Kuten kirjoitettu on, Suomessa talous on varsin kuralla, ja talouskurimuksesta selvitäksemme pitäisi visioida uutta, ehdottaa rohkeasti uusia tapoja tehdä asioita, paljastaa rahanhaaskaus ja kiinnittää huomio vääristä toimintatavoista tai kulttuurista johtuvaan tehottomuuteen.

Erityisesti kaksi viimeistä ovat asioita, jotka kuuluisivat tiedotusvälineille. Ei byrokratia itseohjautuvasti totea tekevänsä tyhmiä asioita, eikä rahan ylimitoitettua ammentamista yhteiskuntasuhteet hyvin hoitaneille firmoille ja konsulttitaloille ainakaan Tietoenator paljasta.

Yleisellä tasolla Suomessa ongelmana on näissä asioissa se, että hallitukset ovat koalitioita ja lehdistö ei ole poliittisesti värittynyttä. Englannissa hallitus on yhden puolueen muodostama paitsi sota-aikaan, ja media on jakautunut kahden valtapuolueen välille ja Guardianiin, joka kertoo, kuinka monta peruskoulunopettajaa minkä hyvänsä julkisen hankkeen hinnalla voisi palkata vuodeksi. Tästä seuraa se, että ei-vallassa olevan puolueen lehdistö tonkii jatkuvasti kaikkia kasoja ja yrittää löytää sieltä kohu-uutisia korruptiosta, välistävedosta tai toistaitoisuudesta.

Suomessa valtamediat ovat Yle, HS+IS ja hieman vähäisempänä Iltalehti. Näistä Iltalehti on puoliavoimesti pro-kokoomus. Yle on poliittisessa valvonnassa, joten se käytännössä lähinnä tukee hallitusta eikä yritä avoimesti kampittaa sitä. HS:n rooli tuntuu olevan hieman samanlainen, eli se hymistelee vallankahvassa olijaa eikä ainakaan sitä aktiivisesti yritä nolata.

Jos asiat eivät yleisestikään ole olleet suorastaan mallillaan, viime ajat ovat olleet pohjanoteeraus.

Siinä, missä muualla hyödynnetään hallinnon julkisuusvelvoitetta ja vaaditaan esiin yleisesti kiinnostavia papereita ja sopimuksia, Suomessa keskitytään täydellisen epäkiinnostavaan Tiitisen listaan. Tiitisen listalla on sellaisia henkilöitä, joiden epäillään vakoilleen olemasta lakanneen valtion hyväksi joskus nuoruutensa hulluina vuosina. Tällä listalla on vain ja ainoastaan juoruarvoa. Se ei todista mitään, joten kuka hyvänsä voi kiistää asian vaikka nimi löytyykin listalta. Valtaosa listan nimistä on sitä paitsi jo eläkkeellä eikä heidän mustamaalaamisensa enää auta mitään ainakaan poliittisen kentän ravistelussa. Ja vaikka sieltä löytyisi joku kurantti nimi, hän voi aina sanoa olleensa 19-vuotiaana hieman hölmö, ja kansan syvät rivit ymmärtäisivät asian aivan mainiosti. Minäkin olen tehnyt hölmöjä asioita tuon ikäisenä.

Tiedotusvälineet tuntuvat pistävän poskettomasti paukkuja saadakseen käsiinsä juorun 40 vuoden takaa. Samaan aikaan valtio törsää holtittomammin kuin koskaan, mätää paljastuu poliittisesta koneistosta heti kun pintaa vähän rapsuttaa. Näiden pesäkkeiden pöyhintä olisi kiinnostavaa ja tuottaisi jotakin hyödyllistä tulevaisuuden Suomeen, jos korruptoitunut ja mätä osa poliittista kulttuuria saataisiin syrjään.

Mutta ei tunnu kiinnostavan.

Yksi lain tehtävä, joskaan ei ainoa, on puolustaa heikompia vahvemman mielivaltaa vastaan.

Vahvin voi teoriassa tehdä jokseenkin mitä hyvänsä vaikkei hänelle siihen annettaisi mitään oikeuttakaan, mutta heikompi turvaa lakiin turvatessaan henkensä ja omaisuutensa. Yksinomaan tästä lähtökohdasta sellaista lakia ei ole tarpeen edes säätää, joka vain sementoi vahvimman mielivallan.

Mietin tuossa tuubissa lusiessani erästä aikaisempaa, asiaa sivuavaa kirjoitustani. Joudun nimittäin tekemään Suomesta sellaisen jossain määrin surullisen havainnon, että laki ja oikeus ovat voimassa vain, jos valtion verotulot eivät ole uhattuna.

En edes tässä puhu siitä tapauksesta, että veroasioissa on käytössä ainoastaan diktatuureihin ja työläisten paratiiseihin kuuluva käännetty todistustaakka, jossa syytetty oletetaan syylliseksi ja hänen on jotenkin yritettävä todistaa syyttömyytensä.

Nykyään saamme lukea lehdistä lähes päivittäin tapauksista, joissa valtio instansseineen ei noudata edes itse tekemäänsä lainsäädäntöä vaan sivuuttaa sen heittämällä, jos työmies Pohjois-Savosta yrittää halpa-arvoisesti pistää valtion kerrassaan polvilleen tuomalla Virosta kaksi kartonkia tupakkaa. Autoihin, viinaan ja tupakkaan liittyvien, pakasta vedettyjen ja mihinkään perustumattomien tullimääräysten lainvastaisuus on yleisesti tiedossa, mutta lainvastaiset käytännöt eivät kiinnosta ketään, sillä ristiriidassa on laki ja verotulo. Jos tarkoitus olisi noudattaa lakia huolellisesti ja lainvastainen käytäntö olisi silkka voipaus, jollaisia kaikille tekeville sattuu, se korjattaisiin virkamiestyönä nopeasti kun asia paljastuu. Suomessa kuitenkin valtio käyttää kaikki valitustiet, vitkuttelee prosessissa ja edes EY-oikeuden tuomion saatuaan ei korjaa asiaa kuntoon vaan pöyhii sitä vain hieman, jotta prosessi saadaan alkamaan alusta.

Tämä asetelma on täysin poskellaan. Sen vaikutusta lain ja lainkäytön legitimiteettin voi vain arvioida, mutta ei se sille ainakaan hyvää tee. Kun valtiolla on oikeus sanella pelisäännöt ja siitä huolimatta kansalainen ei voi luottaa siihen, että sääntöjä myös noudatetaan, on vaikeaa nähdä tällaisen lainsäädännön ansaitsevan suurtakaan kunnioitusta ja arvonantoa.

Vaikuttaa siltä, että valtio väkivaltakoneistoineen asetetaan kaikissa raha-asioissa heikomman asemaan ja rakennetaan käytäntö niin, ettei vahvemmaksi katsotulla yksittäisellä taistelijalla ole mitään oikeuksia tätä sorrettua valtio-reppanaa vastaan. Homma haisee, ja haju ei ole erityisen miellyttävä.

Olaus Petri lausui liki 400 vuotta sitten “jos ei se ole oikeus ja kohtuus, ei se silloin saata olla lakikaan” ylimmäksi ohjeeksi tuomarille. Suomi luimii yli siitä, missä aita on matalin, säätämällä näennäisesti oikeutta ja kohtuutta edustavia lakeja, mutta sivuuttamalla niistä käytännössä epämiellyttävät jos lakia noudattamalla jäisi saamatta ehkä jopa kymmenen euron verotulot.

Suomi ei ole ainoa maa, jossa kohtuus on kadonnut kauaksi ja legitimiteetti samaten.

Britanniassa voi saada tekijänoikeusrikoksesta rajattoman sakon ja kymmenen vuotta linnaa. Tämä rikosnimike ei edellytä taloudellisen voiton tavoittelua eli piraattien kaupustelua, vaan nettipiratismi ja vastikkeeton leffojen jakaminen voivat riittää maksimituomioon. Käytännössä kymmentä vuotta tuskin on kenellekään vertaisverkkokäyttäjälle jaettu, mutta tätä voi taas miettiä heikompi-vahvempi -asetelmasta. Samaten voi miettiä, toteutuuko kohtuus siitä, että maksimirangaistus melko törkeistä väkivaltarikoksista on vähäisempi.

Maailmanlaajuiset kymmeniä tai satoja miljardeja veivaavat viihdejätit katsotaan maagisesti heikommiksi, ja niitä suojellaan yksittäisiltä ihmisiltä, vaatimatta niiltä vastikkeeksi yhtään mitään. Lainsäätäjä on sortunut numerohuijauksen ja tilastoharhan edessä rähmälleen. Piratismin väitetään aiheuttavan vähintäänkin 42 höpsiljoonan suuruiset tappiot vuosittain, mutta missään ei analysoida tätä lukua mitenkään. Tarkempi analyysi paljastaisi kaksi asiaa: sen, että tätä rahaa ei oletetulla asiakaskunnalla koskaan ollutkaan, joten viihdeteollisuus ei olisi voinut saada sitä vaikka piratismia ei olisikaan, sekä sen, että iso osa maksukykyisten ihmisten harrastamasta piratismista sisältää elementtinä sen, että hommataan jotakin, jota ei viihdeteollisuuden oman viivytys- ja markkinasegmentoinnin takia ole kaupan kuin naapurivaltiossa.

Maksukyvyttömien tapauksessa viihdeteollisuus hyötyy piratismista. Tämä on hieman outo väite, mutta nähdäkseni asia on juuri näin. Heillä ei olisi maksaa seitsemäätoista puntaa elokuvasta, joten katsotaan asiaa miten päin tahansa, viihdeteollisuus ei saa tuota 17 puntaa tältä henkilöltä, sillä hänellä ei ole sitä. Vaihtoehtona on ainoastaan se, että hän näkee elokuvan tai ei näe sitä. Jos hän ei näe sitä, ei tapahdu mitään. Jos hän näkee sen, markkinointitutkimuksissa tämä henkilö näkyy elokuvan nähneenä. Mitä enemmän ihmisiä näitä elokuvia näkee, sitä enemmän leffantekijä voi rahastaa leffassa merkittävässä sivuroolissa pyörivän Smirnoff-pullon valmistajalta. Tätä valmistajaa ei kiinnosta, onko leffa ostettu, katsottu kaverilla vai waretettu netistä. Mainos menee kaikille näille perille samalla tavalla.

Maksukykyisten tapauksessa taas Eurooppa on antanut turhaan järjettömän vahvan suojan viihdeteollisuudelle vastikkeetta. Kun tuotoksia ei ole laillisia kanavia pitkin kaupan samana päivänä kuin USA:ssa, käytetään laittomia kanavia. Nähdäkseni 10 vuotta häkkiä ja rajaton sakko olisivat edes etäisesti puolusteltavissa ainoastaan siinä tapauksessa, että tuotos on kaupan Englannissa samaan aikaan ja hintaan kuin USA:ssa, mutta tätäpä emme edellytä viihdebisnekseltä vaan annamme heidän edistää puhtaasti omia etujaan ilman mitään velvollisuuksia sitä yhteiskuntaa kohtaan, joka on tehnyt aineettoman hyödykkeen merkityksettömästä anastamisesta raskaamman rikoksen kuin asunnon putsaamisesta, auton varastamisesta tai kulmakaupan aseellisesta ryöstöstä.

Jos tilanne oikeasti on sellainen, että kuluttajan katsotaan olevan näitä konglomeraatteja ja valtiota vahvempi, jonkun pitäisi perustella asia jotenkin. Ei ole kuulunut perusteluja, asiaan mitenkään liittymätöntä propagandaa sitäkin enemmän.

Propaganda on joka kerran täsmälleen samaa. Taiteilijat joutuvat yömajoihin ja pinkopahvien alle jos ei häkki heilahda, ja jos sikafarmari Lapualta saa ostaa Virosta tupakkansa kuten laki lupaa, Suomen köyhät joutuvat yömajoihin ja pinkopahvien alle.

Jos lait ovat huonoja, pitää säätää parempia. Järjettömien lakien palvonta ja järkevien lakien sivuuttaminen eivät edistä mitään kannatettavia asioita, kuten vaikkapa oikeusvaltion periaatteita ja lain yleistä kunnioittamista.

Useissa paikoissa on viitattu viime päivinä tutkimukseen, jossa todetaan liberaalien ateistien olevan älykkäämpiä kuin muiden.

Tutkimusta en sinänsä ruodi. On totta tai on olematta. Sen sijaan kummallinen oli tuossa paperossissa annettu merkitys liberalismille:
I provisionally define liberalism (as opposed to conservatism) as the genuine concern for the welfare of genetically unrelated others and the willingness to contribute larger proportions of private resources for the welfare of such others. In the modern political and economic context, this willingness usually translates into paying higher proportions of individual incomes in taxes toward the government and its social welfare programs.

Mitäs hemmettiä?

Minä en ole koskaan ajatellut, että yllä mainittu olisi liberalismia. Sosialidemokratialta se sen sijaan haiskahtaa aika tukevasti, sillä koko käsite supistetaan pelkäksi rahanjako- ja verojenrakastamisaatteeksi.

Mitenkähän on? Olen ajatellut liberalismin olevan enemmänkin avarakatseisuusaate, jossa ollaan valmiita tutkimaan uusia asioita ja aatteita ennakkoluulottomasti, ja liberaali henkilö kykenee suvaitsemaan ympärillään vaivatta täysin erilaisia ajatuksia ja arvoja suosivia ihmisiä.

Sanakirja tuntuisi olevan lähempänä minun määritelmääni, mutta tuo tutkijan näkemys hieman yllättää. Onko liberalismi todella vain verojen rakastamista ja tulonsiirtoja? Jos on, se selittää, miksi Maalaisliitto istuu europarlamentissa liberaalien ryhmässä.

Kun mietiin aatteita ja ihmisiä, liberaalit ovat harvinaista herkkua. Monet pitävät itseään sellaisina, mutta edustavat he sitten oikeistolaista tai vihervasemmistolaista ajatusmaailmaa, kyky suvaita niitä toisia näyttää olevan huomattavan rajallinen. Erilaisten ja vastakkaisten ajatusten kanssa heikoimmin tuntuvat pärjäävän Vihreät ja Kokoomuksen ääriespoolaissiipi, ja kummassakin joukossa on runsaasti ihmisiä, jotka pitävät itseään avarakatseisina ja suvaitsevina siksi kun he suvaitsevat yltiöhumaanisti joko etnisiä vähemmistöjä taikka naapuririvitalon asukkeja.

Tästä on kuitenkin huomattavan pitkä matka siihen, että hyväksyttäisiin vaikkapa turvapaikkamenettelyn huomattavaa kiristämistä kannattavia taikka naapurilähiön kerrostalon ay-jyriä aatteineen. Näin ollen en voi mitenkään pitää tällaisia ihmisiä kovin liberaaleina, vaikka he itse itselleen ovatkin sellaisen leiman antaneet.

Jos sen sijaan hyväksymme tuon tutkijan määritelmän liberalismista, huomaamme, että Suomessa liberaaleja ovat teollisuuspaikkakuntien teollisuusduunarit, jotka maksavat veronsa vain hieman nuristen kun rahaa riittää silti mukavasti kossuun ja nallelimsaan.

Väliin aina kuulee vaatimuksia ja ehdotuksia siitä, että politiikassa pitäisi palata ideologisen politiikanteon aikaan. Puolueita syytetään siitä, että ne ovat hukanneet aatteelliset juurensa.

Vaan kuinkahan on? Kun katson Suomen poliittista karttaa ja mietin asiaa askelta pidemmälle, Suomessa ideologia näyttäisi lähinnä olevan rasite puolueelle eikä niinkään ansio. Ideologia saattaa kantaa hetken, mutta lopulta se muuttuu painolastiksi. Ideologiat eivät näytä kykenevän uudistumaan samalla rivakkuudella kuin suomalainen yhteiskunta, ja puolueet ovat jotain siltä väliltä.

Yhteiskunnissa muutos on Suomessa ollut viimeiset 70 vuotta aivan mahdottoman ripeää melkein kaikilla alueilla. En käy tätä muutosta suuremmin läpi, mutta muistamme maatalousvaltiosta teollisuusvaltioksi muuttumisen, holhousvaltion rakentamisen, vihreyden nousun, kaupungistumisen, työelämän muutoksen ja monet muut asiat.

Oma havaintoni asiasta on se, että Kokoomuksen erityisen vahva veto johtuu nimenomaan siitä, ettei puolueella ole ollut pitkään aikaan varsinaista ideologiaa. Sitä pidetään vasemmiston ja muiden vastustajien mielessä kypäräpäisten pappien köyhienkyykytyspuolueena, mutta minä näen asian toisin. Kokoomus voi toki tehdä tuota, mutta se voi tehdä mitä hyvänsä, sillä puolueella ei ole varsinaista doktriinia vaan se tekee mitä sattuu riippuen siitä, keitä siellä sattuu olemaan etulinjassa. Tällainen arpalippu- ja tuuliviiripuolue on kuitenkin erinomaisen suosittu. Tämä pistää miettimään.

Mitä vahvempi aatteellinen tausta puolueilla on, sitä huonommin niillä tuntuu menevän.

Pienissä puolueissa joku aate on kovasti esillä. Se ei esimerkiksi persujen tapauksessa ole mikään erityisen konkreettinen ja helposti kuvattava asia, mutta unohdetun kansan äänillä eu:n vastustaminen tuottaa jonkun kannatuksen ilman suuria mahdollisuuksia siitä kiriä. RKP:n “aate” on kielivähemmistön etujen ajaminen on sitten kyse erivapauksien ylläpitämisestä tai perusoikeuksien puolustamisesta. Kristillisten aatetta ei tarvitse kaukaa hakea, ja tämä tuottaa Päivi Räsäsen, ja syyttäjä lepää.

Vihreiden tilanne on hieman kimurantimpi, sillä puolueessa vaikuttaa useita ideologioita. Ympäristöasiat ovat yksi, mutta lisäksi on vähemmistöjensuosintaideologia, feminismi ja muutama muu. Keskittymällä moneen puolueesta tulee tietysti astetta kiinnostavampi jyrkkiä aatteita kaipaavalle nuorisolle, mutta kun kannatus ei tunnu kasvavan samaa tahtia kuin vihreä nuoriso kasvaa aikuiseksi ja uutta pukkaa putkesta, se kertoo meille siitä, että vanhemmat ja hieman konservatiivisemmat osin siirtyvät Vihreistä muihin puolueisiin. Tähän epäilen syyksi sen, että vaikka joku ideologia sinänsä miellyttäisi, ne muut alkavat ärsyttää tai ainakin niiden nimissä tehdään vääriä asioita, ja joku muu puolue näyttääkin paremmalta. Kannatus näyttää vakiintuneen ainakin toistaiseksi tuohon 10-14 prosentin paikkeille, mutta siinä on toki kasvupotentiaalia, kuten olen kirjoittanut menneisyydessä.

Sitten suuret puolueet. Kokoomus tuli jo käsitellyksi.

Kepun ideologia on maalaisliitossa ja aluepolitiikassa. Tämä ideologia kantoi pitkälle kun Suomi asui maaseudulla, mutta nyt se on painolasti, kuten ideologioille kovin helposti käy. Suomi ei enää asu maalla ja politiikka tehdään kaupungeissa, mutta junantuomatkaan eivät tunnu enää Helsingissä Kepua äänestävän. Kepu on yrittänyt selittää olevansa kaupunkilaispuolue, mutta vahva maalainen ideologia tökkii vastaan sangen pahasti eikä kaupunkien valloitus ota onnistuakseen.

SDP:n ideologia oli alkuun työväenliikkeessä. Tämäkin ideologia kantoi alkuun kun suomalaiset olivat perinteisissä tyypillisissä työsuhteissa ja kuuluivat liittoon. Hyvinvointivaltiota rakennettiin, vaan kuinka on nyt? Nuoret demarit mahtuvat samaan taksiin, ja tämä johtuu siitä, että ideologia on muuttunut painolastiksi. AY-toiminta ei enää kiinnosta, koska ay-liike ei ole kyennyt vastaamaan pätkätyökulttuurin syntyyn muuten kuin vastustamalla sitä. Hyvinvointivaltiokulma on kääntynyt suurten ikäluokkien etujen valvonnaksi, ja tämäkään ei miellytä nuoria. SDP:n kovin veto oikeastaan sattui 80- ja 90-luvuille, kun se onnistui karistamaan perinteisiä ideologisia juuriaan vähän kauemmaksi. Siitä on otettu takapakkia kun aatetta kulisseissa räyhäävän Tuomiojan kannattajia on pitänyt saada jonkun toisen puheenjohtajan taakse, ja nyt ollaan tukevasti “suuret ikäluokat” -talutusnuorassa. Painolastia, painolastia.

Tämä köykäinen ja mutkia tahallaan oikonut analyysi näyttäisi siis siltä, että puolueet pääsevät kyllä lentoon ja julkisuuteen aatteella, mutta jossain vaiheessa aate ja ideologia on hylättävä tai kasvun rajat tulevat vastaan. Ei siksi, että aatteet olisivat huonoja vaan siksi, että aika ajaa aatteiden ohitse. Nuorten aate- ja arvomaailma on hyvin erilainen kuin heitä sukupolven tai kaksi vanhempien ihmisten, ja aatteeseen kovin vahvasti takertumalla ajetaan jossain kohtaa mahdolliset kannattajat kilpailijoiden syliin. Kameleonttimaisesti aatetta vaihtamalla tietysti pärjäisi hyvin myös, mutta se on hankalaa, kun puolueessa on vallankahvassa syrjäytyvän aatteen kaaderi, joka ei suostu mitenkään omaksumaan uutta.

Kaksipuoluemaissa ja vanhemmissa demokratioissa, esimerkiksi Britanniassa, on täysin mahdotonta löytää mitään järkevästi määriteltävää ideologiaa Labourin tai Toryjen takaa. Kokoomus muistuttaa näitä Suomessa eniten. Pieniäkin puolueita on vastustamassa neekereitä, vaatimassa itsenäisyyttä Skotlannille, Ulsterille tai - herra paratkoon - Walesille, mutta nämä ideologiapuolueet ovat marginaalissa eivätkä ne ikinä haasta ideologiattomia valtapuolueita.

Joten mitenkhän on? Pitääkö puolueiden palata ideologiaan vai ei? Minä en usko, että kannattaa, vaan vanhatkin ideologian rippeet kannattaa karistaa pois.

Ainakin kannatuslukujen valossa näyttäisi siltä. Politiikan kulisseissa ollaan yleisesti sitä mieltä, että Kokoomuksen hyvä veto ei johdu puolueen hyvyydestä vaan muiden huonoudesta, ja muiden huonous johtuu ennen kaikkea juuri vanhoihin aatteisiin takertumisesta.

Miettikääpä sitä.

Astrid Thors on ottanut yhteyttä poliisiin saamiensa tappouhkausten takia.

Lausunnossaan hän kertoo näin: Jos emme tee loppua tällaisesta kirjoittelusta emmekä selvästi viestitä, että avoimesti rasistiset uhkailut eivät ole hyväksyttävissä, joku voi luulla, että on laillista siirtyä sanoista tekoihin.

Tässä on kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että tappouhkaukset ja sellaisiksi tulkittavat sekä muu vakavalla väkivallalla uhkailu kuuluu ottaa Suomessa vakavasti. Poliitikkojen pitää olla valmiita sietämään se, että heidät halutaan esittämään pääosaa Tervakosen terva- ja höyhenjuhlissa, mutta tämä on eri asia.

Vaikka jonkun pellekerhon kieli poskessa tehtyä tappouhkausta ei ehkä pitäisikään ottaa niin vakavasti, rajankäynti on mahdotonta jos kenelle hyvänsä uhkailijalle jätetään takaportiksi vetoaminen huumoriin. Kun tätä rajankäyntiä ei kukaan pysty tekemään ennen kuin jälkikäteen, on asioihin puuttumiselle hyvä peruste.

Thorsilta sen sijaan karkailee hänen yhdistäessään tähän asiaan myös rasistisen motiivin.

Astrid Thors edustaa suomalaista valtaväestöä. Hän edustaa myös kielivähemmistöä, mutta äidinkieli ei liity rotuun ja rotusortoon (=rasismi) mitenkään. Mainitut tappouhkaajat eivät ymmärtääkseni myöskään keskittyneet Thorsin suomenruotsalaisuuteen vaan Thorsin maahanmuuttopolitiikkaan.

Thors siis laajentaa rasismin määritelmää siten, että omasta mielestään rasismia vastustavan henkilön vastustaminen on rasismia. Tämä ei täytä mitään minun ymmärtämääni rasismin määritelmää. Kyseessä saattaa olla silkka lapsus, mutta valitettavan yleinen sellainen.

Rasismi on tämän päivän neuvostovastaisuutta, jotka molemmat ovat yhtä kuin Orwellin "rikosajatus". Kumpaakin laajennetaan tarkoittamaan milloin mitäkin ja mitään yleistä näkemystä siitä, mitä käsite oikein tarkoittaa, ei ole olemassa, eikä ajatusrikoksesta syytetty voi oikein puolustautua mitenkään. Siinä, missä neuvostovastaisuuden läpi pääosin nähtiin ja ymmärrettiin sen olevan käytössä lähinnä poliittisten vastustajien eliminoimiseksi, rasismi on hankalammin hallittavissa.

Neuvostovastaisen leima oli oikeastaan suomalaiselle perusoikeistolaiselle jokseenkin ansio. Niitä, jotka ovat mielellään rasisteja, on huomattavan vähän. Rasistin leimaa ei juuri kukaan halua itselleen, ja juuri siksi sitä niin avokätisesti käytetäänkin. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan, ja koska me emme ole rasisteja, sinun on oltava.

Tämä päättelyketju on loogisesti monellakin tapaa kelvoton, mutta se ei tunnu kiinnostavan edes ministeritason viskaalia. Rasismin vastustajan vastustaminen ei tee vastustajasta rasistia. Itse asiassa rasismin vastustamisenkaan vastustaminen ei tee vastustajasta rasistia.

Thors on valtaväestön edustaja, joka on mielessään hyvän puolella pahaa vastaan. Rasistit edustava pahaa, joten Thorsin vastustaminen on mukamas rasismia.

Ei ole.

Jos joku uhkaaja toteuttaisi aikeensa, kyseessä ei siltikään olisi rasistinen rikos, paitsi siinä tapauksessa, että etnisten vähemmistöjen edustaja kolkkaa Thorsin vastustaessaan valkoihoisia.

Murha se sen sijaan kyllä olisi. Jossain määrin surullista on huomata, että ilmeisesti murhakaan ei ole rikoksena kyllin raskas itsessään, vaan sillekin pitää antaa lisäpontta rasistikortilla.

Demokratiasta päästäänkin seuraavaan yhteiskunnalliseen ajatukseen, joka on valistunut diktatuuri.

Sitä aina väliin kannatetaan siellä täällä ja vedotaan Singaporeen ja kerrotaan, että hyvin toimii, ja kehutaan systeemin erinomaisuutta. Valistunut diktatuuri on kuitenkin käsitteenä hieman köyhä. Presidentistä voimme mielipiteisiimme perustuen sanoa, että presidentti on hyvä tai huono, kuten myös hallituksesta. Ei ole kuitenkaan olemassa huonoa valistunutta diktaattoria, sillä häntä kutsuisimme vain diktaattoriksi. Valistunut diktatuuri siis määrittelee itsensä implisiittisesti hyväksi, ja keskustelussa ei koskaan päästä siihen, miten sitten toimitaan jos vallankahvaan nouseekin hullu. Tämä on epäoleellista, koska valistunut diktaattorihan on hyvä määritelmänsä mukaisesti.

Valistuneen diktatuurin ongelma on jatkuvuus sekä hulluiksi muuttuvien poistaminen jotenkin verettömästi. Tämä ongelma on jokseenkin ylitsepääsemätön, mistä syystä valistunut diktatuuri on huono järjestelmä. Demokratian ongelma on puolestaan se, että päätösten tekeminen on tehty toivottoman vaikeaksi, mikä tuomitsee demokratiaa toteuttavat maat hitaaseen muutokseen ja pysähtyneisyyteen, sekä kyvyttömyyteen päättää epämiellyttävistä asioista vaikka on pakko.

Joskus pyörittelin nukkumaan mennessä ajatusta näiden kahden järjestelmän välimuodosta.

Mitäpä, jos päätöksentekojärjestelmä olisi sellainen, että presidentti, suursmurffi tai mikä pomon titteli nyt sattuu olemaankin, saisi tehdä mitä hyvänsä päätöksiä, ja parlamentin rooli olisi kaataa ne päätökset, jotka eivät miellytä? Megapaavin päätös muuttuu laiksi, jos sitä ei aktiivisesti vastusteta. Eli käännetään asia päälaelleen ja parlamentti ei ole päätöksiä tekevä vaan päätöksiä estävä laitos.

Tämä voisi korjata demokratian pysähtyneisyysongelmaa, sillä asioita päättämässä olisi yksi taho apureineen. Toisaalta se ei tee pomosta diktaattoria, sillä jos parlamentti ei pidä pomon päätöksistä, päätökset vain kaadetaan kaikki ennen kuin ne ehtivät tulla voimaan. Ei tämä nähdäkseni sen epädemokraattisempi systeemi olisi kuin nykyinenkään, mutta tehtävällä politiikalla olisi yhdet kasvot ja yksi vastuuhenkilö, ja parlamentti olisi olemassa jarruna siinä tapauksessa, että päätökset tuntuvat olevan huonoja. Parlamentissa voisi säilyttää samanlaiset määrävähemmistösäädökset kuin nytkin, eli perustuslain muutoksen saa kaadettua 1/6 enemmistö, ja hankkeen saisi lykättyä kolmasosan äänillä.

Menisikö joku perustavalla tavalla rikki? Käytännössä tässä mallissa varmaankin hallituksen pitäisi olla presidentin eikä eduskunnan nimittämä, mutta mitä väliä sillä on? Jos Pomo valittaisiin jotenkin vaalilla erisyklisesti parlamentin kanssa, saataisiin vallankahvasta pois säällisessä ajassa sellainen, jonka päätökset eivät miellytä. Tässä mallissa pysähtyneisyys olisi lähinnä häiriö voimassa, kun taas nykymallissa pysähtyneisyys on sisäänrakennettu ominaisuus.

Kreikassa on järjestetty lakko, jolla vastustetaan valtion säästötoimia, sillä nämä toimet osuvat köyhimpiin.

Tässä on totuuden siemen. Veronkorotuksilla voidaan niistää rahaa keskiluokalta kuten on tarkoitus tehdäkin, mutta tulonsiirtoihin ja julkisiin palveluihin tehtävät leikkaukset osuvat juuri niihin, joilla ei ole rahaa ostaa yksityisiä palveluja. Väite on siis tältä osin oikea, vaikkakaan säästötoimet eivät osu ainoastaan köyhimpiin.

Voimme oppia tästä kahdella tavalla.

Ensimmäinen on se, että julkistalous on syytä pitää kunnossa eikä lainata valtiolle joka neljättä euroa. Jos holtiton törsäys jatkuu eikä suuta pistetä säkkiä myöten, joskus maailman lainamarkkinoiden katseet huomaavat Suomen ja valtavan vajeen. Tässä kohtaa alkaa sitten tapahtua kun lainaa ei enää tahdo järkevällä korolla herua, ja kun säästötoimet tehdään pakolla nopeasti eikä harkiten omassa tahdissa, tuloksena on myös ylilyöntejä, jotka aiheuttavat kohtuutonta haittaa.

Toinen opetus on se, että on täysin mahdotonta keksiä sellaisia säästötoimia, jotka eivät osuisi jotenkin köyhimpiin. Mahdoton on tietysti jyrkkä sana, mutta toistaiseksi kukaan ei ole keksinyt sellaista mallia, joka jotenkin tuottaisi tuloksena vain keskiluokan köyhdyttämisen eikä osuisi köyhimpiin ensinkään.

Köyhät ovat aina ruokintaketjun alimmalla portaalla ottamassa niitä muruja, joita muilta putoaa. On kyse sitten satunnaisista hanttihommista tai perusturvasta. Jos leikataan tulonsiirtoja, vaikutus on suora. Jos verotetaan ylempänä ravintoketjussa olevia, heiltä riittää vähemmän sellaiseen kulutukseen, joka päätyy köyhille. Keskiluokka käyttää vähemmän niitä palveluja, joita köyhät voisivat tuottaa. Ketjun huipulla olevat kapitalistit siirtävät osan veronkorotuksista tuotteiden hintoihin, ja laskun maksaa köyhä kaupan kassalla. Välillisten verojen tai ympäristöverojen korottaminen valuu myöskin suoraan tuotteiden ja välttämättömyystarvikkeiden kuten sähkön hintaan Jne.

Tämä yhdistelmä pitäisi jollain maagisella tavalla saada tuottamaan politiikan realismia kentän vihervasemmalle laidalle.

Kun yritetään tehdä mitään valtiontaloutta tervehdyttävää, vasemmisto vastustaa. Se vastustaa kategorisesti kaikkia ehdotuksia paitsi pääomatuloveron korotusta, joka tuottaa 100% hyötysuhteellakin parhaimmillaan viisi prosenttia valtion alijäämästä. On täysin selvää, ettei Suomen budjettivajetta kurota kiinni yksin veronkorotuksilla. Menoja on leikattava. Menoleikkaukset ja veronkorotukset puolestaan osuvat jollain tavalla köyhiin, joita suomalainenkin vasemmisto käyttää jatkuvasti keppihevosena milloin mitäkin asiaa vastustaessaan.

Kun kaikki toimenpiteet osuvat jotenkin köyhiin mutkan kautta, on syytä tunnustaa tämä asia. Ehdotuksia ei tule vastustaa siksi, että huomataan jotenkin niiden vaikuttavan köyhiin, sillä tällä tavalla tulee vastustaneeksi kaikkia ehdotuksia. Oikea tapa on ehdottaa leikkauksia toiseen paikkaan jos ollaan sitä mieltä, että ehdotettu vaikuttaa köyhiin liikaa. Oleellista on kuitenkin hyväksyä se, että köyhien asema heikkenee jotenkin, ja yrittää valita keinot niin, että se heikkenee mahdollisimman vähän. Tämä on arvo- ja valintakeskustelua, ja keskeistä politiikan sisältöä

Kaikkien ehdotuksien kategorinen vastustaminen johtaa kuitenkin konkurssiin.

Kun konkurssi on edessä, mainitulle arvo- ja valintakeskustelulle ei ole enää tilaa, vaan pakasta vedetty iiroviinanen tai Suomen asioista viis veisaava Valuuttarahasto ryhtyy tekemään leikkauslistoja. Tämä ei mitenkään voi olla köyhän etu, kuten se ei ollut viime kerrallakaan.

Mistä löytyisi se vasemmistopoliitikko, joka selittäisi tämän omilleen siten, että sanoma menee perille? Itse päätetyt ja hyvin suunnitellut leikkaukset ovat pienempi paha kuin suuremmat leikkaukset pakon edessä, ja sellaista vaihtoehtoa, ettei tehtäisi mitään köyhiin vaikuttavaa, ei kerta kaikkiaan ole olemassa.

Olen ollut pitkään sitä mieltä, että Suomessa pitäisi ottaa käyttöön rangaistuskorvauskäytäntö siinä tapauksessa, että väärintekijä on julkinen sektori. Todennäköisesti käytäntöä kannattaisi laajentaa myös suuriin yrityksiin tai yrityksiin ylipäätään ja tietyntyypisiin rötöksiin, mutta näissä rajanveto on hankalampaa. Voisi esimerkiksi kuvitella, että syrjintäasiat olisivat sellaisia, joissa syrjitylle pitäisi maksaa kunnon korvaukset. Tällaisia rötöksiä kun kukaan ei tee oikein vahingossa, ja käräjöimällä työnantajaa vastaan menettää maineensa. Pikku sakko rangaistukseksi työnantajalle tuntuu ratkaisuna väärältä.

Tämä kirjoitus koskee kuitenkin julkista sektoria.

Suomi on byrokraattien ja byrokratian luvattu maa. Tämä ei sinänsä ole paha asia. Se kertoo meille siitä, että yhteiskunta toimii kirjoitettujen sääntöjen varassa eikä Cosa nostra -tyyppisesti, jossa käytännön säännöt ovat kirjoittamattomia ja perustuvat siihen, että jos minä kusetan sinua, sinun serkkusi kusettaa minua, mistä syystä kusetus on vähäistä vaikkei se erityisesti kiellettyä olisikaan. Kumpikin systeemi toimii.

Suomessa on ajatuksena se, että virkamiehet toimivat virkavastuulla ja poliitikot poliittisella vastuulla. Oikeuslaitoksen ei oikein katsota kuuluvan koko kuvioon. Kaunis ajatus, mutta tällä hetkellä toivottoman rikkinäinen.

Poliittinen vastuu on täysin kuollut kirjain. Huolimatta kategorisesta, toistuvasta ja systemaattisesta lainvastaisesta toiminnasta suorittavassa portaassa kukaan ei ikinä tee johtopäätöksiä ja kanna tätä poliittista vastuuta. Tulli esimerkiksi on tieten tahtoen vetkutellut auto-, viina- ja tupakka-asioissa ja tehnyt selkeästi lainvastaisia ratkaisuja. Tuontiautojen vero on tapetilla jatkuvasti, ja nyt uusin mikkihiirikeksintö on vaatia yksityishenkilöiden yli yhden kartongin ylittävältä tupakkatuonnilta suomenkielisiä varoitustekstejä. Tämäkin käytäntö tiedetään lainvastaiseksi, mutta vapaata tuontia Virosta saadaan haitattua muutaman vuoden ennen kuin EY-tuomioistuin toteaa kaikkien tietämän itsestäänselvyyden.

Mitään ei silti tapahdu. Tullin pomo istuu paikallaan kuin tatti kuten myös jokainen ministeri, joka on ollut tästä touhusta viime kädessä vastuussa hallinnonalansa suursmurffina. Eikä asia rajoitu ministereihin. Kaikennäköiset rötösherrat äänestetään takaisin eduskuntaan, vaikka he saisivat sieltä potkut. Rötöstely ei haittaa mitään, sehän on vain Etelän median salaliitto Meidän Kakea vastaan, ja äänivyöry on taattu. Poliittinen vastuu ei siis Suomessa tarkoita mitään.

Virkavastuu on aivan yhtä sisällötön käsite. Jos asioita puidaan oikeudessa, yleinen ratkaisu vaikkapa rötöstelleen poliisin tapauksessa on tuomio, jossa todetaan teon olevan moitittava, mutta ei anna aihetta tuomioon. Jos rötös on tarpeeksi vakava, annetaan huomautus. Kansalaisen motiivi vaatia oikeutta väärin toimivia virkamiehiä vastaan on olematon, sillä käräjöinti maksaa rahaa ja tuloksena ei tapahdu mitään. Virhettä ei korjata, korvauksia ei makseta, väärintekijä ei saa rangaistusta. Koko oikeusprosessi on näin ollen vain teatraalista kuviokelluntaa, jonka tehtävänä on luoda illuusio siitä, että virkavastuu tarkoittaa käsitteenä jotakin, vaikka tosiasiallisesti se on kuollut kirjain.

Näistä ongelmista päästäisiin vaivatta, jos vääryyttä kokenut saisi tuntuvat korvaukset tapauksen törkeydestä riippuen. Jos rötöstely on toistuvaa ja annetut tuomiot eivät aiheuta itseohjautuvuutta oikeaan suuntaan kuten vaikkapa Tullin tapauksessa, korvausten kuuluisi olla miljoonaluokassa. Toistuvista laittomista päätöksist vastuussa olevat virkamiehet pitäisi järjestään erottaa. Ensikertalaisen ojentaminen näin ei liene sopivaa, sillä virheitä sattuu kaikille ja niitä saa sattua, mutta jos virheiden paljastaminen ei aiheuta ojentumista, henkilö on töissä väärässä paikassa.

Kun itseohjautuvuus poliittisen ja virkavastuun kautta ei ota toimiakseen, oikeuslaitos on oikea paikka käsitellä epäiltyjä väärinkäytöksiä. Tässä pitää kuitenkin asettaa taloudellinen motiivi ihmisille vaatia oikeuksiaan, ja toisaalta virkamiehille noudattaa lakia huolellisesti. Tätähän lainsäädäntö edellyttää nytkin, mutta tulkinta siitä on käytännössä vinksallaan: virkamiehen ei katsota ikinä toimivan lainvastaisesti, koska laki kieltää sen, ja eihän virkamies toki lakia riko.

Tämä itsensä toteuttava kehäpäätelmä on pääasiassa syypää siihen, ettei kukaan oikein tunnu olevan vastuussa mistään.

Komiteoissa ja kolmikantatyöryhmissä riidellään siitä, miten työuria pidennetään.

Keskustelua käydään siitä, pitäisikö niitä pidentää alusta vai lopusta vai molemmista. Tämä keskustelu on tietysti keskustelun ja vaihtoehtojen vuoksi arvokasta sinänsä, mutta samalla kun keskustellaan tästä, keskustelijat näyttävät täysin unohtaneen työelämässä tapahtuneen muutoksen. Nuorten työmarkkinoille tulijoiden työpaikoista valtaosa on jo ns. epätyypillisiä työsuhteita, tyypillisimmin pätkätöitä. Julkinen sektori tietysti ketjuttaa laittomasti pätkiä tuosta vain, koska lait eivät tunnu julkista sektoria pahemmin koskevan, mutta sivuutetaan se.

Pätkätyön keskeinen elementti on epävarmuus pitkällä tähtäimellä kun työnantajaa pitää vaihtaa kenen useammin, kenen harvemmin. Onko tätä huomioinut kukaan työurakeskustelussa? Jos pannaan puoli vuotta lisää alkuun ja puoli vuotta lisää eläkeikään, paperilla tapahtuu hienoja asioita, mutta jos samalla vuosittain kasvava joukko nuorempia työntekijöitä joutuu etsimään uutta työtä vähän väliä, työuran väliin tulee tuhottomasti löysää. Jos puolen vuoden välein etsitään pari viikkoa uusia töitä, vuodessa hukataan kuukauden työpanos ja 40 vuodessa yli kolmen vuoden työt. Eläkeikää nostamalla saatu hyöty syödään moninkertaisesti ja tavoitteita ei saavuteta.

Eläkeikäähän ei nosteta silkkaa ilkeyttä, vaan tarkoitus on parantaa huoltosuhdetta. Ei huoltosuhde siitä parane, että töissä notkutaan hieman pidempään laiskoissa eläkkeenodotteluhommissa, ja aktiivisimmat 30-40 -vuotiaat viettävät ylimääräistä palkatonta lomaa siksi, että työelämä on rakennettu näitä lomia tuottamaan huolimatta siitä, että työhaluja olisi runsaastikin ja todennäköisesti myös töitä tehtäväksi. Työnantaja ja työntekijä eivät vain kohtaa niin saumattomasti, että yhdestä pätkästä hypätään seuraavaan ilman kitkaa.

Mitä asialle sitten voisi tehdä?

Ehdotin toisaalla taannoin mietittäväksi sellaista mallia, että pätkätyötä saisi sinänsä teettää ilman mitään nykyisiä kolmen kerran rajoituksia yms. säätöjä, mutta pätkän loppuessa tehtäisiin näin: Kun pätkän loppuun on kaksi viikkoa, tämä työviikko tehdään 50% työaikaa ja kun pätkän päättymiseen on viikko, työvelvoitetta ei enää ole ollenkaan, mutta näiltä kahdelta viikolta maksetaan täysi palkka. Ajatus on se, että pätkätyöläinen voi etsiä uuden työpaikan entisen työnantajansa rahoilla.

Työnantajat tietysti mussuttavat kuten ne aina mussuttavat, mutta entä sitten? Työnantaja haluaa pätkätyön käyttämisellä joustavuutta ja parempaa ennustettavuutta, mutta kyllähän sille voisi tällaisen hintalapun laittaa. Puolentoista viikon palkka ei vaikuta kohtuuttomalta ainakaan minun mielestäni.

Tästä seuraisi suoraan se, että pätkätöistä häviäisi merkittävä osa. En osaa ennustaa, kuinka iso. Nythän esimerkiksi julkinen sektori teettää sairaanhoitajilla pätkää vain siksi, kun se voi. Eivät työt siitä mihinkään lopu pätkän loputtua, kaikki tietävät tämän. Ei pätkälle ole muuta perustetta kuin vinksahtanut kulttuuri. Yksityisellä sektorilla on samanlaisia paikkoja pilvin pimein. Jos pätkätyöläinen tulee kalliimmaksi kuin vakituinen duunari, pätkää ei teetetä vain huvin vuoksi vaan niissä tilanteissa, joissa pätkälle on niin hyvä peruste, että siitä kannattaa maksaa hieman ekstraa.

Minä veikkaan, että jos mietitään työelämää 20 vuoden kuluttua kun vakituisissa töissä olevat ovat lähteneet eläkkeelle ja tilalle on tullut pätkätyöläisiä, joku tämäntapainen rakenne pidentäisi työuraa huomattavasti enemmän kuin mihin päästään eläkeikää nostamalla.

SDP:n runsaudensarvi on tursunnut tänäänkin.

Tällä kertaa ehdotetaan, että naisten pitäisi suorittaa joku pakollinen "kansalaispalvelus", joka olisi joko asepalvelus tai sitten joku, joka kuulostaa epäilyttävästi nykyiseltä siviilipalvelukselta.

Mitään perusteluja en ehdotukselle löytänyt, joten niitä jäämme odottamaan. Niitä odotellessa voidaan kuitenkin epäillä hankkeen mielekkyyttä yleisesti sekä erityisesti SDP:n kuvitteellisen äänestäjäkunnan kannalta.

Ensimmäinen ja perustavaa laatua oleva ongelma liittyy resurssien haaskuuseen. Kouluttamaton 18-vuotias ei voi tehdä mitään kovin kummoisia töitä vaikkapa hoivasektorilla. Iso osa tehtävistä tarvitsee koulutuksen ja melkeinpä kaikki tehtävät motivaation, ja pakolla johonkin pistetty hapannaama ei ole hyödyksi kenellekään. Toisaalta moni palvelee maataan paremmin hyvänä veronmaksajana. Vaikka kansalaispalvelus olisi puolen vuoden mittainen, keväällä lukionsa lopettanut ei ehdi aloittaa opiskeluja seuraavana syksynä sellaisessa paikassa, jossa opinnot käydään pääosin järjestyksessä, kuten vaikkapa kaikissa kouluissa tai yliopistoista lääkiksessä.

Näin pakollinen kansalaispalvelus venyttää vuodella opiskelujen aloittamista, ja kun juuri nyt keskustellaan työurien pidentämisestä, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan. Enemmänkin pitäisi miettiä, miten karsittaisiin asevelvollisuuden suorittajien määrää tai ainakin tehtäisiin sinne useita tapoja tämä kyrde suorittaa, jotta resurssien haaskuu siihen, että ihmisiä seisotetaan vartioimassa puita ja kaivamassa kuoppia, jotka peitetään illalla, vähenisi. Naisten ottaminen mukaan tähän pelleilyyn tuottaa runsaasti turhaa työtä ja hyödyt jäävät vähäisiksi.

Toinen ongelma on työnjohdollinen. Kun siviilipalveluspaikkoja ei nytkään tunnu olevan mitenkään yltiöpäisesti, kymmenien tuhansien ihmisten lisääminen vuodessa tämän palveluksen suorittajiin toisi ongelman: mistä löytyy kaikille palveluspaikka ja kuka heitä oikein johtaa ja opastaa. Yksittäisen sivarin lisääminen organisaatioon ei aiheuta mitään johtamisongelmaa, varsinkin kun henkilökohtaisen valinnan tehnyt sivari on usein kohtuullisen motivoitunut tekemään sitä, mitä sitten kuuluukin tehdä. Jos organisaatioon lisätään 20 sivaria, joista 19 on työtä vieroksuvia lusmuja, jotka lusmuavat joka hommasta aivan kuten armeijassakin tehdään heti kun kukaan ei näe, johtamista tarvitaan lisää, ja tämä maksaa.

Kun juuri nyt keskustellaan myös julkisen sektorin tuottavuudesta, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan.

Kolmas ongelma liittyy matalan tuottavuuden töihin, ja tämän pitäisi olla SDP:ssä paremmin mielessä. Ei ole mikään salaisuus, että Suomessa ja kaikissa korkean minimipalkan länsimaissa on pulaa nimenomaan matalan tuottavuuden töistä niille ihmisille, joiden markkina-arvo ja tuottavuus eivät riitä parempiin hommiin. Näitä ihmisiä on paljon. Osa on yksinkertaisesti liian tyhmiä pärjätäkseen. Osa on liian kouluttamatonta. Osalla on joku fyysinen tai psyykkinen sairaus tai vamma, joka estää täysipainoisen työnteon. Näitä ihmisiä on paljon enemmän kuin on tarjolla töitä, joita he voisivat tehdä.

Jos tämä ehdotus toteutuisi, iso osa matalan tuottavuuden töistä siirtyisi teetettäväksi ilmaiseksi tällä kansalaispalvelusprikaatilla, joka tekee työtä kun on pakko. Miksi turhaan palkata edes pienellä summalla joku vahtimestari tai käytävänlakaisija, sillä ottamalla hommaan kansalaispalvelushenkilön, työn saa teetettyä ilmaiseksi. Se, että vahtimestari vaihtuu puolen vuoden välein, ei kiinnosta ketään, sillä näin tuppaa käymään nytkin kun väkeä haalitaan vuokratyöfirmoista. Sen sijaan, että lääkäriksi haluava ja kykenevä on lääkiksessä opettelemassa lääkäriksi, hän istuu vahtimestarina jossakin viemässä työpaikan sellaiselta, jonka lahjat eivät riitä muuhun kuin tähän vahtimestarin tehtävään.

Kansalaispalvelus laajennettuna siis rikkoisi sen osan työmarkkinoita, joka on eniten rikki jo ennestään, ja ajaisi loputkin vajaakuntoiset ikuiseen syrjäytymisputkeen. Kun nyt on toisaalla keskusteltu perustulosta, tukityöllistämisen eri malleista ja sensellaisista keinoista saada työmarkkinoille se väki, joka ei pärjää tarjolla olevissa töissä, huomataan tämän ehdotuksen sopivan erinomaisen huonosti myös tähän suureen linjaan.

Mitä tämä ehdotus oikein palvelee, ja kenen ääniä sillä yritetään kosiskella? SDP:tä muutenkin karttava nuoriso tuskin ilahtuu ehdotuksesta, joka tarjoaa pakollisia paskatöitä palkatta. Työmarkkinoiden huonoiten pärjäävä väki näkee ehdotuksen suorana uhkana pienellekin mahdollisuudelleen työllistyä. Julkishallinto pelkää ylimääräistä työkuormaa asian hallinnoimisesta, sillä rahaa siihen ei kuitenkaan heruisi.

Kolmikantatyöryhmissä ja eläkerahojen riittävyydestä vastuussa olevissa tahoissa toivotaan kipeästi SDP:n tilalle Hölmölää. Työuralle yritetään epätoivoisesti löytää pidennystä eläkerahojen turvaamiseksi. Hölmölässä sentään peittoa jatkettiin leikkaamalla toisesta päästä ja ompelemalla toiseen, mutta SDP:n pakkopalvelusmallissa peittoa jatketaan leikkaamalla toisesta päästä ja heittämällä kangas roskikseen.

Uuden suomen huumoripalstalla saa tänään kyytiä antifeminismi.

Tätä sanaa en ole ennen kuullutkaan, mutta sen kerrotaan tarkoittavan samaa kuin valkoinen heteromies. Minä olen valkoinen heteromies, mutten ole koskaan ajatellut, että olisin antifeministi. Ehkäpä sitten olen.

Minua ärsyttää tuossa vuodatuksessa ennen kaikkea se, että kirjoittaja tuntuu rakentavan ja ylläpitävän jotakin viholliskuvaa. Vihollisia on tuolla ja ystäviä on toisessa suunnassa. Retoriikka on tympeää "miehille ovet ovat avoinna ja karkit jaetaan suoraan suuhun" -tyyppistä oikeastaan mihinkään perustumatonta puppua.

Toisaalta kirjoittaja sanoo, ettei hän ole kiinnostunut uranaisen palkkatasa-arvo-ongelmista (ilmeisesti uranaisetkin ovat osa jotain vihollisleiriä), mutta ilmeisesti juuri uranaisen palkkakuoppa on se kaivo, mistä kuitenkin ammennetaan peruste tälle "miehet saavat kaiken taivaan lahjana" -tyyppiselle räksytykselle. En minä mitään muuta perustetta sille oikein keksi.

Jos mietitään asioita tilastojen valossa ja jätetään palkka-asia käsiteltynä sivuun, huonosti oikeastaan millä hyvänsä mittarilla pärjääviä miehiä on paljon enemmän kuin samalla mittarilla huonosti pärjääviä naisia. Tämä koskee niin terveyttä, elinaikaodotusta kuin pärjäämistä ihmissuhdekuvioissakin, ja erilaisissa ongelmissa (päihteet, yksinäisyys, peliriippuvuus, younameit) miehet tuntuvat olevan yliedustettuina. Huoltajuuskiistoissa naiset tuntuvat edelleen olevan kovin vahvoilla.

Tästä voidaan mielestäni päätellä, että nuo avointen ovien miehet, joiden suuhun tungetaan karkkia, ovat joku pieni osajoukko miehiä. Osa epäilemättä pärjää hyvin ja heille on taivaskin avoimena. Tätä ei kuitenkaan voi yleistää miessukupuolen yleistilaksi, mutta se ei tunnu pläjäyksen kirjoittajaa kiinnostavan.

Kun kirjoittaja paheksuu valkoisia heteromiehiä siitä, että he tivaavat feministeiltä "mitä te teette minun hyväkseni", asiaa voidaan lähestyä tämän paatoksen valossa toisinkin. Jos feminismi on todella tällaista tässäkin kirjoituksessa esiintyvää viholliskuvien ympärillä pyörivää nysväämistä, kysymys on relevantti.

Kun kerran on olemassa Vihollinen, mielestäni on asiallista selvittää, edustanko minä tuota vihollista vai en. Minun on vaikea kannattaa tai tukea sellaisia hankkeita ja ajatuksia, jotka ovat minua vastaan suunnattuja. Jos taas on itsestäänselvää, että minä edustan vihollista sukupuoleni ja heterouteni takia, miksi asiaa ei sanoa ääneen, vaan minulle kiukutellaan siitä, että olen kohdistanut spottia tähän viholliskuvaan?

Tämän sortin feminismi on mukavan itseriittoinen aate. Sitä kuuluu joko kannattaa tai vihata. Jos sitä kannattaa, se on osoitus siitä, että aate on hyvä. Jos sitä vastustaa, se on osoitus siitä, että aate on hyvä, sillä vastustajahan on vihollinen, ja jos olemme onnistuneet suututtamaan vihollisen, se on hyvä merkki. Lopputuloksena ei ole mahdollista ajautua itsetutkiskeluun siitä, että aate olisi väärässä, sillä kyse on aina yleisön huonoudesta.

On olemassa toisenkinlaista feminismiä, jossa asioita ei selitetä yksinomaan heteropatriarkaatin salaliitolla. Kun miettii, kuinka paljon Suomessa on tapahtunut viimeisen 60 vuoden aikana, tekee mieli sanoa, että tämä jälkimmäinen joukko on saanut jotain aikaankin. Työmarkkinoilla on edelleen mies- ja naisvaltaisia aloja, mutta ovet ovat kulttuurillisesti auki melkeinpä mihin vain (onko brankkarissa naisia?) ja ympäristö ei enää juurikaan karsasta sitä, että vähemmistöä alalla edustava sukupuoli sinne hakeutuu.

