Suomi ulkoistaa Venäjällä viisumikäsittelyn.

Tässä on jotain, joka ei avaudu minulle ensinkään. Suhtaudun periaatteessa aika karsaasti siihen, että viranomaistoimintaa ulkoistetaan, tämä on tyyppiesimerkki tästä lajista. Ulkoistettuja viisumipalveluja on muillakin mailla, muunmuassa Intialla ainakin Englannissa, mutta meillä on viisumeja ja viisumeja. Ja oikeastaan vielä viisumeja.

Jokaiselle vähänkään enemmän matkustavalle on selvää, että on olemassa noin kolme syytä vaatia viisumi turistilta.

1. Ei-toivotun aineksen, lähinnä laittoman siirtolaisuuden poissa pitäminen.
2. Rahastus
3. Kosto valtiolle, joka vaatii viisumin tuon maan kansalaisilta

Näistä tapauksista 2-3 on sellaisia, että ne voidaan aivan hyvin ulkoistaa kenelle hyvänsä. Jos ainoa tarkoitus on kerätä rahaa satraapille tai simputtaa ihmisiä siinä toivossa, että viisumivapausasia etenisi, on lopulta aivan sama, kuka viisumihakemukset “käsittelee”, sillä mitään todellista harkintaa ei käytetä vaan toimittamalla kaikki tarpeelliset dokumentit ja maksamalla suojelurahat viisumin kyllä saa.

Esimerkiksi Egyptissä tämä on jalostettu sangen pitkälle, sillä Kairossa lentokentän valuutanvaihtajat myyvät postimerkkejä. Keneltä hyvänsä ostetaan noin 15 dollarilla sininen ja oranssi postimerkki ja mennään niiden kanssa passintarkastukseen. Hallitus ilmeisesti trokaa postimerkit näille heeboille ja saa rahansa tästä.

Olen ymmärtänyt, että EU:n viisumipakko venäläisille johtuu nimenomaan ykköskohdasta. Ei venäläisiä simputeta tyhjän takia vaan siksi, että siellä matkustusasiakirjojen luotettavuus on välttävä, järjestäytynyttä rikollisuutta esiintyy kuten myös haluja laittomaan siirtolaisuuteen. Kuinka vakavia nämä uhat ovat, sitä en saata tietää, mutta peruste vaatia viisumi venäläiseltä on juuri tämä. Tässä tapauksessa ilmeisesti viisumikäsittelyssä yritetään selvittää, mikä on hakijan riski rötöstelylle.

Miten tällainen voidaan ulkoistaa jollekin hämäräfirmalle? Tekeekö Igorin Viisumipalvelu tarveharkinnan suomalaisen viranomaisen puolesta ja perii tästä pari kymppiä ylimääräistä suojelurahaa? Jos tekee, ei pitäisi, sillä viranomaispäätöksen tekee viranomainen eikä satunnainen jobbari.

Jos taas Igor ei tee mitään harkintaa vaan ainoastaan hoitaa rutiineja ja harkinnan tekee atk jossakin ja Igor vain syöttää järjestelmään tietoja, mielestäni ei pidä ulkoistaa toimintaa välistävetäjille vaan käyttää raha siihen, että järjestelmä automatisoidaan. Onko olemassa jotain painavaa syytä, miksi EU-viisumia ei voisi hakea ensisijaisesti netissä, ja byrokratia tapaisi vain ne ihmiset, joiden tapaamisesta on jotain hyötyä? Jostain luin, että venäläisten viisumihakemuksista hylätään joku perin pieni prosentti, mutta tällainen ulkoistaminen pistää jokaisen maksamaan suojelurahaa ei-mistään.

Ymmärtääkseni schengen-viisumi on edelleen jotain tarrojen liimaamista tai passien leimaamista, mutta kai tästäkin voisi luopua ja siirtää nuo viisumit kokonaan sähköisiksi. Ne ovat sähköisiä jo nyt, eli jos passissa on väärennetty tarra, jota vastaavia tietoja ei löydy mistään, tulee kämmen nenään. Siitä huolimatta tarvitaan henkilökuntaa liimailemaan tarroja ja keskustelemaan ihmisten kanssa rutiiniasioita, ja ilmeisesti tämän paineen vähentämiseksi on nyt tehty ulkoistus.

Hyötyjä on suomalainen byrokratia, jonka ei tarvitse tehdä enää töitään. Häviäjä on venäläinen, joka maksaa välistävetäjän palkkiot eikä voi muuta. Lisäksi häviäjä ovat hyvä hallintokulttuuri ja hallinnon kehittäminen. Automatisointiin ei ole jatkossa mitään motiivia, sillä tsaarinaikainen viisumipalvelu ei aiheuta kuluja myöntävälle valtiolle.

Jos taas venäläisten viisumihakemuksia ei oikeasti tarvitse käsitellä vaan niitä vain hyväksytään liukuhihnalta, silloin on syytä keskustella viisumivapaudesta ja luopua koko hommasta.

Päätin juuri käydä tutustumassa Gibraltariin.

Se on imperiumin protektoraateista ainoa viikonloppureissun saavutettavissa. Tämän jälkeen projekti muuttuukin huomattavasti aikaavievemmäksi.

St. Helenalle kyllä pääsee tuosta vain, mutta sinne pitää mennä laivalla jostakin, ja laivamatka kestää pari kolme viikkoa. Ja siellähän on aina se vaara, että kääntää esiin rosvon, ja sitten pitää jäädä sinne kun ei ole satasta, jolla maksetaan merimatkaa takaisin. Ascension island on sotilasmesta, ja sinne päästäkseen pitää anoa viisumi, mutta sellaisen kuulemma saa, ja sinne pääsisi lentokoneellakin, parituhatta puntaa menopaluu.

Falklandille hinta on hieman yli mutta sinne ei tarvita propuskaa.

Sitten alkaakin olla vaikeampaa. Tristan da Cunha on vain pitkän laivamatkan päässä, ja vielä paljon pidemmän matkan saa tehdä jos haluaa päästä South Georgia & South Sandwich islandsille. Eri asia on sitten se, onko siellä mitään nähtävää, mutta se ei taida olla pihvikään jos sinne menee.

Pitcairnista en edes unelmoi, sillä en omista valtamerikelpoista venettä.

Ostin lentolipun kun lennot alkoivat täyttyä.

Jos 380 punnan Easyjet jätetään pois laskuista, oli taas ilo seurata lentoyhtiöiden hinnoittelua.

Halvin lippu oli British Airwaysin lennonnumerolle ostettu bisnesluokan lippu Finnairin operoimaan koneeseen 440 punnalla. Finnair myi bisneslippua vajaalla 800 rahalla ja turistiluokan lippuja 650:llä noille täsmälleen samoille lennoille. Vaihdolliset lennot Amsterdamin tai Pariisin kautta olisivat maksaneet turistiluokassa enemmän kuin mitä tuosta maksoin. Samaan hintaan olisi kyllä saanut turistiluokankin lipun, mutta jätin sen ostamatta.

Tämän syksyn siirtomaakierros on lusittu.

Monella tapaa värikäs kierros, sopivasti erilaisia paikkoja ja maiseman vaihtamista sen verran usein, ettei aika käy tylsäksi.

Fiji lienee ihan ok paikka, mutta minä en erityisemmin pitänyt siitä, johtuen todennäköisesti siitä, että olin mestan turistireservaatissa. Maa on Australian kanariansaaret ja joka paikka on täynnä kaljaa juovia ääliöitä, joiden seurassa ainoa sallittu puheenaihe on se, kuinka hieno paikka Australia on, ja kun sitä on kuunnellut aikansa, se alkaa kyllästyttää. Sisämaassa olisi varmaan hienojakin paikkoja, mutta ilman nelivetoa sinne ei ole asiaa, joten jätin käymättä.

Tuvalu oli hauska "keskellä ei-mitään" -kokemus. Istuin sinne lentäessä takarivissä, ja maahantulokupongit loppuivat kesken ja niitä ei riittänyt minulle, joten täytin sellaisen vasta lentokentällä ja olin sitten jonon viimeinen. Rajamies katsoi kuponkia ja sanoi "kas, meillä on taas yksi turisti täällä, edellinen oli kaksi viikkoa sitten". Maa on pikkuruinen atolli kolmen tunnin lentomatkan päässä lähimmästä asutuksesta ja kuten kirjoittelin aikaisemmin, siellä oli tsunamihälytys ja pois pääsy hieman viivästyi, mutta onnistui kuitenkin. Eihän mestassa mitään ollut, mutta tällaisissa paikoissa on toisinaan kiva käydä katsomassa elämänmenoa.

Maa oli niin pieni, että kaikki tunsivat siellä jokaisen. Lentokentän vieressä oli hallintorakennus, jonka vieressä oli maan ainoa hotelli, ja sen baariin ministerit tulivat illansuussa. Minä kiersin saaren sisäministerin autolla kun oli lähdössä nätytämään paikkoja parille bisnestyypille ja kysyi hotellin baarissa, haluanko tulla mukaan katsomaan paikan ihmeitä, kuten jätteenpolttouunia ja sodanaikaista ruostunutta traktorinrämää.

Tongasta pidin runsaasti. Pääsaari oli ehkä hieman tylsän tasainen, mutta etelärannikon "blow holet" olivat spektaakkeli. Rannat olivat täynnä korallia, kalkkikiveä tai jotain muuta huokoista ja reikäjuustoista. Aina kun aalto tuli, kymmenet tai sadat pienet geysirit suihkuttivat vettä ja sen katsominen oli perin hypnoottista. Tunnin matka pääsaarelta pohoiseen oli Vava'u, jossa pääsi uimaan valaskalojen seassa. Saari oli muutenkin hyvin erinäköinen Tyynenmeren saari ulokkeineen, kukkuloineen ja poukamineen. Ryhävalaiden sekaan pääsi pulskimaan ja ne olivat kolmen metrin päästä katsottuna sangen kookkaita.

Tongalla käy turisteja, mutta ei mitenkään aivan mahdottomia määriä. Väki on ystävällistä ja mukavaa, mutta kukaan ei yritä myydä mitään. Kadulla joku saattoi kysyä mistä olen, mutta se oli vain uteliaisuutta ja sen jälkeen toivotettiin hauskaa päivänjatkoa eikä yritetty myydä turistiajelua ja possujuhlalippua.

Uudessa-Seelannissa olin kuukauden, ja se oli sopivasti sen mestan näkemiseen. Ehdin kierrellä tuossa ajassa sen aika ristiin rastiin ja se on nähty nyt siinä määrin, ettei sinne lie lähiaikoina syytä mennä uudelleen. Kuvankaunis maa ja valokuvaajalle paratiisi, mutta jossain vaiheessa pienuus ja takapajuisuus alkoivat ärsyttää. Auckland on ainoa suurempi kaupunki, ja se on keskustaltaan lähes täysin kiinalainen. Sen jälkeen on vain kylää ja pikkukaupunkia, jotka voi jakaa suunnilleen kahteen kategoriaan: maajussien tankkaus- ja ostospaikat, joissa ei ole mitään, ja turistiaktiviteettimestat, joissa on kaikissa tarjolla benjihyppy, koskenlasku, kalliokiipeily, helikopterilennätys ja 4wd-safari. Paikallisten kepulaisten mestat eivät pahemmin minua kiinnosta, ja koska en ole kiinnostunut kuvatuista enkä oikeastaan minkäänlaisista järjestetyistä aktiviteeteista aikatauluineen, myöskään jälkimmäiset eivät tarjonneet mitään suuria jipii-elämyksiä.

Koko valtio on jonkunlainen suuri lasten puuhamaa, ja ainakin minä kyllästyn Linnanmäkeen aina jonkun ajan jälkeen. Ehkä minä siellä joskus taas käyn, mutta en lähivuosina.

Australiaa pitää joskus kierrellä enemmän, nyt olen kierrellyt vain itärannikkoa. Aikansa se ottaa, pitää katsoa joskus sopiva parikuukautinen siihen. Näkemistä riittää, mutta ihmiset ovat jossain määrin pesussa kutistuneita, ja hampuusien, rantapummien sekä röyhkeiden ja huonotapaisten ihmisten runsaslukuisuus jaksavat aina yllättää. Parin kuukauden projekti voisi olla löytää mestasta yksi herrasmies.

Mitään suurempaa ikävää ei sattunut. Menomatka ei mennyt aivan suunnitellusti kuten kirjoitettu on, tuvalun tsunamihälytys oli jännittävä kokemus, Uudessa-Seelannissa oli hieman hysteerikkoa huolestuttavia terveysongelmia mutta ne ilmeisesti ratkaisivat itsensä eivätkä olleet mitään vakavaa, ja Australiassa onnistuin hajottamaan autonrenkaan ja katson nyt, tuleeko sieltä lasku perässä kun vuokrausfirman valtuuttamalla rengasliikkeellä ei samanlaisia renkaita ollut vaan ainoastaan melkein-samanlaisia.

Nyt sitten taas kotona uusien asioiden kimpussa.

Viimeinen viikko vielä kiertelyä lähinnä NSW:ssä.

Kotiinkin on vaihteeksi kiva tulla.

... mutta olen ollut ja olen edelleen jokseenkin täydellisessä uutispimennossa kun Uuden Seelannin nettitöpselit tuntuvat olevan jotain järjettömiä "24h tai 10 MB, kumpi täyttyy ensin" -kusetuksia. Ihan oikeasti, herran vuonna 2009 joku rahastaa netistä megatavujen mukaan, ja tämä on jopa maan tapa.

Kunnollisten kenkien löytäminen hajonneiden tilalle oli hieman haastava urakka, mutta eilen löytyi auki oleva kenkäkauppa, joka myi myös herrasmiesten jalkineita eikä jotain älyttömiä ranta- ja vuoritossuja, joita ei voi kuvitella kenenkään yli 12-vuotiaan jalkaan.

Keskiviikkona sitten eteläsaarelle.

Tongan lentokenttä oli haastava kokemus.

Byrokratia otti aikansa check inissä, mutta siitä selvisi selittämällä ja valheilla kuten siitä yleensä selviää.

Haastava vastus oli sen sijaan matroona, joka mittasi käsimatkatavaroita.

Minulla on aina reissussa ongelma kameralaukkuni kanssa. Kun mätän sieltä ylimääräisen sälän sivutaskuista takintaskuihin, saan sen kyllä runtattua mittauskehikosta läpi. Syvyyssuunta hieman tökkii, muutenhan tuo on pieni verrattuna jääkaapin kokoisiin "lentolaukkuihin". Ongelma on painossa, sillä 17 tuuman kannettava, kamera ja 3-4 linssiä painaa reippaasti yli seitsemän kiloa. Nyt olen matkassa kolmen linssin kanssa noin 12 kilon nyssykällä.

Raja on 5-7 kiloa lentoyhtiöstä riippuen. Yleensä siihen ei kiinnitetä huomiota, ja jos kiinnitetään, näyttämällä niille, mitä siellä on sisällä ja vakuuttamalla, että nämä menevät rikki jos niitä paiskotaan tavarahallissa, yleensä saa väen näkemään järjen valon kuten kävi Tongan kotimaanreittejä 15-paikkaisilla "ei käsimatkatavaraa" -kokoisilla lentokoneilla operoivan yhtiön kanssa.

Täällä ei kuitenkaan ollut puhettakaan mistään joustamisesta, vaan nyssykkä olisi pitänyt pistää ruumaan paiskottavaksi.

Luetut agenttikirjat ja katsotut sotaleffat eivät kuitenkaan menneet hukkaan.

Ensimmäinen sääntö on aina tuntea vihollinen. Sanoin, että menen hieman uudelleenpakkaamaan, ja siirryin ylätasanteelle seuraamaan, mitä alempana oikein tapahtuu. Check in-halliin tullaan sisälle suunnilleen keskeltä. Vasemmalla on kiinni oleva ovi, josta mennään passintarkastukseen, ja matroona päivystää sen edessä vaakoineen. Toisaalta matkatavarakärryparkki oli hallin ovesta oikealle.

Huomasin, että matkatavaranatsi keräsi aina eteensä viisi tyhjää matkatavarakärryä, jonka jälkeen lähti viemään niitä takaisin säilytykseen. Toisaalta huomasin, että jos kävelee oikein rivakasti, ehtii livahtaa ovesta passintarkastukseen ennen kuin kerberos hyökkää takaisin vartiopaikalleen.

Katselin ylätasanteella, kunnes edessä oli neljät kärryt ja viides henkilö kärryjen kanssa tulee ovesta sisään. Tässä kohtaa juoksujalkaa katutasoon ja kurkkimaan ovesta, koska kärryjä työnnetään kohti parkkia. Rivakasti sisään heti kun ei ole pelkoa havaituksi tulemisesta, puolijuoksua hallin läpi ja läpi teräsovista.

Suunnitelma onnistui täydellisesti.

Joskus käy matkustaessa hyväkin tuuri.

Juutuin siis Tuvaluun oletuksen mukaan epämääräiseksi ajaksi, sillä lennot olivat tiistaina ja torstaina, ja paluulentoni torstaina peruutettiin juuri ennen kuin sen olisi pitänyt laskeutua, tsunamihälytyksen takia, ja lentokone lähetettiin takaisin Suvaan Fidzille. Seuraavasta lennosta ei ollut mitään takeita. Tiistaina aivan varmasti, ehkä sunnuntaina ehkä aikaisemmin.

Minun tarkoitukseni oli lentää torstai-iltana Suvaan ja sieltä perjantaina aamutuimaan Tongalle. Perjantaina olin kuitenkin vielä tukevasti Tuvalussa ihmettelemässä, koska täältä oikein pääsee pois. Kaikennäköisiä huhuja kuului, mutta "aivan varmasti tänään on lento" -tyyppisiä huhuja ei Tuvalussa kannata ottaa kovin vakavasti, koska "tänään" voi tarkoittaa aivan mitä hyvänsä.

Yllätyin positiivisesti kun istuin hotellin baarissa ja kuulin paloauton sireenin soivan. Brankkari ajaa kiitoradan viereen ennen kuin lentokone laskeutuu ja soittaa sireeniä merkiksi kiitoradalla jalkapalloa pelaaville pikkupojille, että pelin voisi siirtää muualle, ja lähitalojen rouville, että kiitoradalla kuivuvat pyykit kannattaa hakea pois esimerkiksi juuri nyt.

Rynnistimme joukolla hotellista lentokentälle, ja sinne laskeutui asianmukaisesti sen saman lentoyhtiön kone, jolla olisi pitänyt päästä pois jo torstaina. Epäilen vahvasti, että hotellilla tapaamani Bernadette-rouva hieman masinoi asioita, koska oli itsekin jumissa siellä ja hän oli lupautunut tuttunsa häihin seremoniamestariksi lauantaiksi ja sunnuntaina piti lentää Samoalle valmistelemaan jotain konferenssia.

Bernadette oli aivan mahtava rouvashenkilö. Ehkä 55-vuotias, Fidziltä. Oli mukana aivan kaikessa ja tuntui tuntevan kaikki ja kaikki tuntevan hänet. Hän oli ollut ministerinä muutaman kerran, suurlähettiläänä jossakin, maan ensimmäinen naispuolinen radioääni ja monta muuta "ensimmäinen nainen Fidzillä tässä hommassa"-tyyppistä eminenssiä. Nyt hän oli matkassa 2010 maailmannäyttelyn Tyynenmeren saarten paviljonkiprojektin pomona, ja sivutoimisesti nyt ja yleensäkin käytti ja käyttää aikaansa positiiviseen naisasiatyöhön ja käy potkimassa alueen saarten naisia perseelle ja kertomassa, että te kyllä pääsette elämässänne vaikka mihin jos vain haluatte, mutta pitää itse tehdä jotakin kuten hänkin oli tehnyt. Bernadette oli täynnä hyvää tuulta, hyviä juttuja, positiivista asennetta mutta myös jämäkkyyttä ja sanan säilää, minkä sai huomata joku uusiseelantilainen, elämäänsä kyllästynyt konsulentti, joka tuli ruokapöytäämme rehvakkaasti kertomaan juttuja siitä, kuinka nämä mutakuonot täällä takapajulassa eivät osaa mitään, mutta lähti pian pois aika hiljaisena.

Bernadette oli myös kyseisen lentoyhtiön hallituksen jäsen, ja minulla on sellainen tuntuma, että tuota bonuslentokonetta ei lähetetty minun takiani vaan hänen. Juttelin kiitoradalla koneen saksalaisen kapteenin kanssa, ja hän sanoi, että pääkonttorista tuli aamulla käsky lentää tänne eikä sinne mihin piti.

Pääsin siis kuin pääsinkin Suvaan. Ongelma oli vain siinä, että perjantaipäivän ainoa lento Tongaan olisi ollut yhdeksältä aamulla, ja minä olin siellä joskus puoli neljän maissa iltapäivällä. Tiesin, että lauantaina olisi vielä yksi lento Nadista, toiselta puolelta saarta, mutta sunnuntaina ei lentäisi kukaan. Hyökkäsin Pacific Sunin tiskille lippuineni ja kerroin, etten ehtinyt tälle lennolle, ja että voisitteko mitenkään tuupata minua johonkin Nadiin menevään lentokoneeseen ja sitten lauantaina Tongalle.

Sanoivat, että kyllä sekin käy, mutta tuosta oikeastaan lähtee lento Tongalle juuri nyt. Sen olisi pitänyt lähteä yhdeksältä aamulla, mutta joku pääkonttorissa oli käskenyt peruuttaa lennon ja lentää Tuvaluun sen sijaan. Lähtö on kyllä jo suljettu, mutta tuolla seisoskelee koneen kapteeni, joten käy kysymässä häneltä suostuuko vielä ottamaan mukaan.

Lentokone oli tietysti sama, kapteenikin oli sama saksalainen, ja sanoi että mukaan vain. Vanha paikkani 7C oli vapaa, joten moikkasin tuttuja lentoemoja ja istuin siihen. Näin pääsin Tongalle noin yhdeksän tuntia myöhemmin kuin piti, vaikka oikeastaan ilmassa oli sellaisiakin merkkejä, että olisin tullut sinne puoli viikkoa myöhässä kun su-ma ei lentoja ollut.

