Oleellisesti edelliseen Wikileaks-juttuun liittyy ajatus sodankäynnin säännöistä.

Tässä asiassa on mopo melkein joka leirissä sen verran tukevasti kateissa, että asiaa on syytä hieman valaista historiallisesta perspektiivistä.

Meillähän on sodankäynnin sääntöjä Haagin sopimuksen ja Genèven sopimusten muodossa. Näitä sopimuksia tuntuu kukin sodan osapuoli sekä sotaa kannattava tai vastustava propagandakoneisto soveltavan haluamiltaan osin haluamillaan tavoilla. Tosiasiassa sopimukset ovat merkityksettömiä.

Haagin sopimus, johon Genèven sopimukset ovat laajennus, on vuodelta 1907. Silloin viimeisin merkittävämpi konflikti oli toinen buurisota ja hieman vanhemmalta ajalta Krimin sota sekä siirtomaiden sisäiset rähinät. Kun mietitään sotaa silloin, ne olivat samantyyppisesti varustettujen armeijoiden välisiä mittelöitä, joissa taistelut käytiin taistelukentiksi kutsutuissa melko pienellä alueella sijaitsevissa paikoissa tai sitten laivastotaisteluina merellä. Tätä mielikuvaa vasten tehtiin sodankäynnille säännöt, joissa muunmuassa velvoitetaan sotilaat käyttämään univormuja ja kantamaan aseensa avoimesti, ja tässä hengessä pyrittiin rajaamaan siviilit mahdollisimman hyvin sodan ulkopuolelle. Samoin oli melko helppoa sopia siitä, mitä kiinni napatuille vihollisille tehdään, sillä heidän merkityksensä missään asiassa oli verraten vähäinen kun sodanjohto tarkasteli taistelukenttää kaukoputkillaan.

Tämän päivän maailmassa poislukien ehkä jotkut Afrikan sekavien maiden sekavat sisällissodat, tällaisia sotia ei enää käydä.

Nykyisin on erotettavissa näihin sopimuksiin vetoajissa noin kaksi fraktiota. Toinen fraktio on sitä mieltä, että univormukysymys on keskeinen ja kun kerran univormuja ei käytetä, kyse ei oikeastaan ole sotavangeista ensinkään ja heille saa tehdä mitä huvittaa. Toinen fraktio on sitä mieltä, että kaikki ovat aina sotavankeja ja sotavangeille ei saa tehdä mitään pahaa, koska sopimus kieltää sen. Ottamatta kantaa siihen, mikä on oikein ja väärin ja mikä on mukavaa ja epämukavaa, molemmat näistä näkökannoista edustavat huomattavaa näkemyksen puutetta.

Univormulla oli joku merkitys tasavahvojen ja samoja aseita käyttävien armeijoiden mittelöissä. Nykyisissä sodissa on menneisiin verrattuna keskeisimpänä erona se, että toinen armeija on tekninen ja toinen puolestaan heikosti varusteltu. Tällaisia eroja on toki nähty ennenkin kun puolalaiset lähettivät keihäsmiehiä tankkeja vastaan, mutta se ei johdu sopimuksista vaan siitä, että Puolassa asuu puolalaisia.

Nykyisin heikosti varusteltu armeija tekee itsemurhan käymällä sotaa avoimesti, sillä tuolla armeijalla ei ole mitään keinoa voittaa teknisesti vahvempaa armeijaa, joka pystyy pommittamaan kauko-ohjatuilla härveleillä jokaisen tunnistetun vihollisen hengiltä tuomatta sotilaitaan sotatoimialueelle ensinkään. Kun sotaan ryhtymisen tarkoitus on kummallakin osapuolella voittaa, tuntuu järjettömältä vaatia toista osapuolta noudattamaan koodistoa, joka tekee voitosta heille mahdottoman. Jäljelle jää sissisota ja terrori, sillä vain terrorilla voidaan tuoda sota ylipäätään vihollisvaltion tai -kansan ihmisten ulottuville. Teknisiä vempeleitä omistava osapuoli voi käydä sotaa jossain kaukana olohuoneesta pikku Pimm’s -pöhnässä joystickin ja parin monitorin avulla, ja asianmukaista univormua kantavat häiskät ovat 10000 kilometrin päässä tapahtumapaikalta.

Tämä muuttaa myös vihollisen taistelijoiden kohtelua.

Sotavankeja voi kohdella hyvin ja kunniakkaasti silloin, kun he olivat jotakin pakasta vedettyjä musketti- tai ratsumiehiä, joilla ei ollut mitään käsitystä sodan kokonaiskulusta. Heiltä ei saanut mitään sellaista tietoa, joka olisi arvokasta sodan lopputuloksen kannalta, joten ajateltiin olevan parempi jättää heidät rauhaan tykkänään ja rajoittaa kuulustelu keinoineen minimiin.

Kun vastassa on siviilien sekaan piiloutuva sissiliike tai terroriorganisaatio, tätä vihollista ei voi voittaa perinteisellä asevoimalla. Tällainen vihollinen voitetaan tai näivetetään tiedustelulla, sillä oleellista on tietää, kuka on vihollinen ja mitä tuo vihollinen aikoo. Vasta, kun vihollinen on tunnistettu, sitä vastaan voidaan käydä asein.

Tällaisessa tiedustelussa kiinni saadut ovat avainasemassa, ja kun pienet solut elävät ja muuttuvat nopeasti, aika on kortilla jos kiinni saadun tietoja halutaan johonkin hyödyntää. Vaikka emme pidä asiaa erityisen miellyttävänä, tästä on varsin suora oikotie kidutukseen. Jos vihollisen taistelijoita ei voida pakottaa puhumaan nopeasti, on kyse sodan lopputuloksen kannalta samasta asiasta kuin siitä, että sissit ja terroristit pakotettaisiin käyttämään univormua: näin ei voi voittaa.

Länsimaissa elää ihmeellinen valkoisen miehen ylevyyttä korostava harha, jossa valkoisen miehen pitää noudattaa sitä ja tätä ja tuota kun ymmärtää paremmin ja niiden muiden ei tarvitse, koska ovat hieman yksinkertaisia ja hassunkurisia ei-valkoisia. Ehkä tässä on joku järki, mutta minä en sitä ole itselleni kyennyt selittämään.

Lopputulos on se, että sodankäynnin sääntöjen noudattaminen vaatisi sodan, jollaista tuskin enää tulee. Kun sota vaatii ikäviä asioita, on parempi yrittää välttää sotimista kuin miettiä, millaisin säännöin sitä pitäisi käydä, sillä jos koodaamme sodankäynnille säännöt tämän päivän maailman mukaan, ne ovat 50 vuoden kuluttua aivan yhtä hassunkurisia ja epärelevantteja kuin nykyisetkin säännöt.

Haagin sopimuksen mukaisesti valkoisen lipun kantajaa ei saa ampua, ja tällainen lipunkantaja saa ottaa mukaansa trumpetistin, rumpalin tai säkkipillinsoittajan.

Basistit on tästäkin sopimuksesta unohdettu tykkänään.

Katolisen kirkon sisällä paljastuneista pedofiliatapauksista käyty keskustelu on monella tapaa mielenkiintoista. Yksi kiinnostava kulma on se, että nimenomaan katolisesta kirkosta on leivottu jonkunnäköinen pedofiiliuskonto ja otettu tämä premissiksi. Sen jälkeen on ryhdytty etsimään syitä ja perusteita ja kun on löydetty pappien selibaattilupaus, asia on tullut todistetuksi ja miettiminen lopetetaan siihen. Tämä on insinöörin sielulleni hieman köykäistä logiikkaa.

Minä olen jäänyt miettimään lähinnä sitä, onko vika katolisessa kirkossa erityisesti vai uskonnollisissa yhteisöissä ylipäätään? Ja uskonnollisista yhteisöistä erityisesti jollain tapaa suljetuissa, jollaieksi käy joku tiukasti yhtä pitävä lahko siinä kuin sisäoppilaitoskin.

Katolinen kirkko on luullakseni maailman suurin organisoitunut uskonnollinen instituutio. Sen piirissä on näitä suljettuja yhteisöjä, ja niitä on paljon, koska organisaatio on miljardin ihmisen muodostama.

Pedofiliaa on esiintynyt näissä yhteisöissä ja olemme saaneet lueskella viime vuosikymmenen aikana tapauksista siellä, tapauksista täällä. Kun nämä pistää kontekstiin ja suhteuttaa väkimäärään, Pohjanmaan lestadiolaistapaus tekee tilastonikkarillisesti tarkasteltuna lestadiolaisuudesta huomattavasti alttiimman tälle vitsaukselle, sillä yksikin tapaus pienessä joukossa on paljon kun taas katolisten ongelmat hukkuvat yksittäistapauksina valtaviin massoihin täysin asianmukaisesti toimivien instituutioiden sekaan. Yksittäistapauksina molemmat ovat tietysti vakavia eikä tarkoitukseni ole niitä vähätellä, lähinnä tarkoitus on miettiä, onko juuri katolinen kirkko tämän saamansa maineen veroinen.

Ruotsissakin oli joku pedofiiliskandaali muutama vuosi sitten jonkun lahkon sisällä, en muista millä. USA:n kaikennäköisissä muilta itsensä eristävissä tötterhöhattukerhoissa (amishit tms) on ollut ongelmia tämän asian kanssa. Muistelen kuulleeni anglikaanisenkin kirkon sisäoppilaitoksista pedofilia- ja väkivaltatarinoita.

Näinpä heitänkin todistamattomana teoriana tämän: ongelma ei itse asiassa ole katolisessa kirkossa vaan siinä, että mikään suljettu, uskontoon perustuva yhteisö ei kykene käsittelemään väärinkäytöksiä mitenkään ennen kuin paska lennähtää tuulettimen kautta silmille, jolloin on pakko tehdä jotain kun lehtineekeri on ovella. Uskonnoissa on aina joku hierarkia, joka rakentaa kerhon sisäiset valtasuhteet. Näitä hierarkioita ei voi kyseenalaistaa edes siten kuin yrityselämässä, sillä kyse on jumalaisesta viisaudesta. Kun mitään varsinaista urakiertoa ei ole, sopimattomia ei pistetä sisäisesti luiskaan. Toisaalta kun kyse on jumalaisesta vallankäytöstä vahvasti uskovien kesken, alamaisten on helpompaa vain ummistaa silmänsä huomaamiltaan varoitusmerkeiltä tai selviltä väärinkäytöksiltä kuin kyseenalaistaa koko heidän elämänsä määrittelevä doktriini ja tuon doktriinin tulkitsijoiksi ylennetyt johtajat. Toisaalta kun yhteisöt ovat suljettuja, ulkopuolisen silmä ei huomaa mitään, koska kukaan ei puhu vääräuskoisille ulkopuolisille kerhon sisäisistä asioista.

Avoimessa, maallisessa yhteisössä kuten vaikkapa peruskoulussa tilanne on aivan toinen. Jos rehtori kähmii pikkupoikia, muut opettajat eivät katsele sitä sekuntiakaan. Ja vaikka jostain syystä katselisivat, terveydenhoitaja huomaisi jotakin, ja viime kädessä vanhemmat nostavat metakan eivätkä hyssyttele.

Rehtori ei edusta kenellekään mitään sellaista pyhää, jota pitäisi kunnioittaa ilman ansioitakin. Jos taas kyse on syvästi uskonnollisten organisaatioiden väärinkäytöksistä, vanhemmatkin saattavat ummistaa silmänsä jos usko on tarpeeksi vahva, ja lapsia lähellä ei ole ketään ei-uskovia altistamassa pikku palleroisia maallisen rappion vaikutteille.

Kirjoitukseni tarkoitus on herättää ajatuksia miettimään sitä, missä vika oikeastaan on. Yleinen ongelmanratkaisun peruskivi on se, että ongelma pitää tunnistaa oikein. Väärin tunnistetun ongelman korjaavat toimenpiteet ovat vääriä myös paitsi ehkä joskus vahingossa.

Ongelman tunnistamista saattaa hämärtää se, että katolisen kirkon reilu miljardi jäsentä pannaan samalle viivalle satahenkisen Länsi-Savonmaan lehmänpalvontakultin kanssa ja katsotaan vain tapausten absoluuttisia määriä. Kun jälkimmäisessä esiintyy yksi tapaus ja ensimmäisessä kymmenen, huomataan, että kymmenen on paha ja se on paljon enemmän kuin muualla, ongelman on siis oltava erityisesti tuolla. Jos analyysi meneekin poskelleen ja toimenpiteet kohdistetaan ainoastaan katoliseen kirkkoon, ongelmasta tulee korjatuksi vain osa vaikka toimenpiteet toimisivatkin.

Jos taas ongelma on erityisesti suljettujen yhteisöjen tai tarkemmin suljettujen uskonnollisten yhteisöjen sisäisiä, ratkaisut ovat hyvin toisenlaisia. Sen sijaan, että hutkitaan monumentaalisia kirkollisia organisaatioita, voidaankin lähteä aivan toisesta päästä ja huolehtia paikallisesti siitä, että mitkään lahkot eivät pääse eristämään lapsiaan pelkästään omiensa joukkoon. Jos ongelma on ennen kaikkea eristyneisyydessä eikä teologiassa, asian ratkaiseminen ei edellytä aatteen tuomitsemista. Jos pedofiilejä on uskovaisista 0,x% kuten valtaväestöstäkin, mikä ei ajatuksena ole laisin mahdoton hyväksyä, voidaan helposti tulla myös siihen tulokseen, että aate ja sen alainen organisaatio eivät rohkaise pedofiliaan eikä aate näitä nilviäisiä erityisesti houkuta, mutta suljetuissa yhteisöissä vaikuttavia aikuisia pitäisi myös aatteellisissa kerhoissa valikoida huomattavasti tarkemmin.

Tämä on siis vain spekulointia. Ei minulla ole mitään pitävää näyttöä siitä, että ongelma on noin kuvattavissa. Tuntuu kuitenkin maalaisjärjellä siltä, että katolisesta kirkosta on tehty syntipukki lähinnä sen takia, että ihmiset ovat ymmärtämättömiä numeroiden suuruusluokkien edessä.

Luin tällaisen pikku-uutisen.

Asia sinänsä on aika vähäpätöinen, eikä suuremmin edes kiinnosta käytännön tasolla, kuka vieressä istuu, mutta siltikin tuo antaa hieman ajattelemisen aihetta. Parillakin tapaa.

Yksinäinen mies tuntuu olevan yhteiskunnassa jotenkin hylkiön asemassa. Juuri vajaa viikko sitten meille kerrottiin siitä, että yksinäisiä miehiä syrjitään myös vuokra-asuntomarkkinoilla, verrattuna pariskuntiin tai sinkkunaisiin. Nyt siis lentoyhtiö ei enää uskalla istuttaa näitä hylkiöitä lasten viereen. Olen tosin huomannut tutkivan journalismin keinoin, että yksinäisiä miehiä ei myöskään laiteta kovin helposti istumaan naisten viereen. En tiedä kuinka monta sataa lentoa olen lentänyt, aika monta kuitenkin, ja lähempänä tuhatta kuin sataa. Viereiseen penkkiin on sattunut nainen noin kolme kertaa, ja vaikka joku osa asiasta selittyy tietysti sillä, että lentomatkustajista valtaosa on miehiä, ei suhde nyt sentään ihan tämä ole jos kyse olisi puhtaasta arpajaisesta.

Uutisen lentoyhtiöiden asenne on kuitenkin iljettävä, aivan kuten vuokrasyrjintäkin. Ihmisarvo kuuluu kaikille, myös yksinäisille miehille, ja siihen ei mitenkään voi kuulua "syyllinen kunnes toisin todistetaan" -ajatus, mitä tämä käytäntö edustaa, vaikka ajatus takana olisi kuinka "ajatelkaa lapsiamme". Käytäntö, jossa mies on oletusarvoisesti epäluotettava pedofiili paitsi jos hänen mukanaan on nainen, on puhdasoppista syrjintää, mutta koska syrjitty on mies, asiasta ei pahemmin mekkaloida ja lopulta käytäntö vain hyväksytään pienen kohinan jälkeen, aivan kuten BA:lla on tehty jo ajat sitten.

Jos yhteiskuntamme ei ole valmis siihen, että kaikkia kohdellaan tasa-arvoisesti ja heitä oletusarvoisesti pidetään rehellisinä, tämä pitää sanoa ääneen. Sen jälkeen voidaan laittaa tasa-arvokeskustelu jäihin toistaiseksi ja odotella asennemuutosta, ja palata asiaan sitten kun tasa-arvon ajatus sisältää ajatuksen yhdenvertaisesta kohtelusta eikä ainoastaan sitä, että naisille pitää saada lisää liksaa ja enemmän paikkoja pörssiyritysten ylimpään johtoon.

Toinen uutisen ihmetys liittyy siihen, että USA:ssa oikeutta käydään lentoyhtiöitä vastaan siitä, että jotkut niiden matkustajat ovat käyttäytyneet sikamaisesti. Lentokoneessa on jokaisella useimmiten numeroitu paikka, joten oikean syyllisen löytäminen ei voi olla mitenkään kovin vaikeaa. Ei lentoyhtiö voi vastata mitenkään matkustajien käytöksestä, mutta koska lentoyhtiöillä on enemmän rahaa kuin yksittäisillä matkustajilla, oikeusjutut käydäänkin lentoyhtiöitä vastaan miljardikorvausten toivossa. Oikeusjärjestelmä, joka ei suoralta kädeltä pysty hylkäämään tällaisia vaatimuksia kohtuuttomina, on korjauksen ja ryhtiliikkeen tarpeessa.

Mietin tuossa niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa vellovaa maahanmuuttokeskustelua, sen retoriikkaa ja ajan henkeä.

Siirtomaa-ajalla valkoiset lähtivät Euroopasta sinne tänne. He asettuivat elämään siirtomaihin ja ryhtyivät elämään maan ja paikallisten ihmisten kustannuksella. Valkoiset olivat sitä mieltä, että heidän tehtävänsä on sivistää alkuasukkaita ja katsoivat läsnäolonsa edustavan kategorista hyvää. Valkoisen miehen oikeutta hallita vääränvärisiä ei kyseenalaistettu, sillä herra antoi ja herra otti.

Miten onkaan tänä päivänä?

Miljoona ihmistä vuodessa tai jotain lähtee liikkeelle kehitysmaista ja haluaa tulla Eurooppaan. He eivät tule töihin, koska töitä ei ole, mutta he ryhtyvät elämään maan ja paikallisten ihmisten kustannuksella. Valkoiset ovat sitä mieltä, että tulokkaiden on tuotava lisäväriä ja kulttuuria sekä henkisiä arvoja rappeutuneisiin länsimaisiin yhteiskuntiin. Jokaisten vaalien jälkeen keskustellaan siitä, moniko maahanmuuttaja tuli valituksi vallankahvaan. Jos heitä ei pahemmin ole, valkoiset ovat sitä mieltä, että pitäisi olla enemmän, eli siis he haluavat maailmalta tulokkaita hallitsemaan heitä. Herra antoi, herra otti?

Siinä, missä siirtomaissa ei pahemmin pidetty valkoisesta elättiluokasta ja sivistyksen ja uskonnon tyrkyttäjästä ja lopulta potkaistiin heidät pois jossain ennemmin, jossain myöhemmin, nyt länsimaissa kuuluu rakastaa tämän hengen käänteistä kolonialismia. Tulokkaat ovat arvokas asia vaikkeivät olekaan muu kuin menoerä, ja mitä useampi tulokas pääsee hallitsemaan valkoista miestä, sitä paremmin meillä menee. Uskonnon tyrkyttämiseen suhtaudutaan vielä nuivasti mutta toisaalta tunnustetaan, että tulokkaiden aktiivinen uskonnon harjoittaminen on hyvä asia, ja Canterburyn arkkipiispa katsoo Britannian islamisoitumisen olevan hyvä asia, koska se on sentään uskovaisuutta eikä maallistunutta elämää.

Aika on eri mutta ajatus on sama. Jostain syystä vain toinen näistä ajoista oli paha ja väärin, ja toinen on luonnollista ja järkevää ja sitä tulee tukea ja suosia kaikin tavoin. Ensimmäisessä tapauksessa riistäjä katsoi olevansa oikeassa, nyt riistettävä. Tämä panee miettimään, että Euroopassa todellakin on jotain korjattavaa, sillä jos kouluttamattomat afrikkalaiset ymmärsivät potkaista maistaan pois tyhjää toimittavat käenpoikaset, Euroopassa heille halutaan suorastaan antaa valtaa.

Toisellakin tavalla ajattelevia tietysti on, ja heitä on joka vuosi enemmän.

Minua jossain määrin yllättää töhötys sikainfluenssan ympärillä.

Ilmeisesti ihmiset tarvitsevat jonkun taudin pelättäväkseen. Minä en tiedä montako ihmistä hullut lehmät tappoivat, mutta ei ole mahdotonta, että hysterian sivutuotteet kuten stressi tappoivat paljon useamman. Sen verran hulluista lehmistä kuitenkin kohkattiin.

Lintuinfluenssa tuli tietoisuuteemme muutama vuosi sitten. Ennustuksia esitettiin, joissa tauti leviää koko maailmaan ja väkeä kuolee satoja miljoonia. Eipä levinnyt, kuolleiden määrä jäi vaatimattomaksi ja koko tauti häipyi uutisotsikoista aivan yhtä nopeasti kuin se oli niihin tullutkin.

Nyt näen taas merkkejä tästä. Joka aviisin etusivu on täynnä sikainfluenssaa, johon on kuollut Meksikossa parissa viikossa saman verran jengiä kuin Ciudad de Mexicon liikenne tappaa päivässä. Hysteria vallitsee, jotkut maat ovat ottaneet käyttöön matkustusrajoituksia. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tämäkin tauti häipyy historian roskatynnyriin muutamassa viikossa, ja sen jälkeen jäädään odottelemaan seuraavaa tautia. Kaduilla näkyy hengityssuojia muutaman viikon ajan kunnes hulluimmatkin lopettavat.

Ja jos näin ei poikkeuksellisesti tapahdu vaan tauti tappaa maailman väestön, taitaa olla myöhäistä tehdä asialle mitään. Maailmanlopun ennustaminen on aina ollut tuottoisa bisnes ja mikään ei näytä muuttaneen asiaa parissatuhannessa vuodessa.

Kun kansainvälinen pakolaissopimus luotiin muistaakseni 50-luvun alussa, sen takana oli yleviä tarkoitusperiä, joita on vaikea olla kannattamatta tänäkään päivänä.

Tuon sopimuksen ydinajatus oli ja on teoriassa edelleen vaino, joka perustuu poliittiseen mielipiteeseen, uskontoon, etniseen ryhmään tai sensellaisiin asioihin. Tästä syystä vielä 90-luvulla puhuttiin “poliittisesta turvapaikasta”. Hakijalle annettiin verraten vahvat oikeudet saada asiansa huolella selvitetyksi, ja jos perusteet myöntää turvapaikka ovat olemassa, sellainen kuuluu myöntää.

Mielessä 1950-luvun alussa lienee Geneven pakolaissopimusta suunnitelleilla länkkäreillä ollut työläisten ja talonpoikien paratiisista karkuun pääsevä henkilö. Yksittäistapaus, jonka päästäminen mihin hyvänsä maahan ei rasita taloudellisesti ketään, ja lisäksi on hyvä ase propagandasodassa itäblokkia vastaan.

Vaan kuinka on nyt? Tällaisia “perinteisiä” turvapaikkahakemuksia tulee edelleen, mutta enemmistö hakemuksista muistuttaa kansainvaellusta. Ihmiset haluavat pois Somaliasta, Irakista ja Afganistanista siksi, että nuo maat ovat paskoja paikkoja ja Euroopassa on kaikki paremmin. Tulijoita on pilvin pimein, ja yksittäisten kommunismeista karkuun päässeiden sijaan meillä on vuosittain käsissämme satoja tuhansia turvapaikanhakijoita.

Kukaan ei enää puhu poliittisesta turvapaikasta, koska kyse ei ole mistään henkilökohtaisesta vainosta vaan halusta Eurooppaan, ja pakolaissopimus tarjoaa siirtolaisuudelle ainoan kanavan.

Onko järjestelmä kestävä? On ainakin mahdollisuuksien rajoissa, ettei se ole. Tulokkaiden ylläpitäminen ei ole enää kulueränä vähäinen, ja rikostilastoja rumentaa se tosiasia, että muutaman lähtömaan tulokkaat kummittelevat tilastoissa satakertaisella painolla suhteessa osuuteensa väestöstä. Se, onko asia merkityksekäs vai pitääkö se sivuuttaa siksi kun valtaväestö tekee määrällisesti enemmän rikoksia ja käyttää rahallisesti enemmän sosiaaliturvaa, ei ole erityisen kiinnostava niin kauan kuin löytyy paljon ihmisiä, joiden mielestä Eurooppa ei hyödy tällä hetkellä tulokkaista mitenkään vaan lähinnä kärsii. Ei ole sattumaa, että rajojen sulkemista vaativat puolueet ovat hyvässä vedossa useissa EU-maissa.

Malta voi hyvin olla maa, joka ensimmäisenä lähtee nykyisestä pakolaissopimuksesta lätkimään. Maassa on nelisensataatuhatta asukasta ja laivalla Afrikasta tulleiden määrä kasvaa päivä päivältä. Se oli joskus viime kesänä 20000 eli 5% asukkaista, ja lisää tulee päivittäin. Kuinka pitkään pieni maa pystyy tämän virran kanssa elämään? En tiedä, mutta en pidä mahdottomana, että ne yksinkertaisesti irrottautuvat koko sopimuksesta ja rupeavat laivaamaan väkeä takaisin tutkimatta yhtäkään tapausta.

Jos yksi maa lähtee pakolaissopimuksesta, muita seuraa perässä. Italia ja Espanja ovat hyviä kandidaatteja, kuten myös Kreikka. Kun isoja maita alkaa irtaantua sopimuksesta ja turvapaikanhakijamäärät kasvavat muiden maiden tapauksessa vähintäänkin sillä määrällä, joka näihin maihin ei päädy ja todennäköisesti enemmälläkin kun väkeä lähtee runsaasti liikkeelle vielä kun se on mahdollista, sellaistenkin maiden, joilla ei ollut mitään suuria ongelmia, on sopimuksesta irtauduttava, sillä mikään yksittäinen maa ei pysty ottamaan vastaan miljoonaa afrikkalaista vuodessa ja elättämään heitä.

Tämä on kaikin puolin huono tilanne, sillä jos tuo sopimus romuttuu siksi kun siitä on tullut siirtolaisuuskanava, kämmenen nenään saavat myös ne, jotka pakenevat oikeaa vainoa eikä vain köyhyyttä, nälkää ja sisällissotaa.

En tiedä onko nykyistä sopimusta mahdollista pelastaa romuttamatta sitä ensin. Mutta mielestäni varmaa on se, että jotain tämänsuuntaista tapahtuu lähivuosina, mikäli mitään ei tehdä. Valtaväestöt eri maissa yksinkertaisesti kyllästyvät paapomaan maailman köyhiä valkoisen miehen taakkaan vedoten. Jos nykyiset valtapoliitikot eivät ole valmiita tekemään mitään, vallankahva vaihdetaan.

Pakolaissopimus on teorian tasolla hieno asia, mutta sen käytännön toteutus kusee. Osittain siksi, että sopimus on aikansa elänyt eikä ota huomioon nykymaailmaa, jossa lähtömaiden rajat ovat auki ja kuka hyvänsä voi niistä poistua. Osittain siksi, että internet on mahdollistanut nopean tiedonkulun, ja jos jossain paikassa tarjolla on elatus loppuelämäksi kunhan kertoo tällaisen ja tällaisen tarinan, tarinaniskijöitä riittää. Ei väki Afrikasta lopu, eikä mikään nähtävissä oleva ole muuttamassa sitä eteläisimpiä osiaan lukuunottamatta mukavaksi paikaksi asua verrattuna Eurooppaan.

Varoitusmerkkejä yleisen mielipiteen muutoksesta on jo nähty. Pontevimmin ne jätetään kuulematta punaviherpiireissä, joissa kuitenkin kannatetaan pakolaisten oikeuksia, erityisesti niissä tapauksissa, joissa pakolaiset pakenevat oikeistodiktatuureja.

Suomessa ja maailmalla pörssiyritysten johtajien palkoista keskustelu jatkuu ja jatkuu, ja ei ole mahdollista seurata päivän uutisia törmäämättä asiaan useasti.

Tämä keskustelu on surkeaa seurattavaa.

En tiedä onko syynä kateus, käsityskyvyn rajallisuus vai silkka, pesunkestävä typeryys, mutta työmiesten palkkojen suurudesta keskusteleminen on aivan täydellisen sivuraiteella olevaa lässyttämistä, ja kun kaikki aika käytetään tähän, jätetään havaitsematta oikeat ongelmat ja asiat.

Johtajien palkan absoluuttinen suuruus on yhtiökokouksen asia eikä lehdistön. On aivan samantekevää, onko liksa satanen, tonni, miljoona vai 42 miljoonaa, kunhan työmies vain tekee oikeita asioita. Tässä tapauksessa johtaa yhtiötä omistajien haluamalla tavalla.

Jos mainittu työmies tekee mitä sattuu tai suorastaan vääriä asioita, hänelle ei kannata maksaa mitään vaan antaa potkut.

Sen sijaan, että jankutetaan kunnon herrakaunahengessä palkkojen suurudesta, pitäisi oikeasti keskustella siitä, millainen palkka- ja bonusmalli tuottaisi haluttuja tuloksia. Jossakin firmassa omistaja arvostaa osakekurssin nousua, toisessa myynnin kasvua, jossain kolmannessa sitä, että markkinaosuus kasvaa, neljännessä kenties sitä, että tulos ei täysin sukella vaikka on lama.

Monessa yrityksessä on epäonnistuttu juuri tässä kohtaa, ja omistaja on saanut sitä mitä mittaa eikä sitä mitä haluaa. Ongelma ei ole palkan suuruus euroina vaan se, millä ansioilla se on tienattu. Jos Fortumin toimitusjohtaja saa liksaa 42 miljoonaa, ongelma ei ole se, että liksa on 42 miljoonaa vaan se, että tuon liksan on saanut kippaamalla pari miljardia suomalaisilta riistettyä rahaa johonkin uralintakaiseen sähköbisnekseen.

USA:n ja Britannian kriisipankeissa ei sielläkään konkurssi kohtaa siksi, että johtajalla on iso palkka vaan siksi, että tuon ison palkan saadakseen on pitänyt haalia markkinaosuutta keinolla millä hyvänsä. Omistaja on halunnut markkinaosuutta ja johto on markkinaosuutta toimittanut, mutta koska omistajat eivät halunneet vähäriskisiä ja laadukkaita asiakkuuksia vaan ylipäätään markkinaosuutta, rahaa ruvettiin lainaamaan persaukisille.

Konkurssin partaalla kummittelevassa autoteollisuudessa ei myöskään ongelma ole pomon liksa vaan se, että tuon liksan sai lopettamalla tuotekehityksen ja kuvittelemalla, että kiinalaiset ostavat kaiken mitä tehtaat vain tekevät.

Mutta nyt jankutetaan päivästä ja viikosta toiseen vain palkkojen suuruudesta. Esimerkiksi kaikkien idioottimaisten vallanpitäjien esikuva ja ukko ylijumala, Ruotsin valtio, on lähtenyt ristiretkelle johtajien palkkoja ja bonuksia vastaan. Kun ei ole bonuksia, firmat mukamas toimivat sen jälkeen oikein. Miksi toimisivat jos eivät tähänkään saakka ole toimineet, sillä siihen ei ole mitään rahallista kannustinta. Jos taas firmat ovat toimineet omistajan mielestä oikein, miksi pitää korjata palkkamalli, joka on tuonut haluttuja tuloksia?

Kun kaikki keskittyvät mussuttamaan palkkojen suuruudesta, firmojen toimivat johdot saavat täydellisen nakkisuojan tehdä aivan mitä huvittaa, koska firmojen strategia tai sen puute ei ole tapetilla vaan ainoastaan parin suurvisiirin palkka.

Muslimimaat, nuo vapaan sanan edelläkävijät, ovat ajaneet YK:n ihmisoikeusneuvostossa läpi päätöslauselman, joka kehottaa jäsenmaita lisäämään lainsäädäntöä, jotta uskontojen ja uskovaisten pyhät asiat suojeltaisiin mollaukselta ja pahalta puheelta.

Äänestämällä syntynyt päätöslauselma kertoo meille sinänsä maailman menosta. Länkkärit ovat väärässä kun kuvittelevat, että maailma isoaa ja janoaa länsimaisia arvoja. Eipä janoa. Ja kun niitä muita on enemmän, voimme tästä ennustaa, millaista maailmaa kohti olemme menossa. Se, pystymmekö säilyttämään länsimaisen elämäntavan perusoikeuksineen riippuu maahanmuuttopolitiikoista länsimaissa ja siitä, onnistutaanko ylikansoitetun Lähi-Idän ja Afrikan kanssa elämään rauhassa vai ei.

Mutta itse päätöslauselma, jota lännessä on aivan oikeutetusti kritisoitu.

Tässä päätöslauselmassa on monenlaisia ongelmia. Kukaan ei oikein määrittele, mitä uskontojen pilkkaaminen oikein on. Mutta kun kysymys on islamilaisesta maailmasta tulevasta hankkeesta, voimme ajatella sen tarkoittavan pitkälti niitä asioita, joista muslimit kerta toisensa jälkeen päättävät närkästyä tai ainakin mekastaa. Jos se ei tarkoita näitä asioita, mitä se sitten tarkoittaa? Jos emme tiedä, mikä on metodi asian selvittämiseksi?

Onko suunnitelmissa joku tapa, jolla jotenkin järkevästi ja lähdekritiikin kestäen selvitettäisiin, ovatko uskovaiset loukkaantuneet? Ei aivan varmasti ole. Jos haluamme tietää, ovatko jonkun uskonnon edustajat närkästyneitä, menemme kysymään asiaa joltain tarpeeksi fanaattiselta puhemieheltä, ja säestäjäksi otetaan kaikkia muita kulttuureja ja uskontoja paitsi länsimaista kulttuuria ja kristinuskoa rajattomuuksiin saakka ylistävän vähemmistöagendaväen hyödyllisiä idiootteja. Ja saadaan selville, että uskovaiset ovat nyt kovn vihaisia, ja jos kysyy pakasta vedetyltä uskonnon riviedustajalta, he eivät edes ole kuulleet koko asiasta mitään ja kun kuulevat, lähinnä nauravat.