Päivähoitojärjestelmä on luotu, mahdollistaen molempien vanhempien työssäkäynnin. Politiikassa naisten määrä vaikuttajina on kasvanut. Tiedotusvälineissä naiset ovat ohittaneet miehet toimittajina ajat sitten. Tietysti pajon on vielä tehtävää ennen kuin mahdollisuuksien tasa-arvo muuttuu toteuman tasa-arvoksi, mutta olettaisin, että nykyvaiheessa sitä voisi jo tavoitella ilman veristä vihollisrakennelmaa. Minut on ainakin helppoa saada tekemään jotakin ilmeisen epätasa-arvoisille rakennelmille, enkä lie ainoa valkoinen heteromies, joka ei saa mitään kiksejä siitä, että naisia sorretaan jossakin sukupuolensa perusteella.

Jos kuitenkin aatteen keskiössä on vihollisrakennelma, aatteen mahdollisuudet saada mitään aikaiseksi ovat marginaaliset, mikä tietysti sopii näille ihmisille mainiosti, sillä näin viholliskuva pysyy ja paranee eikä tarvitse missään vaiheessa miettiä, pitäisikö kenties joskus tehdä elämässään jotain hyödyllistä.

Niinjoo, ja vielä haluaisin kysyä, miten ilmenee se, että “koko muu yhteiskunta keskittyy vain mieskysymyksiin”.

Tänään ja viikonloppuna on taas saatu runsaasti huonoja uutisia.

VM:n raportti toteaa julkistalouden olevan Suomessa kestämättömällä pohjalla. Tämä oli tietysti selvää ennenkin, sillä valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron ja siihen kuntien velanotto päälle. Näistä veloista ei käytetä juuri mitään investointeihin, vaan ne ovat syömävelkaa, mutta nyt asiasta on asiantuntijoidenkin näkemys. Järkevästi myös raportti toteaa, että jotain täytyy tehdä kuitenkin julkistalouden romahduksen estämiseksi, ja mitä pidemmälle toimenpiteitä lykätään, sitä isommasta urakasta on kysymys.

Mitä tekee nykyinen hallitus? Ei nähdäkseni mitään. Vielä puolitoista vuotta sitten Vanhanen ja Katainen kertoivat, että lama ei osu Suomeen ensinkään ja Suomen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa. Eipä ole enää, vaan tilanne on äitynyt nyt siihen pisteeseen, että puhutaan jo välttämättömistä leikkauksista ja veronkorotuksista, joiden ainoana vaihtoehtona on romahdus. Nyt Vanhanen ja Katainen vakuuttavat meille, että joku muu ensi vaalikaudella tekee varmaan jotakin, mutta me emme tee mitään, koska velkaelvytys on nyt päivän sana.

Velkaelvytys -käsite on pelastanut hallituksen ja ministerit turhalta työnteolta. Hallitustaipaleen alussa laaditut ohjelmat, tavoitteet ja budjettikehykset ovat muuttuneet epärealistisiksi, sillä rahoituspuolelta tippui pohja pois pääomatulojen romahdettua, työttömyyden pompsahdettua ja kulutusverojen tuoton jäätyä odotettua alhaisemmaksi. Tässä kohtaa vastuullinen poliitikko olisi tehnyt uuden ohjelman, asettanut uudet tavoitteet ja miettinyt budjettikehykset uusiksi vastaamaan enemmän uutta rahoitusasemaa. Tämä olisi kuitenkin haiskahtanut ikävästi työltä ja vastuullisuudelta ja suuriin linjoihin keskittymiseltä, ja mitään näistä ei tavata Suomessa ministereiltä odottaa vaan aika käytetään nysväämiseen.

Faktisesti hallituksen “velkaelvytys” ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että tehdään kuten suunniteltiin tehtävän silloin, kun lamasta ei ollut tietoakaan. Juuri mitään uutta ei ole keksitty, ja mikään ei taatusti elvytä mitään tai ketään, mutta näin saatiin naamioitua nykymenoon sopimaton törsäys vanhan hallitusohjelman pohjalta nerokkaaksi velkaelvytykseksi ja luotua illuusio siitä, että nyt on tehty paljon, vaikka itse asiassa ei ole tehty yhtään mitään.

Hallituskokoonpanon vaihdosta ei tässä tapauksessa ole mitään iloa, sillä SDP lähinnä keskittyy valittamaan siitä, että valtio velkaantuu aivan liian maltillisesti, ja mitään merkkejä ongelman tunnustamisesta ja vastuullisesta lähestymistavasta ei löydy oppositiostakaan.

Se alijäämästä.

Kuntasektorin työehtosopimukset pääsivät juuri loppumaan, samalla kun neuvottelut asiasta on toistaiseksi lopetettu. Kuntatyöntekijät haluavat yhtä isot palkankorotukset kuin sairaanhoitajat saivat, ja oikea ja realistinen tarjous on miinusmerkkinen, nollalinjan ollessa jo kestämätön kompromissi. Lakkovaroitus tullee tuota pikaa, ja tässä tilanteessa ei liene muuta keinoa kuin näännyttää duunarit pitkällä lakolla hyväksymään jotain hyvin lähellä nollalinjaa olevaa. Ei erityisen mukavaa, mutta julkistalouden alijäämät ovat sitä luokkaa, että palkkamenot eivät saa kasvaa, sillä tulot eivät kasva.

Jos kuntasektori kiskaisee nyt 7% palkankorotukset, se tietää vieläkin massiivisempia säästötoimia, ja kun säästöt tuppaavat kohdistumaan aina suorittavaan portaaseen eikä byrokratiaan, se merkitsee rajuja leikkauksia peruspalveluihin. Niihinkään ei oikein olisi varaa, sillä eivät peruspalvelut nytkään mitenkään erityisen ylimiehitettyjä ole. Keväällä tultaneen kuulemaan esimerkiksi OAJ:sta runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa. Tähän saakka opettajat ovat vastustaneet lomautuksiaan sillä perusteella, että lapsilla pitää olla oikeus opetukseen ilman keskeytyksiä. Kun nyt ajauduttaneen ainakin lakkovaroitukseen ja todennäköisesti myös lakkoon, voidaan jatkossa tunkea OAJ:n “ajatelkaa lapsiamme” -argumentit sinne, missä aurinko ei paista.

Kuntasektorin ammattiliitoissa ollaan toivottoman tehtävän edessä. Veikkaan, että siellä tiedetään kyllä aivan hyvin kuntien taloustilanne ja maksukyky, mutta sairaanhoitajien muita suuremmat palkankorotukset ovat tuoneet kentälle niin suuret paineet, että jos järjestöpomot sanovat, että se on nollalinja nyt, järjestöpomot vaihdetaan sellaisiin, jotka ovat halukkaampia rettelöintiin. Toivoa sopii, että neuvotteluissa keksitään jotain ovelaa, mutta Suomessa harvoin ollaan kovin luovia työmarkkina-asioissa.

Ahtaajat jättivät jo lakkovaroituksen, ja korpilakkojen alkamisesta jo huomenna on ollut puhetta. Tässä on yksityisen sektorin ala, jossa pitäisi nyt katsoa numeroita. Kun viennin määrä on romahtanut ja satamien liikenne vähentynyt 20 prosentilla vuodessa, satamissa on lähinnä edessä henkilöstövähennyksiä eikä runsauden avokätistä jakamista. Suomessa lama ei ole päättynyt vieläkään eikä se taatusti pääty tälläkään neljänneksellä, jos vienti pysäytetään.

Liitot näyttävät valinneen historiallisen huonon ajan voimannäytöilleen. Työmarkkinoilla viime vuosikymmen on mennyt aika rauhallisesti ja mieleen on lähinnä jäänyt sairaanhoitajien rettelöinti ja paperitehtaiden työsulku. Suomalainen työmarkkinamekanismi toimii pysyvässä työsuhteessa olevien ja työnantajien vinkkelistä tyydyttävästi. Ominaisesti touhuun sen sijaan kuuluu ajoittainen näytösluontoinen rähinä, jolla ei niinkään yritetä kyykistää kapitalistia vaan näyttää omille joukoille, että liitto on hyvällä asialla. Näiden lakkojen olemassaolo on kaikkien tiedossa eivätkä ne sinänsä merkitse suuria, mutta nyt ei olisi mitenkään näiden turhien lakkojen aika.

Kannattaisiko odottaa nousukautta, jolloin kapitalistilla olisi jotain menetettävää? Nyt firmat eivät juurikaan tee tulosta, joten on yhdentekevää, onko väki töissä vai lakossa, joten on hyvin mahdollista, että alkamaan pääsevät lakot niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla venyvät ja vanuvat. Lakko sen sijaan heikentää ostovoimaa, sillä lakkoavustus on pieni palkkaan verrattuna, ja nyt tarvittaisiin jokainen euro kotimarkkinakulutukseen, jotta usko talouteen ja työllisyyteen alkaisi taas vahvistua ja investoinnit lähtisivät käyntiin.

Minua on mietityttänyt jo pidemmän aikaa, mikä vika on ruotsin kielessä, sillä se tuntuu aiheuttavan puhujalleen jonkunnäköisen sielullisen vamman, ja saa ihmisen kallistumaan tympeimmän sosialismin puoleen.

Ruotsin valtiosta ei tarvitse sanoa mitään muuta kuin että se on maailman paras toteutus kommunismista. Muistan saaneeni hyvää karmaa jossain firman johtajapönötysseminaarissa, jossa oli toistasataa heeboa auditoriossa kuuntelemassa toimitusjohtajan palopuhetta. Yksi teema oli se, mitä kukin voisi tehdä vaikuttaakseen siihen, että Ruotsi liittyisi euroon, jotta päästäisiin eroon pesojen pyörittelystä. Nuokuin peräpenkissä puoliunessa kuten asiaan kuuluu, mutta havahduin sen verran, että huusin “no ensin voisit kertoa paikalla oleville ruotsalaisille, että lopettaisivat sosialistien äänestämisen, sillä 90% tästäkin sakista tekee niin”. No, kaikki muistivat naaman vaivatta sen jälkeen.

Mutta asiaan.

Kun Tarja Halonen uudelleentaputettiin viime vaaleissa kansankomissaarin virkaan uudelleen, vaalitulokset olivat mielenkiintoisia kannatusta alueellisesti tarkasteltaessa. Nicolae Ceausescu olisi nimittäin voinut olla kade Haloselle siitä kannatuksesta, mikä hänellä oli Ahvenanmaalla ja ruotsinkielisimmällä Pohjanmaalla. Minulle ei ole tänä päivänä selvinnyt, miksi äveriäät ahvenanmaalaiset kannattavat sosialisteja, mutta niinpä vain tuntuu kelpaavan.

Tähän kirjoitukseeni sain aiheen tästä. Itse asiasta en sinänsä ole eri mieltä: julkiset finanssit Suomessa ovat niin vinksallaan, että keskiluokka pitää kyykistää lopullisesti ja nyhtää loputkin rahat veroina kankkulan kaivon täyttämiseen. Vaikka asioita ajateltaisiin uudelleen, se ei silti ehtisi vaikuttaa tarpeeksi nopeasti, sillä julkistalouden syöksykierre on korjattava viimeistään siinä kohtaa, kun Suomen luottoluokitus alkaa rapista, ja se tapahtuu noin kolmessa vuodessa.

Wallin sen sijaan edustaa mielipiteillään ankeinta alamaisuutta.

Hän on täysin herra ties kenen alun alkaen keksimän propagandan lumoissa. Veronkorotukset mukamas tarvitaan “hyvinvoinnin pelastamiseksi”. Minä en tiedä, mitä hyvinvointia monumentaalinen byrokratia oikein tuottaa, mutta ilmeisesti se tarjoaa niin paljon suojatyöpaikkoja kielivähemmistön edustajille, että sitä kannattaa vaalia.

Kun mietitään tärkeimpiä julkisia palveluja (koulutus, terveydenhoito, perusturva, infrastruktuuri), huomataan, että niihin menee alle puolet julkisen sektorin käyttämästä rahasta. Tämän lisäksi voidaan sangen avokätisesti antaa neljännes julkisen sektorin käyttämästä rahasta eli noin 20 miljardia erinäköisiin melko välttämättömiin asioihin kuten poliittisen koneiston voiteluun, maanpuolustukseen, päivähoitoon, ansiosidonnaisiin sairauspäivärahoihin jne, silti hukassa on vielä neljännes.

Mihin ihmeeseen tämä raha menee? Kukaan ei tunnu tietävän. Minä väitän, että se haaskataan humpuukiin pieninä puroina. Tässä ei ole edes mukana raskassoutuista byrokratiaa esimerkiksi terveydenhoitomomentin sisällä, mikä tarjoaisi mahdollisuuden säästää, mutta koska byrokratia pannaan suunnittelemaan säästöjä, se päätyy aina irtisanomaan sairaanhoitajia eikä kehittämispäälliköitä.

Jos tämä neljännes paljastettaisiin ja lopetettaisiin tarpeettomana, veroja voitaisiin laskea kautta linjan ja tarpeellisiksi koettuja palveluja parantaa. Suomella ei olisi mitenkään varaa kipata kymmenesosaa BKT:stään kankkulan kaivoon, mutta jos joku ehdottaa tämän suon kuivattamista, hän on köyhän vihollinen, työttömien hankeen heittäjä ja talonpojan tappolinjalla. Suurissa puolueissa kukaan ei uskalla kyseenalaistaa virkamiehistön tekemiä budjettilaskelmia, sillä kansa on opetettu rakastamaan veroja, virkamiehiä, byrokratiaa ja holhousyhteiskuntaa, ja äänitappio on liian suuri.

Muutos asiaan pitää saada pienpuolueiden kautta, sillä niillä ei ole yhtä paljon menetettävää. Vihreät on umpisosialistinen holhousvaltiopuolue vihreään suojaväriin itsensä maisemoineille stalinisteille. Perussuomalaiset on umpisosialisinen holhousvaltiopuolue vennamolaisille. Kristilliset ovat umpisosialistinen holhousvaltiopuolue, ja lisäksi hulluja. Jäljelle jäisi RKP. Kielivähemmistön joku osa äänestää sitä kaikissa tapauksissa ja se tunnutaan ottavan hallitukseen aina, joten sillä olisi mahdollisuus tehdä rohkeitakin irtiottoja valtavirrasta.

Valitettavasti sekin näyttää olevan umpisosialistinen holhousvaltiopuolue.

Tämä ehdotus pullahtelee pinnalle muutaman vuoden välein jossain muodossaan.

Erilaisia variantteja on näkynyt paljon. Armeijan käymisen pitäisi auttaa korkeakoulujen pääsykokeissa. AUK/RUK:n käymisestä pitäisi saada jotain hyvää karmaa opinnoissa tai oppilasvalinnoissa. Nyt ehdotetaan opintopisteiden jakamista näiden tassunantamisopistojen perusteella.

Tavallaan, jotenkin ja etäisesti ymmärrän, että kun valtio pakottaa haaskaamaan kuusi kuukautta tai vuoden jossain pelleilykerhossa, olisi hyvä, että tästä ilkamoinnista olisi myös jotain hyötyä pelleilijöille. Siitä huolimatta tämä ehdotus tökkii joka kerta jotenkin.

Tässä ehdotuksessa ihmetyttää, että bonusta halutaan antaa vain AUK:stä ja RUK:sta. Miksi kuuden kuukauden hukkaaminen humpuukiin kunniakkaan korpraalin oppiarvolla ei ole minkään arvoista? Tai minkä takia yli vuoden mittaisesta siviilipalveluksesta ei katsota olevan mitään niin opettavaista, että sitä kannattaisi jotenkin huomioida opinnoissa?

Yleisesti näissä ehdotuksissa on jotain tasa-arvohammasta kolottavaa, sillä armeija on pääosin miesten juttu, vaikka naiset saavat sinne nykyään mennä jos eivät parempaa tekemistä elämässään keksi. Jos tämän perusteella laitetaan ihmisiä eriarvoiseen asemaan myöhemmin opinnoissa tai oppilasvalinnoissa, tulos ei miellytä minua ensinkään.

En tiedä mitä nykyiset “opintopisteet” tarkalleen ottaen ovat, enkä haluakaan tietää. Silloin kun dinosaurukset temmelsivät valtoimenaan ja minä opiskelin, puhuttiin opintoviikoista. Ne eivät olleet kuitenkaan mikään kauhalla Urosen padasta ammennettava tasapaksu puuro vaan ne oli yhdistetty tiettyihin opintosuoritteisiin. Kun tutkintoon kuului kuuden opintoviikon Matematiikan peruskurssi A2, sitä ei voinut korvata suorittamalla kuusi opintoviikkoa kiinan kieltä, vaan piti suorittaa juuri tuo kurssi tai joku, jonka katsottiin sitä vastaavan. Oletan, että tämä on käytäntö edelleen, vaikka mittatikku on muuttunut.

Mikä esimerkiksi diplomi-insinöörin, folkloristin, biologin tai unkarin kielen tutkintokokonaisuuksissa on sellaista, jonka katsotaan olevan kuitattavissa kokonaisuudella, jossa koulutuksen sisältö liittyy juoksemiseen, painavien esineiden tarpeettomaan kanniskeluun ja tarpeettomien käskyjen jakamiseen ihmisille, joilla ei ole lupa kyseenalaistaa saamaansa käskyä, olkoon se kuinka älytön tai tarpeettomaksi ymmärretty hyvänsä? Minun opinnoissani ei ollut mitään tällaisia elementtejä, sillä opinnot liittyivät lähinnä matematiikkaan, fysiikkaan ja ammattiaineisiin. Yleisopinnotkin olivat kieliä, ympäristönsuojelua ja vapaavalintainen yhteiskunnallisten opintojen kurssi. Tutkinnoissa ei ole nytkään kummemmin mitään löysää. Mikä olisi se osa, jonka AUK korvaisi? Ei sellaista ole valtaosassa korkeakouluopintoja olemassakaan.

Lähimmäksi AUK:n ja RUK:n käyminen saattaisi mennä puheviestintää. Mesta, jossa opetetaan ihmisiä puhumaan käyttäen pelkkiä konsonantteja sisältäviä lyhenteitä sanoina ja nielemään valtaosa vokaaleista (“rviiin jrsty”, “hrrra ltnnnttti”) voisi olla jonkun säälipisteen arvoinen “älä nyt ainakaan näin tee” -suorituksena.

Tätäkin asiaa on taas vaihteeksi selvitelty.

Tässä kuitenkin hieman paistaa läpi väitöksen tekijän tai uutisen kirjoittajan oma poliittinen maailmankatsomus, sillä ei asia nyt sentään aivan noin yksinkertainen ole.

Koululiikunta itsessään on pelkkä nöyryytysten sarja valtaosalle, ja tämä ei tee siitä erityisen suosiollista kouluainetta. Uutisen mukaan “rikkaan” on helppoa nauttia koululiikunnasta, mutta tässä mennään nyt kyllä hieman julistamisen puolelle. Oikeastihan kyse oli siitä uutisenkin mukaan, että urheiluseura-aktiivit viihtyvät myös koululiikuntatunneilla kun opettajat kehuvat kilvan pikku maitokannukisailijoita. Ja vaikka seuralahjakkuus rajoittuisi yhteen lajiin ja muissa lajeissa henkilö olisi keskinkertaisuus, yhden lajin hyvä karma kantaa kaikkialle. Toisaalta sanotaan urheiluseuratoiminnan vaativan rahaa.

Tässä on käynyt uutisoijalle looginen virhe. Jos on hyvä jossain seuralajissa, se tarvitsee rahaa, mutta rahalla ei tulla hyväksi missään urheilulajissa eikä pahemmin edes innostuta niiden toiminnasta. Järjestettyyn seuratoimintaan osallistuminen on siis merkki siitä, ettei kyse ole aivan perustulon varassa elävästä perheestä, mutta “rikkaudesta” se ei kerro mitään. Saamaten rikkaasta perheestä olevan lapsen ei ole mikään pakko ottaa osaa mihinkään seuratoimintaan ja vaikka ottaisikin siihen osaa, tällainen lapsi ei siellä välttämättä pärjäisi. Näin “rikkaus” ei ole mikään sellainen asia, josta seuraa koululiikunnasta nauttiminen. Esimerkiksi itse olisin aivan varmasti saanut lapsena ottaa osaa mihin hyvänsä urheiluseuratoimintaan eikä raha siinä olisi ollut mikään ongelma, mutta koska en halunnut, minua ei sellaiseen pakotettu, ja tämä “rikkaus” ei jalostunut miellyttäväksi koululiikunnaksi vaan aika vastenmieliseksi.

Toinen puoli uutista käsittelee “suosittuja”. Tässäkin vähän niin ja näin. Joukkuevalinnat epäilemättä ovat joillekin häpeän paikka, mutta asia on hieman monimutkaisempi. Itse olin aina se viimeisenä joukkueeseen valittu ja jos jengiä oli pariton määrä ja en kelvannut edes maalivahdiksi, päädyin tuomariksi tai joksikin muuksi tyhjäntoimittajaksi. Tämä ei kuitenkaan minua sen kummemmin nöyryyttänyt tai loukannut. Tiesin, etten osaa mitään, mutta koska olin hyvä monissa muissa asioissa, minua ei laisin häirinnyt se, etten ollut hyvä tässäkin. Nämä häpeätilanteet ovat ehkä edessä ennen kaikkea niillä, jotka eivät oikein pärjää missään asiassa. Kun lukuaineet koulussa ovat tuskaa, kädentaitoaineissa on peukalo keskellä kämmentä ja liikuntatunnilla tulee viimeinen nöyryytys, oppilaan on vaikea kokea onnistumisen iloa missään.

Näissä asioissa on kuitenkin myös ajatuksia herättävä puoli, vaikka uutinen ei kenties aivan eksakti ollutkaan.

Ylipäätään se, että joku vähäistä suurempi joukko kokee kouluopetuksen nöyryyttävänä eikä opettavaisena, on merkillepantavaa. Mikään aine ei tästä varmasti ole täysin vapaa, mutta liikunta on erityisasemassa. Varmasti on opettajia, jotka eivät puutu siihen, että lukuainetunnilla väärin vastaava saa osakseen jotain ivaa luokan hikipingoilta, ja varmasti on opettajia, jotka suorastaan korostavat ja tekevät numeron siitä, että joku on oikein tyhmä. Eivät he kuitenkaan ole mikään valtaenemmistö.

Liikunnassa erityisongelma tulee siitä, että sinne rakennetaan aina joukkue ja joukkueiden välinen kilpailu. Ainakin poikien liikuntatunneilla piti vielä voittaakin. Kun lapset pannaan kilpailemaan keskenään ja hakemaan syyllisiä siihen, miksi oma joukkue ei voittanut, jälki on rumaa. Tästä voisi päätellä, että tapa opettaa liikuntaa (tai no, ei se mitään opettamista ole, koska ei siellä opeteta mitään) on väärä. Muutama hikiurheilija kerää kaiken kunnian, muutama sylkykuppi kaikki syyt ja valtaosa hiirenharmaata massaa ei erotu joukosta mitenkään, vaikka olisi kuinka loistanut, koska pikku lellikkien sädekehä himmentää kaiken ympärillään.

Koulujen urheilukilpailut ovat ehdoton nöyryytysten sarja. Vasta yläasteella vai oliko lukiossa nämä kisat olivat vapaaehtoisia. Ala-asteella ainakin jokaisen piti osallistua hiihtokilpailuun, luistelukilpailuun ja juoksukilpailuun muun koulun nauraessa ympärillä hitaille. Vaikea kuvitella, miten tämä motivoisi ketään huonoa siihen, että juokseminen on kivaa.

Kun (poikien) liikuntatunnilla kuuluu olla “äijäenergiaa”, opettaja tuntuu saavan siitä oikeuden osoitella huonoja kaikenlaisilla sukkelilla solvauksilla. Valtaosa nöyryytyksistä tulee kuitenkin omanikäisiltä, joiden huonoon käytökseen huonoja kohtaan opettaja ei puutu kun ei näe sitä, ja jos näkeekin, sehän on vain osoitus joukkuehengen kasvamisesta ja edustaa jonkunlaista hyvää.

En minä näe asiaan mitään muuta hyvää ratkaisua kuin sen, että nykyinen arvosteltava oppiaine lopetetaan tarpeettomana ja korvataan se jollakin uudella aineella, jossa lähtökohtana on valinnanvara ja se, että ihmiset tekisivät tuon tunnin jotakin fyysistä eikä mikään “opetussuunnitelma”. Ei minun nähdäkseni ole mitään pakkoa pistää kaikkia riviin korkeushyppypaikan eteen joka kevät, sillä korkeushyppy ei ole lajina tarpeellinen muille kuin murtovarkaan uraa ajatteleville, joita todennäköisesti Kotkassakin oli lukiolaisista vähemmistö.

Jos osa saisi korkeushyppelehtiä, osa pelata jotain, osa juosta, osa uida, osa suunnistaa, osa kävellä, mikä nyt sattuu sillä kertaa huvittamaankin, jokainen voisi yrittää etsiä kivoja lajeja eikä joutua nöyryytetyksi sellaisessa lajissa, joka ei kiinnosta edes etäisesti, mutta jota kuuluu nyt tähän vuodenaikaan Suunnitelman mukaisesti harrastaa. En ole edes erityisen varma, että tällainen aine tarvitsisi oman opettajan. Sitähän voisi valvoa aivan kuka hyvänsä, sillä oikeastaan ainut tarpeellinen asia tuossa hommassa olisi ensiaputaito, sillä toisinaan aina joku itseään liikuntatunneilla kolhaisee.

Jos opettajat olisivat liikunnallisesti rivimiehiä eivätkä jotain hikiliikuntaopistoja suorittaneita fanaatikkoja, heidän käsityksensä niiden tavallisten ja huonojen arjesta voisi olla hieman realistisempi.

Hesari kirjoittaa meille otsikolla “tappamisella uhkailu yleistä lähisuhteissa”.

Ehkäpä.

Leipätekstissä kuitenkin kerrotaan näin: Tappouhkauksien lateleminen puolisolle tai ex-kumppanille näyttää olevan valitettavan yleistä, kertoo Raiskauskriisikeskus Tukinaisen tilastobarometri. Lähisuhdeväkivaltaa kokeneista yli puolta on uhattu hengen lähdöllä.

Minusta näyttää epäilyttävästi siltä, että toimittaja on yleistänyt tuon “puolet” tarkoittamaan kaikkia naisia eikä vain väkivallasta tuolle keskukselle raportoineita, sillä mitenkään muuten ei ole ymmärrettävissä otsikko. Toimittaja on siis joko ymmärtänyt väärin tai väittää tietoisesti jotakin, jota hänen artikkelinsa ei perustele ensinkään. Tappouhkausten määrään yleisesti kun mikään kirjoitettu ei ota kantaa.

Tai no, ottaa sikäli, että kerrotaan keskukseen tulevan keskimäärin kaksi uuden uhrin puhelua päivässä. Jos näistä toinen mainitsee tappouhkauksesta, saadaan siis 365 tappouhkausta vuodessa kahta ja puolta miljoonaa naista kohti. Tappouhkauksia siis heiluu prosentin sadasosalle. Lienemme kaikki sitä mieltä, että olisi parempi, jos näitä uhkauksia ei olisi, mutta kahteen ja puoleen miljoonaan mieheen mahtuu kaikenlaista vipeltäjää, ja maailma ei ole täydellinen.

Minun on kuitenkin lukemani perusteella mahdotonta yhtyä uutisen otsikkoon, sillä tappamisella uhkailu vaikuttaisi olevan sangen harvinaista. Tällaisten rumien ankanpoikasten ongelma on siinä, että ne jäävät helposti elämään totuuksina. Kukaan ei enää muista viikon kuluttua perusteluja tai lähinnä niiden puutetta, mutta joku saattaa muistaa mielikuvana, että joka toista naista on uhattu tappamisella, mikä ei pidä paikkaansa.

Uutinen kuitenkin vahvistaa mielikuvaa siitä, että suomalainen mies on väkivaltainen melkein-tappaja jo olemassaolollaan.

- Oikeus ei löytänyt riittävää näyttöä siitä, että N.N. olisi syyllistynyt pedofiliaan, veronkiertoon, huumekauppaan ja nettirasismiin

- N.N. on syytön

Kumpikin tarkoittaa juridisesti samaa, mutta jostain syystä jälkimmäistä sanamuotoa lehdistössä näkyy harvoin, varsinkaan silloin, jos ne itse ovat jonkun ajojahdin takana, on sitten kyse Halla-ahon nettikirjoittelusta, poliitikon olemattomista lahjuksista tai Verohallinnon pääjohtajan tekaistuista väärinkäytöksistä.

Syytön olisi ikävän lopullinen näkemys siitä, että ajojahti on ollut perusteeton ja median yritys vetää joku lokaan väärä teko. Jos kuitenkin kerrotaan, että riittävää näyttöä ei nyt tällä kertaa löytynyt, jätetään ihmisten ajatuksiin elämään se näkemys, että kyseessä kuitenkin oli rötösherra pahinta sorttia, mutta tutkintakoneisto ei nyt vain onnistunut saamaan häntä narautettua tai hän käveli vapaaksi jonkun teknisen syyn nojalla.

Edellisessä kirjoituksessa mainittu hesarin uutinen oli päivittynyt, ja nyt siellä oli jotain nettirasismielementtejäkin, ja silti pää ja häntä jäävät puuttumaan.

Kuten muudan JS ansiokkaasti havainnoi, tämä kappale on mielenkiintoinen: Työryhmä muistuttaa, ettei sananvapautta saa polkea rasismin vastustamisen nimissä. Laissa pitää täsmentää ne alueet, joilla sananvapaus on erityisen suojattu. Näitä ovat tiede ja taide sekä ajankohtaisten ja historiallisten tapausten selostaminen. "Toimittajan saattaminen vastuuseen muiden antamista haastattelulausunnoista voi vaarantaa sananvapauden käyttämistä ja estää keskustelua yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista"

Tässähän sanotaan suoraan, että sananvapautta pitää kaventaa yksityisten henkilöiden tapauksessa ja suosia sitä Virallisen Median tapauksessa. Tämähän haiskahtaa suoraan lehdistön tilaustyöltä. Yhteiskunnallista keskustelua ei enää käydä lehdistössä sen määräämistä teemoista ja sen suodattamin keinoin vaan sitä käydään kaikkialla. Tässä ilmastossa lehdet eivät ole enää politiikan kuninkaantekijöitä, sillä vaikka ne kuinka yrittävät vaientaa epämieluisaa ainesta, mokomat saavat kuitenkin äänensä kuuluviin ja vielä äänivyörynkin kuten Jussi Halla-aho osoittaa. Jos nyt yksityinen keskustelu on jatkuvasti poliisin syynissä valtakunnansyyttäjän johdolla ja lehdet pääsevät taas dominoimaan keskustelua, ne saavat takaisin jotain menneen maailman vallastaan. En voi sanoa, että pitäisin asiaa erityisen positiivisena.

Miksi kukaan ei ole huomaavinaan, että sananvapauden pitää olla itsessään “erityisen suojattu”, koska se on yksi tärkeimpiä tai tärkein perusoikeuksistamme? Jos tämä olisi yleinen tulkinta, ei tarvittaisi mitään erityissuojeluspoikkeuslainsäädäntöä koskemaan Erkon mediaa, vaan sananvapaus kuuluisi muillekin. Eipä tunnu kuuluvan enää.

Rasismi näyttää syrjäyttäneen lapsipornon suomalaisen yhteiskunnan keskeisimpänä ongelmana. Tuntuu siltä, että rasismi, ilmastonmuutoksen torjunta ja terrorismin torjunta ovat asioita, joilla voi nykyään ehdottaa kiellettäväksi aivan mitä hyvänsä, tässä tapauksessa siis sananvapauden. Aikaisemmin lapsiporno oli tässä asemassa, ja vaikka lapsipornoa ei näy eikä kuulu ja muutama hassu pedofiili pääasiassa vankilassa paitsi jos ovat lestadiolaisia, sillä saattoi perustella silti minkä hyvänsä järjettömänkin hankkeen. Ajatelkaa lapsiamme.

Nyt “nettirasismi” on tällainen epämääräinen vihollinen. Kukaan ei oikein tiedä, missä sitä esiintyy, ja koska sitä ei näytetä mitenkään, ei voida ottaa kantaa siihen, onko nykyinen lainsäädäntö aivan riittävä selkeiden rikollisten tapausten käsittelyyn vai onko tarpeen oletusarvoisesti poistaa sananvapaus ja vasta erikseen perustelemalla myöntää jollekin kirjoitukselle sananvapauden suoja jos voidaan näyttää sen olevan ajankohtaisten ja historiallisten tapausten selostamista.

Kun annetaan ymmärtää, että internet on väärällään nettirasismia ja viitataan mainitun Halla-ahon kirjoituksiin, joista poliisi, syyttäjä ja oikeusistuin eivät ole löytäneet mitään viitteitä rasismista, saadaan aikaiseksi kummallinen konstruktio, jossa torjuttavaa asiaa ei tunnu olevan olemassakaan, mutta jos vastustaa ehdotettuja toimenpiteitä, tulee kuitenkin helposti kannattaneeksi tätä pimentoon jäävää pahaa. Samaa temppua käytettiin silloin, kun lapsipornokortti pesi perusoikeusvaltit tuosta vain. Ei lapsipornoa koskaan löydetty, mutta jos meni vastustamaan sensuurilistoja, joutui vastaamaan kysymykseen siitä, kannattaako tämä henkilö kenties lapsipornoa.

Sananvapaus on arvokas asia. Nykyään sitä joutuu taas vaihteeksi puolustamaan vähän väliä, kun uskovaiset, hullut, hyvää tarkoittavat hölmöt, Virallinen Media ja tympeimmät poliitikot yrittävät sitä pienin askelin kaventaa.

Uutisen luettuani minulle jäi hieman pimentoon, miten uutisessa mainitut asiat liittyvät internettiin, tuohon rasismin pesään. Mutta sivuutetaan se.

Mieleen nousee sen sijaan pari kysymystä. Eikö nykylainsäädäntö todella anna mahdollisuutta tuomita tappoon yllyttäjää? Jos ei anna, asia on korjattava kokonaisuutena eikä ainoastaan silloin, kun motiivina on terrorismi. Jos antaa, tämä terrorismipykälä on tarpeeton.

Rangaistuksia koventava rasismi on toinen ongelmatapaus, josta olen kirjoittanut ennenkin. En löytänyt mitään uutista kummempia viitteitä itse ehdotukseen joten en tiedä, miten asiaa on valmisteltu. Keskeinen kysymys on kuitenkin se, miten rasistinen motiivi tulee oikeudessa näyttää, sillä kyse on ajatusten arvioinnista.

En sinänsä vastusta periaatteellisesti sitä, että ilmeinen rasistinen tai siihen rinnastettava motiivi on peruste koventaa rangaistusta, mutta tämä asia voitaisiin hoitaa fiksumminkin. Ongelma on aina se, että rasistista motiivia on vaikea näyttää, ellei rosmo ole tuonut rasistisia ajatuksiaan julkisuuteen. Tämä sisältää ilmeisen vaaran siitä, että oikeuskäytännöksi muodostuu tuomita rasistisena kaikki sellaiset rikokset, joissa valkoiset mottaavat ei-valkoisia.

Tällöin oikeudenkäyttö saa pigmenttilisän. Jos ruskea mottaa vaaleanpunaista, täyttyykö silloin rasismin tunnusmerkistö, vai onko valtaväestön edustaja aina vailla tätä suojaa? Pitääkö valkoihoisen rosvon jotenkin erityisesti osoittaa ja perustella, että motiivi oli joku muu kuin rasistinen?

Tämä sisältää lukuisia tämän kaltaisia ongelmia, eikä voida välttyä ainakin pelolta siitä, että erivärisiä ihmisiä kohdellaan oikeudessa eri tavalla samoista rikoksista. Voidaan esimerkiksi ajatella, että syyttäjä pystyy vähäisellä vaivalla löytämään todisteita, jos niitä on, siitä, että valkoihoinen on iljettävä rasisti ja vihaa neekereitä. Saattaa löytyä nettikirjoituksia ja sähköposteja, ja tuttuja voidaan kuulla todistajina. Syyttäjän on sen sijaan vaikeampi näyttää sitä, että afrikkalainen muslimi vihaa valkoisia kristittyä tai uskonnottomia pakanoita, sillä hänen vihapuheensa on esitetty somaliksi ja kirjoitettuna niitä ei löydy mistään, sillä rosvo ei osaa kirjoittaa, ja vaikka osaisi, tutkiva viranomainen ei ymmärtäisi siitä mitään.

Väärien tulkintamahdollisuuksien pimeistä ja menninkäisiä kuhisevista metsistä päästäisiin pienellä tempulla päivänpaisteeseen.

Mitäpä, jos tuomion koventamisperuste olisi yksinkertaisesti se, että rosvo ja uhri eivät tunne toisiaan ja teko on provosoimaton?

Yksi peruste kannattaa viharikoslainsäädäntöä on juurikin se, että nämä ovat rikoksina erityisen halveksittavia, koska uhrilla ei ole mitään mahdollisuutta välttää uhriksi joutumistaan, sillä hänet valitaan jokseenkin satunnaisesti sillä perusteella, että hän erottuu joukosta.

Tämä koskee kuitenkin kaikkia väkivaltarikoksia. Aivan yhtä vähän voi suojautua sellaiselta rikollisuudelta, jossa raivoa tihkuva rosvo vain alkaa niitata ohikulkijoita kadulla tai ostarissa, ilman, että nämä ohikulkijat tekevät mitään rosvoa provosoivaa.

Jos rangaistuksia kovennettaisiin näissä tapauksissa siten kuin on ajateltu kovennettavan jos motiivi on "rasistinen", kenenkään aivotoimintaa ei tarvitsisi analysoida eikä olisi pelkoa ja epäluuloja siitä, että laki ei olisikaan sama kaikille etnisille ryhmille. Toisaalta sellaiset tapaukset, joissa kaksi eriväristen nuorisojengiä aukoo päätä toisilleen ja tulee tappelus, tuomittaisiin kaikkien osalta samalla tavalla, sillä kaikki provosoivat toisiaan ja tätä koventamisperustetta ei olisi olemassa tappelun toiselle osapuolelle.

Onko joku syy, miksi tämä tapa lähestyä asiaa olisi huonompi kuin esitetty rasismipykälä? Ideologisesti se on tietysti ikävän tasapaksu, sillä siinä ei erityisesti korosteta suomalaisten rasistista ja sikamaista luonnetta, joten jaettujen tuomioiden käyttäminen suvaitsevaisuuspropagandan käsikassarana myöhemmin olisi sangen hankalaa.

Näen kuitenkin kristallipallostani, että jos lainsäädäntö olisi tämä ehdottamani, näitä kovennettuja tuomioita tulisi rasisen väkivallan harjoittajille jaettua huomattavasti enemmän kuin silloin, kun syyttäjän erityisesti pitäisi näyttää rasistinen motiivi. Kun ihmisoikeustuomioistuin olisi muutaman kerran kaatanut näitä rasistisia tuomioita vedoten näytön puutteeseen ja mielipiteen vapauteen, tuomioistuimet todennäköisesti eivät enää tuomitsisi tällä perusteella ketään ellei olisi aivan pakko.

Jos ajatusrikospuoli poistettaisiin kokonaan ja koventamisperusteeksi riittäisi se, että uhri oli valittu satunnaisesti, häkki heilahtelisi huomattavasti rivakammin, mitä ei voi tässä tapauksessa pitää huonona lopputuloksena.

Juuri kun olin kirjoitukseni kirjoittanut, Hesarin uutinen oli päivittynyt. Nyt sinne oli tullut myös tämä:

Esimerkiksi kilpailukiellot, salassapitosopimukset ja tekijänoikeuden rajoitukset voivat tehdä uudelleen työllistymisestä koulutusta vastaaviin tehtäviin lähes mahdotonta. Akava haluaisi suitsia näitä lailla.

Tämän asian esillenostaminen puolestaan on hyvä asia ja Akava on tässä oikeassa.

Tekijänoikeuksien roolia tässä asiassa en tiedä.

Salassapitosopimukset ja kilpailukiellot sen sijaan ovat nykyisten työsopimusten suo ja täysin sääntelemätön viidakko. Ymmärrän salassapidon siltä osin kun kyse on salaisista asioista. Tämä oikeastaan sisältyy ilman erillistä sopimustakin suomalaiseen bisneskulttuuriin ja työsuhteen sisältöön. Olen sen sijaan nähnyt salassapitosopimuksia, joissa salassa pidettäväksi on todettu aivan kaikki asiat, aivan riippumatta siitä, ovatko ne yleisesti tunnettuja tai sisällöltään merkityksettömiä. Suomessa näitä ei ole oikeudessa pahemmin testattu ja oletan, että pöhköimmät amerikkalaiset sopimukset eivät lopulta kuitenkaan menestyisi jos joku niiden avulla yritettäisiin narauttaa, mutta toisaalta näiden lisääntyminen tuo työnantajille lisää riskejä oikeusjutuista, joissa työntekijän menettänyt firma haastaa palkanneen oikeuteen jostain salassapitosopimuksen vastaisesta asiasta.

Käytännössä jos salaista on kaikki kollegoiden nimistä, kahvimukien väristä ja vessapaperitoimittajasta lähtien, juttujen tehtailu sinänsä olisi helppoa. Vaikkeivät ne menestyisikään, niiden käsittely olisi kallista. Tässä mielessä asia kaipaisi jotain ohjeita tai lakeja valmiiksi siitä, millaiset asiat voivat kuulua salassapidon piiriin.

Kilpailukielto on toinen uusi juttu. Toimitusjohtaja- ja johtajasopimuksissa sellaisia on ollut iät ajat, mutta niissä on toisaalta ollut avokätinen ja julkisuudessa paljon kritisoitu kultainen kädenpuristus juuri sitä varten. Jos töitä ei saa muualla tehdä, vanha firma maksakoon palkkaa. Nyt kuitenkin firman vahtimestarikin joutuu allekirjoittamaan kilpailukieltosopimuksen ilmaan minkäänlaista kädenpuristusta, ja tätä voidaan pitää sopimattomana.

Salassapitosopimuksen osalta en osaa sanoa, miten lakeja ja sääntöjä pitäisi tarkalleen muuttaa, sillä asia on aika herkkä tasapainoltaan. Kun toisaalta mitään suurensuuria ongelmia ei ole ainakaan julkisuuteen tullut, mieli tekisi sanoa, että emme tarvitse parikymmensivuisia salassapitosopimuksia, sillä todellisten yrityssalaisuuksien vuotaminen on verraten harvinaista.

Kilpailukiellon osalta asian pitäisi kuitenkin olla aivan selvä. Sitä voi sopimuksessa olla aivan kuinka pitkään hyvänsä, mutta koko kilpailukieltoajalta on maksettava täyttä palkkaa. Kilpailukiellon ilman palkanmaksua pitää olla sopimuksena mitätön.

Akava on ammatillisten keskusjärjestöjen surkein suo.

Riitaisan kerhon ydinongelma on siinä, että työmarkkinoiden oikea vihollislinja kulkee hyvin, hyvin vahvasti sen sisällä. Ei valtaosalle duunareita kapitalisti ole mikään vihollinen, jos ei kohta ystäväkään. Kapitalistia ei oikein enää edes tahdo olla olemassa siten kuin se perinteisesti ymmärretään.

Yksi hyvin vahva rintamalinja kulkee julkisen ja yksityisen sektorin työläisten välissä. Tämä ei tietysti ole ainoa rintamalinja, mutta on turhaa teeskennellä, ettei se siellä olisi, ja Akava kärsii tästä eniten. Itse olin Suomessa sellaisissa tehtävissä, että jos olisin johonkin liittoon liittynyt, Akava olisi ollut keskusjärjestö. Tämä oli ajatuksena minulle mahdoton, koska käytännössä kerho on julkisen sektorin edunvalvoja.

Ei minun viholliseni ollut Helsingin Pörssi vaan julkinen sektori, jonka monumentaalinen rahanhaaskauskoneisto tuotti maailman kolmanneksi korkeimman veroprosentin. En katsonut saavani tuolta aparaatilta sitä, mitä siitä jouduin maksamaan, ja olisin halunnut sinne voimaperäisen rationalisointiohjelman. Oman ostovoimani paraneminen sitä kautta, onko palkankorotus 2 vai 2,2 prosenttia, on marginaalinen. Se, onko veroprosentti 45 vai 25, olisi vaikuttanut niin paljon enemmän, että tämän pitäisi näkyä oikeasti liiton ohjelmassa. Se ei kuitenkaan voi siellä näkyä, koska kerhon sisällä vaikuttava Akava-JS on se häntä, joka koiraa heiluttaa.

Silloin Akava vastasi kaikkien vaatimuksiin vaatimalla, että veroja pitää alentaa kaikissa tuloluokissa mutta siten, ettei se vaikuta julkisen sektorin työllisyyteen. Tämä on tavoitteena mahdoton.

Se historiallisesta katsauksesta. Tänään Akava on taas ollut äänessä, ja se haluaa parantaa tällä kertaa perhevapaalta palaavien turvaa. Akavan mukaan irtisanomiset pitäisi kieltää ja lakisääteinen mahdollisuus palata entisiin työtehtäviin pitää saada toteutumaan käytännössä.

Vaatiahan aina saa.

Minusta tuntuu, että yksikään työnantaja ei jätä ottamatta hyvää työntekijää takaisin entisiin hommiinsa vain silkkaa pahansuopuuttaan. Sen sijaan työelämä muuttuu nykyään aika rivakasti, ja perhevapaat ovat pitkiä. Akavan tavoite on aivan ymmärrettävä ja keskeinen silloin, kun puhutaan henkilöstä, joka käyttää lakisääteisen äitiysloman ja tulee ilman mitään hoitovapaita takaisin töihin. Aikaa on kulunut niin vähän, että tilanteen pitää olla hyvin poikkeuksellinen, jos entistä työtehtävää ei enää olisi.

Tämähän ei ole kuitenkaan enää normi. Jos ollaan pari vuotta hoitovapaalla, hommataan toinen lapsi ja ollaan taas pari vuotta hoitovapaalla, aikaa onkin kulunut kuusi vuotta. Tässä ajassa firma on ehtinyt fuusioitua pariin otteeseen, lopettaa kymmenen yksikköä kokonaan, ulkoistaa toiset kymmenen ja perustaa viisi uutta toisiin tehtäviin.

Sanoisin yleiseen elämänkokemukseen vedoten, että tässä tilanteessa olisi poikkeuksellista, jos vanha työtehtävä olisi ylipäätään olemassa, varsinkaan Akavan valkokaulustöissä. Joku on palkattu "lomasijaiseksi" kuusi vuotta aikaisemmin, ja on nyt pätevöitynyt uuteen tehtävään ja uuteen organisaatioon tuon kuuden vuoden ajan. Hänen potkaisemisensa pois siksi, että viisi vuotta poissaollut haluaa takaisin tehtäviin, joita ei enää ole, olisi ratkaisuna kohtuuton. Oikea ratkaisu on etsiä lomalta palaavalle vastaavanlainen työpaikka uudessa organisaatiossa. Jos taas vanha yksikkö on lopetettu ja firmalla ei ole tarjota muita töitä irtisanottaville, irtisanomiset koskevat myös lomalta palaavia.

Pitkän perhevapaan jälkeen työhön palaamisessa on varmasti parannettavaa, mutta asiaa pitää lähestyä realismin lähtökohdista. Vapaat voivat olla vaikka kuinka pitkiä ja työelämän muutos nopeaa, joten kyse ei ole vain pienestä täydennyskoulutuksesta vaan kokonaan uuden yrityskulttuurin, kenties jopa uuden kielen opettelemisesta jos firma on välissä myyty ulkomaille. Käytännössä tavoitteeksi pitänee ottaa vanhan ansiotason säilyminen, eli jos lähti X rahaa kuussa tuottavasta hommasta, paluun jälkeen pitäisi saada X+kertyneet liittokorotukset. Tämän toteuttaminen on helpompaa ja järkevämpää kuin etsiä tehtävää, joka lopetettiin viisi vuotta sitten.

Akavalla ei näissä perhevapaa-asioissa muutenkaan ole puhtaita jauhoja pusseissaan, varsinkaan Akava-JS:llä. Edelleenkin taitaa olla normi, että opettajat palaavat äitiyslomilta ja hoitovapailta 1.6. "töihin" saamaan täyttä palkkaa, ja jatkavat hoitovapaata elokuun puolessavälissä kun pitäisi taas tehdä jotain. Tämän seuraus on se, että lomasijaiseksi palkattu saa potkut kesäkuun alussa ja hänet halutaan töihin taas elokuussa, mutta väliin napsahti ansiosidonnaiseenkin karenssi. Tähän opettajilla on tietysti oikeus, muttei tätä voi erityisen reiluna ja tasapuolisena pitää, kuten ei koko Akavan toimintaa.

Siksi siihen kuulumista kannattaakin välttää, ainakin siihen saakka, että julkisen sektorin ja yksityisen sektorin kerhot saadaan erilleen ja ei tarvitse enää teeskennellä, että niillä on kaikissa asioissa yhtenevät tavoitteet.

Iltalehmässä Kaarina Hazard kirjoitti "muistokirjoituksen" Tony Halmeelle, ja tästä nyt sitten kohistaan.

Julkisen sanan huumorineuvostolle asiasta on kanneltu runsaasti ja joku kerho taitaa kerätä nimilistoja potkujen hankkimiseksi Hazardille. En voi sanoa, että jäisin Hazardia kaipaamaan, mutta siitä huolimatta ja oikeastaan juuri siksi reaktio on kohtuuton.

Tony Halme eli räyhäjulkisuudella. Pelkästään tällä avulla hän nousi julkisuuteen, pääsi eduskuntaan ja sai ylipäätään ajatuksiaan julkisuuteen. Kun koko hänen julkinen elämänsä oli epämiellyttävää ja infantiilia rähinää parin teeman ympärillä (homot ja neekerit), tuntuu hassunkuriselta, että nyt emme ole asiaa muistavinammekaan, ja kolumnistille, joka muistuttaa meitä siitä, millaista ihmistä oikein "lähiöiden sankarina" palvottiin, ollaan hommaamassa potkuja.

Meillä on tietysti sinänsä kiistanalainen ja turhanaikainen perinne siitä, että kuolleista ei pitäisi puhua pahaa. Mutta jos kuolleen elämäntehtävä on ollut puhua pahaa muista, tuntuu hassulta lakaista koko tämä puoli eli suunnilleen kaikki näkemämme täysin maton alle ja häveliäästi tehdä kuolleesta jonkunnäköinen kaikkien janoisten sankari.

Tony Halme oli sinänsä hetkellisesti tarpeellinen lisä suomalaiseen politiikkaan, jossa virkamiestyyli oli valloittanut koko kentän. Aivan yhtä tarpeellista on kuitenkin huomauttaa jälkeen jääneille, että Halmeen ideologia perustui vihaan eikä ymmärtämiseen, ja että pyssyjen, huumeiden ja viinan kanssa lätrännyt Halme ei ollut mikään sellainen hahmo, jota kannattaisi kohottaa sankarina jalustalle.

Yleisön reaktiossa on taas jotain äärimmäisen sananvapaushammastani kolottavaa. Jos joku sanoma ei miellytä, se pitää kieltää. Ei pidä, eikä pidä potkaista kolumnistia pois. Tilanne olisi toinen, jos tämä kirjoitus olisi ollut jostain tuntemattomasta henkilöstä tai tässä olisi paljastettu jotain sellaista, jota julkisuuden henkilöstäkään ei kuulu paljastaa. Hazard ei tehnyt mitään tällaista, ainoastaan kutsui muiden esittämiä asioita hieman tutummilla ja kansanomaisemmilla nimillä.

Juuri siten, kuin Tony Halme teki eläessään.

Tämä on jo toinen kirjoitus lyhyen ajan sisään, jossa alaikäisistä turvapaikanhakijoista leivotaan kategorisesti sotalapsia ja annetaan ymmärtää, että kyse on samasta asiasta kuin oli Suomen sotalasten tapauksessa. Eroja on toki vaikka kuinka paljon, mutta niitä ei nyt tässä yhteydessä haluta nähdä. Se, mitä tämä propaganda oikein palvelee, on minulta pimennossa, sillä se ei vakuuta muita kuin ne, jotka ovat jo valmiiksi vakuuttuneita kaikenikäisten turvapaikanhakijoiden siunauksellisuudesta ja ylevistä motiiveista.

Tämäkin kirjoittaja sen sijaan sortuu sanaa julistaessaan omaan nokkeluuteensa ja kirjoittaa ensin näin:
Yksin tulleita lapsia on julkisuudessa nimitetty ankkurilapsiksi. Tällä tarkoitetaan, että lapsi olisi lähetetty turvapaikanhakijaksi, jotta koko perhe voisi saapua maahan hänen perässään. Todellisuudessa perheenyhdistäminen kestää pitkään ja vain osalla lapsista on oikeus hakea sitä. Lisäksi monen lapsen isä on kuollut tai perhe on kadoksissa.

ja sen jälkeen näin:
Paraikaa on valmisteilla ulkomaalaislain muutos, jonka mukaan perheenyhdistämistä hakevan olisi oltava alaikäinen vielä päätöksen saadessaan. Tähän saakka on ratkaissut hakijan ikä hakemuksen vireillepanohetkellä.

On epäoikeudenmukaista, jos viranomaismenettelyn kesto vaikuttaa lapsen mahdollisuuteen elää perheensä kanssa. Lisäksi lainmuutoksen seurauksena saattaa olla, että turvapaikanhakijaksi lähetetään entistä nuorempia lapsia ja pakomatkasta tulee heille yhä vaarallisempi.

Olenko ainoa, joka näkee tässä aivan päivänselvän ristiriidan? Toisaalta kerrotaan, etteivät ankkurilapset nyt toki mitään perheen yhdistämistä hae ja se ei ole matkaan lähettämisen motiivi ensinkään. Heti perään kerrotaan, että jos melkein-täysi-ikäiset lapsoset eivät enää olekaan oikeutettuja perheen yhdistämiseen kun pysyvää oleskelulupaa odotellessa ehtii inhottavasti täysi-ikäistymään, lapset laitetaan matkaan nuorempana.

Eikö kirjoittaja implisiittisesti tunnusta jälkimmäisellä väitteellään, että hänen ensimmäinen väitteensä on palturia? Jos motiivi ei ole perheiden yhdistäminen anteliaan sosiaaliturvan Suomessa, miksi ihmeessä lapset laitettaisiin matkaan nuorempina, sillä siihen ei ole mitään motiivia?

Tämäkin kohta hieman haiskahtaa:
Palauttaminen saattaa johtaa kohtuuttomuuteen, koska turvapaikanhakijoiden vastaanotto ja turvapaikkamenettely vaihtelevat EU-maissa suuresti. Esimerkiksi Kreikassa, Italiassa ja Maltalla turvapaikkapuhutteluja ja -päätöksiä ei tehdä asianmukaisella tavalla, lasten koulunkäynnistä ei huolehdita, tulkkeja ei käytetä riittävästi eikä oikeusapua tarjota.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tänäkin vuonna kymmenissä tapauksissa kieltänyt Suomea käännyttämästä turvapaikanhakijoita näihin maihin. Silti käännytyspäätöksiä Italiaan ja Maltalle tehdään jopa lapsille.