Viimeiset viisi kertaa (2*los angeles, 1*san juan, 1*sydney, 1*suva) kun on ollut lento johonkin ja aikainen lähtö aamulla seuraavaan paikkaan ja olen varannut hotellin lentokentän lähistöltä yhdeksi yöksi, olen jäänyt matkan varrelle tai päätynyt muualle ja noihin mennyt raha on mennyt kankkulan kaivoon.

Parin tunnin vaihdot ovat menneet aivan kohtuullisesti ja olen jäänyt vain joka kymmenenneltä viime aikoina. Kokonaisuutena näissä on alkanut olla aivan luvattoman paljon huonoa tuuria, mutta ei sille voi mitään. Nyt olen jumissa Tuvalussa, johon tulee lentokone ensi viikon tiistaina aikataulun mukaan ellei sitten tule jotain bonuslentoa välipäivinä. Suvassa piti olla yö ja lentää aamulla Tongaan, mutta Tonga jää nyt pääosin tai kokonaan väliin, koska sinnekään ei lennetä Fijiltä aivan joka päivä. Jos pääsisin Fijille huomenna, missaisin vain päivän, mutta jos en niin missaan käytännössä viikon.

No, hyvä puoli on se, että lentokoneen tänään pois karkottanutta tsunamia ei hälytyksestä huolimatta tullutkaan. Tällä saarella tsunamia ei pääse karkuun mihinkään vaikka tietäisi kuinka, että se on tulossa. Korkein paikka on kaksi metriä. Talojen perustukset ovat sekundaa, eli ne romahtavat oitis. Merellekään ei pääse, koska bensa on ollut loppu muutaman kuukauden, ja laivat juuttuneet satamaan.

Huomasin juuri, että olen itälänsisuunnassa alle asteen tarkkuudella 180 astetta kotoani.

Netti pätkii.

Lähdin siis tiistaina muka-puolelta päivin Sydneytä kohti. Lento oli pari tuntia myöhässä jo Lontooseen tullessaan, joten se myös lähti kaksi tuntia myöhässä, mutta mitäpä tuosta. Ehdinpä juoda loungassa shamppiksen, jollaista ei kuulu nauttia ennen puoltapäivää.

A380 on ihan mukava värkki matkustaa ja Qantasin ensimmäinen luokka todennäköisesti nykyään parhaimmistoa. Singapore airlinesin sviittejä en ole vielä testannut. Qantas ei ole mikään asiakaspalveluihme, vaikka ne kyllä varmaan yrittävät ihan oikeasti. Kaksi miehistöä tuli nähtyä ja ei niissä nyt varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta BA:lla asiat jotenkin toimivat sulavammin. Qantasin menosta tuli vähän mieleen sellainen opeteltujen manööverien ja fraasien viidakko, eli tässä kohtaa kuuluu nyt sanoa näin, ja lopputulos oli ystävällinen ja toimiva mutta hieman persoonaton.

Lento Australiaan on liian pitkä suoraksi lennoksi, joten siinä on välilasku jossakin, useimmiten Singaporessa. Siellä on juuri sopivasti aikaa käydä suihkussa, mikä piristää oloa mukavasti 12 tunnin lusimisen jälkeen. Singaporesta lähdettäessä alkoi hieman jännitys tiivistyä, sillä Sydneyn lentokenttä suljetaan 23:00 kun se on melkein keskustassa ja sinne ei saa laskeutua sen jälkeen melun takia. Laskettu aika oli 20:05 ja lähtö Singaporesta reilun kaksi tuntia myöhässä tuon yleisen viivästymisen takia.

Värkki kuitenkin lähti tuubista silloin kun pitikin, eli Sydneyssä olisi pitänyt olla joskus kymmenen jälkeen. Kesken rullauksen koneen hydrauliikka otti ja hajosi, ja palasimme takaisin sitä pöyhimään. Aikataulullisesti ongelmaa ei vielä ollutkaan, sillä hieman yli 8 tunnin lentoajan sijasta myötätuulen takia odotettu lentoaika olisi ollut 6:30 tai jotain, kuten se sitten lopulta olikin.

Vika ei kuitenkaan ollut aivan tavallinen. A380 on uusi lentokone ja Singapore Airlinesin A380-ekspertit yrittivät vikaa etsiä ja löysivätkin jonkun rikkinäisen venttiilin ja saivat korjattuakin mutta mitään ei kuulemma silti tapahtunut. Tässä kohtaa jouduttiin soittamaan tehtaalle, joka on, kuten kapteenin kuulutuksen perusteella tiedämme, paikassa, joka äännetään suunnilleen tow-louse. Parin tunnin kuluttua joku ranskanpulla helpparissa ilmeisesti vastasi puhelimeen, sillä saatu ohje oli "buutatkaa koko paska", minkä ne sitten tekivätkin. Kaikki sähköllä käyvä pois ja päälle ja sen jälkeen kaikki toimi taas.

Matka jatkui, mutta tähän ilkamointiin kului viitisen tuntia, joten Sydney oli tukevasti suljettu, ja päädyimme sangen suunnittelematta Melbourneen puoli kaksi yöllä.

Minulla oli lento Fijille Sydneystä yhden maissa iltapäivällä. Kaikille niille, joilla Qantas tiesi jatkolentoja olevan, oli buukattu aikainen lento MEL-SYD jotta ehtivät niile lennoilleen. Minun lippuni Australiaan ja sieltä Fijille olivat kuitenkin erillisiä, koska olin ostanut ne parin kuukauden päässä toisistaan. Näin siis kukaan ei tiennyt minun olevan tuolla lennolla, jolla sinänsä oli kyllä muita lentokoneessa olevia ihmisiä, ja minut oli vain laitettu jatkamaan perille tuolla samalla lennolla, joka olisi laskeutunut joskus puolen päivän jälkeen.

Qantasin maapalveluväki oli sen sijaan tehtäviensä tasalla ja muutenkin mukavaa. Kävin kertomassa jollekin matroonalle laukkua odotellessani, että tässä olisi nyt tällainen juttu. Hän soitti johonkin Qantasin lipputoimistoon ja kuuli kaikkien aamun MEL-SYD -lentojen olevan täynnä. Hän ei siitä lannistunut vaan soitti jollekin pomolle, joka sai tilaa järjestymään, ja ehdin kuin ehdinkin tuolle suunnitellulle jatkolennolleni ja päädyin ajallaan sinne mihin pitikin.

Joskus asiat eivät mene aivan suunnitellusti. Sen sijaan jälleen kerran sai huomata, että asioita yleensä tapahtuu kun kohtelee palveluskuntaa asianmukaisesti ja herrasmiesmäisesti. En minä tiedä mihin ne toimitettiin, jotka huusivat naama punaisena kenttähenkilökunnalle, mutta mikä paikka se liekin, en halua sinne.

Olen lomalla pari kuukautta.

Kirjoittelen tänne jotain joskus jos jaksan ja jos jossain on tarpeeksi nopea nettitöpseli, sillä sivujen päivittäminen vaatii kotimäkin ruudun kaappauksen. Sen jälkeen taas paikalla erottelemassa jyviä akanoista ja moukkia herrasmiehistä.

Lähden viikonlopuksi johonkin Somersetiin päin.

Lähteminen ei sen sijaan ollut aivan helppoa. Mistään lähistöltä ei saa enää vuokrattua automaattivaihteista autoa viikonlopuksi, Gatwickista sellainen sentään löytyi. Hotelleja ei ollut toivoakaan saada sieltä mistä olisin halunnut, mutta jostain sentään löytyi jämähuone.

Tiheään asutun maan ongelma on se, että kun on viikonloppu tai loma, kaikki tuntuvat olevan samoissa paikoissa. Itse en halua suunnitella elämää yli viidentoista minuutin päähän, joten on henkisesti ahdistavaa, että elokuun bank holiday -viikonlopun varaukset olisi pitänyt tehdä jo jos haluaisi päästä johonkin.

Nyt on taas ollut sellainen fiilis pari viikkoa, että voisi oikeastaan lähteä käymään jossain kaukana. En tiedä minkä puskan takaa se hyökkää aina välillä, ja nyt siihen ei oikein ole ollut mitään syytäkään. Jos on ollut hieman tylsää, ankeaa, yksinäistä jne. ja syksy alkaa saada, ei ihmeemmin tarvitse keksiä selityksiä vaan voi hyökätä lentolippukauppaan.

Nyt ei ole oikein mitään tuollaistakaan, päin vastoin on ollut ihan kivaa ja mukavaa ja kesällä täälläkin on oikein kiva kierrellä. Englannin maaseutu ja pikkukaupungit ovat kuitenkin kaunista katsottavaa nekin.

Seuraava siirtomaakierros on vasta kahden ja puolen kuukauden kuluttua, joten siihen saakka pitänee vain kärvistellä. Joskus varmaan pitäisi jaksaa katsella, missä sitä oikein kävisi. Pääasiat ovat toki selvillä, mutta pitänee keksiä vielä jotain pikkusaaria, ainoana reunaehtona se, että niissä puhutaan sivistyskieliä eikä ranskaa.

En ole pitkään aikaan käynyt missään Irlantia kauempana, ja Guinnesin juomisessakin pitää olla joku tolkku.

British Airwaysillä oli ja on kai vielä pari päivää joku ensimmäisen luokan supertarjouskampanja, joten ostin varmuuden vuoksi itseni pariksi kuukaudeksi maailmalle, syksyksi tosin vasta.

Kesällä on mukava kierrellä Englannissa ja ehkä jopa Skotlannissa, ja lämpimän oluen juominen Thamesin rannalla auringonlaskua katsellen on aina nautinto. Vuodenaikamaailmassa kesä on monella tapaa hyvää aikaa, sillä ihmiset ovat enemmän juhlatuulella, kun lämmin ilta ei ole jokapäiväinen juttu ja kaikkia asioita ei parane lykätä mañana-mentaliteetilla eteenpäin sillä verukkeella, että huomennakin on aivan yhtä lämmin ja ensi kuussa.

Mutta syksy saa, ja syksyn viettäminen siirtomaissa on parhaan ymmärrykseni mukaan aivan herrasmiesmäinen ja kunniallinen harrastus.

Kävin lusimassa Oxfordissa viikonlopun.

Se on jonkunnäköinen ulkoilmamuseo koko mesta. Ihan hauska sellainen kylläkin.

Teekkariajat nousivat mieleen tänä aamuna kun menimme joskus kymmenen jälkeen bussilla murjulta keskustaan. Bussin ikkunasta näin partion kaljatölkit kädessään, ja hyvä kun jalkakäytävä riitti. Se ei varmasti ollut riittänytkään, sillä kyseisen hahmon päällä oleva tumma puku oli yltä päältä savessa ja toi mieleen eräitäkin menninkäisiä vuosijuhlien jatkojen jatkojen jatkojen jälkeen. Those were the days.

Osa arkkitehtuurista on sangen tuttua elokuvista; siellä on kuvattu sitä sun tätä, viime aikoina Harry Potter ja Golden Compass.

Miinuspuolena mainittakoon, että paikallinen makkarabaari ei ollut asianmukaisesti merkinnyt lääkintöhallituksen hyväksymillä varoitusmerkeillä vege-makkaroita vaan ne oli kätketty salakavalasti makkaroiden sekaan. Poimin pitkähköltä listalta kolme makkaraa ja onnistuin saamaan kaksi kasvisylläriä, ja ne nyt eivät varsinaisesti olleet mistään kotoisin.

Tämä tuli mieleen kun täytimme tässä huonon musiikin listaa, ja tungin sinne Afrikan Tähti -nimisen pläjäyksen.

Mainitusta pelistä johdannaisena vissiin neljännellä kerralla kun siellä kävin, menin sinne autolla, ja ajoin etelän kautta koukaten Simon’s townin kautta ja ajelin Chapman’s Peak Driveä pohjoiseen kohti tuota yhtä maailman mukavimmista kaupungeista. Ja kun pääsin tukevasti kaupungin rajojen sisäpuolelle, pysähdyin, ja huomasin päätyneeni sietämättömään bussimatkalaisreservaattiin. Lähetin kunnianarvoisalle, edesmenneelle äidilleni tekstiviestin “Tulin Kapkaupunkiin. Ihmetys valtaa. Pankkiiri ei ollut ojentamassa avokätisesti kaupungin rajalla viissatasta, kunnes huomasin syynkin: miljoona saksalaista ehti tänne ensin”. Äiti ei muistanut Afrikan tähden sääntöjä ilmeisesti aivan heti, mutta yhden selventävän viestin jälkeen kylläkin.

Asiaan. Olen käynyt tuossa kaupungissa nyt aika monta kertaa viimeisen 15 vuoden aikaan. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1995 ja viimeinen vajaa vuosi sitten. Se on ollut pitkän historiansa ajan moderneinta Etelä-Afrikkaa. Historiasta olen kirjoittanut täällä jos asia kiinnostaa.

Kävin siellä ensimmäisen kerran juuri apartheidin kaatumisen jälkeen. Se oli silloin aika monivärinen mesta, jossa ei näkynyt sitä apartheidia, jonka näin buurien sydänmailla, ja näen itse asiassa tänä päivänä edelleenkin.

Virallinen selitys on se, että mustat sielläpäin olivat menneenä aikana värillisiä eivätkä mustia, mikä pääosin lie rotuopillisesti totta, ja näin aivan eri maailmasta, mutta minä en huomaa mitään värityskirjaeroja. Sen sijaan huomaan sen, että siellä ainoana paikkana Etelä-Afrikassa silloin ja nyt musta ja valkoinen puku päällä kulkeva herrasmies käyvät yhdessä lounaalla. Hampuusit ovat erillään nyt ja silloin, ja ongelma lienee enemmänkin sillä puolella.

Mutta Kapkaupunki. Sinne kannattaa mennä, aina kun käy Etelä-Afrikassa. Ainoastaan siellä ei kannata käydä jos haluaa sanoa käyneensä Etelä-Afrikassa, koska se on oma kuplansa, johtuen sen uniikista historiasta. Siellä on kaikkea. Hyvää ruokaa, hyvää juomaa, leppoisa meininki. Aikaisemmin hieman ökyisässä maineessa ollut Long Streetin eteläpään seutu on nykyään paikka, jossa jokainen ravintola ja baari on uusi kun siellä käyn. Observatoryn yliopistokylä on hieman nuoremmille paikka, johon mennä. Rantapaikat Sea Pointista Cliftonin kautta Camps Bayhyn ovat ei-hyväkroppaiselle rantaturistille ehkä hieman tylsiä.

Keskustassa on Bo-Kaap, jossa asuu muslimeja, ja jossa talot on väritetty värein, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Long Street on täynnä reppukansabaareja edelleen, ainakin Mama Africa ja Purple Turtle näyttivät olleen siellä edelleenkin 15 vuoden jälkeen kun kävin tarkistamassa mestat viime keväänä.

Waterfrontia ei ollut vielä 15 vuotta sitten olemassakaan, nyt se on paikan suurin ostari ja turistirysä. Ei huono sinänsä, siellä on pari hyvää ravintolaa ja sieltä pääsee jollalla Robben Islandille jos haluaa käydä vankilasaarta katsomassa. Ja helikopterilla katsomaan juttuja, tai jollalla valaskaloja. Ja kun kaikki turistijutut ovat keskittyneet sinne, siellä se toimii järjestäytyneesti ja siten että turistit käyvät ostamassa kojuista lippuja jos kiinnostaa.

Ja vastaavasti muualla Kapkaupungissa kukaan ei ikinä pysäytä valkoista miestä ja yritä myydä jotakin tai pummata. Paitsi ehkä jos valkoinen mies näyttää hampuusilta, mutta en saata kuvitella, että kukaan tätä palstaa lukeva käyttäisi kauhtunutta t-paitaa ja sinisiä farkkuja. Edes siirtomaissa. Mutta koska tuossa paikassa valkoiset ja mustat tulevat toimeen, ei-turistilta näyttävä valkoinen käy paikallisesta, ja kukaan ei selitä koko ajan jotakin jossain kainalossa.

Ja koska valkoiset ja mustat tulevat hyvin toimeen, paikalliset valkoiset ja mustat, joita itse asiassa pääasiassa tapaa jos käy Waterfrontin, Sea Pointin ja Long Streetin turistiseutujen lähistöllä, ovat mukavaa väkeä. Jos tarvitsee apua, sitä saa. Tai neuvoa miten tuonne pääsee. Tai jos menee baariin, joka ei ole turistialueella, on aina tervetullut.

Ainakin minä olen ollut.

Air India on ilmoittanut, että ylipainoiset lentoemot saavat potkut.

Samaa strategiaa on kokeillut Euroopassa viisi vuotta sitten Kreikan valtion Olympic, joka siirsi pulskat ja parrakkaat naiset syrjään, mikä lie Kreikassa tarkoittanut tosin minotauruksen kokoista rekrytointiongelmaa.

Ja kuinka hyvin tuon lentoyhtiön bisnes on päätöksen jälkeen kukoistanutkaan? Reittejä on lopetettu ja konkurssi häämöttää ovella ilman tukiaisia.

Olen lennellyt kaikennäköisillä firmoilla maailmaa kiertäessäni, muunmuassa turvallisuustilaston lähes-pahnanpohjimmaisella Air Zimbabwella. Mutta se on sivuseikka, palataan palveluun.

Itämaiden yhtiöillä, joissa asiakaspalvelun päälle ei ymmärretä mitään vaan sen kuvitellaan tarkoittavan sitä, että nuorehko nainen sanoo “yes” asiasta riippumatta, nuoret naiset ovat selvästikin arvossaan. Heitä riittää, ja ulkonäön perusteella palkattu henkilökunta tuntuu tuovan vuodesta toiseen Cathay Pacificille, Singapore Airlinesille tai Thaille parhaan palvelun palkinnon.

Mutta olen lentänyt myös sangen paljon sivistysvaltioiden ja edistyneempien siirtomaiden yhtiöillä.

Ero on itse asiassa merkittävä. Jos lentää British Airwaysillä, Lufthansalla, Qantasilla, Unitedilla, Air Canadalla tai jollakulla muulla kerhoon kuuluvalla kuten vaikkapa Finnairilla, ensimmäisessä luokassa tai jos sellaista ei ole niin bisneksessä, on henkilökuntana pääosin vanhempia ja ei niin hoikkia naisia, ja lihavia miehiä.

Miehiä ja naisia, jotka ovat olleet alalla 25 vuotta, ja jotka tietävät, miten asiat saadaan toimimaan. Ei kukaan ensimmäisessä luokassa matkustava tule sinne katsomaan naiskauneutta, vaan matkustamaan mukavasti ja hyvin palveltuna paikasta toiseen. Joten sinne on turha laittaa junioreja tai ulkonäkökriteerin läpäisseitä vanhempia, vaan sinne laitetaan niitä, jotka osaavat.

Minulla ei ole useinkaan mitään erityisiä toiveita lennolla, mutta jos niitä on niin länsiyhtiöiden matroonat hoitavat ne tyylikkäästi ja tahdikkaasti, ja itäyhtiöiden henkilöt taas osaavat sanoa “yes”, mutta ei tapahdu mitään. Tyylipuhdas esimerkki oli kun halusin pitkällä lennolla Cathay Pacificin ensimmäisessä luokassa Los Angelesista Hong Kongiin kaakaota teen sijaan, ettei uni katoa. Sanottiin yes, ja kun ei kuulunut, patistin vartin kuluttua, ja sanottiin: “hot chocolate is only for children”. Ei tullut kaakaota. Säännöt sanoivat, että vain lapsille.

Länsimaiden yhtiöissä asian hoitaa asiantunteva ja kokenut henkilö, joka osaa käyttää tervettä järkeä ja joka on hommassaan asiantuntija. Ei ulkonäkökriteerein valittu, vaan kokenut. Nuoremmat ja kauniimmat ovat palvelemassa turistiluokassa, joka on pitkällä lennolla firmalle huonompi bisnes kuin ensimmäinen luokka ja bisnes.

Tässä mielessä voidaan miettiä, mitä Air India oikein yrittää saavuttaa. Hyvää palvelua herrasmiehille vai kauniita naisia kaiken kansan katseltavaksi?

Minusta tuntuu, että lentoyhtiön bisnescase on hieman kateissa.

Tässä pitäisi nyt saada pari työjuttua valmiiksi viimein helmikuun alkupuoleen mennessä.

Tekisi mieli käydä tekemässä pieni kierros ja tarkistamassa joku joukko siirtomaita. Reittiä en ole vielä suunnitellut suuremmin, mutta muutaman uuden maan voisi lisätä käytyjen listaan. Pohjois-Amerikassa ongelma on vuodenaika, koska oikeastaan haluaisin kierrellä pohjoisvaltioita ja Kanadaa, mutta en halua nähdä lunta. Joten etelävaltioihin on tyytyminen.

Idän suunnalla ehkäpä Intia voisi olla käymisen arvoinen kun en ole sinne saanut vääntäydyttyä tähän saakka ja melkein kaikki muu alkaa olla nähty. Afrikkaan en taida jaksaa, koska siellä on tullut käytyä viime aikoina. Ja Etelä-Amerikassa ei puhuta sivistyskieliä, joten sen jätän suosiolla väliin ja menen ehkä taas joskus jos on matkaseuraa. Yksin siellä en jaksa pahemmin notkua. Täytyisi varmaan joskus hieman viisivuotissuunnitella.

Nykyisillä valuuttakursseilla sen sijaan näyttäisi siltä, että Englanti on muuttunut halvaksi paikaksi ostaa lentolippuja, joten ehkäpä ei tarvitsekaan tehdä toivioretkeä Egyptiin, Jordaniaan tai Syyriaan lentolipun saadakseen. Hintaero on ainakin juuri nyt sen verran pieni, ettei taida viitsiä.

... että puolet maailman lentoyhtiöistä on konkurssissa tai melkein.

Tuossa oli tuttujen kanssa tarkoitus käydä Irlannissa katsomassa marraskuun alussa, mitä siitä seurasi kun niille annettiin 1800-luvun lopulla perunoita hätäavuksi sen sijaan, että olisivat saaneet kuolla nälkään. Olutta siellä ainakin on tarjolla.

Ostin menopaluulipun Citystä Dubliniin hintaan £109,95. Ja hinta jakautuu niin, että reittiä lentelevä Air France saa 20 puntaa ja suojelurahat ovat 79,95. Lentämisen täytyy olla ihan hemmetin halpaa puuhaa jos reitti elää kymppi per suunta -hinnalla. Vertailun vuoksi halvin mahdollinen menopaluulippu junalla Paddingtonista Oxfordiin maksaa 21 puntaa.