Ja vaikka uskovaiset närkästyisivät niin entä sitten? Uskonnot ovat mitä suurimmassa määrin vallankäyttöä ja politiikkaa. Kovin useiden uskontojen doktriinissa nähdään jäänteitä parintuhannen vuoden takaisesta selviytymis- ja terveysopista, ja jotkut uskonnot ylläpitävät näitä oppeja edelleen. Katolinen kirkko on de facto hallinnut melkein koko Eurooppaa, kunnes puoli mannerta onnistui paavin ikeestä vapautumaan. Tänäkin päivänä katolinen kirkko on merkittävä poliittinen voima esimerkiksi Espanjassa, jossa juuri vastustetaan aborttilainsäädännön muutoksia.

Islamilaisessa maailmassa Iran on pappisvaltio ja uskovaisilla on vahva ote vallankahvasta muissakin paikoissa. Israel tekee sekä ulko- että sisäpolitiikkaa jahvenpalvonnasta ammennetuilla uskonkappaleilla. USA:ssa setelistökin luottaa kristittyyn jumalaan. Intiassa vallankahvassa ovat hindunationalistit.

Kun kerran uskovaiset ovat tuoneet uskontonsa maallisten asioiden säätelijöiksi, pitää meillä olla oikeus kritisoida tämän vallankäyttäjän oppia sekä puhemiehiä ivan, pilkan, karikatyyrin ja satiirin keinoin eikä ainoastaan teologian. Aivan kuten meillä on oikeus kritisoida kaikkia muitakin vallankahvan tavoittelijoita:

One of the prerogatives of American citizenship is the right to criticize public men and measures." Such criticism, inevitably, will not always be reasoned or moderate; public figures as well as public officials will be subject to "vehement, caustic, and sometimes unpleasantly sharp attacks."

Ajatus siitä, että uskovaiset ja doktriini pitäisi jättää rauhaan, on aika ovela. Kun islamilaisessa maailmassa eleteään koraanin ikeen alla, näissä maissa asuvien vähemmistöjen maansa politiikkaa koskeva arvostelu ja sen nykyinenkin väkivaltainen vaimentaminen saa oikeutuksensa, sillä ei ole mahdollista kritisoida maan politiikkaa kritisoimatta samalla uskonnon doktriinia, ja sehän haiskahtaa jo kielletyltä tämän päätöslauselman mukaan. Euroopassa taas uskovaiset haluavat itsestään jonkunlaisen ylähuoneen, sillä hehän voivat määritellä oppinsa kuinka hyvänsä ja kertoa vain närkästyvänsä aina kun joku haraa vastaan.

Todennäköisesti eurooppalaisessa lainsäädännössä ei aivan vielä tapahdu suurensuuria. Mutta kyllä tämäkin varoitussignaalina pitää ottaa, sillä uskovaisilla ja erityisesti islaminuskoisilla, on selvästi halu nostaa oppinsa maallisen arvostelun yläpuolelle myös maallistuneissa länsimaissa, kuten huomaamme Pakistanin tekemän ehdotuksen perusteista (“.... muslimeja vastaan kohdistuva propaganda lännessä...”).

Jos ajatellaan asiaa esimerkin kautta, minulle tulee mieleen vaikkapa Salman Rushdien saama kuolemantuomio, joka on edelleen voimassa. Tämä tuomio perustuu koraaniin, sillä islamista luopuminen ja islamin pilkkaaminen ovat kuolemantuomion arvoisia syntejä. Mitä meidän nyt pitäisi tehdä? Jos kannatamme tätä tuomiota, olemme mielestäni aika hukassa. Jos vastustamme sitä ja sanomme, että tämä tuomio on väärin ja että se pitää perua, muslimit voivat (halutessaan) loukkaantua. Kysehän on koraanissa seisovasta asiasta ja siis Allahin sanasta, ja joka toisin väittää tai väittää, että Allahin sana pitäisi sivuuttaa, loukkaa islamia ja islaminuskoisia. Joten voiko islamia pilkkaamatta todeta tuomion antaneen ajatollan olevan halveksittava nilviäinen ja kaikkien tuota tuomiota kannattavien olevan paskasakkia?

Ja jos asiaa ei haluta nähdä ainoastaan islamiin liittyvänä ongelmana, täysin saman asian kanssa ollaan edessä jos katsotaan Lähi-Idän ja Israelin rajamaiden menoa. Israelissa on johdettu jostain muinaisista teksteistä maan rajat. Jos nyt joku menee ehdottamaan, että ehkä näistä rajoista pitäisi hieman joustaa, jotta alueelle saadaan rauha aikaan, juutalaiset voivat (halutessaan) närkästyä, sillä heidän pyhiä tekstejään on pidetty pilkkana. Joten miten voimme kannustaa Israelia rauhaan? Jos käynnistämme vaikkapa talouspakotteet, se on loukkaus juutalaisia ja juutalaisuutta vastaan. Hyi.

Entä sitten tieteet?

Tieteissä meillä on ongelma oikopäätä, sillä uskonnot tuppaavat kautta linjan selittämään, miten maailma on syntynyt. Lisäksi ne puuhastelevat elämän ja kuoleman kysymyksissä. Mitä jos joku uskiskerho tulee sanomaan, että sairaus on jumalan rangaistus ja se pitää vain ottaa vastaan, ja maallisen lääketieteen olemassaolo on itsessään loukkaus tosiuskovia kohtaan? Pitääkö meidän kuunnella tällaisia klunssi-idiootteja vai nöyryyttää niin paljon kuin verbaalisilla lahjoillamme kykenemme? Kannatan jälkimmäistä.

Maailman synty on hankala asia ja antaa oitis eväitä tehdä haittaa fysiikalle ja vaikkapa astronomialle. Emme voi mitenkään nähdä miljoonia vuosia vanhaa tähtivaloa öisellä taivaalla, sillä Raamatun mukaan maailma on kuutisentuhatta vuotta vanha ja kuka toisin väittää, pilkkaa kristittyjen ja judejen hulluimpia lahkoja.

Darwinin mainitseminen loukkaa monenväristen uskovaisten tuntoja. Pitäisikö Darwin poistaa kymmenen punnan seteleistä ja korvata jollain luomisteoreetikolla, koska änkyräkristityt loukkaantuvat Darwinin näkemisestä?

Ei. Tässä ei voi olla päätä eikä häntää. Suomen lainsäädännössä on uskonrauhan rikkominen, jolla pykälällä voisi heittää vapautuneesti kuikkaa. Jumalat osaavat viskata kuumalla kivellä jos heitä kiinnostaa. Mutta Suomessa on hyviäkin lakeja, kuten vaikkapa uskonnonharjoituksen estämisen kielto, sekä kielto syrjiä erilaisissa asioissa ihmisiä heidän uskontonsa perusteella. Nämä määrittelevät mielestäni aivan riittävästi, mikä asema erilaisille mustanaamiokerhoille pitää antaa. Kokoontumista ei pidä estää eikä jäseniä sorsia, mutta jos joku haluaa pilkata mustanaamiokerhoa ja pitää sitä naurettavana pelleilynä ja sen oppia täysin syvältä ja poikittain olevana, tämän lauselman kuuluu nauttia perustuslain tasoista sananvapauden suojaa.

Ja tätä suojaa tarvitaan nimenomaan kaikennäköisiä kieltolakeja ajavia mustanaamiokerhoja vastaan. Jos laki suojaa vain sellaiset puheet, joista kukaan ei loukkaannu, poistamme yhteiskunnallisesta keskustelusta kaiken terän, altistamme tiedotusvälineet jatkuvien oikeusjuttujen pelon ikeeseen, ja lisäksi annamme valtaa mustanaamiokerhoille, sillä ne voivat päättää itse, mistä he minäkin päivänä loukkaantuvat.

Nyt kannattaa kaikkialla ottaa varoitusmerkki tosissaan ja huolehtia siitä, että mustanaamiokerhot pysyvät ruodussa, ja uskovaiset saavat osakseen pilkkamme ja halveksuntamme joka kerran kun se on ansaittua.

Tänään meitä on valistettu oikein aivotutkijoiden toimesta, että internet on pahaksi nuorisollemme.

Tämä artikkeli tuntuu tavallaan kovin tutulta. Minulle tulee nimittäin mieleen, miten saman saaren tutkijat vastustivat aikanaan rautateitä. Nopeasti ohi vilisevä maisema on erityisesti kasvuikäisille aivan mahdottoman haitallista ja aivot menevät solmuun ja lapset kasvavat kieroon.

Näin ei käynyt, ja tuomiopäivää povanneet profeetat vain häipyivät hiljaisesti eivätkä todenneet koskaan olleensa väärässä. Kuten aina. Jostain minulle vieraasta syystä kaikki uusi kohtaa aina tällaisen “ajatelkaa lapsiamme” -tyylisen vastarintareaktion kunnes kaikille on käytännössä selvää, ettei povattu kauheus toteutunut. Erityisesti tekniikan kehitykseen kuuluvia asioita tulee vastustaa pontevasti, sillä kuvitellaan, etteivät ihmiset ymmärrä niitä.

Ajatellaanpa hetki mitä tuossa linkittämässäni uutisessa sanotaan:

Sen sijaan "21. vuosisadan ihmismielen" kehitystä uhkaa hallita sensaatiohakuisuus, empatiakyvyn väheneminen, keskittymisongelmat sekä horjuvat identiteetit, ylähuoneessa puhunut Greenfield sanoi.

Greenfield perustelee näkemystään internetin ja tosielämän vaatimusten eroilla. Netissä toiminta on usein nopeaa reagoimista ärsykkeisiin, kun taas reaalimaailmassa toiminta edellyttää pitkäjännitteisyyttä ja toisaalta monien nonverbaalisten ärsykkeiden huomioimista.

Millainen maailma olikaan silloin joskus ennen “nettiyhteisöjä”? Emme puhu ammottavien foinikialaisten kultaisista vuosista, emmekä edes siitä kuin isä lampun osti. Vaan herran vuodesta 1999. Tällöin meille vielä kerrottiin, että musiikki ja elokuvat vievät nuorison rappiolle, koska nuorison aika kului pääasiassa niihin.

Minun nähdäkseni voisi ajatella niinkin, että tv:n tuijottaminen zombina on todellakin aika vähä-älyistä hommaa. Askel siitä nykysuuntaan, jossa viihde onkin interaktiivista jonkun “nettiyhteisön” sisällä, on tästä askel virikkeelliseempään ja sosiaalisempaan suuntaan. Ei niin, että se korvaisi ihmisten väliset suhteet vaan niin, että se korvaa täysin passiivista töllöntuijottamista.

Jokainen voi varmasti yhtyä siihen näkemykseen, että minkä hyvänsä yksittäisen asian viedessä kaiken jonkun ihmisen ajan, tällä ihmisellä on ongelma. On tuo asia sitten tv, internet tai sianrakon potkinta. Mutta emmehän me nyt siitä puhu vaan yhdestä viihteen muodosta, jolle on aikansa ja paikkansa kuten muullekin viihteelle. Se, että joku aikuinen ei ymmärrä asiaa, on tietysti varmin tapa saada tuota pikaa aikaiseksi tieteellinen lausunto siitä, että nyt nuoriso joutuu kadotukseen, koulukotiin ja vittuun, mutta ei näille tarvitsisi mahdottomasti palstatilaa antaa.

Tuolla oli erään aikaisemman artikkelin kommenteissa johtaja T:n laittama linkki miesten ja naisten eroista, populaatioista, kulttuurista ja sensellaisesta.

Tämä kannattaa lukea jos asia kiinnostaa.

Pidin tuosta artikkelista, koska se oli sisällöltään jokseenkin sellainen, kuin millaiseksi olen itse hahmottanut nämä asiat niitä laiskasti 20 vuotta pyöriteltyäni. Jos muut ovat pyörittelyssään päätyneet samantapaisiin tuloksiin, en olisi suoraan sanoen kovin yllättynyt. Tuo tarjoaa kuitenkin yhden näkökulman siihen, miksi maailma on sellainen kuin se on, ja myös ainakin minulle kelpaavan perustelun sille, miksi nykyinen “patriarkaatti on sortanut naisia tuhansia vuosia” -propaganda ei itse asiassa perustu mihinkään muuhun kuin toiveiden tynnyriin.

Tiivistelmä tässä:
To summarize my main points: A few lucky men are at the top of society and enjoy the culture’s best rewards. Others, less fortunate, have their lives chewed up by it. Culture uses both men and women, but most cultures use them in somewhat different ways. Most cultures see individual men as more expendable than individual women, and this difference is probably based on nature, in whose reproductive competition some men are the big losers and other men are the biggest winners. Hence it uses men for the many risky jobs it has.

Men go to extremes more than women, and this fits in well with culture using them to try out lots of different things, rewarding the winners and crushing the losers.

Culture is not about men against women. By and large, cultural progress emerged from groups of men working with and against other men. While women concentrated on the close relationships that enabled the species to survive, men created the bigger networks of shallow relationships, less necessary for survival but eventually enabling culture to flourish. The gradual creation of wealth, knowledge, and power in the men’s sphere was the source of gender inequality. Men created the big social structures that comprise society, and men still are mainly responsible for this, even though we now see that women can perform perfectly well in these large systems.

What seems to have worked best for cultures is to play off the men against each other, competing for respect and other rewards that end up distributed very unequally. Men have to prove themselves by producing things the society values. They have to prevail over rivals and enemies in cultural competitions, which is probably why they aren’t as lovable as women.

The essence of how culture uses men depends on a basic social insecurity. This insecurity is in fact social, existential, and biological. Built into the male role is the danger of not being good enough to be accepted and respected and even the danger of not being able to do well enough to create offspring.

The basic social insecurity of manhood is stressful for the men, and it is hardly surprising that so many men crack up or do evil or heroic things or die younger than women. But that insecurity is useful and productive for the culture, the system.

Again, I’m not saying it’s right, or fair, or proper. But it has worked. The cultures that have succeeded have used this formula, and that is one reason that they have succeeded instead of their rivals.

Dublinin sopimus sanoo siis, että turvapaikkaa on haettava EU:n ulkorajalla, ja jos turvapaikkaa haetaan jossain muualla, henkilö kuuluu palauttaa tuohon maahan hakemuksen käsittelyä varten, hakemusta ei voi jättää muualle.

Osaako joku kertoa minulle, noudatetaanko tuota sopimusta Suomessa vai ei?

Jos noudatetaan, mitä kautta tuhannet somalit ja irakilaiset oikein tulevat Suomeen? Tulevatko he kaikki Venäjältä Suomeen, jolloin Suomi on juuri oikea paikka turvapaikkahakemuksen jättämiselle? Jos ei noudateta, miksi ei? Minä en ole kuullut tähän asiaan mitään erityisen virallista näkemystä.

Mietin tässä lumipäivän luppoaikaan erilaisia tapoja hallita maita tai alueita, ja mietin niiden hyvyyttä ja huonoutta. Epäilemättä kyse on puhtaasti omasta näkemyksestäni, mutta tässä niistä jokunen sana.

Eräitä hyviä tapoja luonnehtii se, että vallankahvan voi vaihtaa tai siihen voi jotenkin vaikuttaa. Erilaiset parlamentaariset järjestelmät riippumatta siitä, onko pomon nimi presidentti, kuningas vai kapteeniregentti, ovat tältä osin yhtä hyviä. Parlamentarismeissa ei oleteta kenenkään olevan täydellinen, mutta oletetaan järjestelmän kykenevän pistämään luuserit ennemmin tai myöhemmin luiskaan. Kun lisäksi parlamentaarinen järjestelmä on lähinnä päätöksentekoa jarruttava rakennelma, kukaan ei pysty sössimään asioita vaikka vallankahvassa olisikin kepuli tai muu lahjaton.

Valistuneet diktatuurit ovat hyviä, koska ne on määritelty hyviksi. Diktatuuri on valistunut jos se tuottaa hyviä tuloksia, ja jos huonoja, sitä nimitetään vain diktatuuriksi. Singapore on esimerkki hyvin toimivasta valistuneesta diktatuurista, mutta näissä on ongelmana aina vallanvaihto, sillä jotenkin pitäisi huolehtia siitä, että vallankahvaan nousee hyvä ja taitava henkilö eikä luuseria. Järjestelmä on kuitenkin liikaa yhden kortin varassa, että voisin pitää sitä mitenkään erityisen tavoittelemisen arvoisena. Se saattaa sopia johonkin paikkaan ja aikaan hyvin, mutta on vaikea nähdä tällaisen yhteiskunnan kestävän jokseenkin ennallaan ajan testiä, kuten vaikkapa brittiläinen parlamentarismi on kestänyt.

Yksinvaltainen perintökuninkuus ei ole niin pöllö systeemi kuin miltä se kuulostaa, vaikka se ei oikeastaan ole enää tätä päivää muualla kuin muutamassa pienessä maassa. Swazimaa ja jotain saaria tulee mieleen. Tämä on oikeastaan turhan päiten halveksittu tapa, sillä jos asiat toimivat oikein, tämä on sangen lähellä valistunutta diktatuuria. Nimittäin kuningashuoneissa on perinteisesti ollut hovi hoviherroineen, ja tämä joukko on usein tiennyt, mitä pitää tehdä jos vallankahvaan on nousemassa surkimus. Ratsastus- ja metsästysonnettomuuksissa kuolleita prinssejä löytyy historian sivuilta yllättävän paljon. Joskus toimeen on tartuttu vasta jälkikäteen, ja emme voine pitää esimerkiksi Baijerin Ludvig II:n ennenaikaista poismenoa minkäänlaisena sattumana.

Astetta heikompi laadullisesti on feodalismi, jossa käytännössä esiintyy jonkun verran säätykiertoa. Lääninherran valta ei ole rajaton, mutta kuitenkin liiallinen, ja kun lääninherroja ja vasalleja mahtuu maahan kuin maahan pilvin pimein, joukossa on väkisinkin sutta ja sekundaa. Mutta koska säätykierto on olemassa ja ansioitunut henkilö voi saada arvonimen ja läänityksen, kerho ei ole täysin suljettu. Ja kun kerho ei ole suljettu, se pysyy lähempänä rahvasta kuin suljetun kerhon järjestelmä. Feodalismissa on myös virkatie valitukselle jos lähin pomo vaikuttaa olevan täysin perseestä.

Suljetun kerhon aristokratia on järjestelmänä aika viheliäinen. Syntyperä päättää, ketkä hallitsevat ja ketkä eivät, ja kerhoon ei voi liittyä mitenkään. Tällainen joukko erääntyy parissa sukupolvessa kauaksi rahvaan elämästä, mutta kuitenkin käyttää heihin valtaa tietämättä tuon taivaallista, mitä palatsin muurien ulkopuolella edes tapahtuu. Ranskan vanha valta ennen vallankumousta oli tyyppiesimerkki tästä. Kun mitään keinoa liittyä vallankahvaan ei ollut eikä myöskään mitään keinoa vaikuttaa ja valittaa, ainoa keino saada äänensä kuuluviin oli ripustaa aristokratia tammenoksiin, mikä sitten lopulta suuressa vallankumouksessa tapahtuikin.

Oligarkia ei eroa suuresti aristokratiasta, koska kerho täydentää itseään. Kommunistidiktatuurit ovat käytännössä oligarkioita. Vallankahvaa kyllä täydennetään kun jostain aika jättää, mutta oligarkiat tuppaavat täydentämään itseään henkilöillä, joista on mahdollisimman vähän harmia. Eli perseennuolijoilla, jotka ovat opetelleet oligarkian tavat, manööverit ja ajatukset mahdollisimman hyvin ja ovat mahdollisimman epätodennäköisiä minkään uudistajia. Tästä tuloksena on pysähtyneisyys ja jämähtäminen siihen aikaan kun oligarkia pystytettiin.

Sotilasvalta on näitä kaikkia huonompi, muttei suinkaan huonoin tapa maata hallita. Sotilasvallan pieni etu on se, että maassa, jossa kaikki on sekaisin ja siviilihallinto rikkinäinen tai läpimätä, sotilasorganisaatiossa komentoketju toimii, ja maahan saadaan palautettua jonkunnäköinen ja jotenkin toimiva hallinto nopeasti. Viat ovat ilmeisiä. Osassa sotilasvallankaappauksia on tehty juuri tuo keikaus ja pidetty vaalit siirtymäajan jälkeen. Mutta järjestelmä houkuttaa erinäköisiä kenraaleja ja everstejä roikkumaan vallankahvassa hamaan maailman tappiin, ja kun sotilaat ovat hänen komennossaan, vallankumous ei ole kovin helppo. Kun sotilaat perinteisesti pidetään Pomolle uskollisena hyvällä elintasolla ja erivapauksilla, se osuus BKT:stä, mikä käytetään mitään tuottamattoman sotakoneiston ylläpitoon, tuppaa paisumaan kuin pullataikina kunnes edessä on konkurssi.

Pahnanpohjimmaisista toinen eli jumalainen itsevaltius on reliikki. Sellaisia ei ole enää missään. Yksinvallasta tämä eroaa siinä, että kun väki oikeasti uskoo hallitsijan olevan jumala tai jumalasta, perintökuninkuuden alla mainittu hoviväen toiminta ei tule kyseeseen, koska kukaan ei uskalla koukistaa sormeaan jumalaansa vastaan. Inkavaltio oli sangen puhdasoppisesti tällainen ennen kahtia hajoamistaan kuten myös jotkut muut Väli-Amerikan kulttuurit. Järjestelmä on täysin yhden kortin varassa ja mitään vara- tai vaihtomekanismia ei ole.

Moderneista (sort of) hallintomalleista huonoin on pappisvalta. Niitä löytyy jokunen maailmasta ja näissä lopputuloksen on oltava vallankumous, sillä verettömästi ei pappeja vallankahvasta pois saa. Kun nämä katsovat saavansa mandaattinsa jumalalta ja lisäksi ovat ylentäneet itsensä jumalan tahdon tulkitsijoiksi, maagisesti huomaamme jumalten tahtovan juuri heidän pysyttelemistään vallankahvassa. Jos kuolevaiset mussuttavat, he eivät yksinomaan kapinoi vallankahvaa vastaan vaan lisäksi kieltävät jumalansa, joka saattaa olla kuolemantuomion paikka, ja ainakin heitä odottaa kadotus ja öljyssä keittäminen helvetissä. Siinä, missä sotilasvalta, (valistunut) diktatuuri ja demokratia todennäköisesti eivät ole moksiskaan siitä, että ihmiset sivistävät itseään, pappisvalta taistelee tiedettä, kulttuuria ja kehitystä vastaan huiskuttamalla jotain pyhää kirjaa, sillä vallankumoukset tuppaavat lähtemään juuri sivistyneistön parista.

Joitain tapoja varmaan unohtuikin, mutta tuossa nyt pääpiirteittäin. Suoraa kansanvaltaa en käsitellyt, koska siitä voisin kirjoittaa toiste pidemmälti. Isoissa ympyröissä se on kuitenkin hankala, koska se ei kykene tekemään ensimmäistäkään ikävää päätöstä.

Lähinnä oma miettimiseni lähti siitä ajatuksesta, että pidämme parlamentaarista demokratiaa ainoana oikeana mahdollisena tapana hallita yhtään mitään. Muillekin tavoille on kuitenkin ollut aikansa ja paikkansa, ja voi hyvin taas olla jossain paikassa tulevaisuudessa.

Pappisvallalle ei sen sijaan ole tilaa missään.

BBC:n taloustoimittaja Robert Peston kirjoittelee asiasta päivittäin.

Vaikka kirjoitukset tuossa blogissa ovat enemmän Britanniaa kuin maailmaa koskevia, sillä ei ole suurensuurta väliä, sillä lama on globaali ja täällä se tuntuu oikeastaan koko voimallaan. Kirjoituksista puuttuu uutistoimituksiin tarttunut laman alla nyyhkiminen, jossa kaikki on nyt vain huonoa, lamaa, köyhää ja ankeaa.

Melkeinpä jokainen maa Ruotsista USA:an on pelastamassa jättiläismäisellä tukiaispaketilla autotehtaansa, koska ne alihankintaketjuineen työllistävät valtavia määriä. Ruotsissakin työvoimasta viitisen prosenttia on tässä bisneksessä, mikä on aika paljon.

Suhdannepoliittisesti on tietysti ymmärrettävää, että mikään maa ei halua niskoilleen massatyöttömyyttä alalta, josta pois potkitut eivät helposti työllisty palvelusektorille.

Ongelma on kuitenkin se, että autoteollisuudessa oli käynnissä pudotuspeli jo ennen lamaakin. Muutos, jolla ihmiset ryhtyivät vaatimaan vähän kuluttavia autoja jättiläismäisten bensasyöppöjen sijaan, on ollut hämmästyttävän nopea. Eikä vain Euroopassa vaan myös USA:ssa.

Ei ole mikään salaisuus, että osa autotehtaista oli ajautumassa kohti konkurssia ilman lamaakin, koska ne myivät vääränlaisia autoja. Ja autotehtaita tuntui muutenkin olevan aivan liikaa, joten pudotuspeli olisi ollut edessä joka tapauksessa.

Nyt kuitenkin jokainen länsimaa pelastaa autotehtaansa tukiaisilla. Yksikään iso autokombinaatti ei päätyne nurin, vaikka olisi ilmeistä, ettei niiden tuotteilla olisi kysyntää laman loputtuakaan. Jos asiaa ajattelee ympäristövinkkelistä, liikenteen päästöt ovat sangen keskeisessä asemassa ja autokannan uudistuminen nykyisten ja tulevien vielä vähäpäästöisempien autojen suuntaan on tärkeää. Markkinatalous oli hoitamassa asiaa kuntoon kun turhimmat tehtaat olivat varsinkin USA:ssa kaatumassa. Nyt kuitenkin markkinamekanismi rikottiin, joten meillä on laman jälkeenkin käsissämme autotehtaita, jotka tekevät tukiaisilla vanhanaikaisia autoja.

Tällä lienee myös tuotekehitystä jarruttava vaikutus. Jos autotehtaat pidetään pystyssä väkisin, ne voivat aivan mainiosti lopettaa rahan käyttämisen tuotekehitykseen ja keskittyä peesaamiseen, sillä vaikka kauppa ei käy, konkurssi ei siltikään kolkuttele ovella. Miksi turhaan haaskata rahaa riskaabeliin tuotekehitykseen kun sen voi jättää muille ja nostaa tukiaisia aina kun tarvitaan?

Martti Ahtisaari piti palkintopuheensa ja totesi siellä rauhan olevan tahdon asia.

Yksittäisen konfliktin osalta todennäköisesti näin onkin. Mutta sotien loppuminen maailmasta ylipäätään ei tuntuisi tahdon asia olevan, tai ainakin tahtoa tarvitaan niin paljon, ettei sen löytymisestä unelmoiminen ole erityisen järkevää.

Sotia on (ainakin) kahdenlaisia.

Ensimmäinen ja historiallisesti tyypillinen sota perustuu nälkään. Kun jossain paikassa on nälkä ja jano, into hyökätä naapurimaahan kasvaa silmissä jos siten voi toivoa asian korjaavansa. Tähän sodan tyyppiin voi oleellisesti vaikuttaa huolehtimalla, ettei rahvaalla ole nälkä ja jano, mikä ylikansoitetussa maailmassa on tietysti hieman haasteellinen homma.

Toinen, nykyään tyypillisempi, perustuu etnisiin konflikteihin, historiallisiin vääryyksiin, uskontojen laajenemistaisteluun, maallisten imperiumien ylläpitoon ja sensellaisiin asioihin. Näissä konflikteissa keskeistä on se, että jollakulla on rahaa käydä niitä ja että niihin riittää sotilaita.

Rahalle emme voi pahemmin mitään, ja sissisota tai terrorikampanja ei edes vaadi sitä kovin paljoa. Oikeastaan emme voi tehdä valtaosassa maailmaa mitään myöskään sotilaiden tarjonnalle. Kun tutkitaan konflikteja, jotka on onnistuttu lopettamaan, voimme tutustua esimerkiksi Ulsteriin. Tietysti siellä on tapahtunut paljon kaikennäköistä, mutta yksi keskeinen syy on se, että IRA:lta loppuivat sotilaat, jolloin halu tyytyä hiukan huonompaankin kompromissiin alkoi olla houkutteleva vaihtoehto.

Sotilaita taas ei lopettanut vankila vaan se, että väki kasvoi aikuiseksi ja muuttui perheellisiksi ja nuorisolla oli paikka koulussa tms. sen verran kauan, että kerho ukkoutui. Perheenisällä on ihmeesti hävittävää, eikä pomminheitto elinkautisen riskeeraten enää tuntunutkaan kovin houkuttelevalta. Tapahtui toki paljon muutakin, mutta tämä on mielestäni yksi syy siihen, miksi juuri tuo konflikti on loppunut ja jossain muualla taas nahistelu jatkuu.

Kun tätä laajennetaan maailmalle, huomataan inhottavia asioita. Vaikka voisimme taata koulutusta jne. nuorille ja kenties jotain töitäkin, moniavioisessa maailmassa se, että vaimoja on yhdestä neljään, tarkoittaa väkisinkin sitä, että 50-75%:lle miehistä ei löydy puolisoa. Tämä on ollut aikanaan aivan mahdottoman nerokas tapa saada koottua kalifille sotavoimaa. Lisääntymiseen riittää pienempikin joukko miehiä, joten valtaosan voi vapauttaa tykin tai sapelin ruuaksi.

Tämä rakenne on kuitenkin voimassa tänäkin päivänä. Vaikka saisimme koulutettua ja työllistettyä nuo perheettöminä ikuisesti pysyvät nuoret miehet, he tietävät, että ainoa kosketus naiseen odottaa vasta paratiisissa, koska naisia ei yksinkertaisesti ole. Kun lama vie työn, tykinruokaa alkaa taas olla, koska ihmisillä ei sittenkään ole mitään hävittävää.

Hiukan samanlaista pommia rakennetaan Kiinassa, jossa syntyvyyden säännöstely on käytännössä tehnyt maahan valtavan yksinäisten miesten luokan, josta kuullaan vielä.

Kyllä maailma edelleen henkisesti on aika sotivassa asennossa. Rahaa löytyy, sotilaita löytyy. Motiivien keksimisessä taas ei ole ennenkään tarvinnut olla erityisen luova. Jossain päin maailmaa käy syyksi loukkaus uskontoa vastaan, toisessa paikassa joku tuhannen vuoden takainen ja kostoa odottava vääryys. Kolmannessa paikassa riittää “weapons of mass destruction”.

Eli rauhanneuvottelijoilta eivät työt tule nähtävissä olevassa tulevaisuudessa loppumaan.

...näyttää olevan se, että hallituksia vaihdetaan rähjäämällä kaduilla, paitsi niissä valtioissa, joissa sitä oikeasti tarvittaisiin.

Thaimaasta kirjoitinkin jo, ja huolimatta siitä, että se ei ole länsimaa, siellä kuitenkin vaalit ovat rehelliset ja niitä pidetään. Jos vallankahva ei miellytä nyt, sen voi vaihtaa ensi kerralla. Mutta kun kadulla rähjäämisestä on saatu hyviä kokemuksia, kadulla rähjätään.

Nyt on vuorossa Kreikka. Joka todennäköisesti päättyy samaan lopputulokseen, eli pieni kadulla rähjäävä anarkistikopla onkin muuttunut eräänlaiseksi ylähuoneeksi, joka voi erottaa hallituksia ja määrätä uusia vaaleja.

Mielen osoittaminen vaikka huppu päässä on aivan keskeinen vaikuttamisen elementti ja niin saa kaikin mokomin tehdä. Paikkojen rikkominen, väkivalta ja varastelu eivät sen sijaan ole mikään muuta kuin osoitus siitä, että mielenosoittajien sekaan on kätkeytynyt silkkaa roskaväkeä, jonka paikka on vankilassa eikä kadulla.

Latinalaisessa Amerikassa normaali kierre on se, että vasemmistolainen presidentti muuttuu diktaattoriksi, sosialisoi kunnes touhu alkaa osua rikkaiden lisäksi myös ylempään keskiluokkaan. Tuloksena on sotilasvallankaappaus, oikeistolainen diktaattori, sissiliikkeen synty, vallankumous köyhien tuella, vasemmistolainen presidentti, joka muuttuu diktaattoriksi... ad nauseam.

Euroopassa näytämme päässeen hetkeksi eroon tämän rähinäringin toisesta puolikkaasta. Ns. oikeistovoimat eivät ole masioineet sotilasvallankaappauksia, keskitysleirejä ja väkivaltaa viime aikoina. Vasemmistoradikaalit taas ovat edelleen jäljellä. Joissain maissa niitä on enemmän, joissain vähemmän. Ja kun kommunismi kaatui ja kannatettu aate paljasti naurettavuutensa, fiksummat siirtyivät vihreisiin ja jäljelle jäivät vain kaikkein hulluimmat. Tuo joukko kutsuu itseään nykyään anarkisteiksi tai vasemmistoradikaaleiksi, mutta punaliput liehuvat edelleen. Ja kun järjen ääni on paennut näistä joukoista ajat sitten muualle, hullut saavat aikaan rumaa jälkeä.

Tässä mielessä pelkäksi huliganismiksi degeneroitunutta äärivasemmistoa on aivan turhaa kohdella silkkihansikkain, koska ei kyse enää ole mistään poliittisesta aatteesta vaikka 70-luvun iskulauseita huudetaankin. Kun kyse ei ole poliittisesta liikkeestä vaan taparikollisista, heidän nostamisensa mediassa mukamas jonkun “unohdetun kansan” äänenkannattajiksi ja yhteiskunnallisiksi toimijoiksi itse asiassa nostaa umpihullut rosvot politiikan jalustalle, vaikka oikea paikka olisi jossain työsiirtolassa kaivamassa ojaa.

Oikeistoradikalismi ei ole lopullisesti kadonnut sekään. Sekin nousee vielä, erinäköisinä kansallismielisinä liikkeinä. Ruotsissa jokakesäinen rähinä näiden hullujen ja vasemmistohullujen välillä on muuttunut kansallispäivän traditioksi heti kun ne kansallispäivän keksivät tuossa vuosituhannen vaihteen paikkeilla.

Jostain maagisesta syystä lehdistö kohtelee kuitenkin kansallismielisiä rähisijöitä juuri kuten heitä kuuluukin kuunnella, eli rähisijöinä. Vasemmistolaisia teemoja huutelevat huligaanit sen sijaan pyritään edelleenkin selittämään jonkunnäköiseksi täysin luonnolliseksi seuraukseksi tuloerojen kasvusta, nuorisotyöttömyydestä ja konservatiivisesta vallankahvasta ja kohtelemaan heitä poliittisina vaikuttajina, vaikka itse asiassa nuo täsmälleen samat elementit luovat oikeistoradikalisminkin ja sen tavoite on täsmälleen yhtä poliittinen kuin vasemmistolaisenkin riehunnan, eli ei juurikaan.