Väite "kymmenistä" Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta tulevista tuomioista kuulostaa oudolta. Kun muut ihmisoikeustuomioistuimen langettavat tuomiot kyllä tunnutaan uutisoivan, erityisesti pitkittyneiden oikeudenkäyntien tapauksessa, miksi meille ei ole kerrottu näistä kymmenistä tuomioista yhtään mitään? Minä en ole nähnyt yhtäkään asiaa koskevaa uutista, ja pitkittyneiden oikeudenkäyntien tuomioita useita. Se ei tietysti tarkoita, ettei näitä tuomioita voisi olla kymmeniä, mutta ihmeellinen hiljaisuus asian tiimoilta vallitsee.

Väite siitä, että Italiassa ja Maltalla ei tehdä turvapaikkapäätöksiä asianmukaisella tavalla, vaatisi sekin hieman lihaa luiden ympärille. Väite siitä, että Malta ja Italia eivät noudata tekemiään sopimuksia ja EU-lainsäädäntöä, on koko lailla vahva. Sellaista ei pidä esittää, jos asiaa ei ole valmis näyttämään jotenkin. Se, että Italia ja Malta eivät myönnä turvapaikkoja yhtä avokätisesti kuin Suomi, ei välttämättä tarkoita sitä, että näissä maissa ei käsitellä turvapaikkahakemuksia asianmukaisesti. Esimerkiksi sota ja sisällissota erityisesti eivät ole turvapaikkaperusteita, ja saattaa olla, että Italia ja Malta vain noudattavat tekemiään sopimuksia hieman huolellisemmin kuin suomalaiset.

Jälleen on mahdollista, että Italia ja Malta eivät noudata tekemiään sopimuksia, mutta asia ei tule näytetyksi vain kirjoittamalla pamfletti, jossa väitetään ilman mitään perusteita näin olevan. Samaten outoa on se, että kirjoittaja penää Maltalta ja Italialta huolellista sopimusten noudattamista, mutta samalla paheksuu Suomea, joka noudattaa huolellisesti allekirjoittamaansa Dublinin sopimusta. Ilmeisesti sopimusten huolellinen noudattaminen on tärkeää vain joissain tapauksissa tai joidenkin maiden tapauksessa.

Jos Dublinin sopimus ei toimi, siitä pitää irtautua ja sanoa asia ääneen ja neuvotella parempi sopimus. Asiat eivät tule kuntoon siten, että räksytetään ja jätetään sopimuksia vain noudattamatta ja teeskennellään, että kaikki on aivan täydellisen erinomaisesti.

Kaikennäköiset kansalaisjärjestöt ja myös poliitikot ovat olleet “katastrofaalisen pettyneitä” Kööpenhaminan ilmastoneuvottelujen olemattomaan lopputulokseen.

Minä en voi sanoa olleeni. Lähinnä siksi, etten mammuttikokoukselta mitään tuloksia odottanutkaan.

Kun lähdetään siitä, että 180 maan iltalypsyneuvottelijoiden pitäisi löytää yhteisymmärrys jostakin, nähdään urakan mahdottomuus. Tuo sakki ei saa aikaiseksi yksimielisyyttä edes siitä, mihin aikaan syödään lounasta. Mikään tätä kunnianhimoisempi tavoite on näin suuressa komiteassa muutaman päivän aikana runnottavaksi aivan liian suuri päätös, ja Kööpenhaminassa tavoiteltiin kuuta taivaalta. Kokouksella olisi pitänyt olla melkein-valmis sopimusteksti luonnokseksi sen sijaan, että sitä lähdettiin väsäämään tyhjästä, mutta tällaista luonnostakaan ei saatu aikaiseksi, koska asiasta ei vallitse minkäänlainen yksimielisyys.

Urakan laajuus ei suinkaan ollut ainoa ongelma.

Maailmanlaajuinen ongelma on lama. Kun jokainen länsimaa tuskailee budjettivajeiden, jättiläistyöttömyyden ja sukeltavan talouden kanssa, halua sitoutua toimiin, jotka syventävät sukellusta entisestään, ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Prioriteetit ovat nyt muualla, eli talouden saamisessa takaisin kasvu-uralle ja hyvinvointivaltiotalousjärjestelmien romahtamisen ehkäisemisessä.

Lisäongelma on se, että länsimaat haluttiin laittaa maksamaan useita kertoja. Ensin oman talouden sukellus päästörajoituksien takia, sitten korvaavan talouden rakentaminen ja kolmanneksi kehitysmaiden laskun maksaminen. Yhdistettynä talousvaikeuksiin ei ole kovinkaan vaikea nähdä, miksi tämä ei ajatuksena juuri nyt houkuttele. Kehitysmaiden mukanaolo ylipäätään teki kokouksesta naurettavan kerjäläisoopperan ja esti viimeisetkin mahdollisuudet sopia yhtään mistään suurimpien tupruttajien välillä.

Neljäs ongelma liittyy neuvottelijoiden liikkumavaraan. Obamalta odotettiin suuria, mutta aivan turhaan, koska senaatti oli jo päättänyt, mikä on USA:n päästövähennystavoite. Kun neuvotteluissa ryhdyttiin vaatimaan kaksinkertaisia numeroita, ei Obama liene ollut ainoa neuvottelija, jolla ei faktisesti ollut valtuuksia edes sitoutua tällaisiin asioihin.

Viides ongelma liittyy siihen, että suurimpien tupruttajien motiivi tehdä mitään on vähäisin. Ymmärsin Tuvalussa puolitoista kuukautta sitten käydessäni, miksi ilmaston lämpeneminen on ongelma heille. Sen sijaan suurin tupruttelija USA+Kanada -kombinaatti, on aivan eri asemassa. Jos ilmasto lämpenee tai kylmenee, siellä viljelyvyöhyke siirtyy paikasta toiseen, mutta jopa asiantuntijat ovat joutuneet myöntämään, ettei Pohjois-Amerikassa ilmastonmuutos tule aiheuttamaan mitään katastrofia. Kun suurimpia vaatimuksia esitetään maalle, jonka ei tarvitse olla asiasta edes löyhästi kiinnostunut muuten kuin moraalin kohottamisen vuoksi, ei tarvitse olla kaksinen auguuri jos ennustaa, että vaatimusten esittäjät tulevat pettymään.

Minun nähdäkseni tämä työ pitäisi aloittaa kokonaan uudelleen puhtaalta pöydältä. Todennäköisesti G20 olisi aivan riittävä kokoonpano asiasta sopimiseksi. Siinä ovat mukana sekä nykyiset suurimmat päästöjen aiheuttajat sekä ne nousevat taloudet, joissa päästöt kasvavat nopeimmin ihmisten elintason parantuessa. Tämä joukko voisi aivan hyvin yrittää sopia keskenään, miten länsimaiden ja nousevien talouksien toiveet sovitetaan yhteen. Työ ei ole helppo, mutta tässä kokouksessa nähtiin, että sovun löytyminen ei ole aivan täysin mahdoton ajatus.

Kun tämä joukko on saanut asiansa sovittua, voidaan saneluratkaisuna tarjota kehitysmaille jotain ota tai jätä -diiliä, mutta mihinkään kerjäläisoopperaan niiden kanssa ei kannata ryhtyä. Kehitysmaiden päästöt eivät ole se häntä, joka koiraa heiluttaa, eli jos kehitysmaat eivät sitoudu päästöjen vähentämiseen, niiltä voidaan leikata kehitysapu ja käyttää tämä raha lisävähennyksiin länsimaissa, lopputulos lie päästöjen kannalta silti saman suuntainen. Ilmaston lämpenemisen suurimmat ongelmat ovat kuitenkin kehitysmaissa, joten niillä voi hyvinkin olla motiivi tehdä jotain itsekin.

Tämä ei ole erityisen demokraattinen prosessi, mutta asia on niin täydellisen monimutkainen, ettei demokraattinen prosessi ja sen teeskenteleminen, että Malediivien ääni on yhtä tärkeä kuin USA:n ja Kiinan ääni, ei yksinkertaisesti tuota mitään tuloksia. Asiassa pitää kyetä sopimaan pienellä joukolla suurista linjoista eikä suurella joukolla nysväystason asioista.

Ruotsissa yritetään keksiä keinoja, joilla saataisiin työntekijät pysymään töissä eikä sairaslomalla, joita on Ruotsissa enemmän tehtyjä työtunteja kohti kuin melkeinpä missään.

Sairauspoissaoloista tekee mieli sanoa, että Suomen systeemi on koko lailla hyvä. Lyhyet poissaolot omalla ilmoituksella ovat mahdollisia ja mitään karensseja ei näissä ole, kuten ei myöskään vuosikohtaisia kiintiöitä.

Britanniassa on monella työpaikalla vuosikiintiö, eli sairastaa saa palkallisesti vaikkapa viisi päivää, sen jälkeen palkka lähtee vaikka olisi millainen propuska ja dokumentti lääkäriltä. Tämä systeemi on kohtuuton vakavasti sairastuvalle, ja toisaalta työnantajan vinkkelistä nämä päivät muuttuvat lisälomaksi, sillä valtaosa “sairastaa” ne vuoden loppua kohti kun kerran kiintiössä on tilaa.

Ruotsin ongelma on erikoinen. Olin taannoin töissä ruotsalaisessa firmassa, ja sain tutustua tähän systeemiin sisältä käsin. Joku kollega ei tullut aamulla töihin vaan ilmoittautui sairaaksi. Muiden kanssa jutellessani toivoin pikaista paranemista ja kyselin, että tuleekohan hän sitten kenties huomenna. Muut sanoivat, ettei missään tapauksessa, vaan hän tulee kolmen tai neljän päivän kuluttua. Ihmettelin, mistä kristallipallosta kollegat näkivät, kuinka kauan tauti vaivaa, mutta asia selitettiin minulle heti perään.

Ruotsissa systeemi on se, että ensimmäinen sairauspäivä on palkaton, ja palkka alkaa juosta normaalisti sen jälkeen. Tämä systeemi otettiin käyttöön kun kuviteltiin sen vähentävän rokulipäiviä, mutta toisin kävi. Rokulipäivät ehkä kyllä vähenivät, mutta sairauspoissaolot yleisesti kasvoivat, sillä nyt kun työntekijä menettää aina yhden päivän palkan, hän on poissa pidempään ja kuittaa ylimääräisellä vapaalla menetetyn palkan. Suomessa flunssaiset tulevat töihin heti parannuttuaan, Ruotsissa ollaan kotona terveenä kaksi päivää lisää kostoksi palkkaa alentaneelle työnantajalle.

Jos työ ei jollekulle maita ensinkään, se näkyy kyllä muissakin asioissa kuin vain sairauspoissaoloissa, joten sairaiden simputtaminen kostoksi kaikille lusmuille ei tunnu erityisen järkevältä. Suomessa tällaista ei ole onneksi ehdotettukaan, mutta jos työnantajat joskus ehdottavat, asiaa on syytä vastustaa.

Hesarin pääkirjoitussivulla oli tänään tällainen. Lainaan siitä halpa-arvoisesti tässä käsittelemäni pätkän:

Sotilaat tulevat hoitamaan Puolan pyytämää Patriot-ilmatorjuntaohjusten patteria. Sen merkitys on ennen kaikkea symbolinen: Puolan hallitus uskoo, että amerikkalaisten saappaiden askellus Puolan maaperällä vahvistaa kansallista turvallisuutta tavalla, johon sotilasliitto Naton jäsenyys ei yksin riitä.

Baltian maat ovat samaan tapaan epäilleet Naton keskinäisen avunantolupauksen toimivuutta ja vaalineet huolellisesti suoria suhteitaan Yhdysvaltoihin.

Tässä pitäisi olla Natoon voimaperäisimmin intoilijoille jotain mietittävää. Natoon etunenässä rynnistäneet entiset itäblokin maat ovat tulleet siihen tulokseen, että itse asiassa Nato ei ole turvatakuineen uskottava. Ainoastaan USA voi taata näiden maiden turvallisuuden, ja siksi näihin maihin pitää saada amerikkalaisia sotilaita.

Näinhän se on. Jos uhkana pidetään Venäjää, on tuota pikaa koko Länsi-Eurooppa sidottu Venäjän talouteen kaasutoimitusten kautta Kanaalin rannalle saakka. Löytyyköhän teutonilta ja ranskanpullalta intoa lähteä sotimaan Baltiaan jos samalla kotirintamalla alkaa väki kuolla pakkaseen kun lämmitys lakkasi toimimasta? Tällaisia asioita ilmeisesti mietitään Naton jäsenmaissa, joten niitä pitäisi miettiä Suomessakin. Euroopassa ei muutenkaan ole uskottavaa maanpuolustusta missään muualla kuin Venäjällä ja Britanniassa, toisella kokonsa ja toisella maantieteensä ja valtavien rahallisten panostusten takia.

Jatketaanpa ajatusta askel pidemmälle.

Jos emme usko siihen, että Euroopan maat lähtevät sotaan itämaiden puolesta vaikka kuinka on sovittu, jääkö vastaan haraaminen siihen? Mitäpä, jos Venäjä sanoo, että kaasua ei tule, jos USA saa käyttää maaperäänne ja tukikohtianne? Vaikka USA:lla olisi haluakin puolustaa jotain itämaata, mistä emme siitäkään voi olla aivan varmoja, operaatio on täysin mahdoton jos laivat eivät pääse Itämerelle, lentokoneita pitää operoida Turkista käsin ja jalkaväkeä ei saa marssitettua rintamalle mitään kautta.

Sangen raskaita epäilyksiä asiassa, jonka pitäisi tarjota perustavaa laatua oleva turvallisuus. Painoa niille antaa se, etteivät ne tule kaltaiseni skeptikon mielikuvituksesta vaan jäsenmaiden joukosta.

Useampikin tuttu kritisoi eilen sitä, että itsenäisyyspäivän juhlinta tuntuu olevan vuodesta toiseen ad nauseam lähinnä talvisodan muistelua.

Onko tähän oikeastaan enää mitään syytä? Siitä sodasta on nyt 70 vuotta, joten miksi itsenäisyyspäivän ympärillä edelleen meno on niin ylettömän sotilaallista? Talvisotaa muistellaan ja oikeastaan on täysin mahdotonta kuulla yhtäkään itsenäisyyspäiväpuhetta, jossa ei jotenkin viitata sota- ja veteraaniteemaan.

Jos itsenäisyyspäivää on pakko juhlia historiaa muistellen, olisiko aika nostaa esiin ne muutkin sankarit ja maineikkaat työt eikä vain kiitellä loputtomiin niitä, joita on jo kiitetty satoja tai tuhansia kertoja?

Suomen itsenäisyyden ajan merkittävä tapahtuma on mielestäni sisältä lähtöisin oleva kansakunnan henkinen kasvu eikä yksi ulkoa lähtöisin oleva pikku rähinä. Henkisen kasvun teemasta voi mainita kaksi ajanjaksia: sisällissodan jälkeisen ja 2. maailmansodan jälkeisen.

Punakapina oli ja meni, ja sota oli verisyydessään maailmankin mittapuulla melkoinen. Rötöksiä tehtiin puolin ja toisin. Sota loppui, ja maailman mittapuulla aivan ällistyttävän nopeasti Suomessa asui yksi kansa eikä kahta. Osa ei tietysti ole unohtanut sisällissotaa vieläkään, valtaosa on, ja tämä tapahtui nopeasti. Tätä voi verrata vaikkapa Balkaniin, joka räjähtää kerran 40 vuodessa kun siellä muistellaan tuhat vuotta sitten tapahtuneita historiallisia vääryyksiä. Se, että Suomessa ei näin ole, on edellyttänyt ällistyttävää kykyä sopeutua ja antaa anteeksi. Ehkäpä tämä ansaitsisi maininnan toisinaan.

Toinen vastaava kasvun paikka oli jälleenrakennus ja siitä seuranut olojen vakiintuminen. Jälleenrakennuskin meni suuren konsensuksen vallitessa, mitä nyt kerran masinointiin yksi yleislakko. Jos työmarkkinaosapuolet ja poliitikot eivät olisi kyenneet sopimaan asioista ja lakot olisivat pysäyttäneet kaiken aina kuukauden välein, sotakorvaukset olisivat jääneet maksamatta ja sodan tuhot korjattua paljon myöhemmin.

Kansakunnan henkisen selkärangan kasvamisen tulokset näimme 60-70 -luvulla, kun stalinistit aloittivat massiivisen veneenkeikuttamiskampanjan. Maailman verisimpiä tyrannioita ihailleet “edistykselliset”, joihin kuului kulttuuri- ja mediaväkeä, aloittivat oman pesän likaamisen, jollaista ei tuossa laajuudessa ole monessakaan paikassa nähty.

Vaan mitä tapahtui? Ei yhtään mitään. Poliittinen koneisto oli jalostettu sellaiseen asemaan, että myyräntyöläiset eivät saaneet sitä kautta aikaiseksi oikeastaan mitään. Toisaalta ihmiset olivat jalostuneet merkittävästi 30-luvusta ja Lapuanliikkeestä, ja valtaosalle vastenmielinen taistolaishullutus ei saanut enää aikaiseksi mitään merkittäviä laittomia vastareaktioita, vaan veneen keikuttajia siedettiin siinä kuin soutajiakin. Ehkäpä tuon ajan ihmiset ansaitsisivat hyvän sanan joskus puheissa hekin, sillä tuossa ajassa oli aineksia myös väkivaltaan ja kansan kahtia jakautumiseen.

Ja pitääkö itsenäisyyspäivän olla historiallinen katsaus ensinkään? Voisiko se olla katse eteenpäin, jossa mietittäisiin sitä, millainen Suomi pärjää tulevaisuudessa ja miten. Nyt tämä osa kuitataan sanomalla, että pitäis sillee niinku olla innovatiivisii ja monikulttuurillisii, mikä on tyhjien tynnyrien kuminaa ilman minkäänlaista konkretiaa.

YTV haluaa lisäselvityksiä pääkaupunkiseudun ruuhkamaksuista.

YTV:n mukaan pitäisi selvittää, halutaanko maksuilla vähentää ruuhkia, vähentää liikennettä vai torjua ilmastonmuutosta. Valtuuskunnan mielestä ruuhkamaksujen toteuttamistapa voidaan päättää vasta sitten, kun päämäärästä on päätetty.

Niinpä niin. Tällaisia asioita pitäisi mukamas selvittää. Todennäköisesti päädytään johonkin tympeimpään vihertavoitteeseen, ja mitä hyvänsä lisäveroa voi nykyään perustella "ilmastonmuutoksen torjumisella". YTV unohti maagisesti tarkasteltavien tavoitteiden listaltaan sen ainoan tavoitteen, joka tällä hankkeella oikeasti on: kerätä lisää rahaa julkisen sektorin haaskattavaksi humpuukiin.

Nyt siis komitea kokoontuu ja miettii meille jonkun asiaan mitenkään liittymättömän savuverhon, jolla vihreyteen kallellaan oleva sakki saadaan kannattamaan tätä lisäveroa, ja kun tarpeeksi hullu ja elämästä vieraantunut selitys keksitään, päätös siunataan jossain nopeasti hölmöjen hurratessa.

Kyseisen maksun veroluonteisuutta voi perustella monin tavoin. Ensimmäinen on ajateltu alue. Kehä kolmosta on ajateltu "ydinvyöhykkeeksi", jossa maksettaisiin ajettujen kilometrien mukaan. Ydinvyöhyke on kohtuullisen suuri, ja kohtuullisen suurelta osin peltoa, omakotialuetta tai jotain sellaista, jossa ei ole ruuhkia ikinä nähtykään. Ruuhkat rajoittuvat muutamalle tienpätkälle tällä valtavalla alueella, ja siitä huolimatta Espoon metsissä pellolleen ajeleva maajussi pannaan maksamaan traktoristaan ruuhkamaksua.

Toinen veroluonteisuutta puolustava seikka liittyy autoilun luonteeseen ja joukkoliikenteen palvelutasoon. Joukkoliikenne on kilpailukykyistä silloin, kun se on suunnilleen yhtä nopeaa tai nopeampaa kuin autoilu, sillä aika on useimpien autoilijoiden eniten kortilla oleva asia eikä raha. Näin joukkoliikenne on kilpailukykyistä hyvin harvoissa pääkaupunkiseudun päivittäisissä matkoissa. Näiden matkojen tekijät, pääosin pääradan varresta keskustaan, maagisesti käyttävät joukkoliikennettä jo nyt eikä heitä siihen tarvitse erikseen motivoida. Muut ajot ovat peljätyistä ruuhkista huolimatta aikaa säästävää matkustamista, josta ei saada tarpeetonta lisäverolla vaan paremmalla joukkoliikenteellä. Kun ajolle ei ole mitään järkevää vaihtoehtoa, sitä voidaan verottaa vaikka kuinka, ja vapaa-ajastaan kiinnostuneet valkokaulustyöläiset vain joutuvat maksamaan.

Kolmas huomionarvoisa seikka liittyy tuohon "maksetaan per ajettu kilomteri" -ajatukseen, mikä implisiittisesti sisältää jonkun kyttäystekniikan rakentamisen. Tällainen on tietosuojamielessä iljetys, sillä näitä autojen liikkumistietoja ryhdytään aivan varmasti vuotamaan juorulehdille epävirallisesti, ja virallisesti ne siirtyvät poliisin käyttöön. Ensin poliisin pääsyä näihin tietoihin tullaan perustelemaan lapsipornon, pedofilian ja terrorismin torjunnalla, ja kun tiedot kerran jo ovat poliisilla, voidaan oikeastaan ruveta lähettelemään sen perusteella myös ylinopeussakkoja "turvallisuuden parantamiseksi". Vastaan haraajilta voidaan aina kysyä, haluatteko, että kaaharit ajavat päivittäin koulutiella olevien pikkulapsilaumojen ylitse. Tätä asiaa ja kokonaisuutta ei kuntalaisten etuja pyyteettömästi ajava YTV tunnu käsittelevän ensinkään. Ainoastaan sitä, mikä rutiinivalhe vedetään hanttipakasta rahstus- ja kyttäysjärjestelmän perustelemiseksi.

Kilometripohjainen veloitus selittää osaltaan myös sen, miksi ruuhkamaksu pitää saada kehä kolmosen sisäpuolelta eikä ruuhkaisilta teiltä ruuhka-aikaan. Jos pari kehäteiden pätkää olisi ruuhkamaksujen piirissä kuten myös alue Ruoholahdesta pitkällesillalle, kilometrimaksun pitäisi olla kohtuuton, ennen kuin järjestelmä tuottaisi edes keräyskulujensa verran. Kun "ruuhkamaksun" piiriin otetaan alue, jossa paikoitellen on kauppaankin useita kilometrejä ja alue faktisesti maaseutua, saadaan pienemmällä ja helpommin puolusteltavalla kilometrimaksulla kerättyä paljon rahaa.

Hesari kertoo meille tänään arkkipiispa Jukka Paarman näkemyksistä näin. Tämä uutinen kertoo meille kahdesta mainitsemisen arvoisesta asiasta.

Ensimmäinen on se, että kirkon 80-luvun lopulla alkanut vasemmallevinksahtamiskampanja näyttää saaneen päätepisteen. Karin piirrokset kokoomuslaisista kypäräpäisistä papeista eivät ole olleet ajankohtaisia enää aikoihin, vaan kirkko on haistellut nuorison trendejä ja hakeutunut punavihreään suuntaan jo pitkään. Sinänsä kirkko saa tietysti tehdä mitä lystää, mutta muutos on kuitenkin merkittävä. Kirkko ei ole enää erityisen suuri vallankäyttäjä ja mielipidevaikuttaja, mutta siitä huolimatta aktiivinen politiikkaan sekaantuminen jatkuvasti samasta vihervasemmistolinnakkeesta kannattaa panna merkille.

Toinen havainto liittyy tähän politisoitumiseen.

Kristityissä kirkoissa on tapahtunut useampikin opillinen harppaus. Ensimmäinen oli kristinuskon syntyminen ylipäätään. Juutalaisuus oli olemassa, ja suuresti yksinkertaistaen voidaan sanoa, että kristinusko oli juutalaisuutta, josta oli poistettu ajan oloon sopimattomat piirteet ja tarpeettomaksi käyneet säännökset. Jumala oli periaatteessa sama, mutta hänen palvomisekseen ei enää tarvinnut noudattaa samaa koodistoa kuin mitä ankeissa oloissa eläneen paimentolaiskansan kuului hengissä pysyäkseen noudattaa, sillä Rooma oli tuonut sivistyksen ja infrastruktuurin myös välimeren perukoille.

Kristityn kirkon jakautuminen katoliseen ja ortodoksiseen oli pieni harppaus yhteiskunnallisesti, joten en puutu tähän detaljiin.

Seuraava suuri harppaus oli uskonpuhdistus, jossa syntyi luterilainen kirkko mantereella ja anglikaaninen kirkko Englannissa ja imperiumissa. Tässä tehtiin oikeastaan sama kuin kristinuskon syntyessäkin, eli pohjalla olleesta katolisen kirkon doktriinista jätettiin pois ajan oloon sopimaton humpuuki. Jumala oli periaatteessa sama, mutta hänen palvomisensa ei enää edellyttänyt sitä, että maallinen valta oli kirkolle alisteinen, mikä oli katolisen maailman vitsaus opillisesti pitkään uskonpuhdistuksen jälkeenkin.

Protestanttinen kirkko hyväksyi roolinsa maallisen vallan alamaisena, mistä syystä se menestyi. Maallisen vallan oli hyvä tukea kirkkoa, joka tarjosi kansalle doktriinin ja sielunhoidon, mutta jätti keisarille sen, mikä keisarin on, eli vallankahvan. Anglikaaninen kirkko syntyi itse asiassa suoraan majesteetin kirkoksi, kun Henri kahdeksas ei saanut neuvoteltua paavin kanssa lukuisia avioerojaan, ja kaikkien entisten vaimojen lyhentäminen pään mitalla ei tuntunut sopivalta.

Uskonpuhdistuksen keskeinen seuraus oli Euroopan painopisteen siirtyminen pohjoiseen. Valtaosa uusista aatteista, bisneksistä ja kulttuurista syntyi tämän jälkeen siellä, ja Alppien eteläpuolinen Afrikka taantui ja menetti lopullisesti suunnannäyttäjän roolinsa, vaikka ranskanpullat kuvittelevatkin edelleen olevansa maailman napa. Hugenottien ajaminen pois katolisesta maailmasta siirsi katolisen maailman sivistyneistön joko laulukuoroon tai maanpakoon Pohjois-Eurooppaan, Englantiin ja siirtomaihin, ja esimerkiksi Etelä-Afrikan oikeastaan nostivat kansakunnaksi nimenomaan sinne vainoja ja Pärttylin yötä paenneet protestantit. Kun tiede, taide, bisnes ja ajatukset vapautuivat katolisen kirkon noitarovioiden pelosta, tiede, taide, bisnes ja ajatukset alkoivat kukoistaa.

Vaan entäpä nyt? Suomen arkkipiispa näyttää unohtaneen kirkkonsa juuret ja historian. Innossaan miellyttää punavihreää nuorisoa kirkko näyttää unohtaneen, miksi se on ylipäätään olemassa. Ei vallankahvan haastajana vaan vallankahvan tukijana. Kun äänekkäät nuorisokoplat vastustavat vallankahvaa, kirkko näyttää hyökänneen samaan kelkkaan anarkopunkkarien kanssa. Tämä ei ole luterilaisen kirkon paikka eikä tehtävä.

Kirkko, joka unohtaa juurensa ja ryhtyy politikoimaan, joutaa oikeastaan mennä. Monet ihmiset tarvitsevat mielenterveytensä takia uskontoa, mutta politikoivaa kirkkoa ei tarvitse kukaan.

Naisia on jälleen sorsittu työmarkkinoilla. Tai ainakin uutinen asiasta on kirjoitettu tällaisessa sävyssä.

Uutisessa on kuitenkin puhvelin mentäviä aukkoja, jotka olisi rehellisyyden nimissä kuulunut esittää jotenkin eikä vain tarttua gallup-kyselyn tuloksiin Totuutena.

Naisista yli puolet ajattelee, että pärjätäkseen naisjohtajan täytyy olla "hyvä jätkä". Miehistä näin ajattelee neljäsosa.
Okei. Hieno homma, mutta entä sitten? Kun "hyvää jätkää" ei ole määritelty mitenkään, ei tällainen asenne voi olla automaattisesti syrjivä, vaikka se olisi tottakin.

Entäpä jos ihmiset mieltävät hyväksi jätkäksi reilun ja suorapuheisen henkilön, jonka kanssa on mukava tehdä töitä? Se, että kysytyssä termissä on "jätkä", ei tee siitä automaattisesti syrjivää. Entäpä jos ei tarvitse muuttua maskuliiniseksi taikka mieheksi ollakseen "hyvä jätkä"? Kun itse mietin niitä naisia, joita saattaisin tällä hieman rahvaanomaisella termillä kuvata, he ovat kaikki äärimmäisen naisellisia, eikä heidän ole erityisemmin tarvinnut piilottaa luonteestaan mitään ei-toivottuja elementtejä.

Entä jos "hyvän jätkän" vastakohta ei olekaan "naisellinen nainen" vaan "sietämätön kitisijä ja oikkupussi"? Jälkimmäisten ura ei raketoi, vaikka he ovat mitä sukupuolta, sillä kukaan ei viitsi tehdä heidän kanssaan töitä enempää kuin on aivan pakko, ja johtajana pärjääminen edellyttää sitä, että alaiset johtajan jotenkin hyväksyvät ja haluavat hänen kanssaan asioita tehdä.

Nyt uutisen kirjoittaja olettaa, että hyvän jätkän vastakohta on nainen, ja että syrjintä rehottaa.

80 prosenttia naisista kokee, että miehen on helpompi saada palkankorotus kuin naisen. Lähes yhtä moni nainen katsoo, että naisen täytyy olla miestä pätevämpi saadakseen nimityksen johonkin tehtävään

Näinkin voi tietysti olla, mutta tähänkin on toinen mahdollinen tulkinta: tutkimukseen vastanneet ovat väärässä, ja heidän mielikuvansa eivät vastaa todellisuutta. Kun joka tuutti on ollut 15 vuotta täynnä sitä, että naisia syrjitään työelämässä, onko mahdollista, että jotkut vain kuvittelevat kokevansa syrjintää kun kaikkiin vaatimuksiin ei suostuta? Tai onko mahdollista, että mies pyytää röyhkeästi tonnin ja saa 500, ja nainen pyytää realistisesti 500 ja saa 250, koska jokainen saa puolet siitä mitä pyytää?

Ns. selittämätön palkkaero on olemassa, mutta se on alasta riippuen lähinnä muutamia prosentteja ja naisen euro ei ole 80 senttiä. Tämä selittämätön palkkaero on todellinen ongelma ja se pitäisi pystyä nykyistä tehokkaammin paljastamaan, mutta jonkun osan siitä selittää erilainen taso palkkapyynnöissä.

Nyt on uutisoitu pelkästään mielikuvia näistä asioista ja tehty siitä johtopäätöksiä.

Tasa-arvosta puhutaan paljon, mutta käytännön tasolla sen toteutumisessa on vielä paljon työtä tehtävänä”, sanoo IROResearch Oy:n tutkimusjohtaja Tomi Ronkainen.

Kyllä, tehtävää on paljon, mutta tehtävä ei helpotu siitä, että mielikuvat ylennetään faktoiksi. Kun ihmiset alkavat kuvitella syrjinnäksi sellaista, joka ei ole syrjintää, tulos ei mitenkään voi olla hyvä.

Huomion kiinnittäminen oikeisiin asioihin todennäköisesti edistää myös ratkaisujen löytämistä. Yksilöllisten palkkojen ja etujen työelämässä pitää miettiä, miten huolehditaan tasa-arvon toteutumisesta, mutta mielikuvat ja huhut eivtä ole oikea tapa asiaa lähestyä.

Asia on ollut esillä runsaasti, mutta minäkin lausun asiasta sanasen.

Tuomio siis napsahti uskonrauhan rikkomisesta, joten Halla-aho pääsee samaan kerhoon Hannu Salaman kanssa, vaikka pykälä onkin hieman eri. Olen lukenut asiasta aivan liian monta nettikirjoitusta enkä taatusti lue enää yhtään enempää, mutta osassa näitä tuntuu olevan perustavaa laatua oleva virhe.

Jotkut syyttävät tuomioistuinlaitosta poliittiseksi toimijaksi, joka vaientaa epämiellyttäviä mielipiteitä. Tämä ei saata pitää paikkaansa. Oikeuden oli annettava tuomio, koska laki on sellainen. Oikeus ei käräjäoikeustasolla olisi voinut jättää uskonrauhan rikkomisesta tuomitsematta, koska laki on aivan riittävän selkeä. Kun laki on säädetty niin, että uskovaisten tuntoja loukkaava uskontoa koskeva ilmaisu on kielletty vaikka se olisi tottakin, on merkityksetöntä, perustuiko Halla-ahon "täky" Koraaniin vai ei. Syyttäjäpuolen syyttämiskynnys on ollut herkässä, mutta kun kerran oikeuteen mentiin, oikeuden tuomio perustuu lakiin eikä poliittiseen ajojahtiin.

Tästä episodista seuraa nähdäkseni vain se, että tuota lakia on ryhdyttävä muuttamaan. Uskontoja on saatava käsitellä kriittisessä ja negatiivisessa sävyssä kahdesta tärkeästä syystä, periaatteellisen sananvapausaspektin lisäksi.

Ensinnäkin, uskonnoilla tehdään politiikkaa. Kristityillä on jopa kansanedustajia, ja muslimien määrän lisääntyessä törmäämme myös poliittiseen islamiin. Jos joku tekee politiikkaa pyhä kirja kourassaan ja vetoaa siellä seisoviin asioihin, tätä oppia on voitava vastustaa myös värikkäästi ja kärjistäen, ei ainoastaan pullantuoksuisesti ja hymyillen. Jos poliittinen vastustaja löytää itsensä jatkuvasti oikeudesta kun uskovaiset närkästyvät aina kun heidän tekstejään väitetään aasimaiseksi roskaksi, poliittinen keskustelu latistuu ja vastaan haraavan politiikan tekeminen hankaloituu.

Toisekseen, useimmat uskonnot markkinoivat itseään jotenkin. Tässä ei ole mitään vikaa, mutta aivan kuten muutakin mainontaa, tätäkin markkinointia pitää saada käsitellä kriittisesti. Jos mainostaja saa antaa itsestään positiivisen kuvan, jollakulla muulla kuuluu olla oikeus antaa mainostajasta negatiivinen kuva ja paljastaa mainostajan valheet ja puolitotuudet. Nyt tämä näyttäisi olevan hankalaa, sillä uskovaiset voivat aina suuttua, kun heidän mainostamaansa aatetta väitetään aasimaiseksi roskaksi.

Yleisesti nykyinen lainsäädäntö on hankala, sillä oikeuden pitää jotenkin arvioida ihmisten ajatuksia ja närkästyksen määrää. Kunnianloukkausoikeudenkäynneissä on henkilöitä, joiden kunniaa on loukattu, ja joskus jopa kepulaisia, joilla ei ole kunniaa loukattavaksi asti, ja oikeudella on joku mahdollisuus puntaroida, onko jotain vahinkoa juuri tälle ihmiselle aiheutunut.

Asia ei parane uskonrauhapykälässä näyttövaatimusta lisäämällä, sillä syyttäjä kyllä löytää etsimällä todistajaksi uskovaisen, jonka tuntoja on loukattu verisesti, kun radiossa tuli Säätiedotukset merenkulkijoille. Asia on ratkaistava jotenkin arvaamalla, ja tämä ei ole erityisen eksaktia lainkäyttöä. Toinen tapa ratkaista asia on perehtyä ns. toriparlamentin tuntoihin, ja tämä on vielä vähemmän eksaktia lainkäyttöä kuin arvaaminen.

Syytetyn on vaikea puolustautua järkevästi, jos syyttäjä väittää kansanjoukkojen loukkaantuneen verisesti, sillä asiaa ei tarvitse näyttää mitenkään, ja asian arviointi jää arvauksen varaan.

Iltalehmässä on kiintiöpakolaisuutinen ja siihen liitetty gallup-kysely.

Gallupissa kysellään, pitäisikö Suomen luopua kiintiöpakolaisten vastaanottamisesta. Vastaajia on tähän mennessä 10196, ja 96% sanoo, että pitäisi.

Numeroa voidaan toki vähätellä ja mitätöidä se toteamalla, että Iltalehmä on natsiaatteen äänitorvi ja sen lukijat kohtuullisen epäilyttävää sakkia, ja kun kukaan arvonsa tunteva yliopistovihreä ei sitä tunnusta lukevansa, on kyseessä paskasakin antama tuomio, ja tätä joukkoa ei tarvitse kuunnella.

Minun mielestäni tässä on nyt käsillä oivallinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun turvapaikanhakijapolitiikka on ollut sitä mitä se on. Kaikki ulkomaalaisiin liittyvä alkaa kyrsiä, myös puolijärkevät ja jotenkin perusteltavissa olevat hankkeet.

Kiintiöpakolaisten valikoiminen hädänalaisimpien joukosta jossain tuolla 750/vuosi -paikkeilla on aivan kohtuullinen Suomen kontribuutio pakolaisongelmaan. Nämä ihmiset ovat jo valmiiksi pakolaisleireillä ja valitsemalla perheitä ja antamalla heille pysyvän oleskeluluvan ensinnäkin tulemme auttaneeksi yhtä perhettä, ja toisekseen saamme pidettyä maahanmuuton kokonaismäärän kohtuullisena kun otetaan jo valmiiksi koko perhe eikä niin, että otamme tuhat partasuista ankkurilasta, jotka tuovat perässään epämääräisen määrän väkeä.

Lisäksi kiintiöpakolaiset valikoidaan toisin kuin rajalle ilmaantuvat turvapaikanhakijat, ja kiintiöissä tulleet ovat pärjänneet Suomessa paremmin kuin ne, jotka ovat vain ilmaantuneet rajalle turvapaikkaa hakemaan.

Olen suuri nykyisen maahanmuuttopolitiikan arvostelija ja Greenwichin Führer, mutta minulle ei tule mieleen ensimmäistäkään hyvää syytä, miksi juuri kiintiöpakolaisia pitäisi vastustaa. Lakeja pitää muuttaa siten, että turvapaikanhakijavirta suuntautuu muualle ja nolla on sangen hyvä tavoite kun jätetään pois mahdolliset venäläisten jättämät turvapaikkahakemukset, sillä Suomeen päästäkseen pitää kulkea niin monen maan läpi, että ainut syy tulla juuri Suomeen on löperö systeemi.

Sen sijaan kiintiöpakolaisten ottaminen valitsemalla ehjiä perheitä, joiden taustalta ei näytä löytyvän mitään pyssynheiluttelua vaan ainoastaan väärään kansaan kuuluminen, ei suunnilleen nykyisellä tasollaan pitäisi haitata ketään.

Kun kuitenkin 96% gallupiin vastanneista ihmisistä vastustaa jopa kiintiöpakolaisia, on yhteiskunnan asenteissa tapahtunut selkeää kovenemista, vaikka tuota ei suoraan voidakaan yleistää kattavaksi otannaksi.

Tämä koveneminen ei ole tapahtunut äärimmäisen nazzi-aineksen saatua Suomessa palstatilaa blogissaan ja aloitettua murhaavan propagandakampanjan, vaan palstatila on osoitus asenteiden kovenemisesta ja siitä, että ihmisiä asia on ruvennut kiinnostamaan.

Tämän mielipiteen pitäisi olla ennen kaikkea osoitus sille klikille, joka on vakaasti päättänyt pehmentää yleistä asenneilmastoa tuottamalla runsaasti lisää turvapaikanhakijoita, jotta ihmiset tottuvat heihin, ja sen jälkeen alkavat heitä kritiikittä rakastaa. Nyt näyttäisi käyneen tämän gallupin, joka siis ei edusta kattavaa otosta eikä siitä voida päätellä tieteellisesti mitään, valossa nimenomaan juuri niin kuin kiiluvasilmäisin natsiaines on meille ajat sitten kertonut.

Ainakin minä olen lukenut nimenomaan maahanmuuttokriitikoiden teksteistä, että asenteiden koveneminen yleisesti ulkomaalaisia kohtaan tulee tapahtumaan, jos turvapaikanhakuprosessi tuottaa liiallisesti joutoväkeä, ja hyvää tarkoittavat viherhölmöt ryhtyvät kovaäänisesti tätä joutoväkeä hyysäämään ja korostamaan heidän uhri- ja kärsimysasemaansa ja ratsastamaan näillä ihmisillä poliittisesti.

Nyt ollaan jo siinä, että humanitaarisen maahanmuuton ainoa järkevä osa on 96 prosentin mielestä äärimmäisen paha. Minun mielestäni ei ole, vaan nimenomaan kiintiöpakolaisia Suomen kuuluu ottaa ja valita sellaisia, jotka saattavat jopa sopeutua ja joilla ei ole mitään sissiliike- tai rosvotaustaa. Suomi kestää tämän taloudellisesti aivan hyvin, ja valitsemalla väkeä hieman eri puolilta maailmaa pakolaisleireistä, saadaan myös diversiteettiä, jolla estetään yksittäisten kansojen ympärille muodostuvien ghettojen syntyminen.

Tällä kertaa Hollanti on vuorossa.

Tapaus vaikuttaa hyvin samankaltaiselta kuin suomalainen Halla-aho -oikeudenkäyntikin. Muslimien holokaustin kieltävässä pilakuvassa ja jutussa sanottiin, että tämä ei ole vakavasti otettavaa journalismia vaan tarkoitus on herättää keskustelua kaksoisstandardin olemassaolosta. Israel-keskus hermostui ja syyte napsahti kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Ei näin.

Mielipide, jossa väitetään holokaustia juutalaisten salajuoneksi ja tekaistuksi jutuksi, on jokseenkin typerä ja epäuskottava, mutta ei tällainen mielipide voi mitenkään olla kielletty ja rikollinen. Tyhmyys ei ole rikos muissakaan asioissa, miksi sitten sananvapauskysymyksissä. Kun erityisesti vielä käännettiin spottia kaksoisstandardin havainnollistamiseen, kenenkään ei olisi pitänyt kiihottua tästä pläjäyksestä, mutta niinpä vain joku kiihottui.

Israel-keskuksen kanta on kenties ymmärrettävä heidän intressiensä lähtökohdista, sillä heille on hyvää bisnestä rahastaa juutalaisten uhriaseman korostamisella, ja tässä imagokampanjassa erilaiset näkemykset, vaikka kuinka typerätkin, saattavat vaikuttaa brändiin myyntiä heikentävästi. Hollannin viranomaisten kanta sen sijaan ei ole ymmärrettävä, sillä syytteen nostamalla he efektiivisesti sanovat, että jos on eri mieltä historiallisista tapahtumista, niiden synnystä ja seurauksista Israel-keskuksen kanssa, seuraa syyte, sillä Israel-keskus kiihottuu.

Jos erinäköiset israel-keskukset ja muut kansanryhmä- ja uskontolobbyt saavat kiihottuneisuutta ilmaisemalla vallan torpedoida poliittista, uskonnollista ja historiallista keskustelua ja nyt siis jopa hollantilaisen nyky-yhteiskunnan arvojen kritiikkiä, sananvapaudesta leikataan pois kaikki se, minkä takia se on olemassa. Sananvapauden idea on juurikin se, että se suojelee avointa keskustelua eikä kerhojen kiihottuneisuuden tilaa.

Mielestäni tuon muslimikerhon esille nostama asia on ajankohtainen ja keskustelua kaipaava: saako kaikkia uskontoja kohdella samalla tavalla vai onko joillain uskonnoilla erivapauksia. Onko jollekin uskonnolle rakennettu ylimääräinen nakkisuoja siitä, että tuon ja vain tuon uskonnon edustajien katsotaankin olevan kansa, joka voi kiihottua, kun taas muiden uskontojen edustajat ovat hajallaan eri kansoissa ja kiihottuneisuutta ei tapahdu? Kysymys on mielenkiintoinen länsimaissa, joissa uskontojen hutkiminen on sallitumpaa kuin kansojen ja kansanryhmien hutkiminen.

Tällaisia naurettavalta kuulostavia oikeusjuttuja tuntuu pullahtelevan pinnalle siellä täällä, ja kaikkien näiden yhteinen nimittäjä on lainsäädäntö, joka kieltää kansanryhmien kiihottamisen. Tämä on ajatusrikospykälä, jossa rikokseen vaikuttaa kuulijakunnan kiihottuneisuus, ja tuloksena on naurettavaa ja oikeusvaltioon sopimatonta lainkäyttöä huonoimmassa tapauksessa, ja parhaimmassakin tapauksessa vain resurssien haaskaamista päättömiin oikeusjuttuihin.

Viime syksynä tapahtuneesta Johanna Korhosen poispotkaisusta on kuulunut kummia.

Kun asiaa on pähkäilty liki vuoden päivät, poliisi on tullut siihen tulokseen, että on syytä epäillä rikosta. Syyttäjä on luvannut tutkia tulevina kuukausina, syyttääkö hän vai antaako asian raueta. Jos hän päättää viedä jutun oikeuteen, se tullee esille joskus ensi keväänä. Tämän päälle tietysti vielä normaali valitustie ensin pari vuotta hovissa ja kolme vuotta Korkeimmassa oikeudessa, mutta ei mennä nyt siihen.

Miten on mahdollista, oikein ja kohtuullista, että tällaiseen asiaan saadaan selvyys puolentoista vuoden kuluttua siitä kun epäilty rötös on tapahtunut?

Mitä ihmettä tässä on oikein tutkittu? Juttu on näin maallikon vinkkelistä sangen suoraviivainen: on Johanna Korhosen kertomus tapahtumista ja käydyistä keskusteluista, ja on Laama-Median suurvisiirien ja todennäköisesti Lapin kansan päätoimittajan kuuleminen. Jos jossain keskusteluissa on ollut paikalla sihteerikkö kirjurina, häntäkin pitänee kuulla ja lukea nuo pöytäkirjat. Miten ihmeessä tämä voi kestää kuukausitolkulla?

Kuultavia ihmisiä on noin viisi, ja luettavia papereita todennäköisesti noin viisi sivua. Mitään salapoliisintyötä, asiantuntijalausuntoja ja laboratoriotuloksia ei tarvita, kuten ei myöskään tarvitse kuulustella suurta joukkoa silminnäkijöitä ja epäiltyjä. Mikään tietooni tullut ei myöskään kerro, että joku tuosta viisikosta olisi tehnyt katoamistempun ja hänen saamisensa kuultavaksi Abessiniasta ottaisi aikansa.

Tähän on kulunut vuosi, ja syyttäjä lupaa ratkaisun lähikuukausina tämän sangen vaatimattomaksi jäävän tutkintamateriaalin pohjalta. Kyseessä on vähempi määrä paperia kuin mitä Otaniemen satunnainen fuksi joutuu lukemaan ensimmäiseen tenttiinsä, ja hän selviää tästä urakasta kahdessa päivässä hirveässä darrassa kaljanjuomiseen käytetyn fuksisyksyn pohjilta.

Suomessa oikeudenkäyntien kestoja on kritisoitu ja annettu niistä tuomioitakin. Tämä juttu olisi syytä penkoa perin juurin, sillä kun näin simppeli asia saadaan kestämään puolitoista vuotta ja kukaan ei pääse luimimaan vastuusta sillä, että joku on kadonnut, työtä on paljon tai juttu on erityisen kimurantti (tutkinnallisesti, juridisesti asia on kimurantti ainakin näytöllisesti), on nähdäkseni löydettävissä juuri niitä syitä, miksi asiat kestävät Suomen oikeusjärjestelmässä niin tuhottoman kauan.

Haaskataanko jossain aikaa? Onko joku porras alimiehitetty? Onko vetkuttelusta tullut maan tapa, jossa asiat ovat pinon pohjalla vuoden ennen kuin niihin edes kosketaan, jotta saadaan teeskenneltyä huutavaa resurssipulaa ja urputettua joka paikassa, että tarvitaan lisää määrärahoja? Minä en tiedä, mutta tämä juttu on sellainen, että sen pohjalta tietoa olisi saatavissa.

Eipä taida vain kukaan viitsiä tutkia, sillä establishmentti pitää mielellään omiensa puolta.

Vapaa liikkuvuus -niminen kerho on toisinaan näkynyt uutisissa siellä täällä, mutta vasta nyt vaivauduin katsomaan, mitä ne oikein ajavat. Lyhykäisyydessään tämä kerho näyttää ajavan valikoivan ulkomaalaispolitiikan lakkauttamista ja korvaamista sellaisella, jossa kenellä hyvänsä on mahdollisuus asettua asumaan mihin hyvänsä.

Tämä on tietysti tavoite siinä kuin joku toinenkin, mutta kun katsoin tuon sivuston kirjoituksia, yhdessäkään niistä ei vastattu keskeiseen kysymykseen: mitä tapahtuu vapaan liikkuvuuden maassa länsimaiselle perusturvalle ja julkisille peruspalveluille. Näiden palvelujen tarjoamisessa keskeistä on se, että maksumiesten ja saamamiesten suhde pysyy siedettävänä. Perusturvaa voidaan tarjota, jos valtaosa ei sitä tarvitse.

Suomalainen perustoimeentulo kuukaudessa lienee kolminkertainen joidenkin kehitysmaiden vuosiansioihin verrattuna. Kun jo nyt virta käy kehitysmaista Eurooppaan, ei töihin vaan eläteiksi, epäilemättä osin siksi, että töitä ei yksinkertaisesti kouluttamattomalle ja kielitaidottomalle jengille ole, mikä saa kuvittelemaan, että virta vähenisi avoimien rajojen maailmassa? Ei se mihinkään vähene eikä se myöskään lisää työpaikkoja vaan päinvastoin lisää työvoiman liikatarjontaa ja painaa työn hintaa yleisesti.

Tämä on se keskeinen kysymys, mihin pitäisi vastata eikä kertoa, kuinka on plääh että joku lähetettiin takaisin Kreikkaan Dublinin sopimuksen nojalla. Miten peruspalvelut rahoitetaan, vai pitääkö ne lakkauttaa? Se, että kerho kiertää tämän aiheen kokonaan, kertoo minulle, kuinka vakavasti otettavasta seurasta on kysymys.

Joukkoliikenteen houkuttelevuutta on tutkittu.

Vastaukset ihmetyttävät jonkun verran. 12% on sitä mieltä Helsingissä, että “huono seura” on este joukkoliikenteen käytölle, tai ainakin hyvä syy autoilulle. Mikähän ihmisvihaajien joukko tässä oikein on kyseessä? Todennäköisesti kyseessä on joukko ihmisiä, jotka eivät koskaan käytä joukkoliikennettä, sillä olettavat spurgujen vaaniskelevan juuri heitä joka kulkuneuvossa. Kun keskeiseltä osin nimenomaan työmatkaruuhkaliikennettä pitäisi saada enemmän joukkoliikenteeksi, on aivan turhaa ammentaa kokemuksia jostain yöbusseista ja juoppojunista.

Samaten väki mussuttaa lippujen hinnoista. Tässä ei ole suuremmin mieltä, sillä pääkaupunkiseudulla joukkoliikenne ei tule kenellekään kalliimmaksi kuin auton pito, on matka mikä vain. Kun joukkoliikenne vaatii jo nyt reipasta subventiota verorahoista, en ymmärrä niitä, jotka haluavat lisää veroja ja suurempia tukiaisia joukkoliikenteelle, sillä ne, joilla on varaa autoon, ovat tässä arpajaisessa häviäjiä verrattuna siihen, että ostaisivat kuukausilipun nykyhinnalla.

Samaten kolmasosa vaatii “pääkaupunkiseudulla lippujen yhdistämistä”, joka nähdäkseni on jo tehty. Sama lippusysteemi, vaikkakin hieman alkeellinen, toimii pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissakin. Jos taas tarkoitetaan sitä, että matkan pituus ei saisi vaikuttaa matkan hintaan, vaaditaan taas lisää veroja, sillä se edellyttää lisää tukiaisia, tai lyhyiden matkojen hinnan pompsauttamista. Tässä mallissa työpaikkansa läheltä asuinpaikan valinneet sekä keskustan muutaman pysäkin mukavuusmatkailijat pannaan maksamaan perifeerisimpien alueiden matkat.

71% kertoo, että yhteydet ovat huonot. Tämä ei ihmetytä laisin. Poikittaisliikenne on mitä se on, ja kulkuneuvosta riippumatta Suomen ilmastossa vaihtopaikan pitäisi olla kohtuulämpimässä sisätilassa. Lauttasaareen meneville vaihtopisteen pystyttäminen Länsiväylälle paikkaan, jossa tuulee jatkuvasti ja räntää sataa vaakasuoraan läpi talven, on osoitus ajatuksellisesta ongelmasta, jossa joukkoliikennettä ei edes yritetä naamioida mukavaksi.

Joukkoliikennettä käytetään, jos käytetään, siksi kun se on mukavaa ja nopeaa. Helsingin liikennemäärillä ei juuri nyt ole suurta mahdollisuutta tehdä joukkoliikenteestä merkittävästi nopeampaa, sillä ruuhkat ovat lyhyitä ja muutamassa kapeikossa, ja kiskoilla kulkeva joukkoliikenne ei nytkään niitä pahemmin ohita, ja vaikka ohittaisikin, todennäköisesti edessä on vaihto kulkuneuvosta toiseen jossain keskustassa, mikä syö aikaedun.

Hinnassakaan ei ole nähtävissä suurta kilpailutekijää. Vaikka bensan hinta pompsahtaisi kaksinkertaiseksi, olisi nykyisillä autoilijoilla silti varaa autoiluun, koska matkat ovat lyhyitä, ja useimmilla on vielä tekemättä pihimpään ja pienempään autoon vaihtaminen. Kolminkertainenkaan bensan hinta ei patistaisi ihmisiä joukkoliikenteeseen, jos se tarkoittaisi tuntia vähemmän vapaa-aikaa päivässä.

Ylipäätään koko joukkoliikennekeskustelussa pitää erottaa kaksi teemaa.

Toinen on sekava vyyhti, joka sisältää sekalaisia teemoja. Kuten vaikkapa, että Helsinki ei ole oikea kaupunki, jos siellä autoillaan. Tai että ulkomailla nauretaan meille jos emme vähennä hiilidioksidipäästöjä 42%. Tämä on pääasiassa niiden ihmisten huvi, jotka eivät nytkään autoile. Tämä ns. mielikuvitussektori on kovin äänekäs, mutta tätä kautta on hankalaa saada mitään muuta kuin kieltoja ja rajoituksia.

Toinen on palvelutaso- ja investointikeskustelu. Miten pääkaupunkiseutua halutaan kehittää? Minun mielestäni investoinnit raideinfraan ovat perusteltuja, vaikka niille ei voida laskea bisnescasea, sillä toimiva joukkoliikenne tekee kaupungista kelvollisen paikan elää myös autottomille, ja ainoastaan hullut viitsivät fillaroida räntäsateessa teiden ollessa peilijäässä. Samaten investoimalla sekä säteittäiseen että poikittaiseen liikenteeseen saadaan luotua uusia järkeviä paikkoja asutukselle, firmoille ja vapaa-ajan vietolle.

Tämä kuitenkin maksaa rahaa. Ne, jotka rakensivat metrotunnelinsa inflaatiorahalla joskus sotien välisellä ajalla tai aikaisemmin, hyötyvät investoinnista edelleen, kun taas nykyisin tehtävät investoinnit pitää maksaa kovalla rahalla. Toisaalta lähiaikojen inflaationäkymistä saisi vetoapua infrainvestointeihinkin, mutta ongelma on se, ettei julkisella vallalla ole rahaa nykyiseenkään menoon vaan se ottaa syömävelkaa.

