Tämä on ollut viime aikoina niin politiikkapainotteista, että otetaanpa väliin pieni kevennys hieman toisista asioista.

Tässä taas oltuani noin vuoden itsekseni mietin syitä siihen. Niitähän tietysti riittää kaikennäköisten salaisten käsimerkkien puutteesta ja jotenkin väärästä ruumiinkielestä alkaen, mutta niille on vaikea mitään tehdä. Todettakoon kuitenkin, että kun jossain kekkereissä juttelen vieraan mutta kiinnostavalta vaikuttavan ihmisen kanssa pidempään ja jossain vaiheessa se toinen toteaa "hui kauheeta, mä luulin koko ajan, että olet homo", on syytä todeta, että tämä arpa ei taida voittaa. Onneksi itsetunto kestää mainiosti tällaisten juttujen ottamisen tukevalla huumorilla.

Yksi mielenkiintoinen kokonaisuus on kuitenkin oikeanlaisten harrastusten vähäisyys yhdistettynä poliittiseen katsantokantaani. En yritä käännyttää tapaamiani ihmisiä, ovat he kiinnostavia tai eivät, mutta en toisaalta yritä suuremmin kätkeä näkemyksiäni erilaisista yhteiskunnallisista asioista, ja tuotantoani lukeneille nämä lienevät tuttuja. Minullahan on joka kerran Suomen vaaleissa ongelma, sillä tarjolla tuntuu olevan vain sosialisteja ja minulle sopivaa eriarvoisuutta korostavien köyhienkyykyttäjien allianssia ei tuppaa löytymään. Sellaista se on riistoporvarin arki.

Hieman samaan asiaan liittyy näkemysten sävystä riippumatta se, että jos vastausvaihtoehdot ovat kyllä, ei ja ehkä, käytän ehkä-vaihtoehtoa varsin harvoin. Yleensä minulla on joka asiaan mielipide, joka kyllä voi vaihtua ja vaihtuukin jos on joku syy vaihtaa se, mutta jos puhutaan jostain asiasta ja minulla on siitä näkemys, usein myös kerron, mikä tämä on, vaikkei se välttämättä aina ole sitä, mitä kuulijat haluavat kuulla.

Ihmissuhteisiin tämä liittyy niin, että on vähäistä suurempi joukko naisia, joille olen yksinkertaisesti täysin harhaoppinen. Olen punavihreydestä noin 180 astetta järkevään suuntaan ja tämän selville saaminen ei vaadi suuria ponnistuksia kun en yritä kätkeä jossain arkisessa keskustelussa näkemyksiäni jos kohta en niitä suuremmin ainoina totuuksina saarnatakaan. Varmasti ärsytän myös vähäistä suurempaa joukkoa miehiä, mutta koska he eivät ole kohderyhmääni, he eivät kuulu tähän.

Arvot ovat monelle kovin tärkeä asia, missä ei ole mitään vikaa. Kyllä minä olen tämänkin syyn takia karsiutunut aika monta kertaa. Ajatus on minulle vieras, sillä itse en ole edes etäisesti kiinnostunut arvoyhteensopivuudesta. Niin kauan kuin minä saan olla mitä olen ja kukaan ei yritä käännyttää minua, suon saman muille. Eivät kaikki vastakkaisia arvojakaan edustavat ole samankaltaisuudesta kiinnostuneita, tiedän tämän kokemuksesta, mutta aika harvaan olen törmännyt. Paljon tärkeämpää on huumorillinen yhteensopivuus eikä se, mitä mieltä sattuu olemaan jostakin asiasta, josta ei puhuta juuri koskaan.

Sitten on olemassa iso joukko, joka jos ei nyt jaa arvojani täysin niin ainakin hyväksyy mukisematta valtaosan niistä. Tunnen tällaisiakin ihmisiä vaikka kuinka paljon. Pääosin he ovat työ- ja bisneselämässä tai politiikan kulisseissa hyvin menestyvää väkeä. Sitten törmätäänkin harrastusongelmaan, sillä minä en harrasta lumilautailua tai mitään, mihin liittyy lumen näkeminen jossain vuoren rinteellä paitsi jos vuori lumihuippuineen on 40 kilsan päässä ja minä olen aurinkoisella tasangolla juomassa GT:tä. En pelaa golfia. En notku kulmikkaan epämukavia huonekaluja sisältävissä trendibaareissa vaan käyn pubissa. Smalltalk-pönötys-verkostoitumistilaisuudet ja -juhlat ovat piinaa.

Kun ihmisten aika kuluu pääosin jossain työperäisissä jutuissa, aika moni vaatii sitten harrastuksellista yhteensopivuutta, sillä jos vapaa-aikaa on vähän, sen käyttää mielellään yhdessä. Tässäkään ei ole mitään vikaa ja ajatus on jopa melko järkevä, mutta omista harrastuksistani vain maailman kiertäminen on kelpoisa ja sekin alkaa tökkiä, jos siihen pitää liittää talviurheilua siten, että minunkin pitäisi osallistua.

Minähän en koskaan ole odottanutkaan, että löytäisin samoja asioita harrastavan ihmisen ja valtaosa harrastuksistani onkin pääasiassa rentoutumista yksin tekemällä. Yhteistä aikaa löytyy jos sitä haluaa löytää, enkä ole koskaan ajatellut, että kaikki vapaa-aika pitäisi viettää yhdessä.

Näin on tuloksena tilanne, jossa iso osa pitää minua vääräoppisena ja niistä jotka eivät pidä, iso osa pitää vääristä aktiviteeteista pitävänä tylsimyksenä. Yhtälö sulkee yllättävän paljon ihmisiä pois, sillä vaikka itse katson tietysti olevani "the best of both worlds" -kombinaatio, muut eivät tunnu maagisesti tätä visiotani jakavan. Eihän minun tai kenenkään muunkaan pidä kaikille tai edes valtaosalle kelvata. Kyllähän minäkin valikoin kaikennäköisillä perusteilla ja se on aivan tervettä ja normaalia. Tämä kokonaisuus on vain sellainen, että se on esiintynyt varsin usein, mutta itse en ymmärrä kumpaakaan puolta siitä, sillä kummallakaan ei ole minulle minkäänlaista merkitystä.

En taida kuitenkaan ruveta teeskentelemään olevani joku muu kuin mitä olen. Siitä jää kuitenkin kiinni joskus.

Oh Lord, it’s hard to be humble.

Iltalehmän ihmissuhdepalstalla kerrotaan sinänsä monen tekemästä havainnosta ja jotenkin tutkitustakin tiedosta, eli miehen kiinnostavuus lisääntyy naisen silmissä, jos on varattu, ja selityksiä pohditaan.

Vakioselityksinä tarjotaan aina joku naisten välinen kateus ja valtapeli, tai sitten se, että jonkun jo kelpuuttama mies on todennäköisemmin kelvollinen. Ehkä, ehkä ei. Voisiko syy olla yksinkertaisesti se, että sama joukko miehiä yleensä saa naisten huomion, ovat sitten vapaita tai varattuja, ja osaa taas ei huomaa koskaan kukaan, ovat sitten vapaita tai varattuja, ja tuo naisia kiinnostavien joukko tästä syystä yksinkertaisesti pariutuu helpommin? Tällöin syntyy mielikuva siitä, että varatut kiinnostavat enemmän, vaikka tosiasiallisesti varattuna oleminen oli vain seurausta kiinnostavuudesta.

En tiedä. Jossain sokkotestissäkin asiaa on selvitetty jossain maailmalla, mutta metodin luotettavuudesta en osaa sanoa mitään. Muistelen sitä tutkitun jollain sellaisella menetelmällä, että näytetään kuvia ilman statustietoa ja pyydetään naisia rankkaamaan kiinnostavat ja epäkiinnostavat, ja tehdään sama statustiedon kanssa ja huomataan tulosten muuttuvan, mutta tässä metodissa on ilmeiset aukkonsa.

Minulla ei ole asiasta juurikaan omakohtaista kokemusta. Kerran on ollut seuran tyrkyttäjä tarjolla kun minulla oli toisaalla parempaa seuraa, mutta kyse on yksittäistapauksesta eikä kerro asiasta mitään, ja kun en silloin ollut mistään kiinnostunut, en ole asiasta kuullut sen koommin. Toisaalta tuttavapiirin suosituilla tuntuu kyllä seuraa ja seuran tyrkyttäjää riittävän, ovat sitten vapaita tai varattuja, eli ei heidän suosionsa perustu statukseen.

Voisi ehkä ajatella niinkin, että kysymys ei ole edelleenkään mistään halpa-arvoisesta naisten salaliitosta vaan siitä, että jos joku ei-niin-kovin-suosittu eli edustaa valtaenemmistöä miehistä, onnistuu pariutumaan onnellisesti, se suoristaa ryhtiä hieman ja muuttaa juttuja positiivisemmiksi, ja tällaiset todennäköisesti kiinnostavat enemmän kuin mörököllit.

Ilmiö sinänsä on kiinnostava johtuu se mistä vain.

Nyt on sitten uusi vuosikymmen.

Pikakatsaus menneeseen lie se, että tämä oli ensimmäinen kun monikaan asia ei mennyt kovin suunnitellusti. Tätä ennen 60-, 70- ja 80-luvut menivät lapsena tai nuorena, jolloin elämä oli jossain melkeinpä muiden päättämässä putkessa. 80-luvun lopulla Otaniemeen hakeutuminenkaan ei ollut mikään yllätys minulle tai kenellekään muullekaan. 90-luku meni sekin aika suunnitellusti. Töihin meno, opintojen päättäminen myöhemmin kuin kuvittelin, mutta päättäminen kuitenkin.

2000-luvun meno olikin sitten aivan muuta. Visioni siitä oli se, että olen jossain firmassa töissä, kiivin herrahississä tasaista tahtia, koska ihmisten töihin motivoiminen ja kauniisti paketoitujen valheiden paljastaminen ovat oikeastaan ainoat asiat, joissa olen selvästi muita parempi, ja capo di tutti capin eminenssi on ainoa toimistolla tehtävä asia, joka ei kaltaiselleni työn vieroksujalle ja patalaiskimukselle haiskahda liikaa työltä. Ajattelin, että pariutuisin onnellisesti ja tässä kohtaa olisi melkein-kouluikäinen lapsi. No, aivan näin ei sitten tapahtunutkaan.

