Sain toisaalta vihjeen/haasteen täyttää lukemistani kirjoista tällaiset kohdat ja selittää asiaa jotenkin. Ei ollut aivan mahdottoman helppo tehtävä, sillä en yleensä jäsentele kirjoja juuri näiden ominaisuuksien mukaan, mutta tässä tulee.

1) Mikä kirja itketti
Listan vaikein kysymys, johon vastasin itse asiassa viimeiseksi. Kirjat eivät oikein itketä minua, leffojen mahtipontiset mutta onnelliset loput toisinaan (mallia Schindlerin lista). Mutta keksitään nyt joku melkein-sopiva tähän, ja se olkoon kuudes Harry Potter, jossa äärettömän sympaattinen ja mukava Dumbledore kuolee ja hänelle järjestetään pompöösit hautajaiset. Kun Dumbledore oli minulle Potterin melkeinpä tärkein hahmo, sen poistuminen kuvasta ei ollut yhtään hyvä juttu.

2) Mikä nauratti?
George Mikes: How to be a brit. Vanha kirja, lie jostain 60-luvulta yms. ammottavien foinikialaisten ajoilta. Britanniaan muuttanut unkarilainen käy läpi brittiläisen yhteiskunnan omituisuuksia ulkopuolisen silmin. Käsiteltyä tulee lukuisia asioita LVI-tekniikasta liikennesuunnittelun ja teenjuonnin kautta keskustelukulttuuriin ja seksielämään, joista viimeinen käsitellään yksirivisellä "Continental people have sex-lives. The English have hot-water bottles" -kommentilla.

3) Mikä oksetti?
Jean B Sasson: Prinsessa. Tämä on se 90-luvun alkupuolella tms. kohistu kirja naisen elämästä Saudi-Arabian hovissa. Kun elämä hovissa on kuvatun kaltaista, ajatukset ympäröivän yhteiskunnan kivikautisuudesta ja millaista meno onkaan vähän köyhemmissä perheissä, eivät varsinaisesti olleet mieltä ylentäviä. Ei tämä nyt oikeastaan oksettanut, mutta vastenmielisiä ajatuksia se herätti silti. Enemmän oksettava olisi varmaankin pakasta vedetty kuvakirja Amazonin hämähäkkilajeista, mutta sellaista en ole mennyt varmuuden vuoksi edes avaamaan. OIkeastaan mainitsen tähän bubbling under -kirjana Kärpästen herran, joka vain on niin raadollinen kuvaus sivilisaation höttöisyydestä ja lasten sisäänrakennetusta pahuudesta, ettei sitä voi mitenkään lukea aivan köykäisesti.

4) Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
Näitä on monta, tutummista varmaankin Sormusten herran Pippin. Mukavuudenhalua, yleistä hieman hukassa olemista, maailman menoon suhtautumista sangen kevyesti, mutta kuitenkin vakavaa suhtautumista sitten kun asia on tarpeeksi tärkeä tai on aivan pakko. En koskaan ole kokenut olevani mikään suuri sankari, joten kirjojen sankarihahmot menevät helposti hieman ohi, ja mukana olevat koomiset sivuhahmot sopivat kohdalle paremmin, eivät kuitenkaan erinäköiset Einari Epätoivot.

5) Minkä kirjan jätit kesken?
Vaikka kuinka monta. Mainitsemisen arvoinen on tosin Alistair McLean: Saattue Murmanskiin. Tuota pidetään heebon parhaana kirjana, minusta se oli armotta tylsin silloinkin kun olin oikean ikäinen tällaista lukemaan. En tiedä mikä siinä nyt niin tökki, mutta kahdesti sitä yritin ja kahdesti se jäi kesken. Uhkaavasti kesken jäämässä on myös Naomi Klein: The Shock doctrine. Se on kirjoitettu niin taitavasti propagandaa julistaen, ettei siinä varsinaisesti valehdella koskaan mutta jos lukija ei ole tarkkana, hänelle syötetään näennäinen yhteys mitenkään toisiinsa liittyvien asioiden kanssa, ja moisen lööperin lukeminen kiukuttaa kun Kleiniä pidetään jonkunnäköisenä punavihernuorison messiaana ja tämäkin kirja sai ämpärillisen palkintoja, aivan turhaan.

6) Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Dan Brown: The lost symbol. Tämä on mielessä kun sen lusin läpi tässä lomaillessa. Juoni sinänsä tuottanee aivan viihteellisen takaa-ajoelokuvan varsinkin jos tuntee DC:n maamerkkejä, mutta jos tässä kirjassa ei loppu ole tekemällä tehty niin sitten ei missään. Verta vuotaa aivan mahdottomia määriä kun varjellaan Salaisuutta, ja tehtäviä ratkaistaan, että päästään Salaisuuden jäljille, ja lopuksi paljastuu, että Suuri Salaisuus ei ole salaisuus ensinkään vaan on verrattavissa Fanttilan postimyyntikuvastoon. Joku suuri salaisuus piti keksiä, mutta kirjailijalla selvästikään ei riittänyt ideoita näin pitkälle, ja kun tarina oli muuten valmis, viimeinen luku on täydellinen antikliimaksi verrattuna esimerkiksi Angels & Demonsin hauskaan faktoidiloppuun. Tämä lienee maailman ainoa kirja, joka paranee siitä, että se leikellään Valittujen Palojen kirjavalioksi poistamalla siitä muutama sata sivua puppua, kuten esimerkiksi koko lopetuksen.

7) Minkä kirjan luit uudestaan?
Juuri nyt luen uudestaan lapsena lukemaan Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjaa. Se ei ole aikuisenakaan aivan huono kirja, varsinkin kun paikat ja maisemat ovat nyt hieman tutumpia sekä kulttuuriympäristö, jossa kirjat tapahtuvat. Se teki suuren vaikutuksen lapsena ja luin sen muistaakseni pariin kertaan jo silloinkin, ja nyt kun näin sen kirjakaupan löytölaarissa Wellingtonissa, otin sen oitis mukaan kun mielessä on ollut jo monta vuotta, että se pitäisi oikeastaan selata uudelleen ja katsoa, mikä siinä oikein oli niin lapsen mieltä kiehtovaa. Samalla muistui mieleen, miksi Wales on ollut minulle aina paikkana jotenkin mystinen ja mielenkiintoinen, vaikka mielikuvan siitä pitäisi liittyä lähinnä lampaisiin ja laaksojen poikiin.

8) Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi?
Outi Alanne: Neiti N:n tarina. Ostin joskus kirjatorilta matkalukemiseksi parilla kolikolla kun kirjasta oli ollut jossain iltapäivälehdissä juttua. Hukkaan menivät nekin kolikot, sitä ei olisi kannattanut lukea, se oli aihepiirin mahdollistaman värikkyyden sijaan kuin olisi lukenut säätiedotuksia merenkulkijoille. Mutta tämän luin ihan rehellisellä tirkistelymielellä.

9) Mitä kirjaa suosittelet?
Trudi Canavan: Magician-trilogy. OIkeastaan kolme kirjaa ja sarja ilmeisesti jatkuu joskus, mutta kuitenkin. Uudehkoa fantasiaa, mutta aikuisille kirjoitettua. Tarinat ovat enempi viihteen kaapuun puettua yhteiskuntakritiikkiä kuin lohikäärmeitä. Tarina itse asiassa toimisi aivan hyvin, vaikka se siirrettäisiin reaalimaailmaan, eli juoni ei rakennu tulipalloja viskovien kääpiöiden varaan vaan tarinan, jossa luokkayhteiskunnan sorrettu tunkee itsensä läpi paikallisessa herrahississä, ja lopulta joutuu pohdiskelemaan runsaasti laittoman ja oikean ongelmaa.

10) Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä?
En ole lukenut Ulyssesiä enkä Alastalon salia (jälkimmäinen on siellä kesken jääneiden osastolla, ei edennyt edes kovin pitkälle) tai muutakaan maailmankirjallisuuden yliarvostettua tiiliskiveä. Sen sijaan olen lukenut Grimbergin Kansojen historian. Kannesta kanteen. Otti aikansa, mutta se oli hauskaa ja paikoitellen sivistävääkin. Historiaa voi käsitellä muutenkin kuin kuivakkaan faktoidimaisesti, ja lisäksi nuo tarjoavat eräänlaisen ajankuvan.

Kävin kirjakaupassa ja ihmettelin kovakantisten kirjojen määrää. Nykyään, kuten aina ennenkin, kaikki uutuudet ilmestyvät kovakantisina ensin ja paperbackeina myöhemmin.