Kepu pitää jääräpäisesti kiinni ruuan arvonlisäveron alentamisesta, vaikka valtiontalous tarvitsisi jokaisen paikan vuotavaan seulaan eikä jättiläiskokoista uutta reikää. Kokoomus on nyt keksinyt ryhtyä vaatimaan veronalennusta myös ravintoloille kasvattaen reikää entisestään. Erinäköisiä kompromissiesityksiä on kuultu, kaikki järjettömiä.

Tässä tilanteessa minkään veron alentaminen ei ole perusteltua, sillä valtio lainaa ensi vuonna joka neljännen käyttämänsä euron. Kepun arvovalta kokee näin kolauksen, mutta koska sillä ei ole ollut mitään arvovaltaa ennenkään, vahinko on vähäinen.

Ravintolaruoka on Suomessa tuhottoman kallista, mutta syy ei ole verotus. Todennäköisesti nyt alennetaan ravintolaruuan veroa 12-14 prosenttiin. Jos ruokaan menee ravintolassa ennen kolme kymppiä, hinta laskee kaksi euroa. Jos nyt ei ole rahaa käydä ravintolassa, ei sitä ole tuon jälkeenkään. Alennusta perutellaan työllisyydellä ja kerrotaan, että ravintolaruuan ALV:n alentaminen lisää alalle N tuhatta työpaikkaa.

Joskus soisin, että joku valveutunut lehtineekeri katsoisi jonkun tällaisen alan työllisyyden ennen ja jälkeen ja kertoisi meille, paljonko alan työpaikat todella lisääntyivät. Laskennallista ja imaginääristä työvoimaa on helppoa palkata ja irtisanoa ja jokainen ravintoloitsija lupaa haastateltaessa laajentaa, mutta tuskinpa Suomeen montaakaan uutta ravintolaa syntyy ja monikaan laajennus toteutuu. Jos joku vaikuttaa ravintoloiden määrään, se on tuleva laman loppuminen, aivan sama mikä on arvonlisäverokanta.

Suomen perusravintolaruoka ei ole hintalaatusuhteeltaan kilpailukykyistä, vaikka siinä ei olisi arvonlisäveroa ollenkaan. Hyvää ruokaa ns. kalliissa paikoissa saa samaan hintaan kuin muuallakin, mutta halvat paikat puuttuvat tykkänään, keskihintaiset ovat laadultaan usein kamalia ja ne, jotka muualla olisivat keskikastia, ovat huomattavan kalliita, eli hintalaatusuhde ei kohtaa. Tässä ei ole kuitenkaan kysymyksessä verotuksen ongelma vaan aivan muut syyt.

Suomalaiset käyvät ravintoloissa vapaa-ajallaan aika vähän, joten bisneksen täytyy olla hyväkatteista, että perjantai- ja lauantai-iltojen “jotain mättöä ennen leffaa” -myynnillä voi pitää putkaa auki koko viikon. Ja kun ravintolasta haetaan lähinnä mahantäytettä, keskihintaiselle paikalle ei aseteta liikoja vaatimuksia vaan hyväksytään se, että ruoka on mitä sattuu “kun eihän tämä mikään savoy ole”. Tässä kohtaa voisin sanoa sanasen myös viinikulttuurista, sillä missään muualla kuin Norjassa ja Islannissa ei riistetä ravintolassa viineistä samanlaisia katteita kun mennään keskihintaisiin ja siitä ylöspäin oleviin viineihin, mutta kirjoitan siitä toiste.

Suurin syy suomalaisen ravintolaruuan kalleuteen on kuitenkin lounasseteli. Tämä täysin järjenvastainen keksintö tarkoittaa sitä, että kenenkään ei kannata tehdä lounasannosta juurikaan halvemmalla kuin mikä on kalleimman lounassetelin arvo. Jos duunarilla on kädessään 9 euron lounasseteli, hän ei osta sillä viiden euron lounasta, sillä rahaa menee “hukkaan”. Viiden euron lounasta ei siis kannata myydä, todennäköisesti edes kahdeksan euron lounas ei käy kovin hyvin kaupaksi samasta syystä.

Lounassetelissä on veroetu, jonka kaunis ajatus oli tukea työpaikkaruokailua, mutta etu niistetään pois myymällä kallista ruokaa ja vinkumalla joka vuosi lounassetelin hintaan korotus.

Jos lounassetelit poistettaisiin käytöstä ja korvattaisiin saman rahallisen edun tuovalla verovähennyksellä, rahallisesti palkansaajan asema ei muuttuisi miksikään, mutta ravintolaruuan hinta laskisi saman tien. Nykyiset lounasannokset eivät ole yhdeksän euron arvoisia, joten joku rupeaisi aivan varmasti kilpailemaan hinnalla, ja muiden olisi pakko tulla perässä. Itse saan viidellä punnalla kaikenlaista ruokaa Canary Wharfilla, jossa tuskin voi ainakaan syyttää halvoista tilavuokrista. Henkilökunta lie halvempaa, mutta sitä on reippaasti enemmän. Arvonlisäveroissa on 7 prosenttiyksikön ero, mutta tämä ei selitä eroa viiden punnan ja yhdeksän euron välillä.

Nyt lounassetelillä on asetettu alaraja lounaan hinnalle, ja tuo raja on ihmisten ostovoimaan nähden kohtuuttoman korkea. Jos lounasseteli olisi viisi euroa, ongelmaa ei olisi, mutta koska lounassetelin arvo kirii joka vuosi ylöspäin, alaraja on ja pysyy korkealla, ja samalla saadaan päivällisruuallekin hintaminimi, sillä lounasannos maksaa päivällisannoksena vähintään puolitoista kertaa lounaan hinnan samassa ruokalassa.

Tämän uudistuksen toteuttaminen ei maksaisi valtiolle mitään, mutta se pistäisi ravintola-alan veriseen kilpailuun, parantaisi kuluttajan ostovoimaa ja jättäisi rahaa muuhun kulutukseen. Yleisesti ongelma on tietysti se, miksi ylipäätään pitää tukea veroporkkanalla lounasruokailua, sillä oikeastaan se, että duunareilla ei ole varaa syödä nettopalkallaan, kertoo siitä, että palkat ovat liian pieniä ja verot liian korkeita, mutta kummallekaan ei voi tehdä mitään nykyisessä taloustilanteessa.

Suomessa on monestakin eri syystä syntynyt poliittinen kulttuuri, jossa kuvitellaan kaikkien ongelmien johtuvan verotuksesta. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan ongelmia aiheutuu muistakin käytännöistä. Tästä seuraa puolestaan se, että kun jokaista yksittäistä ongelmaa lähdetään tutkimaan verotuksen vinkkelistä, ratkaisuehdotus on joku tuota yksittäistä asiaa hieman säätävä pisteratkaisu eikä täysveroremontti, jossa rahan siirtäminen keskiluokalta keskiluokalle lopetetaan ja jätetään tämä raha verottamatta kokonaan. Lounasseteli vaikutuksineen taas on oiva esimerkki siitä, että hyvää tarkoittava pisteratkaisu ei lopulta kuitenkaan muuttanut mitään, sillä duunari olisi paljon iloisempi kuuden euron lounaasta kuin yhdeksän euron lounaasta, josta pitää maksaa noin kahdeksan euroa veroerillisratkaisun takia.

Kun politiikka on täynnä nysväreitä, tuloksena on valitettavasti nysväystä.

Nämä uutiset sattuivat molemmat päivän lehtiin: tämä ja tämä.

Tällaisia lukiessa rupeaa väkisinkin ärsyttämään, ja jälleen kerran tekee mieli romuttaa nykyinen turvapaikkajärjestelmä ja rakentaa sen tilalle toinen ja hieman paremmin nykypäivään sopiva.

Molemmissa jutuissa huomio siis kiinnittyi siihen, että sekä salakuljetetut että itse rajan ylittänyt pääsivät Suomeen ja yrittivät livahtaa johonkin viranomaisilta piilossa. Rajalla ei turvapaikasta ollut kiinnostunut kukaan, ja itärajalta tullut ei viitsinyt edes laillsita rajanylityspaikkaa käyttää. Tarkoitus siis on ollut tulla Suomeen tai johonkin muuhun schengen-maahan laittomaksi siirtolaiseksi.

Vaan entä sitten? Käry kävi, ja toisessa tapauksessa rajavartiosto ja toisessa poliisi nappasivat henkilöt kiinni. Ja heti kun jäätiin kiinni, anottiinkin maagisesti turvapaikkaa, jotta näitä henkilöitä ei voitukaan poistaa maasta. Rajavalvonta saattaa olla jossain määrin turhauttavaa puuhaa, sillä laiton rajanylittäjä elelee laittomasti siihen saakka kunnes jää kiinni, jonka jälkeen hän hakee turvapaikkaa, muuttuu laillisesti maassa olevaksi, ja kun on kotoisin Afganistanista tai Irakista, saa todennäköisesti myös maahan jäädä.

Olen epäilemättä Greenwichin Führer ja muutenkin epäilyttävä natsi, mutta minun nähdäkseni turvapaikan tarpeessa olevan olisi pitänyt tuota turvapaikkaa itseohjautuvasti hakea, eikä vasta hätäratkaisuna sitten kun jää laittomasta maahantulosta kiinni. Laiton siirtolainen saa siis turvapaikkamenettelystä itselleen porsaanreiän, joka sallii laittoman siirtolaisuuden muuttamisen turvapaikkaprosessiksi heti kun se tuntuu mukavalta, eli käytännössä siinä kohtaa, kun jää kiinni.

Kun samasta asiasta luetaan kaksi uutista päivässä, ja viikon sisään muistan lukeneeni itärajalta vielä kolmannestakin tapauksesta, ja juttuja pulahtaa esiin aina kun kerrotaan jonkun jääneen laittomasta maahantulosta kiinni, kyseessä on selvästi tulokkaiden yleisesti tietämä metodi ja varajärjestelmä. Hädänalaisten auttaminen ei kärsi tippaakaan siitä, että tällaiset hahmot potkaistaan takaisin sinne mistä tulivatkin.

Jos selvästi ei ole osoittanut mitään tarvetta turvapaikalle vaan päin vastoin on yrittänyt vältellä turvapaikkahakemuksen jättämistä laistamalla viranomaiset ja raja-asemat, on syytä pitää hätäkakkahakemusta suoralta kädeltä perusteettomana ja tehdä karkotuspäätös saman tien ja panna se myös toimeen.

Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta koska mitään uutta ei auringon alla ole tapahtunut, toistan itseäni.

Suomen Pienyrittäjät vaatii puhemiehensä suulla, että irtisanomisajat pitäisi lyhentää kahteen viikkoon ja samalla myös irtisanomisajan palkka. Normaalia marinaa, jota kuullaan pienyrittäjäkerhojen ja yksittäisten yrittäjien suusta aina toisinaan.

Minun on vaikea kuvitella, mitä työntekijä hyötyisi tästä ehdotuksesta. Parhaan ymmärrykseni mukaan ei mitään, mutta yrittäjäjärjestöillä tuntuu olevan hieman hukassa muutenkin ajatus siitä, mikä on työvoiman arvo ja tapa asioista sopia. Ehdotuksessa olisi ollut rakentavia ja harkitsemisen ja keskustelemisen arvoisia elementtejä, jos asiaa olisi lähestytty vaikkapa siten, että olisi ehdotettu hieman tasapuolisempaa järjestelmää.

Luulen, että myös työntekijäpuoli voisi olla valmis keskustelemaan sellaisesta mallista, jossa irtisanomisaikaa lyhennetään kahteen viikkoon ja korvaukseksi tästä palkkoja nostetaan X%. Tällä hetkellä irtisanomisajan minimi on tosin lakitason asia, mutta jos sekä työntekijän että työnantajan edustajat pyytävät samansisältöistä lakimuutosta, en usko kenenkään sitä matkan varrella torpedoivan.

Yrittäjien mallissa ei tietysti tällaisia elementtejä ehdoteta, koska kerhossa on homma noussut hattuun. Ensimmäisen työntekijänsä palkannut pienyrittäjä tuntuu aivan turhan usein muuttuvan itseään täynnä olevaksi hahmoksi, jonka käsitys on se, että hän kaltaisineen on yhteiskunnan todellinen selkäranka ja kantava voima, ja ilman häntä ja hänen nakkikoppiaan ei tapahtuisi maailmassa mitään. Näitä ihmisiä edustavassa kerhossa idiotia jalostuu helposti uudelle portaalle, sillä kerhoportaissa etenevät helpommin pyrkyröivät änkyrät kuin fiksut ja järkevät, sillä jälkimmäiset käyttävät aikansa bisnekseensä eivätkä mussuttamiseen.

En näe mitään painavaa syytä, miksi irtisanomisajan ja -menettelyn pitäisi olla juuri nykyinen. Näen kuitenkin hyvin painavia syitä siihen, että yksipuolisia työsuhteiden heikennyksiä ei kuulu tehdä puolivillaisin perustein, ja tässä ei muita ole kuultukaan.

Suomalainen työmarkkinajärjestelmä tarjoaa jo nyt mahdollisuuksia, jos niitä vain halutaan ja osataan käyttää. Määräaikaista työsuhdetta ei karsasta kukaan, paitsi jos niitä ryhdytään kohtuuttomasti ketjuttamaan. Irtisanominen tuotannollisista ja taloudellisista syistä onnistuu aina 6 viikossa + irtisanomisaika, mitä ei voida pitää erityisen raskaana menettelynä.

Pienyrittäjäsakin mielestä yrittämisen riski tulee kuitenkin siirtää työntekijöille ja voitot yrittäjän taskuun. Tällaiset ehdotukset eivät missään neuvottelupöydässä tule ikinä menestymään, joten on aivan paikallaan, ettei yrittäjiä päästetä tupopöytiin. Jos niihin tulisi tämäntasoisia ehdotuksia tehtailevia pellejä ja keskustelu pyörisi tällaisten teemojen ympärillä, Suomessa olisi yleislakko aika rivakasti, ja sitä olisi minunkaan arvomaailmallani kovin vaikeaa moraalisesti tuomita.

Stefan Wallin vaatii ministerin eminenssissä, että homofobian vastaista sanomaa kuuluu levittää kaikkialle turuilla ja toreilla.

Kommentin lienee kirvoittanut sen, kun pääkaupunkiseudun kaupunkien liikuntavirastot olivat jostain kampanjasta kieltäytyneet.

Asia sinänsä on aivan kohtuullisen hyvä, ja ei maailma siitä huonommaksi paikaksi muutu, jos homofobit ja muut fanaatikot pitävät aatteensa enempi omana tietonaan ja antavat muiden elää siten kuin haluavat.

Outoa kommentissa on sen sijaan tämä: "Myös sille on saatava loppu, että homoa käytetään haukkumasanana".

Jos lähdetään tälle tielle, haukkumasanat pitäisi kieltää oikeastaan kaikki. Jos jonkun haukkuminen homoksi loukkaa homoja, voidaan aivan samalla logiikalla todeta, että idiootiksi haukkuminen loukkaa henkisesti vajavaisia. Omassa kielenkäytössäni suurin solvaus, minkä kukaan voi ansaita, on pelle. Pelle on henkilö, joka on niin lohduttomasti pihalla, ettei hänellä ole mitään toivoa. Epäilemättä tämä loukkaa kuitenkin sirkustaiteilijoiden ammattikuntaa.

Minun nähdäkseni tässä ei ole enää mitään järkeä. Jos homoa ei saa sanoa edes ääneen, koko asia jää elämään silmätikuksi "tuolla on niitä, joita ei saa mainitakaan ääneen".

Eivät asiat tällä tavalla arkistu ja lakkaa herättämästä huomiota, eikä mitään hyvää ole koskaan ennenkään saavutettu kieltämällä sanoja siksi, kun joku saattaa niistä suuttua.

Jonkun julkaistun brittitutkimuksen mukaan luomuruuasta ei ole suurempaa terveydellistä hyötyä.

En ole vaivautunut ottamaan selville, mitä on tarkalleen ottaen tutkittu ja mitä on jätetty tutkimatta, joten joudun kommentoimaan asiaa omiin havaintoihini ja arveluihini perustuen. Tutkimus siis löytää pieniä eroja luomun ja ei-luomun välillä, muttei kykene löytämään mitään sellaista etua, joka tekisi luomusta parempaa tai terveellisempää.

Asiaa on tutkittu siis erityisesti Britanniassa. Täällä luomua on melkein kaikki. Kaupasta alkaa olla vaikea löytää ei-luomua, ja luomun ja ei-luomun hintaero on niin pieni, ettei ole mitään syytä valita mitään muuta kuin ensimmäisenä käteen osuva. Sen sijaan mieleen tulee, että koska koko 60-miljoonaisen maan väki ruokittiin kymmenen vuotta sitten ei-luomulla ja nyt puoliksi luomulla, prosessillisesti ei ole voinut tapahtua mitään kovin suurta. Luomuruuan on oltava aivan yhtä teollista kuin ei-luomunkin, ja luomumerkintä tulee jostain sangen pienistä tempuista alkutuotantopäässä. Jos näin ei olisi vaan luomutuotanto olisi määrällisesti huomattavasti pienempää, tuotantokapasiteetista olisi pitänyt kadota neljännes johonkin, mitä ei ole tapahtunut.

Tutkimus vahvistaa käsitystäni siitä, että kaupan hyllyllä oleva elintarvike saa valtaosan ominaisuuksistaan jalostus-, säilöntä- ja kuljetusprosesseissa, sekä hyvät että huonot ominaisuudet. Se, mitä lampaalle on syötetty, vaikuttaa lopputulokseen huomattavasti vähemmän.

Luomua myydään mielikuvalla puhtaasta ja onnellisesta lähiruokatuotannosta. Tämä mielikuva on kategorisesti väärä, ja kun luomuväki on suuttunut tällaisista luomun tavanomaisuutta osoittavista tutkimustuloksista, se panee miettimään, että sielläkin tiedetään asia aivan hyvin ja ymmärretään, että luomun kriteerit ovat leväperäiset ja niiden vaikutus mihinkään marginaalinen, mutta luomalla vääränlaisia mielikuvia saadaan luotua illuusio paremmuudesta, ja tämä illuusio on luomun keskeinen asia ja brändin oleellinen sisältö. Illuusion romuttajat ovat pahasta, sillä ne eivät hyökkää vain tieteen keinoin tieteellisiä näyttöjä ja verifiointia odottavia hypoteeseja vastaan vaan käytännössä mustamaalaavat “yrityskuvaa”.

Kun luomuruuan määritelmä on aika köykäinen ja luomuruoka on aivan yhtä teollista kuin ei-luomukin, on rinnalle syntynyt kaikennäköisiä muita termejä kuten lähiruoka. On helppoa arvella, että itse pyydystetty riista ja itse kasvatetut lisukkeet ovat terveellisempiä, tai jos eivät ole niin ainakin paremman makuisia, mutta tällaisia herkkuja ei ole useimpien kaupunkilaisten saatavilla, ja maaseudullakin se edellyttää nykyään verkostoja, sillä k-kaupan myymä pihvi on tehnyt pitkän matkan vaikka se olisi tuotettu k-kaupan naapuritilalla. Tilojen suoramyynti taas on tehty hankalaksi erinäköisillä teurastus- ja hygieniapykälillä, joten possula ei voi ilman kohtuuttomia kustannuksia pistää pystyyn possunlihamyymälää. Kaverille sen sijaan voi myydä byrokraatin silmän näkemättä.

Siinä, mitä suuhumme pistämme, on paljon valinnanvaraa. Kun tiedämme kaikennäköisiä “ravintoterapeutteja” nousevan luolistaan säännöllisin väliajoin, ja Ainoan Oikean Kelvollisen Ruokavalion määritelmä vaihtuu sitä mukaa kun naistenlehdille keksitään trendidieettejä, koko asia on vahvasti puoskarien, taikauskoisten, huijarien, hyväntahtoisten hölmöjen, herkkäuskoisten ja hullujen käsissä.

Muistaako kukaan enää, kun 90-luvun alussa vouhotettiin kuiduista ja kuidut olivat avain terveelliseen elämään ja lisäksi niitä syömällä laihtui. Piti syödä paljon viljatuotteita ja kyllästää itsensä leseillä ja myslillä. Tänä päivänä meille kerrotaan, että hiilihydraatit ne vasta pahasta ovat ja jos ne jättää pois niin elää terveellisesti ja laihtuu. Pois siis pitää jättää ne 20 vuotta sitten pinnalla olleet kuitupitoiset viljatuotteet, ne ovat tämän päivän doktriinin mukaan lähes myrkkyä. Eipä laihtunut väki silloin eikä tunnu laihtuvan nytkään vaan ylipainoisia on enemmän kuin koskaan.

Tässä taikauskon viidakossa yksi luomuhuijaus tietysti menee muiden seassa. Kun mitään kovin pysyvää ja kiistatonta totuutta ei tuossa hulluuden, rahastuksen, petkutuksen ja herkkäuskoisuuden rääseikössä pystytä ikinä saavuttamaan, oletan, että jokaisen kannattaa valita syömänsä ruoka aivan haluamallaan tavalla. Voi ostaa halpaa, voi ostaa mielestään hyvää, voi ostaa mielestään eettisesti tuotettua, voi ostaa haluamaansa ruokavaliota.

Näistä metodeista todennäköisesti mikään ei ole paljonkaan toista parempi terveysmielessä kunhan muistaa syödä kohtuudella monipuolista ravintoa.

OAJ valittaa jälleen, kun opettajia ollaan lomauttamassa.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt OAJ:n näkemystä siitä, että opettajat ovat jotenkin erityinen julkisen sektorin ammattikunta. Nehän yrittävät aina aika ajoin ehdottaa jotain lakimuutoksiakin, että opettajien lomauttaminen muuttuisi kategorisesti kielletyksi.

Perusteena ovat aina ne samat vanhat, eli opetus kärsii ja lapset joutuvat kadotukseen. Perustelut olisivat uskottavia, jos opettajat suostuisivat ottamaan pakkolomansa kesäkuukausina, mutta tämä ei tietenkään käy päinsä. Ymmärrän tämän kannan, mutta se kertoo meille oivallisesti, että OAJ:n "ajatelkaa lapsiamme" -puheet ovat vain sumutusta ja propagandaa, kyseessähän on opettajien edunvalvontajärjestö eikä oppilaiden.

Lomautukset eivät ole erityisen mukavia kenellekään lomautetulle, mutta jos julkiselta sektorilta on raha loppu, niihin joudutaan sielläkin. Julkisen sektorin lomautukset, jotka koskevat kunnan kaikkia työntekijöitä, ovat ainakin tasapuolisia, ja jos joukossa olisi joku virka-aateli, joka olisi erityisesti suojassa kaikilta säästötoimenpiteiltä, napina olisi suurempaa.

Kun mietin sitä matelevaa vauhtia, jolla peruskouluissa asioita opetettiin, en voi mitenkään yhtyä ajatukseen siitä, että parin viikon pakkoloma jotenkin veisi oppilailta jatko-opiskelumahdollisuudet, mitä OAJ myöskin propagandassaan tarjoaa.

Eihän keino erityisen miellyttävä ole eikä sitä tule käyttää vain huvin vuoksi. Jos kuitenkin opetustoimesta pitää säästää, on nähdäkseni parempi pistää koulu kiinni kertaluontoisesti kahdeksi viikoksi kuin juustohöylätä jostain siten, että höyläyksen vaikutus näkyy viikosta ja vuodesta toiseen.

Hesari kertoo meille näin.

Onkohan tässä nyt vähän mopo hukkumaisillaan? Eivät numerot sinänsä aivan järkyttävän suuria ole, mutta kasvu kertoo meille siitä, että useampi näkee perusopetuksen ei-äidinkielellä jotenkin tarpeellisena asiana. Mikähän mahtaa olla asiassa totuus?

Suosituin ei-äidinkieli on englanti. Itse tiedän, että pieni harrastuneisuus kouluaikana ja koulun jälkeen riittää erinomaiseen englannin kielen taitoon, millaiseksi saatan omaani kutsua, vaikka kouluopetus saadaan äidinkielellä. Siinä sivussa tosin oppii myös äidinkielensä, mikä lienee ihmiselle ansio. Vastaavasti muista koulussa lukemistani kielistä en muista suurensuuria. Saksasta jotakin, mutta ruotsista en mitään. Tämä ei johdu siitä, ettei kouluopetus ollut ruotsiksi vaan siitä, etten ole käyttänyt tuota kieltä mihinkään sen jälkeen, ja kielitaito on unohtunut eikä kehittynyt.

Vieraan kielen opetus koulussa (=kielioppi ja perusteet) ja harrastuneisuus sen päälle tuottaa hyvän kielitaidon. Vieraskielinen opetus ja kielen unohtaminen sen jälkeen todennäköisesti ei. Mitä tässä siis yritetään oikein saavuttaa? Onko vanhemmilla kenties kuva siitä, että ulkomaankielellä annettava opetus on jotenkin hienompaa? Perusopetuksen erinäköisten huuhaa-varianssien palvonta on muutenkin saanut Suomessa naurettavia mittasuhteita. Sellaista opinahjoa kuin “lukio” ei enää tahdo löytää mistään, sillä kaikki lukiot ovat jotain ympäristökasvatuspainotteisia hevospoololukioita, ja nyt siis jo peruskoulukin pitää ryhtyä antamaan jotenkin painottaen tai peräti vieraalla kielellä, muuten lapsi ajautuu kadotukseen, koulukotiin ja vittuun, ja suunniteltu lääkärinura tyssää siihen ja jälkikasvu joutuu assalle myymään kukkaa henkensä pitimiksi.

Koulun tehtävä on vähimmillään opettaa ihmisille perustiedot ja -taidot. Jos se onnistuu oikein hyvin, se voi opettaa ihmisille ajattelua, lähdekritiikkiä ja muita sentapaisia asioita. Jos aika käytetään painottamalla kaikennäköistä harrastusluonteista hölynpölyä, näistä tavoitteista joudutaan tinkimään. Jos taas opetus ei edes ole oppilaan äidinkielellä, hukataan muutama vuosi siihen, että opitaan tuo opetuskieli niin hyvin, että voidaan ryhtyä opettamaan itse sisältöä.

Toinen minua mietityttänyt asia on se, mistä oikein saadaan näihin kaikkiin volapyykin kielisiin peruskouluihin äidinkielenään tuota kieltä puhuvia aineopettajia. Todennäköisesti harvinaisempien kielten opettajien löytäminen muualle kuin Helsinkiin on haasteellista jo sekin, ja ainakin minulla oli jo yläasteella aineopettajia eikä pelkästään kaikkia aineita opettavia luokanopettajia. Mistä siis tingitään Sumiaisten ranskankielisessä koulussa?

Opettaja on supisuomalainen, joka on tankannut hieman ranskaa ja puhuu tankeroa koulukkaille? Opettaja puhuu äidinkielenään ranskaa, mutta hänellä ei ole minkäännäköistä opettajan pätevyyttä? Opettaja puhuu äidinkielenään ranskaa ja on sinänsä opettaja, muttei tiedä erityisemmin biologiasta tai historiasta mitään sen enempää kuin muukaan maallikko, mutta opettaa näitä aineita silti?

Onko vieraan kielen palvonta jo ensisijainen juttu yleiseen opetuksen laatuun verrattuna? Kyllähän Suomessa asuu vieraskielisiä ja heitä varten tarvitaan kouluja, mutta kun suomalainen koululaitos on tutkitusti maailman parhaimmistoa, mikä pakko sitä on ehdoin tahdoin rikkoa keskittymällä siihen, että supisuomalaisille ryhdytään opettamaan vanhempien toiveiden mukaisesti asioita vieraalla kielellä? Kyllähän jotain kielikylpyjä tms. voidaan kokeilla ja muutenkin miettiä kielen opetusta uudelleen jos nykymetodi ei tuota hyviä tuloksia, mutta en minä sitä lähtisi äidinkielen kustannuksella tekemään.

Ylipäätään haluaisin ottaa jonkun verran takapakkia tässä huomattavan amerikkalaiselta muovikopiolta näyttävässä perusopetuksen hajauttamisessa. Kun Suomessa ei ole yksityiskouluja, pitää keksiä nousukasvanhemmille jotain muita keinoja, joilla voivat väittää oman mussukan saavan parempaa opetusta kuin naapurissa asuvan paskasakin häirikkökakaran. Tämä sinänsä vastenmielinen ja espoolaiselta haiskahtava asenne on kuitenkin vanhempien keskinäistä nokkapokkaa vähän kuin autonvarustelukilpakin, mutta jälkimmäisessä pelinappulaksi ei panna lapsia.

Amerikkalainen college-kulttuuri taas on sekin rantautunut, nimenomaan näiden erityislukioiden nousu on siitä osoitus. TV-sarjoissa college-vuodet ovat amerikkalaisen parasta aikaa ja se, mitä collegea käy, vaikuttaa siihen, tuleeko teinistä herra vai narri. Sen sijaan, että ajattelisimme, että suomalainen minkä hyvänsä lukion käynyt tietää enemmän kaikesta muusta paitsi amerikkalaisesta kirjallisuudesta kuin arvostetuimmankin collegen käyneet, yritämme keksiä, milä saisimme perusopetuksen jatkona olevan yleissivistävän koulutuksen sisälle kilvoittelun oppilaitosten välillä, eikä oppimistulosten.

Erityisesti Suomessa peruskoulun ja lukion valinta eivät määritä sitä, mitä ihmisestä tulee. Jatko-opiskelupaikka peruskoulun/lukion jälkeen sitä jo jonkun verran tekee, lähinnä siksi, että hankittu koulutus avaa ja rajoittaa alavalintaa. Sen sijaan sillä ei ole mitään väliä, opiskeleeko diplomi-insinööriksi Otaniemessä vai korpikorkeakoulussa. Eikä Suomessa menestyminen ja sivistyneeksi ihmiseksi kasvaminen ole edes kouluista kiinni. Kouluja käyneistä tulee luusereita ja kouluja käymättömistä menestyjiä, ja koulutus ei ole tae yleissivistyksestä eikä herrasmiesmäisistä käytöstavoista.

Vaikka koululaitos ei ole Suomessa kassakriisissä, nähdäkseni mitään ei voiteta sillä, että niukkoja resursseja jaetaan hölynpölyyn ja turhanaikaiseen ja väärässä paikassa tapahtuvaan kilvoitteluun, ja erinäköisen harrastustoiminnan rahoittamiseen siksi kun Amerikassakin tehdään niin, ja muuten meille nauretaan ulkomailla.

Luin tällaisen Hesarista.

Minulle tulee väkisinkin mieleen, että kirjoittajalla on Missio, ja se on osoittaa suomalaiset miehet jokseenkin kelvottomiksi yksilöiksi. Yleistyksillä ja kummallisilla aasinsilloilla rakennetaan omituinen ja sekava vyyhti, jossa kaiken väitetään johtuvan jostain kulttuurillisesta viasta, muttei sitä pahemmin osoiteta.

Tapausten jälkeen väkivaltaisuuden syitä on etsitty väkivallantekijöiden mielenterveysongelmista sekä yhteiskunnan rakenteista ja välineistä, kuten aselaeista ja internetistä.

Ongelmana on, että emme näe pahaa itsessämme vaan kuvittelemme sen tulevan ulkoa. Keskustelussa ei ole juuri tarkasteltu kulttuurista arvopohjaa tai tekijöiden motiiveja. Olisi kuitenkin tärkeää pohtia, miksi tällaisia tekoja tapahtuu eritoten Suomessa ja minkälaisesta kulttuurisesta taustasta teot kumpuavat.

Minun muistaakseni kouluammuskeluja sattuu kyllä kaikkialla, ja niitä ei Suomessa ollut sattunut ikinä ennen kuin nyt pari hullua ammuskeli väkeä hengiltä. USA:ssa ja Saksassa niitä on käynyt aivan eri tahtiin. Kun jälkikäteen on selvinnyt, että ammuskelijoilla on nimenomaan ollut mielenterveysongelmia, miksi pitää mennä merta edemmäksi kalaan ja syyllistää koko kulttuuri siitä, että pari hullua tekee pahojaan? Sellainen kulttuuri, jossa hullut eivät pääse tekemään ikinä mitään pahaa, on niin kyttäävä ja ahdistava, että sellaista en ainakaan itse toivo nykyisen kaikilta osin täydellisen epäkelvon kulttuurin korvaajaksi, sillä tällaisesta yhteiskunnasta puuttuu vapaus.

Minun on vaikea löytää mitään kulttuurillista arvopohjaa, joka hyväksyy sivullisten ammuskelun koulussa, mutta kirjoittaja ilmeisesti näkee toisin.

Traagiset tapaukset heijastavat äärimmäisellä tavalla suomalaisten miesten sielunmaisemaa, joka on ikiaikaisen miehisen soturikulttuurin arvojen mukainen.

Vika ei siis ole suinkaan yksittäisissä henkilöissä vaan miehissä yleensä, kun peräti kaikkien suomalaisten miesten sielunmaisema on mukamas jonkun soturikulttuurin arvojen mukainen. Miehiä on kaksi ja puoli miljoonaa, ja joukkoon mahtuu kaikenlaista väkeä ja kaikenlaisia arvoja. Yhden osajoukon arvojen nostaminen kaikkien arvoiksi on röyhkeä yleistys, jonka tekijän pitäisi jotenkin perustella se, miksi tämän yleistyksen voi tehdä. Nyt se annetaan meille heittona ja taivaasta tipahtaneena faktana. Itse en taida aivan purematta niellä asiaa, sillä omaan tuttavapiiriini ei kuulu yhtäkään väkivallan ihannoijaa ja jonkun muinaisen soturikulttuurin arvojen kannattajaa.

Jos kyseessä olisi niinkin keskeinen ja määräävä tekijä miestemme kulttuurissa, minun pitäisi maallikkonakin kyetä asia huomaamaan jostakin.

Sotaisa arvomaailma on saanut Suomessa tukevan jalansijan. Esimerkiksi kirjakaupat mainostavat isänpäivälahjaksi lähinnä sotakirjoja.

Halleluja! Sotakirjan lukeminen tai sotaelokuvan katsominen on siis osoitus sotaisasta arvomaailmasta. Kun miettii, kuinka keskeisiä asioita maailmalla sodat ovat olleet rajojen piirtäjinä ja kulttuurin muokkaajina, tuntuu oudolta, että vain suomalaisten miesten kiinnostus sotaa, sen taustoja ja seurauksia kohtaan olisi osoitus sotaisasta arvomaailmasta. Jos teeskentelemme, ettei sotaa ole olemassakaan ja maailma on vain muuten päätynyt nykyisen kaltaiseksi, vakosamettihousuväki epäilemättä hieroo tyytyväisenä käsiään, mutta maailma sodattomasta vinkkelistä näyttää jossain määrin hassunkuriselta.

Kun sodasta saa aikaan helposti vauhdikasta fiktiota, sitä voi nähdäkseni lukea viihteenä ilman suurta sodan ihannointia. Alistair McLeanin lukeminen pikkupoikana lienee jättänyt minunkin sieluuni lähtemättömän vamman, joten nyt pitänee etsiä jostain pyssy ja käyä roiskimassa sivullisia päreiksi. Näin teoria saa täyttymyksensä eikä tarvitse miettiä sitä, miksi valtaosa Tuntemattoman sotilaan lukeneista tai katsoneista ei ole ikinä ampunut ketään.

Arvomaailman taustalla ovat myös toisen maailmansodan aiheuttamat sotatraumat ja niiden periytyminen isältä pojalle. Tämä on osoitettu esimerkiksi Jyväskylän yliopiston ja Åbo Akademin tutkimusprojektissa, jossa tarkasteltiin rauhaan palaamisen ongelmia.

Näin voi olla, mutta miksi asia on erityisesti suomalainen piirre? Toinen maailmansota koetteli koko Eurooppaa, ja Suomen osuus siinä oli lopulta aika pieni verrattuna moneen muuhun paikkaan. Jos sodan traumat olisivat joku suurensuuri selittävä tekijä, meidän pitäisi nähdä ongelmia erityisesti Puolassa ja Saksassa, tai vaikkapa miehitetyksi tulleissa Ranskassa ja Belgiassa. Sota ei voi mitenkään olla erityisen suomalainen juttu asioiden selittäjänä.

Myönteisyys, jolla suhtaudutaan nyrkkitappeluihin, aseisiin ja sotimiseen, on meillä hyväksyttyä – liittyyhän vahva maanpuolustustahtomme samoihin arvoihin.

Mistä kirjoittaja mahtaa ammentaa tätä nyrkkitappelumyönteisyyttä? Jälleen heitto, joka pitäisi vain uskoa sellaisenaan. Minäpä en usko. Enkä muista nähneeni näitä viitattuja lukuisia samanaikaisia nyrkkitappeluja ravintoloiden ulkopuolella, ja minä olen tullut niistä aika monta kertaa sulkemisaikaan. Kun nyt mietin tarkemmin, en ole nähnyt Helsingissä ikinä katutappelua, joten ei niitä nyt aivan valtoimenaan tapahdu. Niitä tapahtuu, Suomessa ja muualla, mutta onkohan ongelman laajuutta kenties hieman liioiteltu?

Suomi ei ole suinkaan ainut paikka, jossa maanpuolustustahto on vahva. Ovatko sveitsiläiset nyrkkitappeluihin suopeasti suhtautuvaa roskaväkeä vahvan maanpuolustustahtonsa takia, vai onko vahva maanpuolustustahtokin sellainen asia, että se selittää vain suomalaisen miehen väärien asenteiden ongelman vähän kuin sotakin, ja muualla kyseessä on Ihan Eri Asia?

Jos tilanne on todella sellainen, että sota, maanpuolustustahto ja sensellaiset universaalit asiat selittävät ongelmat Suomessa mutta eivät aiheuta ongelmia missään muualla, minulle tulee insinöörinä mieleen, että ongelma ei ole sodassa, maanpuolustustahdossa ja sotakirjojen lukemisessa vaan jossain aivan muussa. Jos ongelmat liittyvät Suomeen muttei kyetä löytämään mitään perusteita, jotka olisivat erityisesti ja ainutlaatuisesti suomalaisia, tutkimus on nähdäkseni jäänyt puolitiehen eikä ole löytänyt sitä asiaa, joka väkivallan selittää.

Suomalaista väkivaltaa selittää suureksi osaksi humalajuomisen suurempi määrä viininliristäjämaihin verrattuna. Jos poistetaan rötöksistä ne, joissa tekijä on tukevassa kännissä, jäljelle jää suunnilleen saman verran väkivaltaa kuin muissakin maissa vastaavan poiston jälkeen. Alkoholin käyttökin on kirjoittajan mukaan osoitus mädän soturikulttuurin olemassaolosta, mikä panee miettimään, että ranskanpullat ne vasta sotaisaa sakkia ovatkin, ja vellihousuiset ruotsalaisetkaan eivät tule kaukana suomalaisten perässä.

Väkivallan määrän vähentäminen on haastava urakka kaikkialla, ja homma ei varsinaisesti helpotu siitä, että yleistäen syyllistetään kaikki miehet kahden hullun kouluammuskelijan ja Tuntemattoman sotilaan perusteella.

Jos se vaappuu kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka, se voi vaikka olla ankka.

Nyt siitä on sitten “tietoa”. Ns. sirpalevakuutukset ovat tarpeettomia ja kalliita.

Olen samaa mieltä siitä, että ne ovat kalliita. Tarpeettomiksi niitä en kutsuisi, vaikkakin niiden pitäisi olla tarpeettomia.

Jokainen matkustavainen on tuskaillut matkavakuutusten kohtuuttomalta kuulostavien rajoitusten kanssa. Vakuutus ei ole voimassa koskaan jos poistuu seuramatkan possujuhlista ilman viittä virallista valvojaa ja seitsemää saattajaa. Tavaroiden vakuuttaminen on vielä suurempi murheenkryyni, sillä niitä ei pääsääntöisesti haluta vakuuttaa ensinkään. Likaiset sukat voidaan vakuuttaa bulkkina, mutta kymppitonnin kameralaukkua ei matkavakuutus yleensä korvaa.

Kotivakuutus korvaa hövelisti, jos jääkaappipakastin räjähtää ja ampuu itsensä maatakiertävälle radalle. Näin ei kuitenkaan käy juuri koskaan. Sen sijaan polkupyöriä varastetaan, kännyköitä tippuu vessanpönttöön ja rillejä menee solmuun kun unenpöpperössä kävelee niiden päälle. Moniko vakuutus korvaa nämä vahingot siten, että omavastuun jälkeen saa edes 80% uuden hinnasta vakuutusyhtiöltä? Ei todennäköisesti yksikään.

Vakuutusyhtiöt ovat keksineet juuri ne asiat, joissa vahinkoja sattuu, ja rajanneet ne normaalien vakuutusten ulkopuolelle. Poissa ovat ne ajat kun rivimiehelle riitti kolme vakuutusta: kotivakuutus, matkavakuutus ja autovakuutus. Kotivakuutus korvasi kaiken kotona ja koti-irtaimistoksi katsottavan kuten vaikkapa rillit ja fillarin.

Matkavakuutukset eivät liene olleet hyviä koskaan, mutta matkatavaravakuutuspuolta on vesitetty entisestään kun matkatavarakorvauksen enimmäissummiin ei ole tehty inflaatiotarkistuksia 420 vuoteen, eikä varsinkaan huomioitu sitä, että tämän päivän matkustavaisella on mukana hyvin erilaista tavaraa kuin ennen. Kannettava tietokone kulkee melkein jokaisen mukana, ja niitä matkavakuutus ei korvaa maagisesti välttämättä ollenkaan. Järjestelmäkamera ei ole enää valokuvausammattilaisen työkalu vaan aktiivisen harrastajan, ja meitä on paljon. Matkavakuutus korvaa avokätisesti jos sattuu kuolemaan, mutta harva vakuutettu hyötyy siitä mitään. Tavaravahinkoja sen sijaan sattuu, ja ne menevät pääosin omaksi vahingoksi.

Autovakuutuksista en tiedä kovin paljon, mutta olen ymmärtänyt, että ne eivät korvaa muuta kuin auton. Jos nisti pöllii navigaattorin ja vaihtaa sen nappeihin, vakuutettu jää nuolemaan näppejään, koska kyseessä oli joku vapaaehtoinen lisälaite. Vain pöllitty auto olisi korvattu, tai joku osa siitä.

Minusta olisi mukavaa, jos voitaisiin palata siihen aikaan, että perusvakuutus korvasi ihmisten arkisia mutta nettopalkkaan suhteutettuna kalliita vahinkoja eikä ainoastaan vesitetysti jättiläiskatastrofeja. Kun näin ei ole, jäljelle jäävät erillisvakuutukset. Jos kameraa ei vakuuta kukaan matkavakuutuksen osana, sille tarvitaan oma vakuutus. Jos fillaria ei vakuuta kukaan, tarvitaan oma vakuutus. Jos sairauskuluvakuutus ei korvaa tapaturmaa, joka aiheutuu kolmea metriä kauempana kotisohvasta, tarvitaan erityisvakuutus joka harrastusta varten. Jne.

Näin vakuutusyhtiöt lypsävät rahaa kahdesti normaalista vakuutusturvasta. Vertailun vuoksi nykyinen kotivakuutukseni, joka maksaa noin 270 puntaa vuodessa (kattaa koti-irtaimiston, ei itse taloa kun en omista sitä, eli talon palovakuutus jne. olisivat tuon päälle), korvaa mukisematta edelleenkin kaiken silmälaseista polkupyöriin, ja koti-irtaimisto, kuten vaikkapa kymppitonnin kameralaukku, on vakuutettu kaikkialla maailmassa jos se on minun mukanani maailmalla. Tavarat korvataan “uutta vanhan tilalle” -periaatteella eikä siten, että lasketaan joku maaginen “arvonalenema”, ja jos eläkeläisen talo palaa ja talossa ei ole mitään viisi vuotta tuoreempaa, korvaussumma käyttökelpoisesta koti-irtaimistosta on nolla, koska sillä ei ollut laskennallista arvoa. Siitä huolimatta pitää ostaa uudet astiastot ja vaatteet, maksoi vakuutus tai ei.

Suomen vakuutusbisnes näyttää täältä katsoen toivottomalta kartellihärdelliltä. Kaikki tarjoavat suunnilleen samaa suunnilleen samalla hinnalla, periaatteita ei kyseenalaista kukaan. Erityisvakuutuksia suositaan, koska ne ovat vakuutusyhtiölle tuottoisia ja vakuuttajalle pieni pakko.

Miettikääpä tätä siellä Vakuutus- ja rahoitusneuvonnassa älkääkä kertoko ihmisille, että on tyhmää kun he hommaavat vakuutuksia tarvitsemilleen asioille.

Olemme taas tässä vaiheessa vuotta.

Kestopuheenaiheista koirankakat käsiteltiin keväällä, bensan hinta kesälomakauden alla ja epäilemättä talvi yllättää autoilijat tänäkin vuonna joulukuussa.

Nyt on taas palkkaerovertailun aika. Ei siinä mitään, vertaillaan vain, mutta soisin, että tästä päästäisiin viimeinkin hieman eteenpäin. Nyt on menty samalla hieman eteen- ja taaksepäin jättämällä julkinen sektori tarkastelusta pois. Eteenpäin menoa on siinä, että monoliittia on saatu viimein hieman pilkottua. Takapakkia otetaan siinä, että tilasto on tehty epäilemättä populismi mielessä, sillä jättämällä palkkaluokkapohjaisen julkisen sektorin pois tilastoja tasoittamasta, huomataan vieläkin räikeämpiä "palkkaeroja" kuin huomattaisiin, jos kaikki olisivat samassa nipussa.

Tämä esitetty luku ei valitettavasti ole kovin informatiivinen, sillä se vain kertoo meille, että on naisten ja miesten aloja, ja niillä maksetaan erilaista palkkaa. Tämä tieto ei ole juurikaan hyödyksi, sillä se ei pureudu tarkemmin asiaan. Suomessa palkoista perinteisesti sovitaan varsin keskitetysti liittotasolla, joten palkkaerot eivät ole niinkään sukupuolikeskeisiä vaan alakeskeisiä.

Jotta tästä kestopuheenaiheesta päästäisiin eteenpäin, pitäisi jakaa koko palkkaerokeskustelu useampaan osaan.

Ensinnäkin, pitäisi katsoa, millä aloilla vallitsee palkkakuoppa, jotta näiden alojen liitot tietäisivät yrittää terävöittää edunvalvontaansa tai luutia pois nykyiset lahjattomat ay-smurffit. Joissain tapauksissa lienee tosiasia se, että neuvotteluvoimaa ei yksinkertaisesti ole, koska alan lakko ei kiinnosta ketään kovin pian. Tällöin asia pitää vain hyväksyä ja todeta palkan olevan jokseenkin markkina-arvoa vastaavassa kohdassa eikä kyse ole mistään ongelmasta. Joillain aloilla huomioon pitää ottaa puolestaan se, että työnantajilla ei ole juurikaan varaa maksaa nykyistä enempää, koska ala on kovin kilpailtu. Tällöin johtopäätös on sama. Jäljelle jää käsitellyllä yksityisellä sektorilla kuitenkin todennäköisesti jotakin aloja, joilla ei vain perinteisesti ole vaadittu kovin paljon.

Toisekseen, pitäisi katsoa, kuinka paljon saman alan sisällä selittyy palkkaero erilaisilla työnantajilla ja toimenkuvilla ja katsoa, löytyykö näistä sukupuolieroja. Jos samalla "alalla" katsotaan olevan sekä kioskin myyjän että paperikoneiden myyjän, todennäköisesti jälkimmäiselle heilahtaa muikea bonus kun saa yhden miljardin arvoisen värkin kaupaksi, ja kioskin myyjä saa myydä aika monta ässäarpaa ollakseen työnantajan vinkkelistä yhtä tuottava. Tällöin palkkaero sinänsä on perusteltu, ja pitää tutkia, onko toimenkuvien erilaisuus ns. lasikatto-ongelma vai johtuuko se työntekijän omasta tahdosta ja uravalinnasta.

Kolmanneksi jää jäljelle joku selvittämätön palkkaero. Se ei ole 800 euroa kuussa, joten tuota lukua on aivan turhaa pyöritellä. Vaikka se olisi kahdeksan kymppiä, siihen pitäisi silti puuttua. Tämä puuttuminen on hankalaa muttei aivan mahdotonta. Asia pitäisi jotenkin saada firman henkilöstöhallinnon vastuulle, sillä siellä on tieto sekä kaikkien palkoista että ihmisten oikeista toimenkuvista. Nyt palkkaeroista luimitaan sillä, että kutsutaan yhtä myyntineuvottelijaksi ja toista myyntijohtajaksi vaikka molemmat trokaavat spiidiä samassa kadunkulmassa.

Asiaa voisi ehkä valvoa pistokokeilla, joissa viranomainen tulee firmaan, ottaa tietyssä työssä olevien tiedot, haastattelee jokaisen työn ja toimenkuvan selvittämiseksi ja sen jälkeen miettii, onko palkkatoteumassa havaituille eroille perustetta. Jos on, asia on kunnossa. Jos ei ole ja rötös vaikuttaa vähäiseltä, firmalle annetaan mahdollisuus korjata asia ja maksaa takautuvasti kaltoin kohdelluille kaksinkertaisesti puuttumaan jäänyt summa. Jos kyse on selkeästä kulttuuriongelmasta, on oikeudellinen tie paras tapa.

Tällaisten tarkastusten pelotevaikute riittäisi todennäköisesti firmoissa korjaamaan sen osan ongelmaa, joka nyt perustuu siihen, että ihmiset eivät tiedä toistensa palkkoja, varsinkaan kokonaispalkkoja erilaisten bonusten jälkeen, ja asian korjaaminen ei yksinkertaisesti kiinnosta a-prioriteetin hommana, mutta sille ei ole mitään periaatteellista tai taloudellista estettä. Asenneongelmaisissa firmoissa ei tapahdu mitään ennen kuin pamputetaan, mutta asiaa saataisiin korjattua edes osaksi.

Itse olen ollut töissä firmoissa, joissa on ollut palkkaeroja, mutta kun asiasta on huomautettu ja asiaan kiinnitetty firman johdon ja HR:n huomio, asiat ovat tulleet rivakasti kuntoon. Tällä perusteella tekisi mieli sanoa, että pelkkä motivaation antaminen asian korjaamiselle voisi auttaa itsessään jo paljon.

Aloin ajatella asiaa kun luin poliisiylijohtajan viran hausta. Virkaa on hakenut vain yksi henkilö, viran nykyinen haltija Mikko Paatero.

Paatero on todennäköisesti mies paikallaan. En tunne häntä, mutta ei häntä näytetä suuremmin julkisuudessa mollatun. Koko hakuruljanssi on kuitenkin monessa vastaavan tason tehtävässä rahaa haaskaavaa kuviokelluntaa.

Kun puhutaan tällaisista ylemmistä virkamiesjohdon tehtävistä tai vaikkapa Suomen pankin johtajista, näyttää siltä, että jokseenkin aina tehtävä on pedattu jollekulle ja koko hakuprosessi on turha. Nyt ilmeisesti hakijatkin tietävät tämän, ja kukaan ei ole edes viitsinyt virkaa turhan päiten hakea kun tietää, ettei tule valituksi kuitenkaan, ja samalla saa vain pyrkyrin maineen todennäköisesti saman organisaation sisällä.

Julkisten virkojen avoimella haulla tavoiteltiin jotain kaunista siitä, että paras henkilö valittaisiin tehtävään. Ei tämä kuitenkaan näytä kovin hyvin toimivan, koska valituksi tulee aina ennakkoon tiedossa ollut henkilö. Poikkeuksena valtakunnansovittelijan paikan täyttäminen, jossa tehtävään katsottu Ihalainen kieltäytyi esteellä ja koko hakuprosessi meni farssiksi kun järjestelmä ei edes taipunut parhaan hakijan seulomiseen vaan sopivimmaksi kähmityn henkilön kumileimaamiseen.

Nähdäkseni järjestelmää pitäisi muuttaa. Joko niin, että valituksi tulevaa ei tiedetä etukäteen ja muillakin hakijoilla kuin ennakkosuosikilla tai viran väliaikaisella tai vanhalla haltijalla on mahdollisuus tulla käytännössä huomioiduksi. Tai sitten niin, että muutetaan lakia ja luovutaan nykyisestä hakumenettelystä, koska se parhaassakin tapauksessa näyttää turhanaikaiselta pelleilyltä.

Sarasvuo on kerrankin oikeassa. Ei ehkä asettamansa ikärajan osalta, sillä en usko asian olevan noin yksikäsitteisesti esitettävissä. Joku voi pärjätä hyvin kolmekymppisenä ja joku ei pärjää nelikymppisenäkään. Käytännössä alaisia 30 vuotta nuoremmalla pomolla voi olla suuri auktoriteettiongelma, mutta ei sekään ole mahdoton ratkaistava. Yhtä lailla alaisia 30 vuotta vanhemmalla johtajalla on ongelma, sillä hänen ja alaisten vapaa-ajat ja maailmat eivät todennäköisesti kohtaa kuin työpaikalla, ja tämä vähentää mahdollisuuksia rentoon asioiden hoitamiseen ja ruokkii komentoketjuja ja byrokratiaa. Tämäkään ongelma ei ole mahdoton ratkaistava, mutta se ei oikeastaan nyt kuulu tähän.

Oikeassa mies on siinä, että sotaväen koulutuksella ei ole yhtään mitään tekemistä nykyisen yritysmaailmassa tapahtuvan (henkilö)johtamisen kanssa. Armeijan palopuheissahan johtamiskoulutukselle laitetaan suurta painoa kun halutaan höynäyttää ihmiset hakemaan erinäköisiin diplomikoirakouluihin kaksinkertaisella palvelusajalla. Työnantajat mukamas arvostavat näitä oppiarvoja ja siksi kannattaa haaskata ylimääräinen puoli vuotta pelleilyyn. Roskaa, mutta sillä lienee joku maanpuolustuksellinen tarkoituksensa.

Sotaväki ei tuota hyviä johtajia, mutta sota saattaisi niitä tuottaa, hinta tälle "johtamiskoulutukselle" vain on aika kallis. Yksikön johtaminen metsässä vihollisen ampuessa joka suunnasta edellyttää sitä, että yksikkö luottaa johtajaansa ja johtaja alaisiinsa, ja tämä asetelma pätee bisneksissäkin. Jos johtaja on lahjaton tai johtaja ei kykene hyödyntämään alaistensa vahvuuksia ja antamaan heille vastuuta, on aivan mahdollista, että tällainen yksikkö päätyy tykinruuaksi. Jos taas yksikön johtaja on pomottava vänrikki Nappula, joka ei ymmärrä alaistensa asioista mitään eikä ole edes kiinnostunut,hän ei todennäköisesti myöskään kotiudu sodan loputtua, mutta jos asiaa tutkittaisiin, luoti olisi aivan hyvin voinut tulla selän takaakin.

Armeijan johtamismetodin ongelman ydin on se, että siinä valtaa ei tarvitse ansaita alaisiltaan vaan se annetaan ylhäältä suorittamalla erinäköisiä anna tassua -kursseja ja suoriutumalla niistä tyydyttävästi. Johtajan menestystä varusmieskouluttajana ei arvioida oikeasti mitenkään, ja jos johtaja paljastuu tehtävään sopimattomaksi, häntä ei siirretä käytävänlakaisijaksi vaan hän jatkaa paikallaan. Jos joku huomaa asian, hänen Puolustusvoimien käyttöön jäävässä arvostelussaan asia todennäköisesti todetaan yleisarvosanassa, mutta siviilissä kukaan ulkopuolinen ei tiedä, oliko henkilö hyvä vai huono johtaja, ainoastaan sen, että hän oli johtaja.

