin eurooppalainen talousmalli tuotti sekä hyvä tuloksia että oli melko halpa, ainakin kun sitä vertaa nykyisiin lukemiin. Julkiset sektorit olivat tuolloin noin puolet nykyisestä suhteessa BKT:hen.
Jos talousjärjestelmämme paras aika on menneisyydessä, on selvää, että tarvitaan uusi
Ei Euroopan kriisi johdu siitä, että pankkiirit ovat muuttuneet liian ahneiksi. Se johtuu siitä, että julkinen sektori elää surutta yli varojensa ja sen kulutuksesta valtaosa on tukiaisia eikä investointeja tulevaisuuden tuloihin, on sitten kyse ihmisten kouluttamisesta, yrittäjyyden suosimisesta tai bisneksen tarvitseman infrastruktuurin rakentamisesta.
Julkista keskustelua vältetään käymästä tässä sävyssä, sillä jos sitä ryhdyttäisiin käymään tästä näkökulmasta, kriisi ei enää rajoittuisi Etelä-Euroopan velkaisiin talouksiin vaan koko Eurooppaan. Ei Suomen tai Saksan talous ole yhtään sen parempi, vaikka velkaa onkin vähemmän. Julkiset sektorit törsäävät holtittomasti tukiaisiin kaikissa maissa ja jos tämän lainaamisen kulut nostettaisiin vastaamaan riskejä, julkiset taloudet olisivat kriisissä kaikkialla.
Minä työskentelen rahoitusalalla, mutta olen sielultani perusinsinööri. Rahoitusalalta on peräisin ajatus siitä, että lainan koron pitäisi vastata jotenkin lainan riskiä. Mitä suurempi riski, sitä suurempi tuotto. Perusinsinööri kuitenkin herää kysymään, minkä takia uuteen tuotteeseen ja sen markkinointiin investoiva yritys joutuu maksamaan lainarahastaan enemmän kuin valtio, joka kippaa lainaamansa rahan roskaväen elättämiseen, maajusseille, aluepolitiikkaan ja moniin muihin kohteisiin, joilla ei ymmärtääkseni ole minkäänlaista bisnescasea takanaan.
Insinöörivinkkelistä ainoa syy, miksi valtioiden lainanotto on halvempaa, perustuu petkutukseen siitä, että valtiolle lainaaminen on täysin riskitöntä. Kohta nähdään ettei se ole ja ongelmissa ovat ne pankit ja pankkiirit, jotka ovat uskoneet julkisen sektorin vakuuttelut omien lainojensa riskittömyydestä ja huolta huomisesta ei ole sellaisilla pankeilla, jotka ovat ainoastaan lainoittaneet yrityksiä ja yksityisiä ihmisiä. Ainoa syy, miksi Suomea ja Saksaa pidetään Kreikkaa parempina, on se, että niissä julkisen sektorin velka on pienempi. Rahan käyttöä katseltaessa kumpikin haaskaa rahansa aivan kuten Kreikkakin on tehnyt eikä tässä suhteessa eroa suuresti ole.
Käännetään vielä lopuksi asia hieman päälaelleen.
Oletetaan, että pankeissa riskinhallinta olisi lähtenyt aivan erilaisista lähtökohdista ja julkisen
Rahoittajat olisivat nähneet jo ajat sitten, että hyvinvointipalveluja ja tukiaisia velaksi tuottavilla julkisilla sektoreilla bisnescase on varsin surkea. Ei rahan antaminen joutoväelle keskioluen ostamiseen jalostu valtaviksi tuloiksi, kun taas rahan antaminen lupaaviin bisnes- ja tuoteideoihin voi näin tehdä. Julkiselle sektorille lainattu raha menee aina tuottamattomiin kohteisiin kun taas yritykselle lainattu raha menee tuottamattomaan kohteeseen vain, jos idea on huono.
Mitäpä, jos julkiset sektorit eivät olisi saaneet lainaa alle 20% korolla aikoihin? Julkistalouksien velkakriisiä ei nyt olisi, sillä rahaa ei olisi tuohon hintaan lainattu ainakaan nykyisiä määriä. Sen sijaan jos rahahanat olisi valtioilta käännetty kiinni, poliitikot olisivat syyttäneet ahneita pankkiireja siitä, että ne uhraavat sijoittamansa rahat tuottoisiin kohteisiin kasinotalouden alttarille samalla kun kansa kurjistuu tukiaisrahan puutteessaan. Mitä enemmän vasemmalle vinksallaan poliitikko on, sitä vakuuttuneempi hän olisi siitä, että pankit ovat syyllisiä holtittomasti törsäävien julkisten talouksien ahdinkoon. Ei tässäkään tilanteessa olisi kyetty näkemään mitään ongelmaa julkisen sektorin toiminnassa.
Käteen jää edelleen salakuljettaja Laitisen näkemys. Minä veikkaan, että paluuta huolettomasti sinne tänne lonkeroitaan tunkeviin julkisiin sektoreihin ei enää ole. Nyt toistaiseksi kaikkien länsimaiden julkiset sektorit haraavat vastaan eivätkä aja alas kovan ytimen ulkopuolella olevia toimintojaan. Tulossa oleva rysähdys onkin jonkunlainen pakollinen shokki, jolla menneen maailman poliitikot pakotetaan ajattelemaan asioita tämän päivän vaatimalla tavalla.
Rytinässä tulee ikävää jälkeä ja olisi tietysti parempi, jos se voitaisiin välttää. En kuitenkaan usko tähän, sillä katsetta yritetään aktiivisesti olla kääntämättä oikeaan ongelmaan ja syytetään asioista milloin ketäkin Kreikan tilastolaitoksesta muutamaan pankinjohtajaan.
Työelämän kunnianhimottomuus
15/07/11 11:31
Päätän Suomen olojen ruotimissarjan tähän.
Jos minkään maan työelämä ei ole erityisen täydellinen ja joka paikassa on omia paikallisia ongelmiaan, Suomessa ongelma on yleinen kunnianhimon puute. Sitä on, mutta se ei kanna niin korkealle kuin sen pitäisi, pystyäkseen pitämään alihankintaketjun ja valmistuksenkin suomalaisena.
Vääristynyt toimialarakenne värittää bisneksiä. Suomalaisessa työelämässä on myös paljon hyvää, mutta tässä keskityn vain sen ongelmiin.
Suomalainen perkele-mentaliteetti ei tarkoita yleistä äyskimistä ja kiukuttelua vaan sitä, että asiat nyt vain, perkele, pistetään toimimaan. Jos joku ei meinaa toimia niin yritetään sitkeämmin kunnes toimii. Hanskat eivät Suomessa napsahda tiskiin kovin herkästi vaan omituisiakin ongelmia ratkaistaan siinä missä vellihousuiset naapurikansojen edustajat ovat jo ajat sitten jättäneet leikin kesken. Sisu loppuu kuitenkin Suomessa helposti kesken siinä kohtaa kun pitäisi tehdä hyvästä ja toimivasta maailman paras.
Sitkeyttä ja innovatiivisuutta riittää runsaasti siinä kohtaa, kun on kyseessä on (usein) insinööritieteellinen ongelma, jossa jotain asiaa ei kukaan ole saanut toimimaan. Tällaisissa riittää innovatiivisuutta, luovuutta ja ahkeruutta. Sen sijaan kun tuote toimii ja siitä pitäisi tehdä ainakin mielikuvissa paras ja siirrytään “toissijaisten” seikkojen kuten viimeistelyn, muotoilun ja markkinointiviestinnän pariin, kiinnostus alkaa huveta kuin pyy maailmanlopun edellä ja aikaisemmasta määrätietoisuudesta on jäljellä vain rippeet.
Tästä tulee mieleen, että Suomessa firmoissa on helposti vääriä ihmisiä väärissä paikoissa.
Onkohan missään muualla maailmassa toimitusjohtajista yhtä suuri osa lakimiehiä kuin Suomessa? Kun tähän ottaa mukaan ne ekonomit, jotka ovat nousseet talousjohtajan paikalta toimitusjohtajiksi, kuva ankeutuu entisestään. Lakimiehet ja talousnakit ovat epäilemättä äärimmäisen fiksuja ihmisiä, mutta heidän nostamisensa kuninkaiksi tarkoittaa sitä, että näin tekevissä firmoissa tukitoimintojen kautta livahdetaan ydinbisnestä tekevien yläpuolelle. Aivan esimerkinomaisesti pitäisimme täydellisen hassunkurisena, jos jonkun suuren firman tietohallintojohtaja nousisi sen toimitusjohtajaksi.
Näin ei liene tapahtunut koskaan eikä varmasti tapahdukaan, mikä on hyvä asia, sillä firman tietohallintojohtaja edustaa bisnestä palvelevaa töpinäkomppaniaa eikä uutta bisnestä luovaa osaa firmassa. Mutta aivan sama koskee firman taloushallintoa tai lakiasioita. Kyllä, näissä kaikissa asioissa perehdytään hyvin huolellisesti kaikkeen, mitä firma tekee, sillä sopimukset, budjetit ja it-ratkaisut ovat käytössä kaikkialla ja näitä pyörittelevät näkevät hyvin joka paikkaan. Vaan kuuluuko tämän olla keskeinen ylentämisen meriitti?
Varsin monessa firmassa firman ylin johto on lähes yksinomaan hallinnollinen yksikkö ja firman johtoryhmän muodostaa töpinävetoinen toimitusjohtaja, töpinää edustava hallintojohtaja, töpinää edustava henkilöstöjohtaja, töpinää edustava talousjohtaja, töpinää edustava it-suursmurffi
ja pari kolme ydinliiketoiminnoista vastaavaa johtajaa. Jotkut firmat ovat näennäisesti maisemoineet asiaa nostamalla mukaan jonkun hankesalkkua pyörittävän pomon “business development” -tittelillä, mutta kun tämä henkilö ei itse keksi firmalle hankkeita vaan ainoastaan hallinnoi niitä, hänkin edustaa töpinää.
On ainakin vaara, että tällä tavoin johdettu firma keskittyy liiaksi sisäisiin muotoseikkoihin, prosesseihin ja unifikaatioon sen sijaan, että se ruokkisi luovuutta ja kykenisi jollain tavoin opastamaan firmaa sille tielle, että tuotteesta tulee maailman paras. Voi se tietysti onnistua, mutta jos minä omistaisin firman, en miehittäisi johtoryhmää noin vaan haluaisin täyttää sen bisneksen etulinjalla.
En näe mitään syytä, miksi suomalaiset firmat ovat olleet toistakymmentä vuotta kulukuurilla. Juuri nyt menee vähän huonommin laman takia, mutta kymmenen vuotta meni oikein mukavasti. Siitä huolimatta firmojen ykkösprioriteetti on kustannustehokkuus eikä parempien tuotteiden tekeminen. Veikkaan osansa olevan sillä, että kun johtaminen tapahtuu numeroiden ja excel-tablitsojen välittämän tiedon perusteella, on varsin helppoa nähdä ongelmia lähinnä numeroissa kun oikeastaan pitäisi katsoa lähinnä tuotteita ja liiketoimintaympäristöä.
Kaikki ymmärtävät kulukuurin jos yritys on kriisissä ja kassassa ei ole rahaa mihinkään rohkeisiin irtiottoihin tai omistajilta ei löydy riskinottohaluja. Sen sijaan vuodesta toiseen päälle hirttänyt käsijarru muuttuu osaksi yrityskulttuuria muutamassa vuodessa ja asioita ryhdytään katsomaan ennen kaikkea säästöperspektiivistä. Firman hankesalkkuun alkaa pulahdella hankkeita, joiden tarkoitus ei ole parantaa tuotetta ja palvelua vaan säästää rahaa, ja näitä tehtailevat etenevät maagisesti herrahississä rivakkaa vauhtia opettaen saman kulttuurin seuraajilleen.
Rekrytointipolitiikasta olen puhunut ennenkin, mutta kerrataanpa taas kun johtaminen tuli käsiteltyä.
Suomalaisen työpaikkailmoituksen kulmakivet ovat “toimialaosaaminen” ja “soveltuva koulutus”. Oikeasti juuri missään hommassa ei ole mitään väliä, millaisen koulutuksen on hankkinut, kunhan on tarpeeksi fiksu oppimaan uutta. Korkeakoulututkintovaatimuksen takana pitäisikin enemmän nähdä juuri vaatimus yleisestä fiksuudesta, oppimiskyvystä ja metodiikasta sen sijaan, että olisi suuresti väliä, miltä alalta tuo tutkinto on hankittu. Siitä huolimatta suomalainen yrityselämä palkkaa simona insinöörejä, ekonomeja ja luonnontieteilijöitä ja halveksii humanisteja.
Kun firmoissa on paljon poskellaan nimenomaan asenteiden takia, olisikohan aika
yrittää saada niihin hieman erilaisia ihmisiä?
Toimialaosaaminen on täsmälleen samaa kamaa. Kun toimialalta toiselle siirtyminen on tehty vaikeaksi kun kaikki palkkaavat vain toimialaosaajia, jokaisella alalla vinksahtaneimmat käytännöt leviävät ympäriinsä, sillä kukaan ei tule koskaan tuulettamaan niitä saman väen pyöriessä toimialan sisällä firmasta toiseen. Junnuja tulee alalle muttei heistä ole kaiken muuttajiksi, vanhemmat taas palkkaavat toisiaan naapurifirmoista sen sijaan, että kurkistaisivat rohkeammin kokonaan muihin ilmansuuntiin.
Ongelma tässä on kansantaloudelle ilmeinen.
Kun firmat kykenevät tekemään lähinnä toimivaa mutta hiirenharmaata (lue: bulkkia), kilpailemaan hinnalla ja olemaan jatkuvalla kulukuurilla, ulkoistamme Suomesta pois kaiken sen työn, jota ei ole aivan pakko tehdä Suomessa. Muutamat tarpeeksi kovan tason visiirit työllistyvät Suomessa, mutta vaikka kansaa kuinka koulutetaan, ei suurin osa ikinä yllä tälle tasolle. Ne loput ovat ongelmissa, sillä heille ei tunnu olevan valmistukseen ja muuhun sellaiseen liittyvää rutiiniluontoista työtä tarjolla. Tästä tulee ongelma firmoille ja sille terävimmälle kärjelle, sillä heidät pannaan elättämään tuo työmarkkinoilta pois tippunut väki tehden Suomessa elämisestä ja asumisesta kallista ja firman pyörittämisestä kallista myös.
Jos suomalaisen viennin kilohinta nousisi reippaasti ja firmat pääsisivät eroon säästöohjelmistaan, se elättäisi parempaa suunnittelevien ohella myös parempaa valmistavia. Tästä hyötyisi jokainen veroissaan ja maailman parhaiden tavaroiden tekijöillä ei ole samanlaista ongelmaa jokaisen laman kohdalla. Lisäksi bulkkia tekevä joutuu jatkuvaan halpatuontimaiden hintapaineeseen, kun taas arvokkaiden brändien tekijöiden ei tarvitse kuin pikkuisen lotkauttaa korvaansa törkeimmälle piratismille.
Mutta ei varmaan kannata tehdä mitään uudistuksia, talvisodankin aikaan pärjättiin ja Kekkonen hoiti loput.
Jos minkään maan työelämä ei ole erityisen täydellinen ja joka paikassa on omia paikallisia ongelmiaan, Suomessa ongelma on yleinen kunnianhimon puute. Sitä on, mutta se ei kanna niin korkealle kuin sen pitäisi, pystyäkseen pitämään alihankintaketjun ja valmistuksenkin suomalaisena.
Suomalainen perkele-mentaliteetti ei tarkoita yleistä äyskimistä ja kiukuttelua vaan sitä, että asiat nyt vain, perkele, pistetään toimimaan. Jos joku ei meinaa toimia niin yritetään sitkeämmin kunnes toimii. Hanskat eivät Suomessa napsahda tiskiin kovin herkästi vaan omituisiakin ongelmia ratkaistaan siinä missä vellihousuiset naapurikansojen edustajat ovat jo ajat sitten jättäneet leikin kesken. Sisu loppuu kuitenkin Suomessa helposti kesken siinä kohtaa kun pitäisi tehdä hyvästä ja toimivasta maailman paras.
Sitkeyttä ja innovatiivisuutta riittää runsaasti siinä kohtaa, kun on kyseessä on (usein) insinööritieteellinen ongelma, jossa jotain asiaa ei kukaan ole saanut toimimaan. Tällaisissa riittää innovatiivisuutta, luovuutta ja ahkeruutta. Sen sijaan kun tuote toimii ja siitä pitäisi tehdä ainakin mielikuvissa paras ja siirrytään “toissijaisten” seikkojen kuten viimeistelyn, muotoilun ja markkinointiviestinnän pariin, kiinnostus alkaa huveta kuin pyy maailmanlopun edellä ja aikaisemmasta määrätietoisuudesta on jäljellä vain rippeet.
Tästä tulee mieleen, että Suomessa firmoissa on helposti vääriä ihmisiä väärissä paikoissa.
Onkohan missään muualla maailmassa toimitusjohtajista yhtä suuri osa lakimiehiä kuin Suomessa? Kun tähän ottaa mukaan ne ekonomit, jotka ovat nousseet talousjohtajan paikalta toimitusjohtajiksi, kuva ankeutuu entisestään. Lakimiehet ja talousnakit ovat epäilemättä äärimmäisen fiksuja ihmisiä, mutta heidän nostamisensa kuninkaiksi tarkoittaa sitä, että näin tekevissä firmoissa tukitoimintojen kautta livahdetaan ydinbisnestä tekevien yläpuolelle. Aivan esimerkinomaisesti pitäisimme täydellisen hassunkurisena, jos jonkun suuren firman tietohallintojohtaja nousisi sen toimitusjohtajaksi.
Näin ei liene tapahtunut koskaan eikä varmasti tapahdukaan, mikä on hyvä asia, sillä firman tietohallintojohtaja edustaa bisnestä palvelevaa töpinäkomppaniaa eikä uutta bisnestä luovaa osaa firmassa. Mutta aivan sama koskee firman taloushallintoa tai lakiasioita. Kyllä, näissä kaikissa asioissa perehdytään hyvin huolellisesti kaikkeen, mitä firma tekee, sillä sopimukset, budjetit ja it-ratkaisut ovat käytössä kaikkialla ja näitä pyörittelevät näkevät hyvin joka paikkaan. Vaan kuuluuko tämän olla keskeinen ylentämisen meriitti?
Varsin monessa firmassa firman ylin johto on lähes yksinomaan hallinnollinen yksikkö ja firman johtoryhmän muodostaa töpinävetoinen toimitusjohtaja, töpinää edustava hallintojohtaja, töpinää edustava henkilöstöjohtaja, töpinää edustava talousjohtaja, töpinää edustava it-suursmurffi
On ainakin vaara, että tällä tavoin johdettu firma keskittyy liiaksi sisäisiin muotoseikkoihin, prosesseihin ja unifikaatioon sen sijaan, että se ruokkisi luovuutta ja kykenisi jollain tavoin opastamaan firmaa sille tielle, että tuotteesta tulee maailman paras. Voi se tietysti onnistua, mutta jos minä omistaisin firman, en miehittäisi johtoryhmää noin vaan haluaisin täyttää sen bisneksen etulinjalla.
En näe mitään syytä, miksi suomalaiset firmat ovat olleet toistakymmentä vuotta kulukuurilla. Juuri nyt menee vähän huonommin laman takia, mutta kymmenen vuotta meni oikein mukavasti. Siitä huolimatta firmojen ykkösprioriteetti on kustannustehokkuus eikä parempien tuotteiden tekeminen. Veikkaan osansa olevan sillä, että kun johtaminen tapahtuu numeroiden ja excel-tablitsojen välittämän tiedon perusteella, on varsin helppoa nähdä ongelmia lähinnä numeroissa kun oikeastaan pitäisi katsoa lähinnä tuotteita ja liiketoimintaympäristöä.
Kaikki ymmärtävät kulukuurin jos yritys on kriisissä ja kassassa ei ole rahaa mihinkään rohkeisiin irtiottoihin tai omistajilta ei löydy riskinottohaluja. Sen sijaan vuodesta toiseen päälle hirttänyt käsijarru muuttuu osaksi yrityskulttuuria muutamassa vuodessa ja asioita ryhdytään katsomaan ennen kaikkea säästöperspektiivistä. Firman hankesalkkuun alkaa pulahdella hankkeita, joiden tarkoitus ei ole parantaa tuotetta ja palvelua vaan säästää rahaa, ja näitä tehtailevat etenevät maagisesti herrahississä rivakkaa vauhtia opettaen saman kulttuurin seuraajilleen.
Rekrytointipolitiikasta olen puhunut ennenkin, mutta kerrataanpa taas kun johtaminen tuli käsiteltyä.
Suomalaisen työpaikkailmoituksen kulmakivet ovat “toimialaosaaminen” ja “soveltuva koulutus”. Oikeasti juuri missään hommassa ei ole mitään väliä, millaisen koulutuksen on hankkinut, kunhan on tarpeeksi fiksu oppimaan uutta. Korkeakoulututkintovaatimuksen takana pitäisikin enemmän nähdä juuri vaatimus yleisestä fiksuudesta, oppimiskyvystä ja metodiikasta sen sijaan, että olisi suuresti väliä, miltä alalta tuo tutkinto on hankittu. Siitä huolimatta suomalainen yrityselämä palkkaa simona insinöörejä, ekonomeja ja luonnontieteilijöitä ja halveksii humanisteja.
Kun firmoissa on paljon poskellaan nimenomaan asenteiden takia, olisikohan aika
Toimialaosaaminen on täsmälleen samaa kamaa. Kun toimialalta toiselle siirtyminen on tehty vaikeaksi kun kaikki palkkaavat vain toimialaosaajia, jokaisella alalla vinksahtaneimmat käytännöt leviävät ympäriinsä, sillä kukaan ei tule koskaan tuulettamaan niitä saman väen pyöriessä toimialan sisällä firmasta toiseen. Junnuja tulee alalle muttei heistä ole kaiken muuttajiksi, vanhemmat taas palkkaavat toisiaan naapurifirmoista sen sijaan, että kurkistaisivat rohkeammin kokonaan muihin ilmansuuntiin.
Ongelma tässä on kansantaloudelle ilmeinen.
Kun firmat kykenevät tekemään lähinnä toimivaa mutta hiirenharmaata (lue: bulkkia), kilpailemaan hinnalla ja olemaan jatkuvalla kulukuurilla, ulkoistamme Suomesta pois kaiken sen työn, jota ei ole aivan pakko tehdä Suomessa. Muutamat tarpeeksi kovan tason visiirit työllistyvät Suomessa, mutta vaikka kansaa kuinka koulutetaan, ei suurin osa ikinä yllä tälle tasolle. Ne loput ovat ongelmissa, sillä heille ei tunnu olevan valmistukseen ja muuhun sellaiseen liittyvää rutiiniluontoista työtä tarjolla. Tästä tulee ongelma firmoille ja sille terävimmälle kärjelle, sillä heidät pannaan elättämään tuo työmarkkinoilta pois tippunut väki tehden Suomessa elämisestä ja asumisesta kallista ja firman pyörittämisestä kallista myös.
Jos suomalaisen viennin kilohinta nousisi reippaasti ja firmat pääsisivät eroon säästöohjelmistaan, se elättäisi parempaa suunnittelevien ohella myös parempaa valmistavia. Tästä hyötyisi jokainen veroissaan ja maailman parhaiden tavaroiden tekijöillä ei ole samanlaista ongelmaa jokaisen laman kohdalla. Lisäksi bulkkia tekevä joutuu jatkuvaan halpatuontimaiden hintapaineeseen, kun taas arvokkaiden brändien tekijöiden ei tarvitse kuin pikkuisen lotkauttaa korvaansa törkeimmälle piratismille.
Mutta ei varmaan kannata tehdä mitään uudistuksia, talvisodankin aikaan pärjättiin ja Kekkonen hoiti loput.
Keskusjohtoisuuden purkaminen
11/07/11 11:27
Listaamani Suomen talouden ja yrityskulttuurin ongelmat ovat suuria, mutta ratkaisemattomia ne eivät ole. Kaiken kirjoittamani voi jakaa kahden pääotsikon alle: yhteiskunnan yleinen keskusjohtoisuus ja kilpailun puute sekä työelämän kunnianhimottomuus ja matala työllisyysaste. Melkeinpä kaikki kuvaamani ongelmat saadaan jotenkin liitettyä näiden pääotsikoiden alle. Tässä käsittelen näistä ensimmäisen.
Keskusjohtoisuus ja kilpailun puute ovat koko Euroopan ongelma, sillä kauniista korulauseista huolimatta EU ei tosiasiassa edistä kuin yksityisen sektorin kilpailua ja sitäkin vähän miten sattuu. Kun julkisen sektorin koko on 45 prosentin paikkeilla melkeinpä kaikissa EU-maissa, tuntuu suoraan sanoen
varsin kummalliselta, ettei kukaan tosissaan ehdota tämän potin avaamista kilpailulle vaan EU:ssa on erityisiä mekanismeja, joilla julkisten sektorien välinen kilpailu estetään.
Tehdään tässä välissä kurkistus Sveitsiin, jossa verokilpailu kantonien välillä toimii kun verotuksen päättävä elin on pitkälle kantoni eikä valtio. Veroaste on alhainen, kansa vaikuttaa hyvinvoivalta, infrastruktuuri on erinomaisessa kunnossa, maanpuolustus ei ole retuperällä, maassa vallitsee täystyöllisyys ja vähän päälle, kaikki julkisen ja yksityisen sektorin talousparametrit ovat edelleen plussalla huolimatta reippaasti vahvistuneesta valuutasta jne jne.
Euroopassa ja Suomessa kaikkien instanssien välistä verokilpailua vastustetaan hysteerisesti. Uskonkappale on se, että jos verokilpailu sallittaisiin, joku kilpailussa mukana oleva alue säätäisi alhaiset verot ilman minkäännäköisiä julkisia palveluja ja muiden olisi aivan pakko tulla perässä ja näin romutettaisiin suurella vaivalla rakennetut hyvinvointivaltiot.
Tämä opinkappale on keskeinen EU:n rakennuselementti ja EU-maiden sisäinenkin verokilpailu on tuntematon käsite. Belgiassa ei ole ollut hallitusta yli vuoteen, sillä flaaminkielinen väki on kyllästynyt elättämään patalaiskoja ranskanpullia ja jälkimmäiset eivät hyväksy mitään rakenteita, joissa flanderi saisi pitää rahansa itse sen sijaan, että kippaa sen vallonien elättämiseen. Suomessa Uusimaa ja Helsinki valittavat, että joutuvat elättämään loismaakuntia ja syrjäseudut valittavat, että Helsingin herrat vievät heidän rahansa.
Sveitsin esimerkin valossa näyttäisi siltä, että tämä kauhuskenaario katoavasta hyvinvoinnista ei perustu todellisuuteen ja että se on rakennettu lähinnä nykyisten vallankahvojen ja suurten rahankäyttäjien vallan suojelemiseksi. Ihmisille on syötetty harhaoppi siitä, että verokilpailu johtaa kadotukseen ja tämän harhaopin vähäorpana on samalla tavoin syötetty ajatus siitä, että jos julkisia menoja leikataan, on otettava kaikkein köyhimpien saamista tulonsiirroista ja leikattava heidän palveluitaan.
Mielestäni voidaan esittää asiallinen kysymys siitä, kuka ihme nykyisiä julkisia palveluja kannattaa nyt ja miksi kannatus loppuisi, jos eläisimme Suomi-nimisessä liittovaltiossa, jossa maakunnat tai jotkut vastaavat yksiköt saisivat tarjota haluamansa palvelut ja kerätä rahoituksen miten parhaaksi näkevät, ja keskushallinto rakentaisi vain globaalia infrastruktuuria ja huolehtisi maanpuolustuksesta ja muista vastaavista asioista.
Jos ajatellaan, että ainoastaan keskusjohtoisuus takaa Suomessa peruspalvelut ja hyvinvoinnin, tämä on melko outo käsitys demokratiasta. Se oikeastaan pitää implisiittisesti sisällään sen, että ihmiset on syytä pitää poissa päättämästä tällaisista asioista, sillä he saattaisivat päättää väärin ja keskushallinto tietää, mikä ihmisille on hyväksi.
Jos taas katsotaan hyvinvointivaltion olevan demokraattisen prosessin tulos eikä virkamiesten ylhäältä antama asia, miksi hyvinvointia ei päätettäisi ja tuotettaisi äänestämällä hieman pienemmisskin yksiköissä aivan kuten nytkin tuotetaan?
Jos verotus olisi Suomessa kaksi- tai kolmiportainen ja valtion vero olisi tuloista tai kulutuksesta viisi prosenttia ja tällä rahalla hoidettaisiin vain nuo mainitut keskushallinnolliset palvelut ja kaikki loppu hoidettaisiin pienemmissä yksiköissä, mikä menisi rikki? Veikkaan, että ainoa hajoava asia olisi keskusjohtoinen rakenne. Jos käytännön syistä valtio keräisi EU:n säätämän minimiarvonlisäveron 15% ja ei verottaisi mitään muuta, tästä riittäisi vielä jaettavaksi mukavasti rahaa erinäköisiin aluepoliittisiin siirtymäkauden tukiaisiinkin.
Jos seuraavan tason verottaja eli maakunta tarjoaisi halutessaan koulutusta ja perusturvaa, luulen, että näihin kyllä kerättäisiin rahaa, mutta riittäisikö sitä kaikennäköisiin joutaviin tukiaisiin ja korpihotellihankkeisiin?
Nyt kukaan ei paljasta turhanpäiväisiä rahareikiä, sillä jokainen EU-maa ylläpitää omiaan ja verokilpailu maiden välillä ei toimi, ja jokaisessa maassa keskushallinto ylläpitää näitä samoja rahareikiä, sillä paikallishallintojen kilvoittelu ei pääse rassaamaan turhinta läskiä pois. Samalla jokainen paikka Suomessa pakotetaan samanlaiseen veromalliin, josta seuraa väkisin se, ettei suurin osa alueista voi mitenkään olla elinkelpoisia. Mainitussa Sveitsissä takapajuiset maaseutukantonit ovat kyenneet uudistumaan rivakasti etsimällä alueelleen jotain muuta bisnestä ja/tai äveriäitä kuluttajia ja veronmaksajia.
Suomessa väentiheys on toki reippaasti harvempi, mutta jollain tämäntapaisella mallilla voitaisiin pitää edes joku osa Suomesta elinkelpoisena eikä ainoastaan paria kaupunkia nurmijärvineen. Nyt muutaman kasvukeskuksen kanssa on syrjäisempien paikkojen täysin mahdotonta kilpailla, sillä ne eivät pysty rakentamaan itselleen mitään kilpailuetua näihin verrattuna. Eivät yrityksille eivätkä ihmisille.
Suomi ei ylipäätään houkuttele investointeja, ei ulkomailta eikä Suomesta, sillä Suomeen sijoittamisessa ei nähdä oikein mitään järkeä. Runsaasti ongelmia ja vähäisesti vetovoimatekijöitä. Luzernin ja Kouvolan kaupungit ovat suunnilleen saman kokoisia väkimäärältään ja katukuvassa eron huomaa melko selvästi. Jälkimmäinen ei tunnu yksityisen sektorin työpaikkoja houkuttelevan kun taas ensimmäinen näin tekee. Kouvolaan sijoittuvalla firmalla on ongelmana avainhenkilöiden rekrytointi, sillä heidän intonsa muuttaa näivettyvälle kehitysalueelle paikkaan, jossa on ruma laatikkotalokeskusta, muutama nallepubi ja jokunen halpahalli, on verraten vähäinen.
Jos alueet saisivat kilpailla siten kuin parhaaksi näkevät, muutamalla muullakin kaupungilla kuin Helsingillä saattaisi olla Suomessa jotakin toivoa.
Nykyinen malli Euroopassa on reuna-alueiden kuten Suomen kannalta surkea ja vielä surkeampi tilanne on Suomen kaltaisten maiden reuna-alueilla. Kun Euroopassa kustannustaso on yritykselle oleelliselta osin sama riippumatta siitä, sijoittaako firmansa Baijeriin, Pohjois-Italiaan, Kentiin tai Hollantiin, firmat menevät sinne, missä on jo valmiiksi muitakin firmoja ja etäisyydet markkinoille lyhyet. Tämä käy mitä parhaiten Saksalle ja Ranskalle, mutta ällistyttävää kyllä Suomi ja Suomen kaltaiset maat vastustavat kaikkein kovaäänisimmin rakennelman muuttamista johtuen tukevan sosiaalidemokraattisista keskushallinnoistaan.
Suomessa julkinen valta uskottelee meille, että kunhan perustetaan pari brändityöryhmää ja kerrotaan suomalaisten olevan ahkeria ja rehellisiä, rahaa alkaa vyöryä höyryävänä kymenä Suomeen ja näin Suomi pelastuu. Jos tämä keino olisi toimiva ja koivu, tähti, rantasauna, juhannuskokko,
kossupullo, hyttynen -utopia olisi edes jollain tavalla myyvä konsepti, kauppa olisi alkanut käydä jo, sillä sen verran kauan tähän potaskaan on uskottu. Olisikohan aika todeta, että tämä keino ei toimi, kun edes suomalaiset eivät nykyään viitsi juuri investoida Suomeen, ja tässä mielessä Suomi muistuttaakin enemmän Venäjää kuin Saksaa?
Suomen kaltaisen maan on erotuttava muista EU-maista tekemällä asioita paremmin ja halvemmalla. Nyt EU ei anna meille tähän suuresti keinoja ja Suomen sisäinen rakennelma ei osaa hyödyntää niitäkään vähiä keinoja, joita olemassa on. Arvonlisäverotus EU:ssa estää kilpailun sillä kuten myös muilla kulutusveroilla ja tulo- ja yritysverorakennelma on Suomessa viritetty vain maksimoimaan valtion verotuloja ilman mitään ajatusta siitä, että näillä asioilla voisi ja pitäisi kilpailla.
Julkinen valta yrittää paikata tilannetta keskusjohtoisilla brändihankkeilla ja suuryrityksille suunnatuilla tukiaisilla, mutta samalla unohdetaan pienempien yritysten edellytykset kilpailla niitä vastaan, joiden tuotteet ovat jo syntyessään 2000 kilometriä lähempänä asiakkaita.
Nykyinen Suomi muistuttaa vapaan markkinatalouden sijaan merkantilistista utopiaa, josta muualla luovuttiin jo yli 200 vuotta sitten. Kekkosen ajan savupiipputeollisuus on edelleen talouden kulmakivi ja jokainen vero, sopimus ja käytäntö on viilattu tätä rakennelmaa suosivaksi. Kun bulkkia tekevä savupiipputeollisuus on viimein tullut Suomessakin tiensä päähän kuten se on tullut jo aikaisemmin muualla protestanttisessa Euroopassa, talouden kaikki tunnusluvut näyttävät kaakkoon kun kansantalouden uudistumiselle ei ole eväitä eikä osaamistakaan.
Keskusjohtoisuuden oma alalajinsa on suomalainen koululaitos. Kuten kirjoitettu on, peruskoulutasolla se toimii erinomaisen hyvin ja tuottaa koulukkaita, jotka osaavat lukea ja jotka tietävät jotain siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Sen sijaan kaikki sen päälle rakennettu on vahvasti poskellaan. Keskusjohtoisesti on lähdetty siitä, että valtaosasta pitää Suomessa kouluttaa herroja, ja herroja tulee lukioista ja yliopistoista. Ammattikoulujenkin muuttaminen ammattisurkeiksi on tämän tien kulkemista.
Mielikuvissa ihmisten pitää hommata mahdollisimman hyvä teoreettinen koulutus, sillä vain näin voi
jotenkin pärjätä. Tämä voi ja on voinut olla viime aikoina tottakin, sillä uutta työtä on syntynyt lähinnä it-firmoihin. Ei jatko-opintoaparaatti yritäkään kasvattaa maailman huippuja tai taitavia eri alojen ammattilaisia vaan kirjoittamattomana tavoitteena näyttää olevan työmuurahaisten kasvattaminen valtion virkoihin ja suuryritysten tarpeisiin. Sellaisia kasvaa nyt Suomessa runsaasti, mutta kaiken kyseenalaistavia uuden luojia on varsin vähän. Miksiköhän?
Tässäkin asiassa kaikki sahaavat innokkaasti omaa oksaansa. Yliopistotasolla ongelmana on rahapula, sillä nykyisellä rahoituksella pystytään vain massatuotantoon. Suomalaisen perinteen mukaisesti opiskelijat ja yliopistoväki määkivät lammasmaisesti lisää rahaa valtiolta, kerran kuussa. Entäpä, jos sitten kuitenkin ryhdyttäisiin perimään rahaa opiskelijoilta jotenkin? Joko rahana tai jälkikäteen maksettavana maksuna? Kun valtio rahoittaa ja byrokraatit päättävät rahankäytöstä, jaloillaan äänestäminen ei tuota juuri mitään tuloksia. Jos opiskelijoilla olisi jonkunnäköinen taloudellinen intressi asiassa, he saattaisivat ryhtyä vaatimaan hieman laadukkaampaa opetusta kun kerran siitä rahaa maksavat, sen sijaan, että tyytyvät keskusjohtoiseen bulkkiin.
Nyt tilanne on oikeastaan kaikkien kannalta mitä otollisin kun opiskelijat ja yliopistoväki on valjastettu kaikki kuorossa vaatimaan lisää rahaa valtiolta sen sijaan, että sisäinen "valvonta" asiakkaan ominaisuudessa toimisi. Yliopistojen suurvisiirit eivät pelkää sisäistä kapinaa, sillä kapina kohdistuu aina valtiota kohtaan, ja valtion ei puolestaan tarvitse tehdä mitään, koska se, että joku narisee lisää rahaa valtiolta, on arkinen asia, joka kuuluu epäkiinnostavana sivuuttaa.
Ammatillisten opintojen murheen alho ei johdu rahoituksen puutteesta vaan imago-ongelmasta. Sillekään ei tapahdu mitään niin kauan kuin valtiovallan erityissuojeluksessa uusista yrityksistä ovat lähinnä professorivetoiset it- ja biotekniikkapajat ja hyvän, käsin kosketeltavan esineen tekijää pidetään inhottavana rasvanahkana.
Paitsi jos tuo esine on 70 vuotta sitten keksitty aaltovaasi.
Keskusjohtoisuus ja kilpailun puute ovat koko Euroopan ongelma, sillä kauniista korulauseista huolimatta EU ei tosiasiassa edistä kuin yksityisen sektorin kilpailua ja sitäkin vähän miten sattuu. Kun julkisen sektorin koko on 45 prosentin paikkeilla melkeinpä kaikissa EU-maissa, tuntuu suoraan sanoen
Tehdään tässä välissä kurkistus Sveitsiin, jossa verokilpailu kantonien välillä toimii kun verotuksen päättävä elin on pitkälle kantoni eikä valtio. Veroaste on alhainen, kansa vaikuttaa hyvinvoivalta, infrastruktuuri on erinomaisessa kunnossa, maanpuolustus ei ole retuperällä, maassa vallitsee täystyöllisyys ja vähän päälle, kaikki julkisen ja yksityisen sektorin talousparametrit ovat edelleen plussalla huolimatta reippaasti vahvistuneesta valuutasta jne jne.
Euroopassa ja Suomessa kaikkien instanssien välistä verokilpailua vastustetaan hysteerisesti. Uskonkappale on se, että jos verokilpailu sallittaisiin, joku kilpailussa mukana oleva alue säätäisi alhaiset verot ilman minkäännäköisiä julkisia palveluja ja muiden olisi aivan pakko tulla perässä ja näin romutettaisiin suurella vaivalla rakennetut hyvinvointivaltiot.
Tämä opinkappale on keskeinen EU:n rakennuselementti ja EU-maiden sisäinenkin verokilpailu on tuntematon käsite. Belgiassa ei ole ollut hallitusta yli vuoteen, sillä flaaminkielinen väki on kyllästynyt elättämään patalaiskoja ranskanpullia ja jälkimmäiset eivät hyväksy mitään rakenteita, joissa flanderi saisi pitää rahansa itse sen sijaan, että kippaa sen vallonien elättämiseen. Suomessa Uusimaa ja Helsinki valittavat, että joutuvat elättämään loismaakuntia ja syrjäseudut valittavat, että Helsingin herrat vievät heidän rahansa.
Sveitsin esimerkin valossa näyttäisi siltä, että tämä kauhuskenaario katoavasta hyvinvoinnista ei perustu todellisuuteen ja että se on rakennettu lähinnä nykyisten vallankahvojen ja suurten rahankäyttäjien vallan suojelemiseksi. Ihmisille on syötetty harhaoppi siitä, että verokilpailu johtaa kadotukseen ja tämän harhaopin vähäorpana on samalla tavoin syötetty ajatus siitä, että jos julkisia menoja leikataan, on otettava kaikkein köyhimpien saamista tulonsiirroista ja leikattava heidän palveluitaan.
Mielestäni voidaan esittää asiallinen kysymys siitä, kuka ihme nykyisiä julkisia palveluja kannattaa nyt ja miksi kannatus loppuisi, jos eläisimme Suomi-nimisessä liittovaltiossa, jossa maakunnat tai jotkut vastaavat yksiköt saisivat tarjota haluamansa palvelut ja kerätä rahoituksen miten parhaaksi näkevät, ja keskushallinto rakentaisi vain globaalia infrastruktuuria ja huolehtisi maanpuolustuksesta ja muista vastaavista asioista.
Jos ajatellaan, että ainoastaan keskusjohtoisuus takaa Suomessa peruspalvelut ja hyvinvoinnin, tämä on melko outo käsitys demokratiasta. Se oikeastaan pitää implisiittisesti sisällään sen, että ihmiset on syytä pitää poissa päättämästä tällaisista asioista, sillä he saattaisivat päättää väärin ja keskushallinto tietää, mikä ihmisille on hyväksi.
Jos verotus olisi Suomessa kaksi- tai kolmiportainen ja valtion vero olisi tuloista tai kulutuksesta viisi prosenttia ja tällä rahalla hoidettaisiin vain nuo mainitut keskushallinnolliset palvelut ja kaikki loppu hoidettaisiin pienemmissä yksiköissä, mikä menisi rikki? Veikkaan, että ainoa hajoava asia olisi keskusjohtoinen rakenne. Jos käytännön syistä valtio keräisi EU:n säätämän minimiarvonlisäveron 15% ja ei verottaisi mitään muuta, tästä riittäisi vielä jaettavaksi mukavasti rahaa erinäköisiin aluepoliittisiin siirtymäkauden tukiaisiinkin.
Jos seuraavan tason verottaja eli maakunta tarjoaisi halutessaan koulutusta ja perusturvaa, luulen, että näihin kyllä kerättäisiin rahaa, mutta riittäisikö sitä kaikennäköisiin joutaviin tukiaisiin ja korpihotellihankkeisiin?
Nyt kukaan ei paljasta turhanpäiväisiä rahareikiä, sillä jokainen EU-maa ylläpitää omiaan ja verokilpailu maiden välillä ei toimi, ja jokaisessa maassa keskushallinto ylläpitää näitä samoja rahareikiä, sillä paikallishallintojen kilvoittelu ei pääse rassaamaan turhinta läskiä pois. Samalla jokainen paikka Suomessa pakotetaan samanlaiseen veromalliin, josta seuraa väkisin se, ettei suurin osa alueista voi mitenkään olla elinkelpoisia. Mainitussa Sveitsissä takapajuiset maaseutukantonit ovat kyenneet uudistumaan rivakasti etsimällä alueelleen jotain muuta bisnestä ja/tai äveriäitä kuluttajia ja veronmaksajia.
Suomessa väentiheys on toki reippaasti harvempi, mutta jollain tämäntapaisella mallilla voitaisiin pitää edes joku osa Suomesta elinkelpoisena eikä ainoastaan paria kaupunkia nurmijärvineen. Nyt muutaman kasvukeskuksen kanssa on syrjäisempien paikkojen täysin mahdotonta kilpailla, sillä ne eivät pysty rakentamaan itselleen mitään kilpailuetua näihin verrattuna. Eivät yrityksille eivätkä ihmisille.
Suomi ei ylipäätään houkuttele investointeja, ei ulkomailta eikä Suomesta, sillä Suomeen sijoittamisessa ei nähdä oikein mitään järkeä. Runsaasti ongelmia ja vähäisesti vetovoimatekijöitä. Luzernin ja Kouvolan kaupungit ovat suunnilleen saman kokoisia väkimäärältään ja katukuvassa eron huomaa melko selvästi. Jälkimmäinen ei tunnu yksityisen sektorin työpaikkoja houkuttelevan kun taas ensimmäinen näin tekee. Kouvolaan sijoittuvalla firmalla on ongelmana avainhenkilöiden rekrytointi, sillä heidän intonsa muuttaa näivettyvälle kehitysalueelle paikkaan, jossa on ruma laatikkotalokeskusta, muutama nallepubi ja jokunen halpahalli, on verraten vähäinen.
Jos alueet saisivat kilpailla siten kuin parhaaksi näkevät, muutamalla muullakin kaupungilla kuin Helsingillä saattaisi olla Suomessa jotakin toivoa.
Nykyinen malli Euroopassa on reuna-alueiden kuten Suomen kannalta surkea ja vielä surkeampi tilanne on Suomen kaltaisten maiden reuna-alueilla. Kun Euroopassa kustannustaso on yritykselle oleelliselta osin sama riippumatta siitä, sijoittaako firmansa Baijeriin, Pohjois-Italiaan, Kentiin tai Hollantiin, firmat menevät sinne, missä on jo valmiiksi muitakin firmoja ja etäisyydet markkinoille lyhyet. Tämä käy mitä parhaiten Saksalle ja Ranskalle, mutta ällistyttävää kyllä Suomi ja Suomen kaltaiset maat vastustavat kaikkein kovaäänisimmin rakennelman muuttamista johtuen tukevan sosiaalidemokraattisista keskushallinnoistaan.
Suomessa julkinen valta uskottelee meille, että kunhan perustetaan pari brändityöryhmää ja kerrotaan suomalaisten olevan ahkeria ja rehellisiä, rahaa alkaa vyöryä höyryävänä kymenä Suomeen ja näin Suomi pelastuu. Jos tämä keino olisi toimiva ja koivu, tähti, rantasauna, juhannuskokko,
Suomen kaltaisen maan on erotuttava muista EU-maista tekemällä asioita paremmin ja halvemmalla. Nyt EU ei anna meille tähän suuresti keinoja ja Suomen sisäinen rakennelma ei osaa hyödyntää niitäkään vähiä keinoja, joita olemassa on. Arvonlisäverotus EU:ssa estää kilpailun sillä kuten myös muilla kulutusveroilla ja tulo- ja yritysverorakennelma on Suomessa viritetty vain maksimoimaan valtion verotuloja ilman mitään ajatusta siitä, että näillä asioilla voisi ja pitäisi kilpailla.
Julkinen valta yrittää paikata tilannetta keskusjohtoisilla brändihankkeilla ja suuryrityksille suunnatuilla tukiaisilla, mutta samalla unohdetaan pienempien yritysten edellytykset kilpailla niitä vastaan, joiden tuotteet ovat jo syntyessään 2000 kilometriä lähempänä asiakkaita.
Nykyinen Suomi muistuttaa vapaan markkinatalouden sijaan merkantilistista utopiaa, josta muualla luovuttiin jo yli 200 vuotta sitten. Kekkosen ajan savupiipputeollisuus on edelleen talouden kulmakivi ja jokainen vero, sopimus ja käytäntö on viilattu tätä rakennelmaa suosivaksi. Kun bulkkia tekevä savupiipputeollisuus on viimein tullut Suomessakin tiensä päähän kuten se on tullut jo aikaisemmin muualla protestanttisessa Euroopassa, talouden kaikki tunnusluvut näyttävät kaakkoon kun kansantalouden uudistumiselle ei ole eväitä eikä osaamistakaan.
Keskusjohtoisuuden oma alalajinsa on suomalainen koululaitos. Kuten kirjoitettu on, peruskoulutasolla se toimii erinomaisen hyvin ja tuottaa koulukkaita, jotka osaavat lukea ja jotka tietävät jotain siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Sen sijaan kaikki sen päälle rakennettu on vahvasti poskellaan. Keskusjohtoisesti on lähdetty siitä, että valtaosasta pitää Suomessa kouluttaa herroja, ja herroja tulee lukioista ja yliopistoista. Ammattikoulujenkin muuttaminen ammattisurkeiksi on tämän tien kulkemista.
Mielikuvissa ihmisten pitää hommata mahdollisimman hyvä teoreettinen koulutus, sillä vain näin voi
Tässäkin asiassa kaikki sahaavat innokkaasti omaa oksaansa. Yliopistotasolla ongelmana on rahapula, sillä nykyisellä rahoituksella pystytään vain massatuotantoon. Suomalaisen perinteen mukaisesti opiskelijat ja yliopistoväki määkivät lammasmaisesti lisää rahaa valtiolta, kerran kuussa. Entäpä, jos sitten kuitenkin ryhdyttäisiin perimään rahaa opiskelijoilta jotenkin? Joko rahana tai jälkikäteen maksettavana maksuna? Kun valtio rahoittaa ja byrokraatit päättävät rahankäytöstä, jaloillaan äänestäminen ei tuota juuri mitään tuloksia. Jos opiskelijoilla olisi jonkunnäköinen taloudellinen intressi asiassa, he saattaisivat ryhtyä vaatimaan hieman laadukkaampaa opetusta kun kerran siitä rahaa maksavat, sen sijaan, että tyytyvät keskusjohtoiseen bulkkiin.
Nyt tilanne on oikeastaan kaikkien kannalta mitä otollisin kun opiskelijat ja yliopistoväki on valjastettu kaikki kuorossa vaatimaan lisää rahaa valtiolta sen sijaan, että sisäinen "valvonta" asiakkaan ominaisuudessa toimisi. Yliopistojen suurvisiirit eivät pelkää sisäistä kapinaa, sillä kapina kohdistuu aina valtiota kohtaan, ja valtion ei puolestaan tarvitse tehdä mitään, koska se, että joku narisee lisää rahaa valtiolta, on arkinen asia, joka kuuluu epäkiinnostavana sivuuttaa.
Ammatillisten opintojen murheen alho ei johdu rahoituksen puutteesta vaan imago-ongelmasta. Sillekään ei tapahdu mitään niin kauan kuin valtiovallan erityissuojeluksessa uusista yrityksistä ovat lähinnä professorivetoiset it- ja biotekniikkapajat ja hyvän, käsin kosketeltavan esineen tekijää pidetään inhottavana rasvanahkana.
Paitsi jos tuo esine on 70 vuotta sitten keksitty aaltovaasi.
Keskinkertaisuuden palvojat
07/07/11 15:20
Kahdessa edellisessä kirjoituksessani olen tonkinut joitakin Suomen sitkeitä ongelmia ja tässä kerron näkemykseni siitä, mistä ne oikein johtuvat.
Suomi on keskinkertaisuutta palvova valtio ja kansa. Asioiden tekeminen huonosti on kulttuurillisesti erityisen sopimatonta, mikä erottaa Suomen valtaosasta kehitysmaita, mutta toisin kuin propagandassa uskotellaan, suomalaiset eivät erityisemmin pyri huippusuorituksiin. Suomalainen ei juurikaan vaadi miltään asialta laatua vaan katsoo lähinnä halpaa hintaa. Huonosta palvelusta harva viitsii edes valittaa.
Kotimarkkinat eivät näin ollen Suomessa vedä merkittäviä määriä laadukkaita tuotteita, joten niiden tekemiselle Suomessa ei ole kotimarkkinatilausta. Vaikka tilaus olisikin, olisi vaikeaa miehittää firma siten, että se pyrkisi tuotannossaan maailman parhaaseen (oikeasti, ei iskulauseissa). Useimmiten käy niin, että kuvitellaan keskinkertaisen tuotteen olevan maailman paras jonkun yksittäisen insinööritieteellisen faktoidin perusteella, ja vaikka tuote oikeasti olisi maailman paras, sitä tuskin markkinoitaisiin sellaisena.
Pula-ajan mentaliteetti elää sitkeässä. Ylimääräistä kulutusta eivat vanhemmat ikäluokat katso hyvällä ja vasta nuoremmat ovat hieman päässeet kulutusjuhlan makuun. Heidän kulutuksensa vain suuntautuu ulkomaisiin halpahalleihin. Suomessa väki katsoo lähinnä suunnitellun ostoksen toimimista tarkoituksessaan
eikä niinkään mieti esteettisiä ja nautinnollisia seikkoja. Keskinkertaiset esineet ja asiat täyttävät tarpeen aivan täydellisesti ja pula-aikamentaliteetti katsoo kalliimpaan investoimisen olevan halpa-arvoista pröystäilyä ja ei talvisodankaan aikana tehty niin. Tämä selittää myös sen, miksi ruoka on Suomessa niin luokattoman huonoa. Sen tehtävä on olla mahantäytettä eikä mikään nautinto.
Suomi ei brändinä ole minkään arvoinen. Edes Suomessa. Tuontitavara on mielikuvissa hienompaa, sivistyneempää ja laadukkaampaa ja suomalainen edustaa metsäläisyyttä, josta pitää hankkiutua eroon. Kunnollisessa itsensä kampittamisen hengessä vähäistä suurempi joukko suomalaisia on aina vastustanut sitkeästi Nokian kännyköitä ja nyt kun firmalla menee huonommin, "mitäs minä sanoin, ei suomalainen osaa mitään" -tyyppinen vahingonilo täytti nopeasti erinäköiset nettipalstat. Virallisessa propagandassa suomalaisuuteen yhdistetään laatu, mutta se ei ulkomailla ilmene juuri mitenkään. Pieni Suomen lippu paketissa jää täysin huomaamatta, pieni Sveitsin lippu lisää myyntiä rutkasti. Olisikohan brändityöryhmillä mietittävää?
Yrityskulttuuri ei myöskään ole erityisen optimaalinen. Vallankahva on firmoissa tukevasti suljetun talouden koulun käyneillä pula-aikaa ja Itä-Saksaa muistelevilla. Nuoremmilla saattaisi olla hyviäkin ideoita, mutta kun vanhat idänkaupan asiantuntijat pyörittävät bisneksiä, harva nuori saa ääntään kuuluviin ja ideoitaan tuotteiksi saakka. Nuorisotyöttömyys kertoo meille siitä, että nuoria ei edes työmarkkinoille pahemin huolita kun vanhemmat istuvat paikoillaan kuin tatit eivätkä tee tilaa kenellekään. Ajatukset nostaa eläkeikää eivät varsinaisesti tätäkään asiaa paranna.
Monessa pienemmässä firmassa ollaan sukupolvenvaihdosongelman edessä, sillä kun vanhemmat alkavat jäädä eläkkeelle ja tilalle pitäisi palkata 40 vuotta nuorempia, kuilu kulttuurien välillä on kasvanut liian suureksi ja nämä työpaikat eivät tapoineen nuoria kiinnosta.
Suomalaisen (työ)kulttuurin sietämätön vitsaus on virkamiesmäisyys ja auktoriteettiusko. Töpinäosastojen talous- ja tietohallintojohtajat ovat firmoissa kuninkaita ja hyvät ideat muuttuvat bisnekseksi vain, jos tympeimmät virkamiehet ja kiusanhenget eivät pysty niitä mitenkään ampumaan alas. Firmat uhraavat konsulttien johdolla loputtomasti aikaa ja rahaa siihen, että luodaan prosesseja, joiden tosiasiallinen tarkoitus on estää minkään muuttaminen. Tuotteen jalostaminen maailman parhaaksi törmää usein firman sisäiseen byrokraattiin, joka ihmettelee, miksi tarvitsee tehdä mitään kun tuote kerran toimii, aivan turhaa rahanhukkaa.
80-luvulle saakka "hyvä työpaikka" tarkoitti kovin monien mielessä valtion virkaa. Ihmisiä ynseästi kohtelevat virkamiehet olivat työväestön kadehdittua aatelia ja jokainen yritti jollain tavalla apinoida heitä. Tympeät portsarit, yrmeät tarjoilijat ja matkustajille riesaksi olevat bussikuskit ovat muuttuneet paremmiksi vasta aivan viime vuosina. Tällainen ilmapiiri ei ole omiaan ruokkimaan innovatiivisuutta, vaikka Suomi kuinka kutsuisi itseään innovaatioyhteiskunnaksi.
Koulujärjestelmä on tyypillinen keskinkertaisuutta palvova rakennelma. Peruskoulutuksen taso on varsin hyvä ja hajonta siinä melko pientä eri koulujen välillä, mutta mitä korkeammalle mennään, sitä enemmän jäädään jälkeen. Suomalainen korkeakoulu voi kutsua itseään huippuyliopistoksi jos haluaa, mutta mikään numero ei tue väitettä. Eron huomaa jokainen jossain muualla opiskellut. Siinä, missä suomalainen yliopisto järjestää massaluentoja ja mittaa tenteillä detaljien hetkellistä ulkoa oppimista,
muualla opetetaan enemmän metodiikkaa ja kykyä perustella väitteitään. Opiskelu etenee henkilökohtaisessa ohjauksessa eikä niin, että professorin oppiarvon saavuttanut henkilö tavataan ensimmäisen kerran kahden kesken kun keskustellaan päättötyön aiheesta.
Veikkaan useimpien korkeakoulututkinnon suorittaneiden kiinnittäneen Suomessa huomiota outoon ilmiöön: yliopistoissa pärjäävät parhaiten ne, jotka olivat lukiossa hieman terävimmän kärjen alapuolella, sekä tietysti pieni joukko luonnonlahjakkuuksia. Tuo ei aivan terävin kärki on jo lukioaikana opetellut opiskelumetodin, jolla suoriudutaan detaljitietoa mittaavasta kokeesta, kun taas lukion yleistiedolla hoitanut terävin kärki ei ole tätä koskaan tehnyt. Joidenkin harvojen lahjat riittävät myös korkeakoulututkinnon suorittamiseen yleistiedolla, mutta valtaosa nopeasti ja hyvin arvosanoin valmistuvista ei ollut kuuden L:n ylioppilaita.
Kotimaista laadukkaiden tuotteiden kulutuskysyntää varjostaa ihmisten yleinen persaukisuus. Kun asuminen maksaa hirveästi, verot ovat hirveät, palkat ovat pienet ja keskinkertainenkin tavara ja ruoka maksavat enemmän kuin missään muualla, rahaa ei juuri mihinkään jää.
Tämä ruokkii pula-aikamentaliteetin jatkumista. Yksityisiä pääomia ei suuresti ole yritysten käynnistämiseen eikä edes asiakkaana toimimiseen. Aikaisemman kirjoitukseni kommenttiosuudessa mainittiinkin Genelec ja se, kuinka se syntyi Yleisradion siivellä. Valtio saa kyllä Suomessa autettua kallista laatutavaraa tekevän bisneksen käyntiin, mutta yksityinen sektori ei tunnu siinä kovin usein onnistuvan.
Kesknkertaisuuden henkeä henkii myös kepulainen asutuspolitiikka. Valtio pistää loputtomasti paukkuja siihen, että kaikkialla Suomessa asiat ovat jotenkin keskinkertaisesti ok. Tuo raha ratkaisisi Etelä-Suomen infrastruktuuriongelmat ja pääkaupunkiseudun asuntopulan jos se käytettäisiin toisella tavalla, mutta koska keskusjohtoisesti pitää ohjata rahaa paikkoihin, jotka eivät koskaan tule pärjäämään omillaan, kasvukeskuksissa kurjistetaan ihmiset kalliilla asumisen hinnalla.
Keskusjohtoisesti valtio ja sen verotulot ovat pyhiä asioita ja minkäännäköinen kilpailu ei ole hyväksi. Emme tiedä, voisiko joku Suomen maakunnista pärjätä omillaan varsin hyvinkin jos siellä saataisiin tehdä jotain hieman toisella tavalla. Kilvoittelua ei kuitenkaan edes haluta käynnistää, sillä keskushallinto pelkää valtansa romuttuvan ja budjettiensa pienenevän, mikä tietysti olisi totta.
Kuten kahvikirjoitukseni kommenteista kävi ilmi, Suomessa kyllä ollaan valmiita tekemään asioita toisellakin tavalla.
Se edellyttää vain nuorempia ikäluokkia ja tuontitavaraa. Tarvitsisimmekohan hieman lisää kansallistunnetta ja -ylpeyttä ja hieman vähemmän menestymisen kahdehdintaa? Olisikohan ajatusmaailmassakin ehkä jo aika tehdä rohkea kurkistus 80-luvulle?
Suomi on keskinkertaisuutta palvova valtio ja kansa. Asioiden tekeminen huonosti on kulttuurillisesti erityisen sopimatonta, mikä erottaa Suomen valtaosasta kehitysmaita, mutta toisin kuin propagandassa uskotellaan, suomalaiset eivät erityisemmin pyri huippusuorituksiin. Suomalainen ei juurikaan vaadi miltään asialta laatua vaan katsoo lähinnä halpaa hintaa. Huonosta palvelusta harva viitsii edes valittaa.
Kotimarkkinat eivät näin ollen Suomessa vedä merkittäviä määriä laadukkaita tuotteita, joten niiden tekemiselle Suomessa ei ole kotimarkkinatilausta. Vaikka tilaus olisikin, olisi vaikeaa miehittää firma siten, että se pyrkisi tuotannossaan maailman parhaaseen (oikeasti, ei iskulauseissa). Useimmiten käy niin, että kuvitellaan keskinkertaisen tuotteen olevan maailman paras jonkun yksittäisen insinööritieteellisen faktoidin perusteella, ja vaikka tuote oikeasti olisi maailman paras, sitä tuskin markkinoitaisiin sellaisena.
Pula-ajan mentaliteetti elää sitkeässä. Ylimääräistä kulutusta eivat vanhemmat ikäluokat katso hyvällä ja vasta nuoremmat ovat hieman päässeet kulutusjuhlan makuun. Heidän kulutuksensa vain suuntautuu ulkomaisiin halpahalleihin. Suomessa väki katsoo lähinnä suunnitellun ostoksen toimimista tarkoituksessaan
Suomi ei brändinä ole minkään arvoinen. Edes Suomessa. Tuontitavara on mielikuvissa hienompaa, sivistyneempää ja laadukkaampaa ja suomalainen edustaa metsäläisyyttä, josta pitää hankkiutua eroon. Kunnollisessa itsensä kampittamisen hengessä vähäistä suurempi joukko suomalaisia on aina vastustanut sitkeästi Nokian kännyköitä ja nyt kun firmalla menee huonommin, "mitäs minä sanoin, ei suomalainen osaa mitään" -tyyppinen vahingonilo täytti nopeasti erinäköiset nettipalstat. Virallisessa propagandassa suomalaisuuteen yhdistetään laatu, mutta se ei ulkomailla ilmene juuri mitenkään. Pieni Suomen lippu paketissa jää täysin huomaamatta, pieni Sveitsin lippu lisää myyntiä rutkasti. Olisikohan brändityöryhmillä mietittävää?
Yrityskulttuuri ei myöskään ole erityisen optimaalinen. Vallankahva on firmoissa tukevasti suljetun talouden koulun käyneillä pula-aikaa ja Itä-Saksaa muistelevilla. Nuoremmilla saattaisi olla hyviäkin ideoita, mutta kun vanhat idänkaupan asiantuntijat pyörittävät bisneksiä, harva nuori saa ääntään kuuluviin ja ideoitaan tuotteiksi saakka. Nuorisotyöttömyys kertoo meille siitä, että nuoria ei edes työmarkkinoille pahemin huolita kun vanhemmat istuvat paikoillaan kuin tatit eivätkä tee tilaa kenellekään. Ajatukset nostaa eläkeikää eivät varsinaisesti tätäkään asiaa paranna.
Monessa pienemmässä firmassa ollaan sukupolvenvaihdosongelman edessä, sillä kun vanhemmat alkavat jäädä eläkkeelle ja tilalle pitäisi palkata 40 vuotta nuorempia, kuilu kulttuurien välillä on kasvanut liian suureksi ja nämä työpaikat eivät tapoineen nuoria kiinnosta.
Suomalaisen (työ)kulttuurin sietämätön vitsaus on virkamiesmäisyys ja auktoriteettiusko. Töpinäosastojen talous- ja tietohallintojohtajat ovat firmoissa kuninkaita ja hyvät ideat muuttuvat bisnekseksi vain, jos tympeimmät virkamiehet ja kiusanhenget eivät pysty niitä mitenkään ampumaan alas. Firmat uhraavat konsulttien johdolla loputtomasti aikaa ja rahaa siihen, että luodaan prosesseja, joiden tosiasiallinen tarkoitus on estää minkään muuttaminen. Tuotteen jalostaminen maailman parhaaksi törmää usein firman sisäiseen byrokraattiin, joka ihmettelee, miksi tarvitsee tehdä mitään kun tuote kerran toimii, aivan turhaa rahanhukkaa.