Miksi? Joskus kauan sitten kyseessä lienee ollut rahastus, koska uutuuksista haluttiin nyhtää suurempi hinta alkuun ja myydä halvalla myöhemmin. Tämä ei kuitenkaan näyttäisi ainakaan täysin pitävän enää paikkaansa, sillä kovakantisen uutuuskirjan hinta on kymppi, ja paperback voi maksaa kauppaan tultuaan suunnilleen kympin. Jos kovakantisen tekeminen maksaa enemmän, hintaero katoaa pääosin siihen.

Vaikka tästä olisikin kyse, miksi ensipainosta ei voi tehdä molemmista ja myydä vaikka samaan hintaan aluksi? Ymmärrän, että monet haluavat hyllyihinsä vain kovakantisia kirjoja. Minä sen sijaan mietin usein matkalukemista, ja paperbackit ovat siinä ylivoimaisia kun ne voi sulloa mihin vain eivätkä ne paina niin paljoa. Asia tuli mieleen kun mietin, että ostaisin siirtomaakierrokselle uuden Dan Brownin ajankuluksi, mutta ei sitä saane kuin kovakantisena, eli en osta.

Tässä näyttää olevan jotenkin vastakkain terve järki ja asiakaskunnan toiveet, ja Wanha ja Perinteikäs Tapa Myydä Kirjoja, joista tietysti jälkimmäinen vie voiton. Paperikirjabisneksen pitäisi kuitenkin ymmärtää olevansa muutenkin auringonlaskun ala, sillä siinä vaiheessa kun bittikirjalukulaitteet tästä hieman kehittyvät ja standardoituvat myös sisällön ja formaattien osalta, oletan tämän nakertavan kirjamyyntiä joka suunnasta ja runsaasti. Nykyisetkään lukulaitteet eivät ole enää mahdottomia, mutta silti hieman raakileen oloisia, ja voittajaa eri tekniikoiden ja formaattien välillä on vaikea vielä nimetä.

Paperikirjojen myynti vähentynee joka tapauksessa, joten kannattaisiko tämän bisneksen siirtyä vähitellen siilipuolustusmoodiin ja ryhtyä tarjoamaan edes sitä, mitä asiakkaat haluavat ostaa, eikä niin, että ensin tulee kovakantinen kirja, puolen vuoden kuluttua fyysisiltä mitoiltaan kovakantisen kokoinen pehmeäkantinen ja vasta joskus tämän jälkeen pokkari?

Useille kirja ei ole enää mikään sisustuselementti, joita pitää saada olohuoneessa oleva kirjahylly täyteen osoitukseksi sivistyneisyydestä ja lukeneisuudesta, ja nykyisissä olohuoneissa ei kirjahyllyjä edes välttämättä ole, vaan ne sijoitetaan työhuoneeseen, kirjastoon tai, minun tapauksessani, viskihuoneeseen. Kun kirjoilla ei enää sisusteta, yhä harvempaa kiinnostaa niiden ulkoasu, vaan niitä ostetaan - jos ostetaan - sisällön takia, ja kenties jopa heitetään lukemisen jälkeen pois tai "unohdetaan" hotellin tai kahvilan pöydälle tai pubiin seuraavan luettavaksi.

Olen Spotifyn maksava asiakas.

Ongelmani on se, että elän Englannissa. Haen mitä hyvänsä muuta kuin englanninkielistä listapoppia, kappaleet näytetään tummanruskealla, eli “ei voi kuunnella siellä”. Luen suomalaisia lehtiä ja niiden kulttuuri- ja viihdepalstoja, ja sieltä tuntuu löytyvän uusia artisteja. Kun niitä haen Spotifystä, ne ovat kyllä siellä, mutta en voi niitä kuunnella. Applen Itunesista en voi myöskään näitä ostaa.

Joku minua viisaampi voisi valistaa, mitä järkeä on rajoittaa suomenkielisen ja suomalaisen musiikin kuuluvuutta maailmalla. Minulla olisi rahaa ja haluaisin maksaa, mutta raha ei kelpaa. Olen pahoillani, hyvä Teoston väki, mutta minä en voi millään tavoin tuomita edes moraalisesti piratismia tässä tilanteessa.

Savikiekkokauppaan on 1842 kilometriä, nettikaupat eivät myy. Mahdollisuudet ostaa ovat olemattomat, joten mieleen tulee, että olettekohan te aivan viisaita siellä.

Jos epäilyttää, minä tunnen mielenterveystyön ammattilaisia, joilta saa tarvittaessa virka-apua.

Paskalistassa on soitettu viime aikoina ja vuotena pari huomionarvoisaa, joita kokoelmastani ei löydy. Enkä löydä niitä millään hauilla.

Ensimmäinen on “zandor, Pustan poika” tai mistä minä tiedän miten nimi kirjoitetaan. “Elämää, elämää, zandor elää elämää.... .... ja kun löysi Hikiän, sen jo ymmärrän, rakkautta etsi hän”. Artisti on Anja jotakin, en ole koskaan saanut selvää johtaja Peltosen artikulaatiosta.

Toinen on “Jeesuksen vien maailmalle, jeesuksen vien kaikkialle, jeesuksen vien maailmalle, hän on kuollut eestämme”. Kuka tämän on tehnyt?

Jos jollakulla on pointteri, mistä saa ostaa näitä maailman taidemusiikin korkeita kruunuja ja millä nimellä niin olkaa ystävällisiä ja kertokaa.

Soittolista “Vistin vihatut levyt” huutelee jo kutsuen.

Viihdeteollisuusväki mussuttaa jälleen kerran piratismista.

Tätä grammaria on veivattu iät ajat. Usein tuutista tulee vielä arvio menetetystä rahasta, ja summat ovat miljardeja tai kymmeniä miljardeja. Tällä kertaa ei ennusteta tätä vaan ainoastaan kerrotaan myynnin laskeneen ja syytetään siitä piratismia.

Kyseessä on viihdeteollisuuden propaganda, jolla pyritään vaikuttamaan lainsäätäjään kyttäyksen ja valvonnan lisäämiseksi sekä viranomaisstatuksen saamiseksi tekijänoikeusmafioille. Sinänsä tietysti uutisen arvoinen toisinaan, mutta lähdekritiikkiä tarvitaan, ja valveutunut lehtimies selvittäisi lukijalle hieman asian taustaakin.

Tämänkertainen myynnin notkahtaminen pannaan yksinomaan piratismin piikkiin, vaikka muitakin selityksiä voidaan löytää. Kun kerran dollarimääräinen myynti notkahti erityisesti USA:ssa, tämä panee miettimään. Ensimmäinen mieleen tuleva selitys on lama. Kun työttömyys on pompsahtanut, epävarmuus lisääntynyt, velaksi eläminen pääosin tyssännyt ja kulutusjuhla vaihtunut velanmaksuksi, ensimmäisenä ei suinkaan säästetä asuntolainojen lyhennyksistä ja välttämättömistä menoista vaan kaikennäköisestä nice to have -kulutuksesta, mihin viihdeteollisuus putoaa kokonaisuudessaan.

Toinen erityisesti USA:n markkinoita selittävä tekijä on äänitteiden hintojen lasku. Ei USA:ssa riistetä bluray-leffasta 25-30 euroa kuten Suomessa vaan kymmenen dollaria. Hinnat ovat laskeneet kautta linjan, joten dollarimääräisen myynnin laskeminen selittyy osaltaan hintojen laskulta ja olisi ollut kiinnostavaa nähdä myös volyymit eikä vain dollareita. Jos huomattaisiin, että tavaraa menee määrällisesti yhtä paljon kaupaksi kuin ennenkin, piratismimarmatukselta putoaisi pohja pois, joten ehkäpä tällaisia lukuja ei julkistettaisi vaikka niitä olisikin tarjolla.

Yleisesti piratismin tappiolaskelmat ovat kuitenkin pähkähulluja, sillä ne mittaavat rahaa, jota ei ole olemassakaan.

Niissä lasketaan arvio piratisoidun materiaalin määrästä ja kaivetaan sille listahinnoilla hulppea hintalappu ja suoritetaan kertolasku. Missään vaiheessa tätä “analyysiä” ei tutkita, olisiko asiakaskunnalla ylipäätään ollut tätä rahaa. Persaukisille voi tehdä musiikkia vaikka kuinka paljon, mutta jos heillä ei ole rahaa, ei kannata laskea tuota olematonta rahaa saatavien joukkoon.