Kumpikaan motiivi rikkoa kauppojen ikkunoita tai mukiloida ohikulkijoita ei ole toinen toistaan ylevämpi. Mutta kukahan kertoisi sen tiedotusvälineille, joiden linjassa ero on melkoinen?

Ulkomaalaiskeskusteluissa sekoitetaan usein tahallaan tai tahatta siirtolainen, pakolainen ja turvapaikanhakija.

Siirtolainen on maahan tarvittaessa etukäteen hommattavalla luvalla tuleva henkilö. Turvapaikanhakija hakee pakolaisstatusta eikä tarvitse lupaa etukäteen, ja pakolainen on myönteisen turvapaikkapäätöksen saanut henkilö.

Käsitesekamelskan lisäksi ongelmallista on se, että varsinkin Euroopassa turvapaikkamenettelystä on de facto tullut siirtolaisuuskanava. Tämä on haitallista monin tavoin ja nähdäkseni jotain pitää tehdä asian korjaamiseksi.

Ensimmäinen ongelma on se, että turvapaikka- ja pakolaismenettely on luotu oikeaan tarpeeseen. Vainoa pakenevia on ympäri maailmaa ja tulee todennäköisesti aina olemaan. Humanitäärisistä syistä heidän vastaanottamisensa johonkin ei-vainoavaan maahan on tarkoituksenmukainen asia. Pakolaissopimukset eivät kuitenkaan ole taivaasta tipahtaneita ja ikuisia. Jos järjestelmä muuttuu vastaanottavan maan kannalta kestämättömäksi, sopimuksista voidaan irtautua. Vaikka ongelmat olisivat maailman mittapuulla vähäisiä, ne voidaan kokea silti merkittäviksi, ja ei tarvita kummoistakaan muutosta edes suurten EU-maiden politiikassa, ja koko pakolaissopimus on historiaa. Jolloin se lakkaa olemasta siirtolaisuuden kanava, mutta samalla se lakkaa olemasta hädänalaisten auttamiskanava.

Ensimmäisenä tuosta sopimuksesta voi hyvinkin irtautua Malta. Maassa on 380000 kansalaista ja asukkaita vuonna 2005 405000 ja 2007 jo 420000. Tämä lisäys on pääosin peräisin turvapaikanhakijoista, koska Italiaan haluavien veneitä tuntuu päätyvän maahan vahingossa. Kun pienen maan väestö kasvaa tätä tahtia, en rohkene syyttää maltalaisia suuriksi natseiksi jos ne pistävät jossain vaiheessa lapun luukulle ja lakkaavat ottamasta turvapaikanhakijoita enää vastaan. Sopimuksia he rikkovat, mutta mitä asialle voidaan tehdä?

Toinen ongelma liittyy tulokkaiden valintaan. Siinä, missä siirtolaisen on joku valinnut töihin tai hänellä on rahaa elättää itsensä, turvapaikanhakijaa ei ole valikoinut kukaan. Hänen työllistymisestään ja omillaan pärjäämisestään ei ole mitään takeita. Jätämme tässä pois sen pienen joukon, joka lopulta pakolaisstatuksen saa ja keskitymme siihen joukkoon, joka saa jäädä maahan muuten vain. Sen sijaan, että valikoisimme Eurooppaan tarvittavaa työvoimaa ja eri alojen huippuja, otamme vastaan väkeä, joka ei edusta kumpaakaan. Tuloksena ei ole hyödyksi olevaa työnvoimaa ja erinomaisia veronmaksajia vaan tämä maahanmuuton kanava maksaa enemmän kuin tuottaa.

Kolmas ongelma liittyy edelliseen. Siinä, missä siirtolaisille asetetaan velvollisuuksia esimerkiksi elättää itsensä viisi vuotta ennen kuin pääsee sosiaaliturvan piiriin, turvapaikanhakumenettelyn kautta tulleille ei tällaisia velvoitteita aseteta vaikkeivät he turvapaikkaa saisikaan vaan jäävät maahan jonkun muun verukkeen nojalla. Jos siirtolainen ei työllisty ja sopeudu, hän lähtee vapaaehtoisesti pois kun rahat alkavat olla loppu. Näin maahan jää sellaisia ihmisiä, jotka sopeutuvat, työllistyvät ja viihtyvät. Kun siirtolaisuuskanava onkin turvapaikkamenettely, se on tietysti tulokkaalle hyväksi, sillä jos hän ei sopeudu eikä työllisty, joku muu siltikin elättää hänet tarvittaessa loppuiän. Vastaanottavan yhteiskunnan vinkkelistä on vaikea nähdä, miten tämä metodi tuottaa parempia tuloksia kuin ihmisten ottaminen siirtolaisina töihin tai opiskelemaan.

Pakolaiselta ei voida edellyttää uudessa asuinmaassa työllistymistä tai itsensä elättämistä, koska oletusarvoisesti syy muuttoon on ollut sellainen, ettei asioita ole voinut suunnitella kovin tarkasti. Nyt kuitenkin tämän varjolla olemme rakentaneet kanavan, jossa ihmiset, jotka oikeasti ovat paremman toimeentulon ja tulevaisuuden perässä tulevia eivätkä vainoa paossa, livahtavat samaan kategoriaan pakolaisten kanssa. Näin heidän etunsa uudessa asuinmaassa ovat paremmat kuin sellaisella, joka on toiminut “sääntöjen” mukaan ja hommannut työluvan ennakkoon.

Neljäs ongelma liittyy siihen, että kun siirtolaisuuskanava on käytännössä turvapaikkamenettely, se suosii maahanmuuttoa sellaisista maista, joissa asiat ovat täysin sekaisin ja joiden kulttuuri on suomalaisesta sangen kaukana. Lähempänä olevat ja puolin ja toisin tutummat maat taas ovat sellaisia, ettei niistä tuleville myönnetä oleskelulupia vaikka he turvapaikkaa hakisivatkin.


Mitä sitten pitäisi tehdä?

• Ryhtyä noudattamaan sopimuksia, ja turvapaikanhakijan tie on joko turvapaikka ja pysyvä oleskelulupa tai karkotus seuraavalla lentokoneella aivan mihin hyvänsä. Kun mitään “muita syitä” ei tunnusteta, tämän kanavan käyttäminen siirtolaisuuteen poistuu.
• Ryhtyä myöntämään kriteerit täyttäville (ammatti, koulutus, kielitaito jne) työnhakuviisumeja, joiden aikana sosiaaliturvaa ei ole muuten kuin akuutin sairaanhoidon osalta. Näitä voitaisiin myöntää USA:n diversity visa -tyyliin, eli eri mailla olisi väkilukuun suhteutettu kiintiö, jossa näitä kuponkeja jaettaisiin vaikkapa 2000 vuosittain.
• Keventää työhön tulevan byrokratiaa, jolloin työpaikan löytänyt saa tarvittavan kupongin nopeasti ja vaivattomasti jos kyseessä on tehtävä, joka on ollut haussa eikä siihen ole maassa jo olevista sopivia hakijoita löytynyt. Tässä asiassa ei kannata olla turhan hysteerinen, mutta työvoimaviranomaisten tehtäväksi jää selvittää, että kyse on oikeasta työstä oikeassa yrityksessä työehtoja noudattaen eikä näennäistyöstä maksua vastaan jossakin salakuljetusfirmassa tai työehtoja polkevaa orjatyötä.
• Tehdä ylseisesti selväksi maahanmuutosta keskusteltaessa, keskustellaanko niistä tulokkaista, joilla on työpaikka tullessaan ja jotka elättävät itsensä vai niistä, joita pitäisi ottaa muuten vain lisävärin takia siinä toivossa, että he ehkä joskus työllistyvät.
• Määritellä jonkunnäköinen tavoiteohjelma, jossa asetetaan tavoitteita ulkomaalaisten määrän ala- ja ylärajoille sekä sille, kuinka moni näistä kuuluu työvoimaan ja heidän huoltosuhteelleen. Absoluuttinen määrä, josta tänään puhutaan, ei kerro meille pahemmin mitään, koska kiinnostavampaa on sellainen ulkomaalaispolitiikka, joka parantaa Suomen huoltosuhdetta eikä heikennä sitä lisää.

En ole pahemmin viitsinyt käsitellä uskonasioita, koska minulla ei ole niistä mitään kovin voimakasta mielipidettä itselläni, ja toisaalta suon jokaiselle oikeuden olla uskossaan autuas. Tämä juttu on pitkäpiimäinen rämmintä kirkkojen suossa, joten jos asia ei kiinnosta, odota seuraavaa artikkelia.

Muistan yli 20 vuoden takaa joltain lukion historian tunnilta opettajan vastauksen kun kysyin jotain tai vastustin jotain tai mussutin jotain joka liittyi jotenkin kristittyihin kirkkoihin tai uskontoon. Edesmennyt, kunnianarvoisa Markku Kierikka osasi valita sanansa oikein ja sanoi muistaakseni näin: "Niin, et sinä Hannu varmaan kristinuskoa ja sen oppia tässä arvostele, vaan kirkon organisaatiota".

Koska muistan jonkun yksittäisen lauseen 80-luvun puolenvälin paikkeilta, se on selvästikin tehnyt minuun vaikutuksen.

Nuo pätevän opettajan viisaat sanat ovat olleet ehkä jonkunnäköinen johtotähti kun olen omaa suhtautumistani vuosien myötä rakentanut. Minulle uskonnot oppeineen ovat asioita, joihin en halua puuttua. Lainsäädäntö kulkee meidän yhteiskunnassamme uskonnon edellä, eli yleisesti sopivat normit asetetaan sitä kautta. Mutta jos jonkun Jumala käskee käyttämään valkoista paitaa maanantaisin ja punaista torstaisin, suon tosiuskoville oikeuden näin tehdä ja parhaani mukaan yritän välttää tilannetta jossa joudun määräämään heidät pukeutumaan siniseen paitaan maanantaisin.

Kuten vuosi sitten kirjoitettu on, kirkot eivät sen sijaan tällaista kunnioitustamme ansaitse.

Nykyisessä protestanttisessa maailmassa kirkot painiskelevat sen tosiasian kanssa, että jäsenet ja ylipäätään millään tavoin näihin kirkkoihin kuuluvaisuutta tuntevat siirtyvät luonnollista tietä ilmavoimiin, ja nuorempia kirkot ja niiden sanoma eivät kiinnosta millään tavoin. Toisaalta sitten katolinen kirkko porskuttaa edelleen vahvana vaikuttajana katolisessa maailmassa. Ei sielläkään nuorempi väki kirkossa käy, mutta huomattavasti useammalle siellä kirkolla on joku rooli elämässä kuin protestanttisessa maailmassa.

Britanniassa on laskettu, että täällä on vuonna 2010 enemmän uskontoa harjoittavia muslimeja kuin uskontoa harjoittavia kristittyjä.

Protestanttiset kirkot olivat aikansa tuotos. Kristinoppia oli yritetty reformoida jokunenkin kerta ennen kuin homma onnistui ja yrittäjä ei päässyt roviolle kulkematta lähtöruudun kautta. Saksassa reformi ei ollut millään tavoin ainutlaatuinen, mutta uskonto, joka suostui ratkaisemaan ylimuistoisen investituurariidan maallisen vallan hyväksi, sai taakseen voimaa. Vaikka Jeesus opetti jättämään keisarille sen, mikä keisarin on, joka paikkaan lonkeronsa tunkenut katolinen kirkko oli keskiajan maailmanvalta. Maalliset ruhtinaat olivat alamaisia paaville ja kirkon vahva organisaatio juuri pois kapinahengen.

Kun sitten viimein Luther onnistui olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja tarjoamaan saman uskon mutta jättämään keisarille keisarin hommat, Alppien pohjoispuolinen Eurooppa pääosin luterilaistui. Ei siksi, että aate olisi uskontona ollut ylivertainen. Vaan että se oli maallisesti ylivertainen. Samantapainen kuvio synnytti Englannin kirkon. Paaviin kyllästynyt ja herra ties kuinka monetta kertaa naimisiin halunnut Henri VIII ei enää jaksanut pureskella avioerosotkujensa seassa paavin bullaa vaan totesi, että tämä on nyt oma kirkkonsa, ja koska Englannissa oli jo ollut reformisteja John Wycliffen lailla, pomon lisäksi vaihtui myös doktriini.

Protestanttisten kirkkojen historia on sittemmin ollut lähinnä vallankahvan historiaa. Jos ruhtinas kannatti jotakin, kirkko kannatti sitä myös. Jos ruhtinas vastusti, niin vastusti kirkkokin. Tai ainakin piti asiasta näppinsä erossa, sillä muuten joku piispantapainen olisi saanut käydä tarjoilemassa päänsä pölkyllä.

Kun kuninkaat joko katosivat tasavaltalaistumisen tieltä tai jäivät lähinnä muodollisiksi hallitsijoiksi parlamenttien ja pääministerien taakse ja siirryttiin nykyisen kaltaisen politiikan kauteen, kirkkojen toiminnassa tapahtui taas muutos. Kun aikaisemmin kuningas oli ollut vallankahvassa noin suunnilleen sukupolven verran, nyt vallankahva ja ajatukset saattoivat vaihtua muutaman vuoden välein.

Näin itse asiassa jo 250 vuotta sitten katkesi yhteys kirkon ja valtion välillä, vaikka sitä juridisesti ylläpidetään esimerkiksi Suomessa, jossa sitä ei koskaan henkisesti ollutkaan.

Tämän päivän protestanttinen kirkko on tuon ajan lapsi. Uskonpuhdistuksen jälkeen se lakkasi puhumasta Jumalan sanaa ex cathedra ja kun paavinvalta kiellettiin, ei ollut enää yhtä miestä, joka kertoisi Herran tahdon. Parlamentarismiin siirtymisen jälkeen kirkko lakkasi olemasta majesteetin äänenkannattaja. Kun jatkuvuus oli poistettu sekä uskonnolliselta että maalliselta puolelta, kirkot muuttuivat enemmistön ääntä myötäileviksi organisaatioiksi. Ei Kari väärässä ollut piirtäessään pilakuviinsa kokoomuslaisia kypäräpäisiä pappeja.

Nykyinen kirkko näyttää taas muuttuneen. Se yrittää pestä käsiään moral majorityn äänenkannattajan roolista, ja nykyiset kirkon kannanotot myötäilevät populistisesti sitä, mitä punavihreä nuoriso haluaa kuulla. Puhutaan köyhistä ja ympäristöstä ja kehitysmaista ja piipitetään pehmeistä arvoista. Aina viisi tai kymmenen vuotta jälkijunassa.

Näin kirkko tietysti saa tehdä, mutta tämä pitkän ajan kehitys on syy siihen, miksi kirkko ei merkitse useimmille mitään. Vaikka heillä olisi henkilökohtainen vakaumus, se harvoin kanavoituu kansankirkon kautta. Siinä, missä katolinen kirkko tarjoaa jatkuvuutta ja perinteitä, protestanttinen kirkko ei tarjoa mitään muuta kuin muutaman vuoden vanhoja teemoja eri suulla. Se ei ole minkäänlainen kiinnekohta ja pysyvyyden tuoja, koska sen oppi tuntuu vaihtuvan vähän väliä. Siinä, missä katolinen kirkko ei jousta doktriinista tippaakaan mutta antaa syntiselle ehkäisyä käyttäneelle anteeksi kymmenen ave marian jälkeen, protestanttinen kirkko yrittää myötäillä kuolevaisten tahtoa eikä siinä suuremmin onnistu.

Näin ollen muun protestanttisen Euroopan tie on sama kuin Britannian, eli jämäkän uskon ja opin varaan rakennettu islam on aktiivisesti tunnustetumpi uskonto kuin tuuliviirin lailla pyörivä protestanttisuus.

Jos unohdetaan uskonnollinen perspektiivi ja siirrytään maalliseen, huomataan, että läntisen maailman tieteen, taiteen ja kulttuurin valtikka siirtyi protestanttiseen maailmaan suunnilleen silloin kun tuo maailma syntyi.

Eikä asemaa näytä uhkaavan maailmassa toistaiseksi mikään.

Melkeinpä joka maassa keskustellaan juuri nyt siitä, miten ensi vuoden budjettia pitäisi mulkata, että siitä saataisiin elvyttävämpi.

Suomessa tunnutaan lähinnä keskittyvän rakentamiseen ja opposition vaatimukseen, että pitäisi rakentaa vieläkin enemmän. Tämä tie ei kuitenkaan johda mihinkään.

Tämä elvytyskeino on peräisin kultaiselta suljetun talouden, Brezhnevin ja Kekkosen ajalta. Menneen maailman lama oli sellainen, että valkokaulusväki ei huomannut sitä oikeastaan ollenkaan, tehdasduunarit olivat jonkun aikaa pakkolomalla, ja rakennuksilla oli täysin kuollutta. Näin elvytys kohdistettiin rakentamiseen.

Tietysti on järkevää rakentaa tarpeellisia asioita silloin kun rakentaminen on halpaa, mutta tarpeettomia asioita ei kannata rakentaa vaikka sillä olisi kuinka työllistävä vaikutus. Tuon ajan lamassa oleellista oli se, että tehdasduunarit selvisivät lomautuksista ansiosidonnaisella ilman suurempaa murhetta ja rakennusmiehet myös. Rakennusmies saa pahimmassa tapauksessa 500 päivää ansiosidonnaista edelleen, ja kun samalla voi tehdä pimeästi keikkaa tutuille, elintaso ei käytännössä muutu miksikään. Ja rakennusmies tietää, että lama loppuu joskus ja rakentaminen alkaa taas.

Tämä asetelma ei ole muuttunut miksikään rakennusmiesten osalta. Nyt sen sijaan on teollisuusduunareilla edessä toisenlainen sopeutuminen, koska tehtaita suljetaan eivätkä ne enää palaa. 500 päivää voi lusia ansiosidonnaisella, mutta sitten pitäisi tehdä jotain muuta. Pelkkä rakentamiseen keskittyminen sivuuttaa nämä ihmiset kokonaan.

Valkokaulustyöläistenkin tilanne on muuttunut. Ensi kertaa 90-luvun alun lamassa se osui suuresti myös heihin, ja heidän tapauksessaan tilanne on helposti se, että koko ala lähtee Suomesta tai muuttaa muotoaan sellaiseksi, etteivät työt enää palaa. Ennen 90-luvun alun pankkikriisiä joka kaupungin joka kadunkulmassa oli vähintään yhden pankin konttori. Nyt näistä on suljettu kaksi kolmasosaa tai jotain eikä niistä poispotkituille ole pankkikonttorihommaa löytynyt, koska konttoreita ei ole.

Seuraavaksi valkokaulushommista lähtee tutkimusta ja tuotekehitystä. Kun se muuttaa kerran Intiaan, se ei sieltä enää palaa. Näissä hommissa on erityisongelmana se, että ne ovat nyt palkkatasoltaan parempia kuin ansiosidonnaisen työttömyysturvan idioottimaisen leikkurin raja. Joten siis jos on tehnyt jotakin viidellä tonnilla kuukaudessa ja homma katoaa, ansiosidonnaisella ei todennäköisesti maksa edes asuntolainansa lyhennyksiä, joten edessä on asuntojen pakkomyyntejä ja entistä syvempi lama.

Rakentamiseen keskittyminen ja perinteinen elvytys ovat menneen maailman asioita. Kotimainen kysyntä täytyy pitää käynnissä vaikka väkisin, ja tämä tehdään parhaiten tuloveroja alentamalla. Kulutusveroja ei kannata alentaa, koska kauppiaat voivat vaivatta puhaltaa olemattoman kilpailun maassa nämä rahat itselleen.

Ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta pitäisi korjata leikkuriehtoa enemmän tätä päivää muistuttavaksi. Nykyisin leikkuri heilahtaa 2205 euron ylittävältä summalta kuukausituloissa, ja kun suomalaisen keskipalkka on kolmisen tonnia, lienee totuus se, että 2/3 suomalaisista on tuon leikkurin piirissä. Kun vakuutusmaksuissa ei ole leikkuria, ei sitä pitäisi olla maksetuissa korvauksissakaan jos kyse olisi vakuutuksesta eikä tulontasauksesta ja oikeudenmukaisesta herrojen kyykyttämisestä. Kun töitä lähtee alta myös valkokaulusväeltä, heille pitää tarjota sellainen työttömyysturva, etteivät he joudu myymään asuntoaan ensimmäisen vaikeuden tullen.

Koulutukseen panostaminen on vähän niin ja näin. Muuntokoulutus duunarialoilla lienee tarpeellista, mutta valkokaulustyöläisistä ei saa koulutettua metallimiehiä eikä mikään koulu voi opettaa kovin helposti kännykänsuunnittelijaa muuttumaan vaikkapa lääketeollisuuden suureksi visionääriksi. Enemmänkin pitäisi keskittyä siihen, että Suomeen voi syntyä pieniä yrityksiä työllistämään näitä ihmisiä ja tekemään jotakin, joka aikanaan käy kaupaksi.

Ansiosidonnaisella kitkuttavat ja korviaan myöten veloissa olevat eivät käytännössä saa lainaa mistään yrityksen perustamiseen. Suomen pääomasijoittajat mahtuvat yhteen taksiin, joten käytännössä hukkaamme paljon lahjakkuutta ja potentiaalia siihen, että ideat eivät vain koskaan toteudu rahoituksen puutteen takia.

Nykyisen laman jäljiltä ainoastaan työnsä menettävä rakennusmies voi olla varma siitä, että hän on taas töissä laman loputtua, mikäli ei onnistunut alkoholisoitumaan lama-aikana. Kukaan muu ei voi olla siitä varma, joten toimenpiteiden pitäisi kohdistua nimenomaan niihin muihin eikä rakennusmiehiin, joiden tilanteen korjaa aika itsekseen tällä kerralla kuten aina ennenkin.

Tuossa toisaalla yritin viritellä keskustelua siitä, miksi somalit ovat kaikkialla maailmassa, myös Afrikassa ja arabimaissa, se kaikkein hyljeksityin ihmisryhmä. Miksi nimenomaan he sopeutuvat huonommin kuin muut tulokkaat, aivan sama mistä kohdemaasta on kysymys.

En keksinyt asiaan mitään suurempaa viisautta, paitsi että sieltä tulevien yleinen sivistystaso on keskimäärin toivottoman alhainen. Mutta yleinen nuiva suhtautuminen johtuu varmasti jostain muustakin.

Maahanmuuttokeskusteluissa usein viitataan erilaisiin yhteisöihin. Puhutaan, että somalit (yhteisönä) tekevät jotain tai ovat jonkunlaisia. Tai islamilainen yhteisö on jotakin mieltä. Kurdiyhteisö vastustaa voimaperäisesti pyssyjen myymistä turkkilaisille. Jne. Toisaalta sitten kun puhutaan rikoksista ja muusta ei-toivotusta asiasta, yhteisöt lakkaavat olemasta ja kyse onkin vain yksilöistä, jotka rötöstelevät, eikä yhteisöllä voi olla mitään vastuuta heidän käytöksestään tai edes narauttamisestaan.

Miten on? Tuntuisi siltä, että jos hyväksytään yhteisöt joidenkin ihmisryhmien puhemiehiksi, noilta ryhmiltä voisi odottaa jotakin vastuutakin. Käytännössä tämä vastuu ilman juridista asemaa on hankala toteuttaa, joten pitäisikö meidän sitten lähinnä naureskella erinäköisille yhteisöille, jotka tulevat kertomaan meille, että foobarlandialaiset ovat suuresti närkästyneitä jostakin asiasta? Jos yhteisöt eivät pysty rikostapauksissa olemaan millään tavoin avuksi eivätkä tiedä mistään mitään, mistä nuo yhteisöt tietävät, mitä mieltä niiden oletetut jäsenet ovat jostain asiasta?

Jos joku Suomalaisuuden liiton änkyrä kävisi kertomassa telkkarissa, että suomalaiset eivät nyt pidä jostakin ollenkaan, hänelle naurettaisiin ja osoitettaisiin, että hän edustaa lähinnä itseään eikä mitään ihmisryhmää. Kuitenkin tästä vallitsee jonkunlainen välimuoto kun puhutaan kolmannen maailman maahanmuuttajista. Jos yhteisöt ärähtävät jostakin, niitä kuunnellaan.

Mutta edustavatko ne oikeasti ketään vai ovatko noiden yhteisöjen puuhamiehet lähinnä hulluja? Ja kun annamme näille äänen, meille välittyy jokseenkin vääränlainen kuva ulkomaalaisryhmistä ja vieraista uskonnoista? Jolloin itse asiassa leimaamme ihmisiä sillä perusteella, mitä joku itsensä puhemieheksi ylentänyt suurvisiiri sattuu ajattelemaan?

Tämä asia on jossain määrin hankala. Jos yhteisöillä on äänivalta, silloin niillä pitäisi olla jotain vastuutakin. Jos niillä ei ole vastuuta mistään, niitä ei pahemmin pitäisi kuunnella sillä korvalla, että niiltä kuullaan Totuus jonkun ihmisryhmän tai edes sen enemmistön ajatuksista. Kerhot, joihin liitytään jäseniksi, ovat erilaisessa asemassa, koska jäseneksi liittyessään de facto hyväksyy yhdistyksen linjan ja voi myös vaikuttaa siihen. Ja jos meno ei miellytä, voi erota.

Mutta jos ihmiset implisiittisesti liitetään tahtomattaan somaliyhteisöön, islamilaiseen yhteisöön tai maahanmuuttajayhteisöön, on ainakin mahdollisuuksien rajoissa, että erinäköiset kiusanhenget käyttävät heidän ääntään ilman, että he voivat vaikuttaa asiaan mitenkään. Suomessa ja länsimaissa muutkin toimivat yksilöinä eivätkä joidenkin hämärien heimojen ja yhteisöjen osana, joten tässä mielessä voisi odottaa ulkomaanpelleiltä samaa.

Tämäkin ajatus on vain poliittisesti hankala, koska erinäköiset yhteisöt ovat helposti niitä hyvää tarkoittavia hölmöjä, jotka tekevät tahtomattaan työtä vihervasemmiston maahanmuuttoasioiden ajamiseksi. Jos maahanmuuttajat Suomessa olisivat samanlaisia kuin suomalaiset ovat Englannissa eli elävät omaa elämäänsä, tekevät töitä, maksavat veroja ja osoittavat suomalaisyhteisöllisyyttä käymällä kerran kuussa juomassa kaljaa jossain, maahanmuuttajat muuttuisivat ihmisiksi muiden joukossa eikä joukoksi, jota pitää hyysätä ja paapoa ja erityisymmärtää.

Tämä tarkoittaisi ajatuksellisesti sitä, että odottaisimme mustan miehen olevan aivan yhtä kykenevä päättämään omasta elämästään kuin valkoisenkin miehen. Kova pala niille, jotka tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta puhuessaan itse asiassa rakentavat aparaatteja, joissa maahanmuuttajat ovat valkoisen miehen holhottavina, ja erityinen ansio on, jos neekeri ymmärtää pukeutua hassunkuriseen heimoasuun sen sijaan, että käyttää pukua ja kravattia.

Jos olisin maahanmuuttajana Suomessa, minua saattaisi tällainen “tiedämme mikä sinulle on hyväksi” -ajattelu hieman kyrsiä.

Mietin tuossa ympäristöasioita ja niihin liittyviä innovaatioita.

Puusta katsoen näyttäisi siltä, että jossain vaiheessa kun lama loppuu, nämä ovat yksi keskeinen elementti siinä bisneksessä, joka nostaa USA:n talouden takaisin kasvu-uralle. Huolimatta siitä, että amerikkalaisten pitäisi virallisen propagandan mukaan olla ympäristövihamielisiä riistäjäpaskiaisia ja eurooppalaisten pitäisi olla ympäristötietoisia maailman pelastajia. Mikä tämän oikein selittää?

Osaltaan tietysti se, että USA:ssa on taloudelliset kannusteet innovaatioihin ja sinne tulee edelleenkin huippunimiä ympäri maailmaa. Rahoitusta on tarjolla ja hyvien juttujen keksijöistä tulee miljardöörejä. Töitä tehdään paljon ja änkyröivät ammattiliitot eivät pysäytä kaikkea aina kerran kuussa siksi kun joku bussikuski Detroitissa sai potkut. Tämä on tunnettu syy, mutta ei nähdäkseni koko totuus.

Eurooppaa ja USA:a erottaa keskeisesti valtion rooli kahdella tavalla.

Euroopassa erinäköisestä tukiaisbisneksestä on tullut maan tapa. Valtiot tukevat yrityksiään, EU tukee hankkeita, hyvin verkostoituneet firmat saavat lisärahaa valtiota lähellä olevista tahoista. Tämän tavan huono puoli on se, että laajassa skaalassa ei tehdä mitään, elleivät valtiot ole mukana rahoittamassa. Jos valtiot eivät tue ja avusta, firmat eivät tee juuri mitään uutta. Ainakaan isot firmat. Pienet ovat innovatiivisempia, mutta suurilla olisi etunaan iso kassa ja valmiit markkinat.

Toinen keskeinen ero on se, että Euroopassa ympäristöasioita yritetään edistää kielloilla, veronkorotuksilla ja valtiollisella valistuksella. USA:ssa firmat ovat omineet ympäristöasiat itselleen ja markkinoinnin voimaa ei pidä aliarvioida. Euroopassa erinäköiset satuhassit ja muut vihersönkelöt ovat telkkarissa kertomassa, että nyt teidän pitää luopua tuosta ja tuosta ja tuosta ja kaikki verot nousevat “ilmastonmuutoksen torjumiseksi”. Tästä ei seuraa rivikansalaisen vinkkelistä mitään muuta kuin elämää kovempi vitutus. Asioista luovutaan jos pakotetaan, mutta kansan syvät rivit eivät ota omakseen taustalla olevaa ongelmaa, jota yritetään korjata. Ja kun lähestymistapa joka asiaan on perustaa komitea, asiat pyörivät jossain byrokratioissa ilman, että ne koskettavat ihmisiä mitenkään.

USA:ssa firmat ovat ruvenneet edistämään bisneksiään ympäristöasioilla ja valtio on pysynyt käsivarren mitan päässä. Esimerkinomaisesti muutos, joka USA:n automarkkinoilla on tapahtunut parissa kolmessa vuodessa on hämmästyttävä kun taas Suomessa ei ole tapahtunut oleellisesti mitään vaikka veroja on kuinka yritetty korottaa. Yritysten markkinointiosastot tuntuvat olevan huomattavasti punaviherpoliitikkoja ovelampia siinä, miten asiat saadaan myytyä ihmisille siten, että ihmiset valitsevat oikein hyvällä mielellä.

Kun nämä asiat yhdistää siihen, että Euroopassa valtioiden mahdollisuus tehdä rahallisesti mitään on lähivuosina pankkikriisin takia rajallinen, näyttää siltä, että Euroopassa ei kyetä muuhun kuin perustamaan työryhmiä. Firmat eivät tee mitään kun ne eivät saa rahaa valtioilta, ihmisten asenteet muuttuvat verkkaisesti ja kieltopolitiikka herättää vastustusta. Lopputuloksena USA menee innovaatioissa jälleen kerran karkuun ja eurooppalaiset päätyvät vain lisensoimaan ja ostamaan tarvitsemansa jutut amerikkalaisilta.

Kyllähän Eurooppaan jokunen valopilkkukin mahtuu, mutta niitä on huomattavan vähän ottaen huomioon, kuinka paljon ympäristöasioita on pidetty esillä. Ja jälleen kerran Euroopan vasemmistolaisessa mediassa vallalla oleva hybris “me olemme hirveän paljon parempia kuin amerikkalaiset” päätyy lopputulokseen, jossa amerikkalaiset saavat suuren tynnyrin rahaa ja eurooppalaiset kolmipyörän, josta on ilmastonmuutoksen torjumiseksi poistettu polkimet.

Ainakin Astrid Thors.

Kuulemma puolueen muuttuminen ulkomaalaisvastaiseksi on pelottavaa. Tämä on hieman outo näkemys, sillä hän ei tunnu pelkäävän esimerkiksi Vihreiden muuttumista ulkomaalaismyönteiseksi puolueeksi. Mistä siis voimme päätellä, että Thorsin mukaan ulkomaalaisista ja ulkomaalaispolitiikasta on lupa olla joko yhtä mieltä tai vaieta ikuisesti, muu on pelottavaa. Varmasti Perussuomalaisten riveissä on jonkun verran hulluja kuten kaikkien muidenkin puolueiden riveissä, mutta eivät nämä ole häntä, joka koiraa heiluttaa.

Tällä hetkellä nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa vastustava jengi pakkautuu Perussuomalaisiin, koska se tuntuu olevan ainoa puolue, jossa heitä kuunnellaan. Muut puolueet toteavat Thorsin lailla nykyisen poliittisen linjan vastustamisen olevan ulkomaalaisvastaista. Eli siis vastustamalla jotakin politiikan koukeroa tuleekin näppärästi vastustaneeksi ihmisiä, ja sehän nyt on pahapaha ja ylen hyi. Jos nämä Suomen maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevat perustelisivat näkemyksiään tällä tavalla, heitä ei ottaisi vakavasti kukaan.

Ulkomaalaisvastaisuus taas tuntuu olevan tämän päivän neuvostovastaisuutta. Kukaan ei oikein tiedä mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa, koska sanakirjamääritelmä on hylätty ajat sitten, mutta kun toteaa jonkun olevan ulkomaalaisvastaista, se on osoitettu kategoriseksi pahaksi ja asiasta ei ole syytä enempää keskustella.

Mutta mietitäänpä vielä hetki Thorsin viisaita sanoja Hesarille: “Lääkkeeksi Suomen "ghettoutumiseen" ministeri ehdottaa määrätietoista politiikkaa maahanmuuttajien kotouttamisessa. Hän vaatii myös nykyisen 30 miljoonan euron kotouttamisrahan kasvattamista”.

Minä olen itse maahanmuuttaja. Olen muuttanut kahteen eri maahan: ensin Viroon ja sieltä Englantiin. Viroon muuttaessani työnantaja avusti hieman byrokratiassa ja maksoi kielenopettajan käymään toimistolla kerran viikossa. Kun muutin sinne vuodenvaihteessa, sain ensimmäisen palkkani tammikuun lopussa ja muutuin saman tien nettomaksajaksi. En tiedä missä olivat kaikki Viron ulkomaalaistenhyysääjät ja kotouttajat, mutta ei minua ainakaan ollut edes tarpeen “kotouttaa” yhteiskunnan toimesta mitenkään.

