Hesarissa pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa Espanjan tiestä diktatuurista demokratiaksi, muutoksen nopeudesta ja yleisestä tehtävässä onnistumisesta.

Kirjoituksessa on monia hyviä näkökantoja siitä, miksi Espanjassa on onnistuttu. Ehkä tärkein niistä se, että Espanjassa ymmärrettiin jättää menneet taakse eikä ryhtyä vaatimaan kostoa Francon kannattajille. Tällaiset teot ovat epäilemättä diktatuurien uhreille epämiellyttäviä, mutta pitkä syyllisten etsimisprosessi vain pitää auki vanhoja haavoja kun asiat ovat esillä jatkuvasti. Käytännössä juuri ketään ei koskaan kuitenkaan tuomita, vaan prosessi itsessään kestää niin kauan, että epäillyt rosvot liittyvät ilmavoimiin ennen kuin lopullinen, kaikki oikeusasteet läpikäynyt prosessi on valmis.

Tärkein kuitenkin puuttuu.

Kirjoitus antaa ymmärtää, että Espanja kävisi esimerkistä nykyisille epädemokraattiselle maailmalle siitä, miten siirtymä demokratiaan tapahtuisi. Tämä ei mitenkään saata pitää paikkaansa kuin ehkä hyvin harvoissa tapauksissa. Vika ei ole Espanjassa ja siellä toteutetussa tavassa vaan siinä, että valtaosa maailman epädemokraattisista maista ei ole koskaan käynyt läpi minkäänlaista demokratiaan johtavaa prosessia.

Samasta syystä amerikkalaisten demokratianvientiprojektit kusevat järjestään. "Siinä on uurna, miksi et jo äänestä" -tyyppinen demokratia on sisällötön ja historiaton olio. Kun yhteiskunta ei ole koskaan perustunut minkäänlaisiin sopimuksiin vaan pelkkään vahvimman mielivaltaan, demokratia ei juurru käsitteenä mitenkään, sillä epäluulo vallankahvaa kohtaan on liian syvää eikä vallankahvalla ole halua ja kykyä toimia sääntöjen mukaisesti.

Vallankahvaa tietysti pitääkin epäillä, ja tämän epäilyn toteutumiseksi tiedotusvälineiden pitää olla vapaita. Epäilyn ja epäluottamuksen välillä on kuitenkin iso ero. Jos vallankahvaa ei kuunnella missään tilanteessa siksi kun ei ole tapana tehdä niin vaan yrittää elää elämänsä siten, että kukaan vallassa oleva ei huomaisi, ei demokratia käytännössä toimi vaan nostaa vain tilalle vaalidiktaattoreja, joiden ainoa motivaatio työlle on pöhniä kassa ja lähteä lopulta maanpakoon.

Tästä syystä Espanjan malli on aivan yhtä vientikelvoton kuin Amerikan mallikin, ja länsimaat tekisivät viisaasti lopettamalla demokratian pakkosyöttämisen sellaisiin paikkoihin, joissa sillä ei ole mitään menestymisen mahdollisuuksia.

Siirrytään suomalaisen parisuhdeväkivallan ruotimisesta vaihteeksi hieman laajempiin kuvioihin.

Aloitamme historiallisista lähtökohdista eli menneistä imperiumeista. Niistä voisin kirjoittaa sivutolkulla, mutta keskityn siellä vain yhteen mielenkiintoiseen havaintoon. Kun kolonialismi oli valloillaan ja oikeastaan jo loppumetreillä, Brittiläinen imperiumi erottui muista yhdellä erikoisella tavalla: sen jäseniksi haluttiin myös vapaaehtoisesti.

Tietysti Brittiläistä imperiumia rakennettiin myös sotavoimalla, ja monet kansat eivät olisi koskaan halunneet tähän kerhoon liittyä. Tuon imperiumin rakenne oli kuitenkin toisenlainen kuin aikansa muiden vastaavien. Se perustui ensisijaisesti kauppaan ja olemassaolevien valtarakenteiden hyödyntämiseen ja vasta toissijaisesti alkuasukkaiden alistamiseen sotavoimalla sitten kun muu ei enää auta ja joskus muulloinkin. Kun tultiin 1800-luvulle, Espanjan imperiumi oli jo hajoamispisteessä ja hajosikin jo vuosisadan puolessavälissä. Ranska piti jöötä asevoimalla vastahankaisissa valtioissa. Britannia oli päästänyt USA:n jo menemään, mutta imperiumi sai uusia, osin merkittäviäkin jäseniä täysin vapaaehtoisesti.

Osa näistä jäsenistä, kuten vaikkapa Tonga, olivat aivan täysin merkityksettömiä kuten valtaosa muistakin Tyynenmeren saarista. Sen sijaan nykyinen Northern Cape, jonka alueella on muunmuassa Kimberley, oli mitä erinomaisin lisä imperiumiin tuoden britit Etelä-Afrikan sydänmaille Johannesburgin naapuriin juuri, kun Kimberleystä oli löytymässä timantteja ja Johannesburgista kultaa. Lesothokin päätyi vapaaehtoisesti protektoraatiksi, kuten kasa muitakin paikkoja tuohon aikaan. Afrikassa vastustettiin buureja ja saksalaisia ja paikalliset totesivat, että brittikomento on ainoa varma tapa pitää buurit ruodussa ja saksalaiset poissa. Tyynellämerellä taas vastustettiin Ranskaa ja sen kolonialismia ja todettiin, että brittikomento on parempi kuin ranskalainen.

Tämän historiallisen katsauksen pihvi on se, että kun nämä entisten suurvaltojen imperiumit hajosivat ja maat itsenäistyivät, nykyisin Britannian siirtomaat ovat pääosin alueensa paremmin pärjääviä ja Ranskan siirtomaat pärjäävät huonommin. Brittiläisen imperiumin rakenne ja tietty vapaaehtoisuus jättivät jälkeensä jotakin, joka on myöhemmin jalostunut sekä Britanniaa että itsenäistyneitä valtioita hyödyttäviksi rakenteiksi.

Se historiasta.

Katsotaanpa tämän päivän suurvaltoja. Niitä on kiistatta kolme. USA, Kiina ja Venäjä. Intia on vähän siinä ja siinä, mutta en laske sitä tällä hetkellä suurvaltojen joukkoon enkä myöskään EU:ta, joka ei ole valtio ensinkään.

USA:lla on käytännössä löyhä imperiumi, joka ei perustu asevoimaan vaan siihen, että jazz, Elvis, Disney, Hollywood, McDonalds ja monet muut asiat kävivät ja käyvät kaupaksi aivan vapaaehtoisesti osassa maailmaa. Kun katsomamme viihde tulee pääosin Amerikasta, se luo mielipiteenmuokkaus-, markkinointi-, propaganda- ja vaikuttamiskanavan, jota myös käytetään. Pohjois-Euroopassa olemme tämän imperiumin osa, mutta kokonaisuutena sangen tyytyväisiä tähän ja amerikkalaisen vaikutusvallan vastustamiskerhot ovat maassa kuin maassa aika marginaalisia. USA:n ulkopolitiikkaa vastustaa kuka hyvänsä aivoilla varustettu, mutta siitä huolimatta olemme valmiita nauttimaan kulttuurin, tieteen, tekniikan ja monen muun alan helmistä, jotka tulevat juuri tuosta maasta.

Kiina on nouseva tähti. Suurvalta se on ollut pitempään, mutta nyt sillä on myös imperiumi. Kiinan imperiumia rakennetaan tällä hetkellä kovaa vauhtia kehitysmaissa, eritoten Afrikassa. Kiina ostaa sieltä raaka-aineita ja ruokaa ja vie sinne sekä kehitysaputyyppisiä asioita että myös teollisuutensa tuotteita. Kyllähän länsimaatkin vievät kehitysmaihin brändituotteitaan, mutta kun rahasta on tiukkaa, kiinalainen auto ja elektroniikka käy erinomaisesti kaupaksi, sillä siinä maksetaan tuotteesta eikä brändistä. Kiinalaiset eivät ole moksiskaan kehitysmaiden korruptiolle, ihmisoikeustilanteelle, nepotismille, sorrolle, tyrannialle ja vapaan lehdistön puutteelle, sillä Kiinaa eivät nämä asiat kiinnosta itseäänkään. Kiinalaiset insinöörit ovat Afrikassa rakentamassa teitä ja ratoja. Kiinalaiset opettajat opettavat kouluissa. Kauppasuhteet kukoistavat ja molemmat osapuolet saavat tarvitsemiaan asioita. Kiina ei ole tullut yhtään USA:a enemmän väkipakolla siirtomaaherraksi vaan se on otettu avosylin vastaan kaikissa niissä maissa, joita länsimaat hyljeksivät, ja myös niissä, joita länsimaat eivät sinänsä hyljeksi, mutta suhteet ovat kovasti yksipuolisia.

Jäljelle jää orpo piru, Venäjä. Se on yrittänyt rakentaa imperiumia pariinkin otteeseen, mutta se on ajettu pois oikeastaan kaikkialta, mihin se on yrittänyt tunkeutua. Vapaaehtoisesti Venäjää ei ole valinnut kukaan muu kuin Kuuba, ja sekin vain siksi, ettei silloin ollut muita vaihtoehtoja kun USA oli vihollinen. Venäjä on yrittänyt kaikenlaista, mutta mikään muu ei ole koskaan toiminut paitsi raaka asevoima, eikä sekään ole toiminut kovin hyvin vaan alusmaat ovat mokomat itsenäistyneet heti kun silmä välttää.

Venäjällä ei tunnu olevan mitään sellaista kulttuurillista tai muunlaista vietävää, joka kelpaisi alusmaille niin, että ottaisivat venäläiset ja Venäjän suuren vaikutusvallan avosylin vastaan. Nyt sellainen saattaa löytyä kaasusta ja öljystä, mikä muuttaa maailmaa tältä osin jos Venäjä sitä onnistuu hyödyntämään.

Tähän saakka Venäjä on kuitenkin suurvalloista ainoa, joka ei ole pystynyt hyödyntämään suurvaltastatustaan millään tavoin. Onko tällä mitään merkitystä minkään kannalta, sitä en osaa sanoa. Asia on kuitenkin mielenkiintoinen. Haittaako se Venäjää ja venäläisiä, vai nouseeko Venäjä jälleen kerran rakentamaan imperiumiaan? Jos nousee, ymmärtääkö se, että sen pitää perustua kauppaan eikä saneluun, vai yrittääkö se sotavoimalla jälleen kerran?

Jollekin *stanille tässä on suuri mahdollisuus, jos Venäjä kaupan tielle lähtee. Toisaalta, mitä Venäjä tekee *stanien tuotannolla, koska sillä on itsellään resursseja enemmän kuin millään muulla maalla ja väestö laskee jyrkästi eikä tarvetta suuremmin ole? Tämä onkin Venäjän toinen eroavuus muihin suurvaltoihin nähden. Venäjä ei tarvitse mitään sellaista, mitä alusmaista saataisiin, eikä se tuota mitään sellaista, jota alusmaissa tarvittaisiin.

Omalta tuotanto- ja kaupparakenteeltaan kun Venäjä on lähinnä raaka-aineita vievä kehitysmaa eikä imperiumin teollinen johtotähti. Jos/kun Venäjä ei imperiumia pysty kaupan varaan rakentamaan, lähteekö se taas valloittamaan elintilaa, mikä tekee *stanien olosta kurjan, kuten myös Naton, sikäli kun Nato ehtii näihin valtioihin laajentua.

Kaikennäköiset kansalaisjärjestöt ja myös poliitikot ovat olleet “katastrofaalisen pettyneitä” Kööpenhaminan ilmastoneuvottelujen olemattomaan lopputulokseen.

Minä en voi sanoa olleeni. Lähinnä siksi, etten mammuttikokoukselta mitään tuloksia odottanutkaan.

Kun lähdetään siitä, että 180 maan iltalypsyneuvottelijoiden pitäisi löytää yhteisymmärrys jostakin, nähdään urakan mahdottomuus. Tuo sakki ei saa aikaiseksi yksimielisyyttä edes siitä, mihin aikaan syödään lounasta. Mikään tätä kunnianhimoisempi tavoite on näin suuressa komiteassa muutaman päivän aikana runnottavaksi aivan liian suuri päätös, ja Kööpenhaminassa tavoiteltiin kuuta taivaalta. Kokouksella olisi pitänyt olla melkein-valmis sopimusteksti luonnokseksi sen sijaan, että sitä lähdettiin väsäämään tyhjästä, mutta tällaista luonnostakaan ei saatu aikaiseksi, koska asiasta ei vallitse minkäänlainen yksimielisyys.

Urakan laajuus ei suinkaan ollut ainoa ongelma.

Maailmanlaajuinen ongelma on lama. Kun jokainen länsimaa tuskailee budjettivajeiden, jättiläistyöttömyyden ja sukeltavan talouden kanssa, halua sitoutua toimiin, jotka syventävät sukellusta entisestään, ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Prioriteetit ovat nyt muualla, eli talouden saamisessa takaisin kasvu-uralle ja hyvinvointivaltiotalousjärjestelmien romahtamisen ehkäisemisessä.

Lisäongelma on se, että länsimaat haluttiin laittaa maksamaan useita kertoja. Ensin oman talouden sukellus päästörajoituksien takia, sitten korvaavan talouden rakentaminen ja kolmanneksi kehitysmaiden laskun maksaminen. Yhdistettynä talousvaikeuksiin ei ole kovinkaan vaikea nähdä, miksi tämä ei ajatuksena juuri nyt houkuttele. Kehitysmaiden mukanaolo ylipäätään teki kokouksesta naurettavan kerjäläisoopperan ja esti viimeisetkin mahdollisuudet sopia yhtään mistään suurimpien tupruttajien välillä.

Neljäs ongelma liittyy neuvottelijoiden liikkumavaraan. Obamalta odotettiin suuria, mutta aivan turhaan, koska senaatti oli jo päättänyt, mikä on USA:n päästövähennystavoite. Kun neuvotteluissa ryhdyttiin vaatimaan kaksinkertaisia numeroita, ei Obama liene ollut ainoa neuvottelija, jolla ei faktisesti ollut valtuuksia edes sitoutua tällaisiin asioihin.

Viides ongelma liittyy siihen, että suurimpien tupruttajien motiivi tehdä mitään on vähäisin. Ymmärsin Tuvalussa puolitoista kuukautta sitten käydessäni, miksi ilmaston lämpeneminen on ongelma heille. Sen sijaan suurin tupruttelija USA+Kanada -kombinaatti, on aivan eri asemassa. Jos ilmasto lämpenee tai kylmenee, siellä viljelyvyöhyke siirtyy paikasta toiseen, mutta jopa asiantuntijat ovat joutuneet myöntämään, ettei Pohjois-Amerikassa ilmastonmuutos tule aiheuttamaan mitään katastrofia. Kun suurimpia vaatimuksia esitetään maalle, jonka ei tarvitse olla asiasta edes löyhästi kiinnostunut muuten kuin moraalin kohottamisen vuoksi, ei tarvitse olla kaksinen auguuri jos ennustaa, että vaatimusten esittäjät tulevat pettymään.

Minun nähdäkseni tämä työ pitäisi aloittaa kokonaan uudelleen puhtaalta pöydältä. Todennäköisesti G20 olisi aivan riittävä kokoonpano asiasta sopimiseksi. Siinä ovat mukana sekä nykyiset suurimmat päästöjen aiheuttajat sekä ne nousevat taloudet, joissa päästöt kasvavat nopeimmin ihmisten elintason parantuessa. Tämä joukko voisi aivan hyvin yrittää sopia keskenään, miten länsimaiden ja nousevien talouksien toiveet sovitetaan yhteen. Työ ei ole helppo, mutta tässä kokouksessa nähtiin, että sovun löytyminen ei ole aivan täysin mahdoton ajatus.

Kun tämä joukko on saanut asiansa sovittua, voidaan saneluratkaisuna tarjota kehitysmaille jotain ota tai jätä -diiliä, mutta mihinkään kerjäläisoopperaan niiden kanssa ei kannata ryhtyä. Kehitysmaiden päästöt eivät ole se häntä, joka koiraa heiluttaa, eli jos kehitysmaat eivät sitoudu päästöjen vähentämiseen, niiltä voidaan leikata kehitysapu ja käyttää tämä raha lisävähennyksiin länsimaissa, lopputulos lie päästöjen kannalta silti saman suuntainen. Ilmaston lämpenemisen suurimmat ongelmat ovat kuitenkin kehitysmaissa, joten niillä voi hyvinkin olla motiivi tehdä jotain itsekin.

Tämä ei ole erityisen demokraattinen prosessi, mutta asia on niin täydellisen monimutkainen, ettei demokraattinen prosessi ja sen teeskenteleminen, että Malediivien ääni on yhtä tärkeä kuin USA:n ja Kiinan ääni, ei yksinkertaisesti tuota mitään tuloksia. Asiassa pitää kyetä sopimaan pienellä joukolla suurista linjoista eikä suurella joukolla nysväystason asioista.

Mietin aikani kuluksi puolustusliittoja ja sitä, millaisia niiden pitäisi olla ja mikä tekisi niistä uskottavan.

Nato-keskustelu velloo jatkuvasti, ja väliin kuuluu vieläkin älyttömämpiä irtiottoja. Tähän huumorikategoriaan lasketaan sotilasliitto Ruotsin kanssa.

Tästä pellekategoriasta pääsemme kuitenkin pureutumaan asian ytimeen, joten kyseessä on hyvä esimerkki huonosta puolustusyhteistyöstä, ja se on syytä käydä läpi valaisemaan asiaa.

Jos Suomi liittoutuisi sotilaallisesti Ruotsin kanssa, liittoon päätyisi kaksi hyvin erilaista maata, joita ei yhdistä mikään muu kuin usko holhousvaltion siunauksellisuuteen. Ruotsi ei ole ollut sodassa sen jälkeen kun sille annettiin kunnolla opetus. Suomi taas on, ja Suomen itäraja on se, jota pitää puolustaa. Ei hysteerisesti ryssää peläten, mutta selvää on, että juuri tuo on se paikka, josta vihollinen tulee jos tulee. Se ei tule Norjasta eikä lentopostissa Iranista, vaan Venäjältä.

Ruotsin puolustusvoimat on tällä hetkellä ajettu sellaiseen tilaan, että niiden de facto tehtävä on toimia tukiaisautomaattina ruotsalaiselle sotateollisuudelle. Ruotsi on BKT:hen suhteutettuna yksi maailman suurimmista aseviejistä, ja tämän bisneksen kehityskulut maksatetaan veronmaksajilla sillä verukkeella, että tehdään uusia keksintöjä Ruotsin puolustusvoimien käyttöön.

Ilmavoimien osuus on suhteeton, merivoimien suuri ja maavoimien vähäisempi. Suomen maanpuolustus taas tarvitsee nimenomaan suuret maavoimat ja suuren reservin tekemään mahdollisen miehittäjän elämän niin ikäväksi, ettei ketään kiinnosta. Muiden aselajien asema Suomessa on vähäisempi, vaikka näytösluontoisesti onkin ostettu muutama lentokone kalliilla.

Jos nämä pantaisiin yhteen, näyttäisi syntyvän synergiaa, koska päällekkäisyyksiä on vähän. Ongelma on kuitenkin se, että suomalaisten maanpuolustusraha valuisi ruotsalaisen vientiteollisuuden tukemiseen, ja oikeasti avun saaminen sodan tullessa olisi hyvin epävarmaa.

Jos ryssä päättäisi vallata Suomen, se tietysti kertoisi ruotsalaisille, että jos lentokoneet pysyvät Ruotsissa ja laivat pysyvät satamissa, Tukholman päällä ei räjähdä yhdinpommia vartin kuluttua, ja jätämme teidät muutenkin rauhaan, ja pannaan vielä vuoden öljyt kaupan päälle. Mikä olisi tässä tilanteessa Ruotsin motiivi lähteä omalle maaperälleen tunkeutuvaan sotaan, jonka se voisi välttääkin ja lisäksi hyötyä siitä? Tietysti tehdyt sopimukset unohdettaisiin saman tien.

Näin Suomi olisi jälleen kerran yksin, mutta vahvojen maavoimien sijaan pitäisi tulla toimeen vähemmällä, koska valtaosa puolustusmäärärahoista käytettiin siihen osaan sotaväkeä, joka jäikin Ruotsiin ja joka ei olekaan käytettävissä, koska liittolainen lahjottiin suklaapatukalla. Ruotsalaiset ovat hyviä unohtamaan tekemiensä sopimusten velvoitteet jos ne eivät hyödytä heitä itseään, mikä näkyy jo bisneksessäkin, ja kaikki tehdyt sopimukset olisivat tosipaikan edessä uudelleenarvioinnin kohteena ja Ruotsissa mietittäisiin, miten he hyötyvät eniten.

Tästä vaatimattomasta johdannosta päästään asiaan.

Ensimmäinen ja tärkein vaatimus liittolaiselle on se, että se on uskottava. Liitossa pitää olla takana jotakin sellaista, että liittolainen lähtee sotaan, jonka se voisi välttääkin jos haluaisi. Taskurahalla lahjottavat pikkumaat ja tunnetusti epäluotettavat sopimusosapuolet eivät voi mitenkään muodostaa puolustusliiton kovaa ydintä.

Olen tullut siihen tulokseen, että Nato oli hyvä puolustusliitto. Imperfektissä.

En keksi mitään muita kantavia sotilasliiton lähtökohtia kuin ideologian ja kunnian. Kunniakysymykseen törmäämme lähinnä itäisissä kulttuureissa, joissa tehdyt sopimukset kumarruksineen ovat niin pyhiä, että valitaan myös raskas ja kivinen tie, jotta ei menetetä kasvoja rikkomalla tehty sopimus. Tätä lajia ei lähialueilta löydy paitsi ehkä Virosta, ja se on taas maana niin pieni, ettei liittoutuminen sen kanssa hyödytä kumpaakaan.

Jäljelle jää ideologia. Silloin kun Naton ideologia oli kommunismin patoaminen, se toimi mainiosti. Kaikki tiesivät, että jos puna-armeija vyöryy johonkin länsimaahan, USA on tikkana paikalla kuten myös muut länsimaat. Kun kaikki tietävät tämän, sotilasliitosta tulee uskottava. Ei tarvita järkisyytä, miksi oma maa sidotaan sotaan, jossa muuten ei tarvitsisi olla ollenkaan, sillä oma vienti-ideologia näyttää naurettavalta ja huonolta, jos se ei pysty edes omia auttamaan ja lupauksia pitämään.

Nyt tilanne on toinen. Kommunismi oli ja meni, ja nykyisin mitään länsimaita yhdistävää ideologiaa ei enää ole. Kaikki ovat siirtyneet ideologisesta ajasta kaupalliseen. Kauppasuhteilla on väliä, ja USA varmastikin olisi suojelemassa Britannian, Saksan ja Ranskan suuria markkinoita. Mutta entä joku pieni reunamaa jossakin, jonka talous on samaa suuruusluokkaa tai pienempi kuin pakasta vedetyn amerikkalaisen kaupungin?

Jos ajattelemme vihollisen olevan edelleen Venäjän, asetelma muuttuu kimurantiksi. Venäjä on nimittäin tällä hetkellä lännelle aivan kerrassaan loistava kauppakumppani. Se toimittaa sellaista, mitä länneltä puuttuu (raaka-aineet ja energia), ei kilpaile oikeastaan minkään läntisen teollisuudenalan kanssa mistään, ja sinne voi viedä aivan mitä hyvänsä, koska kaikki kulutustavara on tuontitavaraa.

Kun sulkeutuneella NL:llä ei ollut mitään taloudellista arvoa, Venäjällä on. Taloussuhteet ylittävät nyt sotilaalliset rajat, ja nato-maista osalle Venäjä on tärkeä ja osalle vähemmän tärkeä. Joukossa on maita, joilla ei ole mitään intressiä sotia Venäjää vastaan vain tukeakseen jotakin muuta maata.

Mitä jää jäljelle? Tällä hetkellä ei yhtään mitään. Läntistä ideologiaa ei ole olemassakaan, ja EU ei sellaista kykene rakentamaan häärätessään epämääräisten ja epäeurooppalaisten valtioiden jäsenyyden kimpussa. Jos EU-jäsenyyskuvio olisi pysäytetty vuoden 1995 tilanteeseen, sen ympärille olisi ehkä voinut rakentaa sadassa vuodessa jotakin, joka olisi saanut ranskanpullankin näkemään oman lihapatansa ulkopuolelle ja suomalaisen välittämään siitä, mitä Välimerellä tapahtuu.

Nyt kuitenkin mukana on jo liian sekalainen kerho ja sekalaisuus vain kasvaa lähitulevaisuudessa. Tästä ei synny uskottavuutta millekään, kaikkein vähiten maanpuolustukselle.

Pienen ja taloudellisesti epäkiinnostavan reunamaan tilanne näyttää siltä, että mikään kuviteltavissa oleva sotilasliitto ei tuo nykymaailmassa uskottavuutta, joten niihin ei kannata tällä hetkellä liittyä. Jos maailma jotenkin uudelleen ideologisoituu, tilanne saattaa muuttua, mutta en pidätä tämän asian kanssa hengitystäni.

Suomen kannattaa nykyoloissa panostaa maanpuolustukseen niin paljon, että se voi kuvitella pärjäävänsä jotenkin sissitaktiikalla ilman ulkopuolista apua. Kaikki muu pitää tehdä politiikan kentällä.

Tuvalun reissu oli monella tapaa avartava.

Pääatolli on aivan naurettavan pieni. Kymmenen kilsaa päästä päähän ja parhaimmillaan noin 300 metriä leveä tai jotain, ja korkein kohta metrin. Muut valtion saaret ovat vielä pienempiä.

Tällaisilla saarilla on ongelma. Nykyisin kuuluu vain mussuttaa ilmastonmuutoksesta kaikissa yhteyksissä, joten nämä saaret yhdistetään aina siihen, kuten maailman kaikki muutkin asiat. Käytännössä kuitenkin ilmastonmuutos on pienimpiä tämän valtion uhista ja ongelmista, ja ne muut ovat paljon polttavampia.

Jos merenpinta nousee, saari epäilemättä uppoaa, mutta se ei tapahdu aivan yhdessä yössä. Kun saarella asuu ehkä kolmetuhatta ihmistä, nämä ihmiset voidaan tarvittaessa asuttaa aivan mihin hyvänsä. Heidät voisi ottaa vaikkapa Suomeen, ja kyseessä on vain hiukan suurempi määrä, mitä Suomeen tulee somaleja eri teitä vuodessa, ja pikkusaaren tapauksessa kyse olisi kertaluontoisesta erästä eikä joka vuosi paisuvasta elättivirrasta.

Epäilemättä ei ole kivaa muttaa jos saari uppoaa, mutta väkeä on niin vähän, että heille kyllä löytyy koti kohtuullisen pienellä poliittisella tahdolla, sillä kyse ei ole moniongelmaisista pääasiassa rikoksella elävistä, vaan englantia puhuvasta ja peruskoulutetusta väestä, osa on käynyt kouluja enemmältikin.

Isoin ongelma ei ole minun nähdäkseni näillä saarilla ehkä joskus tapahtuva merenpinnan nouseminen liikaa, vaan se, että ne ovat täysin riippuvaisia länsimaisen elämänmuodon tuotoksista tuontitavaran muodossa.

Väestö on kasvanut tässä paikassa kuten melkein kaikilla muillakin vastaavilla pikkusaarilla isommaksi kuin mitä perinteinen elämänmuoto pystyisi ruokkimaan. Eivät nämä saaret enää pysty ruokkimaan itseään kalastamalla ja poimimalla kookospähkinöitä, vaan ruoka on tuontitavaraa. Jos ruokaa ei tule, väki alkaa kuolla nälkään.

Vielä nopeammin alkaa vaikuttaa lääkkeiden ja muun hoidon puute. Lennollani Tuvalusta Fijille oli yksi syöpäpotilas ja yksi dialyysipotilas. Kumpaakaan vaivaa ei tuolla saarella pystytä hoitamaan. Dialyysipotilas oli jo sangen huonossa kunnossa kun lento oli myöhässä yhden päivän. Kun kaikki muut paitsi laastaria vaativat vaivat hoidetaan kahden ja puolen tunnin lentomatkan päässä, väkeä alkaa kuolla nopeasti jos lentokone ei tulekaan.

Mitäpä, jos joulukuussa alkava hurrikaanikausi tuo vähäistä suuremman puhurin, joka tuhoaa kiitoradan siihen kuntoon, ettei sinne voi laskeutua? Saarella ei ole mitään keinoja korjata sitä, vaan päällystämiseen tarvittava asfaltti tuodaan laivalla Fijiltä, ja laivamatka kestää monta päivää. Nyt tosin laivoja ei ole edes kulkenut, koska saarelle öljyä tuova fijiläinen laiva hajosi puoli vuotta sitten eikä sitä ole korjannut kukaan, joten saaren omat kaksi laivaa ovat satamassa kuten ovat olleet jo monta kuukautta, eikä kukaan tiedä, koska joku viitsii korjata tankkerin, koska se ei ole heidän omansa.

Eikä meidän tarvitse odottaa edes myrskyä. Saarelle operoi yksi lentoyhtiö yhdellä lentokoneella yhdestä paikasta. Jos tuo lentokone hajoaa, sinne ei lennä kukaan. Jos lentoyhtiö menee konkurssiin, kestää aikansa, ennen kuin joku muu saa lentotoiminnan käyntiin konkurssiyhtiön reiteille. Näin kävi muutama vuosi sitten kun yksi firma kaatui ja Pacific Sun tms. nousi sen raunioille.

Luonnonilmiöiden takia on oikeastaan vain hyvää tuuria, että tuolla saarella asuu tällä hetkellä kukaan. Saari on täysin suojaton kun ympärillä ei ole koralliriuttoja, ja pienikin tsunami tuhoaa kaiken, koska mihinkään ei pääse karkuun vaikka olisi kuinka varoitettu ennalta. Jos kolmisen viikkoa sitten Samoalla sata ihmistä tappanut tsunami olisi tullut tuonne, saaresta ei olisi jäljellä mitään. Itse sain todistaa tsunamihälytystä ja sitä, että jengi ei tehnyt paljon mitään, koska kaikki tiesivät, ettei varoituksesta ole mitään hyötyä kun ei ole mäkeä, jolle voisi paeta.

Tässä on näiden saarivaltioiden ydinongelma. Ne ovat liian riippuvaisia hyvin heiveröisistä henkirei'istä suurempiin paikkoihin. Mitään redundanssia ei ole, eli on yksi kiitorata, yksi lentoyhtiö, yksi lentokone. Mestat ovat niin kaukana toisistaan, että vaikka merireitti saataisiin pystyyn heti, kestäisi päiviä tai viikkoja, ennen kuin siitä olisi mitään apua.

Tällaisia asioita harvemmin miettii kukaan. Ilmastonmuutoksesta jaksetaan sen sijaan mussuttaa. Juttelin paikallisten ministeritason visiirien kanssa hotellin baarissa, ja heille ilmastonmuutos oli asia, joka ei ole millään tavalla akuutti ja ajankohtainen. Akuutti homma oli yrittää löytää joku toinen lentoyhtiö, joka suostuisi lentämään sinne, sekä saada joku tuomaan saarelle bensaa, jotta tavarankuljetus- ja kalastusalukset saataisiin liikkeelle.

Ranskanpullat ehdottavat jälleen kerran tobin-veroa "köyhien maiden auttamiseksi".

Tobin-vero kaivetaan naftaliinista aika ajoin ja siihen ollaan osoittavinaan kiinnostusta hetken. Näin yritetään kalastella suosiota punavihernuorisopiireistä, joissa kaikki "kapitalistien kyykyttämiseksi" ajatellut verot ovat suosittuja.

Tobin-vero ei toki kyykytä juurikaan kapitalistia vaan siirtyy tuotteiden hintoihin ja jokaisen risuparrankin maksettavaksi ja vero on muutenkin hankala toteuttaa, miksi sitä ei koskaan toteuteta vaikka siitä aika ajoin puhutaankin.