No, en minä valita. Mutta en kyllä ihmettele, jos noilla hinnoilla firmaa kaatuu kuin heinää. Enkä myöskään pysty ymmärtämään, miksi verot ovat jokaista lentolippua ostettaessa hieman enemmän kuin edelllisellä kerralla. Nuo tuntuvat nousevan hieman muutaman viikon tai kuukauden välein. Mihin kankkulan kaivoon tuo raha oikein katoaa? Ei lentokentillä ainakaan palvelu ole parantunut eikä paljon mikään muukaan, mutta maksut sen kun nousevat. Tällä saarella nuo juuri pompsautettiin kaksinkertaisiksi “ilmastonmuutoksen torjumiseksi”. Minä en ymmärrä miten ilmastonmuutos torjutaan ottamalla minulta muutama kymppi lisää ja haaskaamalla se tyhjäntoimitukseen ja espanjalaisomisteisen lentokenttämafian taskuihin, mutta ei varmaan ymmärrä moni muukaan.

Eivät nuokaan nykyisellään konkurssiin vie. Mutta ajatus siitä, että monopoliluonteisella infrastruktuurilla on lupa rahastaa aivan mitä hyvänsä “ilmastonmuutoksen torjumiseksi”, haisee aika tukevasti. Samaten se, että moinen infrastruktuuri on ylipäätään menty yksityistämään. Ei infrastruktuuria kannata myydä, vaikka valtio-omisteisuus onkin hirveä kirosana nykyään.

Kun kerran tuttu oli onnistunut hommaamaan lippuja Oktoberfestin yhteen kaljatelttaan, varasin sitten kostoksi hotellin ja lennon.

En olekaan käynyt siellä viiteen vuoteen tai jotain.

Hesarikin on herännyt viimein siihen, että jotkut lentoyhtiöt ovat luoneet kolmannen matkustusluokan, jälleen kerran.

Kunnollisilla lentoyhtiöillähän on aina ollut ensimmäinen luokka herrasmiehille, bisnesluokka puotipuksuille ja palveluskunnalle, ja turistiluokka niille, jotka käyttävät mieluummin rahansa lentolippuja fiksummin. Firstistä on hankkiuduttu eroon varsinkin eurooppalaisissa yhtiöissä, mutta nyt on siis “keksitty” uusi matkustusluokka bisneksen ja turistin väliin. SAS:lla tämä on economy extra, BA:lla world traveller plus jne.

Bisnescasena tämä on lentoyhtiöille loistava ja maksaville yrityksille aika huono.

Koko luokka keksittiin tuossa 2000-luvun alkupuolella, kun firmat valuivat pavunlaskijoiden komentoon ja bisnesluokassa matkustaminen kiellettiin muilta kuin toimitusjohtajalta ja talousjohtajalta. Työntekijöiden kuitenkin piti edelleen matkustaa päivittäin, ja kun turistiluokassa lippujen saatavuus on ruuhkaisilla reiteillä sangen kehno, keksittiin väliluokka, jota kutsutaan turistiluokaksi eikä bisnesluokaksi, joten se menee pavunlaskijoiden seulasta läpi heittäen.

Ainoa ero Euroopassa economyn ja premium economyn välillä on lippujen vaihdettavuudessa ja siinä, että turistissa ruoka maksaa ja premium economyssä saa pomppusämpylän ja kupin kahvia ilmaiseksi. Bisneksen ja premium economyn hintaero on usein käytännössä noin viisi euroa, sillä kukaan ei maksa mistään lipusta listahintaa vaan matkatoimiston sopimushinnan. Ei ole täysin ennenkuulumatonta, että bisnes on jopa halvempi, koska firmojen ohjesääntö kieltää kategorisesti bisnesluokan. Joten jos turisti ja premium turisti ovat melkein täynnä, viimeiset liput maksavat hirveästi, ja jos bisneksessä on tilaa, niitä saa alennuksella.

Bisneksen ja premium economyn ero tulee palvelussa. Premium economylle ei ole omia check in -tiskejä eivätkä lounget kuulu hintaan. Ja ruuaksi kelpaa pomppusämpylä eikä tarvitse tarjota kunnollista ateriaa shamppiksineen ja geeteineen.

Joten mitä tapahtui? Firmat maksavat sen mitä ennenkin miinus muutaman kopeekan. Lentoyhtiö säästää selvästi yli nuo kopeekat, koska se voi pienentää lounge-kapasiteettiaan tai maksuja kolmannen osapuolen kävijämäärän mukaan laskuttaville loungeille. Kenttäpalvelussakin joku hinta alenee, koska dedikoitujen bisnestiskien käyttö vähenee. Lentoyhtiöt, jotka ennen tarjosivat pomppusämpylän ja kahvin turistissa ja ruuan bisneksessä tarjoavat nyt pomppusämpylän ja kahvin premium economyssä ja turistissa rahastavat niistä 5-10 euroa.

Lentoyhtiöt loivat firmojen idioottimaisista matkustussäännöistä itselleen paremmin tuottavan bisneksen. Firmat maksavat aivan kuten ennenkin, ja duunareita kyrsii jonottaa check iniin ja juoda kaljaa lentoyhtiöiden meluisissa odotushalleissa sen sijaan, että olisivat loungessa lukemassa mailejaan.

Mutta pavunlaskijat saivat sitä mitä mittaavat: kukaan ei matkusta bisneksessä ja näin firma kääntyi uuteen nousuun ja osakekurssi raketoi.

Vai raketoiko?

Tähän saakka kaljan juominen metrossa on ollut täysin sallittua ja hyväksyttävää. Ja on vielä tänään. Huomisesta alkaen uusi pormestari on pikkusieluisesti mennyt kieltämään moisen syvien kansankerrosten päivittäisen huvin. Sain sen kunniaksi kutsun tällaiseen:

To mark Boris banning booze on the tube we're having one last boozy do!
The plan is to jump on the Westbound Circle Line with your favourite tipple and do a full lap, which should take about an hour.
There are a few other Circle Line events starting at 9 and 10pm so another lap is an option, and when you’re done why not join us at Cafe 1001 (just off Brick Lane) for more frollicks.
Invite everyone you know, and tell them to wear a blonde Boris wig or to make one with straw from the pet shop!

Saa nähdä jaksaako tänään pystyä kykenemään, mutta ajatus on sinänsä hauska.

... on hienoja rautatieasemia.

Muutenkin radat ja radanvarret ovat hienoja kun tunnelit ja muut jutut on rakennettu 1800-luvulla tms. ja kaikki on vanhaa ja kasvanut täyteen juttuja. Sinänsähän infrastruktuuri on hyvin 1800-lukulaista, eli nopeita ratoja ei ole ja asiat toimivat muutenkin vähän miten sattuu, mutta kun ei ole kiire mihinkään, junamatkailu parilla vaihdolla jossain maaseudulla on oikeastaan aika mukavaa. Joka aseman vieressä on pubi, josta saa lämmintä olutta, ja aina tulee seuraava juna.

Tänään kävin Canterburyssä.

Tämän jutun tutut ovat kuulleet useasti, mutta se tuli mieleen tänään hölösuusta hollantilaisesta passintarkastajasta.

Olin vuonna 2002 Uudessa Seelannissa. Olin ollut siellä puolitoista viikkoa ja olin lähdössä Christchurchin lentokentältä maasta pois. Passintarkastaja oli noin 60-vuotias herrasmies.

Hän otti paperit ja kysyi, että viihdyinkö ja että oliko kivaa. Vastasin siihen suunnilleen "teoriassa joo, mutta välillä tietysti vähän yksinäistä, ja kun en uskaltanut vuokrata autoa kun te ajatte väärällä puolella tietä, joten en päässyt ihan joka paikkaan mihin olisin halunnut. Mutta ongelmaa ei olekaan, sillä ennen kuin tulen seuraavan kerran, minun pitää vain hommata tyttöystävä, joka osaa ajaa autoa väärällä puolella tietä." Heppu katsoi minua päästä varpaisiin ja totesi "Sir, in your case I suggest driving lessons. Have a safe journey."

Siitä tuli hyvä mieli.

Käyn vappua viettämässä sikäli kun KLM suo, ja tänne ehkä jotain taas viikonloppuna.

Lennän citystä, joka tarkoittaa tunnin ja 10 minuutin vaihtoa Amsterdamissa, ja se on toisinaan hieman tuskaisa jos saapuva lento on vähänkin myöhässä, koska passintarkastusjonossa on kuitenkin taas kasa 747:llä tulleita matkustajia erinäköisistä kehitysmaista. Jos en ehdi illalla Helsinkiin, seuraava lento on vasta 1.5. iltapäivällä perillä joten ei taida maksaa vaivaa.

Shamppistakin pitäisi ehtiä ostaa vapuksi. Muistelen, että cityssä oikeastaan kaiken valikoimat ovat säälittävän ja naurettavan rajamailta.

Tulin juuri Kapkaupunkiin.

Mietin kaupungin nimeä ja en heti suoralta kädeltä keksinyt toista paikkaa, joka käännetään melkein kaikille kielille hassusti puoliksi: Cape town, Kaapstad, Kapstadt, Ciudad del Capo, Kaplinn jne.

Mutta tämä on kiva paikka. Olen täällä viidettä kertaa, tällä kertaa taas otin hotellin kaupungin keskustasta, joka on sunnuntain kunniaksi aika huopatossutehdas. Siinä missä muualla Etelä-Afrikassa rakennetaan lasikuutioita vanhan tilalle, täällä lähinnä pidetään vanhaa kunnossa. Osa vanhasta tuhottiin 60-luvulla ja korvattiin Itä-Pasilaa muistuttavilla elementtiyllätyksillä, mutta paljon on jäljellä. Pelastus täällä lienee ollut se, että joku keksi rakentaa tuohon vanhan sataman paikalle Victoria & Albert waterfrontin, johon tulee kaikki uusi. Sinne nousee turistihotelleja, ostaria on taas laajennettu ja uutta kauppaa, leffateatteria ja juttua pukkaa entiselle joutomaalle, jossa ei vuonna 1995 ollut mitään.

Siitä on tullut turistien lisäksi myös paikallisille ostos- ja viihdeparatiisi, ja toimistotalojakin nousee sen tuntumaan. Joten vanhaa ei tarvitse enää purkaa kun kaikki uusi halutaan rakentaa juuri sinne. Seutua myllätään taas vaiheeksi, koska täällä on kahden vuoden kuluttua jotain sianrakon potkintaa MM-tasolla, ja sitä varten väsätään stadionia, myöskin Waterfrontin kupeeseen.

Kauhean lämmin täällä ei enää tähän aikaan vuodesta ole, joten kunhan hotellihuoneeni valmistuu, on aika vaihtaa pitkät housut jalkaan.

Viime päivät Namibiassa eivät olleet maailman mukavimpia.

Olin jossain autiomaaresorteissa, joissa kaikki muut olivat häämatkalaisia, kuhertelevia, tai muuten vain äärettömän rakastuneita, ja sitten siellä olin minä. Eihän tuo ole suurikaan valtakunnan salaisuus, etten minä yksin haluaisi olla, joten kaiken katselu otti voimille. Onhan meillä tietysti totuttu siihenkin. Minusta kiinnostuneita on jossain määrin ehtoisasti, vaikka heitäkin lie.

Mutta eilispäivänä tulin siihen tulokseen, että asiassa on hyviäkin puolia. En nimittäin saata kuvitella, että jos joku nainen minut joskus huolii, voisin hänen kanssaan ajaa omaa vauhtiani Transvaalin halki soittaen nupit kaakossa afrikaansin kielistä kantria.

Oikeastaan vähän harmi, ettei ole tullut käytyä aikaisemmin. Tämä on yllättävän mukava maa ja suurempia miinuksia ei ole, paitsi ehkä se, että Swakopmundissa on enemmän saksalaisia kuin alkuasukkaita.

Kaikki toimii, rosvoja ei ole oikein missään kuten ei myöskään häsääviä kerjäläisiä ja kaupustelijoita. Tai kusettavia taksikuskeja. Hintataso on erinomaisen edullinen ja suurempaa "turisti maksaa hirveästi" -välistävetoa ei esiinny. Kansallispuistoihin turisti joutuu maksamaan muistaakseni kaksinkertaisen hinnan, mutta koska se on sen jälkeenkin viisi euroa, homma on jokseenkin yhdentekevä.

Maa on iso ja harvaan asuttu. Sossusvlein dyyneiltä tullessa ajelin tyydyttävässä kunnossa olevaa hiekkatietä kaksi tuntia ja risat päästäkseni Maltahöheen, joka oli lähin kaupungintapainen. Vastaan tuli kaksi autoa ja ohi meni yksi. Päätieverkko, ns. B-tiet, ovat päällystettyjä ja niillä voi ajaa pääsääntöisesti aika kovaa kuten ajetaankin. Liikenne on harvaa ja tiet ovat viivasuoria paitsi kukkuloilla, ja jos pitää ohittaa niin ohituspaikka on juuri siinä nyt. C-tiet ovat hiekkateitä ja niiden kunto vaihtelee oikein hyvästä aika kamalaan riippuen vähän siitä, mitä sade on tielle tehnyt sen jälkeen kun se on viimeksi korjattu. D-tiet vaativat nelivedon. Turistijutut ovat kaikki C-teiden päässä, ainakin isoimmat. Auto on käytännössä pakko olla, koska muuten ei pääse mihinkään. Ja autossa on hyvä olla pari vararengasta. Minulla oli aluksi vain yksi ja kun se tuli tarpeeseen 20 kilsaa 300+ kilometrin hiekkatieosuuden alussa, ei oikein auttanut muu kuin kääntyä takaisin, käydä korjaamassa vararengas 150+ kilometrin päässä olevassa lähimmässä kylässä ja ajaa sen jälkeen Swakopmundiin 420 kilsaa hakemaan toinen vararengas ennen uutta yritystä.

Nähtävyyksiä on lähinnä Etoshan kansallispuisto, joka on kiva kun siellä voi kulkea itsekseen eikä tarvita jatkuvasti tippejä pummaavaa oppaiden ja autokuskien armeijaa. Sossusvlein dyynit ovat paikan isoin nähtävyys, Swakopmund on lähinnä Saksaa. Skeleton coast on ankean karu rannikko. Etelässä on kuulemma juttuja myös, mutta sinne menen vasta myöhemmin Etelä-Afrikasta, rajan yli Upingtonissa ja ajan Lüderitziin ja ihmettelemään Oranjen kanjonia. Ja ehkä jotain muutakin.

Jos jotain vikaa pitää keksiä niin täällä turistit tuntuvat kulkevan jotenkin laumoittain. Yhtenä päivänä joka mesta on kaupungissa täyteen buukattu, seuraavana päivänä missään ei ole ketään. Jos ei ole tehnyt viisivuotissuunnitelmaa, ei välttämättä pääse haluamiinsa hotelleihin, mutta jotain on aina järjestynyt. Välimatkat ovat juuri ärsyttäviä. Ajaako 350 kilsaa vai lentääkö ja sählää uuden autonvuokrauksen kanssa? Aikaa kuluu kumpaankin saman verran.

En tiedä ovatko ne jo saaneet siellä matkatavarapalvelun kuntoon. Viime lauantaina se ei ainakaan ollut vielä kunnossa, vaikka oma laukkuni mukaan ehtikin sieltä vaan ei enää jatkolennolle Johannesburgista.

Mutta kun nuo pikkuviat on korjattu, sitten paikka on aika toimiva. Jonottaa ei tarvitse missään. Tilaa on helvetisti. Lounget ovat valtavia, ja Concorde-room suorastaan pompöösi. Siinä on valtava "terassi" siihen odotushallin yläpuolelle, ja sieltä voi heittää kirkkorahaa alapuolella notkuville puotipuksuille.

Turvatarkastuksen laatikonkuljetussysteemi on tosin aivan liian moderni ainakin minulle. Kaikki pakataan laatikoihin ja se liikuttelee niitä laatikoita itse rullien päällä. Läpivalaisun jälkeen automaatti yrittää arvata, missä kohtaa seisot, ja pysäyttää laatikon siihen. Minun tapauksessani repun sisältävä laatikko ei pysähtynyt ollenkaan vaan vaadittiin fyysistä voimaa. Kengät ja pikkutakin sisältänyt laatikko pysähtyi, mutta heti kun olin saanut pikkutakin siitä pois, se lähti vauhdilla kiertoon ja kengät tekivät kunniakierroksen. Mutta mitäs pienistä.

Kunhan pikkuviat korjataan, se on aika joutuisa paikka kulkea läpi.

Nyt olen Swakopmundissa tappavan hitaan töpselin takana, joten en viitsi kirjoitella Namibiasta vielä mitään. kun tämän valmiinkin lähettämiseen menee puoli tuntia.

Siihen meni kymmenen minuuttia, joten nyt on taas mielessä, mitähän kaikkea sitä on unohtanut.

Käsimatkatavaraa pitää vielä säätää hiukan ylikokoisemmaksi, sillä Heathrow 5:n matkatavarasysteemi kusee edelleen ja osa lennoista lähtee ilman tavaroita kun eivät saa pakattua laukkuja koneisiin. Ja jos nyt laukku jää tuonne, ei ole hirveän todennäköistä, että sitä näkyy seuraavaan viikkoon.

Löysin tämän röykkiöstä.

Minä olen tästä saavutuksesta ylpeä. Jo pienenä oli suvun sisäinen vitsi, kun sanoin, että minä lennän vielä Concordella. Lensin sitten, vuonna 1997. Homma oli silloin siinä määrin harvinaista, että matkatoimisto hommasi kaikennäköistä concorde-sälää "kun ei näitä lippuja niin kauhean usein mee".

NYC:ssä minua kävi moikkaamassa muudan silloin Finnairilla perämiehen oppiarvon saavuttanut, vanha Otaniemen tuttu. Minä lensin illalla Lontooseen ja aamulla sitten Ameriikan kultamaille. Kun menin Helsingissä check iniin, se jotenkin kesti, ja laukkuani oltiin laittamassa New Yorkiin saakka, vaikka siinä oli yöpyminen. Asia selvisi joutuisasti.

NYC:ssä sitten olimme Jukan kanssa õlletuvassa muutaman päivän kuluttua. Jukka oli lentänut pari päivää sitä ennen Rooman lennon Helsinkiin. Ja lennolla jutellut kapteenin kanssa, että on menossa vapaalipuilla ylihuomenna New Yorkiin tutun kanssa juomaan kaljaa. Kapteeni oli todennut, että kiva kaupunki. "Minä lensin toissapäivänä ilta-Heathrown. Hassun hatun virkailija kertoi minulle, että sinulla on ykkösrivissä joku idiootti, joka on menossa Concordella Amerikkaan"

Johon tuttuni totesi "niin, olen menossa tapaamaan sitä idioottia".

Dubain lentoyhtiö Emirates sallii kännykkäpuhelut lennon aikana matkustamossa.

Toivottavasti eurooppalaiset yhtiöt eivät tule kovin nopeasti perässä. En oikeastaan halua kokea 12 tunnin lentoa täynnä pöhnäisiä suomalaisia tai brittejä, jotka kailottavat kännykkäänsä kovaan ääneen "et ikinä arvaa mistä soitan". Tai kuunnella soittoääniä kun ainoa, joka ei herää puhelimen soittoon on värkin omistaja. Eikä pidä unohtaa niitäkään elähtäneitä puotipuksuja, jotka kuvittelevat tekevänsä vaikutuksen naapuripenkin naishenkilöön soittamalla omaan vastaajaansa tai kotinumeroonsa ja kailottamalla sinne kovaan ääneen "ei kuule tule mitään miljoonalla, kahdella voin myydä".

Kannan kyllä kännykkää mukana ja usein jopa vastaan siihen, mutta maltan kyllä olla lennon ajan sitä hipelöimättäkin. Jos kännykkäänsä rakastaa niin kovin, ettei malta siitä erossa tuon vertaa olla, kannattaa ehkä jäädä kotiin.

Tai liittyä AEKR:ään (Anonyymit elämättömät kännykänrunkkaajat) joutuisasti.

Jos ostaa Heathrown taxfreestä juttuja ja aikoo tulla sinne takaisin, ostokset ostetaan lähtiessä ja takaisin Britanniaan tullessa ne haetaan jostain luukulta tuloaulassa. Ei toimi EU:n ulkopuolisille lennoille, mutta sehän ei meitä haittaa.

Vaivatonta ja kätevää. World of Whiskiesiin investoiminen on taas mahdollista ja jopa järkevää, koska ei tarvitse miettiä, millä ilveellä pullot muulaa ehjinä perille paluumatkan ynseiden käsimatkatavarasääntöjen takia. Siellä on nyt kaksi pulloa odottelemassa ensi viikon lauantaita.

Koska tämä työttömän arki alkaa käydä voimille, käyn yhden velvollisuuden tuossa ensin hoidettuani ensi kuun alussa buureja moikkaamassa. 8.4. lienee tarjolla kaljaa ja grillausta hyvässä seurassa. Buurit ovat jotenkin mentaliteetiltaan niin samanlaisia kuin suomalaiset, että juttuun tulee mainiosti ja parin aikaisemman kerran perusteella tarjolla on grillausta jonkun pihalla ja tynnyrillinen olutta mieheen. Viihtyvyys on taattu.

Sitä ennen olen reilun viikon Namibiassa kun en ole koskaan ennen käynyt siellä. Juuri sain varattua lentolipun sinne Johannesburgista, vaikka British Airwaysin web-palvelu yrittikin pistää voimaperäisesti vastaan selittämällä, että luottokorttejani tai minua ei ole olemassa.

Vielä pitäisi vuokrata pari autoa. Etelä-Afrikkaan kelpaa mikä hyvänsä halpa ja automaattivaihteinen. Namibiassa olisi kuulemma hyvä olla neliveto. Päätiet ovat erinomaisessa kunnossa, mutta sinne mennään katselemaan paikan luontoa ja osa kauniista paikoista on hiukan huonompien teiden takana. Saapa nähdä mitä sieltä löytyy. Jos siellä on tylsää, tarjolla on aivan juotavaksi kelpaavaa Windhoek-lageria ajankuluksi, mutta olettaisin paikassa viihtyväni kameran kanssa sangen hyvin.