Herrahississä kyllä kömmin oikeastaan valtaosan vuosikymmentä, mutta ulkomaille muutto ei ollut suunnitelmissa, eikä myöskään nykyinen alanvaihto. Kun työpaikan vaihto tuli ajankohtaiseksi edellisen firman ruotsalaistuttua, Suomesta ei etsimällä löytynyt oikein muuta kuin suorittavaa työtä. Tie vei siis Viroon, jossa ehdin olla parisen vuotta suurvisiirin tehtävissä kertomassa kalifille, miten asiat oikeasti ovat, kunnes kyseinen firma tanskalaistui. Juutit halusivat minun tilalleni oman henkilönsä, ja kun olin tullut firmaan suursmurffiksi, en ollut erityisen kiinnostunut tarjolla olleista vahtimestarin tehtävistä, joten otin rahat ja juoksin ja siirryin Englantiin.

Töitäkin löytyi lopulta, vaikka tämä onkin hyvin eri hommaa ja erilaista kuin kuvittelin löytäväni. Pieni firma, käytännössä yrittäjäriskillä eli rahaa saa jos sitä sattuu olemaan, ja töitä ei voi nakittaa kenellekään kun pienessä firmasa ei ole ketään, jolle niitä voisi nakittaa.

Joka tapauksessa näiden keikausten tuloksena asun ulkomailla enkä Suomessa, ja kyllä minun aika suuresti pitää rakastua ennen kuin tulen Suomeen takaisin. Talvi on tappava ja työmarkkinat niin kapeat, että ilman ajankohtaisia kontakteja mitään sellaisia töitä, joista saattaisin olla kiinnostunut, ei ole tarjolla, sillä ylemmän johdon tehtäviä ei juurikaan julkisesti haeta vaan hommat kähmitään sivussa. Hintataso puolestaan on sellainen, että tarvitsemaani palkkatasoa ei muun tason tehtävistä saa, enkä minä projektipäällikön hommista olisi kiinnostunutkaan enkä niissä edes pärjäisi kun en ole erityisen pedantti ja inhoan nysväämistä ja byrokratiaa.

Ihmissuhdeasiat ovat aina olleet minulle vaikeita, mutta vasta 2000-luku opetti, kuinka mahdottomasta hommasta on kysymys. Naismakuni lienee jokseenkin toivoton, koska kiinnostun vain ihmisistä, jotka eivät tunnu kiinnostuvan minusta alkuunkaan vaan lähinnä hyvin, hyvin konservatiivisista aktiiviurheilijoista, mihin muottiin en mahdu vaikka taipuisin mutkalle. Tälle en taida voida mitään, mutta vuosikymmen loppua kohti kyllä asiassa tapahtui jotain paranemista. Ei minun makuni ole miksikään muuttunut eikä sen tarvitsekaan kun noin kolmasosa maailman naisista on kiinnostavia, joten en ole etsimässä neulaa heinäsuovasta, mutta olen viime vuoden parin aikana onnistunut törmäämään ihmisiin, joiden odotukset ovat olleet enemmän minun ihmistyyppiäni suosivia. Loppua kohden löytyi yksi oikein mukava yrityskin, joka ei kestänyt kauaa, mutta joka opetti, että voin kyllä löytää ja saada sellaisen, josta pidän joka suhteessa, eikä tarvitse tyytyä suureen kompromissiin. Ja sen, että urakka ei ole suinkaan toivoton.

Tulevaisuudessa lienee edessä lähinnä samaa ihmissuhderämpimistä kuin ennenkin, mutta toivon, ettei nyt sentään aivan yhtä paljon ja pitkällisesti. Jos tässä nyt viime vuosikymmenen epäonnesta on jotain oppinut niin sen, että jos asiat ovat edetäkseen, se tapahtuu nopeasti ja vaivatta, ja jos näin ei tunnu käyvän, kannattaa luovuttaa ajoissa eikä hakata päätään turhaan seinään. Siinä säästää ainakin itseään ja mielenterveyttään. Tämä nyt on kuitenkin se suurin asia, jossa en selkeästi oikein osaa, ja opeteltavaa on kaiken kaikkiaan aika paljon.

Työkuviot katsotaan nyt ensi vuoden aikana, jolloin selvinnee, tuleeko tästä firmasta jotakin vai ei, ja jos ei niin sitten isoon firmaan suursmurffiksi laman loputtua. Tätä asiaa en kuitenkaan murehdi edes etäisesti, nykyinen firma ja bisnes on minulle uusi juttu ja tuntuu toistaiseksi aika sopivalta vaihtelevuutensa ja vapausasteidensa takia.

Maailmaa kierretään edelleenkin. Hieman uusia ja vanhoja paikkoja. Samalla voi mietiskellä, haluanko olla täällä vai pitäisikö etsiä loppusijoituspaikka mieluummin siirtomaista. Jos nyt spekuloida pitää ja miksipä ei pitäisi, olen varmaan täällä kyllä aika pitkään. Jos täältä lähden, suuntana on todennäköisesti USA tai Kanada, tai jos oikein räyhäkkääksi heittäydyn, ostan talvimökiksi farmin Etelä-Afrikasta ja istun kuistilla GT:tä juoden ja katselen kun väki kuokkii pellolla puuvillaa tai jotain. Vinkuintian suunnalla olen aina pitänyt Hong Kongista ja Singaporesta, ja niissä voisi varmaan asua kummassakin.

Mutta katsellaanpa nyt. Tämä vuosikymmen voi olla jopa mennyttä parempi, eikä mennytkään huonosti mennyt paitsi ihmissuhdeasioissa, ja siinäkin käyrä oli mukavan nousujohteinen.

Yksinäisyys sopii mainiosti. Joillekin se ei sovi ollenkaan. Minä taidan kuulua niihin, joille se ei hirveästi sovi.

Kuten tutut tietävät, olen vaihtanut sinkku-statukseni johonkin muuhun. Toivon, että pysyvästi eikä tarvitse etsiskellä enää ikinä mitään, ja asiat näyttäisivät nyt muutenkin olevan sangen hyvässä asennossa, vaikka käytännöllisiä ongelmia hieman onkin.

Edellisestä yrityksestä olikin jo aikaa, ja sitä edellisestä vielä paljon enemmän. Eihän tuo ole mikään salaisuus, että asia on hieman kyrsinyt, mutta nyt lomaillessa huomasin juuri päivä pari sitten, kuinka paljon asiat ovatkaan muuttuneet.

Huomasin nimittäin, kuinka tuhottoman paljon aivoaikaa tuon jutun miettimiseen on mennyt. Se määrä ajatuksia ja asioita, jonka olen ehtinyt nyt vajaassa kuukaudessa käsittelemään ja keksimään, on noin satakertainen verrattuna edelliseen pidempään lomaani. Yksin reissatessa on aina aikaa miettiä asioita ajaessaan halki ei-mitään seuraavaan paikkaan.

Kun kuitenkin valtaosa ajatuksista on pyörinyt tuon yhden asian ympärillä tuottamatta oikeastaan mitään, se on ollut jostain pois. Ja se joku on ollut suurempien ajatuskokonaisuuksien käsittely. Ei ole yksinkertaisesti olllut intoa ja viitsimistä miettiä mitään kovin monimutkaista, koska ajatukset ovat palanneet tuohon yhteen asiaan vähän väliä, ja kun sen on taas saanut mielestään hetkeksi pois, pitää se toinen asia aloittaa alusta.

Nyt olen löytänyt kaikenlaisia ajatuksia ja visioita, joita muistan pyöritelleeni 15-20 vuotta sitten ja jotka ovat sen koommin lähinnä unohtuneet. Niistä jalostuu ehkä jokunen blogikirjoitus maailman menosta joskus kunhan niitä pöyhin ensin. Yleisesti kuitenkin tuo yksi asia ei enää keskeytä kaikkea vähän väliä, vaan keskittyminen mihin hyvänsä muuhun onnistuu aika paljon paremmin.

Tämä lienee se tässä asiassa ihmisiä erottava asia. Jos ajatukset eivät jää pyörimään paikallaan, ongelmaa ei varsinaisesti olekaan, mutta vasta nyt olen huomannut, kuinka paljon tuo paikallaan pyöriminen on aikaa vienyt. Samaten alitajunta on pulautellut kaikennäköisiä hassuja ideoita ja ajatuksia ja "näinhän se taitaa ollakin" -oivalluksia jostain aikaisemmin miettimistäni asioista, eikä ainoastaan jotain ei-niin-kauhean-piristävää.

Tämä asia tuli mieleen erään parin päivän takaisen keskustelun pohjalta.

Asia sinänsä ei ole ihmeellinen, mutta ihmeellistä on, kuinka usein asiassa tehdään virhe. Ja asia on se, että jos aloittelee ihmissuhdetta jonkun kanssa, mukana tulee aina koko paketti sekä hyvine että huonoine puolineen.

Se joukko ihmisiä, joka onnistuu ihastumaan vain niihin hyviin puoliin, on valtaisa. Tämä itsepetos kantaa jonkun aikaa, mutta lopulta edessä on paluu arkeen kun huonot puolet eivät vain suostu häviämään ja asia tulee mukamas jonkunnäköisenä yllätyksenä.

Miehet kuvittelevat, että jatkuva kiukuttelu, oikuttelu ja mäkätys jotenkin maagisesti katoavat, tai joku ulkonäkö”ongelma” poistuu. Näin ei ikinä tapahdu. Naiset taas kuvittelevat, että juopottelu, epäsiisteys, mökötys ja kaljamaha häipyvät johonkin, mutteivät nekään mihinkään häivy.

Itse olen ollut tästä vapaa. Kokonaisuus on joko kiinnostava tai ei ole, mutta ei-kiinnostava ei muutu kiinnostavaksi siten, että sulkee mielestään ne ei-toivotut ominaisuudet ja teeskentelee, että kun niitä ei näe, ne poistuvat. Maailmassa on pilvin pimein ihmisiä, joiden hyvät puolet reippaasti ylittävät ne huonot, joten kokonaisuus kiinnostaa, eikä ole mitään tarvetta olla näkemättä niitä ei-toivottavia asioita.