Kun muutin Englantiin, en ollut silloin edes töissä. Hommasin itse asunnon, hoidin byrokratiaa, maksoin kunnallisveroni asianmukaisesti jne. Taaskaan ei näkynyt missään Hänen Majesteettinsa kotouttamiskoneistoa kotouttamassa ja tukemassa. Kummassakin maassa vältin ajautumisen johonkin siirtolaisghettoon, koska en mennyt kysymään kunnan byrokraatilta, mihin minut “asutetaan” vaan vuokrasin asunnon haluamastani paikasta ja maksoin sen itse.


Miksi Thors hyssyttelee todellisen ongelman ympärillä? Tietenkin siksi, että jos hän sanoisi ilman “määrätietoista kotouttamispolitiikkaa” sen mitä hän ajattelee, hän saattaisi olla itsekin helposti ulkomaalaisvastainen ainakin Vihreiden mielestä. Thorsin ghettoutuminen, tarve määrätietoiselle kotouttamispolitiikalle ja lisärahalle kertovat meille siitä, että Suomeen tulee liikaa vääriä ulkomaalaisia. Väki ei hommaa ensin työlupaa ja tule töihin, jolloin työnantaja auttaa elämän alkuun eikä siihen tarvita yhteiskuntaa ollenkaan ja asuinpaikkakin valitaan itse. Suomeen tulevissa ulkomaalaisissa turvapaikanhakijat ja ankkurilasten perässä tulevat suvut eivät ole työvoimaa, joka tällä hetkellä kelpaa kenellekään. Jos kelpaisi, heillä olisi työlupa valmiiksi eikä tarvittaisi turvapaikkamenettelyä ja ankkurilapsia.

Joten mitä meidän pitäisi tehdä? Äyskäröidä lisää rahaa kotouttamiseen ja antaa turvapaikanhakijoille asuntoja paremmilta alueilta vai vähentää turvapaikanhakumenettelyn kautta maahan jäävien määrää? Työhön tulevat ulkomaalaiset ovat huomattavan kevyt asia valtion byrokratian ja budjetinkin kannalta, oleskeluluvan ilman suojeluntarvetta saavat turvapaikanhakijat sen sijaan tuntuvat olevan rahareikä nyt ja tulevaisuudessa.

Kohtuuden nimissä nykyisiä maassa oleskeluluvalla olevia ei voitane enää takaisin lähettää. Joten rahaa tarvitaan heidän elättämiseensä, mutta pakkoko elätettävien määrää on suoranaisesti lisätä paitsi siinä tapauksessa, että joku turvapaikanhakijoista on todella turvapaikan tarpeessa. Mutta koska näitä on prosentti turvapaikanhakijoista tai jotain, emme tarvitse heitä varten lisärahaa.

Ylipäätään vieroksun yleisesti viljeltyä retoriikkaa, jossa “maahanmuuttaja”-termiä käytetään yleisesti niputtaen kaikki ulkomaalaiset sen alle ja käsitellään sitten heitä kuin homogeenista massaa. Miksi emme puhu erikseen siirtolaisista ja turvapaikanhakijoista, koska jos tekisimme niin, voisimme miettiä, miten kaikin puolin hyödyllistä siirtolaisuutta voidaan suosia ja kaikin puolin haitallista turvapaikanhakumenettelyä puolestaan tehdä niin epämiellyttäväksi, että vain se poliittista vainoa pakeneva pieni joukko todella tulee rajalle?

Siksi, koska se olisi ulkomaalaisvastaista.

Joku pikkuisen pihalla oleva kopla on tullut siihen tulokseen ja jättänyt kirjelmän EU-parlamentin puhemiehistölle, että EU-parlamentaarikkoja ei saa majoittaa hotelleihin, jotka “käyttävät prostituoituja”.

Minä olen kiertänyt jonkun verran maailmaa. Olen ollut hotelleissa, jotka käyttävät prostituoituja, ja siellä on asiakkaalla kataloogi josta saa valita. Jos ei valitse, ei tapahdu mitään. Oveani ei tultu kolkuttelemaan markkinaehdotuksin vaan valinta oli vapaa. Yksikään ketjuhotelli tai muu arvostettu establishmentti ei sen sijaan toimi näin. Näissä hotelleissa olen nähnyt viimeksi pari viikkoa sitten sisään tullessani kun edessäni oleva herrasmies pyytää respasta huoneensa avaimen kainalossaan sangen vähäpukeinen nainen. Onko se hotellin syy? Ne murjut, jotka myyvät huonetoimituksena naisia, eivät liene niitä, joissa europarlamentaarikot lusivat.

Meillä on se sijaan oikea ongelma. Se, että europarlamentti muuttaa aina viikoksi Ranskaan Strasbourgiin. Älytön rekkaralli sekä ihmisten repiminen kodeistaan viikoksi lusimaan toisessa kaupungissa ei ole hyväksi kenellekään. Ongelma ei ole se, että hotelleissa on joku maksullinen pornokanava vaan se, että ihmistet revitään kodeistaan hotelleihin kun terve järki ei anna periksi ratkaista asiaa jotenkin.

Jos Euroopan parlamentin jäseninä on sellaisia, joiden elämää ja kulutusvalintoja holhoamaan tarvitaan joku ruotsalainen naiskomitea, minusta meidän kannattaa äänestää paremmin ensi kerralla. Ei aikaihmisiä kuulu holhota, mutta heiltä voisi kysyä, haluavatko he muuttaa vähän väliä johonkin hotelliin vai eivät.

Kun ei ole edes etäisestä mahdollista, että ranskalaiset ikinä joustaisivat yhtään mistään, sijoitettakoon parlamentti Strasbourgiin pysyvästi. Bryssel on aivan tarpeeksi täynnä EU-byrokraatteja muutenkin, joten parlamentin siirtäminen sieltä pois ei tunnu oikeastaan missään. Kun Strasbourgiin nyt kerran on infrastruktuuri rakennettu ranskalaisten monumenttina pysähtyneisyydelle, käytettäköön sitä sitten.

Mutta jostain syystä komiteat eivät ikinä ehdota tällaista vaan lähinnä älyttömän tilanteen museointia tarttumalla pontevasti siihen, että hotelliin saa tuoda naisvieraita tai että siellä näytetään pornoa jos erityisesti siitä haluaa maksaa.

Hesari tietää referoida meille jotain brittitutkimusta näin:

Nottinghamin yliopiston tutkimuksessa tuhannelta koehenkilöltä kysyttiin, mihin piirteisiin he kiinnittävät huomiota vastakkaisessa sukupuolessa. Osa kysymyksistä koski epäitsekästä käytöstä, kuten käykö hypoteettinen kumppani luovuttamassa verta tai osallistuuko hän vapaaehtoistoimintaan.

Tulokset osoittivat, että naisille miehen epäitsekäs käytös oli tärkein tekijä kumppania valittaessa.

Niinpä niin.

Kyllähän tuossa totta toinen puoli on. Onhan noita jokusen kerran nähty kun jonkun naisen kiinnostus minua kohtaan alkaa huveta kuin pyy maailmanlopun edellä kun jotenkin tulee ilmi se, miten mielestäni maailma toimii ja miten sen kuuluisi toimia. En minä mielestäni itsekäs ole tuttujen seurassa laisinkaan, mutta tunnustan suosiolla, ettei yöunieni laatuun vaikuta millään tavoin se, näkevätkö Afrikan neekerit nälkää paljon vai tosi paljon. Aivan yksi lysti.

Samaten en ole koskaan erityisemmin hurahtanut ekopuuhasteluun. Teen joitakin juttuja kulutusvalinnoissani, osalle viittaan kintaalla, ja kummastakaan valinnasta en pidä suurempaa metakkaa. Ja epäitsekkäässä toiminnassa olettaisin itse lopputulosta tärkeämpää olevan sen, että tekee jotain tv-kameroiden edessä ja peltirumpua paukuttaen. Tärkeämpää on tässäkin asiassa näyttää tekevänsä jotakin kuin tehdä jotakin, mutta sehän ei meille tietysti ole uutinen.

Jos asia olisi näin helppoa, sitä voisi varmaankin liittyä johonkin puunhalauskerhoon tai perustaa oman ja vaikuttaa suorastaan täydellisen epäitsekkäältä ja pyyteettömältä, ja lisäksi voi olla kiltti pörröisille eläimille. Harva niistä karhua lukuunottamatta lautasella pahemmin maistuukaan. Tästä saisi varmaan hirveästi epäitsekkyyspisteitä kun kohkaisi päivän kuussa jossakin.

Mutta tutkimuksen tekijä on valitettavasti ansiokkaasta pohjatyöstä huolimatta ajautunut suohon. Nimittäin heidän olisi pitänyt myös tutkia, millaisen kumppanin nämä naiset sitten oikein valitsevat ja yrittää selvittää sitä, mitkä perusteet käytännön valinnassa oikeastaan painoivatkaan. Meille tässä ei olisi suurta yllätystä tullut, mutta tutkimuksen tekijä olisi voinut sivistää itseään huomaamalla, että tällaisessa asiassa gallup-vastausten ja käytännön suhde on aivan yhtä etäinen kuin lehdenlukugallupinkin. Kaikki väittävät lukevansa taide- ja kulttuurilehtiä, joiden levikki on noin tuhat, ja kukaan ei tunnusta lukevansa satojen tuhansien levikillä porskuttavaa Seiskaa.

Tällaisen puolitiehen jätetyn tutkimuksen julkaiseminen Totuutena on ongelma siksi, että tämän luettuaan taas jokunen hieman hukassa oleva yksinäinen mies kuvittelee, että kun muuttuu hieman pehmommaksi, se mukamas auttaa jotain. Eipä auta vaan tekee lähinnä haittaa, mutta sen sanominen ei kuulu edelleenkään Viralliseen Propagandaan, jossa edelleen syötetään miehille soopaa siitä, että he muuttuvat paremmiksi ihmisiksi jos vain lakkaavat olemasta miehiä ja muuttuvat tytöiksi.

Yksi keskeinen havainto suuria lehtiotsikoita päivittäin tuottavassa finanssikriisissä on se, että harva on huomannut vielä mitään muuta. Kaikki toimii aivan kuin ennenkin paitsi Islannin pesojen vaihtaminen, joka pitäää tehdä Gunnarilta pimeällä kujalla jos niitä sattuu tarvitsemaan.

Vaikutuksia Suomeen pyritään nyt korostamaan ja varoittelemaan, että kohta vasta kauheita tapahtuu.

Voi olla, että tapahtuu, mutta voi olla myös, ettei tapahdu ainakaan nyt heti alkuun paljon mitään. Suomessa keskeinen kysymys on työllisyyden kehitys. Varmasti lama lisää työttömyyttä, mutta kuinka paljon? Kun ihmisten sijoitukset asuntomarkkinoilla ovat lähinnä oman kodin suuruisia ja osakkeissa olevaa löysää rahaa ei tarvitse realisoida nyt vaan se on pitkäaikainen sijoitus, mitään akuuttia tarvetta myydä asioita tappiolla laskua syventäen ei välttämättä ole, paitsi jos työttömyys pompsahtaa.

Englannissa asuntolainoista iso osa mutten tiedä kuinka iso on ollut ns. buy to let -lainoja, eli joku ostaa 100% velaksi asunnon, vuokraa sen ja maksaa vuokratuotoilla korot ja lyhennykset. Tässä mallissa ongelma on heti jos asunto jää pariksi kuukaudeksi tyhjilleen, koska yleensä näin tekevillä ei ole niin paljon muita tuloja, että voisi vuokrakämpän lainat hoitaa. Asuntoja tulee pakkomyyntiin ja kuoppa syvenee.

Suomessa kuitenkin työpaikkansa säilyttävälle ei tapahdu mitään. Laina-aika on pidentynyt korkotason noustessa mutteivät kuukausierät paitsi jos on ottanut tasalyhenteisen lainan, muttei sellaisia ole tainnut monikaan enää viime vuosina ottaa kun se on kallis hoitaa alussa, jossa rahaa on vähemmän käytössä. Vaikka vakuusarvo putoaisi, se ei vaikuttaisi mihinkään, koska se on vain numero jossain ennustuksessa. Kun ei ole pakko ostaa eikä myydä ja pystyy lainansa hoitamaan, ei tapahtunut mitään.

Työttömyys varmasti pompsahtaa, mutta kuinka paljon? Kun toisaalta eläkkeelle jää jatkuvasti suurempia ikäluokkia kuin työelämään tulee, eli työmarkkinoilla on joka päivä hiukan vähemmän väkeä kuin eilen. Jos Nokian kokoinen putka siirtää toimintansa pois Suomesta, silloin ongelma on iso, koska hyväpalkkaista kuluttajaa poistuu pilvin pimein kortistoon ja tuo näkyisi koko yhteiskunnassa kuten jo Lontoossa näkyy se, että pankeista on potkittu pois kuopiollinen jengiä. Ravintoloissa on tilaa, baarit ovat tyhjillään, minicab-kuskikin valitteli ajojen määrän ja näin omien tulojen pudonneen puoleen muutamassa kuukaudessa.

Nyt tilanne vaikuttaisi siltä, että työntekijän neuvotteluasema työmarkkinoilla ei ole kaksinen. Firmat voivat aina pakata kamansa ja lähteä muualle ja nyt niitä ei siihen kannattaisi motivoida, koska siitä seuraisi romahdus. Palkkaneuvotteluissa kannattaa käyttää enemmän luovuutta kuin perinteistä pennilinjasta räyhäämistä. Esimerkiksi jättämällä palkankorotukset pieniksi ja sopimalla isosta bonuksesta jos firmalla menee hyvin. Tai jotain.

Mielestäni tämän kriisin seuraava aalto maailmalla liittyy eläkkeisiin. Kaikki länsimaat ovat jonkunnäköisessä “suuret ikäluokat” -tilanteessa ja vain USA:ssa ja Britanniassa väestö on kasvanut nopeasti, ja niistäkin jälkimmäisessä paikassa kasvu on pääosin hyödytöntä, koska se sijoittuu arabi- ja bangladeshilaisghettoihin, joista ei ole ihmisiä onnistuttu tähänkään saakka motivoimaan huippuosaajatielle vaan lähinnä kyse on menoerästä.

Mutta siis eläkkeet. Joissain maissa eläkkeet ovat suoraan sijoitusvarallisuuden tuottoa. Kun osakkeiden arvosta on haihtunut puolet, on lupa olettaa, että eläkerahoista on haihtunut neljäs- tai viidesosa. Suomessa eläkerahastojen kestävyys taas on laskettu vahvan talouskasvun ja hyvän osakemarkkinatuoton varaan. Nyt talouteen ennustetaan vaatimatonta kasvua useaksi vuodeksi, ja osakemarkkinoilla on tullut turskaa viime aikoina runsaasti.

Joten olemme siinä tilanteessa, että pitää joko leikata eläkkeitä, nostaa eläkemaksuja tai tyhjentää eläkekassoja paljon vauhdikkaammin kuin oli tarkoitus jättäen niihin vajauksen. Kaksi ensimmäistä ovat suoraan pois kulutuskysynnästä nyt, joten niistä seuraa työttömyyttä ja talousongelmia ja lisää laskua. Kassojen putsaaminen rivakasti taas jättää pään vetävän käteen joskus 10-15 vuoden kuluttua. Jos silloinkin sattuu olemaan lama, tuloksena on iso kuoppa kuten 90-luvun alussa kun useampi asia sattui samaan aikaan. Tämän tien valitseminen on siis riski.

Työssäkäyvien eläkemaksuja ei voine loputtomiin nostaa ja paikata vajetta sitä kautta, joten jotain leikkauksia eläkkeisiin lienee yleismaailmallisesti luvassa. Kun eläkeläisiä on paljon, raha on isolta osin pois juuri kotimaisesta kulutuskysynnästä.

En minä tiedä mitä tapahtuu, eikä taida kukaan tietää. Mutta olen ihmetellyt, miksi kukaan ei ole tarkastelussaan ottanut eläkejärjestelmiä mukaan ennustuksiinsa. Kun joka maassa tarvittaisiin vahvaa työllisyyttä ja eläkejärjestelmäongelmien takia joudutaan kotimaista kysyntää leikkaamaan, tuloksena ei todennäköisesti ole vahvaa työllisyyttä, ja sen puutteesta seuraa enemmän ongelmia kuin siitä, mikä on euron kurssi dollaria vastaan, öljyn tynnyrihinta tai jonkun yksittäisen arpalipun päivän hinta bingossa.

Lehtineekerit ovat jälleen liikkeellä lastentarhasta tutuin kiukuttelun keinoin.

Slovenian pääministeri on kuulemma nyt kovin tuhma kun menee hyödyntämään oikeusjärjestelmää sen selvittämiseksi, onko matalan journalismin edelläkävijä MOT toiminut laillisesti. Olisi kuulemma pitänyt käyttää jotakin sellaista tapaa, joka tukee lehdistönvapautta ja toimituksellista itsenäisyyttä. Eli siis suomeksi olisi pitänyt kysyä lehtineekerien edunvalvojalta, ovatko lehtineekerit toimineet laittomasti.

Täysin sama sirkus nähtiin kun Vanhanen penäsi oikeudessa tulkintaa siitä, mitkä ovat yksityisasioita ja mitkä eivät ole. Sama mussutus lehdistönvapauksien polkemisesta.

Lehdistönvapaus on tärkeä asia, mutta missään pyhässä sanassa ei seiso, että lehdistönvapaus tarkoittaisi rajoittamatonta oikeutta kirjoittaa ja julkaista aivan mitä sylki suuhun tuo. Lehdistöllä tuntuu nykyään olevan käsitys, että he ovat Jumalasta seuraavana, ja kuolevaisten ei pidä kyseenalaistaa sitä, mitä tiedotusvälineet itse oikeana pitävät. Tämä ei perustu mihinkään, mutta ihmeesti tällaista tulkintaa meille yritetään syöttää, ja jokainen lehti julkistaa kaikki tätä tukevat uutiset ilman mitään soraääniä tai äänen antamista toisen mielipiteen edustajille.

Kun asiaa ei kerran missään muualla käsitellä, käsittelen sen nyt tässä ja totean, että demokratiassa lehdistönvapauden rinnalla yksi aivan perustavaa laatua oleva oikeus on se, että kuka hyvänsä voi antaa asiansa oikeuslaitoksen tutkittavaksi sen selvittämiseksi, onko rikos tapahtunut ja jos on, kuka on syyllinen. Lehdistönvapauden on oltava alisteinen tälle perusoikeudelle eikä niin, että tiedotusvälineet saavat tehdä mitä lystäävät ja olla oikeuslaitoksen yläpuolella.

Media tietysti haluaisi olla Jumalasta seuraava, koska sen jälkeen niille siirtyisi valta nimittää ja kaataa poliitikkoja. Tämä valta on toistaiseksi kuulunut kansalle eikä lehtineekereille ja en näe mitään syytä asetelmaa muuttaa. Kun lehdistöllä on taloudellinen kannustin yrittää pysyä totuudessa ja välttää huhujen ja suoranaisten valheiden levittämistä, tiedotusvälineiden seuraajallakin on jonkunnäköinen motiivi yrittää luottaa siihen, mitä kerrotaan.

Lehdistönvapaudesta kuuluu olla huolissaan vasta silloin, jos lainsäädäntöä muutetaan sellaiseksi, ettei lehdistön vapaa toiminta enää ole sallittua. Mutta ei valheiden ja loukkaavien juttujen kirjoittelu mihinkään kovin keskeiseen lehdistön perusoikeuteen kuulu. Kolumneissa ne voivat ottaa kantaa räväkämminkin, mutta jos juttu on naamioitu uutiseksi, sillä kuuluu olla uutisen sisältö sen sijaan, että uutisena levitetään kuulopuheita ja juoruja.

Kun joka lehden etusivu on täynnä lamaa ja loppu on jotain potkupalloa, kai sitä täytyy asiasta taas sanansa sanoa.

Tämä kriisi on opettanut meille sen, ettei meillä ole mitään mittaria, jolla pystyttäisiin arvioimaan pankin selviytymistä kriisistä. Tämä on paha sekä asiakkaan että sijoittajan kannalta, koska se tekee pankeista aika arpalippuja eikä ole mahdollista valita hyvää yhtiötä ja sijoittaa siihen ja jättää huonoja muille.

Kaikki islantilaisetkin pankit vakuuttivat vakavaraisuuttaan vielä kuukausi sitten, mutta nyt niistä on pystyssä yksi eikä sekään kauaa jos ennustaa saa ja miksipä ei saisi. Vakavaraisuus oli kyllä kunnossa varmaankin silloin, mutta tuo tieto ei auta meitä mitenkään eikä kerro meille mitään.

Yksinkertaistettuna pankkitoiminta on jokseenkin sellaista, että jos pankille on lainattu miljardi, se voi lainata 900 miljoonaa siitä ulos ja näin pankin vakavaraisuus on sitten jotain 10-12% luokkaa. Ajatus on se, että tuo vakavaraisuus riittää aivan mainiosti rahaliikkeiden hoitamiseen. Mutta jos käynnistyy ns. talletuspako, vaikkapa 15 tai 20% vakavaraisuutta näyttävä pankki on ongelmissa. Raha on lainattu ulos asiakkaille vaikkapa 30 vuoden asuntolainoiksi, joten vaikka lainakanta olisi terve ja luottotappioita ei tulisi, ei pankki silti pystyisi maksamaan kuin kassassa olevan rahan verran rahojaan nostaville tallettajille.

Eli siis käytännössä pankkiin sijoittaminen on täydellinen arpalippu, ja täysin tervekin pankki kaatuu jos luottamus siihen tai pankkeihin yleisesti on menossa. Sopulilauman luottamusta taas ei voi mitata mitenkään eikä siitä voida saada mitään järkevää tietoa sijoituspäätösten tueksi. Jos taas pankeilla on vaikeuksia saada osakkeiaan kaupaksi, se pitää käytännössä pankkien mahdollisuudet paikata taseitaan muuten kuin veronmaksajien kukkaroista sangen olemattomina.

Mutta keksiikö joku, miten asiaa voisi korjata?

Muistamme Neuvostoliiton, jossa oli virallinen valuuttakurssi ja mikkihiirikurssi, ja jälkimmäinen oli turistin vinkkelistä selvästi parempi kuin ensimmäinen ja neuvostokansalaiselle ainoa tapa saada valuuttaa.

Katsoin juuri nyt erinäköisistä valuuttakurssipalveluista Islannin peson kurssia. Yksi tarjosi eurolla 145, yksi 155 ja yksi 270. Eli siis tarkoittanee sitä, että kukaan ei tällä hetkellä huoli moisia kuponkeja. Jokohan siellä valuutta vaihdetaan sivukadulla Thorin ja Gunnarin kanssa poliiseja väistellen?

No ei vaan, maa on täysin konkurssissa. Kun Argentiina ja Brasilia lopettivat velkojensa maksun, niiden valuutat romahtivat neljäsosaan arvostaan, eli tällä kaavalla Islannin kruunun tuleva kurssi olisi jossain 400:n paikkeilla. Tuolla kurssilla kalja maksaisi 2-3 euroa tuoppi ja ravintolaruoka saman verran kuin muuallakin, joten ehkä se on ihan oikea taso.

Britanniassa päivitellään lapsiperheiden köyhyyttä ja asia on tänään ollut useissakin uutisissa.

Olen lukenut jokusen näitä ja kaikki referoivat samaa jonkun kansalaisjärjestön tekstiä, jossa kerrotaan kolmanneksen lapsista elävän köyhyysrajan alla (perheissä, joissa rahaa jää pakollisten menojen jälkeen alle kymmenen puntaa per henki per päivä).

Yksikään aviisi ei ryhdy sen sijaan pohtimaan syitä tai ratkaisuja muuten kuin toistamalla tuon järjestön "lisää rahaa, perkele" -viestiä. Mutta kun katselin uutisissa mainittuja suurimpien ongelmien alueita, minusta näyttäisi siltä, että pääsemme jälleen maahanmuuttoteemaan, vaikka yksikään lehti ei tätä loikkaa halunnut tehdä. Lontoossa kärjessä tässä epäkunniakkaassa asiassa olivat Bethnal Green ja Bow. Bow on Woolwichin ohella kaupungin Somalimaa, Bethnal Greenissä taas 65% lapsista on bangladeshilaista alkuperää ja hörökorvia vain alle 20%.

Joten nyt näyttäisi olevan lehdessä ja virallisessa propagandassa olemattoman tiikerinloikan paikka, ja hiukan hatarista lähtökohdista pitää päätellä, että lapsiperheet elävät suuressa köyhyydessä niillä alueilla, joissa on persköyhistä maista tulleiden maahanmuuttajien suurperheitä enemmän kuin muualla. En viitsi nähdä vaivaa aukottoman päättelyketjun rakentamiseksi, koska väite kuulostaa minusta uskottavalta ilmankin ja ne, joiden ideologiaan tämä ei sovi, eivät usko asiaa, vaikka Ukko Ylijumala olisi hakannut totuuden vasaralla, taltalla ja naskalilla Ylämaan graniitista tehtyyn obeliskiin.

Onko vanhemmilla mitään vastuuta lapsiensa toimeentulosta vai onko tämä vastuu yhteiskunnalla? Tai voidaanko ilman rotuajalostavan kätyrinatsin leimaa toivoa vanhemmilta minkäännäköistä perhesuunnittelua tilanteessa, jossa töitä ei ole ja rahat eivät riitä viiden edellisenkään lapsen elättämiseen? Tietysti vapaassa yhteiskunnassa on mahdotonta kieltää ketään lisääntymästä, mutta onko vain yhteiskunta täysin mätä ja väärässä jos perheet paisuvat kuin pullataikina ja rahat eivät riittäisi yhdenkään lapsen elättämiseen?

Ja onko yhteiskunnan velvollisuus edelleenkin ottaa maailman köyhistä ja ankeista paikoista satoja tuhansia ihmisiä vuosittain elätettäviksi, kun palkinto tästä hyvästä työstä on mussutus siitä, että näiden ihmisten suurperhevisioita tuetaan aivan liian vähän ja Britannia on nyt tiellä kadotukseen ja ajatelkaa lapsiamme.

Sillä ongelma on Britanniassa kuten kaikkialla muuallakin lännessä se, että väärät ihmiset lisääntyvät. Lisääntyminen on rivakka kansanhuvi huonosti pärjäävien maahanmuuttajien keskuudessa, ja valtaväestöstäkin lisääntyy ongelmainen väki huomattavasti rivakammin kuin ongelmaton. Jos asiaa miettii rodunjalostukselliselta kannalta, geeniperimä ei siitä parane, että fiksut ja lahjakkaat puurtavat niska limassa elättääkseen tyhmemmät eivätkä yksinkertaisesti ehdi lisääntyä kuin yhden lapsen verran jos sitäkään, ja ne, joiden geenit eivät ole oikeita läntisessä yhteiskunnassa selviämiseksi omin avuin, lisääntyvät kolmen tai seitsemän lapsen verran.

Fiksut ja ahkerat taas eivät ehdi pahemmin lisääntyä, koska heille kyse on suuresta taloudellisesta uhrauksesta. He elättävät jo nyt nuo työvoiman ulkopuolella olevien suurperheet, ja mitä enemmän näitä perheitä tuetaan, sitä enemmän rahaa on raastettava pärjäävän jengin selkänahasta. Kun maksaa Lontoossa itse asumisensa, liikkumisensa, päivähoitonsa ja koulutuksen paikassa, jossa oppilaiden äidinkieli on englanti, yksikin lapsi maksaa mahdottomia summia. Sen jälkeen mahdollisuus synnyttää toinen on rajallinen, koska kaikki raha kuluu sen ensimmäisen elättämiseen.

Kyllähän tässä ongelma on. Mutta ongelma ei ole se, että lapsiperheitä tuetaan rahallisesti liian vähän vaan se, että verorahoitteiset palvelut ovat sössiytyneet melkein kaikkialla kun julkista palvelua käyttävistä lapsista 80% ei puhu maan valtakieltä äidinkielenään pakottaen vanhemmat maksamaan ensin veroina julkisen palvelun ja sen päälle vielä yksityisen palvelun omalle lapselleen. Ja se, että verot vievät ylemmän keskiluokan tuloista liikaa sitoen käytännössä heidätkin turpeeseen. Ja se, että maahanmuutto kehitysmaista ei tuo tarvittua työvoimaa vaan nopeasti lisääntyviä elättejä, ja tälle ei kukaan tunnu voivan tehdä mitään jos ei halua saada natsin polttomerkkiä otsaansa.

Mutta nyt sitten päivän kohu-uutisen kimppuun.

Kuvio on mennyt jokseenkin odotetusti tähän saakka. Poliisia syytetään kun se ei tehnyt mitään ennakkoon, Vanhanen pyytää anteeksi kaikilta, joka paikka täytetään kriisiavulla ja muulla puoskaroinnilla ja kohta puhutaan videopelien, internetin ja elokuvien nuorisomme sielua mädättävästä vaikutuksesta. Seuraava askel on todeta nuorten miesten olevan riskiryhmää, joten heitä nyt varmaan pitää kytätä ja holhota hieman enemmän. Sen jälkeen kielletään jotakin.

Vapaassa yhteiskunnassa tällaista sattuu aina toisinaan eikä nähdäkseni ole mitään suurta tarvetta yrittää miettiä toimenpiteitä hullujen tekojen estämiseksi, koska käytännössä sellaisia ei voida keksiä.

Voimme kuitenkin miettiä, mistä tällaiset teot juontavat juurensa. Asian ymmärtäminen ei johda parannukseen, mutta se auttaa meitä näkemään perättömyydet. Huuhaata on se, että nuoret miehet ovat piileviä väkivaltarikollisia kuten myös se, että internet johtaa nuorisomme kadotukseen, koulukotiin ja vittuun.

Tällaiset teot ovat yksi ilmentymä yhteiskunnan viihteellistymisestä. Tämä shöy on ollut omaisille ja asianosaisille karmea tapahtuma, mutta kaikille muille se on lähinnä viihdettä, jossa tapahtumien kehitystä seurataan aktiivisesti ja asiasta keskustellaan kaikkialla. Silloin kun minä olin nuori, ihmisiä, joille “päivä julkisuudessa” oli elämän keskeinen tavoite, oli vähän. Nyt heitä on paljon enemmän.

Kun erinäköisiä kanavia on tullut lisää kuten myös julkisuuteen pyrkiviä, ääripäät alkavat korostua. Aikaisemmin ei tarvinnut hirveästi poiketa massasta niin hyvässä kuin pahassakaan päässä, ja huomio oli taattu. Oikeastaan jos se, että ylipäätään lähti tavoittelemaan julkisuutta, riitti vielä johonkin 80-luvun alkuun saakka olemaan siinä määrin erikoinen asia, että se toi huomiota itsessään.

Nyt on toisin. Päästäkseen lahjoillaan positiiviseen julkisuuteen, pitää olla jossain asiassa tosi hyvä, koska hieman keskinkertaista parempia tyrkkyjä on pilvin pimein. Kun tämä tie on useimmilta lahjojen puutteen takia tukossa, suosittua on nolouteen perustuva julkisuus, mikä ruokkii kaikennäköistä tosi-tv:tä. Nyt päivä julkisuudessa on taattu kun saa tungettua itsensä johonkin tv-ohjelmaan näyttämään tissejään tai paneskelemaan peiton alla tai sanomaan monta kertaa vittu. Mitä enemmän itseään nolaa (minun vinkkelistäni), sitä kauemmin julkisuus kestää, ja sitä tavoitellaan aktiivisesti.

Kolmas tie julkisuuteen on tehdä jotain pahaa, ja tämän tien valitsevat ne, joilla ei ole lahjoja ja joiden itsetunto on normaali eikä näin mahdollista tosi-tv-nolojulkisuutta. Ne ajat, jolloin päivä julkisuutta tuli puhkaisemalla poliisiauton renkaat, ovat takana päin. Jos tämä heebo olisi ottanut pyssyn ja mennyt koulun katolle ja räiskinyt ilmaan ja uhannut tappaa kaikki, asia olisi julkistettu pikku-uutisena ilman tekijän nimeä ja kuvaa. Jos joku olisi ottanut pyssyn ja tappanut yhden ihmisen ja sen jälkeen itsensä, tulos olisi ollut sama.

Useiden ihmisten tappaminen koulussa ylittää edelleen uutiskynnyksen ympäri maailmaa, joten päivä julkisuudessa on tällä tavoin taattu. Pelkään pahoin, että joskus tämäkään ei enää ole pikkuilmoitusta suurempi asia, jonka jälkeen pitää tehdä jotakin vielä isompaa ja verisempää ennen kuin pääsee päivän tähdeksi.

Kun ongelmaa ei haluta nähdä julkisuudenkipeytenä vaan ilkeämielisenä metallimusiikin ystävien ja räiskintäpelien pelaajien salaliittona, tuloksena on jotain toimenpiteitä, jotka eivät auta mitään mutta kyrsivät ajattelevia ihmisiä. Harva kuitenkin näkee, että tällainen silmitön väkivalta on toinen puoli siitä kolikosta, jonka toisella puolella lukee Big brother ja syrjään on kaiverrettu Idols.

Sama sirkus, eri liput.

Ruotsissa "asuntojen hinnat syöksyvät" ja onpa peräti tiedossamme, että tiistain aikana pudotusta tuli reippaasti.

Onkohan kyseessä suora lainaus vai lehtineekerin tulkinta? Minä haluaisin tietää, miten asuntojen hinnat laskevat X% päivässä, koska kyse on yksilöllisestä kauppatavarasta eikä vakioidusta ja monistetusta tavarasta kuten osakkeesta, kännykästä tai mäyriksestä nallelimsaa. Kun kahta samanlaista kaupan kohdetta ei ole ja kauppojen volyymi päivän aikana korkeintaan kymmenissä, emme tiedä hintakehityksestä yhtään mitään.

Ottaen huomioon, että kuka hyvänsä pääsee nykyään sekä kiinteistövälittäjäksi että lehtineekeriksi, minun on vaikea arvata, kummassa älypäässä tämä näkemys on synnytetty.

Uutinen asuntojen hintakehityksestä pitkällä tähtäimellä on tietysti kiinnostava, koska silloin kaupan kohteisiin mahtuu kaikenlaisia asuntoja ja kauppojen määrä on suuri tasoittaen yksittäisiä ja päivittäisiä vaihteluja. Mutta päivittäisen hintavaihtelun uutisesta asuntomarkkinoilla tulee mieleen, että jos se vaakkuu kuin ankka ja vaappuu kuin ankka, se saattaa jopa olla ankka.

Koivisto kirjoitti juuri jonkun kirjan pohoismaisesta yhteistyöstä, ja kirja on saanut kehuja siellä täällä. En ole kirjaa lukenut, koska se on kirjoitettu volapyykiksi, mutta kirja sai miettimään.