Yksityisenkin sektorin työpaikkoja vaivaa huonojen pomojen ongelma, ja firmojen kannattaa käyttää aikaa sen selvittämiseen, kuka on minkäkinlainen. Armeijan johtamiskoulutuksen käyminen ei kerro asiasta mitään eikä ole sen kummemmin ansio kuin haittakaan, koska se ei sisällä mitään laadullisia elementtejä.

Yksityisellä sektorillakin, hyvään johtamiseen panostavissa firmoissa, johtajat nimitetään ylhäältä käsin, mutta he pysyvät paikallaan vain, jos alaiset antavat heille mandaatin. Jos tätä mandaattia ei tule vaan alaiset alkavat sairastella, lusmuilla, vätystellä, vaihtaa firmaa ja yleisesti vain "olla töissä täällä", vika on johtajassa eikä alaisissa.

Ylempien pomojen tehtävä on tässä tapauksessa selvittää, onko kyse siitä, että henkilö johtaa oman kiinnostuksensa ulkopuolella toimivaa osastoa jolloin ratkaisu voi olla samantasoinen tehtävä mutta oikeassa paikassa. Jos henkilö on kykenemätön johtotehtäviin vaan pärjää paremmin asiantuntijana, hänet kannattaa siirtää asiantuntijatehtäviin hienotunteisesti eikä nöyryyttäen. Ja jos henkilölle on noussut homma hattuun mutta siitä ei vain tule mitään, on syytä kutsua luiska-auto paikalle.

Mitä enemmän mennään asiantuntijatehtäviin, joiden määrä lisääntyy työelämässä muiden töiden kustannuksella, sitä vähemmän johtaminen on sotaväestä tuttua käskyttämistä. Kyse on vuorovaikutuksesta, jossa johtaja ja alaiset etsivät parhaat henkilöt tekemään tärkeät hommat, ja jotka yhdessä tuumin jättävät turhat hommat tekemättä tykkänään.

Armeijassa annetaan "kaiva ojaa aamupäivä ja peitä se iltapäivällä" -tyylisiä älykomentoja, jolloin on samantekevää, kuka työn tekee, koska sitä ei oikeasti tarvitsisi tehdä ollenkaan. Asiantuntijaorganisaatiossa ihmisillä on eri vahvuuksia ja eri kiinnostuksia, ja mitä enemmän työnkuva saadaan vastaamaan näitä, sitä enemmän väki viihtyy ja sitä vähemmän heitä tarvitsee mikromanageroida.

Sotaväen johtamismalli perustuu kyttäykseen, valvontaan ja rangaistuksen pelkoon eikä siihen, että alainen ymmärtäisi työn mielekkyyden ja tekisi sen siksi. Sota-aikana tämä muuttuu, mutta rauhanajan koulutuksessa ei ole ensimmäistäkään tehtävää, jonka motiivin ja tarpeellisuuden alainen kokisi omakseen. Tällaisen johtajan ei tarvitse tuntea alaisiaan, heidän kiinnostuksensa kohteita, heidän osaamistaan, luonnettaan jne, koska kukaan ei ole kiinnostunut mainitun ojan kaivamisesta ja kukaan ei tekisi sitä, ellei sen tekemättä jättämisestä saisi pekkaa. Jos siviilijohtaja ei kykene myymään tarpeellisen työn tekemisen mielekkyyttä alaisilleen tai vaihtoehtoisesti hän teettää tarpeettomia ja ikäviä töitä, hänen paikkansa on jossain muissa tehtävissä.

Siviilissä ja asiantuntijaorganisaatiossa johtajan täytyy hakea paikkansa, ja tehtävään kuuluu oleellisesti sekin, että johtajan kuuluu olla alaistensa palveluskuntaa. Armeijassa liikenne on yksisuuntaista, yritysjohtajan taas pitää olla valmis tekemään töitä alaistensa puolesta. Erityisesti johtajan pitää ottaa alaisiltaan pois sellaiset tehtävät, jotka eivät ole erityisen miellyttäviä, eikä niin, että poimitaan rusinat pullasta ja jätetään paskatyö alaisille. Jos joku asia tarvitsee hieman lisää kaluunoita tai sisältää tylsää riitelyä jonkun kanssa, asia kannattaa ottaa takaisin itselleen eikä vain keskittyä mukaviin hommiin.

Johtajan täytyy olla lisäksi edes tyydyttävällä tasolla ihmistuntija. Jos hän ei ymmärrä ihmisten fiiliksistä mitään, ennemmin tai myöhemmin edessä on katastrofi. Armeijassa taas erityisesti yritetään tällaiset vaikutteet kitkeä pois ja olla niistä välittämättä.

Ja kuten joku minua viisaampi on sanonut, jos johtaja ottaa itsensä vakavasti, kukaan alaisista ei ota. Ja päinvastoin. Sotaväessä taas johtamiseen liittyy pönötys ja paskanjäykkyys, ja tätä mallia emme siviilibisneksiimme kaipaa.

Tässä se nyt taas nähdään.

Kun kerran on annettu tekijänoikeusmafialle periksi ja lupa rahastaa tyhjästä, käy juuri kuten peloteltiin: rahastuksen perusteet hukataan ja maksusta tulee itsenäinen olio, jota pitää laajentaa jatkuvasti uusille alueille.

Hyvitysmaksun taustahan oli se, että ensin tyhjillä c-kaseteilla ja sittemmin myös tyhjillä cd-levyillä oli lisämaksu, joka perustuu siihen, että näitä medioita käytetään kuitenkin musiikin laittomaan kopioimiseen, joten keräämällä niistä pieni kertasumma, hyvitetään oletettu tappio.

Sittemmin tuota on onnistuttu laajentamaan mp3-soittimiin, ja jatkuvasti yritetään saada sitä kovalevyihin, ja nyt siis myös kännyköihin. Perusteena kännyköiden hyvitysmaksulle on se, että "niillä on yli 90 miljoonaa musiikkikappaletta". Mutta mistä nuo musiikkikappaleet ovat oikein peräisin?

Minun kännykässäni ja mp3-soittimessani on musiikkikappaleita, mutta yksikään ei ole laiton kopio, vaan laillinen kopio omistamastani cd-levystä tai Itunesista ostamastani popista. Luku 90 miljoonaa ei siis kerro meille mitään perusteeksi kelpaavaa, sillä se ei erota laillista ja laitonta kopiota mitenkään. Tämä on tekijänoikeusmafian tarkoituskin.

Tuo kelmien kerho on ajat sitten alkanut hämmentää termistöä puhumalla vain "kopiosta" ja antamalla ymmärtää, että kopiot ovat pahaa piratismia ja Herran silmissä iljetys. Tekijänoikeusmafiaa hiertää Suomessa erityisesti se, että valtaosa musiikista tehdyistä kopioista on itse asiassa laillisia. Kun tuo mafia ei viitsi sanoa ääneen "teillä on 90 miljoonaa laillista ja kertaalleen maksettua teosta, joista haluaisimme mielellämme rahat toiseenkin kertaan ilman mitään muuta perustetta kuin pohjaton ahneutemme", on lähdetty käsitteiden hämmentämisen pimeisiin metsiin, jotta ei tarvitse sanoa tätä vaan voidaan vain puhua kopioiden määrästä, antamalla ymmärtää, että kyseessä olisi rötös ja saamatta jäänyt tulo.

Hyvitysmaksulle olisi peruste vain, jos voitaisiin näyttää, että kännyköitä käytetään erityisen paljon nimenomaan laittomien kopioiden tekemiseen. Nyt mitään tällaista näyttöä ei esitetä, ja koska sitä ei esitetä, voin aivan yhtä perustellusti väittää, että tällaista näyttöä ei ole olemassakaan ja ettei kännykkä ole mikään kovin laaja piratismin kanava.

Itse perustelen väitettäni sillä, että ainakin minun omistamissani kännyköissä on tarvittu joku kännykkävalmistajan softa, ennen kuin pääsen käsiksi puhelimen sisältöön ja voin kopioida sinne roinaa. Jos kaverillani on erimerkkinen kännykkä ja tuota softaa ei ole, pitäisi ensin asentaa kaverin atk:lle mainittu softa ja sen jälkeen kopioida sinne tauhkaa. Paljon vaivattomampaa on polttaa poppi levylle, lähettää piratisoitava kama sähköpostin liitteenä tai käyttää muistitikkua. Jotkut kännykät toimivat lisäksi sangen huonosti kahteen eri koneeseen kytkettynä, ja esimerkiksi omani ei suostu synkkaamaan musiikkia kuin yhden koneen kanssa. Tämän pystyy kiertämään asentamalla lisää softaa ja puliveivaamalla, mutta vaiva on kohtuuton verrattuna muihin kopiointitapoihin.

Tekijänoikeusmafian esityksessä ei näytetä millään tavoin, minkä suuruinen ongelma on kännykän muistin kautta suoritettava piratismi. Tuskin asiaa on edes tutkittu. Sen sijaan jokaiselle on selvää, että valtaosa tuosta 90 miljoonasta kappaleesta on peräisin täysin laillisia ja kertaalleen maksettuja kanavia pitkin, ja kun tämä keskeinen elementti sivuutetaan täysin, on lupa pohtia koko ehdotuksen mielekkyyttä kahteen kertaan rahastamisen valossa.

Tässä taas yksi uutinen asian tiimoilta.

Mikähän ihme tässä nyt oikein mättää? Kaikennäköistä länkytystä joutavasta asiasta, ja monella tapaa haitallisesti.

Ensimmäinen ongelma on se, että kantelun tehnyt taho ei selvästikään tiedä mistä puhuu tai jos tietää, kätkee sen hyvin. Väitteet siitä, että tällainen mainos rikkoisi jotain YK:n peruskirjaa, ihmisoikeusjulistusta ja uskonnonvapauslakia on naurettava. Uskonnonvapaudessa ja ihmisoikeuksissa erityisesti määritellään oikeudeksi olla tunnustamatta mitään uskontoa eikä ainoastaan sitä, että saa tunnustaa haluamaansa uskoa. Ymmärtäisin jotenkin etäisesti, todella etäisesti, mussutuksen asiasta, jos ajatus olisi se, että uskonnot eivät saisi ylipäätään mainostaa, jolloin tämä putoaisi samaan joukkoon.

Mutta koska uskonnot saavat mainostaa, ja uskonnon X fanaattinen kannattaja saattaa ärsyyntyä uskonnon Y mainoksesta ja silti kukaan ei ole moksiskaan, mitä ihmeen vikaa tässä mainoksessa oikein on? Sekä X:n että Y:n fanaatikot hieman suuttuvat, mutta heillähän on Herra turvanaan ja voi viskata kuumalla kivellä mainoksia kantavia busseja jos myös Hän on hyvin, hyvin vihainen maanpäällisten edustajien lisäksi. Jos usko on niin heiveröinen, että bussin kyljessä oleva mainos sitä horjuttaa, lienee syytä tutkia sielunsa sopukoita tarkemminkin. Jos taas kyse on vain halusta rajoittaa sanan ja ilmaisun vapautta uskonnon varjolla, tällaiset pellet voi aina vetää kölin alitse.

Toinen haitallinen seikka on se, että jälleen kerran onnistutaan jotenkin tekemään nimenomaan islamista ongelma. Kuten viime päivien asiallisemmissa uutisissa kerrottu on, jotain häirikkö-mullahia lukuunottamatta ei tunnu löytyvän yhtäkään muslimia, jota asia kovin paljon häiritsisi. Haastatellut islaminuskoiset bussikuskit eivät ole moksiskaan tai jos ovat, heidän närkästyksensä vaikuttaa samanlaiselta kuin minun närkästykseni kun näen jossain Kepun vaalimainoksen. En erityisemmin pidä siitä, että harhaoppia mainostetaan, mutta minun vallassani ei ole eikä edes saa olla kieltää sitä.

Nyt annetaan taas ymmärtää, että muslimireppanat kokevat vääryyttä kun joutuvat ajelemaan näitä busseja, ja taas saadaan muutama valtaväestön edustaja suhtautumaan tuohon uskontoon ja sen harjoittajiin hiukan nuivemmin. Muslimeihin saa aivan mainiosti suhtautua nuivasti silloin kun he ansaitsevat sen, mutta nyt siihen ei tuntuisi olevan mitään aihetta. Ongelma ei ole tällä kertaa muslimeissa vaan tällaisia kanteluja tehtailevissa klunssi-idiooteissa, ja asian naamioiminen joksikin hyväntekemiseksi ja sorrettujen muslimien puolustamiseksi on vain savuverho.

Tässä on esillä oivallinen kiertoilmaisu "laki on liian epäselvä".

Laki nimittäin ei ole laisinkaan epäselvä, vaan alkoholin ostaminen ulkomailta on sallittua, kunhan myyjä ei järjestä kuljetusta vaan kuljetuksen hoitaa joku muu. Tämänkin pykälän ey-oikeudellisuus tosin on kyseenalainen, sillä siinä voidaan perustellusti väittää myyjämaan kuljetusliikkeitä syrjittävän jos ostaja joutuu kuljetuksen järjestämään.

Sen sijaan joku Sosiaali- ja terveysmuseon pienvisiiri antaa "epäselvälle laille" aivan uuden merkityksen. Minä en nimittäin saata tulkita tuota mitenkään muuten kuin siten, että hänen mielestään laki on "epäselvä" jos se ei kategorisesti kiellä tällaista asiaa.

Ennustan, että Suomi pääsee taas vaihteeksi ey-oikeuteen viina-asiasta, kunhan joku ohjeistaa tullia pysäyttämään nämä bisnesmiehet rajalla.

Kirjoitan harvoin mitään penkkiurheilijan riemuksi käytävästä hikiurheilusta. Luin kuitenkin vahingossa asiaa sivuavan uutisen, joka antaa aiheen yleisempään kommenttiin.

Joku urheiluintoilija syyttää lamaa siitä, että yleisurheilukilpailuja peruutetaan ja urheilijaressukat joutuvat juoksentelemaan taskurahalla tai ilmaiseksi. Lamalla voi tietysti olla jotain tekemistä asian kanssa juuri nyt, mutta nähdäkseni yleisuhreilu on tyyppiesimerkki siitä, miten voidaan sössiä omat bisnekset.

Ei yleisurheilun ongelma ole lama vaan se, että sitä tulee liikaa. Minäkin katsoin pienenä kaikki isommat yleisurheilukisat, sillä niitä oli silloin olympialaiset joka neljäs vuosi ja Suomi-Ruotsi -maaottelu joka kesä. Vaan kuinka on nyt? Minä en edes tiedä mitä kaikkia yleisurheilukisoja nykyään on. Noiden lisäksi on jotain EM-kisoja, MM-kisoja, Kultaisen Klunssin kilpasarjoja, Superliigaa ja herra yksin tietää mitä.

Kun kyseessä ei ole spektaakkeli kerran neljässä vuodessa tai kerran kesässä vaan joka päivä on käynnissä joku kansainvälinen kisa, näiden näkyvyys jää vähintäänkin kehnoksi. TV-aika ei riitä kaikkien näyttämiseen, urheilijoiden aika ei riitä kaikissa kisoissa ravaamiseen, mainosraha ei riitä kaikkien kisojen pyörittämiseen. Kun jokainen kisa on jotenkin torso, yleisön kiinnostus vähenee entisestään, mikä vie lisää mainosrahaa.

Jos yleisurheilun näkyvyyttä haluttaisiin nostaa, kisaviidakkoa pitäisi karsia ja jättää jäljelle yksi tapahtuma vuodessa, jossa olisivat maailman huiput. Tämä saisi näkyvyyttä, mutta se ei ahneelle urheilubisnekselle riitä, vaan mielellään samat rahat pitäisi saada joka kuukausi. Tuloksena nykymenosta on lajin marginalisoituminen, mikä tekee vaikeammaksi sen palauttamisen loistoonsa enää myöhemmin.

Samalla tavalla on toimialoja sössitty kaikissa muissakin bisneksissä.

Tänään Suomen Pankki on varoitellut kokonaisveroasteessa olevan viiden prosenin kiristystarpeen. Niinistö puolestaan on vaatinut nykyisen budjetin olettamia ja lukuja näkyviin, koska epäilee niistä löytyvän ilmaa, ja velkaantumistahdin muodostuvan todellisuudessa vielä nykyistäkin synkemmäksi.

Suomen julkistalous on katastrofaalisessa tilassa. Jos valtio lainaa 8 miljardia, se tarkoittaa, että noin 20% menoista katetaan velalla. Luku on naamioitu pienemmäksi ottamalla mukaan jotain eri paikkaan meneviä eläkekertymiä jne. asioita. Tämä ei kuitenkaan auta mitään, koska rahoja ei voi sieltä ottaa valtion menojen jatkeeksi.

20% syömävelka on sietämätön. Irlantia moititaan kun hieman yli kymmenen prosenttia menoista katetaan velalla, ja luottoluokitus on laskenut jo kahdesti. Suomen luottoluokitus on toistaiseksi hyvä, mutta perustuu lähinnä temppuiluun. Kun sitä joskus ryhdytään laskemaan ja asiaan kiinnittämään huomiota, se laskee rivakasti ja pompsauttaa budjettivajetta entisestään kun korkomenot nousevat.

Veronkorotukset ovat vieläkin sietämättömämpi tie, koska ainoa “oikeudenmukainen” ja poliitikoille helposti toteutettava veronkorotus on korottaa keskiluokan tuloveroja. Kulutusverot osuvat myös pienituloisiin, kuten myös hintoihin vyörytettävät yritysverojen kiristykset. Jäljelle jää progression jyrkentäminen, sillä 54% tuloveroja maksavaa jengiä on niin vähän, että pelkän korkeimman prosentin nostaminen ei auta mitään. Jos palkansaajan keskimääräinen tuloveroprosentti pompsahtaa 33:sta lähemmäksi neljääkymmentä, kyse ei enää ole hienosäädöstä vaan useampien satasten nettopalkkaleikkaus kuukausittain tilanteessa, jossa asuminen syö jo nyt valtaosan tuloista, leikkaa rajusti kotimaista kulutusta ja heikentää edelleen julkistaloutta.

Sekä järjetön velkaantuminen että verojen korottaminen nykyistä menopohjaa vastaamaan ovat hölmölän peitonjatkamista. Velan tapauksessa sillä tuhotaan pariksikymmeneksi vuodeksi Suomen mahdollisuus olla kilpailukykyinen talous. Veronkorotusten tapauksessa ommellaan kangasta toiseen päähän peittoa, mutta sen vaikutus kysyntään on sama kuin hölmöläisten tarinan kankaan ottaminen peiton toisesta päästä. Mitä enemmän peittoa jatketaan, sitä enemmän se leikkautuu toisesta päästä, ja ainoa voittaja on leikkaaliimaa -toimenpidettä pyörittävä byrokratia.

Valtava velka ja vieläkin sietämättömämmälle tasolle korotettu tuloverotus ajavat Suomea banaanivaltioputkeen. Kun jatkossa Suomessa ei kannata innovoida kun innovaation helmet verotetaan vajeiden paikkaamiseksi, innovaatiot tehdään muualla. Jos Suomessa ei ole innovatiivisia firmoja vaan bulkkia ja alkutuotantoa, velkojen maksu kilpailluilla aloilla kestää sata vuotta eikä 20 vuotta, ja muut voivat mennä 80 vuotta oikealta ohi.

Mitä jää jäljelle? Ainoa järkevä mahdollisuus, eli julkisten menojen leikkaaminen. Sitä ei pidä tehdä juustohöylällä vaan kassaralla, eli päättää mikä on tärkeää ja oleellista, ja karsia kaikki muu. Vasta jos rönsyjen karsiminen ei riitä, on juustohöylättävä peruspalvelukakkua, mutta tähän ei ajauduta jos rönsyt osataan tunnistaa oikein ja myös karsia, vaikka poliitikkojen leikkikentät supistuisivatkin.

Minun nähdäkseni pitkällä tähtäimellä on jokaisen suomalaisen etu, että Suomessa tuotetaan vähemmän palveluja laadukkaasti kuin paljon juustohöylätysti. Samaten on jokaisen suomalaisen etu, ettei julkistalous ylivelkaannu ja kriisiydy, ja että Suomi on verotuksen ja kustannustason perusteella järkevä paikka tehdä työtä.

Tämä uutinen on hieman outo.

Olen pitänyt Amnestyä erinäköisistä kansalaisjärjestöistä sieltä järkevimmästä päästä olevana ja pidän edelleen, joskus olen muistaakseni toimintaa rahallisesti tukenutkin. Siitä syystä tämän uutisen haastatteluosuus hiukan hämmentää:

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin Suomen-osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson arvostelee Salmea ja Vuoriota uhkakuvien lietsomisesta ja ihmisoikeusloukkauksia pakenevien syyllistämisestä.

Johanssonin mukaan turvapaikanhakijoiden määrän lisääntyminen on herättänyt aiheetonta hysteriaa.

"Jos Suomi olisi 90-luvulta alkaen kehittänyt kykyään käsitellä turvapaikkahakemuksia, mikä on kansainvälinen velvoite eikä valinta, pystyisimme ongelmitta käsittelemään tälle vuodelle ennustetut 6 000 hakemusta", Johansson kirjoittaa.

Nähdäkseni tässä on useita hiukan epäilyttäviä elementtejä. Ensinnäkin, turvapaikanhakijoiden kutsuminen ihmisoikeusloukkauksia pakeneviksi on puhdasoppinen valhe. Seassa on myös ihmisoikeusloukkauksia pakenevia, joille myönnetään turvapaikka, mutta valtaosassa tapauksia ei turvapaikan kriteeristö täyty, eli mitään ihmisoikeusloukkauksia ei ole pystytty näyttämään. Näin ollen kaikkien turvapaikanhakijoiden kutsuminen ihmisoikeusloukkauksia pakeneviksi on propagandatemppu, jollaista olisin odottanut lähinnä hieman köykäisemmän sarjan järjestöiltä.

Toisekseen minua ihmetyttää, mitä väärää on siinä, että Supon suursmurffi on tehnyt joukkoineen sitä, mistä heille maksetaan, ja kertoo työnsä tuloksista. Nähdäkseni Supon näkemys asiasta on täysin asiallinen. Rahaliikenteestä on vahvoja näyttöjä, mutta tällä hetkellä ei ole mitään näyttöä siitä, että Suomessa olisi terrorismiin osallistuvaa väkeä. Ei tunnu kovin suurelta pelottelulta.

Lisäksi Supon pomo sanoo, todennäköisesti kansainvälisten kontaktiensa kautta saatujen tietojen pohjalta, että jos turvapaikanhakijoiden kotouttamisessa epäonnistutaan, se saattaa johtaa radikalisoitumiseen. Tässäkään ei ole mitään erityisen peljästyttävää, sillä täysin samanlaisia kommentteja on kuultu iät ajat, enkä kuvitellut kenenkään olevan asiasta eri mieltä. Radikalisoitumista on tapahtunut jo esimerkiksi Britanniassa kun kotouttamisessa on epäonnistuttu. Miksi Supon pomo ei saisi sanoa asiaa, joka on totta, ja lisäksi täysin yleistä tietoa?

Minulle ei tule mieleen mitään muuta tulkintaa kuin se, että Amnestyn edustajan mielestä maahanmuuttoon ja turvapaikanhakijoihin liittyviä tosiakaan asioita ei saisi sanoa ääneen, jos nuo näkemykset eivät ole yksinomaan turvapaikanhakijoiden vinkkelistä positiivisia ja heidän uhriasemaansa korostavia. Miten asioista voidaan käydä avointa ja monipuolista keskustelua, jos reaktio on se, että noin ei olisi saanut sanoa? Tämähän oli Amnestyn näkemyksen sisältö. Mainittu Johansson erityisesti ei millään tavoin indikoinut, että Supon lausunto olisi ollut joltain osin sisällöllisesti epätosi. Ainoastaan, että sitä ei olisi saanut sanoa. Tämäkään ei vaikuta erityisen järkevältä näkemykseltä Amnestyn sarjassa painivalta järjestöltä.

Mitä Supoon tulee, pidän itse positiivisena ja välttämättömänä, että Supo selvittää sellaisiakin toimivaltaansa kuuluvia asioita, joiden selvittäminen ei kaikkia miellytä. Heille maksetaan juuri tästä. Jos he eivät tekisi työtään vaan ainoastaan toistaisivat sellaisia muiden kirjoittamia lausuntoja, joita eri painostusryhmät haluavat kuulla, heille ei kannattaisi maksaa mitään. Lisäksi pidän yksinomaan hyvänä asiana, että Supo kertoo jotakin siitä, mitä se tekee ja mitä se on saanut selville. Supon kaltaisen organisaation ei voi olettaa toimivan täysin avoimesti, mutta ainakin minä kuuntelen mielelläni, mitä siellä tehdään ja mitä on saatu selville.

Ja nyt siis kerrottiin, että tällä hetkellä ei ole syytä huoleen, mutta se ei ole tae tulevasta. Kyllä nyt puntit tutisevat.

Ennen kuin lähden hyppyyttämään teutoneja, pitää käsitellä tämä uutinen.

Erityisesti kyse on näiden mainittujen tarrojen sananvapausaspektista. Lienee selvää, että tarrojen läiskiminen sinne tänne on ilkivaltaa tai jotain siihen verrattavaa, mutta kyseessä on puhdas, propagandistinen mielipiteenmuokkaus kun lehtineekeri lähtee selvittämään, onko kyseessä kiihotus kansanryhmää vastaan, mikä on nykyisin kaniinina hatusta vedettävä asia aina kun joku maahanmuuttokysymykseen liittyvä asia vaikuttaa moitittavalta muttei oikein tiedetä miksi.

Poliisi antaa ympäripyöreän lausunnon kuten kuuluukin. Ei voi mitenkään olla niin, että tuo tarran sanoma olisi kiihotusta mitään ryhmää vastaan, koska siinä ei käsitellä mitään ihmisryhmää. Ainoat mainittavat ihmiset ja ihmisryhmät ovat lapset ja lastenlapset.

Monikulttuurisuus tai sen puute on yhteiskunnan olotila. Maahanmuuttoasioissa profiloituneet politiikkaa lähellä olevat ovat antaneet käsitteelle myös poliittisen ulottuvuuden. Jotkut haluavat lisätä monikulttuurisuutta ja jotkut sitä vähentää.

Riippumatta siitä, mitä mieltä on siitä, mihin suuntaan nyt pitäisi liikahtaa tässä asiassa vai pysyä paikallaan, tarran sanoma on poliittista vaikuttamista ja yhteiskunnallista keskustelua. Sanoma ei epäilemättä ole hersyvän hauska eikä muutenkaan sellainen, jota jälkipolvet tulevat muistamaan, mutta sitä ei tällaiselta viestiltä edellytetä. Se on joillekin epäilemättä epämieluisa sanoma, mutta huomattavasti suurempaa joukkoa, eli kaikkia ihmisiä, ahdisti 90-luvun puolenvälin vaalimainos, jossa oli Paavo Väyrysen kuva ja teksti “kansa tarvitsee vahvan valtiomiehen”.

Se, että poliittinen sanoma on kiistanalainen, ei ole peruste kieltää sitä jollain “kiihottaminen kansanryhmää vastaan” -hanttikortilla. Se on peruste muistuttaa, että kyseinen sanoma nauttii samanlaista sananvapauden suojaa kuin Väyrysen vaalimainos, Vihreiden pehmeimmät puheet tai Vasemmistoliiton kootut viisaudet nauttivat.

Ainakin itse pidän selvänä, että tällainen sanoma ei voi olla rikollinen. Jos se olisi, laki olisi täydellisen syvältä ja poikittain ja lakia pitäisi muuttaa, ja jos laki ei vain ota muuttuakseen, pitäisi tehdä vallankumous. Mutta ei laki noin aasimainen ole tälläkään hetkellä.

Aasimainen on lehtineekeri, joka ovelalla kysymyksellä pakasta vedetylle poliisille saa aikaiseksi mielikuvan siitä, että kyseessä olisi kielletty viesti. Tämä taas on puhdasta mielipiteenmuokkausta. Maailma ei huonone jos juuri tämä monikulttuurisuutta vastustava sanoma jätetään julkaisematta, mutta maailma huononee, jos ihmiset kuvittelevat, että tämän hetken asioista monikulttuurisuutta heillä on ainoastaan oikeus kannattaa, vastustaa sitä ei saa.

Sen sijaan, että keskustellaan siitä, onko tarran liimaaja pelkästään meganatsipaska vai sen lisäksi myös pedofiili, pitäisi keskustella siitä, kuinka meitä yritetään saada vapaaehtoisesti luopumaan osasta sananvapauttamme kun meille uskotellaan, että sitä ei kiistanalaisissa asioissa ole.

En ole koskaan ymmärtänyt, mitä hienoa on tuoreessa parsassa.

Noin yleensä pidän hyvästä ruuasta ja juomasta, mutta parsa on kokonaisuutena asia, jonka hienous minulta pakenee. Se ei maistu juuri millekään, ja lisäksi siitä puuttuu pihvi. Kai se kelpaa jonkunnäköiseksi lisukkeeksi johonkin tai kenties jonkun elukan rehuksi, mutta hypetyksen määrän huomioon ottaen kyse on vielä järjettömämmästä asiasta kuin mitä on beaujolais nouveau-nimisen marjamehun maistelu.

Tämä uutinen tuo mieleen ajatuksen, jonka olen esittänyt joskus ennenkin.

Olen alkanut kallistua sille kannalle, että kaavoitus- ja rakennusasiat kaipaisivat jonkunlaisen uuden oikeusistuimen, jolla olisi suoraan ylioikeuden asema. Uutisessa kerrotaan, että joku persuja edustava Kurt Byman on valittanut kaikista länsimetron maanalaisten osien rakennuskaavoista, ja tästä syystä näyttää mahdolliselta, että koko hanke viivästyy.

Ongelma ei ole se, että kansalaisella on valitusoikeus, vaikka sitä käytettäisiinkin pelkkään kiusantekoon, kuten on Bymanin tapauksessa ilmeistä. Valitusoikeus julkisen vallan päätöksistä ilman kohtuuttomia kustannuksia tai pelkoa rangaistuksesta tai vahingonkorvausvelvollisuudesta on perustavaa laatua oleva asia, mutta valitusten käsittelyprosessia voisi tehostaa.

Kuten muistamme lukuisista vastaavista asioista (“kulosaarelaiset kaupunginvaltuutetut vastaan Mustikkamaan tanssilava”, “Lenita vastaan Kaskisaaren silta”, “Etu-Töölö vastaan yömaja” jne), valitusten tarkoituksena ei useinkaan ole itse päätöksen muuttaminen, koska valittaja tietää, ettei valituksella ole mahdollisuutta menestyä. Mutta koska prosessi kaikkine valitusteineen on hidas oikeusistuinten ruuhkaisuuden takia, pelkällä valittamisella saa lykättyä epämieluisaa hanketta useita vuosia. Kun melkein kaikki kaupungissa tehtävä on jonkun mielestä epämieluisaa, oikeusistuimet ovat ylityöllistettyjä kiusanhenkien kirjoittamien valitusten virrassa.

Nähdäkseni tätä prosessia voisi aivan hyvin tehostaa.

Kun kaikista asioista valitetaan ylempään oikeusasteeseen tai ainakin yritetään, ja sen jälkeen mahdollisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen kuten muistamme Fazer vastaan Vuosaaren satama-hankkeesta, jossa yhden mökkeilijän etujen ajamiseen oli höynäytetty melkein kaikki ympäristöjärjestötkin epäilemättä sopivankokoisella lahjoituksella, mitä virkaa on alemmilla oikeusasteilla tässä prosessissa? Nähdäkseni ei mitään.

Menisikö joku perustavalla tavalla rikki, jos tällaiset asiat käsiteltäisiin suoraan jossain näihin asioihin erikoistuneessa korkeimmassa oikeusasteessa? Tuo oikeus voitaisiin resursoida oikein ja miehittää lainoppineiden lisäksi myös tarvittavilla asiantuntijoilla, jotta tarvittavat selvitykset saadaan tilattua ja toimitettua rivakasti kun niitä tivaavat asiantuntijat eivätkä amatöörit?

Jos putka resursoitaisiin niin, että valituksen tavoitekäsittelyaika olisi alle kolme kuukautta tekemättä tästä kuitenkaan ketään sitovaa, jarrutusvalittamisen motiivi poistuisi tykkänään. Jos asia on monimutkainen ja kaipaa tarkempaa selvitystä, 3kk raja voidaan ylittää, mutta jos kyse on ilmeisen perusteettomasta valituksesta, se voitaisiin pikakäsitellä.

Kun päätös olisi samalla korkeimman oikeusasteen päätös, siitä ei voisi valittaa enää edes Jurvan kuntaan, koska se lakkasi olemasta vuodenvaihteessa.

Hajoaisiko joku täydellisesti? Minun nähdäkseni ei, mutta kaupungin kehittämiseen tulisi rivakkuutta. Itse asiassa epäilen, että tuo ei edes maksaisi kovin paljon, sillä nykyisistä rakennusasioihin liittyvistä valituksista valtaosassa motiivi lie jarrutus. Jos tuloksena olisi maksimissaan kolmen kuukauden viive eikä useamman vuoden, motiivi tehdä valitus vain jarruttamisen takia poistuisi. Tämä, arvaan ma, vähentäisi valitusten määrää ylipäätään aika paljon, ja jäljelle jäisivät ne asiat, joissa on jotakin muitakin näkökohtia kuin hankkeen hidastaminen, ja nämä voitaisiin tutkia huomattavasti nykyistä huolellisemmin ja asiantuntevammin.

Kunnianarvoisan kollegani vaimo on valkovenäläinen.

Hänellä on jonkun sortin kuponki, jolla saa oleskella Englannissa. Nyt pitäisi lähteä käymään Sveitsissä, joka uljaasti liittyi Schengeniin, johon Britannia ei kuulu.

Kukaan ei tunnu osaavan vastata tarkasti, tarvitseeko hän viisumin Sveitsiin vai ei. Itse asiassa EU-maidenkin välillä tuntuu olevan suuria eroja. Sveitsiläiset sanovat, että viisumi tarvitaan, mutta koska ne ovat schengenissä ja rajatarkastuksia ei ole, ongelma on vähäinen jos ei saavu lentokoneella ja lentoyhtiö katsasta kuponkeja.

Mutta sitten EU. Useimpien maiden, joskaan ei kaikkien, tapauksessa tuon mainitun vaimon oleskelulupa Englannissa kelpaa, koska tuossa kupongissa lukee myöntämisen perusteena “EEA member family permit”. Tällaisella saa matkustaa schengen-maahan, mutta vain jos puoliso on mukana. Siis ihan oikeasti, Euroopassa, 2000-luvulla. Mukana pitää olla joku vihkimistodistus yms. propuska. Ilman Euroopan talousalueella asuvaa puolisoa kuponki ei kelpaa.

Tässä on jotain aivan täydellisen mieltä vailla olevaa monellakin tapaa.

Minä kuvittelin, että Euroopassa luovuttiin siitä ajatuksesta, että vaimot saavat matkustaa vain miehensä kanssa ja luvalla, sata vuotta sitten tai enemmän. Kuvittelin väärin.

Toisekseen tässä pakenee se, mitä tässä yritetään tavoitella. Minulle ei tule mieleen mitään muuta syytä vaatia tällaista pariskuntaa matkustamaan yhdessä kuin se, että joku Schengen-säännöt keksinyt on ajatellut, että Englannin oleskelulupia hankitaan lumeavioliiton kautta siinä toivossa, että päästään muuttamaan sosialidemokratiaan heti kun kuponki on myönnetty, ja näin mukamas estetään tämä. No ei tietenkään estetä, sillä jos joku maksaa jotakin kulissiavioliitosta, hän voinee maksaa satasen lisää menopaluulennosta johonkin Schengen-alueelle, jossa mennään asianmukaisesti yhdessä passintarkastuksen läpi rakastunutta esittäen ja sen jälkeen toinen lähtee sinne mihin oli menossa ja toinen takaisin Englantiin.

Kolmanneksi pakenee se, miksi säännöt ovat erilaiset eri Schengen-maissa. Yksi maa ei huoli tällaista ollenkaan. Toinen huolii puolison kanssa. Kolmas vaatii ruplan ja kupongin. Joten Sveitsiin matkustettaessa luotettavalta tuntuva tapa on lentää Amsterdamiin, jossa puolison läsnäolo varmasti toimii. Ja sieltä lentää Baseliin, josta pääsee ulos Ranskaan, jossa puolison läsnäolo ehkä toimii mutta ehkä ei, koska asiat olivat ranskalaisen leväperäisesti ilmaistuja. Näin lentoyhtiö ei voi urputtaa Schengenin sisällä. Ja sitten löntystellä Sveitsiin, jossa ei sisärajan ylittävältä kysytä mitään.

Onkohan maailmassa yhtäkään ihmistä, joka ei olisi jonkunlainen kombinaatio tässä esitetyistä ei-toivottavista luonteenpiirteistä?

Luin tämän uutisen ja alkoi jossain määrin ärsyttää.

Muistelen, että samaa asiaa olisi tutkittu Suomessakin ja saatu aikaan samanlaisia johtopäätöksiä toisenlaisella metodilla, eli tulos sinänsä lienee oikea tai oikeain suuntainen.

Tutkijat lähettivät yrityksiin 6 000 tekaistua hakemusta sekä englanninkielisillä että aasialaisperäisillä nimillä. Hakijoiden työkokemuksen määrä ja koulutustaso olivat samanlaiset, ainoastaan nimen etninen tausta ja kokemuksen sekä koulutuksen hankintamaat vaihtelivat.

Lopputulos oli, että 16 prosenttia niistä, joiden nimi oli englanninkielinen, saivat vastauksen työnantajalta. Aasialaisperäisillä prosentti jäi 11:een.

"Ero oli selvästi isompi mitä olin odottanut. Tulokset näyttävät, että ulkomainen nimi voi olla merkittävä haitta työmarkkinoilla, vaikka hakija olisi jo toisen tai kolmannen polven siirtolainen", sanoi taloustieteilijä Philip Oreopoulos.

Näin on tutkittu ja tutkimusmetodin virheen takia on saatu aikaiseksi tulos, joka ei kerro meille mitään. Sekä on löydetty joku tieteilijä, joka ei ymmärrä metodin ongelmaa.

Tällainen tutkimus olisi ehdottomasti pitänyt tehdä niin, että kokemus ja koulutus olisi hankittu kyseisessä maassa, tässä tapauksessa Kanadassa. Ja mielellään samoissa kouluissa kuin verrokkiryhmä ja samantapaisissa yrityksissä ja tehtävissä.

Nyt on jätetty takaportti sivuuttaa tulos tykkänään, sillä ulkomaanpelleltä kuulostava nimi on saanut seurakseen ulkomailla hankitun koulutuksen ja työkokemuksen. Nähdäkseni ei ole mitenkään automaattisesti kyse syrjinnästä, jos työnantaja pitää kotimaansa arvostetun koulun kasvattia oletusarvoisesti taitavampana kuin toisella puolella palloa sijaitsevan tuntemattoman koulun käynyttä, varsinkin kun erinäköiset “tutkinto satasella” -kioskit ovat edelleen iso bisnes. Sama koskee työkokemusta. Jos vaikkapa asiakaspalvelutehtäviin haettava on toiminut vastaavassa tehtävässä Vancouverissa ja kilpailija Nankingissa, on nähdäkseni aivan luvallista olettaa, että Vancouverissa työskentelevä tuntee maan kielen ja kulttuurin paremmin, ja jos hakemuspino on iso, tällaiset seikat vaikuttavat.

Tutkimusta analysoinut suursmurffi päättelee tästä tutkimuksesta, että kolmannen polven siirtolaiset kokevat syrjintää. Nähdäkseni tätä päätelmää ei voida tehdä, sillä ainakaan itse en katso olevani suuri meganatsi jos oletan, että koulunsa ja työkokemuksensa jossain maassa käynyt henkilö on myös siellä syntynyt. Aika harva kolmannen polven siirtolainen lähtenee Kanadasta opiskelemaan ja töihin Vinkuintiaan ja sen jälkeen palaa takaisin Kanadaan. Joten oletusarvo on, että koulunsa Kiinassa käynyt on ensimmäisen polven siirtolainen, ja jälleen tehtävästä ja hakemuspinon määrästä riippuen on myös aivan hyväksyttäviä syitä olla kutsumatta jokaista tällaista haastatteluun.

Tulos ei näin ollen kerro meille Kanadasta mitään. Suomessa asiaa on nähdäkseni tutkittu perusteellisemmin joskaan en löydä siihen nyt linkkiä, ja ainakin muistelen tässä tapauksessa asian olleen nimenomaan sellainen, että edes Suomessa hankittu koulutus ja työkokemus, eli oletus siitä, että on syntynyt Suomessa, ei auta suuria, jos nimen perusteella vaikuttaa somalilta.

Kanadan tilanne oikein tutkittuna olisi ollut sikäli mielenkiintoinen, että siellä siirtolaisuus on ollut paljon laajamittaisempaa ja historiallisesti kauemmin kestänyttä. Jos asiaa olisi tutkittu Kanadassa oikein, olisimme voineet päätellä siitä Suomen tuloksiin verrattuna, kuinka paljon aika sekä N:nnen polven siirtolaisuus asiaa auttavat vai auttavatko ollenkaan. Suomessa kaukaisista maista tulleita kolmannen polven siirtolaisia ei ole montaakaan, mikä saattaa vaikuttaa tuloksiin Suomessa nyt.

Minua mietityttävä ja jollain tavalla miellyttävä määritelmä on tämä:

Minulle feminismi tarkoittaa sitä, että mies ja nainen ovat samanarvoisia. Että jokainen ihminen on samanarvoinen, oli biologinen, sosiaalinen tai juridinen sukupuoli mitä tahansa. Että kukaan ei ole huonompi sukupuolensa takia. Vaikka olisikin erilainen.

Lainaus johtaja Hapulin tuotannosta ammottavien foinikialaisten ajoilta. Tämä jokseenkin on se, mitä tapasin feminisminä pitää, silloin kun tasa-arvo-ongelmat olivat ennen kaikkea naisia syrjiviä ja miehiä suosivia.

Sen sijaan mietityttää se, onko kyse ainakaan tänään laisinkaan feminismistä vaan tasa-arvon kannattamisesta. Tasa-arvossa on kaikenlaisia ongelmia ja niistä vähäisen ymmärrykseni mukaan valtaosa ei liity sukupuolikysymykseen. Ja ne asiat, jotka liittyvät, eivät enää ole yksinomaan niin kuin ennen; mies voi nykyään olla ja usein onkin huonommassa asemassa vaikkapa silloin kun perhe-elämän asioita joudutaan puimaan viranomaisportaassa.

Toisaalta tasa-arvon tielle on tullut uusia asioita tai jos ei uusia niin asioita, joista ei ole aiemmin tarvinnut puhua. Johanna Korhosen potkut jonkun kepulaisen kehitysalueen valtalehden päätoimittajan paikalta saivat seksuaalisen suuntautumisen takia tapahtuvan syrjinnän jälleen kartalle. Homojen kivittämisellä on maailmassa pitkät perinteet, lesbojen tulo ulos kaapistaan näemmä saa aikaan reaktion “jos teeskentelemme, ettemme näe sitä, sitä ei ole olemassa”, minkä asenteen kuningatar Viktoriakin otti asiaan aikanaan. Tämä on tasa-arvon kysymys puhtaimmillaan, feminismiin sen suhde on ainakin minulta hieman pakeneva.

Feministit ovat omineet sateenvarjonsa alle seksuaaliset vähemmistöt sen jälkeen kun heterorintamalla asia on monimutkaistunut. Tälläkään asialla ei nähdäkseni ole mitään tekemistä feminismin kanssa vaan tasa-arvotyön. Siltä osin kun pyrkimys on kohti yllä lainattua tasa-arvoa.

Sen sijaan näyttäisi siltä, että ainakin palstatilassa kummitteleva feminismi haluaisi rakentaa jonkunlaisen uuden maailman. Kun valtaväestöä edustava mies lakkasi olemasta yksin syyllinen sukupuolten välisessä tasa-arvokeskustelussa, vedettiin pakasta lisää muuttujia, jotta saatiin aikaan haluttu lopputulos, ja vajaa puolikas kansasta on edelleen syyllisiä. Kun homot, lesbot ja transseksuaalit on lähitulevaisuudessa hyväksytty ilman se kummempaa kommenttia, ennustan, että mainitun feminismin edustajat vetävät pakasta lisää kortteja, jotta syyttävä sormi osoittaa edelleen samaan suuntaan. Maahanmuutto ainakin tarjoaa mahdollisuuksia syyttää täsmälleen samaa väkeä valkoisen miehen taakasta.

Minulla on sellainen mielikuva joskaan ei varma tieto, että feministeiksi itseään kutsuvissa ihmisissä ja järjestöissä on (ainakin) kahdenlaista verta: toisen jengin päämääränä on tasa-arvon toteuttaminen, eli työllä on jonkunnäköinen laadullinen tavoite, johon pyritään.

Toinen joukkio taas elää viholliskuvasta eikä niinkään pyri johonkin päämäärään. Työn keskeinen elementti on se, että jossain on Syyllinen, ja toiminta ja ohjelma rakennetaan siten, että tuo syyllinen elää ja voi hyvin aivan riippumatta siitä, mitä ympärillä oikein tapahtuu. Minä en oikein ymmärrä, miten tasa-arvoon voi pyrkiä ylläpitämällä sukupuoli- ja kulttuurirajoja noudattavaa vihollisuutta. Tässä linjassa ongelma on se, että he ovat tavallaan oikeassa, tai ainakin ovat olleet. Kun maailma on ollut miesten maailma viime vuosikymmeniin saakka, kaikista maailman historiallisista vääryyksistä voi todellakin syyttää miehiä.

Maailma kuitenkin muuttui joskus 60- tai 70-luvulla. Asian voi havainnoida tänä päivänä esimerkiksi katsomalla, kenelle viihde tehdään. Sitä ei enää tehdä miehille, koska naiset tekevät kaikki muut kulutuspäätökset paitsi auton hankinnan. Tästä taas vastaavasti seuraa se, että kehitysmaiden hikipajoissa työskentelevät nälkäpalkatut naiset eivät olekaan enää miesten aiheuttama ongelma vaan länsimaisten naisten, jotka päättävät ostaa heidän työnsä tuotteet. Toimittajakuntakin on sangen naisvaltaista ainakin Suomessa, ja tätä kautta tapahtuva mielipiteenmuokkaus, mihin suuntaan hyvänsä, ei enää ole yksinomaan heteropatriarkaatin salaliiton aikaansaannos vaan siihen syyllistyvät yhtä lailla naisetkin.

Tässä tilanteessa ei ole mitään järkeä ylläpitää asetelmaa, jossa naiset ja naisten tekemiset ovat määritelmän mukaisesti hyviä ja kaikki maailman viat ovat miesten syytä. Näin ei enää ole, mutta asian tunnustaminen ei sovi viha- ja vihollisoktriiniin. Tasa-arvotyöhön sen tunnustaminen sen sijaan sopii ja se on monessa paikassa jo tehtykin, varsinkin aivan viime vuosina.

Minulle on tullut mieleen, että feminismi pitäisi siirtää terminä taka-alalle ja korvata se tasa-arvon tavoittelulla. Kaikennäköiset hullut värittävät tuota termiä agendalla, jolla ei ole mitään kovin kiinteää yhteyttä tasa-arvoon. Ajatusta ei tietystikään tarvitse unohtaa, eli silloin kun naisia syrjitään, pitää kissa nostaa pöydälle ja pistää asia kuntoon. Kun tasa-arvossa kyse ei enää ole erityisesti naisasiasta vaan hyvin erilaisia ihmisiä hyvin eri perustein koskettavasta asiasta, miksi se pitää naamioida vanhan, väritetyn ja värittyneen termin kaapuun?

Minä voin helposti ilmoittautua tasa-arvon kannattajaksi. Mutta en halua samalla sitoutua kannattamaan esimerkiksi tätä maailman mittaluokan kohinaa.

Tässä uutisessa kerrotaan, että internetin takia viharikokset ovat “huomattavasti yleistyneet”.

Montako tuomiota internetissä tapahtuneista viharikoksista on vaikkapa viime vuonna annettu? Yli vai alle viisi?

Joku vilttiketjun kepuli on sitä mieltä, että autoilua pitää verottaa ajetun matkan eikä auton hinnan tai auton omistamisen mukaan.

Ajatus on perusteiltaan aivan järkevä. Autovero on luonut sekavan mammutin, jonka kanssa tulli ja oikeuslaitos ovat helisemässä kun sisu ei anna myöten muuttaa tuontiauton verotusta ostohintaan perustuvaksi. Käyttömaksun ongelma taas on se, että se peritään autolta, jolla ei ajeta metriäkään.

Sen sijaan sitten mopo hukataan kunnolla. Vehviläinen on sitä mieltä, että tarvitaan joku gps-paikannukseen perustuva verotussysteemi, jotta helsinkiläisiä saa riistettyä enemmän kuin maalaisia.

Meillä on jo nyt sangen hyvä vero, joka verottaa autolla ajetun matkan eikä auton omistamisen mukaan. Sitä kutsutaan polttoaineveroksi. Jos halutaan verottaa enemmän ajettua matkaa ja vähemmän auton omistamista, luovutaan muista veroista kuten Vehviläinen ehdottaa, ja korotetaan polttoaineveroa. Kepulismin johtotähti aluepolitiikkakin tulee tyydyttävästi hoidettua, sillä bensaa per kilometri kuluu persejönsesterin maantieajossa huomattavasti vähemmän kuin mitä kuluu önnöttämällä pohjoisespan ruuhkassa.

Ajatus GPS-paikannukseen perustuvasta verottamisesta on sen sijaan koko lailla älytön. Paperilla ja teorian tasolla ajatus voi olla puolijärkevä, mutta ongelma on se, että jos samalla ei korvata myös polttoaineveroa tällä maksulla, autoilijat maksavat kilometreistään kahdesti: ensin polttoaineverona ja sitten yleisenä liikkumisverona.

Suurempi ongelma tosin lienee se, että Valtiollinen GPS-liikkumisveroprojekti on hanke, joka maksaa tuhottomasti. Valtionhallintoa Lähellä Oleva Taho (=Tietoenator) saa tehtäväkseen suunnitella systeemin komiteamietinnön pohjalta. Mietintö on epämääräinen joten tuloskin on epämääräinen, joten sitä täytyy paikata moneen kertaan ennen kuin systeemi on käytössä. Tarvittava laitteisto ja sen vaatimat tietoliikenneyhteydet maksavat paljon nekin kun autojen pitää jotenkin rekisteröidä liikkeensä ja välittää tämä johonkin kansalliseen verotuskeskukseen. Satasen maksavat, tallentavat GPS-mokkulat eivät tule kysymykseenkään, koska niiden dataa voi kuka hyvänsä muutella USB-porttia pitkin.

Tarvitaan siis suojattu järjestelmä, ja perusteilla “kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet” tekniikan pitää olla jotain erityissertifioitua, jota maagisesti tekee vain yksi Puoluetoimiston väkeä lähellä oleva paja jossain kepulaisella kehitysalueella. Tietoliikennekin maksaa sekä keskusjärjestelmän käyttöpalvelu. Kun käyttöpalvelua ei saa tarjota organisaatio, jolla on palkkalistoillaan vaikkapa ulkomaanpellejä vaan pitää olla joku Suopon 7. tason operoivan thetanin sertifikaatti, jäljelle jää maagisesti Tietoenator, joka osaa hinnoitella palvelun oikein.

Yksinkertaisen, litrasta maksettavan polttoaineveron sijaan saadaan monoliittinen rakennelma, jossa on kallis rakennuskustannus, kallis käyttöönottokustannus ja kallis käyttökustannus. Jotta autoilun verokertymä saadaan pidettyä ennallaan, kilometriveron pitää olla huomattavan korkea, sillä ensin pitää jotenkin maksaa järjestelmän kulut. Tukholman tietullihankkeesta voi käydä katsomassa, mikä osuus hieman yksinkertaisemmassakin systeemissä menee keräyskuluihin.

Lisäksi tällaisen järjestelmän ongelma on yksityisyyden suoja. Kun jossain Virallisessa Rekisterissä on tieto siitä, missä mikäkin kulkuneuvo on koskaan liikkunut, juorutoimittajat ryhtyvät vain maksamaan vihjepalkkioita järjestelmän operaattoreille. Julkkisten ja poliitikkojen kulkuneuvot ovat jatkuvassa seurannassa ja jos auto pysähtyy jonkun muun kuin kotitalon eteen, Seiskan kamerapartio on paikalla vartissa.

Liikenneministerit ovat aina tuntuneet edustavan puolueensa kakkos- tai kolmosketjua. Hommaan pitäisi vaihteeksi laittaa joku, joka osaa nähdä asioiden oikeat suhteet eikä ryhdy korjaamaan toimivaa järjestelmää kalliimmalla ja ongelmaisemmalla.

Loppuviikosta Italia esti jonkun laittomia siirtolaisia kuljettavan jollan pääsyn aluevesilleen, ja kasa erinäköisiä järjestöjä sai hepulin.

Tämä on kovin ihmeellistä. Järjestöt perustelevat asiaa sillä, että todennäköisesti laivassa olleet olisivat hakeneet turvapaikkaa jos olisivat päässeet Italiaan saakka. Maailman rajamuodollisuuksissa erinäköiset viisumipakot tms. asiat ovat juurikin sitä varten, että ne estävät eksoduksen köyhistä maista rikkaisiin maihin. Jos paperit eivät ole kunnossa tai niitä ei ole ollenkaan, ei ole asiaa mihinkään maahan. Tämä on ns. perusasia, jonka olen kuvitellut edelleen olevan voimassa.

Kuvitellaanpa hetkeksi, että pakolaisjärjestöjen ja säestäjien kanta hyväksyttäisiin, ja mailla ei olisi oikeutta estää maahanpääsyä, vaikka tarvittavat kupongit puuttuvat, mitä siitä seuraisi? Looginen jatke olisi se, että myös viisumipakoista tms. pitäisi luopua ja lentokoneisiin nousevilta ei enää pitäisi tarkistaa, että heillä on maahantulon edellytykset olemassa, sillä ne ovat olemassa kaikilla tämän määritelmän mukaan.

Toinen seuraus olisi se, että keinovalikoimasta poistuisi viimeinenkin mahdollinen menetelmä, jolla yritetään edes hiukan hillitä eksodusta Afrikasta Eurooppaan eläteiksi. Tämä eksodus on Euroopan ja eurooppalaisten kannalta ainoastaan vahingollista ja siitä ei ole löydettävissä enää tässä vaiheessa mitään hyötyjä, joten se pitäisi saada loppumaan, mutta mitään keinoja siihen ei tunnu olevan ja kaikki valitut ovat jotenkin vääriä.

Minua kiinnostaisi tietää, miten mainitut järjestöt haluaisivat tämän ihmisvirran tukkia, sillä tukittava se jotenkin on. Tai sitten haluaisin kuulla näiltä järjestöiltä, millä tavoin minä hyödyn rahallisesti näistä tulokkaista. En pidättele hengitystäni.

Jos taas lähdetään siitä, että rajavartiointia ei kuulu harrastaa, sillä se saattaa estää joidenkin afrikkalaisten pääsyn eläteiksi, mikä on seuraava askel? Pitäisikö huolestua siitä, että kaikilla afrikkalaisilla ei ole varaa maksaa ihmissalakuljettajille ja se on huutava vääryys, joten pitäisi ruveta rahoittamaan tuota kansainvaellusta kehitysapurahoista? En tiedä, mutta kun kerran pähkähulluja ideoita on jo nyt liikkeellä runsaasti, tämä “laittomien rajanylittäjien käännyttäminen on väärin koska nehän saattaisivat hakea turvapaikkaa” niistä yksi, ei tuo esittämäni enää ole paljon hullumpi.