En jaksa edes pahemmin toivottaa onnea niille, jotka yrittävät etsiä sitä täydellistä oikeaa, jossa ei ole minkäänlaista säröä ja virhettä missään kohtaa. Sillä jos he sellaisen löytävät, he ovat löytäneet minäkeskeisen psykopaatin, jonka kanssa eläminen tuskin muuttuu suureksi auvoksi.

Myöskään ei kannata suuresti haaskata aikaa yrityksiin muuttaa sitä toista, sillä yritykset eivät koskaan onnistu ja asiasta seuraa turhaa pahaa mieltä.

Iltalehti, tuo Totuuden torvi, kertoo meille tällä kertaa kymmenen asiaa, joita miehen ei kuuluisi koskaan sanoa naiselle.

Pari noista on aivan terveellä järjellä ymmärrettäviä. Kohdat 1 ja 4 ovat osa hyvää käytöstä, eikä herrasmiehelle tarvitse erikseen antaa tämän tasoisia neuvoja.

Kahdeksikko on samaa kamaa, joskin se sisältää tulkinnanvaraisen elementin. Herrasmiehen ei tietysti koskaan tarvitse kertoa mitään autostaan, koska auton kuljettaminen ja rasvaaminen on palveluskunnan työtä, eikä toisten ihmisten ansioista ole miehen tapana kunniaa kerätä. Töistä puhuminen on yleisesti aika tylsää, sillä työjutut ovat harvoin hauskoja, jos ei tunne firmaa ja ihmisiä siellä. Asunnosta puhumisessa taas pitää erottaa se, onko tarkoitus vain paukutella henkseleitä jonkun vaasin kalleudella, mikä on paha, vai onko tarkoitus kertoa jotain kodistaan, jossa tarinassa ei voi mitenkään välttää sitä, että asunto on maksanut rahaa, mutta mikä ei ole tarinan pointti laisinkaan.

Viitoskohta on järkevä siltä osin, että ketään ei pidä pommittaa yltiöpäisesti. Jos sen sijaan on kirjoitellut jotakin sellaista, johon hyvät käytöstavat edellyttävät vastaamista tai kyse on jopa jostain asiasta, jolla on hieman kiire, esimerkiksi jonkun lippuvarauksen takia, on ainakin minusta outoa, että on Suuri Virhe kysyä asiaa uudelleen. Miehen pitäisi lukea kristallipallosta, onko vastaamattomuus johtunut jostain unohduksesta kiireessä vai siitä, että miehen pitää luikkia takaisin luolaansa tätä naista häiritsemästä.

Mutta sitten. Näistä kohdista en ymmärrä mitään, ja ehkäpä tämä on se syy, miksi naiset eivät tunnu ymmärtävän minua oikein vaikka kuinka yritän yrittää.

2. "Soitan sinulle perjantaina"
Puhelinkeskustelun päättäminen tarkkaan lupaukseen toimii silloin, jos yrität myydä naiselle vakuutusta. Jos haluat pilata kaiken spontaaniuden tai sen ilon, että nainen voisikin soittaa sinulle, anna mennä.

En täysin ymmärrä, mikä on vialla siinä, että jos on tarkoitus soitella perjantaina ja vaikkapa sopia jotain viikonlopusta, miksi ei voi sanoa soittavansa perjantaina?

3. Mitään tulevaisuuteen viittaavaa
Jos suunnittelet jo ensimmäisillä treffeillä seuraavia ja sitä seuraavia treffejä, nainen tajuaa, että olet todella kiinnostunut hänestä. Valitettavasti naiset nauttivat haasteista, vaikka eivät sitä aina myönnäkään - edes itselleen.

Tämä liittyy osaltaan edelliseen. Jos on kiinnostunut, se pitää kätkeä, ja ei nyt ainakaan naisen tavattuaan saa ehdottaa, että tavataan uudelleen, vaan pitää odottaa jotain maagisia tunteja tai päiviä tai herra tietää mitä, että voi moisen röyhkeän ehdotuksen tehdä. Jos ei ehdota mitään jonkun oikeaoppisen aikaikkunan sisällä, tuloksena on limbo. Jos on liian aikainen, se on paha, ja jos on liian myöhäinen, se on vielä pahempi. Jopa insinöörin sieluani kivistää tällainen aikataulutus.

6. "Pidätkö minusta?"
Parempiin tuloksiin pääset, kun vain oletat, että nainen pitää sinusta. Tämä kysymys kun saattaa sammuttaa ne jo heränneet pienet tunteet.

7. "Mitä sinä haluaisit meidän tekevän tänään?"
Usko pois, nainen pitää siitä, että sinulla on ehdottaa tekemistä samalla, kun ehdotat tapaamista. Et voi olla kovin huonoissa asemissa, jos onnistut järjestämään naiselle hauskan illan.

9. "Voinko viedä sinut treffeille joskus, jonain iltana, ehkä..?"
Ota pikemminkin se linja, että kerrot, mitä kivaa teette huomenna. Naiselta ei tarvitse pyytää lupaa yrittää iskeä häntä. Huomaat kyllä yritettyäsi, jos tekemäsi liike ei ole tervetullut. Toivottavasti.

10. "Voinko suudella sinua?"
Älä kysy lupaa ja pilaa hetkeä vaan toimi.

Tämä nelikko on sen sijaan rehellisen käsittämätön. Erityisesti kun sen yhdistää naisten juputukseen siitä, kuinka piittaamattomia, röyhkeitä, lääppiviä ja sopimattomia miehet (=ei-kiinnostavat miehet, joita on kullekin naiselle 95% maailman miehistä tai enemmän) oikein osaavat ollakaan. Samaten kuulee juputusta siitä, että ne kiinnostavatkaan miehet eivät ota huomioon naisen toiveita vaan haluavat vain tehdä niitä miehen mielestä kiinnostavia juttuja.

Ensinnäkin, on siis Suuri Virhe, että mies yrittää selvittää, onko nainen hänestä kiinnostunut vai ei. Miehen mukamas pitäisi olettaa, että on, ja miehelle neuvotaan, että hän “toivottavasti” huomaa, milloin hänestä ei olla kiinnostuneita ja pitää palata takaisin koirankoppiin. Naisen kiinnostus tai sen puute pitäisi siis huomata jostain salaisista käsimerkeistä. Nämä ohjeet tuntuvat yrittävän rakentaa sellaista maailmaa, että naisen ei ikinä pitäisi sanoa “ei” kenellekään, mikä olisi henkisesti rasittavaa, vaan miesten pitäisi tutkia kristallipalloa ja teenlehtiä ja päätellä, onko heidän seuransa toivottua vai ei.

Toisekseen, on siis Suuri Virhe kysyä naiselta, mistä hän oikein pitää ja mitä hän haluaisi tehdä. Tietysti vähän tutumpien ihmisten kesken “jätä kaikki stressi narikkaan, minä olen järkännyt meille kivoja juttuja koko illaksi” -teot ovat piristäviä ja paikallaan, mutta miten ihmeessä uuden ihmisen kanssa voisi tietää mistään, mitä tämä ihminen haluaa tehdä ja mitä hän ei voi sietää? Miehen pitää siis lukea kristallipallosta ja teenlehdistä, mitä nainen oikein haluaa. Jos hän arvaa oikein, hän saa hyvää karmaa, ja jos hän arvaa väärin, hänet todennäköisesti dumpataan.

Kolmanneksi, pitäisi vain käydä käsiksi naiseen sillä perusteella, että oma kristallipallo kertoo sen olevan nyt erityisen toivottua. No, moni tuntuu näin tekevän, ja huomattavan moni nainen tuntuu olevan voimaperäisen tyytymätön asiaan, sillä sangen usein povaus tuntuu menevänkin pieleen.

Koko tämä ohjeisto perustuu siihen, että miehen pitää yrittää osata arvata mitä nainen haluaa, mitä hän on mieltä mistäkin, mitä hänen kanssaan saa tehdä. Kaikki kysymykset minkään selvittämiseksi, jotka ainakin itse olen aina laskenut normaalin keskustelun ja tutustumisen piikkiin, ovatkin kategorisesti paha, sillä kaikki tämä viestii epävarmuutta. Se, että ei saisi mitenkään viestiä epävarmuutta tilanteessa, jossa paras ja ainoa työväline on korttipakka, on vaatimuksena jokseenkin kohtuuton.

Ehkäpä näiden syvällisten viisauksien sisäistämättömyys on yksi niistä syistä, miksi koirankopista pois pääseminen tuntuu olevan toisinaan niin kovin vaikeaa.

Tutkimuksen mukaan ennen naimisiinmenoa yhdessä asuneet eroavat todennäköisemmin kuin sellaiset, jotka eivät ole ennen naimisiinmenoa yhdessä asuneet.

Mielenkiintoista oli uutisessa se, että 70% amerikkalaisista ei asu yhdessä ennen naimisiinmenoa. Minä en tunne Suomessa ketään, joka olisi mennyt naimisiin tuosta vain asumatta yhdessä etukäteen, mutta 30% on siltikin aika paljon.

Tutkijat kuitenkin lausuvat näin: Amerikkalaistutkijoiden mukaan korkeampi eroamisriski voi johtua siitä, että avoliitossa elävät eivät pohdi toisiinsa sitoutumista yhtä tarkoin kuin vasta naimisiin menon jälkeen yhteen muuttavat. Tämä analyysi vaikuttaa väärältä.

Mieleen tulee, että tuo 30% on uskovaisia, joilla on erinäköisiä säädöksiä ja moraalista koodistoa eroamiseen. Lisäksi joissain uskovaisjoukoissa on moraalisesti oikein etsiä puoliso saman uskonnon riveistä, joten metodi tuottaa pareja, joissa arvomaailmasta ja elämäntavasta ei tule ongelmia. Tällöin ei ole oleellista asumismuoto vaan arvomaailma siellä takana, josta asumismuoto ennen naimisiinmenoa on vain yksi ilmenemismuoto. Tällöin tuntuu hassunkuriselta antaa ymmärtää, että asumismuoto olisi se asia, joka vaikuttaa johonkin. Tai että ihmiset eivät ole niin kovin sitoutuneita toisiinsa ja yhteiselämään, jos menevät ensin kokeilemaan yhdessä elämistä ennen kuin tekevät avioliitoksi kutsutun taloudellisen järjestelyn.