Sen sijaan ihmettelen, miksi taas on tehty yksi ehdotus köyhien maiden auttamiseksi jollain tukiaisella. Köyhiin maihin suunnattujen tukien suhteen yleissääntö on, että kannettu vesi ei pysy kaivossa, vaan tukiaisraha käytetään johonkin, joka ei tuota mitään, kuten vaikkapa liikakansoituksen edistämiseen, aseisiin tai Pomon palatsiin, ja loput nielee korruptio.

Vaikka kehitysmaa käyttäisi apurahansa viisaasti, entä sitten? Vaikka ne tekisivät siellä mitä, niillä ei ole markkinoita muille kuin raaka-aineille. Länsimaiden tuontisuojat oman maatalouden ja sinikaulustyön suojelemiseksi huolehtivat siitä, että kehitysmaa ei vaivatta voi ryhtyä kilpailemaan länsimaisen tuotannon kanssa matalammilla kustannuksilla.

Aneiden kippaaminen kehitysmaihin on aivan täydellisen turhaa jos kehitysmaita ei samalla oteta maailmantalouden osaksi ja anneta niille mahdollisuutta pärjätä niillä keinoilla, joita niillä on, eli halpaa työvoimaa ja joissain paikoissa viljavaa maata.

Yllättäen juuri ranskalaiset vastustavat kovaäänisesti kaikkea kilpailua kehitysmaista, joten tämän myyrien kansakunnan motiivin puhdistaa omaatuntoaan ane-ehdotuksilla voi ymmärtää tätä taustaa vasten.

Mietin tuossa maailmanvaltaluokan imperiumeja.

Niitähän on ollut kaikennäköisiä. Sotavoimaahan niissä on mukana kaikessa, mutta joku on perustunut pelkkään sotavoimaan, toinen kauppaan, kolmas kulttuuriin, ja useimmat johonkin kombinaatioon näistä.

On tietyllä tavalla eurooppalaista hybristä aloittaa ajanlasku Roomasta, sillä kyllähän Kiinassa, Babyloniassa ja Andeilla on ollut kulttuureja ja sivilisaatioita kauan ennen Eurooppaa, ja nämä ovat olleet omilla maailmankolkillaan tuntemansa maailman valtiaita. Inkavaltio kuitenkin hajosi ensin sisäisesti ja sen jälkeen se valloitettiin, ja Kiina käpertyi sisäänpäin.

Rooma hallitsi Euroopan suunnalla valtaosaa tunnetusta maailmasta. Kauppaa toki käytiin kauempana asuvien barbaarien kanssa, mutta kyseessä oli selkeä monikansallinen ja ylikansallinen imperiumi. Rooman nousu ja tuho ovat niin tuttuja, etten turhaan selosta itsestäänselvyyksiä, eikä se ole tämän kirjoituksen pihvikään.

Rooma hajosi, ja seuraava imperiumintynkä lienee ollut frankkien valtakunta, mutta se oli imperiumina hieman torso, mikä on ymmärrettävää, sillä tuossa imperiumissa oli keskeinen asema niillä, jotka rupesivat myöhemmin kutsumaan itseään ranskalaisiksi, ja jotka osasivat jo silloin sössiä joka asian, mihin ne koskevat. Tämän valtakunnan juuret ja historia olivat oleellisesti Roomassa.

Englanti, sekin Rooman perillinen kulttuurillisesti, hallitsi puolta maailmaa kolmisensataa vuotta. Aurinko ei koskaan laskenut brittiläisessä imperiumissa. Tämä valtakunta oli Euroopassa vain pieneltä osin, mutta ulottui kaikille mantereille ja vei mukanaan lait, tavat ja hallintokulttuurin. Brittiläinen imperiumi perustui ensisijaisesti kauppaan ja vasta varajärjestelmänä sotavoimaan, sillä kaupasta hyötyivät oikeastaan kaikki, ei vain Westminsterin pönäköiden äijien kerho.

Imperiumivaltikka siirtyi USA:lle osittain 1. maailmansodan jälkeen ja lopullisesti 2. maailmansodan seurauksena. USA:n imperiumi perustuu osin sotavoimaan, mutta ennen kaikkea talouteen ja kulttuuriin kun amerikkalainen viihde on suosittua lähes ympäri maailmaa, ja USA on kaikilla mittareilla maailman suurin talousmahti. USA on brittiläisen imperiumin tuotos, joka puolestaan oli Rooman valtakunnan lapsipuoli.

Olemme tässä tänään. Kun maailmassa on joku mahti, se on ollut jollain tavalla Rooman perillinen. USA:n tähti on kuitenkin laskussa ja jonkun itäisen talouden tähti nousussa. Jos asiat menevät kuten ne nyt näyttävät kulkevan, nouseva mahti on Kiina. Jos Kiinassa sisäinen rettelöinti pullahtaa kunnolla pinnalle ja maa ajautuu sisällissotaan, se voi olla Intia, mutten erityisemmin usko tähän, sillä Intia ei ole pahemmin yrittänyt perustaa maailmanvaltaa, toisin kuin Kiina, vyöryttämällä itseään ja bisneksiään Afrikkaan.

Ja mikä tässä oli pihvi? Lähinnä se, että 2000 vuotta olemme eläneet maailmassa, joka on Rooman valtakunta tai sen perillinen. Nähtävissä olevassa tulevaisuudessa maailmanvalta siirtyy sellaiselle taholle, jolla ei ole mitään siteitä tähän imperiumiin. Seuraako tästä jotakin ja jos, niin mitä?

Olen ajatellut, että siitä voi hyvinkin seurata kaikenlaisia asioita. Ns. ihmisoikeuskäsitys on täysin länsimainen rakennelma, joka sekin osoittaa Roomaan. Bisneskulttuuri on brittiläistä perua, joka osoittaa samaan suuntaan. Edustuksellinen demokratia ja vapaa lehdistö ovat jalostuneet tässä samassa prosessissa, ja nämä ovat asioita, joita emme enää kyseenalaista, koska ne ovat syntyneet tässä 2000 vuoden jatkumossa ja maailma toimii tällä hetkellä näiden sääntöjen mukaan (mitattavissa määrin, ei tarvitse sanoa Guantanamosta mitään), koska imperiumit toimivat ja ovat toimineet niiden mukaan, ei ainoastaan idealistiset kääpiövaltiot.

Siinä vaiheessa, kun imperiumivaltikka siirtyy USA:lta eteenpäin, mikä sinänsä on luonnon kiertokulku, se siirtyy sellaiseen paikkaan, jossa näille meidän arvoillemme lähinnä nauretaan. Avoimen rasistisille kiinalaisille, joita on aina johdettu hierarkisesti ja autoritäärisesti. Yhteiskuntaan, jossa yksilö palvelee valtiota eikä valtio yksilöä. Siinä, missä nykyisissä kehitysmaissa ollaan helisemässä kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset vaativat ihmisoikeuksien kunnioitusta ja vapaita vaaleja ja muuta ikävää, kiinalainen arvomaailma sopii paikallisille diktaattoreille aivan täydellisesti ja imperiumi kasvaa.

Veikkaan, että länsimaissa sopeutumisvaikeudet voivat olla vähäistä suurempia.

Saahan tietysti kaikenlaisia kerhoja olla, mutta tämä kerho alkaa olla aikansa elänyt.

Suurin kritiikki G8:aa kohtaan tuntuu olevan se, että siellä ei ole mukana kehitysmaita. Mutta koska kehitysmaat ovat maailmantalouden vinkkelistä täysin epäkiinnostava asia, ei niillä tässä kerhossa pidä olla sananvaltaa.

Itse kritisoin kerhon koostumusta lähinnä siksi, että se edustaa vain toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikaisia jakolinjoja hieman pöyhittynä. Maailman talousmahdeilla voi olla hyvinkin syytä kokoontua ja miettiä miten maailma makaa, mutta joukossa pitäisi olla niitä maita, jotka pystyvät muovaamaan maailmantaloutta eikä ainoastaan luovimaan siinä. Pelkkä talouden koko ei voi olla mikään kovin tärkeä mittari, koska se ei erottele sitä onko kyse muinaisen suuruuden iltaruskosta vai nousevan suuruuden aamunkoitosta, ja maailmantalouteen vaikuttaa enemmän nouseva kuin laskeva kerho.

Nykyisistä jäsenmaista vain USA:lla, Venäjällä ja Japanilla on oikeastaan oikeus olla siellä. Nämä maat pystyvät, kukin keinoillaan, vaikuttamaan jotakin asioihin, vaikkakin Venäjän merkitys perustuu pääosin raaka-aineisiin ja pinta-alaan. Mutta kuitenkin. Italia, Ranska, Saksa ja Britannia eivät ole mitään maailmantalouden suunnannäyttäjiä. Britannia on ollut sitä 1. maailmansotaan saakka. Saksa on ollut sitä historiallisesti pienen hetken 2. maailmansodasta 80-luvun alkuun saakka. Italia on ollut talousmahti silloin kun ei ollut Italiaa ja puhumme Firenzen, Venetsian ja Milanon kauppiaista. Ranska ei ole ollut talouden suunnannäyttäjä koskaan, ja se osaa vain varastaa asioita, sössiä varastamansa ja rikkoa loput. Kanada ei ole ollut talousmahti koskaan ja on lähinnä Pohjois-USA maailmantalouden vinkkelistä.

Japaninkin tähti on armotta laskussa, mutta se tuottaa vielä paljon uutta, joten olkoon. Mainittua viisikkoa huomattavasti vaikutusvaltaisempia ovat tänä päivänä Kiina ja Intia. Eivät ainoastaan väkimääränsä takia vaan siksi, että niissä tehdyt asiat muuttavat rajusti maailmaa. Jos Kiinassa sanotaan, että jokaiselle kuuluu oikeus autoon, öljyn hinta raketoi. Jos Intiassa siirrytään kuuden viikon vuosilomiin, maailman hotellien täyttöaste on Intian lomakuukausina 142 prosenttia ja kaikki lennot buukattu vuotta aikaisemmin loppuun. Jne.

Etelä-Amerikka on ongelma, sillä tavallaan niille kuuluisi edustus tässä kerhossa, mutta siellä ei ole mitään muita kuin taloutensa säännöllisin väliajoin sössiviä banaanivaltioita. Nämä eivät ole maailmantalouden johtotähtiä vaan kulkevat lähinnä kriisistä toiseen ja pyyhkivät seteleistä nollia pois kun niitä alkaa olla liiaksi.

Jos tuosta kerhosta haluttaisiin sellainen, jolla on jotain merkitystä, pitäisi Kanada pudottaa pois, Euroopan maat korvata EU-edustuksella ja lisätä Kiina ja Intia ja muuttaa se G5-kerhoksi. Muita ei tarvitse ottaa mukaan. Kehitysmaat ovat epäkiinnostavia, arabimaiden kanssa ainoa kontaktipinta on öljy, jonka ympärillä on aivan tarpeeksi kerhoja ja polemiikkia muutenkin.

Happy planet indeksiä on taas päivitetty.

Listan kärjessä komeilee sellaisia maita kuin Costa Rica, Jamaika, Vietnam, Kolumbia ja Kuuba. Keskikaststa ja sen alapuolelta löytyvät kaikki länsimaat. Tulos on tämä, koska hiilijalanjälki on tutkimuksessa se häntä, joka koiraa heiluttaa. Länsimaisella elintasolla ei ole asiaa kärkeen.

Metodi on mikä se on. Happyplanet-väki määrittelee itse indeksinsä näin:

The Happy Planet Index reveals the ecological efficiency with which human well-being is delivered
The index combines environmental impact with human well-being to measure the environmental efficiency with which, country by country, people live long and happy lives. Learn about the ideas behind the HPI, how it is calculated, why we need it and what it can teach us.

What the HPI doesn’t tell us

The HPI is not an indicator of the happiest country on the planet, or the best place to live. Nor does it indicate the most developed country in the traditional sense, or the most environmentally friendly. Instead, the HPI combines all of these providing a method of comparing countries’ progress towards the goal of providing long-term well-being for all without exceeding the limits of equitable resource consumption.

Minä jatkan siitä, mihin he lopettavat. Ilmeisesti tuon indeksin tekijöiden tavoitteena on ollut luoda joku kestävää kehitystä ja onnellisuutta määrittelevä mittari. Siinä on kuitenkin yksi mutta, jonka miettiminen on paikallaan. Listan kärkikymmenikön jokainen maa on nimittäin maahanmuutossa lähettäjä eikä vastaanottaja. Jos nämä maat olisivat todellisia onnellisten ihmisten paratiiseja, väki muuttaisi niihin eikä pyrkisi niistä pois.

Tuon indeksin keskeinen puute on vapauden sivuuttaminen. Jos listan kärkikymmenikköön pääsee kaksi kommunistityranniaa, joissa ihmisten vapauksia on runsaasti rajoitettu, tulee mieleen, että tutkimus sivuuttaa jotakin “happy” -otsikon alle kuuluvaa ja oleellista. Kärkikymmenikössä olevassa Kolumbiassa on de facto sisällissota huumejengin ja hallituksen välillä, mutta onnellisuus sen kun kukoistaa. Jos metodissa olisi ollut mukana yksilönvapauksia, yhteiskunnallinen vakaus, kansalaisen mahdollisuus vaikuttaa, rikollisuus, vähemmistöjen oikeudet jne, kärkikymmeniköstä olisi tippunut jokunenkin maa pois, ja vastaavasti länsimaiden sijoitukset olisivat nousseet kohisten. Oletan, että tältä tutkimukselta halutaan nimenomaan voimakasta kritiikkiä länsimaista elämäntapaa vastaan, joten siihen ei voida ottaa mukaan niitä asioita, joissa länsimaat erityisesti Euroopassa pärjäävät hyvin.

Oma ajatukseni tutkimuksen, tulosten ja metodin pohjalta voisi olla vaikkapa kysymys siitä, voidaanko tutkimuksen tekijöiden toivomaa kestävää kehitystä ylipäätään saavuttaa yksilönvapauksia ja demokratiaa kunnioittaen. Jos ihmiset äänestävät jaloillaan ja poistuvat näistä onnellisista ekoparatiiseista ja haluavat päästä USA:an, joka on länsimaiden pahnanpohjimmainen, he eivät varmastikaan halua sinne siksi, että voisivat muuttaa USA:n Kuubaksi vaan siksi, että he haluavat elää USA:ssa eivätkä Kuubassa.

Jos siis ihmiset saavat päättää, ovatko he vapaaehtoisia leikkaamaan elintasoaan, vai pitääkö jonkun sanella tämä ohi demokratian? Tietysti resurssien loppuessa tapahtuu väkisinkin jotakin, mutta nykyisin osalle riittää ja osalle ei, ja tämä asetelma näyttäisi olevan se, mihin ajopuuteorialla ja demokratialla on päädytty. Jos halutaan päätyä johonkin muualle, syntyykö se nykykeinoin? Jos taas yksi sotilaallisesti vahva maa ei ryhdy leikkaamaan kansalaistensa kulutusta, onko tuloksena aivovienti vai tuon maan eristäminen?

Jos vapaaseen tiedonkulkuun perustuvat kansalaisyhteiskunnat eivät kykene toteuttamaan oikeanlaista maailmaa, mikä on vaihtoehto? Länsimaisiin vapauksiin perustuvien yhteiskuntien lakkauttaminen? “Pappien Neuvosto”, jossa valikoidut viisaat ja oikein ajattelevat toimivat politiikan ylähuoneena vähän kuten Iranissa ja asettavat puitteet demokratialle?

Vai onko koko teoria väärä, ja ihmiskunta ei kykene elämään kokonaisuutena kestävästi vaan on planeetan syöpäkasvain, joka lopulta tappaa isäntänsä ja sitten itsensä, mutta jolle ei vain voi mitään? Jolloin kannattaa nauttia elämästä eikä turhaan taistella tutkainta vastaan.

YK:n rasisminvastustamiskonferenssin ympärillä kuohuu.

Minä en tiedä varmasti kuka on määritelmineen oikeassa ja kuka on väärässä. Mutta kiistatonta näyttää olevan se, että riitelyssä päätöslauselmasta on hyvin vahvasti länsi vs. islamilainen maailma -asetelma. Tästä asiasta olen kirjoitellut ennenkin, ja kirjoitan siis taas.

Lännessä on pitkään kuviteltu, että kaikki maailman ihmiset haluaisivat olla valkoisia. Ja että valkoisen miehen kulttuuri ja sivistys on täysin ylivertainen verrattuna murjaanien menoon, ja että murjaanit vain odottavat tilaisuutta syrjäyttää nykyiset tyranninsa ja ryhtyä länkkäreiksi.

Nyt nähdään, että muu maailma, erityisesti islamilainen maailma, on löytämässä joissain asioissa hyvinkin yhteistä säveltä, ja se sävel ei ole lähellekään länsimaiden hyväksymä. Aivan riippumatta siitä, kuka on oikeassa ja kuka on väärässä, tämä pitää kuitenkin huomata. Eivät ne muut katso mallia lännestä vaan yrittävät tyrkyttää omia arvojaan kansainvälisten foorumien kautta kaikille, aivan kuin länsi on viimeisen 60 vuotta tehnyt.

Vaikka tyrkyttäjät olisivat oikeassakin, maailma ei toimi näin.

Länsimaat eivät ryhdy kopioimaan kovinkaan helposti arvoja muualta, perustuvat nuo arvot sitten koraaniin tai perimätietoon. Valkoisen miehen tapa on ollut kulttuuriviennissä vientipuolella oleminen ja se ei käänny tuosta vain toisinpäin.

Maailma on jälleen jakautumassa leireihin 90-luvun hetkellisen lämpimämmän kauden jälkeen. Leirit ovat uusia ja niitä on enemmän kuin ennen, ja länsimaisella ihmisellä on tuota pikaa runsaasti vihollisia ympärillään.

Ja samalla YK tulee lopultakin täydellisesti tiensä päähän, käytännössähän järjestö on ollut turha jo pitkään.

... on käydä katsomassa kunnon monipäiväinen krikettiottelu ennen kuin niistä tulee katoavaa kansanperinnettä twenty20:n takia.

Kriketti on urheilulajeista sieltä herrasmiesmäisemmästä päästä ja siinä on joitain hyvinkin miellyttäviä piirteitä, kuten esimerkiksi teetauko iltapäivisin. Toinen kriketin herrasmiespiirre liittyy juoksuihin. Ei mihinkään ole kirjoitettu, montako juoksua kullakin lyönnillä juostaan, mutta ammattipelaajat sekä sisä- että ulkokentällä tietävät tämän.

Lyhyellä lyönnillä juostaan tyypillisesti kerran ja pidemmällä kaksi. Juoksijoiden ei tarvitse juosta hirveää vauhtia, kuten ei myöskään ulkokenttäpelaajan palloa hakiessaan. Ulkokenttä ei yritä polttaa tuota yhden tai kaksi kertaa juoksevaa, ja sisäkenttä ei yritä juosta ylimääräisiä juoksuja vaikka ulkokenttä vain hölkkää. Kunnon juoksemiseksi homma menee vasta kun tapahtuu jotain yllättävää.

Monen päivän krikettiottelu, joka muuten on englanniksi test eikä koskaan match tai game, ei vain ole kovinkaan verevä tv-laji, joten rahasyistä tämä perinnelaji muuttunee pikapeliksi, mikä poistanee siitä valtaosan herrasmieselementeistä ja se redusoituu tylsämieliseksi hikiurheiluksi sianrakon potkinnan sekaan.

Sääsyistä tämä asia pitänee kuitenkin toteuttaa jossain siirtomaassa. Koskas The Ashes olikaan seuraavaksi?

Kesällä kirjoittelin stagflaatiosta, kun ilmiö oli ollut joka aviisissa jo pitkään.

Silloin povattiin stagflaatiota ja taisin itsekin sellaista ennustaa. Nyt näyttää kuitenkin sikäli erinomaiselta, että saammekin vain tavanomaisen laman ja stagflaatio on edessä vasta ehkä seuraavassa syklissä. Öljyn hinta on tippunut kolmasosaan huippuluvuista nopeasti, ja raaka-aineiden hintaa sangen hyvin ennustava Australian peso on dyykannut kolmanneksen kolmessa viikossa tai jotain.

Stagflaatiossahan yhdistyvät lama ja hintojen nousu, mutta nyt raaka-aineiden hinta näyttäisi edelleenkin seuraavan länsimaiden talouskehitystä. Stagflaatio on myrkyllistä, koska siinä ei synny mitään rakennetta, joka automaattisesti rupeaisi korjaamaan tilannetta. Talous näivettyy, hinnat nousevat, ja koska hinnannousua ei täysin voi siirtää hintoihin, intoa ja rahaa investoida ei pahemmin ole ja syntyy kierre.

Perinteisessä lamassa, jollainen meillä toivottavasti pelotteluista huolimatta onkin käsillämme, sen sijaan tapahtuu paljon hyvääkin. Kun raaka-aineiden hinnat laskevat, laskevat hinnatkin ja rahalla saa taas enemmän. Ja kun koko raaka-aineiden hinnanalennuksia ei kuitenkaan siirretä hintoihin, yritysten tuloskunto paranee ja niillä on taas rahaa työllistää ja tuotekehittää. Toisaalta lama on aina hyvä syy toteuttaa irtisanomisia ilman suurempaa huutoa, joten firmat voivat rassata tuottamatonta byrokratiaa ja tyhjäntoimitusta vähemmälle parantaen tuloskuntoa edelleen. Lama-alueiden valuutat heikkenevät ja vienti alkaa vetää.

Jos tästä on kysymys, lama menee ohi odottelemalla kuten se aina ennenkin on mennyt, ja turhaan hötkyilyyn ei ole syytä. Laman pohja voi itse asiassa olla jo käsillä tai aika lähellä, sillä yleensä tiedotusvälineet tulevat jälkijunassa. Kun lama on jo täysin rysähtänyt, uutiset ovat vielä sangen hyviä. Ja nyt kun kaikki nyyhkivät vain laman alla ja kukaan ei ole näkevinään toivoa missään, edes vuosien päässä, yleensä jotain on jo alkanut tapahtua parempaan päin.

Saa nähdä. Jos Itä-Euroopan valuutat romahtavat, silloin kuopan pohja tulee sen jälkeen. Jos ne kestävät, se lienee suunnilleen tässä, ota tai jätä muutama kuukausi.

Ollilan pitäisi kuulemma työryhmineen ottaa mallia Kanadasta Suomen maabrändin kirkastamistyöryhmässään.

Luin tutkimuksen tiivistelmän ja tulin siihen tulokseen, että Suomella olisi mahdollisuuksia juuri ja juuri kymmenenteen sijaan, jolla nyt on Ruotsi. Tuossa positiossa voi olla propagandakoneistolla markkinoitu pikkumaa, mutta muuten kärkikymmenikössä on lähinnä suuria maita ja erikoista luontoa. Suuret maat ja Sveitsi ovat esillä uutisissa vaikkeivät ne tee mitään, ja Uusi-Seelanti nyt vain on maailman laidalla ja sen luonto on tuttu aika monesta luonto-ohjelmasta.

Jorma Ollila voi tietysti miettiä työryhmineen vaikka mitä, mutta ennen kuin hommaan ruvetaan suuremmin rahaa polttamaan, joku voisi kertoa minulle, mitä tästä koko maabrändistä on hyötyä. Suomalaiset tuotteet käyvät kaupaksi jos ne ovat hyviä ja oikean hintaisia ja ne osataan myydä oikein. Turisteja taas Suomeen tulee lähinnä Venäjältä, ja venäläiset eivät ole tähänkään saakka välittäneet mitään maabrändeistä. Suomen luonnolla ja ilmastolla on aika vaikea houkutella vuodesta toiseen Suomeen tulevaa väkeä mistään muualta vaikka brändi olisi mikä, joten tässäkään mielessä bisnestä on vaikea keksiä.

Minusta koko maabrändiasia haiskahtaa Suomessa hiukan “mitähän ne meistä ajattelevat” -jutun johdannaiselta. Mitään oikeaa bisnestä ei näiden brändien varaan rakenneta, mutta jos hommaan hurahdetaan, erinäköisillä konsulteilla ja mainosmiehillä riittää töitä. Tuon rahan voi käyttää fiksummin monella tavalla, esimerkiksi antamalla sen minulle. Ilmastolle ei Suomessa voida mitään, maantieteelle ei voida mitään, eikä mitään voida sillekään, että luonto on aikai tavanomainen eikä tarjoa erikoisia eläimiä ja maailmanlaajuisesti ainutlaatuisia luonnonmuodostelmia.

Joten ainoa keino Suomessa olisi järjestää propagandakampanjoita, koska Suomen tapauksessa yhtään julkisuutta ei tule ilmaiseksi. Jo Ruotsissa tilanne on toinen, koska ne saavat ilmaista julkisuutta swedish bikini teamilla sekä parilla kulutustavarafirmalla (ikea), jotka mainostavat ruotsalaisuuttaan. Kun maata tekee tunnetuksi firma, joka samalla tahkoaa miljardivoittoja, kaikki voittavat, mutta jos homma jätetään jonkun komitean ja konsulttien varaan, edessä on vain rahan lapioiminen kankkulan kaivoon.

Ennen kuin moiseen äyskäröintiin ryhdytään, jonkun pitäisi kertoa ainakin minulle, mikä tässä investoinnissa on takaisinmaksuaika. Ja oikeastaan jo se, missä itse bisnes on.

Lehdessä oli tänään jotain juttua Suomen imagosta maailmalla.

Tai siis oikeammin oli vertailtu useita maita ja pistetty ne haastattelututkimuksessa järjestykseen. Ihan mielenkiintoinen tulos, mutta todennäköisesti tästä tehdään vääriä johtopäätöksiä.

Tuloksena lienee jotain itseruoskintaa, mutta aika vähän mitään kovin rakentavaa. Käytännössä sellaiset maat pärjäsivät hyvin, jotka ovat maailmalla tuttuja. Tutuksi tulemisessa taas auttaa moni asia, jotka Suomelta luontaisesti puuttuvat, kuten paljon väkeä tai luonto, joka on maailmankuulu tv:n kautta.

Sen sijaan tästä voisi nähdä, että kulttuuriviennillä on arvoa, ja siinä Suomi ei perinteisesti ole koskaan ollut kovin kaksinen ja koko asiaan ei ole Suomessa pahemmin panostettu. Olisi ehkä syytä, koska kulttuurin vieminen on rahakasta bisnestä sellaisessakin maassa, jossa resursseista on pulaa. Aineeton hyödyke liikkuu ja käy kaupaksi helpommin kuin sellu, mutta sen tekeminen ja jalostaminen vientikuntoon tarvitsee erilaisia asioita kuin sellubisnes, ja tätä ehkä Suomessa ei niin paljon ymmärretä kuin pitäisi.

Sinänsä on tietysti täysin yhdentekevää, onko Suomi tunnettu vai tuntematon, koska tuttuuden mukana tulee myös ei-toivottavia asioita kuten vaikkapa pakolaisvirtoja, kansainvälistä rikollisuutta ja sensellaisia asioita. Jotenkin en taida olla suuresti huolestunut, että Suomen imago on muita Euroopan maita heikompi erityisesti Afrikassa.

Venäläiset menivät nyt sitten tunnustamaan Abhasian ja Etelä-Ossetian (mutta eivät maagisesti Venäjälle kuuluvaa Pohjois-Ossetiaa).

Tämä oli vähän yllättävä veto pakasta. Käytännössähän noiden alueiden tienä lie itsenäisyys kuten Kosovonkin tapauksessa, mutta valittu metodi on väärä. Hankkeelle olisi pitänyt hommata ensin joidenkin länsimaidenkin tuki.

Ongelma tässä ei liity Kaukasukselle vaan Venäjälle. Venäjä on ottanut nyt politiikakseen haastaa riitaa kaikkien kanssa ja tehdä asioita siitä vinkkelistä, mikä ärsyttää muita eniten, tietäen, ettei kukaan hyökkää sinne minkään pikkujutun takia kuitenkaan. Mutta investoinnit kärsivät kuten myös muu kuin raaka-ainebisnes. Venäjä tarvitsisi kipeästi taloutensa modernisointia odottamaan sitä päivää kun öljy ei enää käy kaupaksi ainakaan kovin hyvään hintaan.

Tätä ne eivät pysty siellä itse tekemään vaan tarvittaisiin investointeja, yhteistyötä ja markkinoita. Nykyinen keskusjohtoinen uho sekä ulkomaisten yritysten häirintä (BP-tapaus) pitävät kuitenkin kaikki yhteistyökumppanit sieltä poissa. Ja sitten kun rahaa ei tule öljystä eikä sitä tule mistään muualtakaan, jälki saattaa olla rumaa. Venäjä kuitenkin kuulemma tarvitsee uhoa “kunniansa ja arvokkuutensa” palauttamiseksi.

Minä voisin kuitenkin muistuttaa heitä Star Trekistä löytyvästä viisaudesta:

Dignity and an empty sack is worth the sack.
- 109th Ferengi rule of acquisition

Kirjoitin tätä toisaalle, mutta menköön nyt ajatuksen tasolla tännekin.

Venäjän viime vuosien toimet on aika helppoa tulkita haluksi rakentaa imperiumi uudelleen menneen NL:n imperiumin rinnalle. Näin olkoon, mutta Venäjä tekee sen jostain syystä eri tavalla kuin muut.

USA:n henkinen imperiumi ulottuu tällä hetkellä Suomen itärajalta Tulimaan kautta Japanin viimeisille saarille ja kattaa puoli palloa. Tämä imperiumi osaltaan hommattiin asevoimalla taistelemalla natseja vastaan ja osittain asevoima on käytössä tänäänkin jossain Lähi-Idässä. Mutta tuon imperiumin ydin ei ole tänä päivänä sotavoimassa vaan siinä, että näissä maissa pääosin pidetään siitä, mitä USA tekee ja mitä se edustaa.

USA:n nykyisestä hallinnosta ei pidä juuri kukaan edes USA:ssa. Mutta se on sivuseikka. Aina kun avaamme TV:n, sieltä tulee ainakin yhdeltä mutta todennäköisesti noin viideltä kanavalta amerikkalaista ohjelmaa. USA:n propagandakone on jyrännyt viihteessä niin kauan kuin Hollywood on ollut olemassa. Ja sieltä se on levinnyt muuallekin kevyen kulttuurin alueelle. USA:n imperiumi perustuu siihen, että ihmiset ja valtiot noin pääsääntöisesti eivät tiedä kuuluvansa siihen, mutta ovat tyytyväisiä siihen, missä nyt sattuvat olemaankin. Ei kukaan ole pakottanut suomalaisia pyssyllä uhaten katsomaan Dallasia paitsi ehkä jossain pimeimmässä Tuusulassa, mutta siitä huolimatta USA:n kulttuurin tuotokset ovat valloittaneet puoli maailmaa.

Eikä tietysti kauppaakaan pidä unohtaa, sillä USA on kuitenkin edelleen maailman suurin markkina ja jos tuotteensa saa kaupaksi siellä, se tietää isoja rahoja.

Kiina on liikkeellä Afrikassa vähän samoin ajatuksin. Se on mennyt pimeään Afrikkaan ensin kehitysavun kautta ja sittenmmin yhteistyöprojektien. Suhteita on rakennettu vaivihkaa eikä suurella julkisuudella, ja tänä päivänä Afrikan maat saavat Kiinasta toisaalta kehitysapua, infrastruktuuria ja koulutusta, mutta myös markkinan raaka-aineilleen ja tuotteilleen, sillä miljardin ihmisen Kiina ostaa kaiken, mitä kehitysmaat voivat valmistaa sen sijaan, että niiden tarvitsee suojautua protektionistisesti afrikkalaisilta kuten Euroopan ja USA:n tarvitsee.