80-luvulle saakka "hyvä työpaikka" tarkoitti kovin monien mielessä valtion virkaa. Ihmisiä ynseästi kohtelevat virkamiehet olivat työväestön kadehdittua aatelia ja jokainen yritti jollain tavalla apinoida heitä. Tympeät portsarit, yrmeät tarjoilijat ja matkustajille riesaksi olevat bussikuskit ovat muuttuneet paremmiksi vasta aivan viime vuosina. Tällainen ilmapiiri ei ole omiaan ruokkimaan innovatiivisuutta, vaikka Suomi kuinka kutsuisi itseään innovaatioyhteiskunnaksi.
Koulujärjestelmä on tyypillinen keskinkertaisuutta palvova rakennelma. Peruskoulutuksen taso on varsin hyvä ja hajonta siinä melko pientä eri koulujen välillä, mutta mitä korkeammalle mennään, sitä enemmän jäädään jälkeen. Suomalainen korkeakoulu voi kutsua itseään huippuyliopistoksi jos haluaa, mutta mikään numero ei tue väitettä. Eron huomaa jokainen jossain muualla opiskellut. Siinä, missä suomalainen yliopisto järjestää massaluentoja ja mittaa tenteillä detaljien hetkellistä ulkoa oppimista,
Veikkaan useimpien korkeakoulututkinnon suorittaneiden kiinnittäneen Suomessa huomiota outoon ilmiöön: yliopistoissa pärjäävät parhaiten ne, jotka olivat lukiossa hieman terävimmän kärjen alapuolella, sekä tietysti pieni joukko luonnonlahjakkuuksia. Tuo ei aivan terävin kärki on jo lukioaikana opetellut opiskelumetodin, jolla suoriudutaan detaljitietoa mittaavasta kokeesta, kun taas lukion yleistiedolla hoitanut terävin kärki ei ole tätä koskaan tehnyt. Joidenkin harvojen lahjat riittävät myös korkeakoulututkinnon suorittamiseen yleistiedolla, mutta valtaosa nopeasti ja hyvin arvosanoin valmistuvista ei ollut kuuden L:n ylioppilaita.
Kotimaista laadukkaiden tuotteiden kulutuskysyntää varjostaa ihmisten yleinen persaukisuus. Kun asuminen maksaa hirveästi, verot ovat hirveät, palkat ovat pienet ja keskinkertainenkin tavara ja ruoka maksavat enemmän kuin missään muualla, rahaa ei juuri mihinkään jää.
Tämä ruokkii pula-aikamentaliteetin jatkumista. Yksityisiä pääomia ei suuresti ole yritysten käynnistämiseen eikä edes asiakkaana toimimiseen. Aikaisemman kirjoitukseni kommenttiosuudessa mainittiinkin Genelec ja se, kuinka se syntyi Yleisradion siivellä. Valtio saa kyllä Suomessa autettua kallista laatutavaraa tekevän bisneksen käyntiin, mutta yksityinen sektori ei tunnu siinä kovin usein onnistuvan.
Kesknkertaisuuden henkeä henkii myös kepulainen asutuspolitiikka. Valtio pistää loputtomasti paukkuja siihen, että kaikkialla Suomessa asiat ovat jotenkin keskinkertaisesti ok. Tuo raha ratkaisisi Etelä-Suomen infrastruktuuriongelmat ja pääkaupunkiseudun asuntopulan jos se käytettäisiin toisella tavalla, mutta koska keskusjohtoisesti pitää ohjata rahaa paikkoihin, jotka eivät koskaan tule pärjäämään omillaan, kasvukeskuksissa kurjistetaan ihmiset kalliilla asumisen hinnalla.
Keskusjohtoisesti valtio ja sen verotulot ovat pyhiä asioita ja minkäännäköinen kilpailu ei ole hyväksi. Emme tiedä, voisiko joku Suomen maakunnista pärjätä omillaan varsin hyvinkin jos siellä saataisiin tehdä jotain hieman toisella tavalla. Kilvoittelua ei kuitenkaan edes haluta käynnistää, sillä keskushallinto pelkää valtansa romuttuvan ja budjettiensa pienenevän, mikä tietysti olisi totta.
Kuten kahvikirjoitukseni kommenteista kävi ilmi, Suomessa kyllä ollaan valmiita tekemään asioita toisellakin tavalla.
Se edellyttää vain nuorempia ikäluokkia ja tuontitavaraa. Tarvitsisimmekohan hieman lisää kansallistunnetta ja -ylpeyttä ja hieman vähemmän menestymisen kahdehdintaa? Olisikohan ajatusmaailmassakin ehkä jo aika tehdä rohkea kurkistus 80-luvulle?
Suomi ja kahvi
05/07/11 10:01
Gosplan tuli käsiteltyä eilen.
Tänään siirrytään asenneilmastoasioihin. Siihen tarvitaan esimerkiksi jotakin, ja käytetään viskin ja kermavaahdon kanssa herkullista juomaa elikkä kahvia.
Suomessa juodaan ja on juotu jo vuosikymmenet enemmän kahvia per henkilö kuin missään muussa maassa. Suomella olisi siis mahdollisuus olla asiassa edelläkävijä, suunnannäyttäjä ja rahastaja monella eri tavalla, mutta näin ei ole.
Siellä täällä on huippukalliita kahveja, mutta keskimääräistä parempana pidetty
kahvi tulee Italiasta tai joissain tapauksissa Ranskasta. Kahvibisnes on varsinkin Italiassa vähäistä suurempaa. Huolimatta siitä, että suomalaiset tuntuvat juovan paljon kahvia ja paikoitellen jopa arvostavan sitä, maailman johtavat paremman tason arkikahvimerkit eivät ole suomalaisia vaan niitä tuodaan Suomeen. On sinänsä helppoa ymmärtää vaikka jo pakkausta katsomalla, miksi Kulta-Katriina ei ole valloittanut maailmaa eikä kukaan ole edes viitsinyt yrittää.
Suhtautuminen kahviin käy esimerkiksi siitä, miten Suomessa helposti suhtaudutaan asioihin. Kahvilla on joku yksinkertainen parametristo (=siinä on kofeiinia ja sen pitää olla halpaa), ja kun tämä on saavutettu, tuote on valmis. Erityinen ja huomionarvoisa lisämauste on se, että kahvi on hyvää, mutta se ei ole mitenkään välttämätön ehto. Enemmän Suomea ristiin rastiin työkseen kiertävät keskustelevat siitä, missä tienvarsipaikoissa on juotavaksi kelpaavaa kahvia ja missä ei. Mutta koska huonoa kahvia myyvät mestat ovat siellä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, ei asia selvästi kovin monia kiinnosta eikä huonon kahvin tarjoajalla ole sen vertaa ammattiylpeyttä, että hän lakkaisi sitä tarjoamasta ja ryhtyisi myymään hyvää kahvia. Ei tarvitse, sillä kofeiinia on huonossakin kahvissa, ja muu on ylimääräistä pröystäilyä. Laatu ei ole kovinkaan korkealla kriteerien joukossa kun taas joissain muissa paikoissa se on kaikki kaikessa.
Kahvi on juomana kehittynyt viimeisten 50 vuoden aikana ja on syntynyt erilaisia tapoja tarjota sitä. Mustan pannukahvin rinnalle on tullut kaikenlaisia variantteja, mutta onko yhtäkään näistä keksitty Suomessa, jossa kyllästymisen mustaan sumppiin olisi kulutetun määrän perusteella pitänyt olla suurempaa kuin muualla maailmassa? Eipä taida olla, muut kahvin variantit ovat tulleet Suomeen tuontitavarana. Osa on toki laatuina vanhempia kuin sivistys Suomessa, mutta ei suinkaan jokainen sortti, ja näiden myyminen ympäri maailmaa on varsin nuori bisnes.
Tässä on tuotekehityksen kompastuskivi. Kun kahvissa on kofeiinia ja se on halpaa, tuote on valmis. Ei sille tarvitse tehdä enää mitään paitsi jos pystyy pikkuisen viilaamaan hinnasta pois. Sen sijaan, että valtavien kulutettujen määrien voimalla pyrittäisiin keksimään jotain uutta tai ylipäätään miettimään, miten tätä tuotetta voisi myydä hieman eri tavalla, pudotetaan helposti hanskat tiskiin, sillä ajattelumaailma ei helposti taivu aivan täydellisen valmiin tuotteen korjaamiseen, sillä siinähän ei ole mitään vikaa. Olisikohan näin käynyt joissain muissakin bisneksissä?
Tuotteen parametreihin tulikin jo viitattua, mutta pureudutaan niihin syvemmälle. Kahvibisnes on erinomainen esimerkki siitä, miten Suomessa liitetään tuotteeseen parametreja, joilla ei ole lopulta mitään merkitystä ainakaan siltä kannalta, voiko bisneksellä rikastua. Amerikassa myydään kofeiinitonta kahvia enemmän kuin Suomessa kofeiinillista, eli kofeiinin määrä ei tainnut olla lopulta se juttu. Eikä kahvin tarvitse edes olla aivan mahdottoman halpaa. Tilaus näytti Suomessakin olleen
huomattavasti kalliimmalle tuontikahville, kunhan siihen yhdistyy joku käsitys laadusta. Ei Suomen kahvibisneksen suunnittelija ole taatusti pitänyt nautintoa tai mielikuvaa nautinnosta erityisen korkeana johtotähtenään.
Tästä päästään brändeihin ja tuotteen ulkoasuun. Kun itse lähdin Suomesta, kaikki suomalainen kahvi oli pakattu täsmälleen saman kokoisiin ja saman mallisiin foliobriketteihin, joihin vain oli maalattu kahvikuppi ja sen ympärille jotakin vihreällä, sinisellä tai punaisella. En voi mitenkään päätyä siihen tulokseen, että mikään brändi olisi pyrkinyt oleellisesti erottumaan joukosta. Kaikki käyttivät runsaasti rahaa mainontaan, mutta lopputulos siitä taisi olla pientä hienosäätöä markkinaosuudessa. Vientiin ei kultakatriinapaketista tainnut olla, paitsi ehkä jossain vaiheessa Neuvostoliittoon jos sieltä ei saanut kahvia ollenkaan. Ajatuskin siitä, että edes yksi valmistaja olisi ruvennut myymään jotain aivan muuta aivan erilaisessa paketissa, tuntui kovin kaukaiselta ja tuntuu edelleen.
Maailmalla on joitakin kahvilaketjuja, Starbucks niistä etunenässä. En näe mitään syytä, miksi suomalainen ei olisi voinut keksiä tätä ideaa kun kerran kahvia ostetaan ja myydään aivan joka kadunkulmassa Helsingissä, mutta eipä vain onnistunut tämäkään. Ei tietenkään, sillä siinä kahvi on melko sivuseikka ja brändi on kaikki kaikessa. Miksi rakentaa brändiä kahvilaketjulle kun voi puristaa kultakatriinabrikettejä hiirenharmaassa ruukissa ja kipata mainosbudjetti “nyt kaksi yhden hinnalla” -tarjousten julistamiseen?
Suomalaisesta kahvibisneksestä jää hyvistä lähtökohdista huolimatta käteen keskinkertaisuus, pyrky parhaaseen grammaa per euro -suhteeseen nautinnon ja siihen liittyvien arvojen kustannuksella, tuotekehityksen puuttuminen, harmaat ja toisiaan kopioivat brändit ja palvelukonseptin täydellinen puute.
Vielä ällistyttävämpi asia on kahvinkeitin.
Ei ole mitään syytä, miksi Suomessa ei voitaisi tehdä kaikkia maailman hyvää kahvia pulauttavia kahvinkeittimiä. Niissä ei vaadita minkäännäköistä teknistä erityisosaamista, sillä niiden pitää pystyä keittämään vettä ja tupruttamaan se tuutista. Tekniikka tähän on ollut olemassa noin kaksituhatta vuotta eikä se ole muuttunut siitä oleellisesti miksikään. Sen sijaan, että kaikki vipuja, hanoja ja mittareita tursuavat parin tonnin härvelit tehtäisiin Suomessa, ne tehdäänkin Sveitsissä. Tuollaisen värkin aikaansaamisessa ei tarvittaisi mitään muuta kuin muotoilua ja huolellista keskittymistä jokaiseen yksityiskohtaan, sillä näiden laitteiden pitää näyttää ja kuulostaa oikeilta kun itse tekniikka on varsin yksinkertaista. Suomessa osataan tehdä kiiltäviä metalliesineitä, mutta niitä ei vain tehdä ja on jätetty tämäkin bisnes muille.
Tämä taas on myöskin tuotekehitysongelma, sillä kahvinkeitin Suomessa on valtaosalle
edelleen kammottava muovinen halpahallijuttu, jossa säiliöön laitettu vesi kiehuu ylhäällä olevan likaisen muoviputken kautta paperisuodattimessa olevaan kahvipuruun ja valuu siitä likaiselta näyttävään lasipannuun. Kun tällä tavoin sai aikaan edellä mainittua perussumppia, jossa on kofeiinia ja joka on halpaa, ei syntynyt mitään tarvetta keksiä edes hieman parempaa kahvinkeitintä. Kun kahvinkeittimenkin tärkein ominaisuus on se, kuinka monta kuppia kahvia se keittää minuutissa, ei kenellekään tullut mieleenkään tehdä kaunista esinettä.
Pari tonnia maksavassa vekottimessa on se hyvä puoli, että sen jokaista raaka-ainetta ja osaa ei tarvitse optimoida mahdollisimman halvaksi vaan voidaan keskittyä laatuun ja ulkonäköön ja silti tehdä sievoinen voitto. Muovinpaloista kootussa kymmenen euron härvelissä ei suuresti katetta ole, vaikka silläkin syntyy kahvia.
Tämän suomalaisen konseptin ongelma on ilmeinen.
Suomen kustannustaso on suunnilleen samaa luokkaa kuin Sveitsissä kaikkien kulujen, verojen ja suojelurahojen jälkeen. On aivan täydellisen selvää, ettei tällä hintarakenteella kannata tehdä bulkkia, mutta juuri sitä Suomi raivoisasti tekee, on kyse millaisista tuotteista vain. Suomessa edes ajatusmaailma ei tunnu kovin helposti taipuvan siihen, että luotaisiin runsaasti ilmaa hinnassa sisältävä mutta äärimmäisen laadukkaaksi mielletty tuote tai palvelu. Poikkeuksiakin tietysti mahtuu sekaan, ja vaikkapa Genelecin kaiuttimet taitavat käydä varsin mukavasti kaupaksi ympäri maailmaa.
Siinä, missä bulkkibisnekseen keskittyvä Suomi tappelee työttömyyden ja erinäköisten vajeiden kanssa kun bulkin teko ei Suomessa oikein kannata, lähes yksinomaan skaalan toiseen päähän keskittyvässä Sveitsissä on täystyöllisyys ja lisäksi töitä hirveälle määrälle ulkomaalaisia. Työllisyysmielessä laadukkaiden kulutustavaroiden tekeminen on erinomaista bisnestä, sillä kalliin kulutustavaran tekee aivan yhtä vähän koulutettu työläinen kuin bulkkitavarankin, tarjoten töitä muillekin kuin internet-juttujen suunnittelijoille. Valtavien katteiden bisneksessä ei kuitenkaan ole mitään syytä siirtää tuotantoa Vinkuintiaan.
Siihen, mistä tämä kaikki johtuu, palaamme myöhemmin.
Tänään siirrytään asenneilmastoasioihin. Siihen tarvitaan esimerkiksi jotakin, ja käytetään viskin ja kermavaahdon kanssa herkullista juomaa elikkä kahvia.
Suomessa juodaan ja on juotu jo vuosikymmenet enemmän kahvia per henkilö kuin missään muussa maassa. Suomella olisi siis mahdollisuus olla asiassa edelläkävijä, suunnannäyttäjä ja rahastaja monella eri tavalla, mutta näin ei ole.
Siellä täällä on huippukalliita kahveja, mutta keskimääräistä parempana pidetty
Suhtautuminen kahviin käy esimerkiksi siitä, miten Suomessa helposti suhtaudutaan asioihin. Kahvilla on joku yksinkertainen parametristo (=siinä on kofeiinia ja sen pitää olla halpaa), ja kun tämä on saavutettu, tuote on valmis. Erityinen ja huomionarvoisa lisämauste on se, että kahvi on hyvää, mutta se ei ole mitenkään välttämätön ehto. Enemmän Suomea ristiin rastiin työkseen kiertävät keskustelevat siitä, missä tienvarsipaikoissa on juotavaksi kelpaavaa kahvia ja missä ei. Mutta koska huonoa kahvia myyvät mestat ovat siellä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, ei asia selvästi kovin monia kiinnosta eikä huonon kahvin tarjoajalla ole sen vertaa ammattiylpeyttä, että hän lakkaisi sitä tarjoamasta ja ryhtyisi myymään hyvää kahvia. Ei tarvitse, sillä kofeiinia on huonossakin kahvissa, ja muu on ylimääräistä pröystäilyä. Laatu ei ole kovinkaan korkealla kriteerien joukossa kun taas joissain muissa paikoissa se on kaikki kaikessa.
Kahvi on juomana kehittynyt viimeisten 50 vuoden aikana ja on syntynyt erilaisia tapoja tarjota sitä. Mustan pannukahvin rinnalle on tullut kaikenlaisia variantteja, mutta onko yhtäkään näistä keksitty Suomessa, jossa kyllästymisen mustaan sumppiin olisi kulutetun määrän perusteella pitänyt olla suurempaa kuin muualla maailmassa? Eipä taida olla, muut kahvin variantit ovat tulleet Suomeen tuontitavarana. Osa on toki laatuina vanhempia kuin sivistys Suomessa, mutta ei suinkaan jokainen sortti, ja näiden myyminen ympäri maailmaa on varsin nuori bisnes.
Tässä on tuotekehityksen kompastuskivi. Kun kahvissa on kofeiinia ja se on halpaa, tuote on valmis. Ei sille tarvitse tehdä enää mitään paitsi jos pystyy pikkuisen viilaamaan hinnasta pois. Sen sijaan, että valtavien kulutettujen määrien voimalla pyrittäisiin keksimään jotain uutta tai ylipäätään miettimään, miten tätä tuotetta voisi myydä hieman eri tavalla, pudotetaan helposti hanskat tiskiin, sillä ajattelumaailma ei helposti taivu aivan täydellisen valmiin tuotteen korjaamiseen, sillä siinähän ei ole mitään vikaa. Olisikohan näin käynyt joissain muissakin bisneksissä?
Tuotteen parametreihin tulikin jo viitattua, mutta pureudutaan niihin syvemmälle. Kahvibisnes on erinomainen esimerkki siitä, miten Suomessa liitetään tuotteeseen parametreja, joilla ei ole lopulta mitään merkitystä ainakaan siltä kannalta, voiko bisneksellä rikastua. Amerikassa myydään kofeiinitonta kahvia enemmän kuin Suomessa kofeiinillista, eli kofeiinin määrä ei tainnut olla lopulta se juttu. Eikä kahvin tarvitse edes olla aivan mahdottoman halpaa. Tilaus näytti Suomessakin olleen
Tästä päästään brändeihin ja tuotteen ulkoasuun. Kun itse lähdin Suomesta, kaikki suomalainen kahvi oli pakattu täsmälleen saman kokoisiin ja saman mallisiin foliobriketteihin, joihin vain oli maalattu kahvikuppi ja sen ympärille jotakin vihreällä, sinisellä tai punaisella. En voi mitenkään päätyä siihen tulokseen, että mikään brändi olisi pyrkinyt oleellisesti erottumaan joukosta. Kaikki käyttivät runsaasti rahaa mainontaan, mutta lopputulos siitä taisi olla pientä hienosäätöä markkinaosuudessa. Vientiin ei kultakatriinapaketista tainnut olla, paitsi ehkä jossain vaiheessa Neuvostoliittoon jos sieltä ei saanut kahvia ollenkaan. Ajatuskin siitä, että edes yksi valmistaja olisi ruvennut myymään jotain aivan muuta aivan erilaisessa paketissa, tuntui kovin kaukaiselta ja tuntuu edelleen.
Maailmalla on joitakin kahvilaketjuja, Starbucks niistä etunenässä. En näe mitään syytä, miksi suomalainen ei olisi voinut keksiä tätä ideaa kun kerran kahvia ostetaan ja myydään aivan joka kadunkulmassa Helsingissä, mutta eipä vain onnistunut tämäkään. Ei tietenkään, sillä siinä kahvi on melko sivuseikka ja brändi on kaikki kaikessa. Miksi rakentaa brändiä kahvilaketjulle kun voi puristaa kultakatriinabrikettejä hiirenharmaassa ruukissa ja kipata mainosbudjetti “nyt kaksi yhden hinnalla” -tarjousten julistamiseen?
Suomalaisesta kahvibisneksestä jää hyvistä lähtökohdista huolimatta käteen keskinkertaisuus, pyrky parhaaseen grammaa per euro -suhteeseen nautinnon ja siihen liittyvien arvojen kustannuksella, tuotekehityksen puuttuminen, harmaat ja toisiaan kopioivat brändit ja palvelukonseptin täydellinen puute.
Vielä ällistyttävämpi asia on kahvinkeitin.
Ei ole mitään syytä, miksi Suomessa ei voitaisi tehdä kaikkia maailman hyvää kahvia pulauttavia kahvinkeittimiä. Niissä ei vaadita minkäännäköistä teknistä erityisosaamista, sillä niiden pitää pystyä keittämään vettä ja tupruttamaan se tuutista. Tekniikka tähän on ollut olemassa noin kaksituhatta vuotta eikä se ole muuttunut siitä oleellisesti miksikään. Sen sijaan, että kaikki vipuja, hanoja ja mittareita tursuavat parin tonnin härvelit tehtäisiin Suomessa, ne tehdäänkin Sveitsissä. Tuollaisen värkin aikaansaamisessa ei tarvittaisi mitään muuta kuin muotoilua ja huolellista keskittymistä jokaiseen yksityiskohtaan, sillä näiden laitteiden pitää näyttää ja kuulostaa oikeilta kun itse tekniikka on varsin yksinkertaista. Suomessa osataan tehdä kiiltäviä metalliesineitä, mutta niitä ei vain tehdä ja on jätetty tämäkin bisnes muille.
Tämä taas on myöskin tuotekehitysongelma, sillä kahvinkeitin Suomessa on valtaosalle
Pari tonnia maksavassa vekottimessa on se hyvä puoli, että sen jokaista raaka-ainetta ja osaa ei tarvitse optimoida mahdollisimman halvaksi vaan voidaan keskittyä laatuun ja ulkonäköön ja silti tehdä sievoinen voitto. Muovinpaloista kootussa kymmenen euron härvelissä ei suuresti katetta ole, vaikka silläkin syntyy kahvia.
Tämän suomalaisen konseptin ongelma on ilmeinen.
Suomen kustannustaso on suunnilleen samaa luokkaa kuin Sveitsissä kaikkien kulujen, verojen ja suojelurahojen jälkeen. On aivan täydellisen selvää, ettei tällä hintarakenteella kannata tehdä bulkkia, mutta juuri sitä Suomi raivoisasti tekee, on kyse millaisista tuotteista vain. Suomessa edes ajatusmaailma ei tunnu kovin helposti taipuvan siihen, että luotaisiin runsaasti ilmaa hinnassa sisältävä mutta äärimmäisen laadukkaaksi mielletty tuote tai palvelu. Poikkeuksiakin tietysti mahtuu sekaan, ja vaikkapa Genelecin kaiuttimet taitavat käydä varsin mukavasti kaupaksi ympäri maailmaa.
Siinä, missä bulkkibisnekseen keskittyvä Suomi tappelee työttömyyden ja erinäköisten vajeiden kanssa kun bulkin teko ei Suomessa oikein kannata, lähes yksinomaan skaalan toiseen päähän keskittyvässä Sveitsissä on täystyöllisyys ja lisäksi töitä hirveälle määrälle ulkomaalaisia. Työllisyysmielessä laadukkaiden kulutustavaroiden tekeminen on erinomaista bisnestä, sillä kalliin kulutustavaran tekee aivan yhtä vähän koulutettu työläinen kuin bulkkitavarankin, tarjoten töitä muillekin kuin internet-juttujen suunnittelijoille. Valtavien katteiden bisneksessä ei kuitenkaan ole mitään syytä siirtää tuotantoa Vinkuintiaan.
Siihen, mistä tämä kaikki johtuu, palaamme myöhemmin.
Gosplan
04/07/11 08:10
Kirjoitan lähipäivinä pari artikkelia lisää Suomen kilpailukykyongelmasta.
Niiden pohjatyöksi tarvitaan ajatus Gosplanista. Gosplan oli Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelma-aparaatti, joka lopulta päätti melkein kaikesta jakamalla resursseja sinne tänne mielensä mukaan. Ajatus sinänsä oli kaunis resurssien järkevästä ja oikeudenmukaisesta allokoinnista kun markkinataloudelle ei voinut tehtävää jättää, mutta kun sama putka allokoi terästä armeijan panssariprojektiin ja nuppineuloihin, oli melkein itsestäänselvää, että nuppineuloista muodostui lopulta hirveä pula.
Järjestelmä oli myös toivottoman keskusjohtoinen. Kun paikallishallinnolla oli teoriassa paljonkin valtaa, mutta resurssit piti anoa keskushallinnolta ja niitä useimmiten ei saanut, lopulta koko maa oli toivottoman keskusjohtoinen johtaen tuntemiimme ongelmiin.
Markkinatalousmaissa asiat olivat toisin. Kun jokainen julkisesta sektorista yksityiseen ihmiseen osti haluamansa tai tarvitsemansa asiat siltä, joka ne halusi sovittuun hintaan myydä, talous lähti kiitolaukalle verrattuna keskusjohtoisiin paikkoihin, sillä resursseja ei jaettu sellaisiin paikkoihin, joissa kukaan ei halua niistä maksaa. Toisaalta asioita pystyttiin suunnittelemaan, päättämään ja tekemään yksityisen ihmisenkin tasolla ja kaikissa sitä suuremmissa yksiköissä kuten esimerkiksi firmoissa tai
julkisella sektorilla valtiota pienemmissä yksiköissä, mikä loi dynamiikkaa.
Sitten meillä on markkinatalousmaa Suomi.
Seurattuani 25 vuotta melko tarkkaan, mitä Suomessa tapahtuu, olen vakuuttunut siitä, että huolimatta siitä, että neuvostojärjestelmän vastustamiseksi piti sotiakin, Gosplan elää ja voi hyvin juuri Suomessa. Tämä on tietenkin lievä kärjistys, mutta tehdään se nyt kuitenkin asioiden havainnollistamiseksi.
Suomessa nimittäin kukaan ei tunnu enää tekevän mitään, ellei valtio tai joku muu varsin suuri yksikkö avusta rahallisesti.
Pääkaupunkiseudulla ei synny yhtään tietä tai rataa vaikka molemmille olisi tarvetta, paitsi jos valtio osallistuu kustannuksiin. Sama koskee infrastruktuuria kaikkialla muuallakin. Kunnissa ei varmasti enää rakenneta yhtään teollisuushallia ilman, että siihen saadaan jotain tukiaisia kunnalta. Pikkukaupungin torin alle ei rakenneta yksityistä parkkihallia, paitsi jos kunta maksaa kulut ja jättää voitot yksityiselle yritykselle. Halusimme tai emme, keskusjohtoisuus on hiipinyt elämäämme, sillä vaikka teoriassa kuka tahansa saisi tehdä mitä tahansa, kukaan ei tee mitään paitsi jos valtio rahoittaa joko suoraan tai mutkan kautta. Tämä antaa keskushallinnolle ja VVM:lle käytännössä Gosplanin aseman, sillä kun mitään ei tapahdu ilman keskushallinnon rahoitusta, tuon rahoituksen kontrolloija käytännössä ulottaa lonkeronsa joka paikkaan.
Kaikki tästä surkeudesta ei selity asenneongelmalla, sillä julkisen sektorin verojärjestelmä ja valtionosuusjärjestelmä käytännössä tekevät omillaan pärjäämisestä melko mahdotonta.
Yhtään sen paremmin ei mene yksityiselläkään sektorilla.
Yritykset voisivat aivan hyvin investoida ja tuotekehittää, mutta harva viitsii tehdä niin paitsi jos siihen saa jotain tukiaisia. Tämä tulikin jo käsiteltyä. Toinen aivan samaa ajatusmaailmaa sisältävä ilmiö on yritysmaailman jatkuva marmatus. Suuret, keskisuuret ja pienet firmat sekä niiden omistajat valittavat minkä kerkiävät siitä, että veroissa on jotain vikaa ja jonkun muun pitäisi maksaa heidän veronsa tai konkurssi kohtaa.
Tässä marmatuksessa voi joskus olla totuuden siemenkin, mutta se tällä hetkellä katoaa Pekka ja susi -efektiin, sillä tuota marinaa on kuultu niin kauan kuin minä muistan eikä se noin pääsääntöisesti tarkoita sitä, mitä siinä sanotaan, sillä 20 vuotta sitten marinan aloittanut yritys todennäköisesti porskuttaa edelleen.
Valitus on kuitenkin perusteiltaan poskellaan. Jos firma ei menesty tekemällä nykyistä bulkkia nykyisille markkinoille nykyisillä hinnoilla, onko ratkaisu vaatia valtiota muuttamaan verojärjestelmää? Ehkä, mutta se on laiskan miehen ratkaisu. Olisiko mahdollista ruveta tekemään paremmin rahaa tuovia asioita kalliimmalla tai pitäisikö etsiä uusia markkinoita? Ei varmaan, se on kovin vaivalloista. Parempi on vain valittaa, että on valtion syy kun bisnes ei kukoista.
Gosplan on syntynyt Suomeen verojärjestelmän takia ja se on tuotu Suomeen tarkoituksella kun se on nähty järkeväksi valuuttapulasta kärsivän pienen maan elinkeinopolitiikaksi.
Maailma kuitenkin otti ja muuttui eikä tällaista keskusjohtoisuutta ja niukkojen resurssien jakoa valuuttatuloja tuoviin projekteihin enää tarvittaisi, mutta Gosplan on jäänyt elämään ihmisten mielissä. Kaikki yksityisestä ihmisestä suuryritykseen rukoilevat taivaan mannaa ylemmiltä hallintotasoilta ja pitävät hallintoa automaattisesti syypäänä siihen, jos tuotteet eivät mene kaupaksi, rahaa ei tulvi ovista ja ikkunoista tai rahaa ei ole nallelimsaan.
Tällainen arvo- ja ajatusmaailma ei taida olla paras mahdollinen ilmapiiri maailmanluokan yritysten synnyttämiseen.
Niiden pohjatyöksi tarvitaan ajatus Gosplanista. Gosplan oli Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelma-aparaatti, joka lopulta päätti melkein kaikesta jakamalla resursseja sinne tänne mielensä mukaan. Ajatus sinänsä oli kaunis resurssien järkevästä ja oikeudenmukaisesta allokoinnista kun markkinataloudelle ei voinut tehtävää jättää, mutta kun sama putka allokoi terästä armeijan panssariprojektiin ja nuppineuloihin, oli melkein itsestäänselvää, että nuppineuloista muodostui lopulta hirveä pula.
Järjestelmä oli myös toivottoman keskusjohtoinen. Kun paikallishallinnolla oli teoriassa paljonkin valtaa, mutta resurssit piti anoa keskushallinnolta ja niitä useimmiten ei saanut, lopulta koko maa oli toivottoman keskusjohtoinen johtaen tuntemiimme ongelmiin.
Markkinatalousmaissa asiat olivat toisin. Kun jokainen julkisesta sektorista yksityiseen ihmiseen osti haluamansa tai tarvitsemansa asiat siltä, joka ne halusi sovittuun hintaan myydä, talous lähti kiitolaukalle verrattuna keskusjohtoisiin paikkoihin, sillä resursseja ei jaettu sellaisiin paikkoihin, joissa kukaan ei halua niistä maksaa. Toisaalta asioita pystyttiin suunnittelemaan, päättämään ja tekemään yksityisen ihmisenkin tasolla ja kaikissa sitä suuremmissa yksiköissä kuten esimerkiksi firmoissa tai
Sitten meillä on markkinatalousmaa Suomi.
Seurattuani 25 vuotta melko tarkkaan, mitä Suomessa tapahtuu, olen vakuuttunut siitä, että huolimatta siitä, että neuvostojärjestelmän vastustamiseksi piti sotiakin, Gosplan elää ja voi hyvin juuri Suomessa. Tämä on tietenkin lievä kärjistys, mutta tehdään se nyt kuitenkin asioiden havainnollistamiseksi.
Suomessa nimittäin kukaan ei tunnu enää tekevän mitään, ellei valtio tai joku muu varsin suuri yksikkö avusta rahallisesti.
Pääkaupunkiseudulla ei synny yhtään tietä tai rataa vaikka molemmille olisi tarvetta, paitsi jos valtio osallistuu kustannuksiin. Sama koskee infrastruktuuria kaikkialla muuallakin. Kunnissa ei varmasti enää rakenneta yhtään teollisuushallia ilman, että siihen saadaan jotain tukiaisia kunnalta. Pikkukaupungin torin alle ei rakenneta yksityistä parkkihallia, paitsi jos kunta maksaa kulut ja jättää voitot yksityiselle yritykselle. Halusimme tai emme, keskusjohtoisuus on hiipinyt elämäämme, sillä vaikka teoriassa kuka tahansa saisi tehdä mitä tahansa, kukaan ei tee mitään paitsi jos valtio rahoittaa joko suoraan tai mutkan kautta. Tämä antaa keskushallinnolle ja VVM:lle käytännössä Gosplanin aseman, sillä kun mitään ei tapahdu ilman keskushallinnon rahoitusta, tuon rahoituksen kontrolloija käytännössä ulottaa lonkeronsa joka paikkaan.
Kaikki tästä surkeudesta ei selity asenneongelmalla, sillä julkisen sektorin verojärjestelmä ja valtionosuusjärjestelmä käytännössä tekevät omillaan pärjäämisestä melko mahdotonta.
Yhtään sen paremmin ei mene yksityiselläkään sektorilla.
Yritykset voisivat aivan hyvin investoida ja tuotekehittää, mutta harva viitsii tehdä niin paitsi jos siihen saa jotain tukiaisia. Tämä tulikin jo käsiteltyä. Toinen aivan samaa ajatusmaailmaa sisältävä ilmiö on yritysmaailman jatkuva marmatus. Suuret, keskisuuret ja pienet firmat sekä niiden omistajat valittavat minkä kerkiävät siitä, että veroissa on jotain vikaa ja jonkun muun pitäisi maksaa heidän veronsa tai konkurssi kohtaa.
Tässä marmatuksessa voi joskus olla totuuden siemenkin, mutta se tällä hetkellä katoaa Pekka ja susi -efektiin, sillä tuota marinaa on kuultu niin kauan kuin minä muistan eikä se noin pääsääntöisesti tarkoita sitä, mitä siinä sanotaan, sillä 20 vuotta sitten marinan aloittanut yritys todennäköisesti porskuttaa edelleen.
Valitus on kuitenkin perusteiltaan poskellaan. Jos firma ei menesty tekemällä nykyistä bulkkia nykyisille markkinoille nykyisillä hinnoilla, onko ratkaisu vaatia valtiota muuttamaan verojärjestelmää? Ehkä, mutta se on laiskan miehen ratkaisu. Olisiko mahdollista ruveta tekemään paremmin rahaa tuovia asioita kalliimmalla tai pitäisikö etsiä uusia markkinoita? Ei varmaan, se on kovin vaivalloista. Parempi on vain valittaa, että on valtion syy kun bisnes ei kukoista.
Gosplan on syntynyt Suomeen verojärjestelmän takia ja se on tuotu Suomeen tarkoituksella kun se on nähty järkeväksi valuuttapulasta kärsivän pienen maan elinkeinopolitiikaksi.
Maailma kuitenkin otti ja muuttui eikä tällaista keskusjohtoisuutta ja niukkojen resurssien jakoa valuuttatuloja tuoviin projekteihin enää tarvittaisi, mutta Gosplan on jäänyt elämään ihmisten mielissä. Kaikki yksityisestä ihmisestä suuryritykseen rukoilevat taivaan mannaa ylemmiltä hallintotasoilta ja pitävät hallintoa automaattisesti syypäänä siihen, jos tuotteet eivät mene kaupaksi, rahaa ei tulvi ovista ja ikkunoista tai rahaa ei ole nallelimsaan.
Tällainen arvo- ja ajatusmaailma ei taida olla paras mahdollinen ilmapiiri maailmanluokan yritysten synnyttämiseen.
Sukupuolineutraali lastentarha
27/06/11 12:01
Ruotsissa kokeillaan sukupuolineutraalia lastentarhaa. Tässä on ajatuksen tasolla jotakin, jota en aivan ymmärrä ja jotakin, jonka ymmärrän helpostikin.
Pidän lähtökohtaisen järkevänä ajatuksena sitä, että tytöt ja pojat saavat leikkiä mitä leikkejä huvittaa ilman, että tytöt pannaan tekemään yhtä ja pojat toista. Samaten pidän hyvänä sitä, että aikuiset antavat vitsaa niille räkänokille, jotka ryhtyvät kiusaamaan muita lapsia heidän tekemiensä valintojen takia.
Kun mietin omaa lastentarhaani 35 vuotta sitten, ei sielläkään pakotettu tyttöjä johonkin hommaan ja poikia johonkin toiseen, mutta muistelen kyllä, että ns. yhteisön paine piti ainakin pojat poissa joistain leikeistä. Lapset osaavat olla aika julmia ja jos ruotsalaisilla on ratkaisu siihen, miten heidät saataisiin ymmärtämään
hieman paremmin toisten tekemiä erilaisia valintoja, kokeilu vaikuttaa hyvältä. Se, että ihmiset osaavat antaa muiden tehdä mitä lystäävät sen sijaan, että osoittelevat sormella ja paheksuvat, edustaa kategorista hyvää, on kyse aivan mistä hyvänsä asiasta eikä ainoastaan sukupuolinormeista.
Erityishuomiona kokeilusta huomaamme sen, että ruotsalaisille näyttää olevan nyt suurensuuri ongelma heidän äidinkielensä sisältämä seksistisyys kun päiväkodissa poistetaan han ja hon -sanat ja korvataan ne keksityllä pronominilla. En ole aivan varma, kannattaako yhden päiväkodin käydä pyhään sotaan kielioppia vastaan.
Suomessahan kaikki päiväkodit ovat tällä mittapuulla sukupuolineutraaleja kun kirjakielen "hän" ja puhekielen "se" eivät sukupuolta erottele. Kun sukupuoliroolit eivät näytä kadonneen mihinkään ainakaan jos katsotaan lopputulemaa vaikkapa miesten ja naisten työt -asiassa vaikkei kieli ole koskaan korostanut ihmisten sukupuolta, tekee mieli tulla siihen johtopäätökseen, että tämä asia on lopputuleman kannalta merkityksetön. Suomi kun ei ole lopputulemaa katsottaessa sen tasa- tai epätasa-arvoisempi paikka kuin verrokkiryhmien valtiot.
Uutisesta tulee kuitenkin mieleen pari kysymystä.
Ensimmäinen liittyy itse asiaan. Kun sukupuolet nyt ovat (ainakin) fyysisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia ja on ainakin esitetty jotain ajatuksia siitä, että myös ajattelutavassa ja tavassa muodostaa sosiaalisia verkostoja on eroja (lisää tähän normaali ei-koske-kaikkia-ja-....-ymmv -liturgiasi), onko kokeilulla implisiittisesti tarkoitus sanoa, että yksi tapa on toista parempi? Onko sukupuoli ja siihen ainakin historiassa liittynyt roolijako niin suuri ongelma, että siitä pitää yrittää hankkiutua eroon korostamalla sukupuolta kaikissa mahdollisissa asioissa, sillä sehän on tosiasiassa se, mitä tapahtuu, kun lapsosia huitaistaan karttakepillä sormelle aina kun käyttävät vanhempiensa opettamaa kieltä.
"Läps. Älä käytä sanaa nainen, koska pitää puhua henkilöistä". Jääkö käteen ajatus henkilöistä ja tasa-arvosta vai korostuiko sukupuoli asiassa, jossa lapsi sitä ei aikaisemmin edes ajatellut? Ainakin mahdollisuuksien rajoissa on se, että sukupuoliasia ylikorostuu. Samaten on mahdollisuuksien rajoissa synnyttää ajatus siitä, että toisen sukupuolen rooli on toista parempi, sillä näitä käyttäytymisnormeja yritetään nyt muuttaa ja yhtenäistää.
Toinen kysymys on se, pystyykö päiväkoti pitämään lopulta näppinsä erossa lasten kasvatuksesta. Jos pystyy ja kaikki saavat oikeasti leikkiä sotaa tai kotia aivan sen mukaan miten huvittaa, ilman yhteisön painetta, kokeilu vaikuttaa hyvältä, sillä se oikeastaan toteuttaa sen, jonka jokainen päiväkoti ainakin Pohjois-Euroopassa yrittää ohjelmassaan toteuttaa muttei onnistu siinä kovin hyvin.
Jos taas tämän ihmiskokeen taustalla olevat voimat ovat pakko-onnistumisen edessä ja onnistumista mitataan lopputuloksesta, on taaskin mahdollisuuksien rajoissa, että päiväkodin aikuiset alkavat painostaa lapsia leikkimään "oikein", jotta tilastoihin saadaan oikeita numeroita. Poikia patistetaan pois sotaleikeistä ja tyttöjä kotileikeistä ja ajatus siitä, että lapsi itse saa valita, katoaa vessanpöntöstä alas.
Itse olen lapsiasiassa kiinnittänyt huomiota lähinnä siihen, että nykyään lapset eivät enää saa kovin paljoa tehdä itse valintojaan kun Suomeen on tullut amerikkalainen kulttuuri, jossa lapsia ei saa jättää yksin hetkeksikään. En tiedä onko tämä hyvä vai paha, mutta se on eri lailla kuin ennen ja ainakin entisellä mallilla kasvoi melko hyviä veronmaksajia, joten täysin poskellaan kasvatus ei ole ollut. Ennen koulua aikuiset kyyläävät päiväkodissa. Sitten koulussa ja opastetussa iltapäivätoiminnassa, jonka jälkeen vanhemmat kuskaavat valmentajien kyylättäväksi urheiluseuroissa, ja sitten nukkumaan ja toistetaan kunnes kersa pahimmassa teiniangstissa aloittaa täydellisen kapinan.
Jos päiväkotikokeilu palauttaisi oikeasti päätäntävallan joissain rajatuissa asioissa takaisin lapsille ja antaisi lasten tehdä mitä lapset haluavat tehdä, pidän ajatuksesta. Jos taas aikuiset ryhtyvät mestaroimaan haluamaansa lopputulokseen pääsemiseksi, mikään ei tässä asiassa muuttunut.
Oma suhteeni tasa-arvoon on se, että katson sukupuolten olevan erilaisia mutta
yhtä arvokkaita. Huolimatta siitä, että jossain gallup-kyselyssä tai suoranaisessa valinnassa valtaosa miehistä valitsee näin ja valtaosa naisista noin, liberalismin hengessä erilaisissa asioissa on katsottava yksilöä eikä edustamaansa viiteryhmää.
Kasvatusmielessä ajatus siitä, että muiden valintoja pitää ymmärtää eikä syrjiä ketään niiden perusteella, on tavoittelemisen arvoinen ja ylevä. Mutta onko valheessa eläminen oikea tapa päästä tähän tai mihinkään muuhunkaan lopputulokseen? Onko oikea tapa teeskennellä, että sukupuolia ja noita "valtaosa valitsee" -tyyppisiä rooleja ei enää ole olemassakaan, kun ne kuitenkin ovat olemassa heti kun poistuu ihmiskoelaboratorion koeputkesta?
Minä olen pärjännyt aikuisten kanssa varsin hyvin pelaamalla varsin avoimilla korteilla ja kertomalla asiat niin kuin näen tai parhaani mukaan ymmärrän niiden olevan. Toisaalta parhaat näkemäni vanhemmat puhuvat lapsilleen kuin aikuisille eivätkä lässytä ja valehtele.
Ihmisen lapsi on varsin sitkeää tekoa, joten tuskin heitä ruotsalainen päiväkoti kykenee pilaamaan vaikka olisikin hieman omituinen paikka. Epäilen kuitenkin, että kokeilu edistää tasa-arvoa huonommin kuin se, että kuvataan nykysysteemi oikein sen ongelmia hyssyttelemättä.
Tasa-arvo, on sitten kyse sukupuolista tai seksuaalisista vähemmistöstä, on mennyt viime vuosikymmeninä aika rivakasti eteenpäin. Ilman minkäännäköisiä paremman ihmisen kasvattamiseksi tähtääviä toimenpiteitä. Ensin murrettiin karsinat ja sen jälkeen on ryhdytty pikku hiljaa suvaitsemaan enemmän ja enemmän niitä, jotka kulkevat omia polkujaan.
Tällaisista ihmiskokeista ja toisinaan kuulluista tasa-arvopuheenvuoroista tulee mieleen, että osa meistä ei malttaisi mitenkään odottaa täydellisen tasa-arvon toteutumista ja on valmis rikkomaan vaikka mitä tulokseen pääsemiseksi. Tavat ja yhteiskunnat muuttuvat aika huonosti väkisin, sillä kannettu vesi ei pysy kaivossa.
Täydellisen tasa-arvon määritelmä on eri ihmisille erilainen. Itse en mittaa lopputulosta eri tehtävissä vaan sitä, pakotetaanko ihmisiä tekemään asioita, joita he eivät halua tehdä. Jos valinta on aidosti vapaa, erot lopputuloksessa eivät ole osoituksia ongelmasta. Joku fraktio katsoo nimenomaan lopputuloksen tasa-arvoa, mikä on haasteellinen tehtävä sikäli mikäli enemmistö kummassakin sukupuolessa todellakin vapaaehtoisesti ja painostamatta tekee erilaisia valintoja.
Tällöin osa ihmisistä pitää henkisesti murskata tekemään oikeita valintoja numeroiden parantamiseksi, ja tämän ajatuksen vastenmielisyyttä tuskin pitää selittää kenellekään.
Pidän lähtökohtaisen järkevänä ajatuksena sitä, että tytöt ja pojat saavat leikkiä mitä leikkejä huvittaa ilman, että tytöt pannaan tekemään yhtä ja pojat toista. Samaten pidän hyvänä sitä, että aikuiset antavat vitsaa niille räkänokille, jotka ryhtyvät kiusaamaan muita lapsia heidän tekemiensä valintojen takia.
Kun mietin omaa lastentarhaani 35 vuotta sitten, ei sielläkään pakotettu tyttöjä johonkin hommaan ja poikia johonkin toiseen, mutta muistelen kyllä, että ns. yhteisön paine piti ainakin pojat poissa joistain leikeistä. Lapset osaavat olla aika julmia ja jos ruotsalaisilla on ratkaisu siihen, miten heidät saataisiin ymmärtämään
Erityishuomiona kokeilusta huomaamme sen, että ruotsalaisille näyttää olevan nyt suurensuuri ongelma heidän äidinkielensä sisältämä seksistisyys kun päiväkodissa poistetaan han ja hon -sanat ja korvataan ne keksityllä pronominilla. En ole aivan varma, kannattaako yhden päiväkodin käydä pyhään sotaan kielioppia vastaan.
Suomessahan kaikki päiväkodit ovat tällä mittapuulla sukupuolineutraaleja kun kirjakielen "hän" ja puhekielen "se" eivät sukupuolta erottele. Kun sukupuoliroolit eivät näytä kadonneen mihinkään ainakaan jos katsotaan lopputulemaa vaikkapa miesten ja naisten työt -asiassa vaikkei kieli ole koskaan korostanut ihmisten sukupuolta, tekee mieli tulla siihen johtopäätökseen, että tämä asia on lopputuleman kannalta merkityksetön. Suomi kun ei ole lopputulemaa katsottaessa sen tasa- tai epätasa-arvoisempi paikka kuin verrokkiryhmien valtiot.
Uutisesta tulee kuitenkin mieleen pari kysymystä.
Ensimmäinen liittyy itse asiaan. Kun sukupuolet nyt ovat (ainakin) fyysisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia ja on ainakin esitetty jotain ajatuksia siitä, että myös ajattelutavassa ja tavassa muodostaa sosiaalisia verkostoja on eroja (lisää tähän normaali ei-koske-kaikkia-ja-....-ymmv -liturgiasi), onko kokeilulla implisiittisesti tarkoitus sanoa, että yksi tapa on toista parempi? Onko sukupuoli ja siihen ainakin historiassa liittynyt roolijako niin suuri ongelma, että siitä pitää yrittää hankkiutua eroon korostamalla sukupuolta kaikissa mahdollisissa asioissa, sillä sehän on tosiasiassa se, mitä tapahtuu, kun lapsosia huitaistaan karttakepillä sormelle aina kun käyttävät vanhempiensa opettamaa kieltä.
"Läps. Älä käytä sanaa nainen, koska pitää puhua henkilöistä". Jääkö käteen ajatus henkilöistä ja tasa-arvosta vai korostuiko sukupuoli asiassa, jossa lapsi sitä ei aikaisemmin edes ajatellut? Ainakin mahdollisuuksien rajoissa on se, että sukupuoliasia ylikorostuu. Samaten on mahdollisuuksien rajoissa synnyttää ajatus siitä, että toisen sukupuolen rooli on toista parempi, sillä näitä käyttäytymisnormeja yritetään nyt muuttaa ja yhtenäistää.
Toinen kysymys on se, pystyykö päiväkoti pitämään lopulta näppinsä erossa lasten kasvatuksesta. Jos pystyy ja kaikki saavat oikeasti leikkiä sotaa tai kotia aivan sen mukaan miten huvittaa, ilman yhteisön painetta, kokeilu vaikuttaa hyvältä, sillä se oikeastaan toteuttaa sen, jonka jokainen päiväkoti ainakin Pohjois-Euroopassa yrittää ohjelmassaan toteuttaa muttei onnistu siinä kovin hyvin.
Jos taas tämän ihmiskokeen taustalla olevat voimat ovat pakko-onnistumisen edessä ja onnistumista mitataan lopputuloksesta, on taaskin mahdollisuuksien rajoissa, että päiväkodin aikuiset alkavat painostaa lapsia leikkimään "oikein", jotta tilastoihin saadaan oikeita numeroita. Poikia patistetaan pois sotaleikeistä ja tyttöjä kotileikeistä ja ajatus siitä, että lapsi itse saa valita, katoaa vessanpöntöstä alas.
Itse olen lapsiasiassa kiinnittänyt huomiota lähinnä siihen, että nykyään lapset eivät enää saa kovin paljoa tehdä itse valintojaan kun Suomeen on tullut amerikkalainen kulttuuri, jossa lapsia ei saa jättää yksin hetkeksikään. En tiedä onko tämä hyvä vai paha, mutta se on eri lailla kuin ennen ja ainakin entisellä mallilla kasvoi melko hyviä veronmaksajia, joten täysin poskellaan kasvatus ei ole ollut. Ennen koulua aikuiset kyyläävät päiväkodissa. Sitten koulussa ja opastetussa iltapäivätoiminnassa, jonka jälkeen vanhemmat kuskaavat valmentajien kyylättäväksi urheiluseuroissa, ja sitten nukkumaan ja toistetaan kunnes kersa pahimmassa teiniangstissa aloittaa täydellisen kapinan.
Jos päiväkotikokeilu palauttaisi oikeasti päätäntävallan joissain rajatuissa asioissa takaisin lapsille ja antaisi lasten tehdä mitä lapset haluavat tehdä, pidän ajatuksesta. Jos taas aikuiset ryhtyvät mestaroimaan haluamaansa lopputulokseen pääsemiseksi, mikään ei tässä asiassa muuttunut.
Oma suhteeni tasa-arvoon on se, että katson sukupuolten olevan erilaisia mutta
Kasvatusmielessä ajatus siitä, että muiden valintoja pitää ymmärtää eikä syrjiä ketään niiden perusteella, on tavoittelemisen arvoinen ja ylevä. Mutta onko valheessa eläminen oikea tapa päästä tähän tai mihinkään muuhunkaan lopputulokseen? Onko oikea tapa teeskennellä, että sukupuolia ja noita "valtaosa valitsee" -tyyppisiä rooleja ei enää ole olemassakaan, kun ne kuitenkin ovat olemassa heti kun poistuu ihmiskoelaboratorion koeputkesta?
Minä olen pärjännyt aikuisten kanssa varsin hyvin pelaamalla varsin avoimilla korteilla ja kertomalla asiat niin kuin näen tai parhaani mukaan ymmärrän niiden olevan. Toisaalta parhaat näkemäni vanhemmat puhuvat lapsilleen kuin aikuisille eivätkä lässytä ja valehtele.
Ihmisen lapsi on varsin sitkeää tekoa, joten tuskin heitä ruotsalainen päiväkoti kykenee pilaamaan vaikka olisikin hieman omituinen paikka. Epäilen kuitenkin, että kokeilu edistää tasa-arvoa huonommin kuin se, että kuvataan nykysysteemi oikein sen ongelmia hyssyttelemättä.
Tasa-arvo, on sitten kyse sukupuolista tai seksuaalisista vähemmistöstä, on mennyt viime vuosikymmeninä aika rivakasti eteenpäin. Ilman minkäännäköisiä paremman ihmisen kasvattamiseksi tähtääviä toimenpiteitä. Ensin murrettiin karsinat ja sen jälkeen on ryhdytty pikku hiljaa suvaitsemaan enemmän ja enemmän niitä, jotka kulkevat omia polkujaan.
Tällaisista ihmiskokeista ja toisinaan kuulluista tasa-arvopuheenvuoroista tulee mieleen, että osa meistä ei malttaisi mitenkään odottaa täydellisen tasa-arvon toteutumista ja on valmis rikkomaan vaikka mitä tulokseen pääsemiseksi. Tavat ja yhteiskunnat muuttuvat aika huonosti väkisin, sillä kannettu vesi ei pysy kaivossa.
Täydellisen tasa-arvon määritelmä on eri ihmisille erilainen. Itse en mittaa lopputulosta eri tehtävissä vaan sitä, pakotetaanko ihmisiä tekemään asioita, joita he eivät halua tehdä. Jos valinta on aidosti vapaa, erot lopputuloksessa eivät ole osoituksia ongelmasta. Joku fraktio katsoo nimenomaan lopputuloksen tasa-arvoa, mikä on haasteellinen tehtävä sikäli mikäli enemmistö kummassakin sukupuolessa todellakin vapaaehtoisesti ja painostamatta tekee erilaisia valintoja.
Tällöin osa ihmisistä pitää henkisesti murskata tekemään oikeita valintoja numeroiden parantamiseksi, ja tämän ajatuksen vastenmielisyyttä tuskin pitää selittää kenellekään.
Irtisanomissuojasta
22/06/11 10:40
Taloussanomat uutisoi, että työntekijöistä pääsee eroon Suomessa halvemmalla kuin monissa muissa maissa. Tämän päälle on kuultu normaalit puheenvuorot. Ammattiliitot ovat sitä mieltä, että Suomeen pitää saada saksalaistyyppiset jättimäiset erorahat ja EK puolestaan 
on sitä mieltä, ettei tarvitse tehdä mitään.
Totuus on jossain tuolla ulkona.
Totta on se, että eri maiden vertaaminen keskenään ei ole erityisen älykästä ellei katsota kokonaisuutta. Kokonaisuuteen vaikuttaa muunmuassa työllistämistoimien määrä, työttömyysturvan taso ja kesto, työttömyysturvan rahoitus ja irtisanomiskäytäntö.
Huomataan tässä kohtaa, että vahva irtisanomissuoja ja suuret irtisanomisen kustannukset eivät sellaisenaan ole oikotie onneen. Tanskassa ei ole kumpaakaan ja siitä huolimatta maassa vallitsee käytännössä täystyöllisyys tai ainakin vallitsi vähän aikaa sitten. Tanskassa on yhdistetty kevyt irtisanomisprosessi alkuvaiheessaan hyvään työttömyysturvaan, aktiiviseen työllistämispolitiikkaan ja lopulta työttömän kepittämiseen jos työ ei vapaaehtoisin keinoin ala maistua. Tämä systeemi näyttää toimivan hyvin.
Saksassa taas on valittu viime vuosikymmenen aikana toisenlainen tie. Taloussanomien uutinen viittaa työehtosopimusten erorahoihin Saksassa, mutta toimittaja ei tunne historiallista perspektiiviä. Saksassa talous oli ongelmissa kalliiden kustannusten takia noin kymmenen vuotta sitten. Siellä ammattiliitot ja työnantajat pääsivät sopimukseen kilpailukyvynpalauttamisohjelmasta, jossa palkankorotukset pidetään maltillisina ja työnantajat sitoutuvat pitämään työntekijät töissä. Työehtosopimusten kalliit irtisanomisrahat ovat pääosin tämän puitesopimuksen peruja, joita työnantaja ei ole luovuttanut hyvää hyvyyttään vaan antanut vaihdossa korvaukseksi maltillisesta palkkalinjasta. Tämäkin malli on toiminut hyvin ja Saksan kilpailukyky on esimerkiksi Suomeen verrattuna ylivoimainen kun vielä 10 vuotta sitten oli toisin päin.
Suomen systeemi on monella tapaa “worst of both worlds” ja siksi sitä voisi hieman parantaa.
Siinä yhdistyy keskinkertainen mutta rahoittajalle (=työnantaja) kallis työttömyysturva olemattomaan työllistämispolitiikkaan ja lopullinen niitti on irtisanomisprosessi, joka ei ole kevyt eikä raskas, ainoastaan v:llä alkavaa voimasanaa aiheuttava, sekä työntekijän että työnantajan vinkkelistä.
Sallikaa minun selittää.
Ansiosidonnainen työttömyysturva ei lankea ilmaiseksi vaan se maksetaan pääosin veroista
ja palkan sivukuluista. Työnantajan osuus on 45 prosentin tuolla puolen ja tämä näkyy suoraan työvoimakuluissa vaikkei työntekijä mitään palkkakuitissaan näekään. Suomen ansiosidonnainen työttömyysturva on jo oikeastaan rakennettukin pitkäaikaistyöttömyyttä silmällä pitäen eikä edes oleteta, että työnsä menettävät työllistyvät uudelleen. Se on siis rakennettu painottamaan kestoa eikä tasoa. Lisäksi siinä on jotain karensseja, joiden nykytilaa en tunne, mutta jotka aiheuttavat lisäongelman työttömyyden alkupäässä kun on muutenkin henkisesti hieman hankalaa.
Kaikennäköisten leikkurien jälkeen tilanne työttömyysturvan osalta on se, että yhden palkansaajan valkokaulustyöläistalous ei välttämättä selviä ansiosidonnaisella asuntolainoistaan, vaikka pankit toki tulevatkin vastaan ainakin useimmiten. Leikkuri hyökkää jossain alle suomalaisen keskipalkan suuruisessa ökyliksassa ja kun työttömyys on nykyään myös valkokaulustyöläisten ongelma eikä ainoastaan kouluttamattoman, pienipalkkaisen väen, järjestelmää ei voi pitää erityisen hyvänä.
Irtisanomisprosessin ainoa tehtävä on puolestaan simputtaa kaikkia osallisia.
Lopulta se päättyy niin, että työnantaja irtisanoo kenet haluaa, eli mitään tosiasiallista neuvoteltavaa ei ole, mutta tähän vaiheeseen pääseminen on tuskaisa prosessi kaikille. Prosessi kestää vähintään kuusi viikkoa ja tänä aikana työntekijät ovat epävarmuuden piirissä, minkä ainakin itse kokisin henkisesti aivan mahdottoman raskaaksi. Työnantaja taas joutuu varomaan simputtavia ja saivartelevia muotovirheitä, jotta ei joudu aloittamaan prosessia alusta tai maksamaan korvauksia. Lisäksi YT:n alkaminen tarkoittaa sitä, että ovi alkaa käydä, ja firmasta lähtee se väki, joka työllistyy vaivatta naapurifirmaan, sillä nämä lähtevät jo kuuden viikon neuvottelujen aikana vaikkei heitä ollut mitään tarkoitusta missään vaiheessa irtisanoa vaan ne, jotka eivät ole tuossa firmassa erityisen tarpeellisia.
Tämän jälkeen tulee irtisanottaville työvelvoitteen sisältävä irtisanomisaika, joka riippuu työsuhteen pituudesta. Mahtaa olla motivaatio korkealla.
Mitään keskeisiä tavoitteita ei lopulta saavuteta. Suomen irtisanomissuoja ei säilytä työpaikkoja, muttei se ole myöskään sellainen, että se motivoisi palkkaamaan ihmisiä töihin vain sen selvittämiseksi, tuottavatko he firmalle rahaa. Työtä jää syntymättä ja teettämättä. Työnantajat kiertävät irtisanomissuojaa pätkätyöllä, silpulla ja vuokratyöllä, eli rahaa sinänsä kyllä tuntuu löytyvän muttei intoa tarttua byrokratiaan. Pätkä- ja silpputyön ongelma taas on siinä, että suomalainen yhteiskunta esimerkiksi asuntolainapankissa tuntuu edelleen vaativan vakituista työsuhdetta, joka siis ei ole sen vakituisempi kuin silppukaan, mutta paperissa on eri taikasana ja asuntolaina heltiää. Pätkätyöläinen saattaa tulla taloudellisesti hyvinkin toimeen, mutta silti olla hieman yhteiskunnan ulkopuolella tappelemassa yhden jos toisen tahon kanssa, aivan turhaan. Ja taas tuloksena on vain nöyryyttämistä, aivan turhaan sekin.
Tätä asiaa voisi korjata varsin pienellä vaivalla ja pienillä kustannuksilla jos siihen vain löytyisi tahtoa.
Minä en usko, että voimme luoda mekanismia tai että meidän edes kannattaa luoda mekanismia, jossa jalkansa firman ovesta sisään saanut on turvassa loppuikänsä. Kilvoittelu näistä paikoista on silloin niin kovaa, että se lisää väärinkäytösten mahdollisuuksia. Lisäksi kuilu vakityön ja pätkän välillä kasvaa entisestään eikä kevene kuten sen pitäisi, ja työmarkkinoiden kahden kerroksen tilanne vain saa lopullisen sinettinsä. Lisäksi firmat muuttuvat ja maailma kehittyy, ja tämän päivän tarpeellinen työ ei ehkä ole sitä enää kymmenen vuoden kuluttua. Tällä tavoin ajettaisiin lopulta firmatkin kuralle kun ne eivät voisi uudistua ollessaan kiinni työvoimassa, joka ei ikinä opi tarpeeksi uusia temppuja, mutta jota ei voida mitenkään vaihtaa toiseen järkevin kustannuksin.
Jos asiaa katsotaan hieman toisin, Suomessa itse asiassa on pienellä tempulla varsin avokätinen irtisanomiskorvaus. Pieni temppu on se, että YT-menettelystä luovutaan kokonaan täysin tarpeettomana ja irtisanomisajalta maksetaan palkkaa, mutta poistetaan työvelvoite.
YT-menettely on lopulta varsin joutava kuvio eikä siitä hyödy kukaan. Nythän irtisanomisten määrä ja muoto joskus hieman muuttuvat neuvotteluissa, mutta minä näen asian niin, että tällä tavoin päättyvissä neuvotteluissa on kaksi tyytyväistä osapuolta: työnantaja saa jonkun ongelman ratkaistua ja jotkut saavat säilyttää työnsä. En näe mitään syytä, miksi näitä neuvotteluja ei voitaisi aivan hyvin käydä ilman mitään YT-pakkopaitaa hieman epävirallisemminkin osana aivan normaalia ja arkista johtamistyöskentelyä.
Syntyy idea tehdä jotain toisin ja vähentää väkeä ja joku vastaa tähän toisella idealla, joka on parempi kaikkien kannalta. Miksi tämä jätettäisiin tekemättä, jos kerran siitä kaikki hyötyvät? Asiat eivät kriisiydy ruohonjuuritason ongelmiksi, kun ne hoidetaan hieman salaisemmin niissä samoissa kabineteissa ja samojen ihmisten kesken, jotka hoitaisivat ne myös YT-menettelyssä kaikkien huoneen ulkopuolelle suljettujen järsiessä kynsiään.