Ylipäätään ihmettelen sitä asemaa, joka edelleen avioliitolle annetaan. Se, että avoliitot purkautuvat tai kestävät, ei kiinnosta ketään. Avioliitoista sen sijaan kerrotaan kerran kuussa jotakin tilastotietoa ja kauhistellaan maailman menoa kun joka toinen avioliitto päätyy eroon. Minun nähdäkseni yhteiselon muodosta riippumatta on järkevää erota, jos yhteiselämä on mennyt mahdottomaksi ja sitä ei yrityksistä huolimatta saada korjattua mitenkään.

Kuolleessa avioliitossa roikkuminen siksi kun paavi käskee, ei vaikuta sellaiselta elämäntavalta, jonka haluaisin erityisesti jotenkin lisääntyvän meilläpäin. Mikään ihmissuhde ei toimi yrittämättä, mutta kaikkia ei saa toimimaan yrittämälläkään. Lisäksi ihmiset muuttuvat vanhetessaan, ja näitä muutoksia ei voi mistään ennustaa. 25-vuotiaina samanlaiset ihmiset voivat olla nelikymppisinä täysin eri planeetalta. Miksi siis jatkuvasti meille kerrotaan, että avioero on jotenkin paha asia?

Lueskelin Iltalehden "rakkaus ja seksi" -huumoripalstaa ja sieltä löytyi pari "uutista", tämä ja tämä.

En ajatellut sinänsä käsitellä sitä, mitä noissa sanotaan. Varmasti syy sinkkuuteen on osittain geeneissä, sillä geeneissä on syy olemuksessamme ja käytöksessämme aika suureen osaan ja läheskään kaikki ei ole opittua ja itse rakennettua. Ja aivan yhtä varmasti on hyvä tapailla samaan aikaan kymmentä kumppaniehdokasta, niin homma sujuu joutuisammin.

Sen sijaan näissä kuten tuon ja muiden vastaavien palstojen muissakin uutisissa on huomattavan rajoitettu käsitys siitä, mikä on "sinkku". Sinkku on tv-sarjoissa ja viihteessä esille nostettu hahmo, useimmiten nainen, jolla seuran tyrkyttäjää riittää riesaksi saakka ja kyse on vain siitä, kenet heistä valitsee ja koska. Vai pitäisikö iskeä joku varattu, rikkoa hänen liittonsa ja kaapata sen jälkeen unelmien prinssi pariksi viikoksi itselleen kunnes häneen kyllästyy? Nämä viihteen sinkut sanelevat myös suhteidensa säännöt ja keston, ja jos kumppanikokelas ryhtyy esittämään jotain vaatimuksia tai jättää huomioimatta prinsessa-sinkun oikkupussistaan ravistaman asian, hänet kuuluu oitis dumpata ja valittaa sinkkuuden tuskaa ja miesten surkeaa laatua.

Kyllähän tätä sakkia on tosielämässäkin. Enemmän ja enemmän, koska viihteestä, Cosmopolitanista ja herra ties mistä ammennetut mallit alkavat siirtyä tapakulttuuriin. Tämä ei vain ole sinkkuasioiden se kulma, jonka kuuluisi pahemmin kiinnostaa ketään, ainakaan neuvontamielessä, sillä kyse on ennen kaikkea nuorten, kauniiden ja menestyvien pariutumisrituaalista, jossa sinkkuus ei ole mikään määräävä tekijä vaan ainoastaan nimitys yhdelle elämänvaiheelle, jota voisi enemmänkin luonnehtia “kun kokeilee sataa, sekaan saattaa osua yksi hyväkin”-metodiksi.

Valtaosa sinkuista ei tunnista itseään näiden uutisten maailmasta millään tavoin. Suurin osa sinkuista ei tee yhtään mitään sillä tiedolla, että olisi joo ihan hyvä juttu tapailla kymmentä kerrallaan, koska maailmasta ei tunnu löytyvän edes yhtä, joka haluaisi tavata toisenkin kerran, tai edes ensimmäistä kertaa.

Lisäksi meillä on joukko sinkkuja, joiden kriteeristö on niin kova, ettei ne täyttäviä ihmisiä ole maailmassa montaakaan. Tämä on erityisesti naisten ongelma parillakin eri tavalla. Toinen on se, että jos nainen etsii "yhtä hyvän näköistä" kuin mitä itsekin on, tulee ongelma, sillä naisista kauniita on 70% tai jotain, ja miehillä taas ulkomuoto on huomiotaherättävän komea noin kymmenellä prosentilla tai sinnepäin, johtuen ennen kaikkea siitä, että valtaosa naisista panostaa ulkonäköönsä enemmän kuin valtaosa miehistä. Tästä epäsuhdasta johtuu, että valtaosa naisista ei onnistu löytämään ketään tuosta pienestä miesjoukosta, ja heitä ei hirveästi lohduta tieto, että se johtuu geeneistä.

Aivan sama ongelma on naisella, joka haluaa itseään fiksumman/karismaattisemman/lahjakkaamman/younameit miehen, tai edes itsensä tasoisen. Jossain, en muista enää missä, on selvitetty ansiokkaasti sitä, kuinka luonto "kokeilee" miehillä. Miehissä on joka asiassa gaussin käyrän ääripäitä huomattavasti enemmän kuin naisissa, jotka tuppaavat olemaan kaikki siinä keskellä. Näin ollen melkein kaikki naiset ovat "aika hyviä" siinä asiassa, mitä he nyt tärkeänä pitävätkin, mutta enemmän ääripäihin painottuvissa miehissä kolmannes on reilusti alle, kolmannes noin suunnilleen samanlaisia ja kolmannes selvästi parempia. Eli tässäkään asiassa naisten etsimiä ihannekumppaneita ei yksinkertaisesti ole yhtä paljoa kuin heitä etsiviä naisia. Sekin johtuu geeneistä, muttei lohduta ketään.

Kolmas kiinnostava joukko sinkkuja ovat ne, jotka kyllä löytävät seuraa ja onnistuvat kiinnostumaan itse, mutteivät onnistu pitämään löytöään. Tämä voi johtua geeneistä tai opituista asioista, mutta heitäkin on paljon. Kun kaikki lähtevät lätkimään parin viikon tai parin kuukauden jälkeen, todennäköisesti kiinnostavampaa olisi tietää, mitä oikein pitäisi tehdä toisin kuin se, että sillä toisella ehkä oli joku geeni hieman vinossa, sillä jokaisella ei varmasti tuo geeni vinossa ole ja opitut seikat liittyvät asiaan enemmän.

Näitä asioita harvemmin näkee missään käsiteltävän, sillä villiä ja vapaata "kumppaneita tulee ja menee"-elämää viettävä pieni klikki on onnistunut monopolisoimaan koko sinkkuasian itselleen.

On aika eri asia potea sinkkuuden tuskaa raastamalla hiuksiaan ja valittamalla kohtalon murjovan kun sillä keskiviikon tuttavuudella oli vääränväriset hiukset tai luomi vasemmassa tississä, verrattuna siihen, että kiinnostuneita ei pahemmin ole, mistään jutusta ei tule mitään ja jos hetkeksi tuleekin, tuloksena on vain yksi pettymys pitkässä listassa.

Minua mietityttävä ja jollain tavalla miellyttävä määritelmä on tämä:

Minulle feminismi tarkoittaa sitä, että mies ja nainen ovat samanarvoisia. Että jokainen ihminen on samanarvoinen, oli biologinen, sosiaalinen tai juridinen sukupuoli mitä tahansa. Että kukaan ei ole huonompi sukupuolensa takia. Vaikka olisikin erilainen.

Lainaus johtaja Hapulin tuotannosta ammottavien foinikialaisten ajoilta. Tämä jokseenkin on se, mitä tapasin feminisminä pitää, silloin kun tasa-arvo-ongelmat olivat ennen kaikkea naisia syrjiviä ja miehiä suosivia.

Sen sijaan mietityttää se, onko kyse ainakaan tänään laisinkaan feminismistä vaan tasa-arvon kannattamisesta. Tasa-arvossa on kaikenlaisia ongelmia ja niistä vähäisen ymmärrykseni mukaan valtaosa ei liity sukupuolikysymykseen. Ja ne asiat, jotka liittyvät, eivät enää ole yksinomaan niin kuin ennen; mies voi nykyään olla ja usein onkin huonommassa asemassa vaikkapa silloin kun perhe-elämän asioita joudutaan puimaan viranomaisportaassa.

Toisaalta tasa-arvon tielle on tullut uusia asioita tai jos ei uusia niin asioita, joista ei ole aiemmin tarvinnut puhua. Johanna Korhosen potkut jonkun kepulaisen kehitysalueen valtalehden päätoimittajan paikalta saivat seksuaalisen suuntautumisen takia tapahtuvan syrjinnän jälleen kartalle. Homojen kivittämisellä on maailmassa pitkät perinteet, lesbojen tulo ulos kaapistaan näemmä saa aikaan reaktion “jos teeskentelemme, ettemme näe sitä, sitä ei ole olemassa”, minkä asenteen kuningatar Viktoriakin otti asiaan aikanaan. Tämä on tasa-arvon kysymys puhtaimmillaan, feminismiin sen suhde on ainakin minulta hieman pakeneva.

Feministit ovat omineet sateenvarjonsa alle seksuaaliset vähemmistöt sen jälkeen kun heterorintamalla asia on monimutkaistunut. Tälläkään asialla ei nähdäkseni ole mitään tekemistä feminismin kanssa vaan tasa-arvotyön. Siltä osin kun pyrkimys on kohti yllä lainattua tasa-arvoa.

Sen sijaan näyttäisi siltä, että ainakin palstatilassa kummitteleva feminismi haluaisi rakentaa jonkunlaisen uuden maailman. Kun valtaväestöä edustava mies lakkasi olemasta yksin syyllinen sukupuolten välisessä tasa-arvokeskustelussa, vedettiin pakasta lisää muuttujia, jotta saatiin aikaan haluttu lopputulos, ja vajaa puolikas kansasta on edelleen syyllisiä. Kun homot, lesbot ja transseksuaalit on lähitulevaisuudessa hyväksytty ilman se kummempaa kommenttia, ennustan, että mainitun feminismin edustajat vetävät pakasta lisää kortteja, jotta syyttävä sormi osoittaa edelleen samaan suuntaan. Maahanmuutto ainakin tarjoaa mahdollisuuksia syyttää täsmälleen samaa väkeä valkoisen miehen taakasta.