Viihdeteollisuus on ajat sitten ryssinyt bisneksensä usealla tavalla. Se, että 94,2% uudesta tuotannosta on massamusiikkia teineille tai massaelokuvia teineille, tarkoittaa sitä, että tuotannon lisääminen tähän segmenttiin sössii vain bisneksiä ja kuluttaa jokaisen produktion kassavirtaa ja lyhentää elinkaarta. Siinä, missä teineille tehtiin 70-luvulla levy kuussa, 80-luvulla levy viikossa, 90-luvulla levy päivässä, 2000-luvulla niitä tehdään jo useita päivässä. Silti tuon segmentin käytettävissä olevat rahat eivät samaa tahtia lisäänny.

Mutta tätä ei tietysti viitsitä sanoa ääneen vaan näytetään vain mikkihiirimiljardeja ja vaaditaan kovia otteita iljettävän piratismin kitkemiseksi.

Toinen viihdeteollisuuden vastaanharaaminen liittyy sähköiseen jakeluun, ja vasta Apple on Itunesin kanssa onnistunut tuota linnaketta hieman liikuttamaan. Viihdeteollisuus on edelleen kuitenkin rakastunut savikiekkoihin erityisesti elokuvalevityksessä. Kun viihteen kulutus on nykyään mobiilia ja jengillä on mukanaan kannettavia poppikoneita ja leffasoittimia, viihdeteollisuuden harrastama jarrutus luo suoraan kysyntää piratismille, sillä jos piraattikanava on ainoa, jolla leffan saa vaivatta kannettavaan soittimeen, sitä käytetään.

Koko asia olisi sinänsä merkityksetön jos kyseessä ei olisi kulttuuri.

Kulttuurin merkitystä yhteiskunnan kehittäjänä ja elämisen sisällön tuojana ei voi väheksyä. Asiaa ei voi siis katsoa pelkästään siitä näkökulmasta, että kyseessä on miljardibisnes, jonka ainoa tarkoitus on tuottaa omistajilleen mahdollisimman suuria voittoja. Tällä bisneksellä on myös yhteiskunnallinen tehtävä. Viihdebisneksen kiljukaulat ovat vaatimassa yhteiskuntaa apuun aina kun se niille sopii, mutta kun heidän pitäisi antaa yhteiskunnalle jotain takaisin, syvä hiljaisuus vallitsee ja korostetaan toiminnan puhdasta kaupallista luonnetta.

Ainakin tuolta mafialta voitaisiin edellyttää jo tehtyjen palvelusten vastapalvelukseksi, että ne ottaisivat tavoitteekseen mahdollisimman laajan teosten saatavuuden korvausta vastaan sen sijaan, että ne jarruttavat uusien jakelutekniikoiden ja formaattien käyttöönottoa ja erinäköisillä kielloilla ja rajoituksilla yrittävät segmentoida universaalia viihdemarkkinaa pieniksi sirpaleiks, jotta teokset olisivat saatavilla vain rajoitetulle joukolle potentiaalisia asiakkaita.

Pet Shop Boys näyttää julkaisseen uuden levyn.

Musiikki on mieleenjäämätöntä tusinakamaa eikä siitä löytyne mitään klassikkohittien aineksia. Mutta sittenkin. Nykypoppia kuunneltaessa aina lähinnä kyrsii. Ei se, että poppi on turhaa koska sitä se pääsääntöisesti aina on ollut.

Riippumatta siitä, mistä artistit ovat kotoisin ja mitä kouluja he ovat käyneet, nykypoppia kuuluu esittää jollain hirvittävällä neekeri- tai latinoaksentilla ja kummallisella honotusnuotilla. Ilmeisesti poppi ei ole katu-uskottavaa, ellei viihdetaiteilija kuulosta latvastaan laholta etnisten vähemmistöjen edustajalta. En tiedä. Pet shop boysiä kuunnellessa sen sijaan korva lepää kauniissa ja oikein äännetyssä englannissa.

Nyt kuuntelen tätä vasta spotifystä mutta eiköhän tämä pidä tilata amazonista juurikin sen takia, ettei tällaista enää kukaan oikein tee.

Kävin perjantaina Natural history museumissa, jossa oli näytillä jonkun vuosittaisen luontokuvakilpailun satoa.

Esillä oli muutama kymmenen kuvaa, ehkä 60-70, eri sarjojen voittajia ja hyvin pärjänneitä. Kiinnostavaa oli kuitenkin se, missä nämä kuvat oli otettu. Ylivoimaisesti eniten kuvia oli Namibiasta, varmaan 15 tai 20 kuvaa.

Kakkosena kuitenkin aivan yhtä ylivoimaisesti Suomi. Kuvaajat olivat mistä sattuu ympäri maailmaa, mutta kuvat Suomen luonnosta. Perinteisiä luontokuvaajan paratiisipaikkoja kuten vaikka Uutta-Seelantia ei tainnut olla esillä ollenkaan.

En tiedä voiko tästä päätellä mitään vai oliko kyseessä silkka sattuma. Mutta ainakin voisi päätellä sen verran, että Suomessa ilmeisesti pääsee logistisesti sangen helpolla sellaisiin paikkoihin, joissa voi kuvata esimerkiksi suuria lintuja, sillä 42 kilon kameratarvikkeiston muulaaminen toivottoman hankalien taipaleiden päähän ei ole joka kuvaajan intresseissä.

Lontoossa oli Eppu Normaalin keikka.

En ole mikään suurensuuri eppu-fani, mutta ajatus oli niin pöljä, että ostin lipun. Kyllähän siellä viihtyi vaikka sinne meno ahdistikin ja London Transport yritti tukkia tietä. Mutta huomasin, että osaan Eppu Normaalin tuotannosta noin 4,2% eli kaikki klassikot, ja sen lisäksi on vaikka mitä, josta en ole ikinä kuullut mitään.

Mutta ei se mitään. Kannatti mennä silti.

Suomessa on jokseenkin järjetön mutta kepulismia ruokkiva Helsinki vastaan muu Suomi -asetelma.

Juuri tuossa keskustelimme asiasta kun annettiin ymmärtää, että nykyiset suomalaismiehet ovat täysin vellihousuja kun eivät enää osaa kaataa ja nylkeä karhua omin pikku kätösin, sitten rakentaa savupirttiä ja lopuksi huutaa perkele itse rakennetusta ulkohuussista kun pyyhkimiseen käytetyt päreet ovat lopussa.

Tämä pitää sinänsä paikkansa. Harva enää osaa näitä taitoja. Mutta pitääkö niitä nykyisen kaupunkilaisen edes osata? Ovatko he huonompia ihmisiä kun eivät osaa jotain epärelevantteja perinnetaitoja, mutta tietävät jotain siitä, miten käyttäydytään ja pukeudutaan ihmisten ilmoilla? Tai miten pyöritellään Suomen suurimpia bisneksiä? Eivät varmastikaan, mutta miksi tuo esitetty harhaoppi elää edelleen sitkeästi?

Kaupungistumisellahan on ollut tärkeä historiallinen tehtävänsä länsimaisen sivistyksen luomisessa. Tuo sivistys on synnytetty kaupungeissa, kuten myös luotu valtaosa tieteestä, taiteesta ja kulttuuristakin. Se ei vähennä alkutuotannon ja maaseudun arvoa tai tarpeellisuutta, koska kaupunkeja ja niiden joutilasta porvaristoa ei olisi, jos ei olisi tehokasta alkutuotantoa ja jakeluketjua. Kaupungin “idea” on ollut juurikin siinä, että se on koonnut samaan paikkaan suuren joukon ihmisiä, joiden valveillaoloaika ei kulu päivittäisen leivän hankkimiseen. Näiden ihmisten yhteistyön ja joutilaan ajan tuloksena on syntynyt uusia, maailman valloittaneita ajatuksia. Ja yritystoimintaa, jonka pääomat hyödyttävät koko yhteiskuntaa ympärillään eivätkä vain pientä pellon laidalla asuvaa joukkoa.

Suomessa nuiva suhtautuminen kaupunkilaisiin ja erityisesti Helsinkiin on pitkän aivopesun tulos.

Suomalainen viihde ja kirjallisuus on lähes puhtaasti asetelmaltaan sellaista, että tarinan konna on paljasjalkainen helsinkiläinen ja tarinan sankari on “perinteinen suomalainen mies”, joka on kotoisin maalta ja haikailee takaisin kuusen juurelle nikkaroimaan ulkovessaan parempaa kattoa ja kääntämään rivakasti kompostia, mutta olosuhteiden pakosta on joutunut Helsinkiin ja joutuu vasemmalla kädellään peittoamaan ilkeät ja kunniattomat mutta tyhmät helsinkiläiset.

