Vasemmistoliiton Annika Lapintie haluaisi Venäjän EU:n jäseneksi. Kuulemma suomalainen vientiteollisuus hyötyisi.

Ajatus on tietenkin monella tapaa järjetön, mutta se on ajatusleikin tasolla hauska.

Venäjähän on raaka-aineilla porskuttava banaanivaltio, jonka erottaa Väli-Amerikan banaanivaltioista lähinnä se, että sinne banaanitkin viedään Suomesta. Venäjä on valtava markkina kaikennäköiselle jalostetulle tavaralle, sillä Venäjän oma bisnes ei tunnu sellaista saavan aikaiseksi tarvittavia määriä ja tarvittavan laatuisena. Rekkajono Vaalimaalla korreloi melko vahvasti öljyn hinnan kanssa.

Tällaisessa tuonnista riippuvaisessa valtiossa on siis markkinoita, mutta niin on tarjontaakin. Suomessa elää joku kummallinen myytti siitä, että naapuristatuksen takia Suomessa jotenkin tunnettaisiin Venäjä ja sen markkinat erityisen hyvin. Suomen Venäjä-tuntemus on umpipolitisoitunutta soopaa, jossa fakta ja fiktio sekoittuu melko vaivatta. Parhaat analyysit Venäjän nykytilasta luetaan paljon kaukaisempien kirjoittajien kynistä, sillä kauempana ei olla ystävällismielinen naapurivaltio - liturgian vankeja.

Suomella ei ole myöskään mitään erityistä idänkaupan osaamista, sillä myyntityö Venäjällä on melko suoraviivaista eikä edellytä mitään suurta salatiedettä. Pitää puhua venäjää, tarvittaessa hieman rasvata rattaita, kaupan koosta riippuen hieman tutustua ihmisiin votkan voimalla tai sitten ei, ja ennen kaikkea tuotteen pitää olla hintalaatusuhteeltaan oikea. Venäjällä arvostetaan laatua siinä kuin muuallakin, ja jos suomalainen tuotanto ei nyt käy kaupaksi Venäjällä, vika ei ole suinkaan EU:n ulkorajassa vaan siinä, että suomalainen tuote vain ei ole kilpailukykyinen mutta saksalainen on.

Ajatuksen tasolla olisi hauskaa syöttää näitä sanoja ihmisille takaisin kun paljastuu, että vika tuotteiden kaupaksikäymättömyyteen onkin ollut suomalaisissa eikä venäläisissä tai EU:ssa.

Prosessin tasolla asia olisi myös mielenkiintoinen. Siellä täällä Suomessa ja Euroopassakin elää kummallisia harhakuvitelmia siitä, että nyt kun kommunismi kaatui, Venäjällä yhteiskunta kehittyy kohti länsimaista kansalaisyhteiskuntaa. Ei se kehity sinne päinkään, se vain muuttaa muotoaan yhdestä dynastiasta toiseen. EU-jäsenyysneuvotteluprosessi olisi sellaisenaan opettavainen kokemus niille, jotka kuvittelevat Venäjän nousevan jonkunnäköiseksi maailman johtotroikan jäseneksi tulevaisuudessa. Totuus on melko toisenlainen.

Tällainen lausunto voidaan tulkita myös kategoriseksi EU:n vastustamiseksi.

EU:ssahan Turkin jäsenyys ei ole mitenkään erityisen suosittu asia, mutta Britannia kannattaa sitä lämpimästi. Ei siksi, että katsottaisiin Turkin olevan jotenkin keskeinen ja mukava osa Eurooppaa vaan siksi, että mitä sekalaisempi kerho mukaan saadaan, sitä todennäköisemmin kerho ei saa koskaan aikaiseksi mitään ja kenties jopa hajoaa omaan mahdottomuuteensa. Näin britit voivat näennäisesti olla EU:ssa mukana sitä rakentamassa, vaikka tosiasiassa sitä hajottavatkin.

Venäjä-kortti voidaan nähdä saman ajatuksen jatkeeksi.

Sitten palataankin taas päiväjärjestykseen.

EU-komissio ehdottaa rahoitusalan pistämistä verolle ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja kehitysmaiden auttamiseksi. Tällainen ehdotus lienee nähtävissä lähinnä irtopisteiden kalasteluksi, mutta siltä varalta, että ne ovat siellä olleet vakavissaan, käsitellään tässä se, miksi ehdotus on huono.

Ensimmäinen yleishuomio on se, että aina kun jotain lisäveroa perustellaan ilmastonmuutoksella ja kehitysmailla, on syytä poistaa varmistin. Nämä ovat yleisiä hyvää edustavia hanttikortteja, joita käytetään pääosin miten sattuu, ilman mitään konkreettista suunnitelmaa siitä, miten ilmastonmuutos nyt sitten torjutaan tai miten kehitysmaita autetaan. Ilmastonmuutoksen torjunnan keinoista ei vallitse mitään suurta yksimielisyyttä eikä varsinkaan siitä, miten mahdollinen lisäraha pitäisi jakaa ja kenelle. Ranskalaiselle teollisuudelle tukiaisina elinkelvottomuutta kompensoimaan vai kiinalaiselle teollisuudelle päästöjen vähentämiseksi mutta Euroopan kilpailukykyä Kiinaa vastaan sössien. Vai annetaanko raha maajusseille?