Minulla on sellainen mielikuva joskaan ei varma tieto, että feministeiksi itseään kutsuvissa ihmisissä ja järjestöissä on (ainakin) kahdenlaista verta: toisen jengin päämääränä on tasa-arvon toteuttaminen, eli työllä on jonkunnäköinen laadullinen tavoite, johon pyritään.

Toinen joukkio taas elää viholliskuvasta eikä niinkään pyri johonkin päämäärään. Työn keskeinen elementti on se, että jossain on Syyllinen, ja toiminta ja ohjelma rakennetaan siten, että tuo syyllinen elää ja voi hyvin aivan riippumatta siitä, mitä ympärillä oikein tapahtuu. Minä en oikein ymmärrä, miten tasa-arvoon voi pyrkiä ylläpitämällä sukupuoli- ja kulttuurirajoja noudattavaa vihollisuutta. Tässä linjassa ongelma on se, että he ovat tavallaan oikeassa, tai ainakin ovat olleet. Kun maailma on ollut miesten maailma viime vuosikymmeniin saakka, kaikista maailman historiallisista vääryyksistä voi todellakin syyttää miehiä.

Maailma kuitenkin muuttui joskus 60- tai 70-luvulla. Asian voi havainnoida tänä päivänä esimerkiksi katsomalla, kenelle viihde tehdään. Sitä ei enää tehdä miehille, koska naiset tekevät kaikki muut kulutuspäätökset paitsi auton hankinnan. Tästä taas vastaavasti seuraa se, että kehitysmaiden hikipajoissa työskentelevät nälkäpalkatut naiset eivät olekaan enää miesten aiheuttama ongelma vaan länsimaisten naisten, jotka päättävät ostaa heidän työnsä tuotteet. Toimittajakuntakin on sangen naisvaltaista ainakin Suomessa, ja tätä kautta tapahtuva mielipiteenmuokkaus, mihin suuntaan hyvänsä, ei enää ole yksinomaan heteropatriarkaatin salaliiton aikaansaannos vaan siihen syyllistyvät yhtä lailla naisetkin.

Tässä tilanteessa ei ole mitään järkeä ylläpitää asetelmaa, jossa naiset ja naisten tekemiset ovat määritelmän mukaisesti hyviä ja kaikki maailman viat ovat miesten syytä. Näin ei enää ole, mutta asian tunnustaminen ei sovi viha- ja vihollisoktriiniin. Tasa-arvotyöhön sen tunnustaminen sen sijaan sopii ja se on monessa paikassa jo tehtykin, varsinkin aivan viime vuosina.

Minulle on tullut mieleen, että feminismi pitäisi siirtää terminä taka-alalle ja korvata se tasa-arvon tavoittelulla. Kaikennäköiset hullut värittävät tuota termiä agendalla, jolla ei ole mitään kovin kiinteää yhteyttä tasa-arvoon. Ajatusta ei tietystikään tarvitse unohtaa, eli silloin kun naisia syrjitään, pitää kissa nostaa pöydälle ja pistää asia kuntoon. Kun tasa-arvossa kyse ei enää ole erityisesti naisasiasta vaan hyvin erilaisia ihmisiä hyvin eri perustein koskettavasta asiasta, miksi se pitää naamioida vanhan, väritetyn ja värittyneen termin kaapuun?

Minä voin helposti ilmoittautua tasa-arvon kannattajaksi. Mutta en halua samalla sitoutua kannattamaan esimerkiksi tätä maailman mittaluokan kohinaa.

Nyt tuntuu taas olevan se kausi vuodesta, kun sieltä täältä kuuluu uutisia pariutuvista ihmisistä.

Näitä on nähty ennenkin, ja en voi väittää, ettei tällaisen kauden havaitseminen aina jossain määrin lamettaisi. En ole itse muuttunut näissä asioissa vuosien varrella yhtään taitavammaksi, joten tuloksena ei ole ollut mitään suurensuurta menestystä. Ja aina muiden ilouutisia kuunnellessa tuntuu siltä, että jotain pitäisi tehdä, mutta en oikein tiedä mitä. Sillä edelleenkin käy niin, että aina kun jotain yritän, päädyn oitispäätä “kaverit” -kategoriaan, josta ei ole paluuta miksikään muuksi.

Siinä mielessä eräs keväinen katoamistemppu oli oikeastaan aika piristävä, sillä siinähän nyt aivan suoraan yhdellä tavalla annettiin ymmärtää, että mene pois sinä kauhea kuvatus. Se oli huomattavaa vaihtelua siihen, että päädyn kaveriksi, jolle tullaan tilittämään onnea ensimmäisen kerran kun unelmien prinssi löytyy ja toisen kerran kun prinssi paljastuu sammakoksi.

Siinähän ei tietysti sinänsä ole mitään periaatteellista vikaa, että ihmiset mieluummin haluavat pysyä seurassani tai lähipiirissäni vaikkei mistään mitään elämää suurempaa tulisikaan. Sehän kertoo siitä, etten aivan täydellisesti onnistu ikävystyttämään ihmisiä ympärilläni, eli joku osa sitä mitä pitää olla on olemassa. Se tärkeämpi puoli vain puuttuu.

Mutta kyllä tämä tästä taas. Oikeastaan on aika tyhmää olla allerginen muiden ilouutisille, sillä mikään ei varsinaisesti ole minulta pois. Mutta jotenkin asiaan on vain kehittynyt allergia parinkymmenen vuoden aikana. En ole asiasta erityisen ylpeä, mutta ehkäpä sitä saa ihmisessä jokunen vähäpätöinen vikakin olla.

Lisäsin ihmissuhteista samalla kategorian kun näitäkin jorinoita toisinaan kirjoittelen.

Näin lausuu tuore nollatutkimus.

Minä olisin voinut kertoa tuon tutkimuksen tuloksen ilman tutkimustakin, ja sen jälkeen kertoa, miksi siitä ei voi päätellä mitään.

Kun tutkimuksessa selvitettiin vain kuvitteellisten miesten kiinnostavuutta tarinan perusteella, on ainakin minulle päivänselvää, että kun mitään muuta tietoa ei ole käytettävissä, hauskat ja iloiset tarinat tuntuvat kiinnostavammilta kuin kärttyisän pessimistiset. Aivan täydellisen mullistavaa, tai sitten ehkä ei.

Jos tutkimukseen olisi lisätty muita elementtejä, olisi todennäköisesti huomattu, että hauskuus ja huumori kallistaisivat vaakakuppia vain muuten tasavahvojen miesten tapauksissa. Jos olisi selvitetty, ottavatko naiset mieluummin vähän tylsemmän mutta komean kuin hauskan ja pönäkän, olisi huomattu, että hauskuudella ei ole mitään merkitystä minkään asian kanssa. Ehkä se tulee kriteeristössä sijalla 42 jos on tullakseen, mutta jokaisessa miehessä on ennen tuota sijaa jotakin sellaisia ominaisuuksia, joista jonkun oleminen arvontaa tekevän naisen vinkkelistä väärässä asennossa muuttaa suhtautumisen eiksi aivan riippumatta siitä, kuinka hauska ihminen on kyseessä.

Kun kyseessä on hyvin vähäpätöinen seikka, joka ei korvaa oikeastaan minkään tärkeämmän asian puutetta, tutkimuksesta tehty johtopäätös on yksinkertaisesti väärä. Voi olla, että maailmassa on naisia, joille “hauskuus” on hyvinkin korkealla kriteeristössä, mutta heitä on vähän eikä heidän näkemyksistään voi yleistää mitään. Ja tutkimuksen metodi ei millään tavoin ottanut kantaa siihen, kuinka tärkeästä kriteeristä on kysymys, mikä olisi tietona ollut oleellinen. Sillä se olisi paljastunut nice to have -ominaisuudeksi, ei miksikään kynnyskysymykseksi.

Oma huumorintajuni on sellainen, että se tuntuu useimmille kelpaavan. Se ei kuitenkaan auta pariutumisasiassa mitään. Kaverikategoriaan päätyy joka tapauksessa. Ei siksi, että jutut olisivat tyhmiä ja huonoja vaan siksi, että en ole millään tavoin muuten tarpeeksi puoleensavetävä, ja silloin on aivan samantekevää, ovatko jutut hyviä vai huonoja. Jako kiinnostaviin ja ei-kiinnostaviin tehdään jo ennen kuin kumpikaan avaa suutaan, ja suun avaaminen toimii lähinnä miinusmerkkisesti jos ylipäätään mitenkään. Ei-kiinnostava ei muutu kiinnostavaksi vaikka hän juttelisi mitä, mutta kiinnostava voi muuttua ei-kiinnostavaksi jos jutut ovat aivan mahdottoman tyhmiä tai ärsyttäviä.

Joku iltalehmän uutinen on sinänsä täysin merkityksetön. Mutta en voi sanoa erityisesti pitäväni siitä, että lehdistö suoltaa valheellista puppua siitä, millainen miehen tai naisen mukamas pitäisi olla. Useimmille pariutuminen cosmopolitan-maailmassa kasvaneiden ihmisten kanssa on aivan tarpeeksi vaikeaa muutenkin eikä asia varsinaisesti parane, jos kovien todellisten vaatimusten lisäksi vielä annetaan ymmärtää, että pitäisi olla pitkä lista kaikkea täydellisen epäoleellista tai muuten ei tule mitään.

Kun kerran ulkonäkö on useimmille ykköskriteeri ja hyvänä kakkosena tai ykkösenä tulee tiedostamaton havainto ruumiinkielestä, hajusta ja sensellaisista asioista, miksi sitä ei nykyään uskalleta sanoa ääneen vaan keksitään kaikennäköistä humpuukia erinäköisten muka-kriteerien ympäriltä?

Eihän Iltalehdeltä voisi tietysti kovin korkeaa journalismia odottaakaan, mutta tämä ruma ankanpoikanen ylitti ärsytyskynnyksen.