Suomen murteista ainut, jossa on jotain epäilyttävää, on kulloinkin Helsingissä puhuttava kieli. Kaikkia muita vaalitaan ja niiden arvo ja rikkaus tunnustetaan ja niiden kohtalosta ollaan huolissaan, Helsingin murre taas on jotain epämääräistä ja henkisesti köyhää mongerrusta, josta ihmiset pitäisi jollain tavalla vierottaa ja ainakin estää sen tarttuminen Oikeita Murteita puhuviin ihmisiin, jotka ovat kosketuksissa pääkaupunkiseudun kanssa. Itse asiassa Helsingissä puhuttavasta kielestä ei edes käytetä sanaa murre, vaan sitä kutsutaan yleiskieleksi ikään kuin se olisi jotenkin vähempiarvoinen ja eri tavalla syntynyt puhetapa kuin maakuntien tapa sanailla.

Kevyt musiikki on Helsinki-kaunan ehtymätön kaivo. Muistamme lukuisia tuotoksia, joissa lauletaan kaupunkiin pakotetusta ihmispolosta, joka haikailee takaisin Lappiin, Pohjanmaalle, Savoon, Karjalaan, Kainuuseen tai yleisesti vain maalle “kotikuusen juurelle”. Muistammeko yhtäkään iskelmää, jossa kerrottaisiin maalla väkisin asuvasta, joka kaipaa hirveästi pois Persejönsesteristä Helsingin yöhön? Minä en ainakaan muista, mutta ehkä sellainenkin on tehty. Kantaaottavampaa tuotantoa löytyy esimerkiksi Juha Vainiolta, joka laulaa Helsingin herrain salongista tai Helsingin herroista ja Lyyli Leväperästä.

Minulle tulee mieleen yksi Helsinkiin positiivisesti suhtautuva iskelmä, ja sekin on vuodelta 1952. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.

On kansanperinteen kaltaista viisautta olla sitä mieltä, että Helsingissä ollaan tylyjä ja ilkeitä ja maalla ollaan kivoja ja mukavia. Minulle asia ei ole konkretisoitunut millään tavoin, Helsinkiin muutettuani ja siellä pidempään asuttuani. Jos tarvitsee apua johonkin, sitä kyllä saa, aivan samalla tavalla kuin kaikkialla muuallakin. Paikallinen väki otti minut aivan asianmukaisesti vastaan ja osaksi porukkaa Helsinkiin muutettuani eikä kukaan ollut missään vaiheessa kiinnostunut siitä, olinko syntynyt Kätilöopistolla vai Naistenklinikalla.

Mutta asenteet elävät ja niitä ylläpidetään.

Harmitontahan paikkakuntien välinen nahistelu sinänsä on. Mutta harmilliseksi se muuttuu silloin kun ei ymmärretä pääkaupunkiseudun arvoa Suomen talouden veturina. Uudet asiat tulevat edelleenkin syntymään kaupungeissa. Nyt vain isoja kaupunkeja on maailmalla vaikka kuinka, ja Intiasta löytyy kymmeniä väkimäärältään Suomen kokoisia paikkoja. Näin ollen kyse ei ole siitä, pärjääkö Mikkeli kilpailussa maailman metropoleja vastaan vaan siitä, pärjääkö Suomi.

Suomi taas pärjää tai on pärjäämättä pääkaupunkiseudun voimalla. Tämä on aluepoliittisesti ikävä ajatus, mutta valitettavasti totta. Pääkaupunkiseudulla on ainoana paikkana millään tavoin kriittistä massaa houkuttelemaan ulkomaisia nimiä tekemään juttuja ja olemaan mukana tieteiden ja taiteiden kehityksessä. Ei se tarkoita sitä, että muu Suomi pitäisi väkisin näivettää. Osa Helsingin kautta virtaavasta rahasta päätyy maaseudulle, ja osa maailman parhaista keksinnöistä on tehty maaseudulla. Kyseessä ei pitäisi olla minkäänlaisen kilpailuasetelman vaan symbioosin.

Tätä symbioosia ei vain haluta nähdä kun ylläpidetään väkisin mielikuvaa siitä, että Oikea Suomalaisuus on sitä, joka on maaseudulla, ja kaupungeissa on aina sorruttu revisionismin suohon.

Posti toi Juha Vainon Legendan laulut -boksin.

Olen asunut 18 vuotta Kotkassa, eli en ole sinänsä voinut välttyä paikkakunnan suuren pojan tuotannolta aikaisemminkaan. Olen aina pitänyt Vainiosta aika pienestä tähän päivään. Osa lauluista on tietysti aikansa tuotteita ja minua 20 vuotta nuorempi ei todennäköisesti tajua esimerkiksi Rajaseudun Rambon kuullessaan, mistä ihmeestä tässä oikein lauletaan kun videosensuurilaki kumottiinkin jo ajat sitten vähin äänin. Osa on taas sangen ajatonta. Joko perusrenkutusta, jossa hymyilyttää lähinnä sanoitus, tai sitten yllättävänkin kantaaottavaa tuotosta, jossa kyykkyyn pääsee milloin kukakin Helsingin herroista uskovaisten ja ruotsalaisten kautta Raimo Ilaskiveen.

Valtaosassa kuitenkin jotenkin revitään huumoria suomalaisesta elämäntavasta ja kulttuurista. Ei sitä erityisemmin arvostellen tai ylistäen, mutta oivaltaen. Vainion tuotannossa on tavallaan jotakin samaa kuin asterixeissa, jossa ammennetaan huumoria ranskalaisuudesta, mutta siten, että myös ranskalaisella lukijalla on hauskaa sitä lukiessaan. Vainion irvailu kesäjuhlille, oopperajuhlille, viinanjuonnille, yltiörehellisyydelle, veroille, säälle, maalaisille, kaupunkilaisille ja milloin millekin on oikeaan osuvaa mutta hyväntuulista, ja boksin mukana tulevan kirjankaan perusteella ei vaikuttaisi siltä, että edes takakireimmät kiukkupussit ovat näistä pahemmin ottaneet nokkiinsa.

Yleensä kun kritisioidaan Suomea ja suomalaisuutta tai edes kerrotaan siitä, se tehdään sellaisella tavalla, että yleisölle jää helposti käsitys, että kaikki asiat ovat kaikkialla muualla paremmin ja että Suomessa on jotain vikaa kun asiat tehdään eri tavalla kuin jossain Paljon Sivistyneemmässä paikassa. Vainio välttää täysin tämän itseruoskintaan ryhtymisen ja tekee suomalaisuudelle naureskelun ylpeästi ilman nöyristelyn häivääkään.

Legendan laulut -boksissa on yllättävän paljon minulle uutta, joka olisi oikeastaan ansainnut olla jollain aikaisemmallakin cd-julkaisulla. Jos pitää Vainiosta, ehdottomasti ostamisen arvoinen. Kaikki tutut plus paljon hyviä tuntemattomia ja pakollinen osuus paskaa, mutta sitä löytyy joka artistin tuotannosta.

Siinä, missä Juha Vainiota kuuntelee mies mielellään vaikkapa kaljaa juodessaan, kannattaa kuitenkin pitää pumppuhaulikko kaapissa ladattuna siltä varalta, että joku yrittää joskus tyrkyttää jotakin “Vesa-Matti Loiri jollottaa Juha Vainiota” -levyjä lahjaksi. Kun Loiri “tulkitsee” ääni väristen jotain renkutusta, tulee lähinnä paha mieli.

Suomalaisilla on loistava Jääkärien marssi, irlantilaisilla taas Sotamiehen laulunsa, ja ranskanpullalla Marseljeesi.

Olin tuossa taannoin jossain shöyssä, joka oli järjestetty Battle of Britain -veteraanien kunniaksi. Siellä lopuksi mieskvartetti vetäisi Jerusalemin, ja jouduin tulemaan siihen tulokseen, että tälläkin saarella on huomionarvoisa patrioottinen tuotoksensa. Linkki youtubeen, jonka versio on hieman laimea, mutta olkoon nyt, kyllä siitä idean saa. Minulla iho oli kvartetin jälkeen kananlihalla pitkään.

Tällaisia lienee joka maassa ja kuuntelen näitä mielelläni, koska olen mahtipontisen musiikin ystävä. Ei niihin sen kummempaa tunteen paloa tai tunnesidettä liity paitsi ehkä hieman Jääkärien marssiin, mutta hyvää musiikkia voi siitä huolimatta kuunntella.