Pohjoismaat ovat kohtuullisen erikoinen joukko maailman maita. Yhteistä historiaa on siellä täällä jonkunkin verran ja maat ovat Islantia lukuunottamatta lähekkäin, mutta siitä huolimatta tuloksena on ollut viisi sangen erilaista valtiota.

Lähdetään asiaa katsomaan oikeastaan mistä päästä tahansa, maat ovat aika erilaisia. Kolmessa niistä kieli on riittävällä tarkkuudella sama ja kaikissa maissa on vallalla oleva poliittinen suuntaus joka paikkaan tunkeutuva monumentaalinen hyvinvoiva valtio ja sietämätön verotus. Mutta siihen se sitten melkein jääkin.

Turvallisuuspolitiikassa kolme maista on Natossa, yksi de facto Natossa ja yksi joutuu miettimään, miten tulee toimeen ryssyköiden kanssa. Kolme maista on EU:ssa, kaksi ei ole. Ja EU-politiikassa Tanska vastustaa kaikkia asioita paitsi maataloustukia, Ruotsi vastustaa melkein kaikkia asioita ja Suomi kannattaa lähes kaikkia asioita. Valuuttoja on edelleen viisi huolimatta siitä, että Euroopassa valuuttayhteistyö on päivän sana.

Elinkeinorakenteita on pohjoismaissa neljä ja puoli. Suomen ja Ruotsin elinkeinorakenne on pitkälti sama, muut kolme ovat erilaisia. Bisneskulttuuriltaan maat ovat täysin erilaisia kuten saattaa huomata jokainen, joka on tehnyt yhteistyötä edes ruotsalaisten kanssa. Bisneksissä kulttuuriongelmia syvennetään teeskentelemällä, ettei ongelmia olekaan, vaan olemme kaikki yhtä harmonista pohjoismaista perhettä. Yhteistyö tästä tuskin muuttuu sujuvammaksi kun Ruotsissa islam muuttuu lähivuosikymmeninä valtauskonnoksi.

Mitä sitten pohjoismainen yhteistyö oikeastaan on? Kyseessä tuntuu olevan puuhastelu, jossa herrahissin jättämät poliitikot ja sisäänpäinkääntynyt kulttuuriväki jakavat rahaa toisilleen ja teeskentelevät tärkeää. Suomessa kyseessä on lähinnä ruotsinkielisten kulttuuripiirien harrastekerho.

Harmitontahan tämä puuhastelu sinänsä on eikä kovin kallista, mutta ei touhu mitään erityisen merkittävää enää ole kenellekään. Muille se ei ole ollut merkityksekästä koskaan, Suomelle se oli merkityksekästä 50-luvulla kun Suomea piti ruveta hivuttamaan kohti läntisiä organisaatioita ilman, että NL polttaa päreitään. EU-jäsenyyden myötä kaikki yhteistyötä vaativat asiat hoidetaan sillä tasolla, myös koskien Norjaa ja Islantia.

Pohjoismaisen yhteistyön keskeinen arvo tavalliselle kadunmiehelle on pohjoismainen kirjallisuuspalkinto. Palkintoa ei ole tietääkseni koskaan annettu muille kuin huonoille ja tappavan tylsille kirjoille, joten ehdokkaaksi mainitut kannattaa jättää suosiolla hyllyyn eikä haaskata niihin aikaansa.

Minulla on Naomi Kleinin The Shock doctrine iltalukemisena. Olen vasta puolessa välissä ja kirjoitan siitä enemmälti kun olen sen kokonaan lukenut.

Minua lähinnä ihmetyttää, miksi kirjaa on ylistetty niinkin paljon. Ymmärrän kirjan olevan arvokas lisä vasemmistoradikaalin kokoelmiin, mutta myös aivan kunnialliset tahot ovat ehdottaneet sitä vuoden parhaaksi tietokirjaksi tai jotain.

Osmo Soininvaara kirjoitti hyvässä arviossaan (löytyy HS:n webistä kirja-arvosteluista), että kirja tekee lukijan vihaiseksi. Niin se tekeekin, mutta minun poliittisella katsantokannallani viha syntyy lähinnä kirjoittajaa kohtaan, joka pukee hölynpölyä tieteen kaapuun, mitä metodia tapaamme kutsua epätieteeksi. Nuoriso lukee ja omaksuu ja sen jälkeen polttaa muutaman auton ja rikkoo Mcdonaldsin ikkunoita siellä täällä kostoksi kaikille.

Kirjan lukeminen ei etene kovin joutuisasti, koska sitä lukiessa on oltava todella varovainen ja mentävä välillä taaksepäin katsomaan, mitä oikein sanotaan. Klein on taitava kirjoittaja ja mestari antamaan ymmärtää sortumatta kuitenkaan puhtaaseen valehteluun.

Tyypillinen esimerkki Kleinin tyylistä on kertoa kappaleen verran kuinka joku halveksimansa Chicagon yliopiston taloustieteen proffa matkusti vuonna 1975 tapaamaan Chilen silloista johtoa eli Pinochetin kavereita, Matkaa selostetaan tarkasti ja seikkaperäisesti ja lähdeviitteitä viljellen. Kappale päättyy virkkeeseen, joka ei-aivan-sanatarkasti oli “tämän jälkeen N.N. päätti matkansa ja palasi takaisin USA:han. Heti seuraavana päivänä alkoivat AY-aktiivien katoamiset ja murhat”.

Tuossa ei millään tavoin sanota, että mainitun proffan vierailulla olisi yhtään mitään tekemistä hirmuhallinnon murhien kanssa. Mutta kyllä se aika näppärästi ymmärtää annetaan ja jos lukija ei ole tarkkana, hänelle syntyy mielikuva, että asioilla olisi joku osoitettu yhteys, mitä niillä ei ainakaan osoitetusti eikä edes terveellä järjellä ajatellen ole.

Toinen kirjan alkupuoliskolla esiintyvä tapa sumuttaa on ekvivalenssin ja implikaation suloinen sekamelska sekä yleistäminen asioista, jotka eivät ole yleistettävissä. Klein esimerkiksi kertoo lukijalle, että oikeistolainen talouspolitiikka ja terrori kulkevat käsi kädessä. Tämän osoittaa se, että Chilessä, Argentiinassa, Brasiliassa, Boliviassa, Espanjassa, Portugalissa ja muutamassa muussa mainitussa paikassa on esiintynyt hirmuhallintoa oikeistohallinnon aikana.

Varmasti näin on juuri tapahtunut. Samalla kuitenkin unohdetaan vasemmistolaista talouspolitiikkaa toteuttaneet hirmuhallinnot Pohjois-Koreasta Kuubaan, sekä terroria käyttäneet tai käyttävät hallinnot, joilla ei ole selkeää talouspoliittista suuntaa kuten vaikkapa Syyria ja Libya. Näyttäisi siltä, että talouspolitiikan oikeistolaisuus tai vasemmistolaisuus ei selitä terroria tai sen puutetta, mutta tekemällä pari päättelyvirhettä Klein saa asian siltä näyttämään.

Puhdasta propagandaa esiintyy esimerkiksi siinä, että Klein leimaa kaiken oikeistolaisen pahaksi ja kaiken vasemmistolaisen hyväksi. Esimerkiksi hän kertoo meille, että ihmisoikeustyö on hyvä asia ja siis kyse on vasemmistolaisesta asiasta. Tästä syystä pyyhkeitä saa muunmuassa Amnesty International, joka meni saamaan Nobelin rauhanpalkinnonkin paljastettuaan Etelä-Amerikan terrorin 70-luvulla. Amnesty ei sääntöjensä mukaan toteuta mitään talouspoliittista agendaa vaan se pyrki silloin ja pyrkii ymmärtääkseni edelleen olemaan politiikasta ja uskonnosta riippumaton järjestö. Koska Amnesty erityisesti sanoutui tuolloin irti vasemmistolaisuudesta kuten se nytkin tekee, ja Klein on todennut ihmisoikeustyön olevan vasemmistolaista, Amnesty leimataan hämäräperäiseksi rintamakarkurijärjestöksi ja sen työlle ei anneta sitä tunnustusta, jonka se ansaitsisi erityisesti tämän kirjan asiayhteydessä.

Toinen Amnestyn vika oli se, että se vain keskittyi ihmisoikeusloukkauksiin eikä lähtenyt Kleinin ristiretkelle Chicagon yliopiston taloustieteen professoreja vastaan. Amnesty toimi väärin kun se ei lähtenyt etsimään kaikkien maailman ihmisoikeusloukkausten alkulähdettä Chicagon yliopistosta vaan sivuutti tämän ilmeisen paheen pesäkkeen tykkänään.

Lehdet tietävät kertoa meille, että EU:ssa väestö kasvaa epätasaisesti.

Nyky-EU:n suurimmaksi maaksi kasvaa Britannia. Saksa näivettyy kuten moni muukin maa, mutta väestö kasvaa erityisen rivakasti Britanniassa ja Ranskassa.

Suomen väkiluku pysyy ennallaan, mutta Ruotsissa on vuonna 2035 kaksi miljoonaa asukasta enemmän kuin nykyiset vajaa yhdeksän miljoonaa.

Jos ja kun väestönkasvu johtuu ensisijaisesti Afrikasta ja Lähi-Idästä peräisin olevan siirtolaisväestön rivakasta innosta lisääntyä, jää harjoitustehtäväksi miettiä, tuleeko tästä väestönkasvusta hyviä brittejä, ranskalaisia ja ruotsalaisia ja näiden maiden talous kääntyy näivettyviin maihin verrattuna kasvu-uralle. Vai tuottaako tuo väestönkasvu lähinnä elättejä.

Minä en tiedä eikä taida tietää kukaan muukaan. Kysymys on kuitenkin koko lailla keskeinen. Kyse ei ole enää väestönkasvusta rajojen takaa, jota voidaan rajoittaa, vaan syntyperäisistä näiden maiden kansalaisista. Joten koko lailla paljon paukkuja pitäisi näissä maissa pistää siihen, että heistä kasvaa tuottavaa väkeä.

USA:ssa tässä on onnistuttu aika hyvin. Euroopassa toistaiseksi ei, joten "ei tehdä mitään" -vaihtoehto siirtolaispolitiikassa ei ole näille maille enää optio vaan asioiden tekeminen oikein lähes perustavaa laatua oleva kysymys.

Mutta onnistuuko se?

Öljyn hinta on laskenut 30% tässä parin viikon aikana.

Koskakohan sähköyhtiöni aikoo perua 22% hinnankorotuksensa ja kaasuyhtiöni 35% hinnankorotuksensa, jotka ne tekivät kaksi viikkoa sitten öljyn hinnan ollessaan kalleimmillaan? En taida pidättää hengitystäni, että myöskään lentoyhtiöiden polttoainelisämaksut laskevat.

Tämä haisee ja kauaksi. Ei se, että hinnat nousevat vaan se, milloin hintoja nostettiin. Öljyn ja energian hinnan parin viikon taakse ajoittunut piikki on ollut pieni mysteeri, sillä sitä ei ole kokonaan selittänyt mikään tilanne kulutuksessa, tuotannossa ja kysynnässä eli markkinamekanismissa. Spekuloijien vaikutusta on epäilty, ja olisikohan sittenkin epäilyissä jotain perää?

Nyt nimittäin maagisesti näyttäisi siltä, että energiayhtiöt ovat nähneet kristallipallostaan juuri sen hetken vuoden jatkuneen rivakan hinnannousun käyrässä, jolloin hinta on korkeimmillaan, ja ne mitoittivat ainakin täällä kilvan hinnankorotukset vastaamaan tuota 30% korkeampaa raaka-ainehintaa. Joko niillä oli kaikilla helvetin hyvä tuuri tai sitten ne näkivät jostakin, milloin spekuloijat ovat irtautumassa sijoituksistaan. Sillä nyt nuo energiafirmat tahkoavat taas miljardivoittoja valtavalla katteella, koska yksikään ei varmasti laske jälleenmyyntihintaa.

Sekä öljy-yhtiöni ja kaasuyhtiöni lähestyivät hinnankorotuskirjeen ohella minua myös tarjouksella, jossa voisin sitoutua maksamaan hiukan nykyistä korkeampaa hintaa vuoteen 2010 tai jotain ja näin välttyä tulevaisuuden jättiläishinnankorotuksilta. Tämä tarjous voi tietysti olla lopulta hyväkin, mutta kun sen yhdistää edelliseen, minusta haiskahtaa hieman se, että asiakkaat yritetään sitoa näihin korkeisiin hintoihin ilman mahdollisuutta kilpailuttaa energiayhtiötä jos vaikka hinnat eivät pompsahdakaan tästä aivan taivaisiin vaan laskevat kenties jopa vielä nykyisestä.

Venäjä aloitti juuri hyökkäyssodan Georgiassa, kuten pari päivää sitten ounastelin.

Minä en tiedä mitä tuolla pitäisi tehdä ja kenelle jonkun Etelä-Ossetian pitäisi kuulua vai pitäisikö sen olla itsenäinen. Tiedän kuitenkin, että Venäjän sotaväki on nyt omien rajojensa ulkopuolella hyökkäämässä naapurinsa kimppuun.

Missä viipyvät kaikki kansalaisjärjestöt, jotka ovat paheksuneet USA:n vastaavia sotatoimia siellä täällä viime vuodet? Entä mielenosoitukset “VENÄJÄ POIS GEORGIASTA” -banderollein? Vai onko Venäjä edelleen suomalaisille niin arka paikka, että sitä ei joko uskalleta arvostella, tai sitten sen toimet hiljaisesti hyväksytään, koska se vastustaa joka käänteessä inhottavia länsimaita ja sopii näin jälleen NL:n lailla ideologisesti jonkun kansanjoukon esikuvaksi.

Italiassa Berlusconi komensi sotilaat kadulle verhoillusti vahtimaan Afrikasta tulleita tuhansia pakolaisia.

Tässä koko asetelmassa on jotain perin huolestuttavaa. Nimittäin nähdäkseni ei ole tarvittu pakolaisia Afrikasta tuomaan järjestäytynyttä rikollisuutta ja taskuvarkaita Italiaan. Berlusconi toisaalta on tiedetty koko lailla konnaksi. Kaikesta tästä huolimatta Italiassa tulee vaalivoitto tällaisellekin tyypille, kun lupaa kipata neekerit mereen.

Tämän pitäisi herättää syvää huolta varsinkin niissä piireissä, joissa eniten ollaan huolissaan pakolaisten oikeudenmukaisesta kohtelusta ja Eurooppaan haluavan kolmannen maailman jengin oikeuksista. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Näissä piireissä ollaan joko täysin hiljaa tai syytetään Berlusconia vääristä otteista ja italialaisia väärin äänestämisestä. Kaltaiseni meganatsi on sen sijaan huolissaan.

Mitä tapahtuu seuraavaksi ja missä? Ympäri Eurooppaa, erityisesti suurissa eu-maissa ja parissa pienemmässäkin, on suuri tyytymättömien kansalaisten joukko, jota nyppii varasteleva, elätettäväksi tuleva ja erityiskohtelua vaativa turvapaikanhakijatulva Afrikasta ja Lähi-Idästä. Erityisesti meidän on huomattava, että sillä ei ole mitään merkitystä, ovatko turvapaikanhakijat oikeasti varastelevia elättejä vaatimassa erityiskohtelua. Riittää, että ihmiset uskovat tähän niin vahvasti, että ovat valmiita äänestämään vallankahvaan kenet hyvänsä hullun, joka lupaa tehdä asialle jotakin, sillä tuosta vinkkelistä tarkasteltuna joku hullunpuoleinen populisti on ylipäätään ainoa, joka kuuntelee tätä kansalaisten viestiä sen sijaan, että selittää kansan olevan väärässä.

Minä näen tässä kehityksessä runsaasti riskejä. Ensinnäkin, asenteet ylipäätään ulkomaalaisen näköisiä vastaan kovenevat, ja tästä seuraa helposti väkivaltaa ja avointa ja hiljaisesti hyväksyttyä syrjintää. Sillä, että joku on Euroopassa töissä tai peräti syntynyt täällä ei ole mitään merkitystä jos sattuu olemaan vääränvärinen. Tästä puolestaan ei seuraa mitään hyvää noille ihmisille eikä edes valtaväestölle jos Eurooppa ensin onnistuu houkuttelemaan maailman huippuja eri aloilta tekemään tänne juttuja ja sen jälkeen joku rähisevä paskasakki savustaa heidät pois.

Toisekseen, näen jo mielessäni pakolaissopimusten romuttumisen. Alkuperäinen ajatus pakolaissopimuksessa on erinomainen ja kannatettava, mutta sen väärinkäytöstä on tullut resursseja kuluttava siirtolaisuuden kanava. Tällaisessa siirtolaisuudessa on se ongelma, ettemme valitse tulokkaita lahjojen mukaan vaan tulokkaiksi valikoituvat ne, jotka häikäilemättömimmin pystyvät käyttämään hyväkseen hädänalaisten auttamiseen tarkoitettua kanavaa. Tällaisia ihmisiä taas emme Eurooppaan kaipaa ensimmäistäkään.

Välimeren maat ovat jo helisemässä kymmenien tuhansien veneillä vuosittain tulevien kanssa, koska jokainen pitää elättää jotenkin. Eniten hätää kärsimässä lienee Malta, jossa asukkaita ei ole kuin 400000 ja joka on niin lähellä Afrikan rannikkoa, että sinne veneellä tulevia päätyy vahingossakin tuhansia vaikka heidän kohteenaan onkin Italia. Eikä Etelä-Italiassakaan vahvasti mene, koska väki on siellä sangen köyhää eikä ajatus pummien hyysäämisestä ilmeisesti oikein miellytä.

En pidä mitenkään mahdottomana, että nämä maat alkavat lipsua pois pakolaissopimuksen ytimestä esimerkiksi siten, että turvapaikkaa voi hakea vain lentokentällä ja meren yli tulevat voidaan käännyttää suoraan. Seuraava askel voisi olla se, että annetaan sotaväelle oikeus tutkia aluevesille tulevat laivat, mikä oikeus niillä taitaa olla tosin nytkin, ja komentaa epäilyttävät veneet kääntymään takaisin ja jos eivät tottele, pahimmassa tapauksessa upottaa ne. Tähän on vielä matkaa, mutta näen tämänkin jo.

Seuraavaksi on vuorossa erinäköistä ulkomaalaisten rekisteröintiä ja tarkempaa kyttäämistä ja vahtimista sekä yleistä poliisivaltiomentaliteettia laittoman siirtolaisuuden ja ihmiskaupan torjumiseksi sen jälkeen kun terrorisminvastustamisvieteristä alkaa loppua veto.

Ja niin kauan kuin nykyiseen turvapaikanhakijavirtaan kyllästyneitä ei kuuntele kukaan tai ainakaan heitä ei oteta vakavasti muuten kuin siinä mielessä, että heidät pitää harhaoppisina aivopestä takaisin Oikealle Tielle, riski on aina siinä, että vallankahvaan päätyy maltillisten uudistajien sijaan rajuja ja äkkinäisiä toimenpiteitä suunnittelevaa sakkia.

Ja sen jälkeen alkaa ruma meno kansanjoukkojen hurratessa. Mutta ei varmaan kannata tehdä mitään vaan toivottaa loputkin afrikkalaiset hulluimpien vihreiden lailla tervetulleiksi.

Hesari tietää kertoa, että Kökkelin asuntomessutaloista on parin vuoden jälkeen myymättä enää kovin vähän, vuosi sitten paljon enemmän. Syitä arvailtiin hintatasosta ja ehkä myös siitä, että ihmiset haluavat perinteisen talon eikä kummallista hökötystä.

Niin.

En kiistä sitä, etteikö vanha arkkitehtuuri ole kaunista katseltavaa ja sellaisenaan säilyttämisen arvoista, kuten myös hintansa. Mutta nykyarkkitehtuurissa tuntuu erityisesti asuntomessujen tapauksessa olevan tilanne se, että eniten mainetta ja kunniaa saa se arkkitehti, joka onnistuu hukkaamaan moponsa kauimmaksi. Kun kyseessä on eräänlainen pituushyppykilpailu, kaikki yrittävät ponnistaa mahdollisimman pitkälle, ja sitten syntyy jotakin, joka ei tahdo käydä kaupaksi mitenkään.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt, miksi talon tänä päivänä suunnitteleva dude on taiteilija eikä palveluskuntaa. Voisin hyvin kuvitella, että jos päätän rakennuttaa kesämökin, kerron ammattimiehelle, mihin kohtaan haluan tornit ja miten syvä vallihauta mielestäni torjuu Jehovan todistajat parhaiten ja mikä tyylisuunta viehättää eniten. Hän sitten tekee jotakin, kenties kysyy onko näin hyvä, ja sitten kun on hyvä, rakennusmies rakentaa.

Mutta se on minun mökkini eikä jonkun palveluskuntaan kuuluvan mestariteos. Jos epäilen myyntimiehen hyökkäävän selustasta ja haluan rakentaa takaosaan ylimääräisen tornin ja varustaa sen varsijousella, soitan rakennusmiehille ja käsken rakentaa samanlaisen kuin edessäkin on, ja päälle pyöritettävän lavetin. En ajatellut kysyä enää joskus aikaisemmin käyttämältäni duunarilta, mitä mieltä hän on tämän uuden rakennelman sopivuudesta kokonaisuuteen.

Se on minun taloni, ja kun naisiakaan ei ole viime aikoina näkynyt, saan myös päättää tornin paikan.

Otaniemessä muutaman vuoden töissä lusineena muistan, kuinka toivoton vitsaus oli Alvar Aalto -säätiö. Koska TKK:n päärakennus ei ollut koulurakennus vaan taideteos, sitä ei saanut muuttaa mitenkään huolimatta siitä, että talon rakentamisen päivistä aika moni asia oli muuttunut. Kaikki yritykset saada esimerkiksi lupa porata reikä seinään, että siitä saa ethernet-kaapelin läpi, kaadettiin aina tuossa dynamiikan pesäkkeessä. Konehuonettakaan ei saanut jäähdyttää siten kuin tavataan, sillä ilmastointikoneen vaatimia lauhduttimia ei saanut asentaa mihinkään 42 kilometrin säteelle tuosta mausoleumista. Joten ilmastoinnin lauhduttimena toimi jatkuvasti juokseva kraanavesi. Ympäristö kiittää, kuten myös varmaan Alvar Aalto, missä sitten nykyään pitääkin majaansa.

Kun seinään tarvittiin reikä, laboratorioinsinöörin oppiarvon saavuttanut virkamies tuli kertomaan minulle porakone kädessään, että olisi kiva, jos tuossa kohtaa olisi reikä aamulla, mutta minä kiellän sitä aivan ehdottomasti poraamasta. Vuosien varrella minä mestaritimpurina ehdin tehdä aika monta reikää TKK:n päärakennuksen kakkoskerroksen sisäseiniin yön pimeydessä. Minua ei oikein olisi voitu kuin paheksua jos siitä olisi narahtanut, mutta virkamies olisi joutunut vastuuseen.

Kai tämäkin on sopimuskysymys. Jos palkkaan joskus kulin suunnittelemaan minulle kesämökin, en taatusti pistä nimeäni sellaiseen paperiin, jossa tuolla työmiehellä on mitään oikeuksia lopputulokseen sen jälkeen kun olen palkan maksanut.

Ruotsin demarit haluavat perustaa SDP-yksityisperuskoulun.

Nähdäkseni tässä ollaan korjaamassa yhtä virhettä toisella sivuuttaen kolmas kokonaan. Ruotsissakin yksityiskouluista osa on uskontojen ympärillä puuhastelevia, ja kun kerran uskovaisten koulut sallitaan, lienee vaikeaa kieltää poliittista puoluetta koulua perustamasta. Itse karsastan sekä uskonnollisia että poliittisia opinahjoja. Jos lapsia on täysin luvallista aivopestä jonkun aatteen taakse koulussa eikä esitellä yhteiskunnassa vaikuttavia voimia, aatteita, oppeja, etujärjestöjä jne. edes jokseenkin tasapuolisesti, hukataan yksi osa sitä ajatusta, miksi koulutus on nähty tarpeelliseksi ottaa yhteiskunnan jonkuntasoiseen valvontaan.

Englanti ja USA ovat täynnä uskovaisten yksityiskouluja, enkä ole vakuuttunut siitäkään, että näistä kouluista tulee avarakatseista väkeä toimimaan globaalissa maailmassa. Tietysti vanhemmat voivat tuputtaa oman uskontonsa ja poliittisen kantansa lapsilleen ja siihen on vaikea puuttua, mutta koulun olisi juuri tästä syystä oltava sangen vapaa sekä politiikasta että uskonnosta, jotta lapset saavat edes jonkunnäköisen käsityksen siitä, ettei maailmassa ole yhtä ainoaa oikeaa totuutta.

Ruotsissa kymmenesosa lapsista käy yksityiskoulua, mikä on aika paljon. Suomessa yksityisiä kouluja ei pahemmin ole, ja ne taitavat rajoittua lähinnä vieraskielisiin kouluihin, steiner-huuhaapuuhasteluleikkikouluihin ja jonkun minulle hieman hämäräksi jääneen oppilasvalintanakkisuojan varassa toimivaan SYK:hon.

Yksityiskoulujärjestelmän yleistyminen tarkoittaa sitä, että vanhemmat maksavat koulutuksesta kahdesti: ensin veroissa ja sitten yksityiskoululle, joten mitään kovin tehokasta yksityiskoulujärjestelmästä on vaikea rakentaa. Hesari olisi voinut kertoa meille nimittäin myös mistä johtuu, että Ruotsissa yksityiskouluissa alkaa olla jokainen kaupunkien lapsi jos vain vanhemmilla on kylliksi rahaa. Ruotsi onnistui sössimään peruskoulujärjestelmänsä ensinnäkin täyttämällä maan maahanmuuttajilla ja heidän lapsillaan ja luopumalla oppilaiden arvostelusta, jolloin motiivi tehdä mitään on vähäinen.

Julkisia kouluja olisi jokaiselle, mutta kun puolet oppilaista on ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajia maahanmuuttajan ongelmineen ja kenelläkään ei ole motiivia tehdä paljon mitään ellei satu olemaan pinko, koulut ovat muuttuneet paikoitellen apinataloiksi. Kukaan ei laita niihin lapsiaan, jos ei ole aivan pakko. Entisten ruotsalaisten kollegoiden kanssa asiasta aina toisinaan puhuttiin ja ainakin Tukholman lähellä ihmiset valitsevat asuinpaikkansa oikein kun lapset alkavat lähestyä kouluikää, jotta saavat lapsensa kalpeanaamaenemmistöisiin kouluihin, ja jos tämä ei onnistu, sitten yksityiskouluun.

Sen sijaan, että Ruotsin demarit perustavat omia sananlevittämisyksityiskoulujaan, niiden pitäisi ryhtyä oikeiston kanssa miettimään, miten demarivallan aikana tehdyt virheet koulutuspolitiikassa saataisiin fiksattua. Apinataloihin pitää palauttaa kuri ja järjestys, oppilaat pitää motivoida töihin ja opettajat opettamaan. Mutta sitten pitäisi samalla tunnustaa, että maahanmuutto-, kotoutus- ja koulutuspolitiikka on onnistuttu 20 vuoden aikana ryssimään, joten helpompi vain perustaa yksityiskoulu ja ryhtyä kasvattamaan siellä poliittisia broilereita.

Suomessa puolestaan kannattaa katsella, mitä kaikkea Ruotsissa on sössitty ja yrittää tehdä paremmin. Todennäköisesti ongelmien estämiseen tarvitaan myös rahaa, mutta se kannattaa maksaa vain kerran sen sijaan, että rakennetaan Suomeenkin rinnalle yksityiskoulujärjestelmä ja annetaan julkisen peruskoulutuksen tason laskea ja siitä huolimatta kupata hirveästi rahaa vuosittain.

Tällä hetkellä kuitenkin Suomessa vallitsee PISA-vauhtisokeus. Kun kerran mittauksissa suomalaiset pärjäävät paremmin kuin muut, kaikki on täydellistä. Varmasti osa asioista toimii Suomen koulujärjestelmässä aika hyvin, mutta Suomi on saanut tähän saakka näissä tutkimuksissa muuhun läntiseen Eurooppaan verrattuna etua siitä, että oppilaat ovat olleet pääosin samasta kieli- ja kulttuuritaustasta. Maahanmuutto tulee aiheuttamaan Suomenkin oppimistuloksissa notkahduksen kuten se on jo muualla aiheuttanut, ellei sitä onnistuta jotenkin torjumaan. Asia ei tapahdu itsekseen, ja jos Helsingin kouluissa jo 20% ekaluokkalaisista on maahanmuuttajia kuten meille taannoin kerrottiin, nyt alkaisi olla jo kiire tehdä muutakin kuin hokea “olemme maailman parhaita” -mantraa.

Meille kerrotaan aina, että naisilla on hirveästi ulkonäköpaineita.

Facebookissa on joku huuhaa-applikaatio sparkey, jossa muunmuassa näytetään ihmisille omassa ja tuttujen verkostossa olevien ihmisten kuvia ja kysytään “would you date him/her”.

Katsoin sen keräämää statistiikkaa. Itse olen jokseenkin tavallisen näköinen kuten kuvasta näkyy. Minut oli arvioitu 204 kertaa, joista 201 oli ei ja hulppeat kolme oli kyllä, ja niistäkin kolmesta osaan arvata noin kaksi tuttujen joukosta. Lisäksi minulle kerrotaan vertailu muihin ja paljastuu, että olen jokseenkin parasta a-ryhmää, sillä 55% on rankingissa alapuolellani. Oikeastaan haluaisin tietää, onko maailmassa yhtään niin rumaa naista, että onnistuu saamaan tässä 1% kyllä, 99% ei.

Mutta älkäämme ikinä unohtako, kuinka naisilla on niin vaikeaa kun miehet ovat niin ulkonäkökeskeisiä ja muutenkin hirveän vaativia.

... edellisestä aiheesta kun kerran maailmalla ei edelleenkään tunu tapahtuvan mitään kiinnostavaa.

Mitä meidän pitäisi ajatella tästä? Eli siis nuorisoon on onnistuttu iskostamaan naisten vaativuus seksiasioissa siinä määrin hyvin, että terveet parikymppiset käyvät hakemassa Viagraa kun eivät enää usko muuten kelpaavansa kenellekään? Itse olen sitä mieltä, että mopo on hukattu ajat sitten. Jos ei ole, ihmislajin tai ainakin länsimaisen ihmisen ennuste ei ole kovin hyvä. Missä on se sanoma, joka välittäisi nuorelle miehelle ajatuksen siitä, että kyse ei ole mekaanisesta suorittamisesta, jonka keston perusteella jaetaan tyylipisteitä ja jos ei olla tyytyväisiä, potkaistaan moinen mätämuna pois ja juorutaan kavereillekin, kuinka surkeasta tapauksesta oli kysymys?

Ongelma tosin on se, että jotkut tekevät näin, ja tirskunta ja sormella osoittelu ajavat sitten nuorisoa lääkäreihin joko hommaamaan viagraa tai mielialalääkkeitä. Tästä huolimatta Virallinen Oppi kertoo meille edelleen, että miehillä asiat ovat kauhean helposti ja naisilla vaikeasti, koska pelkästään naisilla on ulkonäköpaineita ja juttuja, jotka johtuvat siitä, kuinka sikamaisia ja vaativia miehet ovat. Onko tässä vaatimustasossa ja siitä seuraavissa ongelmissa enää mitään merkittävää eroa sukupuolten välillä?

Jos ei ole, asian voisi sanoa ääneen. Sillä nuorten miesten elämää ei varsinaisesti helpota se, että heitä syytetään omien ongelmiensa lisäksi myös naisten ongelmista siksi, kun niin on aina kuulunut tehdä.

Kun tätä asiaa laajennetaan aasinsillan kautta tasa-arvoon, huomataan kaikennäköistä jännittävää. Nämä “väärät” mielikuvat ovat peräisin pääasiassa viihteeksi tarkoitetusta lööperistä eikä mistään timantinkovasta faktasta. Mutta mitä viihteelle on tapahtunut? Kenelle se oikein nykyään tehdään? Aivan oikein, pääosin naisille. Perheissä naiset päättävät kaikista kulutushankinnoista poislukien auto, olut ja ruohonleikkuri. Päivittäistavaramainonta taas on se, joka tuo paljon rahaa. Miehille suunnattu mainonta mahtuu nykyään aivan hyvin sianrakonpotkintakiekkohyppyskabojen mainoskatkoille, joten miehiä tavoittelevaa tv-sarjatarjontaa on yllättävän vähän.

Toisaalta vaikuttaisi taas siltä, että sanoma- ja aikakauslehdistön toimituskunta on sangen naisvaltaista, siinä määrin kaikennäköisiä naisteemoja pidetään jatkuvasti esillä. Jos iltapäivälehden etusivulla olisi kuuden tai seitsemän pysyvän pääteeman (uutiset, urheilu, viihde...) seassa otsikko “mies”, alkaisi huuto epätasa-arvosta. Mutta koska siellä on “nainen”, josta olen ammentanut viisauden helmiä tähänkin artikkeliin, asiaa ei noteerata mitenkään. Tiedonvälitys nähdäkseni ei pyri olemaan minkäänlainen tasa-arvon airut nykyään muuta kuin siinä mielessä, että se osoittaa naisten kokemaa epätasa-arvoa.

Jos Helsinkiin avataan uusi baari keskustaan suurella hypellä, millainen se on? Onko se mukava pubi, jossa on pehmeät tuolit, pöydät juuri sopivalla korkeudella kyynärpäiden lepuuttamiseen, hyvää olutta, räyhäkästä rockia ja pehmustettu otsatuki tarpeeksi pitkän pisuaarin yläpuolella? Vai onko se trendikäs lasiakvaario, jossa on kulmikkaita ja kenenkään perseeseen sopimattomia tyylihuonekaluja, nilkankorkuisia Oikean Muotoilijan suunnittelemia pöytiä, 42 variaatiota Cosmopolitan-drinkistä, uusin huohotus-r&b-artistien tuotanto ja vessa, jossa voi tehdä kaikkea muuta paitsi käydä nopeasti kusella? Baari on tietenkin jälkimmäinen, koska naiset haluavat tulla sinne eikä pubiin, ja miehet tulevat naisten perässä näihin mestoihin vaikkeivät niissä viihdykään. Itsekin olen näissä tästä syystä lusinut enemmän kuin on mielenterveydelle hyväksi.