Irtisanomisajan työvelvoite on lähinnä nöyryyttävä. Työntekijä ei ole erityisen motivoitunut ja myrkyttää ilmapiirin ympärillään, ja monet firmat ovat jo nyt tästä vapaaehtoisesti luopuneet. Jos tästä luovuttaisiin lainsäädäntötietä yleisesti, juuri mikään ei menisi rikki. Jos työnantaja haluaa eroon työntekijästä, mielestäni ei ole kohtuutonta vaatia tämän vertaa kunnioittavaa kohtelua.
Näin ilmoitustyyppisen irtisanomisajan korvaukseksi tulisi työsuhteen kestosta riippuvan irtisanomisajan palkka plus kuuden viikon palkka. Kassan kautta kotiin, heippa hei.
Tällöin työntekijällä olisi aikaa vähintäänkin pari kuukautta ja pidemmän työsuhteen tapauksessa useita kuukausia etsiä täydellä palkalla itselleen uutta työtä ennen kuin edes pitää asioida työttömyysturva-aparaatin kanssa. Muutaman kuukauden palkka on aivan kohtuullinen irtisanomiskorvaus, kun sen päälle on kuitenkin olemassa vielä ansiosidonnainen työttömyysturva.
Josta päästäänkin työttömyysturvaan ja työllistämiseen.
Ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta pitäisi ainakin tarjota halukkaille sellainen variantti, jossa ei olisi alussa karenssia ja jossa saisi työttömyyden alkuvaiheessa 100% tai lähelle sitä olevan summan palkastaan. Nyt seitsemän tonnin kuukausipalkkaa saava saa hieman yli kaksi tonnia kuussa ansiosidonnaista, mikä on lähinnä huono vitsi kun ajatus oli säilyttää elintaso melko lailla ennallaan. Tätä saa toki 500 päivää jos jää syljeskelemään kattoon, mutta miltä tuntuisi, jos saisi 80% palkastaan ilman leikkureita (kun leikkureita ei kerran ole maksuissakaan), ja kesto olisi huomattavasti lyhyempi? En tiedä, millä kestolla tuosta tulisi kustannusneutraali, mutta kuvitellaan, että vaikkapa sadalla päivällä.
Työllistämistoimien ongelma taas on se, että työvoimaviranomaisten imago ja profiili ei ole erityisen korkea. Ei Suomessa ilmoiteta avoimista työpaikoista tämän aparaatin kautta paitsi joillain duunarialoilla. Kun työ on muuttanut luonnettaan ja valkokaulustyö on lisääntynyt, ei enää voida operoida muinaisten ammattinimikkeiden ympärillä ainakaan koko työvoimaa koskien. Avoimen työpaikan täyttäminen jossain nörttifirmassa tai pankin bisnessuunnittelussa tarvitsee tuohon hommaan sopivan hyvän tyypin löytämisen eikä sitä, että otetaan pinosta kymmenen pisimpään työttömänä ollutta diplomi-insinööriä tai ekonomia ja käsketään etsiä tuosta.
Tämä aparaatti pitää purkaa ja rakentaa uudelleen ja oletan sen tarvitsevan vetäjikseen uusia ihmisiä nykyisten virkamiesten sijaan, sillä nykyinen systeemi ei tuohon kykene vaan firmojen pitää tehdä kaikki itse. Kun on asennoiduttu itse tekemiseen, maksetaan ensin työvoimahallinnosta veroina ja sitten
maksetaan rekryfirmoille, jotka lopulta tekevät työn siten, kuin työnantaja haluaa sen tehtävän. Rekryfirmojen ilmaantuminen ja kasvaminen on osoitus siitä, että tuo homma kyllä voidaan tehdä ja siitä ollaan valmiita maksamaankin, mutta miksi sitä ei voi saada vastineena verorahoille? Siksi, kun ei oikein osata eikä oikein kiinnosta. Samalla kun aparaatti pistetään uusiksi, siltä otetaan pois työttömyyskorvausten hallinnointi, sillä nyt aika kuluu tuohon eikä työllistämiseen ja Kela on jo aivan tarpeeksi hyvä rahanjakamisautomaatti.
Sen jälkeen kun työnvälitys tai miksi sitä nykyään kutsutaankin, on sellaisessa asennossa osaamisen, asenteiden ja tietojärjestelmien osalta, että se pystyy kartoittamaan työnantajan tarvitseman profiilin ja löytämään siihen sopivia kandidaatteja, ryhdytään motivoimaan työnantajia käyttämään tuota palvelua. Sen voi tehdä esimerkiksi jollain pienellä rahallisella porkkanalla, jossa kaikista työnvälityksen kautta tarjolla olevista duuneista saa lopulta jonkun pikku alennuksen jostain sivukulusta sitten kun paikka on täytetty. Vaikka alkuun valtaosa paikoista täytettäisiin edelleen itse, ne olisivat kuitenkin näkyvissä keskitetysti työvoimahallinnossa.
Samalla tulisi korjattua Suomen työmarkkinoilta se ongelma, että firmoihin päätyy homogeenista väkeä ja varsin vähän uusia ajatuksia. Jos nyt tulisin Suomeen takaisin, minulla ei olisi aavistustakaan, mistä hakisin töitä, sillä minun profiilini kaltaisia työpaikkoja ei ilmoitella lehdissä eikä missään muuallakaan, vaan ne täytetään suhteilla. Paljon työtä tehdään puolivillaisin voimin kun parhaat kandidaatit eivät koskaan edes kuulleet avoimesta työpaikasta, sillä heidän tuttaviaan ei sattunut olemaan pomon kanssa samassa jellonaklubissa tai ompeluseurassa.
Jos tarjolla oleva työ olisi julkisesti tarjolla ja tätä kautta alkaisi tulvia parempia kandidaatteja kuin tuttavapiireistä, työvoimahallinnon profiili nousisi itsestään ja positiivinen kierre olisi valmis.
Kaikessa tässä on se hyvä puoli, että tällaisia uudistuksia voitaisiin tehdä ilman, että se maksaa kenellekään juuri mitään. Ei tarvita suuria rahallisia panostuksia valtiolta eikä työnantajille olla sälyttämässä lisäkuluja. Työntekijä ei menetä rahallisesti tai työsuhdeturvallisesti käytännössä mitään, mutta hänen pitämisensä löysässä hirressä vähenee kuten myös nöyryytys pakottamalla töihin irtisanomisaikana. Mahdollisuudet etsiä uutta työtä paranevat eikä tämä maksa mitään. Työvoimahallinnossa taas yritetään hyödyntää olemassa olevaa organisaatiota niin, että se tekee sitä, mitä varten se on alun alkaen luotukin mutta jossa se ei enää maailman muuttumisen takia pärjää.
Jos työvoimahallintoa ei saada uudistettua, voitaisiin myös tutkia tuon bisneksen yksityistämistä kun kerran työnantajat ovat jo nyt valmiita rekryfirmoille maksamaan ja valtiollakin on rahaa nykysysteemin kustannuksiin. Jos rekryfirman tulos riippuu työllistämisestä eikä paperien siirtelystä, into etsiä aktiivisesti töitä työttömille voisi olla virkamiesarmeijaa suurempi. Tätäkin voisi vakavalla naamalla miettiä, sillä rahaa nykyinenkin aparaatti kuluttaa muttei tuota juuri mitään.
Tässä olisi Lauri Ihalaiselle hommaa, mutta kesken taitaa jäädä. Tässä mallissa nimittäin ammattiliittojen ja keskusjärjestöjen arvovalta vähenisi ainakin paperilla, joten keskusjärjestötasolla harattaisiin hirveästi vastaan. Säestysapua saadaan kyllä koska vain kolikon toiselta puolelta EK:sta, sillä siellä vastustetaan kaikkia asioita ja huudetaan kuin hinaajat jos joku kehtaa ehdottaa työmarkkinoille parannuksia, jotka eivät säästä hirveästi työnantajien rahaa tai jotka eivät lisää työntekijän kyykyttämistä.
Totuus on jossain tuolla ulkona.
Totta on se, että eri maiden vertaaminen keskenään ei ole erityisen älykästä ellei katsota kokonaisuutta. Kokonaisuuteen vaikuttaa muunmuassa työllistämistoimien määrä, työttömyysturvan taso ja kesto, työttömyysturvan rahoitus ja irtisanomiskäytäntö.
Huomataan tässä kohtaa, että vahva irtisanomissuoja ja suuret irtisanomisen kustannukset eivät sellaisenaan ole oikotie onneen. Tanskassa ei ole kumpaakaan ja siitä huolimatta maassa vallitsee käytännössä täystyöllisyys tai ainakin vallitsi vähän aikaa sitten. Tanskassa on yhdistetty kevyt irtisanomisprosessi alkuvaiheessaan hyvään työttömyysturvaan, aktiiviseen työllistämispolitiikkaan ja lopulta työttömän kepittämiseen jos työ ei vapaaehtoisin keinoin ala maistua. Tämä systeemi näyttää toimivan hyvin.
Saksassa taas on valittu viime vuosikymmenen aikana toisenlainen tie. Taloussanomien uutinen viittaa työehtosopimusten erorahoihin Saksassa, mutta toimittaja ei tunne historiallista perspektiiviä. Saksassa talous oli ongelmissa kalliiden kustannusten takia noin kymmenen vuotta sitten. Siellä ammattiliitot ja työnantajat pääsivät sopimukseen kilpailukyvynpalauttamisohjelmasta, jossa palkankorotukset pidetään maltillisina ja työnantajat sitoutuvat pitämään työntekijät töissä. Työehtosopimusten kalliit irtisanomisrahat ovat pääosin tämän puitesopimuksen peruja, joita työnantaja ei ole luovuttanut hyvää hyvyyttään vaan antanut vaihdossa korvaukseksi maltillisesta palkkalinjasta. Tämäkin malli on toiminut hyvin ja Saksan kilpailukyky on esimerkiksi Suomeen verrattuna ylivoimainen kun vielä 10 vuotta sitten oli toisin päin.
Suomen systeemi on monella tapaa “worst of both worlds” ja siksi sitä voisi hieman parantaa.
Siinä yhdistyy keskinkertainen mutta rahoittajalle (=työnantaja) kallis työttömyysturva olemattomaan työllistämispolitiikkaan ja lopullinen niitti on irtisanomisprosessi, joka ei ole kevyt eikä raskas, ainoastaan v:llä alkavaa voimasanaa aiheuttava, sekä työntekijän että työnantajan vinkkelistä.
Sallikaa minun selittää.
Ansiosidonnainen työttömyysturva ei lankea ilmaiseksi vaan se maksetaan pääosin veroista
Kaikennäköisten leikkurien jälkeen tilanne työttömyysturvan osalta on se, että yhden palkansaajan valkokaulustyöläistalous ei välttämättä selviä ansiosidonnaisella asuntolainoistaan, vaikka pankit toki tulevatkin vastaan ainakin useimmiten. Leikkuri hyökkää jossain alle suomalaisen keskipalkan suuruisessa ökyliksassa ja kun työttömyys on nykyään myös valkokaulustyöläisten ongelma eikä ainoastaan kouluttamattoman, pienipalkkaisen väen, järjestelmää ei voi pitää erityisen hyvänä.
Irtisanomisprosessin ainoa tehtävä on puolestaan simputtaa kaikkia osallisia.
Lopulta se päättyy niin, että työnantaja irtisanoo kenet haluaa, eli mitään tosiasiallista neuvoteltavaa ei ole, mutta tähän vaiheeseen pääseminen on tuskaisa prosessi kaikille. Prosessi kestää vähintään kuusi viikkoa ja tänä aikana työntekijät ovat epävarmuuden piirissä, minkä ainakin itse kokisin henkisesti aivan mahdottoman raskaaksi. Työnantaja taas joutuu varomaan simputtavia ja saivartelevia muotovirheitä, jotta ei joudu aloittamaan prosessia alusta tai maksamaan korvauksia. Lisäksi YT:n alkaminen tarkoittaa sitä, että ovi alkaa käydä, ja firmasta lähtee se väki, joka työllistyy vaivatta naapurifirmaan, sillä nämä lähtevät jo kuuden viikon neuvottelujen aikana vaikkei heitä ollut mitään tarkoitusta missään vaiheessa irtisanoa vaan ne, jotka eivät ole tuossa firmassa erityisen tarpeellisia.
Tämän jälkeen tulee irtisanottaville työvelvoitteen sisältävä irtisanomisaika, joka riippuu työsuhteen pituudesta. Mahtaa olla motivaatio korkealla.
Mitään keskeisiä tavoitteita ei lopulta saavuteta. Suomen irtisanomissuoja ei säilytä työpaikkoja, muttei se ole myöskään sellainen, että se motivoisi palkkaamaan ihmisiä töihin vain sen selvittämiseksi, tuottavatko he firmalle rahaa. Työtä jää syntymättä ja teettämättä. Työnantajat kiertävät irtisanomissuojaa pätkätyöllä, silpulla ja vuokratyöllä, eli rahaa sinänsä kyllä tuntuu löytyvän muttei intoa tarttua byrokratiaan. Pätkä- ja silpputyön ongelma taas on siinä, että suomalainen yhteiskunta esimerkiksi asuntolainapankissa tuntuu edelleen vaativan vakituista työsuhdetta, joka siis ei ole sen vakituisempi kuin silppukaan, mutta paperissa on eri taikasana ja asuntolaina heltiää. Pätkätyöläinen saattaa tulla taloudellisesti hyvinkin toimeen, mutta silti olla hieman yhteiskunnan ulkopuolella tappelemassa yhden jos toisen tahon kanssa, aivan turhaan. Ja taas tuloksena on vain nöyryyttämistä, aivan turhaan sekin.
Tätä asiaa voisi korjata varsin pienellä vaivalla ja pienillä kustannuksilla jos siihen vain löytyisi tahtoa.
Minä en usko, että voimme luoda mekanismia tai että meidän edes kannattaa luoda mekanismia, jossa jalkansa firman ovesta sisään saanut on turvassa loppuikänsä. Kilvoittelu näistä paikoista on silloin niin kovaa, että se lisää väärinkäytösten mahdollisuuksia. Lisäksi kuilu vakityön ja pätkän välillä kasvaa entisestään eikä kevene kuten sen pitäisi, ja työmarkkinoiden kahden kerroksen tilanne vain saa lopullisen sinettinsä. Lisäksi firmat muuttuvat ja maailma kehittyy, ja tämän päivän tarpeellinen työ ei ehkä ole sitä enää kymmenen vuoden kuluttua. Tällä tavoin ajettaisiin lopulta firmatkin kuralle kun ne eivät voisi uudistua ollessaan kiinni työvoimassa, joka ei ikinä opi tarpeeksi uusia temppuja, mutta jota ei voida mitenkään vaihtaa toiseen järkevin kustannuksin.
Jos asiaa katsotaan hieman toisin, Suomessa itse asiassa on pienellä tempulla varsin avokätinen irtisanomiskorvaus. Pieni temppu on se, että YT-menettelystä luovutaan kokonaan täysin tarpeettomana ja irtisanomisajalta maksetaan palkkaa, mutta poistetaan työvelvoite.
YT-menettely on lopulta varsin joutava kuvio eikä siitä hyödy kukaan. Nythän irtisanomisten määrä ja muoto joskus hieman muuttuvat neuvotteluissa, mutta minä näen asian niin, että tällä tavoin päättyvissä neuvotteluissa on kaksi tyytyväistä osapuolta: työnantaja saa jonkun ongelman ratkaistua ja jotkut saavat säilyttää työnsä. En näe mitään syytä, miksi näitä neuvotteluja ei voitaisi aivan hyvin käydä ilman mitään YT-pakkopaitaa hieman epävirallisemminkin osana aivan normaalia ja arkista johtamistyöskentelyä.
Irtisanomisajan työvelvoite on lähinnä nöyryyttävä. Työntekijä ei ole erityisen motivoitunut ja myrkyttää ilmapiirin ympärillään, ja monet firmat ovat jo nyt tästä vapaaehtoisesti luopuneet. Jos tästä luovuttaisiin lainsäädäntötietä yleisesti, juuri mikään ei menisi rikki. Jos työnantaja haluaa eroon työntekijästä, mielestäni ei ole kohtuutonta vaatia tämän vertaa kunnioittavaa kohtelua.
Näin ilmoitustyyppisen irtisanomisajan korvaukseksi tulisi työsuhteen kestosta riippuvan irtisanomisajan palkka plus kuuden viikon palkka. Kassan kautta kotiin, heippa hei.
Tällöin työntekijällä olisi aikaa vähintäänkin pari kuukautta ja pidemmän työsuhteen tapauksessa useita kuukausia etsiä täydellä palkalla itselleen uutta työtä ennen kuin edes pitää asioida työttömyysturva-aparaatin kanssa. Muutaman kuukauden palkka on aivan kohtuullinen irtisanomiskorvaus, kun sen päälle on kuitenkin olemassa vielä ansiosidonnainen työttömyysturva.
Josta päästäänkin työttömyysturvaan ja työllistämiseen.
Ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta pitäisi ainakin tarjota halukkaille sellainen variantti, jossa ei olisi alussa karenssia ja jossa saisi työttömyyden alkuvaiheessa 100% tai lähelle sitä olevan summan palkastaan. Nyt seitsemän tonnin kuukausipalkkaa saava saa hieman yli kaksi tonnia kuussa ansiosidonnaista, mikä on lähinnä huono vitsi kun ajatus oli säilyttää elintaso melko lailla ennallaan. Tätä saa toki 500 päivää jos jää syljeskelemään kattoon, mutta miltä tuntuisi, jos saisi 80% palkastaan ilman leikkureita (kun leikkureita ei kerran ole maksuissakaan), ja kesto olisi huomattavasti lyhyempi? En tiedä, millä kestolla tuosta tulisi kustannusneutraali, mutta kuvitellaan, että vaikkapa sadalla päivällä.
Työllistämistoimien ongelma taas on se, että työvoimaviranomaisten imago ja profiili ei ole erityisen korkea. Ei Suomessa ilmoiteta avoimista työpaikoista tämän aparaatin kautta paitsi joillain duunarialoilla. Kun työ on muuttanut luonnettaan ja valkokaulustyö on lisääntynyt, ei enää voida operoida muinaisten ammattinimikkeiden ympärillä ainakaan koko työvoimaa koskien. Avoimen työpaikan täyttäminen jossain nörttifirmassa tai pankin bisnessuunnittelussa tarvitsee tuohon hommaan sopivan hyvän tyypin löytämisen eikä sitä, että otetaan pinosta kymmenen pisimpään työttömänä ollutta diplomi-insinööriä tai ekonomia ja käsketään etsiä tuosta.
Tämä aparaatti pitää purkaa ja rakentaa uudelleen ja oletan sen tarvitsevan vetäjikseen uusia ihmisiä nykyisten virkamiesten sijaan, sillä nykyinen systeemi ei tuohon kykene vaan firmojen pitää tehdä kaikki itse. Kun on asennoiduttu itse tekemiseen, maksetaan ensin työvoimahallinnosta veroina ja sitten
Sen jälkeen kun työnvälitys tai miksi sitä nykyään kutsutaankin, on sellaisessa asennossa osaamisen, asenteiden ja tietojärjestelmien osalta, että se pystyy kartoittamaan työnantajan tarvitseman profiilin ja löytämään siihen sopivia kandidaatteja, ryhdytään motivoimaan työnantajia käyttämään tuota palvelua. Sen voi tehdä esimerkiksi jollain pienellä rahallisella porkkanalla, jossa kaikista työnvälityksen kautta tarjolla olevista duuneista saa lopulta jonkun pikku alennuksen jostain sivukulusta sitten kun paikka on täytetty. Vaikka alkuun valtaosa paikoista täytettäisiin edelleen itse, ne olisivat kuitenkin näkyvissä keskitetysti työvoimahallinnossa.
Samalla tulisi korjattua Suomen työmarkkinoilta se ongelma, että firmoihin päätyy homogeenista väkeä ja varsin vähän uusia ajatuksia. Jos nyt tulisin Suomeen takaisin, minulla ei olisi aavistustakaan, mistä hakisin töitä, sillä minun profiilini kaltaisia työpaikkoja ei ilmoitella lehdissä eikä missään muuallakaan, vaan ne täytetään suhteilla. Paljon työtä tehdään puolivillaisin voimin kun parhaat kandidaatit eivät koskaan edes kuulleet avoimesta työpaikasta, sillä heidän tuttaviaan ei sattunut olemaan pomon kanssa samassa jellonaklubissa tai ompeluseurassa.
Jos tarjolla oleva työ olisi julkisesti tarjolla ja tätä kautta alkaisi tulvia parempia kandidaatteja kuin tuttavapiireistä, työvoimahallinnon profiili nousisi itsestään ja positiivinen kierre olisi valmis.
Kaikessa tässä on se hyvä puoli, että tällaisia uudistuksia voitaisiin tehdä ilman, että se maksaa kenellekään juuri mitään. Ei tarvita suuria rahallisia panostuksia valtiolta eikä työnantajille olla sälyttämässä lisäkuluja. Työntekijä ei menetä rahallisesti tai työsuhdeturvallisesti käytännössä mitään, mutta hänen pitämisensä löysässä hirressä vähenee kuten myös nöyryytys pakottamalla töihin irtisanomisaikana. Mahdollisuudet etsiä uutta työtä paranevat eikä tämä maksa mitään. Työvoimahallinnossa taas yritetään hyödyntää olemassa olevaa organisaatiota niin, että se tekee sitä, mitä varten se on alun alkaen luotukin mutta jossa se ei enää maailman muuttumisen takia pärjää.
Jos työvoimahallintoa ei saada uudistettua, voitaisiin myös tutkia tuon bisneksen yksityistämistä kun kerran työnantajat ovat jo nyt valmiita rekryfirmoille maksamaan ja valtiollakin on rahaa nykysysteemin kustannuksiin. Jos rekryfirman tulos riippuu työllistämisestä eikä paperien siirtelystä, into etsiä aktiivisesti töitä työttömille voisi olla virkamiesarmeijaa suurempi. Tätäkin voisi vakavalla naamalla miettiä, sillä rahaa nykyinenkin aparaatti kuluttaa muttei tuota juuri mitään.
Tässä olisi Lauri Ihalaiselle hommaa, mutta kesken taitaa jäädä. Tässä mallissa nimittäin ammattiliittojen ja keskusjärjestöjen arvovalta vähenisi ainakin paperilla, joten keskusjärjestötasolla harattaisiin hirveästi vastaan. Säestysapua saadaan kyllä koska vain kolikon toiselta puolelta EK:sta, sillä siellä vastustetaan kaikkia asioita ja huudetaan kuin hinaajat jos joku kehtaa ehdottaa työmarkkinoille parannuksia, jotka eivät säästä hirveästi työnantajien rahaa tai jotka eivät lisää työntekijän kyykyttämistä.
Suomen bisnesten lähiaikojen haasteita
20/06/11 21:06
Sivuten Suomen talousongelmia voidaan kiinnittää huomiota myös siihen, että Suomessa yrityskenttä ja bisnes ylipäätään kaipaisi kummasti uusia tuulia.
Aloitetaan ilmeisimmästä, eli Suomessa ei suurimpien yritysten joukossa taida olla Nokian lisäksi yhtäkään
kuluttajatuotteita jossain kansainvälisissä tai edes kansallisissa mitoissa tekevää yritystä jos jätetään palvelut (=rahoitus ja vakuutus) tarkastelusta pois. Suomen suuret ja hyvin menestyvät firmat ovat lähes täysin b to b -segmentissä.
Tälle on tietysti hyviä historiallisia ja osin kuranttejakin perusteita. Suomessa ei ole ollut juurikaan aatelistoa ja kovin vaatimattomasti porvaristoa vanhoina hyvinä aikoina ja sodanjälkeistä aikaa puolestaan ovat värittäneet sotakorvaukset ja jälleenrakennuksen aiheuttama yleinen persaukisuus ja köyhäilyä kunniassa pitävä kituuttamismentaliteetti. Kun ostovoimaista väkeä on ollut perinteisesti todella vähän ja sodan jälkeen syntynyt kurjuudenmaksimointiyhteiskunta on pitänyt ja osin pitää edelleen ylimääräistä kulutusta jotenkin pröystäilevänä, herraskaisena ja kategorisesti pahana, Suomen kotimarkkinat eivät edelleenkään ole kovin hyvä kasvualusta tavaraa valmistavalle.
Toisaalta Suomessa on ollut historiaa raskaalla teollisuudella ja viennillä ylipäätään ensin tervan ja sittemmin metsä- ja metalliteollisuuden muodossa. Kun Suomi piti kuitenkin teollistaa maaseudun joutoväestön ruokkimiseksi ja työllistämiseksi ja monista muistakin syistä, Suomeen syntyi vientiteollisuutta suosiva mentaliteetti. Tässä ei tietysti ole mitään vikaa, mutta pelkkään vientiin keskittyminen on ongelmallista silloin, kun asiakasmaissa on ongelmia esimerkiksi laman takia. Kotimarkkinoille ei kannattanut tehdä juuri mitään, sillä ihmisillä ei ollut rahaa ostaa mitään tai jos oli, ei kuitenkaan haluttu ostaa.
Suomessa on ihan mukavasti kohtuullisen hyvin menestyviä, vientiin keskittyviä btob -firmoja. Harva tietää vaikkapa Koneen tai Cargotecin saavutuksia ja markkinaosuutta, mutta omilla aloillaan kyse on markkinajohtajista tai melko lähellä sitä olevista. Bisneksellä menee hyvin, mikä on hienoa. Suomessa mielestäni osataan aivan hyvin tämäntyyppisten firmojen veivaus raaka-aineista asiakkaalle myydyksi tuotteeksi.
Kuluttajapuoli muodostaa suuren ongelman, sillä Suomesta tuntuu puuttuvan näiden asioiden markkinointi- ja tuotteistamisosaamista kun hommaa ei pääse harjoittelemaan juuri missään. Kuluttajille myytävän hilavitkuttimen suunnittelu on oleellisesti erilainen prosessi kuin kontinkäsittelyjärjestelmän valmistaminen satamaoperaattorien tarpeisiin ja näiden markkinointi hoidetaan melko lailla eri tavalla.
Ketään ei satamassa kiinnosta, miltä nosturi näyttää, ja myyntireiskan tehtävä on osoittaa, että nosturi toimii ja kestää ja on hinnaltaan oikea. Kuluttajahärveleissä taas hypetetyimmät härvelit menevät kaupaksi vaikka ne ovat laadultaan sekundaa, toiminnaltaan puutteellisia kilpailijoihin verrattuna ja hirvittävän kalliita. Mikään b to b -markkinoinnin peruspilari ei tässä bisneksessä päde vaan roinaa ja palveluja saa kaupaksi pääasiassa mielikuvilla.
Suomessa erityisongelma aiheutuu mainitusta kotimarkkinoiden persaukisuudesta yhdistettynä pienuuteen. Suomalaisen keskiluokan ostovoima on länsimaiden tasolla mutasarjassa kun asumis- ja elämiskulut on nettoansioista vähennetty. Kun väkeä on vähän ja vähällä väellä ei ole juuri millä mällätä, on melko vaikeaa perustaa mitään Suomen kotimarkkinoille ja valloittaa maailmaa siitä ponnistaen. Firmat pitää valmiiksi virittää etupainotteisesti vientikuntoon ja tämä on tuhottoman kallista ja riskaabelia puuhaa. Tässä on liikaa liikkuvia osia ja kotimarkkinateollisuutta on niukasti ja tavara kaupoissa ulkomaista. Väliaikainen autoverokin keksittiin vain ja ainoastaan tämän asian takia, sillä vaihtotase alkoi olla poskellaan kun autot alkoivat haukata liian ison osan kulutuksesta ja tätä piti hillitä jotenkin, mutta ei esimerkiksi tekemällä Suomessa maailmanluokan autoa.
Kun kotimarkkinabisnekseen ei ole ollut suurensuurta innostusta, on käsissämme ongema.
Btob -vientibisnes on aivan kunniallinen tapa rikastua, mutta kuluttajabisneksen etu on se, että uusia uhreja syntyy joka sekunti. Kansainvälisesti tunnettu kuluttajabrändi on hyvää bisnestä sekin ja tasapainottaa mukavasti syklistä vientiteollisuutta, sillä kuluttaja kokee laman huomattavan eri kohdassa kuin hilavitkuttimien valmistamiseen tarvittavia koneita valmistava metallipaja.
Suomessa ei näytä olevan juurikaan kriittistä massaa kuluttajatuotteiden suunnitteluun ja markkinointiin. Insinöörejä on vaikka kuinka paljon, mutta nämä tuotteet eivät synny yksinomaan insinöörien voimin vaan pitäisi olla näkemys siitä, mitä ihmiset voidaan oikeissa medioissa hypettämällä saada tarvitsemaan kahden vuoden kuluttua. Oleellista on se, että tällaisen tuotteen ei tarvitse mitenkään välttämättä olla hyvä eikä halpa. Tähän ei suomalainen sisumentaliteetti taivu kovin helposti, sillä pula-ajan perilliset yrittävät tehdä hyvää ja kestävää halvalla, missä puolestaan on huomattavasti huonompi kate kuin heti takuuajan jälkeen hajoavan sekundan myymisessä kalliilla, eikä hyvän ja halvan tekeminen edes välttämättä onnistu.
Tätä pitäisi jotenkin pöyhiä.
Näen jollain tavoin ongelmiksi persaukisen keskiluokan (=asumisen hinta), väärät asenteet, maalaisen väestörakenteen, yritysrahoituksen kehittymättömyyden, pörssilistauksia karsastavat veroratkaisut, insinöörivetoisen koulutusjärjestelmän ja loputtomaan säästämiseen hirttäneen yrityskulttuurin.
Persaukisesta keskiluokasta ei tarvitse selittää kenellekään
tuohon ryhmään kuuluvalle mitään. Maalainen väestörakenne tarkoittaa sitä, että kasvukeskuksissa on vähemmän kriittistä massaa yrityksille. Yritysrahoituksen ongelmaa olen käsitellyt ennenkin, mutta toisella tavalla sitä voi käsitellä esimerkiksi niin, että henkilökohtaisen konkurssin puuttumisen takia asuntolaina on pankille liian hyvä tuote. Siitä saa mukavasti rahaa ilman minkäännäköistä riskiä, joten rahoituslaitosten motiivi käyttää pääomiaan riskirahoittamiseen edes jotenkin järkevillä ehdoilla on olematon. Osinkoveromalli ei suosi kasvua pörssin kautta vaan lopulta parempi diili voi olla myydä firma kertasummalla kasvuvaiheessa ulkomaille kuten niin kovin moni tuntuu tekevän.
Insinööri- ja pavunlaskentakulttuuri taas tarkoittaa sitä, että suomalaisissa firmoissa ei enää ole kiva tehdä töitä. Joissain on mutta kovin monissa ei. Luovaa hulluutta ei palkita ja ruokita vaan yritetään pakottaa se budjettinormeihin ja hankesalkkuajatteluun, ja loppuajan tietohallinto estää ostamasta tarvittavia työvälineitä kun ne eivät ole standardien mukaisia. Firmoissa työväki on toivottoman homogeenista ja tämä ei ruoki avarakatseisuutta kun kaikki laulavat kuorossa samoja teekkarilauluja.
Tästä ajattelusta päästiin hetkeksi eroon vuosituhannen vaihteen dotcom-kuplan aikaan. Moni firma jäi kupliksi mutta monia keksintöjä syntyi. Missä nämä keksijät tai heidän jalanjälkiään kulkevat ovat nyt? Eivät Suomessa.
Ympyrä sulkeutuu kun mietimme, missä on kuluttajabisneksessä tarvittava markkinointiosaaminen. Suomessa sitä on lähinnä bulkkia myyvässä ruokakaupassa, josa kookaupanväiski mainostaa Kulta-Katriinaa erityisen edullisesti perjantaihin saakka. Koska tällä tavoin ei myydä hittejä ja hypeä, on tuon alan myyntiosaaminen lähinnä ulkomailla, on sitten kyse suomalaisista tai ulkomaalaisista.
Vaan miksi he tulisivat sieltä Suomeen päätyäkseen persaukiseen keskiluokkaan, jolla ei ole varaa ostaa tekemiään tuotteita?
Aloitetaan ilmeisimmästä, eli Suomessa ei suurimpien yritysten joukossa taida olla Nokian lisäksi yhtäkään
Tälle on tietysti hyviä historiallisia ja osin kuranttejakin perusteita. Suomessa ei ole ollut juurikaan aatelistoa ja kovin vaatimattomasti porvaristoa vanhoina hyvinä aikoina ja sodanjälkeistä aikaa puolestaan ovat värittäneet sotakorvaukset ja jälleenrakennuksen aiheuttama yleinen persaukisuus ja köyhäilyä kunniassa pitävä kituuttamismentaliteetti. Kun ostovoimaista väkeä on ollut perinteisesti todella vähän ja sodan jälkeen syntynyt kurjuudenmaksimointiyhteiskunta on pitänyt ja osin pitää edelleen ylimääräistä kulutusta jotenkin pröystäilevänä, herraskaisena ja kategorisesti pahana, Suomen kotimarkkinat eivät edelleenkään ole kovin hyvä kasvualusta tavaraa valmistavalle.
Toisaalta Suomessa on ollut historiaa raskaalla teollisuudella ja viennillä ylipäätään ensin tervan ja sittemmin metsä- ja metalliteollisuuden muodossa. Kun Suomi piti kuitenkin teollistaa maaseudun joutoväestön ruokkimiseksi ja työllistämiseksi ja monista muistakin syistä, Suomeen syntyi vientiteollisuutta suosiva mentaliteetti. Tässä ei tietysti ole mitään vikaa, mutta pelkkään vientiin keskittyminen on ongelmallista silloin, kun asiakasmaissa on ongelmia esimerkiksi laman takia. Kotimarkkinoille ei kannattanut tehdä juuri mitään, sillä ihmisillä ei ollut rahaa ostaa mitään tai jos oli, ei kuitenkaan haluttu ostaa.
Suomessa on ihan mukavasti kohtuullisen hyvin menestyviä, vientiin keskittyviä btob -firmoja. Harva tietää vaikkapa Koneen tai Cargotecin saavutuksia ja markkinaosuutta, mutta omilla aloillaan kyse on markkinajohtajista tai melko lähellä sitä olevista. Bisneksellä menee hyvin, mikä on hienoa. Suomessa mielestäni osataan aivan hyvin tämäntyyppisten firmojen veivaus raaka-aineista asiakkaalle myydyksi tuotteeksi.
Kuluttajapuoli muodostaa suuren ongelman, sillä Suomesta tuntuu puuttuvan näiden asioiden markkinointi- ja tuotteistamisosaamista kun hommaa ei pääse harjoittelemaan juuri missään. Kuluttajille myytävän hilavitkuttimen suunnittelu on oleellisesti erilainen prosessi kuin kontinkäsittelyjärjestelmän valmistaminen satamaoperaattorien tarpeisiin ja näiden markkinointi hoidetaan melko lailla eri tavalla.
Ketään ei satamassa kiinnosta, miltä nosturi näyttää, ja myyntireiskan tehtävä on osoittaa, että nosturi toimii ja kestää ja on hinnaltaan oikea. Kuluttajahärveleissä taas hypetetyimmät härvelit menevät kaupaksi vaikka ne ovat laadultaan sekundaa, toiminnaltaan puutteellisia kilpailijoihin verrattuna ja hirvittävän kalliita. Mikään b to b -markkinoinnin peruspilari ei tässä bisneksessä päde vaan roinaa ja palveluja saa kaupaksi pääasiassa mielikuvilla.
Suomessa erityisongelma aiheutuu mainitusta kotimarkkinoiden persaukisuudesta yhdistettynä pienuuteen. Suomalaisen keskiluokan ostovoima on länsimaiden tasolla mutasarjassa kun asumis- ja elämiskulut on nettoansioista vähennetty. Kun väkeä on vähän ja vähällä väellä ei ole juuri millä mällätä, on melko vaikeaa perustaa mitään Suomen kotimarkkinoille ja valloittaa maailmaa siitä ponnistaen. Firmat pitää valmiiksi virittää etupainotteisesti vientikuntoon ja tämä on tuhottoman kallista ja riskaabelia puuhaa. Tässä on liikaa liikkuvia osia ja kotimarkkinateollisuutta on niukasti ja tavara kaupoissa ulkomaista. Väliaikainen autoverokin keksittiin vain ja ainoastaan tämän asian takia, sillä vaihtotase alkoi olla poskellaan kun autot alkoivat haukata liian ison osan kulutuksesta ja tätä piti hillitä jotenkin, mutta ei esimerkiksi tekemällä Suomessa maailmanluokan autoa.
Kun kotimarkkinabisnekseen ei ole ollut suurensuurta innostusta, on käsissämme ongema.
Suomessa ei näytä olevan juurikaan kriittistä massaa kuluttajatuotteiden suunnitteluun ja markkinointiin. Insinöörejä on vaikka kuinka paljon, mutta nämä tuotteet eivät synny yksinomaan insinöörien voimin vaan pitäisi olla näkemys siitä, mitä ihmiset voidaan oikeissa medioissa hypettämällä saada tarvitsemaan kahden vuoden kuluttua. Oleellista on se, että tällaisen tuotteen ei tarvitse mitenkään välttämättä olla hyvä eikä halpa. Tähän ei suomalainen sisumentaliteetti taivu kovin helposti, sillä pula-ajan perilliset yrittävät tehdä hyvää ja kestävää halvalla, missä puolestaan on huomattavasti huonompi kate kuin heti takuuajan jälkeen hajoavan sekundan myymisessä kalliilla, eikä hyvän ja halvan tekeminen edes välttämättä onnistu.
Tätä pitäisi jotenkin pöyhiä.
Näen jollain tavoin ongelmiksi persaukisen keskiluokan (=asumisen hinta), väärät asenteet, maalaisen väestörakenteen, yritysrahoituksen kehittymättömyyden, pörssilistauksia karsastavat veroratkaisut, insinöörivetoisen koulutusjärjestelmän ja loputtomaan säästämiseen hirttäneen yrityskulttuurin.
Persaukisesta keskiluokasta ei tarvitse selittää kenellekään
Insinööri- ja pavunlaskentakulttuuri taas tarkoittaa sitä, että suomalaisissa firmoissa ei enää ole kiva tehdä töitä. Joissain on mutta kovin monissa ei. Luovaa hulluutta ei palkita ja ruokita vaan yritetään pakottaa se budjettinormeihin ja hankesalkkuajatteluun, ja loppuajan tietohallinto estää ostamasta tarvittavia työvälineitä kun ne eivät ole standardien mukaisia. Firmoissa työväki on toivottoman homogeenista ja tämä ei ruoki avarakatseisuutta kun kaikki laulavat kuorossa samoja teekkarilauluja.
Tästä ajattelusta päästiin hetkeksi eroon vuosituhannen vaihteen dotcom-kuplan aikaan. Moni firma jäi kupliksi mutta monia keksintöjä syntyi. Missä nämä keksijät tai heidän jalanjälkiään kulkevat ovat nyt? Eivät Suomessa.
Ympyrä sulkeutuu kun mietimme, missä on kuluttajabisneksessä tarvittava markkinointiosaaminen. Suomessa sitä on lähinnä bulkkia myyvässä ruokakaupassa, josa kookaupanväiski mainostaa Kulta-Katriinaa erityisen edullisesti perjantaihin saakka. Koska tällä tavoin ei myydä hittejä ja hypeä, on tuon alan myyntiosaaminen lähinnä ulkomailla, on sitten kyse suomalaisista tai ulkomaalaisista.
Vaan miksi he tulisivat sieltä Suomeen päätyäkseen persaukiseen keskiluokkaan, jolla ei ole varaa ostaa tekemiään tuotteita?
Yksi Suomen talouden ongelma
15/06/11 18:54
En vieläkään moiti hallitusohjelmaa, vaikka nyt alkaisi olla jo eväitäkin. Kun hallituksesta on tulossa melko vasemmistovetoinen, on helppoa uskoa julkisuuteen tihkuneita tietoja siitä, että neuvottelujen taloussopu on löytynyt viilaamalla säästötarvetta alaspäin. Kun valtio lainaa vuodessa 12-13 miljardia (kunnes lainansaanti loppuu noin 
vuoden kuluttua), tuntuu aivan täydellisen järjettömältä, että joku Jyrki Katainen päättää valtiontalouden vajeen olevankin 2 tai 3 miljardia, eikä kukaan huomaa mitään.
En kuitenkaan puutu tässä vielä tähän vaan käsittelen toisen asian, ja se liittyy Suomen yhdyskunta- ja aluepolitiikkaan.
Tästä taulukosta voimme selvittää, mikä on kaupungeissa asuvien ihmisten osuus eri maissa. Tämä lähestymistapa ei toki ole kaiken kattava, sillä kaupungiksi lasketaan myös keskusta-alueita sellaisista paikoista kuin Kuopio tai Kajaani, joita ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla olemassakaan. Numeroiden absoluuttisella tarkkuudella ei ole kuitenkaan itse asian kannalta merkitystä enkä myöskään aio avata yleiskeskustelua siitä, kuinka mukavaa maalla on kaupunkeihin verrattuna.
Tutkitaan kuitenkin tuon taulukon antia. Kärjessä 100% urbaanilla populaatiolla on kaupunkivaltioita kuten Singapore. Maailman keskiarvo on 60%.
1. Singapore 100%
7. Belgia 97,2%
14. Islanti 92,8%
16. Israel 91,6%
18. Argentiina 90,1%
20. Australia 88,2%
25. Tanska 85,6%
27. Ruotsi 84,2%
34. USA 80,8%
37. Kanada 80,1%
65. Turkki 67,3%
84. Suomi 61,1%
Kuten sanottua, tarkoitus ei ole nyt todistaa kaupunkilaisen elämänmuodon ylivertaisuutta kepulaiseen elämänmuotoon verrattuna. Tarkoitukseni on miettiä tästä seuraavaa rakenteellista talousongelmaa.
Sivuhuomaamme taulukkoa tutkimalla, että alkutuotannon määrä ei tunnu edellyttävän kovin maalaista kansaa. Argentiina, Australia ja Kanada ovat raaka-ainevaltioita, mutta väki niissä melko kaupunkilaista. Tanska on suuri maataloustuotteiden viejä muttei sekään tarvitse kovin paljoa maalaisia. Tästä syystä en osta välittömästi väitettä siitäkään, että Suomen luonnonvarojen hyödyntäminen tarvitsee juuri nykyisen kaltaista yhdyskuntarakennetta ja julkisen rakentamisen politiikkaa.
Suomessa kaupungistuminen on selvästi melko lailla lapsenkengissä kun sitä vertaa muuhun länsimaailmaan.
Suomen perässä tulee länsimaista ainoastaan Kreikka, Portugali ja Irlanti, millä kolmikolla ei juuri nyt mene erityisen vahvasti kuten ei mene kohta Suomellakaan.
Jos ajatellaan, että Suomen viiteryhmä maantieteen ja luonnonolojen perusteella olisi lähinnä Ruotsi ja ehkä vielä hieman enemmän kaupunkilaisuutta suosien, tulee mieleen, että 30% suomalaisista asuu väärässä paikassa. Se on aika paljon se. Tämän joukon uudelleenasuttaminen oikeaan paikkaan nimittäin maksaa mahtavia summia rahaa ja projektia ei ole edes aloitettu.
Virallinen rutiinivalhe tässä asiassa on se, että tarvitsemme kaikki nykyiset aluetukiaismiljardit siihen, että väki ei säntää kasvukeskuksiin nykyistä laajemmissa mitoissa. Tästä seuraa kuitenkin ikävänä varjopuolena se, että kun kovin moni kuitenkin haluaa muuttaa kasvukeskuksiin/kasvukeskukseen, asumisen hinta on noussut järjettömälle tasolle kun mistä hyvänsä koirankopista ollaan valmiita maksamaan juuri niin paljon kun vain pystytään, on kyse sitten vuokrasta tai ostamisesta.
Poliitikoilla on kauniita ohjelmia kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakentamisesta, mutta tämä on puuhastelua. Ei sillä tavoin rakenneta asuntoja puolelletoista miljoonalle suomalaiselle pääkaupunkiseudulle. Tämä rakentaminen pitää tehdä yksityisin voimin, mutta julkisen vallan on annettava sille mahdollisuus ensinnäkin kaavoituksella ja toisekseen rakentamalla infrastruktuuria, erityisesti kiskoilla kulkevaa joukkoliikennettä.
Kun tätä ei tehdä vaan julkisen vallan panostus suuntautuu aluepolitiikan muodossa niihin paikkoihin, joissa ei ole juuri mitään omillaan toimeen tulemisen edellytyksiä, asuntopula jatkuu ja asuminen syö kaupunkilaisten tuloista aivan liian suuren osan. Kun raha menee asumiseen, jäjelle jää länsimaisittain varsin niukasti rahaa ns. vapaaseen kulutukseen eli nettoansiot miinus pakolliset menot kuten ruoka ja liikkuminen. Kun vapaan kulutuksen raha on pientä, Suomeen on vaikeaa synnyttää yksityisen sektorin työpaikkoja, sillä asiakaskunta on aivan liian persaukista ja lisäksi 30% asiakkaista asuu jossain kuusen juurella kaukana mahdollisesta palvelusta.
Tämä näkyy melko suoraan Suomen talouden tilassa. Uusista yrityksistä harva pystyy kansainvälistymään kotimarkkinoiden tuotolla, joten firmat päätyvät ulkomaisten yritysten tytäryhtiöiksi kasvuvaiheessa taskurahalla. Työttömyys pysyy sitkeän korkealla, sillä ihmisillä ei
ole varaa kuluttaa ja sitä kautta työllistää. Lisäksi 30% tai enemmänkin työttömistä asuu sellaisessa paikassa, jossa ei tulevaisuudessakaan tule töitä olemaan tarjolla.
Minä näen asian niin, että Suomi näivettää itseään kippaamalla poskettomat määrät rahaa vuosittain ylläpitämään sellaista tapaa asua, joka ei koskaan enää tule olemaan optimaalinen. Kun yhteiskunta ei tee minkäänäköisiä investointeja optimaalisemman yhdyskuntarakenteen synnyttämiseksi, ihmiset joutuvat tekemään tämän nettoansioillaan tai kilvoittelemaan huutokauppatyyliin niukoista asumisresursseista syöden heiltä viimeisetkin ostovoiman rippeet.
Yhden vuoden aluetukiaisten määrällä olisi rakennettu kaikki pääkaupunkiseudulle suunnitteilla olevat ja vuosikymmeniä jumissa olleet ratahankkeet ja rahaa jäisi yli vielä vaikka kuinka paljon teiden ja kunnallistekniikan rakentamiseen ja suoranaiseen asuntotuotantoonkin jos yksityinen sektori ei tästä ole jostain syystä kiinnostunut.
Tätä ei Suomi kuitenkaan tee vaan pyrkii enemmänkin hajasijoittamaan ihmisiä lisää alueellistamispuuhastelulla. Minä en ymmärrä, miksi meidän pitää ostaa kulutyyppisesti aikaa pääkaupunkiseudun kasvun hillitsemiseksi kun samalla ei kuitenkaan tehdä mitään toimenpiteitä, joilla tuohon väistämättömältä näyttävään kasvuun valmistaudutaan. Tämä näyttää puusta katsoen siltä, ettei kyseessä ole mikään väliaikainen jarru vaan pysyväksi tarkoitettu rakenne. Minä en osaa arvata, millaisen loven tämä lyö vuosittain Suomen bruttokansantuotteeseen, sillä näivettyvien alueiden tekohengitys, korkeiden asumismenojen aiheuttama työttömyys ja tekemättä jäävä työ maksaa enemmän kuin laskukoneessani on numeroita.
Kannettu vesi ei yleensä ole pysynyt kaivossa. Veikkaan, ettei pysy tälläkään kerralla, mutta mistähän löytyisi hallitus, joka ryhtyisi investoimaan talouskasvun tekijöihin sen sijaan, että se kuluttaa talouskasvun näivettämiseen?
Ei mistään, vaikka maaseutupuolueet ovatkin oppositiossa. Kaupunkilaispuolueilla ei vain ole munaa tunnustaa olevansa kaupunkilaispuolueita.
En kuitenkaan puutu tässä vielä tähän vaan käsittelen toisen asian, ja se liittyy Suomen yhdyskunta- ja aluepolitiikkaan.
Tästä taulukosta voimme selvittää, mikä on kaupungeissa asuvien ihmisten osuus eri maissa. Tämä lähestymistapa ei toki ole kaiken kattava, sillä kaupungiksi lasketaan myös keskusta-alueita sellaisista paikoista kuin Kuopio tai Kajaani, joita ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla olemassakaan. Numeroiden absoluuttisella tarkkuudella ei ole kuitenkaan itse asian kannalta merkitystä enkä myöskään aio avata yleiskeskustelua siitä, kuinka mukavaa maalla on kaupunkeihin verrattuna.
Tutkitaan kuitenkin tuon taulukon antia. Kärjessä 100% urbaanilla populaatiolla on kaupunkivaltioita kuten Singapore. Maailman keskiarvo on 60%.
1. Singapore 100%
7. Belgia 97,2%
14. Islanti 92,8%
16. Israel 91,6%
18. Argentiina 90,1%
20. Australia 88,2%
25. Tanska 85,6%
27. Ruotsi 84,2%
34. USA 80,8%
37. Kanada 80,1%
65. Turkki 67,3%
84. Suomi 61,1%
Kuten sanottua, tarkoitus ei ole nyt todistaa kaupunkilaisen elämänmuodon ylivertaisuutta kepulaiseen elämänmuotoon verrattuna. Tarkoitukseni on miettiä tästä seuraavaa rakenteellista talousongelmaa.
Sivuhuomaamme taulukkoa tutkimalla, että alkutuotannon määrä ei tunnu edellyttävän kovin maalaista kansaa. Argentiina, Australia ja Kanada ovat raaka-ainevaltioita, mutta väki niissä melko kaupunkilaista. Tanska on suuri maataloustuotteiden viejä muttei sekään tarvitse kovin paljoa maalaisia. Tästä syystä en osta välittömästi väitettä siitäkään, että Suomen luonnonvarojen hyödyntäminen tarvitsee juuri nykyisen kaltaista yhdyskuntarakennetta ja julkisen rakentamisen politiikkaa.
Suomessa kaupungistuminen on selvästi melko lailla lapsenkengissä kun sitä vertaa muuhun länsimaailmaan.
Jos ajatellaan, että Suomen viiteryhmä maantieteen ja luonnonolojen perusteella olisi lähinnä Ruotsi ja ehkä vielä hieman enemmän kaupunkilaisuutta suosien, tulee mieleen, että 30% suomalaisista asuu väärässä paikassa. Se on aika paljon se. Tämän joukon uudelleenasuttaminen oikeaan paikkaan nimittäin maksaa mahtavia summia rahaa ja projektia ei ole edes aloitettu.
Virallinen rutiinivalhe tässä asiassa on se, että tarvitsemme kaikki nykyiset aluetukiaismiljardit siihen, että väki ei säntää kasvukeskuksiin nykyistä laajemmissa mitoissa. Tästä seuraa kuitenkin ikävänä varjopuolena se, että kun kovin moni kuitenkin haluaa muuttaa kasvukeskuksiin/kasvukeskukseen, asumisen hinta on noussut järjettömälle tasolle kun mistä hyvänsä koirankopista ollaan valmiita maksamaan juuri niin paljon kun vain pystytään, on kyse sitten vuokrasta tai ostamisesta.
Poliitikoilla on kauniita ohjelmia kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakentamisesta, mutta tämä on puuhastelua. Ei sillä tavoin rakenneta asuntoja puolelletoista miljoonalle suomalaiselle pääkaupunkiseudulle. Tämä rakentaminen pitää tehdä yksityisin voimin, mutta julkisen vallan on annettava sille mahdollisuus ensinnäkin kaavoituksella ja toisekseen rakentamalla infrastruktuuria, erityisesti kiskoilla kulkevaa joukkoliikennettä.
Kun tätä ei tehdä vaan julkisen vallan panostus suuntautuu aluepolitiikan muodossa niihin paikkoihin, joissa ei ole juuri mitään omillaan toimeen tulemisen edellytyksiä, asuntopula jatkuu ja asuminen syö kaupunkilaisten tuloista aivan liian suuren osan. Kun raha menee asumiseen, jäjelle jää länsimaisittain varsin niukasti rahaa ns. vapaaseen kulutukseen eli nettoansiot miinus pakolliset menot kuten ruoka ja liikkuminen. Kun vapaan kulutuksen raha on pientä, Suomeen on vaikeaa synnyttää yksityisen sektorin työpaikkoja, sillä asiakaskunta on aivan liian persaukista ja lisäksi 30% asiakkaista asuu jossain kuusen juurella kaukana mahdollisesta palvelusta.
Tämä näkyy melko suoraan Suomen talouden tilassa. Uusista yrityksistä harva pystyy kansainvälistymään kotimarkkinoiden tuotolla, joten firmat päätyvät ulkomaisten yritysten tytäryhtiöiksi kasvuvaiheessa taskurahalla. Työttömyys pysyy sitkeän korkealla, sillä ihmisillä ei
Minä näen asian niin, että Suomi näivettää itseään kippaamalla poskettomat määrät rahaa vuosittain ylläpitämään sellaista tapaa asua, joka ei koskaan enää tule olemaan optimaalinen. Kun yhteiskunta ei tee minkäänäköisiä investointeja optimaalisemman yhdyskuntarakenteen synnyttämiseksi, ihmiset joutuvat tekemään tämän nettoansioillaan tai kilvoittelemaan huutokauppatyyliin niukoista asumisresursseista syöden heiltä viimeisetkin ostovoiman rippeet.
Yhden vuoden aluetukiaisten määrällä olisi rakennettu kaikki pääkaupunkiseudulle suunnitteilla olevat ja vuosikymmeniä jumissa olleet ratahankkeet ja rahaa jäisi yli vielä vaikka kuinka paljon teiden ja kunnallistekniikan rakentamiseen ja suoranaiseen asuntotuotantoonkin jos yksityinen sektori ei tästä ole jostain syystä kiinnostunut.
Tätä ei Suomi kuitenkaan tee vaan pyrkii enemmänkin hajasijoittamaan ihmisiä lisää alueellistamispuuhastelulla. Minä en ymmärrä, miksi meidän pitää ostaa kulutyyppisesti aikaa pääkaupunkiseudun kasvun hillitsemiseksi kun samalla ei kuitenkaan tehdä mitään toimenpiteitä, joilla tuohon väistämättömältä näyttävään kasvuun valmistaudutaan. Tämä näyttää puusta katsoen siltä, ettei kyseessä ole mikään väliaikainen jarru vaan pysyväksi tarkoitettu rakenne. Minä en osaa arvata, millaisen loven tämä lyö vuosittain Suomen bruttokansantuotteeseen, sillä näivettyvien alueiden tekohengitys, korkeiden asumismenojen aiheuttama työttömyys ja tekemättä jäävä työ maksaa enemmän kuin laskukoneessani on numeroita.
Kannettu vesi ei yleensä ole pysynyt kaivossa. Veikkaan, ettei pysy tälläkään kerralla, mutta mistähän löytyisi hallitus, joka ryhtyisi investoimaan talouskasvun tekijöihin sen sijaan, että se kuluttaa talouskasvun näivettämiseen?
Ei mistään, vaikka maaseutupuolueet ovatkin oppositiossa. Kaupunkilaispuolueilla ei vain ole munaa tunnustaa olevansa kaupunkilaispuolueita.
Uusinta väkivaltarikollisuudesta
14/06/11 14:17
En viitsi haukkua hallitusohjelmaa ennen kuin sellainen on kirjoitettu (vaikka aivan hyvin voisinkin), toistan eräiden viime aikaisten keskustelujen valossa käsitykseni siitä, mitä pitäisi tehdä nykyisin lainsäädännössä olevalle maininnalle siitä, että ns. viharikosperuste on tuomiota koventava.
Nykyinen käytäntö on ongelmallinen, tai ainakin
sen pitäisi olla, aivan kaikille.
Käytännössähän viharikoksista ei tuomita juuri ketään huolimatta siitä, että sellaisia tapahtuu kaikennäköisten rasismin vastaisten julkilausumien ja hankkeiden perusteella aivan mahdottomia määriä. Kun meille kerrotaan viharikosten lisääntyneen, ei meille koskaan kerrota tuomioista vaan ainoastaan siitä, miten ensimmäisenä asialla oleva poliisi asian kirjaa. Kun nämä jutut myöhemmin etenevät syyttäjälle ja oikeuteen, viharikokset katoavat johonkin. Niistä ei juuri edes syytetä ja syytetyistä vielä harvempia tuomitaan.
Minun oikeustajuni mukaisesti emme voi kertoa pelkän esitutkinta-aineiston perusteella viharikosten määrästä mitään. Jos oikeus vapauttaa epäillyn, rikosta ei ole tapahtunut ensinkään. Jos oikeus ei tuomitse viharikoksesta, ei sellaista ole tapahtunut. Tuomioiden lisäksi ainoa jollain tapaa mielenkiintoinen numero olisi se, kuinka monessa tapauksessa tuomiolle ei ole saatu ketään siksi, kun rosvo on juossut karkuun ja poliisi ei ole häntä löytänyt. Osa näistä voisi aivan hyvin olla viharikoksia, mutta en näe mitään erityisen perusteltua syytä olettaa, miksi näiden karkulaisten joukossa olisi suurempi osuus lopulta tuomion saavia viharikollisia kuin kiinni jääneiden joukossa.
Viharikoksen ajatus varmasti tarkoittaa hyvää, mutta toteutus on surkea. Ongelma on aivan ilmeisesti se, että kun oikeusjärjestelmämme edellyttää rikoksen näyttämistä toteen, näyttöä rasistisesta motiivista harvoin saadaan. Oikeus näyttää olevan tässä kohtaa hyvin tehtäviensä tasalla eikä tuomitse rasistisesta rikoksesta ellei siitä ole jotakin näyttöä. Kun näyttö on epäillyn pään sisällä, sitä ei sieltä kovin helposti saada oikeuden arvioitavaksi, ja epäselvässä tapauksessa on aina tuomittava syytetyn eduksi.
Minun mielestäni viharikoksen lisäongelma on se, että se on melko puhdasoppisesti ajatuksissamme teko, jossa vähemmistön edustajaa kohdellaan kaltoin enemmistön edustajan toimesta. Tätähän laki ei sano eikä edellytä vaan myös vähemmistön edustaja voi teoriassa syyllistyä viharikokseen motatessaan enemmistön edustajaa, mutta tästä syytteitä ja tuomiota taitaa olla käsissämme pyöreät nolla. Joko vähemmistömme ovat täysiä enkeleitä, oikeusjärjestelmämme ei tältä osin toimi tai sitten asia on yksinkertaisesti täysin mahdoton tutkittava, joten ei edes viitsitä yrittää.
Viharikoslainsäädännön erityisproblematiikkaa edustaa sekin, että se nimenomaan korostaa etnisiä eroja eikä pyri niitä tasoittamaan. Minä en voi välttyä ajatukselta, että tummaihoinen henkilö, joka on syntynyt Suomessa ja jonka vanhemmatkin ovat syntyneet Suomessa, ei kykene muuttumaan
suomalaiseksi koskaan vaan häntä kohdellaan jonain aivan muuna kuten myös hänen lapsiaan. Tarvitsemmeko me todella oikeusjärjestelmäänkin etnisiä eroja korostavia pykäliä?
Olen tarjonnut itse ratkaisuksi sitä, että tuomion koventamisperuste olisi uhrin valinnan satunnaisuus. Jos kadut muuttuvat epämiellyttäviksi paikoiksi kun millään tavoin ketään provosoimaton ohikulkija saa kuonoonsa, on käsissämme ongelma aivan uhrien ihonväriin katsomatta. Jos tuomitsisimme kovemmin sellaisen väkivallan (ja muut vastaavat teot), joissa konna ja uhri eivät tunne toisiaan vaan uhri valitaan satunnaisesti ihmisjoukosta, saisimme koventavan tuomion valtaosalle niistä viharikoksina kirjatuista, jotka ehkä jopa ovat sellaisia, mutta joita ei pystytä näyttämään toteen edellä kuvatusta syystä.
Samalla asiasta poistuisi pigmenttijaottelu ja ei olisi mitään väliä sillä, minkä värinen mottaa minkä väristä, minkä ainakin joku kansanosa kokenee epäoikeudenmukaisena mikäli käytännöksi muodostuu, että vähemmistöt nauttivat parempaa suojaa oikeuslaitoksessa kuin enemmistö.
Tälle ajatukselle olen saanut jonkun verran ymmärrystä ns. maahanmuuttokriitikoiden suunnalta, mutta huomattavan vähän heidän poliittisilta opponenteiltaan.
Mikä siinä on vikana? Nähdäkseni se koventaisi tuomioita myös käytännössä niistä rikoksista, joista nykyinen viharikoslainsäädäntö haluaisi tuomioita koventaa, ja lisäksi joistain muista väkivaltarikoksista, joiden tuomioita moititaan nyt liian lieviksi. Nykyinen lainsäädäntö ei tuota tuomioita, tämä metodi tuottaisi. Miksi se ei kelpaa?
Siksi, että tällaista lainsäädäntöä ei voitaisi mitenkään käyttää keppihevosena politikointiin. Nykyinen esitutkinta-aineisto tuntuu paljastavan suomalaisten katalan ja rasistisen luonteen, joten viis siitä, että ohikulkijoiden kimppuun kävijät selviävät sakoilla kun juuri ketään ei lopulta tuomita. Tärkeämpää on nähdä joka paikassa tilastomuotoista rasismia kuin korjata väkivaltarikollisuusongelmaa.
Nykyinen käytäntö on ongelmallinen, tai ainakin
Käytännössähän viharikoksista ei tuomita juuri ketään huolimatta siitä, että sellaisia tapahtuu kaikennäköisten rasismin vastaisten julkilausumien ja hankkeiden perusteella aivan mahdottomia määriä. Kun meille kerrotaan viharikosten lisääntyneen, ei meille koskaan kerrota tuomioista vaan ainoastaan siitä, miten ensimmäisenä asialla oleva poliisi asian kirjaa. Kun nämä jutut myöhemmin etenevät syyttäjälle ja oikeuteen, viharikokset katoavat johonkin. Niistä ei juuri edes syytetä ja syytetyistä vielä harvempia tuomitaan.
Minun oikeustajuni mukaisesti emme voi kertoa pelkän esitutkinta-aineiston perusteella viharikosten määrästä mitään. Jos oikeus vapauttaa epäillyn, rikosta ei ole tapahtunut ensinkään. Jos oikeus ei tuomitse viharikoksesta, ei sellaista ole tapahtunut. Tuomioiden lisäksi ainoa jollain tapaa mielenkiintoinen numero olisi se, kuinka monessa tapauksessa tuomiolle ei ole saatu ketään siksi, kun rosvo on juossut karkuun ja poliisi ei ole häntä löytänyt. Osa näistä voisi aivan hyvin olla viharikoksia, mutta en näe mitään erityisen perusteltua syytä olettaa, miksi näiden karkulaisten joukossa olisi suurempi osuus lopulta tuomion saavia viharikollisia kuin kiinni jääneiden joukossa.
Viharikoksen ajatus varmasti tarkoittaa hyvää, mutta toteutus on surkea. Ongelma on aivan ilmeisesti se, että kun oikeusjärjestelmämme edellyttää rikoksen näyttämistä toteen, näyttöä rasistisesta motiivista harvoin saadaan. Oikeus näyttää olevan tässä kohtaa hyvin tehtäviensä tasalla eikä tuomitse rasistisesta rikoksesta ellei siitä ole jotakin näyttöä. Kun näyttö on epäillyn pään sisällä, sitä ei sieltä kovin helposti saada oikeuden arvioitavaksi, ja epäselvässä tapauksessa on aina tuomittava syytetyn eduksi.
Minun mielestäni viharikoksen lisäongelma on se, että se on melko puhdasoppisesti ajatuksissamme teko, jossa vähemmistön edustajaa kohdellaan kaltoin enemmistön edustajan toimesta. Tätähän laki ei sano eikä edellytä vaan myös vähemmistön edustaja voi teoriassa syyllistyä viharikokseen motatessaan enemmistön edustajaa, mutta tästä syytteitä ja tuomiota taitaa olla käsissämme pyöreät nolla. Joko vähemmistömme ovat täysiä enkeleitä, oikeusjärjestelmämme ei tältä osin toimi tai sitten asia on yksinkertaisesti täysin mahdoton tutkittava, joten ei edes viitsitä yrittää.