Alan kallistua itse sille kannalle, että pakolaissopimus on syytä lakkauttaa, koska sen olemassaolo tuntuu aikaansaavan järjettömiä ja vahingollisia tulkintoja, jotka muuttuvat hullummiksi vuosi vuodelta. Joku uusi sopimus varmaankin on syytä luoda, mutta sen säännöt tulee määritellä nykyoloja vastaamaan siten, että se on yksittäisten poliittista vainoa pakenevien kanava eikä sitä voi mitenkään käyttää nykyisen kaltaiseen kansainvaellukseen tai yksinkertaisesti rahastamiseen.

Nykyinen sopimus on liian väljä ja tulkinnanvarainen ja sen ympärille on syntynyt toimintaa, jossa suorastaan toivotaan sen olevan kanava elintasopakolaisuudelle, sillä näin jotkut hiukan päästään vialla olevat ihmiset katsovat valkoisen miehen taakkansa kevenevän.

Mietin tuossa niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa vellovaa maahanmuuttokeskustelua, sen retoriikkaa ja ajan henkeä.

Siirtomaa-ajalla valkoiset lähtivät Euroopasta sinne tänne. He asettuivat elämään siirtomaihin ja ryhtyivät elämään maan ja paikallisten ihmisten kustannuksella. Valkoiset olivat sitä mieltä, että heidän tehtävänsä on sivistää alkuasukkaita ja katsoivat läsnäolonsa edustavan kategorista hyvää. Valkoisen miehen oikeutta hallita vääränvärisiä ei kyseenalaistettu, sillä herra antoi ja herra otti.

Miten onkaan tänä päivänä?

Miljoona ihmistä vuodessa tai jotain lähtee liikkeelle kehitysmaista ja haluaa tulla Eurooppaan. He eivät tule töihin, koska töitä ei ole, mutta he ryhtyvät elämään maan ja paikallisten ihmisten kustannuksella. Valkoiset ovat sitä mieltä, että tulokkaiden on tuotava lisäväriä ja kulttuuria sekä henkisiä arvoja rappeutuneisiin länsimaisiin yhteiskuntiin. Jokaisten vaalien jälkeen keskustellaan siitä, moniko maahanmuuttaja tuli valituksi vallankahvaan. Jos heitä ei pahemmin ole, valkoiset ovat sitä mieltä, että pitäisi olla enemmän, eli siis he haluavat maailmalta tulokkaita hallitsemaan heitä. Herra antoi, herra otti?

Siinä, missä siirtomaissa ei pahemmin pidetty valkoisesta elättiluokasta ja sivistyksen ja uskonnon tyrkyttäjästä ja lopulta potkaistiin heidät pois jossain ennemmin, jossain myöhemmin, nyt länsimaissa kuuluu rakastaa tämän hengen käänteistä kolonialismia. Tulokkaat ovat arvokas asia vaikkeivät olekaan muu kuin menoerä, ja mitä useampi tulokas pääsee hallitsemaan valkoista miestä, sitä paremmin meillä menee. Uskonnon tyrkyttämiseen suhtaudutaan vielä nuivasti mutta toisaalta tunnustetaan, että tulokkaiden aktiivinen uskonnon harjoittaminen on hyvä asia, ja Canterburyn arkkipiispa katsoo Britannian islamisoitumisen olevan hyvä asia, koska se on sentään uskovaisuutta eikä maallistunutta elämää.

Aika on eri mutta ajatus on sama. Jostain syystä vain toinen näistä ajoista oli paha ja väärin, ja toinen on luonnollista ja järkevää ja sitä tulee tukea ja suosia kaikin tavoin. Ensimmäisessä tapauksessa riistäjä katsoi olevansa oikeassa, nyt riistettävä. Tämä panee miettimään, että Euroopassa todellakin on jotain korjattavaa, sillä jos kouluttamattomat afrikkalaiset ymmärsivät potkaista maistaan pois tyhjää toimittavat käenpoikaset, Euroopassa heille halutaan suorastaan antaa valtaa.

Toisellakin tavalla ajattelevia tietysti on, ja heitä on joka vuosi enemmän.

Aivan varmasti, mutta tästä nimenomaisesta asiasta en ole aivan varma.

Maksuhäiriöt ovat lisääntyneet, velkaneuvontaan on pitkä jono, hoitamattomien asuntolainojen määrä on rivakassa kasvussa ja huippu nähdään vasta tulevaisuudessa laman loppumisen jälkeen.

Tämä asia on tyyppiesimerkki silkasta, puhdasoppisesta typeryydestä. Asuntojen hintakuplasta sekä ylisuuren asuntolainan ongelmista työttömyyden tapauksessa varoittivat aivan kaikki. Oikeisto, vasemmisto, hallitus, oppositio, talousmies, pankkimies, urheilumies ja lehtineekeri. Kukaan ei ottanut varoituksen sanoja kuuleviin korviinsa vaan kuplaan puhallettiin kuumaa ilmaa ja jatkettiin vaatimusten lisäämistä ensiasunnon listaan.

Ongelmia ei ole niillä, jotka ostivat ensimmäisen asuntonsa 15 vuotta sitten, sillä vaikka he olisivat vaihtaneet kalliimpaan, heillä on nykyisestä asunnosta paljon vähemmän velkaa kuin mitä asunnon arvo on, joten sen voi aina vaikka myydä. Ongelmia on niillä, jotka ovat ostaneet kolmosella ja nelosella alkavia ensiasuntoja ja nyt hinta on dyykannut velkasumman alle. Vaikka asunnon myisi, velkaa jäisi jäljelle. Kuukausierä mitoitettiin niin suureksi kuin vain pankki suostui myöntämään ja ajatus oli se, että pari vuotta on tiukempaa, mutta vuosittaiset palkankorotukset satavat täysin omaan laariin ja sitten helpottaa.

Eipä tullut kummoisiakaan palkankorotuksia, ja työttömyys on lisääntynyt merkittävästi nimenomaan niissä “segmenteissä”, joissa suuria asuntolainoja on otettu, eli aloittelevassa valkokaulustyössä tai tehtaasta vakipaikan saaneiden joukossa.

Kalle Isokallio, joka yleensä nykyään kirjoittaa lähinnä tympeintä keskiluokan kyykytyspuhetta, kirjoitti tänään asiaa siitä, että entisiin talouskasvun (=palkankorotusten) tasoon ei ole paluuta ellei keksitä tapaa tuottaa energiaa merkittävästi nykyistä halvemmalla. Ei ole moisia keksintöjä näkynyt, joten tässä maailman ajassa on virhe mitoittaa elämänsä siten, että tulevaisuuden palkankorotukset sen pelastavat. Ei niitä välttämättä tule. Ja jos tulevat, ne voivat olla reaalisesti pieniä tai jopa negatiivisia jos inflaatio laukkaa 2-3% vauhdilla taas joskus tulevaisuudessa. Globalisaatio on tullut jäädäkseen ja tuonut työelämään epävarmuuden melkein kaikille aivan riippumatta siitä, mikä on työsuhteen muoto. Ei vakiduunissa tehtaassa oleva ole nykyään työttömyydeltä suojassa, kun taas itse asiassa pätkää tekevä sairaanhoitaja on, sillä sairaanhoitajista on pula.

Nyt käsillä on tuota pikaa ongelma, joka pitää ratkaista jotenkin. Huono tapa ratkaista se on 90-luvun alun malli, jossa annettiin vain ihmisten menettää asuntonsa ja jäädä silti loppuiäkseen velkavankeuteen. Nyt pitää keksiä joku toinen keino, esimerkiksi sellainen, että valtio ostaa pankeilta hoitamattomat asuntolainat siinä tapauksessa, ettei pankki halua itse niitä uudelleenjärjestellä. Nykymaailma ei parane asuntojen pakkomyynneillä eikä ihmisten ajamisella maksukyvyttömiksi ilman mitään toivoa tulevaisuudesta.

Sen sijaan tästä pitää jotenkin ottaa opiksi.

Kaikki talouden kriisit tuntuvat jotenkin pyörivän kiinteistö- ja asuntokuplan ympärillä. Onko tämä luonnonlaki vai voiko asiaan vaikuttaa? Yksi tapa vaikuttaa asiaan olisi se, että asuntolainoituksesta tehtäisiin eri tavalla stressitestattua kuin miten nyt tehdään. Nyt kuvitellaan pankeissakin, että tulevaisuudessa palkat ovat suurempia, mutta tämä ei välttämättä enää pidä paikkaansa. Kun Kiinaan ja Intiaan maksetut miljardit alkavat vyöryä takaisin maailman hyödyke- ja raaka-ainemarkkinoille, on selvää, että se aiheuttaa länsimaisen ihmisen elintasoon laskupainetta, koska miljardi ihmistä lisää kilpailee samoista tuotteista, palveluista ja resursseista.

Voisiko asuntolainan maksukyvyn testata niin päin, että oletetaan palkkaan joka vuosi prosentin tai kahden alenema ja katsotaan, että maksukyky riittää koko laina-ajan? En tiedä, tämä tuli vain ajatuksena mieleen ja vastaisi kenties enemmän tulevaisuuden worst case -skenaarioa kuin se, että katsotaan maksukyvyn riittävän tällä hetkellä. Toisaalta pitäisi luopua sekä ensiasunnon ylimääräisistä tukiaisista (tai kenties jopa kaikesta omistusasumisen tukemisesta) ja varainsiirtoverosta, vai luovuttiinkos siitä jo?

Ensiasunnon erityiskohtelu + varainsiirtovero ovat tehneet asunnon vaihtamisesta kalliista hommaa, joten ensiasunnoksi on pitänyt yrittää etsiä mahdollisimman hyvä mesta sen sijaan, että ostetaan ensin jotain, jossa ei ole tarkoituskaan asua kovin kauaa, ja muutetaan sitten kun on varaa isompaan tai parempaan?

Pankkivalvonnassa taas pitäisi huolehtia siitä, että yksikään pankki ei ryhdy haalimaan huonoja laina-asiakkaita. Jossain vaiheessa nimittäin mopo taas alkaa keulia ja pankeissa tuudittaudutaan ikuisten nousevien asuntojen hintojen illuusioon ja rahaa aletaan lainata jollain uusilla tuotteilla tai ovelilla instrumenteilla suurempia summia vähemmän tienaaville kuin ennen. Tämä puhaltaa heti kuplaan ilmaa, sillä hyvät asunnot ja alueet tulevat aina olemaan niukkuushyödyke.

Viihdeteollisuusväki mussuttaa jälleen kerran piratismista.

Tätä grammaria on veivattu iät ajat. Usein tuutista tulee vielä arvio menetetystä rahasta, ja summat ovat miljardeja tai kymmeniä miljardeja. Tällä kertaa ei ennusteta tätä vaan ainoastaan kerrotaan myynnin laskeneen ja syytetään siitä piratismia.

Kyseessä on viihdeteollisuuden propaganda, jolla pyritään vaikuttamaan lainsäätäjään kyttäyksen ja valvonnan lisäämiseksi sekä viranomaisstatuksen saamiseksi tekijänoikeusmafioille. Sinänsä tietysti uutisen arvoinen toisinaan, mutta lähdekritiikkiä tarvitaan, ja valveutunut lehtimies selvittäisi lukijalle hieman asian taustaakin.

Tämänkertainen myynnin notkahtaminen pannaan yksinomaan piratismin piikkiin, vaikka muitakin selityksiä voidaan löytää. Kun kerran dollarimääräinen myynti notkahti erityisesti USA:ssa, tämä panee miettimään. Ensimmäinen mieleen tuleva selitys on lama. Kun työttömyys on pompsahtanut, epävarmuus lisääntynyt, velaksi eläminen pääosin tyssännyt ja kulutusjuhla vaihtunut velanmaksuksi, ensimmäisenä ei suinkaan säästetä asuntolainojen lyhennyksistä ja välttämättömistä menoista vaan kaikennäköisestä nice to have -kulutuksesta, mihin viihdeteollisuus putoaa kokonaisuudessaan.

Toinen erityisesti USA:n markkinoita selittävä tekijä on äänitteiden hintojen lasku. Ei USA:ssa riistetä bluray-leffasta 25-30 euroa kuten Suomessa vaan kymmenen dollaria. Hinnat ovat laskeneet kautta linjan, joten dollarimääräisen myynnin laskeminen selittyy osaltaan hintojen laskulta ja olisi ollut kiinnostavaa nähdä myös volyymit eikä vain dollareita. Jos huomattaisiin, että tavaraa menee määrällisesti yhtä paljon kaupaksi kuin ennenkin, piratismimarmatukselta putoaisi pohja pois, joten ehkäpä tällaisia lukuja ei julkistettaisi vaikka niitä olisikin tarjolla.

Yleisesti piratismin tappiolaskelmat ovat kuitenkin pähkähulluja, sillä ne mittaavat rahaa, jota ei ole olemassakaan.

Niissä lasketaan arvio piratisoidun materiaalin määrästä ja kaivetaan sille listahinnoilla hulppea hintalappu ja suoritetaan kertolasku. Missään vaiheessa tätä “analyysiä” ei tutkita, olisiko asiakaskunnalla ylipäätään ollut tätä rahaa. Persaukisille voi tehdä musiikkia vaikka kuinka paljon, mutta jos heillä ei ole rahaa, ei kannata laskea tuota olematonta rahaa saatavien joukkoon.

Viihdeteollisuus on ajat sitten ryssinyt bisneksensä usealla tavalla. Se, että 94,2% uudesta tuotannosta on massamusiikkia teineille tai massaelokuvia teineille, tarkoittaa sitä, että tuotannon lisääminen tähän segmenttiin sössii vain bisneksiä ja kuluttaa jokaisen produktion kassavirtaa ja lyhentää elinkaarta. Siinä, missä teineille tehtiin 70-luvulla levy kuussa, 80-luvulla levy viikossa, 90-luvulla levy päivässä, 2000-luvulla niitä tehdään jo useita päivässä. Silti tuon segmentin käytettävissä olevat rahat eivät samaa tahtia lisäänny.

Mutta tätä ei tietysti viitsitä sanoa ääneen vaan näytetään vain mikkihiirimiljardeja ja vaaditaan kovia otteita iljettävän piratismin kitkemiseksi.

Toinen viihdeteollisuuden vastaanharaaminen liittyy sähköiseen jakeluun, ja vasta Apple on Itunesin kanssa onnistunut tuota linnaketta hieman liikuttamaan. Viihdeteollisuus on edelleen kuitenkin rakastunut savikiekkoihin erityisesti elokuvalevityksessä. Kun viihteen kulutus on nykyään mobiilia ja jengillä on mukanaan kannettavia poppikoneita ja leffasoittimia, viihdeteollisuuden harrastama jarrutus luo suoraan kysyntää piratismille, sillä jos piraattikanava on ainoa, jolla leffan saa vaivatta kannettavaan soittimeen, sitä käytetään.

Koko asia olisi sinänsä merkityksetön jos kyseessä ei olisi kulttuuri.

Kulttuurin merkitystä yhteiskunnan kehittäjänä ja elämisen sisällön tuojana ei voi väheksyä. Asiaa ei voi siis katsoa pelkästään siitä näkökulmasta, että kyseessä on miljardibisnes, jonka ainoa tarkoitus on tuottaa omistajilleen mahdollisimman suuria voittoja. Tällä bisneksellä on myös yhteiskunnallinen tehtävä. Viihdebisneksen kiljukaulat ovat vaatimassa yhteiskuntaa apuun aina kun se niille sopii, mutta kun heidän pitäisi antaa yhteiskunnalle jotain takaisin, syvä hiljaisuus vallitsee ja korostetaan toiminnan puhdasta kaupallista luonnetta.

Ainakin tuolta mafialta voitaisiin edellyttää jo tehtyjen palvelusten vastapalvelukseksi, että ne ottaisivat tavoitteekseen mahdollisimman laajan teosten saatavuuden korvausta vastaan sen sijaan, että ne jarruttavat uusien jakelutekniikoiden ja formaattien käyttöönottoa ja erinäköisillä kielloilla ja rajoituksilla yrittävät segmentoida universaalia viihdemarkkinaa pieniksi sirpaleiks, jotta teokset olisivat saatavilla vain rajoitetulle joukolle potentiaalisia asiakkaita.

... on korottaa kaiken muun hintoja paitsi sen, miten pitäisi toimia.

Ärsytyskynnys ylittyi kun luin tämän Hesarin “uutisen”, joka on niin lähellä mainosta, että sen kutsuminen uutiseksi ilman varoitustekstejä on hieman rajatapaus.

Teoriassa sähköinen lasku ja suoraveloitus on aivan harkitsemisen arvoinen keksintö. Paperisilpun lähettely edestakaisin maksaa ja läheskään kaikki eivät tee näillä kupongeilla yhtään mitään. Ongelmiakin siinä on, koska Suomessa sähköisestä laskutuksesta ollaan rakentamassa jonkunnäköistä monoliittia ja esimerkiksi laskuarkiston toteuttaminen on ymmärtääkseni hyvin lapsenkengissä, samaten ilmoitusten lähettäminen laskutettavalle siitä, että nyt olisi lasku tulossa. Näin ollen on aivan ymmärrettävää, että läheskään kaikki eivät ole kiinnostuneita sähköisistä laskuista.

Mutta miten asiaa myydäänkään suomalaisille? Aivan samalla tavalla kuin kaikkea muutakin. Artikkelin lopussa viitattiin tutkimukseen, jossa kerrottiin, että peräti 90% jengistä ottaisi sähköisen laskun jos paperiset olisivat maksullisia. Mitäs helvettiä? Nykyisten paperilaskujen kustannukset ovat jo palvelujen hinnoissa mukana. Eivät firmat nytkään laskuja “omaan piikkiinsä” lähetä vaan laskun tulostamisen ja postittamisen ja käsittelemisen kulut ovat mukana palvelun hinnassa.

Näin ollen sähköiseen laskutukseen siirtämisen pitäisi vähentää loppuasiakkaan kuluja. Nyt ollaan tekemässä jotain perisuomalaista, eli jos joku ei halua sähköistä laskua, hänen kuuluu maksaa lisää. Se, että sähköiset laskut ovat lähettäjälleen halvempia kuin postin ulkoiluttamat paperiset, siirtyy voittona laskuttajan taskuun, kuluttaja ei tästä hyödy mitään. Kuluttaja saa uuden järjestelmän opeteltavakseen, mutta ei mitään vaivanpalkkaa tästä työstä. Ja sitten ihmetellään kun käytännöt eivät yleisty.

Englannissa ei olla luomassa kansallista sähköisen laskun mausoleumia. Useat firmat tarjoavat sähköpostilla tai jotenkin muuten sähköisesti pulautettavan laskun ja siihen liitetyn suoraveloituksen palveluna, jonka voi aktivoida nettisivulla jos kiinnostaa. Ja tämä laskee veloitusta punnalla parilla per kuukausi. Kapitalisti ei siis kahmi voittoa itselleen vaan pistää sen ainakin osittain eteenpäin, ja käytäntö on huomattavan suosittu. Jokainen laskuttaja toteuttaa tämän itse, ja ainakin itse löydän käyttämieni kioskien sivuilta tiedot vanhoista laskuista ja muun tarpeellisen jos asia kiinnostaa. Pienimuotoista, simppeliä, näppärää ja huomattavan suosittua.

Suomessa todennäköisesti taivas putoaisi niskaan jos joku kuluja laskeva uudistus oikeasti hyödyttäisi kuluttajaa eikä vain palveluntarjoajia ja atk-konsulttitaloja.

Olen ollut pääsiäisen vietossa ja kirjoittelu ollut hiljaisempaa, mutta täällä taas.

Päivän lehdissä on ollut mielenkiintoinen uutinen siitä, että ei-koululääketieteelle halutaan luoda jotain pelisääntöjä. Pääsääntöisesti kommentit lääkärikunnasta ovat ehdotusta kiitelleet ja käärmeöljykauppiaat ovat huutaneet kuin hinaajat.

Minusta tuo paperilla ollut ehdotusluonnos oli aika ovela. Vaihtoehtohoitoja saisi käyttää vajaavaltaisten ja muutaman vaikean sairauden hoitoon (syöpä) vain terveydenhoidon ammattilaisen kanssa yhteistyössä. Ei kuulosta kovin raskaalta rajoitukselta, joten miksi vaihtoehtolääketiede mussuttaa?

Se, että vaihtoehtoparantajat näinkin kovasti närkästyivät, kertoo minulle siitä, että tälle säännöstölle on tarvetta.

Vajaavaltaisten hoitaminen ei voi prosentteina terveydenhoitomenoista olla kovinkaan kummoinen, sillä vajaavaltaisia ei ole niin mahdottoman paljoa. Syövän hoidossa taas on nytkin luvallista poiketa lääkärinkin avustuksella koululääketieteen hyväksytyistä opeista kokeilevan tieteen alueelle jos on ilmeistä, että perinteinen hoito ei tehoa. Mutta miksi kansanparantajat marisevat? Olettaisin, että sen takia, että heiltä ollaan viemässä leipähammas bisneksistä.

Vajaavaltaiset ovat vajaavaltaisia alentuneen käsitys- ja päätöksentekokyvyn takia. Onko heille ollut helppoa myydä jotain puoskarointia hyvään hintaan kun kyky metodin kritiikkiin on olematon? Ja toisaalta syöpään kuoleva voi olla valmis kokeilemaan vaikka mitä kalliita poppakonsteja ilman mitään näyttöä metodin toimivuudesta, sillä hävittävää ei varsinaisesti ole. Tällaisten rajoitusten vastustaminen kertoo minulle siitä, että bisneksessä on jotain hämärää, sillä rehellinen bisnes ei olisi rajoituksista moksiskaan toisin kuin epätoivoisten ahdingolla rahastamaan pyrkivä rosvosektori.

En halua sinänsä täysin tuomita erinäköisiä vaihtoehtomenetelmiä. Niille on aikansa ja paikkansa, mutta ajatus siitä, ettei niitä pitäisi mitenkään säännellä on outo, sillä koululääketiede on yksi tarkimmin säänneltyjä toimialoja Suomessa ja maailmalla.

Esimerkiksi Britanniassa oma sairausvakuutukseni korvaisi kiinalaisen lääketieteen hoitoja johonkin rajaan saakka jos sellaisia haluaisin käyttää. Vakuutusyhtiö lienee laskeskellut, että näiden hoitojen kustannukset ovat vähäisemmät kuin se, että samoja vaivoja tutkittaisiin ja hoidettaisiin länsimaisin menetelmin, joten näiden korvaaminen on sekä niitä haluavan potilaan että vakuutusyhtiön etu. Jos potilas kokee saavansa vaivoihinsa apua ilman kalliita tutkimuksia, mikäpä siinä.

Mutta kyllä toimiala sääntöjä kaipaa, sekä huijarien poistamisen bisneksistä.

Joitain kansankerroksia kiihottava päivän uutinen on ollut persujen Jussi Halla-ahon saama syyte kaikennäköisistä rötöksistä, ainakin uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Käytännössä oletan valtakunnansyyttäjän olleen kohtuullisen kovan paineen alla, sillä on Halla-ahon kirjoittelu rikollista eli ei, se kuitenkin ärsyttää monia ja on ns. moral majorityn mielestä vastenmielistä ja epämiellyttävää. Osin sävynsä puolesta mitä nyt tutkitaan, osaltaan siksi, että se nostaa esille ikäviäkin asioita suomalaisesta yhteiskunnasta. Jos valtakunnansyyttäjä olisi ottanut sen kannan, että asiaa ei ole syytä käsitellä oikeudessa, paskakuorma olisi osunut häneen. Nyt hän siirtää vastuun eteenpäin oikeuslaitokselle.

Minä en lähde sen kummemmin puolustamaan kuin syyttämään mainittua kirjoittajaa yleisesti, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa on syytä lausua asiasta ja sen tiimoilta vellovasta keskustelusta sananen. Kyseinen meganatsipaska-artikkeli siis oli tämä.

Voimme olla todennäköisesti sangen yksimielisiä siitä, että kirjoituksen tyylilaji on kärkevä ja todennäköisesti joitakuita loukkaava. Mutta ainakin minulle sekä johdannon että lopetuksen perusteella välittyy aivan päivänselvästi kuva kirjoituksesta, jossa yritetään täysin tekaistuin esimerkein osoittaa, mikä kirjoittajan mielestä on nykyisessä maailman ajassa vialla. Eli se, että säännöt eivät ole kaikille sama. Kirjoittaja yrittää osoittaa, että muslimia ja kristittyä kohdellaan Suomessa eri tavalla oikeudenkäytössä, kuten myös sen, että syntyperäisten suomalaisten kulttuurillisesta ja geneettisestä perimästä on lupa johtaa ei-toivottuja havaintoja, mutta somalien tapauksessa näin ei saa tehdä.

Tämä on puhdasoppista poliittista satiiria.

Satiiri on tyylilajina haastava, mutta sitä on ilo lukea. Satiiri ja karikatyyri ovat tehokkaita keinoja vaikuttaa juurikin siksi, että ne tulevat huomatuiksi virkamiesmäisen poliittisen liturgian seasta ja ne myös painuvat mieleen paremmin kuin legaalilatina. Se, että jotkut lukijat eivät pidä lukemastaan, ei tee siitä kiellettyä.

USA:n korkeimman oikeuden Larry Flynt -päätöksessa hiukan eri tyyppisestä asiasta on lausuttu ja perusteltu siinä määrin hyvin, että lainaan katkelman päätöksestä tähän:

At the heart of the First Amendment is the recognition of the fundamental importance of the free flow of ideas and opinions on matters of public interest and concern. "The freedom to speak one's mind is not only an aspect of individual liberty -- and thus a good unto itself -- but also is essential to the common quest for truth and the vitality of society as a whole." We have therefore been particularly vigilant to ensure that individual expressions of ideas remain free from governmentally imposed sanctions. The First Amendment recognizes no such thing as a "false" idea. As Justice Holmes wrote, "When men have realized that time has upset many fighting faiths, they may come to believe even more than they believe the very foundations of their own conduct that the ultimate good desired is better reached by free trade in ideas -- that the best test of truth is the power of the thought to get itself accepted in the competition of the market . . . ."

Päätös on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen ja määrittelee hyvin sitä, mitä itse sananvapaudella ymmärrän. Julkista valtaa ja julkisuuden henkilöitä on lupa kritisoida Kritiikin ei tarvitse olla miellyttävää ja jotkut voivat loukkaantua, mutta sellaista se on. Ajattelemisen aihetta Suomen nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä antaa myös lause The first amendment recognizes no such thing as a “false” idea. Tältäkin kannalta oikeus joutunee H-a:n kirjoituksia arvioimaan ja palaan asiaan jos oikeus tulee päätymään sille kannalle, että kaksoisstandardit julkisessa keskustelussa ovat hyväksyttäviä.

Toinen huomio liittyy tämän tapauksen, sekä ylipäätään tämän kirjoittajan kirjoitusten ruotimisessa usein heitetty väite: Rasismi on rikos, turha selitellä mitään.

Tämä ruma ankanpoikanen lipsahti taannoin SPR:n kampanjamateriaaliinkin. Ihmiset ovat mukamas haastateltavan mielestä unohtaneet, että rasismi on rikos. Eivät he ole voineet asiaa unohtaa, koska se ei ole koskaan ollut totta.

Rasismi-sanaa ei tunne Suomen ajantasainen lainsäädäntö laisin. Katsokaa vaikka finlexistä haulla jos ette usko. Asiaa liippaavia pykäliä ovat Rikoslain 11. luvun 10§ (Kiihottaminen kansanryhmää vastaan) ja 11§ (Syrjintä). Lisäksi työlainsäädännössä puhutaan työsyrjinnästä laajentaen Rikoslain syrjintäpykälä koskemaan myös työhönottoa ja työelämän tilanteita. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan edellyttää uhkaavien tai solvaavien mielipiteiden julkistamista, ja lain esitöissä on asetettu puuttumisraja sangen korkeaksi. Syrjinnästä taas on kysymys, jos julkisessa tehtävässä tai julkisen tilaisuuden järjestämisessä sorsii jotakuta etnisin, uskonnollisin jne. perustein.

Rasismi sen sijaan ei ole mikään rikos. Se on jonkun ihmisen ajatus- ja arvomaailmaa. Ja sitä saa toteuttaakin muissa paitsi näissä erikseen mainituissa tilanteissa. Aate ei epäilemättä ole erityisen ylevä tai miellyttävä, mutta mitään rikollisia elementtejä se ei sisällä, miten voisikaan sisältää?

Sekä poliittisen satiirin jahtaaminen että rasismin väittäminen rikokseksi ovat mielestäni asioina sangen tärkeitä. Tässä nimittäin tulee väkisin mieleen, että yhteiskunta kuitenkin pyrkii määrittelemään jotkut ajatukset “vääriksi” vaikkei laki sitä teekään. Tämä on vaarallista, sillä jos asiat viedään pois julkisesta keskustelusta ja poliittisesta prosessista, joudumme de facto -legitimoimaan vallankumouksen valmistelun, sillä sen jälkeen se on ainoa keino vaikuttaa. Jos emme luota poliittisen prosessin kykyyn lajitella ajatuksia hyviin ja huonoihin tapauskohtaisesti eikä kategorisesti, meidän pitää äänestää vallankahvaan parempia poliitikkoja.

Mutta jos politiikan keinoin ei voi enää vaikuttaa kuin joihinkin asioihin tai joissain asioissa on luvallista esittää asia vain tietyssä sävyssä, ainoa keino hankkiutua tällaisesta vallankahvasta eroon voi jossain vaiheessa olla sen ripustaminen lyhtypylväisiin. Emme ole lähelläkään tätä tilannetta, mutta jostain minulle käsittämättömästä syystä maahanmuuttoasiasta yritetään epätoivoisesti tehdä tällaista pyhää lehmää, johon kajoaminen vain ei ole sopivaa, ja asiaan puuttuminen ei-toivotussa sävyssä aiheuttaa vain ajojahtia.

Liturgia ja liturgit tuntuvat olevan suunnilleen samoja kuin pysähtyneisyyden aikaankin. Silloin idänsuhteita piti käsitellä liturgisin sanahelinäkommentein, tänään idänsuhteiden paikalla on maahanmuutto. Ja kummassakin tapauksessa ideologit löytyvät poliittisen kentän vasemmalta laidalta kun sinne mennään tarpeeksi pitkälle.

Ja jos ei kannata liturgiaa, onkin yhtäkkiä rasisti, siis rikollinen.

Viime aikoina vasemmisto Suomessa on ollut vastustamassa veronalennuksia, sillä perusteella, että nämä rahat pitäisi käyttää julkisiin palveluihin. SAK liittyi säestämään demarikuoroa ja vaatimaan, että heidän jäseniltään pitää ottaa enemmän ja haaskata se kankkulan kaivoon, turhanpäiväisiin näennäishyvinvointipalveluihin tai turhan työn tekemiseen julkisella sektorilla.

Verojen alentaminen ei ehkä ole juuri nyt oikea temppu, muttei mainituista syistä. Vasemmisto vastustaa veronalennuksia siksi, ettei julkisia palveluita ja julkista sektoria tarvitsisi pistää säästökuurille. Minä vastustan veronalennuksia siksi, että jos valtio velkaantuu jo nytkin 8 miljardia vuodessa, ei verojen alentamiseen ole rahaa, mutta lisäksi pitää rassata muutama miljardi läskiä pois julkiselta sektorilta. Siksi, että seitsemänkään miljardin velkaantuminen ei ole oikein.

Suomessa on aika harvoja veroja, joita voidaan korottaa. Vasemmisto ehdottaa aina jotain lisäveroja “rikkaille”, mutta jos rikkaiksi lasketaan vain rikkaat eikä keskiluokkaa, näiden verojen pikku korotukset eivät tuota rahallisesti oikeastaan mitään ja hyödyt jäänevät lähinnä kateellisia viihdyttäviksi.

Verojen laskeminen laskusuhdanteen aikana on sinänsä oikeansuuntaista suhdannepolitiikkaa, mutta ei sen hinta voi olla mikä hyvänsä. Jos valtion budjetti on 40 miljardia ja siitä 8 miljardia katetaan velkarahalla, Suomi siis tarvitsee 20% pelkkää syömävelkaa. Luku on täysin kestämätön ja näin ei voi elää monia vuosia vaikka Vanhanen ja Katainen ovat jo kertoneet, että näin pitää elää ainakin seuraavat viisi vuotta.

Luottoluokitus alkaa rapista vuoden tai kahden jälkeen ja sen jälkeen Suomi on euroalueen reunamaana pieni paariamaa, jolle lainaraha maksaa hirvittävän paljon enemmän kuin nyt, koska kenenkään ei ole mistään syystä pakko lainata mitään Suomelle, koska kansantalouden pienuus ei puolla riskinhajautuslainaamista. Jos korkomenot pompsahtavat puolitoistakertaisiksi ilman lisävelanottoa, valtio joutuu käyttämään korkomenoihin kaksi kertaa enemmän kuin se käyttää vuodessa mihinkään muuhun yksittäiseen kohteeseen. Miettikääpä sitä.

Nyt kuitenkin sosialistit ja ammattiiitot on asiassa syytä kyykistää ja potkaista sen jälkeen perseelle. Lujaa. Ei nyt voida lähteä siitä, että julkinen sektori museoidaan nykyiseksi. Kun kerran valtiontaloudessa on viidennes ilmaa, se tarkoittaa sitä, että julkisen sektorin toimintaa on mietittävä uudelleen. Siinä, mikä leikataan ja mitä säästetään, on varmasti syytä kuulla opposition ja etujärjestöjenkin mielipiteitä. Mutta nyt ei oikein näytetä ymmärtävän, että tämä lovi julkisessa taloudessa on suurempi kuin 90-luvun alun laman lovi, ja sillion sentään osui Suomeen devalvaatiot, pankkikriisi ja idänkaupan romahdus.

Nyt Suomessa ei ole mitään erityisiä ongelmia vaan Suomessa yksityinen sektori on paremmassa kunnossa kuin oikeastaan missään muualla. Pankit eivät ole tarvinneet tukea eivätkä ne ole indikoineet tuen tarvetta. Asuntomarkkinat eivät ole romahtaneet vaan älyttömimmät hinnat kasvukeskuksissa ovat maltillisessa alamäessä, mikä on aivan tervettä. Teollisuustuotanto on romahtanut kuten kaikkialla muuallakin, mutta Suomessa ehdittiin tekemään raskaan teollisuudenkin rakennemuutoksesta osa jo nousukaudella ajamalla alas metsäsektorin ylikapasiteettia.

Ongelma Suomessa on julkisesa taloudessa. Muut maat ovat tarvinneet jättiläismäisiä tukiaisia pankeilleen ja siitä huolimatta ne velkaantuvat Suomea hitaammin. Tämä pitää nyt tunnustaa ja pistää asia kuntoon. Laajassa yhteistyössä jos se onnistuu, mutta jos ei onnistu niin hallituspuolueiden voimin.

Julkisen sektorin remontti on asia, jolle ei tunnu koskaan olevan oikea aika. Jos on lama, julkisen sektorin pitää toimia entistä laajempana turvaverkkona ja sen vastuita pitäisi laajentaa. Nousukaudella vingutaan, että työssä olevilla menee ihan hirveän hyvin ja pummit ja muut elätit eivät ole saaneet paljon mitään nousukauden hedelmistä, joten julkisen sektorin toimia pitää laajentaa. Nyt nähdäkseni pää on jäämässä vetävän käteen.

Viime nousukauden aikaan julkinen sektori keräsi käsittämättömät määrät pöhöä entisten lisäksi. Peruspalveluihin ja perusturvaan menevä raha ei ole merkittävästi kasvanut vaan raha on haaskattu johonkin humpuukiin.

Sen sijaan, että vaaditaan lisää veroja pitäisi vaatia julkisen sektorin täysremonttia siten, ettei kosketa perusturvaan eikä peruspalveluihin. Näihin menee julkisista menoista noin puolikas ja loppu katoaa johonkin muuhun. Osa näistä on epäilemättä tärkeitä kohteita mutta eivät kaikki. Aina kun valtion tai kuntasektorin edessä on supistuksia, poliitikot supistavat kostoksi keskeisimmistä peruspalveluista, jotta vaalikarja ymmärtäisi hyväksyä jatkossa nöyrästi rahan kippaamisen erinäköisiin toissijaisiin kohteisiin, koska niistä leikkaaminen ei koskaan ole edes tapetilla. Tätä meidän ei kuulu enää hyväksyä vaan vaatia poliitikkoja määrittelemään, mitkä ovat keskeiset peruspalvelut, ja säilyttää ne ennallaan.

Eipä taida tapahtua mitään, mutta valuuttarahaston holhous on parin vuoden kuluttua paljon lähempänä kuin nyt, kun meille vain vakuutetaan, että Suomi voi lainata aivan mitä hyvänsä miten pitkään hyvänsä, koska Suomen julkinen talous on niin erinomaisessa kunnossa.

Joku urheiluseurasuursmurffi on sitä mieltä, että lasten ylipainoon jne. on ratkaisuna joku järjestetty seuratoiminta koulun jälkeen.

Mitenhän on? Kuinka paljon lasten vähäinen liikkuminen johtuu järjestetyn seuratoiminnan puutteesta ja kuinka paljon siitä, että lastenliikuttamisbisnes on kaapattu seuroille eikä enää ole lasten leikkiä? Ymmärrän osittain, miksi kaupungeissa on käytännön pakko liikkua jossain seurassa, koska läheskään kaikki eivät asu sellaisessa paikassa, jossa voisi juoksennella metsissä.

Mutta mieli tekisi kuitenkin sanoa, että ongelma ei nytkään ole tilaisuuksien puutteessa. Seuroja ja toimintaa kyllä on.

Voisiko ongelma mitenkään olla siinä, että varsinkin ne huonommat kokevat seuratoiminnan kuten myös koululiikunnan lähinnä nöyryytysten sarjana eikä minään hauskana ajankuluna? Muistelen itseäni pienenä, ja jossain vaiheessa olin laiha, sitten pönäkkä ja sitten taas laiha kunnes kasvoin nykyisiin mittoihini joskus aikuisena. Huolimatta siitä minkä kokoinen olin, olin vain liikunnassa aina “huono”. Ihan sama mikä laji, olin siinä aina viimeinen. Tai se, joka ei joukkuepelissä kelvannut edes maalivahdiksi vaan joutui rupeamaan tuomariksi jos väkeä oli pariton määrä ja myöhemmin muutenkin.

Minä en muista koululiikunnasta paljon mitään muuta kuin sen, että olin aina viimeinen joukkueeseen valittu. Sekä sen, etten osannut mitään. Erityisesti muistan ala-asteen pakolliset kilpailut, joissa kaikki laitettiin hiihtämään, luistelemaan tai juoksemaan jotain lenkkiä ympäri muun koulun nauraessa ympärillä. Ainoa laji, jossa en ollut huonoin vaan sieltä parhaimmasta päästä, oli uinti, ja odotin koulun uimapäiviä kuin kuuta nousevaa. Liikuntatunteja yleisesti inhosin enkä ikinä päätynyt mihinkään seuroihin olemaan taas huonoin.

En tiedä mikä on nykyisten lasten arvomaailma. Mutta jos se ei ole tästä merkittävästi muuttunut, lasten liikuttamisessa oleellista olisi ottaa kohderyhmäksi ne huonot sen sijaan, että järjestetään yhä monipuolisempaa ja jännempää seuratoimintaa niille hyville. Eivät ne huonot halua harrastuksia, joissa heille nauretaan ja joissa heitä nöyryytetään. Eivät aikuisetkaan moisia harrastuksia pahemmin hamua itselleen.

Tämä ongelma onkin paljon hankalammin ratkaistavissa, sillä se ei parane urheiluseuraväen patenttiratkaisulla, joka sisältää keskeisenä elementtinä lisärahan ammentamisen urheiluseuroille. Se, että osa lapsista ei koe nykyistä urheiluseuratoimintaa omakseen on osoitus siitä, että nuo seurat tekevät jotain väärin.

Ei minullakaan asiaan ole mitään suuria ratkaisuja tarjota. Mutta olen koko lailla varma, että puolipakottamalla huonotkin liikkujat johonkin nöyryytystreeneihin koulupäivien jälkeen, ei tuota paljoakaan nykyistä enempää liikunnasta nauttivia aikuisia, mutta jokusen kouluammuskelijan se tuottaa lisää kun muutamalla päässä napsahtaa ja päättävät käydä antamassa opetuksen kymmenen vuotta silmätikkuna pitäneelle “valmentajalle”.

Ainakin minun alakouluaikanani poikien liikunnan kuului olla jonkunnäköistä apinointia ääliömäisimmästä testosteronitouhotuksesta, eikä hauskaa. Siinä piti olla kilpailu, kilpailussa pitäi voittaa ja kaiken kaikkiaan piti olla “hyvä”. Hauskaa homman ei tarvinnut olla paitsi voittajille. Hieman hauskuutta hommaan tuli vasta aikuisiän kynnyksellä lukioikäisenä kun valtaosan itsetunto oli jo kehittynyt sille asteelle, että jonkunnäköinen sähläys jossain pellesarjassa ei enää tuntunut ahdistavalta ja jos ei huvittanut tehdä mitään, sitten ei tehnyt mitään.

Nähdäkseni tämä on kuitenkin se asia, mitä meidän pitäisi miettiä. Eikä se, mihin kellonaikaan seuratoiminta on ja kuinka paljon siellä on karjuvia aikuisia ja miltä momentilta heille maksetaan.

Tänään maahanmuutosta avautuu Matti Vanhanen.

Normaalin, lähes liturgiamaisen “Suomi tarvitsee työperäistä maahanmuuttoa työvoimapulan takia” -kommentin alta paljastui kuitenkin muutakin.

Erityisesti pisti silmään se, että nykyinen työperäisen maahanmuuton puute johtuu vain siitä, että on lama ja ei ole töitä. Ja että kun töitä taas on, työperäisen maahanmuuton virta käynnistyy jotenkin maagisesti itsekseen.

Ei Suomee suuntautunut suurta työperäisen maahanmuuton virtaa nousukaudellakaan. Miksi turhaan, koska Suomessa on huonot palkat, korkeat verot ja kalliit kustannukset, ja palkansaajan ostovoima on Länsi-Euroopan neljänneksi huonoin Kreikan, Portugalin ja Ruotsin jälkeen. Jos talous kasvaa Suomessa ja töitä on, Suomi on tuskin tässä mikään yksittäinen saareke. Saksan, Ranskan ja Britannian taloudet vetävät myös, ja näissä maissa pärjää pääsääntöisesti paremmin, ja varsinkin Ranskan tapauksessa ilmastokin on parempi ja ruokakaupassa myydään ruokaa eikä kanaa hunajamarinadissa.

Vanhasen asenne on vaarallinen harhaoppi. Suomea ei tunneta maailmalla eikä sen hyvistä puolista tiedetä paljon mitään. Kouluja käyneiden siirtolaisten houkuttelemiseksi pitäisi tehdä töitä. Niin valtion tasolla kuin rekrytoivien firmojenkin. Ei missään ole mitään työperäisten maahanmuuttajien jonoa, joka tulee Suomeen heti kun lama julistetaan loppuneeksi.

Toinen ongelma on se, että tähän menessä ne yritykset, jotka ovat tarvinneet ulkomaista työvoimaa, ovat sitä palkanneet. Määrä ei vain ole kovin suuri, koska valtaosa firmoista ei ole kiinnostunut palkkaamaan ulkomaalaisia. Jos Suomessa oikeasti hyökkää työvoimapula, osa firmoista varmaan ryhtyy ulkomaisia rekrytoimaan. Näin ne voivat tehdä, ja valtion rooliksi jää tässä kohtaa mahdollisimman kevyen byrokratian tarjoaminen, mikä toteutuu nyt vain osittain. Itse työlupaprosessi alun alkaen ei ole erityisen raskas, mutta määräaikaisen luvan uusiminen on hankala, koska se edellyttää passin luovuttamista poliisille pariksi kuukaudeksi.

Vanhasen asenne on oivallinen esimerkki siitä, miksi Suomeen tarvittaisiin ulkomaalaispolitiikka.

Tässä politiikassa pitäisi määritellä termistö, jotta turvapaikanhakija ei muutu retoriikassa työperäiseksi siirtolaiseksi. Sen jälkeen siinä pitäisi määritellä tavoitteet maahanmuutolle (määrälliset, laadulliset jne) ja keinot, joilla näihin tavoitteisiin pyritään. Oleellista on kuitenkin tällaisessa politiikassa tunnustaa, että työperäisten siirtolaisten paras a-ryhmä ei tule Suomeen ellei tehdä jotakin, ja toisaalta turvapaikanhakijoiden virta maailman ankeimmista paikoista ei lopu, ellei tehdä jotakin. Nyt kun näitä ihmisryhmiä harvoin halutaan käsitellä erikseen, on väliin laitettu vain yhtäläisyysmerkki, jossa lukutaidottomat turvapaikanhakijat nimetään siirtolaisiksi ja työvoimareserviksi ja yritetään uskotella vaalikarjalle, että kaikki on hyvin.

Siirtolaispolitiikka on kuitenkin huomattavasti vaikeampi asia kuin vain kutsua turvapaiikanhakijoita siirtolaisiksi. Sellaistta ei näemmä Vanhanen taida miettiä, mistä en ole kovin yllättynyt.

Britanniassa on nykyisin vallalla jonkunnäköinen suunnaton itseruoskimiskampanja kun talous sukeltaa ja muutama lapsi on kuollut hämärissä olosuhteissa. Broken Britain on käsite, joka esiintyy uutisissa päivittäin, ja aina kun uutiset ovat huonoja, on se osoitus siitä, että yhteiskunta on mätä.

Minä olen jokseenkin täysin eri mieltä. Tietysti täällä on paljon korjattavaa ja lama osuu tänne syvemmin kuin muualle pankkisektorin korostuneen aseman takia. Mutta silti.

Brittiläisen yhteiskunnan elinvoima on keskusjohdon puutteessa ja siinä, että valtio ei ole mukana aivan kaikessa. Asioita ei ole mikään pakko tehdä keskitetysti ja keskusjohtoisesti. Jos joku asia toimii, sitä ei ole syytä korjata vain periaatteen vuoksi, tästä esimerkkinä pari viikkoa sitten kirjoittamani rahasekamelska, jossa samassa valtiossa on parikymmentä alueellista setelisarjaa. Turhaahan se on, mutta kun se kerran toimii, olkoon sitten niin.

Brittiläistä yhteiskuntaa ja Englantia ei ole synnytetty väkisin vaan se on kehittynyt milloin hallitsijoiden ja aateliston, milloin uskovaisten, milloin porvariston näyttäessä suuntaa. Ja jo pitkään vallankahva on saanut oikeutuksensa kansalta eikä päin vastoin. Tässä on suuri ero Ranskaan, jossa valtion piti keksiä itselleen kansa ja historia niinkin myöhään kuin reilu sata vuotta sitten. 1880 80% “ranskalaisista” ei edes puhunut ranskaa. Kun valtio rakensi itselleen kansan, se on luonut erilaisen asetelman yksilön ja yhteiskunnan välille toisin kuin sivistyneissä maissa. Ranska on vanhan ja uuden hallinnon aikaan ollut myös tuskaisan keskusjohtoinen paikka. Ranskassa tavoitellaan yhtenäisyyttä mutta tunnutaan saavuttavan lähinnä epämääräinen kaaos. Britanniassa hyväksytään epämääräinen kaaos, mutta saavutetaan yllättävän suuri yhtenäisyys.

Ranskalaiset ottavat mielellään kunnian länsimaisen demokratian ja kansanvallan keksimisestä, mutta tämä ei nähdäkseni pidä paikkaansa. Kukaan ei oikein tiedä, koska God save the King/Queen keksittiin, mutta se on varmasti ollut olemassa jo 1740-luvulla, 50 vuotta ennen kuin ranskanpullat ryhtyivät riehumaan ja ripustamaan aatelistoa tammenoksiin. Tuon laulun kolmas säkeistö (keskimmäistä ei useinkaan lauleta) on aikansa tuotteeksi sangen huomionarvoisa:

Thy choicest gifts in store
on her be pleased to pour;
long may she reign.
May she defend our laws,
and ever give us cause
to sing with heart and voice
God save the Queen.

Näyttää ja kuulostaa perinteiseltä kansallislaululta, mutta kun ajattelee mitä tuossa sanotaan, siinähän normaalin palvonnan ja ylistyksen sijaan edellytetään hallitsijan noudattavan lakeja, ja lisäksi edellytetään, että majesteetin tulee ansaita kansan kunnioitus eikä se ole peräisin syntyperästä, jumalalta tai herra ties mistä. 300 vuotta sitten tämä on ollut ajatuksena maailmassa jokseenkin ainutlaatuinen kun muualla vielä tuskailtiin jumalaisten diktaattorien ikeen alla.

Tämän päivän Britanniassa on ongelmia ja vaikeuksia, mutta niitä on ollut aina. Ja niistä on selvitty. Mikään tietooni tullut ei ole saanut minua vakuuttuneeksi siitä, että juuri nyt olisi jotain poikkeuksellista ilmassa. Talous sukeltaa, maahanmuuton kanssa on ongelmia, rikos rehottaa siellä täällä. Mutta entä sitten? Sellaista se on. Talous dyykkaa kasvettuaan vahvemmin kuin mantereella, ja todennäköisesti kasvun käynnistyttyä Britannia yllättää taas mantereen housut kintuissa dynamiikallaan. Maahanmuutto on tällä hetkellä ongelma, sillä aikaisemmin siirtomaista tultiin opettelemaan hyviksi briteiksi, nyt tullaan nostamaan tukiaisia ja elämään Woolwichin tai Bown somalighetoissa.

Mutta ei Britannia tähänkään kaadu. Eivät edellisetkään maahanmuuttajat ole oitis sopeutuneet, mutta tänä päivänä Cityn katuja kävelee hyvin kirjava joukko tyylikkäästi pukeutuneita herrasmiehiä, brittejä parhaasta päästä. Ja muutaman masentavan somaligheton ei pidä antaa masentaa.

Kun menen Greenwichissä johonkin lähipubiin, siellä on nuoria ja vanhoja iltakaljalla aivan kuten sata vuotta sittenkin. En näe mitään merkkejä siitäkään, että nuoret olisivat jotenkin kasvamassa erityisen kieroon vaan lopulta he pitävät arvossa samoja perinteitä ja arvoja kuin vanhempansakin.

Tietysti kaikennäköistä pitää tehdäkin. Maahanmuuttoon tehdyt kiristykset lienevät olleet paikallaan, jotta saadaan rajoitettua heikosti sopeutuvien virtaa. Taloudessa pitää huolehtia siitä, että liialla holhoamisella ja sääntelyllä ei tapeta lypsäviä lehmiä, mikä on ollut varsinkin rahoitusalalla pelkona.

Britannialla on kuitenkin ainutlaatuinen asema siinä, että se on “tuttu” kovin monessa paikassa. Imperiumia luonnehti mainittu keskusjohtoisuuden puute. Jos joku toimi Intiassa, sen saman ei tarvinnut toimia Egyptissä, vaan siellä voitiin tehdä eri tavalla. Paikallisia kulttuureja ei pahemmin nitistetty paitsi USA:ssa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, joissa alkuperäisväestö on pitkälti korvattu valkoisilla. Väärin varmaankin, mutta tällä hetkellä nämä maat ovat kuitenkin brittiläisen yhteiskunann tuotteita Englannista kopioitua lainsäädäntöä myöten. Kun siirtomaiden omia valtarakenteita ja kulttuureja ei ei-valkoisissa paikoissa tuhottu, harvassa paikassa vallitsee nykyään suurikaan katkeruus Britanniaa kohtaan. Katkerimpia lienevät buurit, jotka edelleen unelmoivat itsenäisestä buuritasavallasta ja on vain brittien syy, että 1800-luvun lopulla perustetut eivät menestyneet.

Maailmaa ei enää hallita Westminsteristä, mutta kun puoli maailmaa on kopioinut lakinsa, bisneskulttuurinsa ja monta muuta asiaa sieltä, bisneksen tekeminen britin kanssa on puolelle maailman väestöstä ja 90 prosentille maksukykyisistä sangen helppoa.

Joten en minä jaksa olla huolissani mistään pysyvästä vahingosta, vaan juon rauhassa kulmapubissa hörökorvien kanssa lämpimän oluen perjantai-iltana jatkossakin poliitikkoja haukkuen.

Eläkeiän nostamiskiista alkaa saada sellaisia mittasuhteita, että nyt pitäisi katsoa kortit.

SAK ilmoitti tänään, ettei se aio neuvotella missään foorumissa eläkeiän nostosta. Tämä on sinänsä aivan oikea valinta, sillä asia ei kuulu SAK:lle vaan poliitikoille, joten ei sen kannata haaskata aikaansa asiasta neuvottelemiseen.

Akava on väläytellyt jo yleislakkoakin, mutta SAK:ssa on vielä ollut joku tolkku puheissa ja siellä ei ole vielä hirttäydytty äärimmäisen jyrkkiin lausumiin. Meno on kuitenkin nyt sellaista, että olisi ehkä oikea aika antaa homman eskaloitua rähinän asteelle ja sitten vain istua se pois.

Kun lama on päällä, lakkoilu maksaa yrityksille ja yhteiskunnalle huomattavasti vähemmän kuin mitä se maksaa noususuhdanteessa. Mutta kun lakkokassan pohja alkaa pilkottaa ja yrityksiä kaatuu kuin heinää ja päivittäin isommalle osalle lakkoilijoista ei enää olisi työpaikkaa mihin palata lakon jälkeen, maahan palaisi lopulta kuri ja järjestys ainakin joksikin aikaa.

Kuulostaa ikävältä, mutta nähdäkseni tälle on nyt viimeinkin tarve. Tarve on oikeastaan ollut jo pitkään, mutta kun viime lama kolhi Suomea syvemmin kuin muita ja tämä lama todennäköisesti hieman hellemmin, nyt on tullut aika.

Minulla ei ole mitään AY-toimintaa eikä edes sen keskusjärjestöjä vastaan. Tätä ei pidä ymmärtää niin. Enkä halua edes kyseenalaistaa joitakin ns. kolmikantayhteistyön saavutuksia. Mutta meillä on hukassa nyt tärkeä periaatteellinen asia, ja tämä periaateasia on syytä palauttaa nyt oikealle tolalle. Mielellään rauhallisesti mutta tarvittaessa pistämällä kova kovaa vastaan.

Valtiovalta kuuluu Suomessa kansalle, ja sitä käyttää valtiopäiville kokoontunut eduskunta.

Tämä on selvää pässinlihaa. Valtiovalta Suomessa ei kuulu rekisteröidyille yhdistyksille ja erinäköisille päivähoitokerhoille. Vaan kansalle, ja valtaa käyttää eduskunta. Suomessa on ajat sitten kohotettu mainittu kolmikantayhteistyö jonkunnäköiseksi uskonnolliseksi doktriiniksi, jonka varjolla on lupa kävellä perustuslainkin ylitse.

Nykykäytäntö on se, että jos joku, usein ammatillinen keskusjärjestö, päättää jonkun asian olevan kolmikantayhteistyöasia, tuo asia kuuluu käsitellä jossain työmarkkinaneuvottelupöydässä. Joskus näitä vaatimuksia kuullaan työnantajiltakin. Ja sen jälkeen aina tunnutaan antavan periksi ja toimivan tuon työmarkkinapöydän synnyttämän kompromissin mukaisesti. Tämä prosessi ei ole demokraattinen eikä parlamentaarinen.