Kiina on rakentamassa tuolla imperiumia, ja jälleen aivan kuten USA:kin, ei ihmisillä tuolla ole suurensuurta käsitystä tästä imperiumiprojektista, mutta kauppa käy ja asiat menevät parempaan suuntaan ja kiinalaiset ovat mukana monessa hyvässä, joten Afrikan maat ovat mukana tässä vapaaehtoisesti.

Mitä tekee Venäjä? Räyhää naapureilleen ja rakentaa lisää pyssyjä ja toivoo, että joku haluaisi leikkiä sen kanssa ja kun kukaan ei Serbian ja Valko-Venäjän lisäksi halua, tarvitaan lisää uhoa ja aggressioa. Ero tässä on se, että kun Venäjä näkee ympärillään lähinnä vihollisia, joille sanellaan ehtoja ja juttuja jo ennen kuin ne ovat “liittyneet” osaksi Venäjän johtamaa leiriä, kukaan ei erityisemmin pidä Venäjästä. En tiedä voiko näin rakentaa imperiumia, mutta en ennusta kovin hyvää. Imperiumit ovat aina hankalasti hallittavia eikä niistä mikään ole eikä tule olemaan ikuinen, mutta niiden kesto on pidempi ja syntymekanismi kivuttomampi jos ihmiset noin pääsääntöisesti haluavat mielellään kuulua siihen.

Venäjä on lisäksi ryssinyt vuosisadan tilaisuutensa kasvattaa vaikutusvaltaansa niinkin eksoottisessa paikassa kuin Länsi-Euroopassa. Ei yhteistyö venäläisten ja esimerkiksi ranskalaisten kanssa ole ennenkään ollut mitenkään outo juttu, ja USA:n sotapolitiikan takia länsieurooppalaisen käsitys USA:sta on muuttunut. Kun yhden vaikutusvalta vähenee, toinen voisi sitä kasvattaa.

Se edellyttäisi kuitenkin toisenlaisia otteita eikä jatkuvaa rajojen kokeilemista sen selvittämiseksi, kuinka paljon muut sietävät ärsyyntymättä kunnolla. Tämä selittyy osaltaan Venäjän historian tuntemisella ja sillä, ettei Venäjä koskaan ole ollut eikä tule lähimpien satojen vuosien aikana olemaan eurooppalainen valtio. Muttei ole Kiinakaan. Kiinalaiseen kulttuuriin tietysti sopii paremmin asioiden tekeminen hymyillen kuin rähjäten, mutta samalla tavoin venäläinen on ystävällinen, vieraanvarainen ja vieraskorea.

Paitsi jos hänet valitaan maan johtoon.

Olen seurannut jokseenkin hämmentyneenä tässä viikonlopun ja tämän päivän aikana talousuutisia “euron heikkoudesta”.

En tiedä mikä on “oikea” kurssi eikä sellaista olekaan, mutta jos katsotaan hintoja, euron pitäisi olla alle dollarin arvoinen, että eurohinnat ja dollarihinnat olisivat suunnilleen samat. Mutta nyt kun dollari vahvistui 1,60 -tasolta noin 1,50 -tasolle, meille kerrottiin “euron heikkous jatkuu edelleen”.

Minusta euro oli heikko silloin kun se kävi jossain 0,72 dollarin paikkeilla. Se, että dollari ei rämmi enää aivan pohjamudissa ei nähdäkseni tee eurosta vielä heikkoa, mutta uutisotsikoita siitä näemmä osataan repiä.

Sinänsä nyt lienee oikea aika sijoittaa USA:n markkinoille euroja. Kukaan ei tiedä, kuinka pitkään tämä lama kestää, mutta lamat ovat aina kulkeneet niin, että ensin se hyökkää USA:an, sitten vajaan vuoden kuluttua Britanniaan, josta taas reilun puolen vuoden kuluttua Eurooppaan. Nyt näytämme menevän juuri tätä polkua. USA dyykkasi ajat sitten, Britannian lama alkoi helmikuussa, nyt mantereelta tulee joka päivä pelkästään huonoja uutisia ja siellä ollaan vasta vajoamassa lamaan.

Tämä heikentää väkisin euron kurssia sekä puntaa että dollaria vastaan, koska euron kurssia on ruokkinut lähinnä muiden alueiden ongelmat, ei niinkään euroalueen talouden vahvuus. Nyt siis kannattaisi vaihtaa nykykurssilla euroja dollareiksi ja sijoittaa ne USA:n osakkeisiin, sillä sitten kun nousu taas alkaa kuten se on joka laman jälkeen alkanut, se alkaa ensin USA:ssa, sitten Britanniassa ja sitten mantereella. Näin voisi kuvitella saavansa kaksinkertaisen hyödyn, sillä nyt dollareita saa halvalla ja jos sijoituksensa myy ennen kuin euroalue nousee kuopasta, USA:ssa osakekurssit ovat menneet ylämäkeä jo toista vuotta ja dollari on vahvistunut lama-euroopan valuuttaa vastaan.

Itse mietin lähinnä, että pitäisi varmaan siirtää nykyisellä kurssilla sijoitukset euroista punniksi, koska ajattelin ostaa niillä asunnon joskus. Euro oli pitkään 0,68 puntaa, nyt 0,79. Tämäkään asetelma tuskin kestää loputtomiin, koska tuo kurssiero syntyi vuodenvaihteessa kun Britannian talous alkoi sukeltaa ja euroalue vielä porskutti.

Venäjä varoittaa meitä sodasta Georgian ja Etelä-Ossetian välillä. Tämä ennustus on sikäli nähty oikeasta kristallipallosta, että jos tuolla sota tulee, se tapahtuu Venäjän itsensä tuella ja siunauksella.

Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää. Haluamme tai emme, Venäjä on suurvalta ja sillä on täysin sama suurvallan uho ja tarve rakentaa imperiumia kuin suurvalloilla on aina ollut. Näemme tämän päivittäin muunmuassa YK:ssa, jossa asetelma on turvallisuusneuvostossa nykyään sellainen, ettei siellä saada aikaiseksi yhtään mitään. Ei ole paljon saatu aikaan ennenkään, mutta nyt tilanne on se, että imperiumia rakentava Venäjä ottaa suojelukseensa jokaisen valtion, joka ei USA:lle kelpaa.

Iran ei oikeasti tarvitse ydinasetta, joten niitä voisi hiukan yrittää motivoida jättämään sellaisen kehittämistä väliin. Paitsi ettei voi, koska Venäjä vastustaa kaikkia pakotteita Irania vastaan, koska USA kannattaa niitä. Sama koskee Serbiaa, Zimbabwea, Valko-Venäjää ja kaikkia muitakin USA:n häirikkölistalleen pistämiä maita.

Niin tai näin, tähän politiikkaan on vain tyytyminen. Se, että tuo suurvalta oli kymmenen vuotta niin sekaisin, ettei se voinut pahemmin keskittyä ulkomaihin kun kotipesäkin oli sekaisin, oli lähinnä häiriö Voimassa, ei mikään osoitus uudesta ja paremmasta suurvallasta. Kaikki suurvallat ennen ja nyt ovat olleet lopulta aika sikamaisia naapureitaan ja muita pikkumaita kohtaan. Mikään ei ole tässä suhteessa muuttunut ja tuskin muuttuukaan.

Venäjän suhteen meidän on sen sijaan seurattava tarkasti, mihin niiden avoin nationalismi oikein johtaa. Neuvostoliitto oli sinänsä jokseenkin puhtaasti venäläisen nationalismin hengentuote, mutta se naamioitiin hiukan muuksi. Nyt sen sijaan maa on avoimen nationalistinen ja siellä on putin-jugend, muiden kansallisuuksien sortaminen, väkivalta ei-venäläiseltä vaikuttavia kohtaan ja kaikki muu jokseenkin ikävä ja fasismin saappaalta tuntuva.

Ongelma ei ole vielä, koska raaka-ainebisnes kukoistaa ja maan talous kasvaa kohisten ja ihmisillä on tekemistä. Mutta entäpä sitten kun raaka-ainebisnes dyykkaa kuten se on dyykannut aina ennenkin jostain syystä? Maassa ei tehdä paljon mitään muuta, eli raaka-ainerahaa ei käytetä maan elinkeinorakenteen modernisoimiseen, eikä sitä siellä edes osattaisi tehdä, sillä perinteet sopimisesta, luottamisesta vieraaseen ja luottamisesta yhteiskunnan puitteisiin puuttuvat jokseenkin täysin haitaten modernin verkostoituneen talouden syntymistä.

Sitten meillä on maa, jossa kaikki menee päin helvettiä, nuoriso on kasvatettu vihaamaan kaikkea ei-venäläistä, kenties yksi sukupolvi on jo ehtinyt kasvaa tässä ympäristössä aikuiseksikin. Siinä, missä kommunistisella NL:llä oli jonkunlaisena pidäkkeenä heidän tyydyttävällä menestyksellä käymänsä propagandasota länttä vastaan, nykyisellä Venäjällä ei nähdäkseni tätä käsijarrua ole. NL:stä yritettiin luoda kuvaa ystävällismielisen, rauhantahtoisen ja ihmiskasvoisen sosialismin lipunkantajana, joten Afganistania lukuunottamatta ne pysyivät oman blokkinsa sisällä. Propagandasodassa ei ollut varaa rettelöidä asevoimalla kovinkaan runsaasti.

Vaan entä tulevaisuudessa? Ei ole mitään mainetta, jonka menettäminen kiinnostaisi ketään. Eikä maailma enää muutenkaan toimi eri talousjärjestelmien tai niihin rinnastettavien asioiden välisen propagandan ympärillä. Venäläiselle on aivan yhdentekevää, mitä muut heistä ajattelevat. Kuten amerikkalaisille on aina ollut.

Suomea ja länttä tuo Venäjän nouseva uho tuskin suuremmin haittaa, koska siellä ei ainakaan toistaiseksi ole vastassa hulluja, jotka riskeeraisivat suursodan mahdollisuuden saadakseen miehitettyä hyttysiä kuhisevaa suota, joka ei tuota mitään sellaista, jonka miehittäjä voisi anastaa. Mutta etelässä tilanne on toinen. *stanien kiinnostuksen liittyä NATOon ymmärtää tästä vinkkelistä sangen hyvin kuten myös sen, miksi NATO ei näitä maita mielellään jäseniksi huoli.

... minkä takia on aina pakko riehua kun on G8-kokous ja vaatia, että kerho lopetetaan?

Samat pummit, jotka räyhäävät kaikissa maailman johtajien kokouksissa, pitävät sinänsä aivan oikeutetusti kiinni omasta kokoontumis- ja yhdistymisvapaudestaan, mutta miksi he eivät viitsi suoda tätä valtioille? Maailmassa on pilvin pimein erilaisia foorumeita. Joissain ovat kaikki maat mukana, toisissa taas ei. Miksi rähisevät roskaväki ei koskaan osoita mieltään Afrikan unionin kokouksessa ja vaai lakkauttamaan moista eurooppalaisia halpa-arvoisesti syrjivää kerhoa?

Jostain minulle tuntemattomasta syystä vain länsimaiden johtajien kokoontumiset ovat sellaisia, joita kuuluu vastustaa. Onko tässä joku logiikkakin takana vai onko tarkoitus vain rikkoa mcdonaldsin ikkunat muutaman kerran vuodessa ja näin antaa opetus inhottaville valkoisille miehille?

Biopolttoaineita syytetään ruuan hinnan noususta. Voi olla, että väite pitää paikkansa. Voi olla ettei.

Asia on helppoa kääntää “taas rikkaat maat riistävät leivän kehitysmaiden asukkien suusta” -vollotukseksi ja tyytyä siihen. Mutta jos asiaa katsoo hiukan pidemmälle, tämän viimeistään luulisi kertovan meille, että ihmisten vapaa liikkuminen paikasta toiseen on siinä määrin keskeinen elementti läntisissä yhteiskunnissa, että sen eteen ollaan valmiita tekemään suuriakin uhrauksia.

Punaviherlinnakkeissa, joissa muuten ensin kannatettiin biopolttoaineita ja sitten ryhdyttiin vastustamaan niitä kun huomattiin, että markkinatalous kykeni ottamaan biopolttoaineet omakseen sen sijaan, että tapahtuu suuri yhteiskunnallinen murros kohti kivikautta, elää vahvana ajatus siitä, että autoilusta eli tuosta vapaasta liikkumisesta on luovuttava, kuten monista muistakin asioista länsimaissa. Tämä kanta näyttää enemmän periaatteelliselta lopputulemalta kuin yhdeltä keinolta saavuttaa jotakin, mistä syystä keskustelu ja mielipiteet eivät oikein tunnu kohtaavan.

Mutta kun ruokaa tuottavat pellot ollaan valmiita muuttamaan polttoainetuotantoon, tämän pitäisi kertoa meille jotakin liikkumisen tärkeydestä. Joukkoliikenne on hyvä ja toimiva vaihtoehto suurkaupunkien keskustojen liepeillä, mutta muiden ongelmaa se ei ratkaise. Eikä myöskään tavaroiden liikuttelemisen ongelmia. Vihreistä ilmansuunnista saattaa tässä kohtaa tuuli kuiskutella mantraa siitä, että ihmiset kuuluu pakata suurkaupunkeihin ja heidät pitää pakottaa olemaan kuluttamatta tavaraa. Useimmat eivät tähän kuitenkaan ole valmiita.

Vapaa liikkuminen ei ole yksinomaan haitallinen menoerä vaan yksi talouskasvun ja työllisyyden tekijä. Jos lähdetään kuvitteellisesti siitä, että Uudenmaan läänin kokoisella alueella ei autoilla juurikaan vaan kaikki kulkevat työn ja kodin väliä joukkoliikenteellä, voinemme olla yksimielisiä siitä, että valtaosan tapauksessa tämä liikkumiseen kulunut aika kasvaa. Ne, joiden matka lyhenee ajallisesti joukkoliikenteellä, käyttävät pääosin joukkoliikennettä nytkin. Mutta ei tarvitse mennä pääteiden ja -ratojen varrelta kovinkaan montaa sataa metriä johonkin suuntaan Espoossa niin auto ruuhkineenkin on itse asiassa nopeampi tapa matkustaa kuin joukkoliikenne keskustassa vaihtaen johonkin muualle.

Kyseessä on siis suuri joukko ihmisiä, joille joukkoliikenteeseen siirtyminen tarkoittaa vähäisempää vapaa-aikaa. Ei työnantaja ole työtunneista valmis tinkimään ainakaan samalla kuukausipalkalla, joten aika on pois vapaa-ajasta. Kun ihmisten vapaa-aika vähenee, vähenee myös heidän mahdollisuutensa kuluttaa. Harrastus- ja vapaa-aikabisnes näivettyy, koska ihmisillä ei enää ole samalla lailla vapaa-aikaa kun se lusitaan busseissa. Tavara ei käy kaupaksi entiseen malliin, koska sitä ei joko ehditä ostaa tai sitä ei tarvita mihinkään kun ei ole aikaa harrastaa entiseen malliin.

Tämä sopii tietysti vasemmistolaiseen ideologiaan sangen hyvin, sillä siellä on ollut jo pitkään dilemmana se, miten onnistutaan ottamaan vain hyvätuloisilta koskematta köyhien elintasoon samalla. Hintojen nousu on myrkkyä erityisesti köyhille, koska heihin se ensimmäisenä osuu, mutta jos otetaan pois hyvätuloisilta vapaa-aika, tavoite saavutetaan ainakin osittain.

Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Joukkoliikenteeseen pitää tietysti panostaa kaupungeissa, jotta “turhaa” polttoaineen kulutusta saadaan lyhyellä tähtäimellä vähennettyä. Tämän lisäksi on kuitenkin yritettävä keksiä öljystä riippumaton tapa liikutella ihmisiä. Se voi olla sähköä, ilmaa, vetyä tai jotain kierrätettävää energialientä. Mutta tämä on se ongelma, joka meidän kuuluu ratkaista, sillä vasta sitten liikkumiseen käytetty öljynkulutus oikeasti laskee, on öljy sitten peräisin pellosta tai kaivosta.

Mutta meiltä näyttäisi puuttuvan täysin politiikasta vihreän yksityisautoilun kannattajien joukko. Meillä on vihreissä kivikausipuolue, joukkoliikennepuolue, kieltopuolue, veronkorotuspuolue ja kiusantekopuolue. Näistä ei ole asiassa suurempaa hyötyä, sillä niistä useille yksityisautoilu on joku rikkaan etuoikeus ja köyhän vihollinen eikä asiaa nähdä keskeiseksi osaksi läntistä yhteiskuntaa, jossa yksi tapa pitää vallankahva ja kaupustelijat kurissa ja herran nuhteessa on se, että ihmiset eivät ole sidottuja turpeeseen vaan voivat karauttaa hevosellaan kohti auringonlaskua jos meno lähipiirissä alkaa muuttua ankeaksi.

Iranin ydinaseohjelman kanssa ollaan taas ongelmissa. Ohjelman toteutus jatkuu huolimatta siitä, että sen tuomitsee jokainen muutamaa häirikkövaltiota lukuunottamatta. Rutiinivalhe on se, että kyse on rauhanomaisesta uraanin rikastamisesta, mitä ei usko kukaan.

Kiinnostavaa on kuitenkin seurata, miten USA:n vaatimuksiin tehdä asialle jotakin suhtaudutaan. Muut ovat “periaatteessa joo” -kannalla, mutta käytännössä ei näytä tapahtuvan paljon mitään. Suomessa olen lukenut punaviherlinnakkeesta sellaisenkin kommentin, että on aivan oikein, että Iran rakentaa ydinpommeja, sillä vain siten ne voivat suojautua USA:n uhalta. Tämä alkaa jo kuulostaa huolestuttavasti pysähtyneisyyden vuosien rauhanpommiretoriikalta.

Venäjä ja Kiina ovat hankalan paikan edessä nekin. Samoin kuin Suomen julkisessa sanassa, näiden maiden asenne on nykyään vastustaa kaikkea, mikä tulee USA:sta. Varsinkaan Venäjä ei todellakaan haluaisi naapurustoonsa ydinpommeja Iranille, sillä maa häiriköi jo muutenkin tarpeeksi entisen NL:n alueella ja yrittää etelässä vaikutusvaltaansa kasvattaa. Kiinalle asia on yhdentekevämpi, mutta se on kohta ellei jo nyt vielä USA:takin riippuvaisempi Lähi-Idän öljystä, sekään ei halua muutenkin epävakaalle alueelle lisää pommeja alueen häirikkövaltion käsiin.

Ongelma on se, että USA on oikeassa, vaikkei asiaa kuulukaan ääneen sanoa. Mutta koska asia on USA:n agendalla, koko muu maailma vastustaa sitä periaatesyistä ja ymmärtää annelitempakkamaisesti hulluimpiakin pomminrakentajia. Ydinpommi hullun käsissä on pieni murhe sen rinnalla, että inhottava USA saisi tahtonsa läpi jossakin asiassa.

Öljyn hinnan ollessa se mikä se on, emme voi odottaa edes vallanvaihtoa Iranissa. Emmekä oikeastaan muuallakaan Lähi-Idässä. Siellä yksi kuningashuone ei ole merkittävästi toista parempi ja Iranin pappisvaltio ei eroa puolestaan näistä mitenkään muuten kuin titteliensä perusteella, mutta kun rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista, ihmisten elintaso nousee ja vallankahvaan ollaan tyytyväisiä tai ainakin vähemmän tyytymättömiä.

Iranin ongelma ei ratkea sotimalla. Sodalla sitä saadaan vain siirrettyä. Nähdäkseni tässä kohtaa olisi paikallaan täydellinen eristäminen ja kaikkien kauppasuhteiden katkaiseminen. Öljyä voidaan ostaa jos haluavat myydä, mutta jos maahan ei valu kuin pieninä puroina yksityisen rajakauppapikkubisneksen kautta tuontitavaraa, öljyraha ei enää muutu hyvinvoinniksi. Iran on yksi niitä paikkoja, joissa valta ei ikinä vaihdu rauhanomaista tietä, koska sellaista ei ole tuossa yhteiskuntajärjestyksessä olemassakaan. Nähdäkseni olisi parempi, että iranilaiset itse tulisivat tähän tulokseen ja tekisivät tarvittavan kumouksen mielellään palatsivallankaappauksena sen sijaan, että tämä tehdään ulkomaisella asevoimalla.

Nyt kuitenkin periaatteellinen jähnääminen ja USA:n vastustaminen näyttävät estävän tämän tien. Tämän politiikan hinta voi olla yllättävän kova jos pommeja alkaa esimerkiksi Israeliin putoilla, sillä se juttu ei sitten jää siihen.

... maa voi karkottaa omia kansalaisiaan johonkin toiselle puolelle palloa Ukrainaan?

Jyri Häkämies haikailee vaihteeksi Pohjoismaita NATO:n jäseniksi. Oma kantani NATO:on on hiukan vaihdellut vuosien varrella, tällä hetkellä pidän sitä sangen huonona vaihtoehtona.

Katsotaan hetkeksi varhaiseen Sveitsiin. Sveitsi katsoo historiansa alkaneen vuoden 1291 Valaliitosta Urin, Schwyzin ja Unterwaldenin alkukantonien välillä. Kyseessä oli puolustusliitto, jossa muut lupasivat puolustaa yhtä jos yhden kimppuun hyökätään. Syy tähän liittoon oli se, että ympärillä oli Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta habsburgeineen. Erinäisten mutkien kautta nuo kolme aluetta olivat käytännössä päätyneet lähelle itsenäisyyttä, näihin mutkiin en mene tässä. Habsburgien valtakunta ei ollut mikään erityisen rauhallinen paikka vaan se soti reunoillaan siellä täällä ja sisäisestikin se oli enemmän tai vähemmän sekaisin. Alpeilla tuo kolmen kantonin liitto edusti aikansa mittapuulla vakautta.

Tähän liittoon liittyi pian muitakin ja tuloksena oli kahdeksan kantonin allianssi. Tässä allianssissa oli kuitenkin joukossa pari mätämunaa. Vähemmälti Zürich ja enemmälti Bern. Erityisesti Bern aiheutti muille jatkuvia ongelmia, sillä se aloitti sotia Savoijia vastaan ja sitten kun Savoiji iski takaisin, muut olivat liittosopimuksen perusteella sitä velvollisia avustamaan, kuten ne pariin otteeseen tekivätkin. Tämä johti lopulta tarpeeseen pöyhiä liittosopimusta, ja jo vuonna 1393 sveitsiläiset oivalsivat puolustusliiton yhden keskeisen elementin ja lisäsivät kuponkiin sen, että yksi ei saa aloittaa (hyökkäys)sotaa ilman muiden suostumusta.

Tästä voisi ottaa jotain opiksi NATO-keskusteluun. Jo 600 vuotta sitten Sveitsissä löydettiin puolustusliiton kaksi määrittelijää ja reunaehtoa:

1. Sillä pitää olla uskottava puolustus
2. Yksi jäsen ei saa yksipuolisilla sotaretkillään aiheuttaa puolustusvelvoitetta muille

Minun nähdäkseni NATO ei täytä näistä tällä hetkellä kumpaakaan. Se erityisesti ei rajoita millään tavoin jäsenten sotatoimia herra ties missä, joten jos joku joskus hyökkää kostoksi takaisin, tästä syntyy velvollisuus puolustaa. Todennäköisesti Suomen kannattaisi avustaa Eurooppaan hyökkääjää vastaan puolustautujaa joka tapauksessa vaikka kyse olisi kuinka itse aiheutetusta hyökkäyksestä, mutta velvollisuutta meillä ei moiseen pitäisi olla.

Toisekseen, NATO:n puolustus ei nähdäkseni ole millään tavoin uskottava tälläkään hetkellä. Euroopassa uskottava puolustus on tällä hetkellä vain Britannialla, pitkälti maantieteestä johtuen, joten muun Euroopan uskottava puolustus on peräisin USA:n asevoimasta. Mutta mikä on USA:n motiivi käyttää tätä asevoimaa kaikissa tilanteissa NATO-sopimuksen mukaisesti?

USA ei missään tapauksessa anna Länsi-Euroopan markkinoiden häipyä yhdenkään miehittäjän asettaman muurin taakse, joten vaikka koko puolustusliittoa ei olisi, Saksa, Ranska ja Britannia saisivat USA:sta apua. Kuten myös Italia ja Espanja. Mutta on pelkästään uskon varassa nähdä USA:n motiivit pyyteettömiksi. Ne voivat sitä olla, mutta voivat olla olemattakin. Jos rättipäiden armeija hyökkää Välimeren yli vaikkapa Espanjaan, USA voi jokseenkin surutta ottaa sotaan osaa, sillä yksikään vihollisen isku ei ulotu sen omalle maaperälle.

Mutta entäpä jos Venäjän armeija hyökkää Suomen maaperälle? Suomen markkinat niin tuonnin kuin vienninkin osalta ovat merkityksettömät. Venäjän asevoima voi koska hyvänsä iskeä USA:n maaperälle, joten USA:n lähteminen mukaan sotaan olisi sille aivan erilainen riski. Ottaako se sen? Emme tiedä, ja toivottavasti meidän ei koskaan tarvitsekaan tietää.

Mutta tällä hetkellä NATO ei nähdäkseni täytä puolustusliiton kriteerejä, eli siihen ei voi suhtautua kuin puolustusliittoon. Jos se ei ole puolustusliitto, se on jotain muuta. Mikä se on? Emme taida oikein tietää sitäkään, onko kerho tällä hetkellä jotain agendaa ajava poliittinen instanssi vai vähämerkityksinen muinaisjäänne.

Tässä tilanteessa kerhoon liittyminen näyttäisi kuitenkin olevan jonkunnäköinen arpalippu, koska emme tiedä mihin liitymme emmekä edes sitä, mitä tuolta kerholta kenties joskus saamme. Ovia ei kannata täysin sulkea, sillä maailma voi muuttua ja kerho täsmentyä, kuten myös oma tarpeemme. Mutta minä en ymmärrä, mitä ihmeen "yhteistyötä" Jyri Häkämies katsoo NATO-jäsenyyden vahvistavan enkä myöskään sitä, mitä me tällaisesta yhteistyöstä oikeastaan hyödymme.

Helsingin Sanomat kertoo meille, että Suomen sosiaaliturva on jäänyt jälkeen.

Uutinen kertoo, että Suomessa 26,7% bruttokansantuotteesta sosiaaliturvaan on alle kaiken arvostuksen ja ohi menevät sangen monet maat, muunmuassa Sveitsi. Tämä kuitenkin mietitytti minua juttua lukiessani kovin, sillä tiedän, että kokonaisveroasteet eri maissa ovat erilaisia ja olen tutustunut Sveitsin historiaan ja talouteen todennäköisesti enemmän kuin jutun tehnyt lehtineekeri. Löysin toisaalta tilaston eri maiden kokonaisveroasteista.

Suomessa kokonaisveroaste vuonna 2002 oli 44,6% BKT:sta ja Sveitsissä 30,1%.

Elikkä siis. Sveitsin investointeja sosiaaliturvaan ei tuo Hesarin uutinen kerro, mutta koska se on enemmän kuin Suomessa, se on siis yli 26,7% BKT:stä. Sveitsissä julkinen sektori kerää 30,1%, ja palauttaa sosiaaliturvana jotakin 26,7% ja 30.1% välillä lopun rahan kuluessa byrokratiaan, hallintoon, vätystelyyn, kankkulan kaivoon ja muihin keskeisiin julkishallinnon elementteihin.

Suomessa kerätään 44,6% ja kun rahaa oikeasti tarvitseville palautetaan vain 26,7%, näihin mainittuihin julkishallinnon elementteihin ja toissijaisiin palveluihin kuluu 17,9% BKT:stä. Eli siis melkein viidennes koko kansantuotteesta.

Miksi ihmeessä meiltä lähdetään aina Ruotsiin, Norjaan tai Tanskaan katsomaan, miten asioita kuuluisi tehdä, eikä mennä ottamaan oppia sinne, missä niitä osataan tehdä? Edes korkeakoulututkinnon rahoittaminen lainalla ei olisi suurensuuri ongelma jos tuloveroprosentti olisi 20 ja arvonlisäveroprosentti olisi 8, sillä erolla nykyiseen velat maksaisi pois muutamassa vuodessa.

Mutta niin ei varmaan voi tehdä, sillä Suomessa on kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet.

Sain tänään varainhoitoyhtiön sijoitusympäristökatsauksen, ja se pisti mietteliääksi. Ei niinkään kurssikehityksen takia, sillä en tarvitse siellä olevia rahoja mihikään lähitulevaisuudessa, joten ne saavat olla siellä eikä niiden kanssa tarvitse hötkyillä mihinkään juuri nyt.

Sen sijaan maailman talousympäristön tila ihmetyttää. Mehän olemme siirtyneet keräilytaloudesta kaivos- ja viljelytalouteen, siitä teolliseen yhteiskuntaan, siitä palveluyhteiskuntaan ja nyt sen olisi aika pikku hiljaa muuttua joksikin muuksi. Vaikkapa elämysyhteiskunnaksi.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa maailman talouskasvu on täysin muutaman maan ja alueen varassa, ja näissä talouskasvu perustuu johonkin näistä kolmesta:

1. Raaka-ainebisnes
2. Massavalmistusbisnes
3. Holtiton väestönkasvu

Sen sijaan, että oltaisiin otettu palveluyhteiskunnasta askel eteenpäin, onkin otettu kaksi askelta taaksepäin palaamalla jonkunnäköiseen kaivosyhteiskuntaan.

Ei minulla ole sitä vastaan mitään, että siirtomaat ja muut banaanivaltiot pääsevät viimein vähän rahastamaankin raaka-aineillaan. Mutta kestävää kehitystä ajatellen tuntuu hullulta, että paras tapa rikastua tällä hetkellä on myydä viiniä ja hiiltä, ja käydä ostoksilla naapurin luona. Tai vaihtoehtoisesti investoida bisnekseen, jossa ei kehitetä mitään uutta vaan tehdään ainoastaan samaa vanhaa hieman pienemmin kustannuksin jossain nälkäpalkkavaltiossa.

Nyt siis sijoittajalle on parempi ja varmempi diili investoida raaka-aineiden louhintaan ja niiden jalostamiseen krääsäksi Kiinassa kuin investoida uusien keksintöjen tekemiseen. Toisaalta jos haluamme pitää kiinni valtaosasta nykyisiä vapausasteitamme sittenkin kun raaka-aineista alkaa olla todella pulaa, tarvitsisimme kipeästi uusia keksintöjä, joilla voimme liikkua tai lämmittää huomattavasti vähemmillä resursseilla kuin nyt.

Näitä keksintöjä pitäisi tehdä kuumeisesti nyt eikä sitten kuin on liian myöhäistä. Mutta niitä ei pahemmin tehdä, koska sijoittajat karttavat riskipitoisia kohteita, ja kun vielä pankkijärjestelmäkin mentiin rikkomaan subprime-huijauksella, uuden luominen onnistuu tällä hetkellä vain niissä suuryrityksissä, joilla on niin terve kassavirta, että ne voivat hiukan investoidakin hullulta kuulostavien ideoiden kehittelyyn. Samalla kuitenkin hukataan valtaosa innovatiivisuudesta, koska suurin osa uutta luomaan pystyvistä ei työskentele näissä nykyisissä jättiläisissä, ja rahoitusta ei saa mistään.

Latinalainen Amerikka taas pärjää tämän hetken talouskasvumittareilla lähinnä siksi, että paavinuskoisina siellä lisäännytään rivakasti. Toisaalta Brasiliassa on jo aivan liikaa väkeä muutenkin, joten lisäväestön siunauksellisuus pitkällä tähtäimellä on ainakin lupa kyseenalaistaa.

Olen yrittänyt totutella elämään itsekseni, ja projekti ei ole edennyt suinkaan huonosti.

Tähän on ollut tottuminen,sillä naiset noin pääsääntöisesti katsovat minua kolmella tavalla: nenänvartta pitkin, läpi, tai kaverina. Ja kuten tiedämme, näiltä teiltä ei ole paluuta sinne kiinnostavien kastiin.