Lontoon huomattavan vähän mainostettu "nähtävyys" on satavuotias Thamesin alittava tunnelivanhus, joka yhdistää Greenwichin ja Isle of Dogsin.

Tunneli valmistui 1902 telakkatyöläisten tarpeisiin kun duunarit asuivat Greenwichissä ja laivanrakennus oli Isle of Dogsin puolella. Molemmissa päissä on kuvassa näkyvät tötteröt, joissa on hissi ja portaat. Hissi operoi aamuseitsemästä iltaseitsemään tai jotain, vähän riippuen tuulen suunnasta ja muista asiaan keskeisesti vaikuttavista elementeistä. Tunneli ei ole toivottoman syvällä, syvin kohta on 15 metrin paikkeilla, joten porrasurakka ei ole huonokuntoisellekaan vaikea. Tunnelissa ei varsinaisesti ole mitään nähtävää, muuta kuin että se on insinööritieteen saavutuksena hieno.

Tunnelin pohjoispäässä muuten ihan leveä tunneli kapenee kymmenen metrin matkalta sellaiseksi, että joudun itse hiukan kumartumaan siinä. Urbaani legenda väittää tunnelin olleen alun alkaen sellainen ja tuo pala olisi jätetty siihen "muistomerkiksi", mutta tämä ei pidä paikkaansa. Siihen kohtaan osui pommi 2. maailmansodan aikaan ja tunneli täyttyi vedellä ja vuotokohtaan tuotu teräsputki on kiireesti rakennettu paikka, joka on kuitenkin saanut jäädä siihen kun ei se kääpiökasvuisten elämää haittaa millään tavalla.

Tunnelia on käytetty aika monesa musiikkivideossa ja jos sellaisessa näkee tunnelikohtauksen, on aika todennäköistä, että se on kuvattu juuri tuolla. Tunnelin voi näppärästi yhdistää Greenwich-visiittiin ajamalla DLR:llä Cutty Sarkin aseman sijaan joen pohjoispuolella olevalle Island Gardensin asemalle ja kävelemällä siitä. Tunnelin suu on sadan metrin päässä asemalta.

Ajattelin lähteä kuvaamaan monumentaalista Battersea parkin voimalaitosta, mutta sää oli sen verran pilvinen, etten viitsinyt vaivautua.

Kävelin sitten lähikulmilla Blackheath Hilliä ylös katselemaan, kun jengi lennättää leijoja Blackeathissa Greenwich parkin vieressä. Prince of Wales roadia Blackheathin "kylään", joka on sangen kivan näköistä seutua ja jos se olisi logistisesti hieman paremmassa paikassa, se näytti sellaiselta paikalta, jossa voisi vaikka asua. Radan ylitse ja eteläpuolta takaisin kohti masentavaa Lewishamia ja mainoksensa mukaan 24h auki olevaa Tescoa, joka kuitenkin menee sunnuntaisin kiinni neljältä. Ehdin sinne mukavasti varttia ennen ja sain päivän ruokatarpeet. Mukava viiden kilsan kävely mäkiä ylös ja alas.

Puolalaista kurkkukeittoa ei ollut. Toinen vakava puute kaupassa oli se, ettei siellä ollut lainkaan wasabia, jota olisin tarvinnut aivan välttämättä.

Greenwich Kaakkois-Lontoossa on ollut olemassa jossain muodossaan tässä sen aikaa kun on ollut moderni Englantikin. Kuka tällä saarella sitten aina lie asunutkin ja pitänyt valtaa, Greenwichissä on aina ollut jotain siihen liittyvää asutusta. Saksonit pitivät paikalla kirkkoa ja hautausmaata. Roomalaisella ylimystöllä oli paikalla kesähuviloita. Juutitkin pitivät paikalla tukikohtaansa tuhatluvulla ja hyökkäilivät täältä ympäristöön.


Pian valloituksen jälkeen, 1082, Greenwich kaapattiin kruunun haltuun. Paikalla on ollut kuninkaiden metsästysmajoja, kappeleita ja aateliston palatseja. Seudun "all time high" lienee osunut 1400-1500 -lukujen taitteeseen. Nykyinen Old Royal Naval College, alkuperäinen Palace of Placentia, oli lopulta Tudorien valtaannousun syntysija, ja yksi maan maineikkaimmista hallitsijoista, Elisabet I, syntyi tuossa palatsissa.

Toinen seudun tähtihetki liittyy nollameridiaaniin. 1600-luvun lopulla Kaarle Ii rakennutti Greenwichin puistoon kuninkaallisen observatorion, jossa 1800-luvun puolessavälissä "keksittiin" nollameridiaanin paikka kulkemaan juuri siitä. Nollameridiaaneja oli muitakin, mutta 1880-luvulla se sitten sovittiin koskemaan koko maailmaa. Ranskalaiset eivät tosin ottaneet äänestykseen osaa kun tiesivät häviävänsä ja käyttivät Pariisin meridiaania vielä muutaman vuosikymmenen ennen kuin antoivat periksi, mikä kuulostaa perin ranskalaiselta.

Pidän itse seudusta, koska se on "vanhaa". Uusien bunkkerien sijaan paikassa on paljon satoja vuosia vanhoja taloja. ja arkkitehtuuri kohtuullisen eheää. Greenwichin keskustassa on ravintoloita, pubeja, teattereita ja pikkukauppoja. Päivisin aika paljon turisteja, iltaisin ei niinkään. Turistille Greenwich on hyvinkin käymisen arvoinen paikka. Sinne pääsee DLR:llä Bankin asemalta tai junalla Charing Crossin tai London Bridgen asemilta. DLR:llä tulevan kannattaa jäädä pois jo Island Gardensissa, käydä joen rannassa katsomassa miltä paikka näyttää, ja sitten kävellä Greenwich foot tunnelia toiselle puolelle. Puistossa voi lampsia kesäisin, ja jos kaljahammasta kolottaa, voi käydä vaikkapa Gipsy Mothissa, King's Armsissa tai Trafalgarissa.

Paikan arkkitehtuuria voi katsella esimerkiksi kävelemällä kierroksen lähtien Cutty Sarkin asemalta. College Approach, King William Walk, Burney Street, Crooms hill, Gloucester Circus, Royal Hill (puolessavälissä on gastropubi ja vieressä tavallinen pubi jos jano tai nälkä yllättää), Greenwich south street, Greenwich high road ja takaisin Cutty sarkin asemalle.

Joskus puolitoista vuotta sitten tms. olin Los Angelesissa ja vuokrasin auton eräästä vuokraamosta.

USA:n vuokraamoissa homma toimii käytännössä niin, että mennään lentokentältä bussilla vuokraamoon, jossa on sitten pieni tönö paperitöitä varten. Kun ne on tehty, sieltä saa vuokraussopimuksen ja siinä lukee sitten, miltä parkkipaikalta auto löytyy ja avaimet ovat valmiiksi autossa. Minulla oli auto ruudussa C42, joten hyökkäsin sinne, pakkasin kamani ja lähdin liikkeelle. Ihmettelin, että auto oli aika pienen oloinen kun olin varannut aika ison, mutta koska en tiedä autoista tuon taivaallista enkä edes halua tietää, ajattelin, että se varmaan näytti kuvassa isommalta. Ruuduissa on takana metallitolpat, joissa olevassa kyltissä on isolla paikan numero, ja otin aivan varmasti oikeasta kohdasta auton.

Ajoin parkkipaikan kadulle vievälle portille, jossa on vahtimikko, joka katsoo vuokraussopimuksesta auton rekisterinumeron ja vertaa sitä autoon, sekä vertaa ajokortin nimeä sopimuksessa olevaan nimeen. Siitä tuli välittömästi kämmen nenään ja heppu totesi, ettei tämä ole minun autoni. Tulin ulos äimistelemään ja totesin, että näin oli näreet. Vuokraussopimuksessa oli joku aivan toinen rekisterinumero. Oikeasta ruudusta minä auton kyllä otin, mutta siihen oli parkkeerattu väärä auto sillä välin kun se minulle tuleva oli pesussa. Ovimikko käski minun palauttaa auton sinne mistä sen otinkin niin etsivät sillä välin sen minun autoni.

Tämä aiheutti kuitenkin ongelman, sillä kaikki autot olivat niissä ruuduissa peruutettuina, ja minä en osaa peruuttaa. Ajelin sinne ruudulle ja siinä oli auto molemmilla puolilla. Sahasin sitä muutama sentti kerrallaan ruutuun paikalleen. Jossain kohtaa totesin, ettei se nyt oikein mene sinne vaikka se on vielä aivan keskellä tietä, mutta lopulta sain sen haluamalleni paikalle. Sitten kun kävin tyhjentämässä paksista kamat, huomasin, että valuraudasta tehty C42-kyltti oli siellä auton alla kumossa ja auton takapuskurissa iso kolo ja se muutenkin repsotti vähän joka paikasta. Otin kiireesti kamani, hyökkäsin pesulan eteen parkkeerattuun omaan autooni ja poistuin paikalta joutuisasti.

En tunnustanut mitään enkä kuullut asiasta sen koommin.

Tulin äsken laivalla Helsingistä kotiin.

Istuskelin Starissa siellä 8. kerroksen kahvilassa nöräämässä. Kansan syvät rivit olivat liikkeellä myös, ja siellä sai seurata kahta toisistaan riippumatonta näytelmää. Kummassakin tapauksessa emansipoituneet naiset nuhtelivat erittäin kovaäänisesti huonotapaisia miehiään.

Ensin toisesta pöydästä kuului 142 desibelin voimalla "vedä vittu päähäs äläkä päätä mun puolesta". Viiden minuutin kuluttua toiselta puolelta kuului hieman vienommin mutta silti sangen kuuluvasti "haista vittu saatanan apina".

Kuka vielä väittää, että matkustaminen olisi tylsää ja viihteetöntä?

Kuten olen joskus aikaisemmin kirjoittanut, minusta on hieno homma, että Helsingistä lennetään ympäri vinkuintiaa päivittäin sellaisiin mestoihin, joihin ei pääse edes Euroopan suurista maista, ja bisnes jopa tuntuu olevan kannattavaa eikä airfrancemaista tukiaismaailmanvalloitusta.

Olen nyt mennyt kymmenisen kertaa Helsingin läpi parin viime kuun aikana. Lehtiinkin on päässyt Finnairin kaukolentojen sietämätön myöhästely, ja aivan aiheesta. Kiinnitin jo joskus syksyllä huomiota siihen, että kaukolennoista yksi tai kaksi on aina vähän myöhässä ja yksi tuntikausia myöhässä, ja meno on vain pahentunut vuoden loppua kohti. Juuri äsken tulin taas Helsingistä ja kolmesta kaukolennosta vain Bangkok oli ajoissa. Peking oli 40 minuuttia myöhässä ja Mumbain myöhästymistä ei edes tiedetty vielä. Seitsemältä lähtenyt lento ei ollut saanut minun sieltä 20:30 lähdettyäni vielä edes lähtöaikaa itselleen.

Finnair selittelee, että kyse on onnettomista yhteensattumista. Voi olla, mutta maineelle jatkuva myöhästely avainreiteillä ei ole hyväksi. Jos niillä on ongelmia pitää nykyistä reittiverkostoa toiminnassa nykyisellä konemäärällä ja koneiden kunnolla, silloin pitää joko hommata lisää lentokoneita tai supistaa sen verran reittivalikoimaa, että kaikille lentokoneille toisinaan tulevista vioista voidaan toipua jotenkin säällisessä ajassa ilman, että yksi kahdeksan tunnin myöhästyminen myöhästyttää lentoja seuraavat kaksi viikkoa. Tai ehkä bisnes lentää niin vahvasti, että ne voivat kohdella asiakkaita kuin Paavi uskovaisia, mutta yleensä tällä asenteella on edessä lopulta ollut konkurssi. Finnairin on lisäksi aivan turhaa piiloutua ulkoistamiensa huoltopalvelujen taakse. Ei asiakasta kiinnosta, millainen hankintaketju siellä takana on. Asiakas on asiakkuussuhteessa Finnairiin ja sen kuuluu vastata Ali Hankkijan työstä kuin omastaan asiakkaan suuntaan eikä selitellä, että kyllä me hyviä olisimme, mutta nuo, joille maksamme banaaneilla, eivät kykene ylisuorituksiin.

... mutta tässä alkaa jo olla pihiydelle palkinto.

Mittailimme juuri tuossa, kuinka tilava ja mukava on 29 tuuman penkkiväli. Mutta eihän matka kestä kuin 12 tuntis ja koneen hajotessa saa ylimääräisen 12 tunnin odottelun intialaiselle lentokentälle.

... löytyy täältä. Listan neljä viimeistä ovat uusia.

Odottelen Singaporessa lentoa Lontooseen. Suihkussa kävin ja kaikkialla vaanivaa malariaa ennaltaehkäisevä GT on juotu. 20:30 tuolta lähtisi Singapore Airlinesin A380, joten ajattelin käydä tuolla katon kaktuspuutarhabaarissa katsomassa, lähteekö se siltä kiitoradalta, joka sinne näkyy.

Reissun uusia paikkoja olivat Vietnam ja Cambodia. Jälkimmäisessä tosin vain täysturistico Angkor. Vietnam oli positiivinen yllätys. Olihan se köyhä paikka, mutta kaikki toimi yllättävän hyvin ja kehitysmaihin assosioitavaa turistin kusettamista joka paikassa ei oikein esiintynyt missään. Pohjoisessa Tonkininlahden saaristo on hieno spektaakkeli ja Saigonkaan ei ollut niin kamala kuin kuvittelin, itse asiassa se oli aasialaiseksi suurkaupungiksi yllättävän mukiinmenevä. Hong Kongissa käytin aikani lähiöiden kiertelyyn ja lienen nyt käynyt Hong Kongin metroasemista kaikilla muilla paitsi yhdellä. Monumentaalinen betonikuutioarkkitehtuuri kukoistaa Hong Kongissa ja siinä missä Singaporen lähiöt on pilattu pikkusievällä piperryksellä, Hong Kongissa on Itä-Pasilaa kolmanteen potenssiin joka puolella, ja sitä katsoessa silmä lepää ja sielu rauhoittuu.

Singaporessa on aina yhtä kiva käydä. Vettä tosin satoi oikein urakalla, joten ostaripäiviä tuli yksi enemmän kuin kuvittelin. Ruokapaikaksi voin suositella lämpimästi Outram parkin metroaseman vieressä olevaa hawkers-mestaa. Se on isompi kuin Newton circus mutta ei millään tavoin kuuluisa tai turistioppaissa mainittu. Molemmissa ruoka lienee yhtä hyvää ja yhtä halpaa, mutta kun turisti Newtonissa törmää heti alueelle käveltyään kaikennäköisiin sisäänheittäjiin ja höseltäjiin, Outramissa homma toimii juuri niin kuin pitää: siellä saa kierrellä rauhassa ja katsoa mitä haluaa ja ostaa sen sitten ystävälliseltä muslimilta tai ynseältä kiinalaiselta.

Matkustamisesta todettakoon, että Cathay pacific on päivittänyt firstinsä. Nyt siellä on entisen 12:n sijaan vain 9 paikkaa ja enemmän lebensraumia. Erityisesti lämmitti havainto siitä, että ne olivat viimein oivaltaneet, että nuo yhdeksän pönöä eivät tarvitse niitä kahta 1. luokan takana olevaa vessaa ja ne oli yhdistetty yhdeksi suureksi, jossa käyminen oli normaaliin verrattuna nautinto ja auvo.

Kävin räätälissä hoitamassa yhden tarpeen alta pois.

Seuraavaksi pitäisi mennä tutun kanssa juomaan olutta, mutta taidan odotella ruuhka-ajan yli ennen kuin lähden seikkailemaan johonkin herra ties mihin taksilla. Tämä kaupunki kun ei ole kuuluisa vauhdikkaasti ja joustavasti soljuvasta liikenteestään, ja skytrain-alueen ulkopuolella ainut joukkoliikenne ovat samoissa ruuhkissa önnöttävät bussit.

Tänään Hong Kongin metrossa istuessani mieleen tuli ajatus siitä, että yhdistämällä kiinalaiseen sivistykseen ripauksen brittiläistä sivistystä tulos on aika hyvä.

Hong Kong ja Singapore ovat huomattavan mukavia paikkoja kun niitä vertaa vaikkapa manner-kiinaan tai Taiwaniin. Taiwanissa on ollut markkinatalous koko ajan, eli se ei selitä eroa. En osaa sanoa mitä Taiwanista oikein puuttuu ja miksi Hong Kong on Taipeihin verrattuna paljon mukavampi kaupunki, mutta se vain on niin. Jäin miettimään, olisiko siirtomaa-aika ja sen perintö kuitenkin jättänyt jälkeensä jotakin, jonka tunnen kotoisaksi ja joka Manner-Kiinassa vain jää puuttumaan.

Metrossa tuli istuttua, koska käytin päivän tutustumalla monoliittiseen elementi- ja betoniarkkitehtuuriin erinäköisissä lähiöissä. Kuvamateriaalia seuraa myöhemmin.

Kävin ajelemassa jollalla kolmisen päivää Pohjois-Vietnamin saaristossa.

Mestassa on tuhansia tms. kalliosaaria, jotka nousevat merestä kaikenmuotoisina, mutta pääasiassa jyrkkinä ja asumattomina. Sellaisia, joita näkyi Bondin jaskassa (Kultainen ase). Tähän aikaan vuodesta alue on aika sumuinen, joka oli hyvä ja paha. Reissut sinne tehdään jollilla ja yöpyminen tapahtuu niissä. Jollia on halvasta kalliiseen ja hinta sekä laatu korreloivat vahvasti. Alue on sinänsä aika turistico, mutta se häipyy aika hyvin, koska väki pysyttelee niissä jollissa ja jollat ovat pienehkköjä djonkkeja eivätkä mitään megaristeilijöitä. Vesi on sen verran matalaa, että isolla paatilla sinne ei ole edes asiaa. Maihin pääsee turistireitin varrella vain parissa kohdassa, ja kun alueen kalastajien kylissä asumukset ovat kelluvia, niihin turistit eivät ole tunkeneet niitä pilaamaan. Niissä kalastetaan edelleen aika perinteisillä menetelmillä ja ne eivät ole muuttuneet turistirihkamaa kaupusteleviksi kulissikyliksi.

Sinne tehdään käytännössä päiväreissuja, yhden yön sekä kahden yön keikkoja. Minä olin kaksi yötä ja suosittelen sitä lämpimästi. Yhden yön keikat kiertävät turistireitit ja toisen yön käyttämällä pääsee muuallekin. Maisemat ovat sinänsä samanlaisia, mutta toisen päivän kierros pienemmällä veneellä oli jotain menneen maailman tuntua. Minä olin ainoa kahden yön reissaaja omalla veneelläni ja ilmeisesti monella muullakin. Vartin kuluttua kaikki muut veneet olivat jääneet taakse ja edessä oli täysin tyhjä saaristo, jossa silloin tällöin näkyi yksittäinen kalastajan soutuvene. Ja sumusta nousi vain eteen uusia ja uusia saaria. Kävin melomassa jossainkeskellä ei-mitään parin saaren ympäri ja pieniä tunneleita pitkin laguunin kaltaisiin kukkuloiden ympäröimiin altaisiin, jotka olivat aika hienoja. Muuten kuin niiden tunnelien läpi sinne ei edes päässyt.

Itse olin Halong Ginger -nimisellä jollalla, ja sitäkin voin suositella. Ei ollut halvimmasta päästä mutta lienee jokseenkin niin luksusta kuin siellä on tarjolla. Ja hyvää ruokaa.Hinta sisältää kaiken muun paitsi viinat ja kun ateriat olivat 6-7 ruokalajin spektaakkeleja, se tasoittaa hintaa ihmeesti verrattuna sellaiseen jollaan, joka laskuttaa jokaisesta sämpylänpalasesta muutaman dollarin.

Kuvien kanssa menee varmaan joulun tuolle puolen.

Tutkivan journalismin keinoin voisi sanoa, ettei kukaan.

Vietnamissa rajamiehet eivät tienneet, että suomalaiset eivät tarvitse viisumia ja tarvittiin paljon rajamiehiä ja joku suursmurffin oppiarvon saavuttanut, ennen kuin asia selvisi. Mutta selvisi kuitenkin. Olen nyt ehtinyt olemaan vasta Halong cityssä ja huomenna lähden kolmeksi päiväksi kiertelemään jollalla tuota saaristoa. Itse kaupunki on aivan täydellisen turha kuten lonely planet varoittikin, mutta täältä lähtevät nuo mainitut saaristoretket, joten täällä pitää sitten olla sen verran, että saa reissun järjestymään. Täällä on matalasesonki, joten jokainen autokuski, fillarikuski, mopokuski ja herra ties mikäkuski pysähtyy kohdalle ja pomppaa jalkakäytävälle ja alkaa kaupustella jotain lasihelmiä. Kun koko mestassa vaikuttaa olevan vain muutama länkkäri ja kaupunki on kaikkien trokarien keskittymä, niitä riittää riesaksi saakka ja niiden poishätistely lakkasi olemasta viihteellistä ajat sitten.

Paikallinen neljän tähden Halong plaza hotel on kuin tuulahdus mennyttä maailmaa. Inturistin hotellit Leningradissa oli tehty tällä samalla konseptilla. Tämä on tosin puhdas ja kaikki toimii, mutta arkkitehtuuri ja aulan turistikrääsäkaupan vitriinit ovat suoraan Neuvostoliitosta.

Olen Saigonissa odottamassa hiukan pidemmäksi venynyttä kotimaanlentoa.

Tulin äsken turvatarkastuksesta läpi. Siinä oli älytön kalabaliikki ja kuului huutoa ja mölötystä. Siinä oli kourallinen ryssän näköisiä setiä ja tätejä ja jokaisella oli kaksi litraa chivas regalia, jotka turvatarkastaja halusi ottaa pois kun täälläkin on 100ml sääntö. Mietin hetken mitähän nuo mahtavat olla, sillä maailmassa on aika vähän kansakuntia, jotka tuovat kotoaan pahaa viinaa litratolkulla maahan, jossa tehdään vielä pahempaa puoleen hintaan. Venäläiset putosivat heti pois laskuista. Asia selvisi kun joku santarmi tuli palauttamaan kuria ja järjestystä ja tivasi niiden passeja.