Nollatutkimuksessa siis oli kysytty miehiltä, mitä he naisilta haluavat, ja tutkimuksen ällistyttävä tulos oli se, että miehet mukamas haluaisivat kodin pikku hengettären. Ja mitä oikein kysyttiin? Miehet saivat äänestää seuraavasta listasta juttuja, joissa naisten kuuluu olla hyviä:

1. Leipoa pullaa
2. Pitää koti siistinä
3. Tehdä hyvää ruokaa
4. Ommella napit kiinni, parsia ratkenneet saumat
5. Hoitaa lapsia, vaihtaa vaippoja
6. Silittää ja prässätä vaatteita, mankeloida lakanoita
7. Tankata auto, täyttää pissapoika
8. Sisustaa
9. Organisoida perheen asiat: muistaa lasten harrastukset, vanhempainillat ja muut menot
10. Huolehtia laskujen maksusta ja perheen talouden tasapainosta

Minun mielestäni naisten ei pidä olla hyviä missään tuossa listassa olevassa asiassa, koska valtaosan voi teettää palveluskunnalla sen sijaan, että herrasväki silittää lakanoitaan itse tai ompelee nappeja. Saati että käyttää aikaansa autonrassaukseen. Naisen kuuluisi olla hyvä tyyppi, joka tykkää minusta, mutta eipä sellaista vaihtoehtoa listalla ollutkaan.

Kun listalla on lapsista huolehtimisen ja autonrassauksen lisäksi kahdeksan täysin epäkiinnostavaa ja mundääniä kodinhoitodetaljia ja miehet pannaan äänestämään näistä, on aika vaikea saada aikaiseksi tulosta, jossa miehet eivät painottaisi jotain “kodin hengettären” toimenkuvaan kuuluvia asioita.

Varmasti on runsaasti miehiä, jotka haluavat kodin hengettären. Mutta ei tämä tutkimus kerro heidän määrästään yhtään mitään, koska sellaiset, jotka eivät halua kodin hengetärtä, eivät äänestäneet ollenkaan, koska listassa ei ollut yhtäkään sopivaa kohtaa.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi naisen pitäisi olla kotona pyykkäämässä päivät pitkät ja loppuajan hämmentämässä musta halatti päällään pastaa. Jos tarvitsen palveluskuntaa, palkkaan palveluskuntaa. Toinen asia mitä en ole koskaan ymmärtänyt ovat miehet, jotka olettavat naisen katsovan heitä jatkuvasti ihaillen ja palvoen ja heidän moninaisia lahjojaan ylistäen. Saahan niin tehdä jos siihen on joku erityinen ansio, muttei sen mikään yleistilanne pitäisi olla. Jos haluan jonkun, joka katselee minua ihaillen, ei koskaan sano poikkipuolista sanaa ja muutenkaan osoita aloitekykyä, hommaan lemmikkikaupasta marsun ja säästän pitkän pennin.

Minun mielestäni täydellisessä riippuvaisuudessa toisesta ihmisestä ei ole mitään erityisen puoleensavetävää kuten ei myöskään siinä, jos kaikki aika kuluu jossain hanttihommissa ja aikaa millekään hauskalle ei tunnu olevan ikinä. Itsenäisessä naisessa, jolla on omia juttuja, omia harrastuksia, omia kavereita, omia ajatuksia ja omaa elämää, sen sijaan on hyvinkin paljon. Kuten myös määrätietoisuudessa ja oman arvon tuntemisessa. Valitettavasti vain oman arvonsa tuntevat ymmärtävät myös omaa parastaan eivätkä ole turhan kiinnostuneita juuri minusta, mutta se on toinen juttu se.

Tämä on mennyt viime aikoina hieman politiikka- ja talouspainotteiseksi, joten väliin tarvitaan myös koomisia kevennyksiä, ja tämä aihe tarjoaa niitä runsaasti.

Katsoin menneisyyteen.

Mietin tässä viimeisen 20 vuoden aikaa ja jossain määrin vaatimatonta menestystäni naisasioissa. Syitä ja seurauksia en pohdi tässä, mutta jäin miettimään niitä tähän 20 vuoteen mahtuneita lukuisia ei-sitten-niin-mihinkään-johtaneita “projekteja” ja sitä, mitä näille ihmisille kuuluu sen jälkeen, sikäli kun tiedän.

En tietenkään epäherrasmiesmäisesti ryhdy ruotimaan tässä kenenkään tunnistettavan elämää, mutta kun mietin tätä joukkoa ryhmänä, mieleen pompsahti jännittävä havainto: melkein kaikki tuosta joukosta ovat pariutuneet asianmukaisesti, ja melkein kaikkien nykyinen puolisko on joko taiteilija tai aktiiviurheilija. Kaksi poikkeusta säännöstä muistuu mieleen.

Mistä pääsenkin siihen valitettavaan tosiasiaan, että naismakuni lienee aika toivoton. Koska minä en ole noista kumpaakaan enkä sellaiseksi muutu. Ilmeisesti tunnun kerta toisensa jälkeen kiinnostuvan samantyyppisistä ihmisistä, ja tuo ihmistyyppi taas ei ole kiinnostunut laisin kaltaisistani patalaiskuuden ja insinööritieteiden kirkkaimmista kruunuista. Mikä panee väkisinkin miettimään, että projektit ovat alun alkaenkin olleet täysin toivottomia eikä niin, että tein vain jotain väärin ja unohdin jonkun salaisen käsimerkin.

Tilanne on kieltämättä hieman hankala, sillä en usko tästä suuresti muuttuvani. Ja kun en voi määrätä itseäni kiinnostumaan jostakin tai olemaan kiinnostumatta vaan päätös tapahtuu alitajuisempien prosessien seurauksena, en usko voivani suuremmin myöskään vaikuttaa siihen, millaisista ihmisistä kiinnostun tulevaisuudessa. Ja kun en voi myöskään suuremmin vaikuttaa vastapuolen makuun, tuloksena lie jatkossakin yhtä toivottomia yrityksiä.

Eikä asia ole varsinkaan kenenkään “vika”. Ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, hyvine ja huonoine puolineen, eikä ketään kuulu syyttää siitä, että tällaisista asioista tulee tai ei tule jotakin.

Mutta odottelemme onnenkantamoista.

Sattuneista syistä tulin tuotakin asiaa miettineeksi.

Missä minä itse olen hyvä? Asian tietäminen ja ymmärtäminen voi olla jonkunnäköinen ansio elämässä. Taitaa olla niin, että omat vahvuuteni liittyvät jotenkin ihmisten välisiin suhteisiin, kuten myös heikkoudet.

Maailmassa on aika vähän ihmisiä, joita ärsytän aivan mahdottoman paljon. Ja vielä vähemmän niitä, jotka eivät tavattuaan muista, kuka minä nyt oikein olinkaan. Näistä seuraa erinäköisiä hyötyjä. Kuten vaikkapa se, että ihmiset mielellään kertovat minulle asioita eivätkä yritä niitä salata, joten pysyn aika hyvin kärryillä siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Valtaosa asioista on yhdentekeviä, mutta osa tietysti salaisia ja/tai henkilökohtaisia, joiden tietämistä ei kuulu hyödyntää mitenkään suoranaisesti, mutta jotka voivat auttaa arvaamaan, mitä joku ajattelee tai miten hän suhtautuu johonkin eteen tulevaan asiaan.

Toinen hyvä puoli tässä on se, että kun en piiloudu massaan missään, työasioissa ei tarvitse ponnistella suunnattomasti, että minut ajatuksineni huomataan. Joten jos minulla on joku näkemys johonkin asiaan, se tulee aivan varmasti huomioiduksi. Ja kun asiat yhdistää, ihmiset tuntuvat yleensä suhtautuvan sangen positiivisesti ehdottamiini asioihin. Ja kun ei tarvitse hakata päätä seinään ja tehdä niska limassa töitä saadakseen asiansa esille ja hyväksytyksi, aikaa palaa huomattavasti vähemmän kun asioita ei tarvitse edistää byrokraattisesti tai riidellen vaan ne menevät eteenpäin itsekseen.

Jokainen tuntenee organisaatioistaan ihmisiä, jotka periaatteessa ovat lahjakkaita, taitavia ja näkemyksellisiä, mutta jotka ärsyttävät yli kaiken. Joko he ovat pyrkyreitä keräämässä kunniaa toisten työstä, konduktöörejä, joiden ajatusmaailmaan ei mahdu, että muitakin mielipiteitä saattaa olla, jyriä, jotka eivät kuuntele muita, selkäänpuukottajia, joiden sanaan ei voi luottaa jne. Nämä ihmiset saavat kyllä usein tahtonsa läpi, mutta työtä se vaatii, koska jokainen mielellään kyseenalaistaa kaiken näistä lähteistä tulevan. Itse en törmää periaatteelliseen “ihan hyvä idea mutta en voi kannattaa sitä kun se on sinun ideasi” -vastustukseen oikeastaan koskaan. Ja se näkyy suoraan tarvittavissa työtunneissa.

Work smarter, not harder.

Jonkunnäköinen karisma puolestaan tarkoittaa sitä, että esimiestehtävissä ei kohtaa suurtakaan vastarintaa vaan asiat etenevät ja kaikki ovat tyytyväisiä. Toisaalta minulla ei ole mitään tarvetta saada tahtoani läpi joka asiassa. Jos jollakulla muulla on hyvä ja valmiiksi mietitty idea, kannatan sitä mielelläni, koska samalla saan delegoitua idean toteuttamisen hänelle eikä tätäkään tarvitse tehdä itse. Useimmat asiat toimistotyössä ovat lopulta samanlaisia kuin siivoaminen: on yhdentekevää, heilutetaanko moppia vai luutaa, kummallakin välineellä tulee puhdasta. Mutta jos työryhmä vain miettii kumpaa pitäisi käyttää, villakoirat kasvavat puhvelin kokoisiksi.

Näillä eväillä pärjää aivan hyvin myös työelämän ulkopuolella. Aikaa ei tarvitse käyttää yksin yhtään enempää kuin itse haluaa, ja jos tarvitsee apua johonkin pikkujuttuun, sitä järjestyy aivan varmasti jostakin.