Kehitysmaiden auttaminen on toinen ongelmavyyhti. Kannettu vesi pysyy kaivossa huononlaisesti ja jos kehtysmaita tosissaan haluttaisiin auttaa, avattaisiin EU:n tulliraja näiden maiden teollisuus- ja maataloustuotteille eikä vain raaka-aineille. Tämä ei kuitenkaan käy, koska eurooppalainen teollisuus ja maatalous saisi kärsiä. Mitä rahalla siis olisi tarkoitus tehdä? Jo nyt kehitysmaiden auttamiseen käytetään hurjasti rahaa, mutta raha ei pääosin tuota kovin pysyviä tuloksia vaikka poikkeuksiakin löytyy. Jos nyt jollekulle on tullut visio siitä, miten apu parhaiten menee perille ja kannustaa omaehtoiseen kehitykseen eikä vain tukiaisten varassa pyörivään kerjäläisoopperaan, siirretään nykyiset kehitysapurahat ensin näihin kohteisiin. Katsotaan sen jälkeen, tarvitaanko lisää rahaa vai riittääkö raha aivan hyvn kunhan sillä tehdään oikeita asioita eikä käytetä sitä piilotukiaisina eurooppalaisen teollisuuden tukemiseen antamalla sata miljoonaa, joilla pitää ostaa ranskalaisia traktoreita.

Kyseessä on siis vero, jota perustellaan iskulauseilla. Aika on otollinen, sillä moraalisesti pankkien verottaminen nähdään oikeudenmukaisena kostona siitä, että ne tarvitsivat veronmaksajien tukea. Kosto kuitenkin osuu väärään kohtaan, kuten kohtapuoleen selitän. Oikea tapa kostaa pankeille ja omistajille olisi ollut pankkien sosialisoiminen kuten jossain tehtiinkin. Jos pankki tarvitsee tukea, otetaan pankin osakkeet valtion haltuun ja myydään sitten kun aika on kypsä ja kerätään näin raha lopulta markkinoilta takaisin. Holtittoman menon hyväksyneet omistajat menettävät rahansa sen sijaan, että heidän sijoitustensa arvo turvataan verorahalla.

Pankkien pistäminen verolle opetukseksi inhottaville pankkiireille on ongelmallista siksi, että se ei osu heihin vaan palkansaajiin ja veronmaksajiin.

EU:n visiossa on joku ylevä pykälä maailmanlaajuisesta transaktioverosta, mutta tämäkin on iskulause. Eivät maailman kaikki maat sitä toteuta. Ja jos toteuttaisivat, niin kuka tätä kertynyttä rahapottia hallinnoisi? EU-komissio? Yeah, right. Varmaan amerikkalaiset ja kiinalaiset syytäisivät mieluusti miljardeja tähän byrokratiaan. YK ei ole sen parempi hallinnoija, sillä ei siihenkään luoteta. Oikeasti tällaista hallinnoivaa tahoa ei ole olemassakaan, joten vaikka vero keksittäisiin, rahat menisivät mihin sattuu, esimerkiksi tukiaisiksi oman maan rahoitusalalle, sillä ei niiden käytölle mitään keskitettyä koordinaatiota saada aikaan.

Pankkien pisteverottamisen ongelma on se, että pankkbisnestä on kahdenlaista: rajat vaivatta ylittävää ison rahan bisnestä ja turpeeseen sidottua peruspankkitoimintaa.

Peruspankkitoimintaa ovat palkansaajien käyttötilit ja asuntolainat, korttimaksupalvelut sekä pienet muut oheispalvelut. Rajat ylittävää bisnestä on sen sijaan osakekauppa (minä asun Englannissa, mutta osakevälitystilini ovat tällä hetkellä Suomessa ja Sveitsissä), investointipankkitoiminta (laskun voi lähettää aivan mistä hyvänsä ja voitot tilittää mihin vain riippumatta siitä, missä neuvontantajat oikein istuvat) ja suurten pääomien sijoitustoiminta. Myös yrityslainoitus voidaan hoitaa aivan mistä tahansa.

Ei pankeissa tyhmiä olla. Jos toiminta EU:ssa menee lisäverolle, nuo helposti tytäryhtiöihin EU:n ulkopuolelle siirrettävät bisnekset myös siirrettäisiin sinne. Ainoa asia, joka ei pääsisi lisäveroa pakoon, olisi tuo palkansaajan peruspankkitoiminta. Kun palkansaaja ei käytännössä voi hommata asuntolainaansa Barbadokselta, hänen on asioitava EU-pankkien kanssa. Pankit siis voivat vyöryttää lisäverot suoraan hintoihin, sillä verosta vapaata kilpailua ei peruspankkitoiminnassa esiinny. Ajatus siitä, että inhat pankkiirit maksaisivat bonuksistaan nämä lisäverot on järjetön, sillä ihmisillä ei ole käytännössä vaihtoehtoa olla olematta pankkien asiakkaita ja pankit voivat kohdella asiakkaita kuin paavi uskovaisia, minkä ne tekevät jo nytkin.

Lainojen marginaalit siis nousisivat kuten myös palvelumaksut ja korttitransaktioiden maksut, jotka puolestaan siirtyisivät hintoihin. Lisävero ei vaikuttaisi mitään suurien rahojen veivaajiin, sillä nämä rahat vain veivattaisiin muualla kun kyse on lähinnä siitä, mistä maasta lähetetään lasku eikä mistään muusta asiakkaalle näkyvästä kun talletussuojia jne. ei muutenkaan yritys- ja ammattisijoittajabisneksessä ole.