Ne olivat puolalaisia.

Kävin Carlsbad Premium Outletissä aikani kuluksi ostamassa pari Brooks Brothersin paitaa. Amerikkalainen vaatemaku ja -teollisuus on mitä on, mutta Brooks Brothers on piristävä poikkeus. Ne osaavat yhdistää vähän kirkkaammista väreistä sangen hillittyjä kokonaisuuksia. Itse olen ajat sitten kyllästynyt Dressmannin voimakolmikkoon siniseen, harmaaseen ja vaaleanruskeaan, ja paidat ovat nykyään pinkkejä, punaisia, keltaisia, oransseja tai vaikkapa kirkkaanvihreitä pohjaväriltään, mutta eivät silti näytä havaijipaidalta.

Mutta siis. Kävin ostoksilla ja kannoin tungoksen läpi kassit autoon. Autossa huomasin, että lompakkoa ei ollut missään. Tarkistin ostoskassin eikä se ollut sielläkään. En ollut vielä tehnyt edes luottokorttien jakoa kahteen pinoon vaan siellä olivat kaikki kortit ja kaikki käteinen raha. Kauppaanhan se oli jäänyt ja sieltä se löytyi. Mutta en suoraan sanoen tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä jos se olisi pöllitty. Minulla ei ole aavistustakaan eestiläisten korttien peruuttamisnumerosta ja mukana ei olisi ollut penniäkään rahaa tai yhtään korttia. Tuon takia pidän aina normaalisti jotain kortteja aivan eri paikassa kuin valtaosaa, jotta jäljellä on aina jotakin. Mutta koska tähän mennessä olen lähinnä istunut lentokoneissa ja lentokentillä, en ollut muistanut moista hommaa vielä suorittaa.

Minun pitäisi olla kohta Los Angelesissa. Sen sijaan olen Chicagossa. Kahden ja puolen tunnin vaihtoaika ei riittänyt kuten ei muuten riittänyt vuosi sittenkään.

Tällä kertaa ensimmäinen mutka matkassa oli Heathrowlla. Kaikki olivat kyydissä ja asiat hyvin toisin kuin viimeksi, jolloin etsittiin hukassa olevaa matkustajaa puolitoista tuntia. Nyt kaikki oli valmistettu, mutta lentokone ei päässyt portilta mihinkään, koska juuri koneen pyrstön takana oli hinauksessa ollut 747, ja se nokkapyörän alle laitettu hinauskärry oli leiponut kiinni ja se ei liikkunut mihinkään kolmeen varttiin. Lopulta rötiskä saatiin pois tieltä ja matka saattoi alkaa. Tässä kohtaa ongelmaa ei vielä ollutkaan, koska laskettu aika oli puoli tuntia aikataulua lyhyempi ja siinä melkein pysyttiinkin kanadalaisten vastatuulenpuhkumisyrityksistä huolimatta.

Vasta perillä selvisi, että tuo vartin myöhästyminen oli itse asiassa pelastanut minut joutumasta Detroitiin. Minun lentoni oli kolmas joka laskeutui kun O'Hare oli ollut suljettuna tunnin pikku sadekuuron takia ja juuri saatu avattua uudelleen. Sadekuuro oli kuulemma ollut jäistä tihkua enkä pitänyt sitä oikeastaan minään, koska Suomessahan sellaiseen on totuttu koko joulukuu. Ei sitten ehkä ihan kuitenkaan. Odottelimme laskeutumisen jälkeen kaksi tuntia, että jäänpoistomiehistöt saisivat jynssättyä puhtaaksi edes yhden joka tuubin päässä olleista lentokoneista. Seurasin hommaa aikani ennen kuin aloin torkkumaan ja ikkunoihin kiinni jäätynyt sade esti muutenkaan näkemästä mitään. Minusta näytti siltä, että kun ne saivat koneen pyrstön jynssättyä, ne siirtyivät takaisin keulaan ja aloittivat alusta.

Sateen laatu selvisi sitten kun olin jo käynyt toteamassa myöhästyneeni jatkolennolta ja pääseväni nauttimaan tämän illan Chicagon airport-hotellista. Kun ajelin sillä lentokenttäjunalla viitosterminaalista kakkoseen, katselin siinä ohi mennessä parkkipaikoilla olevia autoja. Ne olivat kaikki valkoisen rypyläistä pyöristä kattoon ja peite näytti suunnilleen samanlaiselta kuin sokerikuorrutus. Voi sitä raappaamisen iloa.

Nyt sitten huomisaamuksi olisi 9:45 -lennolle lippu. Eri asia on vain se, lennetäänkö sitä jos ei sää tästä parane.

EU:n tullivapaan tuonnin raja 175 euroa on jokseenkin naurettavan ja säälittävän rajamailta.

Minä muistelen rajan olleen oleelliselta osin sama ainakin viimeiset 15 vuotta huolimatta siitä, että inflaatio on laukannut. Nykyinen raja on sellainen, että käytännössä jokainen muutaman viikon reissannut on salakuljettaja. 175 euroa on niin vähän, että se täyttyy pelkkää sälää ostamalla. Jos ostaa matkaoppaan, pari kirjaa matkalukemiseksi, aurinkorasvapullon, hammastahnaa, jonkun satunnaisen unohtuneen virtajohdon ja parit puhtaat sukat ollaan helposti aika lähellä tuota 175 euroa hiukan maasta riippuen.

Tullirajan tarkoitus on kai tehdä epätoivottavaksi isojen, kertaluontoisten ostosten hommaaminen verovapaasti jostain veroparatiisista. Nyt kuitenkin käytännössä jokainen EU:n ulkopuolelta tulija joutuisi oikeasti kulkemaan punaista linjaa, ja tullimiehet voivat pysäyttää jonosta kenet hyvänsä ja paljastaa halpa-arvoisen salakuljettajan tekemättä sen kummempaa tutkimustyötä. Tässä on varmaan joku järki, mutta minä en tiedä mikä se on. Kun tuo raja ylittyy tekemättä oikeastaan mitään varsinaiseksi tuonniksi laskettavaa ja jokainen on konna aina rajan ylittäessään, yleinen lain ja järjestyksen kunnioitus laskee.

Tullimiehet ovat onneksi useimmissa maissa oivaltaneet asian. Englannissa asia on ratkaistu siten, että tullimiehet ovat piilossa. Suomessa tulli pysäyttää satunnaisesti ihmisiä, mutta katsoo läpi sormien halpa-arvoisia hammastahnan ja aurinkorasvan salakuljettajia ja kyselee vain kalliimpien tavaroiden perään. Viro on tässä asiassa tympeä poikkeus. Ne pysäyttävät jokaisen Helsingin lennolta tulevan, jolla ei ole vihreitä matkalaukkutägejä ja siellä kiukutellaan kaikesta pienestä. Itse olen ratkaissut dilemman niin, että EU:n ulkopuolelta tullessani kuljen Helsingissä tullin läpi, kiikutan matkalaukun yläkertaan ja teen check inin Tallinnaan siinä. Näin tulen Tallinnaan EU-maasta vihreillä tägeillä ja säästän 15 minuuttia älytöntä pelleilyä. Tullin maksaminenkin onnistuu Helsingissä huomattavan vaivattomasti kun olen joskus useamman puvun teetettyäni käynyt niistä jotain maksamassa. Lisäksi palvelu on lentokentällä huomattavan ystävällistä ja sangen kaukana Helsingin tullipostin henkilökunnan tyyppisten nilviäisten tiuskimisesta.

Tämä reissu on sitten virallisesti julistettu aloitetuksi. Istun Tallinnassa lentokenttäloungessa ja jos jotain unohtui, se nyt sitten unohtui kun hakemaankaan ei enää ehdi. Matkalaukussa tosin pitää tehdä tuota pikaa jotain järkeistämistä. Minulla on iso samsoniten kova laukku, joka painaa jo itsessään aika paljon ja siinä näytti olevan 19,3 kiloa roinaa. Ongelmaksi tämä tulee yhdellä Vietnamin sisäisellä lennolla sekä Bangkok-Siem Rep -välillä, joissa lippu on mallia turistiluokka ja rajoitus 20 kiloa. USA:sta ajattelin kuitenkin ostaa pari paitaa ja housut ja paino lipsahtaa helposti yli 20 kilon. Siellä on yksi matkaopas, jonka voin vaivatta ottaa käsimatkatavaraan, mutta muuten siellä ei ole mitään toivottoman ylimääräistä.

Jos kotikoneeni pysyy pystyssä, päivittelen tätä matkan varrelta jos löydän intternet-töpseleitä. Lienen kuitenkin nettipimennossa jonkun osan aikaa, joten laatu korvannee lähiviikot määrää.

Minulla iskee aina päivää paria ennen lomalle lähtöä toivoton masennus ja mietityttää, miksiköhän minä tuonnekin halusin taas lähteä. Se menee ohi sitten kun on loungessa shamppislasi kourassa. Mutta nyt kun pitäisi valmistella kaikennäköistä huomista lähtöä varten ja yrittää muistaa ottaa mukaan piljoona korttia, kuponkia, propuskaa ja dokumenttia ja etsiä niitä ja miettiä, mikä vielä puuttuu, homma vain kyrsii. Toinen murheenkryyni ovat erinäköiset sähkölaitteiden johdot ja laturit. Viimeksi unohdin ottaa kameran ja koneen välisen johdon mukaan ja vaikkei se normaalia usb-piuhaa kummempi värkki ollutkaan, sellaisen löytäminen oli silti yllättävän vaikeaa.

Vaatteita voi aina ostaa jos jotain unohtui, mutta kolmen mantereen ja muutaman maan kiertäminen vaativat aivan turhan paljon kaikennäköistä paperossia ja jo pelkän puuttuvan hotellivoucherin printtaaminen voi olla yllättävän työläs homma. Onhan minulla kannettava mukana, muttei printteriä. Jne.

Kyllä tämä tästä taas, mutta juuri tämä päivä meni pelastusarmeijalle kun tiedostopalvelimeni hajosi. Nyt se toimii taas, mutta koko päivä siihen meni ja ilman sitä en olisi saanut ladattua matkaa varten poppia Ipodiin. Pyykkiä pitää pestä enää kolme koneellista ja toivoa, että roinat ehtivät kuivaa huomisaamuksi.

30 tuntia on kulunut ja laukkua ei ole edes vielä paikallistettu mistään. Homma alkaa kusta. Siellä oli yksi lääke, josta minulla ei ole varajärjestelyä kun sen piti olla väliaikainen kaksi kertaa päivässä -kuuri. Ja sitä matkalaukkuakin, vaikka vain tyhjänä, tarvitsen sunnuntaina. Partakonekin alkaisi olla kiva juttu ihan tuota pikaa, vaikkakin vielä uskallan näyttäytyä kadulla.

Matkavakuutus ei taas korvaa mitään ennen kuin laukku on julistettu täysin kadonneeksi, ja siihen voi mennä herra ties kuinka kauan. Siellä oli partakone, kaikki omistamani hygieniatarvikkeet, pari lääkettä, pikkutakki, kaksi paitaa ja ainoat omistamani mustat vapaa-ajan housut. Jos nyt investoin tonnin duplikaatteihin ja laukku löytyy, en saa vakuutuksesta mitään.

Euroopassa matkatavaroita kuulemma viivästyy vaihdoilla erityisesti Heathrowlla ja Pariisissa. Minun laukkuni on jäänyt Heathrowlle kerran ja joskus ne ovat venyneet siellä aivan uskomattomiin puolen tunnin suorituksiin.

Sen sijaan taas nyt odottelen Helsinkiin jäänyttä laukkuani, joka taitaa olla tänä vuonna neljäs tai viides kerta. Kun ottaa huomioon, että olen lentänyt Helsingissä vaihtaen ehkä kymmenen kertaa, prosentti ei varsinaisesti päätä huimaa.

Tällä kertaa kerrassaan merkittävä ongelma on se, että ostamani suklaalevy on siellä matkalaukussa.

Yritin äsken varata huomiseksi Superseacatin veneen takaisin kotiin. Löysin web-sivun ja klikkasin online-varausta. Ei onnistunut vaan sain tulokseksi tällaisen:

Ymmärrän etäisesti, että joku suunnittelee lahjojen puutteen takia sellaisen web-kaupan, ettei se toimi kuin parilla hassulla selaimella.

Sitä en sen sijaan ymmärrä, miksi kauppaa kiinnostaa edes etäisesti, millä käyttöjärjestelmällä noita sallittuja selaimia ajan. Miksi kauppa simputtaa maksuhaluisia asiakkaita ja kieltäytyy myymästä matkalippua vain siksi, että asiakas sattuu käyttämään mäkkiä eikä peeseetä?

Vai onko laivayhtiön ajatus kenties se, että valtaosa mäkin käyttäjistä on epäilyttäviä pujopartamiehiä, jotka ovat pistäneet vähäiset rahansa ylihintaisiin tietokoneisiinsa ja näin ollen heidän palvelemisessaan ei ole business casea?

Pari British Airwaysin kuponkia oli mätänemässä käsiin ja siltä varalta, että helmikuussa on aikaa, varasin itselleni lipun Etelä-Afrikkaan. Lontoo-Johannesburg // Kapkaupunki-Lontoo. Lentokenttäveroja oli 280 euroa. Kaksi vuotta sitten tein saman reissun, silloin vähän pidemmän kaavan mukaan Helsinki-Lontoo-Buurien maa-Lontoo-Helsinki ja selvisin satasella. Olen lennellyt Lontooseen Helsingistä sangen usein viime vuosina ja verot nousevat kaksi kertaa vuodessa, kolme parhaassa.

Lentokenttäveroista on tullut sietämätön riistomomentti, jossa luonnollista monopolia käytetään lypsämiseen. Vaihtoehtoja ei ole, joten pitää maksaa. Ymmärtäisin etäisesti, että lentoyhtiöt haluaisivat korottaa hintojaan kun bisnes ei ole erityisen voitollista. Ja ymmärrän vaikken hyväksykään, että lentoliikenteelle saatettaisiin keksiä jotain polttoaineveroja. Mutta pelkällä lentokentällä ihmisten kuppaaminen haisee kuin kaappiin unohtunut toissaviikkoinen kala. Tällä rahalla ei ole mitään ylevää tarkoitusta. Ja vaikka kulut ovatkin nousseet ja kohtuulliset korotukset lentokenttien maksuihin olisivat täysin ymmärrettäviä, maksujen kymmenkertaistuminen kymmenessä vuodessa ei selity millään yleisillä kustannuspaineilla vaan kyseessä on puhdasoppinen huijaus.

Näistä asioista ei vain voi valittaa mihinkään kun ketään ei kiinnosta. Ja valittajalle vain sanottaisiin, että tällainenko ympäristön vihollinen sinä olet. Lentokenttäriistämisellä ei ole mitään tekemistä ympäristön kanssa, mutta ympäristöä voi nykyään käyttää hanttipakasta vedettynä perusteluna selittämään aivan mitä hyvänsä idiotiaa, johon kuuluu rahan kippaaminen ihmisiltä valtiolle tai niitä lähellä oleville.

Tämänkin jutun olen kertonut tutuille useasti, mutta se on siinä määrin turha, että sen voi jakaa myös kunnianarvoisan lukijakunnan kanssa.

Olin joskus toissakesänä Lontoossa juomassa olutta ja tekemässä ostoksia. Päätin kävellä Veijo Selfridgesistä Mayfairin läpi Green Parkin asemalle kun oli tylsää. Mayfair on aika tylsää seutua, mutta siellä on nykymaailmassa erinomainen turistinähtävyys. Grosvenor Squarella on nimittäin lohduttoman rumassa talossa USA:n suurlähetystö. Sen ympärillä on betoni- ja piikkilankamuuri, sitten kymmenen metriä väliä ja toinen betoni- ja piikkilankamuuri. Välissä partioi operettisotilaita ja siellä oli parkissa joku ohjusautokin. Istuin 142 metrin päähän uloimmasta muurista Grosvenor Squaren pikku puistikossa olevalle penkille, sillä mies nauttii paraatisotilaiden marssimisen katselusta.

Ehdin istua siinä puolisen minuuttia kun jostain tuli juoksujalkaa kuuden (6) rynkkyjätkän partio luotiliiveissään. Capo di tutti capi kysyi minulta, että mitä helvettiä minä siinä teen, mihin olen matkalla ja miksi en ole jo häipynyt. Minulla oli hölökankkunen ja heebon asenne hiukan kyrsi. Sanoin kauniilla englannillani "voisitteko, sir, viedä minut oitis Kremliin keskustelemaan kansankomissaarin kanssa. En nimittäin tiennyt joutuneeni yön pimeydessä sivistyksestä johonkin itäiseen poliisivaltioon". Partion suursmurffi sai täydellisen raivokohtauksen ja alkoi huutaa kurkku suorana kaikennäköistä ikävää, ja muut alkoivat hiplata pyssyjään.

Häivyin rivakasti paikalta, hymyillen.

Cambodiaan tarvitaan viisumi. Niitä saa rajalta, mutta jonotus on sietämätön homma kun kaikki samasta lentokoneesta tulevat turistit menevät yhteen jonoon ja jos paikka sattui olemaan koneen perällä, siinä sitten kestää.

Löysin äsken netistä Cambodian e-viisumipalvelun. Se näytti jossain määrin hämäräperäiseltä ja luottamus ei varsinaisesti lisääntynyt kun paljastui, että 25 dollarin maksu pitää maksaa Paypalilla jollekin kummalliselle vastaanottajalle. Mutta kun se ei tuon enempiä maksanut, totesin, että mikäpä tuossa. Täytin web-lomakkeen, jossa ei kysytty yllätyksekkäästi heimoa tai uskontoa tai mitään muutakaan vaan ainoastaan henkilötiedot sekä se, koska ja mitä kautta aikoo maahan tulla. Ja valokuva piti lähettää jpg-muodossa myös lomakkeen kautta. Maksoin maksun ja sain sieltä vastauksen "poliisi tutkii asiaa". Äsken sieltä sitten pulahti pdf:nä tällainen ja sanottiin, että kun kerran tulet Siem Repin kautta ja lentokoneella, mene tiskeille 2-8 äläkä sinne jonoon.

Jos uskomme tuota mailia ja miksipä emme uskoisi, tällaisen pitäisi sitten printattuna kelvata.

Läntistä Eurooppaa kauemmaksi matkustavalla on syytä olla matkavakuutus. Niissä on kuitenkin hemmetisti eroja ja kun selaa minkä hyvänsä pakasta vedetyn matkavakuutuksen ehtoja, todennäköinen analyysi on kiteytettynä "vakuutus on voimassa paitsi jos sattuu vahinko ja et ollut vahingon sattuessa seuramatkan possujuhlissa ja lisäksi selvin päin". Omatoimimatkailija ja vähänkin rannalla lojumista ihmeellisempien aktiviteettien harrastaja löytää kaikennäköisiä rajoittavia ehtoja, joista ei moni ole edes tietoinen ennen kuin sattuu vahinko.

Tyypillisesti kaikki "vaaralliset" aktiviteetit on rajattu pois vakuutuksista, vaikka mieli tekisi sanoa, että koralliriutalla laitteet selässä sukeltavalle sattuu ja tapahtuu huomattavasti vähemmän korvattavia vahinkoja kuin sellaisille, jotka istuvat rantakohteen baarissa juomassa rommikolaa kaksi viikkoa putkeen. On tietenkin päivänselvää, että kaikennäköinen eläimiin liittyvä on myös suljettu pois. Ymmärrän, että monikaan vakuutus ei viitsi korvata sarvikuonolla ratsastamisesta sattuneita juttuja, mutta se, että laittaa lapsensa aasin selkään ja joku taluttaa otusta kaksi kertaa kentän ympäri, ei mielestäni ole vielä mikään kovinkaan riskialtis ja halveksuttava homma. Monissa vakuutuksissa vakuutus lakkaa olemasta voimassa kolmen ja puolen kilsan korkeudessa, joten esimerkiksi Bolivian pääkaupunkiin La Paziin tutustuminen muuttuu vakuutuksen vinkkelistä hengenvaaralliseksi vuorikiipeilyksi.

Luottokorteissa on usein kohtuullisen hyviä vakuutuksia, mutta niissä on ongelmana niiden voimassaolo. Niissä on useimmissa ehtona, että matka pitää maksaa luottokortilla. Tämä on pässinlihaa niille, jotka lähtevät seuramatkalle ja maksavat kortilla kaiken kotimaisessa matkatoimistossa. Yritin selvittää eräältä korttiyhtiöltä ja heidän käyttämältään vakuutusyhtiöltä, miten vakuutus on voimassa silloin kun ostan Helsingistä lentolipun Nairobiin ja paluun Kapkaupungista a siirryn paikallisilla junilla tuon välin omaa tahtiani. Ei jotain Sambian sisäisiä junalippuja voi ostaa luottokortilla, ja sekä vakuutusyhtiön että korttiyhtiön pitkään harkittu lauselma oli "emme tiedä onko vakuutus voimassa". Kun nekään eivät tiedä, mistä minä voisin tietää? Näiden varaan ei omatoimimatkailija voi välttämättä laskea paljoakaan.

Mainostamisen arvoisia eteen osuneita korttivakuutuksia ovat Ålandsbankenin visa goldin kylkiäisenä tuleva vakuutus ja American Expressin platinakorttivakuutus. Ålandsbankenin vakuutuksessa saa lipun ostaa millä lystää eikä se vaikuta vakuutuksen ja lisäksi vakuutus korvaa hammashoitokuluja jos lohkaisee hampaansa, ja monissa nämä on rajoitettu ulkopuolelle. American expressin platinakortti on älyttömän kallis, mutta matkavakuutus on paras, mitä minä olen nähnyt. Ei oikeastaan mitään voimassaolon rajoituksia. Korvaa myös erilaisia aktiviteetteja. Korvaa matkatavaran myöhästymistä avokätisesti. Toimii super-CDW:nä autoa vuokrattaessa joten vuokraamosta ei tarvitse ottaa mitään vakuutuksia, ja tässä säästää selvää rahaa.