Kolmikantayhteistyö kuten muutkin neuvottelumekanismit ovat sinänsä arvokkaita, mutta johtuen siitä, että valta kuuluu Suomessa kansalle eikä työmarkkinajärjestöille, kolmikantayhteistyössä ainoa tuon yhteistyön rajat määrittelemään oikeutettu on valtiovalta. Jos se päättää siirtää jonkun asian työmarkkinapöytiin, se voi vapautuneesti tehdä niin, koska se delegoi varsin paljon muitakin asioita asiantuntijoille silloin kun näyttää siltä, että tämä tuottaa hyvän tuloksen.

Jos valtiollisen vallan käyttäjä haluaa päättää jonkun toimivaltaansa kuuluvan asian itsenäisesti, sillä on aina ja kaikissa tilanteissa oikeus näin tehdä. Jos vaalikarja ei pidä tästä, se voi vaihtaa poliitikkoja. Kolmikantayhteistyö on siis aina ja kaikissa asioissa alisteinen valtiolliselle lainkäytölle, ja tämä näyttää unohtuneen ajat sitten.

Tietysti yhteistyötä kannattaa tehdä tässä ja muissakin asioissa jos se on mahdollista. Mutta jos yhteistyö ei ole mahdollista, valtion velvollisuus on tehdä päätöksiä. Ja vastaavasti kantaa niistä vastuu. Itse asiassa valtiovallan käyttäjä joutuu asemastaan johtuen kantamaan vastuun sellaisistakin asioista, jotka se on eteenpäin delegoinut alihankkijoille. Alihankkijan käyttö ei missään muussakaan asiassa vapauta työn ulkoistanutta vastuusta tilaajaa, tässä tapauksessa kansaa kohtaan.

Kun nyt näyttää tämä nokkimisjärjestys olevan täydellisen hukassa, tarvitaan kurin ja järjestyksen palauttamista. Mielellään soisin sen tapahtuvan niin, että muut osapuolet hyväksyvät tämän perustuslaissa mainitun asian vallankäytöstä. Mutta jos ne eivät ole sitä valmiita hyväksymään, koko tunkio on syytä kääntää esille.

Jos tästä tulee iso rähinä, valtion on aktiivisesti argumentoitava tätä perustuslaissa mainittua kantaansa. Ja vaatia, että jos kolmikantayhteistyö halutaan nostaa perustuslaissa säädetyn vallanjaon yläpuolelle, se täytyy tehdä perustuslakia muuttamalla eikä siten, että paskasakki hilluu Hakaniemen torilla. Keskustelua ei saa antaa hiekkalaatikkopomojen käsiin, jotta he voivat johdatella sitä omille teilleen "koskee kaikkia", "edustamme miljoonaa suomalaista" -tyylisin fraasein, kiertäen näppärästi sen tosiasian, että lainsäädäntövallan luovuttaminen rekisteröidylle yhdistykselle hallituksen päätöksellä on itse asiassa rötöksenä aika raskas.

Vallanjako-oppi on rakenteena selvä. Mutta sen hyväksyminen osaksi parlamentaarista demokratiaa ei näytä olevan.

Suomessa on jokseenkin järjetön mutta kepulismia ruokkiva Helsinki vastaan muu Suomi -asetelma.

Juuri tuossa keskustelimme asiasta kun annettiin ymmärtää, että nykyiset suomalaismiehet ovat täysin vellihousuja kun eivät enää osaa kaataa ja nylkeä karhua omin pikku kätösin, sitten rakentaa savupirttiä ja lopuksi huutaa perkele itse rakennetusta ulkohuussista kun pyyhkimiseen käytetyt päreet ovat lopussa.

Tämä pitää sinänsä paikkansa. Harva enää osaa näitä taitoja. Mutta pitääkö niitä nykyisen kaupunkilaisen edes osata? Ovatko he huonompia ihmisiä kun eivät osaa jotain epärelevantteja perinnetaitoja, mutta tietävät jotain siitä, miten käyttäydytään ja pukeudutaan ihmisten ilmoilla? Tai miten pyöritellään Suomen suurimpia bisneksiä? Eivät varmastikaan, mutta miksi tuo esitetty harhaoppi elää edelleen sitkeästi?

Kaupungistumisellahan on ollut tärkeä historiallinen tehtävänsä länsimaisen sivistyksen luomisessa. Tuo sivistys on synnytetty kaupungeissa, kuten myös luotu valtaosa tieteestä, taiteesta ja kulttuuristakin. Se ei vähennä alkutuotannon ja maaseudun arvoa tai tarpeellisuutta, koska kaupunkeja ja niiden joutilasta porvaristoa ei olisi, jos ei olisi tehokasta alkutuotantoa ja jakeluketjua. Kaupungin “idea” on ollut juurikin siinä, että se on koonnut samaan paikkaan suuren joukon ihmisiä, joiden valveillaoloaika ei kulu päivittäisen leivän hankkimiseen. Näiden ihmisten yhteistyön ja joutilaan ajan tuloksena on syntynyt uusia, maailman valloittaneita ajatuksia. Ja yritystoimintaa, jonka pääomat hyödyttävät koko yhteiskuntaa ympärillään eivätkä vain pientä pellon laidalla asuvaa joukkoa.

Suomessa nuiva suhtautuminen kaupunkilaisiin ja erityisesti Helsinkiin on pitkän aivopesun tulos.

Suomalainen viihde ja kirjallisuus on lähes puhtaasti asetelmaltaan sellaista, että tarinan konna on paljasjalkainen helsinkiläinen ja tarinan sankari on “perinteinen suomalainen mies”, joka on kotoisin maalta ja haikailee takaisin kuusen juurelle nikkaroimaan ulkovessaan parempaa kattoa ja kääntämään rivakasti kompostia, mutta olosuhteiden pakosta on joutunut Helsinkiin ja joutuu vasemmalla kädellään peittoamaan ilkeät ja kunniattomat mutta tyhmät helsinkiläiset.

Suomen murteista ainut, jossa on jotain epäilyttävää, on kulloinkin Helsingissä puhuttava kieli. Kaikkia muita vaalitaan ja niiden arvo ja rikkaus tunnustetaan ja niiden kohtalosta ollaan huolissaan, Helsingin murre taas on jotain epämääräistä ja henkisesti köyhää mongerrusta, josta ihmiset pitäisi jollain tavalla vierottaa ja ainakin estää sen tarttuminen Oikeita Murteita puhuviin ihmisiin, jotka ovat kosketuksissa pääkaupunkiseudun kanssa. Itse asiassa Helsingissä puhuttavasta kielestä ei edes käytetä sanaa murre, vaan sitä kutsutaan yleiskieleksi ikään kuin se olisi jotenkin vähempiarvoinen ja eri tavalla syntynyt puhetapa kuin maakuntien tapa sanailla.

Kevyt musiikki on Helsinki-kaunan ehtymätön kaivo. Muistamme lukuisia tuotoksia, joissa lauletaan kaupunkiin pakotetusta ihmispolosta, joka haikailee takaisin Lappiin, Pohjanmaalle, Savoon, Karjalaan, Kainuuseen tai yleisesti vain maalle “kotikuusen juurelle”. Muistammeko yhtäkään iskelmää, jossa kerrottaisiin maalla väkisin asuvasta, joka kaipaa hirveästi pois Persejönsesteristä Helsingin yöhön? Minä en ainakaan muista, mutta ehkä sellainenkin on tehty. Kantaaottavampaa tuotantoa löytyy esimerkiksi Juha Vainiolta, joka laulaa Helsingin herrain salongista tai Helsingin herroista ja Lyyli Leväperästä.

Minulle tulee mieleen yksi Helsinkiin positiivisesti suhtautuva iskelmä, ja sekin on vuodelta 1952. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.

On kansanperinteen kaltaista viisautta olla sitä mieltä, että Helsingissä ollaan tylyjä ja ilkeitä ja maalla ollaan kivoja ja mukavia. Minulle asia ei ole konkretisoitunut millään tavoin, Helsinkiin muutettuani ja siellä pidempään asuttuani. Jos tarvitsee apua johonkin, sitä kyllä saa, aivan samalla tavalla kuin kaikkialla muuallakin. Paikallinen väki otti minut aivan asianmukaisesti vastaan ja osaksi porukkaa Helsinkiin muutettuani eikä kukaan ollut missään vaiheessa kiinnostunut siitä, olinko syntynyt Kätilöopistolla vai Naistenklinikalla.

Mutta asenteet elävät ja niitä ylläpidetään.

Harmitontahan paikkakuntien välinen nahistelu sinänsä on. Mutta harmilliseksi se muuttuu silloin kun ei ymmärretä pääkaupunkiseudun arvoa Suomen talouden veturina. Uudet asiat tulevat edelleenkin syntymään kaupungeissa. Nyt vain isoja kaupunkeja on maailmalla vaikka kuinka, ja Intiasta löytyy kymmeniä väkimäärältään Suomen kokoisia paikkoja. Näin ollen kyse ei ole siitä, pärjääkö Mikkeli kilpailussa maailman metropoleja vastaan vaan siitä, pärjääkö Suomi.

Suomi taas pärjää tai on pärjäämättä pääkaupunkiseudun voimalla. Tämä on aluepoliittisesti ikävä ajatus, mutta valitettavasti totta. Pääkaupunkiseudulla on ainoana paikkana millään tavoin kriittistä massaa houkuttelemaan ulkomaisia nimiä tekemään juttuja ja olemaan mukana tieteiden ja taiteiden kehityksessä. Ei se tarkoita sitä, että muu Suomi pitäisi väkisin näivettää. Osa Helsingin kautta virtaavasta rahasta päätyy maaseudulle, ja osa maailman parhaista keksinnöistä on tehty maaseudulla. Kyseessä ei pitäisi olla minkäänlaisen kilpailuasetelman vaan symbioosin.

Tätä symbioosia ei vain haluta nähdä kun ylläpidetään väkisin mielikuvaa siitä, että Oikea Suomalaisuus on sitä, joka on maaseudulla, ja kaupungeissa on aina sorruttu revisionismin suohon.

Tänään SDP ja Vasemmistoliitto ovat avautuneet ja ovat sitä mieltä, että nyt kuuluisi “elvyttää” nyhtämällä palkansaajalta lisää veroja ja haaskaamalla ne julkisiin palveluihin. Vasurit haluavat lisäksi vähemmän veroja pienituloisille ja enemmän veroja keskiluokalle.

Elvytyksestä on tullut samanlainen taikakeksintö kuin “ilmastonmuutoksen torjumisesta” hiukan aikaisemmin. Sitä voi käyttää perusteena miten älyttömälle hankkeelle hyvänsä, ja jokainen veronkorotus on perusteltu jo pitkään tällä syyllä.

Keskeistä on huomata, että yhdenkään puolueen politiikka ei ole varsinaisesti muuttunut.

Vasemmistoliitto haluaa edelleen repiä keskituloisen duunarin selkänahasta enemmän rahaa eläteille. SDP haluaa keskiluokalta lisää rahaa kuntasektorille, jotta kuntien työpaikat eivät vähene. Kepulaiset haluavat lisää rahaa maaseudulle, koska se työllistää kepuleita. Kokoomus haluaa veronalennuksia kaikille. Vihreät haluavat lisää veroja kaikille.

Politiikan sisällössä ei siis ole muuttunut mikään, mutta nyt kaikki kutsuvat omaa agendaansa elvyttämiseksi. Voi olla, että jotkut tuossa listalla olevat keinot todellakin elvyttävät, sikäli kun sillä tarkoitetaan kotimarkkinakysynnän piristämistä. Sen hintana on kuitenkin kaikissa ehdotuksissa järjetön velkaantumistahti, koska kaikki mallit perustuvat velkarahaan eivätkä tasapainoiseen julkistalouteen.

Yksikään puolue ei tunnu elvytysinnossaan näkevän sitä, että julkisella sektorilla on Suomessa enemmän rahaa käytössä kuin koskaan ennen, mutta siitä huolimatta sitä tarvittaisiin lisää johonkin elvytystoimiin. Lisäksi peruspalveluja tunnutaan pitävän kriisissä jatkuvasti lisärahan toivossa, ja vasemmisto on mennyt tässäkin asiassa halpaan. Julkisella sektorilla olisi oikeasti varaa lakisääteisiin peruspalveluihin ja perusturvaan merkittävästi nykyistä pienemmällä veroasteella, jos rahaa ei käytettäisi humpuukiin. Mutta koska yksikään puolue ei uskalla tunnustaa olleensa mukana rakentamassa monumentaalista rahanhaaskaamiskoneistoa, kaikki vain teeskentelevät julkisen sektorin olevan huipputehokas ja vaativat sille lisää rahaa.

Vasemmiston näennäisintelligentsialle terveisinä sen verran, että Suomen kotimarkkinakysyntä elää tai on elämättä keskiluokan rahoilla. Köyhillä ei ole varaa kuin asumiseen ja ruokaan ja varsinkin asumisen hinnassa niistetään helposti löysät pois, kuten on nähty pienten asuntojen vuokrankorotustrendistä. Rikkailla taas on rahaa kuluttaa ja hommata tarvitsemansa tuotteet ja palvelut aivan riippumatta siitä, annetaanko heille joku roponen veronalennuksen muodossa vai ei.

Keskiluokka muodostaa suuren massan, josta ei tunnu olevan kiinnostunut kukaan. Vasemmisto teeskentelee ajavansa köyhien asiaa, ja Kepu on onnistunut vapauttamaan hyvätuloisia viimeisistäkin veroista Kokoomuksen säestäessä kun maatalous”yrittäjien” ehdoilla tehty perintöverouudistus meni läpi. Maksumies on keskiluokka, joka on Länsi-Euroopan persaukisinta sellaisten katastrofivaltioiden kuin Kreikka, Portugali ja Ruotsi, jälkeen.

Suomessa temppu on tehty määrittelemällä hyvätuloisuuden raja hieman suomalaisen keskipalkan alapuolelle, joten poliitikot voivat korottaa “rikkaiden” veroja eikä tarvitse turhaan sanoa keskiluokan verojen nousevan.

Hesari kirjoittaa meille näin:

Taantuma johtaa kansallismielisten ajatusten suosion kasvuun, mikä saattaa puolestaan johtaa muukalaisvihaan. Arvio esitetään Ulkopoliittisen instituutin tuoreessa julkaisussa.
....
Peruslinja hänen mukaansa on, että hyvinä taloudellisina aikoina yhteismarkkinat ja työvoiman vapaa liikkuvuus näyttäytyvät myönteisinä asioina.
...
Archer muistuttaa, että yleisesti ottaen vaikutukset näkyvät nopeimmin ja voimakkaimmin jo valmiiksi köyhissä ja huono-osaisissa kaupunginosissa. Tämä ilmiö on selvästi nähtävissä myös Suomessa tietyillä rajatuilla alueilla Helsingissä, Vantaalla ja Turussa, joissa maahanmuuttajien määrä on melko korkea.

Sinänsä havainto siitä, että lama ruokkii erilaisia äärilaitaliikkeitä, on tietysti aivan oikea. Englannissa on osoitettu mieltä EU:n vapaata työvoiman liikkuvuutta vastaan muutaman sangen röyhkeän vedon jälkeen jokusen kerran viikko pari sitten. Mutta entäpä Suomessa?

Minulla on sellainen tytinä, että suomalainen lähiöissä muhiva maahanmuuttokritiikki erityisesti ei kohdistu EU:sta tulevia ihmisiä vastaan. Eihän heitä Suomessa edes paljon ole, varsinkaan köyhissä lähiöissä. Jokunen virolainen siellä varmasti asuu, mutta silmiini ei ole erityisesti osunut, että mikään jengi olisi sitä mieltä, että virolaiset pitäisi kipata pelastusrenkaan varassa lillumaan takaisin koteihinsa.

Loput EU:sta työvoiman vapaan liikkuvuuden perusteella tulleet ovat valkokaulustyöläisiä ja asuvat omakotitaloalueilla tai herrasväen seassa Ullanlinnassa ja Eirassa eivätkä tutkimuksen mainitsemissa lähiöissä. Ja heitä on muutenkin aika vähän, enemmänkin heitä voisi olla.

Maahanmuuttokritiikki kohdistuu ennen kaikkea turvapaikkamenettelyn kautta tulevaan väkeen, joka ei erityisemmin edes tappele samoista työpaikoista suomalaisten kanssa. Työssä olevat päätyvät duuneihin, jotka eivät suomalaisille kelpaa nykyisellä hinnalla, ja valtaosa on työelämän ulkopuolella. Tässä mielessä tuntuu hieman oudolta sotkea asiaan EU:ta ja työvoiman vapaata liikkuvuutta, koska tämä ei nähdäkseni Suomessa närästä ketään.

Toinen minua hiukan närästävä terminologinen seikka on se, että vaikka puoluetta tuossa ei sanotakaan, käytännössä tuo äärioikeisto tarkoittaa perussuomalaisia. Okei, voi olla, että ne ovat äärioikeistoa. Mutta jos niitä kutsutaan ääriryhmäksi, sitten pitää kutsua vihreitä äärivasemmistoksi. Mutta näin ei haluttane tehdä, koska äärioikeisto on vain yksi tapa leimata maahanmuuttokritiikki epärelevantiksi. Sehän tulee aivan väärästä ja poliittisesti harhaoppisesta osoitteesta.

Sen sijaan tämä huomio kannattaisi jokaisen maahanmuuttoasioihin jollain tavalla suhtautuvan painaa mieleensä: Archerin mukaan ääriryhmät pääsevät hallitsemaan keskustelua, jos poliittinen valtavirta välttää keskustelua maahanmuutosta.

Kuulostaako tutulta?

Minun nähdäkseni nyt ainakin Englannissa alamme olla siinä pisteessä, että laman varsinainen ongelma, eli työttömyyden pompsahtaminen kun bisnestä kaatuu kuin heinää, alkaa olla tosiasia.

Kyseessä on normaali lamasyklisyys. Kun pelkästään Lontoossa on reilut puoli miljoonaa pankkiduunaria ja lakimiestä, jotka ovat olleet sangen hyvin palkattuja, nämä ovat ylläpitäneet kulutuskysyntää kun ovat pistäneet rahaa haisemaan. Nyt reilu satatuhatta on pistetty luiskaan ja loputkin ovat menettäneet bonukset, jotka ovat muodostaneet 70-90% kokonaispalkasta. Pankkialalla ei ole laisinkaan tavatonta, että peruspalkka on sangen pieni, koska ajatus on, että sen päälle tulee valtavia bonuksia. Nyt kun ei tule, pankkiväki tienaa vain hiukan paremmin kuin Tescon kassa. Mikä tietysti on tavallaan oikein, koska bisnes on tukevasti tappiollista.

Lakifirmoissa tilanne on täysin sama. Ne ovat eläneet finanssisektoria lypsämällä kun diilejä on tehty hurjaa vauhtia ja omat lakiresurssit eivät ole riittäneet kaikkien sopimusten käsittelyyn. Nyt ei pahemmin tehdä diilejä eikä keksitä uutta bisnestä, joten lakifirmoissa pyöritellään peukaloita ja ansiot ovat kadonneet.

Kun kaupungista katoaa puoli miljoonaa maksukykyistä asiakasta, se näkyy kaikkialla. Minicab-kuskini viimeksi minua kuskatessani sanoi, että kyydit ovat vähentyneet alle puoleen. Aikaisemmin joku pankki buukkasi kaikki tuon firman minicabit aina koko päiväksi kuljettamaan väkeä ja sidosryhmiä ympäri kaupunkia ja lentokentälle/lentokentältä. Eipä buukkaa enää, joten bisneksestä katosi valtaosa ja jäljellä on satunnaisia kyytejä yksityisiltä.

Canary Wharfin shamppisbaarit olivat vielä loppukesästä nuijalla lyötyjä. Ne täyttyivät töiden jälkeen ja olivat täynnä kunnes menivät kiinni. Nykyään niissä on jokunen asiakas alkuillasta, mutta kahdeksalta koko paikka kuolee lukuunottamatta yhtä ale-pubia, josta saa kaljaa 99 pencellä per pint. Paikallinen suomiseura kokoontuu Cityssä yhdessä trendibaarin näköisessä mestassa, jossa on alakerrassa ei-aivan-halpa jos nyt ei toivottoman kalliskaan ruokala. Syksyllä se oli viimeistä paikkaa myöten täynnä ja todennäköisesti olisi vaatinut pöytävarausta jos sinne olisi halunnut syömään. Tammikuun alussa ja tämän kuun alussa siellä ei parhaan ymmärrykseni mukaan ollut yhtään ruokailijaa koko iltana. Eikä baarissakaan montaa muuta ollut kuin suomalaisjoukko.

Jermyn Streetillä on surullista katsoa, kun joka neljäs perinteikäs herrainvaatehtimo myy varastonsa loppuun ja pistää sitten lapun luukulle. Kun rahasta on tiukkaa, 300 punnan kengät eivät ole ensimmäisenä hankintalistalla.

Näitä aloja ja firmoja on paljon.

Tämä on se laman suurempi kerrannaisvaikutus. Kun kaupungissa ryhdytään pistämään luiskaan autokuskeja, kokkeja, tarjoilijoita, myyjiä, kaupustelijoita ja muuta palvelusektorin väkeä, heitä lähtee paljon. Ja palvelusektorin toipuminen kestää kauan. Siinä, missä joku minicab-firma saa palkattua autokuskeja heti kun tarvitsee, 400 vuotta paikallaan olleen herrainvaatehtimon brändiä ei luoda hetkessä, ja kestää ennen kuin kukaan edes uskaltaa yrittää. Ravintola-alalla tilanne on myöskin helpompi, koska ravintoloita on aina tullut ja mennyt ja harva elää yli kymmentä vuotta, pubit poikkeuksena.

Mutta kun väen kulutustottumukset siirtyvät laman seurauksena halpahalli- ja halpaketjukulutukseen, kestää aika kauan, ennen kuin sen saa houkuteltua sieltä takaisin. En toki millään tavoin halua halveksia halpisketjuja on kyse sitten vaatteista, ruuasta tai kaljanmyynnistä, mutta hyväkatteinen uniikkibisnes kierrättää rahaa huomattavasti rivakammin kuin keskusjohtoinen ja minimipalkkaa duunareille maksava bisnes.

Ja elämästä katoaa aika paljon sisältöä, jos jäljellä on McDonalds, Ikea, Wetherspoons ja kasa vaatehalpahalleja.

Miksi lapsille opetetaan koulussa kaunokirjoitusta?

En tiedä ketään aikuisena sitä kirjoittavaa. Itse kokeilin äsken huvikseni ja totesin, etten edes osaisi enää kun siirryin tekstaukseen jo ala-asteikäisenä vaikka opettajat huusivatkin kuin hinaajat.

Mikä tämän täysin joutavalta vaikuttavan simputuksen funktio oikein on? Minun nähdäkseni sen ainoa merkitys peruskoulussa oli se, että opettajat saivat rähjätä pojille, joiden käsiala oli siivoton, ja ylistää tyttöjä, joiden kaunokirjoitus oli kaunista ja huoliteltua.

Kun koulu on toisaalta muutenkin täynnä juuri tuon asetelman korostamista, onko tämä nimenomainen keino aivan välttämätön koululaitoksen sisäänrakennetussa poikiennöyryyttämistehtävässä, vai voitaisiinko tästä suoriutua ilmankin ja heittää kuikkaa kaikkein muinaisimmilla keksinnöillä?

Hesari uutisoi tänään siitä, että naiset tekevät 40% lähisuhteiden törkeistä pahoinpitelyistä.

Tieto sinänsä on aivan asiallinen uutisoitava, koska yllättävän sitkeässä elää käsitys siitä, että väkivaltainen on aina mies. Mutta uutisen sävy minua hieman ihmetyttää, kun vertaan sitä niihin uutisiin, joissa kerrotaan miesten tekemästä väkivallasta.

Väkivaltaisen naisen on vaikea saada apua. Viranomaiset usein torjuvat tai vähättelevät väkivaltaiseen käytökseen tai ajatuksiin apua hakevaa naista, selvisi Ensi- ja turvakotien liiton projektissa.

Uutinen alkaa näin.

Tämäkin asia voi aivan hyvin olla totta, mutta pidän hieman outona sitä, että asiaa käsitellään näinkin keskeisesti sellaisesta vinkkelistä, että rikoksen uhria ei mainita millään tavoin, mutta lisäksi yritetään korostaa rikollisten uhriasemaa. Kun eivät, nyyh, saa apua. Kyllähän tämä näkökulma sinänsä aivan kelvollinen on, mutta soisin sitä viljeltävän ensi kerralla kun kerrotaan miesten väkivaltaisuudesta. Nämä uutiset tuppaavat painottumaan uhrin aseman pohtimiseen ja mietitään, onko turvakoteja tarpeeksi ja onko viranomaisilla tarpeeksi keinoja puuttua väkivaltaan nopeasti.

Nyt näyttää hieman siltä, että miesten väkivaltaisuuteen lääke on naisen aseman parantaminen, ja naisten väkivaltaisuuteen lääke on naisen aseman parantaminen. Tämä vaatisi ainakin hieman perusteluja ennen kuin uskon sen ajan totuudeksi.

“tuomio tuli nuuskan luvattomasta maahantuonnista ja veropetoksesta”.

“tuomio tuli kavalluksesta, törkeästä petoksesta ja veropetoksesta”

“tuomio tuli laajamittaisesta kokaiinin maahantuonnista ja veropetoksesta”.

Kuulostaako tutulta? Minusta kuulostaa.

Aina kun häkki heilahtaa jostain syystä, yksi syytekohta ja tuomioon vaikuttanut asia on veropetos. Ja kun verorikoksissa on tuomioskaala Suomessa samaa luokkaa tai kovempi kuin törkeissä väkivaltarikoksissa, voidaan ajatella, että veropetoksen osuus koko kakusta on vähäistä suurempi.

En voi sanoa erityisemmin pitäväni tästä.

Oikeusvaltiossa on joitain periaatteita kuten esimerkiksi se, että kenenkään ei ole pakko ilmiantaa itseään eikä muutenkaan edistää mitenkään itsensä syyllistämistä. Tämä on kirjattu lakiin tiettyinä toimenpiteinä ja oikeuksina, mutta mielestäni tärkeää on ajatus kokonaisuutena. Ja tässä tapauksessa ajatus on hiukan kateissa.

Jotta veropetos voisi olla tällaisissa tapauksissa rangaistukseen vaikuttava asia, pitäisi olla joku metodi, jolla verot voi maksaa ilmiantamatta itseään. Nuuskalle on olemassa valmistevero, mutta koska sen tuonti kaupallisessa tarkoituksessa on kielletty, salakuljettaja ei voi käydä maksamassa näitä valmisteveroja ja vapautua tästä syytteen kohdasta. Huumekaupassa valmisteveroja ei edes ole joten niitä ei voi maksaakaan, mutta sekä huumekauppiaalle että huijarille kertyy tuloja, ja kun näistä ei ole maksettu tuloveroa, heilahtaakin häkki veropetoksesta.

Jos toisaalta huumeiden salakuljettaja kirjoittaa asianmukaisesti sivutuloihinsa muutaman miljoonan tuntemattomasta lähteestä saatua rahaa haluten maksaa siitä tuloverot, kuinkahan kauan kestää ennen kuin joku on ovella kysymässä, mistä tuo raha oikein on peräisin?

Kun veroja ei käytännössä voi maksaa mitenkään, on minun maallikon tulkintani se, että esimerkiksi huumeiden salakuljetusrikoksen on implisiittisesti sisällettävä ajatus siitä, että sitä kautta on saatu verottamatonta tuloa. Jolloin erikseen tuomion antaminen veropetoksesta on samasta asiasta tuomitsemista kahdesti, mikä ei kuulu minun käsitykseeni oikeusvaltiosta.

Jos tuomiot vaikkapa petoksista ja huumerikoksista ovat liian kevyitä itsessään, silloin tälle asialle on tehtävä jotakin. Mutta jos päärikosnimike on salakuljetus ja mitään mahdollisuuksia maksaa veroja ei käytännössä ole, veropetos ei voi enää tulla kyseeseen muuten kuin korkeintaan toissijaisena nimikkeenä siinä tapauksessa, että salakuljetuksesta ei tuomiota tule.

Tämä väitöskirja on nähdäkseni erityisen tarpeellinen, ja olen odottanut jotain tämäntyyppistä päänavausta jo pitkään.

Minulle välittyneessä kuvassa maailmasta tehdään paljon työtä tasa-arvon eteen. Teoriassa kaiken tasa-arvon, mutta käytännössä huomio kohdistuu lähinnä vähemmistöihin ja naisiin, jotka itse asiassa ovat enemmistö. Miehet kelpaavat tasa-arvotyöhön, mutta vain asetettujen raamien puitteissa. Yksinäisten, asunnottomien miehien ongelma ei oikein kuulu kuin muutamalle kansalaisaktiiville. Ja isien syrjintä Espoon sosiaalitoimessa riitaisten erojen jälkeen saa jatkua, vaikka räikeimpiä asioita on joskus nostettu julkisuuteenkin.

Näiden virheiden takana ei ole suoranaista pahuutta kuten ei ole myöskään naisten syrjimisessä, vaan lähinnä tietämättömyyttä, ajattelemattomuutta ja ennen kaikkea luutuneita asenteita. Työpaikalla ajatellaan vaikkei ääneen sanotakaan, ettei nainen kykene vaativiin hommiin ja ne annetaan miehille, ja sosiaalitoimessa kieltäydytään näkemästä, että isä muka voisi olla parempi kasvattaja lapsilleen kuin äiti.

Työpaikan ilmapiiri heijastaa mennyttä maailmaa, kuten myös sosiaalitoimen ilmapiiri. Kun miehet ovat perinteisesti olleet pomoja ja naiset sihteereitä, näin kuuluu olla tänäänkin, ja koska äidit ovat aina kasvattaneet lapsensa ja lisäksi synnyttäneetkin heidät, on päivänselvää, että äiti on lapselle parempi kasvattaja kuin isä.

Asioiden korjaamisessa ensimmäinen etappi on tunnustaa, että meillä on ongelma. Naisasia on saanut oman äänensä julkisuuteen ajat sitten ja meiltä ei enää löytyne ketään, joille tämä puoli epätasa-arvoa on vieras, riippumatta siitä, tekeekö hän mitään asian eteen vai ei. Miesten kokema epätasa-arvo taas ei ole samalla tapaa julkinen asia. Jos joku väittää miehen kokevan syrjintää, asia on saatettu hyväksyä teoreettisella tasolla, mutta koska miehillä on niin moni asia paremmin kuin naisilla, tähän asiaan ei erityisesti tarvitse puuttua aivan vielä, koska ensin on korjattava paljon suuremmat ja tärkeämmät ja medianäkyvämmät naisten ongelmat.

Asiaa ei varsinaisesti auta toimittajakunnan naisvaltaisuus, joka tuntuu antavan naisasialle suhteettoman paljon julkisuutta verrattuna “mieasiaan”, jota ei oikein edes sanana ole olemassa.

Ei tarvitse olla kaksinenkaan auguuri jos povaa, että tästä asetelmasta syntyvä vastakkainasettelu ei auta mitään. Päin vastoin energiaa kuluu älyttömään sisäiseen nahinaan, jossa keskustellaan siitä, kenen ongelmat ovat suurempia, räikeämpiä, näkyvämpiä ja tärkeämpiä. Tästä riitelystä hyvin luonnollinen lopputulos on se, että tavalliset, järkevät ihmiset, joiden kätösissä asennemuutokset pitkälti lepäävät, leipääntyvät koko hommaan ja antavat erinäköisen ääriaineksen räyhätä keskenään ja viittaavat koko asialle kintaillaan.

Toisaalta kun keskustelen asioista tavallisten miesten tai naisten kanssa, en ole tavannut vielä ketään, jonka mielestä kummankaan sukupuolen syrjintä olisi jotenkin perusteltua tai oikeudenmukaista. Ei se minustakaan ole, vaikka varmaan olen joskus työurallani jonkun virheen tietämättäni tehnytkin. Varmasti sekin olisi ollut vältettävissä, varsinkin, jos siitä olisi saanut suoran palautteen jostakin suunnasta.

Olisiko aika siirtää nykyisistä järjestöistä räyhähenkisimmät ja äänekkäimmät hiukan sivuraiteelle ja katsoa uusin voimin, missä oikein on ongelmia ja mitä niille voisi tehdä? Minun on vaikea kuvitella, että nykyiset naisasiajärjestöt kovin notkeasti taipuvat ajamaan tavallisen heteromiehen asiaa paitsi näytösluontoisesti joskus. Näissä on toki miesjäseniä, mutta Suomessa on muitakin miehiä kuin vakosamettiin pukeutuvia pehmoja, jotka haluavat keskustella loputtomiin heteronormatiivisen ajattelutavan problematiikasta. Ja nämä aivan tavalliset miehet eivät ole mitään tasa-arvon vihollisia, tai ainakaan valtaosa heistä ei ole. Heidän asenteissaan voi olla parantamisen varaa kuten tavallisten naistenkin asenteissa, mutta asioiden korjaamiseksi heidän kuuluisi olla työssä mukana.

Kukaan ei toisaalta viitsi olla mukana työssä, jossa hänen roolinsa on lähinnä olla moniongelmainen vihollinen, jota kuuluu uudelleenkouluttaa monin eri tavoin.

Joka paikka tuntuu olevan täynnä ns. Lex Nokiaa, eli lakia, joka antaisi yritykselle oikeuden katsella sähköpostiliikenteestä, kuka lähettää mailia kenellekin.

Minua on tässä koko spektaakkelissa hämmästyttänyt kaksi asiaa.

Ensimmäinen on se, mitä tällä lailla oikein yritetään saavuttaa. Kun käytäntö on julkinen, miksi yksikään rosvo lähettäisi suuria salaisuuksia firman sähköpostin kautta sen sijaan, että polttaisi ne cd:lle ja kiikuttaisi kotiin ja lähettäisi sieltä? Lisäksi suuren yrityksen sähköpostilokit ovat jättiläismäisiä, joten niistä on vaikeaa löytää mitään muuta kuin todistusaineistoa mahdollista oikeudenkäyntiä varten. Mitään aikaista puuttumista tms. vahinkoja minimoivaa ei tätä kautta voida saavuttaa.

Toinen on se, miksi lakia vastustetaan. Oleellisestihan tämä käytäntö ei eroa mitenkään julkisen sektorin ja joidenkin yksityistenkin yritysten postikeskuksista, joissa kirjataan jokaisen kirjeen lähettäjä ja vastaanottaja listaan, jotta voidaan esimerkiksi lakifirman tapauksessa tarvittaessa olla varmoja siitä, että paperit on todella lähetetty asiakkaalle tai oikeuteen, ja julkisella sektorilla se, että viranomaispäätökset ovat lähteneet sinne minne pitääkin. Tämä käytäntö on ollut vallalla varmaan niin kauan kuin on ollut postipalveluja, ja ainakaan viimeiseen sataan vuoteen kukaan ei ole älähtänyt asiasta. Mutta nyt kun asia haluttaisiin toteuttaa internetissä, jotkut huutavat kuin hinaajat.

Minusta nyt ovat etupäässä vastustusmielessä liikkeellä ns. usual suspects. Samat naamat ja järjestöt, jotka vastustavat kaikkia asioita, jotka liittyvät internetiin. Minusta on alkanut näyttää hieman siltä, että jotkut ovat juuttuneet 90-luvun alun internet-ideologiaansa. On yksinkertaisesti omaksuttu ajatus, että koska joku asia on internetissä, siihen ei saa puuttua työnantaja, lainsäätäjä, poliisi, paavi tai kukaan muukaan, koska määritelmän mukaisesti internetissä tapahtuvia asioita ei saa valvoa ja säännellä mitenkään.

En minä tiedä onko tuo laki tarpeellinen. Tuntuisi ettei ole. Mutta sen vastustamisen perusteet tuntuvat olevan kovin puolivillaisia ja vaikuttaa lähinnä siltä, että ne on keksimällä keksitty, koska ei kuitenkaan haluta sanoa ääneen, että kaiken internetissä pitää olla sääntelemätöntä ja vapaata kun kerran 20 vuotta sittenkin oli.

Noista ajoista internet on muuttunut pienten yliopistohikinörttipiirien jutusta kaiken kansan asiaksi, ja on selvää, että tämä muutos aikaansaa ennemmin tai myöhemmin tarpeita huomioida asia lainsäädännössäkin. Kyse ei enää ole asiasta, joka voi perustua johonkin risupartojen aikanaan kirjoittamiin etiketteihin ja itsesääntelyyn.

Olen kirjoittanut tästä joskus aiemminkin jossain, mutta menköön nyt taas.

Menisikö Suomessa mitään perustavalla tavalla rikki, jos irtisanomisiin tähtäävästä yt-menettelystä luovuttaisiin ja korvattaisiin se lisäämällä nykyisiin työuran pituudesta riippuviin irtisanomisaikoihin kaikille kuusi viikkoa? Tai ainakin tehtäisiin niin, että tämä olisi oletusarvo ja yt-menettely kuljettaisiin läpi vain, jos työntekijäpuoli niin vaatii.

Nykysysteemi on monella tapaa ikävä. Neuvottelut kestävät kuusi viikkoa, mutta koska niiden ei tarvitse päätyä yhteisymmärrykseen, työnantaja voi tehdä sen mitä ajattelikin tekevänsä kunhan vain lusii neuvottelupöydässä tietyt, tukevasti kuviokellunnalta haiskahtavat rutiinit. Työnantaja siis saa mitä haluaa 6 viikkoa + irtisanomisaika -aikataululla. Työnantaja häviää nykytilanteessa sen, että on menettelytaparikkomus ilmoittaa joillekin yt:n alaisille henkilöille, että teitä ei irtisanota, joten voi hyvin käydä niin, että hyvän markkina-arvon avainhenkilöt siirtyvät naapurifirmaan ennen kuin tuo kuusi viikkoa on kulunut, vaikka alun alkaen ei ollut mitään suunnitelmaakaan heidän irtisanomisekseen. Tähän on olemassa harmaalla alueella kulkevia kiertoteitä, mutta siltikin kyse on puliveivaamisesta.

Työntekijän vinkkelistä tuo kuusi viikkoa on löysässä hirressä roikkumista. Kaikki tietävät, ettei mikään neuvotteluissa muutu, mutta siinä vaiheessa kun irtisanomisuutinen kerrotaan ja neuvottelu alkaa, alkaa myös epävarmuus. Tämä on henkisesti ikävää aikaa ja aivan turhaa painolastia muutenkin raskaassa tilanteessa. Toisaalta kun kukaan ei varmasti tiedä saavansa potkuja, tuota kuutta viikkoa ei voi hyödyntää mitenkään järkevästi esimerkiksi uuden työpaikan etsintään, koska tuo aika pitää teeskennellä toimistolla lisäarvoa tuottavaa pikku työmuurahaista siinä toivossa ettei arpa osu kohdalle, vaikka motivaatio onkin täysin nolla.

Mitäpä jos irtisanomisaika siis vain pitenisi kuusi viikkoa ja (ainakin) tuo viimeinen kuusiviikkoinen olisi ilman työvelvoitetta? Uutispommi tulee kertarysäyksenä eikä ilmoitus yt:stä ensin ja irtisanomisesta myöhemmin. Kun työvelvoitetta ei ole, tuon ajan voi käyttää johonkin itsensä kannalta hyödylliseen kuten vaikkapa akkujen lataamiseen lomalla tai uuden työpaikan aktiiviseen etsintään sen sijaan, että se käytetään henkisesti raskaaseen ilveilyyn toimistolla. Kun ilmoitusasia on kertarysäys, ei-irtisanotut voivat jatkaa töitä sangen pian kuten ennenkin eikä heille tule kuuden viikon ahdistavaa odottelua.

Ammattiliittojen arvovalta ehkä kärsii kun niitä ei tarvita turhanpäiväisiksi neuvotteluosapuoliksi irtisanomisissa, mutta nähdäkseni työläisten edut ja hyvinvointi lisääntyvät. Ja koska liittojen kuuluu olla jäsentensä asialla eikä oman näennäistarpeellisuutensa lipunkantajia, niillä on todella hankala tehtävä perustella, miksi duunarin etu on tuo kuuden viikon pakkopulla.

Tämä on yksi kestopuheenaiheista. Kuten keväinen koirankakkakeskustelu ja talvinen “talvi yllätti autoilijat” -jankutus.

Tällä kertaa erikoista on kuitenkin se, että asiaan on otettu vahvasti kantaa myös Ruotsista. Liekö ollut jotain tekemistä sillä, että ruotsalaiset lähettivät vuosi sitten Suomeen jonkun politrukin, jonka tehtävänä on puolustaa Suomen kaksikielisyyttä, ja tieto keskusteluista Suomessa kulkee nyt nopeammin Ruotsiin.

Tänään ruotsalaiset ovat olleet huolissaan siitä, että suomalaiset osaavat enää turistiruotsia. Havainto on epäilemättä aivan oikea. Itse osaan tuottaa ruotsia nykyään suunnilleen sen verran, että osaan sanoa terassilla “stor stark, por favor” jos paikalla ei ole alkuasukasta tilaamassa ja tarjoamassa.

Koulua ja opetusta koskevien johtopäätösten tekeminen havainnoista on kuitenkin väärä. Muistelen ammoisista ajoista, että ylioppilaskirjoituksissa sain ruotsista reippaasti yli 290 pistettä 300:sta ja se oli ehdottomasti paras suoritukseni tuossa arpajaisessa. Tästä voisi siis päätellä, että osasin ruotsia suunnilleen niin hyvin kuin mitä kouluopetus pystyy täysin ummikolle opettamaan. Siitä huolimatta olen itse tuossa alemman turistiruotsin kategoriassa.

Tämä ei johdu opetuksen vähäisyydestä tai huonoudesta vaan siitä, että mitään kieltä ei opi kunnolla pelkästään koulussa vaan sitä pitäisi myös käyttää. Kun en pitänyt ruotsin kielen taitoa missään määrin tarpeellisena asiana, en erityisemmin tehnyt asialle mitään. Helsingissä ruotsin kieleen ei törmää missään ellei ole duunissa Stockmannin kassalla tai jonkun hotellin respassa. Tietysti osa tutuista sitä puhui, mutta ei minun ikäisissäni pääkaupunkiseudulla ollut yhtään suomea taitamatonta, joten missään yhteydessä ei ollut tarvetta puhua ruotsia kenellekään tai edes kuunnella sitä. Kun puuttui tarve ja motiivi, tulos on se mitä se nyt on.

Tässä mielessä on aivan samantekevää, opetetaanko ruotsia pakolla vai ei. Tulokset ovat aivan samat vapaaehtoisen ja pakollisen opetuksen suhteen, sillä joka tapauksessa kouluopetuksen päälle pitää tehdä paljon ennen kuin kielitaitoa voi sanoa hyväksi. Oma englannin kielen taitoni oli jo lukion loppuun mennessä saanut tuekseen 5000-10000 sivua luettua kirjallisuutta ja sanavarasto sen pohjalta aivan toinen kuin pelkän kouluopetuksen varassa oleville. Mutta en ollut oikeastaan käynyt tuolloin missään kovin kaukana ulkomailla, joten kuullun ymmärtäminen oli hyvin keskinkertaista, mutta luetun ymmärtäminen täysin sujuvaa kuten myös värikkään tekstin tuottaminen.

Totuus on se, että vahvasti kaksikielisiä alueita lukuunottamatta suomenkielinen ei altistu ruotsin kielelle missään. Kaupungilla sitä ei tarvitse. Ruotsinkielisiä sanomalehtiä ei viitsi Suomessa lukea, paitsi jos halua lukea aviisia, jonka 16 uutissivusta kymmenen käsittelee käsipalloa ja neljä kouluratsastusta. Ruotsinkielinen TV-kanava lienee hieman petrannut viime aikoina, mutta 80-luvulla sieltä ei tullut mitään sellaista, mitä silloinen nuori olisi jaksanut katsoa.

Edes ruotsalaisten kanssa töiden tekeminen ei enää tuota altistusta tuo. Se, että johonkin suomiruotsitiimiin sattuu sellaisia suomalaisia, jotka kaikki osaavat ruotsia niin hyvin, että sillä voi tehdä töitä, on sangen harvinainen sattuma. Itse sanoin erinäköisissä vapaamuotoisissa tilaisuuksissa, että sen kun puhutte vaikka volapyykkiä, minä ymmärrän mitä ymmärrän mutta vastaan englanniksi. Töitä taas ei minun kielitaidollani pystynyt tekemään ja omani varmaan oli sieltä parhaimmasta päästä kun sentään ymmärsin jotakin humalaisten ruotsalaisten sönkötyksestä. Joten käytännössä työkieli on englanti. Nordea yritti tehdä ruotsista konsernikieltä ja kouluttaa suomalaisia, muttei siitä mitään tullut ja siirtyivät vuoden jälkeen englantiin.

Tässä tilanteessa pakollista toisen kotimaisen kielen opetusta on vaikea perustella mitenkään. Osa valitsee sen vapaaehtoisena kuitenkin ja loppujen kannalta on aivan samantekevää, opetetaanko heille ruotsia/suomea vai ei.

Kansantaloudellisesti ajatellen Suomessa tarvitaan ruotsia siihen, että saadaan vientiyrityksiin ruotsia puhuvia myyntidroideja, jotta Ruotsiin voidaan myydä asioita ruotsiksi ja saada siitä pieni kilpailuetu. Tämä onnistuu aivan hyvin kaksikielisten ja vapaaehtoisten suomenkielisten voimin.

Pohjoismaiseen yhteistyöhön osallistuminen on rutiinivalhe, sillä tuo yhteistyö ei nykypäivänä tarkoita suuria. Ne valitsevat jossain kerhossa vuoden tylsimmän kirjan ja jakavat jotain kulttuuriapurahoja, mutta sangen marginaalisesta puuhastelusta on kysymys. Lähinnä siksi, että viisi pohjoismaata ovat yhteisestä taustastaan huolimatta tänä päivänä täysin eri teillä. On Natoa ja ei-natoa, eu:ta ja ei-eu:ta, euroja ja pesoja, talousrakenteeltaan hyvin erilaisia maita. Joku aina väläyttelee, että eu:ssa pitäisi perustaa joku pohjoinen blokki pohjoismaisen yhteistyön varaan, jotta asiat etenisivät halutusti, muta se tyssää aina siihen, ettei ole ensimmäistäkään asiaa, josta maat olisivat samaa mieltä. Kun yhteistä mielipidettä ei pystytä rakentamaan tärkeissä asioissa, jäljelle jää kulttuuripuuhastelu. Ja se on kovin pienen piirin juttu.

Mielenkiintoista on sekin, että toisaalta pakollista kieltenopetusta puolustetaan ruotsinkielisten palvelujen turvaamisella. Toisaalta kuitenkin koululaitos tunnustaa implisiittisesti tässä tehtävässä epäonnistuvansa, sillä korkeakouluissa on kielikiintiöitä kaikkein rahakkaimpiin hommiin johtavissa paikoissa eli lääkiksessä ja oikiksessa juuri tuolla samalla perusteella.

Valtiot Euroopassa kuten myös siirtomaissa ovat lähteneet kilvan velkaelvytyksen tielle. Epäilemättä keinossa on jotain hyvääkin, kuten kirjoitettu on, mutta asian kanssa pitää olla euroalueella varovainen.

Reunamaan on pakko pitää velkaantuminen sen verran kurissa, että luottoluokitus pysyy AAA:na. Jos sitä lasketaan, lainarahan hinta nousee paljon. Juuri vähän aikaa sitten Espanjan AAA-luokitus pudotettiin ja korkoero pohjoiseen Eurooppaan venähti puoleksitoista prosentiksi, mikä on hemmetin paljon.

Syy tähän on yksinkertainen. Rahaa lainaavat tahot tekevät erilaisia riskinhajautusoperaatioita. Jos ne haluavat lainata euroja ja ulkomaisina kasvattaa euroriskiään tai eurooppalaisina lainata kotivaluutassa, ne voivat lainata rahat aivan hyvin maksukykyisiksi arvioiduille maille kuten vaikkapa Saksalle tai Suomelle. Niillä ei ole mitään varsinaista pakkoa lainata rahaa Espanjalle tai Kreikalle hajautus- ja riskinhallintasyistä, joten ainoa motiivi lainata rahaa ongelmavaltioille on siitä saatava selvästi kovempi hinta.

Ero on nimenomaan euromailla iso. Jos Britannian luottoluokitus laskee, rahan hinta nousee muttei yhtä paljon, koska yhtenä maailman suurista talouksista ja valuutoista jokainen riskinhajauttaja sijoittaa jotakin myös tänne.

Tässä mielessä Suomessa on nyt mietittävä tarkasti, miten paljon velkaa on varaa pompsauttaa laman torjumiseksi. Jos Suomen luottoluokitus laskee, jälki on vielä rumempaa kuin Espanjassa. Jos korkopapereissa muutos on neljästä prosentista kuuteen, se on vuosittaisina korkomenoina miljardin euron juttu, mihin Suomella ei olisi varaa.

Mielestäni Vanhasen ehdottama yritysten kela-maksujen poisto, joka maksaa 800 miljoonaa vuodessa, on esimerkki väärästä toimenpiteestä. Se ei tuo juurikaan rahaa suomalaiseen kulutukseen toisin kuin tuloverojen alentaminen, mutta maksaa älyttömiä summia. Kyllähän yrityksille tietysti raha kelpaa, mutta vaarana on, että tuloksena on pysyvä lovi valtiontalouteen. 800 miljoonaa on valtion budjetissa iso raha, eikä meillä ole em. syistä varaa lainata tuota rahaa kuin vuoden pari, sen jälkeen se pitää joko säästää jostain tai ruveta taas tuota maksua perimään.

Jos tuolla rahalla alennettaisiin keskituloisten palkansaajien tuloveroja, se päätyisi pääosin kulutukseen. Nyt se päätyy isolta osin osinkoina ulkomaille, mistä ulkomaiset eläkeyhtiöt epäilemättä kiittävät.

Suomen taloudessa on pelivaraa johtuen pitkään ylijäämäisestä julkistaloudesta. Mutta nyt näyttää hieman siltä, että vallitsee kilpailu siitä, kuka onnistuu ehdottamaan isoimpien summien äyskäröintiä velaksi sinne sun tänne. Kun vielä valtaosa ehdotuksista sisältää menoautomaatin sen sijaan, että ne olisivat kertaluontoisia investointeja esimerkiksi Pietariin parissa tunnissa vievään rantarataan, näiden yhteisvaikutus on erityisen pelottava. Menoautomaatissakin on järkeä, jos se on nähtävissä investoinniksi tulevaisuuteen. Tällaisia kohteita voisi löytyä koulutukseen ja perustutkimukseen panostamisesta.

Mitään tuottamattomat tukiaisautomaatit pitää kuitenkin lopettaa joskus, mutta poliittisesti kyse tulee olemaan vaikeasta asiasta.

Näin ollen poliitikot todennäköisesti vitkuttelevat kohtuuttomasti valtiontalouden tasapainottamisessa sitten kun lama on ohi. Nyt sovittu miljardin tukiainen vaikuttaa helposti seuraavat kymmenen vuotta ennen kuin joku uskaltaa siihen koskea.

Kävin tänään Jermyn streetillä. Kenkiä olisi pitänyt ostaa, mutta ostinkin kaikkea muuta.

Tänä vuonna alennusmyyntiprosentit herrasmiesten vaatekaupoissa olivat selvästi isommat kuin vuotta aiemmin. Ja mikäs tuossa törsätessä. Kaikennäköistä on ollut ostoslistalla pitkään ja kun vastaan käveli hyvältä näyttävä tweed-takki, asianmukaiset housut lopputalveksi ja työpaitoja 70% alennuksella tai jotain, nyt näitäkin on sitten hankittu ja kunhan pari paria kenkiä vielä jostain löydän, ei ole mitään syytä asioida vaatekaupassa ennen kuin käyn seuraavan kerran siirtomaissa.

Jermyn streetin kaupoissa on muutenkin kiva käydä. Inhoan noin teoriassa vaateostosten tekemistä, mutta tuolla ahdistaa hieman vähemmän. Jos menee tavarataloon, siellä on myyjinä jotain 20-vuotiaita pimuja, jotka eivät tiedä miesten pukeutumisesta oikeastaan mitään, paitsi jos mies on rap-artisti. En ole itse vaateasioissa mikään asiantuntija, joten usein tarvitsen hieman virka-apua alkuun pääsemisessä ja joskus jopa sen selvittämisessä, mikä koko on oikea.

Jollain tavalla valitettavan mennyttä maailmaa edustavalla Jermyn streetillä taas henkilökuntana on kaupoissa usein vanhempia herrasmiehiä, jotka osaavat suoraan sanoa, että tuossa hyllyssä ei ole sinulle mitään, mutta entäpä tämä tässä? Ja että tämä sopii hyvin tuon kanssa, ja tuo pikkutakki on liian iso, ota kokoa pienempi. Ostosten tekoon ei pala tuhottomasti aikaa ja kun on oman näkemyksen lisäksi asiantuntijankin näkemys, voi olla koko lailla varma, että ostostensa kanssa ei näytä sen enempää idiootilta kuin ilman mainittuja hankintoja.

Ihmisen ja luonnon suhde näyttää muuttuneen ainakin Helsingissä jo siinä määrin etäiseksi, että pelastuslaitosta on kiusattu tämä päivä soittelemalla sinne joutsenista, joilla on kylmä.

Siis ihan oikeasti. Jos joutsenet eivät viihtyisi Suomen ilmastossa, ne asuisivat jossain muualla kun liikkuminen paikasta toiseen on aika helppoa. Lisäksi luonnossa on aivan “luonnollista” ja järkevää, että eläimiä kuolee luonnonolosuhteiden takia. Pakkanen, kuivuus, kuumuus, tulva, tulivuorenpurkaus ja muut sensellaiset tappavat eläimiä kuten kuuluukin. Populaatiot pysyvät oikean kokoisina ja lisäksi tapahtuu luonnonvalintaa. Oikeaan paikkaan asumaan päätyneet elukat kukoistavat ja lisääntyvät, ja väärään paikkaan päätyneet kuolevat pois.

Onko sosialidemokratia ja holhousvaltio mädättänyt kansakunnan sielun jo siihen pisteeseen, että kun kukaan ei enää keksi, miten ihmisten holhoamista ja paapomista voisi lisätä, ryhdytään holhoamaan eläimiä ja pelastamaan niitä asioilta, joita ei ole keksitty puoluetoimistossa, kuten esimerkiksi luonnolta?

Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Järventaus haluaisi torjua lamaa laskemalla ilmeisesti yksipuolisella sanelulla palkkoja.

Keino on jokseenkin älytön, koska lama syvenee entisestään kun kotimarkkinatkin lakkaavat vetämästä, joten sen nerokkuus on lupa kyseenalaistaa suurena laman torjujana. Lisäksi keino ei ole mikään erityisen uusi tai omintakeinen.

Paikallisia sopimuksia on tehty maailman sivu jos firmassa on vaikeaa. Itsekin olen ollut töissä firmassa, jossa tällainen diili on tehty. Sen sijaan, että palkat vain joustavat alaspäin aina jos pikku yrittäjällä menee hiukan huonommin, tällaisessa sopimuksessa keskeinen elementti on siirtyminen bonusjärjestelmään. Tämä on kuukausittain firman tulokseen sidottu ja jos firma tekee tappiota, palkka on vaikkapa -10%. Jos tulos on plusmerkkinen, summan suuruudesta riippuu, onko bonus 0, 10%, 20% vai 30%. Yleensä työväen saa suostuteltua tällaisiin ratkaisuihin ja yksikään liitto tai ay-jyrä ei asiaa vastusta.