Periaatteellisen iskulauseveron ja moraalisen pankkien ojentamisen varjolla siis pompsautettaisiin tavallisen ihmisen kustannuksia eikä kenenkään muun.

Kannattaakohan tämä? Ei taida kannattaa, mutta en ihmettele, miksi EU-komissio ei ilmaise asiaa pyrkimyksenä kerätä eu-kansalaisilta lisää rahaa. Valitettavasti sumutus mennee täydestä koko poliittiseen vasemmistoon ja kenties vihreisiin, sillä näin annetaan oikein isän kädestä ahneelle suurpääomalle.

Taloussanomissa maalaillaan kaikennäköisiä kauhuskenaarioita melko reippaita tiikerinloikkia hyödyntäen.

Onhan kirjoituksessa asiaakin. Nyt ei olla julkistaloudellisen ongelman panttivankina mistään muusta syystä kuin siksi, että kaikkialla Länis-Euroopassa jätettiin säästämättä poikkeuksellisen pitkän korkeasuhdanteen aikana. Hallitukset etelästä pohjoiseen ja idästä länteen tekivät lähinnä menoautomaatteja eivätkä painaneet jarrua. Pienikin valtiontalouden ylijäämä antoi heti valtuutuksen jonkun rahareiän rakentamiseen. Kaikkialla itämailla näin ei tehty ja tästä syystä joissain Itä-Euroopan talouksissa on ollut hieman enemmän liikkumavaraa lama-aikaan.

Kun melkein kaikkialla valtiontalous oli niukasti alijäämäinen myös huippusuhdanteen huippuvuosina, ei tarvitse olla kaksinenkaan talousnero ymmärtääkseen, ettei aivan mahdottomia elvytysrahoja ole käytettävissä. Länsi-Eurooppahan on toiminut tässä asiassa melkein kuin Suomi: jotain pieniä julkisia hankkeita on hieman aikaistettu, mutta muuten on otettu syömävelkaa valtavia määriä menoautomaattien kattamiseksi. Tätä rahaa on kutsuttu elvytykseksi, mutta kyse on pelkästä termimagiasta. Jos menoautomaatti ei ollut huippusuhdanteessa ylikuumentava, ei se mitenkään voi olla lamavuonna elvyttävä.

Varsinaista elvytystä ei ole juurikaan edes kokeiltu huolimatta siitä, että rahaa on vipattu vallattomasti. Syömävelasta on kysymys. Tämä voi paljastua lopulta siunaukseksi tai virheeksi, mutta sen näyttää aika. Itse olen sillä kannalla, että nykyisissä läntisissä palvelutalouksissa ainoa osattu elvyttämisen muoto eli rakentaminen ei enää elvytä juurikaan. Työnsä menettävistä pääosa tulee valkokaulustyöstä ja palvelualoilta ja jos koko ala lähti Intiaan, heidän työnsä ei palaa laman loputtua toisin kuin rakennusmiesten syklinen työ. Jos elvytysraha kipataan rakentamiseen, se ei auta teollisuudesta tai valkokaulustyöstä pois potkittuja ensinkään.

Sitten alkaa puuro- ja tiikerinloikka-asia, jolla selitetään natsismin nousu Saksassa yksinomaan väärästä talouspolitiikasta johtuneeksi.

Uskon selityksestä sen osan, että hyperinflaatio efektiivisesti mitätöi keskiluokan säästöt tehden keskiluokasta köyhiä. Tämä riski on olemassa nytkin, mutta pienempänä, sillä sama ongelma vaivaa kaikkia länsimaita eikä vain yhtä niistä.

Täysin käsittelemättä tässä puurossa on se, että ääriaatteet nousivat Euroopassa ennen kaikkea niissä maissa, joissa demokratia oli nuori tai hyvin näennäinen keksintö nuoruuden lisäksi. 30-luvun lama koetteli kaikkia maita. Englantikin taisteli ylivelkaantumisen kanssa, sillä eivät Saksan sotakorvaukset riittäneet paikkaamaan alkuunkaan talouteen aiheutettua todellista reikää. Siitä huolimatta valtaan ei noussut hulluja, koska demokratian perinne piti ne poissa.

Saksassa, Italiassa, Espanjassa jne. vallankahvaan nousi hieman mitä sattuu. Pohjoismaista Suomessa oli demokratia nuorin ja juuri Suomessa jouduttiin hieman ottamaan yhteen Lapuanliikkeen kanssa ja jos NL ei olisi hyökännyt Suomeen, ei ole mitenkään taattua, ettei Suomi olisi käynyt lopulta toista sisällissotaa suunnilleen samojen teemojen ympärillä kuin minkä ympärillä ensimmäinenkin käytiin. Sota tuli ja sota toi amerikkalaisen rahan ja holhouksen paimentamaan Manner-Eurooppaa sen verran, että demokratian polku löytyi niissäkin maissa, joissa se oli ollut hieman kateissa. Sodan ulkopuolella ollut Iberian niemimaa sai jäädä oman onnensa nojaan ja siellä sitten kävi kuinka kävi Francon ja Salazarin johdolla.

Kun unohdetaan täysin historiallinen perspektiivi ja tutkitaan vain taloudellisia graafeja eli tehdään se, mihin taloustoimittaja juuri ja juuri kykenee, nähdään merkittäviä yhtymäkohtia tilanteessa, jossa erottavat seikat ovat merkittäviä mutta joita ei voi kaivaa esiin BKT-tilastoista.