Eilen matkalla Helsingistä kotiin minua kuitenkin suorastaan kyrsi, että siellä on sitten vain koti. Siellä ei ole ketään, jota olisin saanut halata. Läheisyyttä kaipaan minäkin, ja sen puute sitten hyökkää juuri silloin kuin sitä tarvitsisin. Hyökkää se usein muutenkin, mutta oheistoiminnalla voi karkottaa aivan mitä hyvänsä. Mutta kun keksii oheistoimintaa, ei ole oikein mitään, johon voisi luottaa.

16-vuotiaana ajattelin, että 18-vuotiaana minulla on tyttöystävä ja visio naimisiin menosta. 18-vuotiaana ajattelin, että 20-vuotiaana minulla on vakavasti otettava tyttöystävä ja visio naimisiin menosta. 23-vuotiaana minulla olikin sellainen, mutta ryssin sen. 25-vuotiaana mietin, että 30-vuotiaana minulla on perhe ja lapsia. 30-vuotiaana mietin, että 35-vuotiaana minulla on perhe ja lapsia. 35-vuotiaana totesin, että en viitsi kiusata enää itseäni.

Toiveiden tynnyri ei ole silti kadonnut mihinkään.

Jännitys tiivistyy.

Osakekurssit ovat laskeneet viime kuukausina, kuten niillä toisinaan on tapana. Tämä asia itsessään saa paljon palstatilaa, vaikka asia itsessään ei ole kovin erityislaatuinen tai edes huomionarvoisa. Jossain vaiheessa saavutetaan pohja ja sitten alkaa taas nousu, kuten on aina ennenkin alkanut. Koska ja mikä on pohjataso, sitä emme tiedä eikä tarvitse tietääkään.

Länsimaissa on kuitenkin yksi uusi yllätysmomentti, nimittäin suurten ikäluokkien lähtö eläkkeelle. Heidän eläkkeensä maksetaan hieman maasta riippuen eri tavalla hallinnoiduista rahastoista, poislukien ne maat, joissa rahastointi on kusahtanut ajat sitten ja ne maksetaan eläkemaksuiksi kutsutuista veroista. Nämä rahastot ovat tähän asti olleet osakemarkkinoilla johtavasti ostolaidalla. Välillä on tietysti myyty, sijoitettu uudelleen, hajautettu riskiä jne, mutta pääsääntöisesti rahastojen varat ovat paisuneet ja rahoilla on ostettu lisää osakkeita.

Nyt kuitenkin suuret ikäluokat alkavat olla eläkkeellä, ja heidän eläkkeensä pitää maksaa näistä rahastoista, eli ne siis tarvitsevat rahaa. Riippumatta siitä, että juuri nyt osakkeiden myyminen ei ole erityisen järkevää, ne joutuvat silti osakkeita myymään. Kuten myös ensi vuonna, viiden vuoden päästä, 10 vuoden päästä ja 20 vuoden päästäkin jos vielä on jotain myytävää.

Tämä on uusi tekijä markkinoilla. Isot pelurit ovat myyntilaidalla, joten kurssit varmaankin laskevat vielä lisää. Kuka ihme nuo kupongit oikein ostaa? Yksityiset ovat peloissaan kurssilaskujen alla ja instituutiot myyvät. Kiinalaiset tai arabit voisivat ojentaa auttavan kätensä ja ryhtyä ostamaan osakkeitamme, mutta emme tiedä, käykö niin.

Kun vielä monissa maissa kolmasosa sijoituksista on dollarivyöhykkeellä ja ne ovat USA:n peson alamäen takia menettäneet jo valmiiksi kolmasosan arvostaan vaikka osakekurssit eivät olisi laskeneet yhtään, rahastoissa alkaa olla jättiläismäisiä vajeita, joista ei puhuta mitään. Oletetaan, että osakekurssit alkavat nousta kohisten ja tulevaisuuden myyntihinnat ovat hyviä, mutta tämä teoria edellyttää ostajia. Keitä oletamme heidän olevan? Jos emme tiedä tätä, meidän on syytä ruveta miettimään eläkejärjestelmää nopeasti uusiksi. Eikä vain meillä vaan myös muualla.

Eläkejärjestelmien kestävyys pitkällä tähtäimellä pitäisi mitoittaa uudenlaisten talousennusteiden varaan (osakemarkkinoilla keskimäärin nollatuotto). Ja sen jälkeen eläkkeet on mitoitettava tämän mukaan. Se tarkoittaa, että eläkkeitä pitää leikata, mikä on poliittisesti hankalaa. Jos kuitenkin leikkaukset tehdään nyt, selviämme pienemmillä leikkauksilla kuin jos ne tehdään vasta kun kassa on tyhjä. Poliitikkojen pitäisi ottaa asia rohkeasti esille eikä piilottaa päätä pensaaseen ja toivoa, että ongelmat eivät konkretisoidu ja paska osu tuulettimeen vielä tällä vaalikaudella.

Nuorempien kannattaa olla asiasta huolissaan ja aloittaa säästäminen omaa eläkettä varten, ei kuitenkaan eläkevakuutuksen kautta.

Viikon puheenaihe Englannissa on hallituksen suunnitelma viimeinkin ottaa käyttöön jokunnäköiset henkilöllisyystodistukset. Aluksi ulkomaisille ja vuonna 2017 tai jotain natiiveillekin.

Hanke on täydellisen epäsuosittu, sillä moisen epäillään lisäävän valtion taholta kyttäystä ja valvontaa, mikä kritiikki ei mene aivan täysin hukkaan. Sen sijaan hassunkurista on se, että puolet kansalaisjärjestöistä vastustaa hanketta sillä perusteella, että sen jälkeen jossain valtion virastossa olisi ihmisten nimet ja osoitteet yhdessä rekisterissä, ja tämä lisää hakkeroinnin riskiä. Varmaan näin, mutta pelko on tässä se, että sen jälkeen joku tekee massiivisen identiteettivarkauden, mikä taas kertoo siitä, että henkilökortin ideaa ei ole edes ymmärretty.

Tässä maassa henkilöllisyyttä ei tarvitse todistaa oikeastaan kenellekään vaan tarvitaan sähkölasku tai kaasulasku. Jos on omalla nimellä joku kuponki lähetettynä johonkin osoitteeseen, se osoittaa ihmisen olevan olemassa ja asuvansa siellä missä väittääkin. Tämän takia sitten identiteettivarkaus on kova juttu, koska sen jälkeen voi tilata osamaksulla jne. vaikka mitä jonkun toisen nimellä ja osoitteella. Systeemi on koko lailla älytön ja läpimätä ja kesätoimittajat tekevät joka heinäkuu jutun siitä, että ottavat jonkun keksityn henkilöllisyyden, muuttavat kaverinsa kämppään, tilaavat sinne nettitöpselin ja saavat siitä laskun ja sen jälkeen käyvät hakemassa asuntolainan tälle keksitylle henkilölle.

Nyt valtaosalle henkilökortin vastustajista ei ole kirkastunut se ajatus, että jatkossa nimi/osoiteparilla ei ole enää mitään todistusarvoa kun on se henkilökortti. Sitä voi vastustaa kyttäämisen perusteella, mutta muuten esitetyt perustelut ovat koko lailla älyttömiä.

Juuri tuossa irc-kanavalla johtaja Bragge sanoi jotenkin näin "olen itse asiassa tavannut aika vähän jenkkejä .... vaikka olettaisi töiden vieneen siihen suuntaan". Tämä sai minut miettimään. Samaa irc-jorinaa, sekä muitakin tuttuja maailmalta.

Tuossa väki kertoo, kuinka he olivat myynti- tai projektireissulla Angolassa, Syyriassa, Saudi-Arabiassa, Kuwaitissa, Kiinassa, Etelä-Afrikassa, Argentiinassa, Panamassa, Kolumbiassa jne jne jne. Pitkä lista maita, joissa ei pitäisi olla koulusivistyksemme perusteella edes lukutaitoa ja sähköä. Silti ne ostavat suomalaisilta it-yrityksiltä asioita ja väki matkustaa viikottain näihin maihin.

Jos jätetään pois konferenssimatkat sekä amerikkalaisten yritysten eurooppalaisten tytäryhtiöiden väen matkat Amerikkaan kuuntelemaan sanaa, milloin siellä on oltu bisnesmatkalla myymässä sinne jotakin tai tekemässä siellä jotain projektia? Minulle ei juuri nyt tule lähipiiristäni mieleenkuin yksi tapaus, mutta varmasti niitäkin enemmän on.

Silti maailmassa edelleen pidetään USA:ta maailman talousveturina. Tämä haisee pitkälle, sillä tämän epäilemättä rajoittuneen otokseni perusteella tuo talousveturi ei juurikaan osta mitään ulkomailta vaan lähinnä myy. Tai ostaa yrityksiä. Talousveturin aseman USA sai Britannialta 2. maailmansodan epävirallisten sotakorvausten peruina, mutta mikä on sen asema tänään?

Talousveturin olettaisin olevan sellainen, joka ostaa ja myy. Ja joka rakentaa verkostoja ostajien ja myyjien välille. Nykymaailmassa näyttää siltä, että amerikkalaiset osaavat myydä, mutta kun raaka-aineiden hinnat ovat nousseet, yllättävillä mailla on rahaa ostaa asioita ja kehittää infrastruktuuriaan, ja toisaalta amerikkalaiset eivät edelleenkään osta meiltä mitään. USA:sta on tullut IT-tavaran tukkumaa, josta ostamme atk:n, käyttöjärjestelmät, reitittimet ja muun sellaisen kunnes kiinalaiset tekevät kopiot halvemmalla, mutta meidän pitäisi kiinnostua enemmän asiakkaistamme eikä toimittajistamme, sillä jälkimmäisethän ovat meille palveluskuntaa.

Onko USA bisneskartalla mielissämme sillä paikalla, jolla sen tänä päivänä kuuluisi olla? Turistille se on edelleen loistava maa, ja käyn siellä mielelläni ainakin sen kaksi kertaa vuodessa kuten viime vuodet olen tehnyht, mutta se ei kuulu tähän. Todennäköisesti USA tekee myös lähitulevaisuuden kaikki merkittävät hiilidioksidinvähentämiskeksinnöt, ja jälleen myy asioita ja saa jatkoaikaa. Mutta ei se enää mikään veturi ole.

Hesari kirjoittaa tänään matkakorttijärjestelmän ongelmista käyttäjän vinkkelistä, ja YTV:n politrukit selittävät, että vika on käyttäjän päässä.

Nykyistä matkakorttijärjestelmää voisi luonnehtia lähinnä sanoilla "eilispäivän tekniikkaa jo ylihuomenna". Jos tuo järjestelmä olisi otettu käyttöön vuonna 1993, se olisi ollut kohtuullisen näppärä ja edistyksellinen ja ajanmukainen systeemi. Mutta kun se otettiin käyttöön vuonna 2002, se oli jo silloin vanhentunut, ja mitään siinä havaittuja vikoja ei ole kyetty korjaamaan.

Teknisesti järjestelmä on vanhanaikainen siinä, että se vaatii käyttäjää tietämään matkansa pituuden sen sijaan, että se tietää sen itse. Kävin joskus vuosituhannen alkupuolella Singaporessa pitkästä aikaa ja siellä oli jo siirrytty älykorttijärjestelmään, jossa korttia näytetään lukijalle mennen tullen ja sieltä vähennetään sitten rahaa matkan pituuden mukaan.

Helsingin järjestelmässä eräänä ongelmana on se, että se perustuu jähmeisiin vyöhykerajoihin. Matka Lehtisaaresta Keilaniemeen maksaa puolitoista kertaa sen verran kuin matka Ryssänkärjestä Vuosaareen, vaikka jälkimmäisessä matkaa ja matka-aikaa ja liikutteluun käytettyjä resursseja kuluu moninkertainen määrä. Tämä optimoi joukkoliikenteen käyttöä "vääriin" reitteihin tehden vyöhykerajojen ylittämisen kohtuuttoman kalliiksi hommaksi. Lontoossa on vyöhykejärjestelmä, mutta merkittävä hinnannousu on vain vyöhykkeiden 1 ja 2 välissä, ja sekin on vain 50 penceä. Muualla se on vähemmän tai sitä ei edes ole.

Toisekseen, matkakorttivimpaimen käyttöliittymä on surkea. Se on ihan näppärän näköinen värkki ja merkkivalot ovat informatiivisia, mutta koska nappuloissa ei ole mitään tuntoa ja nappulan painalluksen ja kortilta rahastamisen ja vihreän valon välissä voi olla melkein sekunnin viive, säännöllisesti ratikkaa käyttäessäni näin viikottain kaksoisrahastuksia, jossa joku kassien kanssa tasapainoileva painaa nappia pienen odottelun jälkeen uudelleen ja sieltä rahastetaan kaksi lippua.

Lippujen lataamiseen käytettyjen automaattien käyttöliittymä on täydellisen hirveä, vaikka se saakin bonusta laajasta kielivalikoimasta.

Mitäpä on tarjolla maailmalla? Ensimmäinen on tuo matkan pituuteen eikä keinotekoisiin vyöhykerajoihin perustuva rahastus kertalipuista. Lontoon systeemi on hiukan parempi tässä suhteessa satunnaiselle matkailijalle: vaikka kaupungissa myydään päivän travelcardeja, sellaista ei ole mitään syytä ostaa, sillä kertalipun käyttäjien korteissa on päiväkohtainen limitti, joka on käytettyjen vyöhykkeiden travelcardin hinta vähän alennettuna. Näin ollen etukäteen ei tarvitse tietää, paljonko aikoo päivän aikana matkustaa ja missä, vaan järjestelmä optimoi halvimman lipun. Lopulta voi käydä niin, että siellä on päivän hinta zoneille 1-2 ja joku 2-3 zonen matka sen päälle kertalipulla. Tai jotain.

Tätä voisi aivan hyvin jalostaa Helsinkiä varten ja poistaa käytöstä kuukausi- ja vuosiliput kokonaan. Kaikki käyttävät teoriassa kertalippuja, mutta järjestelmässä on päivälle, viikolle, kuukaudelle ja vuodelle hintakatto, optimoituna asiakkaan kannalta edullisimmaksi. Matkat voidaan tämän jälkeen hinnoitella pituuden ja kulkuneuvon eikä kaupunginrajan mukaan. Toinen etu Lontoon systeemissä on automaattitäyttö. Kun korttinsa rekisteröi kuten olen tehnyt, aina kun saldo laskee alle viiden punnan, sinne tankataan saman tien 20 puntaa lisää ja veloitetaan luottokorttiani. Minun ei tarvitse käsin koskea mihinkään ikinä, näyttää vain korttia matkustaessani.

En näe mitään teknistä tai teoreettista syytä, miksi Helsingissä nykyisellä matkakorttihirviöjärjestelmällä ei voisi heittää kuikkaa ja rakentaa tilalle modernin ottamalla parhaat puolet sieltä ja täältä. Käytännön syitä on useita, kuten se, että joukkoliikenteen rahoitus perustuu kuntarajoihin ja näin ollen mitään järkevää ei voi tehdä ilman, että kaikki ovat yksimielisiä, mikä tarkoittaa sitä, että nykyiseen lipunlukijaklunssiin tullaan lisäämään lisää kummallisia numeronappuloita, mitään sen suurempaa ei tultane näkemään.

Olen nyt katsellut kuukauden päivät säännöllisesti hörökorvien uutislähetyksiä, ja niissä on suomalaisiin verrattuna jonkunkin verran eroja.

Suomessa uutiset keskittyvät asioihin. On kyseessä sitten politiikka tai tapahtuma maailmalla, sitä käsitellään tuon tapahtuman tai hankkeen lähtökohdista ja selitetään taustoja ja analysoidaan mahdollisia seurauksia jos joku asiaa kommentoi. Uutisissa käydään läpi tärkeimmät ulkomaanuutiset, tärkeimmät kotimaanuutiset, tärkeimmät talousuutiset ja tärkeimmät kulttuuriuutiset. Voimme tietysti syyttää YLE:n uutistoimitusta poliittisen näkemyksen ottamisesta, mitä se toisinaan varmasti tekeekin.

Englannissa sen sijaan uutiset lähtevät aina ihmisestä. Tapahtumat eivät kiinnosta ketään, politiikka kiinnostaa vain jos joku poliitikko mokaa ja asia näin henkilöityy. Kulttuurista ei ole tietoakaan, urheilutuloksia on enemmän. Täällä tämän hetken pääuutinen näyttää olevan joku australialainen kalastaja, joka on pelastunut lilluttuaan päivän meressä. Poliittisessa hankkeessa keskitytään kertomaan, kenen idea se on ja mollaamaan tätä henkilöä sen sijaan, että kerrottaisiin hankkeesta ja sen taustasta. Kun päivän päähömppäuutinen ja parin julkisuuden henkilön nolaus on tehty, loppuaika täytetään rikosuutisilla. On murhaa ja raiskausta ja näistä jaettuja tuomioita. Suomessa henkirikokset pääsevät pääuutisiin vain, jos niissä on jotain erityisen pöyristyttävää. Täällä puolet uutislähetyksestä täytetään murhilla, ja jos niissä ei ole mitään kovin kiinnostavaa, niitä uutisoidaan silti ja haastatellaan rosmon naapuria.

Täällä oli joku pieni maanjäristyksenpoikanen toissayönä. Katselin BBC:tä todella kauan ennen kuin siinä kerrottiin, missä tuo järistys oikeastaan tapahtui ja kuinka voimakas se oli. Uutisissa kerrottiin, että viime yönä oli Britannian suurin maanjäristys 25 vuoteen. Sen jälkeen hyökättiin vain haastattelemaan nobodyjä, jotka kertoivat, kuinka kukkapurkkeja tippui ikkunoilta, ja vakuutuspomoa, joka voivotteli, kuinka kauheasti tämä maksaa hänenkin firmalleen. Faktoja ei itse asiassa kerrottu uutisissa ollenkaan vaan uutisruudun alla rullaavassa tekstikentässä.

Minusta tuntuu, että Suomen uutistarjonta on osaltaan syypää siihen, että suomalaiset tuntuvat tietävän maailman menosta kohtuullisen paljon, ja hörökorvat eivät pääsääntöisesti tiedä mistään muusta mitään kuin skandaaleista ja jalkapallosta.

Greenwich Kaakkois-Lontoossa on ollut olemassa jossain muodossaan tässä sen aikaa kun on ollut moderni Englantikin. Kuka tällä saarella sitten aina lie asunutkin ja pitänyt valtaa, Greenwichissä on aina ollut jotain siihen liittyvää asutusta. Saksonit pitivät paikalla kirkkoa ja hautausmaata. Roomalaisella ylimystöllä oli paikalla kesähuviloita. Juutitkin pitivät paikalla tukikohtaansa tuhatluvulla ja hyökkäilivät täältä ympäristöön.


Pian valloituksen jälkeen, 1082, Greenwich kaapattiin kruunun haltuun. Paikalla on ollut kuninkaiden metsästysmajoja, kappeleita ja aateliston palatseja. Seudun "all time high" lienee osunut 1400-1500 -lukujen taitteeseen. Nykyinen Old Royal Naval College, alkuperäinen Palace of Placentia, oli lopulta Tudorien valtaannousun syntysija, ja yksi maan maineikkaimmista hallitsijoista, Elisabet I, syntyi tuossa palatsissa.

Toinen seudun tähtihetki liittyy nollameridiaaniin. 1600-luvun lopulla Kaarle Ii rakennutti Greenwichin puistoon kuninkaallisen observatorion, jossa 1800-luvun puolessavälissä "keksittiin" nollameridiaanin paikka kulkemaan juuri siitä. Nollameridiaaneja oli muitakin, mutta 1880-luvulla se sitten sovittiin koskemaan koko maailmaa. Ranskalaiset eivät tosin ottaneet äänestykseen osaa kun tiesivät häviävänsä ja käyttivät Pariisin meridiaania vielä muutaman vuosikymmenen ennen kuin antoivat periksi, mikä kuulostaa perin ranskalaiselta.

Pidän itse seudusta, koska se on "vanhaa". Uusien bunkkerien sijaan paikassa on paljon satoja vuosia vanhoja taloja. ja arkkitehtuuri kohtuullisen eheää. Greenwichin keskustassa on ravintoloita, pubeja, teattereita ja pikkukauppoja. Päivisin aika paljon turisteja, iltaisin ei niinkään. Turistille Greenwich on hyvinkin käymisen arvoinen paikka. Sinne pääsee DLR:llä Bankin asemalta tai junalla Charing Crossin tai London Bridgen asemilta. DLR:llä tulevan kannattaa jäädä pois jo Island Gardensissa, käydä joen rannassa katsomassa miltä paikka näyttää, ja sitten kävellä Greenwich foot tunnelia toiselle puolelle. Puistossa voi lampsia kesäisin, ja jos kaljahammasta kolottaa, voi käydä vaikkapa Gipsy Mothissa, King's Armsissa tai Trafalgarissa.

Paikan arkkitehtuuria voi katsella esimerkiksi kävelemällä kierroksen lähtien Cutty Sarkin asemalta. College Approach, King William Walk, Burney Street, Crooms hill, Gloucester Circus, Royal Hill (puolessavälissä on gastropubi ja vieressä tavallinen pubi jos jano tai nälkä yllättää), Greenwich south street, Greenwich high road ja takaisin Cutty sarkin asemalle.

Olen nyt tässä kuukauden aikana kiinnittänyt huomion vastenmieliseen piirteeseen, jonka Kanaalin sumu toivottavasti pitää tällä puolella.

Teleoperaattorit mainostavat hirveästi kaikkia popinsaamisjuttuja kännyköihin. Ilmeisesti moni on tarttunut tarjoukseen tai edes tankannut atk:lla kännykän täyteen poppia, sillä se raikaa. Lontoon bussin yläkerta on nykyään lähes piinaa, sillä siellä on yksi tai kaksi etnisiin vähemmistöihin kuuluvaa hahmoa, jotka soittavat kännykkänsä kaiuttimesta "musiikkia" koko bussin riemuksi.

Tämä olisi etäisesti siedettävää, jos musiikki olisi hyvää, kuten esimerkiksi reipasta saksalaista iskelmämusiikkia. Mutta se ei ole. Tänään tuttua tapaamaan mennessä kuuntelin ilmeisesti päivän tärkeimmät uutuudet souliksi kutsutun r&b:n huohotussektorista, ja vaikka bussissa ei ollut telkkaria, jossa isotissinen artisti hinkkaa itseään tuunattua autoa vasten, musiikin soittajan ja hänen tuttavansa elehtiminen ja päälle laulaminen kompensoivat tätä keskeistä puutetta. Paluumatkalla sain tutustua rap-taivaan kiintotähtiin.

Minä maksaisin mielelläni 90 pencen sijaan £1,90 bussimatkasta, jos palveluskuntaan kuuluisi kaapinkokoinen henkilö, joka uittaisi jokaisen poppia soittavan kännykän ensin saippuavedessä, sitten syöttäisi puolikkaan pellelle ja lopulta ohjaisi tahdikkaasti mutta voimaperäisesti herrasmiehen rauhaa liiaksi häirinneen klunssijunkkarin ulos odottelemaan seuraavaa.

Käytän juuri aikaani selvittääkseni itselleni, miksi Sveitsi on sellainen paikka kuin se on. Senkin syntyhistoriaan näyttäisi liittyvän aika paljon kaikennäköisiä vaiheita ja jopa hyvää onnea, mutta se opettaa meille kenties jotakin. Kirjoittelen siitä kunhan olen päässyt asiassa hieman syvemmälle ympäröivän maailman tapahtumiin, jotka näyttävät itse asiassa vaikuttaneen paljon enemmän kuin se, mitä Sveitsissä silloin tapahtui.

Onko maailmassa muita kuriositeetin kaltaisia paikkoja, joihin perehtyminen olisi sivistävää ja avartavaa?

Castron luopumisuutinen ei varsinaisesti ollut kenellekään yllätys, lähinnä mietityttää se, mitä siellä tämän jälkeen tapahtuu. Oma arvaukseni on, ettei paljon mitään. Vallan periytyminen Raúl Castrolle on ollut itsestäänselvää jo viimeisen vuoden. Vallanvaihon tekeminen näin kuin se tehtiin antoi Raúlille mahdollisuuden nousta valtaan ilman haastajaa. Jos Fidel olisi vain heittänyt henkensä, paikasta olisi syntynyt kilpailu, joka olisi voinut teoriassa johtaa sisällissotaankin.

Kuuba on yksi niitä Latinalaisen amerikan paikkoja, joilla on takanaan loistava tulevaisuus. Maan nykytilasta ja kommunistien valtaannoususta voi tietysti syyttää USA:ta kuten asiaan kuuluu, mutta kyllä ne siellä onnistuivat sössimään asiansa ihan itsekin. Tietä kommunistien valtaannousulle ei raivannut USA vaan paikallinen kenraalikunta höystettynä tuontitavaramafialla. USA:n virheet alkoivat oikeastaan vasta siitä, kun Castro nousi valtaan. En tiedä mitä siellä liikkui Eisenhowerin päässä kun Castro yritti käydä valtiovierailulla ensi töikseen valtaan noustuaan ja ennen kommunismiin virallisesti hurahtamista, mutta Ike oli golfaamassa eikä oikein jaksanut kiinnostua moisesta hepusta. Liekö ajatellut, että kyseessä on jälleen kerran yksi lyhytikäiseksi jäävä solttu, niitä kun oli Kuubassa nähty ennenkin kuten muuallakin sielläpäin.

Todennäköisesti USA:n pehmeämpi politiikka kansallistamisten jälkeenkin olisi todellakin tehnyt Castrosta lyhytaikaisen soltun vallankahvassa, seuraava kumous olisi tullut muutaman vuoden päästä kuten aina ennenkin. Mutta kun USA patisti kaikki lähimaat kauppasaartoonsa, ainoa tie saada apua ja tavaroita kaupaksi oli kommunistinen leiri, ja sinnehän Kuuba sitten ajautui. Paljon syvemmälle kuin olisi ollut kenenkään toiveissa oikeastaan missään päin palloa. Samalla Castro sai vakiinnutettua kansansuosion, koska jokainen näki USA:n kauppasaarron vaikutuksen elämässään ja Castro oli tätä vastaan taistelemisen keulakuva.

Kansa arvosti Castroa vaikkei liene suuremmin perustanut kommunistisista opeista. Nyt valta vaihtunee hiukan maltillisemmalle veljelle, joka johtanee maan Vietnamin tielle. Kommunistit roikkuvat poliittisessa vallankahvassa, mutta taloudellinen kommunismi puretaan. Ulkomaisia yrityksiä päästetään maahan ensin hyvin rajoitetusti, sitten yhteisyrityksissä vähemmistöosakkaina, sitten yhteisyrityksissä enemmistöosakkaina ja lopulta nämä rajoitukset puretaan ja jätetään jäljelle vain joku muodollinen lupamenettely.

Oikestaan kaikkein huonoin vaihtoehto tuolla on se, että sotaväki rupeaa taas riehumaan ja siirrytään eteläamerikkalaiseen "sosialistinen vallankumous köyhien tuella-korruptio-köyhyys-sotilasvallankaappaus-korruptio-köyhyys-sosialistinen vallankumous köyhien tuella" -kierteeseen. Kuubassa väki on kohtuullisen koulutettua ja jos ne pystyvät katkaisemaan tuon kurimuksen, niillä voi joskus olla jotain myytävääkin maailmalle sikarien ja rommin lisäksi.

Lähikaupassa on iso hylly puolalaisille elintarvikkeille.

Mietin joskus päissäni Eurooppaa ja tulin hämmentävään johtopäätökseen: Euroopan maissa sivistys on kääntäen verrannollinen maan naisten pulisonkien tuuheuteen.

Niin. Miettikääpä sitä. Kuulostaa rasistiselta, mitä se epäilemättä onkin, ja tarjoan kaikille vihaisille naisille partahöylän.

Länsimaisen sivistyksen sanotaan lähteneen Kreikasta reilu 2000 vuotta sitten, mutta karvas totuus on se, ettei se koskaan palannut sinne takaisin.

Toinen tuuheapulisonkisten naisten valtio on Portugali. Tuo maa, jossa tietääkseni ainoana maana maailmassa kuningas totesi kotimaansa olevan siinä määrin perseestä, että siirsi valtaistuimensa siirtomaahansa Brasiliaan 1700-luvun lopulla. Ja kun muutkin halusivat Portugalista pois, tuo pakolaiskuningas käski kaverinsa paavin antaa ulos bullan, että katoliset eivät enää saa muuttaa Brasiliaan, muistaakseni vuonna 1804, mutta saattoi se olla pari vuotta myöhemminkin. Koska juutalaisten Brasiliaan muuttoa ei estetty mitenkään, suorastaan hämmentävä joukko porvareita, jotka eivät pitäneet tuuheapulisonkisista naisista, kuuli ensin Jahven ja sitten seuraavan laivan kutsun.

Muut Euroopan valtiot, joissa ei tämän teorian mukaan tapahdu mitään järkevää ikinä, ovat Serbia, Kroatia ja muu Balkan siitä etelään, sekä Bulgaria. Romanialla tuntuisi olevan hyvinkin toivoa. Ja kovin usein persläveksi ja taskuvarasvaltioksi haukuttu Italia taas on ollut osa sivistystä alusta alkaen.

Onko teoria väärä?

En ole viimeiseen 20 vuoteen jaksanut ottaa osaa jämppään siitä, onko jumalaa olemassa vai ei ja jos on niin minkä värinen se on.

Minulle uskonasiat ovat jokseenkin henkilökohtainen osa elämää. En kysy niistä koskaan keneltäkään ja toivon, etteivät ihmiset avaudu näistä minulle niin kovin suuresti. Toisaalta pidän sangen typeränä ja moukkamaisena käytöksenä sitä, että muiden uskonasioita ryhdytään kovin voimaperäisesti lyttäämään. Tähän taas eivät useinkaan syyllisty fanaattiset uskovaiset. He kyllä tulevat toimeen sen kanssa, että joku muu tekee asioita vähän toisella tavalla. Vannoutuneimmat ateistit sen sijaan tuntevat toisinaa vähän turhan kärkästä intoa hyökätä ihmisten uskoa ja vakaumusta vastaan. Tälle hönökoplalle jokainen uskovainen on potentiaalinen uhri: aika hyvässä tapauksessa hänet saa käännytettyä ateistiksi ja parhaassa tapauksessa hänet saa suuttumaan ja argumentit eivät mitenkään kykene päihittämään Ateistin timantinkovaa insinöörilogiikkaa.

Minusta ihmiset saavat hommata elämäänsä mystiikka, uskontoja ja muutakin pään sisällä tapahtuvaa jännitystä ja hyvää mieltä ilman, että minun täytyy heitä tästä hyvästä yrittää käännyttää, ivata tai pilkata. Uskontoja ja jumalia on syntynyt eri puolilla palloa ilman, että eri mantereiden ja kansojen välillä on ollut mitään kommunikaatiota. Pidän tätä jonkunnäköisenä minulle riittävänä osoituksena siitä, että useat ihmiset tarvitsevat elämäänsä jumalan. Valistusaatteiden jälkeen on ollut viimein luvallista tunnustaa olevansa mihinkään yliluonnolliseen uskomaton, ja tämäkin valinta on yhtä oikea kuin mikä tahansa muukin.

Omista uskonasioistani en juurikaan viitsi puhua muille. Ehkä osittain siksi, etten ole näitä asioita selvittänyt kunnolla itsellenikään. Sen kuitenkin tiedän, että mikäli kristitty Jumala ei ole ruotsalainen sosialidemokraatti, katolisen, ortodoksisen ja protestanttisen kirkon lipeämistä jumalansa tahdon palvelemisesta voi pitää sangen ilmeisenä. Siinä, missä ihmisten vakaumus on henkilökohtainen ja arvokas asia, jonka pilkkaaminen on suunnilleen yhtä järkevää kuin ihmisten halventaminen heidän ulkonäkönsä perusteella, kirkot ja organisaatiot eivät tällaista kunnioitustamme ansaitse. Kirkkoja ja niiden äänitorvia kuten myös näiden nimissä tehtyjä tekoja saa ja pitää arvostella jos ne tuntuvat sen ansaitsevan.