Se, että naisia on vähän pörssiyhtiöiden johdossa, kerrotaan meille kerran kuussa, kaksi parhaassa. Näitä asioita kyllä pidetään esillä, mutta kukaan ei tunnu huomaavan sitä, että kaikessa muussa elämässä itse asiassa naisten toiveet, mielikuvat, halut ja unelmat näyttävät suunnan ja miesten on vain tähän jotenkin sopeuduttava, toki kantaen asianmukaisesti ristinsä siitä, että naisilla on heidän syystään niin vaikeaa.

Maailmalla ei tunnu tapahtuvan yhtään mitään kommentoimisen arvoista, mistä syystä tännekään en ole muutamaan päivään jaksanut kirjoitella mitään. Naurettavaa jorinaa jostain väkisinhiihtäjien dopingista, epäkiinnostavasta bensan hinnasta, lahjus/vaalitukisotkun kertausta, missien kiloja ynnä muuta soopaa.

Erehdyin lukemaan ajankuluksi Iltalehmän Nainen-palstaa. Siellä noin pääsääntöisesti hehkutetaan useammassakin jutussa, kuinka Sinkkuelämää-elokuva on oivallinen esimerkki naisille. Voi olla, en kuulu kohderyhmään, joten en osaa sanoa. Toisaalta, koska olen myös parisuhdeasioiden timantinkovin asiantuntija, tämäkin asia on syytä vaihteeksi käsitellä.

Sen sijaan siellä kerrottiin, että parisuhteen arvostus on noussut. Parisuhteessa olevat ovat tyytyväisiä ja sinkuista valtaosa asettaa pariutumisen tärkeimmäksi toiveekseen. Tämä asia ei sinänsä ole mikään kovin yllättävä kun asiaa hieman miettii.

Mutta yllättävää on se, että huolimatta halusta lopputulos ei tunnu muuttuvan miksikään, vaan sinkkujen määrä pysyy korkeana kaikesta huolimatta. Kun mietin omia tuttaviani, joukossa on sinkkuja suorastaan runsaasti. Joukossa ei ole ketään, joka olisi täydellisen toivoton, ainakaan minun mielestäni. Itse asiassa melkein kaikki ovat sellaisia, jotka olisi helppoa kuvitella elelemään jonkun toisen kanssa. Eli nämä ihmiset eivät ole tyhmiä, toivottoman rumia, moukkamaisia, huonotapaisia, epäsiistejä, juoppoja, väkivaltaisia, sietämättömiä riivinrautoja tai aivan hirvittävän omituisia. Itse taidan olla aika omituinen arvo- ja harrastusmaailmaltani ja se taitaa olla ongelma, mutta muut vaikuttavat enemmänkin yhteiskunnan parhaalta a-ryhmältä kun katselee, millaisia kolopäitä katuja oikein päästetään tallaamaan ja vertaa laajemminkin ns. kansan syviin riveihin.

Huolimatta tästä tuo sama joukko tuntuu kuitenkin olevan sinkkuja vuodesta toiseen, vaikka valtaosa ei sitä haluaisi. Mikä on se vika?

Minusta tuntuu, että vielä kaikkia muita asioita nopeammin on lisääntynyt nirsous, tai oikeastaan väki on jalostunut nirsoksi, koska ne kompromisseihin valmiit ovat tehneet ne kompromissinsa jo toistakymmentä vuotta sitten.. Enää ei kelpaa “aika hyvä” vaan pitää olla täydellinen, jollaisia ei ole olemassakaan. Kun lähdetään siitä, että ensin nirsoillaan normaalit asiat ulkonäössä ja sensellaisissa asioissa, ja ruvetaan seulan läpäisseistä karsimaan pois niitä, jotka eivät harrasta täsmälleen samoja asioita, pidä samoista asioista, ole arvomaailmaltaan samanlaisia jne, huomataan, että jäljelle jäi.... ei-ketään.

En tiedä onko asia ollut näin aina. Ehkä se on. Jotain osaa uskoisin kuitenkin olevan Sinkkuelämää- ja Cosmopolitan-kulttuurien nousussa. Kun lapsesta saakka tytöille opetetaan Itsenäisen Naisen Asenne, huomataan, että lehdissä ja tv-sarjoissa esitettyä miehen perusvaatimustasoa edustaa aika harva. Tiedän, että tässä asiassa pitäisi olla tasapuolinen, mutta nyt jätän röyhkeästi näin tekemättä. Miehillehän viihde on tuputtanut lähinnä ulkonäöllistä naisen mallia vuosikymmenet tai peräti vuosisadat, mutta toisaalta sen vastapainoksi ainakin itse olen onnistunut törmäämään pienestä pitäen vaikkapa koulussa ja myöskin julkisessa sanassa “valistukseen”, ettei maailma oikeasti ole tuollainen. Onko Cosmopolitan-lööperille tällä hetkellä samanlainen ja tarpeeksi asiaa ripiitillä toistava vastapaino? Minä en tiedä.

Ajankäyttö yleisesti taitaa olla toinen iso ongelma. Vaikka jotain saisi vähän alkuunkin, sitten vain jommalla kummalla tai molemmilla tulee jotakin muuta, ja asiat eivät ikinä ehdi edistyä mihinkään, koska mistään entisestä ei olla valmiita tinkimään vaan aikaa pitää ensin riittää harrastuksille ja kavereille saman verran kuin ennenkin ja vasta yli jäävää voidaan käyttää uusiin asioihin. Ja kun aikaa on kahdella ihmisellä satunnaisesti, sen löytyminen samaan aikaan molemmilta on arpalippu.

Yksi asia, jota olen miettinyt, on sitten se, onko ihmisillä aivan todellinen kuva siitä, millaista on parisuhteen arki, jos tämäkin kuva on omakohtaisten kokemusten vähäisyyden takia peräisin lähinnä viihteestä. Kuvitellaanko, että sen pitää olla paljon täydellisempää ja kokonaisvaltaisempaa kuin se itse asiassa kenelläkään on?

Mutta en minä kyllä tiedä, miten asia voi korjatakaan. Ihmisiä ei saa väkisin kiinnostumaan toisistaan ja kun kyse ei ole järjellä ratkaistavasta asiasta, itsensäkin muuttaminen on aika vaikeaa. Harva näkemäni onnistuminen viime vuosina ovat olleet työpaikkaromansseja tai sitten jonkun asian fanaattisen harrastuspiirin sisäistä touhua.

Toivotan kuitenkin onnea kaikille niille, jotka jaksavat vielä kaikesta huolimatta etsiskellä ja hakata päätä seinään. Toisinaan jaksan vielä itsekin.

Hesari tietää kertoa meille näin:

Maahanmuuttovirasto eli entinen Ulkomaalaisvirasto arvioi, että kasvu johtuu osaksi Ruotsin tiukentuneesta linjasta irakilaishakijoihin.
Ruotsi alkoi viime vuonna tulkita Irakin tilannetta niin, ettei se täytä aseellisen selkkauksen tunnusmerkkejä. Osa irakilaisista turvapaikanhakijoista on saanut kielteisen päätöksen Ruotsissa.
Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo pitää mahdollisena, että myös Somalian olosuhteiden heikentyminen on lisännyt hakijoiden määrää.
Viime vuonna Suomeen saapui 1 434 hakijaa, vuonna 2004 hakijoita oli 3 861.
Myös yksin saapuneiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut alkuvuoden aikana merkittävästi. Tällaisia hakijoita oli tammi–huhtikuussa 71, kun koko viime vuoden määrä oli 98.

Määrällisestihän turvapaikanhakijoita ei Suomessa ole mitenkään erityisen paljoa, mutta tässä huomio kiinnittyy kahteen seikkaan. Ensinnäkin, jos osa irakilaisista turvapaikanhakijoista on saanut kielteisen päätöksen Ruotsista, heidät kuulu palauttaa Ruotsiin, jonka tehtävä on palauttaa heidät takaisin Irakiin. Näin muistaakseni sanoo Dublinin sopimus.

Miksi emme noudata tätä sopimusta ja ylipäätään tutkimme sellaisia turvapaikkahakemuksia, joissa meillä on täysin kelvollinen peruste lähettää hakija tutkimatta pois? Nämä resurssit voisi käyttää mieluummin siihen, että sellaiset hakemukset, jotka eivät ole automaattisesti perusteettomia, tutkittaisiin hieman nykyistä rivakammin.

Alaikäisten lasten toimittamista Suomeen kummeksun myös. Tai siis se on hyvää bisnestä, sillä lopulta perhe ja suku yhdistetään. Suomessa. Koska yhtään alaikäistä lasta ei käännytetä lapsen edun vuoksi. Minä, huolimatta siitä, että olen epäilemättä kiiluvasilmäinen meganatsi, olen myöskin hieman huolissani näiden lasten eduista. Ymmärrän sen, että heitä ei palauteta vaan heidän tulevaisuutensa yritetään järjestää mahdollisimman hyvin.

Sen sijaan en ymmärrä sitä, miksi lapsi lopulta ojennetaan hymysuin takaisin sellaisille vanhemmille, jotka ovat hylänneet tämän lapsen jonkun rosvokoplan käsiin vuotta aiemmin? Mielestäni näin tekemällä on osoittanut aivan tyydyttävällä tavalla, ettei ole Suomen mittapuulla soveltuva kasvattajaksi. Jos kyseessä olisivat suomalaiset vanhemmat ja suomalainen lapsi, hänet todennäköisesti huostaanotettaisiin rivakasti. Eli lapsi jääköön Suomeen ja hänet voidaan sijoittaa sijaiskotiin kunnes tulee täysi-ikäiseksi. Tämän jälkeen valinta on sitten tuon ihmisen oma.

Mutta perheen yhdistäminen Suomeen ei pitäisi olla mahdollista missään olosuhteissa. Tämä ruokkii vain rikollista ihmissalakuljetusbisnestä ja toisekseen tuottaa ei-työperäisiä maahanmuuttajia, joilla Suomi ei ole tähänkään saakka tehnyt yhtään mitään.

Luin juuri panamahattukauppiaan web-sivulta, että ecuadorilaiset älypäät haluavat rakentaa öljynjalostamon juuri siihen, missä noita hattuja tehdään. Mietin juuri, josko pitäisi ostaa varmuuskopio siltä varalta, että nykyisestä hatustani aika jättää joskus. Pakkoko öljynjalostamo on juuri siihen rakentaa kun maassa olisi huumeviljelmääkin aivan riittoisasti ja siitä voisi lohkaista pienen palan moiselle jalostamolle.

Onhan tietysti kaikennäköisiä jäljitelmiä, jotka eivät ehkä ole yhtään sen huonompia, mutta omani on siltikin Montecristi, ostettu Lock & co:lta St James’s streetiltä, josta saa muutenkin kaikki tarvitsemansa päähineet paitsi jos on rap-artisti.

Panamahattu on kesäisin aivan kelvollinen päähine eikä edes pöllömmän näköinen. Ainakin se on huomattavasti tyylikkäämpi kenen hyvänsä päässä kuin lippalakki tai pipo.

Ruotsin, Norjan ja Tanskan keskuspankit tukevat Islantia puolellatoista miljardilla eurolla.

Minulle muistuu eläväisesti mieleen Suomi 90-luvun alussa. Kaksi kertaa meillä oli Saksan keskuspankin tuki takana ja kaksi kertaa markka siitä huolimatta romautettiin. Ensin devalvaatio ja perään kellutus. Kun luottamus talouteen on mennyt, keskuspankkien toimilla on lopulta aika vähän vaikutusta.

En oikein ymmärrä, mitä tällä yritetään saavuttaa. Tai siis ymmärrän sen, miksi Ruotsi, Tanska ja Norja ovat mukana. Ja sen, miksi Suomi ei ole. Mutta jos talous on täysin kuralla ja pankkijärjestelmä lähellä konkurssia, keskuspankkituki ei korjaa mitään. Ylipäätään tämän hetken Islannista tulee mieleen Suomi 80-luvun lopulla. Yritykset ja yksityiset ottivat halpoja valuuttalainoja. Yksityiset törsäsivät rahat ja yritykset laajenivat puolivillaisella strategialla ulkomaille. Sitten lainarahan hinta nousi, devalvaatio pompsautti valuuttavelat pilviin ja tuloksena oli pankkikriisi ja syvä lama.

Islanti on nyt siinä vaiheessa, jossa vakuutetaan, että kaikki on hyvin ja mitään ei tapahdu, ja ystävällismielisten naapurivaltioiden keskuspankit vakuuttavat tukeaan maan taloudelle. Kaikki huono johtuu vain inhottavista spekuloijista ja lisäksi ilkeämielinen media on ymmärtänyt kaiken aivan väärin ja paratiisi kukoistaa. Aina ennen nämä asetelmat ovat päätyneet romahdukseen. Ehkä tämä kerta on poikkeus. Tai sitten ei. Muiden omien pesojensa kanssa nysväävien Pohjoismaiden kannalta Islannin tilanne on kiusallinen. 90-luvun alussa Suomella ei ollut mitään käytännön vaikutusta muun Euroopan talouteen, mutta niin vain lopulta Suomesta alkaneessa ketjussa romahti aika monta valuuttaa ja lopulta koko ERM-mekanismi vaihteluväleineen.

Jos Islannin talous syöksyy tuosta täysin, seuraavaksi ruvetaan epäilemään Ruotsin ja Tanskan taloutta. Ja kun näitä epäillään, Norjaakin epäillään. Islannilla ei ole mitään vaikutusta näidenkään maiden talouteen, mutta "lähellä" olevat pienet reunamaat ovat aina vaaravyöhykkeessä kun talousmyllerrys ja yleinen epäluottamus hyökkää. Näiden maiden keskuspankeille on huomattavasti halvempaa yrittää padota ongelma Islantiin ja maksaa siitä todennäköisesti satoja miljoonia kuin antaa mädän levitä omille markkinoille ja ryhtyä puolustamaan kymmenillä miljardeilla omaa valuuttaa ja pankkijärjestelmää. Suomen keskuspankkia taas ei suuremmalti kiinnosta polttaa rahojaan tällaiseen, koska euron arvo ei heilu mihinkään Islannin vaikutuksesta.

Jos Suomi käyttäisi markkoja, Islantia tukemassa olisi kolmen sijasta neljä keskuspankkia.

Taloyhtiön seurustelu-upseeri valisti minua muuttuneesta kierrätyskäytännöstä.

Greenwichissä on Raskas Rötös, jos ei pakkaa kierrätystavaraa valkoiseen Viralliseen Kierrätyssäkkiin vaan johonkin tavalliseen jätesäkkiin. Niitä valkoisia säkkejä saa jostain kunnanvirastosta eivätkä ne edes maksa mitään, mutta niiden hommaaminen on hiukan työlästä ja niiden käyttötarkoitus ja olemassaolon oikeutus hieman hämärän peitossa.

Erityisen hulluksi homman tekee se, että kierrätystavaran voi kaataa kierrätyspönttöön ilman mitään säkkiä, esimerkiksi sanomalehteen käärittynä. Ja toisaalta, koska jätesäkit ja muovipussit ovat kierrätystavaraa, on siis täydellisen oikein ja sallittua kääriä tyhjät pullot ja purkit sanomalehteen ja tunkea sinne sekaan mytätty supermarketin musta jätesäkki ja dumpata nyssykkä kierrätystynnyriin.

Täsmälleen samojen asioiden pakkaaminen toisessa järjestyksessä siten, että säkki on ulommaisena, on kuitenkin Herran silmissä kauhistus. Paitsi jos säkki on valkoinen ja siinä lukee Greenwich.

Tämä on tarina niistä kolmesta karkuun päässeestä kalasta.

Eihän se ole mikään salaisuus, että naiset eivät noin pääsääntöisesti ole minusta ältsin kiinnostuneita, mutta niitä kiinnostuneitakin on jokunen ollut. Kun en ole ollut koskaan kamalan suosittu, on lähinnä vaadittu naisen puolelta voimatoimia, että on saanut minut ymmärtämään asian.

Kuitenkin historiaani kuuluvat neidit M, K ja P. Kaksi heistä tosin nykyisin rouvia, mikä on heille hyväksi. Heistä olin kiinnostunut ja he minusta, mutta koska fyysistä väkivaltaa ei käytetty, en oikein tajunnut sitä silloin kun asia oli ajankohtainen. Jälkikäteen katseltuna kuitenkin elämäni olisi todennäköisesti ollut paljonkin erilainen, jos olisin ymmärtänyt sangen suorat vihjeet keneltä hyvänsä heistä ajoissa.

Ensimmäinen oli 80-luvun loppupuolella, kun olin vielä lukiossa. Jos siitä jutusta olisi tullut jotakin, se ei varmaankaan olisi kestänyt iänkaiken, mutta olisin päässyt silloin mukaan naisten naurattamisen kuvioon siihen aikaan kuin muutkin, ja asiaa ei olisi pitänyt ryhtyä harjoittelemaan aikuisena.

Toinen kolkutteli oveani 90-luvun puolivälissä. Silloin minä olin aivan yhtä hakoteillä kuin tänäänkin enkä ymmärtänyt mitään, mutta koska hän pian aikansa päätä seinään hakattuaan pariutui sangen vakavasti ja asuu lähiössä onnellisena miehineen ja lapsineen, en pidä täysin mahdottomana, että jos olisin oivaltanut silloin asian oikein, tämä olisi ollut minun tieni.

Kolmas kerta, noin viisi vuotta sitten, olisi johtanut toteutuessaan siihen, etten olisi ikinä lähtenyt Suomesta mihinkään.

Nyt olen sitten kuitenkin täällä.

Ei liene salaisuus kenellekään minut tuntevalle, etten ole mikään rajattoman maahanmuuton vankkumattomin puolestapuhuja.

Helsingin Sanomat käsittelee asiaa tässä jutussa ja minua ihmetyttää tämä lopusta löytyvä pätkä:

Väestöennusteen mukaan Suomen työmarkkinoilta poistuu vuosina 2010–2030 noin 400 000 työntekijää. Pelkästään pääkaupunkiseudulle saatetaan tarvita 100 000 ulkomaalaista työntekijää.
Myös Suomi pyrkii tekemään ulkomaalaisten työntekijöiden tulon maahan entistä helpommaksi, vaikka onkin yleisesti ottaen varsin nirso ulkomaalaisten vastaanottaja. Pakolaiskiintiö on jo vuosia pysynyt 750:ssä, ja esimerkiksi Ruotsi ottaa vuosittain moninkertaisesti enemmän turvapaikanhakijoita vastaan.

Tässä on mielestäni jonkunnäköinen aukko päättelyketjussa. Annetaan ymmärtää, että ulkomaista työvoimaa tarvitaan, ja tämä yhdistetään pakolaisten vastaanottamiseen. Minulla on sellainen tytinä, että turvapaikanhakijoina maahan tulleista valtaosa on työttöminä tai työelämän ulkopuolella muuten vain, kun taas työn perässä maahan tulleet siirtolaiset ovat aivan toista joukkoa, ja pääsääntöisesti kotoisin aivan eri maista kuin pakolaistaustaiset ihmiset. Minun mielestäni on erinomaisen kannatettava ajatus helpottaa ulkomaalaisten työntekijöiden maahan pääsyä, kotiutumista ja muutenkin vähentää turhanaikaista ihmisten simputtamista. Mutta työntekijä on sellainen, jolle on tarjolla työpaikka. Sellainen, joka tulee vain rajalle, ei ole kenenkään valitsema ja emme voi olla mitenkään varmoja siitä, että hänen osaamisellaan on kenellekään Suomessa mitään käyttöä.

Joten sen sijaan, että niputetaan kaikki ulkomaalaiset yhdeksi puuroksi, jonka oletetaan ratkaisevan kaikki tulevaisuuden ongelmat, meidän pitäisi jakaa ulkomaalaispolitiikka kahtia siirtolaispolitiikaksi ja pakolaispolitiikaksi. Siirtolaispolitiikan tehtävänä olisi houkutella maahan mahdollisimman paljon tarpeellista väkeä, ja pakolaispolitiikan tehtävä olisi käännyttää pois jokainen, jolle ei ole tekemiämme sopimuksia noudattaen aivan pakko myöntää turvapaikkaa.

Angela Merkel on vierailulla Israelissa. Ymmärrän sen, että hän käy tuhottujen juutalaisten muistomerkillä, kuten kaikki muutkin valtionpäämiehet.

Sen sijaan en ymmärrä julkilausumia, joissa korostetaan Saksan syyllisyyttä asiaan. Saatan kuulostaa nyt tunteettomalta apurinatsilta, mutta mietitäänpä asiaa hetki. Toisen maailmansodan raakuudet, joista juutalaisten kansanmurha on ollut eniten esillä, ovat asioita, joita meidän ei ole syytä unohtaa. Kuten ei muutakaan historiaa, vaikkei se usein niin mairittelevaa olekaan. Hitlerin Saksan osuutta näihin tekoihin ei pidä kaunistella, kyseenalaistaa tai silotella yhtään sen enempää kuin Stalinin syyllisyyttä itärajan takaisiin raakuuksiinkaan, vaikka jälkimmäinen onkin rähmälläänolon Suomessa ollut harvoin ja hankalasti käsiteltävä asia.

Mutta Saksa. Minä en oikein ymmärrä, miksi nykyisen Saksan ja nykyisten saksalaisten tarvitsisi kantaa jotain erityisvastuuta 65 vuoden takaisista tapahtumista. Enkä ymmärrä, miksi Saksan johtajien täytyy taipua vuosi vuodelta syvemmälle mutkalle pyydellessään anteeksi tekoja, joihin todennäköisesti edes heidän vanhempansa eivät ikänsä puolesta ehtineet syyllistymään. Unohtaa ei pidä. Anteeksikaan ei tarvitse antaa jos ei huvita. Mutta syyllisyys ei periydy toiseen ja kolmanteen polveen tässä asiassa kuten ei missään muussakaan.

Saksalaisten yleisestä ilkeämielisestä luonteestakaan ei ole mitään merkittävää näyttöä, ja tämän päivän Saksa ei murhaa valtiona minkään uskonnon harjoittajia. Miksi heidän siis pitää pyytää anteeksi vuodesta toiseen?

Vatikaanista kajahtaa.

Seitsemän kuolemansyntiä on saanut nyt seruaa moderneista asioista. Tämä tuntuu hieman turhanaikaiselta, sillä seitsemän vanhaa kuolemansyntiä ovat itse asiassa aika hyvä kokoelma ihmisluonnon ansioita kenelle hyvänsä herrasmiehelle noudattaa. Ja vaikka asiaa ei sattuisi ajattelemaan näinkään päin, asiassa on toinenkin aspekti.

Katolinen kirkko on organisaationa jokseenkin ainoa, joka on kestänyt liki tuhat vuotta jokseenkin muuttumattomana. Muita ei ole. Tämä nähdäkseni perustuu osittain siihen, ettei se ole hukannut kantavaa ajatustaan ja lähtenyt kaikennäköisen kunkin aikaisen trendihuuhaan vietäväksi. Se on tarjonnut kannattajilleen vakautta ja pysyvyyttä epävarmassa ja muuttuvassa maailmassa, ja vaikka valtaosa ei täysin sen oppien mukaan eläkään ja pitää sitä vanhanaikaisena, juuri tässä vanhanaikaisuudessa ja jonkunnäköisessä myyttisyydessä on katolisen uskon lumo verrattuna hiirenharmaaseen protestanttisuuteen, jossa nykyään trendihaukat haistelevat punavihreän nuorison ajatuksia ja hyökkäävät vastustamaan tai kannattamaan jokseenkin kaikkea samaa.

Uusista synneistä trendinhaistelun piikkiin menevät ympäristön saastuttaminen, huumeiden käyttö, rikkauksien haaliminen ja köyhyyden aiheuttaminen. Näistä asioista osa lienee hyviä vastustettavia kaikin puolin, mutta kolmessa näistä asioista katolinen kirkko ei tee kuten se opettaa. Sen oma varallisuus on suunnaton ja sen oma ehkäisyn ja perhesuunnittelun vastainen politiikka on osaltaan aiheuttanut kolmannen maailman ylikansoitusongelman. Jos Brasiliassa väki ei lisääntyisi älytöntä vauhtia, sademetsiä ei olisi niin kiire raivata pelloiksi kansaa ruokkimaan, ja hieman kohtuullisemman kokoiset yhdyskunnat olisivat ympäristökuormitukseltaankin hieman kohtuullisempia. Muutamaa Euroopan näyteikkunavaltiota lukuunottamatta koko muu katolinen maailma on kovaa vauhtia hukkumassa paskaan, ja lisääntyvä väestö vie ne vähäisetkin toimeentulon lähteet muutenkin köyhältä väeltä.

Sen sijaan katolinen kirkko on ovelasti lisännyt listalleen noiden itseaiheutettujen ongelmien lisäksi geenimanipulaation peräti toiseksi raskaimmaksi synniksi, ja "moraalisesti epäilyttävät tieteelliset kokeet" on myöskin listattu. Nämä kaksi ovat puolestaan puhdasta valtapolitiikkaa. Geenimanipulaation yhteyttä yhtään mihinkään on vaikea kuvitella, mutta "moraalisesti epäilyttävä" tiede voi olla aivan mitä hyvänsä tiedettä ja tulkinta jätetään Vatikaanille. Näin voidaan jatkaa iänikusta kirkko vastaan tiede -sotaa jättämällä kirkolle avoin kortti julistaa synniksi ja näin ollen paholaisen työksi ja harhaopiksi kaikki sellaiset tieteelliset tulokset, jotka eivät kirkonmiehiä miellytä.

Käytän itse tästä asiasta nimeä karisma. Se voi olla jotakin muutakin, muta tämä nimi kuvaa sitä minusta parhaiten.

Joillain on sitä, joillain ei. Tämä ei riipu mitenkään ulkonäöstä, älykkyydestä, tyylistä tai mistään muustakaan mitattavissa olevasta asiasta, mistä syystä se ansaitsee oman nimensä. Se ei ole mikään välttämätön juttu elämässä menestymisen kannalta, lähinnä se vaikuttaa käytettävissä olevaan keinovalikoimaan.

Minulla sitä on. Asian hyvä puoli on se, että minun ei tarvitse ikinä ponnistella tullakseni huomatuksi. Työyhteisössä yhdet pinnistelevät ja tekevät kamalasti työtä saadakseen ideansa esille ja äänensä kuuluviin. Minun ja muiden kaltaisteni ei tarvitse tehdä yhtään mitään muuta kuin mumista joku raakileen tasoinen ajatus ääneen, ja väki muistaa sen. Management-päivä, jolloin katsotaan 42 lyhyttä kalvosulkeista joka osa-alueilta, menevät pääsääntöisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta joidenkin tylsä show jää silti mieleen.

Uusien ihmisten seurassa ei tarvitse myöskään ponnistella tullakseen huomatuksi. Eikä ikinä tarvitse törmätä "joo, mehän tapasimme kuukausi sitten, mikäs sinun nimesi olikaan" -ilmiöön.

Tämä ominaisuus ei ole pelkästään hyvää tuova asia. Jos raitiovaunussa on rähjääjä, hän poimii joukosta aina minut, riippumatta siitä, kuinka paljon kulkuneuvossa on väkeä. Ja kun mikään teko ei tunnu jäävän yleisöltä huomaamatta, onnistun tekemään itsestäni idiootin sangen nopeasti jos teen tai sanon jotain tyhmää. Mikään ei unohdu, kaikki muistetaan. Ja kun valtaosa ihmisten jutuista on aika tyhmiä, kuten myös minun, sanomisissaan on syytä olla varovainen mikäli haluaa jättää itsestään jollain tavalla hyvän kuvan. Ja kun sanojeni varominen ei ole koskaan kuulunut hyveisiini, ihmiset sitten suhtautuvat minuun aika kaksijakoisesti. Osa pitää, osa ei voi sietää, välimuotoja ei hirveästi taida olla.

Mikä oikein on Suomen älymystö vai onko sitä? Ja jos on niin onko se tunnistettu oikein?

Itse en tiedä, mutta aina kun tarvitaan telkkariin joku lausumaan viisaita sanoja, paikalla on joku useimmiten lähinnä yliopistobyrokratiassa meritoitunut henkilö, joka nuorempien tapauksessa edustaa vihreitä ja vanhempien tapauksessa stalinisteja. Näillä ihmisillä voi hyvinkin olla näkemystä, en minä sitä kiistä. Mutta onko Suomessa foorumia, jossa kohtaisi erimielinen älymystö ja miettisi maailman menoa? Minusta tuntuu, että nyt erilaiset nykymenoa erittäin kriittisesti katsovat kokoontuvat yhdessä paikassa lähellä yliopistoja, ja nykymenossa mukana luovivat taas tuntuvat päätyvän lähinnä yritysmaailmaan.

Jotenkin minusta tuntuu, että muualla yhteiskunnallinen keskustelu on hieman avarampaa, koska eri mieltä olevat kohtaavat työpaikoilla, yliopistoilla ja julkisessa sanassa. Suomessa yritysmaailma isolta osin hiljentää viherpipertäjäpellet riippumatta siitä, mitä he sanovat, ja tiedotusvälineet ja yliopistot puolestaan lyttäävät uusliberaaleina pitämänsä eriävät mielipiteet. Keskustelu lokeroituu samanmielisten seuraan ja tämä tuskin on optimitilanne.

Meikäläisissä tiedotusvälineissä Venäjän vaaleja on arvosteltu, koska ne eivät ole demokraattiset, mikä sinänsä on aivan totta.

Venäjä ei kuitenkaan ole koskaan ollut demokratia eikä muutu sellaiseksi meidän elinaikanamme, joten asiassa ei pitäisi olla mitään yllättävää. Lähinnä Venäjällä valitaan jatkuvuuden ja muutoksen välillä, ja koska valtaosa kansasta on sitä mieltä, että Putin on hyvä tsaari, valtaosa äänestää jatkuvuuden puolesta, joten tuloksiakaan ei tarvitse väärentää, mikä toki onnistuisi jos kansa meinaisi äänestää väärin.

Kansainvälisesti lienee myöskin parempi, että Venäjää johtaa Putin, jolla on kontaktit niin itään kuin länteenkin ja jonka tapa tehdä asioita ja neuvotella on tuttu. Eurooppa ja länsikään ei halua Venäjältä demokratiaa vaan vakautta, ja nyt sitä on tarjolla ainakin lähitulevaisuudeksi. Muutaman vuoden tähtäintä pidemmälle Venäjän kaltaisen maan kehitystä on taasen turha yrittääkään ennustaa.

Suomessa en viitsinyt lajitella mitään jätteitä, koska olin aivan liian laiska siihen. Eestissä se ei olisi ollut edes mahdollista. Täällä asia on hoidettu minusta hieman fiksummin.

Täällä jätteelle on kolme kategoriaa: biojäte, kierrätettävä jäte ja muu. Biojätteelle on monissa taloissa keittiön lavuaarissa jätemylly, joka hienontaa sen ja moska häipyy putkia pitkin pois. Jos sellaista ei ole, pihassa on pönttö sitä varten. Kierrätettävää jätettä ei tarvitse lajitella muuten kuin että se on kierrätettävää. Vanhat lehdet, pahvilaatikot, peltipurkit, kaljapullot, muovipurkit ja kaikki muu kierrätykseen päätyvä laitetaan samaan pönttöön. Loppujäte pakataan mustiin säkkeihin, jotka saa viedä portinpieleen ulos joka toinen sunnuntai kello yhdeksän jälkeen illalla. Näin siis Greenwichissä, joka kaupungissa on omat säännöt.

Tässä on minusta hyvä keppi ja porkkana -ratkaisu. Kun sekajätettä ei saa edes viedä kotoaan mihinkään ulos muuten kuin kahden viikon välein, motiivi olla heittämättä haisevaa jätettä sekaan on olemassa. Toisaalta jätemylly on aika helppokäyttöinen jos sellainen sattuu olemaan (minulla ei ole), eli ei tarvitse edes nysvätä mitään vaan heittää tähteet viemäriin ja painaa nappia. Keittiössä on kaksi roskapönttöä. Toiseen sekajäte ja toiseen kaikki kierrätettävä, jota itse asiassa on valtaosa jätteestä täkäläisen tulkinnan mukaan. Ja kun sitä ei tarvitse lajitella itse, ainoa vaiva on tuo kahden roskapöntön malli. Kierrätysjätteenkin voi viedä pihalla olevaan lootaan koska hyvänsä jos pönttö täyttyy.

Näin ollen minun ei tarvitse lajitella muoveja, metalleja, lasia jne. erikseen vaan Joku Muu tekee sen minun puolestani. Tämän verran voin nähdä itsekin aivan mainiosti vaivaa, mutta en todellakaan rupea erottelemaan lasipurkkien peltikansia yhteen astiaan ja itse purkkia toiseen ja sitten viemään näitä johonkin kolmen kilometrin päässä olevaan kierrätyspisteeseen.

Hesari julkisti tänään halvan dollarin innoittamana hiukan hintavertailuja USA:n ja Suomen välillä ja paljasti sen, minkä jokainen hintoja seuraava on tiennyt jo ennestään.

Hesarin juttu kertoo kuitenkin vain puoli totuutta. USA on tietysti nyt poikkeuksellisen halpa peson kurssin takia, mutta lukijalle olisi ollut avartavaa nähdä samanlainen hintavertailu, jossa olisi ollut mukana USA:n lisäksi Singapore, Japani, Kiina/Hong Kong, Australia ja vaikkapa Argentiina. Samalla tuotelistaa olisi voinut hiukan laajentaa ottamalla sinne esimerkiksi mukaan musiikkia, elokuvia ja kirjoja. Tai oikeastaan mitä hyvänsä helposti liikkuvaa tavaraa.

Maailmaan on syntynyt kaksi ja puoli hintavyöhykettä. USA on se alimmainen puolikas, lähinnä johtuen valuuttakursseista. Lähellä USA:n hintoja ollaan oikeastaan kaikkialla muualla maailmassa, paitsi Euroopassa. Eurooppa on täysin oma hinnoitteluvyöhykkeensä, jossa kuluttajilta riistetään tuotteesta riippuen 20-100% enemmän täsmälleen samasta tavarasta kuin missään muualla maailmassa. Tämä ei johdu millään tavoin valuuttakursseista vaan siitä, että Euroopassa on totuttu maksamaan kaikesta helvetin paljon ja kun markkina on edelleen pirstaleinen, mitään hintakilpailua ei ole syntynyt. Kun lisäksi ihana EU:mme on enemmän huolissaan valtioiden verotulojen riittävyydestä kuin ostovoimaisista kuluttajista, se ei tee mitään tätä muinaista asetelmaa horjuttavaa vaikka voisikin.