Oikeaan erilaiset lainatut lähteet osuvat siinä, että tilanne on vakava. Jos keskiluokka muuttuu käytännössä köyhäksi, tuloksena on muutoksia maailmassa, mutta se tietää lähinnä kiinalaisten vaikutusvallan kasvua. Tuskinpa Euroopassa on suurta hinkua sotaan Kiinaa vastaan, sillä rintama on hieman kaukana.

Lopuksi tehdään ns. kaksipolvinen tiikerinloikka ja yhdistetään nykyiset “ääriliikkeet”, joilla ilmeisesti tarkoitetaan perussuomalaisia, Hollannin vapauspuoluetta, Ranskan lepeniläisiä ja Itävallan kansallismielisiä, natseihin ja todetaan, että näiden puolueiden kannatuksen lisääntyminen johtuu samasta asiasta kuin natsienkin kannatuksen kasvu.

Ensinnäkin, nykyinen Euroopan “äärioikeisto” ei ole lähelläkään natsiaatetta. Toisekseen, demokratia on kehittynyt ja vakiintunut ja ääriaines ei saa helposti merkittävää valtaa ja vaikka saakin (Itävalta), erilaiset vähemmistönsuojat tai sitä vastaavat rakennelmat estävät suuret yhteiskunnalliset muutokset yhdessä vaalikaudessa ja vallan antaminen uudelle tulokkaalle on nähtävissä enemmänkin establishmentin keinoksi tappaa tämä tulokas laittamalla se vastaamaan huutoonsa reaalimaailmassa.

Kolmanneksi, näiden puolueiden kannatuksen nousu Euroopassa alkoi huippusuhdanteen huipulla. Suomessa hieman myöhemmin kuten niin moni muukin tuontiaate, mutta ei “äärioikeisto” Ranskassa, Itäväallassa ja Hollannissa ole mikään laman tuote. Se osui Suomessa lama-aikaan lähinnä sattumaan verrattavien seikkojen takia. Kun liikkeet ovat olleet suosionsa huipulla taloudellisena huippuvuonna kaikkialla muualla paitsi Suomessa ja Ruotsissa, voidaan todeta, että väite laman ja julkistalouden säästöjen osuudesta näiden liikkeiden suosioon on valhe.

Nämä puolueet ovat nousseet ennen kaikkea siksi, että ne haastavat vallankahvan jossain sellaisessa asiassa, josta ihmisillä on mielipide (eurooppa-politiikka ja EU sekä humanitaarinen maahanmuutto). Tämä on nyt ajan henki. Viiden tai kymmenen vuoden päästä puhutaan jostain aivan muusta ja silloin haastaja voi löytyä laitavasemmiston leiristä.

Tällöin tosin lehtineekerit pitävät suunsa kiinni eivätkä ryhdy maalailemaan yhtymäkohtia 30-lukuun ja anna ymmärtää, että jos talouden kurssia ei nyt muuteta, tuloksena on vasemmiston valtaannousu ja Stalinin terrorin uudelleenkeksiminen. Vasemmalle vinksallaan oleva toimittajakunta ei näe laitavasemmistoa Stalinin jatkumona, vaikka yhtymäkohdat ovat täsmälleen yhtä vahvat tähän kuin Perussuomalaisten näkeminen Hitlerin työn jatkajana.

Kummassakaan tapauksessa yhtymäkohtia ei ole.

Euroopassa on toki osoitettu mieltä säästöjä ja menoleikkauksia vastaan, mutta mielenosoitushan on normaalia kansalaisvaikuttamista. En minä ole kuullut vaatimuksia siitä, että demokraattinen järjestelmä olisi hylättävä ja valtaan nostettava joku päivystävä hullu. Mielenosoituksen tarkoitus on yrittää painostaa poliitikkoja, ja tämähän on demokratiaa toiminnassa eikä demokratian hylkäämistä.

Vuosikymmenten konsensuspolitiikka näyttää kadottaneen Euroopasta ajatuksenkin siitä, että politiikassa saisi olla oikeita vaihtoehtoja ja aitoja erimielisyyksiä. Heti kun sellaisia ilmenee, alkaa jostain kuulua polttouunien luukkujen kolinaa ja tuloksena on hysterian lietsomista.

Se kertoo ehkä kuitenkin enemmän näiden lietsojien arvomaailmasta kuin ympäröivän yhteiskunnan.

Ruotsin vaaleissa näyttää käyvän kuten establishmentti pelkäsi.

Ruotsissahan puolueet liittoutuivat jo ennen vaaleja kaksipuoluejärjestelmäksi, josta ulkos potkaistiin Ruotsidemokraatit, joka ei kelvannut kumpaankaan allianssiin. Ruotsissa on 4% äänikynnys, joten ensimmäinen kaikkien toive oli, että SD ei tuota kynnystä ylittäisi. Näyttää ylittävän. Allianssit halusivat kumpikin ensisijaisesti voittaa, mutta toissijaisesti ne itse asiassa näyttävät toivoneen rökäletappiota, jotta se toinen allianssi voi muodostaa enemmistöhallituksen keskustelematta SD:n kanssa.

Näistä toiveista kumpikaan ei nyt näytä toteutuvan. Sosialistit saivat rökäletappionsa, mikä on aina ilo korville, mutta se ei satanutkaan puhtaasti maltillisen oikeiston laariin vaan SD kaappasi omansa, ilmeisenä protestipuolueena.

Jos Ruotsin poliittinen järjestelmä ei ole tuttu, sallikaa minun selittää.