Sain viime yönä ensimmäisen osan "Pysähtyneisyyden vuodet" lähes kahlattua, hiukan puuttuu vielä. Sitten pitää ostaa jatkokertomuksen lisäosia.

Voin suositella lämpimästi 80-luvun alun ajankuvasta kiinnostuneelle. Minulle se on kiinnostavaa luettavaa siksi, että olin silloin murrosikäinen ja seurasin kyllä tiedotusvälineitä ja ymmärsinkin asioista jo jotakin, mutta sangen epäpoliittisessa perheessä kasvaneena kotona ei käyty poliittista debattia, mikä on yksinomaan hyvä asia. Muistan kuitenkin noita tuon ajan tapahtumia sangen hyvin (muistan esimerkiksi, että viikonpäivä, jolloin Andropov kuoli, oli torstai, sillä telkkarista piti tulla Pätkis ja Smurffit, mutta ei tullutkaan vaan jotain surumusiikkia) ja minulle oli jo rakentunut oma mielipiteeni siitä, että neuvostoimperiumi ei yksinkertaisesti voi kestää loputtomiin. En toki ajatellut, että se olisi mennyt ennen kuin olen edes ylioppilas, mutta kuitenkin.

Sen sijaan ajankuvana Juhani Suomi tuo mielestäni mainiosti esiin sitä koko yhteiskunnan läpi kulkevaa rähmälläänoloa, jossa ei haluttu nähdä mitään muutoksia ympärillä. Itse Koivistosta Suomi ei kirjoita mitenkään erityisen asiantuntevasti, koska Koivisto ei ole ollut millään tavoin osallisena tämän sarjan teossa vaan lähinnä heitellyt kapuloita rattaisiin. Joten Koivistosta uutta tietoa ei tihku kuin usein nimettömien pikku tietovuotojen kautta joistain salaisista keskusteluista, ja koska tiedämme Juhani Suomen pitävän Kekkosta jumalana ja Koivistoa nollana, niihin on lupa suhtautua tietyllä lähdekritiikillä. Sen sijaan kirja vilisee muita tuttuja nimiä. Erkki Liikanen. Erkki Tuomioja. Paavo Väyrynen. Esko Aho. Paavo Lipponen. Kalevi Sorsa. Pertti Salolainen. Harri Holkeri.

Mielenkiintoinen ristiriita Juhani Suomen aikaisemman tuotannon ja tämän on se, että siinä, missä Suomi tekee Kekkosen sangen yksinvaltaisesta sisäpolitiikasta hyveen ja välttämättömyyden ja osoituksen nerokkaista valtiomiestaidoista, Koivisto saa sivutolkulla sapiskaa yhdestä pitämästään puheesta, jossa hän arvostelee paria tutkijaa menemästä liian pitkälle YYA-sopimuksen tulkinnassa. Tätä pidetään sangen itsevaltaisena ja vääriin asioihin puuttumisena jne, eli Kekkosen elkeet Koiviston käsissä olivat muuttuneet jumalaisista valtiomiestaidoista sensuuripuuhasteluksi ja keskustelun rajoittamiseksi. Onko vain henkilö vaihtunut, vai olisiko ajan kuulunut jo olla toinen?

Suomen idänsuhteiden karikkoista 80-luvun alkua ei ole mielestäni selitetty yhtä hyvin kuin se tässä tehdään, koska kirjoittajalla ei tunnu olevan motiivia nostaa ketään jumalaksi tai tehdä kenestäkään pääsyyllistä. Varsinaisia vaaran vuosia ei 80-luvun alussa esiintynyt, mutta siitä huolimatta NL otti sekä Suomen että NL:n henkilövaihdosten takia aivan uuden vaihteen Suomen sisäpolitiikan sorkkimisessa. Suomalaisten vastaus tähän oli pitäytyä traditioissa, ja näin syntyi hassu asetelma, jossa koko muu maailma alkoi nähdä NL:n olevan tiensä päässä, mutta Suomessa oltiin rähmällään enemmän kuin rähmälläänolon kultaisina vuosina.

Jos jaksaa lukea 800 sivua Suomen lähihistoriaa, suosittelen.

Lueskelen parhaillaan Juhani Suomen "Mauno Koiviston aika" -sarjaa.

Voin suositella tuota Suomen 80-luvun tapahtumista kiinnostuneille. Kirjan tekee mielenkiintoiseksi se, että Suomi ei varsinaisesti tunnu pitävän Mauno Koivistoa juuri minään, ja on näin hyvä purkamaan Koivistoon demokratian ja normaalien valtasuhteiden palauttajana liitettyä mystiikkaa. Juhani Suomen Kekkos-sarja ei ole mistään kotoisin, koska UKK tuntuu olevan Juhani Suomelle lähinnä jumalan asemassa. Niin räikeää virhettä Kekkonen ei oikein kyennyt tekemäänkään, ettei tulkinnan mukaan kyseessä olisi ollut siitä huolimatta pyyteetön uhraus isänmaan hyväksi.

Koivisto ei ole itse avustanut Suomea millään tavoin, joten tietolähteet ovat kaikkialla muualla. Tämä pitää lukea lähdekritiikin kanssa kuten kaikki muukin lähihistorian analyysi, mutta tässä tapauksessa lähdekritiikki on aika yksinkertaista kun tietää kirjoittajan asenteen ennalta. Mielestäni kirjasarja kuitenkin tuo ainakin minulle uutta tietoa siitä, miten ulkopolitiikassa oltiin hakoteillä koko 80-luvun alku ja kuinka mitään tarkistuksia linjaan ei nimenomaan presidentin toiveesta haluttu tehdä senkään jälkeen, kun meno NL:ssä oli jo Gorban johdolla muuttunut.

Jos tiiliskivet lähihistoriasta sen sijaan eivät kiinnosta, kirjat kannattaa jättää divariin.

Raymond E Feist ei jostain syystä ole päätynyt suomeksi käännettävien joukkoon. Tai voi tietysti nykyään olla, mutta ainakin ennen käännettiin lähinnä tylsämielisiä Salvatoreja.

Feistin kirjat eivät ole erityisen syvällisiä tai vaikeaselkoisia, mutta niiden tarinat ovat hyviä. Niissä on jotain dekkari- tai alistairmacleanmaista, jossa kaikki tuntuu menevän pieleen viimeiseen lukuun saakka ja sitten joku yllättävä loppuratkaisu korjaa kaiken ennalleen. Minä pidän noista ja ostan uuden aina kun sellainen tulee. Feist on myös mukavan tuottelias ja kirjoja on jo parikymmentä.

Ne sijoittuvat kaikki kahteen maailmaan, joiden tapahtumat linkittyvät toisiinsa ja näiden maailmojen välissä myös liikutaan. Niiden aikajänne on useita satoja vuosia ja näin ollen oikea järjestys on tärkeä niitä lukiessa. Jos aloittaa keskeltä, mitään peruuttamatonta ei tapahdu, mutta missaa paljon viittauksia menneisyyteen. Osalla yksittäisistä kirjoista ei ole väliksi missä kohtaa ne lukee, mutta isommat kokonaisuudet kannattaa lukea näin:

1. Magician-sarja (Magician, Silverthorn, Darkness at Sethanon. Vanhoissa painoksissa kirjoja oli neljä ja ensimmäinen kirja jaettu kahtia Magician ja Master. Jos Magician on tiiliskivi, siinä on molemmat)
2. Serpentwar (Shadow of a Dark Queen, Rise of a Merchant prince, Rage of a Demon King, Shards of a broken crown)
3. Empire-sarja (Daughter of the Empire, Servant of the Empire, Mistress of the Empire)
4. Uusin, vielä kesken oleva kahdeksi sarjaksi naamioitu oikeasti yksi (Talon of the Silver hawk, King of Foxes, Exile's return, Flight of the night hawks, Into a dark realm, Wrath of a mad god)

Krondor-kirjat sekä muut yksittäiset kannattaa lukea ennen nelosta, mutta ne voi lukea koska hyvänsä ensimmäisen sarjan jälkeen. Itse lukisin ne 1. ja 2. sarjojen välissä.

Nämä eivät ole maailmankirjallisuuden klassikoita, mutta hyvää perusfantasiaa silti. Jos pitää mieluummin syvällisestä ihmissuhdesaippuasta, nämä kannattaa jättää väliin. Itse ostan uusimman Feistin aina matkalukemiseksi ja luen lentokoneessa, sillä nämä eivät vaadi hirveää keskittymistä ja tuhannen yksityiskohdan pitämistä mielessään, mutta silti ovat ihan viihteellisiä.

Yhdistän tässä kaksi asiaa, joita olen ehkä sivunnut aikaisemminkin.