EU voisi tehdä vaikka mitä: nostaa verovapaan tuonnin rajaa nykyisestä naurettavasta 175 eurosta 4200 euroon, jotta ihmisten kannattaisi ihan "laillisestikin" tehdä matkoja ostamaan kallista tavaraa muualta ja yksi ulkomaille lähtevä voisi tuoda ipodit ja leffat kymmenelle kaverillekin. Toisekseen, EU voisi vapauttaa verkkokaupan, mukaanlukien EU:n ulkopuolelta tuleva, arvonlisäverosta ja tulleista ainakin alle 4200 euron ostosten tapauksessa. Kolmanneksi, EU voisi julistaa alueellaan pätemättömäksi kaikki sellaiset sopimukset, jotka antavat tukkukauppiaille tai jälleenmyyjille oikeuden myydä tuotteita tai palveluja vain osassa EU:ta. Nyt varsinkin tekijänoikeuksien alainen materiaali on kaikennäköisten epämääräisten sopimusteknisten rajoitusten piirissä, jotta EU:n sisälläkään ei synny mitään kilpailua.

EU ei tee mitään koska siltä puuttuu motiivi. Riistoa harrastavat tukut ja kaupustelijat eivät tee mitään, koska heiltäkin puuttuu motiivi. Ehdotan, että rupeamme motivoimaan näitä jälkimmäisiä. Mitä enemmän bisnestä siirtyy EU:n ulkopuolisiin verkkokauppoihin, sitä nopeammin nämä käenpoikaset ymmärtävät, että globaalissa maailmassa ei voi olla Eurooppa-saareketta, jossa persaukisilta ihmisiltä nyhdetään kaksinkertaisia hintoja vain siksi kun niin on aina ennenkin tehty. Itse olen yrittänyt ostaa EU:n ulkopuolelta kaiken minkä vain järkevästi ostamaan pystyn.

Hörökorvat ovat maksaneet sata tonnia ilmiantajalle saadakseen tiedot niistä briteistä, joiden rahoja makaa liechtensteinilaisissa pankeissa.

Ilmiantaminen sinänsä on vastenmielinen tapa, johon syyllistyvät pitäisi rangaistukseksi nimittää kepun puoluesihteereiksi. Tästä asiasta en niin osaa sanoa, koska siinä on liikkunut rahaa. Epäilemättä viekkaudella ja vääryydellä hankittua tietoa, mutta jos näin saa keikattua sen verran isot rahat, että voi muuttaa loppuiäkseen piiloon johonkin sellaiseen paikkaan, jossa kukaan ei tunnista halpa-arvoiseksi ilmiantajaksi ja on valmis tämän siirron tekemään, mikäpä minä olen tätä arvostelemaan.

Sitä en sitten tiedä, mitä tästä seuraa. Muutama rötösherra joutuu tietysti maksamaan hiukan veroja, mutta kuka ne lopulta maksaa? Jos ne kaatuvat pankin asiakkaiden piikkiin, Liechtensteinin maine pankkimaana on mennyt kymmeniksi vuosiksi. Kukaan ei enää viitsi laittaa rahojaan valtioon, josta niitä vuodetaan taskurahakorvausta vastaan viranomaisille. Voi hyvin olla, että pankit tekevät lopulta kaikessa hiljaisuudessa diilejä avainasiakkaidensa kanssa ja maksavat nämä verot siksi, koska niiden oma valvonta on pettänyt mennessään palkkaamaan mätämunan riveihinsä ja päästäessään hänet käsiksi arkaluontoisiin tietoihin.

Minulla ei ole verissä rötösherranjahtaamisgeeniä, ja pidän tässä tapauksessa hyvinkin arveluttavana sitä, että valtiot ovat lähteneet tälle tielle. Niillä on virkavalta jahtaamassa rosvoja, mutta lienee päivänselvää kaikille, että tietoja myyneellä henkilöllä ei oikeasti olisi ollut oikeutta myydä näitä tietoja. Nyt siis tarkoitus on pyhittänyt keinot, ja rikoksella hankitusta materiaalista ollaan valmiita jopa maksamaan. Minä en oikein osaa arvostaa valtiovaltaa, jonka oma moraali on sen verran matala, että se kykenee tällaiseenkin temppuun.

Hiilidioksidipäästöt ovat päivän sana.

Minä en tiedä, kuinka paljon ne vaikuttavat ilmaston lämpenemiseen enkä edes sitä, onko ilmasto lämmennyt merkittävästi yleistä pitkän ajan trendiä vastaan. Tiedän kuitenkin sen, että vähemmän tupruttelu on parempi kuin enemmän tupruttelu riippumatta siitä, mitä tuprutetaan, joten en vastusta pyrkimyksiä vähentää hiilidioksidipäästöjä.

Onko kukaan tutkinut asiaa siltä kantilta, paljonko maapallo lämpenee hiilidioksidin takia ja paljonko siksi, että muutamme lämmöksi paljon sellaisia asioita, joiden ei olisi ikinä lämmöksi pitänyt muuttuakaan? Tätäkään en tiedä, mutta olen itse asiaa miettinyt. Varmasti hiilidioksidin lämpöä sitova vaikutus on totta, mutta jos ilmasto lämpenee, onko syyllinen tuo parjattu hengitysilman sivutuote vai se, että vain luomme lämpöä paljon enemmän kuin ennen?

Yllättävän monet energianlähteet muuttavat lämmöksi jotakin, jonka ei olisi pitänyt ikinä muuttua lämmöksi. Maassa makaava uraani ei tee muuta kuin makaa maassa, mutta kun sitä käytetään veden keittämiseen, syntyy "ylimääräistä" lämpöä. Myös uusiutuviksi ja megavihreiksi julistetut energiamuodot saattavat syyllistyä aivan samaan. Jos aurinkopaneeli ei keräisi mustalla pinnallaan valoa, paljonko siitä heijastuisi takaisin avaruuteen eikä jäisi maata lämmittämään? Vesivoimassa muutamme korkeuspotentiaalia lämpöenergiaksi, mutta tapahtuisiko niin valjastamattomassa koskessa? Tästä kohtaa en ole aivan varma vähäisillä fysiikan lahjoillani, vai muuttuuko tuo potentiaali kitkan kautta lämpöenergiaksi kuitenkin? Vuorovesienergia ei ole meilläpäin kova juttu eikä monessa muussakaan paikassa, mutta sitä koskee sama kuin vesivoimaa. Tuulivoima saanee ainoana puhtaat paperit kaltaiseltani amatööriltä.

Eli korjaammeko nyt oikeaa asiaa hiilidioksidin kanssa vai onko ongelma aivan toisaalla, ja kun hiilidioksidi on kalliilla ratkaistu, mitään ei tapahtunutkaan? Onko oikea ratkaisu sittenkin muuttaa maakuoppaan syömään jäkälää? Tietääkö joku? Asian tietäminen kiinnostaisi minua sikäli, etten viitsisi kaataa miljardeja kankkulan kaivoon jos sillä ei ole mitään vaikutusta.

Yhdistän tässä kaksi asiaa, joita olen ehkä sivunnut aikaisemminkin.

Läntisissä yhteiskunnissa ollaan otettu ihmeellisiä tiikerinloikkia kohti maailmaa, jossa on vain yksi ainoa oikea sallittu totuus jostain asiasta. Minä kutsun tällaista siirtymäksi kohti fasismia. Emme kuitenkaan ole huomaavinamme mitään. Valtiovallan taholta on otettu jotain keppihevosia (terrorismi ja lapsiporno), joiden torjumisen varjolla on lupa tehdä aivan mitä hyvänsä sääntöjä ja kieltoja ja rajoituksia. Jos joku ei kannata näitä rajoituksia, hän kannattaa terrorismia ja lapsipornoa. Yllättäen ja vahingossa olemme luoneet ison kasan asioita, joista ei ole enää lupa olla kuin yhtä mieltä. Toinen fasismin lähde on punavihreä uusvasemmistolaisuus. Vielä toistaiseksi ei ole ihan täydellinen poliittinen itsemurha esittää soraääniä siitä, onko kaikki nysväys tarpeellista jos sillä väitetään torjuttavan ilmastonmuutosta. Maahanmuuttoa islamilaisista maista ei ole enää oikein lupa vastustaa ilman natsi- ja rasistikortin heilahdusta. Hyvinvointivaltio on ollut meilläpäin yhden totuuden asemassa aina.

Se, että käytännössä ei ole ilman kasvojensa menettämistä mahdollista tuoda keskusteltavaksi erilaisia näkökantoja vaan on lupa ainoastaan toistaa virallisen totuuden mukaisia uskonkappaleita, on ainakin minun mielestäni sangen pelottavaa ja huolestuttavaa. Kaikki esitetyt asiat minkään teeman ympäriltä eivät ole hyviä tai kannatettavia, mutta niiden esittäminen on hyvä ja kannatettava asia. Niitä kuuluu kuunnella ja jos joku ehdottaa typeryyksiä, muut voivat perustella sangen vaivatta, miksi ehdotukset ovat huonoja. USA:n korkein oikeus linjasi Larry Flynt -jutussa 1980-luvun loppupuolella, ettei ole olemassa "oikeaa" ja "väärää" ajatusta, joten valtio ei tästä syystä saa kieltää ajatusten julkaisemista vain siksi, että joku ei pidä siitä. Tästä on siinäkin valtiossa valuttu kauaksi. Meillä siellä ei ole koskaan oikeastaan oltukaan.

Sellaisissakin maissa, joissa ei ole kovin mahdollista poliittisen koneiston kautta saada eriäviä mielipiteitä kuuluviin, kulttuuriväellä on aina ollut pienimuotoinen vapaalippu osoittaa ongelmia ja tehdä hölmöstä nykymenosta pilkkaa. Tällä hetkellä tätä ilmennetään USA:ssa elokuvateollisuudessa, jossa vastustetaan valtion terrorismijahtifasismia sangen avoimesti. Punavihreää fasismia ei sen sijaan vastusta kukaan, varsinkaan Suomessa. Suomessa elokuvateollisuus ei ole kaksista, mutta teattereja meillä riittää. Niissä kuitenkin tunnutaan ottavan kantaa talvisotaan, punakapinaan, naisen asemaan, lesbojen asemaan, maahanmuuttajien asemaan jne. mutta varsinaiset ongelmateemat kierretään kaukaa muistelemalla sitä, miten kaltoin punikkeja kohdeltiin 90 vuotta sitten.

Tämä taas johtuu siitä, että kulttuuriväki Suomessa on viime vuosikymmenet ollut täydellisesti vasemmalle vinksallaan. 60- ja 70-luvuilla ne olivat stallareita, nyt vuorossa ovat heidän opetuslapsensa, jotka punoittavat ja vihertävät. Ei heillä ole mitään intressiä ryhtyä vastustamaan sitä fasismia, jota heidän kannattamansa poliittiset aatteet pikku hiljaa vyöryttävät kaikkea hyvää lupaillen.

Nykyajan soraäänet kuullaan sitten erinäköisissä blogeissa. Kaupallinen media ei ole kiinnostunut neekereitä, rättipäitä, poliittista korrektiutta, riistoverotusvaltiota ja telaketjufeminismiä pontevasti vastustavien tavallisten ihmisten mielipiteistä, varsinkin jos nämä tavalliset ihmiset eivät ehdota maakuoppaan muuttamista ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Kulttuuriväki ei ota kantaa mihinkään, koska rähmällään ollessa ei pahemmin tunnu huomaavan, mitä ympärillä tapahtuu, joten voidaan keskittyä 40 vuotta vanhan herraviharetoriikan toistamiseen.

Olen pitänyt tässä mäkin ruudulla nyt pari päivää auki The Hits-musiikkikanavaa siinä toivossa, että saisin jonkunnäköisen käsityksen nykymusiikista ja siitä, onko siellä mitään ostamisen arvoista.

Yhtä Kylie Minoguen performanssia lukuunottamatta nykypoppia näemmä kuuluu laulaa esittäjän kansallisuuteen ja ihonväriin katsomatta jollain kummallisella rap-neekeriaksentilla. Tässä aksentissa th-äännettä ei ole olemassakaan, siihen sisältyy kosolti ihmeellistä mouruamista, sanojen painot ovat aivan missä sattuu ja sanojen loput niellään tai täytetään h-kirjaimilla. Minulla on vaikeuksia saada paikoittain mitään selvää tuosta mongerruksesta, mikä ei toisaalta tarkoita sitä, että olisin missannut kovinkaan paljon.

Tätä kuunnellessa tulee kovin ikävä Pet shop boysiä.

Mietin päissäni asioita, ja valtioita, joissa olen viettänyt eniten aikaa. Jätän tässä pois ne maat, joissa olen asunut tai asun nyt. Lista oli aika yllättävä.

Etelä-Afrikka
Singapore
Malesia
Ruotsi
USA
Saksa

Saksan asemaa pitää kohentaa, sillä herrasmies viihtyy Saksassa.

Sitä ei nyt sitten saa tuoda EU:hun kun brasilialaiset tuottajat eivät täytä "laatuvaatimuksia".

Mistä näissä vaatimuksissa oikein on kysymys? Vai onko kyse oikeasti piilotukiaisesta ranskalaisille lehmille? Kun brasilialainen maistuu kuluttajille hintansa, makunsa, kokonsa ja koostumuksensa puolesta, on eu-pihvilihan markkinoilla ollut ongelma. Ovatko nuo laatuvaatimukset nyt siis jotain oikeita laatuongelmia vai onko vedetty pakasta jotakin sellaisia vaatimuksia, joita kukaan ei Brasiliassa edes voi oikein täyttää ilman kohtuuttomia byrokratia-, konsultointi- ja sertifiointikuluja? Vai onko lihan laatu romahtanut? Viimeksi kuukausi sitten kun brasilialaista lihaa ostin, se oli sangen maittavaa.

Yritin tänään tilata British Telecomilta puhelinlinjaa kämppääni. Tuossa maassa puhelinlinja pitää olla, että sen päälle saa nettitöpselin, vaikka koko linjaan ei ikinä laittaisi edes puhelinta kiinni.

Netissä homma ei onnistunut, koska olin asunut kyseisessä osoitteessa liian vähän aikaa. Joten soitto asiakaspalveluun. Sain annettua sinne osoitteen ja nimen ja vanhan puhelinnumeron, joka siihen kämppään on aikaisemmin ollut kytkettynä. Ongelma tuli kuitenkin yhteystietojen kohdalla. Niiden hieno atk-systeemi ei suostu ottamaan tilausta vastaan, jos siellä ei ole puhelinnumeroa yhteystietona. Toisaalta niiden käyttöliittymä ei anna syöttää sinne kuin brittiläisiä lankapuhelinnumeroita. Joten siis pystyäkseen tilaamaan uuden linjan BT:ltä, pitää olla BT:n linja, jonka numeron sinne voi antaa yhteystiedoiksi. Yrittävät nyt tehdä jotain jollain keksityllä numerolla, mutta epäilen, että siitä ei tule mitään.

Taannoin lentokentällä sain seurata jälleen kerran läheltä, miten ihmiset käyttäytyvät kun lentoja peruutetaan tai ne ovat tukevasti myöhässä.

Ensimmäinen ryhmä räyhää ja aukoo päätään minkä kerkiää. Kovaäänistä mesoamista ja palveluskunnan haukkumista. Sen katsominen nolottaa ja koko touhu vaikuttaa jokseenkin moukkamaiselta. Toisinaan nämä saavat tahtonsa läpi, useammin kuitenkaan eivät. Toinen ryhmä käyttäytyy juuri ja juuri korrektisti, mutta ei ole valmis antamaan periksi mistään asiasta tuumaakaan "minua ei kiinnosta miten asia järjestyy kunhan se järjestyy". Jos asia on järjestettävissä, nämä yleensä onnistuvat asiansa järjestämään aika hyvin, sillä jämäkkyydellä yleensä saa aikaan tuloksia. Mutta jos yhtälö on mahdoton, heitä ei sitten lopulta erota ensimmäisestä ryhmästä mikään. Ja jono kerääntyy taakse kun nämä eivät suostu uskomaan tosiasioita esimerkiksi aikatauluista tai siitä, paljonko kello on.

Olen kuulunut noihin ryhmiin vain harvoin jos koskaan. Itse olen saanut kerrassaan erinomaista palvelua poikkeustilanteissa myös toisella tavalla. Kun esimerkiksi joku lento on peruutettu, en viitsi hyökätä sinne selvittelytiskeille ensimmäisenä vaan annan rähisijöiden mennä ensin. Niiden jälkeen siellä on tiskillä elämäänsä ja duuniinsa kyllästynyt virkailija, joka mielellään losauttelisi siitä jonosta pahimmat räyhääjät pumppuhaulikolla päreiksi jos se ei laskisi bonuksia.

Itse olen mennyt sinne hymyillen ja kertonut, että minulla on tällainen juttu, voisikohan tälle tehdä mitään. En turhaan viitsi huutaa ihmisille, jotka eivät ole edes etäisesti syyllisiä yhtään mihinkään henkilökohtaisesti. Sitten kun sanotaan, että tänää ei kyllä nyt onnistu kun lentoja ei enää mene, sanon yleensä jotain tyyliin "no ei se mitään. Sellaista sattuu eikä tässä nyt niin kiire olekaan. Koskas sitten pääsisi?". Olen huomannut, että henkilökunta on mielellään avulias sellaiselle, joka ei tuossa tilanteessa rähjää kuin kiiluvasilmäinen hullu. Poikkeuksetta olen saanut asian järjestymään juuri niin hyvin kuin se voi järjestyä. Pääsen ensimmäisellä lennolla liikkeelle ja maagisesti tuollaisissa tilanteissa usein jaettavat upgradet ja muu ekstra osuvat kohdalle.

Rähjääjä kyllä pääsee ensimmäiselle lennolle, mutta peräpenkkiin kolmen koliikkisen kersan väliin. Herrasmiesmäisesti ja sivistyneesti käyttäytyvä taas saa sen vapaana olevan bisnesluokan paikan, ja lisäksi kaikille asianosaisille jää hyvä mieli.

Afrikassa osataan taas kusta omaan pakkiin. Tällä hetkellä Keniassa, joka on ollut vuosikymmenet itäisen Afrikan stabiili valtio. Stabiliteetti on ollut hyvä bisnes niin turismin kuin kansainvälisten yritysten konttorienkin takia. Kun rähinää jatketaan vielä vähän aikaa, tämä bisnes pakkaa kamansa ja häipyy Etelä-Afrikkaan, joka on kaukana, mutta jossa on vaikea päästä hengestään.

Luin tänään Financial Timesiä, ja siellä joku älykkö oli jo tullut siihen tulokseen, että tuokin rettelö on eurooppalaisten syytä ja että Eurooppa saa taas harrastaa itsetutkiskelua. Minulle ei oikein avautunut, millä tavalla asia oli eurooppalaisten vika, mutta liekö tuolla niin väliksikään. Maailman ikävät asiat ovat eurooppalaisten syytä paitsi jos niistä voidaan syyttää amerikkalaista imperialismia, ja kummassakin tapauksessa tarvitaan eurooppalaista rahaa asioiden korjaamiseksi ja aneiden ostamiseksi. Epäilen, että Kenia ei muodosta tässä asiassa poikkeusta.

Mieleen tuli juurikin äsken yksi äärimmäisen uhanalainen korkeakulttuurin muoto. Nimittäin aivan tavalliset korttipelit.

En tarkoita tv-kameroiden edessä pelattavia uhkapelejä enkä myöskään erinäköisiä hyvin markkinoituja keräilykorttipelejä. Mutta on jotenkin vaikea kuvitella, että windows- ja playstation-sukupolvista kovinkaan moni osaisi pelata huutopussia, tuppea tai canastaa. Bridge ehkä pysyy jotenkin hengissä lähinnä siksi, että se on jonkunnäköinen kilpapeli ja vaikka seurat lienevät keski-iältään aika korkeita, pelillä on silti toivoa. 80-luvun puolessavälissä tietokonepelit olivat yksin pelattavia c64-pelejä, joten jos kaverien kanssa pelasimme jotakin, pelasimme korttia. Jokusenkin kerran tuli läiskittyä canastaa suunnilleen yön läpi välillä saunassa ja nakkikioskilla käyden.

En minä sano, että nykyiset pelit ja harrasteet ovat huonompia. Mutta hiukan taktista tai psykologista silmää vaativat korttipelit ovat hieno laji nekin ja on tavallaan aika harmi, ettei niille riitä enää aikaa sähköisen viihteen aikakautena.

Olen tällä palstalla pitäytynyt parisuhdevinkkien antamisesta, sillä jokainen minut tunteva tietää, ettei minun neuvoillani pitkälle pötkitä.

Iltalehden ilopilleri Raili Nurvala kuitenkin tarttuu Saarela-Karpela-minkälie eroon ja pohtii syitä uranaisen liiton hajoamiseen. Listalle ovat päässeet ns. tavalliset epäillyt. Naiset tekevät kaikki kotityöt ja miehet, nuo siat, eivät tee mitään. Lisäksi on yhteiskunnan painetta. Ja miehet, nuo siat, eivät kenties oikein siedä paremmin tienaavaa vaimoa. Tämä marina on kuultu ennenkin, mutta pitääköhän tämä potaska paikkansa? Kun mietin omia tuttujani, oikeastaan useimmat miehet jäisivät mielellään kotiin lasten kanssa jos vaimo tienaisi rahat. Näiden yksittäisten esimerkkien valossa kulttuurimme kestää nykyään tämän mainiosti tai ainakin näiden miesten itsetunto.

Tarjoan tähän toisenkin selityksen, joka on malliltaan sellainen, että sitä on turhaa odottaa Nurvalan teksteistä. Voisiko kyse olla siitä, että Cosmopolitaninsa ja muut vastaavat aviisit, Sinkkuelämän ja ns. vapaa ja itsenäinen nainen -asenteen sisäistäneet eukot vain ovat tottuneet siihen, että aina kun parisuhteessa joku asia hiukan tökkii, silloin kuuluu lähteä lätkimään? Sillä se on emansipoituneen naisen velvollisuus ja miehen vaihtaminen parempaan nyt muutenkin pitäisi tehdä parin vuoden välein? Minä en tiedä, mutta kun eron vireillepanijat ovat lähes aina juuri nämä uranaiset itse eivätkä ne heidän puolisonsa jotka eivät mukamas uraa kestä, on Nurvalan virallinen litania ainakin lupa kyseenalaistaa.

Minä itse pitäisin uranaista jokseenkin täydellisenä kumppanina. Minulla on todennäköisesti taas joskus kohta oma urani, josta maksetaan tyydyttävästi, ja hänellä olisi omansa, josta maksetaan kenties vieläkin enemmän. Rahaa siis pukkaa ovista ja ikkunoista, joten missään vaiheessa ei tarvitse venyttää penniä ja kaikki mundäänit kodinhoidolliset työt voi ulkoistaa palveluskunnalle, jolloin niitä ei tarvitse tehdä kummankaan. Itse voi keskittyä vapaa-ajalla lähinnä elämiseen eikä käytävän lakaisuun, ja kun vapaa-aikaa on rajallinen määrä ja kummallakin vuoron perään menoa töiden ja niitä liippaavien takia, toiselle jää aikaa harrastaa omiakin asioita eikä ajauduta "kaikki pitää tehdä yhdessä ja jos ei homma maistu yhdessä, sitä ei tehdä ollenkaan" -kurimukseen. Jos jompi kumpi haluaa pitää välivuoden tai edes puolikkaan, se on taloudellisesti mahdollista koska hyvänsä.

Mikä tekee tuosta sellaisen painajaisen, että miehet haluavat siitä väkisin eroon?

Tilasin englanninkielisen virkatodistuksen Albertinkadun seurakunnasta kehitysmaan byrokratiaa varten. Sainkin sellaisen ja mukana tuli lasku summalle 3,70. Mukana tuli kuitenkin myös tällainen sekä palautuskuori:

Maksoin asianmukaisesti laskun. Vasta jälkeenpäin tuli mieleen, että minullahan olisi ollut tuossa apinavaluuttaröykkiössäni muunmuassa Laosin kipejä, Sri Lankan rupioita, Korean woneja ja Egyptin puntia. Siinä olisi ollut onnea ja iloa jollekulle 3,70:n edestä huomattavasti enemmän.

Urakka on nyt sitten (ilmeisesti) suoritettu.

Aluksi oli tosin sangen pykivää. Kävin parissa pankissa. Molempien web-sivuilla annettiin ymmärtää, että edistys on edistynyt aivan mahdottomia määriä ja nykyään pankkitilin voisi avata myös ilman osoitetta Englannissa. Tämä onkin totta. Ongelma on vain se, että siltikin pitää olla "address verification" eli joku virallinen kuponki, jossa on osoite. Joissain barbaarivaltioiden ajokorteissa ja henkilöllisyystodistuksissa lukee osoite, ja nämä kuulemma kelpaisivat. Kun ei lue, kelpaisi myös kotiosoitteeseeni lähetetty tunnetun luottokorttiyhtiön tms. lasku, joka on englannin kielellä. Minulla oli mukana amex-lasku, joka oli suomeksi ja ruotsiksi kuten suomalaisissa amexeissa tuppaa lasku olemaan. Se ei kelvannut.

Kysyin, että ettekö tunnista amexin logoa ja tätä pomminvarmaksi amex-laskuksi. "Juu, tunnistamme, mutta se ei ole englanniksi ja paperin pitää olla englanniksi". Minä ihmettelin, mistä ihmeestä minä sellaisen voisin edes saada, sillä Suomessa puhutaan suomea, ei englantia. Pankkivirkailija totesi "Sir, se on teidän ongelmanne, ei meidän", minkä jälkeen kävelin vain ulos kun totesin, että tätä on aivan turhaa jatkaa. Ja sitä paitsi en edes haluaisi tuollaisen pankin asiakkaaksi. Tämä pankki oli HSBC, joka mainostaa olevansa maailmanlaajuinen hyvän palvelun paikallispankki. Heidän Canary Wharfin konttorinsa ei liene ollut ihan sloganien tasalla. Toinen kokeilemani oli National Westminster, siellä tulos oli täsmällleen sama mutta hiukan ystävällisemmässä paketissa.

Kuulin sitten, että Danske bankin omistama Ulsterissa toimiva Northern bank on perustanut juuri kolme viikkoa sitten konttorin Lontooseen lähinnä erisorttisia ekspatteja varten. Soitin Danskessa tutulle ja sitten alkoikin tapahtua. Sieltä soitti perjantaiaamuna heebo ja sanoi että no problemo, mutta tarvitsemme tänne kopion passista koska Hänen Majesteettinsa laki vaatii niin. Kysyi, voisinko ottaa passista kopion, käydä vahvistamassa sen jossain helkkarin notaarissa ja lähettää sitten DHL:llä heille. Sanoin, että voin tietysti tehdä sen, mutta koska olen Lontoossa, voin tietysti vain tulla käymään puolen tunnin päästä. Näin tapahtui.

Nyt olen sitten tuon konttorin asiakas numero 1.

Huomenna pitäisi lähteä Lontooseen tutkimaan, miten pankkitilin avaaminen onnistuu kehitysmaissa. Nykyään se ei kuulemma ole enää ihan toivoton homma, mutta saapa nähdä suostuuko kukaan antamaan esimerkiksi shekkivihkoa tai luottokorttia, että tilillä tekee ylipäätään mitään.

Ja päivityksiä taas sieltä kotiuduttuani.

Pari British Airwaysin kuponkia oli mätänemässä käsiin ja siltä varalta, että helmikuussa on aikaa, varasin itselleni lipun Etelä-Afrikkaan. Lontoo-Johannesburg // Kapkaupunki-Lontoo. Lentokenttäveroja oli 280 euroa. Kaksi vuotta sitten tein saman reissun, silloin vähän pidemmän kaavan mukaan Helsinki-Lontoo-Buurien maa-Lontoo-Helsinki ja selvisin satasella. Olen lennellyt Lontooseen Helsingistä sangen usein viime vuosina ja verot nousevat kaksi kertaa vuodessa, kolme parhaassa.

Lentokenttäveroista on tullut sietämätön riistomomentti, jossa luonnollista monopolia käytetään lypsämiseen. Vaihtoehtoja ei ole, joten pitää maksaa. Ymmärtäisin etäisesti, että lentoyhtiöt haluaisivat korottaa hintojaan kun bisnes ei ole erityisen voitollista. Ja ymmärrän vaikken hyväksykään, että lentoliikenteelle saatettaisiin keksiä jotain polttoaineveroja. Mutta pelkällä lentokentällä ihmisten kuppaaminen haisee kuin kaappiin unohtunut toissaviikkoinen kala. Tällä rahalla ei ole mitään ylevää tarkoitusta. Ja vaikka kulut ovatkin nousseet ja kohtuulliset korotukset lentokenttien maksuihin olisivat täysin ymmärrettäviä, maksujen kymmenkertaistuminen kymmenessä vuodessa ei selity millään yleisillä kustannuspaineilla vaan kyseessä on puhdasoppinen huijaus.

Näistä asioista ei vain voi valittaa mihinkään kun ketään ei kiinnosta. Ja valittajalle vain sanottaisiin, että tällainenko ympäristön vihollinen sinä olet. Lentokenttäriistämisellä ei ole mitään tekemistä ympäristön kanssa, mutta ympäristöä voi nykyään käyttää hanttipakasta vedettynä perusteluna selittämään aivan mitä hyvänsä idiotiaa, johon kuuluu rahan kippaaminen ihmisiltä valtiolle tai niitä lähellä oleville.

J. Karjalainen kertoo tulleensa kaltoin kohdelluksi USA:ssa. Ja lehtineekerit tarttuivat tarinaan.

Vikaa tietysti olikin, mutta Karjalaisen olisi pitänyt katsoa omaan tai managerinsa peiliin eikä vaahdota hirveästi siitä, että vaikutti epäilyttävältä. Kirjoitin pari kuukautta sitten siitä, että passintarkastukset ovat taitolaji ja niihin ei ole mitään syytä juuttua puolta minuuttia pidemmäksi aikaa. En tosin älynnyt jutussa aloittaa siitä, että ensimmäinen homma on ottaa selvää, mitä papereita oikein tarvitaan ja hommata kyseiset kupongit.

Mitä hemmettiä tuossa maassa oikein tapahtuu? Maailma on toki usein sellainen miltä se näyttää, mutta miksi asiasta ei puhuta juurikaan ja eturivin poliitikot eivät ole mitenkään erityisen huolissaan siitä, että maa on siirtynyt demokratian keinoin diktatuuriksi?

Venezuela näyttää olevan täydellisessä Etelä-Amerikka -kierteessä: valtaan nousee vasemmistolainen presidentti köyhien tuella. Presidentti aloittaa sosialisoinnit. Sen jälkeen presidentin valtaoikeuksia laajennetaan ja oppositio kielletään tai sen toimintaa hankaloitetaan. Diktaattorin komennossa maan talous romahtaa ja seuraa hyperinflaatio. Sitten seuraa sotilasvallankaappaus. Seuraava askel on oikeistoterrori ja vasemmiston vainoaminen ja omaisuuden myyminen pilkkahintaan amerikkalaisille. Sen jälkeen saadaan taas vaaleilla valittu vasemmistolainen presidentti köyhien tuella.

Venezuela näyttäisi olevan nyt tuossa vaiheessa, jossa odotellaan diktaattorin komennossa talouden romahtamista. Tämä tapahtuu heti kun öljybisnes alkaa yskiä joko hintojen laskun tai hurrikaanin jäljiltä.

Läntisen maailman intelligentsia ja poliitikot sen sijaan ovat huomattavan vaitonaisia asiasta. Lehdet kyllä kertovat, mitä maassa tapahtuu, mutta kukaan ei tunnu välittävän. Jotenkin haiskahtaa siltä, että aktiivisella ja värikkäällä USA:n arvostelulla saa edelleen sen verran pluspisteitä, että harmittomat pikkujutut kuten yksinvalta ja opposition vainoaminen eivät kuitenkaan paina vaakakupissa juurikaan.

Läntistä Eurooppaa kauemmaksi matkustavalla on syytä olla matkavakuutus. Niissä on kuitenkin hemmetisti eroja ja kun selaa minkä hyvänsä pakasta vedetyn matkavakuutuksen ehtoja, todennäköinen analyysi on kiteytettynä "vakuutus on voimassa paitsi jos sattuu vahinko ja et ollut vahingon sattuessa seuramatkan possujuhlissa ja lisäksi selvin päin". Omatoimimatkailija ja vähänkin rannalla lojumista ihmeellisempien aktiviteettien harrastaja löytää kaikennäköisiä rajoittavia ehtoja, joista ei moni ole edes tietoinen ennen kuin sattuu vahinko.

Tyypillisesti kaikki "vaaralliset" aktiviteetit on rajattu pois vakuutuksista, vaikka mieli tekisi sanoa, että koralliriutalla laitteet selässä sukeltavalle sattuu ja tapahtuu huomattavasti vähemmän korvattavia vahinkoja kuin sellaisille, jotka istuvat rantakohteen baarissa juomassa rommikolaa kaksi viikkoa putkeen. On tietenkin päivänselvää, että kaikennäköinen eläimiin liittyvä on myös suljettu pois. Ymmärrän, että monikaan vakuutus ei viitsi korvata sarvikuonolla ratsastamisesta sattuneita juttuja, mutta se, että laittaa lapsensa aasin selkään ja joku taluttaa otusta kaksi kertaa kentän ympäri, ei mielestäni ole vielä mikään kovinkaan riskialtis ja halveksuttava homma. Monissa vakuutuksissa vakuutus lakkaa olemasta voimassa kolmen ja puolen kilsan korkeudessa, joten esimerkiksi Bolivian pääkaupunkiin La Paziin tutustuminen muuttuu vakuutuksen vinkkelistä hengenvaaralliseksi vuorikiipeilyksi.

Luottokorteissa on usein kohtuullisen hyviä vakuutuksia, mutta niissä on ongelmana niiden voimassaolo. Niissä on useimmissa ehtona, että matka pitää maksaa luottokortilla. Tämä on pässinlihaa niille, jotka lähtevät seuramatkalle ja maksavat kortilla kaiken kotimaisessa matkatoimistossa. Yritin selvittää eräältä korttiyhtiöltä ja heidän käyttämältään vakuutusyhtiöltä, miten vakuutus on voimassa silloin kun ostan Helsingistä lentolipun Nairobiin ja paluun Kapkaupungista a siirryn paikallisilla junilla tuon välin omaa tahtiani. Ei jotain Sambian sisäisiä junalippuja voi ostaa luottokortilla, ja sekä vakuutusyhtiön että korttiyhtiön pitkään harkittu lauselma oli "emme tiedä onko vakuutus voimassa". Kun nekään eivät tiedä, mistä minä voisin tietää? Näiden varaan ei omatoimimatkailija voi välttämättä laskea paljoakaan.