Viharikoslainsäädännön erityisproblematiikkaa edustaa sekin, että se nimenomaan korostaa etnisiä eroja eikä pyri niitä tasoittamaan. Minä en voi välttyä ajatukselta, että tummaihoinen henkilö, joka on syntynyt Suomessa ja jonka vanhemmatkin ovat syntyneet Suomessa, ei kykene muuttumaan
Olen tarjonnut itse ratkaisuksi sitä, että tuomion koventamisperuste olisi uhrin valinnan satunnaisuus. Jos kadut muuttuvat epämiellyttäviksi paikoiksi kun millään tavoin ketään provosoimaton ohikulkija saa kuonoonsa, on käsissämme ongelma aivan uhrien ihonväriin katsomatta. Jos tuomitsisimme kovemmin sellaisen väkivallan (ja muut vastaavat teot), joissa konna ja uhri eivät tunne toisiaan vaan uhri valitaan satunnaisesti ihmisjoukosta, saisimme koventavan tuomion valtaosalle niistä viharikoksina kirjatuista, jotka ehkä jopa ovat sellaisia, mutta joita ei pystytä näyttämään toteen edellä kuvatusta syystä.
Samalla asiasta poistuisi pigmenttijaottelu ja ei olisi mitään väliä sillä, minkä värinen mottaa minkä väristä, minkä ainakin joku kansanosa kokenee epäoikeudenmukaisena mikäli käytännöksi muodostuu, että vähemmistöt nauttivat parempaa suojaa oikeuslaitoksessa kuin enemmistö.
Tälle ajatukselle olen saanut jonkun verran ymmärrystä ns. maahanmuuttokriitikoiden suunnalta, mutta huomattavan vähän heidän poliittisilta opponenteiltaan.
Mikä siinä on vikana? Nähdäkseni se koventaisi tuomioita myös käytännössä niistä rikoksista, joista nykyinen viharikoslainsäädäntö haluaisi tuomioita koventaa, ja lisäksi joistain muista väkivaltarikoksista, joiden tuomioita moititaan nyt liian lieviksi. Nykyinen lainsäädäntö ei tuota tuomioita, tämä metodi tuottaisi. Miksi se ei kelpaa?
Siksi, että tällaista lainsäädäntöä ei voitaisi mitenkään käyttää keppihevosena politikointiin. Nykyinen esitutkinta-aineisto tuntuu paljastavan suomalaisten katalan ja rasistisen luonteen, joten viis siitä, että ohikulkijoiden kimppuun kävijät selviävät sakoilla kun juuri ketään ei lopulta tuomita. Tärkeämpää on nähdä joka paikassa tilastomuotoista rasismia kuin korjata väkivaltarikollisuusongelmaa.
Huuhaata tasaverosta
03/06/11 10:05
Hallitusneuvottelut näyttivät tältä erää kariutuneen siihen, että vasemmisto väitti Kokoomuksen ajavan tasaveromallia ja kiista oli sovittamaton.
Tämä asia pitää sisällään niin suunnattomat määrät epämääräisiä määrittelyjä, valheita, propagandaa ja silkkaa pelottelua, että asia olisi syytä viimein julkisuudessakin käsitellä. Jos kerran Suomeen ei saada hallitusta aikaiseksi sen takia, että kaikki ymmärtävät tasaveron eri tavalla eivätkä viitsi sen kummemmin tutkia tehtyjen ehdotusten sisältöä, asia on suurempi ongelma kuin vain semanttinen. Jos tällaiset väärin ymmärtämiset tai tahallinen todellisuuden hämmentäminen vaikuttavat Suomen hallituskokoonpanoon ilman, että kukaan huomaa mitään, on aika nostaa asia esille.
Sanakirjamääritelmänsä mukaisesti tasavero tarkoittaa sitä, että marginaaliveroprosentti pysyy samana.Veroa peritään saman prosentin mukaan verotettavan asian euromääräisestä summasta riippumatta. Muut vaihtoehtoiset veromallit ovat tasamäärä euroja ja progressiivinen vero.
Teknisesti arvonlisävero on tasavero ja ainoa progressiivinen vero Suomessa on virallisesti valtion ansiotulovero, vaikkakin kunnallisvero on käytännössä erilaisten pienituloisuusvähennysten takia progressiivinen myös.
Tosiasiassa kun puhutaan tasaveromallista sitä kannatettaessa, puhutaan suunnilleen siitä, mikä on toteutettu esimerkiksi Virossa ja Islannissa. Kaikista tuloista maksetaan sama prosentti veroa riippumatta tulojen hankintatavasta ja niiden suuruudesta. Kun joku poliittinen liike tai ajattelija kannattaa tasaveroa, hän puhuu nimenomaan siitä, miten tuloverotus pitäisi Suomessa järjestää. Tämä mallli ei ota sellaisenaan kantaa kulutusverotuksen järjestämiseen tai tasoon.
Poliittinen vasemmisto ei näe asiaa ensinkään näin. Vasemmisto vastustaa tasaveroa ja pontta vaatimuksille on saatu siitä, että Suomessa on siirrytty kohti tasaveroa kun progressiivisen valtion tuloveron osuus julkisen sektorin verokertymästä on ollut laskuvoittoinen. Tämä on tilastoja tulkitsemalla periaatteellisella tasolla aivan totta.
Retoriikan hassunkurisuus ja onttous paljastuu kun mietitään, miksi nykytilaan ja nykyiselle laskukäyrälle on ajauduttu sekä tarjotaan vaihtoehtoja, joilla siltä päästään pois. Palkkaverotus viritettiin tappiin jo 80-luvulla haitarin yläpään osalta eikä siinä ole enää juuri kiristämisen varaa ainakaan siten, että se tuottaisi juuri mitään. Vasemmiston vaatimuksesta valtionveron alarajaa on hinattu ylöspäin, joten valtaosa suomalaisista on vapautettu tästä verosta jo nyt. Verosta ei siis ole vapautettu herroja ja riistoporvareita vaan köyhät, mikä Eero Heinäluomalta tuntuu kovin usein unohtuvan.
Vasemmisto on kuitenkin halunnut kasvattaa Suomen julkista sektoria eikä oikeistokaan ole tätä vastustanut. Julkisen sektorin menot ovat kasvaneet aivan tietoisesti ja suunnitelluin päätöksin, joten rahat on pitänyt tähän kerätä jostakin. Kun köyhät haluttiin vapauttaa tuloverosta ja hyväpalkkaisen tuloveroprosentti on tapissa maailmanlaajuisestikin, on pitänyt keksiä uusia veroja ja korottaa jo olemassa olleita muita kuin tuloveroja. Uusia veroja on keksitty tai kertaalleen poistettuja otettu uudelleen käyttöön. Energia- ja polttoaineveroja on kiristety, sillä niitä on vaikea välttää kun lämmittää pitää. Näiden verojen keksimisessä ja korottamisessa on kunnostautunut koko poliittinen kenttä.
Kulutusveroa on melko vaikeaa kerätä progressiivisesti. Jos kassalla tarkistetaan verotiedoista, paljonko on kossupullossa alkoholiveron suuruus, saatamme syyllistyä syrjintään ja ainakin luomme pimeät markkinat, jossa köyhät ostavat kossua rikkaille pientä vaivanpalkkaa vastaan, ja tämä vaivanpalkka on taatusti virallisen talouden ulkopuolella. Pääomatulojen veron voisi muuttaa progressiiviseksi, mutta ongelmansa on tässäkin. Se nimittäin todennäköisesti laskisi verotuloja. Nyt kun pienistäkin pääomatuloista maksetaan saman prosentin mukaan, kertyy pottiin rahaa kaikilta. Jos vero muutetaan progressiiviseksi, pienten pääomatulojen saajat alkavatkin maksaa vähemmän. Historiasta näemme, että jos pääomatulojen
veron yläraja hinataan kovin korkeaksi, pääomatulojen rahamääräinen tuotto alkaa kärsiä, sillä näitä veroja on helppoa kiertää aivan laillisestikin valitsemalla itselleen ja yritykselleen sopivan kotimaan.
Kun vahvan ja suuren julkisen sektorin puolestapuhujat löytyvät ensisijaisesti vasemmistosta, on käsillä absurdi tilanne: he kannattavat suurta julkista sektoria mutta vastustavat ainoaa mahdollista tapaa rahoittaa se. Vaikka herrojen tulovero muutettaisiin sataan prosenttiin, se ei tuottaisi niitä kymmeniä miljardeja, joita nykyinen välillinen verotus tuottaa, ja tuloverotuksen lisäksi tuntuu olevan varsin vaikeaa keksiä sellaisia progressiivisia veroja, jotka eivät ole syrjiviä, jotka voidaan käytännössä periä ja jotka eivät saman tien synnytä harmaata taloutta ympärilleen.
Jonkun pitäisi mielestäni kovistella SDP:tä ja erityisesti Eero Heinäluomaa tästä asiasta ja penätä tähän jotain tolkkua. Nyt he huutavat kuin hinaajat jokaisen välillisen veron korotusyrityksen yhteydessä, että mennään kohti tasaveromallia.
Miten sitten tämä SDP:n tulkinnan mukainen tasaverokehitys saataisiin käännettyä ja palattua menneen maailman lukuihin? Varsin vaivatta. Uusia progressiivisia veroja ei voi keksiä ja pääomatulojen muuttaminen progressiiviseksi ei tuota euroja vaan ainoastaan prosentteja. Tätä kautta saataneen kuitenkin kerättyä pieniä summia suurella vahingolla jos niin halutaan tehdä. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen.
Aivan itsestäänselvä ratkaisu on pistää köyhätkin valtionverolle. Sen jälkeen he maksavat progressiivista veroa pienistä tuloistaan ja kun heitä on paljon, tästä kyllä kertyy mukava potti. Samalla tämä raha on pois kulutuksesta, joten arvonlisäveron, alkoholiveron ja polttoaineveron tuotto laskee, joten suhde paranee entisestään. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä eikä tämä taatusti edusta juuri kenenkään käsitystä oikeudenmukaisuudesta, mutta se tuottaisi halutun tuloksen.
Keskiluokan tuloverorasituksessakin on vielä hieman kiristämisen varaa, joten kun pannaan duunarit maksamaan lisää tuloistaan myös, kulutus sakkaa vielä enemmän ja suhde sen kun paranee. Samalla tosin sakkaa palvelujen kulutuskysyntä ja työttömyys kasvaa, mutta mitäpä tuosta, tärkeintähän on ottaa askeleita pois tasaveron suunnasta.
Jos emme halua korottaa veroja, voimme myös vähentää niitä. Jos esimerkiksi lopetettaisiin Sosiaali- ja terveysministeriön momentti kokonaan ja ajettaisiin alas sen rahoittamat tukiaiset ja palvelut, voitaisiin Suomessa lopettaa arvonlisäveron periminen tykkänään. Jäljelle jäävässä kakussa progressiivisen tuloveron osuus olisi selvästi suurempi. Ei tämäkään erityisen oikeudenmukaiselta vaikuta, mutta mitäpä tuosta, tasaverokehitys on pontevasti pysäytetty ja otettu tiikerinloikka kohti oikeudenmukaista progressiivisen veron yhteiskuntaa.
Kukahan patistaisi demareita vastaamaan tämäntyyppisiin asioihin seuraavan kerran, kun ottavat ykkösprioriteetikseen tasaveron vastustamisen? Nyt he saavat elää kuin porsaat pellossa, sillä asioihin perehtymättömille ihmisille syntyy mielikuva siitä, että verotus voidaan menoihin koskematta järjestää jotenkin oleellisesti toisella tavalla ja toisin painotuksin. Tämä on heille ilmaista propagandaa, jonka suhde todellisuuteen on varsin rajoittunut.
Tämän asian selittäminen ihmisille paljon kansantajuisemmin ja lyhyemmin kuin minä sen osaan selittää, voisi olla Suomelle mitä parhain teko. Suomen verojärjestelmä kaipaa täysremonttia, sillä nykyinen verojärjestelmä ei ole erityisen kannustava juuri kenellekään. Mikään remontointi ei etene kun vasemmisto saa länkyttää joutavia tasaverostaan ilman, että heitä edes pakotetaan kertomaan, mitä pahaa siinä tasaverossa on verrattuna siihen, että tasaveromuotoisia kulutusveroja ei peritä ja jätetään julkisia palveluja tuottamatta sillä summalla, jonka nämä verot tuottavat.
Löytyyköhän SDP:ltä ja Vasemmistoliitolta vastausta tähän?
Tämä asia pitää sisällään niin suunnattomat määrät epämääräisiä määrittelyjä, valheita, propagandaa ja silkkaa pelottelua, että asia olisi syytä viimein julkisuudessakin käsitellä. Jos kerran Suomeen ei saada hallitusta aikaiseksi sen takia, että kaikki ymmärtävät tasaveron eri tavalla eivätkä viitsi sen kummemmin tutkia tehtyjen ehdotusten sisältöä, asia on suurempi ongelma kuin vain semanttinen. Jos tällaiset väärin ymmärtämiset tai tahallinen todellisuuden hämmentäminen vaikuttavat Suomen hallituskokoonpanoon ilman, että kukaan huomaa mitään, on aika nostaa asia esille.
Sanakirjamääritelmänsä mukaisesti tasavero tarkoittaa sitä, että marginaaliveroprosentti pysyy samana.
Teknisesti arvonlisävero on tasavero ja ainoa progressiivinen vero Suomessa on virallisesti valtion ansiotulovero, vaikkakin kunnallisvero on käytännössä erilaisten pienituloisuusvähennysten takia progressiivinen myös.
Tosiasiassa kun puhutaan tasaveromallista sitä kannatettaessa, puhutaan suunnilleen siitä, mikä on toteutettu esimerkiksi Virossa ja Islannissa. Kaikista tuloista maksetaan sama prosentti veroa riippumatta tulojen hankintatavasta ja niiden suuruudesta. Kun joku poliittinen liike tai ajattelija kannattaa tasaveroa, hän puhuu nimenomaan siitä, miten tuloverotus pitäisi Suomessa järjestää. Tämä mallli ei ota sellaisenaan kantaa kulutusverotuksen järjestämiseen tai tasoon.
Poliittinen vasemmisto ei näe asiaa ensinkään näin. Vasemmisto vastustaa tasaveroa ja pontta vaatimuksille on saatu siitä, että Suomessa on siirrytty kohti tasaveroa kun progressiivisen valtion tuloveron osuus julkisen sektorin verokertymästä on ollut laskuvoittoinen. Tämä on tilastoja tulkitsemalla periaatteellisella tasolla aivan totta.
Retoriikan hassunkurisuus ja onttous paljastuu kun mietitään, miksi nykytilaan ja nykyiselle laskukäyrälle on ajauduttu sekä tarjotaan vaihtoehtoja, joilla siltä päästään pois. Palkkaverotus viritettiin tappiin jo 80-luvulla haitarin yläpään osalta eikä siinä ole enää juuri kiristämisen varaa ainakaan siten, että se tuottaisi juuri mitään. Vasemmiston vaatimuksesta valtionveron alarajaa on hinattu ylöspäin, joten valtaosa suomalaisista on vapautettu tästä verosta jo nyt. Verosta ei siis ole vapautettu herroja ja riistoporvareita vaan köyhät, mikä Eero Heinäluomalta tuntuu kovin usein unohtuvan.
Vasemmisto on kuitenkin halunnut kasvattaa Suomen julkista sektoria eikä oikeistokaan ole tätä vastustanut. Julkisen sektorin menot ovat kasvaneet aivan tietoisesti ja suunnitelluin päätöksin, joten rahat on pitänyt tähän kerätä jostakin. Kun köyhät haluttiin vapauttaa tuloverosta ja hyväpalkkaisen tuloveroprosentti on tapissa maailmanlaajuisestikin, on pitänyt keksiä uusia veroja ja korottaa jo olemassa olleita muita kuin tuloveroja. Uusia veroja on keksitty tai kertaalleen poistettuja otettu uudelleen käyttöön. Energia- ja polttoaineveroja on kiristety, sillä niitä on vaikea välttää kun lämmittää pitää. Näiden verojen keksimisessä ja korottamisessa on kunnostautunut koko poliittinen kenttä.
Kulutusveroa on melko vaikeaa kerätä progressiivisesti. Jos kassalla tarkistetaan verotiedoista, paljonko on kossupullossa alkoholiveron suuruus, saatamme syyllistyä syrjintään ja ainakin luomme pimeät markkinat, jossa köyhät ostavat kossua rikkaille pientä vaivanpalkkaa vastaan, ja tämä vaivanpalkka on taatusti virallisen talouden ulkopuolella. Pääomatulojen veron voisi muuttaa progressiiviseksi, mutta ongelmansa on tässäkin. Se nimittäin todennäköisesti laskisi verotuloja. Nyt kun pienistäkin pääomatuloista maksetaan saman prosentin mukaan, kertyy pottiin rahaa kaikilta. Jos vero muutetaan progressiiviseksi, pienten pääomatulojen saajat alkavatkin maksaa vähemmän. Historiasta näemme, että jos pääomatulojen
Kun vahvan ja suuren julkisen sektorin puolestapuhujat löytyvät ensisijaisesti vasemmistosta, on käsillä absurdi tilanne: he kannattavat suurta julkista sektoria mutta vastustavat ainoaa mahdollista tapaa rahoittaa se. Vaikka herrojen tulovero muutettaisiin sataan prosenttiin, se ei tuottaisi niitä kymmeniä miljardeja, joita nykyinen välillinen verotus tuottaa, ja tuloverotuksen lisäksi tuntuu olevan varsin vaikeaa keksiä sellaisia progressiivisia veroja, jotka eivät ole syrjiviä, jotka voidaan käytännössä periä ja jotka eivät saman tien synnytä harmaata taloutta ympärilleen.
Jonkun pitäisi mielestäni kovistella SDP:tä ja erityisesti Eero Heinäluomaa tästä asiasta ja penätä tähän jotain tolkkua. Nyt he huutavat kuin hinaajat jokaisen välillisen veron korotusyrityksen yhteydessä, että mennään kohti tasaveromallia.
Miten sitten tämä SDP:n tulkinnan mukainen tasaverokehitys saataisiin käännettyä ja palattua menneen maailman lukuihin? Varsin vaivatta. Uusia progressiivisia veroja ei voi keksiä ja pääomatulojen muuttaminen progressiiviseksi ei tuota euroja vaan ainoastaan prosentteja. Tätä kautta saataneen kuitenkin kerättyä pieniä summia suurella vahingolla jos niin halutaan tehdä. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen.
Aivan itsestäänselvä ratkaisu on pistää köyhätkin valtionverolle. Sen jälkeen he maksavat progressiivista veroa pienistä tuloistaan ja kun heitä on paljon, tästä kyllä kertyy mukava potti. Samalla tämä raha on pois kulutuksesta, joten arvonlisäveron, alkoholiveron ja polttoaineveron tuotto laskee, joten suhde paranee entisestään. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä eikä tämä taatusti edusta juuri kenenkään käsitystä oikeudenmukaisuudesta, mutta se tuottaisi halutun tuloksen.
Jos emme halua korottaa veroja, voimme myös vähentää niitä. Jos esimerkiksi lopetettaisiin Sosiaali- ja terveysministeriön momentti kokonaan ja ajettaisiin alas sen rahoittamat tukiaiset ja palvelut, voitaisiin Suomessa lopettaa arvonlisäveron periminen tykkänään. Jäljelle jäävässä kakussa progressiivisen tuloveron osuus olisi selvästi suurempi. Ei tämäkään erityisen oikeudenmukaiselta vaikuta, mutta mitäpä tuosta, tasaverokehitys on pontevasti pysäytetty ja otettu tiikerinloikka kohti oikeudenmukaista progressiivisen veron yhteiskuntaa.
Kukahan patistaisi demareita vastaamaan tämäntyyppisiin asioihin seuraavan kerran, kun ottavat ykkösprioriteetikseen tasaveron vastustamisen? Nyt he saavat elää kuin porsaat pellossa, sillä asioihin perehtymättömille ihmisille syntyy mielikuva siitä, että verotus voidaan menoihin koskematta järjestää jotenkin oleellisesti toisella tavalla ja toisin painotuksin. Tämä on heille ilmaista propagandaa, jonka suhde todellisuuteen on varsin rajoittunut.
Tämän asian selittäminen ihmisille paljon kansantajuisemmin ja lyhyemmin kuin minä sen osaan selittää, voisi olla Suomelle mitä parhain teko. Suomen verojärjestelmä kaipaa täysremonttia, sillä nykyinen verojärjestelmä ei ole erityisen kannustava juuri kenellekään. Mikään remontointi ei etene kun vasemmisto saa länkyttää joutavia tasaverostaan ilman, että heitä edes pakotetaan kertomaan, mitä pahaa siinä tasaverossa on verrattuna siihen, että tasaveromuotoisia kulutusveroja ei peritä ja jätetään julkisia palveluja tuottamatta sillä summalla, jonka nämä verot tuottavat.
Löytyyköhän SDP:ltä ja Vasemmistoliitolta vastausta tähän?
Seuraava hallitusyritys
01/06/11 18:53
Hallitusneuvottelujen kaatuminen pikkuasiaan arvonlisäverosta kertoo meille muutamia asioita.
Jo alusta alkaen näytti selvältä, että tällä kertaa kaikki tietävät taloustilanteen karmeuden,
joten poikkeuksellisesti kukaan ei kilvoitellut pääsystä hallitukseen vaan kaikki halusivat oppositioon. Sieltä kun on helppoa katsella vieressä kun tehdään se, mikä tehtävä on, mutta sitä voi näennäisesti vastustaa ja sumuttaa vaalikarjaa seuraavia vaaleja silmällä pitäen.
Nyt näyttää selvältä, että valtiontaloutta ei tasapainota Suomessa kukaan. Kokoomus ja RKP ovat ainoat puolueet, joilla on asiaan ollut edes etäistä kiinnostusta. Muut tuntuvat teeskentelevän, että kunhan hallitus päättää, että “kestävyysvaje” on 42 kopeekan suuruinen, riittää kun säästetään 42 kopeekkaa. Näin ei tietenkään ole, vaan valtio vippaa joka neljännen käyttämänsä euron aivan riippumatta siitä, millaiseksi hallitus vajeen julistaa. Ylipäätään puhumalla tulevaisuuden kestävyysvajeesta eikä tämän päivän budjettivajeesta saadaan maagisesti teeskenneltyä, ettei vajeelle tarvitse tehdä oikein mitään.
Nyt näyttää siltä, että Kokoomus ei mahdu hallitukseen kenenkään muun kanssa säästöohjelmansa takia, mistä seurannee varsin luontevasti esimerkiksi SDP:n, Persujen ja Vasemmistoliiton hallitus. Toinen vaihtoehto voisi tietysti olla, että nyt kun Portugali on päätetty, Kokoomus ja Persut yhtäkkiä mahtuvatkin samaan hallitukseen hetken ajaksi, mutta tuskin Soinilla on tähän kovin suurta intoa.
Kenelläkään ei näytä olevan kovin suurta intoa hallitusvastuuseen paitsi, jos pitkä lista kaikennäköisiä iltalypsytyyppisiä menoautomaatteja hyväksytään, joten hallitus, kuka sen sitten muodostaakin, ei tule säästämään. Tämän tien päässä on helposti valuuttarahaston holhous kunhan katseet kääntyvät Etelä-Euroopasta pois, ja sen jälkeen alkaa sosialistikin säästää ja yksi arvonlisäveron korotus onkin äkkiä pikatyönä tehtyä hyttysen surinaa.
Valtiontaloushan tasapainotetaan kahdella tavalla: leikkaamalla menoja ja korottamalla veroja. Vasemmisto hellii enemmän veronkorotuksia, mutta ne pitäisi toteuttaa “oikeudenmukaisesti” eli siten, että herrat maksavat ja keskiluokka ei. Ongelma tässä on se, että herroilta ei pahemmin rahaa heru, sillä heitä on vähän kun melkein kaikki ovat Suomessa keskiluokkaa. Pääomatulojen veroja voi kiristää reippaasti prosentteina, mutta jos veroja kiristää liikaa, eurojen määrä alkaa vähentyä kun verotus on muita länsimaitakin kireämpää. Bisnescase jo Ruotsiin muuttamisesta alkaa olla aika houkutteleva jos pääomatuloja aletaan verottaa progressiivisesti ja veroprosentti pompsahtaa 28:sta 56:een.
Oikea tapa tasapainottaa julkistalous olisi tietenkin leikata menoja. Veronkorotusten on aina osuttava turpeeseen sidottuun, asuntovelkaiseen keskiluokkaan jos halutaan, että veronkorotus oikeasti tuottaa jotakin. Veronkorotukset muille eivät tuota niin paljoa, että sillä olisi mitään muuta kuin moraalia kohottava vaikutus. Tässä mielessä on sama, korotetaanko arvonlisäveroa, energiaveroja, polttoaineveroa vai keskituloisen tuloveroa. Kaikki nämä osuvat juuri niihin, joihin kukaan ei haluaisi veronkorotusten osuvan, mutta joihin ne on kuitenkin pakko kohdentaa. Keskiluokan kyykyttäminen taas vaikuttaa työllisyyteen negatiivisesti, joten ainoaksi toimivaksi vaihtoehdoksi jää tukiaisviidakon purkaminen, aluepolitiikan alasajo ja hyödyttömien tulonsiirtojen karsiminen.
Suomessa on vain puoluekenttä täysin hajallaan erilaisiin tukiaispuolueisiin. Puolueita on nyt aivan liikaa
persujen noustua kärkijoukkoon mukaan ja kun kaikilla on omat pyhät tukiaislehmänsä, kolmen puolueen koalitio on tosiasiallisesti kykenemätön muuhun kuin jakamaan rahaa kolmeen eri kohteeseen plus pikkupuolueet päälle. Jos hallituksen pystyisi Suomessa muodostamaan yksi puolue, olisi jäljellä yksi menokohde ja tämä voitaisiin kestää jos muualta voitaisiin säästää.
Lisämausteena ovat erinäköiset etujärjestökytkökset. Kokoomuksen ja demarien hallituskaudella on täysin mahdotonta uudistaa mitään työelämään liittyvää ja Suomen työmarkkinat kaipaisivat kipeästi tuuletusta. Itse asiassa tämä ei onnistu edes Persujen valtakaudella, sillä puolue näyttää olevan ammattiliitoissa jo varsin vahva ja se tuskin tulee tätä kivijalkaansa hylkäämään.
Nimittäin yksi tie talouskurimuksesta ulos olisi se, että Suomeen saataisiin lisää työtä. Tämä ei tapahdu itsekseen vaan pitää luoda työllistämiselle uskottava pitkän tähtäimen ohjelma, jossa suuria investointeja tekevä tietää, etteivät säännöt muutu vuoden parin välein. Lisäksi tämä sanoma pitää markkinoida, sillä ulkomailla Suomea ei nähdä erityisen kiinnostavana sijoituskohteena. Kyse ei kuitenkaan ole propagandan keinoin korjattavasta asiasta. Suomalainen työ maksaa liikaa ja kulut Suomessa ovat aivan liian korkeat. Kotimarkkinat ovat pienet ja persaukiset, joten tarvittaisiin sellaisia yrityksiä, jotka tähtäävät suoraan vientiin.
En kuitenkaan usko, että mikään Suomen valtapuolueista kykenee tähän. Eurooppa ei tarvitse lisää sosiaalidemokratiaa ja holhousta vaan valtion, joka aloittaa kilpailun toimivalla ja tehokkaalla yhteiskunnalla, joka perustuu kohtuullisiin veroihin ja täystyöllisyyteen. Suomen muuttaminen sellaiseksi tarvitsee täysremontin kaikkeen muuhun paitsi koulutukseen ja terveydenhoitoon, mutta koska samalla jyrätään etujärjestöt ja puoluepomojen suojatyöpaikat ja poistetaan vallankahvalta valtaosa valtaa, poliitikko ei toimeen tartu.
Nyt edessä on vain huonoja vaihtoehtoja.
Jäljelle jää Kataisen vähemmistöhallitus, joka pysynee pystyssä hetken ja
sitten kaatuu. Paljon parempi ei ole kestävyydeltään myöskään seuraavana jonossa olevan hallitustunnustelija Urpilaisen enemmistöhallitus, sillä tämän päivän gallup-tulosten valossa Perussuomalaiset on niin selvästi suurin puolue, että pakottamalla maa uusiin vaaleihin, Soinista tulee pääministeri. Vaalitulos on melko lailla toivoton minkään järkevän enemmistöhallituksen luomiseen nyt kun Kataisen yritys näyttää menevän poskelleen, sillä Persut ei saa ilman pikkupuolueita SDP:n kanssa hallitusta kasaan. Vasemmistoliitto todennäköisesti sopisi tällaisen änkyrävasemmistohallituksen apupuolueeksi mainiosti, mutta tämäkään ei riitä. Persut on maalannut itseään nurkkaan sekä RKP:n että Vihreiden suuntaan. Kristilliset kävisivät persuille aikaansaaden 101 paikan marginaalienemmistöhallituksen, mutta Vasemmistoliitto ja Kristilliset eivät ole kovin hyvin yhteensopiva apupuoluekombinaatio. Rintamasta ei tarvitse livetä kuin yksi edustaja ja hallitus kaatuu siihen.
On hallituskombinaatio mikä vain, pikkupuolueilla on siinä suhteettomasti valtaa. Tämä ei lupaa hyvää säästämisprojektille eikä millekään muullekaan.
Itse asiassa kaikkein parhaimmalta vaihtoehdolta alkaa sittenkin kuulostaa Kataisen vähemmistöhallitus, joka kaatuu syksyllä ja järjestetään uudet vaalit. Persut lienee kasvattanut kannatustaan merkittävästi nykyisistä luvuista siihen mennessä ja tämän jälkeen voidaan synnyttää kahden puolueen enemmistöhallitus. Minä en halua Soinista pääministeriä, mutta vielä huonompi vaihtoehto on se, että maata ei pysty hallitsemaan kukaan kun kaikennäköiset hattivattipuolueet iltalypsävät jatkuvasti ja vesittävät joka päätöksen, sillä niillä ei ole mitään varsinaista hävittävää.
Suomen julkistalouden tila ja oikeastaan koko kansantalouden tila on niin surkea, että jonkun pitää kyetä tekemään päätöksiä. Soini tekemässä päätöksiä on parempi kuin se, ettei kukaan tee päätöksiä.
Jo alusta alkaen näytti selvältä, että tällä kertaa kaikki tietävät taloustilanteen karmeuden,
Nyt näyttää selvältä, että valtiontaloutta ei tasapainota Suomessa kukaan. Kokoomus ja RKP ovat ainoat puolueet, joilla on asiaan ollut edes etäistä kiinnostusta. Muut tuntuvat teeskentelevän, että kunhan hallitus päättää, että “kestävyysvaje” on 42 kopeekan suuruinen, riittää kun säästetään 42 kopeekkaa. Näin ei tietenkään ole, vaan valtio vippaa joka neljännen käyttämänsä euron aivan riippumatta siitä, millaiseksi hallitus vajeen julistaa. Ylipäätään puhumalla tulevaisuuden kestävyysvajeesta eikä tämän päivän budjettivajeesta saadaan maagisesti teeskenneltyä, ettei vajeelle tarvitse tehdä oikein mitään.
Nyt näyttää siltä, että Kokoomus ei mahdu hallitukseen kenenkään muun kanssa säästöohjelmansa takia, mistä seurannee varsin luontevasti esimerkiksi SDP:n, Persujen ja Vasemmistoliiton hallitus. Toinen vaihtoehto voisi tietysti olla, että nyt kun Portugali on päätetty, Kokoomus ja Persut yhtäkkiä mahtuvatkin samaan hallitukseen hetken ajaksi, mutta tuskin Soinilla on tähän kovin suurta intoa.
Kenelläkään ei näytä olevan kovin suurta intoa hallitusvastuuseen paitsi, jos pitkä lista kaikennäköisiä iltalypsytyyppisiä menoautomaatteja hyväksytään, joten hallitus, kuka sen sitten muodostaakin, ei tule säästämään. Tämän tien päässä on helposti valuuttarahaston holhous kunhan katseet kääntyvät Etelä-Euroopasta pois, ja sen jälkeen alkaa sosialistikin säästää ja yksi arvonlisäveron korotus onkin äkkiä pikatyönä tehtyä hyttysen surinaa.
Valtiontaloushan tasapainotetaan kahdella tavalla: leikkaamalla menoja ja korottamalla veroja. Vasemmisto hellii enemmän veronkorotuksia, mutta ne pitäisi toteuttaa “oikeudenmukaisesti” eli siten, että herrat maksavat ja keskiluokka ei. Ongelma tässä on se, että herroilta ei pahemmin rahaa heru, sillä heitä on vähän kun melkein kaikki ovat Suomessa keskiluokkaa. Pääomatulojen veroja voi kiristää reippaasti prosentteina, mutta jos veroja kiristää liikaa, eurojen määrä alkaa vähentyä kun verotus on muita länsimaitakin kireämpää. Bisnescase jo Ruotsiin muuttamisesta alkaa olla aika houkutteleva jos pääomatuloja aletaan verottaa progressiivisesti ja veroprosentti pompsahtaa 28:sta 56:een.
Oikea tapa tasapainottaa julkistalous olisi tietenkin leikata menoja. Veronkorotusten on aina osuttava turpeeseen sidottuun, asuntovelkaiseen keskiluokkaan jos halutaan, että veronkorotus oikeasti tuottaa jotakin. Veronkorotukset muille eivät tuota niin paljoa, että sillä olisi mitään muuta kuin moraalia kohottava vaikutus. Tässä mielessä on sama, korotetaanko arvonlisäveroa, energiaveroja, polttoaineveroa vai keskituloisen tuloveroa. Kaikki nämä osuvat juuri niihin, joihin kukaan ei haluaisi veronkorotusten osuvan, mutta joihin ne on kuitenkin pakko kohdentaa. Keskiluokan kyykyttäminen taas vaikuttaa työllisyyteen negatiivisesti, joten ainoaksi toimivaksi vaihtoehdoksi jää tukiaisviidakon purkaminen, aluepolitiikan alasajo ja hyödyttömien tulonsiirtojen karsiminen.
Suomessa on vain puoluekenttä täysin hajallaan erilaisiin tukiaispuolueisiin. Puolueita on nyt aivan liikaa
Lisämausteena ovat erinäköiset etujärjestökytkökset. Kokoomuksen ja demarien hallituskaudella on täysin mahdotonta uudistaa mitään työelämään liittyvää ja Suomen työmarkkinat kaipaisivat kipeästi tuuletusta. Itse asiassa tämä ei onnistu edes Persujen valtakaudella, sillä puolue näyttää olevan ammattiliitoissa jo varsin vahva ja se tuskin tulee tätä kivijalkaansa hylkäämään.
Nimittäin yksi tie talouskurimuksesta ulos olisi se, että Suomeen saataisiin lisää työtä. Tämä ei tapahdu itsekseen vaan pitää luoda työllistämiselle uskottava pitkän tähtäimen ohjelma, jossa suuria investointeja tekevä tietää, etteivät säännöt muutu vuoden parin välein. Lisäksi tämä sanoma pitää markkinoida, sillä ulkomailla Suomea ei nähdä erityisen kiinnostavana sijoituskohteena. Kyse ei kuitenkaan ole propagandan keinoin korjattavasta asiasta. Suomalainen työ maksaa liikaa ja kulut Suomessa ovat aivan liian korkeat. Kotimarkkinat ovat pienet ja persaukiset, joten tarvittaisiin sellaisia yrityksiä, jotka tähtäävät suoraan vientiin.
En kuitenkaan usko, että mikään Suomen valtapuolueista kykenee tähän. Eurooppa ei tarvitse lisää sosiaalidemokratiaa ja holhousta vaan valtion, joka aloittaa kilpailun toimivalla ja tehokkaalla yhteiskunnalla, joka perustuu kohtuullisiin veroihin ja täystyöllisyyteen. Suomen muuttaminen sellaiseksi tarvitsee täysremontin kaikkeen muuhun paitsi koulutukseen ja terveydenhoitoon, mutta koska samalla jyrätään etujärjestöt ja puoluepomojen suojatyöpaikat ja poistetaan vallankahvalta valtaosa valtaa, poliitikko ei toimeen tartu.
Nyt edessä on vain huonoja vaihtoehtoja.
Jäljelle jää Kataisen vähemmistöhallitus, joka pysynee pystyssä hetken ja
On hallituskombinaatio mikä vain, pikkupuolueilla on siinä suhteettomasti valtaa. Tämä ei lupaa hyvää säästämisprojektille eikä millekään muullekaan.
Itse asiassa kaikkein parhaimmalta vaihtoehdolta alkaa sittenkin kuulostaa Kataisen vähemmistöhallitus, joka kaatuu syksyllä ja järjestetään uudet vaalit. Persut lienee kasvattanut kannatustaan merkittävästi nykyisistä luvuista siihen mennessä ja tämän jälkeen voidaan synnyttää kahden puolueen enemmistöhallitus. Minä en halua Soinista pääministeriä, mutta vielä huonompi vaihtoehto on se, että maata ei pysty hallitsemaan kukaan kun kaikennäköiset hattivattipuolueet iltalypsävät jatkuvasti ja vesittävät joka päätöksen, sillä niillä ei ole mitään varsinaista hävittävää.
Suomen julkistalouden tila ja oikeastaan koko kansantalouden tila on niin surkea, että jonkun pitää kyetä tekemään päätöksiä. Soini tekemässä päätöksiä on parempi kuin se, ettei kukaan tee päätöksiä.
Vielä positiivisesta syrjinnästä ja yhdestä totuudesta
31/05/11 11:47
Itse asia tulikin käsiteltyä jo edellisessä artikkelissani.
Tällä kertaa kuitenkin vuorossa maalaisliiton nuoriso-osasto, joka pitää Kokoomusnuorten kannanottoa positiivista syrjintää vastaan Kokoomuksen halpa-arvoisena sumutuksena, jolla “kosiskellaan puolueen konservatiivisia äänestäjiä”.
Tämä on melko lailla pähkähullu lauselma. Politiikkaan tietysti mahtuu runsaasti sellaista ja
puhetta maailmaan yleisemminkin, mutta siitä huolimatta tämä purskaus on syytä käsitellä. Se kertoo meille ajan hengestä.
Ensinnäkin perustotuus ja yksinkertainen asia. Kun puolueen kannatus on 20%, siellä on riveissä kaikennäköistä väkeä. Se, että politiikka yrittää miellyttää jotakin merkittäväksi kuviteltua fraktiota, ei ole typerää vaan järkevää politiikkaa puolueelta. Tässä asiassahan Kepu on itse aivan samanlaisessa tilanteessa yrittäessään miellyttää tukiaisilla eläviä maalaisia ja kupattavia kaupunkilaisia, joiden äänet tarvitaan mahdolliseen vaalivoittoon. Kepu on ratkaissut ongelman puhumalla lapsiperheistä, jotta ei tarvitse luvata koskaan kenellekään nettomaksajalle mitään mutta silti voidaan luoda mielikuva siitä, että ollaan kaupunkilaisen asialla.
Tämä on kuitenkin sivuseikka. Kokoomuksen riveissä voi hyvinkin olla väitetyn kaltaisia konservatiiveja, mutta miksi heille pitäisi pyllistää?
Siksi, että tässäkin asiassa vallitsee Suomessa vain yksi ainoa totuus ja poliittinen elämä tuntuu lähes kyvyttömältä käsittelemään tilannetta, jossa tällaiseen uskonkappaleeseen suhtaudutaankin eri tavalla kuin kuuluisi. Pienkepulit kiteyttävät asiansa näin: Ei suomalainen yhteiskunta voi olla mikään koiratappelukenttä, jossa vahvimmat pyrkivät raatelemaan heikompiaan. Jokaisen ihmisyyttä tulee kunnioittaa siinä määrin, että annetaan edellytykset ihmisarvoiselle elämälle. Tämä edellyttää sitä, että vähemmistöjä tulee suojella erilaisilla erityistoimenpiteillä
Tässä sotketaan oivallisesti kaksi eri asiaa: ihmisoikeudet ja erityiskohtelu. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, erityiskohtelu ei ole välttämätöntä ensinkään. Erityiskohtelu itse asiassa romuttaa ihmisoikeuksiin kuuluvaa yhdenvertaista kohtelua hyvää tarkoittaen, sillä se pyrkii harmonisoimaan lopputuloksen eikä keinoja. Jos lähtökohdat ovat erilaiset, lopputulos voi aivan hyväksytysti olla erilainen eikä kyse ole mistään ihmisoikeusrikkomuksesta. Tyypillinen esimerkki tästä ovat miesvaltaiset ja naisvaltaiset alat. Se, että tytöt hakevat sankemmin joukoin sairaanhoito-opistoon ja pojat levyseppähitsaajalinjalle, ei ole mikään syrjivä tai ihmisoikeuksien vastainen rakennelma kunhan valinta on vapaa. Lopputulos ei ole
yhtenevä, mutta koska se perustuu ihmisten omiin toiveisiin, kykyihin ja määrätietoisuuteen, se ei syrji ketään.
Mutta mennäänpä sitten ajan henkeen.
Yhden totuuden maailma tulikin jo käsiteltyä. Kaikkien kuuluu palvoa vähemmistöjä ja olla erityiskohtelusta samaa mieltä. Muu ei yksinkertaisesti tule edes kyseeseen, vaikka kyse on täysin validista poliittisesta agendasta, jonka kannatusta mitataan vaaleissa. Itse asiassa sitä mitattiin jo viime vaaleissa, eikä kansa nyt täysin murskatuomiota näyttänyt antavan niille ajatuksille, joissa nykymenoa haluttiin hieman tuulettaa. Pysähtyneisyys ja yksi ainoa totuus, erityisesti kepulainen totuus, sen sijaan tuntui murskatuomion saavan.
Minkä takia vähemmistöjä ylipäätään tulee suojella? Perusoikeudet ja -vapaudet kuuluvat kaikille ja erinäköisiä asioita on kielletty tai sallittu aivan riippumatta siitä, kuka edustaa enemmistöä ja kuka mitäkin vähemmistöä. Tämä takaa vähemmistön edustajalle mahdollisuuden elää lakien puitteissa elämäänsä kuten huvittaa. Jos tässä puolessa on parantamisen varaa, kuten vaikkapa avioliiton sukupuolineutraaliuden kohdalla, korjaavia toimenpiteitä olisi syytä tehdä, mutta miksi vähemmistöt itsessään ansaitsevat jotakin kunnioitusta?
Jos lasketaan yhteen Suomen kaikkiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset, huomaamme, että heitä on kaksi kertaa enemmän kuin maassa on asukkaita. Jokainen edustaa useampaakin vähemmistöä ja jos ei just nyt edusta, sellaisia voi aina keksiä. Todellisuudessa vähemmistöjen erityissuosijat eivät tietenkään ajattele niin, että esimerkiksi espoolaiset tai vaaleahiuksiset voisivat olla vähemmistö Suomessa. Vähemmistönpalvonnan ajatusmaailmallisessa keskiössä on pikimusta neekeri, joka kuitenkin sijoittuu pyörremyrskyn silmään ja on täydellisesti tyynessä ja katveessa. Häntä ei virallisesti nähdä eikä häntä ole olemassakaan, mutta kaikki kuitenkin pyörii vinhaa vauhtia hänen ympärillään.
Erityisesti huomaamme, ettei hän ole itse tuohon asemaan edes pyrkinyt vaan hän pyrkii siitä raivokkaasti pois. Vähemmistöistä on tullut hyvää bisnestä monella tavoin. Se elättää aivan uusia ammattikuntia ja vähemmistöjen äänillä (tai niitä vastaan) ratsastamalla on näemmä helppoa päästä eduskuntaankin lihapatojen ja kulukorvausten äärelle. Suomessa on siis vuosi vuodelta enemmän väkeä, joille vähemmistöt ovat elinehto.
Tässä elinehdossa on se ongelma, että kun alkuperäinen (etnisten) vähemmistöjen erityiskohtelu on ainakin paperilla tähdännyt sopeutumisen helpottamiseen, nykyinen vähemmistönpalvontavariantti itse asiassa edellyttää, että vähemmistöihin kuuluvat ovat ensi vuonna vielä säälittävämpiä reppanoita kuin tänä vuonna, sillä jos vähemmistöt sopeutuvat hyvin eivätkä tarvitse erityishuomiota pigmentin takia vaan ainoastaan yksilöllisin perustein kuten kaikki muutkin tarvitessaa, putoaa isolta, kovaääniseltä ja tiedotusvälineisiin hyvin verkostoituneilta ihmisiltä bisnes alta.
Tällainen vähemmistökeskeisyys saattaa hyvin toimia vähemmistöjä vastaan, sillä vähemmistöyttä
ja erilaisuutta joudutaan väkisin korostamaan, jotta vähemmistöön ja sen ammattihyysääjiin saadaan käännettyä yhteiskunnan spotti. Vaikka koko muu Suomi näkisi bussikuskin eikä neekeriä, iso osa vähemmistöväestä näkee neekerin, vaikka hänen vanhempansakin olisivat jo Suomessa syntyneitä.
En näe mitään syytä ylläpitää tällaista rakennelmaa, sillä se pyrkii ensisijaisesti korostamaan erilaisuutta säilyttääkseen oman tärkeytensä sen sijaan, että se pyrkisi tasoittamaan tietä, mikä sen tavoite virallisesti on. Tämä on politiikkaa siinä kuin muukin ja tästä asiasta on lupa olla myös tällaista mieltä. Ei pitäisi kenenkään siitä vaipua epätoivoon. Jos kansa haluaa palvoa vähemmistöjä, se kyllä vaaleissa muistetaan, mutta jos viesti on toinen, vika ei ole kansassa vaan ajatuksessa.
Toinen ajanhenkihuomio liittyy nuorison ja nuorten aikuisten arvomaailmaan.
Sivusin joku aika sitten asiaa uuden ihmisen kasvatuksesta kirjoittaessani. Nykyinen 16-27 -vuotias näyttäisi nimittäin olevan hyvin erilainen olio kuin kaltaiseni keski-ikäinen, minkä ei tietysti pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Monet näyttävät kuitenkin yllättyneen siitä, että nuoriso on poliittisesti aktiivista ja sillä on poliittisia mielipiteitä sen sijaan, että he keskittyvät vertailemaan rap-artisteja ja jättämään politikoinnin kaltaisilleni jäärille.
Osa nykyisen nuoren poliittista identiteettiä tuntuu olevan pako pois sosiaalidemokratian keskustasta. Nuoriso tuntuu vinksahtavan vasemmalle ja oikealle muttei niinkään tympeimpään keskiöön, kun taas meidän vanhempien poliittinen identiteetti tuntui ja tuntuu olevan nimenomaan raivoisaa pyrkyä kohti mitäänsanomattomuuden keskiössä olevaa nollapistettä.
Tässä mielessä Kokoomuksen nuorisojärjestö ei ole mikään kummallinen kerho osana suurta salaliittoa vaan se edustaa yhdellä tavalla keskiöstä pois pyrkivän nuorisojoukon ajatuksia varsin hyvin. Vastapaino sille ei löydy kepulaisesta pysähtyneisyydestä tai sosiaalidemokratiasta vaan vaikkapa
Vasemmistoliitosta, joka myöskin vetää keskiöstä pois pyrkivää nuorisoa. Tämä näyttää olevan vaikea ymmärrettävä kovin monelle. Kun vanhempien poliittiset mielipiteet voidaan esittää minkä hyvänsä koordinaatiston keskipisteen lähelle piirretyksi ympyräksi, nuorison mielipiteitä kuvaa parhaiten tuon saman keskipisteen kautta kulkeva paraabeli. Veto oikealle ja vasemmalle on kova kuten myös intensiteetti, jolla halutaan mihin suuntaan hyvänsä paitsi siihen keskipisteeseen.
Tästä kehityksestä näyttäisi saavan nostetta Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset ja Kokoomus. Vasemmistoliitto oikeastaan on melko lailla oma nuorisojärjestönsä, mistä syystä sen aika on - jos on - myöhemmin. Perussuomalaiset on melko uusi liike nykymuodossaan ja siitä emme vielä tiedä, mutta Kokoomuksen nuoret ovat ottaneet selvästi räyhäkkäämmän otteen asioihin kuin mitä tuon puolueen nuoret tekivät 20 vuotta sitten.
Tästä ei voi päätellä, että nuoriso on rappiolla. Siitä voi päätellä, että maailma on muuttunut ja muuttuu edelleen, eli kaikki on mitä parhaiten. Kokoomus puolueena taas tekee viisaasti antaessaan nuoremmille äänen ja tilaisuuden vaikuttaa sen sijaan, että se pyrkii nitistämään henkisesti ne, jotka eivät sopeudu keskipistehakuisten vanhempien heille asettamaan karsinaan. Tämä takaa sen, etteivät puolueen nuoremmat kannattajat vaihda puoluetta kuten kävi Kepulle ja osin Vihreillekin. Tästä tietysti seuraa jatkuvuus, mikä pitää puolueen lähellä vallankahvaa todennäköisesti myös tulevaisuudessa.
Nyt näytetään kuvittelevan, että Perussuomalaiset on joku hetken ilmiö, jonka jälkeen palataan konsensuuspolitiikan hellään huomaan kunhan persut vain huomaavat erheensä.
Minä väitän, että konsensuspolitiikka ei aivan hevin palaa vaikka persut poistuisivatkin puoluekartalta. Samat arvot eläisivät vain toisaalla puolueissa, jotka eivät edes pyri enää olemaan samaa mieltä kaikista asioista.
Tällä kertaa kuitenkin vuorossa maalaisliiton nuoriso-osasto, joka pitää Kokoomusnuorten kannanottoa positiivista syrjintää vastaan Kokoomuksen halpa-arvoisena sumutuksena, jolla “kosiskellaan puolueen konservatiivisia äänestäjiä”.
Tämä on melko lailla pähkähullu lauselma. Politiikkaan tietysti mahtuu runsaasti sellaista ja
Ensinnäkin perustotuus ja yksinkertainen asia. Kun puolueen kannatus on 20%, siellä on riveissä kaikennäköistä väkeä. Se, että politiikka yrittää miellyttää jotakin merkittäväksi kuviteltua fraktiota, ei ole typerää vaan järkevää politiikkaa puolueelta. Tässä asiassahan Kepu on itse aivan samanlaisessa tilanteessa yrittäessään miellyttää tukiaisilla eläviä maalaisia ja kupattavia kaupunkilaisia, joiden äänet tarvitaan mahdolliseen vaalivoittoon. Kepu on ratkaissut ongelman puhumalla lapsiperheistä, jotta ei tarvitse luvata koskaan kenellekään nettomaksajalle mitään mutta silti voidaan luoda mielikuva siitä, että ollaan kaupunkilaisen asialla.
Tämä on kuitenkin sivuseikka. Kokoomuksen riveissä voi hyvinkin olla väitetyn kaltaisia konservatiiveja, mutta miksi heille pitäisi pyllistää?
Siksi, että tässäkin asiassa vallitsee Suomessa vain yksi ainoa totuus ja poliittinen elämä tuntuu lähes kyvyttömältä käsittelemään tilannetta, jossa tällaiseen uskonkappaleeseen suhtaudutaankin eri tavalla kuin kuuluisi. Pienkepulit kiteyttävät asiansa näin: Ei suomalainen yhteiskunta voi olla mikään koiratappelukenttä, jossa vahvimmat pyrkivät raatelemaan heikompiaan. Jokaisen ihmisyyttä tulee kunnioittaa siinä määrin, että annetaan edellytykset ihmisarvoiselle elämälle. Tämä edellyttää sitä, että vähemmistöjä tulee suojella erilaisilla erityistoimenpiteillä
Tässä sotketaan oivallisesti kaksi eri asiaa: ihmisoikeudet ja erityiskohtelu. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, erityiskohtelu ei ole välttämätöntä ensinkään. Erityiskohtelu itse asiassa romuttaa ihmisoikeuksiin kuuluvaa yhdenvertaista kohtelua hyvää tarkoittaen, sillä se pyrkii harmonisoimaan lopputuloksen eikä keinoja. Jos lähtökohdat ovat erilaiset, lopputulos voi aivan hyväksytysti olla erilainen eikä kyse ole mistään ihmisoikeusrikkomuksesta. Tyypillinen esimerkki tästä ovat miesvaltaiset ja naisvaltaiset alat. Se, että tytöt hakevat sankemmin joukoin sairaanhoito-opistoon ja pojat levyseppähitsaajalinjalle, ei ole mikään syrjivä tai ihmisoikeuksien vastainen rakennelma kunhan valinta on vapaa. Lopputulos ei ole
Mutta mennäänpä sitten ajan henkeen.
Yhden totuuden maailma tulikin jo käsiteltyä. Kaikkien kuuluu palvoa vähemmistöjä ja olla erityiskohtelusta samaa mieltä. Muu ei yksinkertaisesti tule edes kyseeseen, vaikka kyse on täysin validista poliittisesta agendasta, jonka kannatusta mitataan vaaleissa. Itse asiassa sitä mitattiin jo viime vaaleissa, eikä kansa nyt täysin murskatuomiota näyttänyt antavan niille ajatuksille, joissa nykymenoa haluttiin hieman tuulettaa. Pysähtyneisyys ja yksi ainoa totuus, erityisesti kepulainen totuus, sen sijaan tuntui murskatuomion saavan.
Minkä takia vähemmistöjä ylipäätään tulee suojella? Perusoikeudet ja -vapaudet kuuluvat kaikille ja erinäköisiä asioita on kielletty tai sallittu aivan riippumatta siitä, kuka edustaa enemmistöä ja kuka mitäkin vähemmistöä. Tämä takaa vähemmistön edustajalle mahdollisuuden elää lakien puitteissa elämäänsä kuten huvittaa. Jos tässä puolessa on parantamisen varaa, kuten vaikkapa avioliiton sukupuolineutraaliuden kohdalla, korjaavia toimenpiteitä olisi syytä tehdä, mutta miksi vähemmistöt itsessään ansaitsevat jotakin kunnioitusta?
Jos lasketaan yhteen Suomen kaikkiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset, huomaamme, että heitä on kaksi kertaa enemmän kuin maassa on asukkaita. Jokainen edustaa useampaakin vähemmistöä ja jos ei just nyt edusta, sellaisia voi aina keksiä. Todellisuudessa vähemmistöjen erityissuosijat eivät tietenkään ajattele niin, että esimerkiksi espoolaiset tai vaaleahiuksiset voisivat olla vähemmistö Suomessa. Vähemmistönpalvonnan ajatusmaailmallisessa keskiössä on pikimusta neekeri, joka kuitenkin sijoittuu pyörremyrskyn silmään ja on täydellisesti tyynessä ja katveessa. Häntä ei virallisesti nähdä eikä häntä ole olemassakaan, mutta kaikki kuitenkin pyörii vinhaa vauhtia hänen ympärillään.
Erityisesti huomaamme, ettei hän ole itse tuohon asemaan edes pyrkinyt vaan hän pyrkii siitä raivokkaasti pois. Vähemmistöistä on tullut hyvää bisnestä monella tavoin. Se elättää aivan uusia ammattikuntia ja vähemmistöjen äänillä (tai niitä vastaan) ratsastamalla on näemmä helppoa päästä eduskuntaankin lihapatojen ja kulukorvausten äärelle. Suomessa on siis vuosi vuodelta enemmän väkeä, joille vähemmistöt ovat elinehto.
Tässä elinehdossa on se ongelma, että kun alkuperäinen (etnisten) vähemmistöjen erityiskohtelu on ainakin paperilla tähdännyt sopeutumisen helpottamiseen, nykyinen vähemmistönpalvontavariantti itse asiassa edellyttää, että vähemmistöihin kuuluvat ovat ensi vuonna vielä säälittävämpiä reppanoita kuin tänä vuonna, sillä jos vähemmistöt sopeutuvat hyvin eivätkä tarvitse erityishuomiota pigmentin takia vaan ainoastaan yksilöllisin perustein kuten kaikki muutkin tarvitessaa, putoaa isolta, kovaääniseltä ja tiedotusvälineisiin hyvin verkostoituneilta ihmisiltä bisnes alta.
Tällainen vähemmistökeskeisyys saattaa hyvin toimia vähemmistöjä vastaan, sillä vähemmistöyttä
En näe mitään syytä ylläpitää tällaista rakennelmaa, sillä se pyrkii ensisijaisesti korostamaan erilaisuutta säilyttääkseen oman tärkeytensä sen sijaan, että se pyrkisi tasoittamaan tietä, mikä sen tavoite virallisesti on. Tämä on politiikkaa siinä kuin muukin ja tästä asiasta on lupa olla myös tällaista mieltä. Ei pitäisi kenenkään siitä vaipua epätoivoon. Jos kansa haluaa palvoa vähemmistöjä, se kyllä vaaleissa muistetaan, mutta jos viesti on toinen, vika ei ole kansassa vaan ajatuksessa.
Toinen ajanhenkihuomio liittyy nuorison ja nuorten aikuisten arvomaailmaan.
Sivusin joku aika sitten asiaa uuden ihmisen kasvatuksesta kirjoittaessani. Nykyinen 16-27 -vuotias näyttäisi nimittäin olevan hyvin erilainen olio kuin kaltaiseni keski-ikäinen, minkä ei tietysti pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Monet näyttävät kuitenkin yllättyneen siitä, että nuoriso on poliittisesti aktiivista ja sillä on poliittisia mielipiteitä sen sijaan, että he keskittyvät vertailemaan rap-artisteja ja jättämään politikoinnin kaltaisilleni jäärille.
Osa nykyisen nuoren poliittista identiteettiä tuntuu olevan pako pois sosiaalidemokratian keskustasta. Nuoriso tuntuu vinksahtavan vasemmalle ja oikealle muttei niinkään tympeimpään keskiöön, kun taas meidän vanhempien poliittinen identiteetti tuntui ja tuntuu olevan nimenomaan raivoisaa pyrkyä kohti mitäänsanomattomuuden keskiössä olevaa nollapistettä.
Tässä mielessä Kokoomuksen nuorisojärjestö ei ole mikään kummallinen kerho osana suurta salaliittoa vaan se edustaa yhdellä tavalla keskiöstä pois pyrkivän nuorisojoukon ajatuksia varsin hyvin. Vastapaino sille ei löydy kepulaisesta pysähtyneisyydestä tai sosiaalidemokratiasta vaan vaikkapa
Tästä kehityksestä näyttäisi saavan nostetta Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset ja Kokoomus. Vasemmistoliitto oikeastaan on melko lailla oma nuorisojärjestönsä, mistä syystä sen aika on - jos on - myöhemmin. Perussuomalaiset on melko uusi liike nykymuodossaan ja siitä emme vielä tiedä, mutta Kokoomuksen nuoret ovat ottaneet selvästi räyhäkkäämmän otteen asioihin kuin mitä tuon puolueen nuoret tekivät 20 vuotta sitten.
Tästä ei voi päätellä, että nuoriso on rappiolla. Siitä voi päätellä, että maailma on muuttunut ja muuttuu edelleen, eli kaikki on mitä parhaiten. Kokoomus puolueena taas tekee viisaasti antaessaan nuoremmille äänen ja tilaisuuden vaikuttaa sen sijaan, että se pyrkii nitistämään henkisesti ne, jotka eivät sopeudu keskipistehakuisten vanhempien heille asettamaan karsinaan. Tämä takaa sen, etteivät puolueen nuoremmat kannattajat vaihda puoluetta kuten kävi Kepulle ja osin Vihreillekin. Tästä tietysti seuraa jatkuvuus, mikä pitää puolueen lähellä vallankahvaa todennäköisesti myös tulevaisuudessa.
Nyt näytetään kuvittelevan, että Perussuomalaiset on joku hetken ilmiö, jonka jälkeen palataan konsensuuspolitiikan hellään huomaan kunhan persut vain huomaavat erheensä.
Minä väitän, että konsensuspolitiikka ei aivan hevin palaa vaikka persut poistuisivatkin puoluekartalta. Samat arvot eläisivät vain toisaalla puolueissa, jotka eivät edes pyri enää olemaan samaa mieltä kaikista asioista.
Rasismi ja positiivinen syrjintä
27/05/11 09:43
Perussuomalaiset irtisanoutuivat selkeäsanaisesti rasismista julistuksellaan, sillä tällaista heiltä oli odotettu. Tekstin luettuani arvasin, että siitä nousee kova parku, ja niin näyttää nyt käyneen. On esitetty kaikenlaista kritiikkiä, mutta yleisesti ottaen melko luisksotsaisessa sävyssä. Päivän Hesarin pääkirjoituksessa kulminoituvat oikeastaan kaikki tämän kritiikin ongelmat ja tympeimmät kliseet, joten tutkitaanpa sitä hieman.
Aloitamme tästä:
Perussuomalaisten rasisminvastaisessa julistuksessa on kuitenkin lause, joka suurelta osin vesittää koko julistuksen.
Tässä kohtaa toivoisi, että pääkirjoituslehtineekeri olisi joutunut tenttimään fuksikurssin
Logiikan perusteet, josta allekirjoittanut pääsi läpi kymmenennellä yrityksellä professorin huoneessa järjestetyssä yksityistentissä kaksi päivää ennen valmistumista.
Perussuomalaisten julistus on tekstinä muotoa “vastustamme rasismia ja väkivaltaa etc etc etc ja lisäksi vaadimme positiivisen syrjinnän lakkauttamista”. Tässä on loogisesti kyseessä ja-operaattori, ei tai-operaattori, implikaatio eikä ekvivalenssi. Huuto Persujen lauselmasta oli tietysti hirveä, sillä samalla kun irtisanouduttiin rasismista, irtisanouduttiin myös kaikennäköisestä vähemmistönpalvonnasta, josta näyttää muodostuneen kokonainen oma politiikan lajinsa.
Tämä oli tietysti persuilta taktinen veto, mutta huudon ja matalamielisyyden määrä yllätti minutkin. Tuossa lauselmassa ei ole nimittäin mitään, mikä vesittää Persujen rasismin vastaisen julistuksen. Jos tuon purkaa atomeiksi ja katsoo, mitä persut vaativat, on rasismin, syrjinnän ja väkivallan vastustaminen. Tämä on oma olionsa ja positiivisen syrjinnän vastustaminen on toinen olionsa. Persut siis eivät julistuksensa mukaan lepää ennen kuin molemmista on päästy eroon, mutta näitä ei ainakaan lukemani perusteella ole mitenkään kytketty yhteen. Rasismista ja väkivallasta voidaan hankkiutua eroon, vaikka positiivinen syrjintä tai etninen suosinta jatkuu, tai päinvastoin.
Vastareaktio on kuitenkin koko lailla odotettu. Iso osa persuja vastustavasta politiikasta perustuu siihen ajatukseen, että persut on rasistinen liike. Tämä ei ainakaan omien havaintojeni mukaan pidä paikkaansa, vaikka joukossa rasisteja onkin kuten kaikkien muidenkin puolueiden riveissä. Puolueen ohjelma ei edusta rasismia eikä puolueen nokkamies ole koskaan vaikuttanut kiiluvasilmäiseltä natsilta. Persujen rasistikortti perustuu siis yksittäistapausten yleistyksiin eikä puolueen linjan ja ohjelman tulkitsemiseen. Jos persujen annettaisiin tuosta vain heittää pois rasistin viitta, pitäisi keskittyä vastustamisessa muihin, hieman kiperämpiin asioihin eikä vain mielikuvamainontaan.
Siksi luodaan nyt mielikuvaa siitä, etteivät persut oikeasti vastusta rasismia vaan ovat “vesittäneet” varsin yksikäsitteisesti väkivallan, rasismin ja syrjinnän tuomitsevan kannanoton asioilla, jotka sitä eivät vesitä.
Hyppäämme tämän jälkeen hetkeksi sivuraiteelle, rasismin käsitteen ongelmaan. Rasismi on tämän päivän orwellilainen rikosajatus, joka tarkoittaa jotakin pahaa, mutta aivan tarkasti ei tunnu olevan selvillä, mikä kaikki on rikollista. Sitä venytetään tarpeen mukaan, jotta epämiellyttävien henkilöiden epämiellyttävä puhe saadaan julistettua kategorisesti pahaksi ottamatta kantaa ensinkään siihen, mitä sanottiin.
Koko kohuhan alkoi jonkun persukansanedustajan kommentista “kaupungilla notkuvat neekeriukot pitäisi pistää metsätöihin” tai jotain sinnepäin. Tämä kommentti on epäilemättä tyhmä, mutta myös sisältää rasistisia elementtejä. Vertaamme sitä kuitenkin hieman samantapaiseen lauselmaan, joka oli yllättävänkin suosittu joskus 10-15 vuotta sitten: “miksi kaupungilla notkuvat pultsarit eivät mene töihin tai jos ei työ maistu, metsään käpyjä keräämään” tai jotain sinnepäin. Tämäkin kommentti on epäilemättä tyhmä, mutta se ei olekaan rasistinen ja se on tullut käsitellyksi myös sisältönsä puolesta esimerkiksi selittämällä, että ns. metsien miehet eivät ole juurikaan työkuntoisia.