Jotkut yrittävät rajoittaa näiden tekojen kommentointia uskonrauhaan ja uskonvapauteen vedoten, mutta tällaisia pellejä sopii huitaista hanskalla poskelle ja odottaa, että ne kääntävät sen toisenkin, ja toistaa harjoitusta kunnes ne ottavat opikseen.

Niin kauan kuin muistan, on suomalaista asiakaspalvelua tavattu haukkua tai ainakin arvostella. Mietin tuossa asiaa ja tulin siihen tulokseen, että ainakaan nykyään moitteelle ei ole pahemmin sijaa kun taas joskus aikaisemmin on ollut, ja jäin miettimään, mistä se johtuu. Minulle tuli mieleen, että osa muutoksesta johtuu työelämän muutoksesta.

Ei siitä ole kuin 30 vuotta, kun "virkamies" oli arvostetuimpia ja tavoiteltuimpia työpaikkoja. Virkamies oli pyhä, erehtymätön, erottamaton ja kuolevaisen yläpuolella, ja tuollaisesta positiosta hän sitten kohteli asiakkaita kuin Paavi uskovaisia. Tämä oli se työntekijän paras a-ryhmä ja mittatikku muille. Ne, jotka eivät olleet virkamiehiä, apinoivat manööverit idoleiltaan. Oli sitten kyseessä bussikuski, tarjoilija, alkon myyjä tai lippukassan täti, väki omaksui tämän virkamiesasenteen. He ovat työssä ja ylevää sakkia ja muiden pitää nöyrtyä heidän oikkuihinsa. Näin saimme ynseitä bussikuskeja, nenänvarttaan pitkin katsovia tarjoilijoita, täydellisen joustamatonta asiakaspalveluhenkilöstöä. Ei heidän kuulu joustaa tai olla kiinnostunut asiakkaasta, koska idolikaan ei ole.

Nuo ajat menivät. Ei kukaan unelmoi tänään virkamiehen kunniakkaasta urasta paitsi eurouskovaiset Brysseliin tähtääjät. Suomessa on aina ollut jokseenkin hyväksyttävää ja suositeltavaa tehdä työnsä hyvin, ja tämä ei ole kadonnut mihinkään paitsi ehkä rakennusalalla. Asiakaspalvelussa ihmiset eivät enää ihannoi kalseaa virkamieskäytöstä vaan esimerkki otetaan ympäriltä tai vaikkapa tv:n jenkkisarjoista. En muista, koska olisin saanut Suomessa viimeksi huonoa palvelua. Bussikuskit ovat mukavia, tarjoilijat myös. Kaupoissa saa palvelua jos kohta myyjät eivät aina tiedä mitä ovat myymässä, mutta ne ovat tietämättömiä hymyillen. Nuoremmat lääkärit ovat huomattavan mukavia 55-vuotiaisiin virkaveljiinsä verrattuna. Jne.

Myytti vain elää sitkeästi ja se olisi jo aika kuopata.

Vanhan tutun, jolla hänelläkään ei mennyt niin kovin vahvasti, näkemisestä huolimatta tämä on ollut vähän sellainen päivä, että oikeastaan parempiakin saisi tulla vastaan.

Palkitsin itseni tuossa kahdeksan maissa kämpästä löytyvällä miedolla alkoholilla. Tänne oli jäänyt hämmentävä pino kaikennäköistä breezeriä ja mesimarjasiideriä ja herra ties mitä. Siirsin ne tuulensuojaan ja nenä on hiukan hukassa. Palkitsin sitten lopuksi itseni ensin vuorokaudenaikaan sopivalla viskillä, joka alkuillan huomioon ottaen oli 22-vuotias Glendullan. Kun sitten olin viskin makuun päässyt, päätin ottaa myös siivun vuodenaikaan sopivaa viskiä, joksi valikoitui 24-vuotias Port Ellen. Poppikoneesta olen soitellut runsaasti Roland Kaiseria, GG Andersonia ja Die Paldaueria, joita voin lämpimästi mainostaa kaikille, epäilemättä moniaille, saksankielisen uudemman iskelmän ystäville.

Lienee aika mennä nukkumaan.

Tulin iltapäivällä Singaporeen.

Kävin illansuussa huitaisemassa Newton circuksen hawkers-mestassa yhdestä kojusta päivän annoksen ja toisesta kaljan.

Kojuja ja asiakkaita katsellessani tuli mieleen, että tämän maan esimerkin perusteella on täysin mahdollista, että kristitty, hindu, buddhalainen ja muslimi elävät sulassa sovussa keskeneään ja lisäksi niin, että eri ryhmien edustajat juttelevat toistensa kanssa ja asioivat toistensa kaupoissa jne. Toisaalta muualla maailmassa samanlainen yhteiselo tuntuu olevan kovin tökkivää ja mietin, mistä se johtuu.

En tiedä oikeaa vastausta, mutta arvaan. Homma sujuu hyvin kun vallankahva pitää sen verran jöötä, että uskovainen ääriaines ei saa jalansijaa missään uskonnossa tai ihmisryhmässä. Ihmiset saavat uskoa mihin hyvänsä ja muiden tulee kunnioittaa näitä valintoja ja niistä seuraavia tapoja, mutta kaikenlainen vihanlietsonta vääräuskoisia vastaan juuritaan pois oitis erinäköisten sisäisen turvallisuuden lakien nojalla.

Euroopassa on toisin. Uskonvapauden katsotaan tarkoittavan sitä, että saarnata saa aivan mitä hyvänsä kunhan sen tekee uskontonsa nimissä. Fanaatikkoja on aina kourallinen, mutta ne ovat kaavun väristä riippumatta aina hemmetin äänekkäitä. Kun näitä ei kitketä pois, eri jumalien äänitorvina esiintyy lähinnä kyseisen uskonnon harjoittajien suvaitsemattomin sakki ja nämä elävät ristiriidoista eivätkä sopuisuudesta, joten ristiriitoja rakennetaan vaikka väkisin.

Kun suvaitsevaisuuden nimissä ääni annetaan kaikille, ainoa, jonka ääni hukkuu paskaan on se, joka oikeasti kannattaa suvaitsevaisuutta ja kaikkien hyväksymistä.

Tänään Hong Kongin metrossa istuessani mieleen tuli ajatus siitä, että yhdistämällä kiinalaiseen sivistykseen ripauksen brittiläistä sivistystä tulos on aika hyvä.

Hong Kong ja Singapore ovat huomattavan mukavia paikkoja kun niitä vertaa vaikkapa manner-kiinaan tai Taiwaniin. Taiwanissa on ollut markkinatalous koko ajan, eli se ei selitä eroa. En osaa sanoa mitä Taiwanista oikein puuttuu ja miksi Hong Kong on Taipeihin verrattuna paljon mukavampi kaupunki, mutta se vain on niin. Jäin miettimään, olisiko siirtomaa-aika ja sen perintö kuitenkin jättänyt jälkeensä jotakin, jonka tunnen kotoisaksi ja joka Manner-Kiinassa vain jää puuttumaan.

Metrossa tuli istuttua, koska käytin päivän tutustumalla monoliittiseen elementi- ja betoniarkkitehtuuriin erinäköisissä lähiöissä. Kuvamateriaalia seuraa myöhemmin.

Vaikkei pelkkä Vistin Taksisäännön täyttyminen teekään maasta sivistysvaltiota, suuntaa se antaa. Siinä, missä sivistymättömässä valtiossa taksin käyttö on usein tuskaisaa, kusetukselta haisevaa piinaa, sivistysvaltiossa herrasmies ajelee taksilla mielikseen ja jättää autokuskin hommat asianmukaisesti palveluskunnalle. Ollakseen miellyttävän kokemuksen seuraavien ehtojen tulee täyttyä:

1. Taksit odottelevat asianmukaisesti tolpillaan tai ajelevat ympäri kaupunkia käsipystyä etsien. Ne eivät tööttäile kadulla valkoihoisen kohdalle saavuttuaan, ja lentokentillä ja asemilla tulokasta ei ensimmäisenä kohtaa sadan kohti rynnistävän "taxi taxi" -huutelijan sekasorto. Taksit kuskeineen odottavat taksitolpalla ja taksia tarvitsevat menevät sinne.
2. Matkan hinta ei riipu siitä, kuka kysyy. Se voi riippua matkasta, kellonajasta, vuodenajasta, viikonpäivästä, taksifirmasta, kuun vaiheesta tai määränpäästä, mutta ei kysyjästä. Mittarit eivät sinänsä ole mikään välttämättömyys. Jos taksi maksaa tästä tuonne kaikille kympin, ei kyseisen kympin mittaaminen mittarilla tuo mitään lisäarvoa.
3. Kuski ajaa mukisematta sinne, mihin matkustaja haluaa mennä. Eikä rupea surisemaan, että se hotelli on hirveän kallis, hän tietää halvemman. Saati sitten, että rupeaa tyrkyttämään hotellin sijaan kyytiä johonkin "edullisiin" kauppoihin tai tissibaareihin.

Sivistysvaltioita ei lopulta ole kovin montaa.

Tämä sarja on google-hakujen perusteella sangen suosittu, joten kertaus olkoon paremman kirjoittamisen puutteessa opintojen ruma äitipuoli. Sarjassa yritetään siis selittää sitä, miksi Etelä-Afrikka on sellainen paikka kuin se on. Miksi se kiinnosti eurooppalaisia, miksi apartheid syntyi juuri siellä ja miksi se on nykyisellään sellainen maa kuin se on.

Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Olen lueskellut tässä viime kuukausina aika paljon Suomen historiaa 1945-1991 ajalta ja yrittänyt selvittää rähmälläänolon syvintä olemusta, suuria sankareita ja suuria konnia. Yllättäen asiaan perehtyminen on muuttanut jonkun verran mielikuvaani tuon ajan tapahtumista. Kuvani parista edesmenneestä kepulista on tässä yhteydessä parantunut toisin kuin kuvani kasasta nykyisiä vallankahvademareita.

Taistolaisia lähellä oleva historioitsija Kimmo Rentola väittää, että Suomessa ei oikeasti puuhattu vallankumousta NL:n masinoimana 70-luvulla ja että kyse oli harmittomasta puuhastelusta. Jukka Seppisen käsitys asiasta on huomattavasti synkempi. Ja siinä, missä Timo Vihavainen tekee Kansakunta rähmällään -kirjassaan taistolaisten puuhastelusta lähinnä irvokkaan vitsin, Seppinen ja Suomi taas tekevät taistolaisista toisaalta aktiivisia vallankumouksen tekijöitä ja toisaalta hyvää tarkoittavia hölmöjä, jotka eivät tienneet mitä olivat tekemässä.

Itse olen alkanut kallistua asiassa Seppisen ja Suomen kannalle ja todelliset vaaran vuodet ajoittuivat vuosiin 1971-1977 eikä suinkaan valvontakomission vuosiin. Kotiryssäinstituutio oli jo erotellut poliitikot hyviin ja pahoihin ja NL painosti aktiivisesti hallituksiin hyviä. Toisaalta Tampereen yliopiston tiedotusopinahjo oli kaapattu jo aikaisemmin ja kulttuuriväkikin oli mukavasti hurahtanut stalinismiin. Reporadio lähetti lähinnä noloutta herättäviä Näin naapurissa -katsauksia. Nykytiedon valossa näyttäisi siltä, että NL:n tarkoitus oli muuttaa Suomi kansandemokratiaksi täysin Moskovan talutusnuorassa olleen Ahti Karjalaisen johdolla kansanrintamahallituksiin nojaten. Yleislakkoilulla maa polvilleen, hallitus ryhtyy tehtailemaan poikkeuslakeja ja presidentti vahvistaa ne. Näppärä suunnitelma, joka kuitenkin kusi kunnolla, koska Suomen politiikassa tapahtui jonkunnäköinen vahdinvaihto.

Suomessa poliittinen elämä 2. maailmansodan jälkeen oli omanlaistaan. En käy sitä sen kummemmin läpi, mutta tiedämme, että Moskova-kortti oli tarpeellinen sisäpolitiikassa edetäkseen ja "neuvostovastainen" oli leima, joka vei unohdukseen. Kommunisteja ja niiden peitejärjestöä SKDL:ää ei tarvitse sen kummemmin tarkastella, joskin saatan kirjoittaa joku toinen kerta siitä, mitä kaikkia kansalaisjärjestöjä Moskovan rahalla mukamas maailmanrauhan asialla oikein pyöritettiinkään. Kommunisteista kannattaa huomata vain niiden ns. Suuri Skisma taistolaisten ja saarislaisten, eli vähemmistön ja enemmistön välillä. NKP tuki taistolaisia, suomalaiset kommunistit taas olivat enimmäkseen saarislaisia.

Maalaisliitossa/Kepussa oli puolestaan itsenäisyysmielinen enemmistö, jota edusti muunmuassa Johannes Virolainen. Sitten siellä oli kaiken rähmälläänolon isä ja äiti K-linjan muodossa, ja täältä tulivat muunmuassa Kekkonen ja Karjalainen, sekä nousevana tähtenä Paavo "Neuvostoliitto on naapurimme ikuisesti" Väyrynen. SDP oli piikki kommunistien lihassa pitkälle 60-luvun loppupuolelle. Väinöt Tanner ja Leskinen eivät halunneet kuulla puhuttavan mitään neuvostokommunismista Suomessa, ja tämä työväenliikettä lähellä olevasta puolueesta oli myrkyllistä. SDP:ssä tapahtui lopulta suunnan vaihtuminen 60-luvun lopulla ja siellä ymmärrettiin Oikean Ulkopolitiikan ja oikean NL-näkemyksen arvo. 70-luvulla SDP:ssä nousi ns. vasen laita, jossa oli Moskovan nosteella ilmaan päässyt Sorsa sekä nuoremmasta polvesta Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen ja Erkki Liikanen. Kokoomus oli jokseenkin suoraselkäistä sakkia kunnes nuorisoa edustaneet Kanerva, Virmavirta ja pari muuta aloittivat sietämättömän ryssän nuoleskelun siinä toivossa, että Kokoomus pääsisi joskus hallitukseen.

Ryssän vyörytys saatiin kuitenkin torjuttua. 60-luvun viime vuosiin saakka kyse oli aika pitkälle SDP:n saavutuksesta. Kepu oli rähmällään, Kekkonen oli vielä enemmän rähmällään. Kokoomus ei yksin olisi riittänyt tuolloin vielä vähän pienempänä puolueena vastapainoksi. Mutta SDP piti jokseenkin suoraselkäisesti vielä tuossa vaiheessa kiinni periaatteista eikä päästänyt ammattiliittoja valumaan kommunistien komentoon. Vaara tunnistettiin ja se torjuttiin. Mutta siinä kohtaa kun 70-luvun alussa NL kaatoi Suomesta hallituksen, muistaakseni Teuvo Auran vähemmistöhallituksen ja vaati Karjalaista kansanrintamahallituksen pääministeriksi ja tässä onnistuikin, Kekkonen heräsi. SDP oli jo tässä kohtaa pelattu jos ei nyt syrjään niin ainakin pois tieltä kun eturivin poliitikot oli vaihdettu sopiviin eikä suoraselkäisiin.

Kekkonen heräsi viimein oltuaan rähmällään 25 vuotta. Hän ymmärsi tässä kohtaa, mikä NL:n oikea motiivi tässä on ja mitä roolia Ahti Karjalainen tässä näyttelee. Tarkoitus oli pedata Karjalaisesta presidentti vuoden -74 vaaleissa, ja maagisesti tuota pikaa Kekkonen rupesi itsekin olemaan poikkeuslain kannalla ja näitä vaaleja ei sitten tullutkaan. Tässä kohtaa Karjalainen menetti myös Kekkosen luottamuksen ja alkoholisoitui lopulta siihen kuntoon, ettei hänestä olisi ollut edes nukkehallituksen vetäjäksi, mutta se kävi vasta myöhemmin. Kun SDP piti Suomea pystyssä 70-luvun alkuun, Kekkonen piti Suomea pystyssä 70-luvun. 80-luvun alussa Kepun viljelijäsiipi kosti Karjalaiselle tekemällä Johannes Virolaisesta kepun ehdokkaan vuoden 1982 vaaleihin ja vaara oli torjuttu.

80-luku oltiin vielä tukevasti rähmällään ja KGB-suhteita ylläpitänyt Koivisto ei ryssän pelossaan kyennyt ymmärtämään edes NL:ssä tapahtunutta muutosta Gorban tultua valtaan. Tämä aika oli jokseenkin häpeällistä jälkirähmälläänoloa ilman minkäänlaista järkevää motiivia, mutta Suomea ja Suomen yhteiskuntajärjestystä ei 80-luvulla uhannut enää kukaan.

Japanilaiset saivat 2. maailmansodassa köniinsä kuten kirjoitettu on. Samalla ne lähtivät Singaporestakin. Britit otettiin takaisin vastaan ilolla, koska ne olivat parempia kuin japanilaiset, mutta lopulta kuitenkin brittien kyvyttömyys puolustaa maata oli herättänyt siirtomaastatukseen kyllästyneet voimat.

Maa oli sodan jälkeen raunioina. Mikään ei toiminut, ruuasta oli pula, japanilaiset olivat tuhonneet kaiken minkä vain pystyivät tuhoamaan. Työttömyys oli valtava ja väkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Sodan jälkeen yhteiselo Malaijan kanssa päättyi hetkeksi kun Singaporeen tuli oma kuvernööri ja siellä oli parit, rajoitetut vaalitkin 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa. Vuonna -48 Malaijassa alkoi kuitenkin tapahtua. Syistä, joita en käsittele tässä, siellä alkoi kansa kapinoida ja kommunistit sabotoivat kaikkea, mitä pystyivät. Britit julistivat alueelle sotatilan ja alkoivat nujertaa kommareita sekä Malesiassa että Singaporessa, joka sinänsä ei ollut alueena kapinassa mukana. Tältä ajalta on perua lainsäädäntö, joka antaa poliisille sangen laajat valtuudet pidättää kaikki, jotka haiskahtavat oppositiolta.

Vaikka alueella kauppa ja laivausbisnes lähtivätkin pian sodan jälkeen käymään, 50-lukua varjosti silti takapajuisuus ja väkivalta. Kommunistit yrittivät houkutella väkeä omiin poliittisesti motivoituneihin lakkoihinsa toisinaan hyvin onnistuen ja etnisesti kiinalaiset koululaiset ja opiskelijat kapinoivat ja rähisivät siirtomaakomentoa vastaan milloin milläkin verukkeella. Britit pitivät alueesta jääräpäisesti kiinni lähinnä kommunismin leviämisen pelossa ja tarjosivat sille vain rajoitettua itsehallintoa, mikä ei levottomuuksia rauhoittanut. Tilanne muuttui kun alueen ensimmäiseksi ministeriksi nimitettiin herra nimeltä Lim Yew Hock. Hän ei katsellut valtakunnassaan kommunisteja ja pisti hösseliksi kyörätessään kaikki kommareilta haiskahtavat putkaan. Tämä rauhoitti britit myöntämään alueelle itsehallinnon 1959.

Samana vuonna pidettiin vaalit, jonka voittajana selvisi PAP, joka tänäänkin on Singaporen ainoa merkittävä puolue. Sen pomo, Lee Kuan Yew, tuli näin pääministeriksi, missä hommassa hän olikin sitten pitkään. Eurooppalaisia hirvitti Leen sosialistiselta haiskahtava meno, mutta tuolloin syntyi ajatus nykyisestä Singaporesta. Aloitettiin valtavat rakennusohjelmat asuntojen ja infrastruktuurin parantamiseksi. Yrityksiä suosittiin verohelpotuksilla. Koulutusta kohennettiin vastaamaan firmojen tarpeita. Peruskoulua tasokkaampi koulutus annettiin ja annetaan edelleen englanniksi eikä kiinaksi. Terveyspalveluja pystytettiin.

Leen politiikassa oli kuitenkin yksi mutta. Hän ajoi vahvasti Singaporea Malaijan liittovaltion osaksi eikä itsenäiseksi valtioksi. Erinäköisten jännittävien käänteiden, joihin lähinnä liittyi kommunismin patoamisen ajatus Singaporessa, Kuala Lumpurin hallitus hyväksyi Singaporen osaksi Malaijan liittovaltiota, joksi nykyinen Malesia ja Singapore itsenäistyivät 1963. Lee halusi liittoa vahvojen taloussiteiden takia ja siksi, että Singaporessa kommunismi oli nousussa kun taas Kuala Lumpurin hallitus oli vahvasti antikommunistinen. Lee pelkäsi menettävänsä valta-asemansa ja ainut keino pitää se on saada osa valtaa kipattua KL:ään kommunismin vastustajille. Strategia onnistui tältä osin. Homma kusi kuitenkin siinä, että Kuala Lumpurin hallitus oli silloin ja on tänäänkin vahva "bumiputra" -käsitteen pönkittäjä. Bumiputra tarkoittaa islaminuskoista, etnistä malaijia, ja Malesia tänäkin päivänä syrjii kaikkia muita perustuslakinsa tasolla. Singaporen etniset kiinalaiset tulivat näin toisen luokan kansalaisiksi omassa maassaan ja heidän ainoa käyttönsä KL:n hallitukselle oli sen toiminnan rahoittaminen.

KL:n hallitus säikähti tätä kaikkea. Singapore oli jo silloin talousmahti Kuala Lumpuriin verrattuna ja jo silloin nähtiin, että Singaporen talousvalta todennäköisesti vain kasvaa. Tämä herätti pelkoja poliittisenkin vallan valumisesta Singaporeen. Lisäksi Singapore vastusti ankarasti bumiputra-politiikkaa ja kieltäytyi kategorisesti noudattamasta mitään sellaisia pykäliä Singaporessa, jotka sotivat kiinalaisia vastaan. Kun toisaalta Malesiassa tänäkin päivänä tilanne on se, että kiinalaiset omistavat kaikki bisnekset ja tekevät kaiken työn malaijien lähinnä notkuessa kiintiöbumiputrina syömässä vaurautta, KL:n hallinto piti Singaporen esimerkkiä Malesian niemimaan kiinalaisille kerrassaan vaarallisena. Välit tulehtuivat täydellisesti kun Malesian niemimaa ryhtyi rajoittamaan tuontia Singaporesta, saman valtion yhdestä osavaltiosta.

Lopulta Malesian pääministeri Tuanku Abdul Rahman tarttui toimeen. Malaijan parlamentti päätti potkaista Singaporen liittovaltiosta pois, jotta pääsevät moisesta islaminuskoista rotusortoa vastustavasta käenpoikasesta eroon. Toisin kuin tällaisissa tapauksissa yleensä, sorrettu alue ei kapinoinut saadakseen itsenäisyyden vaan sortaja potkaisi lopulta pienemmän Singaporen pois. Näin Lee Kuan Yewistä tuli kuin vaivihkaa itsenäisen Singaporen ensimmäinen ja pitkäikäinen pääministeri vuonna 1965 ja Malaijan liittovaltio muuttui nykyiseksi Malesiaksi.

Itsenäisen Singaporen alkutaival oli kaikkea muuta kuin helppo. Työttömyys oli toistakymmetä prosenttia. Koulutus epämääräistä. Maalla ei ollut luonnonvaroja. Malesian markkinoiden ja raaka-aineiden menettäminen ajoivat alas vähäisenkin teollisuuden. Laivausbisnes ei enää elättänyt 60-luvulla koko väkimäärältään kasvanutta valtiota. Parinkymmenen kilometrin päässä oleva Indonesia uhitteli sotilaallisesti asettaen riskejä brittisotilaiden lähtiessä 1971. Leellä ei ollut muuta keinoa kuin tehdä Singaporesta jonkun sortin komentotalouteen perustuva teollisuusvaltio. Pääomaa ja teollisuutta houkuteltiin pienillä veroilla sekä nöyränä pidetyllä työvoimalla. Jalostusbisnes alkoi kukoistaa ja tunnelin päässä alkoi näkyä valoa. Israelista ostettiin kovalla rahalla sotilasasiantuntijoita kertomaan, miten luodaan kuudessa vuodessa armeija, joka osaa antaa musulmaaneille dunkkuun. Singaporessa asevelvollisuus on edelleenkin kaksi ja puoli vuotta ja maan puolustusmenot per capita ovat maailman neljänneksi korkeimmat.

Maa alkoi kukoistaa. 80-luvulla tehtiin onnistunut talouden uudistamisprojekti, jossa jalostusteollisuus sai väistyä palveluiden tieltä. Turismiin panostettiin ja tänä päivänä Singapore on käytännössä Aasian pankkimaailman keskus. Talous kasvoi kohisten 70-luvulta tähän päivään ja maan BKT on kovempi kuin Suomessa. Verot ovat pienet ja siitä huolimatta julkiset palvelut kattavammat kuin pohjoismaisittain hyvinvoivissa laiskanpulskeissa vätystelyvaltioissa.

Maan riskit liittyvät politiikkaan. PAP käytännössä hallitsee maata yksinvaltaisesti ja opposition toiminnasta on tehty toivottoman hankalaa. Radikaalin politiikan teko on edelleen kiellettyä kansallisen turvallisuuden lakien nojalla, ja vaalijärjestelmä ei suosi pikkupuolueita. Sananvapaus on rajoitettua ja hallitusta ja sen politiikkaa ei käytännössä saa arvostella. Huolimatta kaikesta tästä rivisingaporelainen on tyytyväinen. Soraääniä on ja ne saavat suhteettoman paljon tilaa länsimaisessa mediassa, mutta tavallinen singaporelainen tekee työtä ja rikastuu, ja koska rikastuminen onnistuu, politiikkakin on ollut siis hyvää eikä sitä ole syytä vaihtaa. Lisäksi rivimies näkee naapureissa Malesiassa ja Indonesiassa mitä tapahtuu, kun valtaan päästää rotuoppia saarnaavia uskovaisia. Turistin kannattaa ajaa bussilla sillan yli Malesiaan Johor Bahruun ja todeta valtava elintasokuilu omin silmin.

Singapore on tähän päivään saakka ollut jokseenkin tyyppiesimerkki siitä, mitä valistunut diktatuuri voi hyvän diktaattorin sattuessa saada aikaan. Toistaiseksi emme ole nähneet, kuinka huono diktaattori voi ryssiä kaiken muutamassa vuodessa, mutta se vaara on Singaporen sangen nepotistisessa valtajärjestelmässä olemssa pääministeriyden periytyessä Leen suvussa.

Singaporen historia 2. maailmansodan loppuun asti
Singapore 2. maailmansodan jälkeen ja tänään

Vielä muistatko sen, missä on hämyinen,
alkuteekkarin koti ikiaikainen.
Polin holvit ne siitä nyt kertoa vois,
mikä vuosien myötä on haihtunut pois.
Katakombien seinät myös kaikua soi,
aate koskaan tää kuolla ei voi.

Nähnyt historian monen yövartijan,
satavuotias tarhapöllö on pappilan.
Sekin maljansa tekniikan voitoille jois,
takajoukko jos tilkankin jättänyt ois.
Silti aaveena yössä viel´ äänensä soi,
aate koskaan tää kuolla ei voi.

Minä viihdyin Otaniemessä. Huolimatta siitä, että valmistuin todellakin väkisin yrittämällä.
Otaniemeä tapaavat pois päässeet haukkua siitä, että siellä ei ollut naisia. No eihän siellä ollut, varsinkaan ketään minusta kiinnostunutta, mutta siltikin siellä oli kivaa. Minä viihdyin siellä viitisen vuotta ja se ei ollut tylsää aikaa. Ja sen ajan tutut ovat edelleenkin tuttuja ja kaverit kavereita.

Tuttuni Anssi hommasi minulle TKY:n pränikän. Pertsan kanssa taas on pistetty maailma ojennukseen useampia kertoja kuin on maailmalle hyväksi. En ikinä olisi ilman Otaniemeä tutustunut Pekkaan, joka rakentaa autoja ja sorvaa tarvittaessa porkkanan. Kirsin kanssa oli hirveän kivaa ja hänen kanssaan tyhjensin iloisen tynnyrin olutta jos toisenkin. Perttu oli silloinkin verbaaliakrobaatti kuten on edelleen, enkä olisi tutustunut pilvitieteiden lisensiaattinkaan ilman tuota opinahjoa. Mari oli erityisen kiva tuttavuus, ja jos hän ei olisi juuri nyt melomassa jossain Kanadassa, näkisin varmaan useamminkin.

Sitten on lisäksi piljoona muuta ihmistä, jotka ovat edelleen elämässäni. Emmekä me teekkariajoista puhu kuin harvoin.

Mutta aate koskaan tää kuolla ei voi.

En ole kirjoitellut historian siipien havinasta mitään vähään aikaan, mutta lokien mukaan Etelä-Afrikka -sarjaa luetaan sangen usein. Singapore on minua kiinnostanut aina useastakin syystä. Se on aidosti monikulttuurinen paikka, jossa ei ole suurempia jännitteitä rotujen, kielten ja uskontojen välillä. Se ei ole lähelläkään demokratiaa, mutta valtaosa ihmisistä ei haluaisi muuttaa mitään. Se on Aasian äveriäin valtio per capita Brunein ja Japanin jälkeen, mutta Brunein varallisuus on siinä määrin kasautunutta, että sitä ei ehkä kannata laskea. Ja 50 vuotta sitten paikka oli persköyhää takamaata. Tässä käsittelen vuodet 1819-1945.

Singapore sijaitsee saarella Malakan niemimaan kärjessä. Saari on salmiakin muotoinen vinoneliö, jolla on mittaa etelä-pohjoissuunnassa parisenkymmentä kilometriä ja itälänsisuunnassa kaksi kertaa enemmän. Saaren ja Malesiaan kuuluvan Johorin osavaltion välillä on matkaa kilometrin verran. Ylimuistoisina aikoina siellä on asunut malaijeja, indonesialaisia, kiinalaisia ja mongoleitakin. Paikan historia alkaa kuitenkin vuodesta 1819 kun Sir Thomas Stamford Raffles nimitettiin yhden nykyiseen Indonesiaan kuuluvan alueen suursmurffiksi. Tuohon aikaan alueen valtavaltiot olivat Hollanti ja Portugali. Hollanti hallitsi valtaosaa Indonesiasta ja Portugalilla oli Malakassa siirtokunta. Kumpikin maa yritti kampittaa toisiaan maustekaupassa, mutta kumpikin maa yritti yksissä tuumin pitää 1800-luvun alun maailmanvallan, Englannin, poissa niiltä kulmilta ja tuottoisasta maustebisneksestä. Nämä maat kiusasivat satamissaan englantilaisia laivoja joko kieltämällä niitä tulemasta sinne laisinkaan tai ainakin perimällä niiltä järjettömiä tulleja.

Raffles totesi, että tällainen peli ei vetele. Sen sijaan, että hän olisi masinoinut Britannian sotaan kumpaakaan alueen valtaa vastaan hän osoitti kohtuullisen hyvää bisnesvainua. Portugali ja Hollanti rahoittivat siirtokuntansa verottamalla laivoja, vaikka ne olivatkin valtaosin omia. Tässä oli markkinarako vapaasatamalle, jollaisen Raffles keksi perustaa Singaporeen, jossa ei asunut silloin kuin muutaman sadan ihmisen heimo. Muodollisesti alue kuului Johorin sulttaanille, josta sulttaanin hommasta kilvoitteli useampikin heppu samaan aikaan. Raffles tuki yhden nousua valtaistuimelle ja vastalahjaksi sai muutaman mutkan jälkeen Singaporen sulttaanille maksettavaa eläkettä vastaan.