Mutta ei tämä ollut Järventauksen ajatus, koska siinähän duunari voisi rahallisesti hyötyä jotakin.

Järventaus edustaa jokseenkin tyylipuhtaasti karikatyyriä suomalaisesta pienyrittäjästä. Siinä, missä omaa firmaansa pyörittävät ovat mukavaa väkeä kuten myös vähän suurempia yrityksiä omistavat, muutaman hengen pajojen pitäjät tuntuvat olevan kohtuullisen ynseää sakkia. Eivät kaikki, mutta aivan liian moni kuvittelee olevansa jonkunnäköinen kansantalouden selkäranka ja huomattavasti tärkeämpi henkilö kuin mikä asiassa on totuus. Kun lisäksi tämä sakki pääasiassa tuntuu keskittyvän firmaansa ja bisneksiinsä ja heidän kanssaan vapaa-ajan viettäminen ilman jatkuvaa rönsyilyä työasioihin on hankalaa, nämä ihmiset eivät ole välttämättä edes kovin sivistynyttä joukkoa kun aika kuluu työasioissa eikä ympäröivään maailmaan tutustumisessa.

Kenenkään yrittäjän on asiasta turha vetää hernettä nenäänsä. Jos kuvaus ei osu kohdalle, se on hyvä. Jos osuu, lienee syytä harrastaa itsetutkiskelua ennen kuin räyhää minulle.

Järventauksen visio siis haluaa maksimoida yritysten voitot ja siirtää riskit työntekijöille hyvin epämääräisin perustein. Työnantaja voi jo nyt lomauttaa henkilöstöä sangen vaivatta jos kauppa ei ota käydäkseen. Tämä on reilu tapa, koska silloin ei tehdä töitäkään. Palkkajoustoa kyllä löytyy, mutta sillä on hinta tekemättömän työn muodossa. Jos työtä pitää tehdä, siitä maksetaan sovittu hinta eikä mussuteta, että työtä pitäisikin nyt tehdä selvästi halvemmalla kun on lama.

Muistamme kuitenkin, että mainittu Järventaus on vaatinut viime vuosien huippusuhdanteen palkkamalttia, koska näin kasvatetaan firmojen kykyä sietää pahoja päiviä. Kun parin prosentin tupoja voidaan pitää palkkamaltillisina ratkaisuina, huutoon on siis vastattu. Missähän nämä puskurit nyt ovat, vai onko ne putsattu pikkufirmoista osinkoina?

Juuri tällaiset kannanotot ovat toisaalta juuri niitä, joiden takia Järventauksen ja pienyrittäjien tie tupopöytiin on syytä pitää tukossa. En ole erityisempi nykyisen työmarkkinamekanismin ystävä, mutta siellä nyt sentään muutamaa häirikköalaa lukuunottamatta asioita saadaan sovittua usein aikamiesten kesken terveellä järjellä. Neuvottelut eivät aina ole helppoja, mutta niissä on tietty balanssinsa, joka tuntuu tuottavan tuloksia. Jos sinne otetaan mukaan jotain pienyrittäjäsakin suursmurffeja räksyttämään omiaan ja vaatimaan itselleen kaikkea ja duunareille ei mielellään mitään, tuo balanssi on helppoa rikkoa. Jolloin rikotaan koko mekanismi.

Olen aina pitänyt kaupunginosayhdistyksiä jonkunnäköisenä marisemisen ja kaikkien asioiden vastustamisen maailmanmestareina. Kaikkien asioiden vastustamisessa niitä ei edelleenkään voita kukaan, mutta Suomen Yrittäjät hengittää tukevasti niskaan, tai on saattanut jo mennä turvan mitalla oli marisemisen ylevässä puuhassa. Kun talous kasvaa kohisten, yrittäjät marisevat. Kun on lama, yrittäjät marisevat. Jos sataa, kuuluu marinaa. Kuten myös silloin jos paistaa.

Jos joku haastattelee kerhon pomoja, ikinä kukaan ei mainitse millään tavoin hyötyneensä esimerkiksi maailman parhaaksi rankatusta peruskoulutuslaitoksesta tai yhteiskunnan vakaudesta.

Sen sijaan maristaan vuodesta toiseen palkkojen suuruudesta, palkankorotusten suuruudesta, irtisanomisaikojen pituudesta, veroista, riittämättömistä tukiaisista ja siitä, etteivät pienyrittäjät vieläkään pääse tupopöytään.

Nyyh.

Voima-lehti julkaisi parodian automerkin mainoksesta. Volvo otti ja suuttui ja uhkasi oikeustoimilla.

En ole mikään suurensuuri Voima-lehden lukija, mutta asia on yhteiskunnallisesti kiinnostava. Kyseessä oli ns. vastamainos, jossa tehdään parodia jostain yrityksen omasta mainoksesta ja pyritään murskaamaan sen luomia mielikuvia.

Sen mitä muistan Otaniemen talousoikeuskursseilta, saa minut miettimään, että Volvo on nyt protesteineen hiukan eksyksissä ja yrittää lähinnä pelotella. Mutta jos näin ei ole ja tämäntyyppinen toiminta on kiellettyä, ollaan mielestäni aika hukassa sääntöjen laatimisessa.

Yritykset voivat markkinointiviestinnässään luoda aivan millaisia mielikuvia tahansa. Totuuden löytämiseksi on siis oltava mahdollisuus käsitellä yrityksiä ja niiden viestintää muussakin kuin positiivisessa ja myyntiä edistävässä sävyssä. Jo kriittinen suhtautuminen mainontaan ylipäätään edellyttää oikeutta ilmaista tämä kritiikki jotenkin. Jos nyt lähdetään siitä, että yrityksen nimestä, tuotteen nimestä ja firman logosta ei saisi tehdä parodiaa ja käyttää tätä satiirin muodossa, antaisimme käytännössä yrityksille vallan pitkälti päättää siitä, mitä niistä kerrotaan ja mitä ei. Tämä ei voi olla kokonaisuuden kannalta hyvä.

Samalla tavalla julkisuuden henkilöt ja poliitikot yrittävät toisinaan paheksua heistä ja heidän tekemisistään tehtyä karikatyyriä, mutteivät nämä ole koskaan menestyneet. Kun lukijalle on ilmeistä, että kyseessä on parodia eikä sillä ole mitään tekemistä parodioitavan ihmisen, firman tai tuotteen kanssa, kuten mielestäni tässä Voiman antimainoksessa on, se pitää vain niellä.

Firmoja tietysti kiukuttaa, kun heidän rakentamaansa yrityskuvaan puhkotaan reikiä, mutta ei voi mitään. Ei yrityskuva ole mikään monoliitti tai jumalhahmo, joka ansaitsisi ainoastaan kunnioitusta ja palvontaa eikä lainkaan kritiikkiä.

Voima-lehti antoi luvan tämän pläjäyksensä julkaisemiseen, joten tässäpä tuo hengentuote automafian kiusaksi. Jos minä olisin Volvon lakimies, minua ehkä hieman hävettäisi.

En ole pahemmin viitsinyt käsitellä uskonasioita, koska minulla ei ole niistä mitään kovin voimakasta mielipidettä itselläni, ja toisaalta suon jokaiselle oikeuden olla uskossaan autuas. Tämä juttu on pitkäpiimäinen rämmintä kirkkojen suossa, joten jos asia ei kiinnosta, odota seuraavaa artikkelia.

Muistan yli 20 vuoden takaa joltain lukion historian tunnilta opettajan vastauksen kun kysyin jotain tai vastustin jotain tai mussutin jotain joka liittyi jotenkin kristittyihin kirkkoihin tai uskontoon. Edesmennyt, kunnianarvoisa Markku Kierikka osasi valita sanansa oikein ja sanoi muistaakseni näin: "Niin, et sinä Hannu varmaan kristinuskoa ja sen oppia tässä arvostele, vaan kirkon organisaatiota".

Koska muistan jonkun yksittäisen lauseen 80-luvun puolenvälin paikkeilta, se on selvästikin tehnyt minuun vaikutuksen.

Nuo pätevän opettajan viisaat sanat ovat olleet ehkä jonkunnäköinen johtotähti kun olen omaa suhtautumistani vuosien myötä rakentanut. Minulle uskonnot oppeineen ovat asioita, joihin en halua puuttua. Lainsäädäntö kulkee meidän yhteiskunnassamme uskonnon edellä, eli yleisesti sopivat normit asetetaan sitä kautta. Mutta jos jonkun Jumala käskee käyttämään valkoista paitaa maanantaisin ja punaista torstaisin, suon tosiuskoville oikeuden näin tehdä ja parhaani mukaan yritän välttää tilannetta jossa joudun määräämään heidät pukeutumaan siniseen paitaan maanantaisin.

Kuten vuosi sitten kirjoitettu on, kirkot eivät sen sijaan tällaista kunnioitustamme ansaitse.

Nykyisessä protestanttisessa maailmassa kirkot painiskelevat sen tosiasian kanssa, että jäsenet ja ylipäätään millään tavoin näihin kirkkoihin kuuluvaisuutta tuntevat siirtyvät luonnollista tietä ilmavoimiin, ja nuorempia kirkot ja niiden sanoma eivät kiinnosta millään tavoin. Toisaalta sitten katolinen kirkko porskuttaa edelleen vahvana vaikuttajana katolisessa maailmassa. Ei sielläkään nuorempi väki kirkossa käy, mutta huomattavasti useammalle siellä kirkolla on joku rooli elämässä kuin protestanttisessa maailmassa.

Britanniassa on laskettu, että täällä on vuonna 2010 enemmän uskontoa harjoittavia muslimeja kuin uskontoa harjoittavia kristittyjä.

Protestanttiset kirkot olivat aikansa tuotos. Kristinoppia oli yritetty reformoida jokunenkin kerta ennen kuin homma onnistui ja yrittäjä ei päässyt roviolle kulkematta lähtöruudun kautta. Saksassa reformi ei ollut millään tavoin ainutlaatuinen, mutta uskonto, joka suostui ratkaisemaan ylimuistoisen investituurariidan maallisen vallan hyväksi, sai taakseen voimaa. Vaikka Jeesus opetti jättämään keisarille sen, mikä keisarin on, joka paikkaan lonkeronsa tunkenut katolinen kirkko oli keskiajan maailmanvalta. Maalliset ruhtinaat olivat alamaisia paaville ja kirkon vahva organisaatio juuri pois kapinahengen.

Kun sitten viimein Luther onnistui olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja tarjoamaan saman uskon mutta jättämään keisarille keisarin hommat, Alppien pohjoispuolinen Eurooppa pääosin luterilaistui. Ei siksi, että aate olisi uskontona ollut ylivertainen. Vaan että se oli maallisesti ylivertainen. Samantapainen kuvio synnytti Englannin kirkon. Paaviin kyllästynyt ja herra ties kuinka monetta kertaa naimisiin halunnut Henri VIII ei enää jaksanut pureskella avioerosotkujensa seassa paavin bullaa vaan totesi, että tämä on nyt oma kirkkonsa, ja koska Englannissa oli jo ollut reformisteja John Wycliffen lailla, pomon lisäksi vaihtui myös doktriini.

Protestanttisten kirkkojen historia on sittemmin ollut lähinnä vallankahvan historiaa. Jos ruhtinas kannatti jotakin, kirkko kannatti sitä myös. Jos ruhtinas vastusti, niin vastusti kirkkokin. Tai ainakin piti asiasta näppinsä erossa, sillä muuten joku piispantapainen olisi saanut käydä tarjoilemassa päänsä pölkyllä.

Kun kuninkaat joko katosivat tasavaltalaistumisen tieltä tai jäivät lähinnä muodollisiksi hallitsijoiksi parlamenttien ja pääministerien taakse ja siirryttiin nykyisen kaltaisen politiikan kauteen, kirkkojen toiminnassa tapahtui taas muutos. Kun aikaisemmin kuningas oli ollut vallankahvassa noin suunnilleen sukupolven verran, nyt vallankahva ja ajatukset saattoivat vaihtua muutaman vuoden välein.

Näin itse asiassa jo 250 vuotta sitten katkesi yhteys kirkon ja valtion välillä, vaikka sitä juridisesti ylläpidetään esimerkiksi Suomessa, jossa sitä ei koskaan henkisesti ollutkaan.

Tämän päivän protestanttinen kirkko on tuon ajan lapsi. Uskonpuhdistuksen jälkeen se lakkasi puhumasta Jumalan sanaa ex cathedra ja kun paavinvalta kiellettiin, ei ollut enää yhtä miestä, joka kertoisi Herran tahdon. Parlamentarismiin siirtymisen jälkeen kirkko lakkasi olemasta majesteetin äänenkannattaja. Kun jatkuvuus oli poistettu sekä uskonnolliselta että maalliselta puolelta, kirkot muuttuivat enemmistön ääntä myötäileviksi organisaatioiksi. Ei Kari väärässä ollut piirtäessään pilakuviinsa kokoomuslaisia kypäräpäisiä pappeja.

Nykyinen kirkko näyttää taas muuttuneen. Se yrittää pestä käsiään moral majorityn äänenkannattajan roolista, ja nykyiset kirkon kannanotot myötäilevät populistisesti sitä, mitä punavihreä nuoriso haluaa kuulla. Puhutaan köyhistä ja ympäristöstä ja kehitysmaista ja piipitetään pehmeistä arvoista. Aina viisi tai kymmenen vuotta jälkijunassa.

Näin kirkko tietysti saa tehdä, mutta tämä pitkän ajan kehitys on syy siihen, miksi kirkko ei merkitse useimmille mitään. Vaikka heillä olisi henkilökohtainen vakaumus, se harvoin kanavoituu kansankirkon kautta. Siinä, missä katolinen kirkko tarjoaa jatkuvuutta ja perinteitä, protestanttinen kirkko ei tarjoa mitään muuta kuin muutaman vuoden vanhoja teemoja eri suulla. Se ei ole minkäänlainen kiinnekohta ja pysyvyyden tuoja, koska sen oppi tuntuu vaihtuvan vähän väliä. Siinä, missä katolinen kirkko ei jousta doktriinista tippaakaan mutta antaa syntiselle ehkäisyä käyttäneelle anteeksi kymmenen ave marian jälkeen, protestanttinen kirkko yrittää myötäillä kuolevaisten tahtoa eikä siinä suuremmin onnistu.

Näin ollen muun protestanttisen Euroopan tie on sama kuin Britannian, eli jämäkän uskon ja opin varaan rakennettu islam on aktiivisesti tunnustetumpi uskonto kuin tuuliviirin lailla pyörivä protestanttisuus.

Jos unohdetaan uskonnollinen perspektiivi ja siirrytään maalliseen, huomataan, että läntisen maailman tieteen, taiteen ja kulttuurin valtikka siirtyi protestanttiseen maailmaan suunnilleen silloin kun tuo maailma syntyi.

Eikä asemaa näytä uhkaavan maailmassa toistaiseksi mikään.

Matti Vanhanen esittää perheverotukseen siirtymistä, ja häntä on haukuttu menneessä maailmassa elämisestä.

Haukkujat ovat oikeassa.

Vanhasen idea oli se, että alle kaksivuotiaiden lasten vanhempia yhteisverotettaisiin, jotta toinen (lue: äiti) voisi jäädä kotiin ja toinen voisi paiskia niska limassa duunia. Ajatus on huono monin tavoin.

Ensinnäkin, kaksi vuotta on sangen lyhyt aika kun siitä otetaan pois äitiys- ja isyyslomat. Lopulta tuloksena olisi rakennelma, jossa verotus olisi puolitoista vuotta erilainen, täysiä verovuosia kertyisi vain yksi. Tuloksena olisi sekava aparaatti, jossa verot ja niiden määräytymisperusteet vaihtuvat vähän väliä. Toisekseen, tällainen hanke käytännössä heikentää tasa-arvoa työmarkkinoilla, sillä se motivoi pienempipalkkaista jäämään kotiin, ja pienempipalkkainen on usein ammatinvalintasyistä äiti.

Kolmas ongelma liittyy siihen, että rakennelma sorsii muita paitsi kristillisiä ydinperheitä. Mitä tapahtuu jos vanhemmat eivät ole naimisissa, tai eivät edes asu samassa osoitteessa kun molemmat ovat vaikkapa opiskelijoita eri puolella Suomea? Entä jos vanhemmat eroavat? Kuka saa silloin verohyödyn vai motivoidaanko rahalla ihmiset elämään mahdottomaksikin muuttuneessa parisuhteessa? Entä jos lapsen isä on tuntematon? Jostain vieraalta planeetalta vaivoiksemme tipahtanut Päivi Räsänen varmaan taputtaa känsäisiä käsiään tällaiselle muinaista perheidylliä pönkittävälle ehdotukselle, mutta ihmiset tuskin taputuskuoroon yhtyvät.

Isoin ongelma tähän ehdotukseen kuten melkein kaikkiin muihinkin vastaaviin, liittyy kuitenkin siihen, että Vanhanen ei kertonut, mistä julkista sektoria supistetaan. Tässähän ajatus on se, että hän haluaisi verottaa lapsiperheitä kevyemmin kuin nyt, joten siis rahaa vyöryy sisään vähemmän. Kun valtio elää jo nyt velaksi, hänen olisi pitänyt kertoa, mistä tuo raha otetaaan. Jos sitä ei säästetä vaan korotetaan ei-ydinperheellisten veroja, eniten hätää kärsimässä on jo muutenkin yhteiskunnan pohjasakkaa edustava yksinhuoltaja. Heidän asiansa eivät ole kauhean hyvällä mallilla muutenkaan, ja asiaa ei auta millään tavoin se, että heille lätkäistään lisäveroja siitä hyvästä, etteivät asu lapsensa toisen vanhemman kanssa.

Jos tilanne Suomessa on se, ettei työnteko kannata ja perheet eivät tahdo tulla toimeen, meidän pitää korjata tämä asia ylipäätään eikä keksiä jotakin pisteratkaisua kahdeksi vuodeksi. Jos työtä verotetaan niin paljon, ettei ihmisillä ole pahemmin motiivia tienata enempää, tai käteenjäävällä rahalla ei tahdo elää, työn veroja pitää laskea kautta linjan ja erityisesti takertua marginaaliveroon. Tämä olisi ollut Vanhaselta huomionarvoisa avaus, mutta koska se merkitsisi hyvinvoivan valtiokoneiston trimmaamista, se on poliitikolle epämieluisa ajatus.

Palkansaajan riistäminen on Suomessa jo niin tapissa, ettei siellä pahemmin enää ole mahdollisuuksia tehdä kiusaa niille ihmisille, jotka eivät elä Matti Vanhasen visioimassa ydinperheidyllissä. Asiaa ei korjata nysväämisellä vaan täydellisellä veroremontilla, jossa kaikki tulot ovat samalla viivalla ja veroprosentin katto on 32. Yhtäkään peruspalvelua tai perustulonsiirtoa ei tarvitse lakkauttaa jos leikkaukset kohdistetaan humpuukiin ja tehottomuuteen.

Kankkulan kaivoja voi löytää vaikkapa suuryritysten tukemisesta, kädettömyyttä osoittavista hankkeista (tutustukaa joskus Autorekisterikeskuksen tietojärjestelmähankkeeseen, joka oli konsulteille todellinen gravy train), tarpeettomista tulonsiirroista (lääke- ja kelakorvaukset satunnaisesti sairaille) ja rahan kierrättämisestä edestakaisin.

Suomessa ja maailmalla lama esittäytyy muunmuassa niin, että palkattomat ylityöt ovat lisääntyneet kun väki ei potkujen pelossa uskalla vaatia oikeuksiaan.

Ylitöistä maksaminen on kuitenkin järkevää sekä firman että työntekijän kannalta. Työntekijän vinkkelistä on ymmärrettävää, että vapaa-ajan haaskaamisesta pitää myös maksaa jotakin. Tämä on ns. no-brainer.

Työnantajan vinkkelistä sen sijaan asia on hiukan monimutkaisempi muttei mahdoton ymmärrettävä. Helppo tapa lähestyä asiaa on se, että useimmille työ on enemmän velvollisuus kuin nautinto, ja jos työn määrää lisätään ja vapaa-ajan määrää vähennetään, ihmiset stressaantuvat, ärtyvät, väsyvät, sairastuvat ja ylipäätään tuottavat huonommin kuin hyvinvoivat ihmiset ympärillä. Ja valkokaulustyössä yleensäkin tuntien lisääminen tuottaa huonosti.

Mutta asiassa on myös toinen puoli, jota olen itsekin työpaikalla todistanut. Jos esimerkiksi IT-hommissa ylityö ei maksa yhtään mitään, firma pakottaa atk-miehet tekemään kaikki päivitykset ja muutokset yö- ja viikonlopputöinä. Tässä tapauksessa nurin oleva sähköpostipalvelu päiväsaikaan on firmalle kulu, mutta jos sen voi tehdä yötyönä ilmaiseksi, kulu poistuu. Joskus erään entisen työnantajan toiminnassa alkoi touhu menemään aika lähelle sitä, että väki oli jokseenkin joka viikonlopun kiinni tekemässä muutoksia.

Kun ylityöt muuttuivat maksullisiksi ja viikonlopputyön tilaaja joutui siitä myös maksamaan, tilaukset vähenivät puoleen. Todettiin, että pieni häiriö jossain päiväsaikaan on pienempi paha kuin maksu työstä. Kun ikävään aikan tehtävällä työllä on hintalappu, firmassa on motiivi miettiä, miten tätä työtä voitaisiin vähentää. Jos vaikkapa joku varajärjestelmä tai jonkun yötyön automatisoiminen maksavat rahaa kuten ne usein maksavat, niitä ei kannata tehdä, elleivät ne vähennä kustannuksia myöhemmin. Jos kustannuksia ei ole kun ylityö on ilmaista, bisnescasea ei synny tehdä mitään.

Ehkä firmat hyötyvät jotain siitä, että ne pelottelevat työntekijänsä raatamaan pitkiä päiviä, mutta tämä osuu omaan nilkkaan myöhemmin.

Toinen vastaava tapaus on se, jossa valkokaulustyöläisten edunvalvojat voisivat viimein ryhdistäytyä, eli matka-ajan laskeminen työaikaan. Nythän matkustamisesta ei makseta useimmille mitään, joten vaikka päivä pitenee lentojen takia, se ei maksa firmalle mitään. Ja kun tarjolla on 10 euroa halvempi lippu vaihdolla ja matka-aikaa lisää neljä tuntia, firman kannattaa ostaa tämä lippu, koska se on pois työntekijän vapaa-ajasta eikä maksa mitään.

Päivärahat eivät ole korvaus tästä vapaa-ajasta vaan se on könttäsummana maksettu kulukorvaus asioista, joita ei tarvitsisi ostaa ollenkaan jos olisi normaalissa elinpiirissään töissä ja kotona.

Kun työntekijän aika ei maksa firmalle mitään, syntyy älyttömiä tilanteita, jossa firma säästää määräämällä työntekijän töihin vapaa-aikanaan. Tuntilaskutusta pyörittävässä konsulttibisneksessä duunarit tietävät, että jos keikka on Espanjassa, sinne pitää lähteä sunnuntaina ja tulla takaisin lauantaiaamuna, koska näin firma saa laskutettua 5*8 tuntia asiakkaalta. Jos työntekijä liikahtaisi yhdeksältä aamulla maanantaina kun työt alkavat ja liikahtaisi takaisin siten, että olisi kotona perjantaina viideltä kun työt loppuvat, firma menettäisi puolentoista päivän laskutuksen. Kun duunari ei hyödy mitään vapaa-ajan poistamisesta, näin kannattaa jälleen kerran tehdä.

Jostain syystä valkokaulusväen edunvalvojat eivät pysty tekemään näille asioille mitään. Ja valittavat sitten kun järjestäytymisaste on niin alhainen ja ay-toiminta ei pahemmin kiinnosta. Miksi se kiinnostaisikaan kun liitot osaavat vain tapella penneistä mutteivät tehdä mitään niille asioille, joista neuvottelemiseen yksittäisen työntekijän voima ei tahdo riittää millään?

Melkeinpä joka maassa keskustellaan juuri nyt siitä, miten ensi vuoden budjettia pitäisi mulkata, että siitä saataisiin elvyttävämpi.

Suomessa tunnutaan lähinnä keskittyvän rakentamiseen ja opposition vaatimukseen, että pitäisi rakentaa vieläkin enemmän. Tämä tie ei kuitenkaan johda mihinkään.

Tämä elvytyskeino on peräisin kultaiselta suljetun talouden, Brezhnevin ja Kekkosen ajalta. Menneen maailman lama oli sellainen, että valkokaulusväki ei huomannut sitä oikeastaan ollenkaan, tehdasduunarit olivat jonkun aikaa pakkolomalla, ja rakennuksilla oli täysin kuollutta. Näin elvytys kohdistettiin rakentamiseen.

Tietysti on järkevää rakentaa tarpeellisia asioita silloin kun rakentaminen on halpaa, mutta tarpeettomia asioita ei kannata rakentaa vaikka sillä olisi kuinka työllistävä vaikutus. Tuon ajan lamassa oleellista oli se, että tehdasduunarit selvisivät lomautuksista ansiosidonnaisella ilman suurempaa murhetta ja rakennusmiehet myös. Rakennusmies saa pahimmassa tapauksessa 500 päivää ansiosidonnaista edelleen, ja kun samalla voi tehdä pimeästi keikkaa tutuille, elintaso ei käytännössä muutu miksikään. Ja rakennusmies tietää, että lama loppuu joskus ja rakentaminen alkaa taas.

Tämä asetelma ei ole muuttunut miksikään rakennusmiesten osalta. Nyt sen sijaan on teollisuusduunareilla edessä toisenlainen sopeutuminen, koska tehtaita suljetaan eivätkä ne enää palaa. 500 päivää voi lusia ansiosidonnaisella, mutta sitten pitäisi tehdä jotain muuta. Pelkkä rakentamiseen keskittyminen sivuuttaa nämä ihmiset kokonaan.

Valkokaulustyöläistenkin tilanne on muuttunut. Ensi kertaa 90-luvun alun lamassa se osui suuresti myös heihin, ja heidän tapauksessaan tilanne on helposti se, että koko ala lähtee Suomesta tai muuttaa muotoaan sellaiseksi, etteivät työt enää palaa. Ennen 90-luvun alun pankkikriisiä joka kaupungin joka kadunkulmassa oli vähintään yhden pankin konttori. Nyt näistä on suljettu kaksi kolmasosaa tai jotain eikä niistä poispotkituille ole pankkikonttorihommaa löytynyt, koska konttoreita ei ole.

Seuraavaksi valkokaulushommista lähtee tutkimusta ja tuotekehitystä. Kun se muuttaa kerran Intiaan, se ei sieltä enää palaa. Näissä hommissa on erityisongelmana se, että ne ovat nyt palkkatasoltaan parempia kuin ansiosidonnaisen työttömyysturvan idioottimaisen leikkurin raja. Joten siis jos on tehnyt jotakin viidellä tonnilla kuukaudessa ja homma katoaa, ansiosidonnaisella ei todennäköisesti maksa edes asuntolainansa lyhennyksiä, joten edessä on asuntojen pakkomyyntejä ja entistä syvempi lama.

Rakentamiseen keskittyminen ja perinteinen elvytys ovat menneen maailman asioita. Kotimainen kysyntä täytyy pitää käynnissä vaikka väkisin, ja tämä tehdään parhaiten tuloveroja alentamalla. Kulutusveroja ei kannata alentaa, koska kauppiaat voivat vaivatta puhaltaa olemattoman kilpailun maassa nämä rahat itselleen.

Ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta pitäisi korjata leikkuriehtoa enemmän tätä päivää muistuttavaksi. Nykyisin leikkuri heilahtaa 2205 euron ylittävältä summalta kuukausituloissa, ja kun suomalaisen keskipalkka on kolmisen tonnia, lienee totuus se, että 2/3 suomalaisista on tuon leikkurin piirissä. Kun vakuutusmaksuissa ei ole leikkuria, ei sitä pitäisi olla maksetuissa korvauksissakaan jos kyse olisi vakuutuksesta eikä tulontasauksesta ja oikeudenmukaisesta herrojen kyykyttämisestä. Kun töitä lähtee alta myös valkokaulusväeltä, heille pitää tarjota sellainen työttömyysturva, etteivät he joudu myymään asuntoaan ensimmäisen vaikeuden tullen.

Koulutukseen panostaminen on vähän niin ja näin. Muuntokoulutus duunarialoilla lienee tarpeellista, mutta valkokaulustyöläisistä ei saa koulutettua metallimiehiä eikä mikään koulu voi opettaa kovin helposti kännykänsuunnittelijaa muuttumaan vaikkapa lääketeollisuuden suureksi visionääriksi. Enemmänkin pitäisi keskittyä siihen, että Suomeen voi syntyä pieniä yrityksiä työllistämään näitä ihmisiä ja tekemään jotakin, joka aikanaan käy kaupaksi.

Ansiosidonnaisella kitkuttavat ja korviaan myöten veloissa olevat eivät käytännössä saa lainaa mistään yrityksen perustamiseen. Suomen pääomasijoittajat mahtuvat yhteen taksiin, joten käytännössä hukkaamme paljon lahjakkuutta ja potentiaalia siihen, että ideat eivät vain koskaan toteudu rahoituksen puutteen takia.

Nykyisen laman jäljiltä ainoastaan työnsä menettävä rakennusmies voi olla varma siitä, että hän on taas töissä laman loputtua, mikäli ei onnistunut alkoholisoitumaan lama-aikana. Kukaan muu ei voi olla siitä varma, joten toimenpiteiden pitäisi kohdistua nimenomaan niihin muihin eikä rakennusmiehiin, joiden tilanteen korjaa aika itsekseen tällä kerralla kuten aina ennenkin.

Tämä näytelmä tuntuu tarjoavan joka päivä jotain uutta.

Vihreät naiset eivät tykkää Halla-Ahosta, joten nyt on sitten tehty jonkunnäköinen ilmoitus jostakin poliisille. Vihreät naiset ajautuivat asiassa hiukan nurkkaan, sillä he uhosivat tekevänsä rikosilmoituksen, mitä se sitten tarkoittaakin. Kun tuota ilmoitusta ei kuulunut ja sitä alettiin heiltä tivata, asiasta poistui kunniakas tie perääntyä, ja nyt sitten roiskaistiin jotakin. Roiskaisun luonnetta kuvaa se, että ei oikein edes tiedetä, mistä on kysymys ja ehdotetaan, että kirjoituksessa saattaisi olla kyse rikokseen yllyttämisestä, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai kunnianloukkauksesta. Varmaan siinä olisi voinut olla kyse myös punaisia päin kävelemisestä, lattialle syljeskelystä tai pedofiliasta.

Halla-Ahon kirjoitus itsessään oli mauton, mutta huono maku ei ole ennenkään ollut rikos. Käytännössä pidän ongelmallisena, jos poliittisessa pamfletissa täytyy pyrkiä poliittiseen korrektiuteen, ympäripyöreyteen ja munkkilatinaan sen sijaan, että asioita voi sanoa suoraan ja kärjistää.

Kun luen Vihreiden naisten kiukuttelusta ja pyhästä sodasta yhtä helkkarin kaupunginvaltuutettua vastaan, ja pääosin ymmärrystä ja näkemyksellisyyttä edustava Osmo Soininvaarakin ehti jo tuomitsemaan yhteistyömahdollisuudet mainitun valtuutetun kanssa ennen kuin ensimmäistäkään kokousta on pidetty, minussa herää Greenwichin Führer, joka ihmettelee, miksi tässä asiassa puntit oikein tutisevat.

Koko ajojahti muistuttaa ilmapiiriltään minua 30-luvun Saksasta. Epämiellytävä aines pitää saada lähetettyä leireille jollain tavalla, ja kun mitään järkisyitä ei löydy, niitä vedetään pakasta. Tärkeintä on saada kitkettyä erilaisuus ja hankalien mielipiteiden esittäjät, metodin oikeellisuus ja oikeudenmukaisuus ovat sivuseikkoja.

Jos Vihreiden naisten edustama kanta maahanmuuttoasioissa on sellainen, että heidän täytyy metodiikassaan pyrkiä eri mieltä olevien vaientamiseen ja leimaamiseen, mitä se kertoo meille tästä kannasta? Eikö sitä voi puolustaa argumentein? Vai onko Halla-Aho oikeassa ja faktat eivät tue Vihreiden naisten näkemyksiä millään tavoin, joten keskustelu on pidettävä kaukana näiden faktojen tarkastelusta? Jos faktat ja mittaukset eivät tue teoriaa, teoria on väärä ja se pitää hylätä. Paitsi jos kyse on uskonnosta, jolloin pitää hylätä faktat ja mittaukset.

Maahanmuutto on aivan liian suuri asia käsiteltäväksi uskonnollisen hurmoksen metodein. Halla-Ahoa syytetään yksipuolisesta ja uskovaisesta lähestymistavasta, mutta tähän sopiva vastaveto ei ole rikosilmoitus tai muu yritys hiljentää keskustelua.

Fasismin saappaan kopina kuulostaa rumalta vaikka saapas olisi vihreä ja siinä lukisi Prada.

Ja surullista on, etteivät ihmiset enää tuota ääntä tunnista.

Jälleen on ollut se päivä vuodesta kun kuulemme jokavuotisen ruikutuksen siitä, että tuloerot ovat Suomessa kasvaneet rivakasti vuodesta 1995 saakka. Kyseessä on sinänsä varmaan oikeasta tilastotiedosta kerta toisensa jälkeen optisen harhan takia tehtävä väärä johtopäätös.

Sallikaa minun selittää. Jos putsattaisiin tilastoista pois parhaiten tienaava promillen kymmenesosa eli 530 ihmistä, huomattaisiin, että tuloerot eivät ole kasvaneet ollenkaan. Tuossa noin 500 ihmisen joukossa ovat suurimmat pääomatulojen saajat, jotka joko saavat jättiosinkoja perinteisistä yhtiöistä (Erkko ja Nalle), myyntivoittoja valtavan osakesalkun veivaamisesta (Erkko ja Nalle) tai heppuja, jotka myyvät kertaluontoisesti firmansa kymmenillä miljoonilla jollekulle muulle ja kummittelevat tilastossa yhden vuoden ja sen jälkeen painuvat unohduksiin.

Kun taloudessa oli poikkeuksellisen pitkä kasvusuhdanne ja väliin mahtuu IT-kupla, jossa kummalliset iobox-kusinarikat vaihtoivat omistajaa sadoilla miljoonilla, pieni joukko ihmisiä on saanut valtavasti rahaa. Kun tämä jaetaan tuloeroissa käytettävän ylimmän desiilin tuloiksi, huomataan mukamas, että köyhimmän ja rikkaimman kymmenyksen välinen kuilu on revähtänyt valtavan suureksi. Tietysti näin on, mutta tämä mittaus kertoo meille vain siitä, kuinka 500 äveriäintä suomalaista on onnistunut sijoituksissaan ja weppileiskapajojensa ostajien kusettamisessa. Ensi vuonna tilasto on aivan toisennäköinen ja tuloerot ovat pienentyneet merkittävästi kun bingo on dyykannut 42%, joskaan tätä asiaa ei varmasti kovin isoin otsikoin kerrota jos kerrotaan ollenkaan.

Oikeiden tuloerojen selvittämiseksi meidän on putsattava tuo sakki tilastoista pois. Sen jälkeen jäljellä on palkansaajia ja kansankapitalisteja ja tämän tilaston ylimmän ja alimman kymmenyksen vertaaminen kertoo meille jotakin. Ja tällöin huomataan, että tuloerojen kasvu on ollut huomattavasti maltillisempaa, koska ylimmänkin desiilin tulot muodostuvat 90-prosenttisesti palkkatuloista.

Kun tuloerojen kasvaminen huolestuttaa vasemmistopoliitikkoa, ratkaisu on joko korottaa hyvätuloisten palkansaajien veroja tai kohdistaa veronalennukset muille paitsi heille. Tämän tempun jälkeen ei tapahtunut mitään, koska ylimmässä desiilissä loppusumma muodostuu tuon kourallisen pääomatuloista, joten ongelma säilyy ja tarvitaan järeämpiä veronkorotuksia tai verokiilan lisäjyrkentämistä. Palkansaajaa siis päädytään potkaisemaan nilkkaan rangaistuksena asiasta, johon hän ei ole millään tavoin syyllinen.

Asian tilastoiminen ja uutisoiminen oikein ei vain monia kiinnosta, koska raflaavat ja herrakaunaa tursuavat lehtiotsikot jäisivät kirjoittamatta kun huomataan, että valkokaulustyöläisen ja tehdastyöläisen tuloerot eivät ole muuttuneet vuosikymmenessä mihinkään suuntaan vaan ainoastaan pääomatulojen saajat ovat menneet karkuun. Tämä taas ei sovi millään lailla SDP-henkiseen “hyvätuloinen palkansaaja on oikean duunarin ja hyvinvointivaltion ykkösvihollinen” -retoriikkaan, joten kokonaisuuden komponentit yritetään numeromagialla kätkeä.

Mutta totuus ei pala tulessakaan.

Ollilan pitäisi kuulemma työryhmineen ottaa mallia Kanadasta Suomen maabrändin kirkastamistyöryhmässään.

Luin tutkimuksen tiivistelmän ja tulin siihen tulokseen, että Suomella olisi mahdollisuuksia juuri ja juuri kymmenenteen sijaan, jolla nyt on Ruotsi. Tuossa positiossa voi olla propagandakoneistolla markkinoitu pikkumaa, mutta muuten kärkikymmenikössä on lähinnä suuria maita ja erikoista luontoa. Suuret maat ja Sveitsi ovat esillä uutisissa vaikkeivät ne tee mitään, ja Uusi-Seelanti nyt vain on maailman laidalla ja sen luonto on tuttu aika monesta luonto-ohjelmasta.

Jorma Ollila voi tietysti miettiä työryhmineen vaikka mitä, mutta ennen kuin hommaan ruvetaan suuremmin rahaa polttamaan, joku voisi kertoa minulle, mitä tästä koko maabrändistä on hyötyä. Suomalaiset tuotteet käyvät kaupaksi jos ne ovat hyviä ja oikean hintaisia ja ne osataan myydä oikein. Turisteja taas Suomeen tulee lähinnä Venäjältä, ja venäläiset eivät ole tähänkään saakka välittäneet mitään maabrändeistä. Suomen luonnolla ja ilmastolla on aika vaikea houkutella vuodesta toiseen Suomeen tulevaa väkeä mistään muualta vaikka brändi olisi mikä, joten tässäkään mielessä bisnestä on vaikea keksiä.

Minusta koko maabrändiasia haiskahtaa Suomessa hiukan “mitähän ne meistä ajattelevat” -jutun johdannaiselta. Mitään oikeaa bisnestä ei näiden brändien varaan rakenneta, mutta jos hommaan hurahdetaan, erinäköisillä konsulteilla ja mainosmiehillä riittää töitä. Tuon rahan voi käyttää fiksummin monella tavalla, esimerkiksi antamalla sen minulle. Ilmastolle ei Suomessa voida mitään, maantieteelle ei voida mitään, eikä mitään voida sillekään, että luonto on aikai tavanomainen eikä tarjoa erikoisia eläimiä ja maailmanlaajuisesti ainutlaatuisia luonnonmuodostelmia.

Joten ainoa keino Suomessa olisi järjestää propagandakampanjoita, koska Suomen tapauksessa yhtään julkisuutta ei tule ilmaiseksi. Jo Ruotsissa tilanne on toinen, koska ne saavat ilmaista julkisuutta swedish bikini teamilla sekä parilla kulutustavarafirmalla (ikea), jotka mainostavat ruotsalaisuuttaan. Kun maata tekee tunnetuksi firma, joka samalla tahkoaa miljardivoittoja, kaikki voittavat, mutta jos homma jätetään jonkun komitean ja konsulttien varaan, edessä on vain rahan lapioiminen kankkulan kaivoon.

Ennen kuin moiseen äyskäröintiin ryhdytään, jonkun pitäisi kertoa ainakin minulle, mikä tässä investoinnissa on takaisinmaksuaika. Ja oikeastaan jo se, missä itse bisnes on.

Julkisen sanan neuvoston pomo on sitä mieltä, että tarvitaan joku JSN:ää vastaava elin myös arvostelemaan yksityishenkilöiden nettikirjoituksia.

Ajatus on moneltakin kannalta älytön. Ensimmäisenä hän tuntuu unohtavan, että hänen edustamansa JSN on tiedotusvälineiden keskinäinen kerho, jolla on valtaa vain siksi, että sille halutaan sitä antaa. Sen päätökset eivät sido ketään eikä sillä ole mitään viranomaisasemaa. Nyt kuitenkin ehdotuksessa “nettivaltuutetuksi” hän pohtii, pitäisikö tälle pienvisiirille kuitenkin antaa joku viranomaisstatus, jotta tuo taho voisi jakaa velvoittavia päätöksiä tai jopa määrätä “rahallisia sanktioita” eli siis suomeksi sakkoja. En ole koskaan ollut suuri oikeusjärjestelmän yksityistämisen kannattaja, eikä ajatus siitä muuksi muutu vaikka se yritetään naamioida joksikin lehdistön itsesääntelyä muistuttavaksi.

Näin JSN:n itsesääntelyominaisuudesta johdetaan näppärällä tiikerinloikalla netin valvontaelin, joka ei ole saanut mandaattiaan nettiin kirjoittavilta vaan perinteisen median lobbaamilta poliitikoilta. Minä en koskaan ole ollut kaksinen insinööri ja vielä huonommin olen pärjännyt logiikan pimeissä metsissä, mutta jos minäkin ymmärrän tämän rinnastuksen kestämättömyyden, joudun toteamaan, että ehkäpä Pekka Hyvärinen on sittenkin parempi JSN:n byrokraattina kuin lehtimiehenä, sillä hänen kirjoittamiensa juttujen lukijoille välittyisi maailmasta vähintäänkin kummallinen kuva.

Netti on kuulemma arvokas asia. Jopa niin arvokas, että sen arvokkuus pitää säilyttää poistamalla vapaus ja korvaamalla se byrokratialla. "Ajatteluun ei mahdu, että netin fantastisia mahdollisuuksia tärvätään herjauksiin, vihapropagandaan, pornografiaan, terrorismiin, väkivaltaan sekä lasten ja nuorten elämää tuhoaviin aineistoihin. Tämäntyyppisten sivustojen karsiminen ei mielestäni ole sensuuria"

Erityisesti herjaukset, vihapropaganda ja “lasten ja nuorten elämää tuhoavat aineistot” ovat mukavia kuminauhakäsitteitä, jotka voidaan määritellä tarkoittamaan aivan mitä hyvänsä. Esimerkiksi tämä kirjoitukseni voisi aivan hyvin olla herjaava kun tarpeeksi tarkasti katsotaan, koska arvostelen Pekka Hyväristä ja hänen lahjojaan lehtineekerinä, enkä ole antanut hänelle tilaisuutta tulla kuulluksi ja kirjoittaa vastinetta.

Kuten tiedämme, nettikirjoittelun hyvä asia on juurikin se, että se on vapaata. Se tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden tulla kuulluksi. Se ei tule ikinä korvaamaan toimitettua mediaa, koska nettikirjoittelussa ilman kirjoittajan tuntemista ei voi välttämättä tietää, onko kirjoittajalla agenda ja jos on, mikä se on. Mutta uusien ajatusten esittäminen on ollut viimeiset kymmenen vuotta jokaisen ulottuvilla eikä toimitetun median yksinoikeus.

Tässä mielessä voimme miettiä, mikä saa JSN:n pomon kirjoittamaan tekstiä, jonka todennäköisesti itsekin tietää sekä typeräksi, vääräksi että mahdottomaksi toteuttaa. Aikaisemmin tiedotusvälineet ovat olleet kuninkaantekijöitä. Ne ovat päättäneet, mistä ihmisille kerrotaan ja mistä ei, ja ketkä saavat äänensä kuuluviin hyvässä sävyssä ja ketkä pahassa. Tämä on tarkoittanut rajatonta valtaa. Esimerkiksi käydyt kunnallisvaalit kertovat meille tuloksellaan, että rahvaalla on inhottavasti mahdollisuus saada tietoa muistakin kuin virallisista tuuteista ja äänestää väärin.

Maan ääniharava taisi olla Osmo Soininvaara tai ainakin hän oli top kolmessa. Tietysti Ode on tunnettu poliitikko, mutten muista nähneeni hänen nimeään lehdissä viime vuosina juurikaan. Nettipersoonana Soininvaaralla lienee sen sijaan aika paljon lukijoita, itsekin hänen ajatuksiaan luen. Lehdistö on puffannut Vihreistä nuoria naisia koko vaalikauden ja siitä huolimatta epätiedostavat dinosaurukset äänestivät Soininvaaraa huomattavasti sankemmin joukoin.

Yksikään perussuomalainen paitsi Timo Soini ei saanut mitään positiivista huomiota lehdistössä vaalien alla eikä myöskään aikaisemmin. Siitä huolimatta esimerkiksi Jussi Halla-Aho ponnisti maan ääniharavalistalla johonkin viidentoista paikkeille. Tämä on ainoastaan aktiivisen nettikirjoittelun ansiota, mikä lienee asia myöskin muiden persujen kärkinimien kohdalla. Julkinen sana yritti vaieta epämieluisat asiat pois silmistä ja pois mielestä, mutta ei se enää onnistunutkaan. Ja ensi vaaleissa se onnistuu vielä huonommin.

Perinteisessä mediassa on edessä asennemuutos. Tähän mennessä väki on pitänyt siellä itseään ennen kaikkea vaikuttajina. Siellä pitäisi muuttua enemmän tiedottajan suuntaan ja tehdä pesäeroa internetin voimakkaasti asenteelliseen ja propagandistiseen sävyyn. Sanomalehtiä luetaan, jos niistä saa uutta tietoa, jonka lähdekritiikkiin ei tarvitse käyttää runsaasti aikaa. Ja jos siellä näkee asioita käsiteltävän laaja-alaisesti eikä jotakin näkökantaa julistaen.

Tämä voi olla hankalaa, koska halu vaikuttaa on koko ketjussa. Erkko puhuu harvoin mutta jos puhuu, hän olettaa kuolevaisten kuuntelevan. Päätoimittajatkin haluavat vaikuttaa kuten myös rivitoimittajat. Tästä roolista luopuminen voi olla kova pala. Joten helpompi on yrittää potkia vastaan ja leimata internet sensuuria tarvitsevaksi paikaksi, jossa herjaukset ja väärät mielipiteet vaaniskelevat.

Tosin meidän ei lie syytä panna suuremmin painoa kirjoitukselle, joka sortuu argumentaatiossaan kaikkien kyttäysaiheisten kliseiden äitiin “ajatelkaa lapsiamme”.

Olen kirjoittanut asiasta samalla otsikolla ennenkin.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi Venäjän olevan valmis tähän vaikka heti. Jos kohta venäläisen puheessa on tiettyä suurpiirteisyyttä, ajatus on sinänsä varmasti oikea.

Eurooppa tekee tällä hetkellä tyhmyyksiä ylläpitäessään idioottimaista viisumisimputusta Venäjän kanssa. Ei vähiten siksi, että venäläiset ovat byrokratiassa ja ihmisten simputtamisessa mestareita ja Euroopassa taas yritetään tehdä asioista mukavaa ja vaivatonta. Eli häviäjä on lähinnä eurooppalainen, joka haluaisi käydä Venäjällä. Ei venäläinen, joka haluaa käydä Euroopassa, sillä siinä maassa on totuttu propuskoihin ja niiden jonottamiseen, ja eurooppalainen versio tästä on hyttysen surinaa. Minä taas poltan päreeni aina kun joudun tekemisiin venäläisen byrokratian kanssa, koska aivottomuus ja idiotia tapaavat ärsyttää.

Kuvan rajajokea en tullut kertaakaan ylittäneeksi, koska en yksinkertaisesti ollut valmis luopumaan passistani pariksi kolmeksi viikoksi ja hommaamaan jotain kutsuja ja ylipäätään viisivuotissuunnittelemaan, koska haluaisin sillan tuolle puolen käydä. Huolimatta siitä, että pidän Pietarista ja Moskova on monumentaalisuudessaan maailman aatelia.

Venäläiset ovat eri maata kuin eurooppalaiset. Eivät täysin eri planeetalta, mutta erilaisia kuitenkin. Tämä erilaisuus on luonut iät ajat epäluuloa ja sotia. Minä en keksi mitään muuta tapaa vähentää näitä epäluuloja kuin lisätä ihmisten kontakteja ja jotain omakohtaista kokemusta siihen toiseen maailmaan.

Kuka hyvänsä venäläinen pääsee Eurooppaan Valko-Venäjän ja Puolan rajalta kävelemällä vain sen yli. Näin ollen puheet laittomasta siirtolaisuudesta ja rosvojen vyörystä ovat puhdasoppista potaskaa. Laittomat siirtolaiset tulevat jo nyt tuosta vain, ja ammattikonnat pystyvät hommaamaan itselleen uuden henkilöllisyyden niin Venäjällä kuin itäisissä EU-maissakin. Ja oikeastaan aika monessa läntisessäkin maassa. Ainoa nykyisestä simputtamisesta kärsivä on tavallinen eurooppalainen ja tavallinen venäläinen.

Tavallisten ihmisten kyykyttämisessä taas ei ole mitään järkeä. Euroopan pitäisi hylätä merentakaisista siirtomaista kopioitu hysteria laittomasta siirtolaisuudesta, koska sitä ei rajasimputuksella ole ratkaistu myöskään kehitysmaissa. USA on väärällään laittomia siirtolaisia, ja viisumipelleilyn ainoa kärsijä sielläkin on tavallinen meksikaani, joka haluaisi käydä rajan tuolla puolen. Euroopassa laitonta siirtolaisuutta esiintyy runsaasti niissä maissa, joissa byrokratia on olematon. Suomessa se taas on vähemmän puoleista, koska Suomessa ei voi tehdä paljon mitään ilman henkilötunnusta. Laiton siirtolainen ei saa avattua edes pankkitiliä saati sitten ostettua jotain ässäarpaa arvokkaampaa.

Venäjä on Euroopan naapurissa ja tulee aina olemaan. Tämä ennustus ei liene täydellinen, mutta kuitenkin huomattavasti pitkäikäisempi kuin Paavo Väyrysen naapurustostamme väitöskirjassaan tekemä. Mitä me oikein pelkäämme siinä, että suomalainen voisi käydä Pietarissa kaljalla suunnittelematta ja venäläinen voisi käydä Lappeenrannassa ostamassa auton täyteen roinaa myöskin suunnittelematta. Tämähän on se ainoa viisumeista kärsivä fraktio.

Sen sijaan, että Eurooppa perässähiihtää USA:n vanavedessä Venäjä-suhteissa, niitä pitäisi Euroopassa alkaa kehittää ja antaa amerikkalaisten hoitaa pelleily jos ne siitä ovat kiinnostuneita. Niille Venäjä on paikka ohjuskantaman päässä. Euroopassa taas kyse on mestasta, josta voi ostaa melkein mitä hyvänsä ja johon voi myydä mitä hyvänsä ja väkeä on yli kolmasosa EU:n asukasmäärästä. Venäjä on toisaalta paikka, jossa mitään ei tapahdu ilman henkilökohtaisia suhteita. Ei siellä soiteta johonkin ja saada toimitusta tehtaan ovelle viikon päästä, vaan asioita saadaan aikaan hyvin vasta henkilökohtaisten suhteiden ja luottamuksen kautta.

Nyt niitä ei pahemmin pääse syntymään, koska eurooppalaiset eivät viitsi käydä Venäjällä ja venäläiset pääsevät käymään Euroopassa kovin rajoitetusti. Sinänsä mielenkiintoisen faktoidin luin tosin vuosi pari sitten jostain suomalaisesta aviisista. Pietarissa on vaikeaa löytää millään tavoin keskiluokkaan kuuluvaa ihmistä, joka ei ole käynyt Suomessa. Suomessa taas on vaikeaa löytää keskiluokkaan kuuluvia ihmisiä, jotka ovat käyneet Pietarissa. Sitäkin voisi miettiä.

Mutta kun Venäjällä kerran on nyt kiinnostusta asia ratkaista ja vallankahvakin menossa mukana, olisi tyhmää olla asiasta juttelematta. Euroopan ulkomaalaisongelmat eivät ole venäläisissä vaan afrikkalaisissa, ja niiden peilaaminen naapurimme hiukan eri tavalla maailmaa katsovaan väkeen on aitoa idiotiaa puhtaimmillaan.

Onneksi kuitenkin Euroopassa maa on mallillaan ja uutisvirtaamme kuohuttaa tämä asia.

Rikosylikomisario Tero Haapala keskusrikospoliisista toivoo muutoksia lainsäädäntöön, jotta ihmisen terveyttä tai henkeä uhkaavien törkeiden rikosten suunnittelusta epäilty voitaisiin saada rikosseuraamukselliseen vastuuseen.

En erityisemmin voi sanoa pitäväni tästä.

Mikä on "rikoksen suunnittelusta epäilyä"? Käytännössä jo nyt varsinaiset uhkaukset ovat rikollisia ja yritys on rangaistava. Mutta siis jos joku suunnittelee jotakin, miten se mitataan?

Ongelma on tässä se, että asiaa ei voi yhteismitallistaa mitenkään. Minun nähdäkseni vapaassa yhteiskunnassa voin aivan hyvin miettiä, miten ryöstäisin pankin. Tai miten räjäyttäisin Kepun puoluetoimiston taivaan tuuliin ja siinä sivussa jokusen kepulinkin.

Jos tämä muuttuu rikolliseksi, olemme käytännössä siirtyneet ajatuspoliisivaltioon. Kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä suunnittelen ja millä intensiteetillä, mutta ainahan voi epäillä, että nyt siellä varmaan suunnitellaan täsmäiskua. Kenet hyvänsä voidaan raahata tuomiolle, koska kukaan ei pysty näyttämään mitenkään näitä ajatuksia toteen ja lopulta arvonta-automaatti joko tuomitsee tai vapauttaa näytön puutteessa.

On oleellisesti eri asia kieltää tekoja ja teon yrityksiä kuin tekojen suunnittelua. Valmistelu on siinä välimaastossa eli jos suunnitellaan pommi-iskua ja aletaan hommata pommeja, silloin ollaan sellaisen kysymyksen äärellä, johon itse en osaa vastata.

Mutta se, että vain visioidaan jotakin tuhoisaa täsmäiskua Apollonkadulle, on samantapaista unelmointia kuin se, mitä tekisi jos voittaisi lotossa muutaman kymmenen miljoonaa.

Vaikea sitä on rötökseksi kutsua ainakaan minun oikeustajuni mukaan.

Päivän verouutisissa oli mielenkiintoinen juttu siitä, että isoja pääomatuloja tehtailleet nuoret ovat pääosin keikkalääkärifirmojen omistajia.

Hesari kertoo meille yhdestä firmasta näin:
Yhtiötä on arvosteltu kuntien kurjuudella rahastamisesta. Monen kunnan on ollut mahdotonta saada terveyskeskukseen lääkäriä. Medonelta on saatu, mutta kalliiseen hintaan. "Yksittäisen lääkärin palkkaaminen voi tulla kunnalle kalliimmaksi meidän kauttamme. Mutta koko terveyskeskuksen ulkoistaminen tuo useimmiten säästöjä", toimitusjohtaja Karjalainen sanoo

Tämän pitäisi pistää miettimään.

Miten on mahdollista, että kunta ei saa terveyskes