Mikä näissä kommenteissa on oleellisena erona? Yksi ei-toivottu ihmisryhmä haluttaisiin pois katukuvaa rumentamasta ja tämä haluttaisiin lähettää metsätöihin. Puliukoilla näyttää olevan huomattavan vähän ystäviä ja ymmärtäjiä neekeriukkoihin verrattuna. Rasismi on toki sanakirjamääritelmänsä mukaan ihonväriin ja etnisiin seikkoihin perustuvaa, mutta nyt on hassunkurisesti luotu tilanne, jossa kaikennäköisiä muita ihmisryhmiä saa hutkia aivan miten sattuu paitsi ehkä naisia, jotka ovat Suomen suurin syrjitty
vähemmistö, sillä he itse asiassa muodostavat enemmistön.
Kun pystytään luomaan ainakin mielikuvissa jonkunnäköinen vähemmistö jollain perusteella, tuo vähemmistö alkaa yhtäkkiä nauttia aivan kerrassaan ihmeellistä suojaa kaikennäköistä kritiikkiä vastaan, sillä vähemmistöjä pitää ymmärtää. Rasistikortti heilahtaa helposti kuten moni muukin kortti. Asiaa voi ajatella siltäkin kantilta, että jos tuo mainittu kansanedustaja olisi jättänyt pois ilmeisen rasistiselta haiskahtavan “neekeriukko” -sanan ja lausunut “turvapaikanhakijat pitäisi lähettää maaseudulle metsätöihin opettelemaan suomalaisen kulttuurin kovaa ydintä”, tämäkin lauselma olisi katsottu rasistiseksi, sillä rasismista syyttävät näkevät mielessään tummahipiäisiä ihmisiä.
Miten tällainen ehdotus voitaisiin ylipäätään muotoilla ilman, että siinä nähdään joka paikassa vaanivaa rasismia, josta pitää sanoutua irti kerran viikossa, kaksi parhaassa? Ei mitenkään, ja se on tämä koko ristiretken tarkoituskin. Yritetään poistaa politiikan kielenkäytöstä sanoja ja käsitteitä, jotta poliittinen opponentti ei pääsisi ajamaan agendaansa sortumatta rikosajatukseen, joka hylätään ajatusta kuulematta.
Palaamme pääkirjoitukseen ja siirrymme toiseen esitetyn murskakritiikin ongelmaan. Tällä kertaa ongelman keskiössä on ilmiselvän tahallinen ja lähtökohtaisen puupäinen väärin ymmärtäminen:
"Tuomitsemme kaiken etniseen taustaan, kieleen, kulttuuriin, uskontoon tai vastaavaan seikkaan perustuvan syrjinnän tai suosimisen työmarkkinoilla, koulutuksessa ja muissa yhteyksissä", julistavat perussuomalaiset. Heidän mielestään ketään ei myöskään saa missään tilanteessa rangaista tai palkita taustansa vuoksi.
Syrjinnän kääntöpuolen - suosimisen - tuomitseminen tilanteessa kuin tilanteessa sisältää suuren ongelman. Tiukin tulkinta suosimisen kieltämisestä romuttaisi koko sosiaaliturvamme.
Suomessa heikoimmassa asemassa olevia suositaan verotuksella ja sosiaalisilla tulonsiirroilla. Suurissa kaupungeissa enemmän rahaa saavat sellaiset koulut, joiden oppilaaksiottoalueella asuu paljon pienituloisia, työttömiä ja maahanmuuttajia.
Lehtineekeri astuu syvälle hölynpölyn pimeään rääseikköön ensimmäisessä omassa virkkeessään, kuten niin moni muukin kriitikko, esimerkiksi joku paljon lainattu Kokoomusta edustava Ajatuksien Mätäoja. He eivät myöskään näytä löytävän sieltä tietään ulos ja lopulta päätyvät jääräpäisyydessään propagandan lohikäärmeen kitaan. Suosimisen tuomitseminen tilanteessa kuin tilanteessa epäilemättä sisältää ongelman varsinkin jos sosiaaliturva tai pienempi progressiivinen veroprosentti katsotaan suosimiseksi. Sen sijaan täysin näyttämättä jää, missä kohtaa Perussuomalaiset vastustaa julkilausumassaan tällaista tilanteessa kuin tilanteessa suosimista.
Vaikken itse taatusti kannata Perussuomalaisia, voisin aivan hyvin allekirjoittaa tuon kohdan tästä julistuksesta. Siinähän erityisesti korostetaan niitä taustaan liittyviä seikkoja, joiden perusteella suosimista ei saisi yhteiskunnassa esiintyä. Siinä erityisesti ei sanota, että heikommassa asemassa oleville ei saisi antaa sosiaaliturvaa. Heikompaan asemaan ajautuminen ei ole mikään taustaan liittyvä seikka vaan toimeentulotukea hakee yhtä lailla syrjään joutunut musta kuin valkoinenkin.
Suurissa kaupungeissa lisärahaa kouluille voidaan puolestaan antaa ja annetaankin sillä perusteella, että niissä saavutetaan huonoja oppimistuloksia. Tätä tukea ei tarvitse korvamerkitä etnisin perustein vaikka käytännössä paljon maahanmuuttajia sisältävä koulu todennäköisesti tätä tukea enemmän saisikin. Tällaista tukea kuten monia muitakin tukia voidaan antaa ilman etnisyyteen, uskontoon, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää perustetta eikä nähdäkseni Perussuomalaisten lauselma vastusta tällaista millään tavoin.
Jos etniseen taustaan liittyvä suosiminen kiellettäisiin, maahanmuuttajien kotoutus ja kielenopetus pitäisi lopettaa kokonaan. Myös romanien asumisen ja kulttuurin tukeminen loppuisi. Samoin pitäisi purkaa ruotsinkielisten kiintiöt koulutuspaikoissa. Vähemmistökulttuurit saisivat rauhassa näivettyä, jos niiden tuet lopetettaisiin.
Juuri tätähän puolue ajaa ja juuri tätä minäkin ajan.
Tässä on sisäänrakennettuna virheenä ajatus siitä, että joku kulttuuri näivettyy, jos yhteiskunta ei tue sitä. Minä väitän, että elinvoimainen kulttuuri ei tarvitse mitään yhteiskunnan tukea selvitäkseen. Erinäköiset urbaanit alakulttuurit eivät saa äyriäkään yhteiskunnan tukea, mutta silti ne kukoistavat
ja niihin kuuluu enemmän ihmisiä kuin Suomessa on romaneja tai saamelaisia. Henkilö, joka kuvittelee kaiken oleellisen kulttuuriin liittyvän kumpuavan yhteiskunnasta ja sen rahoituksesta, on myynyt niin täydellisesti sielunsa sosiaalidemokratialle, etten mitenkään saata ennustaa pikaista paranemista, vaikka sitä toki täydestä sydämestäni tovonkin.
Ruotsinkielisten kiintiöt niissä koulutuspaikoissa, joista valmistutaan kovapalkkaisimpiin tehtäviin, on puhdas reliikki, jolla ei ole mitään muuta olemassaolon oikeutusta kuin historiallinen peruste. Sitä saa toki kannattaa, mutta saa sitä vastustaakin, eikä pidä olla erityisen tuohtunut, kun politiikan kentässä on viimein puolue, joka haluaisi lopettaa tällaiset, joidenkin mielestä selvästi epäoikeudenmukaiset rakenteet.
Maahanmuuttajien kotoutuksessa ja kielenopetuksessakin on nähtävissä eri vaihtoehtoja. Minä olen muuttanut kahteen eri maahan eikä minua ole kotoutettu mitenkään eikä kukaan ole tullut tyrkyttämään kielikursseja. Ei tainnut kukaan byrokratiasta tulla kotouttamaan Nokian Elopiakaan. Kotouttamista tarvitsevat ainoastaan turvapaikanhakijat ja heidän perässään vetämät. Mielestäni maahan jäävien turvapaikanhakijoiden tavoiteluku on nolla, sillä näistä ihmisistä ei ole Suomelle mitään taloudellista hyötyä ja muu ei kiinnosta edes etäisesti. Työperäiset siirtolaiset kotouttavat ja kielikouluttavat itsensä tai heidän työnantajansa tekee niin kuten esimerkiksi minulle kävi Virossa.
Tässä on kuitenkin havaittavissa ristiriita, eli jos kannattaa turvapaikanhakijoiden tulvaa, ei voi allekirjoittaa lauselman tätä kohtaa, mistä syystä persut voisivat tehdä tähän aivan hyvin jonkunlaisen täydennyksen ja katsoa, mistä sitten nikotellaan. Itse en koe suuresti syrjiväksi sitä, että jostain olosuhteiden oikusta Suomeen ajautunut, on sitten ulkomailla syntynyt Suomen kansalainen, joka ei osaa suomea sanaakaan, tai positiivisen päätöksen saanut turvapaikanhakija, saavat jonkun alkuun auttavan kielikoulutuksen. Tämä on jo enempi detaljitason piikittelyä ja nysväämistä, mutta jos se on päivän sana niin lausuntoa voinee aivan hyvin tältä osin täsmentää, vaikkei se sen jälkeen olekaan erityisen kompakti.
Itse ymmärrän “suosinnan” todennäköisesti melko samalla tavoin kuin tuon lausunnon kirjoittaja ja puhumme enemmänkin siitä, että kilpailutilanteissa, on kilpailun kohteena sitten työpaikka, opiskelupaikka, asunto tai joku muu vastaava asia, ryhdytään pisteyttämään ihmisiä pigmentin perusteella. Tai sitä, että joku sosiaaliturvan muoto onkin suuruudeltaan ihonväriperustainen eikä olosuhdeperustainen. Se, että köyhälle annetaan rahaa tai suomea osaamattomalle opetetaan suomea, ei ole tällaista syrjintää tai suosintaa, sillä kyseessä ei ole mikään kilpailuasetelma.
Kun perussuomalaiset kieltävät kaiken sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluvan suosimisen, he vain hämärtävät todellisen rasismin ongelman ja merkityksen.
Lopuksi vielä kappale luetun ymmärtämistä. Minä en löytänyt tuosta tekstistä kohtaa, jossa “kielletään kaikki sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluva suosiminen”. Ei tainnut löytää toimittajakaan, mutta taisi olla sukua Saarijärven Paavolle ja pistää sekaan puolet petäjäistä.
Aloitamme tästä:
Perussuomalaisten rasisminvastaisessa julistuksessa on kuitenkin lause, joka suurelta osin vesittää koko julistuksen.
Tässä kohtaa toivoisi, että pääkirjoituslehtineekeri olisi joutunut tenttimään fuksikurssin
Perussuomalaisten julistus on tekstinä muotoa “vastustamme rasismia ja väkivaltaa etc etc etc ja lisäksi vaadimme positiivisen syrjinnän lakkauttamista”. Tässä on loogisesti kyseessä ja-operaattori, ei tai-operaattori, implikaatio eikä ekvivalenssi. Huuto Persujen lauselmasta oli tietysti hirveä, sillä samalla kun irtisanouduttiin rasismista, irtisanouduttiin myös kaikennäköisestä vähemmistönpalvonnasta, josta näyttää muodostuneen kokonainen oma politiikan lajinsa.
Tämä oli tietysti persuilta taktinen veto, mutta huudon ja matalamielisyyden määrä yllätti minutkin. Tuossa lauselmassa ei ole nimittäin mitään, mikä vesittää Persujen rasismin vastaisen julistuksen. Jos tuon purkaa atomeiksi ja katsoo, mitä persut vaativat, on rasismin, syrjinnän ja väkivallan vastustaminen. Tämä on oma olionsa ja positiivisen syrjinnän vastustaminen on toinen olionsa. Persut siis eivät julistuksensa mukaan lepää ennen kuin molemmista on päästy eroon, mutta näitä ei ainakaan lukemani perusteella ole mitenkään kytketty yhteen. Rasismista ja väkivallasta voidaan hankkiutua eroon, vaikka positiivinen syrjintä tai etninen suosinta jatkuu, tai päinvastoin.
Vastareaktio on kuitenkin koko lailla odotettu. Iso osa persuja vastustavasta politiikasta perustuu siihen ajatukseen, että persut on rasistinen liike. Tämä ei ainakaan omien havaintojeni mukaan pidä paikkaansa, vaikka joukossa rasisteja onkin kuten kaikkien muidenkin puolueiden riveissä. Puolueen ohjelma ei edusta rasismia eikä puolueen nokkamies ole koskaan vaikuttanut kiiluvasilmäiseltä natsilta. Persujen rasistikortti perustuu siis yksittäistapausten yleistyksiin eikä puolueen linjan ja ohjelman tulkitsemiseen. Jos persujen annettaisiin tuosta vain heittää pois rasistin viitta, pitäisi keskittyä vastustamisessa muihin, hieman kiperämpiin asioihin eikä vain mielikuvamainontaan.
Siksi luodaan nyt mielikuvaa siitä, etteivät persut oikeasti vastusta rasismia vaan ovat “vesittäneet” varsin yksikäsitteisesti väkivallan, rasismin ja syrjinnän tuomitsevan kannanoton asioilla, jotka sitä eivät vesitä.
Hyppäämme tämän jälkeen hetkeksi sivuraiteelle, rasismin käsitteen ongelmaan. Rasismi on tämän päivän orwellilainen rikosajatus, joka tarkoittaa jotakin pahaa, mutta aivan tarkasti ei tunnu olevan selvillä, mikä kaikki on rikollista. Sitä venytetään tarpeen mukaan, jotta epämiellyttävien henkilöiden epämiellyttävä puhe saadaan julistettua kategorisesti pahaksi ottamatta kantaa ensinkään siihen, mitä sanottiin.
Koko kohuhan alkoi jonkun persukansanedustajan kommentista “kaupungilla notkuvat neekeriukot pitäisi pistää metsätöihin” tai jotain sinnepäin. Tämä kommentti on epäilemättä tyhmä, mutta myös sisältää rasistisia elementtejä. Vertaamme sitä kuitenkin hieman samantapaiseen lauselmaan, joka oli yllättävänkin suosittu joskus 10-15 vuotta sitten: “miksi kaupungilla notkuvat pultsarit eivät mene töihin tai jos ei työ maistu, metsään käpyjä keräämään” tai jotain sinnepäin. Tämäkin kommentti on epäilemättä tyhmä, mutta se ei olekaan rasistinen ja se on tullut käsitellyksi myös sisältönsä puolesta esimerkiksi selittämällä, että ns. metsien miehet eivät ole juurikaan työkuntoisia.
Mikä näissä kommenteissa on oleellisena erona? Yksi ei-toivottu ihmisryhmä haluttaisiin pois katukuvaa rumentamasta ja tämä haluttaisiin lähettää metsätöihin. Puliukoilla näyttää olevan huomattavan vähän ystäviä ja ymmärtäjiä neekeriukkoihin verrattuna. Rasismi on toki sanakirjamääritelmänsä mukaan ihonväriin ja etnisiin seikkoihin perustuvaa, mutta nyt on hassunkurisesti luotu tilanne, jossa kaikennäköisiä muita ihmisryhmiä saa hutkia aivan miten sattuu paitsi ehkä naisia, jotka ovat Suomen suurin syrjitty
Kun pystytään luomaan ainakin mielikuvissa jonkunnäköinen vähemmistö jollain perusteella, tuo vähemmistö alkaa yhtäkkiä nauttia aivan kerrassaan ihmeellistä suojaa kaikennäköistä kritiikkiä vastaan, sillä vähemmistöjä pitää ymmärtää. Rasistikortti heilahtaa helposti kuten moni muukin kortti. Asiaa voi ajatella siltäkin kantilta, että jos tuo mainittu kansanedustaja olisi jättänyt pois ilmeisen rasistiselta haiskahtavan “neekeriukko” -sanan ja lausunut “turvapaikanhakijat pitäisi lähettää maaseudulle metsätöihin opettelemaan suomalaisen kulttuurin kovaa ydintä”, tämäkin lauselma olisi katsottu rasistiseksi, sillä rasismista syyttävät näkevät mielessään tummahipiäisiä ihmisiä.
Miten tällainen ehdotus voitaisiin ylipäätään muotoilla ilman, että siinä nähdään joka paikassa vaanivaa rasismia, josta pitää sanoutua irti kerran viikossa, kaksi parhaassa? Ei mitenkään, ja se on tämä koko ristiretken tarkoituskin. Yritetään poistaa politiikan kielenkäytöstä sanoja ja käsitteitä, jotta poliittinen opponentti ei pääsisi ajamaan agendaansa sortumatta rikosajatukseen, joka hylätään ajatusta kuulematta.
Palaamme pääkirjoitukseen ja siirrymme toiseen esitetyn murskakritiikin ongelmaan. Tällä kertaa ongelman keskiössä on ilmiselvän tahallinen ja lähtökohtaisen puupäinen väärin ymmärtäminen:
"Tuomitsemme kaiken etniseen taustaan, kieleen, kulttuuriin, uskontoon tai vastaavaan seikkaan perustuvan syrjinnän tai suosimisen työmarkkinoilla, koulutuksessa ja muissa yhteyksissä", julistavat perussuomalaiset. Heidän mielestään ketään ei myöskään saa missään tilanteessa rangaista tai palkita taustansa vuoksi.
Syrjinnän kääntöpuolen - suosimisen - tuomitseminen tilanteessa kuin tilanteessa sisältää suuren ongelman. Tiukin tulkinta suosimisen kieltämisestä romuttaisi koko sosiaaliturvamme.
Suomessa heikoimmassa asemassa olevia suositaan verotuksella ja sosiaalisilla tulonsiirroilla. Suurissa kaupungeissa enemmän rahaa saavat sellaiset koulut, joiden oppilaaksiottoalueella asuu paljon pienituloisia, työttömiä ja maahanmuuttajia.
Lehtineekeri astuu syvälle hölynpölyn pimeään rääseikköön ensimmäisessä omassa virkkeessään, kuten niin moni muukin kriitikko, esimerkiksi joku paljon lainattu Kokoomusta edustava Ajatuksien Mätäoja. He eivät myöskään näytä löytävän sieltä tietään ulos ja lopulta päätyvät jääräpäisyydessään propagandan lohikäärmeen kitaan. Suosimisen tuomitseminen tilanteessa kuin tilanteessa epäilemättä sisältää ongelman varsinkin jos sosiaaliturva tai pienempi progressiivinen veroprosentti katsotaan suosimiseksi. Sen sijaan täysin näyttämättä jää, missä kohtaa Perussuomalaiset vastustaa julkilausumassaan tällaista tilanteessa kuin tilanteessa suosimista.
Vaikken itse taatusti kannata Perussuomalaisia, voisin aivan hyvin allekirjoittaa tuon kohdan tästä julistuksesta. Siinähän erityisesti korostetaan niitä taustaan liittyviä seikkoja, joiden perusteella suosimista ei saisi yhteiskunnassa esiintyä. Siinä erityisesti ei sanota, että heikommassa asemassa oleville ei saisi antaa sosiaaliturvaa. Heikompaan asemaan ajautuminen ei ole mikään taustaan liittyvä seikka vaan toimeentulotukea hakee yhtä lailla syrjään joutunut musta kuin valkoinenkin.
Suurissa kaupungeissa lisärahaa kouluille voidaan puolestaan antaa ja annetaankin sillä perusteella, että niissä saavutetaan huonoja oppimistuloksia. Tätä tukea ei tarvitse korvamerkitä etnisin perustein vaikka käytännössä paljon maahanmuuttajia sisältävä koulu todennäköisesti tätä tukea enemmän saisikin. Tällaista tukea kuten monia muitakin tukia voidaan antaa ilman etnisyyteen, uskontoon, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää perustetta eikä nähdäkseni Perussuomalaisten lauselma vastusta tällaista millään tavoin.
Jos etniseen taustaan liittyvä suosiminen kiellettäisiin, maahanmuuttajien kotoutus ja kielenopetus pitäisi lopettaa kokonaan. Myös romanien asumisen ja kulttuurin tukeminen loppuisi. Samoin pitäisi purkaa ruotsinkielisten kiintiöt koulutuspaikoissa. Vähemmistökulttuurit saisivat rauhassa näivettyä, jos niiden tuet lopetettaisiin.
Juuri tätähän puolue ajaa ja juuri tätä minäkin ajan.
Tässä on sisäänrakennettuna virheenä ajatus siitä, että joku kulttuuri näivettyy, jos yhteiskunta ei tue sitä. Minä väitän, että elinvoimainen kulttuuri ei tarvitse mitään yhteiskunnan tukea selvitäkseen. Erinäköiset urbaanit alakulttuurit eivät saa äyriäkään yhteiskunnan tukea, mutta silti ne kukoistavat
Ruotsinkielisten kiintiöt niissä koulutuspaikoissa, joista valmistutaan kovapalkkaisimpiin tehtäviin, on puhdas reliikki, jolla ei ole mitään muuta olemassaolon oikeutusta kuin historiallinen peruste. Sitä saa toki kannattaa, mutta saa sitä vastustaakin, eikä pidä olla erityisen tuohtunut, kun politiikan kentässä on viimein puolue, joka haluaisi lopettaa tällaiset, joidenkin mielestä selvästi epäoikeudenmukaiset rakenteet.
Maahanmuuttajien kotoutuksessa ja kielenopetuksessakin on nähtävissä eri vaihtoehtoja. Minä olen muuttanut kahteen eri maahan eikä minua ole kotoutettu mitenkään eikä kukaan ole tullut tyrkyttämään kielikursseja. Ei tainnut kukaan byrokratiasta tulla kotouttamaan Nokian Elopiakaan. Kotouttamista tarvitsevat ainoastaan turvapaikanhakijat ja heidän perässään vetämät. Mielestäni maahan jäävien turvapaikanhakijoiden tavoiteluku on nolla, sillä näistä ihmisistä ei ole Suomelle mitään taloudellista hyötyä ja muu ei kiinnosta edes etäisesti. Työperäiset siirtolaiset kotouttavat ja kielikouluttavat itsensä tai heidän työnantajansa tekee niin kuten esimerkiksi minulle kävi Virossa.
Tässä on kuitenkin havaittavissa ristiriita, eli jos kannattaa turvapaikanhakijoiden tulvaa, ei voi allekirjoittaa lauselman tätä kohtaa, mistä syystä persut voisivat tehdä tähän aivan hyvin jonkunlaisen täydennyksen ja katsoa, mistä sitten nikotellaan. Itse en koe suuresti syrjiväksi sitä, että jostain olosuhteiden oikusta Suomeen ajautunut, on sitten ulkomailla syntynyt Suomen kansalainen, joka ei osaa suomea sanaakaan, tai positiivisen päätöksen saanut turvapaikanhakija, saavat jonkun alkuun auttavan kielikoulutuksen. Tämä on jo enempi detaljitason piikittelyä ja nysväämistä, mutta jos se on päivän sana niin lausuntoa voinee aivan hyvin tältä osin täsmentää, vaikkei se sen jälkeen olekaan erityisen kompakti.
Itse ymmärrän “suosinnan” todennäköisesti melko samalla tavoin kuin tuon lausunnon kirjoittaja ja puhumme enemmänkin siitä, että kilpailutilanteissa, on kilpailun kohteena sitten työpaikka, opiskelupaikka, asunto tai joku muu vastaava asia, ryhdytään pisteyttämään ihmisiä pigmentin perusteella. Tai sitä, että joku sosiaaliturvan muoto onkin suuruudeltaan ihonväriperustainen eikä olosuhdeperustainen. Se, että köyhälle annetaan rahaa tai suomea osaamattomalle opetetaan suomea, ei ole tällaista syrjintää tai suosintaa, sillä kyseessä ei ole mikään kilpailuasetelma.
Kun perussuomalaiset kieltävät kaiken sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluvan suosimisen, he vain hämärtävät todellisen rasismin ongelman ja merkityksen.
Lopuksi vielä kappale luetun ymmärtämistä. Minä en löytänyt tuosta tekstistä kohtaa, jossa “kielletään kaikki sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluva suosiminen”. Ei tainnut löytää toimittajakaan, mutta taisi olla sukua Saarijärven Paavolle ja pistää sekaan puolet petäjäistä.
Työtä vai työllistämistä?
24/05/11 09:54
Hallitusneuvotteluista tihkuu tietoja sen verran, että työttömyyteen on ainakaan tuskin luvassa mitään helpotusta.
Työttömyys kaikissa sen varianteissaan on ongelma. Pitkäaikaistyöttömyys passivoi ja nuorisotyöttömyys syrjäyttää saman tien. Erityisesti nuorisotyöttömyys on ongelma, sillä se huitelee jossain 20 prosentin tuolla puolen.
Keinot vain näyttävät lohduttoman muinaisilta. Kurssitusta, ohjausta ja aktivointia. Mitä tällä yritetään
saavuttaa, jää minulta hieman pimentoon, sillä missä ovat ne työpaikat, joihin nämä aktivoidut ja kurssitetut ihmiset sitten työllistyvät? Ei sellaisia ole olemassakaan.
Tämä onkin vähäistä suurempi savotta korjattavaksi, sillä siinä on monta eri kulmaa.
On aivan sama, mitä työttömille tehdään, jos mitään työtä ei ole tarjolla.
Outoon aikaan tehtävä pätkä ja silppu on sinänsä aivan kunniallista työtä, mutta yhteiskunta ympärillä ei toimi riittävän hyvin sen kanssa yhteen. Jos tällaista työtä tulee tarjolle lisää, tämä asia pitää korjata jotenkin. Tukijärjestelmää pitää viedä kohti automaatteja ja perustuloa, jotta tällaisen työn vastaanottaminen ei ole byrokraattinen riesa ja lisäksi siitä jää mukavasti käteen eikä työn tulos leikkaudu pois tukien alenemisen takia. Tässä ollaan tuloloukkutyöryhmien epäonnistumisia lähellä. Pankit pitää painostaa myöntämään asuntolainoja myös tällaisissa työsuhteissa oleville. Päivähoitojärjestelmää pitää pöyhiä jotenkin niin, että jos tulee soitto keskellä yötä, että töihin tunnin kuluttua, lapset saa tungettua johonkin. Jne.
Pääkaupunkiseudun asuntopula on toinen kokonaisuus. Töitä olisi sinänsä tarjolla, mutta siitä ei makseta kovin hyvin ja nykyisillä vuokra-asuntomarkkinoilla ei ole mahdollista muuttaa Pielavedeltä Kallioon tekemään tällaista työtä vaan paremman elintason saa olemalla työtön Pielavedellä. Kyseessä on tietysti myös palkkauksen ongelma, mutta en osaa ratkaista sitä jos kerran työnantajan vinkkelistä on parempi jättää työ tekemättä kuin maksaa siitä niin paljon, että sillä tekijä ehkä löytyisi.
Yleisesti ongelma on kuitenkin se, että avoimet työpaikat ovat hyvin samantapaisissa yrityksissä. Ketjukaupoissa, ketjuravintoloissa jne. Jos osaaminen viittaa tällaisiin tehtäviin, töitä kyllä löytyy. Jos taas on enempi itsekseen puurtaja kammiossaan, onkin vaikeampaa.
Sen sijaan, että maksetaan kymmeniä tai satoja miljoonia työttömyyttä ylläpitävän aparaatin kustannuksista ja annetaan jokaisen tarpeeksi ketkun konsultin hyökätä rahastamaan joutavilla kursseillaan, miksi ei lähdetä siitä, että tuo raha käytetään uusien yritysten luomiseen? Suomessa on aivan
liian suuri riski ryhtyä palkansaajasta yrittäjäksi monella tapaa, ja tuo raha voisi aivan hyvin rasvata näitä rattaita olematta edes kovin suuri kulunki.
Olen käynyt jo aikaisemmin yrittämisen ongelmia läpi, mutta kerrataan pääkohdat.
Ongelman keskiössä on se, että Suomi on valtiona liian nuori. Suomen valtio ja sosiaalidemokratia ovat melko saman ikäisiä ja Suomeen ei päässyt syntymään missään vaiheessa ns. vanhaa rahaa. Sitä on Suomessa todella vähän verrattuna mihinkään muuhun länsimaahan. Tilanne parani näennäisesti hieman IT-kuplan aikaan, mutta tässäkin on kyse nousukkaista eikä vanhasta rahasta, ja nousukkaat ovat tässä kontekstissa melko hyödyttömiä.
Kun vanhaa rahaa ei ole, ei ole uusia yrityksiä hautovia verkostoja tai ainakin ne ovat kovin vaatimattomia. Uusi idea ei yksin riitä vaan tarvitaan rahoitus, organisaatio, kontakteja, yhteistyökumppaneita, markkinoita, sanan levittämistä verkostoissa jne jne jne. Vanhalta rahalta saa omistusosuutta vastaan kaiken tämän. Se on keskenään hyvin verkostoitunutta ja kun vanha raha istuu suurempien yritysten johdossa, tätä kautta liikkeelle lähtevä yritys saa suoraan “oman miehensä” moneen miljardibisneksen johtoryhmään.
Rahoitus ja kontaktit eivät ole ainoa ongelma. Kun uusi yritys Suomessa on lähes täysin yrittäjän itsensä johtama ja ohjaama ja vetoapua ei tule mistään, yritys on myös vieläkin suurempi riski. Työttömyysturvan ulkopuolelle tippuu saman tien. Rahoitusratkaisut vaativat yrittäjän asunnon panttaamista. Jne. Kun rahoittaja ei auta alkuun etsimään ensimmäistä maksavaa asiakasta, riskit alkuvaiheessa ovat melko suuret.
Jos Suomeen halutaan lisää yksityisen sektorin työpaikkoja, tarvitaan lisää yrityksiä. Sen sijaan, että maksetaan sata miljoonaa vuodessa joutavista kursseista, miksi ei käytetä tuota sataa miljoonaa jonkun yrityshautomon pesämunaksi? Nykyisin saatavat starttirahat tuntuvat olevan naurettavan ja säälittävän välimaastosta ja harva firma sellaisella tekee mitään. Yritykset tuntuvat alkuun päästäkseen tarvitsevan 500000 - 1,5 miljoonaa ja sen sijaan, että annetaan kymppitonni useille, voisi antaa puoli miljoonaa hieman harvemmalle. Kun tätä vastaan otettaisiin joku omistusosuus rahoittajalle, esimerkiksi 15%, tuo yrityshautomo rupeaisi hyviä sijoituksia tekemällä pyörimään omillaan tai jopa tuottamaan voittoa sen sijaan, että kurssitetaan tänä vuonna työttömiä sadalla miljoonalla ja ensi vuonna myös.
Juridisesti tarvittaisiin joku osakeyhtiön ja avoimen yhtiön välimuoto, jossa aloitteleva yrittäjä olisi käytännössä palkansaajan asemassa verojen ja sosiaaliturvan suhteen muttei olisi henkilökohtaisesti vastuussa yrityksen veloista. Tällöin yrittäjyyttä voisi kokeilla ehkä jopa ansiosidonnaisella ja joka tapauksessa pysyisi palkansaajan tukiverkkojen piirissä jos yritys menee kanttuvei. Tällaiselle yrittäjälle miinus olisi se, että yrityksestä voisi nostaa vain palkkaa (=korkeammat verot sivukuluineen) ja plussapalkansaajan sosiaaliturvan säilyminen. Yrittäjä voisi tästä hankkiutua eroon koska hyvänsä ja muuttaa firmansa tavalliseksi osakeyhtiöksi sitten, kun tulovirta alkaa olla tarpeeksi tukevaa.
Pienille yrityksille on erilaisia verkostoitumisratkaisuja, mutta pitäisi keksiä joku vanhaan rahaan verrattava ratkaisu, joka yhdistäisi pienet ja suuret, jotta suuret ryhtyisivät ostamaan pienemmiltä yrityksiltä ja pienet saisivat näkyvyyttä. Tätä en osaa suoralta kädeltä ratkaista, mutta koska Suomen pörssiyritysten hallituksissa istuu noin 420 jamppaa ristiin rastiin, tämän joukon hyödyntäminen jotenkin tulisi mieleen.
Olen joskus myös heittänyt ajatuksena, että lakia pitäisi muuttaa niin, että oman asunnon panttaaminen yritysten velkojen vakuudeksi on mitätön toimenpide kuten myös henkilökohtainen takaus. Pankit tietysti huutaisivat kuin hinaajat, sillä Suomessa velallinen on velkavankeudessa loppuikänsä ja tämä on pomminvarmaa bisnestä. Kun pankeille jätetään tällainen mahdollisuus voittoihin ilman merkittävää riskiä, ne tietysti käyttävät sen, mutta jos tämä otettaisiin niiltä pois, niille jäisi käteen rahaa, joka pitäisi lainata jollekin toisenlaisilla ehdoilla. Tämän jälkeen rahoitusalakin ryhtyisi innovoimaan uusia tapoja rahoittaa aloittelevia yrityksiä siten, että riskit ja tuotot kohtaavat heidänkin mielestään oikein.
Nyt rahoitus on lähinnä yksityisten harvojen rahoittajien ja julkisten tahojen järjestämä asia. Rahoitusalan ammattilaiset loistavat poissaolollaan järkeväehtoisen rahoituksen antajina, vaikka juuri heidän pitäisi olla tässä asiassa asiantuntijoita. Nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa henkisen laiskuuden rahoitusalallekin.
Lainsäädäntötasolla pitäisi myös olla joku keino paikalliseen sopimiseen ohi yleissitovien työehtosopimusten. En tiedä, mikä olisi sopiva metodi tähän, mutta siihen pitäisi sisältyä jonkunlainen salaisen äänestyksen elementti työpaikalla ja tarpeeksi suuren hyväksynnän vaatiminen työntekijöiltä, jotta vältetään työnantajan sanelu mutta mahdollistetaan ratkaisut, jotka ohittavat joiltain osin työntekijän vahingoksi savupiipputeollisuuden tarpeisiin tehdyt TES:t samalla kuitenkin antaen työntekijälle jotakin korvaukseksi tästä uhrauksesta, on se sitten rahaa, vapaata tai yrityksen osakkeita. Työntekijöille pitäisi jättää takaportti palata koska hyvänsä samanlaisella äänestyksellä takaisin TESiin estäen pahimmat porsastelut.
Näiden ehdottamieni asioiden hassu puoli on se, etteivät ne edes maksaisi juuri mitään.
Hyvin järjestetty yritysrahoitus on hyvää bisnestä eikä tarvitse alkupääoman jälkeen pääomasijoituksia lisää vaan rupeaa tuottamaan voittoa. Pankkien pakottaminen mukaan rahoitusmarkkinoille ei maksa sekään valtiolle mitään. Yrittämisen mahdollistaminen ansiosidonnaisella tai yrittäjän pääseminen takaisin ansiosidonnaiselle maksavat aivan naurettavan pieniä summia, eikä oikeastaan sitäkään, sillä nyt nämä mahdolliset työttömät yrittäjät ovat ansiosidonnaisella mutteivät tuota mitään. Tukiviidakon purkaminen ja korvaaminen kustannusneutraalisti perustulolla ei maksaisi mitään.
Ainut ongelma on se, että muinaiset korporaatiot vastustavat tätä kaikkea kuten myös muutama valtapuolue. Minun nähdäkseni asiassa kaikki suurimmat ongelmat ovat puhtaasti periaatteellisia ja liittyvät puolueiden ja etujärjestöjen arvovaltaan.
Työttömyys kaikissa sen varianteissaan on ongelma. Pitkäaikaistyöttömyys passivoi ja nuorisotyöttömyys syrjäyttää saman tien. Erityisesti nuorisotyöttömyys on ongelma, sillä se huitelee jossain 20 prosentin tuolla puolen.
Keinot vain näyttävät lohduttoman muinaisilta. Kurssitusta, ohjausta ja aktivointia. Mitä tällä yritetään
Tämä onkin vähäistä suurempi savotta korjattavaksi, sillä siinä on monta eri kulmaa.
- Avoimet työpaikat vaativat (hoivasektorin) koulutusta. Tätä koulutusta ei järjesty nykyisille työttömille eikä heistä valtaosaa edes tämän alan koulutukseen huolittaisi esimerkiksi rikos- tai päihdetaustan takia.
- Jos avoimista työpaikoista poistaa outoon aikaan tunti silloin tällöin tehtävän pätkäsilpun ja komissiopalkkaisen myyntityön, jäljelle ei juuri mitään jää
- Työpaikat ja työttömät ovat eri paikoissa
- Työtä, johon ei liity juurikaan asiakaskontakteja ja asiakaspalvelua, eli jota voi tehdä hieman ihmisarempi ja sosiaalisesti taidottomampi, ei juuri ole tarjolla
On aivan sama, mitä työttömille tehdään, jos mitään työtä ei ole tarjolla.
Outoon aikaan tehtävä pätkä ja silppu on sinänsä aivan kunniallista työtä, mutta yhteiskunta ympärillä ei toimi riittävän hyvin sen kanssa yhteen. Jos tällaista työtä tulee tarjolle lisää, tämä asia pitää korjata jotenkin. Tukijärjestelmää pitää viedä kohti automaatteja ja perustuloa, jotta tällaisen työn vastaanottaminen ei ole byrokraattinen riesa ja lisäksi siitä jää mukavasti käteen eikä työn tulos leikkaudu pois tukien alenemisen takia. Tässä ollaan tuloloukkutyöryhmien epäonnistumisia lähellä. Pankit pitää painostaa myöntämään asuntolainoja myös tällaisissa työsuhteissa oleville. Päivähoitojärjestelmää pitää pöyhiä jotenkin niin, että jos tulee soitto keskellä yötä, että töihin tunnin kuluttua, lapset saa tungettua johonkin. Jne.
Pääkaupunkiseudun asuntopula on toinen kokonaisuus. Töitä olisi sinänsä tarjolla, mutta siitä ei makseta kovin hyvin ja nykyisillä vuokra-asuntomarkkinoilla ei ole mahdollista muuttaa Pielavedeltä Kallioon tekemään tällaista työtä vaan paremman elintason saa olemalla työtön Pielavedellä. Kyseessä on tietysti myös palkkauksen ongelma, mutta en osaa ratkaista sitä jos kerran työnantajan vinkkelistä on parempi jättää työ tekemättä kuin maksaa siitä niin paljon, että sillä tekijä ehkä löytyisi.
Yleisesti ongelma on kuitenkin se, että avoimet työpaikat ovat hyvin samantapaisissa yrityksissä. Ketjukaupoissa, ketjuravintoloissa jne. Jos osaaminen viittaa tällaisiin tehtäviin, töitä kyllä löytyy. Jos taas on enempi itsekseen puurtaja kammiossaan, onkin vaikeampaa.
Sen sijaan, että maksetaan kymmeniä tai satoja miljoonia työttömyyttä ylläpitävän aparaatin kustannuksista ja annetaan jokaisen tarpeeksi ketkun konsultin hyökätä rahastamaan joutavilla kursseillaan, miksi ei lähdetä siitä, että tuo raha käytetään uusien yritysten luomiseen? Suomessa on aivan
Olen käynyt jo aikaisemmin yrittämisen ongelmia läpi, mutta kerrataan pääkohdat.
Ongelman keskiössä on se, että Suomi on valtiona liian nuori. Suomen valtio ja sosiaalidemokratia ovat melko saman ikäisiä ja Suomeen ei päässyt syntymään missään vaiheessa ns. vanhaa rahaa. Sitä on Suomessa todella vähän verrattuna mihinkään muuhun länsimaahan. Tilanne parani näennäisesti hieman IT-kuplan aikaan, mutta tässäkin on kyse nousukkaista eikä vanhasta rahasta, ja nousukkaat ovat tässä kontekstissa melko hyödyttömiä.
Kun vanhaa rahaa ei ole, ei ole uusia yrityksiä hautovia verkostoja tai ainakin ne ovat kovin vaatimattomia. Uusi idea ei yksin riitä vaan tarvitaan rahoitus, organisaatio, kontakteja, yhteistyökumppaneita, markkinoita, sanan levittämistä verkostoissa jne jne jne. Vanhalta rahalta saa omistusosuutta vastaan kaiken tämän. Se on keskenään hyvin verkostoitunutta ja kun vanha raha istuu suurempien yritysten johdossa, tätä kautta liikkeelle lähtevä yritys saa suoraan “oman miehensä” moneen miljardibisneksen johtoryhmään.
Rahoitus ja kontaktit eivät ole ainoa ongelma. Kun uusi yritys Suomessa on lähes täysin yrittäjän itsensä johtama ja ohjaama ja vetoapua ei tule mistään, yritys on myös vieläkin suurempi riski. Työttömyysturvan ulkopuolelle tippuu saman tien. Rahoitusratkaisut vaativat yrittäjän asunnon panttaamista. Jne. Kun rahoittaja ei auta alkuun etsimään ensimmäistä maksavaa asiakasta, riskit alkuvaiheessa ovat melko suuret.
Jos Suomeen halutaan lisää yksityisen sektorin työpaikkoja, tarvitaan lisää yrityksiä. Sen sijaan, että maksetaan sata miljoonaa vuodessa joutavista kursseista, miksi ei käytetä tuota sataa miljoonaa jonkun yrityshautomon pesämunaksi? Nykyisin saatavat starttirahat tuntuvat olevan naurettavan ja säälittävän välimaastosta ja harva firma sellaisella tekee mitään. Yritykset tuntuvat alkuun päästäkseen tarvitsevan 500000 - 1,5 miljoonaa ja sen sijaan, että annetaan kymppitonni useille, voisi antaa puoli miljoonaa hieman harvemmalle. Kun tätä vastaan otettaisiin joku omistusosuus rahoittajalle, esimerkiksi 15%, tuo yrityshautomo rupeaisi hyviä sijoituksia tekemällä pyörimään omillaan tai jopa tuottamaan voittoa sen sijaan, että kurssitetaan tänä vuonna työttömiä sadalla miljoonalla ja ensi vuonna myös.
Juridisesti tarvittaisiin joku osakeyhtiön ja avoimen yhtiön välimuoto, jossa aloitteleva yrittäjä olisi käytännössä palkansaajan asemassa verojen ja sosiaaliturvan suhteen muttei olisi henkilökohtaisesti vastuussa yrityksen veloista. Tällöin yrittäjyyttä voisi kokeilla ehkä jopa ansiosidonnaisella ja joka tapauksessa pysyisi palkansaajan tukiverkkojen piirissä jos yritys menee kanttuvei. Tällaiselle yrittäjälle miinus olisi se, että yrityksestä voisi nostaa vain palkkaa (=korkeammat verot sivukuluineen) ja plussa
Pienille yrityksille on erilaisia verkostoitumisratkaisuja, mutta pitäisi keksiä joku vanhaan rahaan verrattava ratkaisu, joka yhdistäisi pienet ja suuret, jotta suuret ryhtyisivät ostamaan pienemmiltä yrityksiltä ja pienet saisivat näkyvyyttä. Tätä en osaa suoralta kädeltä ratkaista, mutta koska Suomen pörssiyritysten hallituksissa istuu noin 420 jamppaa ristiin rastiin, tämän joukon hyödyntäminen jotenkin tulisi mieleen.
Olen joskus myös heittänyt ajatuksena, että lakia pitäisi muuttaa niin, että oman asunnon panttaaminen yritysten velkojen vakuudeksi on mitätön toimenpide kuten myös henkilökohtainen takaus. Pankit tietysti huutaisivat kuin hinaajat, sillä Suomessa velallinen on velkavankeudessa loppuikänsä ja tämä on pomminvarmaa bisnestä. Kun pankeille jätetään tällainen mahdollisuus voittoihin ilman merkittävää riskiä, ne tietysti käyttävät sen, mutta jos tämä otettaisiin niiltä pois, niille jäisi käteen rahaa, joka pitäisi lainata jollekin toisenlaisilla ehdoilla. Tämän jälkeen rahoitusalakin ryhtyisi innovoimaan uusia tapoja rahoittaa aloittelevia yrityksiä siten, että riskit ja tuotot kohtaavat heidänkin mielestään oikein.
Nyt rahoitus on lähinnä yksityisten harvojen rahoittajien ja julkisten tahojen järjestämä asia. Rahoitusalan ammattilaiset loistavat poissaolollaan järkeväehtoisen rahoituksen antajina, vaikka juuri heidän pitäisi olla tässä asiassa asiantuntijoita. Nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa henkisen laiskuuden rahoitusalallekin.
Lainsäädäntötasolla pitäisi myös olla joku keino paikalliseen sopimiseen ohi yleissitovien työehtosopimusten. En tiedä, mikä olisi sopiva metodi tähän, mutta siihen pitäisi sisältyä jonkunlainen salaisen äänestyksen elementti työpaikalla ja tarpeeksi suuren hyväksynnän vaatiminen työntekijöiltä, jotta vältetään työnantajan sanelu mutta mahdollistetaan ratkaisut, jotka ohittavat joiltain osin työntekijän vahingoksi savupiipputeollisuuden tarpeisiin tehdyt TES:t samalla kuitenkin antaen työntekijälle jotakin korvaukseksi tästä uhrauksesta, on se sitten rahaa, vapaata tai yrityksen osakkeita. Työntekijöille pitäisi jättää takaportti palata koska hyvänsä samanlaisella äänestyksellä takaisin TESiin estäen pahimmat porsastelut.
Näiden ehdottamieni asioiden hassu puoli on se, etteivät ne edes maksaisi juuri mitään.
Hyvin järjestetty yritysrahoitus on hyvää bisnestä eikä tarvitse alkupääoman jälkeen pääomasijoituksia lisää vaan rupeaa tuottamaan voittoa. Pankkien pakottaminen mukaan rahoitusmarkkinoille ei maksa sekään valtiolle mitään. Yrittämisen mahdollistaminen ansiosidonnaisella tai yrittäjän pääseminen takaisin ansiosidonnaiselle maksavat aivan naurettavan pieniä summia, eikä oikeastaan sitäkään, sillä nyt nämä mahdolliset työttömät yrittäjät ovat ansiosidonnaisella mutteivät tuota mitään. Tukiviidakon purkaminen ja korvaaminen kustannusneutraalisti perustulolla ei maksaisi mitään.
Ainut ongelma on se, että muinaiset korporaatiot vastustavat tätä kaikkea kuten myös muutama valtapuolue. Minun nähdäkseni asiassa kaikki suurimmat ongelmat ovat puhtaasti periaatteellisia ja liittyvät puolueiden ja etujärjestöjen arvovaltaan.
Pitäisikö myös oikeuslaitoksen tuomita rasismi?
19/05/11 14:05
Ajan henki näyttäisi olevan sellainen, että aina kun tapahtuu rötös, jossa uhri on ei-valkoinen, on ensimmäinen ajatus aina se, että kyse on rasistisesta rikoksesta. Vaikka maahanmuuttajat polttaisivat oman pizzeriansa, kiljukaulat ovat valmiina lähtemään marssille rasismia vastaan kunnes nolouden hetki koittaa. Kun mukiloidaan yksi ei-valkoinen bussikuski, asia on otsikoissa päivästä toiseen eikä kukaan muista niitä seitsemäätoista mukiloitua valkoista kuskia, joilla olisi myöskin ollut oikeus tehdä työtään rauhassa.
Toinen osa ajan henkeä on se, että kaikista näistä teoista syytetään Perussuomalaisia. Ennen kuin toisin osoitetaan, Perussuomalaisten kannatuksen nousun yhdistäminen mihinkään muuhun on jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien yhdistelmä. Virkavalta on antanut ymmärtää, että rasististen rikosten määrän
lisääntyminen johtuisi ennen kaikkea kirjaamiskäytäntöjen muuttumisesta eikä niinkään siitä, että näitä tekoja nyt olisi oleellisesti enemmän kuin ennen. Kun maahanmuuttajien määrä on lisääntynyt, on tietysti lisääntynyt heidän joutumisensa rikosten uhreiksi, mutta tämä on puhdasta matematiikkaa eikä rasismia.
Kolmas pysähtyneisyyden pylväs on se, että jos jossain kokoontuu yli kaksi millään tavoin merkittävää tai tunnettua henkilöä, syntyy runsaasti palstatilaa saava nettiaddressi, jossa vaaditaan mainittuja henkilöitä voimakkaasti paheksumaan rasismia. Saahan sitä, mutta kunhan jokainen lätkänpotkija ja poptähti on paheksunut rasismia oikein olan takaa ja silti joskus taas mukiloidaan bussikuski, mitähän sitten keksittäisiin?
Ennustin joku aika sitten, että tuota pikaa alkaa kuulua vaatimuksia rasismin kriminalisoimisesta. Tällä tiellähän me olemme jo erinäköisten viharikoslakien kautta. Ennustan edelleen, että tulemme tuota pikaa vaatimaan kiristyksiä tämän alan lainsäädäntöön.
Tämä on kuitenkin tie, joka johtaa suohon.
Hyväksymme varmaankin suosiolla sen, että ajatusta ja mielipidettä ei voi kriminalisoida vaan ainoastaan teko. Meillä on jo lakeja, jotka esimerkiksi kieltävät bussikuskien mukiloimisen. Tekopuolella ongelma tulee siinä kohtaa, jos mielipiteen lausuminen ääneen muuttuu kovinkin paheksuttavaksi hommaksi. Yksilötasolla on annettu ihmisille jonkunnäköinen yksityisyyden suoja ja jotkut, erityisesti Keskustapuoluetta lähellä olevat ihmiset, ovat tuntuneet viime aikoina penäävän puuttuvaa kunniaansa oikeusteitse.
Ongelma alkaa tiivistyä kun ihmisryhmille annetaan samat tai samantapaiset oikeudet kuin yksityisille ihmisillekin, sillä tällöin sananvapaus alkaa olla jo hulluimpien ihmisten närkästymisen tulilinjalla. Suomessa tuntuu syntyneen hassunkurinen ajatus siitä, että vihaa tunteena ei saisi olla olemassakaan tai jos sellainen onkin olemassa, siitä ei nyt ainakaan puhua saa. Jos joku on vihainen, miksi sitä ei saisi sanoa ääneen silloin, jos vihan kohde on joku sopivasti valikoitu kansanryhmä? Ei tällaisessa vihassa suuresti järkeä ole, mutta vielä järjettömämpää on kuvitelma siitä, että viha ja vihaaminen katoavat maailmasta kunhan ne kätketään julkisen viestinnän ulottumattomiin.
Jos tämä kieltojen tie valitaan, ollaan samalla valittu sellainen tie, jossa jotkut aatteet ovat käytännössä lainsuojattomia, sillä joku aina loukkaantuu jos niitä julkisesti kannatetaan tai yritetään edistää. Mielestäni yhteiskunnan ei tule puuttua asiaan ensinkään ja ryhtyä jakamaan ajatuksia hyviin ja pahoihin tai oikeisiin ja vääriin. Yhteiskunnan tehtävä on huolehtia siitä, että kaikkien ajatusten esittäminen nauttii sananvapauden suojaa.
Oikeiden ajatusten erottaminen vääristä on universaalisti täysin mahdotonta. Jokaisella
on asiasta mielipide ja jokainen meistä pitää toisia ajatuksia oikeampina ja arvokkaampina kuin joitakin toisia. Mitään kaiken kattavaa koodistoa ei ole olemassa enkä näe mitään syytä, miksi oikeista ajatuksista pitäisi äänestää eduskunnassa.
Aivan esimerkinomaisesti olen itse melko lailla vakuuttunut siitä, että sosiaalidemokratia on huomattavasti vahingollisempi aate kuin rasismi. Rasismi Suomessa kiusaa lähinnä niitä noin sataa tuhatta ei-valkoista aina toisinaan. Sosiaalidemokratia potkii 5,3 miljoonaa ihmistä päähän päivittäin. Aamuin, illoin ja myös iltapäivisin. Lisäksi se on mädättänyt kansakunnan sielun ja tuhonnut meidän lastemme mahdollisuuden tavoitella parempaa taloudellista elintasoa.
Emme kuitenkaan ole halukkaita rajoittamaan millään tavoin sosiaalidemokraattisen propagandan julkistamista, kuten ei kuulukaan. Tämän esimerkin valossa voidaan kuitenkin huomata, että meillä ei yleisesti näytä olevan mitään ongelmaa siinä, että julkisuudessa kannatetaan haitallisia ja järjenvastaisia aatteita. Mikä edes antaa meille moraalisen tai juridisen oikeuden päättää, että oma ajatus- ja arvomaailmamme on niin paljon ylevämpi kuin muiden, että voimme pyrkiä kriminalisoimaan väärässä olemisen?
Rasismin vastustamisesta näyttää tulleen jonkunnäköinen pähkähulluuden sateenvarjo, jonka alle erilaisuutta huonosti sietävä, henkisesti hintelä sakki piiloutuu pahaa maailmaa karkuun. He kyllä kykenevät siihen helppoon puoleen eli sietämään erilaisen ihonvärin tai seksuaalisen suuntautumisen. Huomattavasti vaikeampaa ja enemmän henkistä kanttia vaativaa on hyväksyä jyrkästikin erilaisia arvomaailmoja ja mielipiteitä sekä kelpuuttaa erilaisia asioita kannattavia ihmisiä aidosti lähipiiriinsä.
Siihen kannattaisi kuitenkin pyrkiä, sillä aidosti vapaa ja moniarvoinen yhteiskunta ei synny ihonvärien vaan ajatusten sekamelskasta. Jos ajatuksista luuditaan pois kaikki muut paitsi ne, jotka eivät ärsytä ketään, jäljellä on julkinen keskustelu, joka on yhtä värikästä ja kiehtovaa kuin säätiedotukset merenkulkijoille.
Tämä taas johtaa homogeeniseen yhden totuuden yhteiskuntaan, joka ei kannusta aivotoimintaan ja järjen käyttöön vaan alamaisuuteen.
Toinen osa ajan henkeä on se, että kaikista näistä teoista syytetään Perussuomalaisia. Ennen kuin toisin osoitetaan, Perussuomalaisten kannatuksen nousun yhdistäminen mihinkään muuhun on jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien yhdistelmä. Virkavalta on antanut ymmärtää, että rasististen rikosten määrän
Kolmas pysähtyneisyyden pylväs on se, että jos jossain kokoontuu yli kaksi millään tavoin merkittävää tai tunnettua henkilöä, syntyy runsaasti palstatilaa saava nettiaddressi, jossa vaaditaan mainittuja henkilöitä voimakkaasti paheksumaan rasismia. Saahan sitä, mutta kunhan jokainen lätkänpotkija ja poptähti on paheksunut rasismia oikein olan takaa ja silti joskus taas mukiloidaan bussikuski, mitähän sitten keksittäisiin?
Ennustin joku aika sitten, että tuota pikaa alkaa kuulua vaatimuksia rasismin kriminalisoimisesta. Tällä tiellähän me olemme jo erinäköisten viharikoslakien kautta. Ennustan edelleen, että tulemme tuota pikaa vaatimaan kiristyksiä tämän alan lainsäädäntöön.
Tämä on kuitenkin tie, joka johtaa suohon.
Hyväksymme varmaankin suosiolla sen, että ajatusta ja mielipidettä ei voi kriminalisoida vaan ainoastaan teko. Meillä on jo lakeja, jotka esimerkiksi kieltävät bussikuskien mukiloimisen. Tekopuolella ongelma tulee siinä kohtaa, jos mielipiteen lausuminen ääneen muuttuu kovinkin paheksuttavaksi hommaksi. Yksilötasolla on annettu ihmisille jonkunnäköinen yksityisyyden suoja ja jotkut, erityisesti Keskustapuoluetta lähellä olevat ihmiset, ovat tuntuneet viime aikoina penäävän puuttuvaa kunniaansa oikeusteitse.
Ongelma alkaa tiivistyä kun ihmisryhmille annetaan samat tai samantapaiset oikeudet kuin yksityisille ihmisillekin, sillä tällöin sananvapaus alkaa olla jo hulluimpien ihmisten närkästymisen tulilinjalla. Suomessa tuntuu syntyneen hassunkurinen ajatus siitä, että vihaa tunteena ei saisi olla olemassakaan tai jos sellainen onkin olemassa, siitä ei nyt ainakaan puhua saa. Jos joku on vihainen, miksi sitä ei saisi sanoa ääneen silloin, jos vihan kohde on joku sopivasti valikoitu kansanryhmä? Ei tällaisessa vihassa suuresti järkeä ole, mutta vielä järjettömämpää on kuvitelma siitä, että viha ja vihaaminen katoavat maailmasta kunhan ne kätketään julkisen viestinnän ulottumattomiin.
Jos tämä kieltojen tie valitaan, ollaan samalla valittu sellainen tie, jossa jotkut aatteet ovat käytännössä lainsuojattomia, sillä joku aina loukkaantuu jos niitä julkisesti kannatetaan tai yritetään edistää. Mielestäni yhteiskunnan ei tule puuttua asiaan ensinkään ja ryhtyä jakamaan ajatuksia hyviin ja pahoihin tai oikeisiin ja vääriin. Yhteiskunnan tehtävä on huolehtia siitä, että kaikkien ajatusten esittäminen nauttii sananvapauden suojaa.
Oikeiden ajatusten erottaminen vääristä on universaalisti täysin mahdotonta. Jokaisella
Aivan esimerkinomaisesti olen itse melko lailla vakuuttunut siitä, että sosiaalidemokratia on huomattavasti vahingollisempi aate kuin rasismi. Rasismi Suomessa kiusaa lähinnä niitä noin sataa tuhatta ei-valkoista aina toisinaan. Sosiaalidemokratia potkii 5,3 miljoonaa ihmistä päähän päivittäin. Aamuin, illoin ja myös iltapäivisin. Lisäksi se on mädättänyt kansakunnan sielun ja tuhonnut meidän lastemme mahdollisuuden tavoitella parempaa taloudellista elintasoa.
Emme kuitenkaan ole halukkaita rajoittamaan millään tavoin sosiaalidemokraattisen propagandan julkistamista, kuten ei kuulukaan. Tämän esimerkin valossa voidaan kuitenkin huomata, että meillä ei yleisesti näytä olevan mitään ongelmaa siinä, että julkisuudessa kannatetaan haitallisia ja järjenvastaisia aatteita. Mikä edes antaa meille moraalisen tai juridisen oikeuden päättää, että oma ajatus- ja arvomaailmamme on niin paljon ylevämpi kuin muiden, että voimme pyrkiä kriminalisoimaan väärässä olemisen?
Rasismin vastustamisesta näyttää tulleen jonkunnäköinen pähkähulluuden sateenvarjo, jonka alle erilaisuutta huonosti sietävä, henkisesti hintelä sakki piiloutuu pahaa maailmaa karkuun. He kyllä kykenevät siihen helppoon puoleen eli sietämään erilaisen ihonvärin tai seksuaalisen suuntautumisen. Huomattavasti vaikeampaa ja enemmän henkistä kanttia vaativaa on hyväksyä jyrkästikin erilaisia arvomaailmoja ja mielipiteitä sekä kelpuuttaa erilaisia asioita kannattavia ihmisiä aidosti lähipiiriinsä.
Siihen kannattaisi kuitenkin pyrkiä, sillä aidosti vapaa ja moniarvoinen yhteiskunta ei synny ihonvärien vaan ajatusten sekamelskasta. Jos ajatuksista luuditaan pois kaikki muut paitsi ne, jotka eivät ärsytä ketään, jäljellä on julkinen keskustelu, joka on yhtä värikästä ja kiehtovaa kuin säätiedotukset merenkulkijoille.
Tämä taas johtaa homogeeniseen yhden totuuden yhteiskuntaan, joka ei kannusta aivotoimintaan ja järjen käyttöön vaan alamaisuuteen.
Kanadalainen maahanmuuttovaroitus
18/05/11 13:12
Kirjoitetaanpa taas tästä asiasta kun hallitusneuvottelut polkevat paikallaan.
Tämän uutisen mukaan siis kanadalainen tutkija varoittaa "liian kiltistä maahanmuuttopolitiikasta", mikä kontekstin perusteella vaikuttaa kritiikiltä humanitaarista maahanmuuttoa kohtaan.
Asiahan ei ole mitenkään uusi vaan tätä on epäilty ennenkin. En toista tässä runsaasti käsiteltyä asiaa.
Kanadassa maahanmuuttajista halutaan hyötyä ja sinne valikoidaan sellaisia, joiden oletetaan olevan hyödyksi. Kanadassa maahanmuuttopolitiikka ja käytäntö ovat länsimaisestikin mielenkiintoisessa asennossa, sillä siellä tutkitaan enemmän tulokkaan oletettua kykyä ja halua sopeutua ja työllistyä. Kanada painottaa paljon vähemmän olemassa olevaa työpaikkaa ja sinne on koulutetun ja kielitaitoisen melko helppoa päästä vain töitä etsimäänkin.
Voisi ajatella, että Suomella olisi tästä jotain opittavaa.
Sisäministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen kuitenkin lausuu mielenkiintoisesti, ettei tämä varmaankaan Suomessa toimisi, sillä Suomeen ei ole niin paljon tulijoita, että olisi oikeastaan valinnanvaraa.
Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että joku absoluuttinen määrä maahanmuuttajia näyttää olevan joku taivaasta tipahtanut luonnonvakio. Kun hyödyksi olevia maahanmuuttajia ei ole tulossa, pitää ottaa mitä sattuu, sillä maahanmuuttajia pitää olla.
Olisiko tässä päättelyketjussa jotain paikkaamisen varaa? Minusta olisi. Voisi ensinnäkin miettiä,
millä Suomesta saisi houkuttelevan paikan pyörittää bisneksiä ja työllistää ihmisiä. Maahanmuuttajien lisäksi asiasta hyötyisi kantaväestökin, jolle olisi enemmän tekemistä paremmalla palkalla ja hintataso kohtuullisempi.
Olen lukenut sieltä täältä, että Suomi ei mukamas houkuttele koulutettuja maahanmuuttajia siksi, kun kaikkialla on niin suomalaista. Tätä asiaa yritetään paikata täyttämällä Helsingin lähiöt somaleilla, mutta veikkaan, ettei koulutettu amerikkalainen sen takia ole innolla Suomeen tulossa bisnestensä kanssa.
Tässä on lisäksi melko itseruoskiva suomalaisuuden valuvika. Suomi ei kelpaa, koska Suomessa on suomalaisia, sillä suomalaiset ovat jotenkin huonoa väkeä. Kun vertaamme Suomea paljon enemmän maahanmuuttajia ottaneisiin maihin, syötetään meille valheita siitä, että maahanmuuttajat hakeutuvat näihin maihin nimenomaan siksi, että kadunkulmissa notkuu myssytteleviä jamaikalaisia. Tosiasiassa syyt valita asuinpaikka liittyvät paljon enemmän turvalliseen ja puhtaaseen elin- ja asuinympäristöön kuin siihen, paljonko etnovärinää ja sen mukanaan tuomaa rikollisuutta nurkissa pesii.
Suomella olisi hyvinkin annettavaa tässä asiassa. Ei Kanadassakaan sää varsinaisesti talvisin suosi, siitä huolimatta väki sinne haluaa. Luonto ei ole Suomessa yhtä jylhää, muttei kepulainen asutuspolitiikka ole erämaitamme täysin onnistunut pilaamaan. Pommit eivät räjähtele, autot eivät pala ja rikokset saattavat joskus jopa selvitä. Tätä ei vain markkinoida oikein mitenkään, ja kun tämän yhdistää takapajuisiin työmarkkinoihin, on selvää, ettei Suomi juuri koulutettuja houkuttele.
Jos toisaalta vika oikeasti on siinä, että Suomessa on liian suomalaista, voidaan hyvällä syyllä miettiä, kenen ehdoilla politiikkaa pitää tehdä. Pitääkö Suomesta vähentää suomalaisten määrää, jotta se on houkuttelevampi paikka maahanmuuttajille, vai pitääkö tässä kohtaa ajatella, että Suomi on kuitenkin etunenässä suomalaisia varten? Valtio, joka yrittää hankkiutua eroon niistä ihmisistä, joilta se on valtuutuksensa saanut, on melkoinen kummajainen.
Toisekseen voisi miettiä, mikä ihmeen luonnonvakio tässä onkaan kyseessä. Jos hyödyllistä maahanmuuttoa ei ole, miksi pitää suosia hyödytöntä? Nähdäkseni ei minkään fysiikan lakiin verrattavan takia vaan kyse on aivan puhtaasti poliittisesta valinnasta. Jos emme saa hyödyllisiä maahanmuuttajia, voimme aivan hyvin olla ottamatta hyödyttömiä. Itse ehdotin joskus puolivakavissani, että maahanmuuttobyrokratia pitäisi jakaa kahtia. Siirtolaisuusviraston tehtävänä olisi levittää punainen matto halutulle siirtolaisuudelle, huolehtia byrokratian keveydestä, auttaa alkuun sen verran kuin tarvitaan jne jne jne ja täällä bonusperusteet määräytyisivät houkutellun väen mukaan. Turvapaikkaviraston tehtävänä olisi etsiä jokaiselle käännytysperuste ja tavoitteena olisi se, että tätä kautta maahan ei saisi jäädä yksikään ja mitä lähemmäksi nollaa päästään, sitä suuremmat bonukset jengi siellä ansaitsee.