Viroon muutettuani minulle tuli ongelmaksi matkatavaravakuutus. Mukanani on normaalin matkalaukun lisäksi reppu, jossa on kannettava sekä järjestelmäkamera + optiikkaa. Repun arvo on kymppitonnin luokkaa. Melkein kaikissa vakuutuksissa Suomessakin tavaran korvaussummaa on rajoitettu paljon alemmas ja lisäksi yksittäiselle esineelle on vielä lisärajoituksia, ja kaikki tulkitsevat kameralaukun yhdeksi esineeksi. Virossa paras löytämäni matkatavarakorvaus oli hulppeat 200 euroa. Sain sitten IFin kautta itselleni järkättyä rahtivakuutuksesta räätälöidyn vakuutuksen, joka juuri meni vanhaksi ja sain sen uusimisesta paperit juuri äsken postissa. Vakuutus on juur sitä mitä pitääkin ja maksaa suunilleen sen verran kuin tällaisesta vakuutuksesta ajattelinkin maksaa (242 euroa vuodessa), mutta sen vakuutusehdoissa on muutama kerrassaan keskeinen rajoitus.

Pykälässä kuusi sanotaan, että vakuutus ei ole voimassa, jos tavaraa kuljetetaan merikelvottomassa aluksessa tai huonokuntoisessa kontissa, tai jos tavaraa liikutteleva trukkikuski on kännissä.

Joulukuu menee lomaillessa. Toukokuussa ostamani maailmanympärilippu on kesken ja olen tuon lipun vinkkelistä juuri nyt Chicagossa kuten olen ollut jo kesäkuun alusta. 1. luokan maailmanympärilipuissa on ollut kohtuullisen hyvä ikiliikkuja se, että niitä käyttämällä saa helposti maileja tarpeeksi ja lisäksi upgrade-kupongin, että nyt kun työnantaja ei ole katsellut hyvällä viiden viikon lomaa putkeen, olen saanut näillä kertyvillä maileilla ja kupongeilla 1. luokan menopaluun Chicago-Lontoo-Helsinki-Lontoo-Chicago eikä tarvitse matkustaa bisnesluokassa kuuntelemassa merkonomien tikitystä.

Hiukan ostoksia Kaliforniassa, sitten Vietnamiin ja Hong Kongin, Bangkokin ja Singaporen kautta takaisin kotiin juuri jouluksi. Bangkokissa en ajatellut lusia sen pidempään, mutta siitä pääsee lentokoneella Cambodiaan Angkor watia ja muita kivikasoja äimistelemään, joten yritän hyökätä sinne.

Vietnam on vielä hiukan mysteeri. Lentolippu on johonkin pohjoiseen rannikolle, ja siitä pitäisi päästä sitten en-muista-mihin, jossa pitäisi tunkea itsensä jollekin risteilylle siihen saaristoon pariksi kolmeksi päiväksi. Olen yrittänyt lähestyä Lonely Planetin mainitsemia asiallisia venefirmoja, mutta yksikään ei ole vaivautunut vastaamaan sähköpostiinsa. Yksi vastasi puhelimeensa, mutta ei puhunut ilmeisesti mitään muuta kuin vietnamia, joten tämä muodostaa nyt pienimuotoisen ongelman.

Tämä lienee viimeinen maailmanympäri nyt vähään aikaan, viisihän näitä olen jo vuoden 2004 jälkeen ehtinyt tekemään. Tavallaan ihan kiva, koska lähelläkin on paljon paikkoja, jotka ovat jääneet väliin vain siksi, että lomat ovat menneet kaukana. Toisaalta tiedän, että Hong Kongista ja Singaporesta lähtiessä saattaa jopa lamettaa kun seuraavaa reissua sinne ei ole vielä buukattu tai ainakin suunniteltu.

Olen huomannut kaupungilla kävellessäni, että turistit pörräävät vain tietyissä paikoissa. Toompealle raahataan bussilasteittain jengiä. Kaikki tietävät Raatihuoneen torin, Viru-kadun ja Suur-Karjan baarit. Länsipuolen katuja kävellessä huomaan kuitenkin, ettei siellä ole koskaan ketään. Ei siellä sinänsä ole kauppoja tai baareja, mutta ainakin minun mielestäni siellä on kivannäköisiä taloja ja kujia ja niiden autious lisää tuntua siitä, että nämä ovat uneliaan sisilialaisen ikivanhan kylän syrjäkujia eivätkä Viron pääkaupungin katuja. Seuraavalla Tallinnan visiitillä kuumana kesäpäivänä kannattaa ennen kaljaterassille parkkeeraamista kävellä Lain ja kaupunginmuurin välisiä katuja ja kujia, kartasta voi etsiä missä on Lai, Aida, Suurtüki, Laboratooriumi ja Kooli. Muurin ulkopuolella on sitä paitsi ihan käymisen arvoinen puisto, jota pitkin voi kiertää Toompean ja päätyä lopulta Vabaduse väljakille. Kävin juuri äsken kauppaan mennessäni tuollapäin eikä siellä ollut taaskaan ketään. Joskin olin omissa ajatuksissani sen verran, että unohdin lopulta käydä kaupassa, ja sinne pitää nyt tehdä sitten uusi toivioretki tai nälkä on vieraanamme.

Tietysti voi aikansa käyttää hakemalla viinakaupasta muovikasseja ja parkkeeraamalla niiden kanssa sitten Raatihuoneen torin turistibaareihin jos 300 metrin kävely tuntuu liian raskaalta, vaivalloiselta tai eksoottiselta.

Yritin äsken ostaa Finnairin lentolipun Tallinna-Helsinki-Tallinna joulukuun tarvetta varten.

Huomasin siellä jotain joko aikaisemmin huomaamatta jäänyttä tai uutta hinnoittelumallissa. Lyhykäisyydessään homma menee niin, että turistiluokan lipulla on neljä eri hintakategoriaa. Halvin oli 700 EEK/suunta ja kallein 2800. Siinä välissä sitten 1400 ja joku parin tonnin paikkeilla. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Osa lähdöistä on suosittuja ja osa ei ja halpoja lippuja kannattaa myydä vain ei-suosituille lähdöille kun muut menevät kaupaksi kuitenkin.

Hassua on nykymallissa kuitenkin se, että jos en saa toiseen suuntaan 700 kroonin lippua, sitä en voi ostaa myöskään toisen suunnan lähdölle vaikka kyseiselle lennolle olisikin niitä tarjolla, vaan molempiin on ostettava vähintään 1400 pesosen lippu. Tämä on ansaintalogiikkana jotain minun käsityskykyni ulkopuolella olevaa. Erilaisten hintakategorioiden tavoite on toisaalta tienata yhtiölle paljon rahaa suosituista lennoista, mutta toisaalta myös tasata kuormaa siten, että kaikilla lennoilla on matkustajia eikä ole niin, että kaikki ovat kahdella suositulla reitillä, muut lentävät tyhjillään ja näiden potentiaaliset matkustajat matkustavat kilpailijan lennolla tai vaihtoehtoisella kulkuneuvolla.

Nyt kun joutuisin ostamaan menolipun 1400 kroonilla, paluulipun alin hinta on myös tuo noin 1400. Näin ollen voin valita paluulentojen joukosta minkä hyvänsä lennon, koska ne maksavat kaikki aivan yhtä paljon. Osalle epäsuosituista ajankohdista olisi tarjolla 700 räpylän lippu, mutta koska minulle ei niitä tuohon hintaan myydä, voin aivan hyvin klikata itseni suosituimmalle lennolle kun olen kerran hyvissä ajoin liikkeellä, ja näin täytän Finnairin vinkkelistä turhaan paikan suositulta lähdöltä. Todennäköisesti ne voisivat myydä tuon paluulipun paikan vieläkin kalliimmalla jollekin lihavalle liikemiehelle, joka on varauksineen päivää paria ennen lennon lähtöä liikkeellä.

Tässä on varmaan joku järki, mutta minulta se hiukan pakenee. Meno- ja paluulento, vaikka yhdessä myydäänkin, ovat kuitenkin täysin eri tuote ja yhtiön tarkoituksena pitäisi olla saada molempiin suuntiin lennot täyteen, myös ne hiukan hankalaan aikaan olevat.

Olen ollut aina suurten kaupunkien ihminen, joskaan en täydellinen totaalikieltäytyjä muunkaan suhteen. Kaupungeissa on näkemistä ja tekemistä yksin matkustavalle, mutta en hyljeksi luonnonkauniita paikkoja, jos ne on yhdistettävissä majoitukseen suihkun ja sisävessan kanssa. Tällä kertaa kuitenkin käsittelen vain kaupungit.

Jos ei ole parempaa tekemistä, käy aikasi kuluksi vaikka seuraavissa, läheltä vähän kauemmas:

Vilna. Liettua on balttimaista mukavin ja Vilna on kiva ja kaunis Helsingin kokoinen kaupunki. Suomalaiset tuntevat Tallinnan ja enenevässä määrin Riikan, mutta Vilna unohtuu monelta vaikka sinne pääsee Liettuan lentoyhtiöllä Helsingistä tunnissa ja vartissa reilulla satasella menopaluu. Tähänastisten havaintojeni mukaan Baltian paras sushi on Vilnassa Europa -ostarissa joen "toisella puolella" vanhastakaupungista katsottuna.

Lontoo. Siitä olen kirjoitellut muitakin juttuja, mutta lämmin olut yhdistettynä Jermyn streetin kauppoihin ja miten kuten toimivaan infrastruktuuriin on aina mukava kokemus. Lontoota aina haukutaan kalliiksi, mutta ei se minusta sitä ole. Rahaa saa toki poltettua älyttömiä määriä mihin hyvänsä asioimalla väärissä kaupoissa, baareissa ja ravintoloissa. Lontoossa on maailman paras intialainen ruoka ja muitakin hyviä elämyksiä löytyy. Jos Lontoon isoista levykaupoista ei löydy jotain leffaa tai levyä, sitä ei todennäköisesti ole olemassa. Normaalien turistinähtävyystönöjen lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota myös uudempaan maanpäälliseen arkkitehtuuriin sekä maanalaiseen. Canary wharf on hieno kokonaisuus lasikuutioita ja satama-altaita. Toistasataa vuotta vanhat metroasemat taas ovat hienoja itsessään kun vain katselee ympärilleen. Baker street on tässä suhteessa huomionarvoisa.

San Francisco. Amerikkalainen kaupunki, jossa ei tarvitse autoa. Ja kunto kohoaa tassuttelemalla sitä hemmetin mäkeä ylöspäin Nob Hillille. Mark Hopkinsin yläkerran pönöpönöbaarissa voi juoda sivistyneesti teetä ja katsella auringonlaskua. Lisäksi sieltä saa hyvää olutta. Ainoa miinusmerkkinen asia on se, että siellä sataa vähän turhan usein.

Las Vegas. Niin muovinen mesta, että se on jo hyvä. Hotellit ovat hassun näköisiä ja koko mesta on rakennettu turisteille. Hotellit ovat laatuunsa nähden hemmetin halpoja ja syöminen/juominen on halvempaa kuin muualla USA:ssa vastaavissa paikoissa, koska joka paikan päätulot tulevat kasinoista. Craps-pöytään on kiva mennä notkumaan ja juomaan kaljaa ja katselemaan kun stetsonpäiset punaniskat mylvivät. Kun sitä osaa pelata, sadalla dollarilla pelaa vaikka kuinka kauan kunhan pelailee minimipanoksilla ja korottaa panostaan aina kun siihen on tilaisuus. Ei siinä mitään voita mutta viimeksi muistelen kolmessa tunnissa potin huvenneen noin 40 dollarin verran.

Singapore: Steriili ostosparatiisi, jossa kaikki on hullunhalpaa. Toimiva infrastruktuuri tekee visiitistä sinne aina mukavan. Jos haluaa nähdä kontrastin, kannattaa käydä jollalla Indonesiassa Batam centressä tai sillan toisella puolella Johor Bahrussa Malesiassa. SIngapore Orchard roadilta saa vaatteita ja kosmetiikkaa ja toisin kuin useissa kaukoidän paikoissa, vaatteita saa myös hobittikokoa suurempina. Elektroniikkaa kannattaa käydä ostamassa Funan IT mall -ostarista. Sim Lim mainostaa aggressiivisemmin, mutta paikan laadusta kertoo jotakin se, että heti kun sinne hyökkää sisään, kasa intialaisia roikkuu hihassa ja tyrkyttää digikameraa. Funanissa kukaan ei tyrkytä mitään. Sim Lim on lisäksi kohtuullisen täynnä turhanaikaista krääsää. Ruokaa saa parilla eurolla hawkers-mestoista. Niissä on kasa pöytiä keskellä ja erilaisia ruokia myyviä kojuja ympärillä. Sieltä voi sitten hakea mitä lystää.

Hong Kong: Kiina olisi tällainen jos siellä ei olisi kommunisteja. Kiinan isot kaupungit alkavat kovasti Hong Kongia lähestyä, mutta vielä on matkaa. Hong Kongista olen kirjoitellut enemmän täällä.

Kapkaupunki: Kauniit puitteet, Afrikan mittapuulla kaikki toimii loistavasti. Hyvää ruokaa ja juomaa, nähtävyyksiä, retkiä Hyväntoivonniemelle tai viinialueille Stellenboschin ympäristöön. Etelä-Afrikan rikollisuustilannetta on huomattavasti liioiteltu ja turhaan hysteriaan ei ole mitään aihetta. Olen käynyt siellä nyt neljästi ja varmaan pitäisi taas kohta mennä. Majoittua kannattaa Sea pointin puolelle; sieltä pääsee bussilla tai taksilla katselemaan Waterfrontin ostareita ja Long streetin baareja ja ravintoloita. Waterfront on turistirysä, mutta siellä on pari hyvää ravintolaa ja kauppoja joka lähtöön. Lisäksi sieltä pääsee jollalla Robben islandille katselemaan vankilaa, jossa Mandela lusi noin 25 vuotta. Pöytävuorelle kannattaa mennä köysirataa pitkin joskin varautuen siihen, että siellä on kylmää ja tuulista.

Maailmassa on myös hemmetisti kaupunkeja, jotka turistin kannattaa kiertää kaikki, mutta kaukaa. Tälle listalle pääsee

• Amsterdam: en ole ikinä keksinyt, mikä tässä mestassa on niin hirveän hienoa sen jälkeen kun coffee shopissa on käyty ja todettu, että tämä ei ole minun juttuni.
• Barcelona: turistirysä, jonka hienot talot on nopeasti nähty ja sen jälkeen kaikki vain ärsyttää. Menen sinne seuraavan kerran katsomaan valmista kirkkoa, mutta en pidätä hengitystäni.
• Vancouver: kaikki Kanadan hullut, nistit, örkit, pummit ja häiriköt majailevat Granville streetillä.
• Tokio: täydellisen turha ja ruma jättiläiskaupunki, jossa eri asiat on hajautettu eri puolille kaupunkia. Yksi kaupunginosa on täynnä tekniikkaa, toinen teinityttöjen vaatteita, kolmas baareja jne jne jne. ja alueiden välillä vaeltaminen kyrsii.
• Johannesburg: siellä ei ole mitään, ei yhtään mitään.
• Auckland: ei sinänsä mikään mahdoton mesta, mutta jos näkee sen vaivan, että lentää sinne saakka, kannattaa moisesta tylsästä ja tavanomaisesta kaupungista hyökätä muualle mahdollisimman pian katsomaan maan erikoista luontoa.

Autiot lentoasemat keskellä yötä ovat tunnelmallisia paikkoja. En tiedä miksi. Helsingistä Tallinnaan 23:45 -lento on mukava kun siihen aikaan ei lähde ei-schengen -puolelta -mitään muita lentoja enää. Siellä ei yleensä ole juuri ketään. Kaikki kaupat ja lounget ovat kiinni, missään ei ole henkilökuntaa, valaistusta on vähennetty. Muutama matkustaja notkuu jossakin ja joku rajasotilas saattaa näyttäytyä. Se on urbaani ja mukava ympäristö ja autious lisää sen viehättävyyttä.

Lentokentät erottaa muista autioista jättiläisrakennuksista se, että niissä olo on turvallinen eikä tarvitse pelätä, että nurkissa vaanii rosvoja, hulluja, rähisijöitä tai muita häiriköitä.

Kävin pitkästä aikaa Pariisissa. Edellisestä pidemmästä rupeamasta olikin toistakymmentä vuotta.

Jotain siellä on muuttunut tuossa ajassa, mikä ei tietysti lie suurensuuri yllätys. En ole koskaan oikein päässyt siihen kaupunkiin sisälle, eikä tämä kerta asiaa juuri muuttanut miksikään. Vertaan sitä mielessäni väkisinkin Lontooseen, koska ne ovat molemmat vanhoja, suuria kaupunkeja ja menneen imperiumin keskuksia, ja Lontoon tunnen hyvin. Ensimmäinen mainitsemisen arvoinen seikka Pariisissa on sen rähjäisyys ja likaisuus. Jokainen RER-vaunu on rikottu ja töhritty ja kun asemalla pitää puikkelehtia jäteröykkiöiden seassa, mieleen tulee, ettei niitä ole siivottu koskaan. Kuva ei oleellisesti parane katutasossa. Rooma on ainakin nykyään Pariisiin verrattuna steriili mesta.

Pariisilaisten nuivasta asenteesta ja kielitaidottomuudesta puhutaan paljon, mutta tänä päivänä asia vaikuttaa enemmänkin urbaanilta legendalta. Joka paikassa asiakaspalveluväki puhui loistavaa englantia eikä siihen liittynyt minkäänlaista asennetta tai mielenosoittamista. 90-luvulla muistan tilanteen olleen vähän toisenlainen. Samaten kaikki turistia kiinnostavat opasteet ovat ainakin englanniksi, todennäköisesti vielä saksaksi ja espanjaksi.

Lontooseen verrattuna Pariisi on jumalaisen kaunis kaupunki. Lontoosta löytyy pieniä alueita ja kadunpätkiä, jotka ovat rakentamisajankohtansa ulkoasussa ja joita ei ole pilattu pistämällä sekaan puolet petäjäistä betoni- ja lasikuutioiden muodossa. Pariisissa maiseman rikkova lasikuutio on enemmän harvinaisuus kuin poikkeus, vaikkakin Pompidou-keskuksen sopimisesta juuri sille paikalleen on lupa olla ainakin kahta mieltä. Siinä missä kadut näyttävät sangen siivottomilta, talot puolestaan ovat julkisivultaan hyväkuntoisia ja siinä mielessä siellä on kiva vain kävellä ja katsella.

Ruokaakin ne osaavat siellä tehdä, ja juomaa. Hyvin syöminen ja juominen kohtuuhintaan on sangen vaivatonta ravintolassa, ja kun kurkistaa sisään kauppahalliin tai lihakauppaan tulee välittömästi mieleen kysymys "miksi helvetissä minä asun paikassa, jossa myydään kanaa hunajamarinadissa".

Vaikka se on iso kaupunki, kävellen pääsee melkein kaikkiin turistirysiin ja tietysti muualle. Lontoon selkeään metrokarttaan tottuneelle ja sen ulkoa muutenkin muistavalle Pariisin sekava RER- ja metrokarttahärdelli on aluksi hiukan hankala, mutta se on tottumiskysymys. Sen sijaan metroasemien portteja on muutettu entistä inhottavammiksi ilmeisesti pummilla matkustajien torjumiseksi. Samalla ne tosin torjuvat myös matkalaukkua perässään vetävän matkustajan, osa vaaniskelee myös olalla olevaa kameralaukkua, joka helposti jää heti selän takana kiinni menevän oven väliin. Jos laukku jää väärälle puolelle, henkilökuntaa ei varmasti ole missään näköpiirissä.

Kyllä sinne taas parin vuoden päästä pitää mennä katsomaan. Periaatteessa ei ole olemassa mitään syytä, miksi en saattaisi viihtyä siellä aina toisinaan, mutta jotain vielä puuttuu. Ei se tunnu minun kaupungiltani, mutta en osaa sanoa, mistä se johtuu. Kielikysymys se ei ole, mutta vieraalta se tuntuu. Ehkä kyse on harjoituksen puutteesta.

Kulttuurimatka on taas tältä erää suoritettu.

En luottanut Ilmailulaitoksen kykyyn saada laukkuani tunnin vaihdolla Helsingissä jatkolennolle, joten kaikenlaiset kamalat rikokset mahdollistava hammastahnatuubi piti jättää kotiin ja ottaa matkalaukku matkustamoon. Muuten homma on jokseenkin vaivaton, mutta en pidä laukun ulkoiluttamisesta pitkin lentokenttiä itse. Vaivattomampaa olisi kipata se ruumaan koska se säästää raahaamisen vaivaa ja ilman käsimatkatavaraa voi mennä huoletta koneeseen viimeisenä kun ei tarvitse miettiä, mihin saa laukkunsa lykättyä. Perjantai-illan lennot Lontooseen ovat aina viimeistä paikkaa myöten täynnä ja koneen lastaamisessa bussiporteilta menee ikuisuus, joten ilman matkatavaroita voi istua loungessa torjumassa kaikkialla vaaniskelevaa malariaa final calliin saakka ja mennä viimeisellä bussilla sitten sinne. Nyt piti hyökätä ensimmäisten joukossa ettei tarvitse ottaa laukkua jalkatilaan.

No, se piti vain kestää. Heathrowlla iris immmigration oikeasti säästää nykyään 10-15 minuuttia kun EU-passintarkastusjonokin on pitkä kuin nälkävuosi kun ne nysväävät lukulaitteiden kanssa kaikki passit sekä myös jonkun aitoustarkistajan kanssa. Iriksessä mennään koppiin, kurkataan luukusta sisään, odotellaan kunnes automaatti sanoo thank you ja avaa oven. Kymmenessä sekunnissa pääsee läpi. Heathrow expressillä ja tuubilla Isle of Dogsille, kamat majapaikkaan ja Greenwichiin pubiin kaljalle. Siellä oli tällä kertaa enemmänkin tuttuja. Näyttää uhkaavasti siltä, että Greenwichin The Mitren sijaan pitää yrittää löytää joku toinen pubi, sillä niillä on nykyään siellä joka perjantai joku b-luokan bändi soittamassa huonosti mutta kovaa ja se raastaa korvia vaikka istuisi terassilla ulkona ja puheääni ei kuulu. Lähdimmekin siitä sitten parin pubin kautta kotiin.