Ruotsin poliittinen järjestelmä on huomattavan erilainen Suomen järjestelmään verrattuna. Yksi ero tulee siitä, että siellä ei ole ollut Kekkosta, joten maajussipuolue on marginaalinen oikeistoallianssin apupuolue. Kyseessä siis on tosiasiallisesti kaksipuoluevaltio, Suomessahan hallitukset ovat aina rintamalinjat rikkovia koalitioita. Jos kaksipuoluejärjestelmä on 2+0, toisella puolueella/allianssilla on aina enemmistö ja siinä ongelmia ei tule. Jos kyseessä on 2+N, se antaa suuremmalle kahdesta isosta hieman pelivaraa, sillä N:n pikkupuolueen joukosta todennäköisesti löytyy joku, joka lupaa tukensa. Britanniassa on näin ja jos vallankahva jää paikan tai kahden päähän, yleensä Ulsterin lojalistipuolue on ollut helppoa puhua hallituksen taakse. Kaikkein hankalin vallankahvalle on 2+1, sillä teoriassa tuo yksi puolue saattaa saada vaikka vain yhden paikan, mutta se voi kiristää tuolla paikalla mitä hyvänsä, ja Ruotsi on näissä vaaleissa ollut tällaisessa 2+1 -asetelmassa ja se näyttää nyt tuottaneen pelätyn tuloksen.

Ruotsalaisen politiikan kulmakivet ovat konsensus, pysähtyneisyys ja establishmentin valta. Ruotsi on Suomeen verrattuna huomattavasti enemmän luokkayhteiskunta, ja poliittinen aparaatti toimii establishmentin ympärillä. Poliittinen eliitti eri leireissä politikoi, bisneseliitti omistaa ja johtaa maan suurimpia yrityksiä ja kansalaisille uskotellaan todellisia vaihtoehtoja olevan. Säätykierto Ruotsissa toimii, eli kuka hyvänsä medelsvensson voi kyllä hypätä politiikkaan, mutta aparaatti on rakennettu niin, ettei sitä voi muuttaa, joten uusi tulokas etenee herrahississä jos sisäistää politiikan manööverit, mantrat ja muinaiset liturgiat mahdollisimman hyvin. Radikaalille ei tuossa järjestelmässä ole juurikaan tilaa.

Establishmentin kontrolli hoidetaan pitkillä listoilla. Vaalikarja siis äänestää listaa eikä henkilöä, ja puoluekoneisto pistää ehdokkaat listalla haluamaansa järjestykseen. Tässä järjestelmässä on hyvät ja huonot puolensa, mutta sen seuraus on siinä, ettei puolueiden sisällä voi kovin voimakkaasti kyseenalaistaa puolueiden perinteikästä linjaa. Liian kiivas kriitikko on konsensukseen sopimaton, ja hän löytää itsensä ensi vaaleissa listan pohjalta ja poliittinen ura loppuu siihen. Samaten kun käydään keskustelua puolueen linjasta vaikkapa puheenjohtajavaalin yhteydessä, liian kärkkäitä ja räyhäkkäitä puheenvuoroja vältetään, sillä hävinneiden poliittiselle uralle on välttämätöntä, että voittaja voi pitää heitä edelleen lojaaleina.

Tämä järjestelmä on luonut varsin stabiilin koneiston, joka suojelee itseään veneenkeikuttajilta ja uusilta ajatuksilta. Eliitti tavallaan täydentää itseään, sillä kansa ei tätä pysty tekemään. Kansankoti kyllä uudistuu, mutta aivan kuten hieman vanhempi uskonnollinen rakennelma, Katolinen kirkko. Vain sisältä käsin, pienin askelin ja hallitusti.

Jos kansalainen haluaa protestoida, hänen vaihtoehtonsa ovat olleet olemattomat. Suomessa on nähty kaikennäköisiä kääpiöiden kapinoita ja palatsivallankumouksiakin, kun kansa rupeaa äänestämään vallankahvaan puolueiden sisältä sellaisia henkilöitä, jotka ovat eliitille kiusallisia. Puolue voi tietysti olla laittamatta tällaisia henkilöitä ehdolle ensinkään, mutta jos he ovat suosittuja, heidän äänensä menevät helposti ehdokkaan mukana. Jos taas ehdokas asetetaan, hänen toimivaltansa on valituksi tulemisen jälkeen mielestäni ruotsalaista kollegaa suurempi, sillä hän on saanut mandaattinsa henkilökohtaisella suosiollaan eikä puolueen armosta.

Suomessa protestiääniä siis kanavoituu myös puolueiden sisällä eikä ole pakko äänestää protestipuolueita. Ruotsissa SD on tällainen protestipuolue ja selvästi joku osa ruotsalaisista on kyllästynyt sisäpiirileikkiä muistuttavaan politiikkaan.

Mielestäni tulosta ei voi tulkita niin, että SD:n äänestäjien voitaisiin olettaa kannattavan SD:n ohjelmaa. Kun SD:n äänestäminen on ollut ainoa keino protestoida establishmenttiä vastaan, vain herra tietää, paljonko äänistä on peräisin tästä.

Todennäköisesti vaalien jälkeisestä asetelmasta löytyy joku sangen vaivaton tie ulos. Hallitusrintama näyttää jääneen muutaman paikan päähän enemmistöstä, joten se voi tehdä diilin minkä hyvänsä pikkupuolueen tai noin kolmen opposition yksittäisen kansanedustajan kanssa tuesta “tarvittaessa”. Jälkimmäinen tietysti tapahtuisi oppositiopuolueiden siunauksella, sillä jotain on tehtävä, että SD-mörkö saadaan pidettyä kaapissaan. Jos oppositio ryhtyy äänestämään yhtenäisesti, SD voi liittäessään äänensä opposition ääniin kaataa hallituksen koska vain vaikkapa budjettikäsittelyssä, joten joku turvamekanismi on rakennettava sisään.