Hesarin linkittämässä Turun sanomien uutisessa tutkija kertoo, mikä pohjoismaisessa maahanmuuttokonseptissa on poskellaan:
maahanmuuttoasioita ohjaa moraalinen auttamisenhalu, joka johtaa helposti ongelmiin. Duncanin mukaan Ruotsi ylisuojelee tulijoita, eivätkä nämä sopeudu työelämään tai kulttuuriin.
– Jos Suomi omaksuu tällaisen moraalisen kannan, on vaarana, että tavallinen veronmaksaja etääntyy eikä koe maahanmuuttopolitiikkaa omakseen, Duncan luonnehtii.
Olisikohan näin käynyt juuri Suomessa? Kaikennäköistä erilaisuutta loputtomiin palvova viherpuolue koki vaaleissa nöyryyttävän rökäletappion ja “maassa maan tavalla” -kylähullupuolue sai huomattavan vaalivoiton ja on nyt gallupeissa jo Suomen suurin. Jos halutaan miettiä syitä siihen, miksi koulutetut kaupungeissakin kannattavat ja äänestävät persuja, saatetaan huomata, että tällaiset asiat ovat vaikuttaneet. Veronmaksaja ja keskiluokka on ajat sitten etääntynyt harjoitettavasta politiikasta. Vaikka vihervasemmisto kuinka teeskentelee, ettei Suomessa ole ns. white flight -efektiä, kummasti tämäkin asia tuntuu olevan esillä kun ihmiset kertovat, miksi he ovat muuttaneet juuri ennen kuin lapset tulevat kouluikään.
Kysymys on kaikin puolin poliittinen. Nyt kun siihen voi äänestämällä vaikuttaa kun puolueet ajavat erilaisia asioita, tulos näkyi vaaleissa. Ei tätä tietysti vielä tällä kertaa kuunnella tarvitse, mutta ensi kerralla todennäköisesti tarvitsee.
Tämän uutisen mukaan siis kanadalainen tutkija varoittaa "liian kiltistä maahanmuuttopolitiikasta", mikä kontekstin perusteella vaikuttaa kritiikiltä humanitaarista maahanmuuttoa kohtaan.
Asiahan ei ole mitenkään uusi vaan tätä on epäilty ennenkin. En toista tässä runsaasti käsiteltyä asiaa.
Kanadassa maahanmuuttajista halutaan hyötyä ja sinne valikoidaan sellaisia, joiden oletetaan olevan hyödyksi. Kanadassa maahanmuuttopolitiikka ja käytäntö ovat länsimaisestikin mielenkiintoisessa asennossa, sillä siellä tutkitaan enemmän tulokkaan oletettua kykyä ja halua sopeutua ja työllistyä. Kanada painottaa paljon vähemmän olemassa olevaa työpaikkaa ja sinne on koulutetun ja kielitaitoisen melko helppoa päästä vain töitä etsimäänkin.
Voisi ajatella, että Suomella olisi tästä jotain opittavaa.
Sisäministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen kuitenkin lausuu mielenkiintoisesti, ettei tämä varmaankaan Suomessa toimisi, sillä Suomeen ei ole niin paljon tulijoita, että olisi oikeastaan valinnanvaraa.
Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että joku absoluuttinen määrä maahanmuuttajia näyttää olevan joku taivaasta tipahtanut luonnonvakio. Kun hyödyksi olevia maahanmuuttajia ei ole tulossa, pitää ottaa mitä sattuu, sillä maahanmuuttajia pitää olla.
Olisiko tässä päättelyketjussa jotain paikkaamisen varaa? Minusta olisi. Voisi ensinnäkin miettiä,
Olen lukenut sieltä täältä, että Suomi ei mukamas houkuttele koulutettuja maahanmuuttajia siksi, kun kaikkialla on niin suomalaista. Tätä asiaa yritetään paikata täyttämällä Helsingin lähiöt somaleilla, mutta veikkaan, ettei koulutettu amerikkalainen sen takia ole innolla Suomeen tulossa bisnestensä kanssa.
Tässä on lisäksi melko itseruoskiva suomalaisuuden valuvika. Suomi ei kelpaa, koska Suomessa on suomalaisia, sillä suomalaiset ovat jotenkin huonoa väkeä. Kun vertaamme Suomea paljon enemmän maahanmuuttajia ottaneisiin maihin, syötetään meille valheita siitä, että maahanmuuttajat hakeutuvat näihin maihin nimenomaan siksi, että kadunkulmissa notkuu myssytteleviä jamaikalaisia. Tosiasiassa syyt valita asuinpaikka liittyvät paljon enemmän turvalliseen ja puhtaaseen elin- ja asuinympäristöön kuin siihen, paljonko etnovärinää ja sen mukanaan tuomaa rikollisuutta nurkissa pesii.
Suomella olisi hyvinkin annettavaa tässä asiassa. Ei Kanadassakaan sää varsinaisesti talvisin suosi, siitä huolimatta väki sinne haluaa. Luonto ei ole Suomessa yhtä jylhää, muttei kepulainen asutuspolitiikka ole erämaitamme täysin onnistunut pilaamaan. Pommit eivät räjähtele, autot eivät pala ja rikokset saattavat joskus jopa selvitä. Tätä ei vain markkinoida oikein mitenkään, ja kun tämän yhdistää takapajuisiin työmarkkinoihin, on selvää, ettei Suomi juuri koulutettuja houkuttele.
Jos toisaalta vika oikeasti on siinä, että Suomessa on liian suomalaista, voidaan hyvällä syyllä miettiä, kenen ehdoilla politiikkaa pitää tehdä. Pitääkö Suomesta vähentää suomalaisten määrää, jotta se on houkuttelevampi paikka maahanmuuttajille, vai pitääkö tässä kohtaa ajatella, että Suomi on kuitenkin etunenässä suomalaisia varten? Valtio, joka yrittää hankkiutua eroon niistä ihmisistä, joilta se on valtuutuksensa saanut, on melkoinen kummajainen.
Toisekseen voisi miettiä, mikä ihmeen luonnonvakio tässä onkaan kyseessä. Jos hyödyllistä maahanmuuttoa ei ole, miksi pitää suosia hyödytöntä? Nähdäkseni ei minkään fysiikan lakiin verrattavan takia vaan kyse on aivan puhtaasti poliittisesta valinnasta. Jos emme saa hyödyllisiä maahanmuuttajia, voimme aivan hyvin olla ottamatta hyödyttömiä. Itse ehdotin joskus puolivakavissani, että maahanmuuttobyrokratia pitäisi jakaa kahtia. Siirtolaisuusviraston tehtävänä olisi levittää punainen matto halutulle siirtolaisuudelle, huolehtia byrokratian keveydestä, auttaa alkuun sen verran kuin tarvitaan jne jne jne ja täällä bonusperusteet määräytyisivät houkutellun väen mukaan. Turvapaikkaviraston tehtävänä olisi etsiä jokaiselle käännytysperuste ja tavoitteena olisi se, että tätä kautta maahan ei saisi jäädä yksikään ja mitä lähemmäksi nollaa päästään, sitä suuremmat bonukset jengi siellä ansaitsee.
Hesarin linkittämässä Turun sanomien uutisessa tutkija kertoo, mikä pohjoismaisessa maahanmuuttokonseptissa on poskellaan:
maahanmuuttoasioita ohjaa moraalinen auttamisenhalu, joka johtaa helposti ongelmiin. Duncanin mukaan Ruotsi ylisuojelee tulijoita, eivätkä nämä sopeudu työelämään tai kulttuuriin.
– Jos Suomi omaksuu tällaisen moraalisen kannan, on vaarana, että tavallinen veronmaksaja etääntyy eikä koe maahanmuuttopolitiikkaa omakseen, Duncan luonnehtii.
Olisikohan näin käynyt juuri Suomessa? Kaikennäköistä erilaisuutta loputtomiin palvova viherpuolue koki vaaleissa nöyryyttävän rökäletappion ja “maassa maan tavalla” -kylähullupuolue sai huomattavan vaalivoiton ja on nyt gallupeissa jo Suomen suurin. Jos halutaan miettiä syitä siihen, miksi koulutetut kaupungeissakin kannattavat ja äänestävät persuja, saatetaan huomata, että tällaiset asiat ovat vaikuttaneet. Veronmaksaja ja keskiluokka on ajat sitten etääntynyt harjoitettavasta politiikasta. Vaikka vihervasemmisto kuinka teeskentelee, ettei Suomessa ole ns. white flight -efektiä, kummasti tämäkin asia tuntuu olevan esillä kun ihmiset kertovat, miksi he ovat muuttaneet juuri ennen kuin lapset tulevat kouluikään.
Kysymys on kaikin puolin poliittinen. Nyt kun siihen voi äänestämällä vaikuttaa kun puolueet ajavat erilaisia asioita, tulos näkyi vaaleissa. Ei tätä tietysti vielä tällä kertaa kuunnella tarvitse, mutta ensi kerralla todennäköisesti tarvitsee.
Oikeus ja kohtuus?
06/05/11 16:29
Tämä ei enää mahdu minun oikeustajuuni.
Joku oli siis vaatinut mielestään hänelle kuuluvia palkkoja työnantajaltaan. Hävisi juttunsa ensin arvonta-automaatissa ja sitten vielä hovissa ja laskua vastapuolen lakimiespalkkioista maksettavaksi puoli miljoonaa.
Minähän en tiedä tämän jutun taustoja enkä sitä, kuka oli oikeassa tai väärässä. En tiedä edes sitä, onko oikeutta penännyt henkilö seinähullu, joka vain halusi tehdä kiusaa. Siitä huolimatta oikeusjärjestelmässä on jotakin vikaa, jos se mahdollistaa tämäntyyppisen lopputuloksen.
Kun työntekijä ja työnantaja riitelevät oikeudessa, on lähes aina se tilanne, että työntekijä on taloudellisesti hyvin paljon työnantajaa heikommassa asemassa. Tämä tarjoaa työnantajalle huomattavan etulyöntiaseman, sillä se voi uhata riidan vastapuolta sillä, että se marssittaa oikeuteen koko lakiosastonsa ja laittaa tuon osaston valmistelemaan juttua todella huolellisesti. Voitettavaa on tällöin muutaman nallekarkin verran, millaisia palkkariidat yleensä ovat, parhaimmillaankin kymppitonnin tai parin luokkaa. Hävittävää näyttää sen sijaan olevan satoja tuhansia.
Yksi oikeusvaltion periaatteita on se, että kenellä hyvänsä pitää olla mahdollisuus hakea oikeutta asiaansa. Tämä oikeus ei tosiasiallisesti toteudu, kun häviäjä joutuu maksamaan kosmiset oikeudenkäyntikulut tehden muista kuin aivan täydellisen päivänselvistä tapauksista turhan riskialttiita. Näin rakennetaan maailma, jossa rikkaan ja köyhän tai yksityisen ja yrityksen oikeus ei ole käytännön elämässä sama.
Työelämän kysymyksissä asia on erityisen kimurantti, sillä työntekijä ja työnantaja eivät alun alkaenkaan ole tasa-arvoisessa asemassa. Työnantaja käyttää valtaa työntekijää kohtaan ja vaikka tätä vallankäyttöä säädellään laein ja sopimuksin, vääryyden tapahtumisesta kannattaa
olla todella varma ennen kuin oikeutta lähtee hakemaan. Maineensa menettää työmarkkinoilla vaikka juttunsa voittaisikin ja juttunsa häviäjä näyttää menettävän myös asuntonsa ja kaiken muun omaisuutensa.
Jos ei haluta puuttua yleisiin oikeusperiaatteisiin siitä, että hävinnyt maksaa oletusarvoisesti kaiken, pitäisi ainakin olla joku mahdollisuus oikeuden keventää juttua huomattavasti. Tämäntyyppisessä riidassa katsotaan työlainsäädäntöä, alan yleissitovaa työehtosopimusta ja työsopimusta. Näiden kolmen dokumentin perkaaminen ja faktojen mittaaminen näitä vasten ei voi olla mitenkään puolen miljoonan arvoinen työ. Nyt oikeus oli kehottanut sovintoon, mutta jos sovintoa ei synny, jotain mätää silti on, jos oikeutta voidaan todellakin käydä puolella miljoonalla eikä kukaan kykene viheltämään peliä poikki ja päättämään asiaa hieman kevyemmälläkin panostuksella.
On kyse mistä vain, tämä asetelma ei ole järkevä.
Jos miljoonia työntekijöitä koskevat lait ja sopimukset ovat niin sekavia, että niiden tulkitseminen on puolen miljoonan työ, silloin nämä sopimukset ja lait ovat liian monimutkaisia ja niitä pitää yksinkertaistaa. Jos työ ei ole näin suuri, mutta oikeus ei kykene mitenkään rajoittamaan oikeusjutun osapuolen panostusta lakimiehiin vaikkei armeijan käyttämiselle näyttäisi olevan mitään perustetta, silloin tätä pitää muuttaa. Jos taas oikeus ei kykene nauramaan ulos hullujen käynnistämiä kiusantekojuttuja 15 minuutissa ilman ensimmäisenkään lakimiehen käyntiä paikalla, voisi miettiä, onko prosessissa tältä osin keventämisen varaa. Sama koskee tilannetta, jossa oikeusjuttua ruvetaan syyttävän tai puolustavan osapuolen toimesta laajentamaan todistelultaan koskemaan asioita, jotka eivät liity juttuun mitenkään.
Erityisesti työelämän kysymyksissä pitäisi yksityishenkilön asemaa työnantajaa vastaan tässä prosessissa vahvistaa. Nyt työnantajat voivat ainakin teoriassa porsastella, sillä valtaosa oikeistakin oikeusjutuista jää syntymättä maineen menettämisen ja kustannusten pelon takia. Jos taas työnantajaa vastaan voi käräjöidä melko pienin henkilökohtaisin riskein, motiivi noudattaa tehtyjä sopimuksia kasvaa.
Toinen vaihtoehto on tietysti se, että siirrytään näissä asioissa kohti amerikkalaistyyppistä rangaistuskorvauskäytäntöä. Nyt Suomen järjestelmä on riskien osalta amerikkalainen, eli väärän jutun nostava menettää omaisuutensa ja joutuu velkaloukkuun loppuiäkseen, joskin Amerikan mallissa voi sentään tehdä henkilökohtaisen konkurssin toisin kuin Suomessa. Hyötypuolella taas mitään varsinaista hyötyä ei ole, sillä tässä kohtaa oikeusjärjestelmä on suomalainen ja korjaa ainoastaan näytetyn vahingon, ei mitään ylimääräistä sen päälle.
Voisi tietysti asiaa miettiä siitäkin näkökulmasta, miksi oikeus “kohtuullistaa” lakimiespalkkiota ja vahingonkorvauksia lähinnä silloin, kun jutun häviää julkinen sektori. Jos jutun häviää yksityishenkilö, tarvetta mihinkään kohtuullistamiseen harvoin nähdään.
Joku oli siis vaatinut mielestään hänelle kuuluvia palkkoja työnantajaltaan. Hävisi juttunsa ensin arvonta-automaatissa ja sitten vielä hovissa ja laskua vastapuolen lakimiespalkkioista maksettavaksi puoli miljoonaa.
Minähän en tiedä tämän jutun taustoja enkä sitä, kuka oli oikeassa tai väärässä. En tiedä edes sitä, onko oikeutta penännyt henkilö seinähullu, joka vain halusi tehdä kiusaa. Siitä huolimatta oikeusjärjestelmässä on jotakin vikaa, jos se mahdollistaa tämäntyyppisen lopputuloksen.
Kun työntekijä ja työnantaja riitelevät oikeudessa, on lähes aina se tilanne, että työntekijä on taloudellisesti hyvin paljon työnantajaa heikommassa asemassa. Tämä tarjoaa työnantajalle huomattavan etulyöntiaseman, sillä se voi uhata riidan vastapuolta sillä, että se marssittaa oikeuteen koko lakiosastonsa ja laittaa tuon osaston valmistelemaan juttua todella huolellisesti. Voitettavaa on tällöin muutaman nallekarkin verran, millaisia palkkariidat yleensä ovat, parhaimmillaankin kymppitonnin tai parin luokkaa. Hävittävää näyttää sen sijaan olevan satoja tuhansia.
Yksi oikeusvaltion periaatteita on se, että kenellä hyvänsä pitää olla mahdollisuus hakea oikeutta asiaansa. Tämä oikeus ei tosiasiallisesti toteudu, kun häviäjä joutuu maksamaan kosmiset oikeudenkäyntikulut tehden muista kuin aivan täydellisen päivänselvistä tapauksista turhan riskialttiita. Näin rakennetaan maailma, jossa rikkaan ja köyhän tai yksityisen ja yrityksen oikeus ei ole käytännön elämässä sama.
Työelämän kysymyksissä asia on erityisen kimurantti, sillä työntekijä ja työnantaja eivät alun alkaenkaan ole tasa-arvoisessa asemassa. Työnantaja käyttää valtaa työntekijää kohtaan ja vaikka tätä vallankäyttöä säädellään laein ja sopimuksin, vääryyden tapahtumisesta kannattaa
Jos ei haluta puuttua yleisiin oikeusperiaatteisiin siitä, että hävinnyt maksaa oletusarvoisesti kaiken, pitäisi ainakin olla joku mahdollisuus oikeuden keventää juttua huomattavasti. Tämäntyyppisessä riidassa katsotaan työlainsäädäntöä, alan yleissitovaa työehtosopimusta ja työsopimusta. Näiden kolmen dokumentin perkaaminen ja faktojen mittaaminen näitä vasten ei voi olla mitenkään puolen miljoonan arvoinen työ. Nyt oikeus oli kehottanut sovintoon, mutta jos sovintoa ei synny, jotain mätää silti on, jos oikeutta voidaan todellakin käydä puolella miljoonalla eikä kukaan kykene viheltämään peliä poikki ja päättämään asiaa hieman kevyemmälläkin panostuksella.
On kyse mistä vain, tämä asetelma ei ole järkevä.
Jos miljoonia työntekijöitä koskevat lait ja sopimukset ovat niin sekavia, että niiden tulkitseminen on puolen miljoonan työ, silloin nämä sopimukset ja lait ovat liian monimutkaisia ja niitä pitää yksinkertaistaa. Jos työ ei ole näin suuri, mutta oikeus ei kykene mitenkään rajoittamaan oikeusjutun osapuolen panostusta lakimiehiin vaikkei armeijan käyttämiselle näyttäisi olevan mitään perustetta, silloin tätä pitää muuttaa. Jos taas oikeus ei kykene nauramaan ulos hullujen käynnistämiä kiusantekojuttuja 15 minuutissa ilman ensimmäisenkään lakimiehen käyntiä paikalla, voisi miettiä, onko prosessissa tältä osin keventämisen varaa. Sama koskee tilannetta, jossa oikeusjuttua ruvetaan syyttävän tai puolustavan osapuolen toimesta laajentamaan todistelultaan koskemaan asioita, jotka eivät liity juttuun mitenkään.
Erityisesti työelämän kysymyksissä pitäisi yksityishenkilön asemaa työnantajaa vastaan tässä prosessissa vahvistaa. Nyt työnantajat voivat ainakin teoriassa porsastella, sillä valtaosa oikeistakin oikeusjutuista jää syntymättä maineen menettämisen ja kustannusten pelon takia. Jos taas työnantajaa vastaan voi käräjöidä melko pienin henkilökohtaisin riskein, motiivi noudattaa tehtyjä sopimuksia kasvaa.
Toinen vaihtoehto on tietysti se, että siirrytään näissä asioissa kohti amerikkalaistyyppistä rangaistuskorvauskäytäntöä. Nyt Suomen järjestelmä on riskien osalta amerikkalainen, eli väärän jutun nostava menettää omaisuutensa ja joutuu velkaloukkuun loppuiäkseen, joskin Amerikan mallissa voi sentään tehdä henkilökohtaisen konkurssin toisin kuin Suomessa. Hyötypuolella taas mitään varsinaista hyötyä ei ole, sillä tässä kohtaa oikeusjärjestelmä on suomalainen ja korjaa ainoastaan näytetyn vahingon, ei mitään ylimääräistä sen päälle.
Voisi tietysti asiaa miettiä siitäkin näkökulmasta, miksi oikeus “kohtuullistaa” lakimiespalkkiota ja vahingonkorvauksia lähinnä silloin, kun jutun häviää julkinen sektori. Jos jutun häviää yksityishenkilö, tarvetta mihinkään kohtuullistamiseen harvoin nähdään.
Uuden ihmisen kasvatus on epäonnistunut
06/05/11 12:00
Sain ajatuksen tähän kirjoitukseen luettuani tämän ja tämän artikkelin Hesarista.
Toisessa paheksutaan voimaperäisesti rasismia. Toisessa joku kansanedustaja saa tappouhkauksen.
Nämä ovat oikeastaan saman kolikon kaksi puolta, mutta tuo kolikko on ollut tähän saakka varsin hyvin piilossa. Piilottamista on auttanut holhoava konsensusmeno, tiukasti konsensuksen käsissä oleva media, luja auktoriteettiusko ja kaikenlaisten uusien ongelmien vähäisyys.
Käsittelen asiaa lähinnä Suomen vinkkelistä, mutta ilmiö ei ole suomalainen vaan länsieurooppalainen, joskin Itä-Eurooppa tulee asiassa kovaa vauhtia perässä.
Sen jälkeen kun sodan jälkeinen jälleenrakennus oli suoritettu ja talous kasvoi kohisten, valtaan nousivat suuret ikäluokat, joiden arvomaailma oli kovasti vanhempiensa arvomaailmasta poikkeava. Tähän aikaan yhdistyi tiedonvälityksen kasvaminen ja keskittyminen, muuttoliike maalta kaupunkeihin ja maasta toiseen paremman elintason perässä, vasemmistolaiset ideaalit, lentomatkustamisen tuleminen kadunmiehen ulottuville, sodanvastaisuus, hyvinvointivaltion muuttuminen itsestäänselvyydeksi ja monet muut seikat.
Ilman mitään salaliittoteorioita näyttäisi siltä, että useissa maissa ja niissä eri tavoin syntyi kodifioimaton ajatus uuden, paremman maailman luomisesta kasvattamalla uusia, parempia ihmisiä, jotka olisivat paljon parempia kuin vanhempansa ja joiden arvoina olisi kansainvälinen solidaarisuus, liberaali arvomaailma, uskonnonvastaisuus, sosiaalidemokratia, tasa-arvo, vähemmistöjen suvaitseminen, teknokraattinen maailmankuva ja usko yhteisöjen voimaan.
On helppoa ymmärtää, miksi juuri tällaisia asioita katsottiin maailmassa tarvittavan.
Talous kasvoi kohisten ja kaikkien elintaso parani länsimaissa hurjasti ja kuilu kehittyneen ja kehittymättömän maailman välillä repesi. Oikeastaan se oli revennyt jo ajat sitten, mutta televisio toi kehitysmaiden ongelmat kaikkien olohuoneisiin. Kun kansallisvaltiokäsite ei tässä sodanjälkeisessä maailmassa ollut muutenkaan erityisen kovassa huudossa, ymmärrettiin ongelmien johtuvan siirtomaa-ajasta, mikä tarina elää pääsyynä tänäkin päivänä, ja ladattiin arvokuormaan eräänlainen käännetty valkoisen miehen taakka.
Uskovaiset olivat pyrkineet rajoittamaan nuorison hilluntaa, vapaata seksiä, sitä, tätä ja tuota hauskaa. Lisäksi uskonnot yhdistettiin lähinnä sotiin, joita käytiin ainakin Lähi-Idässä ja Irlannissa. Uskonnon nähtiin edustavan vanhaa ajattelua ja syypäätä kaikkiin historian sotiin ja uskovaisen konservatiivinen arvomaailma ärsytti yleisesti.
Suurten ikäluokkien vanhemmat elivät vielä pula-aikaa ja aikaa ilman päiväkoteja, sosiaalipalveluita ja ilmaista koulutusta. Näiden nähtiin edustavan hyvää kuten myös yleisen solidaarisuuden. Tuon ajan nuori intellektuelli on saattanut tuntea syvää häpeää kun kadulle on ilmestynyt ihan oikea
neekeri ja sivistymättömät moukat tuijottavat häntä kuin apinaa häkissä. Kaikenlaiset vähemmistöt olivat joko kaapeissaan tai ainakin halveksittuja. Naisasialiike oli saanut äänensä kuuluville ja ajatuksensa lävitse. Näitä voisi käydä läpi yksi kerrallaan pidempään, mutta yleisesti jälleen yksi sukupolvi halusi tehdä raivokkaasti pesäeroa menneeseen.
Tämän hetken “ongelma” astuu kuvaan siinä, että kuviteltiin tällaisen isäkapinan, josta on esimerkkejä koko kirjoitetun historian ajalta, olevan nyt lopullisesti ohitse kunhan vain lapset kasvatetaan ja aivopestään oikein. Tätä ei tehty pahalla vaan lapsia syvästi rakastaen ja heille kaikkea parasta näin toivoen. Syntyi varsin auktoriteettikeskeisiä yhteiskuntia, joissa vallitsi yksi ainoa oikea totuus asiasta kuin asiasta. Viisaat ja koulutetut ihmiset kertoivat rahvaalle, millä kaikin tavoin rahvas on väärässä ja ajatuksiltaan vinksallaan. Oli hyviä ihmisiä, jotka olivat sisäistäneet heille syötetyt arvot ja sitten oli huonoja ihmisiä, joita vaivasi itsekkyys, itsekeskeisyys, piittaamattomuus, suvaitsemattomuus, taantumuksellisuus, ahneus, oman edun tavoittelu, kansallismielisyys tai joku muu lukuisista taudinkuvista.
Muistan itsekin nauttineeni peruskouluikäisenä tällaisen huonon ihmisen leimasta opettajakunnan tasolta mielipiteideni takia. En tietysti tunnistanut asiaa silloin, mutta kysehän oli tyylipuhtaasta mielipiteenmuokkauksesta, jossa mielipiteitä perusteluineen ja yleistä omaa aivotoimintaa ei ainakaan kaikissa asioissa suosittu. Tärkeämpää oli se, että mielipiteet ja ajatukset olivat oikeita eivätkä omia.
Sen jälkeen maailma alkoi muuttua, kuten se tietysti aina muuttuu. Kuviteltiin, että uusi ihminen on valmis ja valmis ottamaan kaiken, mitä auktoriteetti heille antaa.
Viime vuoden puheenaiheista esimerkiksi turvapaikanhakijoiden tulva Afrikasta nähdään edelleenkin vallankahvassa “väistämättömänä”, joten ihmiset ovat vain tyhmiä, jos eivät sopeudu siihen. Jos eivät sopeudu, siedätyshoidatetaan ja sitten ihmetellään, kun esiintyykin rasismia, jota ei pitänyt enää uudessa uljaassa ihmisessä olla olemassakaan. Oireellista on se, että juuri tällä viikolla EU:ssa keskustellaan siitä, pitäisikö Schengen-sopimusta muuttaa, kun ranskalaiset eivät halua Italiaan vyöryneitä afrikkalaisia maaperälleen. Kukaan ei vakavissaan edes mieti, että afrikkalaiset turvapaikanhakijat, joita mikään maa ei Euroopassa oikeasti tunnu haluavan, lähetettäisiin takaisin Afrikkaan. Sen sijaan mietitään, miten Euroopan toimivia rakenteita voitaisiin hieman rikkoa, jotta tämä luonnollinen ihmistulva saataisiin pidettyä italialaisten vaivoina.
Yleinen solidaarisuus ja hyvinvointivaltioiden kannattaminen ei myöskään näytä minun ikäisissäni ja nuoremmissa olevan niin kovin huudossa. Sitä tunnutaan kannattavan lähinnä, jos ollaan suuresti saamapuolella eikä aina silloinkaan. Yksilö- ja perhekeskeisyys
on nostanut päätään yhteisöllisyyden kustannuksella ja “yhteistä hyvää” tavoittelee yhä harvempi, vaikka juuri tämän piti olla uuden, paremman ihmisen ajatusmaailman kulmakivi. Toisenkinlainen itsekkyyden aalto on noussut politiikan vasemmalla laidalla. Yhteiskunnan tarjoamia tukia ja palveluja pidetään itsestäänselvyyksinä, mutta ei olla valmiita pistämään tikkua ristiin niiden tuottamiseksi tai rahoittamiseksi.
Uuden, uljaan ihmisen maailmankuvasta sukupuolten välinen tasa-arvo ja vähemmistöjen oikeudet näyttävät lyöneen itsensä parhaiten lävitse. Näilläkin on kuitenkin vastavoimia ja tänään ei ole enää alkuunkaan sopimatonta olla sukupuolirooleissa“perinteinen” (=miehet ovat pomoja) ja vastustaa homojen oikeutta siihen, tähän ja tuohon.
Uskonnotkaan eivät enää elä täysin hiljaiseloaan. Uskonnonvastaisuuden nimiin vannova intelligentsia on valmis puolustamaan melkein mitä hyvänsä, jos se tehdään islamin nimissä. Toisaalta änkyräkristillisyyskin näyttää olevan nousussa siellä täällä, joskaan ei niinkään Suomessa mitä nyt Päivi Räsänen vähän yrittää.
Hieman tätä asiaa sivuten on nähty pari kulttuurielämän ilmiötä. Dan Brownin alempaa keskitasoa edustava dekkarituotanto myy raivokkaasti kuten myös Harry Potter. Brasilialainen Paulo Coelhokaan ei ole aivan tuntematon nimi. Näen näissä kaikissa ajatuksena sen, että varsin monet ihmiset kaipaavat elämäänsä mystiikkaa ja selittämättömiä asioita. Kansankirkkojen ja kristillisen mystiikan alamäki sai vain ihmiset etsimään tätä mystiikkaa muualta. Dan Brown on tehnyt tunnetummaksi joitain kristillisiä symboleja ja käsitteitä kuin mitä yksikään pyhäkoulu on koskaan onnistunut tekemään. Harry Potterin reaalimaailmaa liippaava fantasiamaailma on luonut miljardille ihmiselle jotakin unelmia.
Tässä kaikessa näyttää olevan perusajatuksena se, että huolimatta vankasta aivopesutyöstä ihmiset eivät harhaoppisesti olekaan valmiita laittamaan elämäänsä täysin pikkuinsinöörien käsiin vaan insinööritieteiden vastapainoksi tarvitaan jotakin muutakin. Jotain selittämätöntä, jotain yliluonnollista.
Tämä oli vaatimaton johdanto, mutta sallikaa minun vielä lisätä sananen.
Muutaman vuosikymmenen uuden ihmisen kasvatusprosessi näytti onnistuneen ainakin miten kuten. Tosiasiassa ihmisistä ei onnistuttu muokkaamaan ajatuksiltaan paljonkaan entisiä parempia, mutta yhteisön paine ja auktoriteettien vahva asema saivat valtaosan ihmisistä pitämään mölyt mahassaan. Vaikka he eivät kannattaneetkaan uutta yhteiskuntajärjestystä, he teeskentelivät sitä kannattavansa, sillä vääräoppisuus ei johtanut mihinkään ja saattoi aiheuttaa ongelmia elämässä ja ihmissuhteissa myöhemmin.
Näin syntyi mielikuva siitä, että uusi maailma on valmis, mutta tosiasiassa kyse oli Potemkinin kulisseista.
Vallankahvalle ja establishmentille näytettiin sitä, mitä he haluavat nähdä, ja kun tiedotusvälineet olivat heidän komennossaan, he itse asiassa näyttivät itselleen omia fantasioitaan. Itsepetos pääsi valloilleen, sillä kuvittelisin jokaisen kuitenkin jollain tajunnan tasolla ymmärtäneen tuttujensa ja puolituttujensa juputuksesta muutaman kaljan jälkeen, etteivät uudet arvot aivan niin täysin hyväksyttyjä olleetkaan. Syntyi kuitenkin maan ja oikeastaan koko Euroopan laajuinen kupla, jossa saattoi elää elämänsä mukavasti ja teeskennellä, että paha on poistunut maailmasta ja että ihmiset ovat valmiita aivan mihin hyvänsä, mitä vain vallankahva keksii heille syöttää.
SItten vain tapahtui jotakin odottamatonta. Internet tuli jokaiseen kotiin ja tiedonvälitys ja ajatuksenvaihto vieraiden ihmisten kesken ei ollutkaan enää lehdistön yksinoikeus.
Yhtäkkiä hammastahna pääsi pois tuubista siellä täällä kun nykymenoa epäilevät ihmiset huomasivat, etteivät he olekaan yksin. Valhe alkoi paljastua. Poliittiset kentät ovat menneet uusiksi useammassakin maassa, viimeiseksi Suomessa, sillä kymmenen vuoden työn jälkeen on nyt viimein aivan salonkikelpoista ja trendikästäkin sylkäistä pontevasti uuden uljaan ihmisen ajatusta ja mallia kohtaan. Jos ihminen ei ole yltiösuvaitseva vaan enemmänkin perinteitä arvostava, se ei enää olekaan taantumusta vaan asia, joka tuntuu kelpaavan suomalaisten enemmistölle aivan hyvin. Vallankahvan syöttämä ajatus turvapaikanhakijoiden siunauksellisuudesta ja välttämättömyydestä ei olekaan aivan kaikkien kannattama asia. Siinä ei olekaan mitään pahaa, että haluaa itselleen ja lapsilleen paremman elämän sen sijaan, että syöttää muita tai rakentaa jotakin monikulttuurista lähiöunelmaa. Rikastuminen työllä ei ole enää halveksittava ajatus vaan miellyttävä utopia.
Nyt ollaan sitten tässä. Perinteinen kulissientakainen establishmentti lähellä tiedo(s)tusvälineitä, kulttuuripiirejä ja politiikan perinteistä ydintä ihmettelee, mikä ihme ihmisissä on vialla kun he eivät ymmärrä omaa parastaan. Perussuomalaisten kannatus raketoi ja muut keskittyvät selittämään, että nämä kannattajat ovat tyhmiä tai vääräoppisia ihmisiä ja lisäksi heillä on vääriä arvoja ja mielipiteitä.
Ihmiset eivät näytä myöskään täysin ymmärtäneen muutoksen sisältöä ja ajatusta. En tiedä, onko uutisen rasistiselta haiskahtava rikos nykyisen, vähemmän keskusjohdetun ajattelumaailman tulos vai onko se vain yksittäistapaus, mutta en pidä
mahdottomana, että jotkut kuvittelevat ajattelun vapautumisen tarkoittavan myös tekojen vapautumista, mitä siitä ei missään tapauksessa seuraa eikä saa seurata.
Toisen uutisen tappouhkaus on samaa asiaa. Politiikan kentälle on tullut uusi tekijä, joka on tähän saakka vaiennettu. Siitä ei pääse eroon väkivallalla vaan äänestämällä, politikoimalla ja perustelemalla ja jos ei pääse, se kertoo vain siitä, että Suomessa on kannatusta tällaisellekin aatteelle. Väkivaltaan turvautuminen kertoo kuitenkin poliittisen kulttuurin nuoruudesta kun ei olla valmiita antamaan poliittiselle opponentille täyttä ihmisarvoa.
Löydän tästä kaikesta jotain yhteistä myös arabimaiden nykyisen liikehdinnän kanssa.
Kummassakin tapauksessa suurin muutos yhteiskunnassa on ollut se, että on lupa ja myös mahdollisuus olla eri mieltä, yksin tai kollektiivisesti. Arabimaissa vastustetaan lähinnä despootteja ja heidän ajamansa totuuden mallia. Euroopassa vastustetaan pakkosyötettyä uuden, paremman ihmisen mallia. Näitä molempia yhdistää ihmisen kaipuu ajatella tai ainakin kuvitella ajattelevansa itse sen sijaan, että heille kerrotaan vain ylhäältä isällisesti Totuuksia, joita ei kuulu kyseenalaistaa. Näiden liikkeiden aikaansaamaa lopputulosta en kykene ennustamaan, mutta kykenen ennustamaan sen, että aika entinen ei koskaan enää palaa ja että kummassakin paikassa establishmentti taistelee raivokkaasti muutosta vastaan. Jossain asein, jossain propagandan keinoin.
Establishmentti vain tulee taistelun häviämään.
Toisessa paheksutaan voimaperäisesti rasismia. Toisessa joku kansanedustaja saa tappouhkauksen.
Nämä ovat oikeastaan saman kolikon kaksi puolta, mutta tuo kolikko on ollut tähän saakka varsin hyvin piilossa. Piilottamista on auttanut holhoava konsensusmeno, tiukasti konsensuksen käsissä oleva media, luja auktoriteettiusko ja kaikenlaisten uusien ongelmien vähäisyys.
Sen jälkeen kun sodan jälkeinen jälleenrakennus oli suoritettu ja talous kasvoi kohisten, valtaan nousivat suuret ikäluokat, joiden arvomaailma oli kovasti vanhempiensa arvomaailmasta poikkeava. Tähän aikaan yhdistyi tiedonvälityksen kasvaminen ja keskittyminen, muuttoliike maalta kaupunkeihin ja maasta toiseen paremman elintason perässä, vasemmistolaiset ideaalit, lentomatkustamisen tuleminen kadunmiehen ulottuville, sodanvastaisuus, hyvinvointivaltion muuttuminen itsestäänselvyydeksi ja monet muut seikat.
Ilman mitään salaliittoteorioita näyttäisi siltä, että useissa maissa ja niissä eri tavoin syntyi kodifioimaton ajatus uuden, paremman maailman luomisesta kasvattamalla uusia, parempia ihmisiä, jotka olisivat paljon parempia kuin vanhempansa ja joiden arvoina olisi kansainvälinen solidaarisuus, liberaali arvomaailma, uskonnonvastaisuus, sosiaalidemokratia, tasa-arvo, vähemmistöjen suvaitseminen, teknokraattinen maailmankuva ja usko yhteisöjen voimaan.
On helppoa ymmärtää, miksi juuri tällaisia asioita katsottiin maailmassa tarvittavan.
Talous kasvoi kohisten ja kaikkien elintaso parani länsimaissa hurjasti ja kuilu kehittyneen ja kehittymättömän maailman välillä repesi. Oikeastaan se oli revennyt jo ajat sitten, mutta televisio toi kehitysmaiden ongelmat kaikkien olohuoneisiin. Kun kansallisvaltiokäsite ei tässä sodanjälkeisessä maailmassa ollut muutenkaan erityisen kovassa huudossa, ymmärrettiin ongelmien johtuvan siirtomaa-ajasta, mikä tarina elää pääsyynä tänäkin päivänä, ja ladattiin arvokuormaan eräänlainen käännetty valkoisen miehen taakka.
Uskovaiset olivat pyrkineet rajoittamaan nuorison hilluntaa, vapaata seksiä, sitä, tätä ja tuota hauskaa. Lisäksi uskonnot yhdistettiin lähinnä sotiin, joita käytiin ainakin Lähi-Idässä ja Irlannissa. Uskonnon nähtiin edustavan vanhaa ajattelua ja syypäätä kaikkiin historian sotiin ja uskovaisen konservatiivinen arvomaailma ärsytti yleisesti.
Suurten ikäluokkien vanhemmat elivät vielä pula-aikaa ja aikaa ilman päiväkoteja, sosiaalipalveluita ja ilmaista koulutusta. Näiden nähtiin edustavan hyvää kuten myös yleisen solidaarisuuden. Tuon ajan nuori intellektuelli on saattanut tuntea syvää häpeää kun kadulle on ilmestynyt ihan oikea
Tämän hetken “ongelma” astuu kuvaan siinä, että kuviteltiin tällaisen isäkapinan, josta on esimerkkejä koko kirjoitetun historian ajalta, olevan nyt lopullisesti ohitse kunhan vain lapset kasvatetaan ja aivopestään oikein. Tätä ei tehty pahalla vaan lapsia syvästi rakastaen ja heille kaikkea parasta näin toivoen. Syntyi varsin auktoriteettikeskeisiä yhteiskuntia, joissa vallitsi yksi ainoa oikea totuus asiasta kuin asiasta. Viisaat ja koulutetut ihmiset kertoivat rahvaalle, millä kaikin tavoin rahvas on väärässä ja ajatuksiltaan vinksallaan. Oli hyviä ihmisiä, jotka olivat sisäistäneet heille syötetyt arvot ja sitten oli huonoja ihmisiä, joita vaivasi itsekkyys, itsekeskeisyys, piittaamattomuus, suvaitsemattomuus, taantumuksellisuus, ahneus, oman edun tavoittelu, kansallismielisyys tai joku muu lukuisista taudinkuvista.
Muistan itsekin nauttineeni peruskouluikäisenä tällaisen huonon ihmisen leimasta opettajakunnan tasolta mielipiteideni takia. En tietysti tunnistanut asiaa silloin, mutta kysehän oli tyylipuhtaasta mielipiteenmuokkauksesta, jossa mielipiteitä perusteluineen ja yleistä omaa aivotoimintaa ei ainakaan kaikissa asioissa suosittu. Tärkeämpää oli se, että mielipiteet ja ajatukset olivat oikeita eivätkä omia.
Sen jälkeen maailma alkoi muuttua, kuten se tietysti aina muuttuu. Kuviteltiin, että uusi ihminen on valmis ja valmis ottamaan kaiken, mitä auktoriteetti heille antaa.
Viime vuoden puheenaiheista esimerkiksi turvapaikanhakijoiden tulva Afrikasta nähdään edelleenkin vallankahvassa “väistämättömänä”, joten ihmiset ovat vain tyhmiä, jos eivät sopeudu siihen. Jos eivät sopeudu, siedätyshoidatetaan ja sitten ihmetellään, kun esiintyykin rasismia, jota ei pitänyt enää uudessa uljaassa ihmisessä olla olemassakaan. Oireellista on se, että juuri tällä viikolla EU:ssa keskustellaan siitä, pitäisikö Schengen-sopimusta muuttaa, kun ranskalaiset eivät halua Italiaan vyöryneitä afrikkalaisia maaperälleen. Kukaan ei vakavissaan edes mieti, että afrikkalaiset turvapaikanhakijat, joita mikään maa ei Euroopassa oikeasti tunnu haluavan, lähetettäisiin takaisin Afrikkaan. Sen sijaan mietitään, miten Euroopan toimivia rakenteita voitaisiin hieman rikkoa, jotta tämä luonnollinen ihmistulva saataisiin pidettyä italialaisten vaivoina.
Yleinen solidaarisuus ja hyvinvointivaltioiden kannattaminen ei myöskään näytä minun ikäisissäni ja nuoremmissa olevan niin kovin huudossa. Sitä tunnutaan kannattavan lähinnä, jos ollaan suuresti saamapuolella eikä aina silloinkaan. Yksilö- ja perhekeskeisyys
Uuden, uljaan ihmisen maailmankuvasta sukupuolten välinen tasa-arvo ja vähemmistöjen oikeudet näyttävät lyöneen itsensä parhaiten lävitse. Näilläkin on kuitenkin vastavoimia ja tänään ei ole enää alkuunkaan sopimatonta olla sukupuolirooleissa“perinteinen” (=miehet ovat pomoja) ja vastustaa homojen oikeutta siihen, tähän ja tuohon.
Uskonnotkaan eivät enää elä täysin hiljaiseloaan. Uskonnonvastaisuuden nimiin vannova intelligentsia on valmis puolustamaan melkein mitä hyvänsä, jos se tehdään islamin nimissä. Toisaalta änkyräkristillisyyskin näyttää olevan nousussa siellä täällä, joskaan ei niinkään Suomessa mitä nyt Päivi Räsänen vähän yrittää.
Hieman tätä asiaa sivuten on nähty pari kulttuurielämän ilmiötä. Dan Brownin alempaa keskitasoa edustava dekkarituotanto myy raivokkaasti kuten myös Harry Potter. Brasilialainen Paulo Coelhokaan ei ole aivan tuntematon nimi. Näen näissä kaikissa ajatuksena sen, että varsin monet ihmiset kaipaavat elämäänsä mystiikkaa ja selittämättömiä asioita. Kansankirkkojen ja kristillisen mystiikan alamäki sai vain ihmiset etsimään tätä mystiikkaa muualta. Dan Brown on tehnyt tunnetummaksi joitain kristillisiä symboleja ja käsitteitä kuin mitä yksikään pyhäkoulu on koskaan onnistunut tekemään. Harry Potterin reaalimaailmaa liippaava fantasiamaailma on luonut miljardille ihmiselle jotakin unelmia.
Tässä kaikessa näyttää olevan perusajatuksena se, että huolimatta vankasta aivopesutyöstä ihmiset eivät harhaoppisesti olekaan valmiita laittamaan elämäänsä täysin pikkuinsinöörien käsiin vaan insinööritieteiden vastapainoksi tarvitaan jotakin muutakin. Jotain selittämätöntä, jotain yliluonnollista.
Tämä oli vaatimaton johdanto, mutta sallikaa minun vielä lisätä sananen.
Muutaman vuosikymmenen uuden ihmisen kasvatusprosessi näytti onnistuneen ainakin miten kuten. Tosiasiassa ihmisistä ei onnistuttu muokkaamaan ajatuksiltaan paljonkaan entisiä parempia, mutta yhteisön paine ja auktoriteettien vahva asema saivat valtaosan ihmisistä pitämään mölyt mahassaan. Vaikka he eivät kannattaneetkaan uutta yhteiskuntajärjestystä, he teeskentelivät sitä kannattavansa, sillä vääräoppisuus ei johtanut mihinkään ja saattoi aiheuttaa ongelmia elämässä ja ihmissuhteissa myöhemmin.
Näin syntyi mielikuva siitä, että uusi maailma on valmis, mutta tosiasiassa kyse oli Potemkinin kulisseista.
SItten vain tapahtui jotakin odottamatonta. Internet tuli jokaiseen kotiin ja tiedonvälitys ja ajatuksenvaihto vieraiden ihmisten kesken ei ollutkaan enää lehdistön yksinoikeus.
Yhtäkkiä hammastahna pääsi pois tuubista siellä täällä kun nykymenoa epäilevät ihmiset huomasivat, etteivät he olekaan yksin. Valhe alkoi paljastua. Poliittiset kentät ovat menneet uusiksi useammassakin maassa, viimeiseksi Suomessa, sillä kymmenen vuoden työn jälkeen on nyt viimein aivan salonkikelpoista ja trendikästäkin sylkäistä pontevasti uuden uljaan ihmisen ajatusta ja mallia kohtaan. Jos ihminen ei ole yltiösuvaitseva vaan enemmänkin perinteitä arvostava, se ei enää olekaan taantumusta vaan asia, joka tuntuu kelpaavan suomalaisten enemmistölle aivan hyvin. Vallankahvan syöttämä ajatus turvapaikanhakijoiden siunauksellisuudesta ja välttämättömyydestä ei olekaan aivan kaikkien kannattama asia. Siinä ei olekaan mitään pahaa, että haluaa itselleen ja lapsilleen paremman elämän sen sijaan, että syöttää muita tai rakentaa jotakin monikulttuurista lähiöunelmaa. Rikastuminen työllä ei ole enää halveksittava ajatus vaan miellyttävä utopia.
Nyt ollaan sitten tässä. Perinteinen kulissientakainen establishmentti lähellä tiedo(s)tusvälineitä, kulttuuripiirejä ja politiikan perinteistä ydintä ihmettelee, mikä ihme ihmisissä on vialla kun he eivät ymmärrä omaa parastaan. Perussuomalaisten kannatus raketoi ja muut keskittyvät selittämään, että nämä kannattajat ovat tyhmiä tai vääräoppisia ihmisiä ja lisäksi heillä on vääriä arvoja ja mielipiteitä.
Ihmiset eivät näytä myöskään täysin ymmärtäneen muutoksen sisältöä ja ajatusta. En tiedä, onko uutisen rasistiselta haiskahtava rikos nykyisen, vähemmän keskusjohdetun ajattelumaailman tulos vai onko se vain yksittäistapaus, mutta en pidä
Toisen uutisen tappouhkaus on samaa asiaa. Politiikan kentälle on tullut uusi tekijä, joka on tähän saakka vaiennettu. Siitä ei pääse eroon väkivallalla vaan äänestämällä, politikoimalla ja perustelemalla ja jos ei pääse, se kertoo vain siitä, että Suomessa on kannatusta tällaisellekin aatteelle. Väkivaltaan turvautuminen kertoo kuitenkin poliittisen kulttuurin nuoruudesta kun ei olla valmiita antamaan poliittiselle opponentille täyttä ihmisarvoa.
Löydän tästä kaikesta jotain yhteistä myös arabimaiden nykyisen liikehdinnän kanssa.
Kummassakin tapauksessa suurin muutos yhteiskunnassa on ollut se, että on lupa ja myös mahdollisuus olla eri mieltä, yksin tai kollektiivisesti. Arabimaissa vastustetaan lähinnä despootteja ja heidän ajamansa totuuden mallia. Euroopassa vastustetaan pakkosyötettyä uuden, paremman ihmisen mallia. Näitä molempia yhdistää ihmisen kaipuu ajatella tai ainakin kuvitella ajattelevansa itse sen sijaan, että heille kerrotaan vain ylhäältä isällisesti Totuuksia, joita ei kuulu kyseenalaistaa. Näiden liikkeiden aikaansaamaa lopputulosta en kykene ennustamaan, mutta kykenen ennustamaan sen, että aika entinen ei koskaan enää palaa ja että kummassakin paikassa establishmentti taistelee raivokkaasti muutosta vastaan. Jossain asein, jossain propagandan keinoin.
Establishmentti vain tulee taistelun häviämään.
Pakistan ja islamistit
03/05/11 13:31
Jätämme hetkeksi hallitusneuvottelijat Suomen politiikassa rauhaan ja keskitymme ajan vähäisempiin uutisiin.
Minua on jossain määrin vaivannut kirjoittelu eri maiden lehdissä Pakistanista, sen nykyhallinnosta, amerikkalaisista ja änkyrämuslimeista. On tullut mieleen, että kokonaiskuva on jossain määrin kateissa ja siksi johtopäätökset näyttävät hieman hassunkurisilta.
Kipupiste tuntuisi olevan siinä, onko Pakistanin nykyjohto salaisesti terroristien tukija. Yksi jos toinen analysoi asiaa siitä vinkkelistä, että on, mutta täysin maallikkona tuntuisi siltä, ettei tämä mitenkään voi pitää paikkaansa.
Pakistanissa on vallalla jonkunnäköinen demokratia, mutta sotilaat pitävät siellä jöötä joko avoimesti tai kulisseissa ja katsovat, ettei vallankahvan mopo karkaile. Melkein koko 2000-luvun siellä ovat olleet vallassa sotilaat suoraan, mutta 2008 siirryttiin taas vaaleilla valittuun hallintoon.
Viimeksi syytöksiä terrorismikytköksistä kuultiin kun Bin Laden päästettiin päiviltä viikonloppuna, ilman, että siitä kerrottiin Pakistanin hallinnolle. Tätä pidettiin osoituksena siitä, että maan johto ei ole tässä asiassa luotettava. Tosiasiassa operaatiosta ei kerrottu juuri kenellekään ja USA:n läntisetkään
liittolaiset eivät olleet tässä asiassa kartalla. Tietysti teoriassa kun Pakistanissa operoidaan, vaikkakin sinänsä jonkunmoisella luvalla, olisi ollut ehkä asiaankuuluvaa heitä informoida, mutta juuri tällaisessa asiassa piirit pidetään aina todella pieninä, sillä vuotajia on joka paikassa.
Läntistä mediaa vaivaa jonkunnäköinen ymmärtämättömyys siitä, mitä terroristit oikeasti haluavat. Sitä käsiteltiin ajat sitten, mutta asia on unohtunut lähes samaan aikaan.
Kyse näyttäisi enemmänkin olevan öljyvarojen kontrolloinnista kuin yleisestä islamilaisesta veljeydestä ja näin ollen uskonto ei ole mikään yhdistävä tekijä vaan enemmänkin erottava. Terroristeja kiinnostaa länsi vain siksi, että länsi tukee joitakin öljyvaltioiden hallintoja ja pitää pystyssä paria islamistien kaappauksen vaaravyöhykkeessä olevaa paikkaa. Ja tietysti siksi, että pyhä sota länttä vastaan on helpompi myydä tykinruualle kuin pyhä sota uskonveljiä vastaan, huolimatta siitä, että islamilainen terrori on kyennyt tappamaan vain noin yhden länkkärin viittäkymmentä tapettua muslimia kohti.
Kun ymmärretään tämä, ymmärretään myös se, miksi Pakistanin vallankahva ei rakasta Osama bin Ladenia tai ketään muutakaan pomminheittäjää, sillä nämä yrittävät rakentaa islamilaisia valtioita tai kalifaattia omassa tai jonkun sätkynukkensa komennossa. Vain propagandassa he ovat puhdistamassa islamilaista maailmaa läntisestä hapatuksesta, tosiasiassa nykyiset valtiaatkin saisivat mennä.
Pappisvalta on maaiman huonoin tapa hallita mitään maata ja tämän tietää yllättävän moni rivipakistanilainenkin tai islamilaisen maailman asukas yleisesti. Demokraattinen liikehdintä on onnistunut syrjäyttämään diktaattoreja, mutta se ei ole kyennyt syrjäyttämään tai edes suuremmin horjuttamaan pappisvaltaa siellä, missä se vallitsee, eli Iranissa.
Pakistanin nykyjohdolle nämä islamilaisten valtioiden rakentajat ovat oikeastaan kaikkein suurin uhka, sillä heidät ammuttaisiin ensimmäisenä jos islamistit hankkeissaan onnistuisivat. Tässä mielessä tuntuu järjettömältä epäillä vallankahvan vilpittömyyttä ja kuvitella, että he salaisesti rakastaisivat terroristeja vain siksi, että molemmat palvovat samaa jumalaa.
Ongelma Pakistanissa ja monessa muussakin maassa on siinä, että hallinto on niin toivottoman huonoa ja korruptoitunutta, että rivikansalainen haluaisi korvata sen aivan millä hyvänsä. Tästä kumpuaa islamistien kannatus Pakistanin ja muiden maiden rivikansalaisten keskuudessa. Ei heitä läheskään jokainen kannata, mutta varsin moni kannattaa kuitenkin. Jos ajattelee asiaa näin, voi ymmärtää, että Pakistanissa presidentin palatsissa on vaikka kuinka paljon islamisteja
oikeasti kannattavaa väkeä erilaisissa pikku tehtävissä. Todella hyvin soluttautuneella terroristijärjestöllä on korvia myös USA:n ja Britannian hallinnossa, joten on aivan selvää, että näitä korvia on sangen runsaasti Pakistaninkin hallinnossa.
Veikkaan, että USA piti tässä asiassa piirit pieneneä sekä läheisten että etäisten liittolaisten joukossa vain siksi, että piiri nyt yleisesti oli pakko pitää pienenä tai muuten sanoma olisi joutunut vääriin korviin. Tällaisessa yhden miehen etsintäoperaatiossa koko hanke menee poskelleen jos sana leviää yhtään, sillä yksi varoitussoitto 10 minuuttia ennen aiottua iskua antaa kohteelle mahdollisuuden vain kävellä ovesta ulos ja mennä läheisen teehuoneen terassille sekoittuen siellä täydellisesti massaan.
Osama bin Ladenin tappaminen on itse asiasa ollut terroristeille ja heidän tavoitteilleen sangen vähäinen tappio. Paljon suurempi tappio on ollut arabimaiden demokratialiikehdintä. Pomminheittäjät kyllä halusivat syrjäyttää näiden maiden länsimieliset hallinnot, mutta nyt niitä ei korvattukaan änkyrämuslimeilla vaan maltillisilla kasvoilla. Vielä suurempi tappio on se, että kansat selvästi ovat kyllästyneitä diktatuureihin ja tämä koskee todennäköisesti myös pappisvaltaa ja islamilaista diktatuuria.
Kuten tuttu egyptiläinen sanoi tämän liikehdinnän alettua, suurin ja tärkein muutos ei ollut se, että pomon nimi vaihtui vaan se, että ihmiset eivät enää pelkää. Politiikkaa puhutaan avoimesti joka paikassa ja hallitsijoita arvostellaan. Nyt tiedetään, mitä pitää tehdä kun vallankahva alkaa porsastella ja siitä halutaan eroon, eikä kukaan enää pelkää mennä Kairon kaduille pistämään jotain tulevaa tyrannia luiskaan, jos sellainen vallankahvaan lipsahtaa.
Näin terroristien toivovat arabimaiden vallakumoukset itse asiassa tulivat toteuduttuaan rikkomaan täydellisesti heidän suuren suunnitelmansa, sillä juuri kukaan ei halua vallankahvaan islamista saarnaavaa tyrannia. Kun arabimaiden hallitukset ovat ainakin jollain tavalla näiden maiden kansojen hyväksymiä eivätkä lännen pystyssä pitämiä, into heittää pommeja kostoksi länsimaille vähenee aivan itsekseen.
Minua on jossain määrin vaivannut kirjoittelu eri maiden lehdissä Pakistanista, sen nykyhallinnosta, amerikkalaisista ja änkyrämuslimeista. On tullut mieleen, että kokonaiskuva on jossain määrin kateissa ja siksi johtopäätökset näyttävät hieman hassunkurisilta.
Kipupiste tuntuisi olevan siinä, onko Pakistanin nykyjohto salaisesti terroristien tukija. Yksi jos toinen analysoi asiaa siitä vinkkelistä, että on, mutta täysin maallikkona tuntuisi siltä, ettei tämä mitenkään voi pitää paikkaansa.
Pakistanissa on vallalla jonkunnäköinen demokratia, mutta sotilaat pitävät siellä jöötä joko avoimesti tai kulisseissa ja katsovat, ettei vallankahvan mopo karkaile. Melkein koko 2000-luvun siellä ovat olleet vallassa sotilaat suoraan, mutta 2008 siirryttiin taas vaaleilla valittuun hallintoon.
Viimeksi syytöksiä terrorismikytköksistä kuultiin kun Bin Laden päästettiin päiviltä viikonloppuna, ilman, että siitä kerrottiin Pakistanin hallinnolle. Tätä pidettiin osoituksena siitä, että maan johto ei ole tässä asiassa luotettava. Tosiasiassa operaatiosta ei kerrottu juuri kenellekään ja USA:n läntisetkään
Läntistä mediaa vaivaa jonkunnäköinen ymmärtämättömyys siitä, mitä terroristit oikeasti haluavat. Sitä käsiteltiin ajat sitten, mutta asia on unohtunut lähes samaan aikaan.
Kyse näyttäisi enemmänkin olevan öljyvarojen kontrolloinnista kuin yleisestä islamilaisesta veljeydestä ja näin ollen uskonto ei ole mikään yhdistävä tekijä vaan enemmänkin erottava. Terroristeja kiinnostaa länsi vain siksi, että länsi tukee joitakin öljyvaltioiden hallintoja ja pitää pystyssä paria islamistien kaappauksen vaaravyöhykkeessä olevaa paikkaa. Ja tietysti siksi, että pyhä sota länttä vastaan on helpompi myydä tykinruualle kuin pyhä sota uskonveljiä vastaan, huolimatta siitä, että islamilainen terrori on kyennyt tappamaan vain noin yhden länkkärin viittäkymmentä tapettua muslimia kohti.
Kun ymmärretään tämä, ymmärretään myös se, miksi Pakistanin vallankahva ei rakasta Osama bin Ladenia tai ketään muutakaan pomminheittäjää, sillä nämä yrittävät rakentaa islamilaisia valtioita tai kalifaattia omassa tai jonkun sätkynukkensa komennossa. Vain propagandassa he ovat puhdistamassa islamilaista maailmaa läntisestä hapatuksesta, tosiasiassa nykyiset valtiaatkin saisivat mennä.
Pappisvalta on maaiman huonoin tapa hallita mitään maata ja tämän tietää yllättävän moni rivipakistanilainenkin tai islamilaisen maailman asukas yleisesti. Demokraattinen liikehdintä on onnistunut syrjäyttämään diktaattoreja, mutta se ei ole kyennyt syrjäyttämään tai edes suuremmin horjuttamaan pappisvaltaa siellä, missä se vallitsee, eli Iranissa.
Pakistanin nykyjohdolle nämä islamilaisten valtioiden rakentajat ovat oikeastaan kaikkein suurin uhka, sillä heidät ammuttaisiin ensimmäisenä jos islamistit hankkeissaan onnistuisivat. Tässä mielessä tuntuu järjettömältä epäillä vallankahvan vilpittömyyttä ja kuvitella, että he salaisesti rakastaisivat terroristeja vain siksi, että molemmat palvovat samaa jumalaa.
Ongelma Pakistanissa ja monessa muussakin maassa on siinä, että hallinto on niin toivottoman huonoa ja korruptoitunutta, että rivikansalainen haluaisi korvata sen aivan millä hyvänsä. Tästä kumpuaa islamistien kannatus Pakistanin ja muiden maiden rivikansalaisten keskuudessa. Ei heitä läheskään jokainen kannata, mutta varsin moni kannattaa kuitenkin. Jos ajattelee asiaa näin, voi ymmärtää, että Pakistanissa presidentin palatsissa on vaikka kuinka paljon islamisteja
Veikkaan, että USA piti tässä asiassa piirit pieneneä sekä läheisten että etäisten liittolaisten joukossa vain siksi, että piiri nyt yleisesti oli pakko pitää pienenä tai muuten sanoma olisi joutunut vääriin korviin. Tällaisessa yhden miehen etsintäoperaatiossa koko hanke menee poskelleen jos sana leviää yhtään, sillä yksi varoitussoitto 10 minuuttia ennen aiottua iskua antaa kohteelle mahdollisuuden vain kävellä ovesta ulos ja mennä läheisen teehuoneen terassille sekoittuen siellä täydellisesti massaan.
Osama bin Ladenin tappaminen on itse asiasa ollut terroristeille ja heidän tavoitteilleen sangen vähäinen tappio. Paljon suurempi tappio on ollut arabimaiden demokratialiikehdintä. Pomminheittäjät kyllä halusivat syrjäyttää näiden maiden länsimieliset hallinnot, mutta nyt niitä ei korvattukaan änkyrämuslimeilla vaan maltillisilla kasvoilla. Vielä suurempi tappio on se, että kansat selvästi ovat kyllästyneitä diktatuureihin ja tämä koskee todennäköisesti myös pappisvaltaa ja islamilaista diktatuuria.
Kuten tuttu egyptiläinen sanoi tämän liikehdinnän alettua, suurin ja tärkein muutos ei ollut se, että pomon nimi vaihtui vaan se, että ihmiset eivät enää pelkää. Politiikkaa puhutaan avoimesti joka paikassa ja hallitsijoita arvostellaan. Nyt tiedetään, mitä pitää tehdä kun vallankahva alkaa porsastella ja siitä halutaan eroon, eikä kukaan enää pelkää mennä Kairon kaduille pistämään jotain tulevaa tyrannia luiskaan, jos sellainen vallankahvaan lipsahtaa.
Näin terroristien toivovat arabimaiden vallakumoukset itse asiassa tulivat toteuduttuaan rikkomaan täydellisesti heidän suuren suunnitelmansa, sillä juuri kukaan ei halua vallankahvaan islamista saarnaavaa tyrannia. Kun arabimaiden hallitukset ovat ainakin jollain tavalla näiden maiden kansojen hyväksymiä eivätkä lännen pystyssä pitämiä, into heittää pommeja kostoksi länsimaille vähenee aivan itsekseen.
Mörkö vaanii
28/04/11 12:27
Meinasin julistaa jo vaalit osaltani käsitellyksi, mutta koska muut juttua jatkavat, minut on helppoa saada asiasta edelleenkin innostumaan.
Tällä kertaa innoittajana toimii Uuden suomen nimettömänä julkaistu “jonkun tutkijan” pläjäys, jossa mörön kerrotaan tällä kertaa vaanivan hallintovaliokunnassa.
Tässä on jotain kovin kummallista. Suomessa on ollut kautta maailman sivu poliitikkoja, jotka ovat omaperäisellä esiintymisellään ja ohjelmallaan saaneet äänivyöryjä siellä täällä. Vennamoista ei tarvitse puhua mitään, he ovat tuttuja muutenkin. Stalinisti Tiusanen tippui viimein eduskunnasta mutta on ollut
siellä huomattavalla äänisaaliilla vuosikymmenet. Lapin korpikommunistit samoin. Osmo Soininvaarakin sai tällä kertaa äänivyöryn ja melko lailla puhtaasti nettipersoonana kuten Halla-ahokin. Paavo Arhinmäki oli Helsingin äänikuningas, vaikka mies on puhdasoppinen populisti, joka kertoo kansalle, mitä kansa haluaa kuulla.