Alueen halki kulki useiden kansojen kauppareittejä. Eurooppalaisten lisäksi siellä liikkuivat arabit, intialaiset ja kiinalaiset. Aikaisemmin nämä olivat tehneet kauppaansa Hollannin ja Portugalin satamissa veroja ja suojelurahoja vastaan, joten kun Raffles perusti alueelle vapaasataman 1819, ei kestänyt kuin kuusi vuotta kun Singapore oli kauppapaikkana seudun suurin. Ryöstöverotuksen negatiivinen korrelaatio talouskasvuun oli vallalla jo silloin. Siinä, missä Singapore kukoisti, Hollannin ja Portugalin alueet näivettyivät joutavaksi takamaaksi kun rahaa tuoneet kauppiaat pakkasivat kamansa ja muuttivat sadan kilometrin päähän veroparatiisiin. Jo tuolta ajalta on peräisin alueen etninen sekamelska sekä se, että kaikki tulevat hyvin toimeen keskenään. Kaikki tulivat Singaporeen tekemään bisnestä eivätkä rähisemään keskenään tai saarnaamaan uskontojaan, ja kun kaikki rikastuivat, kaikilla oli myös kivaa. Bisnes ylitti etniset ja uskonnolliset rajat kun kaikki olivat lähekkäin samassa paikassa.

Singaporen ensimmäinen vuosisata oli kaukana nykyisestä järjestelmällisestä ja siististä paikasta. Aluetta ei hallinnut oikeastaan kukaan ja poliisivoimat ja oikeusistuimet olivat täysin tuntematon käsite. Rikos rehotti valtoimenaan. Triadit (kiinalainen mafia) olivat soluttautuneet joka paikkaan ja sotivat siellä toisiaan vastaan. Huumeongelma oli täysin ryöstäytynyt käsistä kun oopiumi virtasi alueen läpi. Raffles muutti Singaporesta pois jo 1923 ja kuoli vuotta myöhemmin ja tämän jälkeen aluetta hallittiin lähinnä Intiasta käsin niputettuna Malakaksi Malesian niemimaan ja Penangin kanssa. Sikäläiset byrokraatit eivät tienneet Singaporen menosta mitään ja viestinvaihtokaan ei ollut järin nopeaa. Singaporen kauppiaat ryhtyivät napisemaan intialaiskomentoa vastaan kun epäjärjestys oli pahaksi bisneksille. Kauppiaat pyysivät ratkaisua Lontoosta ja siellä suostuttiin muuttamaan Singapore kruununsiirtomaaksi, jota hallitsee Singaporessa asuva kuvernööri. Kuvernööri nimitti itselleen paikallisen hallituksen vallankahvaa heiluttelemaan.

1860-luvun loppupuoli meni kuria ja järjestystä palauttaessa. Samalla vahvistettiin etnisille ryhmille omat alueet, jotka tänäkin päivänä näkyvät siellä Chinatownina ja Little Indiana. Mitään täydellistä puhdistusta alueella ei kuitenkaan suoritettu vaan pahin rikos kitkettiin. 1. maailmansodassa Singapore ei ollut mukana ja eläminen alueella jatkui rajaseutumaisen epämääräisenä, mutta kauppa kukoisti. 1. maailmansodan jälkeen Winston Churchill päätti, että Singaporesta tehdään Aasian Gibraltar ja sinne rakennettiin valtava laivastoasema. Siellä ei tosin ollut yhtään laivaa, koska kaikki laivat olivat jossain muualla, lähinnä Euroopassa, väijymässä Hitlerin puuhia Saksassa.

Kun 2. maailmansota sitten syttyi, Singaporen piti olla valmis kestämään mikä tahansa mereltä tuleva japanilaisten hyökkäys. Ongelma oli vain se, että japanilaisetkin tiesivät tämän, ja siksi ne eivät hyökänneetkään mereltä vaan nousivat maihin Johorin viidakoissa ja marssivat nopeasti merelle tähystävien hörökorvien selustaan. Englannilla ja liittoutuneilla ei ollut alueella kuin pari sotalaivaa ja iso varuskunta. Tämä ei lopulta riittänyt kun ilma-ase ja tankit puuttuivat ja kahden viikon sotimisen jälkeen Singapore ja sen 130000 hengen varuskunta antautuivat japanilaisille tehden siitä Britannian sotahistorian suurimman tappion. Japanin hallinto alueella oli miehittäjän verinen sortohallinto ja Japanin antautuminen 1945 vapautti myös Singaporen kulkemaan kohti nykyaikaa, mistä lisää seuraavassa.

Singaporen historia 2. maailmansodan loppuun asti
Singapore 2. maailmansodan jälkeen ja tänään

Kieliä voi oppia kovin monella tavalla. Oikealla ja väärällä. Ja oikea ja väärä riippuu oppilaasta.

Olen itse aina ollut kouluopetuksen suuri ystävä. Epäilen, että kunnianarvoisa Elsa Jääskeläinen Langinkosken lukiosta ei muista erityisen hyvällä minua siinä etupenkissä kun lähinnä olin uninen ja pihalla, hänen opetusmenetelmänsä oli siltikin sellainen, että se puri minuun. Vätystelevät oppilaat Hannu ja Pasi joutuivat lähes jopa joka tunti väsäämään käännöslauseita liitutaululle, ja sitten niiden virheitä paheksuttiin luokan voimalla. Tämä syvällinen pedagoginen näkemys kielen opiskelussa on vedonnut minuun kovin.

Minulle kielen opiskelu on lähtenyt aina kieliopista. Jos ymmärrän sanan mutten sen muotoa, ahdistun henkisesti, ja jään miettimään tuon sanan muotoa sen sijaan, että ymmärtäisin opetuksen soljuvan eteenpäin. Kouluopetus oli juuri tätä. Kielioppia käännöslauseiden voimalla sen sijaan, että opetellaan viisi sanaa ja sen jälkeen arkikielen puhetilanteita. Kun osaan kieliopin, osaan palauttaa sanat perusmuotoonsa ja käyttää sanakirjaa, ja se avaa minulle ovia oppituolin ulkopuolella. Ääntäminen tulee sitten kun ymmärtää, mitä puhutaan.

Yritin Otaniemessä lukea espanjaa ei-suggestopedisella kurssilla, jonka opettaja sattui olemaan sama kuin suggestopedisen espanjan. Jaksoin sitä pari kuukautta ja siellä heitettiin palloa ja laulettiin ja leikittiin. Ja kun kysyin miksi tämä sana on noin eikä näin kuten viimeksi, minulle sanottiin, että älä välitä siitä. En heittänyt pallolla opettajaa, mutta jätin kurssin kesken ja jäin miettimään, että kun ei-suggestopedinen opetus oli tällaista, oliko suggestopedisen kurssin oppilailla edes housuja jalassa. Ja kun asiaa jälkikäteen mietin, en ole edelleenkään kade, etten nähnyt huoneellista teekkareita ilman housuja.

Nyt minulla on sitten käsissäni saksan kielioppi ja jopa ääntämys, vaikkakin r-kirjainta vielä pitää hioa runsaasti. Sanoja en osaa edelleenkään niin paljoa, että osaisin keskustella Nietzschestä, mutta kun olen Saksassa, hoidan asiat saksaksi ja se ei ole ongelma. Ja nyt kun haluan tuota kieltä jalostaa, minun pitää vain opetella sanoja. Mitään muuta ei tarvita enää paitsi tietää, mitä joku asia on tuolla kielellä. Ruotsissa pohja on sama. Saksaa olen sitten opetellut hiukan sen jälkeenkin muunmuassa kuuntelemalla saksankielistä iskelmämusiikkia, mutta se ei ole huvi kaikille.

Koulussa aina väheksyttiin ja halveksuttiin suomen kielen kieliopin kursseja. Niitä, joilla opetetaan sijamuotoja ja lauseenjäsennystä. Sen halveksuminen on väärä tie, koska samat termit ovat käytössä vieraissa kielissä. Muistan saksan oppitunnin, jossa maisteri Jääskeläinen yritti opettaa koulukkaille, milloin saksan kielen adjektiivi taipuu ja milloin ei. Selitys oli sekava ja kesti koko tunnin. Ja en usko, että kovin moni ymmärsi siitä mitään, minä en ainakaan ymmärtänyt. Koska opettaja varmaankin tiesi, että helppoa tietä ei väki ymmärrä. Jos oppilaat olisivat ymmärtäneet kieliopin termit, asian olisi voinut kuvata sekunneissa: saksan adjektiivit taipuvat aina attribuuttina mutteivät koskaan predikatiivina tai subjektina. Ei muuta kysyttävää. Sen sijaan piti keksiä sekava esimerkkiopetuksen vyyhti, ja se on keinona raskassoutuinen, koska käytännössä se tarkoittaa, että jokainen termi pitää määritellä kuitenkin, mutta tapauskohtaisesti. Ja kun tarvitaan samaa termiä seuraavan kerran, se pitää taas määritellä tapauskohtaisesti. Ja vettä virtaa Tonavassa.

Jaan itse kielen osaamisen seuraaviin tasoihin:

1. Tunnistaa kielen
2. Ymmärtää kielen sanoja
3. Ymmärtää kielen lauseita
4. Ymmärtää kielen sanontoja
5. Ymmärtää kielen sanojen ja sanontojen sävyjä, että osaa käyttää niitä oikeissa tilanteissa
6. Osata aukoa päätään natiiville siten, että hän ei ymmärrä hänelle tehtävän pilkkaa.

Minulla on kaikissa kielissä vielä matkaa. Englannissa matka ei ole enää kovin pitkä.

Tulin äsken taas kotiin lentokoneella Helsingistä. Airbus 319 ja neljä matkustajaa.

Minulle tulee kuitenkin joka kerran iltapäivällä Helsingissä hiukan hyvä mieli kun näen siinä rivin md11-pommeja ja A340:siä. Lähtevien lentojen listaa on jotenkin kiva lukea: Shanghai, Mumbai, Nagoya, Guangzhou, Hong Kong, Osaka. Finnair on ilmeisesti keksinyt tuosta oikein hyvän bisneksen ja ei tule heti mieleen mitään toista kaupunkia Euroopasta, josta pääsee joka päivä sinne tänne vinkuintiaa eikä vain Pekingiin ja Tokioon. Jälleen kerran uudistan hartaan toiveeni siitä, että valtio ei ahneuksissaan myy Finnairia polkuhintaan SAS:lle, joka ei tunnu saavan edes omia koneitaan pysymään ilmassa saati sitten vieraita.

Jos Finnair myydään, kaukoreitit häviävät joutuisasti ja sitä myöten sitten myös lennot valtaosaan Euroopan kakkos- ja kolmoskaupungeista. En saata kuvitella, että Helsingistä pääsisi enää suoraan oikeastaan mihinkään tämän jälkeen edes Euroopassa. Esimerkin voimme katsoa Oslosta, josta ei pääse Madridia kauemmaksi lentämättä ensin Kastrupiin.

Olen nyt asunut Tallinnassa vuoden ja kahdeksan kuukautta. Osaltaan tämä on ollut odotusten mukaista, osin sitten taas ei.

Numeroasioiden valossa Viro on tietysti suomalaista palkkaa saavalle mukava paikka. Veroprosentti on kiinteä. Tänä vuonna 22%, ensi vuonna 21%, sitten 20% jne. Toistaiseksi ei näytä siltä, että täällä alettaisiin keksiä hyvinvointivaltiota ja korkeita veroja. Hintataso on alhainen ja asuntoja saa Helsingin hintatasoon tottuneelle halvalla ainakin jos vuokraa. Ostohinnat ovat juuri nyt älyttömän korkeat, mutta markkinoilla on tasaantumista näköpiirissä ja jopa hintojen laskua. Ruoka ja juoma eivät maksa paljon mitään. Itse olen käytännössä hakenut noin kerran kuussa automaatista 3000 pesoa eli maksiminoston (hiukan alle 200€) ja sillä elää suunnilleen kuukauden.

Verotuksesta vielä sananen. Kun suomalainen lähtee pois Suomesta, verottaja suhtautuu asiaan epäluuloisesti. Sääntö on sellainen, että jos komennus kestää alle puoli vuotta, verot pitää maksaa Suomeen joka tapauksessa. Jos komennus kestää yli puoli vuotta, verot voi maksaa asuinmaahan kunhan oleskelee Suomessa korkeintaan 6 päivää kalenterikuukaudessa. Asiaa nyt ei varsinaisesti valvota mitenkään, mutta Suomessa olleet päivät pitää laittaa veroilmoitukseen liitteeksi. Kirjanpito kannattaa pitää ajan tasalla. Minulla päivät ovat riittäneet hyvin, koska en ole kesälomaa Suomessa, mutta kyllä ne muutenkin riittäisivät paitsi jos haluaa olla jokaisen viikonlopun Suomessa. Aivan turhaa, täälläkin on tekemistä varsinkin kesäisin. Minulla on mennyt nelisenkymmentä päivää Suomessa vuoden aikana kun 72 saisi olla. Jos aikoo ruveta halpa-arvoiseksi veropetturiksi, silloin kannattaa muistaa olla kertomatta asiasta kenellekään, sillä Suomi on ilmiantajia väärällään. Kun on ollut kolme vuotta Suomesta pois, muuttuu rajoitetusti verovelvolliseksi ja sitten päivistä ei enää tarvitse tehdä lukua ja Suomessa saa olla korkeintaan 182 päivää vuodessa.

Verojen maksamisesta tänne on veroprosentin lisäksi se riemu, että autoetu ei ole Virossa verotettavaa tuloa. Tämä on Suomen riistoverotuskäytäntöön verrattuna ihan kohtuullisen rahanarvoinen etu. Veroilla saatavista palveluista minulla ei ole kokemusta muusta kuin,terveydenhoidosta mutta se tuntui toimivan aivan hyvin. Verotuksesta pääsen aasinsillan kautta positiivisesti yllättäneeseen asiaan, ja se on byrokratian keveys. Tänne tullessa piti käydä jossain virastossa tekemässä kuponki paikallisen henkilötunnuksen ja -kortin saamiseksi, mutta siinä se sitten olikin. Verovirastossa piti käydä myös tekemässä niille anomus siitä, että pääsee paikalliseen veroluetteloon. Mitään muuta byrokratiaa ei ollut. Pankkitilien avaaminen ja asunnon vuokraaminen onnistuivat aivan hyvin ilman paikallista henkilötunnustakin, sain sen vasta nelisen kuukautta tänne muuttoni jälkeen. Veroilmoitus pitää tehdä kuten Suomessakin, mutta se on web-lomake, johon syötetään tiedot ja joka kertoo ok:n klikkaamisen jälkeen heti, pitääkö maksaa vai tuleeko takaisin ja paljonko. Kun ei ole satavuotista historian painolastia ja asiat on voitu suunnitella 1990-luvun maailmaan eikä 1890-luvun tai Keski-Euroopan tapauksessa 1690-luvun, asiat toimivat automaattisesti ja nopeasti ja turhia kuponkeja ei ole olemassakaan.

Kieli on suomalaiselle helppo ja vaikea. Sinänsä helppo, että kielioppi ja kielen rakenne ovat käytännössä samat kuin suomessa. Eivät ihan, mutta opettaja selittää parissa tunnissa keskeisimmät erot. Sanojen suhteen sen sijaan on käytännössä joitain vanhoja verbejä ja substantiiveja lukuunottamatta aina väärin lainata sanaa suomen kirjakielestä tai yleiskielestä. Sanat ovat kyllä tuttuja ja viron sanoja löytyy paljon suomen murteista, mutta jos niitä ei tiedä ennakkoon, pieleen menee. Eli kieltä pitää opetella eikä sönköttää Eesti reklaami-tv -nuotilla suomea ja kuvitella sen olevan edes sinne päin oikein. Monessa paikassa puhutaan suomea, mutta nuorempi väki ei enää niinkään. Englannilla pärjää joka paikassa jos paikallista ei osaa. Itse osaan hoitaa asiat viroksi ja ymmärrän, mitä minulle puhutaan, mutta en osaa keskustella Dostojevskista kovinkaan henkevästi.

Minulla ei ole ollut täällä mitään ongelmia rikollisuuden tai siihen verrattavan kanssa. Ainoat häiriköt kadulla ovat olleet humalaisia brittituristeja ja omaisuuteen ei tarvitse suhtautua hysteerisesti. Jos jotain unohtaa johonkin, joku löytää sen ja vie henkilökunnalle ja se löytyy sitten sieltä varmaan aika samalla todennäköisyydellä kuin Suomessakin. Tuntuu siltä, että Suomessa uutisissa pääsevät esille lähinnä kaikki ikävät asiat ja niistä saattaa muodostua hiukan pelottava kuva kun ei tule ajatelleeksi, että ainoastaan ne huonot uutiset mainitaan. Sitä ei mainita, että 1499995 humalaista suomalaista selvisi ilman ongelmia tästäkin kesästä.

Yllätys on sen sijaan ollut se, kuinka hankala täällä on saada minkäänlaisia kontakteja paikallisväestöön. Työkaverien kanssa tehdään vain töitä, ei mitään muuta. Ja kun maa on pieni ja yliopistoja vähän, ihmiset rakentavat sosiaaliset verkostonsa nuorina ja pitävät sitten niitä yllä kun opiskelukavereista melkein kaikki kuitenkin päätyvät töihin Tallinnaan tai Tarttoon. Toisaalta suomalainen on täällä oletusarvoisesti edelleen humalainen poroturisti, joten suomen puhumisella ei saa jossain kaupungin yössä ångströmminkään vertaa eksotiikkapisteitä. Siinä, missä jossain vähän kauempana, vaikkapa jo Saksassa, kaljatuvassa suomen puhuminen todennäköisesti motivoi jonkun naapuripöydän asukin ihmettelemään kieltä ja kysymään, mistä olen, täällä niin ei tee kukaan. Kun suomalaisen identiteetti on viikonloppumatkaaja ja suomalaisia on paljon, minä hukun sinne joukkoon ja olen oletusarvoisesti vain epäkiinnostava viinaturisti.

Työssä on ollut opettavaista huomata, kuinka erilainen täkäläinen työkulttuuri on suomalaiseen verrattuna. Siinä on hyviä ja huonoja puolia suomalaiseen verrattuna, mutta Suomesta käsin helposti tulee sellainen kuva, että koska kieli on samantapainen ja Suomi on edistynyt länsimaa ja Viro takapajuinen itämaa, täällä jotenkin ihailtaisiin suomalaista tapaa tehdä asioita. Siihen suhtaudutaan jokseenkin neutraalisti joillekin asioille hiukan naureskellen kuten vaikka sille, että kesäperjantaisin on aivan turhaa soittaa Suomeen kahden jälkeen iltapäivällä kun ei siellä ole ketään. Täällä töitä tehdään pidempään ja jotenkin ahkerammin yleensäkin, mutta toisaalta väki usein tekee ensin ja miettii vasta sitten ja yllättävän usein täytyy hiukan toppuutella ja pysähtyä hetkeksi miettimään.

Kaiken kaikkiaan tämä on ollut oikein kiva kokemus. En yhtään ihmettelisi, jos etätyöhön pystyvää luovaa työtä tultaisiin tekemään tänne enemmältikin, koska se on taloudellisesti erittäin hyvä veto ja kulttuurierot eivät kuitenkaan ole ylitsepääsemättömiä.

Putin teki tänään palveluksen venäläisille ja ympäröivälle maailmalle kertomalla, miten hän aikoo pysyä vallankahvassa seuraavan presidenttikauden, jolla hän ei muodollisesti voi presidentin virkaa hoitaa. Tähän mennessä asiaa on jouduttu hiukan arvailemaan ja mielessä on käynyt kaikenlaisia epämiellyttäviäkin skenaarioita de facto vallankaappauksessa, jossa aivopesty nuoriso heiluttaa fasismin mustaa lippua. Tämähän on nähty ennenkin noin 70 vuotta sitten ja ei siitä silloinkaan mitään hyvää seurannut. Saksassa.

Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että näennäinen laki ja järjestys säilyy. Presidentti vaihtuu, Putin nousee pääministeriksi, pääministerin asemaa vahvistetaan hiukan mutta se ei haittaa mitään koska se on nyt sangen heikko. Jos Putinilla riittää virtaa, hän on taas kelpoisa presidentiksi yhden kauden jälkeen.

Ympärillä kovin moni on kauhistellut, että kyseessä on häpeämätön demokratian polkeminen ja tietämättömät ihmiset ovat voivotelleet, ettei Venäjä demokratisoidu taaskaan. He voivat lukea tuolta sarjan siitä, miksi Euroopassa on demokratia ja parlamentarismi ja miksi Venäjällä ei ole edelleenkään eikä sellaisen syntymistä sinne 90-luvun aikana edes olisi pitänyt odottaa. Venäjä on jumalainen yksinvalta ja niin kauan kuin tsaari on hyvä, on venäläisen olo mukavan lämmin ja naapurimaiden olo rauhaisa. Putinia voi tietysti arvostella yhdestä jos toisestakin asiasta, mutta nähdäkseni hän ei ole tsaariksi pöllömpi nykytilanteessa.

Aina kun jurputamme veroista, joku kertoo meille, että jos veroastetta lasketaan edes hiukan, julkiset palvelut ajetaan alas ja köyhät hätistetään hankeen kuolemaan pakkaseen ja syömään kylmää kesäkeittoa.

Suomessa verotulojen osuus BKT:sta oli vuonna 2005 44 prosenttia, edessä Ruotsi, Tanska, Norja ja Ranska. Virossa verotulojen osuus on 30,9%. Meillä siis pitäisi olla maailman viidenneksi parhaimmat verorahoitteiset julkiset palvelut ja tukiaiset niitä tarvitseville. Olen alkanut kallistua sille kannalle, että verojen suuruudella ja julkisen palvelun laadulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä keskenään.

Minulla huomattiin näöntarkastuksessa viime talvena, että molempien silmien silmänpaineet olivat yläkanttiin ja toinen hiukan yli riskirajan. Asiaa piti tutkia lisää. Yksityislääkärillä ei ollut tarvittavaa laitteistoa kaikkien tarvittavien mittausten tekemiseen eikä myöskään verkkokalvon tutkimiseen mahdollisten vaurioiden paikallistamiseksi. Yksityislääkäri, jollaisen löytäminen oli työn ja tuskan takana, suositteli vain julkisen terveydenhoidon puoleen kääntymistä ja antoi jonkun keskhaiglan varauskeskuksen numeron.

Koivesta kanaa, sarvesta härkää ja kielipuolena julkisen terveydenhoidon rattaisiin. Keräsin pari päivää rohkeutta ja soitin sitten kyseiseen numeroon. Kerroin asian niin hyvin kuin osasin ja sanoin, että täältä nyt käskettiin silmakliinikalta varata aika. Kysyivät, että kävisikö huomenna ja kun sanoin ettei oikein käy kun olen Liettuassa työmatkalla, sovimme ajan seuraavalle viikolle torstaille. Missä oli kuuden kuukauden jonotus?

Menin silmäklinikalle torstaiaamuna. Ulkoa koko mesta näytti ankealta neuvostokolossilta, mikä se epäilemättä olikin, mutta sisällä lienee jotensakin kaikki laitettu uuteen uskoon. Minun piti maksaa 50 EEK (3 euroa) rekisteröitymismaksua, joka on muotoa kerran elämässä, siitä hyvästä, että syöttivät tietoni sairaalan atk:lle. Antoivat papereita, joissa oli henkilötietoni ja syy miksi siellä olen ja sanoivat, että neljänteen kerrokseen. Neljännessä kerroksessa hoitaja otti paperit, käski istua hetkeksi ja kun lääkäri tuli huoneestaan seuraavan kerran, vilkaisi papereita ja kertoi, mitkä tutkimukset tehdään. Sitten hoitajat kuljettivat minua huoneesta huoneeseen ja mittasivat silmänpainetta, verkkokalvon paksuutta ja kuvasivat jollain laserhärvelillä silmänpohjan. En ole lääketieteen asiantuntija, mutta käytetty laitteisto ainakin vaikutti sangen modernilta.

Tutkimusten jälkeen odotin taas viisi minuuttia ja lääkäri otti minut huoneeseen ja vilkaisi tulokset ja kurkkasi vielä silmänpohjan. Ongelmaa ei lopulta ollutkaan, mikä oli hyvä, ja olin ulkona sieltä kolmessa vartissa. Missään ei tarvinnut jonottaa eikä odotella ja homma toimi aika eri tavalla kuin Suomessa kun lääkäri pääasiassa ohjasi hoitajia tekemään oikeita asioita ja ylipäätään piti oveaan kiinni vain kun siellä oli potilas muutaman minuutin. Kaiken paperityön teki puolestaan joku konttoristi sen sijaan, että lääkäri olisi kirjoitellut jotain tarinoita kaksisormijärjestelmällään.

Tämän yksittäistapauksen valossa ei tarvita korkeita veroja ja palvelumaksuja kelvollisen terveydenhoidon järjestämiseksi. Toinen tietämäni yksittäinen asia on täkäläinen äitiyslomajärjestelmä. Äitiyslomaa saa 15 kuukautta täydellä palkalla ja aina kun synnyttää lapsen, valtio maksaa puolet siinä kohtaa jäljellä olevasta opintolainasta pois saman tien. Suomalaisen äitiyslomajärjestelmänhän pitäisi olla maailman paras. Varmasti täällä on monia vastaavia asioita paljon huonomminkin kuin Suomessa. Mutta on puhdasoppista sumutusta väittää, että palvelujen turvaamiseksi täytyy kerätä juuri nykyisen suuruisia veroja. Kun rahaa käytetään enemmän palveluun ja infrastruktuuriin ja vähemmän herra ties mihin ihmisen kannalta jokseenkin toissijaiseen, sitä ei tarvitse äyskäröidä niin mahdottomia määriä.

Suomessa tuntuu hiukan siltä, että rahaa pitää kaataa julkiseen tuuttiin ihan mahdottomia määriä lähinnä siksi, että julkispalvelumenotuutti on huomattavasti pienempi halkaisijaltaan kuin tulotuutti ja välistä puuttuu metri putkea. Kun suihkutetaan tarpeeksi kovalla paineella menotuuttia kohti, osa valuu siitä sisään ja haluttu tulos saavutetaan, mutta samalla ei huomata sitä, että puolet ruiskusi pitkin seiniä. Jos tulotuutissa painetta hiukan lasketaan, suihku muuttuu belgialaisen pissapojan suoritukseksi ja mitään ei enää lennä palveluiden rahareikää kohti, joten näin ei voi tehdä.

Lopputuloksena rahaa palaa helvetisti ja palveluita pidetään "kriisissä" tieten tahtoen, mutta kirjoittelen siitä joskus toiste.

Tämän sarjan viimeisessä osassa kirjoitan sanasen siitä osasta Etelä-Afrikkaa, josta meille ei ole suuria kerrottu. Apartheidin kaatumisesta, Mandelasta, ANC:n voittokulusta ja demokratiasta olemme kuulleet paljonkin, mutta kaikki ei ole aivan niin hyvin kuin pitäisi.

Nelson Mandela valittiin presidentiksi 1994 ensimmäisissä vapaissa vaaleissa. Mandela nautti mustan ja valkoisen, nuoren ja vanhan kunnioitusta käsittämättömän anteeksiantamisen kykynsä takia. Mandela oli ollut vankilassa 27 vuotta ja siitä huolimatta hän kykeni ilman katkeruutta ottamaan vastaan vallan ja jakamaan sen valkoisten kanssa ensimmäisessä koalitiohallituksessa.

Kun vallanjaosta ja uudesta perustuslaista neuvoteltiin, ANC:n neuvottelijat Mbeki ja kaverit olivat SACP:n (South african communist party) jäseniä ja Moskovan kasvatteja ja Castron ihailijoita. Kommunismin kaatuminen jätti heidät ideologisesti hiukan kodittomiksi ja heidän käsityksensä tasa-arvosta olivat jokseenkin erikoisia. Mandela oli kuitenkin kaikkien kunnioittama ja vaikkakin hallinnolle pelkkä keulakuva, hän oli silti maan johdossa vaikeat ja väkivallan täytteiset vuodet -94 - -99.

Etelä-Afrikan presidentin toimikausi on viisi vuotta, ja -89 hommaan valittu de Klerk halusi hoitaa maalle uuden perustuslain omalla kaudellaan. ANC/SACP:n väki tiesi tämän ja iltalypsi perustuslakiin vaalitavaksi ns. pitkät listat, mikä oli temppuna Mbekin tapa tunkea itsensä presidenttiputkeen. Pitkä lista tarkoittaa järjestelmää, jossa vaalikarja äänestää vain puoluetta, ei ehdokasta. Puoluevirkailijat päättävät, missä järjestyksessä ehdokkaat ovat listalla ja valituksi tulee äänisaaliin mukaan tietty määrä ehdokkaita listan kärkinimestä alaspäin valuen. Puoluejohtajilla siis oli valta päättää, kuka tulee valituksi ja kuka ei missään tapauksessa.

Etelä-Afrikan mallissa puolueen valta oli erityisen korostunut, koska puolueesta erottaminen johti myös parlamentista erottamiseen. Näin ANC:ta käytännössä johtanut Thabo Mbeki sai vallan nimittää kaikki Lenin-yliopistossa opiskelleet toverinsa listan kärkeen ja parlamenttiin. Mbeki oli aivan oikein oivaltanut, että ANC voittaa vaalit nähtävissä olevassa tulevaisuudessa, joten ainoa uhka hänen vallalleen, joka hipoo yksinvaltiuden rajoja, tulee ANC:n sisältä. Ottamalla itselleen vallan sijoittaa oppositio listojen pohjalle tai erottaa heidät puolueesta, hän onnistui näppärästi estämään sisäisen opposition nousun ANC:ssä.

ANC:n ensimmäisiä ja katastrofaalisimpia tempauksia oli toteuttaa kaikkiin julkisiin tehtäviin rotujen suhteessa kiintiöt. Hallinnolle, joka oli niinkin rotusorron vastainen ja tasa-arvon kannattaja, temppu oli jossain määrin yllättävä veto pakasta, mutta näin kuitenkin tehtiin jo -95. Lopputuloksena valkoisia opettajia, lääkäreitä, virkamiehiä ja poliiseja ostettiin isolla rahalla ulos tehtävistään. Koska koulutettuja mustia ei ollut hommiin juurikaan tarjolla, piti tehtäviin nimittää epäpäteviä ja tuoda oikeanväristsä väkeä ulkomailta, mikä oli kohtuullisen älytön veto valtiossa, jossa työttömyys oli jo tuolloin kolmisenkymmentä prosenttia. Kun poliisivoimat oli saatu hajaannuksen tilaan ja mustien asema ei merkittävästi kohonnut, rikos alkoi rehottaa ja viiden vuoden aikana maassa tapettiin 150 000 ihmistä, lähinnä mustaa.

Luku asettuu oikeaan suhteeseen kun tiedetään, että apartheid-hallinto murhasi vuosien -48 ja -94 välillä "vain" 30 000 ihmistä. Valtoimenaan rehottava rikos ja valkoisten savustaminen ulos työpaikoistaan sai monet varsinkin englantia puhuvat pakkaamaan kamansa ja muuttamaan Englantiin. Lontoossa asui vuonna 2000 kolmisensataatuhatta eteläafrikkalaista, ja se oli vasta Lontoo. Lähtijät eivät edes olleet yksinomaan valkoisia, vaan myös koulutetut mustat alkoivat muuttaa muualle lisäten koulutetun työvoiman pulaa entisestään.