Kankkuskeiju kävi kylässä, mutta onneksi naapurihuoneessa. Minä lähdin lauantaina ostoskierrokselle. Oli tosin hyvä ilma enkä mennyt suoraan Green Parkiin ja siitä Jermyn streetille vaan jäin Westminsterissä pois tuubista ja katselin turistimassoja parlamentin kulmilla ja sitten kävelin St. James's parkin läpi Jermyn streetille. Kävin hattukaupassa ja kravattikaupassa. Housukaupassakin piti käydä mutta se homma jääköön talveen. Kävelin Piccadilly circuksen ja Sohon läpi Greek Streetille ja kävin Veijo Milroysin viskikaupassa ostamassa Springbankia kun sitä kerran sieltä taas saa. DVD-kauppaan ostamaan pari puuttuvaa dvd-sarjaa ja kotiin päiväunille.

Lauantai-ilta meni sittten hyvin syödessä ja korttia pelatessa ja sunnuntaina kotiin. Kotimatkalla Finnair oli peruuttanut Helsinki-Tallinna -lennon, mutta odottelemalla myöhäisempää 23:45 -lentoa siitäkin selvisi. Helsingissä oli lentokentällä joku ihmeen shöy. Sieltä ei enää lähtenyt ei-schengen -puolelta muita lentoja kuin 23:45 tallinna ja siellä oli tosi vähän väkeä. Siinä oli kaksi noin ehkä 25-vuotiasta naista jossakin penkeillä ja toinen niistä näytti jotenkin vetelältä siinä kun kävin jossain vaiheessa vessassa. Kun kävin siellä toisen kerran, siinä oli paikalla hirveästi poliiseja, rajasotilaita ja pari ambulanssimiestä ja potilas näytti vieläkin vetelämmältä. En jäänyt seuraamaan mitä siinä tapahtui, mutta sen jälkeen ennen lennon lähtöä oli vielä yksi viivästyksen paikka kun tuon matkustajan ruumassa olevat matkatavarat piti kaivaa sieltä pois.

No, yhden maissa olin sitten kotona.

Olen aina pitänyt Aasiassa Hong Kongista. Olen käynyt siellä viitisen kertaa ja ollut yhteensä ehkä kuukauden verran. Ensimmäisen kerran 1993 ja sen jälkeen 2000-luvulla loput kerrat suunnilleen vuoden välein.

Alue ei ole mikään erityisen iso, mutta kun sitä kiertelee, huomaa, että siitä pienestäkin alueesta suurin osa on asumatonta vuoristoa ja ihmiset, joita riittää viitisen miljoonaa virallisesti ja paljon enemmän oikeasti, on ahdettu pienelle alueelle. Hong Kong jaetaan hallinnollisesti ja ajatuksellisesti neljään alueeseen: Hong Kongin saari, Kowloon (mantereen puolella lähellä Hong Kongin saarta), New Territories (Kowloonista Manner-Kiinan rajalle) ja ulkosaaret. Turistille on nähtävää kaikkialla, joskaan valtaosa ei viitsi poistua Hong Kongin saarelta, jossa onkin valtaosa perinnenähtävyyksistä. Siinä, missä saarella turisti saa kulkea täysin rauhassa, Kowloonin puolella on heti lauttarannassa ja sitä lähellä olevilla kaduilla sietämätön turistinhuijaus ja sisäänheitto käynnissä. Joku räätäli oli vuosi sitten niin epätoivoinen, että sanoi minulle "sir, you have a very beautiful face".

Hong Kongissa syö hyvin ja halvalla. Itse syön siellä lähes yksinomaan sushia kun sitä saa joka paikasta ja se on hyvää, halpaa ja terveellistä. En ole saanut ikinä menemään sushiin ja juomiseen enempää kuin 150 HKD (15€) kerrallaan, ja siinä oli varmaan jo kolmisenkymmentä palaa. Elektroniikka ja merkkivaatteet ovat halpoja. Hong Kongissa ei tosin tunneta kuluttajansuojaa ja huijareita on liikkeellä aivan avoimesti, koska kyseessä ei ole käytännössä minkään sortin rötös. Elektroniikkaa ostaessaan kannattaa olla erityisen varovainen ja lueskella internetistä muiden turistien suosittelemia paikkoja. Esimerkiksi kameraan optiikkaa sieltä saa parisenkymmentä prosenttia Eurooppaa halvemmalla, mutta kaikki "liian hyvää ollakseen totta" -tyyppiset tarjoukset sisältävät aina petkutusta, joten ne kannattaa kiertää kaukaa. Vaatteiden ostaminen lienee Hong Kongissa silkka nautinto siinä tapauksessa, että sattuu olemaan hobitti.

Pakollisia nähtävyyksiä ovat Victoria peak (se vuori siinä HK:n saarella), Po Lin -luostari Lantaulla, Times Squaren ympäristö viikonloppuisin kun joka paikka on täynnä hullun lailla törsääviä teinejä ja yöllinen näkymä Hong Kongin saarelle Kowloonin puolelta. Huomattavan yliarvostettu nähtävyys on Stanley ja Stanley market, joskin joudun käymään siellä aina joka vuosi ostamassa tutulle jotain pashmina-huiveja. Lienen ainut mies ikinä joka on käynyt kyseisessä kaupassa, koska ne kaupustelijat tuntevat minut siellä jo aivan hyvin vaikka käyn vain kerran vuodessa paperilapun kanssa "tarvitsen nämä, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä ne ovat". Muuten seutu on tylsämielistä turistinhuijaamisbasaaria ja ravintoloita, joissa on sisäänheittäjiä. Jos Stanleyhyn eksyy, kannattaa ehdottomasti tulla takaisin pohjoisrannalle bussilla, joka kulkee Repulse Bayn ja tunnelin kautta. Repulse bay ja se toinen siinä vieressä ovat massiivisine kerrostaloineen ja rantoineen oikeastaan aika hienon näköisiä.

Saaren pohjoisrannalla voi liikkua kävelemällä aika helposti, mutta aikansa kuluksi kannattaa mennä myös raitiovaunulla linjan päästä päähän. Maksaa kaksi dollaria suunta eli ei mitään ja siinä näkee näppärästi millaisesta paikasta on kysymys. Kowlooniin pääsee metrolla ja Star ferryllä. Metro on jokseenkin tylsä tuohon väliin vaikkakin muuten siisti ja nopea, Star ferrystä on hyvät maisemat yläkannelta. Reitti on jonkun triviatiedon mukaan maailman vilkkaimmin liikennöity merireitti. Kowloonista pääsee junalla Kiinaan jos on viisumi. Shenzeniin siihen rajan pintaan pääsee ilmankin kunhan menee junalla Lo Wuhun rajalle ja lampsiii siitä yli ja maksaa jotain pientä, en muista paljonko. Hong Kongin saarelta pääsee myös Macaoon kantosiipialuksella jos haluaa sitä käydä katsomassa. Se on niin pieni paikka, että päivä siellä riittää aivan mainiosti.

Hong Kongissa voi asua oikeastaan missä hyvänsä jos siinä on metroasema vieressä, joskin Lantaulla olevista hotelleista on ensikertalaiselle hiukan pitkä matka kaikkien nähtävyyksien ääreen. Hong Kongin saarella Wanchai ja Central ovat aivan kelvollisia alueita, Times Squaren ympäristössä on ainakin kaiken keskipisteessä. Vähän pihimmän kannattaa majoittua North Pointiin, josta on muutaman minuutin metromatka Times Squarelle. Siellä on joku iso konferenssikeskus ja ympärillä hirveästi hyviä, uusia hotelleja, joista saa huoneita laatuunsa nähden naurettavan halvalla jos siellä ei satu olemaan konferenssia juuri silloin. Kowloonin puolella on reppumatkustaville Chungking Mansions aika lähellä Start Ferry -terminaalia Nathan Roadilla, ja se on niin hirveä murju, että se kannattaa käydä katsomassa ulkopuolelta. Ikivanha pilvenpiirtäjänröttelö, jossa on joka kerroksessa joku guest house ja jossa haisee.

Hong Kongissa ei viihdy kovin hyvin jos ahdistuu siitä, että paikka on rakennettu kääpiöille ja miehen kokoinen toisinaan lyö päänsä eikä meinaa mahtua bussin penkkiin. Toinen tapa ahdistua on sortua sisäänheittäjien baareihin ja ravintoloihin. Vaikka Centralissa osa näistä sisäänheittämisbaareista onkin aivan kunniallisia establishmentteja, osassa on joku turistinhuijausagenda, joka toimii niin, että kalja maksaa 20 HKD ja pienellä jossain seinällä lukee, että palveluraha on 300 HKD. Tässä ei ole mitään laitonta, joten valitukset kannattaa ohjata Jurvan kuntaan. Kun välttää sellaisia paikkoja, jotka selvästi aggressiivisesti houkuttelevat vain turisteja, pärjää aivan hyvin.

Myös sellaiset pettyvät, jotka kuvittelevat saavansa osakseen kunnioitusta ja arvonantoa siksi kun ovat valkoisia. Lopuille se onkin sitten mukavan helppo eksoottinen paikka. Umpikiinalainen kaikin puolin, mutta brittiläinen perinne esimerkiksi englanniksi nimettyine katuineen ja paikkoineen helpottaa mukavasti elämää. Siinä, missä Singapore on rakentanut itsestään steriilin ja hygieenisen kiinalaisen kaupungin, Hong Kong vaikuttaa jotenkin enemmän aidon kiinalaiselta. Kaikilla on kiire ja kaikki tekevät koko ajan jotain hyödyllistä paitsi ehkä sunnuntaisin. Kiinassa olisi tuollaisia kaupunkeja enemmänkin, jos niillä ei olisi ollut 50 vuoden historiallista pysähtymää rikastumiskeskittymien rakentamisessa.

Kävin työasioissa Belfastissa. Sinne ei pääse Tallinnasta mitenkään järkevästi. Mennessä olin keskiviikkoaamuna Tallinnan lentokentällä lippuineni. Lippu oli yhteen suuntaan törkeän kallis turistiluokan lipuksi, maksoi vajaat 18000 Viron pesoa eli toista tonnia. Jono turistiluokan check iniin oli reippaasti yli sata metriä. Siinä kohtaa leipoi kiinni välittömästi ja menin lipun myyneen matkatoimiston lentokenttätoimistoon kysymään, mitä maksaa tämän lipun päivitys bisnesluokkaan. Matkamatroona näpräsi aikansa atk:ta, tarkisti tuloksen vielä kertaalleen ja totesi, että kolme (3) Eestin räpylää, eli vajaat viisikymmentä senttiä. Kaivoin välittömästi kolme kolikkoa taskusta ja totesin "make it so". Meni viisi minuuttia, mutta ohitin ynseän jonon.

Paluumatka taas ei mennyt aivan yhtä suunnitellusti. Kaikilla lennoilla sain jotain keskipaikkoja kun lennot olivat täpösen täynnä. Sain Heathrowlla täydennettyä kuitenkin pari puutetta viskihyllyssä. Helsingissä oli mukava puolentoista tunnin vaihto ja sitten Tallinnaan. Tallinnassa laukkua odotellessa huomasin, että olin unohtanut viskipullomuovikassin lentokoneeseen, ja sitä sitten ryhdyttiin etsiskelemään. Sen jälkeen paljastui, että ruumassa oleva laukkuni oli jäänyt Helsinkiin, mikä tuntuu nykyään olevan enemmän sääntö kuin poikkeus jos vaihto Helsingissä on alle kuuden tunnin mittainen ja ajoittuu edes osin väliin 14-16. Parjattu Heathrow on onnistunut toimittamaan laukkuni ruuhka-aikaan kolmessa vartissa jatkolennolle parikin kertaa, Helsingissä taas laukku katosi nyt kolmannen kerran muutaman kuukauden sisään juurikin tässä iltapäivällä.

No, viskipullot löytyivät ja korkkasin toisen niistä. Ja sitten odotellaan matkalaukkua, joka tulee ehkä joskus.

Minun pitää torstaina olla tapaamassa kollegoita Hänen Majesteettinsa saarilla. Ehtiäkseni palaveriin torstaiaamuksi minun pitää lähteä kotona keskiviikkona kymmeneltä aamulla ja takaisin kotona olen perjantaina puoli kuuden maissa. Euroopassahan kaiken pitäisi olla lähellä?

Marmatin muutama päivä sitten hotellien harhaanjohtavasta hinnoittelusta. Sain eilen postissa American expressin hotellikataloogin "Worldwide cities & resorts" tai jotain sinnepäin. Sijoitin sen arvoiselleen paikalle wc:n lattialle ja selailen sitä täysistunnon lomassa. Katselin sieltä pariakin paikkaa, joihin pitäisi mennä joulukuussa, mitä kaikkea ne tarjoavat ja mitä maksaa.

Huomio kiinnittyi siihen, että joka hemmetin murjussa hinta oli ilmoitettu muodossa 420€/yö/henkilö kahden hengen huoneessa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että huone hotellissa maksaa 840€/yö. Hinnan pilkkominen per henkilö -summaksi on puhdasoppista sumutusta. Yksin matkustavana en ole edes etäisesti kiinnostunut täysin kuvitteellisista hinnoista, ja pariskunnan tapauksessa rahat tulevat samalta tililtä kuitenkin, joten heitäkään ei kiinnosta. Voisivathan ne vaikka kertoa hinnan siten, että yö maksaa 220€/yö/käsi neljän käden huoneessa. Tai 105€/yö/käsi tai jalka kahdeksan käden tai jalan huoneessa. Tällä on varmaan informaatioarvoa jollekulle, mutta en saata käsittää, kenelle. Ainoa selitys on se, että ne olettavat bisneksensä kärsivän jos kokonaishinta olisi helposti havaittavissa.

Minä en pidä sellaisesta bisneksestä ja markkinoinnista, jossa yritetään numeroleikillä ja sanahelinällä saada huomio kiinnittymään hintaan, joka ei ole tuotteen tai palvelun hinta vaan jotain täydellisen muuta. Se panee aina miettimään, että myyjällä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan.

Matkailualalla tämä vaivaa muuallakin. Halpalentoyhtiöt kuten esim. Blue1 aina toisinaan mainostavat jotain "nyt Lontooseen 1 eurolla suunta" -lippuja + verot, yhteensä 30 euroa. Tämä näyttää rehelliseltä ja mukavalta muttei ole sitä, sillä lentoyhtiöt hinnoittelevat liput niin, että tuo yhteen suuntaan -lippu eurolla irtoaa vain Helsinki-Lontoo -suuntaan ja lippu on ostettava menopaluulippuna. Samaan aikaan ei ole olemassakaan yhden euron paluulippuja Lontoosta eikä edes halpoja paluulippuja ennen kuin vasta kuukauden päästä siitä kun tämä kampanja Helsinki-Lontoo -suuntaan päättyy. Joten jos ei halua lusia perillä kuukautta, ei voi mitenkään ostaa yksi euro per suunta -menopaluuta vaan käytännössä pitää ostaa kallis 250 euron paluulippu, joten hinnaksi muodostuu 280 euroa menopaluulle, joka on vain hiukan enemmän kuin millä Finnair ja British Airways myyvät apexejaan joka päivä internetissä ilman suurempaa hulabaloota.

Yritän välttää kaikenlaisen huijausmarkkinointiin sortuvien yritysten tuotteiden ja palvelujen ostamisen, mutta aina se ei onnistu.

Olen tällä hetkellä avoimen maailmanympärilippuni mukaan Chicagossa ja jatkan joulukuun alussa sieltä Aasian kautta kotiin.

Varailin aikani kuluksi hotelleja Hong Kongista ja Singaporesta. Tutuissa kaupungeissa homma on jokseenkin helppoa, koska katsomalla karttaa voi suoraan todeta, haluaako hotelliin mennä vai onko se jossain kuusessa. Bangkokista pitää vielä varata jotakin mutta sitä ennen selvittää, pääsisikö sieltä käymään Angkor watilla Cambodiassa vai tuottaako homma ylivoimaisia vaikeuksia. Poliisi tutkii asiaa.

Hotellivarausten tekeminen on helppoa ja vaivatonta kun tekee ne oikeassa paikassa. Nettivaraamoja on pilvin pimein, itse olen suosinut Octopustravelia ja Hotelclubia. Nettivaraamoissa on syytä katsoa kaksi asiaa: Ensinnäkin se, että varaamosta saa vahvistuksen heti (instant confirmation) ja toisekseen se, että se näyttää kokonaishinnat eikä verottomia hintoja. Jotkut nettivaraamot tuntuvat olevan vain tietojen sisäänottokanavia ja niiden takana on sitten huoneellinen halpatyöläisiä hoitamassa itse varauksia faksitse tai puhelimitse. Homma kestää tuhottoman kauan ja jos se menee sähläykseksi, virheellisen varauksen korjaaminen on usein sangen toivoton homma kun ei ole mitään varausjärjestelmään yhteydessä olevaa web-pulautinta, jolla korjaukset voisi tehdä itse.

Kokonaishinnan näyttäminen on erityisesti USA:ssa nykyään tärkeää jos on kiinnostunut tietämään edes suuntaa antavasti, mitä majoitus maksaa. Olen törmännyt nyt kahdesti USA:ssa hotelliketjujen omien varausjärjestelmien kautta tilanteeseen, jossa todellinen ja ilmoitettu hinta eivät edes suuruusluokaltaan muistuta toisiaan. USA:ssa on siirrytty joissain paikoissa puhdasoppisen kusetuksen tielle ja jos ei nyt tyypillinen niin ei täysin harvinainen $99 -huoneen hinnanmuodostus on oikeasti tällainen:

Hinta + 15% palvelupaketti (aamulehti ja uima-altaan käyttöoikeus, pakollinen) "for your convenience" + 15% service fee "for your convenience" (ei silti vähennä tippien tarvetta) + 8% hotelliyöpymisvero + 8% state tax.

Näin 99 taalan huone onkin 152 dollarin huone ja itse kutsun tätä petkutukseksi. Veron määrän osaa sinänsä tietysti arvioida, mutta se, että hotelli pilkkoo huoneen hinnasta irti jotain palvelupaketteja ja palvelurahoja, joiden maksaminen on pakollista, on täydellisen väärin, koska kyse on hotellista saadusta palvelusta. Ei minua kiinnosta edes etäisesti, miten ne hintansa pilkkovat mielessään ja mistä palasista se muodostuu. Jos minun on pakko maksaa huoneesta hotellille 130 taalaa ja risat, tämä hinta kuuluisi ilmoittaa eikä jotain täysin imaginääristä hintaa, jolla hinnalla ei saa verojenkaan jälkeen vielä yöpyä edes aulan siivouskomerossa. Mitä järkeä on kertoa hotelliyön hinnaksi sellainen hinta, jolla ei yötä mainitusta hotellista saa, ja minkä takia tätä ei lakimiesten luvatussa maassa kukaan muu halua kutsua petokseksi?

Näiltä murheilta välttyy käyttämällä kokonaishintavaraamoja. Minulla ei ole ollut ikinä mitään ongelmia edellä mainittujen kanssa. Varaamoiden hintaerot ovat nykyään marginaalisia ja liittyvät lähinnä valuuttakurssien pieniin muutoksiin. Hotelclubin ja Octopustravelin välillä on usein euron parin ero jompaan kumpaan suuntaan mutta suunta vaihtelee kuun asennon mukaan. Hotelliketjujen sivuilta saa taatusti halvimmat hinnat, jotka ovat maagisesti samoja kuin noiden varaamojenkin kautta, mutta niissä kannattaa aina selvittää pienellä präntätystä tekstistä mitä niihin kuuluu.

Lentoyhtiöiden palvelusta lienee jokaisella lähinnä vain huonoa sanottavaa, joten lienee syytä sanoa minunkin asiaan vaatimaton sanaseni. Useimmissa kommenteissa lentoyhtiöiden palvelusta mollataan asiaa, joka ei ole oleelliselta osin lentoyhtiön vastuulla. Turvatarkastukset ja melkein kaiken muunkin lentokentillä hoitaa joku muu kuin lentoyhtiö, vaikkakin check inissä rehellisyyden nimissä lentoyhtiö voisi katsoa hiukan, millaista palvelua oikein ostaa.

Minulle hyvän palvelun erottaa huonosta se, että hyvästä palvelusta jää hyvä mieli. Tämän lisäksi on huomattava ansio, jos asiat tapahtuvat siten kuin minä haluan, mutta se ei ole laisin välttämätöntä. Esimerkiksi toukokuussa lensin noin yleisesti alempaa länsimaista keskikastia edustavalla American Airlinesillä Denveristä Dallasiin ja sieltä oli tarkoitus jatkaa Puerto Ricon kautta Antigualle. Lentokone otti ja hajosi Denverissä kiitoradalla ja sitä piti vähän pöyhiä ennen kuin päästiin matkaan. Hommassa meni yhteensä puolisentoista tuntia, minkä seurauksena myöhästyin aikaisemmalta Puerto Ricon lennolta ja myös näin ollen ainoalta päivän lennolta PR:stä Antigualle. Toisin kuin lentäjät yleensä tekevät, tämän koneen kapteeni ei linnoittautunut oven taakse ja kuulutellut aina puolen tunnin välein, että vielä menee kymmenen minuuttia. Hän hyökkäsi ulos kopistaan ja rupesi selvittelemään matkustajien kysymyksiä. Katseli lippuja ja aikatauluja ja kertoi kysyville, ehtivätkö he jatkoyhteydelleen ja jos eivät ehdi, mitä kautta he pääsevät parhaiten perille.

Minun tapauksessani hän tiesi suoraan, että en ehdi sille Puerto Ricon lennolle, jolle minulla oli lippu, mutta parin tunnin päästä menee seuraava. Kun selvisi, että Antigualle ei sitten enää pääse, hän käsi soittaa johonkin AA:n asiakaspalvelukeskukseen ja käskeä niitä tekemään valmiiksi uuden bookkauksen jotain reittiä. Soitin annettuun numeroon ja siellä oli tylsämielinen automaatti, jolle piti puhua komentoja ja josta en vartissa päässyt läpi kenellekään ihmiselle. Kippari tuli joskus kysymään puolen tunnin päästä onnistuiko ja kun sanoin ettei, en minä osannut siitä automaatista päästä mihinkään, sanoi mies sen olevan syvältä ja soitti sinne omalla kännykällään itse ja tiuski sinne jotakin viisi minuuttia ja lopulta löi kännykän minulle kouraan ja sanoi seuraavaksi sieltä vastaavan jonkun ihmisen. Ja käski tuoda kännykän hänelle ohjaamoon sitten kun on valmista. Näin tapahtui. En ehtinyt sinä päivänä Antigualle vaan se yö rantaresortissa vaihtui yöhön San Juanin lentokentän hotelliksi kutsutussa torakkafarmissa, mutta ei se silti harmittanut laisinkaan.