Jos tällaista yksittäisten edustajien salaliittoa ei saada aikaiseksi vaan tarvitaan puolueiden tukea, silloin oppositio kärsii runsaasti. Jos oppositiopolitiikan tekeminen tarkoittaa jatkossa sitä, että vastustetaan kaikkia ehdotuksia puheissa, mutta kun tulee äänestys, kannatetaan niitä, tämä näkyy vuosien kuluttua puolueiden kannatusluvuissa ja uskottavuuskuvassa.

SD:n nousu parlamenttiin kuitenkin kertoo siitä, että myös Ruotsin järjestelmä toimii. Huolimatta siitä, että establishmentti on yrittänyt kaapata koko poliittisen keskustelun itselleen, se onnistuu vain tiettyyn rajaan saakka. Vaalituloksen jälkeen SD ei saa valtaa, mutta se saa äänensä kuuluviin. Jos puoluetta tämän jälkeen syrjitään tiedotusvälineissä kuten tähänkin saakka, se tulee saamaan lisää sympatiaääniä.

Joku voisi Suomesta käydä konsultoimassa hieman ruotsalaisia siinä, miten kiusankappaleista päästään eroon, sillä Suomessahan on tästä pitkät perinteet kun ensin hajotettiin kommunistit ja sen jälkeen päästettiin kuuma ilma pois SMP:n protestipallosta. Perussuomalaisille tehdään varmasti sama temppu ensi tai sitä seuraavien vaalien jälkeen.

Mietin tuossa keskuspankkien harjoittamaa korkoelvytystä ja sen tekoa nykymaailmassa.

Ongelma, jota vastaan taistellaan, on yleensä se, että yritykset eivät uskalla investoida kun talouden merkit ovat epävarmoja ja raha on kallista. Halventamalla rahan hintaa yritetään saada investoinnit käyntiin ja talouden pyörät pyörimään. Tämä on ennen ollut melko järkevää suhdannepolitiikkaa, mutta onko enää?

Halvassa lainarahassa on ongelmana se, että kaikki saavat sitä, paitsi ne, jotka sitä eniten tarvitsevat. Helsingin asuntojen hintaralli on tyypillinen lieveilmiö. Rahaa syydetään markkinoille halvalla siinä toivossa, että yritykset ottaisivat lainaa ja rakentaisivat uusia tehtaita, mutta käytännössä raha päätyy asuntomarkkinoille luomaan kuplaa, ja on hyvin mahdollista, että näin rakennetaan uusi pankkikriisi jo ennen kuin entisestä on toivuttu, sillä pankkikriisin keskiössä on aina asunto- ja kiinteistöbisnes jotakin kautta.

Suomessahan talouskehitys on ollut melko kaksijakoinen. Talous sukelsi viime vuonna enemmän kuin missään länsimaassa ja valtaosassa itämaitakaan, mutta valtaosa ihmisistä ei huomannut sitä mitenkään. Edellisenä vuonna oli vielä saatu tukevat palkankorotuksetkin. Osa menetti työnsä, mutta ei lopulta kauhean moni ainakaan kauhukuviin verrattaessa. Työttömyys nousi, mutta valtaosaa ihmisistä lama ei ole koskettanut mitenkään, varsinkaan Helsingissä kun suurimmat kärsijät ovat olleet maakuntien pikkukaupungit, joista on lopetettu ainoa tehdas.

Kuluttajilla on ollut kohtuullinen usko oman taloutensa kehitykseen samalla kun julkistalous sukeltaa ja yritykset ovat vaikeuksissa. Lainaraha halpenee, kuluttajat tarttuivat tilaisuuteen ja käynnistivät asuntojen hintarallin.

Entäpä sitten yritykset? Suurta pääomaa tarvitseva savupiipputeollisuus ei ole kiinnostunut investoimaan Suomeen tai edes Eurooppaan, vaan uudet tehtaat rakennetaan väljempien ympäristösäännösten ja suurempien markkinoiden maille. Tällaiset sinänsä melko vakavaraiset yritykset saavat lainaa ja ovat sitä ottaneetkin, muttei se ole Eurooppaan mitään talouskasvua tuonut vaan työtä ovat saaneet kiinalaiset, ja jatkossa Kiinaan, Brasiliaan ja Intiaan rakennetut tehtaat kilpailevat suoraan eurooppalaisten tehtaiden kanssa, ja ensimmäisessä ylituotantotilanteessa lopetetaan ne eurooppalaiset tehtaat, aivan kuten Suomen paperitehtaille on käynyt.

Pienemmissä firmoissa on oma ongelmansa. Osa tarvitsisi rahaa tuotteistukseen, osa kasvuun ja maailmanvalloitukseen. Tässä tapauksessa edes korkotaso ei ole kovin keskeinen elementti, sillä jos tällainen yritys menestyy, se kyllä pystyy maksamaan koron X tai 2X aivan vaivatta, ja jos se ei menesty, se ei pysty maksamaan kumpaakaan. Näiden yritysten, jotka oikeastaan muodostavat työllisyyttä ja tulevaisuutta ajateltaessa keskeisimmän osan, ongelma ei ole se, että lainarahan hinta on väärä vaan se, että lainarahaa ei saa.