Miksi tutkija ei pelkää Soininvaaraa tai Arhinmäkeä, mutta pelkää Halla-ahoa? Siksi, että jälkimmäisellä on vääriä mielipiteitä? Mikään muu ei häntä oleellisesti erota muista parlamenttiin nousseista suosikeista.
Minulle jää tästä purkauksesta käteen, että politiikassa ei saisi olla etulinjassa ihmisiä, joilla on hänen mukaansa vääriä mielipiteitä. Lisäksi siitä välittyy, ettei hän ymmärrä eduskunnan valiokuntien työstä yhtään mitään kun kuvittelee, että puheenjohtajan väärä mielipide voisi estää valiokunnan toiminnan.
Eilen epäilin, että alamme pikku hiljaa kuulla lausuntoja, joissa yritetään siirtää politiikasta pois siihen kuuluvia asioita. Emme aivan vielä ole siellä, mutta lähellä hiippaillaan. Lainaan linkittämääni kirjoitusta:
Eilen Halla-aho sanoi Uuden Suomen haastattelussa, että maahanmuuttajalasten oman äidinkielen opetus pitäisi lopettaa.
- Se on julma lausunto, joka on virallisten päätösten vastainen, tutkija sanoo.
Mitäs ihmettä?
Tässähän meille kerrotaan, että on “virallisia päätöksiä”, joiden vastaisia asioita kansanedustaja ei saisi ajaa. Kuka nuo “viralliset päätökset” sitten oikein tekee tai on tehnyt? Se, mitä kieliä Suomen kouluissa opetetaan, saattaa olla virkamiestason asiakin jos se on sinne delegoitu, mutta viime kädessä se on lainsäädäntökysymys, joka kuuluu eduskunnalle. Ei ole olemassa mitään oikeamielisten pappisneuvostoja, joista tursuaa “virallisia päätöksiä” rajoittamaan sitä, mitä kansanedustajat saavat tehdä.
Minusta alkaa tuntua, että Halla-aho kannattaisi nimittää ministeriksikin, jotta saataisiin mörköjä pelkäävät kertaheitolla esiin pilkattavaksi ja nöyryytettäväksi. Koko persuepisodin merkittävimmäksi saldoksi jäänee jonkun ajan kuluttua se, että olemme tulleet järjestäneeksi intelligentsiana itseään pitäville ihmisille kertauskurssin peruskoulun yhteiskuntaopista. Minusta alkaa vaikuttaa siltä, että valtaosa tästä joukosta on ajat sitten unohtanut, mitä parlamentaarinen järjestelmä tarkoittaa, sillä järjestelmä on tuntunut näyttävän heidän näköiseltään huolimatta siitä, että he itse kannattavat marginaalissa olevia punaviherpuolueita.
Kertauskurssi on syytä aloittaa pelotteluosalla, jossa todetaan vallan Suomessa kuuluvan kansalle, ja tätä valtaa käyttää eduskunta. Valtaa ei käytä kukaan “virallisia päätöksiä” tehtaileva mystinen hahmo. Toinen merkittävä opetus on se, että tiedostavimman kaikkien asioiden erityisasiantuntijan ja väärien mielipiteiden kannattajan ääni on yhden arvoinen. Kolmas merkittävä opetus on se, että tiedotusvälineet eivät voi enää patistaa ihmisiä äänestämään oikein.
Neljäs opetus on se, että Suomen yhteiskuntajärjestelmää ei pysty kukaan muuttamaan 20 prosentin kannatuksella. Tähän oppituntiin mahtuu myös lyhyt kertaus siitä, mitä kaikkea jonkun valiokunnan puheenjohtaja ei voi tehdä.
Hieman itsetutkiskelua voisi sen sijaan harjoittaa se sakki, joka kannattaa demokratiaa aina silloin, kun se tuottaa heidän haluamiaan ratkaisuja, mutta vain silloin. Tämä sakki ansaitsee halveksuntamme nyt ja tulevaisuudessakin.
Tällä kertaa innoittajana toimii Uuden suomen nimettömänä julkaistu “jonkun tutkijan” pläjäys, jossa mörön kerrotaan tällä kertaa vaanivan hallintovaliokunnassa.
Tässä on jotain kovin kummallista. Suomessa on ollut kautta maailman sivu poliitikkoja, jotka ovat omaperäisellä esiintymisellään ja ohjelmallaan saaneet äänivyöryjä siellä täällä. Vennamoista ei tarvitse puhua mitään, he ovat tuttuja muutenkin. Stalinisti Tiusanen tippui viimein eduskunnasta mutta on ollut
Miksi tutkija ei pelkää Soininvaaraa tai Arhinmäkeä, mutta pelkää Halla-ahoa? Siksi, että jälkimmäisellä on vääriä mielipiteitä? Mikään muu ei häntä oleellisesti erota muista parlamenttiin nousseista suosikeista.
Minulle jää tästä purkauksesta käteen, että politiikassa ei saisi olla etulinjassa ihmisiä, joilla on hänen mukaansa vääriä mielipiteitä. Lisäksi siitä välittyy, ettei hän ymmärrä eduskunnan valiokuntien työstä yhtään mitään kun kuvittelee, että puheenjohtajan väärä mielipide voisi estää valiokunnan toiminnan.
Eilen epäilin, että alamme pikku hiljaa kuulla lausuntoja, joissa yritetään siirtää politiikasta pois siihen kuuluvia asioita. Emme aivan vielä ole siellä, mutta lähellä hiippaillaan. Lainaan linkittämääni kirjoitusta:
Eilen Halla-aho sanoi Uuden Suomen haastattelussa, että maahanmuuttajalasten oman äidinkielen opetus pitäisi lopettaa.
- Se on julma lausunto, joka on virallisten päätösten vastainen, tutkija sanoo.
Mitäs ihmettä?
Tässähän meille kerrotaan, että on “virallisia päätöksiä”, joiden vastaisia asioita kansanedustaja ei saisi ajaa. Kuka nuo “viralliset päätökset” sitten oikein tekee tai on tehnyt? Se, mitä kieliä Suomen kouluissa opetetaan, saattaa olla virkamiestason asiakin jos se on sinne delegoitu, mutta viime kädessä se on lainsäädäntökysymys, joka kuuluu eduskunnalle. Ei ole olemassa mitään oikeamielisten pappisneuvostoja, joista tursuaa “virallisia päätöksiä” rajoittamaan sitä, mitä kansanedustajat saavat tehdä.
Minusta alkaa tuntua, että Halla-aho kannattaisi nimittää ministeriksikin, jotta saataisiin mörköjä pelkäävät kertaheitolla esiin pilkattavaksi ja nöyryytettäväksi. Koko persuepisodin merkittävimmäksi saldoksi jäänee jonkun ajan kuluttua se, että olemme tulleet järjestäneeksi intelligentsiana itseään pitäville ihmisille kertauskurssin peruskoulun yhteiskuntaopista. Minusta alkaa vaikuttaa siltä, että valtaosa tästä joukosta on ajat sitten unohtanut, mitä parlamentaarinen järjestelmä tarkoittaa, sillä järjestelmä on tuntunut näyttävän heidän näköiseltään huolimatta siitä, että he itse kannattavat marginaalissa olevia punaviherpuolueita.
Kertauskurssi on syytä aloittaa pelotteluosalla, jossa todetaan vallan Suomessa kuuluvan kansalle, ja tätä valtaa käyttää eduskunta. Valtaa ei käytä kukaan “virallisia päätöksiä” tehtaileva mystinen hahmo. Toinen merkittävä opetus on se, että tiedostavimman kaikkien asioiden erityisasiantuntijan ja väärien mielipiteiden kannattajan ääni on yhden arvoinen. Kolmas merkittävä opetus on se, että tiedotusvälineet eivät voi enää patistaa ihmisiä äänestämään oikein.
Neljäs opetus on se, että Suomen yhteiskuntajärjestelmää ei pysty kukaan muuttamaan 20 prosentin kannatuksella. Tähän oppituntiin mahtuu myös lyhyt kertaus siitä, mitä kaikkea jonkun valiokunnan puheenjohtaja ei voi tehdä.
Hieman itsetutkiskelua voisi sen sijaan harjoittaa se sakki, joka kannattaa demokratiaa aina silloin, kun se tuottaa heidän haluamiaan ratkaisuja, mutta vain silloin. Tämä sakki ansaitsee halveksuntamme nyt ja tulevaisuudessakin.
Liberaalitko nousevat seuraavaksi?
19/04/11 10:42
Joku liberaaliksi itseään tituleeraava penää Suomeen liberaalia liikettä ja vaatii, että sen pitää nousta seuraavaksi.
Minäkin saattaisin kannattaa aidosti liberaalia puoluetta, mutta sellaisen rakentaminen on kovin haasteellista. Tämän huomasivat jo edelliset yrittäjät, joilla oli kansanedustajiakin, kunnes päättivät liberaaliuden puuskassaan liitää puolueensa Suomen kaikista puolueista vähiten liberaaliin eli Maalaisliittoon. Tämäkin nettikirjoittaja tunnustautuu tuon puolueen jäseneksi.
Klassinen liberalismi on hieno mutta hankala aate. Se on hankala aate jo yksilötasolla, mutta sen kokoaminen ryhmäksi ja puolueeksi saattaa olla jopa melkoisen mahdotonta. Ainakin on täysin selvää, että Keskustapuolueen riveistä se ei tule ikinä onnistumaan.
Liberalismin ongelma politiikan teossa on siinä, että se on aatteena melko puolustuskyvytön, sillä politiikkaa on vaikeaa tehdä ilman suurta vastakkainasettelun retoriikkaa. Vahva viholliskuva taas ei sovi tähän aatteeseen, joka lähtee erilaisten ajatusten ja erilaisten elämäntapojen
kunnioittamisesta. Retoriikka jää väkisinkin hieman laimeaksi, eikä vetoa suuriin kansanjoukkoihin.
Toinen liberalismin ongelma on se, että käsitteen on ominut ainakin Suomessa sakki, joka ei tunnistaisi liberaalia, vaikka sellainen purisi heitä perseestä. On helppoa olla julkilausuman tasolla liberaali, mutta käytännön teot puhuvat usein vastaan, ja totuus on tuolla ulkona.
Suomessa voi varsin vahvasti eräänlainen karsinaliberalismi, joka on esikuvansa kalpea varjo.
Karsinaliberalismi luo erilaisille klikeille illuusion liberalismista, jotta voivat sylkäistä pontevasti konservatiiveina tai ahdasmielisinä pitämiensä poliittisten opponenttien suuntaan, mutta kyse on tosiasiassa vain oman kapeakatseisuuden ja ennen kaikkea fanaattisuuden maisemoimisesta mukavammalta näyttäviin kulisseihin. Ollaan periaatteessa äärimmäisen liberaaleja, mutta tämä rajoittuu vain samanmielisten ja samanhenkisten seuraan tarkasti asetetuissa raameissa. Tätä asiaa on helppoa valaista parilla esimerkillä.
Karsinaliberaaleja fraktioita pesii melkein kaikissa puolueissa paitsi ehkä Kepussa ja Kristityissä, jotka eivät edes yritä teeskennellä. Yksi tällainen fraktio on Kokoomuksen riveissä perivä ääriespoolaisten klikki. Tämä kouluja käynyt väki ei ole niinkään kypäräpappikokoomuksen kannattaja. Yksilöllisiä oikeuksia ja valintoja kyllä kannatetaan varsin pontevastikin, kunhan ne liittyvät oikeisiin asioihin. Ongelma tulee kuitenkin siitä, että kadulle lintukotoon ilmestyy kerjäläinen, joka saattaa laskea asunnon jälleenmyyntiarvoa tai jota nyt ei vain muuten oikein viitsitä katsella. Vahva NIMBY-kerho huolehtii “ajatelkaa lapsiamme” -argumentilla siitä, ettei lähistöllä nyt ainakaan alkoholisteja saisi näkyä. Jne. Lopulta kyky ymmärtää ja hyväksyä muiden tekemiä valintoja ja erilaisia näkemyksiä tämäntyyppisissä kysymyksissä on melko vähäinen.
Vihreissä on tarjolla toisenlainen esimerkki. Siellä on lähes velvollisuus edustaa jotakin vähemmistöä ja näitä vähemmistöjä kyllä suositaan ja ymmärretään aivan loputtomiin, kuten myös turvapaikanhakijoita, kerjäläisiä, elämäntapavetelehtijöitä ja kaikkea muutakin. Täällä alkaa taas tökkiä ajatus siitä, että joku tavoittelee myös taloudellista vapautta. Samaten näyttää kovin vaikealta yksinkertaisesti hyväksyä poliittista opponenttia osaksi sivistynyttä yhteiskuntaa, sillä perussuomalainenhan
on tilaston mukaan tyhmä mies ja kuka sellaisten kanssa haluaa olla tekemisissä? Minun havaintojeni mukaan tässä fraktiossa pesii niin suuri hinku tavoitella parempaa maailmaa, että sen varjolla ollaan valmiita kannattamaan aivan millaista totalitarismia hyvänsä. Viime aikojen hyökkäykset sananvapautta vastaan ovat pääsääntöisesti juuri täältä peräisin, sillä onhan se nyt paha jos joku saa vihapuheella horjuttaa heidän visiotaan paremmasta maailmasta.
Näiden vaalien jälkeinen kiukkuparku Vasemmistoliiton ja Vihreiden tunnustuksellisten kannattajien suista on ollut melko karmeaa katseltavaa. Sekaan on toki mahtunut lukuisia huomattavan älykkäitä “hei, relatkaa, ei maailma tähän lopu” -tyyppisiä puheenvuoroja, mutta useiden näiden liberaaleilla mielikuvilla ratsastavien puolueiden kannattajien mieliin tuntuu mahtuvan hieman rajoitetusti, ettei heidän tapansa katsoa maailmaa olekaan ainoa oikea. On kuultu kaikennäköistä analyysiä siitä, kuinka väärin äänestäneet ovat tyhmiä, luusereita ja reppanoita ja kuinka meidät nyt hukka perii kun paskasakkikin saa äänestää ja väärät puolueet saavat kampanjoida aivan väärin eikä maailma pyörikään itsensä ylentäneen näennäisintelligentsian ympärillä.
Mitä jää jäljelle? Liberaaleja, jotka pesivät Maalaisliiton kuolemansyleilyssä. Kaikkien muiden puolueiden riveissä pesiviä karsinaliberaalifraktioita, jotka pitävät suurta ääntä liberaaliudestaan ollen siitä kuitenkin varsin kaukana rähjäyksellään. Ei tarvitse ihmetellä, jos tässä maailman ajassa harva tuohon ajatukseen terminä törmäävä ei oikein saa otetta siitä, kuinka hienosta aatteesta on kysymys eikä edes siitä, mitä se oikein tarkoittaa.
Minäkin saattaisin kannattaa aidosti liberaalia puoluetta, mutta sellaisen rakentaminen on kovin haasteellista. Tämän huomasivat jo edelliset yrittäjät, joilla oli kansanedustajiakin, kunnes päättivät liberaaliuden puuskassaan liitää puolueensa Suomen kaikista puolueista vähiten liberaaliin eli Maalaisliittoon. Tämäkin nettikirjoittaja tunnustautuu tuon puolueen jäseneksi.
Klassinen liberalismi on hieno mutta hankala aate. Se on hankala aate jo yksilötasolla, mutta sen kokoaminen ryhmäksi ja puolueeksi saattaa olla jopa melkoisen mahdotonta. Ainakin on täysin selvää, että Keskustapuolueen riveistä se ei tule ikinä onnistumaan.
Liberalismin ongelma politiikan teossa on siinä, että se on aatteena melko puolustuskyvytön, sillä politiikkaa on vaikeaa tehdä ilman suurta vastakkainasettelun retoriikkaa. Vahva viholliskuva taas ei sovi tähän aatteeseen, joka lähtee erilaisten ajatusten ja erilaisten elämäntapojen
Toinen liberalismin ongelma on se, että käsitteen on ominut ainakin Suomessa sakki, joka ei tunnistaisi liberaalia, vaikka sellainen purisi heitä perseestä. On helppoa olla julkilausuman tasolla liberaali, mutta käytännön teot puhuvat usein vastaan, ja totuus on tuolla ulkona.
Suomessa voi varsin vahvasti eräänlainen karsinaliberalismi, joka on esikuvansa kalpea varjo.
Karsinaliberalismi luo erilaisille klikeille illuusion liberalismista, jotta voivat sylkäistä pontevasti konservatiiveina tai ahdasmielisinä pitämiensä poliittisten opponenttien suuntaan, mutta kyse on tosiasiassa vain oman kapeakatseisuuden ja ennen kaikkea fanaattisuuden maisemoimisesta mukavammalta näyttäviin kulisseihin. Ollaan periaatteessa äärimmäisen liberaaleja, mutta tämä rajoittuu vain samanmielisten ja samanhenkisten seuraan tarkasti asetetuissa raameissa. Tätä asiaa on helppoa valaista parilla esimerkillä.
Karsinaliberaaleja fraktioita pesii melkein kaikissa puolueissa paitsi ehkä Kepussa ja Kristityissä, jotka eivät edes yritä teeskennellä. Yksi tällainen fraktio on Kokoomuksen riveissä perivä ääriespoolaisten klikki. Tämä kouluja käynyt väki ei ole niinkään kypäräpappikokoomuksen kannattaja. Yksilöllisiä oikeuksia ja valintoja kyllä kannatetaan varsin pontevastikin, kunhan ne liittyvät oikeisiin asioihin. Ongelma tulee kuitenkin siitä, että kadulle lintukotoon ilmestyy kerjäläinen, joka saattaa laskea asunnon jälleenmyyntiarvoa tai jota nyt ei vain muuten oikein viitsitä katsella. Vahva NIMBY-kerho huolehtii “ajatelkaa lapsiamme” -argumentilla siitä, ettei lähistöllä nyt ainakaan alkoholisteja saisi näkyä. Jne. Lopulta kyky ymmärtää ja hyväksyä muiden tekemiä valintoja ja erilaisia näkemyksiä tämäntyyppisissä kysymyksissä on melko vähäinen.
Vihreissä on tarjolla toisenlainen esimerkki. Siellä on lähes velvollisuus edustaa jotakin vähemmistöä ja näitä vähemmistöjä kyllä suositaan ja ymmärretään aivan loputtomiin, kuten myös turvapaikanhakijoita, kerjäläisiä, elämäntapavetelehtijöitä ja kaikkea muutakin. Täällä alkaa taas tökkiä ajatus siitä, että joku tavoittelee myös taloudellista vapautta. Samaten näyttää kovin vaikealta yksinkertaisesti hyväksyä poliittista opponenttia osaksi sivistynyttä yhteiskuntaa, sillä perussuomalainenhan
Näiden vaalien jälkeinen kiukkuparku Vasemmistoliiton ja Vihreiden tunnustuksellisten kannattajien suista on ollut melko karmeaa katseltavaa. Sekaan on toki mahtunut lukuisia huomattavan älykkäitä “hei, relatkaa, ei maailma tähän lopu” -tyyppisiä puheenvuoroja, mutta useiden näiden liberaaleilla mielikuvilla ratsastavien puolueiden kannattajien mieliin tuntuu mahtuvan hieman rajoitetusti, ettei heidän tapansa katsoa maailmaa olekaan ainoa oikea. On kuultu kaikennäköistä analyysiä siitä, kuinka väärin äänestäneet ovat tyhmiä, luusereita ja reppanoita ja kuinka meidät nyt hukka perii kun paskasakkikin saa äänestää ja väärät puolueet saavat kampanjoida aivan väärin eikä maailma pyörikään itsensä ylentäneen näennäisintelligentsian ympärillä.
Mitä jää jäljelle? Liberaaleja, jotka pesivät Maalaisliiton kuolemansyleilyssä. Kaikkien muiden puolueiden riveissä pesiviä karsinaliberaalifraktioita, jotka pitävät suurta ääntä liberaaliudestaan ollen siitä kuitenkin varsin kaukana rähjäyksellään. Ei tarvitse ihmetellä, jos tässä maailman ajassa harva tuohon ajatukseen terminä törmäävä ei oikein saa otetta siitä, kuinka hienosta aatteesta on kysymys eikä edes siitä, mitä se oikein tarkoittaa.
Nuoriso on rappiolla
13/04/11 14:21
Joku Kauppalehden kolumnisti syyttää lamaa ja vähän kaikkea muutakin siitä, että nuoriso on rappiolla.
Asia on tietysti itsessään varsin vakava eli jos kymmenet tuhannet syrjäytyvät jo nuoruusiästään, se ei ole ainakaan näille ihmisille hyväksi.
Olen kuitenkin syitä asiaan mietittäessä ikuinen vastaanharaaja.
Virallinen totuus nimittäin on se, että 90-luvun alun laman jotkut pikku leikkaukset siellä täällä ovat syypää ja väärin sammutettu. Tässä selityksessä on se huono puoli, että vaikka se olisi tottakin, se ei auttaisi meitä eteenpäin. Sen sijaan se on helppo tapa myydä jotain sosiaalidemokratialta haiskahtavaa paapomisagendaa nykypäivänä vedoten siihen, että katsokaa nyt kuinka huonosti meni kun pikkuisen nipistettiin sieltä täältä ja näin emme saa enää koskaan tehdä. Nuo syrjäytyneet tai syrjäytyvät nuoret tosin unohtuvat tällä tavalla, mutta ehkäpä heidän roolinsa oli alun alkaenkin vain keppihevosen osa.
En voi välttyä ajatukselta, että Suomessa ei niinkään ole ongelmana sosiaalipalvelujen puute vaan se, että työelämä on kovin rikkinäinen.
Onhan joukossa varmasti niitäkin, joita olisi voitu auttaa jollakin oikein kohdistetulla täsmätoimenpiteellä kauan sitten, mutta koska asiaa ei voi enää auttaa, tieto on melko hyödytön. Samaten ei ole näyttöä siitä, että leikkaamattoman sosiaalipalvelut olisivat pelastaneet näitä ihmisiä.
Maailma vain meni ja muuttui. Suomi muuttui bulkkia tekevästä savupiipputeollisuus- ja protektionismivaltiosta avoimeksi markkinatalousmaaksi ja tytäryhtiötaloudeksi.
Suomesta katosi kovin paljon työtä, joka ei palaa enää koskaan, ja tämä koskettaa kaikkia. Itsestäänselvä muutos on se, että kun ns. entry level -hommat katosivat niiden teettämisen kalliuden takia, osa nuorista on liian tyhmiä pärjätäkseen nykyisillä työmarkkinoilla. Niin on osa aikuisistakin, mutta tästä myöhemmin sananen. Sellaista työtä, jota ihmissuhdetaidoton ja kouluttamaton voisi tehdä, ei yksinkertaisesti Suomessa juuri ole, sillä melkein kaikki entry level -hommat ovat asiakaspalvelua. On sitten kyse puhelinpalvelusta, fanttilan kassasta tai tarjoilusta. Jos ei ole kykenevä ihmissuhdetaidoiltaan mihinkään ihmisten ilmoille, näkee jokainen, ettei heillä ole mitään paikkaa yhteiskunnassa, sillä
jossain sorvin ääressä tehtävä epäsosiaalinen teollisuustyö ja sen hanttihommaiset tukitoiminnot ovat kadonneet.
Toinen homma on se, että Suomesta on kadonnut paljon myös valkokaulustyötä. Siinä muutos ei ole yhtä selvästi havaittava, sillä firmoja ei vielä ennen Nokiaa ole paljonkaan pakannut kamojaan ja muuttanut näiltä osin muualle. Enemmänkin kyse on siitä, että viime vuosikymmenen uudet työpaikat ovat syntyneet pääkonttoreita lähellä oleviin tukitoimintoyrityksiin. Tästä seuraa se, että vähemmästä valkokaulustyöstä kilvoittelee enemmän nuoria vuosi vuodelta. Jalan oven väliin saaminen on vaikeaa ja työpaikat eivät enää ole erityisen pysyviä. Työ on stressaavaa, koska kaikilla muilla paitsi lääkäreillä on käytännössä työnantajan markkinat. Korkeakoulut pukkaavat vuosi vuodelta lisää väkeä ulos ja tarjolla olevan työn määrä ei tunnu kasvavan.
Suomessa on erityisongelmana ikäpyramidi. Vanhaa valtaamassa ollut sukupolvi oli se, joka muutti kaupunkeihin ja täytti siellä olevat uudet työpaikat ja he ovat olleet näissä työpaikoissa vieläkin ja osa on edelleen. Syntyi yksi menetetty sukupolvi, noin minun ikäisteni ja paria vuotta nuorempien, jonka tien tukkona on ollut mahdottomasti vanhaa kaartia, joka on alkanut väistyä vasta viime vuosina. Kun nuorennusleikkaus on firmoissa edessä, asiat nytkähtävät eteenpäin miten nytkähtävät, mutta liian myöhään. Suuret ikäluokat pääsivät vallankahvaan varsin nuorina eivätkä vanhempiensa ikäisinä ja valtikkaa ei luovutettu noin 25 vuoden kuluttua seuraaville vaan 40 vuoden kuluttua jos silloinkaan.
Tämä on luonut työmarkkinoille myös vinon tilanteen niille, jotka siellä jo ovat. Herrahissi ei ota edetäkseen kun joka paikassa on ollut tulppia ja nyt kun tulpat ovat poistuneet, on loputtomasti “ylennysvuorossa” olevaa nuorempaa, jotka ovat odottaneet tilaisuuttaan
15 vuotta liian kauan. Tämä johtaa jähmeyteen ja vasta nykyisiä nuoria seuraava sukupolvi pääsee tässä asiassa siihen tilanteeseen, missä heidän pitäisi olla, eli sellaiseen, jossa nuortenkin työntekijöiden sanalla on jotain merkitystä. Nyt firmat toimivat edelleen Talvisodan hengessä ja työelämästä ei ole tullut nuorille aikuisille motivaattori vaan kiviriippa, joka toimii täysin eri arvoilla kuin mitä he itse kannattavat.
Tässä oravanpyörässä nuori aikuinen ei yksinkertaisesti ole kuningas.
Nuoruuteen kuuluu idealismi ja ajatus siitä, että ollaan kuolemattomia ja vain taivas on rajana. Näitä ihmisiä ei joko päästetä leivänsyrjään ensinkään, koska myös kouluttamattomien työssä näitä duuneja pitävät ihmiset istuvat niissä kuin tatit eivätkä ole tehneet nuoremmilleen tilaa. Tai sitten heidät päästetään sinne juuri ja juuri, mutta heidät pakotetaan tsaarinaikaisiin yrityskulttuureihin eläkeikää lähestyvien pikkupomojen ja hallintomatroonien simputettaviksi.
Minä väitän, että mikään sosiaalipalvelu 90-luvun alussa ei olisi kyennyt valmistamaan
nuoria tällaiseen “meillä ei ole mitään merkitystä” -maailmaan. Se turhauttaa henkisesti vahvempaakin ja henkisesti heikommat eivät yksinkertaisesti jaksa edes aloittaa, sillä he näkevät, että putki on vähän samanlainen kuin valtatie 5 pimeimpään Savoon: jo alkupäässä oivaltaa, että sen toisessa päässä ei ole paratiisia vaan paskaa.
Kaikennäköiset yritykset tehdä asioille mitään kariutuvat, yllätyksettömästi, kaltaisiani keski-ikäisiä ja vanhempia edustavien kerhojen vastustukseen. Valtapuolueet ja ammattiliitot varjelevat hysteerisesti jokaista muinaista mekanismia, huolimatta siitä, että ihmisten auttamiseksi tehdyt järjestelmät ovat alkaneet toimia ihmisiä vastaan. Esimerkiksi Vihreiden ajama perustulo ei vain etene eikä sitä ota vakavasti kukaan, sillä sitä ei kyetä tällä hetkellä myymään vahvoille ammattiliitoille.
Suomen yrityskenttä kaipaisi kipeästi tuuletusta. Tarvittaisiin pienten kusiputkien lisäksi uusia keskikokoisia ja suuria yrityksiä. Yksityisiä pääomia Suomessa ei juuri ole, joten sellaisilla niitä ei synnytetä. Julkisella sektorilla olisi, mutta koska rahat kipataan olemassa olevien suuryritysten tukemiseen Kokoomuksen ja Demarien säestämänä ja aluepoliittisiin korpikylpylähankkeisiin Kepun siunaamana, uusien yritysten muuhunkin kuin aivan pienimuotoiseen auttamiseen ei ole rahaa eikä edes tekijöitä kun rahaa on jakamassa lähinnä - kuinka ollakaan - sitä sakkia, joka melkein jäi työttömäksi idänkaupan romahdettua, mutta jotka pelastettiin erinäköisiin elinkeinovirastoihin.
Pitäisiköhän tehdä jotain eikä surkutella sitä, että 15 vuotta sitten asiat olivat huonosti?
Asia on tietysti itsessään varsin vakava eli jos kymmenet tuhannet syrjäytyvät jo nuoruusiästään, se ei ole ainakaan näille ihmisille hyväksi.
Olen kuitenkin syitä asiaan mietittäessä ikuinen vastaanharaaja.
En voi välttyä ajatukselta, että Suomessa ei niinkään ole ongelmana sosiaalipalvelujen puute vaan se, että työelämä on kovin rikkinäinen.
Onhan joukossa varmasti niitäkin, joita olisi voitu auttaa jollakin oikein kohdistetulla täsmätoimenpiteellä kauan sitten, mutta koska asiaa ei voi enää auttaa, tieto on melko hyödytön. Samaten ei ole näyttöä siitä, että leikkaamattoman sosiaalipalvelut olisivat pelastaneet näitä ihmisiä.
Maailma vain meni ja muuttui. Suomi muuttui bulkkia tekevästä savupiipputeollisuus- ja protektionismivaltiosta avoimeksi markkinatalousmaaksi ja tytäryhtiötaloudeksi.
Suomesta katosi kovin paljon työtä, joka ei palaa enää koskaan, ja tämä koskettaa kaikkia. Itsestäänselvä muutos on se, että kun ns. entry level -hommat katosivat niiden teettämisen kalliuden takia, osa nuorista on liian tyhmiä pärjätäkseen nykyisillä työmarkkinoilla. Niin on osa aikuisistakin, mutta tästä myöhemmin sananen. Sellaista työtä, jota ihmissuhdetaidoton ja kouluttamaton voisi tehdä, ei yksinkertaisesti Suomessa juuri ole, sillä melkein kaikki entry level -hommat ovat asiakaspalvelua. On sitten kyse puhelinpalvelusta, fanttilan kassasta tai tarjoilusta. Jos ei ole kykenevä ihmissuhdetaidoiltaan mihinkään ihmisten ilmoille, näkee jokainen, ettei heillä ole mitään paikkaa yhteiskunnassa, sillä
Toinen homma on se, että Suomesta on kadonnut paljon myös valkokaulustyötä. Siinä muutos ei ole yhtä selvästi havaittava, sillä firmoja ei vielä ennen Nokiaa ole paljonkaan pakannut kamojaan ja muuttanut näiltä osin muualle. Enemmänkin kyse on siitä, että viime vuosikymmenen uudet työpaikat ovat syntyneet pääkonttoreita lähellä oleviin tukitoimintoyrityksiin. Tästä seuraa se, että vähemmästä valkokaulustyöstä kilvoittelee enemmän nuoria vuosi vuodelta. Jalan oven väliin saaminen on vaikeaa ja työpaikat eivät enää ole erityisen pysyviä. Työ on stressaavaa, koska kaikilla muilla paitsi lääkäreillä on käytännössä työnantajan markkinat. Korkeakoulut pukkaavat vuosi vuodelta lisää väkeä ulos ja tarjolla olevan työn määrä ei tunnu kasvavan.
Suomessa on erityisongelmana ikäpyramidi. Vanhaa valtaamassa ollut sukupolvi oli se, joka muutti kaupunkeihin ja täytti siellä olevat uudet työpaikat ja he ovat olleet näissä työpaikoissa vieläkin ja osa on edelleen. Syntyi yksi menetetty sukupolvi, noin minun ikäisteni ja paria vuotta nuorempien, jonka tien tukkona on ollut mahdottomasti vanhaa kaartia, joka on alkanut väistyä vasta viime vuosina. Kun nuorennusleikkaus on firmoissa edessä, asiat nytkähtävät eteenpäin miten nytkähtävät, mutta liian myöhään. Suuret ikäluokat pääsivät vallankahvaan varsin nuorina eivätkä vanhempiensa ikäisinä ja valtikkaa ei luovutettu noin 25 vuoden kuluttua seuraaville vaan 40 vuoden kuluttua jos silloinkaan.
Tämä on luonut työmarkkinoille myös vinon tilanteen niille, jotka siellä jo ovat. Herrahissi ei ota edetäkseen kun joka paikassa on ollut tulppia ja nyt kun tulpat ovat poistuneet, on loputtomasti “ylennysvuorossa” olevaa nuorempaa, jotka ovat odottaneet tilaisuuttaan
Tässä oravanpyörässä nuori aikuinen ei yksinkertaisesti ole kuningas.
Nuoruuteen kuuluu idealismi ja ajatus siitä, että ollaan kuolemattomia ja vain taivas on rajana. Näitä ihmisiä ei joko päästetä leivänsyrjään ensinkään, koska myös kouluttamattomien työssä näitä duuneja pitävät ihmiset istuvat niissä kuin tatit eivätkä ole tehneet nuoremmilleen tilaa. Tai sitten heidät päästetään sinne juuri ja juuri, mutta heidät pakotetaan tsaarinaikaisiin yrityskulttuureihin eläkeikää lähestyvien pikkupomojen ja hallintomatroonien simputettaviksi.
Minä väitän, että mikään sosiaalipalvelu 90-luvun alussa ei olisi kyennyt valmistamaan
Kaikennäköiset yritykset tehdä asioille mitään kariutuvat, yllätyksettömästi, kaltaisiani keski-ikäisiä ja vanhempia edustavien kerhojen vastustukseen. Valtapuolueet ja ammattiliitot varjelevat hysteerisesti jokaista muinaista mekanismia, huolimatta siitä, että ihmisten auttamiseksi tehdyt järjestelmät ovat alkaneet toimia ihmisiä vastaan. Esimerkiksi Vihreiden ajama perustulo ei vain etene eikä sitä ota vakavasti kukaan, sillä sitä ei kyetä tällä hetkellä myymään vahvoille ammattiliitoille.
Suomen yrityskenttä kaipaisi kipeästi tuuletusta. Tarvittaisiin pienten kusiputkien lisäksi uusia keskikokoisia ja suuria yrityksiä. Yksityisiä pääomia Suomessa ei juuri ole, joten sellaisilla niitä ei synnytetä. Julkisella sektorilla olisi, mutta koska rahat kipataan olemassa olevien suuryritysten tukemiseen Kokoomuksen ja Demarien säestämänä ja aluepoliittisiin korpikylpylähankkeisiin Kepun siunaamana, uusien yritysten muuhunkin kuin aivan pienimuotoiseen auttamiseen ei ole rahaa eikä edes tekijöitä kun rahaa on jakamassa lähinnä - kuinka ollakaan - sitä sakkia, joka melkein jäi työttömäksi idänkaupan romahdettua, mutta jotka pelastettiin erinäköisiin elinkeinovirastoihin.
Pitäisiköhän tehdä jotain eikä surkutella sitä, että 15 vuotta sitten asiat olivat huonosti?
Vielä sananen ruotsin kielestä
13/04/11 11:56
Olen kirjoittanut asiasta viime aikoina usein mutta kerrataan vielä, mistä tässä on nähdäkseni kysymys.
Tänään Euroopan neuvosto on ollut huolissaan Suomen kaksikielisyydestä ja joku vähemmistövisiiri on lausunut jotakin.
Huoli sinänsä on aivan oikea mutta tavallaan melko myöhässä tuleva. Suomessa kaksikielisyys lakkasi tarkoittamasta koko maata koskien mitään jo ajat sitten. En tiedä tarkalleen koska tässä asiassa tapahtui suuri muutos, mutta veikkaan sen liittyvän suunnilleen siihen, kun väki 60-luvulla alkoi muuttaa rivakasti maalta kaupunkeihin.
Tätä ennen isommissa kaupungeissa ainakin keskustat olivat olleet aidosti kaksikielisiä ja niissä ihmiset osasivat kohtuullisen hyvin molempia kieliä. Jos nyt eivät kovin täydellisesti niin osasivat kuitenkin ja asiakaspalvelu pelasi molemmilla kielillä. Kun kaupunkeihin muutti yli puoli
miljoonaa ihmistä, palvelurakenne muuttui ja uusia palveluja tarjoamaan ei enää riittänyt kaksikielistä väkeä. Varsin nopeasti minkäännäköinen into ruotsin opettelemiseen oli tältä osin tiessään, sillä kaupungit suomenkielistyivät nopeasti poislukien jotain käpykyliä länsirannikolla.
Toinen, hieman harvemmin käsitelty muutos, ajoittuu myöhempään aikaan. Itse ajoitan sen 80-luvun juppivuosien alkuun ja talouden avautumiseen Kekkosen ja Maalaisliiton perinnöstä.
Yksityinen sektori saa Suomessa tarjota palvelut haluamillaan kielillä, tämä on perustuslain tarjoama oikeus. Toisaalta perustuslaki takaa kielivähemmistöllekin oikeuden käyttää äidinkieltään viranomaistoiminnassa ja julkisissa palveluissa, ja tänään kuultu kritiikki koskettaa juuri tätä puolta. Tämä ei liene Suomessa käytännössä toteutunut enää aikoihin mitenkään automaattisesti vaan enemmänkin vahingossa.
Merkittävä vaikutus on ollut työelämän muutoksella. Varsin pitkään Suomessa virkamies oli työmarkkinoiden aatelia ja valtion työpaikka oli ikuisuutensa ja etujensa takia erityisen tavoiteltu asia. Tällöin kielitaitovaatimuksista oli helppoa pitää kiinni, sillä valtion virkoihin, hieman matalammankin tason tehtäviin, haki kansakunnan parhaimmisto. Sen jälkeen kun kauppa alkoi käydä ja bisnes kukoistaa muuallakin kuin savupiipputeollisuudessa, tilanne tältä osin muuttui.
Korkeisiin valtion virkoihin on edelleenkin tunkua ja työnantajalla teoriassa mahdollisuus valita paras ehdot täyttävä. Käytännössä olemme tosin nähneet esimerkiksi Eva Biaudetin tapauksessa, että vaatimuksista kyllä voidaan tinkiä kunhan pitää keksiä suojatyöpaikka jollekin kaverille. Korkeiden virkamiesten läsnäolo asiakaspalvelussa on kuitenkin olematon. Ruohonjuuritasolla ei enää ole kyse siitä, että voidaan valita parhaiden joukosta, sillä parhaat ja kielitaitoisimmat eivät todellakaan hae toimistorotaksi julkisen sektorin pätkätyöhön vaan päätyvät yksityiselle sektorille tienaamaan paremmin. Julkiset töpinätyöpaikat täytetään tietysti hakijoista parhailla, mutta kielitaito ei enää ole mikään erityisen automaattinen asia johtuen ensin mainitsemastani kohdasta eli siitä, että valtaosalle suomenkielisistä ruotsin kieli on kuollut ja epärelevantti reliikki.
Kolmas asiaan vaikuttava seikka on se, että yllättävän vähän bisnestä edes ruotsalaisten kanssa tehdään nykyään ruotsiksi. Englanti on luonteva työkieli minun ikäisilleni ja nuoremmille suomalaisille ja ruotsalaisille. Bisneksessä kielipolitiikkaan keskittyminen tuottaa ongelmia kuten Nordea huomasi. Ei tämä tuota mitään osakkeenomistajien edun mukaista, joten kielikysymys lakaistaan pohjoismaisessakin bisneksessä oitis maton alle ja käytetään sitä kieltä, jonka kaikki osaavat. Vaikka jotain bisneksiä ruotsalaisten kanssa voitaisiinkin pyörittää ruotsiksi, jo Baltian maiden mukaan ottaminen kääntää taas kielen englanniksi. Edes työperäinen tuutti ei enää motivoi ketään erityisesti opiskelemaan ruotsia ellei siihen ole omaa kiinnostusta.
Mitä asialle sitten pitäisi tehdä?
Kun kerran pakko-opetus närästää ja aiheuttaa oman mutuun perustuvan analyysini perusteella 94,2% kaksikielisyyttä kohtaan esitetystä kritiikistä, minkä ihmeen takia tätä ihmisistä vastenmieliseltä tuntuvaa aivopesua tulee jatkaa? En usko sen aiheuttavan ns. hyvää karmaa ruotsin kieltä kohtaan
suomenkielisessä valtaenemmistössä. Toisin kuin RKP meille valehtelee, kielivähemmistö itse asiassa tarvitsee tätä hyvää karmaa huomattavasti enemmän kuin kaltaisiani muutaman sanan ruotsia pakko-opetuksen perusteella osaavia ihmisiä. Kieleen positiivisesti suhtautuvat ja sitä vapaaehtoisesti opiskelevat tuottavat sellaisia suomenkielisiä, joilla ruotsin kieli nousee käyttökielen tasolle ja myös säilyy siellä.
Pakko-opetuksen väkisinsyöttäminen tuntuu lähinnä jonkunlaiselta kohtaloonsa alistuneen viimeiseltä kostolta. Ikään kuin olisi alistuttu siihen, että ruotsin kieli aikanaan häviää Suomesta tai ainakin näivettyy, mutta nyt viime hetkeen saakka annetaan opetus enemmistölle. Kenelle hyvänsä pitäisi olla selvää, että nykyinen polku johtaa nimenomaan tähän näivettymiseen eikä ruotsin opetuksen aikaistaminen vuodella tai mikään muu poppakonsti muuta vastahankaisen kansan asenteita vaan vahvistaa niitä. Tämän tien päässä ei ole nuoria, jotka kiinnostuvat ruotsin kielestä vaan kansa, joka lusii pakkopullaa ja hankkiutuu siitä eroon niin nopeasti kuin pystyy.
Tuollaiseen alistumiseen ei nähdäkseni ole mitään syytä. Ruotsin kieli pysyy Suomessa aivan mainosti hengissä alueellisesti kielivähemmistön ja asiaan positiivisesti suhtautuvan enemmistökieltä puhuvan kansanosan avulla, mutta jälkimmäinen on oleellinen asia rivien vahvistamiseksi nimenomaan suuremmissa kaupungeissa. Nykymeno ei rivejä vahvista, joten pitäisikö niitä vahvistaa muilla tavoin?
Jos virkamiehet eivät osaa ruotsia mutta heidän pitäisi, miksi työnantaja ei opeta heille tuota kieltä? Jos pakko-opetuksesta luovutaan ja siirrellään hieman rahoja paikasta toiseen turhaa kielipolitikointia ja kylttien kääntelyä siellä täällä trimmaten,
voisi ajatella, että julkisen sektorin työnantaja voisi aivan hyvin maksaa vaikkapa 5% palkanlisän niille, jotka osaavat molempia kotimaisia kieliä hyvin. Kun kerran pakko ei motivoi kouluopiskeluun, tarjottakoon aikuisille sekä opetusta että rahallinen porkkana. Näinhän yksityinenkin sektori toimii, miksi se olisi väärin julkisella sektorilla?
Pakko saa suomalaiset aina jonkunlaiseen vastarintaan. Minun on vaikea kuvitella, että ruotsin kielestä saataisiin coolia, trendikästä ja siistiä juttua valtaenemmistön nuorille, sillä se tarkoittaisi sitä, että pitäisi tunnustaa pakkopullan ja siihen liitetyn propagandan siunauksellisuus ja myöntää olleensa väärässä. Harva tekee näin, joten miksi ketään pitää asettaa tähän “vastustan, vaikka sitten ainoastaan periaatteen vuoksi” -tilanteeseen? Nyt ruotsin kielestä kiinnostuminen on aivan liian monelle nimenomaan nuorelle sen ikäiselle sopivan arvomaailman mukaisesti nöyryyttävää. Ei tämä tie johda mihinkään. Jos mitään pakkoa ei ole, voidaan alkaa ruokkia “vähänkös olet tyhmä kun et viitsi tätä opetella, tämä on helppoa” -asennetta.
Samaten ehdotan, että nykyisestä kielikoulutuspropagandasta vastaavat tahot siirretään vahtimestarin tehtäviin Närpiön terveyskeskukseen. Minä en ainakaan halua kuulla yhtäkään valhetta siitä, että ruotsin kieli on oivallinen ponnahduslauta sivistyskielten opiskeluun tai että ruotsin kieli on jotenkin erityisen hyödyllistä. Kumpikaan ei ole totta. Kyllä ihmiset osaavat puhdasoppiset valheet tunnistaa.
Miksi propaganda ei keskity siihen, että tällainen pikkujuttu on varsin mukava lisä osaamiseen eikä varmasti mene ainakaan hukkaan?
Tänään Euroopan neuvosto on ollut huolissaan Suomen kaksikielisyydestä ja joku vähemmistövisiiri on lausunut jotakin.
Huoli sinänsä on aivan oikea mutta tavallaan melko myöhässä tuleva. Suomessa kaksikielisyys lakkasi tarkoittamasta koko maata koskien mitään jo ajat sitten. En tiedä tarkalleen koska tässä asiassa tapahtui suuri muutos, mutta veikkaan sen liittyvän suunnilleen siihen, kun väki 60-luvulla alkoi muuttaa rivakasti maalta kaupunkeihin.
Tätä ennen isommissa kaupungeissa ainakin keskustat olivat olleet aidosti kaksikielisiä ja niissä ihmiset osasivat kohtuullisen hyvin molempia kieliä. Jos nyt eivät kovin täydellisesti niin osasivat kuitenkin ja asiakaspalvelu pelasi molemmilla kielillä. Kun kaupunkeihin muutti yli puoli
Toinen, hieman harvemmin käsitelty muutos, ajoittuu myöhempään aikaan. Itse ajoitan sen 80-luvun juppivuosien alkuun ja talouden avautumiseen Kekkosen ja Maalaisliiton perinnöstä.
Yksityinen sektori saa Suomessa tarjota palvelut haluamillaan kielillä, tämä on perustuslain tarjoama oikeus. Toisaalta perustuslaki takaa kielivähemmistöllekin oikeuden käyttää äidinkieltään viranomaistoiminnassa ja julkisissa palveluissa, ja tänään kuultu kritiikki koskettaa juuri tätä puolta. Tämä ei liene Suomessa käytännössä toteutunut enää aikoihin mitenkään automaattisesti vaan enemmänkin vahingossa.
Merkittävä vaikutus on ollut työelämän muutoksella. Varsin pitkään Suomessa virkamies oli työmarkkinoiden aatelia ja valtion työpaikka oli ikuisuutensa ja etujensa takia erityisen tavoiteltu asia. Tällöin kielitaitovaatimuksista oli helppoa pitää kiinni, sillä valtion virkoihin, hieman matalammankin tason tehtäviin, haki kansakunnan parhaimmisto. Sen jälkeen kun kauppa alkoi käydä ja bisnes kukoistaa muuallakin kuin savupiipputeollisuudessa, tilanne tältä osin muuttui.
Korkeisiin valtion virkoihin on edelleenkin tunkua ja työnantajalla teoriassa mahdollisuus valita paras ehdot täyttävä. Käytännössä olemme tosin nähneet esimerkiksi Eva Biaudetin tapauksessa, että vaatimuksista kyllä voidaan tinkiä kunhan pitää keksiä suojatyöpaikka jollekin kaverille. Korkeiden virkamiesten läsnäolo asiakaspalvelussa on kuitenkin olematon. Ruohonjuuritasolla ei enää ole kyse siitä, että voidaan valita parhaiden joukosta, sillä parhaat ja kielitaitoisimmat eivät todellakaan hae toimistorotaksi julkisen sektorin pätkätyöhön vaan päätyvät yksityiselle sektorille tienaamaan paremmin. Julkiset töpinätyöpaikat täytetään tietysti hakijoista parhailla, mutta kielitaito ei enää ole mikään erityisen automaattinen asia johtuen ensin mainitsemastani kohdasta eli siitä, että valtaosalle suomenkielisistä ruotsin kieli on kuollut ja epärelevantti reliikki.
Kolmas asiaan vaikuttava seikka on se, että yllättävän vähän bisnestä edes ruotsalaisten kanssa tehdään nykyään ruotsiksi. Englanti on luonteva työkieli minun ikäisilleni ja nuoremmille suomalaisille ja ruotsalaisille. Bisneksessä kielipolitiikkaan keskittyminen tuottaa ongelmia kuten Nordea huomasi. Ei tämä tuota mitään osakkeenomistajien edun mukaista, joten kielikysymys lakaistaan pohjoismaisessakin bisneksessä oitis maton alle ja käytetään sitä kieltä, jonka kaikki osaavat. Vaikka jotain bisneksiä ruotsalaisten kanssa voitaisiinkin pyörittää ruotsiksi, jo Baltian maiden mukaan ottaminen kääntää taas kielen englanniksi. Edes työperäinen tuutti ei enää motivoi ketään erityisesti opiskelemaan ruotsia ellei siihen ole omaa kiinnostusta.
Mitä asialle sitten pitäisi tehdä?
Kun kerran pakko-opetus närästää ja aiheuttaa oman mutuun perustuvan analyysini perusteella 94,2% kaksikielisyyttä kohtaan esitetystä kritiikistä, minkä ihmeen takia tätä ihmisistä vastenmieliseltä tuntuvaa aivopesua tulee jatkaa? En usko sen aiheuttavan ns. hyvää karmaa ruotsin kieltä kohtaan
Pakko-opetuksen väkisinsyöttäminen tuntuu lähinnä jonkunlaiselta kohtaloonsa alistuneen viimeiseltä kostolta. Ikään kuin olisi alistuttu siihen, että ruotsin kieli aikanaan häviää Suomesta tai ainakin näivettyy, mutta nyt viime hetkeen saakka annetaan opetus enemmistölle. Kenelle hyvänsä pitäisi olla selvää, että nykyinen polku johtaa nimenomaan tähän näivettymiseen eikä ruotsin opetuksen aikaistaminen vuodella tai mikään muu poppakonsti muuta vastahankaisen kansan asenteita vaan vahvistaa niitä. Tämän tien päässä ei ole nuoria, jotka kiinnostuvat ruotsin kielestä vaan kansa, joka lusii pakkopullaa ja hankkiutuu siitä eroon niin nopeasti kuin pystyy.
Tuollaiseen alistumiseen ei nähdäkseni ole mitään syytä. Ruotsin kieli pysyy Suomessa aivan mainosti hengissä alueellisesti kielivähemmistön ja asiaan positiivisesti suhtautuvan enemmistökieltä puhuvan kansanosan avulla, mutta jälkimmäinen on oleellinen asia rivien vahvistamiseksi nimenomaan suuremmissa kaupungeissa. Nykymeno ei rivejä vahvista, joten pitäisikö niitä vahvistaa muilla tavoin?
Jos virkamiehet eivät osaa ruotsia mutta heidän pitäisi, miksi työnantaja ei opeta heille tuota kieltä? Jos pakko-opetuksesta luovutaan ja siirrellään hieman rahoja paikasta toiseen turhaa kielipolitikointia ja kylttien kääntelyä siellä täällä trimmaten,
Pakko saa suomalaiset aina jonkunlaiseen vastarintaan. Minun on vaikea kuvitella, että ruotsin kielestä saataisiin coolia, trendikästä ja siistiä juttua valtaenemmistön nuorille, sillä se tarkoittaisi sitä, että pitäisi tunnustaa pakkopullan ja siihen liitetyn propagandan siunauksellisuus ja myöntää olleensa väärässä. Harva tekee näin, joten miksi ketään pitää asettaa tähän “vastustan, vaikka sitten ainoastaan periaatteen vuoksi” -tilanteeseen? Nyt ruotsin kielestä kiinnostuminen on aivan liian monelle nimenomaan nuorelle sen ikäiselle sopivan arvomaailman mukaisesti nöyryyttävää. Ei tämä tie johda mihinkään. Jos mitään pakkoa ei ole, voidaan alkaa ruokkia “vähänkös olet tyhmä kun et viitsi tätä opetella, tämä on helppoa” -asennetta.
Samaten ehdotan, että nykyisestä kielikoulutuspropagandasta vastaavat tahot siirretään vahtimestarin tehtäviin Närpiön terveyskeskukseen. Minä en ainakaan halua kuulla yhtäkään valhetta siitä, että ruotsin kieli on oivallinen ponnahduslauta sivistyskielten opiskeluun tai että ruotsin kieli on jotenkin erityisen hyödyllistä. Kumpikaan ei ole totta. Kyllä ihmiset osaavat puhdasoppiset valheet tunnistaa.
Miksi propaganda ei keskity siihen, että tällainen pikkujuttu on varsin mukava lisä osaamiseen eikä varmasti mene ainakaan hukkaan?
Kuntaliiton marinaa pakolaisista
11/04/11 15:57
Kuntaliitto on aina vaikuttanut hieman kummalliselta instanssilta.
Se vaikuttaa olevan jonkunnäköinen modernin ajan kerjäläisoopperan näyttämö, jossa on runsaasti puhuvia päitä antamassa lausuntoja mihin hyvänsä asiaan liittyen ja näiden lausuntojen sisältö on kerta toisensa jälkeen se, että valtio antaa kunnille liian vähän rahaa. Minä en ole tätä päivää ennen kuullut tuosta putkasta minkään muun sisältöisiä lausuntoja, mistä tulee mieleen, että ehkäpä kuntalaisten kannattaisi pistää Linjoilla Helsingissä oleva talo myyntiin, antaa henkilökunnalle potkut ja korvata
koko kioski nauhoituksella, jossa toistuu “antakaa lisää rahaa”.
Tänään on kuitenkin toisin.
Lisärahan mankumisen lisään Kuntaliitto on käynyt pontevin lausunnoin valtiota vastaan, missä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta sisältö on tällä kertaa toinen. Nyt ongelma on se, että valtio on ryhtynyt vauhdittamaan oleskeluluvan saaneiden turvapaikanhakijoiden sijoittumista kuntiin, jotka perinteisesti ovat olleet melko vastahankaisia heitä ottamaan.
Esimerkkinä mainitaan, että vastaanottokeskukset auttavat takuuvuokrissa, jos henkilö löytää vuokra-asunnon yksityisiltä markkinoilta. Kuntaliiton lausuntoautomaatin mukaan “valtion toiminta lähentelee pakkosijoittamista”.
Tässä ei ole ajatuksena päätä eikä häntää. Ensinnäkin minulle tulee mieleen, että meillähän on jo nyt erinäköisiä sosiaalipoliittisia ohjelmia, jotka auttavat joitain erityisryhmiä täsmälleen samalla tavalla. Jos rahaa muutaman tonnin takuuvuokraan ei tahdo löytyä, se voidaan lainata jostakin, sillä sen saa useimmiten myös takaisin. Järjestelmä ei ole kiinnostanut ketään kun sillä on autettu nuoria tai yksinhuoltajia, mutta kun sillä autetaan turvapaikanhakijaa, kyse onkin ihan eri asiasta.
Toisekseen minua ihmetyttää, miten Kuntaliiton kaltaisessa instanssissa voidaan edes mainita sana “pakkosijoittaminen”. Tässä hankkeessahan ei ollut tarkoitus sijoittaa pakolla ketään vaan ainoastaan avustaa, jos joku jostain yksityiseltä asunnon itse löytää. Kuntaliitossa varmasti on joku lakimies, joka voisi kertoa, että maassa laillisesti olevalla ulkomaalaisella on oikeus valita asuinpaikkansa. Jos siis päättää etsiä asunnon kunnasta X ja muuttaa sinne, valtion tuella tai ilman tukea, kyse ei ole mistään pakkotoimenpiteestä vaan perustuslain takaamasta oikeudesta.
Tämä tietysti ärsyttää kuntakentässä, sillä valtaosassa kepulaista Suomea ollaan varmasti sitä mieltä, että turvapaikanhakijoiden kuuluisi asua Helsingissä ja Turussa. Jos he kuitenkaan eivät kaikki halua keskittyä yhteen paikkaan, sitä voidaan pitää ghettoutumisenkin vinkkelistä hyvänä asiana.
En minäkään halua Suomeen lisää turvapaikanhakijoita, mutta ne, jotka maassa jo ovat ja jotka ovat saaneet luvan jäädä pysyvästi maahan, saavat kyllä mielestäni nauttia samoista perustuslain suomista oikeuksista kuin kaikki muutkin, vaikka joku kaikista asioista urputtamiseen keskittyvä kerho haraakin vastaan.
Se vaikuttaa olevan jonkunnäköinen modernin ajan kerjäläisoopperan näyttämö, jossa on runsaasti puhuvia päitä antamassa lausuntoja mihin hyvänsä asiaan liittyen ja näiden lausuntojen sisältö on kerta toisensa jälkeen se, että valtio antaa kunnille liian vähän rahaa. Minä en ole tätä päivää ennen kuullut tuosta putkasta minkään muun sisältöisiä lausuntoja, mistä tulee mieleen, että ehkäpä kuntalaisten kannattaisi pistää Linjoilla Helsingissä oleva talo myyntiin, antaa henkilökunnalle potkut ja korvata
Tänään on kuitenkin toisin.
Lisärahan mankumisen lisään Kuntaliitto on käynyt pontevin lausunnoin valtiota vastaan, missä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta sisältö on tällä kertaa toinen. Nyt ongelma on se, että valtio on ryhtynyt vauhdittamaan oleskeluluvan saaneiden turvapaikanhakijoiden sijoittumista kuntiin, jotka perinteisesti ovat olleet melko vastahankaisia heitä ottamaan.
Esimerkkinä mainitaan, että vastaanottokeskukset auttavat takuuvuokrissa, jos henkilö löytää vuokra-asunnon yksityisiltä markkinoilta. Kuntaliiton lausuntoautomaatin mukaan “valtion toiminta lähentelee pakkosijoittamista”.
Tässä ei ole ajatuksena päätä eikä häntää. Ensinnäkin minulle tulee mieleen, että meillähän on jo nyt erinäköisiä sosiaalipoliittisia ohjelmia, jotka auttavat joitain erityisryhmiä täsmälleen samalla tavalla. Jos rahaa muutaman tonnin takuuvuokraan ei tahdo löytyä, se voidaan lainata jostakin, sillä sen saa useimmiten myös takaisin. Järjestelmä ei ole kiinnostanut ketään kun sillä on autettu nuoria tai yksinhuoltajia, mutta kun sillä autetaan turvapaikanhakijaa, kyse onkin ihan eri asiasta.
Toisekseen minua ihmetyttää, miten Kuntaliiton kaltaisessa instanssissa voidaan edes mainita sana “pakkosijoittaminen”. Tässä hankkeessahan ei ollut tarkoitus sijoittaa pakolla ketään vaan ainoastaan avustaa, jos joku jostain yksityiseltä asunnon itse löytää. Kuntaliitossa varmasti on joku lakimies, joka voisi kertoa, että maassa laillisesti olevalla ulkomaalaisella on oikeus valita asuinpaikkansa. Jos siis päättää etsiä asunnon kunnasta X ja muuttaa sinne, valtion tuella tai ilman tukea, kyse ei ole mistään pakkotoimenpiteestä vaan perustuslain takaamasta oikeudesta.
Tämä tietysti ärsyttää kuntakentässä, sillä valtaosassa kepulaista Suomea ollaan varmasti sitä mieltä, että turvapaikanhakijoiden kuuluisi asua Helsingissä ja Turussa. Jos he kuitenkaan eivät kaikki halua keskittyä yhteen paikkaan, sitä voidaan pitää ghettoutumisenkin vinkkelistä hyvänä asiana.
En minäkään halua Suomeen lisää turvapaikanhakijoita, mutta ne, jotka maassa jo ovat ja jotka ovat saaneet luvan jäädä pysyvästi maahan, saavat kyllä mielestäni nauttia samoista perustuslain suomista oikeuksista kuin kaikki muutkin, vaikka joku kaikista asioista urputtamiseen keskittyvä kerho haraakin vastaan.
Taantuma kavensi palkkaeroja
08/04/11 10:37
Hesari uutisoi taantuman kaventaneen palkkaeroja.
Tämä on tietysti ajatuksellisesti varsin täydellistä pässinlihaa. Kun hyväpalkkaisimpien ansioissa parhaiden myyntimiesten ja kiiltävimpien pomojen muikeat bonukset näyttelevät leijonanosaa ja lamavuosina nämä leikkaantuvat, palkkaerot kutistuvat, sillä taulukkopalkkaväki
saa kuitenkin korotuksensa kuten sovittu on.
Mielenkiintoista on vain tämän asian ja sen vastakohdan uutisointi, jo otsikkotasolla.
Tässä tapauksessa lehti tekee jo otsikossaan selväksi, että palkkaerojen kaventuminen johtuu taantumasta eikä esimerkiksi tehdystä politiikasta. Kukaan ei ole nyt kiittämässä hallitusta siitä, että se on näin pontevin ottein tarttunut kaunaista, katkeraa ja kateellista kansaa kiusaavaan palkkaeroasiaan. Ei se tietysti asiasta mitään kiitosta ansaitsekaan kun ei ole tehnyt mitään.
Kun joskus lama oikeasti loppuu, huippusuhdanne hyökkää päälle, paremmasta työvoimasta tapellaan ja huippubonuksia saa kaivamalla nenää, palkkaerot kasvavat jälleen kohisten, sillä asiantuntijat kirivät palkkojaan ylöspäin ja myyntireiskoille pukkaa bonusta kun kauppa käy. Miten tämä asia uutisoidaan? Tähän mennessä sitä ei ole koskaan uutisoitu “huippusuhdanne kasvatti palkkaeroja” -otsikolla vaan ainoastaan todetaan palkkaerojen tai tuloerojen kasvaneen.
Aina kun näitä uutisia kuullaan, maltillinenkin vasemmisto käy ainakin oppositiossa ollessaan hallituksen kimppuun ja syyttää porvareja köyhien kyykyttämisestä ja herrojen suosimisesta, vaikkei hallitus tälläkään kerralla tehnyt mitään. Änkyrävasemmistokin urputtaa, mutta koska se urputtaa kaikesta koko ajan eikä muuta osaakaan, ketä kiinnostaa?
Tässä kohtaa toivoisi, että joku minua hieman vakavasti otettavampi taho viitsisi ensi kerralla paljastaa retoriikan onttouden ja sen, mistä palkkaerojen kasvu ja pieneneminen oikeasti johtuvat.
Nyt viikonlopun viettoon lämpimän oluen merkeissä ja näitä jorinoita lisää ensi viikolla. Hyvää viikonloppua kaikille.
Tämä on tietysti ajatuksellisesti varsin täydellistä pässinlihaa. Kun hyväpalkkaisimpien ansioissa parhaiden myyntimiesten ja kiiltävimpien pomojen muikeat bonukset näyttelevät leijonanosaa ja lamavuosina nämä leikkaantuvat, palkkaerot kutistuvat, sillä taulukkopalkkaväki
Mielenkiintoista on vain tämän asian ja sen vastakohdan uutisointi, jo otsikkotasolla.
Tässä tapauksessa lehti tekee jo otsikossaan selväksi, että palkkaerojen kaventuminen johtuu taantumasta eikä esimerkiksi tehdystä politiikasta. Kukaan ei ole nyt kiittämässä hallitusta siitä, että se on näin pontevin ottein tarttunut kaunaista, katkeraa ja kateellista kansaa kiusaavaan palkkaeroasiaan. Ei se tietysti asiasta mitään kiitosta ansaitsekaan kun ei ole tehnyt mitään.
Kun joskus lama oikeasti loppuu, huippusuhdanne hyökkää päälle, paremmasta työvoimasta tapellaan ja huippubonuksia saa kaivamalla nenää, palkkaerot kasvavat jälleen kohisten, sillä asiantuntijat kirivät palkkojaan ylöspäin ja myyntireiskoille pukkaa bonusta kun kauppa käy. Miten tämä asia uutisoidaan? Tähän mennessä sitä ei ole koskaan uutisoitu “huippusuhdanne kasvatti palkkaeroja” -otsikolla vaan ainoastaan todetaan palkkaerojen tai tuloerojen kasvaneen.
Aina kun näitä uutisia kuullaan, maltillinenkin vasemmisto käy ainakin oppositiossa ollessaan hallituksen kimppuun ja syyttää porvareja köyhien kyykyttämisestä ja herrojen suosimisesta, vaikkei hallitus tälläkään kerralla tehnyt mitään. Änkyrävasemmistokin urputtaa, mutta koska se urputtaa kaikesta koko ajan eikä muuta osaakaan, ketä kiinnostaa?