Thabo Mbeki nousi presidentiksi vuonna 1999. Hän näki vihollisia itselleen ja hallinnolleen kaikkialla, ja monet ennen läheiset toverit saivat lähteä tai joutuivat epämääräisten ja tekaistujen poliisitutkintojen ja syytteiden kohteeksi, kuka mistäkin. Tuomioita näistä ei jaettu, mutta jokaisen vakavasti otettavan vastaehdokkaan likapyykki levitettiin televisiossa kaikkien nähtäville. Toinen Mbekin hallinnon älynväläys oli luopua historian opettamisesta. Mbeki oli tullut siihen tulokseen, että historia on lähtökohtaisesti virheellistä, koska se on valkoisen miehen kirjoittamaa. Tämä on uudessa Afrikassa väärää ajattelua ja historian professuureja yliopistoissa on korvattu tiuhaan tahtiin "perinnetieteiden" professuureilla. Näiden tieteiden luonteesta ei osata sanoa muuta kuin että ne ovat lähtökohtaisesti epätieteitä ja luonteeltaan puhtaasti poliittisia. Se historia, mikä pyyhittiin yli vuoteen 1994 saakka, on pitänyt täyttää paikkansa pitämättömillä tarinoilla ja näiden "tieteilijöiden" tehtävänä on selittää tasa-arvoisesti mustan rodun ylivertaisuutta valkoisiin ja intialaisiin verrattuna.

Eräs ANC-hallinnon huomiota vaille jääneistä virheistä liittyi ns. maalakiin. Maan omistusoikeuteen ei suoraan kajottu, mutta tehtiin laki, jossa pysyvästi tilalle palkatut maatyöläiset saivat lohkaista itselleen palasen plantaasista. Lopputuloksena ei syntynyt mustia pientilallisia vaan pompsautettiin työttömyyttä kymmenellä prosenttiyksiköllä kun kaikki maatyöläiset piti potkaista pois ja ottaa heitä hommiin vain väliaikaisesti silloin kun on tarvis. Näin pitkä mutta kapea leipä muuttui pätkäksi mutta kapeaksi leiväksi, ja tänä päivänä Etelä-Afrikka joutuu työttömistään huolimatta tuomaan maatyöläisiä keikkahommiin Mosambikista.

Maassa on käynnissä myös omaisuuden uusjako-ohjelma, jossa siirretään yritysten omistuksia valkoisilta mustille. Ajatus on kaunis ja tähän mennessä on uusjaettu omaisuutta muutamalla kymmenellä miljardilla eurolla. Ajatuksen kauneutta himmentää hieman se, että koko potin on vienyt viisi Mbekiä lähellä olevaa miestä perheineen.

Mbekin hallinnon raskain ja anteeksiantamattomin virhe liittyy kuitenkin HIV/AIDS-epidemiaan. Thabo Mbeki ei tänäkään päivänä myönnä, että HI-virus aiheuttaa AIDSia, ja aids-lääkkeiden myyminen on maassa edelleen kiellettyä. Niiden sijaan pitäisi presidentin mukaan käyttää perinteisen afrikkalaisen lääketieteen menetelmiä. Kun eteläafrikkalaisen perinteen mukaan seksi neitsyen kanssa parantaa kaikista sairauksista, lastenraiskausten määrä on räjähtänyt käsiin ja tauti leviää. Etelä-Afrikassa on määrällisesti enemmän HIV-positiivisia kuin missään muussa maailman maassa; noin 40 miljoonasta asukkaasta viitisentoistan miljoonaa kantaa virusta, melkein kaikki mustia. Maassa syntyy vuosittain 100000 lasta, joilla on HI-virus syntyessään. Äidille annettu lääkitys estää viruksen siirtymisen sikiöön 50% todennäköisyydellä, joten Mbekin hallinto siis tuomitsee kuolemaan 50000 lasta. Joka vuosi. Syntyvän mustan lapsen odotettu elinikä on pudonnut alle kolmenkymmenen vuoden, ja se ei totisesti ole nykyhallinnolle kunniaksi.

Etelä-Afrikassa presidentillä on paljon valtaa. Hän nimittää ministerit, korkeimmat virkamiehet, yliopistojen hallinnon ja oikeastaan kaiken muunkin. Nykyinen presidentti on umpirasisti, joka valkoisten lisäksi sortaa myös muita kuin omiaan. Mbeki on xhosa, ja kaakkoisen Etelä-Afrikan zulut ovat saaneet huomata olevansa kolmannen luokan kansalaisia edelleen. Toistaiseksi maassa on ollut rauhallista, mutta kestääkö se?

Mbekin toinen kausi päättyy 2009. Paljon riippuu siitä, millainen seuraaja hänelle saadaan. Häntä ei käytännössä valitse kansa vaan Mbeki, joten odotukset eivät ole kovin korkealla. Kuka hän sitten liekin, hän saa käsiinsä aivovuodosta kärsivän maan, jossa infrastruktuuri toimii mutta työttömyys on päälle neljäkymmentä prosenttia ja yli kolmannes väestöstä on HIV-positiivisia. Toivoa sopii, että seuraajaksi nousee joku muu kuin Moskovan kasvatti. Karismaattinen johtaja, joka pystyy kitkemään korruption ja nepotismin ja jakamaan maaomaisuutta uudelleen tuotantoa romuttamatta, kuten naapurissa Zimbabwessa kävi. Johtaja, joka pystyy ratkaisemaan AIDS-ongelman ja jotenkin kasvattamaan yhden tai kaksi ilman vanhempia elävää sukupolvea.

Maa on luonnonvaroiltaan rikas ja se toimii. Valuutta ei ole kovinkaan arvossaan, mutta käytännössä vaihdettava. Bisnes on tuossa maassa mahdollisempaa kuin missään muualla Afrikassa. Siinä, missä 90-luvulla valkoisia vaivasi pessimismi, tänään he ovat toiveikkaita pessimismin siirryttyä mustiin, joiden elämä ei parantunutkaan kertaheitolla. Maassa on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta seuraava vuosikymmen näyttää, tuleeko maasta uusi Zimbabwe vai nouseeko se monikulttuurisena valtiona ilman mustaa tai valkoista rasismia. Minä uskon niihin, mutta pessimistejäkin on.

Jos mitään ei tapahdu, AIDS korjaa satoa seuraavat 50 vuotta, ja buurien 1700-luvulla syntynyt unelma itsenäisestä buurivaltiosta toteutuu 2040 kun englantia puhuvat valkoiset ovat muuttaneet Englantiin ja mustat ovat kuolleet hi-virukseen uskonnollisten buurien pääasiassa tältä vitsaukselta välttyen ja maan suurimmaksi etniseksi ryhmäksi jälleen nousten.

Luettavaa:
RW Johnson: South Africa: The first man, the last nation
N Worden: The making of modern South Africa: Conquest, segregation and apartheid


Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Kansallispuolueen noustua valtaan 1948 alkoi apartheidin toteuttaminen lainsäädäntötietä. Pääministeriksi nousi pastorin oppiarvon saavuttanut DF Malan, jonka käsitys rotuopista ei juurikaan vastaa tämän päivän kirkonmiesten ajatuksia. Kukaan ei kuitenkaan tullut silloin kysyneeksi, miten ihmeessä hän voi uskoa Jeesukseen, joka kuitenkin lienee ollut mutakuono.

Rotuerottelu oli aloitettu oikeastaan käytännössä jo brittikomennossa mutta ilman ideologista taustaa. 1800-luvun ilmapiiri ei ollut erityisen suvaitseva ja silloin mustat nähtiin tarpeellisina kaivos- ja maatyöläisinä ja säännöt piti mulkata sellaiseksi, että mustat voivat työskennellä kaivoksissa ja maatiloilla mutta pysyvät muuten poissa valkoisen miehen jaloista häiritsemästä. Vaikka apartheid oli käytännössä ollut olemassa jo 1600-luvulta lähtien ja ensimmäinen maininta apartheidista vuodelta 1917 Jan Smutsin puheessa, apartheidista tehtiin ideologia vasta vuoden 1948 jälkeen.

Tästä eteenpäin käytännölliset ja taloudelliset seikat eivät enää olleet määräävässä asemassa vaan apartheidista itsestään tuli häntä, joka koiraa heiluttaa. Tämä on mielestäni keskeinen havainto apartheidin synnyssä ja siinä, miksi se kesti niin kauan.

Jos puhtaasti taloudelliset seikat olisivat määränneet, siitä olisi hankkiudutttu eroon jo 60-luvulla kun talouspakotteita alettiin tehtailla. Mutta koska kyse oli uskonnosta, talouteen liittyvät mundäänit pikkuseikat sekä terve järki saivat väistyä. Muistamme vielä, että 40-luvun lopun buurien vanhemmat olivat käytännössä vielä taistelleet toisessa buurisodassa ja sitä ennen kiertäneet Etelä-Afrikkaa vankkureissaan yrittäen välttää kosketuksen brittiläisen sivistyksen kanssa. Tähän maaperään kaadettiin Hitleriltä opituilla keinoilla tarinaa jumalan valitusta kansasta ja että Kansaa uhkaa ennen kaikkea rodullinen epäpuhtaus, ja kun ihmiset eivät suoraan sanoen olleet mitään erityisen sivistyneitä ja valistuneita ja tietoisia muusta maailman menosta, propaganda upposi otolliseen maaperään.

Käyttöön otettiin kasa asiaa auttavaa lainsäädäntöä. Ns. passilaki vaati jokaista pitämään mukanaan kuponkia, jossa kerrotaan hänen nimensä ja rotunsa. Rotujen aluelaki taas määräsi, että tiettyyn rotuun (valkoinen, värillinen, intialainen, musta) kuuluva saa kulkea vapaasti vain tuolle rodulle säädetyillä alueilla ja toisen rodun alueelle meneminen edellytti erillistä lupaa. Musta saattoi saada luvan tulla valkoiseen kaupunkiin työn takia, mutta päivän päätyttyä hänen piti poistua ennen kuutta illalla takaisin omalle alueelleen. Toisaalta kaivosten, tehtaiden ja suurtilojen ympäristöön syntyi valtavia mustille rakennettuja "hotelleja", jotka olivat ankeita murjuja, joissa nukkui kymmenen ihmistä huonetta kohti tai jotain. Näihin haalittiin työvoimaa ympäri maata, ja kun vain mies saattoi saada luvan tulla töihin tällaiseen paikkaan ja muuttaa tällaiseen murjuun, mustat perheet hajosivat kun miehet olivat muutamaa vuoden lomapäivää lukuunottamatta näissä murjuissa ja muu perhe bantustaneissa.

Väliin tehtailtiin lakeja, jotka määräsivät kaikki julkiset "palvelut" vessoista uimarantoihin jaoteltavaksi eri roduille ja valkoinen ei saanut käydä bantujen vessassa yhtään sen enempää kuin intialainen värillisten. Koulut oli eroteltu käytännössä jo aiemmin mutta erottelu virallistettiin ja kaikki mustien koulut otettiin valtion valvontaan. Aikaisemmin kirkkoa lähellä olevissa kouluissa mustat olivat voineet saada kunnollista opetusta, mutta nämä koulut suljettiin, koska mustista haluttiin vain jalostaa massaa tehtaisiin ja kaivoksiin ja heille ei haluttu opettaa mitään sellaista, josta ei olisi näissä hommissa hyötyä ja joka helpottaisi vallankumouksen valmistelua.

70-luvun alussa keksittiin mustille "kotimaat". Niitä oli kymmenen, joista osa autonomisia ja neljä itsenäistä. Mustat pakkosiirrettiin näihin paitsi milloin saivat tulla sieltä elelemään mainittuihin hotelleihin töitä varten. Samalla mustat menettivät Etelä-Afrikan kansalaisuuden ja saivat näiden "kotimaiden" kansalaisuuden sen sijaan. Näin Etelä-Afrikka puhdisti muut kuin valkoiset omista riveistään ja näin sai maan näyttämään demokraattiselta, jossa kaikilla oli yleinen ja yhtäläinen oikeus tehdä mitä huvittaa. Toisaalta apartheid-ideologia alkoi osua valkoistakin nilkkaan, sillä valkoiset pakotettiin siirtämään tehtaitaan ja työvoimavaltaisia firmojaan aivan kotimaiden rajoille, jotta mustia ei olisi tarvinnut päästää sieltä valkoisiin kaupunkeihin ilmaa pilaamaan. Tästä pakkosiirtelystä aiheutuneet kustannukset kaatuivat valkoisten niskaan.

Kotimaat olivat jokseenkin elinkelvotonta joutomaata ja niissä eläminen ilman työtä Etelä-Afrikassa oli mahdotonta. Ainoa poikkeus oli Bophuthatswana (Bop), joka oli yksi itsenäisistä. Kun Etelä-Afrikan patavanhoillinen uskovaishallinto oli kieltänyt uhkapelin ja pornon kansalaisten moraalin suojelemiseksi, Bopissa todettiin, että kun kerran me olemme itsenäisiä, nämä eivät ole täällä kiellettyjä. Sen alueelle rakennettiin Sun City, ja kun se on parinsadan kilsan päässä Johannesburgista ja Pretoriasta, valkoiset virtasivat sinne pelaamaan blackjackia ja käymään tissibaarissa, ja rahaa alkoi vyöryä sisään ovista ja ikkunoista.

Apartheidin arkkitehteinä kunnostautuivat natsitaustaiset Hendrik Verwoerd, Hans Strijdom ja Balthazar (John) Vorster. Vorsteria pääministerinä seurannut PW Botha oli käytännössä samaa maata, vaikkakin 70-luvun lopulla valtaan tultuaan alkoi purkaa joitain osia älyttömäksi osoittautuneesta järjestelmästä.

Apartheidilla oli tietysti myös vastarintaliike. ANC oli perustettu jo 30-luvulla, mutta NP:n valtaannousun jälkeen vastarintakin sai lisää voimaa. Pääasiallisena aseena oli lakkoilu ja valtavina joukkoina tehty passilakien jne. rikkominen. Töistä pois jääminen osui ikävästi valkoiseen teollisuuteen, joten töistä pois jääminen kiellettiin ja poliisille annettiin oikeus pidättää kenet hyvänsä mistä hyvänsä syystä epämääräiseksi ajaksi. Vastarintaliikkeiden johtajat löysivät tiensä tuota pikaa vankilaan, Mandela tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä -64 eliniäksi vankeuteen terrorismista ja lusi 30 vuotta Robben Islandilla Kapkaupungin edustalla. Ammattiliitot kiellettiin, lehdistösensuuri otettiin käyttöön ja kokoontumiset kiellettiin.

Vuoden -64 jälkeen vastarinta meni piiloon. Se oli olemassa ja aktiivinen muttei enää toiminut samalla lailla avoimesti. Vaikka mustien ammattiliitot oli kielletty ja niillä ei ollut juridista voimaa, ne olivat silti olemassa ja niiden edustajat kiertelivät työpaikoilla levittämässä sanaa kenenkään pahemmin häiritsemättä. Mustien kirkot olivat toinen sananlevityskanava, koska monet kävivät kirkossa, ja apartheid-ajan poliisi jätti papiston pääasiassa rauhaan.

Kansainväliset sanktiot antoivat odottaa itseään. Kun Etelä-Afrikka muutti itsensä tasavallaksi toteuttaen näin buurien vanhan unelman itsenäisestä buuritasavallasta, se olisi voinut jatkaa kansainyhteisössä kun sen sääntöjä oli Intian itsenäistymisen yhteydessä muutettu niin, että tasavallaksi muuttuva jäsenmaa saa anoa jäsenyytensä uudelleen voimaan. Etelä-Afrikka oli tehtaillut hakemuksen, mutta kävi ilmi, että sitä ei tultaisi Intian ja Pakistanin vaatimuksesta hyväksymään, joten se vedettiin pois, ja Etelä-Afrikka muuttui näin tasavallaksi ja jätti kansainyhteisön 1961. Kansainyhteisöhakemuksen kohtalo oli kuitenkin ensimmäisiä merkittäviä osoituksia muun maailman heräämisestä.

60-luvulla myös YK alkoi herätä ja tuomitsi apartheidin ihmisoikeuksien vastaisena. Kauppasaarto määrättiin, mutta vapaaehtoisena. Jäsenmaita sitova kauppasaarto saatiin aikaiseksi niinkin myöhään kuin 1977. Kun kauppasaarrot oikeasti alkoivat purra USA:n ja Britannian ryhdyttyä väsäämään kansalaisiaan velvoittavia lakeja, apartheidin päivät alkoivat olla luetut. Randin arvo romahti kun kukaan ei enää halunnut ostaa niitä, ja 80-luvun puolesta välistä alkaen maassa vallitsi poikkeustila antaen poliisille ja presidentille valtuudet tehdä jokseenkin mitä hyvänsä. Tässä vaiheessa valkoisilla oli vielä vankka käsitys siitä, että Etelä-Afrikka on raukkojen ja kommarien ympäröimä sivistyksen viimeinen linnake, jossa ei ole tehty mitään väärin toisin kuin pehmoille periksi antaneessa muussa maailmassa.

Botha väistyi viimein 1989 saatuaan sydänkohtauksen ja valtaan tuli FW de Klerk, joka vapautti Mandelan, salli kielletyt järjestöt ja aloitti neuvottelut ANC:n kanssa. Apartheidin lakeja kumottiin koko 90-luvun alku ja -94 järjestettiin ensimmäiset vapaat vaalit ja valtaan nousi sekä mustien että valkoisten arvostama ja kunnioittama Nelson Mandela.

Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Kun 1800-luku oli ollut englantia ja afrikaansia puhuvien välistä jatkuvaa nahistelua, Englannissa tultiin heti toisen buurisodan jälkeen siihen tulokseen, että asialle on tehtävä jotakin. Winston Churchill oli jo tässä vaiheessa mukana politiikassa ja tunsi maan ja oli ystävystynyt sodan jälkeen Jan Smutsin, 1900-luvun alkupuolen maineikkaimman eteläafrikkalaisen vaikuttajan kanssa huolimatta siitä, että sodassa he olivat vihollisia.

Syntyi ajatus Etelä-Afrikan Unionista, johon kuuluisivat kaikki Englannille kuuluvat maat tuollapäin. Erityiset kruununsiirtomaat (Betsuanamaa, Swazimaa ja Basutomaa) jätettiin unionista pois, tänä päivänä nuo maat ovat Botswana, Swazimaa ja Lesotho. Rhodesiassa äänestettiin unioniin liittymisestä 20-luvulla, mutta tulivat siihen tulokseen, että unioni saa pitää tunkkinsa ja siellä jatketaan mieluummin omassa komennossa.

Englantilaisilla ei toki ollut täysin puhtaita jauhoja pusseissaan. Britit muistivat aivan hyvin, että Oranjessa ja Transvaalissa buurisotiin johti nimenomaan englantia puhuvien kohtelu. Afrikaansia puhui tuolloisen Etelä-Afrikan valkoisista 60% ja englantia 40% äidinkielenään. Brittien ajatus yhdistää kaikki alueensa Kapkaupungista Limpopolle yhdeksi valtioksi ja taata sinne demokratia, äänioikeus ja itsehallinto, perustui laskelmointiin siitä, että kun buurit olivat hajallaan Transvaalin ja Oranjen buuritasavaltojen pohjalta syntyneissä puolueissa, englantia puhuvat olisivat yhtenä miehenä äänestämässä maahan brittimielisen, englantia puhuvan hallinnon, joka pikku hiljaa brittiläistäisi maan ja buurit saisivat marginalisoitua farmeilleen pois silmistä ja pois mielestä.

Kuten niin usein, tällaiset salaliitot eivät toteudu aivan suunnitellulla tavalla. Etelä-Afrikan unioni perustettiin 1910, mutta juuri ennen sen ensimmäisiä vaaleja syntyi pääasiassa buureja mutta myös englantilaisia sisältävä puolue (SANP), jonka puheenjohtajabuurista Louis Bothasta tuli maan ensimmäinen pääministeri ja Jan Smutsista varapääministeri. Puolueen jäseniä ei yhdistänyt oikeastaan mikään muu kuin ajatus siitä, että valkoisten etuoikeudet on maassa turvattava. Smuts, vaikkakin buuri, ja puolueen englantia puhuvat, saivat tahtonsa läpi siinä asiassa, että maa pysyy hänen majesteettinsa alusmaana, kun taas Botha ja afrikaansia puhuvat saivat tahtonsa läpi siinä, että maan viralliseksi kieliksi vahvistettiin sekä hollanti (korvattiin 20-luvulla afrikaansilla) että englanti eikä pelkstään englanti kuten Lontoossa oli ajateltu. Vaikka puolueessa oli molempien kielien edustajia, valta siellä oli afrikaansin puhujilla, koska englantia puhuvilla oli pääosin omia brittipuolueiden kopioitaan, jotka jäivät marginaalisiksi, mutta hajottivat ääniä.

Etelä-Afrikan maailmansotien välisen politiikan voimahenkilöt olivat Louis Botha, Jan Smuts, Barry Herzog ja D.F. Malan, kaikki buureja. Botha kuoli 20-luvulla ja Malan tuli kuvioihin mukaan vasta 30-luvulla, mutta maan kiinnostavat tapahtumat kulminoituivat tuohon nelikkoon. Botha oli siirtymäkauden johtaja. Smuts puolestaan brittiläisen imperiumin kannattaja ja voimahahmo, 2. maailmansodassa hän tuurasi väliin Churchilliä ja häntä kaavailtiin avoimesti Churchillin seuraajaksi Britannian pääministeriksi, jos Churchill kuolee kesken sodan. Rotuopillisesti Botha ja Smuts olivat realisteja, joskin heidän kutsumisensa pehmoiksi olisi ehkä hiukan liikaa. Herzog oli kovemman linjan mies ja Malan puolestaan umpinatsi ja apartheidin pääarkkitehti sitten myöhemmin.

1910-1948 olivat maassa taistelua siitä, ovatko vallassa buurit vai englantia puhuvat, maltilliset vai natsit, tasavaltamiehet vai kansainyhteisömiehet. Avainhenkilönä tässä taistossa oli köyhä valkoinen sekä buuri, jonka kansallistunnetta pönkitettiin joka suunnalta. Maailmansodissa maa hajosi aina kolmeen osaan. Kovan linjan buurit olisivat halunneet sotia Saksan rinnalla (ja osittain tekivätkin niin ja heitä tuomittiin kapinallisina), hiukan maltillisemmat kovan linjan miehet Herzogin johdolla olisivat halunneet pysyä neutraalina, ja Smuts puolestaan halusi aina sotaan Britannian rinnalle taistelemaan imperiumin ja Hänen Majesteettinsa puolesta. Smuts vei voiton molemmissa sodissa, mutta rivit hajosivat jälleen kerran valkoisen kielijaon mukaan.

Barry Herzog perusti oman kansallispuolueensa (NP) ensimmäisen maailmansodan alkumetreillä. Smutsin puolue oli vallankahvassa, mutta 1910-luvun puoliväli huononsi jonkun verran valkoisen asemaa. Maataloustuotteet eivät aluksi käyneet kaupaksi kuten ei myöskään kulta, ja toisaalta kaivoksissa koneet olivat syrjäyttäneet ihmistyötä. NP iski tähän rakoon 1. maailmansodan aikana kun pääministeri Smutsin katse oli Euroopassa ja sen sodassa. Sota voitettin ja Etelä-Afrikka niitti mainetta Namibiassa, Madagaskarilla ja Etiopiassa Saksaa vastaan sotimalla, mutta Smuts unohti kotipesän ja NP iski vaalivoittoon sodan jälkeen kun tyytymättömät köyhät valkoiset siirtyivät SANP:n riveistä NP:n riveihin peläten mustien vievän heidän työnsä. Die swart gevaar - musta vaara - oli iskulause, jolla voitettiin Etelä-Afrikassa vaaleja 80-luvulle saakka.

Herzog nousi pääministeriksi ja aloitti välittömästi rasististen lakien tehtailun. Intialaisille keksittiin lisäveroja. Rotujen välinen seksi kriminalisoitiin. Mustat ajettiin pois kaupungeista ja viljelymailta. Mustien lakko-oikeus ja kokoontumisvapaus kumottiin. Kapmaalla värillisillä oli vielä äänioikeus muttei vaalikelpoisuutta, joten tulos oli aika samantekevä. Herzog ei tätä onnistunut vielä kumoamaan. Populistinen politiikka piti NP:n vallankahvassa 30-luvun alun lamaan saakka, minkä jälkeen kuoppaiset ajat pistivät sisäpolitiikan uusiksi. Napina sekä Smutsin että Herzogin puolueessa saivat heidät yhdistämään voimansa Yhdistetyksi puolueeksi (UP), joka piti vallankahvassa Herzogin pääministerinä ja Smutsin varamiehenä. Sama sirkus, eri liput.

UP:n politiikassa oli kuitenkin yksi mutta. Smutsin ehto yhteistyölle Herzogin kanssa oli Kansainyhteisön jäsenyys, ja kovan linjan buurit pitivät tätä veljeilynä vihollisen kanssa, koska Englanti oli se oikea vihollinen, joka oli ajanut buurit pois mailtaan 1800-luvulla. UP:n riveistä irrottautui heti sen perustamisen jälkeen DF Malanin johdolla ääriainekseen pohjaava uusi NP, joka tähtäsi buuritasavallan perustamiseen. Tämä puolue pohjasi buurien salaseuroihin (Ossewabrandwag ja erityisesti Broederbond, jonka vaikutusvallasta kielii jotakin se, että jokainen Etelä-Afrikan pääministeri 2. maailmansodan jälkeen on tullut sen riveistä) ja umpirasistiseen propagandaan.

Herzog ja Smuts nukkuivat ruususen untaan 30-luvun lopun ajan eivätkä huomanneet NP:n keräävän voimaa ja vauhtia. He kuvittelivat, että pienillä periksi antamisilla saataisiin maan kahtiajako purettua, mutta tämä oli virhearvio. 30-luvulla esimerkiksi maa lakkasi olemasta Ison-Britannian kruunun alainen ja perustettiin erillinen Etelä-Afrikan kuninkaan virka. Jostain syystä epäilemättä maan lahjakkaimpiin kuulunut Smuts kuvitteli tämän lepyttävän Englantia ja englantilaisia vihaavia ja revanssi-intoa puhkuvia buureja, mikä hänen virheekseen laskettakoon.

Kun 2. maailmansota puhkesi Euroopassa, oltiin samassa tilanteessa kuin 1. maailmansodassakin: Herzog halusi puolueettomuuttta, Smuts sotaan Britannian puolella ja ääribuurit sotaan Saksan puolella. Ei siksi, että ne olisivat erityisesti tykänneet Hitleristä vaan siksi, että jokainen englantilaisia vastaan sotiva on lopulta määritelmän mukaan aika hyvä mies. Smutsin kanta voitti taas ja sotaan lähdettiin Britannian puolella. Herzog erosi kostoksi ja Smuts nousi toisen kerran pääministeriksi. Hän kuitenkin vietti aikaansa Lontoossa brittien sotakabinetin jäsenenä ja sotilaana marsalkan oppiarvolla.

Sota meni ja sota voitettiin, mutta Smuts jätti jälleen kerran kotipesän huomiotta. Köyhät valkoiset maanviljelijät olivat saaneet tarpeekseen sota-ajan säännöstelytaloudesta, ja kun vaalit tulivat -48, kaikkien yllätykseksi DF Malanin NP sai murskavoiton ja Smuts pantiin luiskaan.

NP:n valtaannoususta -48 alkoi varsinainen apartheidin aika. Sitä ennenkään politiikka ei ollut mitään pullantuoksuista tasa-arvososialismia, mutta vuodesta -48 alkoi täydellisen erottelun aika, josta lisää ensi numerossa.

Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Pompsahdamme hetkeksi Eurooppaan. 1700-luvun loppu oli Hollannissa sekavaa ja sotaisaa aikaa, ja kun Ranska miehitti Hollannin 1795, Hollannin valtionhoitaja Vilhelm V pakeni Englantiin ja teki diilin Yrjö III:n kanssa, ja tässä diilissä Kapmaa siirtyi samana vuonna englantilaisille. Alue palasi hetkeksi Hollannille 1800-luvun alussa, mutta 1806 britit valloittivat sen uudelleen, tällä kertaa sotavoimalla, ja siitä itsenäisyyteen Englanti oli Kapmaan kuten myöhemmin koko Etelä-Afrikan valtias.

Englantilaiset yrittivät ylläpitää hyviä suhteita alueen kaikkiin etnisiin ryhmiin, joskin mustien kanssa rajakahakointi jatkui jatkumistaan eivätkä englantilaiset onnistuneet alueen rajojen rauhoittamisessa yhtään hollantilaisia paremmin. Brittien analyysi asiaan oli se, että ongelma oli buurien ja mustien välinen, joten ongelma pitää ratkaista tuomalla sinne englantilaisia ja asuttamalla heidät puskurivyöhykkeeksi. Näin tapahtuikin, ja Kapmaan 20000 hollantilaisen lisäksi alueelle tuli viitisentuhatta valkoista, lähinnä porvaristoa. Englantilaisista porvareista ei tullut kaksisiakaan maanviljelijöitä levottomalle puskurivyöhykkeelle ja muutaman vuoden kuluttua valtaosa näistä oli palannut Kapkaupunkiin tai kauempana idässä päin rannikolla sijaitsevaan toiseen enklaaviin Port Elizabethiin, ja kaupungeissa he vain palasivat vanhoihin ammatteihinsa muodostaen sinne sieltä käytännössä puuttuneen porvariston.

Kun hollantilaissiirtolaisten jälkeläiset olivat lähinnä maanviljelijöitä, britit olivat porvaristoa ja sangen pian alueella oli ihonvärijaottelun lisäksi myös kielijaottelu valkoisten sisällä: hollantia puhuvat olivat edelleen jokseenkin takapajuisia maanviljelijöitä, joilla ei ollut mitään siteitä Eurooppaan kun valtaosa heistä oli ajettu sieltä uskontonsa takia pois. Kauppa, politikointi, hallinto ja muu bisnes olivat englantia puhuvien, kirjeenvaihtoa Eurooppaan käyvien käsissä. Siinä missä buurit olivat lähinnä riippumattomuutta hakevia oman polkunsa kulkijoita, englantilaiset tulivat järjestyneestä yhteiskunnasta ja toivat sen tavat, lait ja säännöt myös Etelä-Afrikkaan. Tämä ei vapauteen ja itsenäisyyteen tottuneita buureja pahemmin miellyttänyt ja tyytymättömyys brittikomentoon sai buurit ottamaan etäisyyttä Kapkaupunkiin.

1800-luvun alussa toisaalla Etelä-Afrikassa oli Voimassa suuri häiriö. Zulut olivat yhdistyneet ensimmäistä kertaa koskaan yhden hallitsijan taakse ja olivat alueen mustien voimatekijä kun muut heimot olivat lähinnä kyläyhteisöhallinnossa. Zulut saivat aikaiseksi ylivoimaisen sotajoukon pienien yhteisöjen armeijoja vastaan ja tyhjensivät tieltään muut heimot Oranjelta Limpopolle, eli suunnilleen itäisen puolikkaan nykyisestä Etelä-Afrikasta. Zulukuningas Shaka murhattiin 1828 ja tilalle nousi hänen lahjaton velipuolensa, ja zuluvaltio hajosi sisältä käsin. Sitä ennen se oli kuitenkin tyhjentänyt puoli Etelä-Afrikkaa valtaosasta ihmisiä.

Buurit aloittivat Suuren Matkansa 1835. Tarpeeksi britteihin leipääntyneitä buureja pakkasi kamansa ja perheensä vankkureihin ja lähti vaeltamaan kohti koillista, Oranjen tuolle puolen. Näiden vaeltajien määrä ei yksinään olisi riittänyt Oranjen ja Transvaalin miehityksiin, mutta koska zulut olivat tyhjentäneet alueet ja olivat itse sekasortoisessa tilanteessa, kyse oli pitkälle läpimarssista. Zulujen kanssa taisteltiin muutamaan otteeseen, mutta keihäsmiehistä ei ollut vastusta kiväärimiehille, minkä seikan puolalaiset huomasivat 80 vuottta myöhemmin, mutta se ei ollut zulujen vika se. Lopputuloksena erinäköisten vaiheiden kautta buurit olivat asuttaneet suunnilleen koko maan ja opetuksen saaneena tulivat siihen tulokseen, että ainoa keino pärjätä brittikomentoa vastaan on perustaa omia valtioita.