Läntisissä yhteiskunnissa ollaan otettu ihmeellisiä tiikerinloikkia kohti maailmaa, jossa on vain yksi ainoa oikea sallittu totuus jostain asiasta. Minä kutsun tällaista siirtymäksi kohti fasismia. Emme kuitenkaan ole huomaavinamme mitään. Valtiovallan taholta on otettu jotain keppihevosia (terrorismi ja lapsiporno), joiden torjumisen varjolla on lupa tehdä aivan mitä hyvänsä sääntöjä ja kieltoja ja rajoituksia. Jos joku ei kannata näitä rajoituksia, hän kannattaa terrorismia ja lapsipornoa. Yllättäen ja vahingossa olemme luoneet ison kasan asioita, joista ei ole enää lupa olla kuin yhtä mieltä. Toinen fasismin lähde on punavihreä uusvasemmistolaisuus. Vielä toistaiseksi ei ole ihan täydellinen poliittinen itsemurha esittää soraääniä siitä, onko kaikki nysväys tarpeellista jos sillä väitetään torjuttavan ilmastonmuutosta. Maahanmuuttoa islamilaisista maista ei ole enää oikein lupa vastustaa ilman natsi- ja rasistikortin heilahdusta. Hyvinvointivaltio on ollut meilläpäin yhden totuuden asemassa aina.

Se, että käytännössä ei ole ilman kasvojensa menettämistä mahdollista tuoda keskusteltavaksi erilaisia näkökantoja vaan on lupa ainoastaan toistaa virallisen totuuden mukaisia uskonkappaleita, on ainakin minun mielestäni sangen pelottavaa ja huolestuttavaa. Kaikki esitetyt asiat minkään teeman ympäriltä eivät ole hyviä tai kannatettavia, mutta niiden esittäminen on hyvä ja kannatettava asia. Niitä kuuluu kuunnella ja jos joku ehdottaa typeryyksiä, muut voivat perustella sangen vaivatta, miksi ehdotukset ovat huonoja. USA:n korkein oikeus linjasi Larry Flynt -jutussa 1980-luvun loppupuolella, ettei ole olemassa "oikeaa" ja "väärää" ajatusta, joten valtio ei tästä syystä saa kieltää ajatusten julkaisemista vain siksi, että joku ei pidä siitä. Tästä on siinäkin valtiossa valuttu kauaksi. Meillä siellä ei ole koskaan oikeastaan oltukaan.

Sellaisissakin maissa, joissa ei ole kovin mahdollista poliittisen koneiston kautta saada eriäviä mielipiteitä kuuluviin, kulttuuriväellä on aina ollut pienimuotoinen vapaalippu osoittaa ongelmia ja tehdä hölmöstä nykymenosta pilkkaa. Tällä hetkellä tätä ilmennetään USA:ssa elokuvateollisuudessa, jossa vastustetaan valtion terrorismijahtifasismia sangen avoimesti. Punavihreää fasismia ei sen sijaan vastusta kukaan, varsinkaan Suomessa. Suomessa elokuvateollisuus ei ole kaksista, mutta teattereja meillä riittää. Niissä kuitenkin tunnutaan ottavan kantaa talvisotaan, punakapinaan, naisen asemaan, lesbojen asemaan, maahanmuuttajien asemaan jne. mutta varsinaiset ongelmateemat kierretään kaukaa muistelemalla sitä, miten kaltoin punikkeja kohdeltiin 90 vuotta sitten.

Tämä taas johtuu siitä, että kulttuuriväki Suomessa on viime vuosikymmenet ollut täydellisesti vasemmalle vinksallaan. 60- ja 70-luvuilla ne olivat stallareita, nyt vuorossa ovat heidän opetuslapsensa, jotka punoittavat ja vihertävät. Ei heillä ole mitään intressiä ryhtyä vastustamaan sitä fasismia, jota heidän kannattamansa poliittiset aatteet pikku hiljaa vyöryttävät kaikkea hyvää lupaillen.

Nykyajan soraäänet kuullaan sitten erinäköisissä blogeissa. Kaupallinen media ei ole kiinnostunut neekereitä, rättipäitä, poliittista korrektiutta, riistoverotusvaltiota ja telaketjufeminismiä pontevasti vastustavien tavallisten ihmisten mielipiteistä, varsinkin jos nämä tavalliset ihmiset eivät ehdota maakuoppaan muuttamista ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Kulttuuriväki ei ota kantaa mihinkään, koska rähmällään ollessa ei pahemmin tunnu huomaavan, mitä ympärillä tapahtuu, joten voidaan keskittyä 40 vuotta vanhan herraviharetoriikan toistamiseen.

Erkki Toivasen kirja Kahden puolen Kanaalin on sekä Britanniasta että Ranskasta pitävän ihmisen näkemys siitä, miksi nämä maat ovat niin erilaisia, miksi niillä on toisinaan vaikeuksia ymmärtää toisiaan ja miksi niiden asukkaiden arvomaailmat ovat niin täydellisen erilaisia. Kirja on nopeasti luettu, mutta se on kirjoitettu Toivasen hauskalla tyylillä.

Yleensä tätä asiaa pohtivissa kirjoissa näkemys on joko se, että Britannia on parasta maailmassa tai että Ranska on parasta maailmassa. Tässä kirjassa ei sorruta tähän ennakkoasetelmaan vaan käydään läpi historiaa ja sitä, kuinka eri lailla nämä pitkän yhteisen ja sotaisankin historian jakaneet maat ovat kehittyneet.

Osaltaan tämän kirjan lukeminen tarjoaa vastauksen siihenkin, miksi toinen näistä maista on maailman ruokakulttuurin kärkimaita ja toinen on keksinyt munuaispiiraan ja lämpimän oluen.

Näitä en tiedäkään niin kovin montaa, koska huonolta näyttävät jätän suosiolla kaupan hyllylle. Lisäksi valtaosa sarjoista, joita en pahemmin arvosta, ei varmaankaan ole huonoja itsessään, mutta en ole kohderyhmää. Sinkkuelämää putoaa mainiosti tähän kategoriaan. Sen sijaan saattaisin olla kohderyhmää seuraaville huomattavan yliarvostetuille pläjäyksille:

• Lost. Minä odotin tästä parin jakson perusteella paljon. Tunnelma alkoi hiipua kun oivalsin, ettei tässä tapahdu yhtään mitään. Nyt olen katsonut sitä kaksi vuosikertaa ja siinä ei ole edelleenkään tapahtunut paljon mitään. Siinä availlaan kaikennäköisiä päitä vähän joka suuntaan, mutta mikään juttu ei selviä koskaan. Voi olla, että se on sellaiseksi tarkoitettukin, mutta minusta on jokseenkin tylsää katsoa sekavaa ja pomppivaa sotkua, jossa vain koko ajan tapahtuu jotain älytöntä tai yliluonnolliselta vaikuttavaa ilman, että mikään juttu koskaan selviää. Kuka hyvänsä osaa suoltaa tajunnanvirralla sarjan, jossa jengi kävelee metsässä ja puskasta hyökkää näkymätön olento mätkimään kirkkaanpunaisella kumiankalla, kunnes joku jossain toisessa paikassa pistää pähkinän suuhunsa ja sitten tapahtuukin jotain aivan muuta, mutta sitä, että näille asioille paljastuu joku järkevä yhteys, kutsutaan käsikirjoitukseksi. Missä helvetissä se tämän sarjan tapauksessa piileskelee? Jotkut ovat kertoneet, että sarja paranisi 3. tuotantokaudella, mutta en taida pidättää hengitystäni.
• Galactica (se uusi. ei se vanhakaan tosin hyvä ollut jos oli yli 12). Miksi tämä sarja edes piti tehdä? Tai lähinnä miksi se piti nimetä Galacticaksi? Alkuperäinen Galactica oli lasten avaruusräiskintä. Uusi on aikuisten ihmissuhdesarja siivitettynä mytologisella hölynpölyllä. Tällä konseptillahan sarjoja on tehty vaikka kuinka viime aikoina, joten kysymys herää, miksi tämä sarja piti nimetä Galacticaksi sen sijaan, että se olisi julkaistu omalla brändillään, koska sillä ei ole Galactican kanssa oikeastaan mitään tekemistä.
• 24. Tässä ideat loppuivat 4. tuotantokauteen ja sen jälkeen niitä vanhoja on vain kierrätetty. On toisaalta jokseenkin selvää, että kukaan ei voi keksiä ihan mahdottoman paljoa tapoja, joilla Jack Bauerin vaimo/tytär/jokumuu statisti voidaan kaapata, jotta Baueria voidaan kiristää.