Eivät pankit myönnä tällä hetkellä missään maassa lainoja tällaisille yrityksille, sillä niihin sisältyy riski. Pankin kannattaa mieluummin syytää raha asuntolainamarkkinoille varsinkin Suomessa, jossa henkilökohtaista konkurssia ei tunneta, ja asuntovelallinen on tarvittaessa lypsylehmä hautaan saakka. Asuntolainoitus on pankeille melko riskivapaa bisnes, sillä jos asuntokupla puhkeaa, pankit kuitenkin taas pelastetaan jos ne apua tarvitsevat. Motiivi lainata mitään kasvuyrityksille korkealla riskillä on täysin nolla niin pankin johdon kuin omistajankin vinkkelistä.

Muu Eurooppa ei näyttäisi ainakaan tuntemaltani osalta olevan kovin paljon paremmassa jamassa. Suuryritykset investoivat kauaksi, pienet yritykset eivät saa lainaa tai mitään muutakaan rahoitusta, joten jäljelle jää asuntolainoitus. Uusien asuntojen rakentaminen on täysin lamassa, sillä siihen ei rahoitusta tunnu heruvan, joten halvat korot eivät edes tuota uusia asuntoja asuntopula-alueille vaan ainoastaan nostavat vanhojen asuntojen hintoja. Tämä puolestaan nostaa tonttimaan hintaa olemassaolevien asuntojen ympäristössä, sillä verrokkiasuntojen hinta nousee, joten laman päätyttyä uudistuotanto on selvästi nykyistä kalliimpaa, vaikka rakennuskustannukset pysyisivät ennallaan, sillä tontin hinta on kaksinkertaistunut.

Minun norsunluutornistani näyttää siltä, että matalat korot eivät tuota talouteen mitään muuta kuin kuplan. Tosiasiallisesti korkotasoa pidettäneen matalana ainoastaan siksi, että valtioiden velkojen korot pysyvät edes jotenkin kohtuullisina. Japani on ollut nyt toistakymmentä vuotta nollakorkoinen valtio, eikä siellä ole talous lähtenyt matalalla korkotasolla kasvuun vaan syväjää jatkuu edelleen.

Japanissa ongelmana on talouden rakenne, ja rakenneongelma vaivaa Eurooppaakin. Suuryritykset saavat hiipua hiljaisesti kohti auringonlaskua, mutta kasvuyritys on pahnanpohjimmainen rahoitettava, ja tämä on puhdas rakennevika.

Mikäli tämä analyysi pitää paikkansa, meidän pitää uskoa, että perinteinen korko- ja investointielvytys on tullut tiensä päähän. Investoinneilla on lähinnä haluttu kirittää rakentamista, mutta niin ei näytä enää tapahtuvan. Investoinnit ovat enemmänkin henkisen pääoman ja aineettoman hyödykkeen markkinointiin liittyviä ponnistuksia, joita tehdään perinteisen savupiipputeollisuuden ulkopuolella.

Elvytysnäkökulmasta pitäisi huolehtia jotenkin siitä, että yritysten rahoittaminen muuttuisi taas hyväksi bisnekseksi, sillä se elvyttää tämän päivän palvelu- ja informaatioteollisuutta paljon paremmin kuin kuvitteelliset tehdasinvestoinnit, joita ei edes tule.

Tämä temppu tehdään hapattamalla muita lainoituskohteita. En tarkkaan ottaen tiedä, miten suuryritysten kiina-investointeihin menevä raha saataisiin huonommaksi diiliksi, mutta koska tämä raha ei Euroopan lainakannassa ole kuin pieni siivu yksittäisten hankkeiden suuruudesta huolimatta, ehkäpä jätämme tämän väliin.

Asuntolainoissa voisi sen sijaan aivan hyvin tehdä periaatteellisia muutoksia. Jos Suomessakin otettaisiin käyttöön periaate, että asuntolainasta pääsee koska hyvänsä eroon luovuttamalla pantin pankille, bisnes muuttuisi täysin. Tämän jälkeen pankilla olisi asuntolainasta riski, sillä jos asuntojen hinnat laskevat, osa vain käy viemässä avaimet pankkiin ja laina oli sillä kuitattu, ja tappio kaatuu pankin niskaan.

Pankilla ei olisi enää motiivia ruokkia asuntolainakuplaa kuten sillä nyt on. Pankin voitto mitataan miljardeissa ja asiakkaan korkotaso prosenteissa. Jos prosentti on matala, viivan alle jääviä miljardeja voidaan loihtia lisää lainaamalla suurempia summia, ja Suomessa tämän voi nyt tehdä melko riskittömästi. Jokunen ylivelkaantunut jää pankkien käsiin, mutta kun heidän eläkkeistäänkin voidaan ulosmitata loputtomiin rahaa, pitkällä tähtäimellä edes nämä asiakkaat eivät muutu tappioksi. Tässä mielessä pankeille on vain edullista, että vanhojen asuntojen hinta on pilvissä ja uusia ei juuri rakenneta.

PK-yrityslainoissa sen sijaan pitäisi parantaa lainan houkuttelevuutta. Jos näille olisi saatavissa takauksia tai jotain muita ratkaisuja, jolloin juuri näiden riskiä pankin vinkkelistä alennettaisiin samalla kun asuntolainoituksen riskiä nostetaan, halvan koron rahaa alkaisi valua myös hyötyä tuottaviin kohteisiin eikä pelkkiin kupliin.