Buurit ehtivät perustamaan kolme tasavaltaa: Natalin kaakkoon nykyisen Durbanin ympärille. Transvaalin Vaal-joen ja Limpopon väliin ja Oranjen vapaavaltion nykyisen Lesothon naapuriin Oranje- ja Vaal-jokien välimaastoon. Näissä kaikissa säädettiin vallankahva ja äänioikeus kuulumaan hollantia puhuville Hollannin reformoituun kirkkoon kuuluville valkoisille miehille. Natalin buuritasavalta jäi parin vuoden mittaiseksi. Britit kaappasivat Durbanin ja brittikomentoon tympiintyneet buurit lähtivät vaeltamaan Oranjea ja Transvaalia kohti, mistä fiksumpi voi huomata jonkunlaisen kuvion. Oranje ja Transvaal olivat sitkeämpiä, vaikkakin yrittivät toisiaan vastaan sotimalla vaikuttaa toisin. Nämä valtiot olivat jatkuvissa sisäisissä kriiseissä, koska individualistit eivät muodostaneet kovin yhteen hiileen puhaltavaa valtiota, ja kun verotus nähtiin hirvittiävänä keskushallinnollisena ikeenä olevan buurien periaatteita vastaan, valtiot olivat myös jatkuvassa kassakriisissä kun menoja oli sotaväen ylläpitämisestä, mutta tuloja ei tahtonut löytyä mistään.

Oranjen naapurista afrikaansia puhuvien värillisten (griquat) mailta löytyi timantteja nykyisen Kimberleyn paikalta 1870. Sekä Oranje että Transvaal olisivat halunneet timanttikentät itselleen, mutta griquapomo Nicholas Waterboer veti välistä ja käväisi lahjoittamassa maansa kuningatar Viktorialle, ja Hänen Majesteettinsa otti mielellään lahjoituksen vastaan, tuoden brittiläisen imperiumin Etelä-Afrikan sydänmaille.

Transvaalista puolestaan oli löytynyt kultaa, vaikkakaan kukaan ei vielä 1870-luvun puolessa välissä tiennyt, että nykyisen Johannesburgin paikalla on maailman suurin tunnettu kultaesiintymä. Britit olivat jo valmiiksi naapurissa ja päättivät kaapata myös Transvaalin itselleen. Tämän seurauksena sodittiin ensimmäinen buurisota 1880, jossa buurit antoivat köniin briteille ja Transvaal sai itsenäisyytensä takaisin. Brittijoukkoja oli vähän ja vielä tässä kohtaa Hänen Majesteettinsa sotavoimat eivät olleet oivaltaneet, että kirkkaanpunainen univormu ei ole paras tapa maastoutua Afrikassa, joten lyhykäisyydessään sota kulki niin, että buurit ammuskelivat puskista kaikkea kirkkaanpunaista ja hörökorvaista, kunnes engelsmannit kyllästyivät ja lähtivät pois.

Witwatersrandin kultaryntäys 1877 muutti kaiken Transvaalin osalta. Kultakentän päälle syntyi Johannesburg, ja joka suunnasta tunki ulkomaanpellejä kultaa kaivamaan, erityisesti Englannista. Maa oli buurien ja muilla kuin hollantia puhuvilla kalvinisteilla ei ollut äänioikeutta. Cecil Rhodes ryhtyi masinoimaan vallankumousta, mutta homma meni jossain määrin täydellisesti reisille kun Starr Jamesonin johtama Transvaaliin hyökännyt pikkujoukko ei onnistunutkaan nostamaan kansaa kapinaan. Britit eivät olleet tyytyväisiä siihen, että Oranjessa ja Transvaalissa asuvat britit olivat toisen luokan kansalaisia, ja kun levisi huhu, että Saksa tukee buuritasavaltoja sotilaallisesti, Rhodesin lobbaus onnistui, ja britit päättivät ratkaista buuriongelman kerralla pois silmistä.

Britit aloittivat sotavoimien keskittämisen Afrikkaan 1899. Buurit ymmärsivät jo Jamesonin hyökkäyksen jälkeen, mistä on kysymys ja Oranje ja Transvaal liittoutuivat ja hyökkäsivät vielä keskeneräisten brittijoukkojen kimppuun. Buurit olivat voitokkaita sodan ensimmäisenä vuonna, kunnes britit saivat rivinsä kasaan. Sodan kaksi viimeistä vuotta olivat buurien sissisodan aikaa. Briteillä ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa sotilaallisesti puskissa piileskeleviä ja maaston tuntevia buureja, mutta keksimällä keskitysleirit ja viemällä buuritaistelijoiksi epäiltyjen vaimot ja lapset leireihin kuolemaan nälkään, buurien moraali alkoi luhistua, ja lopulta 1902 buurit antautuivat ja koko nykyinen Etelä-Afrikka päätyi brittien käsiin.

Buurisodasta raportoi sotakirjeenvaihtajana kotijoukoille Englantiin sangen tuntematon mies mutta taitava kirjoittaja, jonka päätyminen buurien sotavangiksi, pako vankileiristä ja paluu sotilaana sodan loppuvaiheessa buureja listimään, tekivät hänestä kotimaassaan sodan sankarin. Miehen nimi oli Winston Churchill.

1800-luvun Etelä-Afrikkaa voi analysoida varmaan vaikka kuinka monesta vinkkelistä. Minä näen siinä itse kuitenkin tänäkin päivänä pienimuotoisena havaittavan konfliktin. Itse näen tuon vuosisadan merkittävimmäksi eteläafrikkalaiseksi hahmoksi buurin, joka yrittää epätoivoisesti päästä karkuun Hänen Majesteettinsa lakeja ja komentoa lopulta siinä epäonnistuen. Zulut tyhjensivät maan, buurit asuttivat sen ja antoivat turpiin zuluille Verijoen taistelussa, ja aina kun jossain päin maata oli jotain kiinnostavaa, britit marssittivat sinne joukkonsa ja toivat sinne imperiumin tehden buureista toisen luokan kansalaisia maassa, jonka he katsoivat verellä lunastaneensa omakseen. Tämä johti 1900-luvun alun buurinationalismin nousuun, Ossewabrandwagin ja Broederbondin perustamiseen ja lopulta apartheidin institutionalisoimiseen.

Tässä vaiheessa vielä mustien ainut tehtävä oli kaivaa kultaa valkoisille. Suomessa vuonna 1926 julkaistussa Viljo Tolvasen Maapallo-sarjan viidennessä osassa kirjoitetaan Etelä-Afrikasta näin: "... ilman Portugalin alueita sen laajuus olisi noin 4 miljoonaa neliökilometriä ja väkiluku lähes 10 miljoonaa. On kuitenkin syytä tässä yhteydessä huomauttaa, että suurin osa tästäkin väestöstä on värillisiä, etupäässä neekereitä, joiden merkitys eurooppalaisen kulttuurin kannattajina on verraten vähäinen".

Vuonna 1910 syntyi Etelä-Afrikan unioni, josta seuraava tarina myöhemmin.



Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Etelä-Afrikka on hieno maa turistille. Tiedämme tuosta maasta lähinnä Nelson Mandelan ja Apartheidin, mutta ymmärtääkseen, miksi maa on sellainen kuin se on, pitää tunea sen historian omituisuudet, joita siellä totisesti riittää. Kirjoittelen asiasta muutaman jutun. Tässä käsitellään aika 1652:sta noin vuoteen 1800 eli hollantilaisvalta ja buurien synty.

Nykytilan kannalta muinaisissa ajoissa on kiinnostavaa lähinnä se, että mustat kansoittivat maan jo kauan sitten vaeltaen pohjoisesta etelään. Osa oli paimentolaisia, osa maanviljelijöitä ja karjankasvattajia, jotka asettuivat paikalleen pysyvämmin. Toinen kiinnostava asia on zulujen laajentumissota 1800-luvun alussa, joka tosin oli jo brittivallan aikaa mutta sanotaan siitä sananen tässä. Zulut olivat olleet kyläyhteiskunta, kunnes Shaka nousi kaikkien zulujen kuninkaaksi ja otti zuluarmeijat omaan komentoonsa. Zulujen asuma-alueet olivat olleet nykyisen Etelä-Afrikan kaakkoisosissa ja sieltä he onnistuivat laajentamaan alueitaan pohjoisessa ja idässä jotensakin nykyisten Etelä-Afrikan rajojen suuruiseksi. Zulujen tieltä lähti pakoon muita heimoja, ja tätä perua tswanat siirtyivät nykyiseen Botswanaan ja perustivat maansa sinne. Lesothon ja Swazimaan historiassa sothot ja swazit muuttivat nykyisten maidensa alueelle.

Hyväntoivonniemen ympäri purjehtivat ensimmäisenä portugalilaiset, mutta Hollannin Itä-Intian kauppakomppania (VOC) perusti nykyisen Kapkaupungin paikalle pysyvän siirtokunnan 1600-luvun puolessavälissä lähinnä toimimaan Indonesian maustekaupan laivoille välietapin ja ruuantankkausaseman. Ruoka ei kuitenkaan tullut siirtokuntaan taivaasta vaan se piti ostaa alueella asuvilta khoikhoi-heimoon kuuluneilta mustilta. Valkoisten ja mustien välit eivät koskaan olleet siellä kaksiset ja VOC teki parhaansa pitääkseen mustat poissa siirtokunnasta. Sinne rakennettiin muunmuassa suuri aita pitämään mustat ulkopuolella ja loppu hoidettiin kivääreillä. Hyväntoivonniemen ensimmäinen kuvernööri oli Simon van der Stel, jonka mukaan on nimetty pingviineistään kuulu Simonstaad Hyväntoivonniemellä ja viineistään tunnettu Stellenbosch muutama kymmenen kilometriä sisämaahan Kapkaupungista.

Siirtokunta kasvoi ja menestyi. Valkoisia ei kuitenkaan riittänyt tekemään alueen kaikkia paskaduuneja, ja kun mustat pidettiin alueelta väkisin poissa, työvoimapula räjähti käsiin ja nerokas veto oli tuoda alueelle orjia Indonesiasta, Intiasta ja Malakasta. Näiden orjien jälkeläiset muodostavat edelleen malaijiyhteisön Kapkaupungissa ja heitä on siellä pilvin pimein. Intialaiset taas muodostavat 20% nykyisen KwaZulu-Natalin provinssin asukkaista. Vastaavasti näiden orjien, mustien ja valkoisten jälkeläiset muodostivat Kapmaalla valtaosan niistä, joita apartheidin aikaan kutsuttiin värillisiksi, joka oli hierarkiassa toiseksi paras ryhmä valkoisten jälkeen. Koko siirtokunta oli umpirasistinen paikka, jossa valkoiset olivat pomoja, mustia ei haluttu edes nähdä ja muunvärisiä orjia ja orjuudesta vapautettuja siedetttiin muttei pidetty heitä valkoisten veroisina. Tämä oli kuitenkin tuohon aikaan ajan henki eikä mikään erityisen paha tai ilkeämielinen veto, koska mitään tasa-arvon aatteita ei vielä oltu keksittykään.

Kapkaupungin siirtokunnassa päätettiin, että koska ruuan ostaminen mustilta on epäluotettava ja ikävä tapa hommata syötävää laivoihin, halukkaille valkoisille annettiin lupa jättää VOC sillä ehdolla, että rupeavat maajusseiksi ja myyvät tuotteensa siirtokuntaan. Nämä hollantilaiset, burgherit, olivat ensimmäiset buurit, sana boer tarkoittaa edelleenkin maanviljelijää. He olivat uskonnoltaan kalvinisteja. Kun 1600-luvun lopulla hugenotteja alettiin vainota Ranskassa, näitä muutti Kapmaalle sankoin joukoin kuten myös kalvinisteja Hollannista ja Saksasta. Kun tarvittiin lisää maata, nämä valtasivat sitä itse mustilta ja alkoivat laajentua kauemmaksi siirtokunnasta. Kun teitä ei ollut eikä mitään vankkureita kummempia kulkupelejä, viikon matkan päässä VOC:n hallinnoimasta siirtokunnasta asuvat trekboerit olivat käytännössä itsenäisiä ja valtiottomia. He eivät järjestyneet yhteiskunnaksi, vaan hyvä naapuri oli tarpeeksi kaukainen naapuri siten, että häntä ei tarvitse ikinä tavata. Näin syntyi kansa, joka ei ollut missään kosketuksissa Eurooppaan ja joka otti ohjeensa ja lakinsa ja sääntönsä ainoasta käsillä olevasta painotuotteesta, joka oli Raamattu. Näin elettiin buurien vähitellen syrjäyttäen mustia syvemmälle sisämaahan. Ja toisaalta samalla kun 1700-luvulla Euroopan kaupungeissa syntyivät valistusaatteet, buurit olivat autuaan tietämättömiä niistä, koska he olivat lähteet Euroopasta ennen kuin näitä aatteita oli keksittykään ja internettiä ei oltu vielä keksitty.

Afrikaansin kieli syntyi siirtokunnassa, yllättäen sen isinä ja äiteinä pidetään nykyään mustia. Se on pääasiassa hollantia mutta englannin yksinkertaisemmalla kieliopilla ja sanasto on sekoitus hollantia, englantia, saksaa, ranskaa ja lainasanat malaijista ja mustien kielistä eivät ole harvinaisia nekään. Mustat alueelle töihin tulevat olivat joutuneet opettelemaan siirtokunnan kieliä saadakseen sieltä duunia, ja lastenhoitajiksi palkatut puhuivat lapsille omaa kieltään, joka oli juuri tämä sekoitus. Se jäi elämään ja vahvistui sukupolvi sukupolvelta kunnes buurit keksivät lopulta, että tämähän on oma kieli eikä enää hollantia, tähän tosin meni vielä aikaa tuossa edistyksellisten ajattelijoiden valtiossa parisensataa vuotta.

Siirtokunnan suurin ongelma oli se, että se oli perustettu oikeaan paikkaan ja se menestyi. Näin ollen 1800-luvulla Brittiläinen imperiumi ei voimainsa tunnossa kyennyt enää sivuuttamaan sitä kiinnostumatta sekä siirtokunnasta että maasta sen takana, mutta tästä lisää ensi numerossa.


Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Kuten aikaisemmin kirjoitin, Baltiassa maat ja kulttuurit ovat kovasti erilaisia ja bisnesmies tekee virheen kuvitellessaan, että mikä käy yhdessä, käy toisessakin. Ulkomaalaisen vinkkelistä kaikissa näissä on hyvät ja huonot, tutut ja vieraat puolensa, ja mainitsen tässä lyhyesti omat havaintoni siitä, miten bisnes luistaa ja miten se tökkää. Kaikissa maissa saa ynseän vastaanoton jos menee kertomaan sinne, että me tiedämme kaiken kun tulemme lännestä ja te olette ryssiä.

Viro on luonteeltaan lahjakkaiden individualistien valtio. Kaikki katsovat olevansa oman alansa ja kaikkien muiden alojen timantinkovimipia asiantuntijoita. Oman alan tapauksessa asia usein pitää jopa paikkansa. Tästä seuraa puolestaan se, että Virossa tarvitaan motivaatio ennen kuin mitään tapahtuu, ja motivaatiota ei löydetä vetoamalla siihen, että pomo käskee tai siihen, että sopimuksessa sanotaan niin. Ajatukset pitää myydä ja sitten kun ne on myyty ja ne ovat käyneet kaupaksi, asioita tapahtuu ripeasti. Ulkomaalaiselle voi olla jossain määrin kulttuurishokki se, että asiakas ei ole mitenkään välttämättä kuningas jos kyse on virolaisen asiantuntemukseen kuuluvasta asiasta. Suorapuheisuus saattaa myös yllättää ainakin kiertoilmaisuihin tottuneiden kulttuurien edustajat.

Latviassa ollaan tarkkoja sopimuksista, säännöistä ja papereista. Suomalainen tapa sopia asiat suullisesti ja ruveta niitä tekemään ja antaa lakimiesten sorvata papereita myöhemmin ei toimi siellä kovin hyvin. Asia on olemassa jos siitä on paperi ja dokumentti ja jos niitä ei ole, edistyksen puute on käsin kosketeltavaa. Sopimusneuvottelut eivät kuitenkaan ole loputonta jähnäämistä vaan ne etenevät ripeästi ja niissä käytetään tervettä järkeä. Kun sopimus on tehty ja olemassa, siitä voidaan kyllä poiketa ja joustaa jos se vaikuttaa järkevältä, mutta jonkunlainen sääntöpuite pitää olla olemassa asioiden saamiseksi käyntiin.

Liettua on hyvässä mielessä cosa nostra. Tällä en tarkoita mitään rikollista vaan sitä, että asioiden toimiminen ei perustu byrokratiaan, yksilösuorituksiin tai sopimuksiin vaan ihmisten sosiaalisiin verkostoihin, luottamukseen ja siihen, että kaikki vain tietävät, miten yhteiskunta toimii. Bisnes ei edisty sähköpostitse vaan ensin pitää tutustua, käydä päivällisellä ja kaljalla puhumassa kaikesta muusta paitsi bisneksestä. Sitten kun on tutustuttu ja tullaan hyvin toimeen, vastaus kaikkeen on "no problemo" ja vaikeatkin asiat järjestyvät rivakasti. Ei ehkä ihan suunnitellusti, mutta järjestyvät tyydyttävästi kuitenkin. Toisaalta edes helpot asiat eivät edisty jos niitä yrittää järjestää täysin tuon verkoston ulkopuolelta.

Baltiasta kannattaa ennen kaikkea muistaa, että muuten kuin maantieteellisenä alueena sitä ei ole olemassa.

Suomessa ja monessa muussakin paikassa bisneksessä ja politiikassa Baltian maat vain niputetaan ja kutsutaan niitä Baltiaksi. Näin syntyy helposti harhakuva siitä, että näillä kolmella maalla olisi jotain yhteistä. Lähellä toisiaan oleviksi pieniksi maiksi sitä on yllättävän vähän ja niiden yhteinen historiakin rajoittuu lähinnä erilaisiin miehitysvuosiin.

Kolme maata, neljä kieltä, kolme ja puoli kulttuuria, kolme valuuttaa, kolme uskontoa ja kolme tapaa ajatella asioita ja tehdä bisnestä. Kulttuurillisesti voidaan ajatella Suomea, Ruotsia ja Norjaa. Tavallaan olemme jostain ulkoa katsottaessa kovin samanlaisia, mutta silti Suomi-Ruotsi -bisneksissä asiat tökkivät yllättävän paljon ja jokainen ruotsalaisen tai norjalaisen kanssa bisnestä tehnyt huomaa, että niissä maissa toimitaan aivan eri tavalla. Ei automaattisesti huonommin tai paremmin, mutta eri tavalla.

Pahin tapa ryssiä bisneksensä Baltiassa on mennä sinne paukuttelemaan henkseleitä ja niputtamaan ne kaikki samaan kasaan ja kertoa tietävänsä kaikki asiat aika paljon paremmin kuin he, sillä ne ovat siellä epämääräistä Itä-Eurooppaa ja ryssiä ja me olemme sivistynyttä länttä.

Kävin tänään Latviassa.

Latvian tullinuuskija otti Valkassa henkilökortin ja rekisteriotteen ja sitten rupesi penäämään jotakin latviaksi. En ymmärtänyt siitä oikeastaan mitään. Sitten se penäsi samaa eestiksi "kindlustus" jolloin ymmärsin, että tivataan jotain "vakuutusta". En ymmärtänyt edelleenkään oikeastaan mitään joten sanoin vain, että on minulla vakuutus. Kuten kaikki tiedämme, tällaisiin kysymyksiin pitää aina vastata kyllä. Heebo alkoi hermostua, mikä panee miettimään, että hän ei liene uravalinnassaan onnistunut kovinkaan oivallisesti päätettyään ryhtyä palveluskunnaksi noinkin lyhyellä pinnalla.

Santarmi hyökkäsi sitten pelkääjän paikan oven kautta hanskalokerolle ja kaiveli sieltä juttuja ja löysi jonkun vihreän paperossin, jota en ollut ikinä ennen nähnytkään ja huiskutti sitä minulle kiukkuisesti ja sanoi "kindlustus".

Sanoin have a good day.

Oletteko ikinä huomanneet, että joillakuilla tuntuu menevän matkustamiseen liittyvissä muodollisuuksissa ihan tuhottomasti aikaa kun taas jotkut suoriutuvat niistä kymmenessä sekunnissa? Minä ainakin olen, ja itse olen siellä kymmenen sekunnin kategoriassa. Yhden täytetyn ja toisen melkein täytetyn passin verran maailmaa kiertäneenä olen tullut siihen tulokseen, että kyse on täydellisesti taitolaji ja jos juuttuu johonkin turhanaikaiseen kuulusteluun, saa useimmiten syyttää vain itseään. Jos on arabi tai venäläinen, silloin simputukselta tuskin voi nykymaailmassa välttyä, mutta Suomen valtaväestöön kuuluva on joka paikassa jotensakin parasta a-ryhmää.

Rajasimputuksessa maat voi luokitella lyhykäisyydessään kolmeen: Euroopan maat, sivistysvaltiot Euroopan ulkopuolella ja kehitysmaat. Euroopassa eurooppalaisille ei ole mitään simputtamista. Kehittyneissä maissa Euroopan ulkopuolella kuten USA:ssa, Kanadassa, Australiassa, Singaporessa, Japanissa jne. touhu on koko lailla suoraviivaista. Mitä kehittymättömämmästä maasta on kysymys, sitä todennäköisemmin jokainen, jolla on pyssy ja koppalakki on jotensakin Jumalasta seuraava. Joutuisan suorituksen avain on ymmärtää, mitä ne oikein siellä tekevät. Länsimaissa etsitään terroristeja ja laittomia siirtolaisia. Kehitysmaissa todennäköisesti ollaan enemmän kiinnostuneita siitä, että ulkomaiset lehtineekerit eivät pääse arvostelemaan maan edistyksellistä sotilas- tai pappisdiktatuuria.

Länsimaissa on lupa olettaa, että ne tietävät tulokkaasta jotakin ja niissä ei muutenkaan ole mitään syytä valehdella kenellekään. Oleellinen asia länsimaissa on teeskennellä kiinnostunutta ja vastata vain siihen mitä kysytään. Jos heebo ei erityisesti kysy, ei ole mitään syytä tunnustaa, että maassa asuu vaikkapa sukulaisia tai hyviä tuttavia. Jos kysytään niin kerrotaan, mutta eivät rajamiehet mitään kavereita ole vaan palveluskuntaa, joten ei niiden kanssa ole mitään syytä antautua vapaaehtoisiin keskusteluihin. Mitä enemmän niille hölisee omiaan, sitä varmempia ne ovat siitä, että hölötyksen tarkoitus on kääntää huomio pois jostakin epäilyttävästä asiasta ja sitten ne vain kyselevät lisää.

Toinen asia länsimaissa on se, että maassa oleskelun aika on syytä tietää tarkasti samoin kuin osoite jos sitä kysytään. Vaikka ei tarkasti tietäisikään, koska aikoo maasta poistua, kysymykseen ja kuponkeihin on aina syytä olla eksakti vastaus. Aika harvassa paikassa ilmoitettu aika vaikuttaa yhtään mitään mihinkään, eli jos maassa saa olla kolme kuukautta, passiin leimataan kolme kuukautta riippumatta siitä, mitä niille kertoi oleskelun kestoksi. Jotkut Karibian saaret ovat tästä poikkeuksia ja niissä päivä pitää tietää tarkasti. Muutaman päivän yliarviointi ei toisaalta haittaa yhtään mitään. Reipas yliarviointi aiheuttaa sitten taas jo ongelmia, koska jos kertoo haluavansa olla neljä kuukautta jossain länsimaassa, ne alkavat olla kiinnostuneita siitä, millä oleskelu aiotaan oikein rahoittaa. Melkein kaikkialla kysytään myös osoitetta. Siihen voi huoletta laittaa vain ensimmäisen yön osoitteen ja vaikka ei olisi mitään varannutkaan, kannattaa katsoa matkaoppaasta joku kunniallinen hotelli ja laittaa se siihen. Ei se kiinnosta ketään, mutta tyhjäksi jätetyt kohdat kupongeissa herättävät aina kysymyksiä. Sivistysvaltioissa on lupa käyttää myös huumoria, jos osaa tehdä sen tahdikkaasti. Itselleen nauraminen ja rento suhtautuminen hälventää aina epäluuloja, mutta jos epäilee vastapuolen huumorintajua, kannattaa pitää puujalkavitsit omana tietonaan. Vieraille maille ja kulttuureille nauraminen on lähtökohtaisesti älytöntä, omalleen saa nauraa.

Kehitysmaissa tilanne on täydellisen toisenlainen. Niistä ei koskaan tiedä mitä ne oikein kysyvät ja mitä ne etsivät, mutta ne eivät toisaalta tiedä mistään mitään, joten niille voi kertoa aivan mitä sattuu jos siitä on jotain iloa. Itse olen ajat sitten lakannut selittämästä niille ammatikseni mitään IT-johtajaa, koska jossain Afrikassa ne eivät tiedä siitä mitään ja saattavat kysellä lisää. Jos ammatti on lehtimies, valokuvaaja, toimittaja, historiantutkija tai joku maallikon mielestä sellaiselta vaikuttava, voi olla paras loihtia itselleen uusi ammatti. Insinööri on sangen kunniallinen homma kaikkialla maailmassa, itse olen aina sellainen ja jos kysytään tarkemmin, sanon, että suunnittelen siltoja. Kaikki tietävät mikä on silta, tietoturvahommien selittäminen on huomattavasti haasteellisempi homma. Ja valheesta ei voi jäädä kiinni oikeastaan mitenkään.

Kehitysmaissa todennäköisesti kysytään maahantulokupongeissa kaikennäköistä älytöntä kuten uskontoa, Sambian viisumihakemuksessa kysyttiin jopa heimoa. Tyhjät kohdat herättävägt aina epäilyksiä, joten niihin on syytä vain keksiä jotakin. Vaikka olisi kuinka pakana ja uskonnon kieltäjä, kannattaa sanoa olevansa kristitty. Kristitty on aivan kelvollinen uskonto myös islamilaisessa maailmassa, mutta tyhjäksi jätetty uskontokohta saattaa aiheuttaa jossain päin palloa epäilyksiä siitä, että tulokas yrittää kätkeä juutalaiset juurensa. Tässäkin asiassa kannattaa noudattaa "tietoa vain tarpeen mukaan" -periaatetta eikä ryhtyä selittämään mitään luterilaisuudesta ja protestanttisuudesta, koska se vain herättää ihmetystä maissa, joissa ei ole ikinä kuultu kummastakaan.

Koppalakkihenkilöt kehitysmaissa ovat tottuneet olemaan kuninkaita ja heitä tulee kohdella arvonsa mukaisesti. Vitsit piiloon, kohtelias puhuttelu, asianmukainen vastaus kaikkiin kysymyksiin. Hermostua ei saa missään päin maailmaa ja vaikka simputus kiukuttaisi, se pitää vain sietää. Erinomainen tapa saada haaskattua jossain keskellä ei mitään olevalla raja-asemalla puoli päivää on antaa ymmärtää, että tietää kaikki asiat koska on valkoinen ja ne paikalliset puolestaan eivät tiedä mitään, koska ovat neekereitä.

Kaikkialla maailmassa on lisäksi paikallaan muistaa, että kukaan ei erityisemmin pidä pummeista, köyhistä ja hampuuseista. Vaikka kohdemaan sanottaisiin olevan kuinka reppukansaystävällinen, ei pidä olettaa, että maan byrokraatit tietävät sen. Jokainen on pitkän lennon jälkeen hiukan räjähtäneen oloinen, joten mitään fashion statementtiä ei ole tarpeen esitellä, mutta rikkinäiset farkut, kauhtuneet t-paidat, räjähtäneet lenkkarit, sotkuisa risuparta ja muu alemman luokan yleisön varustus kannattaa kätkeä. Siististi pukeutunut henkilö antaa mielikuvan uskottavuudesta, sivistyksestä ja äveriäisyydestä toisin kuin likaisissa ja rikkinäisissä vaatteissa matkustava.

Valinta on tietenkin vapaa. Jos haluaa toteuttaa jotain "minä olen yksilö ja siis pukeudun ja käyttäydyn miten sattuu" -ideologiaa, niin voi tehdä, mutta aikaa kannattaa varata huomattavasti enemmän.

Pidän Lontoosta. Mikä lienee itsestäänselvä johtopäätös jo silläkin perusteella, että olen käynyt siellä tällä vuosituhannella noin 120 kertaa. Huomenna menen sinne taas.

Paikoitellen se on ihan kauniskin kaupunki. Esimerkiksi Westminsterin länsiosa parlamentilta alkaen jatkuen pitkälle Chelseaan on koko lailla ehjänä säilyneen näköistä seutua ja valtaosin sieltä löytää ehjiä kortteleita ja vanhoja, kauniita taloja. Valtaosin kaupungissa on kuitenkin kauniiden rakennusten välissä ja seassa jotain hämmentäviä teollisuushallin näköisiä bunkkereita tai uudempia lasikuutioita.

Lasikuutioarkkitehtuurikin on ihan kaunista, kunhan sitä rakennetaan alue täyteen. Canary Wharf on massiivinen lasikuutiokeskittymä ja se vain näyttää hyvältä sekä läheltä että kaukaa. Tuossa paikalla ei ollut ensimmäisillä Lontoon visiiteilläni 90-luvun alussa vielä edes kuoppaa. Doclands light railway oli juuri rakenteilla ensimmäisellä reissulla, seuraavalla se oli jo valmis Island Gardensiin saakka.

Se on kuitenkin vain arkkitehtuuria. Olen aina viihtynyt siellä ja tulen varmaan aina viihtymään. Olen ilmeisesti jollain tavalla kulttuurillisesti yhteensopiva niiden kanssa sielläpäin, koska asiat hoituvat, tulen ymmärretyksi, en ole aikoihin ärsyyntynyt asioista, joista siellä pitäisi ärsyyntyä kuten myöhästelevistä junista, suihkuista, joista lämpimän veden esiin saaminen vaatii suostuttelua, toisinaan järkyttävistä ruuhkista ja kokolattiamatoista WC:n lattialla.

Oma viikonloppuni siellä on oikeastaan aina aika rutiininomainen. Perjantaina sinne, saman tien Greenwichiin The Mitreen, joka on niin peruspubi kuin olla voi mutta jossa olen siinä määrin tuttu, että aikaisempi publikaani tuli aina kättelemään ja vaihtamaan kuulumiset ja nykyisin jäljellä oleva vanha baarimikkokaarti tuntee naaman mainiosti. Ei siitä mitään iloa ole, lämmin olut maksaa sen verran kuin muillekin, mutta se on kovin kotoisa tunne kuitenkin.

Lauantaina aamiaiseksi sikaa erilaisissa jaloissa muodoissa kuten pekonina ja makkarana, papuja, black puddingia ynnä muuta ravitsevaa ja miehen ruokavalioon keskeisesti kuuluvaa. Aamiaisen jälkeen kauppakierros, joihin kuuluu lähinnä kolme eri kirjakauppaa ja kaksi dvd-kauppaa Oxford Streetin ja Charing Cross Roadin välimaastossa. Ennen tapasin käydä myös Greek Streetillä Veijo Milroysin viskikaupassa, mutta nykyisten brezhneviläisten käsimatkatavarasäädösten takia viskin ostaminen muualta kuin Heathrowlta ei tule enää kyseeseen. Fortnum & Masons myy hyvää teetä. Veijo Pink Jermyn Streetillä taas työkäyttöön kelpoisia kauluspaitoja. Jos jaksan, vielä takaisin Oxford Streetille ja Selfridgesiin. Päiväunet, päivällinen ja sitten onkin sunnuntai.

Lontoo on kaupunkina siinä määrin tuttu, että osaan liikkua siellä "unissani" sangen isolla alueella ja metrossa pahemmin katselematta katukylttejä. Ison alueen talot ja kadut ja kaupat ovat tuttuja, mikä tekee asioiden löytämisestä helppoa ja mukavaa.

Joskus toiste kirjoitan sieltä löytämästäni erinomaisesta kiinalaisesta ravintolasta.