Lisäksi on sarjoja, jotka eivät ole varsinaisesti huonoja mutta kuitenkin hieman pettymyksiä tekijöidensä yleiseen tasoon verrattuna. Angel ei ole läheskään sama juttu kuin Buffy vaikka tekijät ovat samat. Viimeinen vuosikerta olisi ollut ilman Spiken henkiinherättämistä lähinnä piinaa. Boston legal ei ole sinänsä huono sarja, mutta kun miettii David E Kelleyn sarjoista, kuinka loistavat henkilöhahmot oli keksitty vaikkapa Rooman sheriffiin tai Ally McBealiin, Boston legalissa valtaosa on lopulta aika turhia. Alan Shore vähän yrittää ja Denny Crane hiukan, mutta muut hahmot voisi aivan suosiolla kierrättää ja ottaa tilalle jotain muuta kuin turhia pökkelöitä.

Aikaisemmin olen käsitellyt hyvät ja huonot elokuvat. Tällä kertaa käsitellään hyvät tv-sarjat.

• Twin Peaks. Tätä parempaa ei ole eikä ilmeisesti tulekaan.
• OC. Loistava teinisaippua kauniissa puitteissa ja voittaa pahvikulissisaippuaoopperan mennen tullen
• Star Trek TNG. The next generation vaikuttaa jotenkin olevan Star Trekin paras osuus. Eivät ne muutkaan huonoja ole, mutta tuossa yhdistyvät kohtuuhyvät käsikirjoitukset, muutama hyvä näyttelijä ja riittävällä tasolla olevat erikoistehosteet siten, että ne eivät enää kyrsi toisin kuin alkuperäisessä Star Trekissä. TNG tuntuu jotenkin enemmän scifiltä kuin alkuperäinen Star Trek, joka tuntuu lähinnä loputtomia huonoja vitsejä tursuavalta länkkäriltä.
• Buffy. Hyvin käsikirjoitettu ihmissuhdesarja, jossa on sopivasti jotenkin kaikkea. Juoni kantaa alusta loppuun ja viimeinenkään vuosikerta ei tunnu täytteeltä kuten monissa sarjoissa.
• The Shield. Tämä jakaa mielipiteitä raakuutensa takia, mutta minusta se on hyvä poliisisarja kun se on erilainen siinä mielessä, että se ei ole hyvät vs. pahat vaan pahat vs. pahat. Ja pahat vs. byrokraatit.

Huonot sarjat sitten seuraavassa numerossa, mutta henkisesti voi asennoitua siihen, että Lostista pitävien ei kannata kyseistä artikkelia lukea.

Olen aina jaksanut ihmetellä sitä, miksi viihdeteollisuus sahaa jatkuvasti omaa oksaansa viivyttämällä elokuvien julkaisuja. En tiedä miten piraattikanavat toimivat, mutta sen jälkeen kun leffa on ollut teatterissa, viimeistään viikon parin päästä siitä on olemassa hyvälaatuisia kopioita waretettavana. Kaupasta leffaa ei saa ostaa ennen kuin joskus puolen vuoden päästä jos vielä silloinkaan.

Olen odotellut tässä viidettä Harry Potteria eli Feeniksin kiltaa, koska en todellakaan enää nöyryytä itseäni käymällä elokuvateatterissa rahvaan seassa. Leffa oli ja meni teatterissa joskus alkukesästä vai milloin lie ollut. Sen jälkeen DVD-julkaisua on vain odoteltu. Ei ole selvästikään ollut mikään kiire. Piraatteja on ollut tarjolla muutaman kuukauden ja maksavaa asiakasta kyykytetään. Mikä muu bisnes voi kohdella asiakkaita kuin paavi uskovaisia ja keskittyä selittämään, että lait ovat aivan liian lepsuja kun rikos, josta ei voi mitenkään jäädä kiinni, rehottaa valtoimenaan kaupallisen tarjonnan vätystellessä?

Nyt olen tämän leffan onnellinen omistaja. Näin sen Tallinnassa kaupassa joskus viikko sitten. Ajattelin, että nyt se siis on tullut ja kun muissakin on suomenkieliset tekstit, ostan sen keskiviikkona Helsingissä käydessäni. Kun sitten pääsin Helsinkiin, paljastui, että Suomeen se tulee joskus loppukuusta. Perjantaina kysyin asiaa kaupasta Lontoossa, ja siellä ne sanoivat, että se tulee sinne ensi maanantaina. Kävin sitten äsken ostamassa version Kaubamajasta eestinkielisellä kansikuvalla, tekstitysvaihtoehdot viro, latvia, liettua, venäjä ja ukraina ja ääniraidat englanti, venäjä ja ukraina.

Varmaan leffatalo hyötyy jotakin tästäkin, mutten saata käsittää mitä.

Pari kuukautta sitten mainostin muutamaa hyvää elokuvaa. Tänään on tullut aika paljastaa maailman yliarvostetuimmat pläjäykset, joiden katsominen on parhaassakin tapauksessa kärsimysnäytelmä paitsi ehkä jos on kännissä, mutta sitä en ole viitsinyt kokeilla ettei mene hyvä viski hukkaan.

• Ilmestyskirja Nyt. Maailman tylsin ja pitkäveteisin sotaleffa. Ja koska kaikki sotaleffat ovat aika pitkäpiimäisiä, niiden kaiken tylsyyden huippuunsa jalostava leffa on kammottava. Leffassa ei tapahdu mitään. Ei yhtään mitään. Väliin on sota ja väliin on muuten vain vähän ankeaa. Ja välillä joku puhuu jotain muka-viisaita verkkaisella äänellä. Muistan nuokkuneeni tämän läpi vain kertaalleen ja ulos tultuani ihmettelin, miksi mukana olleet tutut ylistivät sitä maasta taivaisiin kun minä lähinnä odotin lopputekstejä.
• Citizen Kane. Mustavalkoleffan huipputylsä mutta maailman parhaaksi elokuvaksi arvostettu klassikko. Ehkä olen liian nuori tai liian vanha tai liian insinööri tai liian jotakin kun en nähnyt leffassa mitään syviä ulottuvuuksia vaan pökkelöitä hahmoja ja tylsän juonen.
• Matrix. Käsittämätön kulttileffan maineeseen nostettu pläjäys. Kun toisinaan järkeviäkin ajatuksia esittävät ihmiset pitävät tätä parhaana leffana ikinä, otin kerran asiakseni katsoa sen toiseen kertaan siinä toivossa, että ymmärtäisin, mikä siinä oli niin hienoa. Siinä oli jotain pikakelattavaksi sopivaa pitkitettyä tappelua, sinisiä pillereitä ja punaisia pillereitä, mutta kenellekään ei ilmeisesti tullut mieleen, että käsikirjoituskin olisi ollut kiva.
• Tähtien sota I. Siis sen uuden kolmikon ensimmäinen. Vanhan sarjan viimeisessä tehtiin ensimmäisen kerran se virhe, että se nuorennettiin lastenleffaksi. Siinä oli kuitenkin kirkkaatkin hetkensä kunhan ne toisiaan halailevat karvaotukset olisi jätetty pois. Uuden sarjan ykkösessä ei kuitenkaan ollut mitään pelastavaa. Midichlorianeja, kaiken pelastava ihmelapsi ja luppakorvaisia otuksia ja ilmeisesti tavoiteltu kohdeyleisö siellä neljän vuoden paikkeilla.

Siinä voittonelikko jos joku päivä on todella tylsää.

Ostin löytölaatikosta ykkösseasonin Stargate Atlantista. Tämähän on ihan kelpoisaa scifiä ja sellaista on katsomattomien hyllystä puuttunutkin sen jälkeen kun sain Star Trek DS9:t katsottua. Star Trekissä huippujuttu on toki TNG, mutta ei Deep Space nine suinkaan huono ollut sekään.

Hyllystä löytyy sitä sun tätä kuten Stargatet, Firefly ja Star Trek voyager, mutta Atlantis vaikuttaa juuri nyt tällä hetkellä katsottavimmalta. Uutta Galacticaa olisi kanssa kaksi seasonia, mutta se vaikuttaa suoraan sanoen tappavan tylsältä ja ainut pelastus siinä on hyvä löytö Adamaksi, eli se sama näyttelijä, joka oli Miami Vicessä se kivikasvoinen poliisipomo. Muuta hyvää siinä sarjassa ei sitten olekaan sen yhden tiedätte-kyllä-minkä cylonin lisäksi...