Mainostamisen arvoisia eteen osuneita korttivakuutuksia ovat Ålandsbankenin visa goldin kylkiäisenä tuleva vakuutus ja American Expressin platinakorttivakuutus. Ålandsbankenin vakuutuksessa saa lipun ostaa millä lystää eikä se vaikuta vakuutuksen ja lisäksi vakuutus korvaa hammashoitokuluja jos lohkaisee hampaansa, ja monissa nämä on rajoitettu ulkopuolelle. American expressin platinakortti on älyttömän kallis, mutta matkavakuutus on paras, mitä minä olen nähnyt. Ei oikeastaan mitään voimassaolon rajoituksia. Korvaa myös erilaisia aktiviteetteja. Korvaa matkatavaran myöhästymistä avokätisesti. Toimii super-CDW:nä autoa vuokrattaessa joten vuokraamosta ei tarvitse ottaa mitään vakuutuksia, ja tässä säästää selvää rahaa.

Viroon muutettuani minulle tuli ongelmaksi matkatavaravakuutus. Mukanani on normaalin matkalaukun lisäksi reppu, jossa on kannettava sekä järjestelmäkamera + optiikkaa. Repun arvo on kymppitonnin luokkaa. Melkein kaikissa vakuutuksissa Suomessakin tavaran korvaussummaa on rajoitettu paljon alemmas ja lisäksi yksittäiselle esineelle on vielä lisärajoituksia, ja kaikki tulkitsevat kameralaukun yhdeksi esineeksi. Virossa paras löytämäni matkatavarakorvaus oli hulppeat 200 euroa. Sain sitten IFin kautta itselleni järkättyä rahtivakuutuksesta räätälöidyn vakuutuksen, joka juuri meni vanhaksi ja sain sen uusimisesta paperit juuri äsken postissa. Vakuutus on juur sitä mitä pitääkin ja maksaa suunilleen sen verran kuin tällaisesta vakuutuksesta ajattelinkin maksaa (242 euroa vuodessa), mutta sen vakuutusehdoissa on muutama kerrassaan keskeinen rajoitus.

Pykälässä kuusi sanotaan, että vakuutus ei ole voimassa, jos tavaraa kuljetetaan merikelvottomassa aluksessa tai huonokuntoisessa kontissa, tai jos tavaraa liikutteleva trukkikuski on kännissä.

Sen jälkeen kun Microsoft tms. maksoi hirveästi rahaa jostain jonninjoutavasta nettiyhteisöstä, johon rekisteröidytään ja kutsutaan kavereitakin muttei paljon sitten muuta, niitä alkoi pullahdella käsittämätöntä tahtia. Kun Facebookin arvo määritettiin miljardeiksi, alkoi todellinen tulva. Jo Facebookin suosituksi tulemisen jälkeen olen saanut kutsun ainakin kahteen ja epäilen, että miljardeista unta näkevät rakentavat näitä juuri nyt liukuhihnalta ja parin kuukauden päästä näihin tulee kutsuja yksi päivässä. Näiden yhteisöjen pyörittäminen on jokseenkin ilmaista kun ei tarvita kuin internet-töpseli jos softan koodaa itse, joten ajatus miljardeista pienellä panoksella on liian houkutteleva sivuutettavaksi.

Olen mennyt rekisteröitymään pariin tällaiseen, ja lopputuloksena mailboksi meinasi täyttyä paskasta ennen kuin keksin, miten mailien tulvaa voi edes hiukan vähentää. Mutta siis. Nimeni lienee muutamassa sadassa address bookissa siellä täällä. Aina kun joku "löytää" jonkun näistä, hän kutsuu kaikki tuttavansa sinne mukaan ja tämä on tehty aika helpoksi nykyään. Jos yhteisöjä ilmaantuu yksi tai kaksi viikossa ja niihin löytää tiensä vaikkapa viisi tuttua viikottain, tuloksena on helposti sata erinäköistä kutsua viikossa. Näihin on hiukan hankala suhtautua, koska ne ovat kuitenkin viestintää joltain tutulta minulle, ainakin oletusarvoisesti. Joten jos ne deletoi spämminä, suuttuuko joku tai missasinko jotain? Jos taas niihin reagoi jotenkin, aikaa kuluu hemmetin paljon kun rekisteröityy sinne tänne ja täyttää edes perustietoja.

Kun valtaosa näistä lisäksi spämmää mailboksin täyteen huuhaata heti kun niihin liittyy, en näe mitään muuta tietä kuin sen, että ihmiset alkavat kyllästyä näiden yhteisöjen mailitulvaan ja nämä päätyvät vain spam-listoille ja lakkaavat enää leviämästä ja/tai kiinnostamasta oikeastaan ketään. Kun yhteisöjä on yksi tai kaksi, niissä on vielä jotain uutuusarvoa. Kun niitä on viisi sataa ja lisää tulee koko ajan, kenelläkään ei ole aikaa näille enää ja niihin ei kukaan viitsi useimpiin edes logata sisään ikinä. Näin näiden käyttäminen mainostamiseen, mikä on jokseenkin ainut kuviteltavissa oleva bisnes näille yhteisöille, näivettyy jo ennen kuin se on kunnolla päässyt alkuunkaan.

Facebookin perustajalle suosittelen lämpimästi, että jos joku olisi valmis maksamaan pari miljardia klunssista, jossa ydintoiminnallisuus on lähettää zombienpuremia kaikille mailboksista löytyville, kannattaisi ottaa rahat ja juosta. Kahden vuoden kuluttua kukaan ei ole valmis maksamaan näistä enää mitään.

Kuuntelin taas tuossa puolella korvalla kun jengi puhui elokuvista. Sellaisista epäoleellisista pikkuseikoista kuin näyttelijät tai juoni ei viitsinyt kukaan puhua mitään. Eikä edes hyvän ja huonon leffan välille eron tekevistä erikoistehosteista ja tisseistä.

Nykyään tuntuu siltä, että jos sanoo "elokuva", joku kysyy jotain epäkiinnostavaa pikseleistä, formaateista, äänikoodauksista ja muusta turhanaikaisesta. Hd-dvd, blu-ray, lossy-audio, xyzzy264, 720, 1420, full-hd, 25fps, foobar, 42, puppup. Ketään ei enää tunnu kiinnostavan, näkyykö ruudulta katsomisen arvoista ohjelmaa vaan menneen maailman atk-turaamisesta peräisin oleva pikselinihannointi on ottanut vallan. Jos pikseleitä on paljon ja äänikoodaus on oikea, kaikki on hirveän hyvin. Jos pikselin feng shui on väärässä asennossa ja mäiskinnän ääntä ei ole koodattu oikeaoppisella tavalla, mitään ei ole tehtävissä ja maailma on auttamatta joutumassa kohti kadotusta. Olen atk-fossiili ja minulle telkkari on aina ollut värkki, josta tulee ohjelmaa nappulaa painamalla ja/tai dvd-kiekon soittimeen laittamalla. Nykyään tämä tuntuu katoavalta kansanperinteeltä kun pikselien elämysrunkkaus nostaa rumaa päätään.

Matrix ei muutu hyväksi elokuvaksi, vaikka siihen lisäisi kuinka paljon pikseleitä, koska ne eivät tuo siihen puuttuva käsikirjoitusta ja juonta.

Tallinnassa oli eilen shöy. Rataskaevun pikku teatterissa, jonka nimeä en muista, esiintyivät sekä Tuomari Nurmio että Kauko Röyhkä. Röyhkä on pelle ja tekee tietääkseni vain huonoa musiikkia, mutta Tuomari Nurmiota mies kuuntelee mielellään.

Shöyn aikana lavan edessä tanssahteli pari tyttöstä, ja kunnianarvoisa seuralaiseni katseli niitä siinä kuten hiukan minäkin. Jossain vaiheessa johtaja T totesi, että tuo ruskeahiuksinenhan on oikeastaan aika jees, pitäisiköhän tehdä jotain. Sanoin, ettei pidä, koska ne ovat maksettuja tanssahtelijoita. Ikämiesryhmä vieressäni ihmetteli, että miten muka ovat, nehän selvästi diggaavat Tuomari Nurmiota ihan kybällä.

Kysyin: "kuinka monella Tuomari Nurmio-fanilla on baarissa jalassaan balettitossut?"

Ulkomaalaisasiast puhuttavat myös Sveitsissä kun vaalit lähestyvät. Keskustelua käydään muunmuassa siitä, onko rötöstelevien ulkomaalaisten karkottamista kannattavan SVP:n vaalijuliste rasistinen. Ehkä on, ehkä ei, mutta konsensuspolitiikkaan tottuneet sveitsiläiset ovat hiukan uuden tilanteen edessä kun yksi suuremmista puolueista haluaisikin muuttaa jotakin ja tehdä jotain. Sveitsin poliittinen järjestelmä on jopa Suomeen verrattuna huomattavan konsensushakuista kun varsinaista oppositiota ei ole olemassakaan ja hallituksessa istuu jokaisen suuren puolueen ministerejä ja nimittämisensä jälkeen hallitukset yrittävät keskittyä olemaan tekemättä mitään.

Tämän olen muistanut mainita muissa yhteyksissä toisinaan, mutta kirjoitan sen tännekin.

Taiwanissa oli taannoin ongelmana, että kauppiaat ja ravintoloitsijat myivät juttuja kuititta ja näin kiersivät arvonlisäveroa. Suomalainen tapa olisi palkata poliiseja ja tarkastajia ja perustaa venäläistyylinen ilmiantolinja, jonne saa ilmiantaa nimettömästi kaikki, joista ei tykkää.

Taiwanissa keksittiin toisenlainen keino. Jokainen maan kassakone printtaa kuittiin numeron, ja kerran viikossa arvotaan muutama miljoona rahaa näiden numeroiden perusteella. Ilman ensimmäistäkään kyttääjää saatiin ihmiset vaatimaan kaupustelijoilta kuitteja estäen näitä niin myymästä asioita veroja kiertäen. Hyväntekeväisyysjärjestöt eivät pummaa kadulla rahaa vaan näitä samaisia kuitteja ja toivovat voitttavansa. Lottokansa saa arpalippunsa, valtio saa verotulonsa, kerjäläisille voi antaa paperisilppua eikä rahaa. Ainoa, joka häviää, on epärehellinen kauppias, mutta hän saakin hävitä.

Pidän ratkaisusta siksi, että se on luova. Kyttäys on perinteinen ja aina huonosti toimiva keino, joka maksaa paljon ja ärsyttää kaikkia. Eikä tuota kovin hyviä tuloksia, koska ihmiset suhtautuvat kyttäykseen penseästi. Jos taas tarjotaan mahdollisuus voittaa, moraali kohoaa siinä sivussa.

Juttelin tuossa taannoin viskin ääressä erään Suomessa asuvan ulkomaanpellen kanssa kaikennäköistä ja puhe kääntyi uskontoihin. Tämä toisesta Euroopan maasta tullut henkilö ihmetteli, kuinka korostunut asema uskonnolla on Suomessa siinä, miten ihmisiä arvotetaan.

Olin asiasta hiukan ihmeissäni, koska olin pitänyt suomalaisia uskonnon suhteen aika maallisena ja siten myös avarakatseisena sakkina. Keskustelimme asiasta ja kuulemma vain Suomessa kukaan on ylipäätään edes kiinnostunut ihmisten uskonnosta, Keski-Euroopassa asiaa ei kysytä eikä se kiinnosta vaan se on oma asia.

Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että olin itse ollut väärässä. Muistin välittömästi vuosien varrelta, että muiden kuin kansankirkkoon tai Albertinkadun seurakuntaan kuuluvien uskonnon on kyllä joku muistanut mainita. Jos joku on lestadiolainen tai Jehovan todistaja, sen aivan varmasti mainitsee joku juoruna vaikkei asiaa kysytä eikä se kiinnosta. Naapurustosta saatetaan sanoa taloista puhuttaessa, että niin, siinä keltaisessa talossa asuvat ne helluntailaiset. Jne. En ole varmaan ainoa, joka muistaa tällaisia keskusteluja ja viittauksia ja oikeastaan asia on aika syvältä. Ihmisten ideologiset ja uskonnolliset valinnat ovat heidän omiaan. Minkä hemmetin takia meidän pitää mainita, että kaupassa tuli vastaan naapurirapun juutalainen eikä naapurin Masa?

Ainakin voisimme ottaa turhan sädekehän päidemme päältä ja lakata teeskentelemästä, että uskonnot eivät merkitse meille mitään jos se kerran kuitenkin on nimeä parempi tapa identifioida joku ihminen.

Suomeen ollaan puuhaamassa Bläk (hyi hitto) -nimistä "ökyklubia" kun sellaisia on kuulemma maailmalla muttei Suomessa laisin. Vain jäsenille -mesta, jossa "samanhenkiset" ihmiset voivat käydä ilman, että rahvas tunkee apajille. Minä kerron, miksi tämä klubi syntyy ja siitä kohistaan noin kaksi kuukautta ja minkä takia se ensi vuonna lopettaa toimintansa vaivihkaa.

Ensinnäkin, meidän tulee ymmärtää, mitä tällainen "klubi" oikein tarkoittaa: se on käytännössä baari pienelle porukalle ja siihen jotain taksi- ja ohjelmapalveluja, joiden kohderyhmää ovat hankkeen noin 25-vuotiaat puuhahenkilöt. Toisekseen, meidän tulee katsoa verokalenteria.

Pienen piirin trendiklubit menestyvät sellaisissa paikoissa, joissa on tarpeeksi noin 20-vuotiaita perintömiljonäärejä sitä elättämään. Kun katsotaan Suomen "julkkisten" tuloja siten kuin Iltalehti ne meille aina kerran vuodessa verokalenterista raportoi, nykyisten ravintoloiden vip-tilat täyttävän jengin keskitulot ovat kymppitonni vuodessa tai vähän alle. Suomen julkkikset ovat ammattityrkkyjulkkiksia, jotka tekevät vähän jotain juontokeikkaa joskus, ulkomailla asuvia lätkänpotkijoita ja mallipimuja, jotka yrittävät iskeä lätkänpotkijoita. Suomen julkkislistan tulokunkku on vajaan 300 tonnin vuosituloillaan Sedu Koskinen, joka kerää rahansa myymällä edellä mainitulle jengille keskiolutta.

Kun nämä vip-tilojen kanta-asukit ovat ihmisiä, joille julkisuus on keino pyrkiä elämässä eteenpäin sen sijaan, että he ovat elämässään eteenpäin päässeitä ja sitä kautta rikkaita ja kuuluisia, hommasta menee maku täydellisesti jossain "vain jäsenille" -kerhossa, koska puolet homman hauskuudesta tullee siitä, että voi marssia puolituttujen kateellisten silmien alla Sedu Koskisen baarin vip-huoneeseen, jollaisia Suomen lisäksi on enemmässä määrin vain Venäjällä. Kun touhusta katoaa tilaisuus näyttäytyä ja näkyä muka-privaatisti, siitä katoaa myös maku näiden ihmisten silmissä.

Jotta yksityinen 150 hengen baari pysyisi hengissä, sen pitäisi kerätä tupa täyteen useampana iltana viikossa. Mistä ne meinaavat saada maksukykyisiä asiakkaita? Kun kutsuttavien joukkoon valikoidaan persaukisia lehtineekereitä oikean medianäkyvyyden takaamiseksi, ulkomailla asuvia urheilijoita ja jäävettä juovia mallipimuja, kuka ihme on klubin maksukykyinen asiakas? Ulkomailla asuva urheilija, mutta eivät he käy Suomessa viikottain vaan vetävät siellä perseet olalle kerran pari vuodessa jos silloinkaan.

Suomen maksukykyiset taas ovat hiukan vanhempaa väkeä ja eivät ole äärettömän kiinnostuneita 25-vuotiaille bimboille suunnatusta klubihuoneistosta, jossa kuulee uusimpien rap-taivaan tähtien tuotantoa ja joutuu juomaan juomansa epämukavan kulmikkaista trendituoleista nilkankorkuiselta pöydältä lähes täydellisessä pimeydessä, sillä valo on ollut epätrendikäs juttu jo vuosikausia. Kun lisäksi näillä maksukykyisillä on useimmilla perhe ja ns. oikea elämä, eivät he jaksa notkua baarissa kuin muutaman kerran vuodessa. Kun eksklusiiviseen baariin ei edes voi tulla kaverien, kollegoiden tai naapurin äijän kanssa silloin kun tekee mieli mennä ulos kännäämään, mennään mieluummin sellaiseen mestaan, joka ei hyljeksi suurinta osaa seurueesta.

Lopputuloksena syntyy kerho, jolla ei ole yhtään maksavaa asiakasta ja jonka kohderyhmä ovat ihmiset, joille ainut idea "eksklusiivisuudessa" on se, että he voivat paukutella henkseleitä sillä, että kuuluvat johonkin kutsulistaeliittiin. Baarien vip-tiloissa täyttyvät toisaalta kaikkien tarpeet: turhanjulkkiseliitti voi kävellä vip-tilaan edes takaisin, jotta mahdollisimman moni näkee heidät. Toisaalta baari on salin puolella täynnä maksukykyistä ja -haluista rahvasta, joka juo muutakin kuin jäävettä ja pitää mukavasti baarin pystyssä. Baarinpitäjä saa toisaalta ilmaista hyvää karmaa pitämällä huolen, että vip-listalla on sellaista väkeä, joiden sana trendilehdissä painaa. Tällainen suunniteltu klubi kuolee Suomessa omaan mahdottomuuteensa, koska se keskittyy täydellisesti hyysäämään oikean julkisuuskuvan eikä oikean pankkitilin saldon omistavia ihmisiä.

Suomessa tosin vip-huonejuottoloidenkin kannttaisi miettiä kertaalleen, kuinka tervettä on sellainen bisnes, jossa maksukykyinen ja -haluinen asiakas on pahnanpohjimmainen paaria ja hyvä palvelu keskitetään ja kohdennetaan maksukyvyttömiin pummeihin.

Missä kohtaa kaikilta on kadonnut terve järki?

Maailmassa kuolee ja katoaa tuhansia lapsia päivittäin. Ymmärrän, että asia on esillä jossain sellaisessa paikassa, jossa yksi pari kuukautta sitten kadonnut on tuttu. Asian ei pitäisi enää ylittää uutiskynnystä edes Britanniassa paitsi jos asiassa tapahtuu jotakin. Mainitun Madeleinen vanhemmat ovat siitä huolimatta suomalaistenkin lehtien kansissa tylsine juttuineen jotakuinkin päivittäin. Kun jutun media-ammattilaisvetoinen vyöryttäminen ympäri maailman tiedotusvälineitä alkoi heti lapsen kadottua ja jatkuu vieläkin vaikkei asian kuuluisi kiinnostaa ketään, ilmeistä on, että joku käärii tällä pakkosyötöllä hyvät hillot. Kuka ja miksi? Miettikääpä sitä.

Jos vanhemmat ovat osallisia lapsensa katoamiseen saadakseen mediatempulla miljoonatolkulla rahaa, maailman matala journalismi on taas ottanut uuden pohjakosketuksen. Elokuvaoikeuksista ja muistelmateoksista käärittävät miljoonat varmaankin ovat muutaman vuoden lusimisen arvoisia jos ajattelee asiaa siltä kantilta, että saman summan tienatakseen pitäisi tehdä duunia 42 vuotta.

Maailmalla on tapana palkata valkokaulustyöläisiä rekrytointikonsulttien kautta. Työnhakijan on parempi ilmoittautua rekryfirmoihin työnhakijaksi kuin ruveta tyrkyttämään itseään yksittäisiin tehtäviin. Suomessa näiden käyttö on lisääntymässä pikku hiljaa, mutta edelleenkin moni firma värvää väkeä suoraan. Useissa firmoissa tehdään tässä kohtaa tyypillinen osaoptimointivirhe: kuvitellaan, että kun rekryfirmalle pitää maksaa muutama tonni sopivan työntekijän löytämisestä, hinta on aivan hirveän kallis. Harva tulee miettineeksi, paljonko maksaa kahlata läpi 500 hakemuksen seasta haastatteluihin kutsuttavat ja haastatella heistä hullut ja nysvärit eroon. Puhumattakaan siitä ajasta, joka kuluu henkilöstöpäälliköltä ja haettavan position pomolta erinäköisiin tiedusteluihin ja itsensä tyrkyttämisiin vastatessaan. Mutta koska tästä ei lähetetä laskua vaan se maksetaan palkkamenoissa, syntyy illuusio ilmaisuudesta. Tämä tauti vaivaa monia organisaatioita monella portaalla ja siksi Suomessa ei ole niin laajaa yritysmaailmaa tukevaa palvelusektoria kuin joissain toisissa läntisissä talouksissa.

Kunnollinen rekrytointikonsultti on ihmistuntija, jolla on peruskäsitys asiakkaansa toimialasta. Hän tulee tutkimaan asiakasfirmaa ja haastattelee siellä jonkun muunkin kuin pomon ja henkilöstöpomon ja yrittää saada selville, minkälaisia ominaisuuksia yrityksessä arvostetaan. Lisäksi hyvällä rekrytoijalla on rohkeutta ehdottaa haastateltavien joukkoon myös hiukan epäsovinnaisempia tai epätyypillisempiä kandidaatteja, joissa tuntuu olevan konsultin mielestä oikeaa ainesta kyseiselle asiakkaalle. Kuka hyvänsä osaa etsiä tähtioppilaita ja ylisuorittajia, mutta yllättävän monessa tehtävässä ei oikeastaan tarvita kumpaakaan vaan ihmisiä, jotka uskaltavat kyseenalaistaa eikä vain puurtaa ahkerasti. Huono rekrytointikonsultti osaa tehdä rutiinihommia ja lähettää laskuja, ja huonoja Suomessa(kin) riittää. Hyvän löydettyään hänen kanssaan kannattaa tehdä enemmänkin yhteistyötä kuin vain yhden rekrytoinnin verran, mutta hyvien löytäminen on hankalaa.

Olen antanut kertoa itselleni, että tämän ammattikunnan laatu on Suomessa parantunut viime vuosina muutaman ison asiakkaan myötä. Silti joukossa on edelleenkin keltaista tai oranssia pikkutakkia käyttäviä henkilöitä, joiden oma lahjakkuus tuntuisi viittaavan enemmänkin käytettyjen maatalouskoneiden kaupusteluun Limingan niituilla.

Kauppalehti tietää kertoa, että Ruotsissa tulli oli omin lupineen takavarikoinut internetin kautta tilattuja alkoholijuomia. Nyt on päätetty, että mihinkään korvauksiin vahingon kärsineille ei ole aihetta, koska "... viranomaiset olettivat, että heillä on lupa kieltää tuollainen tuonti". Valtio ei ole Ruotsissa korvausvelvollinen, jos virhe ei ole ilmeisen vakava.

Millainen mahtaa olla tullin tekemä "ilmeisen vakava" virhe? Jos sallitun tuomitseminen kielletyksi, eli noin 180 asteen virhe tulkinnassa ja tästä seurannut kokonaan tullin toimivallan piiriin kuulumattoman tavaran takavarikoiminen eivät ole ilmeisen vakavia virheitä, mikä sitten voisi sellainen olla? Minun on vaikea kuvitella, että tulli voisi olla enempää väärässä kuin mitä se tässä tapauksessa on ollut, mikä panee miettimään, että tulli ei voi tuossa maassa edes tehdä "ilmeisen vakavaa" virhettä.

Yksityisen ihmisen rötöksissä ei koskaan ole lieventävä asianhaara se, että ei tiennyt kielletyn asian olevan kielletty, vaan häkki heilahtaa siitä huolimatta. Yksityisen ihmisen kyky olla täysin selvillä kaikista erilaisiin tilanteisiin liittyvistä säännöistä on täysin mahdotonta, mutta siitä huolimatta liikennepolllarille on aivan turhaa yrittää selittää, ettei tiennyt nopeusrajoitusta ja huomannut puskaan kätkettyä rajoitusmerkkiä. Ruotsissa kuitenkin oletetaan, että tullin ei tarvitse olla perillä edes omaa toimivaltaansa koskevasta lainsäädännöstä ja jos menee hiukan pieleen, tietämättömyys on peruste pitää rötöstä niin vähäisenä, ettei edes aiheutettuja vahinkoja tarvitse korvata.

Näin ei varmaan voisi tapahtua Suomessa, eihän?

Joku amerikkalainen pankkimies kertoi tänään tiedotusvälineille, että syvä asuntolainakriisi ilmeisesti alkaa pikku hiljaa opettaa, että rahan lainaaminen luottokelvottomille ei ole hyvää bisnestä. Minulla särähti korvaan "alkaa opettaa". Minä olen kyllä tiennyt pikkupojasta saakka, etten viitsi lainata vähiä rahojani sellaisille, jotka eivät maksa niitä takaisin, ja tuo tietämys tuntuu olevan pankkisektorilla kaikkialla muualla paitsi USA:ssa perustavaa laatua oleva asia. Nyt meillä on siis käsillä talouskriisin poikanen, koska jotkut ovat lainanneet miljarditolkulla rahaa ihmisille, jotka eivät ole maksaneet aikaisempiakaan velkojaan.

Optimismi ja lapsenusko ovat yhdessä aika hellyttävä yhdistelmä.

Yritin äsken ostaa supermarketista kaljaa. Eipä onnistunut. Elokuun alusta alkoholin myyminen Tallinnassa on kahdeksan jälkeen illalla kielletty. Sakusta, Jöelähtmestä tai Sauesta tuossa naapurissa sitä kyllä saa mutten viitsinyt tehdä toivioretkeä vähäpätöisen asian takia sinne. Mäyräkoiranäyttelymatkaa suunnittelevien kannattaa kuitenkin pitää asia mielessä ja asioida päiväsaikaan eikä vasta juuri ennen viimeisen veneen lähtöä.

Asian ikävä puoli on se, että nämä ovat vastaus huhtikuiseen patsasrähinään. Moraalinvartijat voivat tämän jälkeen todeta, että uusia patsasrähinöitä ei ole näkynyt, keino siis toimii. Kielletään vielä jotain muutakin. Sinänsä asia on jokseenkin vähämerkityksellinen, mutta periaate kyrsii jos väärästä toimenpiteestä tehdään väärät johtopäätökset ja päätellään maailman parantuneen ihan merkittävästi.

Mielestäni on luvallista ihmetellä, miten ihmeessä ihmiskunta on onnistunut kasvamaan nykyiseen kuuden miljardin mittaan ilman ruotsalaisia leikkipaikkatarkastajia. Holhousvaltio ei tietenkään saata olla väärässä palkatessaan ja kouluttaessaan moisia tarkastajia, sillä "ajatelkaa lapsiamme" -perusteella on lupa tehdä mitä hyvänsä älytöntä.

Ruotsissa lasten leikkipaikkojen suhteen noudatetaan yleistä eurooppalaista standardia. Yksityinen yritys kouluttaa erityisiä katsastajia, jotka tarkastavat leikkipaikkoja. Yrityksen materiaalien mukaan turvallisuus taataan helpoiten sillä, että leikkilaitteet ovat tuotesertifioituja.


Koko ajatusmaailma on kuitenkin jokseenkin järkeä vailla. Lapset ovat aika sitkeää tekoa eivätkä ole moksiskaan pikku kolhuista. Joka vuosi sattuu kuitenkin muutamalle lapselle jotain isoa ja ikävää siitäkin huolimatta, että tarkastajat ratsaavat lasten rakentamia risumajoja, joten toimenpiteiden vaikutus on lupa kyseenalaistaa. Toisekseen, mitä järkeä on suojella lapsia kaikilta mahdollisilta kolhuilta ja ikäviltä asioitlta aikuisikään saakka ja sitten potkaista heidät siihen maailmaan, jota he eivät ole vielä koskaan nähneet? Kolmanneksi, tuon teorian mukaan lapsille ovat enää sallittuja vain megayhtiöiden tuontitavaralelut, joille on myönnetty asianmukaisen komission sertifikaatti tarpeeksi suurella voitelurahalla. Neljänneksi tällainen humpuuki kielii siitä, että amerikkalainen lastenkasvatustapa, jossa alaikäistä lasta ei ole lupa jättää yksin sekunniksikaan ilman aikuisen valvontaa, tuntuu yleistyvän meilläkin.

Missä vaiheessa lapset kasvavat itsenäisiksi aikuisiksi, jos he eivät saa edes leikkiä keskenään ilman hyysääviä aikuisia? Lapset voivat toki keskenään tehdä vaikka mitä pahaa, mutta nähdäkseni ainut tapa lasten oppia ihmisten välisten sosiaalisten suhteiden toimiminen on antaa heidän rakentaa niitä itse. Kun lapset saavat itse päättää mitä leikitään ja kuka on pomo sen sijaan, että aikuiset päättävät nämä asiat jatkuvasti heidän puolestaan, he oppivat kummasti asioita siitä, miten maailma myös isona toimii.

Aikuisten tehtävä on seurata vähän syrjemmältä ja siivota leikistä ylilyönnit, väkivallan, simputtamisen ja muut sopimattomuudet. Lisäksi aikuisten tehtävä on pitää huoli siitä, että jos pihaan tunkee kunnallinen leikkipaikkatarkastaja, pihan lapsilla on varastossa riittävä varasto pehmenneitä omenoita ja muita kasvikunnan tuotteita, joilla he voivat toivottaa myyräntyöläiset tervetulleiksi.

Ilmastonmuutos ja hiilidioksidipäästöt ovat tämän ajan trendikauhistelun kohde kuten parikymmentä vuotta sitten oli öljyn loppuminen ja sitä ennen ydinsota. Ihmiskunta tuntuu tarvitsevan jonkun lähitulevaisuudessa häämöttävän katastrofin uhan toimiakseen kunnolla, joten Puheenaiheesta sitten puhutaan. Pehmeitä ja vähemmän pehmeitä. Itse en ole päässyt selvyyteen siitä, onko hiilidioksidin ja ilmastomuutoksen välillä joku pomminvarma yhteys, mutta oletetaan että on. Vaikka ei olisikaan, ei liene mitenkään lähtökohtaisesti väärin yrittää pyrkiä tupruttamaan vähemmän, on tuprutettava asia sitten mitä hyvänsä.

Kun asia on näinkin paljon tapetilla ja periaatteessa vallitsee suuri yksimielisyys siitä, että päästöille pitäisi tehdä jotakin, miksi mitään ei tapahdu? Miksi kaikilla on vain kypärä päässä ja sanan säilä jossain tuolla osoittamassa vihollista kohti vaikka asiat paranisivat teoilla eivätkä puheilla? Miksi kaikki vain syyttelevät toisiaan ja uuden, puhtaamman maailman pääideologitkaan eivät tunnu saavan mitään konkreettista aikaiseksi?

Minä voin paljastaa ainakin osan totuutta. Mitään ei tapahdu siksi, että hiilidioksidipäästöjen pontevimmat torjujat ovat vasemmmistolaisia. Tässä ei itsessään olisi mitään suurensuurta ongelmaa, koska yhteisen ongelman torjuntaan tarvitaan kaikkia, mutta ongelmalliseksi asian tekee se, että vasemmistolainen ajattelija tuntuu ymppäävän hiilidioksidipäästöjen torjuntaan myös läntisen elämäntavan, suuryritysten, teollisuuden ja rikkaiden vastustamisen. Tahallaan tai tahattaan.

Rikkaus tarkoittaa jotensakin sitä, että rikkaalla on köyhää suurempi osuus maailman resursseista käytössään. Resurssi voi olla jotain aineellista kuten tuote tai palvelu tai abstraktimpaa, kuten osuus ympäristökuormasta. Kun amerikkalainen kuluttaja on maailman ostovoimaisin, se tarkoittaa käytännössä sitä, että niin kauan kuin maailmassa on yksityisautoilua, amerikassa ajellaan autoilla. Ja meillä ensimmäisenä paikasta toiseen liikkuminen siirtyy köyhän ulottumattomiin ja rikkaat kokevat vain jotain vähäistä haittaa jatkaen lopulta elämäänsä ja elämäntapaansa jotensakin kuten ennenkin. Joten ajatus siitä, että maailma pelastuu kunhan rikkaat vain lakkaavat tekemästä kaikkea pahaa, on ehkä kaunis muttei kovin realistinen.

Tämä on ideologisesti hankala paikka monelle. Kaikki suunnitellut ja tehdyt toimenpiteet ovat nysväystä, koska sisu ei anna periksi myöntää, että meidän pitää leikata köyhän ja alemman keskiluokan päästöt minimiin ennen kuin pystymme vaikuttamaan oikeastaan mitenkään rikkaiden aiheuttamiin päästöihin. Verotuksella voidaan vaikuttaa asiaan jollain tasolla esimerkiksi siten, että köyhemmälläkin on rahaa talonsa lämmittämiseen ja päästövähennyksissä keskitytään vaikkapa liikenteeseen. Mutta päätetyn kohdealueen sisällä toimenpiteet osuvat nimenomaan köyhiin eivätkä rikkaisiin, ja sekös kyrsii. En väitä, ettei sellaisten keinojen keksiminen olisi tykkänään mahdotonta. Mutta toistaiseksi sellaisia ei ole keksitty ja siksi huolestuneimmatkin paukuttavat vain pysähtyneisyyden peltirumpua eivätkä ole valmiita tekemään konkreettisia, päästöjä vähentäviä ehdotuksia.

Nysväämällä taas ei parane lopulta mikään asia.

Viinan vero nousee nyt sitten merkittäviä määriä, jotta kulutus kääntyisi laskuun.

Kaljapullon hinta nousee siis huimat neljä senttiä, joten siis teinin perjantaiannokseksi kelpaavan mäyräkoiran hinta nousee hieman alle puolikkaan suklaapatukan verran. Näin pannaan pontevasti piste valtoimenaan rehottavalle juopottelulle. Oikeasti tarkoitus on tietenkin kerätä rahaa. Juopottelun torjumisessa ymmärtääkseni ainoa toimiva keino on yrittää muuttaa kulttuuria sellaiseksi, että juopottelu ei ole enää samalla lailla sosiaalisesti hyväksyttävää kuin se nyt on.

Tämän toteuttaminen onkin haasteellisempi homma, ja nysväämiseen keskittyminen on vain merkki siitä, ettei nykyiselläkään vallankahvalla ole harmainta aavistusta siitä, mitä pitäisi tehdä.

Hesari tietää kertoa, että koko Länsi-Eurooppa suunnittelee kaupunkien kameravalvonnan lisäämistä siksi, kun siten mukamas torjutaan terrorismia.

En oikein pidä tästä. Rikollisuuden torjunta ei ole kelpoisa peruste kytätä automaateilla ketään. Ja ennen kuin kukaan inttää vastaan, nimenomaan rehellisellä ja lainkuuliaisella on syynsä pelätä kameroita ja valvontaa, rosvot osaavat ne kiertää sangen helposti.