Noin yleisesti vallalla tuntuu olevan Virallinen Totuus siitä, että länsiyhtiöiden palvelu on huonoa ja Finnair on huonoin kaikista. Ja vastaavasti Kaukoidän yhtiöiden palvelu on loistavaa ja täydellistä. Jokaisella on toki oikeus myös vääriin mielipiteisiinsä. Itäyhtiöiden palvelun oleellinen ero länsiyhtiöihin on se, että itäyhtiöissä on hirveästi Sääntöjä ja henkilökunta noudattaa niitä orjallisesti, koska jos ei tee tarkalleen kuten pomo käskee, saa potkut. Ne hymyilevät paljon idässä, mutta se ei aina riitä.

Sallikaa minun havainnollistaa. Puolitoista vuotta sitten lensin Los Angelesista Hong Kongiin Cathay Pacificin (hongkongilainen yhtiö) pitkällä lennolla. Lento lähti joskus yhdentoista maissa illalla ja kesti 16 tuntia ja risat, ja ajattelin nukkua hyvin kun se on ainut tapa saada aika jotenkin kulumaan. Näin ollen söin kaikessa rauhassa hyvin, mutta kun tuli kahvin ja konjakin aika, jätin kahvin ja teen väliin valvottavina ja pyysin kaakaota. Paljon hymyä ja "yes sir". Odottelin jonkun aikaa ja sitten kysyin ohi kulkevalta lentoemolta, että mitenhän sen kaakaon laita. Vastaus oli hymyilevä "yes sir, hot chocolate is only allowed for children". Siis ihan oikeasti. Jos 1. luokan matkustaja pyytää kaakaota, hänelle tuodaan kaakaota eikä selitetä, että se on vain lapsia varten sääntöjen mukaan. En saanut kaakaota ja otin kostoksi kaksi tukevaa viskiä ja nukuin todella huonosti.

Länsiyhtiöissä ei ehkä hymyillä ihan yhtä paljoa, mutta tervettä järkeä saa käyttää ja sitä käytetään ja asioilla on taipumus järjestyä. Minusta se on hyvää palvelua. Finnairilla ei ole palvelussa ainakaan nykyisin mitään hävettävää. Ehkä joskus on ollut kun legendat tuntuvat elävän ja voimistuvan isältä pojalle. Aina kun joku mollaa Finnairin palvelua, pyydän esimerkkejä, ja ne ovat kaikki perimätietoa ylimuistoisilta ajoilta ja juputuksen pääsyy tuntuu kulminoituvan jokseenkin siihen, että matkustaja ei saanut tuplakonjakkia kymmentä minuuttia ennen laskeutumista ja kyllä vaan kaikkialla muualla saa ja lässynlässyn lää. Finnairin palvelussa ainoa pieni miinus on se, että osa henkilökunnasta "kääntää" englannin kielestä peräisin olevat puhuttelut. Kohtelias teitittely ja puhuttelu olisi jokseenkin luonteva valinta, kun taas "ja mitähän herralle ja rouvalle saisi olla" kuulostaa valitettavan muinaiselta ja raskassoutuiselta. Mutta tämä on pikkuasia.

Ilmassa saatava palvelu on länsiyhtiöissä pääsääntöisesti mielestäni hyvää, mutta joskus tekisi mieleni suorittaa tutkivaa journalismia ja yrittää löytää maailman lentoyhtiöiden joukosta edes yksi, jonka puhelinpalvelu ei ole monumentaalisen huonoa sekavine automaatteineen, kielipuoline asiakaspalvelijoineen ja hävyttömine palvelumaksuineen.

Olen tullut siihen tulokseen, että tylsästä lentomatkailusta mannerten välillä tulee jokseenkin siedettävää ensimmäisessä luokassa ja se on muutenkin sangen herrasmiesmäinen tapa matkustaa. Turistiluokkakin on aivan kunniallinen valinta jos haluaa mieluummin käyttää rahansa muuhun, mutta bisnesluokkaa lienee syytä hiukan karsastaa, sillä ajatus siitä, että ympärillä on ainoastaan puotipuksuja, konsultteja ja poliitikkoja on henkisesti jossain määrin ahdistava.

Ensimmäisessä luokassa on jokseenkin kaikilla lentoyhtiöillä kunnollinen makuupaikka. Cathay Pacificin 1. luokka lienee maailman paras, mutta British Airways on myöskin aivan järkevä valinta vaikkakin Heathrown toivoton kaaos on aina omanlaisensa kärsimysnäytelmä. Viimeksi toukokuussa Heathrowlla konetta vaihtaessa hörökorvat olivat keksineet ykkösterminaalin connections centreen vievään turvatarkastukseen kolminkertaisen jonotuksen, ja rullaportaiden alapäässä oli siis näin ollen jono, jossa jonotettiin pääsystä turvatarkastusjonoon johtavaan jonoon.

1. luokassa ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi ja juomavalikoimakin on lentokoneeksi tyydyttävä. Siellä syödään valitsemalla ruokalistalta alkupala, salaatti, pääruoka, jälkiruoka, juustot, kahvi ja tee. Reilun kahden metrin punkassa puolestaan isompikin mies saa sangen vaivatta nukutuksi toisin kuin turistiluokaksi naamioiduissa kirkonpenkeissä. 16 tunnin lento Tyynenmeren yli USA:sta Vinkuintiaan tosin muodostuu joka tapauksessa tylsäksi, koska kunnon yöunien jälkeen lentoa on vielä jäljellä kahdeksan tuntia. 1. luokassa on paikkoja vain muutama eli oikeastaan missään vaiheessa ei tarvitse esimerkiksi jonottaa vessaan, ja melkein kaikki lentoyhtiöt antavat firstissä yöpuvun eli ei tarvitse yrittää nukkua päällysvaatteissa.

Oikeastaan ainut suurempi vika 1. luokassa on juurikin se, että paikkoja on vähän ja ne ovat usein täysiä. Näin lipun vaihdettavuus voi olla joillain reiteillä jokseenkin kuollut kirjain, sillä vaikka lippua teoriassa voisikin vaihtaa, lähipäivien lennoilla ei vain ole tilaa.

Kävin tänään Latviassa.

Latvian tullinuuskija otti Valkassa henkilökortin ja rekisteriotteen ja sitten rupesi penäämään jotakin latviaksi. En ymmärtänyt siitä oikeastaan mitään. Sitten se penäsi samaa eestiksi "kindlustus" jolloin ymmärsin, että tivataan jotain "vakuutusta". En ymmärtänyt edelleenkään oikeastaan mitään joten sanoin vain, että on minulla vakuutus. Kuten kaikki tiedämme, tällaisiin kysymyksiin pitää aina vastata kyllä. Heebo alkoi hermostua, mikä panee miettimään, että hän ei liene uravalinnassaan onnistunut kovinkaan oivallisesti päätettyään ryhtyä palveluskunnaksi noinkin lyhyellä pinnalla.

Santarmi hyökkäsi sitten pelkääjän paikan oven kautta hanskalokerolle ja kaiveli sieltä juttuja ja löysi jonkun vihreän paperossin, jota en ollut ikinä ennen nähnytkään ja huiskutti sitä minulle kiukkuisesti ja sanoi "kindlustus".

Sanoin have a good day.

Oletteko ikinä huomanneet, että joillakuilla tuntuu menevän matkustamiseen liittyvissä muodollisuuksissa ihan tuhottomasti aikaa kun taas jotkut suoriutuvat niistä kymmenessä sekunnissa? Minä ainakin olen, ja itse olen siellä kymmenen sekunnin kategoriassa. Yhden täytetyn ja toisen melkein täytetyn passin verran maailmaa kiertäneenä olen tullut siihen tulokseen, että kyse on täydellisesti taitolajista, ja jos juuttuu johonkin turhanaikaiseen kuulusteluun, saa useimmiten syyttää vain itseään. Jos on arabi tai venäläinen, silloin simputukselta tuskin voi nykymaailmassa välttyä, mutta Suomen valtaväestöön kuuluva on joka paikassa jotensakin parasta a-ryhmää.

Rajasimputuksessa maat voi luokitella lyhykäisyydessään kolmeen: Euroopan maat, sivistysvaltiot Euroopan ulkopuolella ja kehitysmaat. Euroopassa eurooppalaisille ei ole mitään simputtamista. Kehittyneissä maissa Euroopan ulkopuolella kuten USA:ssa, Kanadassa, Australiassa, Singaporessa, Japanissa jne. touhu on koko lailla suoraviivaista. Mitä kehittymättömämmästä maasta on kysymys, sitä todennäköisemmin jokainen, jolla on pyssy ja koppalakki, on jotensakin Jumalasta seuraava.

Joutuisan suorituksen avain on ymmärtää, mitä ne oikein siellä tekevät. Länsimaissa etsitään terroristeja ja laittomia siirtolaisia. Kehitysmaissa todennäköisesti ollaan enemmän kiinnostuneita siitä, että ulkomaiset lehtineekerit eivät pääse arvostelemaan maan edistyksellistä sotilas- tai pappisdiktatuuria.

Länsimaissa on lupa olettaa, että ne tietävät tulokkaasta jotakin ja niissä ei muutenkaan ole mitään syytä valehdella kenellekään. Oleellinen asia länsimaissa on teeskennellä kiinnostunutta ja vastata vain siihen mitä kysytään. Jos heebo ei erityisesti kysy, ei ole mitään syytä tunnustaa, että maassa asuu vaikkapa sukulaisia tai hyviä tuttavia. Jos kysytään niin kerrotaan, mutta eivät rajamiehet mitään kavereita ole vaan palveluskuntaa, joten ei heidän kanssaan ole mitään syytä antautua vapaaehtoisiin keskusteluihin. Mitä enemmän hölisee omiaan, sitä varmempia he ovat siitä, että hölötyksen tarkoitus on kääntää huomio pois jostakin epäilyttävästä asiasta, ja sitten vain kyselevät lisää.

Toinen asia länsimaissa on se, että maassa oleskelun aika on syytä tietää tarkasti samoin kuin osoite jos sitä kysytään. Vaikka ei tarkasti tietäisikään, koska aikoo maasta poistua, kysymykseen ja kuponkeihin on aina syytä olla eksakti vastaus. Aika harvassa paikassa ilmoitettu aika vaikuttaa yhtään mitään mihinkään, eli jos maassa saa olla kolme kuukautta, passiin leimataan kolme kuukautta riippumatta siitä, mitä niille kertoi oleskelun kestoksi. Jotkut Karibian saaret ovat tästä poikkeuksia ja niissä päivä pitää tietää tarkasti. Muutaman päivän yliarviointi ei toisaalta haittaa yhtään mitään. Reipas yliarviointi aiheuttaa sitten taas jo ongelmia, koska jos kertoo haluavansa olla neljä kuukautta jossain länsimaassa, ne alkavat olla kiinnostuneita siitä, millä oleskelu aiotaan oikein rahoittaa.

Melkein kaikkialla kysytään myös osoitetta. Siihen voi huoletta laittaa vain ensimmäisen yön osoitteen ja vaikka ei olisi mitään varannutkaan, kannattaa katsoa matkaoppaasta joku kunniallinen hotelli ja laittaa se siihen. Ei se kiinnosta ketään tai vaikuta asioihin, mutta tyhjäksi jätetyt kohdat kupongeissa herättävät aina kysymyksiä. Sivistysvaltioissa on lupa käyttää myös huumoria, jos osaa tehdä sen tahdikkaasti. Itselleen nauraminen ja rento suhtautuminen hälventää aina epäluuloja, mutta jos epäilee vastapuolen huumorintajua, kannattaa pitää puujalkavitsit omana tietonaan. Vieraille maille ja kulttuureille nauraminen on lähtökohtaisesti älytöntä, omalleen saa nauraa.

Kehitysmaissa tilanne on täydellisen toisenlainen. Niistä ei koskaan tiedä mitä ne oikein kysyvät ja mitä ne etsivät, mutta ne eivät toisaalta tiedä mistään mitään, joten niille voi kertoa aivan mitä sattuu jos siitä on jotain iloa. Itse olen ajat sitten lakannut selittämästä niille ammatikseni mitään IT-johtajaa, koska jossain Afrikassa ne eivät tiedä siitä mitään ja saattavat kysellä lisää. Jos ammatti on lehtimies, valokuvaaja, toimittaja, historiantutkija tai joku maallikon mielestä sellaiselta vaikuttava, voi olla paras loihtia itselleen uusi ammatti. Insinööri on sangen kunniallinen homma kaikkialla maailmassa, itse olen aina sellainen ja jos kysytään tarkemmin, sanon, että suunnittelen siltoja. Kaikki tietävät mikä on silta, tietoturvahommien selittäminen on huomattavasti haasteellisempi homma. Ja valheesta ei voi jäädä kiinni oikeastaan mitenkään.

Kehitysmaissa todennäköisesti kysytään maahantulokupongeissa kaikennäköistä älytöntä kuten uskontoa, Sambian viisumihakemuksessa kysyttiin jopa heimoa. Tyhjät kohdat herättävägt aina epäilyksiä, joten niihin on syytä vain keksiä jotakin. Vaikka olisi kuinka pakana ja uskonnon kieltäjä, kannattaa sanoa olevansa kristitty. Kristitty on aivan kelvollinen uskonto myös islamilaisessa maailmassa, mutta tyhjäksi jätetty uskontokohta saattaa aiheuttaa jossain päin palloa epäilyksiä siitä, että tulokas yrittää kätkeä juutalaiset juurensa. Tässäkin asiassa kannattaa noudattaa "tietoa vain tarpeen mukaan" -periaatetta eikä ryhtyä selittämään mitään luterilaisuudesta ja protestanttisuudesta, koska se vain herättää ihmetystä maissa, joissa ei ole ikinä kuultu kummastakaan.

Koppalakkihenkilöt kehitysmaissa ovat tottuneet olemaan kuninkaita ja heitä tulee kohdella arvonsa mukaisesti. Vitsit piiloon, kohtelias puhuttelu, asianmukainen vastaus kaikkiin kysymyksiin. Hermostua ei saa missään päin maailmaa ja vaikka simputus kiukuttaisi, se pitää vain sietää. Erinomainen tapa saada haaskattua jossain keskellä ei mitään olevalla raja-asemalla puoli päivää on antaa ymmärtää, että tietää kaikki asiat koska on valkoinen ja ne paikalliset puolestaan eivät tiedä mitään, koska ovat neekereitä.

Kaikkialla maailmassa on lisäksi paikallaan muistaa, että kukaan ei erityisemmin pidä pummeista, köyhistä ja hampuuseista. Vaikka kohdemaan sanottaisiin olevan kuinka reppukansaystävällinen, ei pidä olettaa, että maan byrokraatit tietävät sen. Jokainen on pitkän lennon jälkeen hiukan räjähtäneen oloinen, joten mitään fashion statementtiä ei ole tarpeen esitellä, mutta rikkinäiset farkut, kauhtuneet t-paidat, räjähtäneet lenkkarit, sotkuisa risuparta ja muu alemman luokan yleisön varustus kannattaa kätkeä. Siististi pukeutunut henkilö antaa mielikuvan uskottavuudesta, sivistyksestä ja äveriäisyydestä toisin kuin likaisissa ja rikkinäisissä vaatteissa matkustava.

Valinta on tietenkin vapaa. Jos haluaa toteuttaa jotain "minä olen yksilö ja siis pukeudun ja käyttäydyn miten sattuu" -ideologiaa, niin voi tehdä, mutta aikaa kannattaa varata huomattavasti enemmän.

Rutiinireissu. Mennessä tosin huomasin maailman olevan pienenemään päin. Katselin lentokoneessa, että siellä istuu tutun näköinen hahmo. Joka olikin entinen kollegani Mikko vuosien takaa. Heathrowlla selvisi, että hän on vaimoineen menossa täsmälleen samalle pienelle DLR-asemalle toiselle puolelle Lontoota kuin minäkin. Kutsuin heidätkin illaksi Greenwichiin pubiin lämpimälle oluelle ja ennusmerkit olivat sen suuntaiset, että Mikon lauantaiaamun ohjelmaan kuulunut perässähiihto kaupungin naistenvaatekaduilla ei liene ollut sieltä viihteellisimmästä päästä.


Itse kävin katselemassa Harrodsissa, löytyisikö sieltä syksyksi housuja. Ei löytynyt, myyvät kesävaatetta vielä toistaiseksi. Kravatteja löytyi. Pinkillä oli alennusmyynti ja kauluspaitavalikoima alkaa taas olla riittävän suuri kun iso luuta lakaisi kulahtaneimmat roskikseen.

Lauantai-iltana olin puolitutun tupareissa Rotherhithessä. Ihan kelvolliset kekkerit enkä ollut suunnattoman yllättynyt kun kuulin, ettei illan emäntä ollut selvinnyt ratsastustunnilleen sunnuntaiaamuna yhdeksältä. Olin itse ensimmäinen pois lähtenyt sieltä joskus puoli kahden maissa ja siinä vaiheessa naapurit vielä kuljettelivat tasaiseen tahtiin lisää viiniä ennestään täyteen jääkaappiin. Tutkivan journalismin keinoin sain lisäksi selville, että jos haluaa olla kuin kala vedessä brittejä väärällään olevassa 35+ -kalaasissa, on syytä osata Abban tuotanto ulkoa englanniksi ja olla henkisesti varautunut siihen, että sitä soitetaan illasta aamuun ripiitillä, lauletaan mukana ja tanssitaan pöydillä juuri niin arvokkaasti kuin Hänen Majesteettinsa alamaisilta olemme tottuneet odottamaan.

Paluumatkalla viime aikoina lehdistössä parjattu Helsinki-Vantaan matkatavarapalvelu onnistui toimittamaan myöhässä olleelta lennoltani 25 minuutissa ruumassa olleen laukkuni jatkolennolle, mikä kiitoksena mainittakoon.

Viskiäkin ostin.

Pidän Lontoosta. Mikä lienee itsestäänselvä johtopäätös jo silläkin perusteella, että olen käynyt siellä tällä vuosituhannella noin 120 kertaa. Huomenna menen sinne taas.

Paikoitellen se on ihan kauniskin kaupunki. Esimerkiksi Westminsterin länsiosa parlamentilta alkaen jatkuen pitkälle Chelseaan on koko lailla ehjänä säilyneen näköistä seutua ja valtaosin sieltä löytää ehjiä kortteleita ja vanhoja, kauniita taloja. Valtaosin kaupungissa on kuitenkin kauniiden rakennusten välissä ja seassa jotain hämmentäviä teollisuushallin näköisiä bunkkereita tai uudempia lasikuutioita.

Lasikuutioarkkitehtuurikin on ihan kaunista, kunhan sitä rakennetaan alue täyteen. Canary Wharf on massiivinen lasikuutiokeskittymä ja se vain näyttää hyvältä sekä läheltä että kaukaa. Tuossa paikalla ei ollut ensimmäisillä Lontoon visiiteilläni 90-luvun alussa vielä edes kuoppaa. Doclands light railway oli juuri rakenteilla ensimmäisellä reissulla, seuraavalla se oli jo valmis Island Gardensiin saakka.

Se on kuitenkin vain arkkitehtuuria. Olen aina viihtynyt siellä ja tulen varmaan aina viihtymään. Olen ilmeisesti jollain tavalla kulttuurillisesti yhteensopiva niiden kanssa sielläpäin, koska asiat hoituvat, tulen ymmärretyksi, en ole aikoihin ärsyyntynyt asioista, joista siellä pitäisi ärsyyntyä kuten myöhästelevistä junista, suihkuista, joista lämpimän veden esiin saaminen vaatii suostuttelua, toisinaan järkyttävistä ruuhkista ja kokolattiamatoista WC:n lattialla.

Oma viikonloppuni siellä on oikeastaan aina aika rutiininomainen. Perjantaina sinne, saman tien Greenwichiin The Mitreen, joka on niin peruspubi kuin olla voi mutta jossa olen siinä määrin tuttu, että aikaisempi publikaani tuli aina kättelemään ja vaihtamaan kuulumiset ja nykyisin jäljellä oleva vanha baarimikkokaarti tuntee naaman mainiosti. Ei siitä mitään iloa ole, lämmin olut maksaa sen verran kuin muillekin, mutta se on kovin kotoisa tunne kuitenkin.

Lauantaina aamiaiseksi sikaa erilaisissa jaloissa muodoissa kuten pekonina ja makkarana, papuja, black puddingia ynnä muuta ravitsevaa ja miehen ruokavalioon keskeisesti kuuluvaa. Aamiaisen jälkeen kauppakierros, joihin kuuluu lähinnä kolme eri kirjakauppaa ja kaksi dvd-kauppaa Oxford Streetin ja Charing Cross Roadin välimaastossa. Ennen tapasin käydä myös Greek Streetillä Veijo Milroysin viskikaupassa, mutta nykyisten brezhneviläisten käsimatkatavarasäädösten takia viskin ostaminen muualta kuin Heathrowlta ei tule enää kyseeseen. Fortnum & Masons myy hyvää teetä. Veijo Pink Jermyn Streetillä taas työkäyttöön kelpoisia kauluspaitoja. Jos jaksan, vielä takaisin Oxford Streetille ja Selfridgesiin. Päiväunet, päivällinen ja sitten onkin sunnuntai.

Lontoo on kaupunkina siinä määrin tuttu, että osaan liikkua siellä "unissani" sangen isolla alueella ja metrossa pahemmin katselematta katukylttejä. Ison alueen talot ja kadut ja kaupat ovat tuttuja, mikä tekee asioiden löytämisestä helppoa ja mukavaa.

Joskus toiste kirjoitan sieltä löytämästäni erinomaisesta kiinalaisesta ravintolasta.