En haluaisi tietää yhdestäkään formaattisarjasta yhtään mitään.

En halua tietää, kuka oli kännissä big brotherissa. En halua tietää, kuka tipahtaa jossain turhanaikaisessa tanssiskabassa. En halua tietää, että joku turhajulkkissarjahahmo on varastanut lapsena nallekarkin. En halua tietää mitään maajusseista, edes niistä, jotka on raahattu telkkariin herättämään noloutta tv-yleisössä. En halua tietää, että joku sinkkuäiti jossain on joskus 20 vuotta sitten ollut hiukan eri näköinen kuin tänään enkä halua kuulla jymypaljastusta, että on ollut aika, jolloin hän ei ollut sinkkuäiti laisinkaan. Erityisesti en halua tietää yhtään mitään näissä tv-sarjoissa hetken aikaa itsensä nolanneiden ihmisten myöhemmistä vaiheista.

Formaattiviihteen ynsein puoli ei ole se, että sitä on olemassa. Jos kansa haluaa katsoa tätä soopaa ja vieläpä maksaa siitä niin mikäs minä olen sitä kieltämään. Minulle ei ole tosin koskaan selvinnyt, miksi näitä sarjoja kutsutaan tosi-tv:ksi, koska mieleen ei tule yhtään tosielämän tilannetta, jossa kaikki paikallaolevat ihmiset ovat nuoria ja kauniita ja "puhelias muttei liian fiksu" -kriteerin täyttäviä. Dallas ja Dynastia olivat näihin verrattuna huomattavasti todellisempia sarjoja, sillä niissä katsojaa ei yritetä kusta linssiin antamalla ymmärtää kyseessä olevan ns. kansan syvät rivit.

Tympeäksi nämä formaattisarjat tekee se, että niitä pakkosyötetään joka tuutissa. Minulla ei näy tällä hetkellä Suomen telkkari laisinkaan enkä edes lue iltapäivälehtien web-sivuja kuin satunnaisesti. Kuitenkin aivan kunnialliset tiedonvälityskanavatkin tuntuvat ottaneen tämän massaviihteen puffauksen uutisotsikoihinsa ja tämän miljoonabisneksen välttely on täydellisen mahdotonta paitsi jos sulkeutuu kammioonsa eikä ole missään yhteydessä ulkomaailmaan. En tiedä maksavatko viihdetalot rahaa Hesarille siitä, että turhajulkkisskaban mitättömät tapahtumat uutisoidaan päivittäin tuoreissa uutisotsikoissa, mutta joku selitys sille on löydyttävä, koska uutisarvoista ei ole kuin kisan voittaja jos sekään.

Kaikki muu julkisuus on puhtaasti sarjan mainontaa ja kaikenlaisten mainosten naamioiminen uutisiksi harmittaa minua aina kun asian havaitsen.

Kirjoittaako joku vielä hyviä dekkareita? Ellery Queenit, Gideon Fellit, Nero Wolfet ja Hercule Poirotit on luettu aikapäiviä sitten. Nykyisinkin tarinoita kirjoitetaan vaikka kuinka paljon, mutta löytämissäni uusissa teemana ei ole jahdata ovelaa rosvoa vaan tämä on jonkunlainen sivujuonne tai kehyskertomus. Oleellinen sisältö tuppaa olemaan emansipoituneen naispoliisin sekava ihmissuhdesoppa tai miespoliisin alkoholiongelma ja se, että vaimo jätti ja lapset kanssa ja muutenkin kaikki menee päin helvettiä.

Saippuaoopperaa on maailma väärällään ja hyvin kirjoitettuna sekin on hyvää viihdettä. Mutta pakkoko sitä on kaikkialle tunkea? Klassisen salapoliisitarinan suola on yrittää arvata se mielikuvituksellinen tapa, jolla mahdottomalta vaikuttava murha on toteutettu. Kirjoitetaanko moisia tarinoita vielä vai ovatko ne auttamatta vanhanaikaisia ihmissuhdelööperin ollessa enää ainut, joka myy?

Englanninkielisten joukossa tämä Theo Marzialksen pläjäys vuodelta 1873 on päässyt huonojen runojen kirjoihin ja kansiin:

A Tragedy

Death!
Plop.
The barges down in the river flop.
Flop, plop.
Above, beneath.
From the slimy branches the grey drips drop,
As they scraggle black on the thin grey sky,
Where the black cloud rack-hackles drizzle and fly
To the oozy waters, that lounge and flop
On the black scrag piles, where the loose cords plop,
As the raw wind whines in the thin tree-top.
Plop, plop.
And scudding by
The boatmen call out hoy! and hey!
All is running water and sky,
And my head shrieks -- "Stop,"
And my heart shrieks -- "Die."


My thought is running out of my head;
My love is running out of my heart,
My soul runs after, and leaves me as dead,
For my life runs after to catch them -- and fled
They all are every one! -- and I stand, and start,
At the water that oozes up, plop and plop,
On the barges that flop
And dizzy me dead.
I might reel and drop.
Plop.
Dead.

And the shrill wind whines in the thin tree-top
Flop, plop.


A curse on him.
Ugh! yet I knew -- I knew --
If a woman is false can a friend be true?
It was only a lie from beginning to end --
My Devil -- My "Friend"
I had trusted the whole of my living to!
Ugh; and I knew!
Ugh!
So what do I care,
And my head is empty as air --
I can do,
I can dare,
(Plop, plop
The barges flop
Drip drop.)
I can dare! I can dare!
And let myself all run away with my head
And stop.
Drop.
Dead.
Plop, flop.

Plop.

Itunesissa on soittolista "Vistin vihatut levyt". Sieltä löytyy helmiä joka lähtöön, kuten esim

• Seija Simola: Juna Turkuun
• Eija Vilpas: Karaoke, daisarit ja koppa keppanaa
• Ninni Martikainen: LeLeLe
• Jasmin Mäntylä: Tahdon miehen rikkaan
• Frederik: Sanna sanna sata suukkoo mulle anna
• Rauli-Juhani Ponto: Silikonit
• M.A. Numminen: Jenkka hevosen puhdistamisesta
• Kari Tapio: Kylähäät
• Berit: Keurusselän sini
• Taikakuu: Palavat sydämet

Pitäisi varmaan käydä kotimaisen musiikin arkistoa läpi ja lisäillä listalle sieltä vielä puuttuvia välttämättömyyksiä.

Agent M. Kannattaa investoida kymppi levyyn supermercadon ohi kulkiessaan jos sattuu käymään Tallinnassa mäyräkoiranäyttelymatkalla.

Esimerkkejä (linkit youtubeen) vaikkapa Kus on mu kodu tai Shokolaad.

En ole suurempi ranskalaisen taide-elokuvan tai tappavan tylsän ja muinaisen mustavalkodraaman ystävä, mutta ainakin seuraavat ovat oikein katsottavia

• 
  
• Gattaca: Kaunista katseltavaa ja juoni geneettisestä syrjinnästä, epäilen oikeastaan sellaisen toteutuvan jo minun elinaikanani. Uma Thurman loistaa.
  
  
• The Postman: En tiedä mikä tässä sadussa jaksaa viehättää. Leffa siis on se, jossa 3. maailmansodan jälkeisessä maailmassa pummi teeskentelee posteljoonia ja lopulta pelastaa maailman. Sitäkin on kiva katsella ja siitä tulee hyvälle mielelle.
  
  
• Schindlerin lista: Ei kaipaa kommentteja.
  
  
• Good Will Hunting: PIdän Robin Williamsista ja leffassa on muutama miettimisen arvoinen ajatus. Ja leffassa on hauskaa verbaalista virkistelyä.
  
  
• Starship troopers: Loistava hymykasvoisen totalitarismin kuvaus.
  
  
• Pirates of Caribbean (1. osa): Ei se oikeastaan ole hyvä elokuva, mutta siinä on yhdistety kevyt juoni kauniisiin maisemiin ja pariin hyvään näyttelijään. Kankkusviihdeleffojen parasta a-ryhmää.
  

Huonoja elokuvia on tehty maailman sivu. Ehdottomasti maailman yliarvostetuin näistä on Ilmestyskirja nyt, joka on sotaleffaksikin tappavan tylsä ja pitkäveteinen ja silti sitä ylistetään jostain minulle pimentoon jääneestä syystä maasta taivaaseen. Uudemmista leffoista omituinen kulttimaine on Matrixilla. Olen yrittänyt katsoa sitä kolmesti ja kolmannella kerralla sain sen hampaat irvessä lusittua loppuun, mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että leffa olisi tarvinnut juonen tai käsikirjoituksen.