Tässä kohtaa toivoisi, että joku minua hieman vakavasti otettavampi taho viitsisi ensi kerralla paljastaa retoriikan onttouden ja sen, mistä palkkaerojen kasvu ja pieneneminen oikeasti johtuvat.
Nyt viikonlopun viettoon lämpimän oluen merkeissä ja näitä jorinoita lisää ensi viikolla. Hyvää viikonloppua kaikille.
Tutkimus Suomessa
31/03/11 12:29
Suomen Akatemian suurvisiiri kertoo meille Suomen tiedepolitiikan ongelmista vertailumaihin verrattuna ja vähän muutenkin.
Tulokset eivät Suomessa ole kaksisia olleet. Suomen Akatemian pomo tietysti selittää valtaosan asioista rahan puutteella, sillä juuri hänen oma virastonsa tätä rahaa jakaa ja jos jaettavaa olisi enemmän, olisi kaikilla sielläpäin varmaankin hauskempaa.
Tämä on asia, josta en oikeastaan tiedä mitään, sillä tentittyäni Matematiikan peruskurssi A2:n läpi heti 27. yrityksellä tulin siihen tulokseen, että lahjani eivät varsinaisesti viittaa yliopistomaailman suuntaan, joten olen viitannut koko asialle lähinnä kuvitteellisella kintaallani. Siitä huolimatta voi yleiseen
elämänkokemukseen vedoten miettiä asiaa ja löytää muitakin selityksiä kuin ikuisen rahapulan.
Kirjoitaja miettii myös kansainvälistymisen ongelmaa ja sitä, että Suomi ei juuri ulkomaalaisia houkuttele. Tämä oikeastaan liittyy samaan asiaan.
Kyllähän Suomessa voidaan ammentaa lisärahaa tutkijoille vaikka kuinka paljon ja ehkä niin pitäisi jopa tehdä, mutta rakenteellinen ongelma Suomessa on näin ulkopuolelta katsottuna siinä, että Suomen yritysmaailma on niin toivottoman kapea-alaista, sisäänpäin kääntynyttä ja bulkkia tuottavaa. Poikkeuksen on muodostanut tietotekniikkasektori, jonka tutkimusta Suomessa on ymmärtääkseni kohtuudella harrastettukin, mutta kun Nokia ulkoistaa tuotekehityksensä, palataan tälläkin alalla päiväjärjestykseen.
Meillä on varmaankin jonkun verran ihmisiä, jotka mielellään vain tutkivat uusia juttuja yliopistojen kammioissa koko ikänsä. Voisi kuitenkin ajatella, että osa haluaisi joskus rahaakin työnsä hedelmistä ja yliopistotutkimus olisi yksi välivaihe eikä elämäntehtävä. Minua miellyttävässä maailmassa liike olisi kaksisuuntaista, eli tutkijoita lähtisi yrityksiin ja yritysmaailmasta tultaisiin tutkijoiksi ja väkeä ylipäätään liikkuisi runsaasti näiden välillä.
Juuri tämä kohta on Suomessa kovin pahasti rikki ja se selittää osaltaan myös, miksi ulkomaalaisia on Suomessa niin kovin vähän tutkijoina. Juuri suomalainen yritysmaailma tuntee suomalaisen yliopistomaailman parhaiten ja vuorovaikutus näiden välillä olisi luontevaa. Sitä ei kuitenkaan kovin runsaasti ole, joten ulkomaalainen tutkija lähtee mieluummin sinne, missä hänen tutkimustyötään arvostetaan myös kaupallisella puolella eikä tarvitse selittää mahdolliselle työnantajalle, missä on Suomi ja varsinkin missä on joku sen korpikorkeakouluista.
Puhdas rahoitusongelma on se, että tutkimusinnostus ja väitöskirjan teko sattuvat usein juuri siihen elämänvaiheeseen, kun pitäisi perustaa perhekin. Menot ovat suuret kun pitäisi päivittää asuntoa ja autoa isompaan. Ainakin silloin kun itse kummittelin korkeakoulun käytävillä, tutkijat olivat pätkätyöläisten pohjasakkaa. Muutaman kuukauden sopimuksia ilman mitään tietoa siitä, jatkuuko rahoitus sen jälkeen. Tässä tilanteessa tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa ja pankit eivät hevin myönnä asuntolainojakaan. Tämän asian korjaaminen ei vaatisi edes rahaa vaan lähinnä tahtoa budjetoida asiat niin, että viiden vuoden projektille on alusta alkaen rahoitus katsottuna viideksi vuodeksi, sisältäen tutkijoiden palkat.
Isoin ongelma on kuitenkin mielestäni työelämässä eikä yliopistomaailmassa.
Tutkimustyö ei ole minkäännäköinen meriitti työnhaussa vaan lähinnä haitta "jaa, tuo on hengannut jossain epämääräisessä punikkien pesässä monta vuotta eikä tehnyt oikeita töitä ensinkään, valintamme ei tälläkään kertaa kohdistunut teihin". Osaltaan tästä saa yliopistomaailma syyttää itseään, sillä erityisesti yliopistot ovat Suomessa olleet liian pitkään toivottoman punaisia ja lohduttoman vihreitä, ja poliittisessa aktiivisuudessaan lähinnä yritysmaailman vihollisia. Tämä on kuitenkin vain pieni osatotuus.
Kun Suomessa ei oikeastaan ole kuin muutama varsinainen tuotekehitystä tekevä suuryritys ja niistäkin yksi on juuri lopettamassa nämä hommat, järkevää linkkiä yliopisto- ja yritysmaailman väliin ei juuri synny. Suurimmalla osalla tutkimusaloista ei ole minkäänlaista
yritysmaailman hyödyntäjää ainakaan Suomessa. Pieniä kusiputkia on tietysti joka alalla, mutta vaikuttaisi siltä, että nimenomaan hieman suuremmat yritykset ovat niitä, joiden tarjoamat työpaikat lopulta ruokkivat tutkimustakin lähellään.
Yrityskentän kapeuden lisäksi Suomessa tunnutaan käyttävän loputtomasti aikaa yritysmaailman ja yliopistomaailman väliseen riitelyyn, mistä osoituksena yliopistojen hallintokeskustelu rahoitusuudistuksen yhteydessä. Suomalainen yliopistomaailma vastustaa hysteerisesti johtokuntia, joissa yliopiston ulkopuolisilla on jotain sananvaltaa, mutta kun katsoo johtokuntia maailman todellisissa huippuyliopistoissa, tämä ei näyttäisi olevan suurensuuri ongelma vaan siellä on yliopistoväkeä ja yrityspomoja sulassa sovussa. Yliopistojen hallinnolla ei sinänsä lie suurensuurta merkitystä itse asian kannalta, mutta asenteellisesti se ajaa yrityselämää ja yliopistoja vastakkain eikä vierekkäin.
Suomalainen työelämä on muuttunut valkokaulustyönkin osalta kohti pätkätyötä, epävarmuutta ja hanttihommaa, sillä tytäryhtiötaloudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljoa tieteellisesti haastavia tehtäviä. Tehtävien haastavuus ja vastuullisuus liittyy Suomessa lähes ykinomaan pomottamiseen ja herrahissiin, jossa pyöritellään vain voimapiste-esityksiä, joita kukaan ei lue, ja excel-tablitsoja, joita pavunlaskijat kampaavat täiharavalla löytääkseen jotakin juustohöylättävää ja leikattavaa. Kun tutkimustyöhön orientoituneelle mielelle kiinnostavia työpaikkoja on lopulta tarjolla varsin vähän ja hyvin palkattua tällaista työtä vielä vähemmän, olen huomannut jokusenkin tutkijan uran jäävän kesken kun joku tällainen paikka tulee tarjolle. Kilpailu työpaikoista on aivan liian kova, että ihmiset voisivat rentoutua hetkeksikään miettimään sitä, mitä he haluavat tehdä eikä sitä, mitä heidän täytyy tehdä.
Asian korjaaminen on kuitenkin toivottoman hankalaa.
En usko, että kommentoimani kirjoittajan esittämä tiedeministeriö muuttaisi suuria, sillä tieteen puoli on korjattavissa helpommin kuin se, miten Suomeen saataisiin
jotakin muuta työtä kuin hanttihommaa.
Suomalaisten kasvattaminen vielä suuremmassa määrin tohtoreiksi ei auta mitään, sillä Suomen kannalta suuri ongelma on suomalaisten hyvässä kielitaidossa, varsin vähäisessä lähtökitkassa sekä kyvyssä sopeutua muihin kulttuureihin kun omaa ei pidetä ainoana hyvänä maailmassa. Jo nyt monet maailmalle post doc -pesteihin lähtevät eivät palaa koskaan eikä palaajien määrä siitä lisäänny, että väkeä koulutetaan enemmän. Ei kukaan 10-15 vuotta elämästään opiskeluun ja tutkimukseen uhrannut viitsi palata takaisin päästäkseen julkishallintoon kehittämispäälliköksi alle neljällä tonnilla kuussa.
Minä en miettisi tutkimuksen ongelmaa muuten kuin hyvin vähäisesti hallinnon ja pätkätöiden osalta ja ehkä myös palkkauksen. Kaiken muun pitäisi keskittyä siihen, että Suomeen syntyisi merkittävän kokoista, tuotekehitykseen ja tutkimukseen panostavaa bisnestä. Onko Suomeen syntynyt viimeisen 20 vuoden aikana yhtään yli tuhat ihmistä työllistävää tällaista yritystä?
Eikä mitään haittaisi sekään, että yritysmaailma olisi kiinnostunut ensisijaisesti lahjakkaista yksilöistä eikä toimialaosaamisesta.
Ongelma on näin maallikon mielestä enemmänkin tässä eikä siinä, millaisessa ministeriössä tutkimustoimintaa hallinnoidaan.
Tulokset eivät Suomessa ole kaksisia olleet. Suomen Akatemian pomo tietysti selittää valtaosan asioista rahan puutteella, sillä juuri hänen oma virastonsa tätä rahaa jakaa ja jos jaettavaa olisi enemmän, olisi kaikilla sielläpäin varmaankin hauskempaa.
Tämä on asia, josta en oikeastaan tiedä mitään, sillä tentittyäni Matematiikan peruskurssi A2:n läpi heti 27. yrityksellä tulin siihen tulokseen, että lahjani eivät varsinaisesti viittaa yliopistomaailman suuntaan, joten olen viitannut koko asialle lähinnä kuvitteellisella kintaallani. Siitä huolimatta voi yleiseen
Kirjoitaja miettii myös kansainvälistymisen ongelmaa ja sitä, että Suomi ei juuri ulkomaalaisia houkuttele. Tämä oikeastaan liittyy samaan asiaan.
Kyllähän Suomessa voidaan ammentaa lisärahaa tutkijoille vaikka kuinka paljon ja ehkä niin pitäisi jopa tehdä, mutta rakenteellinen ongelma Suomessa on näin ulkopuolelta katsottuna siinä, että Suomen yritysmaailma on niin toivottoman kapea-alaista, sisäänpäin kääntynyttä ja bulkkia tuottavaa. Poikkeuksen on muodostanut tietotekniikkasektori, jonka tutkimusta Suomessa on ymmärtääkseni kohtuudella harrastettukin, mutta kun Nokia ulkoistaa tuotekehityksensä, palataan tälläkin alalla päiväjärjestykseen.
Meillä on varmaankin jonkun verran ihmisiä, jotka mielellään vain tutkivat uusia juttuja yliopistojen kammioissa koko ikänsä. Voisi kuitenkin ajatella, että osa haluaisi joskus rahaakin työnsä hedelmistä ja yliopistotutkimus olisi yksi välivaihe eikä elämäntehtävä. Minua miellyttävässä maailmassa liike olisi kaksisuuntaista, eli tutkijoita lähtisi yrityksiin ja yritysmaailmasta tultaisiin tutkijoiksi ja väkeä ylipäätään liikkuisi runsaasti näiden välillä.
Juuri tämä kohta on Suomessa kovin pahasti rikki ja se selittää osaltaan myös, miksi ulkomaalaisia on Suomessa niin kovin vähän tutkijoina. Juuri suomalainen yritysmaailma tuntee suomalaisen yliopistomaailman parhaiten ja vuorovaikutus näiden välillä olisi luontevaa. Sitä ei kuitenkaan kovin runsaasti ole, joten ulkomaalainen tutkija lähtee mieluummin sinne, missä hänen tutkimustyötään arvostetaan myös kaupallisella puolella eikä tarvitse selittää mahdolliselle työnantajalle, missä on Suomi ja varsinkin missä on joku sen korpikorkeakouluista.
Puhdas rahoitusongelma on se, että tutkimusinnostus ja väitöskirjan teko sattuvat usein juuri siihen elämänvaiheeseen, kun pitäisi perustaa perhekin. Menot ovat suuret kun pitäisi päivittää asuntoa ja autoa isompaan. Ainakin silloin kun itse kummittelin korkeakoulun käytävillä, tutkijat olivat pätkätyöläisten pohjasakkaa. Muutaman kuukauden sopimuksia ilman mitään tietoa siitä, jatkuuko rahoitus sen jälkeen. Tässä tilanteessa tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa ja pankit eivät hevin myönnä asuntolainojakaan. Tämän asian korjaaminen ei vaatisi edes rahaa vaan lähinnä tahtoa budjetoida asiat niin, että viiden vuoden projektille on alusta alkaen rahoitus katsottuna viideksi vuodeksi, sisältäen tutkijoiden palkat.
Isoin ongelma on kuitenkin mielestäni työelämässä eikä yliopistomaailmassa.
Tutkimustyö ei ole minkäännäköinen meriitti työnhaussa vaan lähinnä haitta "jaa, tuo on hengannut jossain epämääräisessä punikkien pesässä monta vuotta eikä tehnyt oikeita töitä ensinkään, valintamme ei tälläkään kertaa kohdistunut teihin". Osaltaan tästä saa yliopistomaailma syyttää itseään, sillä erityisesti yliopistot ovat Suomessa olleet liian pitkään toivottoman punaisia ja lohduttoman vihreitä, ja poliittisessa aktiivisuudessaan lähinnä yritysmaailman vihollisia. Tämä on kuitenkin vain pieni osatotuus.
Kun Suomessa ei oikeastaan ole kuin muutama varsinainen tuotekehitystä tekevä suuryritys ja niistäkin yksi on juuri lopettamassa nämä hommat, järkevää linkkiä yliopisto- ja yritysmaailman väliin ei juuri synny. Suurimmalla osalla tutkimusaloista ei ole minkäänlaista
Yrityskentän kapeuden lisäksi Suomessa tunnutaan käyttävän loputtomasti aikaa yritysmaailman ja yliopistomaailman väliseen riitelyyn, mistä osoituksena yliopistojen hallintokeskustelu rahoitusuudistuksen yhteydessä. Suomalainen yliopistomaailma vastustaa hysteerisesti johtokuntia, joissa yliopiston ulkopuolisilla on jotain sananvaltaa, mutta kun katsoo johtokuntia maailman todellisissa huippuyliopistoissa, tämä ei näyttäisi olevan suurensuuri ongelma vaan siellä on yliopistoväkeä ja yrityspomoja sulassa sovussa. Yliopistojen hallinnolla ei sinänsä lie suurensuurta merkitystä itse asian kannalta, mutta asenteellisesti se ajaa yrityselämää ja yliopistoja vastakkain eikä vierekkäin.
Suomalainen työelämä on muuttunut valkokaulustyönkin osalta kohti pätkätyötä, epävarmuutta ja hanttihommaa, sillä tytäryhtiötaloudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljoa tieteellisesti haastavia tehtäviä. Tehtävien haastavuus ja vastuullisuus liittyy Suomessa lähes ykinomaan pomottamiseen ja herrahissiin, jossa pyöritellään vain voimapiste-esityksiä, joita kukaan ei lue, ja excel-tablitsoja, joita pavunlaskijat kampaavat täiharavalla löytääkseen jotakin juustohöylättävää ja leikattavaa. Kun tutkimustyöhön orientoituneelle mielelle kiinnostavia työpaikkoja on lopulta tarjolla varsin vähän ja hyvin palkattua tällaista työtä vielä vähemmän, olen huomannut jokusenkin tutkijan uran jäävän kesken kun joku tällainen paikka tulee tarjolle. Kilpailu työpaikoista on aivan liian kova, että ihmiset voisivat rentoutua hetkeksikään miettimään sitä, mitä he haluavat tehdä eikä sitä, mitä heidän täytyy tehdä.
Asian korjaaminen on kuitenkin toivottoman hankalaa.
En usko, että kommentoimani kirjoittajan esittämä tiedeministeriö muuttaisi suuria, sillä tieteen puoli on korjattavissa helpommin kuin se, miten Suomeen saataisiin
Suomalaisten kasvattaminen vielä suuremmassa määrin tohtoreiksi ei auta mitään, sillä Suomen kannalta suuri ongelma on suomalaisten hyvässä kielitaidossa, varsin vähäisessä lähtökitkassa sekä kyvyssä sopeutua muihin kulttuureihin kun omaa ei pidetä ainoana hyvänä maailmassa. Jo nyt monet maailmalle post doc -pesteihin lähtevät eivät palaa koskaan eikä palaajien määrä siitä lisäänny, että väkeä koulutetaan enemmän. Ei kukaan 10-15 vuotta elämästään opiskeluun ja tutkimukseen uhrannut viitsi palata takaisin päästäkseen julkishallintoon kehittämispäälliköksi alle neljällä tonnilla kuussa.
Minä en miettisi tutkimuksen ongelmaa muuten kuin hyvin vähäisesti hallinnon ja pätkätöiden osalta ja ehkä myös palkkauksen. Kaiken muun pitäisi keskittyä siihen, että Suomeen syntyisi merkittävän kokoista, tuotekehitykseen ja tutkimukseen panostavaa bisnestä. Onko Suomeen syntynyt viimeisen 20 vuoden aikana yhtään yli tuhat ihmistä työllistävää tällaista yritystä?
Eikä mitään haittaisi sekään, että yritysmaailma olisi kiinnostunut ensisijaisesti lahjakkaista yksilöistä eikä toimialaosaamisesta.
Ongelma on näin maallikon mielestä enemmänkin tässä eikä siinä, millaisessa ministeriössä tutkimustoimintaa hallinnoidaan.
Romanit ja Kalasatama
29/03/11 10:03
Kalasatamaan majoittuneiden romanien häätämisestä ja uudelleen majoittamisesta näyttää tulevan melko tyylipuhdas esimerkki tilanteesta, jossa hyvää ratkaisua ei ole olemassa ja joka poliittisesti sataa lähes yksinomaan Persujen laariin.
Kalasatamassa siis majailee ulkomaalaisia turisteja paikassa, jossa leiriytyminen ei ole sallittu ja rakennukset eivät ole ihmisasuttavassa kunnossa. Nyt sitten mietitään, missä tämä sakki voitaisiin majoittaa.
Jos keksittäisiin keino pitää tämä asia seurannaisvaikutuksiltaan yksittäisenä asiana, asiasta ei kirjoitettaisi riviäkään vaan se ratkaistaisiin kertaluontoisesti jotenkin mukavalla tavalla ja unohdettaisiin koko juttu. Kyse ei kuitenkaan ole yksittäistapauksesta, sillä sama turistijoukko on
ollut tutustumassa Helsingin nähtävyyksiin ja ihmeisiin ennenkin ja majoitusongelma oli samanlainen.
Lisäksi kyse on kauaskantoisemmasta asiasta jos päädytään mihinkään muuhun ratkaisuun kuin häätämään luvattomat oleskelijat ja rohkaisemaan heitä majoittumaan luvallisille alueille. Kaupungissa on hotelleja ja leirintäalueita ja haja-asutusalueelle leiriytyminen on jokamiehenoikeuden perusteella sallittu. Tämä ratkaisu on kuitenkin poliittisesti epäkorrekti, sillä romaneista on tehty poliittinen keppihevonen siinä sävyssä, että kaupunki ei tunnu voivan auttaa hädänalaisia.
Jos keksitään joku ratkaisu, mitä siitä seuraa?
Ensinnäkin, joku persuvouhotusta lähellä oleva taho varmasti muistaa ihmetellä kovaan ääneen, miksi Helsingin kodittomille yksinäisille miehille ei tunnu järjestyvän asuntoa mitään kautta koskaan, mutta turistien majoittamiseen löytyy kyllä rahaa ja keinoja. Asiasta voidaan jalostaa myös syrjintäkysymys jos paljastuu, että kaupunki on häätänyt alueeltaan sinne laittomasti leiriytyneitä valtaväestön edustajia, mutta toisenlaisesta etnisestä taustasta johtuen romaneja kohdellaankin eri tavalla. Jos remontoidaan tuo alue kaupungin rahalla ihmisasuttavaksi, ollaan taas metsien miesten kysymyksen äärellä. Miksi rahaa löytyy ulkomaalaisleirin rakentamiseen kun sitä ei ole koskaan löytynyt syntyperäisten stadilaisten asunnottomuuden ratkaisemiseen.
Tästä asiasta on helppoa jalostaa ilman suurempia tiikerinloikkia asetelma, jossa tuontivähemmistöjä kohdellaan paremmin kuin syntyperäisiä valtaväestön edustajia. Niitä, joiden mielestä rakennelma on epäreilu ja epäoikeudenmukainen, on monta. Ei tarvitse kauaa miettiä, mikä puolue onnistuu keräämään näiden ihmisten äänet. Saattaa myös paljastua, että asiasta poliittisen kysymyksen tehnyt joukko lopulta ampuu itseään jalkaan. Ensinnäkin mahdollinen epäoikeudenmukainen tilanne saattaa viedä ääniä ja toisekseen asian politisoiminen ja nostaminen lehtien etusivuille on tehnyt minkään ovelan yksittäisratkaisun keksimisen sangen haastavaksi.
Kalasatamassa siis majailee ulkomaalaisia turisteja paikassa, jossa leiriytyminen ei ole sallittu ja rakennukset eivät ole ihmisasuttavassa kunnossa. Nyt sitten mietitään, missä tämä sakki voitaisiin majoittaa.
Jos keksittäisiin keino pitää tämä asia seurannaisvaikutuksiltaan yksittäisenä asiana, asiasta ei kirjoitettaisi riviäkään vaan se ratkaistaisiin kertaluontoisesti jotenkin mukavalla tavalla ja unohdettaisiin koko juttu. Kyse ei kuitenkaan ole yksittäistapauksesta, sillä sama turistijoukko on
Lisäksi kyse on kauaskantoisemmasta asiasta jos päädytään mihinkään muuhun ratkaisuun kuin häätämään luvattomat oleskelijat ja rohkaisemaan heitä majoittumaan luvallisille alueille. Kaupungissa on hotelleja ja leirintäalueita ja haja-asutusalueelle leiriytyminen on jokamiehenoikeuden perusteella sallittu. Tämä ratkaisu on kuitenkin poliittisesti epäkorrekti, sillä romaneista on tehty poliittinen keppihevonen siinä sävyssä, että kaupunki ei tunnu voivan auttaa hädänalaisia.
Jos keksitään joku ratkaisu, mitä siitä seuraa?
Ensinnäkin, joku persuvouhotusta lähellä oleva taho varmasti muistaa ihmetellä kovaan ääneen, miksi Helsingin kodittomille yksinäisille miehille ei tunnu järjestyvän asuntoa mitään kautta koskaan, mutta turistien majoittamiseen löytyy kyllä rahaa ja keinoja. Asiasta voidaan jalostaa myös syrjintäkysymys jos paljastuu, että kaupunki on häätänyt alueeltaan sinne laittomasti leiriytyneitä valtaväestön edustajia, mutta toisenlaisesta etnisestä taustasta johtuen romaneja kohdellaankin eri tavalla. Jos remontoidaan tuo alue kaupungin rahalla ihmisasuttavaksi, ollaan taas metsien miesten kysymyksen äärellä. Miksi rahaa löytyy ulkomaalaisleirin rakentamiseen kun sitä ei ole koskaan löytynyt syntyperäisten stadilaisten asunnottomuuden ratkaisemiseen.
Tästä asiasta on helppoa jalostaa ilman suurempia tiikerinloikkia asetelma, jossa tuontivähemmistöjä kohdellaan paremmin kuin syntyperäisiä valtaväestön edustajia. Niitä, joiden mielestä rakennelma on epäreilu ja epäoikeudenmukainen, on monta. Ei tarvitse kauaa miettiä, mikä puolue onnistuu keräämään näiden ihmisten äänet. Saattaa myös paljastua, että asiasta poliittisen kysymyksen tehnyt joukko lopulta ampuu itseään jalkaan. Ensinnäkin mahdollinen epäoikeudenmukainen tilanne saattaa viedä ääniä ja toisekseen asian politisoiminen ja nostaminen lehtien etusivuille on tehnyt minkään ovelan yksittäisratkaisun keksimisen sangen haastavaksi.
Kymmenen kysymystä maahanmuutosta
25/03/11 17:13
Jostain hieman pimentoon jääneestä syystä päätin pullistaa otsasuontani lukemalla Ana Maria Gutiérrez Soraisen näkemyksiä. AMGS edustaa Vihreissä vankkumatonta pellefanttisarjaa ja sieltä, mistä minä maailmaa katson, on puolueelle enemmänkin rasite kuin voimavara, mutta eipä ole minun puolueeni.
Joku hommafoorumin gallup-kysely on kysellyt eduskuntavaaliehdokkaiden
näkemyksiä asioihin, myös maahanmuuttoon, ja kirjoittaja ruotii omia vastauksiaan näihin kysymyksiin. Katsotaanpa, mitä mieltä minä näistä kysymyksistä olen. Lihavoituna kysymys, kursivoituna AMGS:n vastaus ja loppu omaa lätinääni.
1.Suomeen saapuville turvapaikanhakijoille myönnettyjen tukien määrä on liian korkea
Ei pidä paikkaansa. Tukien määrä vastaa yleistä minimitoimeentulotuen tasoa. Suomen elinkustannuksiin nähden tuen määrä on juuri ja juuri riittävä. Turvapaikanhakijalle osa toimeentulotuesta voidaan lisäksi maksaa muuna kuin rahana.
Joo ja ei.
Jos tuosta tukiaisesta pitäisi maksaa asuminen ja eläminen, silloin tukien määrä olisi varmaankin melko lailla kohdallaan ja muistaakseni joku allekirjoittamamme sopimus edellyttää, että tuontieläteille maksetaan yhtä paljon kuin syntyperäisille eläteille.
Nyt kuitenkin vastaanottokeskuksissa asuva jengi kykenee lähettämään rahaa lähtömaahansa, mikä kielii siitä, että tosiasiassa rahaa ei kulu mihinkään. Tämähän on yksi turvapaikkajärjestelmän väärinkäytön muoto, eli ei edes kuvitella, että turvapaikka lopulta heltiäisi, mutta vetkuttamalla kaikin keinoin asian tutkintaa, saadaan nostettua mahdollisimman pitkään rahallisia tukiaisia ja lähetettyä niitä eteenpäin. Jos tuossa kohtaa rahana ei maksettaisi mitään vaan tarjolla olisi vain ylläpito jossakin vastaanottokeskuksessa, motiivi tähän väärinkäytön muotoon vähenisi. Tällaista on toisinaan ehdotettukin eikä ainoastaan natsikerhojen suunnasta. Myös Vihreiden riveistä on kuulunut tämän suuntaisia ajatuksia.
2. Turvapaikanhakijoita pitäisi voida palauttaa nykyistä helpommin lähtömaan oloista riippumatta
Kaikki turvapaikkahakemukset tulee tutkia ja selvittää, onko henkilöllä turvapaikan tarve vai ei. EU-maista tulevien hakemukset käsitellään nopeutetussa menettelyssä. Lainvoimaisesti kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen henkilö poistetaan maasta, ellei ole perustetta myöntää hänelle oleskelulupaa jollain perusteella.
Tässä AMGS ei oikeastaan vastaa esitettyyn kysymykseen
vaan kertoo, että nykytila on nykytilan kaltainen, joten siitä ei sen enempää.
Kysymys on kuitenkin itse ongelman keskiössä. Suomessa varsin harva suhtautuu ynseästi siihen pieneen joukkoon turvapaikanhakijoita, joille turvapaikka lopulta myönnetään. Näiden ihmisten määrä vuodessa on kymmeniä tai joitain satoja, ensimmäinen numero ei ole kovin suuri. Ongelmana pidetty asia keskittyy siihen, että jos lähtömaa sattuu olemaan tarpeeksi sössitty, sinne ei palauteta ketään, vaikka mikään sopimus ei velvoittaisi meitä päästämään näitä ihmisiä maahan. Sota, sisällissota ja köyhyys eivät erityisesti ole turvapaikkaperusteita, mutta olemme päättäneet myöntää oleskelulupia Somaliasta, Afganistanista ja Irakista tulijoille vain siksi, ettei noissa maissa ole kivaa. Ei varmasti olekaan, mutta näiden oleskelulupien myöntäminen on puhtaasti Suomen sisäpoliittinen kysymys, joten poliitikkojen kuuluisi asiaan vastata hieman huolellisemmin.
Minun mielestäni ei ole mitään syytä myöntää näitä oleskelulupia muuten kuin erityisen poikkeuksellisissa tapauksissa. Nyt näyttää käytäntö muodostuneen sellaiseksi, että kun Dublin-tapaukset on näiden muutaman maan kohdalla poistettu, tarvitaan erityisen poikkeuksellisia olosuhteita, että oleskelulupaa ei myönnetä.
3.Humanitaaristen maahanmuuttajien oikeutta perheenyhdistämiseen tulee rajoittaa
Ei pidä. Oikeus perheeseen on kansainvälinen ihmisoikeus. Perheen tuki myös auttaa henkilöitä kotoutumaan Suomeen ja siten nopeuttaa työmarkkinoille pääsyä.
Oikeus perheen perustamiseen muistaakseni mainitaan ihmisoikeuksien julistuksessa, mutta mainitaanko siellä myös se, että perheellä on oikeus muuttaa maahan sisään livahtaneen perässä? Muistelen, ettei mainita, sillä ihmisoikeussopimus ei ylipäätään tunnista ihmisoikeudeksi asettua asumaan mihin hyvänsä maailman maahan. Ihmisoikeudeksi katsotaan ainoastaan oikeus lähteä nykyisestä asuinmaasta, ottamatta kantaa siihen, onko missään paikkaa, johon päästetään.
Kirjoittaja heittää varsin köykäisesti, että kunhan suku tuodaan perässä, sen jälkeen yksi henkilö pääsee rivakammin työmarkkinoille. Tämä kaipaisi hieman tutkimustietoa taakseen ennen kuin sen uskon. Taloudellisessa mielessä voi hyvin olla, että vaikka väite pitäisi paikkansa, tulisi silti halvemmaksi elättää yksi työtön kuin ottaa yksi työläinen ja hänen perässään vetämä suku työttömiä.
Oma näkemykseni on se, että perheenyhdistämisen automaattisuus pitäisi liittyä kykyyn elättää itsensä ja perheensä. Jos tähän kykenee, mitään sen suurempaa tarveharkintaa ei kuuluisi olla. Jos ei kykene, voitaisiin jättää joku poikkeuksen mahdollistava elementti, mutta yleissääntönä pitää sitä, että perheen yhdistäminen ei onnistu.
4. Maahanmuuttajat tulisi pisteyttää sen mukaan kuinka paljon heistä on oletettavasti hyötyä Suomen taloudelle, ja annettuja pisteitä tulisi käyttää oleskeluluvan myöntämisperusteena
Ei pidä. Menettely olisi käytännössä mahdotonta toteuttaa ja lisäksi henkilöiden kohtelun määräytyminen henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella olisi Suomen perustuslain kieltämää syrjintää.
Sitten mennäänkin jo sille alueelle, joka sai otsasuonen pullistumaan.
Tietenkin menettely on täysin mahdollista toteuttaa, sillä sitähän käytetään jo monessa paikassa, kuten vaikkapa Britanniassa ja Kanadassa. Minulla on myös hieman hämärän peitossa, millä tavoin Suomen perustuslaki suojelee jotain rajojen ulkopuolella olevia ventovieraita, jotka eivät ole Suomen tuomiovallan piirissä ensinkään. Enkä itse asiassa edes näe asiaa minään syrjintäkysymyksenä, vaikka tällainen tuomiovalta olisikin olemassa.
Kyseessä saattaisi olla moraalisesti arveluttava asia, jos pisteytysperusteet olisivat erityisesti kiellettyjä ja syrjiviä. Mikään tuntemani pistesysteemi sen sijaan ei pisteytä ihonvärin, uskonnon, poliittisen toiminnan, sukupuolen tai sensellaisten asioiden mukaan. Koulutus sen sijaan vaikuttaa kuten vaikkapa kielitaito.
Jos tämä Ajatuksien Mätäoja olisi oikeassa, pitäisi ensimmäisenä
lähteä siitä, että yliopistojen pääsykoepisteytys on syrjintää. Siinähän on kyse oleellisesti samanlaisesta asiasta.
Suomessa pistesysteemiä ei kuitenkaan nähdäkseni tällä hetkellä tarvita. Sellainen pitää olla valmis ottamaan käyttöön jos joskus tarvitaan, mutta Suomeen suuntautuvan työperäisen siirtolaisuuden volyymi on niin naurettavan pieni, ettei se vaadi mitään massojen käsittelyyn tarvittavaa pistesysteemiä vaan nuo harvat hakemukset voidaan käsitellä tapauskohtaisesti. Ongelmahan ei ole se, että Suomeen suhtautuisi liikaa työperäistä maahanmuuttoa vaan enemmänkin ongelmana on sen vähäisyys ja se, että maahanmuutosta liian suuri osa on humanitaarista maahanmuuttoa, jota pidän Suomen kannalta täysin hyödyttömänä ja vahingollisena.
Pistesysteemin käyttöönotto simputtaisi niitä, joita ei haluta simputtaa ensinkään. Humanitaarisessa maahanmuutossa vähemmän on parempi, mutta sitä ei pistesysteemi edistäisi.
5. Suomen tulisi pienentää pakolaiskiintiötään
Ei pidä. Suomen pakolaiskiintiö on kansainvälisesti verrattuna pieni – tosin monellakaan muulla maalla ei ole kiintiösysteemiä, vaan muunlaisia pakolaisten vastaanottomenettelyjä. Pakolaiskiintiö on hyvä tapa toteuttaa hallittua ja kustannustehokasta pakolaispolitiikkaa.
Tästä olen samaa mieltä.
Jos turvapaikkaprosessia nuivistamalla saadaan turvapaikkaa rajoilta hakevat pääsääntöisesti katoamaan ja menemään jonkun muun maan riesaksi, voitaisiin kiintiöpakolaisjärjestelmää kasvattaa nykyisestä. Koeluontoisesti ehkä jopa merkittävästikin. Nykyinen kiintiö taisi olla 750 jos en väärin muista, mutta ajatuksellisesti viiden tuhannen kiintiö ei töki ensinkään.
Kiintiösysteemissä voidaan korjata monia humanitaarisen maahanmuuton ongelmia siten, että kenellekään ei pitäisi tulla suurta natsismin fiilistä. Ensimmäinen on puhtaasti numeromaaginen. Jos nyt rajalle jympsähtävä somali tuo tosiasiassa perässään kuusi muuta somalia ja muutaman ottopojan, joiden suku herää henkiin heti kun nämä ottopojat saavat yhdistää omat perheensä Suomeen, yksi tällä tavoin tuleva tosiasiassa merkkaa paljon useampaa ihmistä kuin yhden. Jos kiintiöpakolaisjärjestelmässä valitaan jo valmiiksi perheitä, ei ole mitään syytä yhdistää perheitä myöhemmin, joten otettujen ihmisten määrä pysyy omassa kontrollissamme ja voi seurata sopeutumistahtia paremmin kuin lähes-subjektiivinen oikeus perheenyhdistämiseen.
Toinen etu perustuu diversiteettiin. Humanitaarinen maahanmuutto näyttää aiheuttavan ongelmia siinä kohtaa, kun sopeutumattomat samaa kansallisuutta edustavat alkavat kadota omiin ghettoihinsa, minkä jälkeen edes Suomessa syntyneet lapset eivät välttämättä pääse murtautumaan ulos takapajuisista ja ahdasmielisistä kulttuureistaan osaksi valtaväestöä eikä heistä tule suomalaisia vaan he pysyvät agaaneina. Jos otamme väkeä sieltä täältä pakolaisleireiltä, voidaan huolehtia siitä, että Suomeen tulee eri kansallisuuksien edustajia niin, ettei mikään sakki pääse suuremmin ghettoutumaan.
Kolmas etu on se, että voimme valita nämä kiintiöissä otettavat.
Nykysysteemi tuntuu tuottavan runsaasti nuoria miehiä, jotka harvoin ovat missään päin heikoimmassa asemassa. Valikoimalla hieman tarkemmin voisimme ainakin osin ottaa sellaisia, joiden katsomme tarvitsevan apua eniten. Tietysti tähän voisi yhdistää porkkanoitakin vaikkapa kielen opettelussa etukäteen, mutta tästä puolesta en tiedä.
6. Suomen tulisi pienentää antamaansa kehitysapua
Ei pidä. Suomen kehitysyhteistyömäärärahat ovat kansainvälisessä mittakaavassa pienet. Kehitysyhteistyö on hyvä tapa osallistua kansainväliseen vastuunkantoon ja lievittää maailmantalouden kielteisiä vaiktuksia kehitysmaissa. Kehitysyhteistyömäärärahojen kustannustahokkuutta tulee kehittää edelleen.
Kehitysapu on tällä hetkellä kansainvälisesti poskelleen parametroitu ja pitäisi vaikuttaa ennen kaikkea tähän. On täysin järjetöntä asettaa rahallisia tai prosentillisia tavoitteita, sillä tavoitteiden pitäisi olla enemmänkin tulossidonnaisia. Kyllähän rahaa voi kaataa aivan mihin hyvänsä kohteeseen, esimerkiksi ammentamalla sen minulle, mutta ei se suuremmin hyvinvointia tuota eikä varsinkaan kestävää kehitystä.
Törsääminen on siis helppoa, mutta rahan käyttäminen viisaasti ei ole. Hyviä tuloksia on saavutettu esimerkiksi mikrolainoissa sekä hankkeissa, joiden päämäärä on luoda avun saajalle elinkeino. Infrastruktuurihankkeet voivat olla hyviä jos infrasta pidetään huolta, mutta jos ei pidetä, se on veden kantamista kaivoon.
Ensimmäisenä pitää siis miettiä uudelleen, millaista kehitysapua oikein haluamme antaa. Vasta tämän jälkeen mietitään, paljonko se maksaa. Nykyinen summa on todennäköisesti aivan hyvä kunhan se vain saataisiin tuottamaan ihmisiä, jotka eivät enää ensi vuonna tarvitse mitään apua.
7. Valtion tulisi maksaa maahanmuuttajien asiointitulkkauksen kulut vain rajallisen ajan, jonka jälkeen maahanmuuttajan on vastattava tulkkauksen kustannuksista itse
Se, että ihminen tulee ymmärretyksi, on perusoikeus- ja hallinnon toiminnan oikeellisuuskysymys.
Asioimistulkkaukseen käytetyt määrärahat ovat valtion budjetissa marginaalisia.
Tästä olen pääosin samaa mieltä. Summa on pähkinöitä, mutta tietysti periaatteellisesti hieman ärsyttää, että viimeisetkin motiivit opetella kieltä tosiasiallisesti poistetaan tarjoamalla palvelut herra ties millä kielillä.
Tämä on kuitenkin vähäpätöinen asia eikä siitä pidä liikkeelle lähteä. Tätä asiaa voidaan miettiä joskus kun ollaan ensin mietitty, miten maahanmuutto saadaan laadullisesti paremmaksi. Voi olla, että asia tällöin ratkaisee itsensä tai marginalisoituu, eikä kysymykseen tarvitse palata ensinkään.
8. Kasvot peittävään burkhaan pukeutuminen julkisella paikalla tulee kieltää
Suomessa ei ole yleistä naamioitumiskieltoa, eikä sitä tule kohdistaa mihinkään yksittäiseen ryhmäänkään. Toinen asia on se, että asiointitilanteessa kasvot on voitava näyttää henkilöllisyyden varmistamiseksi.
Näin on näreet. Jos joku haluaa pukeutua pussilakanaan, mikäpä siinä. Jos joku pakotetaan pukeutumaan pussilakanaan, tapahtuu rötös jo nykyisenkin lainsäädännön vallitessa.
Toisaalta ei pidä myöskään alistua mihinkään vaatimuksiin siitä, että Säkkivälineen kävelevillä mainoksilla olisi täsmälleen samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin muulla tavalla pukeutuvilla. Henkilöllisyyden varmistaminen tulikin käsiteltyä jo ja Suomessa pitää lähteä siitä, että henkilöllisyyttä tarkistava viranomainen tai vaikkpa pankkitoimihenkilö voi olla myös mies. Samaten hyväksymme sen, että joissain tehtävissä, jos tehtävän hoito sitä edellyttää, pitää joko käyttää virkapukua tai muuten vain pitää kasvot näkyvillä. Jos näin ei ole valmis tekemään, emme halua kuulla yhtäkään rasismisyytöstä siksi, ettei tällaisia henkilöitä valita näihin tehtäviin.
9. Kerjääminen tulisi kieltää
Ei tulisi. Kerjääminen on tietenkin ikävä ja vastenmielinen
ilmiö, mutta rajan vetäminen muuhun rahankeräämiseen ja ftf-markkinointiin lienee mahdotonta. Suomessa on kerjätty kautta historian. Se, että Suomessa kerjäävät nyt myös ulkomaalaiset, ei tee toiminnasta yhtään tuomittavampaa. Romanien ongelmiin tulee puuttua muulla tavalla kuin kieltämällä kerjääminen.
Kerjäämistä ei tietenkään tule kieltää, sillä se on aivan kunniallinen ammatti. Sen sijaan voisimme edellyttää, että kerjäämistä saa harjoittaa vain perse maassa ja selkä seinää vasten, jotta hihasta nykivät “feissarit” saataisiin pois ohikulkijoita hätyyttelemästä. En tiedä mikä näiden kanssa on tilanne nykyään, mutta viimeisenä vuotenani Suomessa Aleksin jokainen kadunkulma oli miehitetty ammattikerjäläisillä joka päivä vuoden jokaisena päivänä paitsi aivan surkeimpien säiden aikaan. Jos touhuun on tullut tolkkua ja kiusanhenkiä ei ole enää päivittäin kaikissa kulmissa, ei tarvitse tehdä tätäkään vähää.
10. Kansalaisuuden saamisen yhtenä kriteerinä tulisi olla se, että hakija on pystynyt elättämään itsensä tietyn ajan ilman yhteiskunnan tukia.
Miksi? Eiväthän suomalaisetkaan menetä kansalaisuuttaan, vaikka nostaisivat vuosikausia työttömyysetuuksia, toimeentulotukea ja muita tukia.
Sitten taas otsasuonisektoria.
Juuri siksi, että kansalaisuutta ei voi menettää, emme tietenkään halua myöntää kansalaisuuksia muille kuin sellaisille, jotka ovat sopeutuneet elämään Suomessa. Tähän kuuluu muunmuassa itsensä elättäminen ja eläminen sortumatta vakavampiin rötöksiin. Tässäkään ei tarvitse olla ehdoton, eli ymmärrämme tietysti sen, että vaikkapa vammainen tai eläkeläisenä maahan tullut on todennäköisesti jonkunlaisten yhteiskunnallisten tukien piirissä.
Minä taidan kuitenkin edustaa näissä asioissa Greenwichin Führerinä jonkunnäköistä oppositiota. Tämän kirjoittajan muutama älynväläys kuitenkin kuvaavat sitä ongelmaa, miksi Vihreät tuntuu minusta puolueena niin kovin vieraalta.
Joku hommafoorumin gallup-kysely on kysellyt eduskuntavaaliehdokkaiden
1.Suomeen saapuville turvapaikanhakijoille myönnettyjen tukien määrä on liian korkea
Ei pidä paikkaansa. Tukien määrä vastaa yleistä minimitoimeentulotuen tasoa. Suomen elinkustannuksiin nähden tuen määrä on juuri ja juuri riittävä. Turvapaikanhakijalle osa toimeentulotuesta voidaan lisäksi maksaa muuna kuin rahana.
Joo ja ei.
Jos tuosta tukiaisesta pitäisi maksaa asuminen ja eläminen, silloin tukien määrä olisi varmaankin melko lailla kohdallaan ja muistaakseni joku allekirjoittamamme sopimus edellyttää, että tuontieläteille maksetaan yhtä paljon kuin syntyperäisille eläteille.
Nyt kuitenkin vastaanottokeskuksissa asuva jengi kykenee lähettämään rahaa lähtömaahansa, mikä kielii siitä, että tosiasiassa rahaa ei kulu mihinkään. Tämähän on yksi turvapaikkajärjestelmän väärinkäytön muoto, eli ei edes kuvitella, että turvapaikka lopulta heltiäisi, mutta vetkuttamalla kaikin keinoin asian tutkintaa, saadaan nostettua mahdollisimman pitkään rahallisia tukiaisia ja lähetettyä niitä eteenpäin. Jos tuossa kohtaa rahana ei maksettaisi mitään vaan tarjolla olisi vain ylläpito jossakin vastaanottokeskuksessa, motiivi tähän väärinkäytön muotoon vähenisi. Tällaista on toisinaan ehdotettukin eikä ainoastaan natsikerhojen suunnasta. Myös Vihreiden riveistä on kuulunut tämän suuntaisia ajatuksia.
2. Turvapaikanhakijoita pitäisi voida palauttaa nykyistä helpommin lähtömaan oloista riippumatta
Kaikki turvapaikkahakemukset tulee tutkia ja selvittää, onko henkilöllä turvapaikan tarve vai ei. EU-maista tulevien hakemukset käsitellään nopeutetussa menettelyssä. Lainvoimaisesti kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen henkilö poistetaan maasta, ellei ole perustetta myöntää hänelle oleskelulupaa jollain perusteella.
Tässä AMGS ei oikeastaan vastaa esitettyyn kysymykseen
Kysymys on kuitenkin itse ongelman keskiössä. Suomessa varsin harva suhtautuu ynseästi siihen pieneen joukkoon turvapaikanhakijoita, joille turvapaikka lopulta myönnetään. Näiden ihmisten määrä vuodessa on kymmeniä tai joitain satoja, ensimmäinen numero ei ole kovin suuri. Ongelmana pidetty asia keskittyy siihen, että jos lähtömaa sattuu olemaan tarpeeksi sössitty, sinne ei palauteta ketään, vaikka mikään sopimus ei velvoittaisi meitä päästämään näitä ihmisiä maahan. Sota, sisällissota ja köyhyys eivät erityisesti ole turvapaikkaperusteita, mutta olemme päättäneet myöntää oleskelulupia Somaliasta, Afganistanista ja Irakista tulijoille vain siksi, ettei noissa maissa ole kivaa. Ei varmasti olekaan, mutta näiden oleskelulupien myöntäminen on puhtaasti Suomen sisäpoliittinen kysymys, joten poliitikkojen kuuluisi asiaan vastata hieman huolellisemmin.
Minun mielestäni ei ole mitään syytä myöntää näitä oleskelulupia muuten kuin erityisen poikkeuksellisissa tapauksissa. Nyt näyttää käytäntö muodostuneen sellaiseksi, että kun Dublin-tapaukset on näiden muutaman maan kohdalla poistettu, tarvitaan erityisen poikkeuksellisia olosuhteita, että oleskelulupaa ei myönnetä.
3.Humanitaaristen maahanmuuttajien oikeutta perheenyhdistämiseen tulee rajoittaa
Ei pidä. Oikeus perheeseen on kansainvälinen ihmisoikeus. Perheen tuki myös auttaa henkilöitä kotoutumaan Suomeen ja siten nopeuttaa työmarkkinoille pääsyä.
Oikeus perheen perustamiseen muistaakseni mainitaan ihmisoikeuksien julistuksessa, mutta mainitaanko siellä myös se, että perheellä on oikeus muuttaa maahan sisään livahtaneen perässä? Muistelen, ettei mainita, sillä ihmisoikeussopimus ei ylipäätään tunnista ihmisoikeudeksi asettua asumaan mihin hyvänsä maailman maahan. Ihmisoikeudeksi katsotaan ainoastaan oikeus lähteä nykyisestä asuinmaasta, ottamatta kantaa siihen, onko missään paikkaa, johon päästetään.
Kirjoittaja heittää varsin köykäisesti, että kunhan suku tuodaan perässä, sen jälkeen yksi henkilö pääsee rivakammin työmarkkinoille. Tämä kaipaisi hieman tutkimustietoa taakseen ennen kuin sen uskon. Taloudellisessa mielessä voi hyvin olla, että vaikka väite pitäisi paikkansa, tulisi silti halvemmaksi elättää yksi työtön kuin ottaa yksi työläinen ja hänen perässään vetämä suku työttömiä.
Oma näkemykseni on se, että perheenyhdistämisen automaattisuus pitäisi liittyä kykyyn elättää itsensä ja perheensä. Jos tähän kykenee, mitään sen suurempaa tarveharkintaa ei kuuluisi olla. Jos ei kykene, voitaisiin jättää joku poikkeuksen mahdollistava elementti, mutta yleissääntönä pitää sitä, että perheen yhdistäminen ei onnistu.
4. Maahanmuuttajat tulisi pisteyttää sen mukaan kuinka paljon heistä on oletettavasti hyötyä Suomen taloudelle, ja annettuja pisteitä tulisi käyttää oleskeluluvan myöntämisperusteena
Ei pidä. Menettely olisi käytännössä mahdotonta toteuttaa ja lisäksi henkilöiden kohtelun määräytyminen henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella olisi Suomen perustuslain kieltämää syrjintää.
Sitten mennäänkin jo sille alueelle, joka sai otsasuonen pullistumaan.
Tietenkin menettely on täysin mahdollista toteuttaa, sillä sitähän käytetään jo monessa paikassa, kuten vaikkapa Britanniassa ja Kanadassa. Minulla on myös hieman hämärän peitossa, millä tavoin Suomen perustuslaki suojelee jotain rajojen ulkopuolella olevia ventovieraita, jotka eivät ole Suomen tuomiovallan piirissä ensinkään. Enkä itse asiassa edes näe asiaa minään syrjintäkysymyksenä, vaikka tällainen tuomiovalta olisikin olemassa.
Kyseessä saattaisi olla moraalisesti arveluttava asia, jos pisteytysperusteet olisivat erityisesti kiellettyjä ja syrjiviä. Mikään tuntemani pistesysteemi sen sijaan ei pisteytä ihonvärin, uskonnon, poliittisen toiminnan, sukupuolen tai sensellaisten asioiden mukaan. Koulutus sen sijaan vaikuttaa kuten vaikkapa kielitaito.
Jos tämä Ajatuksien Mätäoja olisi oikeassa, pitäisi ensimmäisenä
Suomessa pistesysteemiä ei kuitenkaan nähdäkseni tällä hetkellä tarvita. Sellainen pitää olla valmis ottamaan käyttöön jos joskus tarvitaan, mutta Suomeen suuntautuvan työperäisen siirtolaisuuden volyymi on niin naurettavan pieni, ettei se vaadi mitään massojen käsittelyyn tarvittavaa pistesysteemiä vaan nuo harvat hakemukset voidaan käsitellä tapauskohtaisesti. Ongelmahan ei ole se, että Suomeen suhtautuisi liikaa työperäistä maahanmuuttoa vaan enemmänkin ongelmana on sen vähäisyys ja se, että maahanmuutosta liian suuri osa on humanitaarista maahanmuuttoa, jota pidän Suomen kannalta täysin hyödyttömänä ja vahingollisena.
Pistesysteemin käyttöönotto simputtaisi niitä, joita ei haluta simputtaa ensinkään. Humanitaarisessa maahanmuutossa vähemmän on parempi, mutta sitä ei pistesysteemi edistäisi.
5. Suomen tulisi pienentää pakolaiskiintiötään
Ei pidä. Suomen pakolaiskiintiö on kansainvälisesti verrattuna pieni – tosin monellakaan muulla maalla ei ole kiintiösysteemiä, vaan muunlaisia pakolaisten vastaanottomenettelyjä. Pakolaiskiintiö on hyvä tapa toteuttaa hallittua ja kustannustehokasta pakolaispolitiikkaa.
Tästä olen samaa mieltä.
Jos turvapaikkaprosessia nuivistamalla saadaan turvapaikkaa rajoilta hakevat pääsääntöisesti katoamaan ja menemään jonkun muun maan riesaksi, voitaisiin kiintiöpakolaisjärjestelmää kasvattaa nykyisestä. Koeluontoisesti ehkä jopa merkittävästikin. Nykyinen kiintiö taisi olla 750 jos en väärin muista, mutta ajatuksellisesti viiden tuhannen kiintiö ei töki ensinkään.
Kiintiösysteemissä voidaan korjata monia humanitaarisen maahanmuuton ongelmia siten, että kenellekään ei pitäisi tulla suurta natsismin fiilistä. Ensimmäinen on puhtaasti numeromaaginen. Jos nyt rajalle jympsähtävä somali tuo tosiasiassa perässään kuusi muuta somalia ja muutaman ottopojan, joiden suku herää henkiin heti kun nämä ottopojat saavat yhdistää omat perheensä Suomeen, yksi tällä tavoin tuleva tosiasiassa merkkaa paljon useampaa ihmistä kuin yhden. Jos kiintiöpakolaisjärjestelmässä valitaan jo valmiiksi perheitä, ei ole mitään syytä yhdistää perheitä myöhemmin, joten otettujen ihmisten määrä pysyy omassa kontrollissamme ja voi seurata sopeutumistahtia paremmin kuin lähes-subjektiivinen oikeus perheenyhdistämiseen.
Toinen etu perustuu diversiteettiin. Humanitaarinen maahanmuutto näyttää aiheuttavan ongelmia siinä kohtaa, kun sopeutumattomat samaa kansallisuutta edustavat alkavat kadota omiin ghettoihinsa, minkä jälkeen edes Suomessa syntyneet lapset eivät välttämättä pääse murtautumaan ulos takapajuisista ja ahdasmielisistä kulttuureistaan osaksi valtaväestöä eikä heistä tule suomalaisia vaan he pysyvät agaaneina. Jos otamme väkeä sieltä täältä pakolaisleireiltä, voidaan huolehtia siitä, että Suomeen tulee eri kansallisuuksien edustajia niin, ettei mikään sakki pääse suuremmin ghettoutumaan.
Kolmas etu on se, että voimme valita nämä kiintiöissä otettavat.
6. Suomen tulisi pienentää antamaansa kehitysapua
Ei pidä. Suomen kehitysyhteistyömäärärahat ovat kansainvälisessä mittakaavassa pienet. Kehitysyhteistyö on hyvä tapa osallistua kansainväliseen vastuunkantoon ja lievittää maailmantalouden kielteisiä vaiktuksia kehitysmaissa. Kehitysyhteistyömäärärahojen kustannustahokkuutta tulee kehittää edelleen.
Kehitysapu on tällä hetkellä kansainvälisesti poskelleen parametroitu ja pitäisi vaikuttaa ennen kaikkea tähän. On täysin järjetöntä asettaa rahallisia tai prosentillisia tavoitteita, sillä tavoitteiden pitäisi olla enemmänkin tulossidonnaisia. Kyllähän rahaa voi kaataa aivan mihin hyvänsä kohteeseen, esimerkiksi ammentamalla sen minulle, mutta ei se suuremmin hyvinvointia tuota eikä varsinkaan kestävää kehitystä.
Törsääminen on siis helppoa, mutta rahan käyttäminen viisaasti ei ole. Hyviä tuloksia on saavutettu esimerkiksi mikrolainoissa sekä hankkeissa, joiden päämäärä on luoda avun saajalle elinkeino. Infrastruktuurihankkeet voivat olla hyviä jos infrasta pidetään huolta, mutta jos ei pidetä, se on veden kantamista kaivoon.
Ensimmäisenä pitää siis miettiä uudelleen, millaista kehitysapua oikein haluamme antaa. Vasta tämän jälkeen mietitään, paljonko se maksaa. Nykyinen summa on todennäköisesti aivan hyvä kunhan se vain saataisiin tuottamaan ihmisiä, jotka eivät enää ensi vuonna tarvitse mitään apua.
7. Valtion tulisi maksaa maahanmuuttajien asiointitulkkauksen kulut vain rajallisen ajan, jonka jälkeen maahanmuuttajan on vastattava tulkkauksen kustannuksista itse
Se, että ihminen tulee ymmärretyksi, on perusoikeus- ja hallinnon toiminnan oikeellisuuskysymys.
Tästä olen pääosin samaa mieltä. Summa on pähkinöitä, mutta tietysti periaatteellisesti hieman ärsyttää, että viimeisetkin motiivit opetella kieltä tosiasiallisesti poistetaan tarjoamalla palvelut herra ties millä kielillä.
Tämä on kuitenkin vähäpätöinen asia eikä siitä pidä liikkeelle lähteä. Tätä asiaa voidaan miettiä joskus kun ollaan ensin mietitty, miten maahanmuutto saadaan laadullisesti paremmaksi. Voi olla, että asia tällöin ratkaisee itsensä tai marginalisoituu, eikä kysymykseen tarvitse palata ensinkään.
8. Kasvot peittävään burkhaan pukeutuminen julkisella paikalla tulee kieltää
Suomessa ei ole yleistä naamioitumiskieltoa, eikä sitä tule kohdistaa mihinkään yksittäiseen ryhmäänkään. Toinen asia on se, että asiointitilanteessa kasvot on voitava näyttää henkilöllisyyden varmistamiseksi.
Näin on näreet. Jos joku haluaa pukeutua pussilakanaan, mikäpä siinä. Jos joku pakotetaan pukeutumaan pussilakanaan, tapahtuu rötös jo nykyisenkin lainsäädännön vallitessa.
Toisaalta ei pidä myöskään alistua mihinkään vaatimuksiin siitä, että Säkkivälineen kävelevillä mainoksilla olisi täsmälleen samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin muulla tavalla pukeutuvilla. Henkilöllisyyden varmistaminen tulikin käsiteltyä jo ja Suomessa pitää lähteä siitä, että henkilöllisyyttä tarkistava viranomainen tai vaikkpa pankkitoimihenkilö voi olla myös mies. Samaten hyväksymme sen, että joissain tehtävissä, jos tehtävän hoito sitä edellyttää, pitää joko käyttää virkapukua tai muuten vain pitää kasvot näkyvillä. Jos näin ei ole valmis tekemään, emme halua kuulla yhtäkään rasismisyytöstä siksi, ettei tällaisia henkilöitä valita näihin tehtäviin.
9. Kerjääminen tulisi kieltää
Ei tulisi. Kerjääminen on tietenkin ikävä ja vastenmielinen
Kerjäämistä ei tietenkään tule kieltää, sillä se on aivan kunniallinen ammatti. Sen sijaan voisimme edellyttää, että kerjäämistä saa harjoittaa vain perse maassa ja selkä seinää vasten, jotta hihasta nykivät “feissarit” saataisiin pois ohikulkijoita hätyyttelemästä. En tiedä mikä näiden kanssa on tilanne nykyään, mutta viimeisenä vuotenani Suomessa Aleksin jokainen kadunkulma oli miehitetty ammattikerjäläisillä joka päivä vuoden jokaisena päivänä paitsi aivan surkeimpien säiden aikaan. Jos touhuun on tullut tolkkua ja kiusanhenkiä ei ole enää päivittäin kaikissa kulmissa, ei tarvitse tehdä tätäkään vähää.
10. Kansalaisuuden saamisen yhtenä kriteerinä tulisi olla se, että hakija on pystynyt elättämään itsensä tietyn ajan ilman yhteiskunnan tukia.
Miksi? Eiväthän suomalaisetkaan menetä kansalaisuuttaan, vaikka nostaisivat vuosikausia työttömyysetuuksia, toimeentulotukea ja muita tukia.
Sitten taas otsasuonisektoria.
Juuri siksi, että kansalaisuutta ei voi menettää, emme tietenkään halua myöntää kansalaisuuksia muille kuin sellaisille, jotka ovat sopeutuneet elämään Suomessa. Tähän kuuluu muunmuassa itsensä elättäminen ja eläminen sortumatta vakavampiin rötöksiin. Tässäkään ei tarvitse olla ehdoton, eli ymmärrämme tietysti sen, että vaikkapa vammainen tai eläkeläisenä maahan tullut on todennäköisesti jonkunlaisten yhteiskunnallisten tukien piirissä.
Minä taidan kuitenkin edustaa näissä asioissa Greenwichin Führerinä jonkunnäköistä oppositiota. Tämän kirjoittajan muutama älynväläys kuitenkin kuvaavat sitä ongelmaa, miksi Vihreät tuntuu minusta puolueena niin kovin vieraalta.
Lisää vaalinalusretoriikkaa
25/03/11 09:40
Kirjoitin muutama päivä sitten Hesarin vieraskynän pohjalta ajatuksia siitä, miten perussuomalaisiin suhtaudutaan.
Tänään HS-raati on keskustellut asiasta myös ja joukossa on
joitain varsin mielenkiintoisia näkemyksiä. Käydäänpä näistä läpi muutama.
Tutkija Leena-Maija Rossi kysyy miksi maahanmuuttoon nurjasti suhtautuvat olisivat "maahanmuuttokriittisiä", mutta perussuomalaisten ideoihin kriittisesti suhtautuvat olisivat suvaitsemattomia
Tässähän ymmärretään jo koko asia aivan väärin. Kyse ei ollut siitä, että Perussuomalaisten ajatusten vastustamisessa olisi jotain outoa tai väärää. Kysehän koko ylimielisyyskeskustelussa oli siitä, että osa retoriikasta keskittyy Perussuomalaisten todellisten tai oletettujen kannattajien älynlahjojen, sukupuolen ja muiden epäoleellisten seikkojen ruotimiseen ja väitetään Persujen ajatuksia huonoiksi sen takia, että niitä kannattavat miehet tai matalasti koulutetut. Tämä ei ole mikään peruste, mutta toisenlaisia perusteita on kyllä löydettävissä, mikäli haluaa suhtautua kriittisesti perussuomalaisten ideoihin. Suvaitsematonta ja ylimielistä on sen sijaan todeta, että tyhmien ihmisten tai miesten mielipiteillä ei ole niin väliksi.
Esseisti Antti Nylénin mielestä ongelma syntyy siitä, että perussuomalaiset ei ole poliittinen puolue, jonka ideologista asemaa voisi arvioida asiallisesti, vaan tunnus, slogan, lippu. "Sen alle on nyt ryhmittynyt runsaasti kaikenlaista sekavaa tunnetta ja ajatuksenpoikasta. Suosio on suuri juuri siksi, että hyvin monenlaiset kaunan- ja epäreiluudentunteet mahtuvat perussuomalaisten lipun alle.
Tässä taas on huomattavasti enemmän järkeä. Perussuomalaiset näyttää olevan hankala vastustaj
Tänään HS-raati on keskustellut asiasta myös ja joukossa on
Tutkija Leena-Maija Rossi kysyy miksi maahanmuuttoon nurjasti suhtautuvat olisivat "maahanmuuttokriittisiä", mutta perussuomalaisten ideoihin kriittisesti suhtautuvat olisivat suvaitsemattomia
Tässähän ymmärretään jo koko asia aivan väärin. Kyse ei ollut siitä, että Perussuomalaisten ajatusten vastustamisessa olisi jotain outoa tai väärää. Kysehän koko ylimielisyyskeskustelussa oli siitä, että osa retoriikasta keskittyy Perussuomalaisten todellisten tai oletettujen kannattajien älynlahjojen, sukupuolen ja muiden epäoleellisten seikkojen ruotimiseen ja väitetään Persujen ajatuksia huonoiksi sen takia, että niitä kannattavat miehet tai matalasti koulutetut. Tämä ei ole mikään peruste, mutta toisenlaisia perusteita on kyllä löydettävissä, mikäli haluaa suhtautua kriittisesti perussuomalaisten ideoihin. Suvaitsematonta ja ylimielistä on sen sijaan todeta, että tyhmien ihmisten tai miesten mielipiteillä ei ole niin väliksi.
Esseisti Antti Nylénin mielestä ongelma syntyy siitä, että perussuomalaiset ei ole poliittinen puolue, jonka ideologista asemaa voisi arvioida asiallisesti, vaan tunnus, slogan, lippu. "Sen alle on nyt ryhmittynyt runsaasti kaikenlaista sekavaa tunnetta ja ajatuksenpoikasta. Suosio on suuri juuri siksi, että hyvin monenlaiset kaunan- ja epäreiluudentunteet mahtuvat perussuomalaisten lipun alle.
Tässä taas on huomattavasti enemmän järkeä. Perussuomalaiset näyttää olevan hankala vastustaj