Ja ne huonot puolet sitten. Niitähän riittää. Olen kärsimätön enkä jaksa odotella mitään kovin pitkään. Byrokratia ärsyttää kohtuuttoman paljon ja tolkuttoman hierarkisessa ja säännönmukaisessa yhteisössä en todennäköisesti jaksa pelata sääntöjen mukaan varttia kauempaa ja sen jälkeen rupean oikomaan asioita. Ja ihmissuhdepuolella en ole koskaan oivaltanut naisten naurattamisessa tarvittavia pelejä ja kuviokelluntaa, mistä syystä asiat eivät yleensä tuppaa menemään siten kuin haluaisin.

Hesari tietää referoida meille jotain brittitutkimusta näin:

Nottinghamin yliopiston tutkimuksessa tuhannelta koehenkilöltä kysyttiin, mihin piirteisiin he kiinnittävät huomiota vastakkaisessa sukupuolessa. Osa kysymyksistä koski epäitsekästä käytöstä, kuten käykö hypoteettinen kumppani luovuttamassa verta tai osallistuuko hän vapaaehtoistoimintaan.

Tulokset osoittivat, että naisille miehen epäitsekäs käytös oli tärkein tekijä kumppania valittaessa.

Niinpä niin.

Kyllähän tuossa totta toinen puoli on. Onhan noita jokusen kerran nähty kun jonkun naisen kiinnostus minua kohtaan alkaa huveta kuin pyy maailmanlopun edellä kun jotenkin tulee ilmi se, miten mielestäni maailma toimii ja miten sen kuuluisi toimia. En minä mielestäni itsekäs ole tuttujen seurassa laisinkaan, mutta tunnustan suosiolla, ettei yöunieni laatuun vaikuta millään tavoin se, näkevätkö Afrikan neekerit nälkää paljon vai tosi paljon. Aivan yksi lysti.

Samaten en ole koskaan erityisemmin hurahtanut ekopuuhasteluun. Teen joitakin juttuja kulutusvalinnoissani, osalle viittaan kintaalla, ja kummastakaan valinnasta en pidä suurempaa metakkaa. Ja epäitsekkäässä toiminnassa olettaisin itse lopputulosta tärkeämpää olevan sen, että tekee jotain tv-kameroiden edessä ja peltirumpua paukuttaen. Tärkeämpää on tässäkin asiassa näyttää tekevänsä jotakin kuin tehdä jotakin, mutta sehän ei meille tietysti ole uutinen.

Jos asia olisi näin helppoa, sitä voisi varmaankin liittyä johonkin puunhalauskerhoon tai perustaa oman ja vaikuttaa suorastaan täydellisen epäitsekkäältä ja pyyteettömältä, ja lisäksi voi olla kiltti pörröisille eläimille. Harva niistä karhua lukuunottamatta lautasella pahemmin maistuukaan. Tästä saisi varmaan hirveästi epäitsekkyyspisteitä kun kohkaisi päivän kuussa jossakin.

Mutta tutkimuksen tekijä on valitettavasti ansiokkaasta pohjatyöstä huolimatta ajautunut suohon. Nimittäin heidän olisi pitänyt myös tutkia, millaisen kumppanin nämä naiset sitten oikein valitsevat ja yrittää selvittää sitä, mitkä perusteet käytännön valinnassa oikeastaan painoivatkaan. Meille tässä ei olisi suurta yllätystä tullut, mutta tutkimuksen tekijä olisi voinut sivistää itseään huomaamalla, että tällaisessa asiassa gallup-vastausten ja käytännön suhde on aivan yhtä etäinen kuin lehdenlukugallupinkin. Kaikki väittävät lukevansa taide- ja kulttuurilehtiä, joiden levikki on noin tuhat, ja kukaan ei tunnusta lukevansa satojen tuhansien levikillä porskuttavaa Seiskaa.

Tällaisen puolitiehen jätetyn tutkimuksen julkaiseminen Totuutena on ongelma siksi, että tämän luettuaan taas jokunen hieman hukassa oleva yksinäinen mies kuvittelee, että kun muuttuu hieman pehmommaksi, se mukamas auttaa jotain. Eipä auta vaan tekee lähinnä haittaa, mutta sen sanominen ei kuulu edelleenkään Viralliseen Propagandaan, jossa edelleen syötetään miehille soopaa siitä, että he muuttuvat paremmiksi ihmisiksi jos vain lakkaavat olemasta miehiä ja muuttuvat tytöiksi.

Näin ruotsalaiset Helsingin Sanomien mukaan:

Seksileluja valikoimiinsa ottaneesta Ruotsin apteekista on kanneltu maan tasa-arvovirastolle. Kaksi miestä syyttää valtion omistamaa apteekkiketjua syrjinnästä, koska apteekeista ei löydy yhtään miehille suunnattua seksilelua.

Apoteket-ketju otti seksileluja valikoimiinsa kesäkuussa. Hyllyille ilmestyi muun muassa dildoja ja geishapalloja.

Toisen kantelijan mukaan valikoima osoittaa, että ketjulla on vääristynyt kuva sukupuolten seksuaalisuudesta. Kantelijan mielestä valikoima heijastaa käsitystä, että dildoa käyttävä nainen on vapautunut ja itsenäinen, kun taas keinovaginaa käyttävä mies iljettävä ja pervessi.

Eihän tässä sinänsä mitään. Valittaahan aina saa. Ja kertoo siitä, että asiat ovat Ruotsissa aika hyvin kun aikaa on käyttää tällaiseen.

Mutta havainto sinänsä on kyllä ihan huomionarvoisa osoitus siitä, kuinka naisten seksuaalisuus on se, joka maailmaa nykyää pyörittää, vaikka meille kerrotaankin, että elämme edelleen miesten maailmassa. Asenne on juuri tuo mainittu.

Eikä asiaa tarvitse mennä katsomaan ruotsalaiseen apteekkiin ja sen leluvalikoimaan. Seksiin liittyviä palveluja/tavaroita käyttävä mies on joko rikollinen tai ainakin nyt hylkiö, naisten tapauksessa kyse on jostain aivan muusta jostain aivan muusta syystä, mutta en tiedä mistä.

Samaa asiaa voi katsoa esimerkiksi viihteessä ja miettiä, kenen fantasioita ruokkimaan tehdään esimerkiksi nykyinen tv-sarjaviihde. Koska siellä on yksi isotissinen bimbo sivuroolissa, meille kerrotaan, että miesten. Mutta kun raaputtaa pintaa syvemmält ja katsoo tarinaa ja sen hahmoja, huomaa jotakin muutakin. Vapaat ja itsenäiset naiset pyörittävät sivuhahmoina olevia komeita ja hieman hukassa olevia miehiä mennen tullen, ja väliin sitten pyöritetään jotain lakifirmaa tai tutkitaan rikoksia tai mikä sarjan teema nyt sitten sattuukin olemaan.

Asiassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta siinä hiukan on, että edelleenkin pidetään nyky-yhteiskuntaa miesten maailmana, mitä se ei tosiasiallisesti ole ollut enää aikoihin. Mutta koska suuryritysten johtajina on edelleen naisia vähemmän kuin miehiä, kieltäydymme näkemästä mitään muuta tämän räikeän ja joka tuutissa toistetun epäkohdan takia.

Meille kerrotaan aina, että naisilla on hirveästi ulkonäköpaineita.

Facebookissa on joku huuhaa-applikaatio sparkey, jossa muunmuassa näytetään ihmisille omassa ja tuttujen verkostossa olevien ihmisten kuvia ja kysytään “would you date him/her”.

Katsoin sen keräämää statistiikkaa. Itse olen jokseenkin tavallisen näköinen kuten kuvasta näkyy. Minut oli arvioitu 204 kertaa, joista 201 oli ei ja hulppeat kolme oli kyllä, ja niistäkin kolmesta osaan arvata noin kaksi tuttujen joukosta. Lisäksi minulle kerrotaan vertailu muihin ja paljastuu, että olen jokseenkin parasta a-ryhmää, sillä 55% on rankingissa alapuolellani. Oikeastaan haluaisin tietää, onko maailmassa yhtään niin rumaa naista, että onnistuu saamaan tässä 1% kyllä, 99% ei.

Mutta älkäämme ikinä unohtako, kuinka naisilla on niin vaikeaa kun miehet ovat niin ulkonäkökeskeisiä ja muutenkin hirveän vaativia.

Lue tämä. Rosa Meriläisen viisauden helmiä rahvaalle.

Ja mieti sen jälkeen tätä hetki:

Tuntuu, että mieskulttuuriin ei kuulu syy-seuraus -suhteiden ymmärrys. Jos lyö, sinua lyödään ja sitten sattuu. Jos pommittaa, sinua pommitetaan ja sitten sattuu tosi paljon. Ei ihme, että moni miespuolinen ystäväni on halunnut irtisanoutua koko touhusta, tuosta mieskulttuurista, ja ryhtynyt sivariksi ja humanistiksi.

Näin. Eli siis mies on putkiaivoinen hakkaaja ja sodanlietsoja, tai sitten hän on tervehtynyt ja irtisanoutunut koko touhusta ryhtynyt sivariksi ja humanistiksi. Minä en ryhtynyt sivariksi enkä taatusti ryhdy ikinä humanistiksi, mutta siitä huolimatta en tunnista itsessäni näitä “mieskulttuurin” piirteitä.

Paitsi terveen ylenkatseen artikkelin tapaista väkisinfeminismiä kohtaan. Miehissä on vaikka mitä vikaa ja jos nyt just ei ole niin yleistetään jotakin ja pannaan puolet petäjäistä ja sitten taas on. Tämäkin ajatuslaatikko tuntuu tuottavan jokseenkin putkiaivoisia tuloksia, sillä syötteistä huolimatta se suoltaa täsmälleen samanlaista puppua aina kun kampea vähän käännetään.

Maailmalla ei tunnu tapahtuvan yhtään mitään kommentoimisen arvoista, mistä syystä tännekään en ole muutamaan päivään jaksanut kirjoitella mitään. Naurettavaa jorinaa jostain väkisinhiihtäjien dopingista, epäkiinnostavasta bensan hinnasta, lahjus/vaalitukisotkun kertausta, missien kiloja ynnä muuta soopaa.

Erehdyin lukemaan ajankuluksi Iltalehmän Nainen-palstaa. Siellä noin pääsääntöisesti hehkutetaan useammassakin jutussa, kuinka Sinkkuelämää-elokuva on oivallinen esimerkki naisille. Voi olla, en kuulu kohderyhmään, joten en osaa sanoa. Toisaalta, koska olen myös parisuhdeasioiden timantinkovin asiantuntija, tämäkin asia on syytä vaihteeksi käsitellä.

Sen sijaan siellä kerrottiin, että parisuhteen arvostus on noussut. Parisuhteessa olevat ovat tyytyväisiä ja sinkuista valtaosa asettaa pariutumisen tärkeimmäksi toiveekseen. Tämä asia ei sinänsä ole mikään kovin yllättävä kun asiaa hieman miettii.

Mutta yllättävää on se, että huolimatta halusta lopputulos ei tunnu muuttuvan miksikään, vaan sinkkujen määrä pysyy korkeana kaikesta huolimatta. Kun mietin omia tuttaviani, joukossa on sinkkuja suorastaan runsaasti. Joukossa ei ole ketään, joka olisi täydellisen toivoton, ainakaan minun mielestäni. Itse asiassa melkein kaikki ovat sellaisia, jotka olisi helppoa kuvitella elelemään jonkun toisen kanssa. Eli nämä ihmiset eivät ole tyhmiä, toivottoman rumia, moukkamaisia, huonotapaisia, epäsiistejä, juoppoja, väkivaltaisia, sietämättömiä riivinrautoja tai aivan hirvittävän omituisia. Itse taidan olla aika omituinen arvo- ja harrastusmaailmaltani ja se taitaa olla ongelma, mutta muut vaikuttavat enemmänkin yhteiskunnan parhaalta a-ryhmältä kun katselee, millaisia kolopäitä katuja oikein päästetään tallaamaan ja vertaa laajemminkin ns. kansan syviin riveihin.

Huolimatta tästä tuo sama joukko tuntuu kuitenkin olevan sinkkuja vuodesta toiseen, vaikka valtaosa ei sitä haluaisi. Mikä on se vika?

Minusta tuntuu, että vielä kaikkia muita asioita nopeammin on lisääntynyt nirsous, tai oikeastaan väki on jalostunut nirsoksi, koska ne kompromisseihin valmiit ovat tehneet ne kompromissinsa jo toistakymmentä vuotta sitten.. Enää ei kelpaa “aika hyvä” vaan pitää olla täydellinen, jollaisia ei ole olemassakaan. Kun lähdetään siitä, että ensin nirsoillaan normaalit asiat ulkonäössä ja sensellaisissa asioissa, ja ruvetaan seulan läpäisseistä karsimaan pois niitä, jotka eivät harrasta täsmälleen samoja asioita, pidä samoista asioista, ole arvomaailmaltaan samanlaisia jne, huomataan, että jäljelle jäi.... ei-ketään.

En tiedä onko asia ollut näin aina. Ehkä se on. Jotain osaa uskoisin kuitenkin olevan Sinkkuelämää- ja Cosmopolitan-kulttuurien nousussa. Kun lapsesta saakka tytöille opetetaan Itsenäisen Naisen Asenne, huomataan, että lehdissä ja tv-sarjoissa esitettyä miehen perusvaatimustasoa edustaa aika harva. Tiedän, että tässä asiassa pitäisi olla tasapuolinen, mutta nyt jätän röyhkeästi näin tekemättä. Miehillehän viihde on tuputtanut lähinnä ulkonäöllistä naisen mallia vuosikymmenet tai peräti vuosisadat, mutta toisaalta sen vastapainoksi ainakin itse olen onnistunut törmäämään pienestä pitäen vaikkapa koulussa ja myöskin julkisessa sanassa “valistukseen”, ettei maailma oikeasti ole tuollainen. Onko Cosmopolitan-lööperille tällä hetkellä samanlainen ja tarpeeksi asiaa ripiitillä toistava vastapaino? Minä en tiedä.

Ajankäyttö yleisesti taitaa olla toinen iso ongelma. Vaikka jotain saisi vähän alkuunkin, sitten vain jommalla kummalla tai molemmilla tulee jotakin muuta, ja asiat eivät ikinä ehdi edistyä mihinkään, koska mistään entisestä ei olla valmiita tinkimään vaan aikaa pitää ensin riittää harrastuksille ja kavereille saman verran kuin ennenkin ja vasta yli jäävää voidaan käyttää uusiin asioihin. Ja kun aikaa on kahdella ihmisellä satunnaisesti, sen löytyminen samaan aikaan molemmilta on arpalippu.

Yksi asia, jota olen miettinyt, on sitten se, onko ihmisillä aivan todellinen kuva siitä, millaista on parisuhteen arki, jos tämäkin kuva on omakohtaisten kokemusten vähäisyyden takia peräisin lähinnä viihteestä. Kuvitellaanko, että sen pitää olla paljon täydellisempää ja kokonaisvaltaisempaa kuin se itse asiassa kenelläkään on?

Mutta en minä kyllä tiedä, miten asia voi korjatakaan. Ihmisiä ei saa väkisin kiinnostumaan toisistaan ja kun kyse ei ole järjellä ratkaistavasta asiasta, itsensäkin muuttaminen on aika vaikeaa. Harva näkemäni onnistuminen viime vuosina ovat olleet työpaikkaromansseja tai sitten jonkun asian fanaattisen harrastuspiirin sisäistä touhua.

Toivotan kuitenkin onnea kaikille niille, jotka jaksavat vielä kaikesta huolimatta etsiskellä ja hakata päätä seinään. Toisinaan jaksan vielä itsekin.

Tämä on tarina niistä kolmesta karkuun päässeestä kalasta.

Eihän se ole mikään salaisuus, että naiset eivät noin pääsääntöisesti ole minusta ältsin kiinnostuneita, mutta niitä kiinnostuneitakin on jokunen ollut. Kun en ole ollut koskaan kamalan suosittu, on lähinnä vaadittu naisen puolelta voimatoimia, että on saanut minut ymmärtämään asian.

Kuitenkin historiaani kuuluvat neidit M, K ja P. Kaksi heistä tosin nykyisin rouvia, mikä on heille hyväksi. Heistä olin kiinnostunut ja he minusta, mutta koska fyysistä väkivaltaa ei käytetty, en oikein tajunnut sitä silloin kun asia oli ajankohtainen. Jälkikäteen katseltuna kuitenkin elämäni olisi todennäköisesti ollut paljonkin erilainen, jos olisin ymmärtänyt sangen suorat vihjeet keneltä hyvänsä heistä ajoissa.

Ensimmäinen oli 80-luvun loppupuolella, kun olin vielä lukiossa. Jos siitä jutusta olisi tullut jotakin, se ei varmaankaan olisi kestänyt iänkaiken, mutta olisin päässyt silloin mukaan naisten naurattamisen kuvioon siihen aikaan kuin muutkin, ja asiaa ei olisi pitänyt ryhtyä harjoittelemaan aikuisena.

Toinen kolkutteli oveani 90-luvun puolivälissä. Silloin minä olin aivan yhtä hakoteillä kuin tänäänkin enkä ymmärtänyt mitään, mutta koska hän pian aikansa päätä seinään hakattuaan pariutui sangen vakavasti ja asuu lähiössä onnellisena miehineen ja lapsineen, en pidä täysin mahdottomana, että jos olisin oivaltanut silloin asian oikein, tämä olisi ollut minun tieni.

Kolmas kerta, noin viisi vuotta sitten, olisi johtanut toteutuessaan siihen, etten olisi ikinä lähtenyt Suomesta mihinkään.

Nyt olen sitten kuitenkin täällä.

Lomalla on ollut aikaa miettiä, mitä olen oikein saavuttanut elämässäni. Olenko pärjännyt kohtuullisesti vai olenko luuseri?

Asia ei ole kovin helppo. Lienen nähnyt maailmaa ja sen eri kolkkia jonkunkin verran enemmän kuin valtaosa ikäisistäni. Se on tietysti yksi harrastus muiden joukossa eikä sen parempi tai huonompi kuin ne muut, mutta kun kerran olen tuon homman omakseni ottanut ja sitä ehtinyt kohtuullisesti harrastaa, pidän tältä osin itseäni jonkun sortin voittajana.

Töissä olen pärjännyt ilmeisesti myöskin kohtuullisesti enkä huolimatta nykyisestä välivaihteesta juurikaan pelkää, että rahat loppuisivat kesken tai että joutuisin paistamaan kebabia johonkin henkeni pitimiksi. Jotain löytyy aina, ja ilmeisesti teen myös jotain työpaikoilla oikein, koska asioita syntyy ja ihmiset pitävät minusta ja asiat eivät mene älyttömäksi riitelyksi ja kiukutteluksi.

Kavereitakin minulla on riittoisasti, mikä on hyvä ja piristävä asia. Osaa tapaan useammin, osaa harvemmin, mutta sillä ei ole suurempaa väliä.

Suuremmat epäonnistumiset taitavat liittyä naisasioihin. Sitä kuviota en ole koskaan oikein osannut ja homma ei ole varsinaisesti helpottunut iän myötä. Pari hyvää yritystä ei sitten kuitenkaan ollut tarpeeksi hyviä, ja muu on ollut toivotonta sähläämistä, jossa useimmin satutan itseni ja huonossa tapauksessa vielä jonkun muunkin. Kun joskus 20-vuotiaana ajattelin, että varmaan 25-vuotiaana on sitten perhettä ja lapsia tms, jouduin 25-vuotiaana toteamaan, että no ehkä 30-vuotiaana. 30-vuotiaana totesin, että kai nyt viimeistään 35-vuotiaana, ja 35 vuoden kohdalla en enää viitsinyt turhaan kiusata itseäni kuvittelemalla, että mitään tapahtuisi myöskään ennen kuin täytän 40.

Asia on tietysti yksittäinen mutta kohtuullisen iso. Itse en oikein osaa tehdä asialle mitään järkevää, ja kun nyt en varsinaisesti ole taivaan lahja maailman naisille, harva viitsii olla kovin aloitteellinenkaan.


Tästä pitäisi nyt sitten päättää. Olenhan minä itseeni tyytyväinen, mutta sitten kuitenkin jotain puuttuu.