Tällaiset ehdotukset ovat tietysti pankkien mielestä äärettömän huono asia, sillä nykymalli poistaa niiltä varsin tehokkaasti riskit jättäen jäljelle vain voitot. Poliitkoillekin asia on kiusallinen, sillä korkojen alentaminen on huomattavasti helpompaa kuin sen miettiminen, mikä taloutta oikeastaan elvyttäisi.

Jyrki Katainen tapasi duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Konstantin Kosatševin tällä viikolla.

Kosatševin käsitys Suomen ja Venäjän suhteista on se, että suhteet ovat ongelmattomat, ja että Suomessa käydyllä keskustelulla ei ole tähän mitään vaikutusta. Samaten hänen tulkintansa mukaan Kokoomuksessa ei esiinny venäläisvastaisuutta.

Tätä voi pitää melko täyspäisenä lausuntona yleensäkin ja erityisesti nykytilanteessa. Suomi on kansalaisyhteiskunta, jossa julkinen valta ei kontrolloi kaikkea keskustelua, joten on selvää, että Suomessa julkaistaan sellaisiakin näkemyksiä, jotka eivät ole Venäjälle mieleen tai Venäjän virallisen doktriinin mukaisia. Venäjä näyttää ymmärtävän tämän asetelman aivan mainiosti.

Suomen tehtävä lie olla jonkunnäköinen puskurivyöhyke Pietarin ympäristössä, jotta Joku Muu maksaa noin puolet Pietarin puolustusmenoista. Kun tähän asetelmaan ei ole tulossa mitään muutoksia, on jopa oletettavaa, että Venäjällä ei ole mitään erityistä motiivia kärjistää suhteita Suomeen. Venäjällä tiedetään, että Suomessa Naton kannatus on vähäistä suurempaa. Siellä tiedetään myös, että Nato ottaa Suomen jäseneksi jos Suomi jäsenyyttä hakee, sekä sen, ettei Venäjä voi tätä jäsenyyttä estää mitenkään toteutumasta.

Ainoa, mitä Venäjä voi tehdä, on olla antamatta Suomelle syytä liittyä Natoon. Suomessa jäsenyyden kannatus saattaa gallupeissa olla vastustusta suurempaa, joten räyhääminen nostaisi naton vaaliteemaksi ja saattaisi toteuttaa jäsenyyden nopeassakin aikataulussa. Lisäksi rähinästä ei olisi mitään kuviteltavissa olevaa hyötyä, sillä Suomen tuleva valtiojohto ei ole enää Kekkosen ajan kasvatteja, ja idänsuhteita ei enää nähdä sisäpolitiikan teon välineenä.

Kosatševin äärimmäisen sovittelevaa lausuntoa voisi sinänsä pitää jonkunnäköisenä näpäytyksenä myös Suomessa Venäjä-keskustelussa runsaasti mellastavalle Johan Bäckmanille ja apupapille. En tiedä mitä agendaa tämä kaksikko ajaa ja ennen kaikkea miksi, mutta Suomessa se saa runsaasti palstatilaa, jossa herrat antavat ymmärtää, että Suomen ja Venäjän suhteet ovat kriisissä. Tämän liioittelun ei voi mitenkään katsoa olevan Venäjän turvallisuuspoliittinen etu, sillä kuten ylempänä kirjoitin, Nato-kanta on Suomessa kiikun kaakun. Väliin kannattajat ja väliin vastustajat ovat niskan päällä. Kaikennäköinen räyhääminen Venäjä-kortilla ei ainakaan lisää Naton vastustajien määrää, vaikka rähinä ei perustuisikaan mihinkään.

Puusta katsoen tätä lausuntoa voisi pitää myös kannanottona siitä, että Venäjä hoitaa Suomen suhteensa itse eikä jotain räyhähenkeä äänitorvena käyttäen, ja tämä on Suomessa syytä panna merkille ja lakata antamasta hirveästi painoa omalta vaalikampanjalta vaikuttavalle huuhellukselle.

Ensi vaaleissa olisi jokaisen syytä miettiä, tarvittaisiinko hieman uusiakin kasvoja ja nuorennusleikkausta.

Suomen poliittista keskustelua vaivaa vieläkin konsensus ja etujärjestöjen keskeinen rooli. Voisi ajatella, että suljetun talouden, epäterveiden idänsuhteiden ja kotoisten stalinistien vyörytyksessä kasvanut poliitikko tai järjestöpomo ei enää ole avainasemassa kun mietitään, miten Suomi pärjää avoimen talouden aikana maailmassa, jossa ulkopolitiikkakin on hyvin erilaisessa roolissa kuin se oli Brezhnevin aikana.

Ongelmia on monessa paikassa. Viime päivinä on siellä täällä referoitu näkemystä ns. SATA-komitean työstä. Komitean piti parantaa työn kannustavuutta ja vähentää köyhyyttä, mutta kolmen vuoden puuhastelu ei tuottanut yhtään mitään.

Miksi ei? Meillä vallitsee aika suuri yksimielisyys siitä, että väliaikaiseksi avuksi tarkoitetusta perusturvasta on tosiasiassa tullut pitkäaikaistyöttömien armeijan tärkein tulomuoto. Toinen yksimielisyys vallitsee siitä, että tällä hetkellä tämä raha ei riitä, vaan useimmat saavat lisäksi harkinnanvaraista toimeentulotukea. Näiden yhdistelmä taas on tuloloukkumielessä myrkyllinen, ja tätäkään ei taida kovin moni kiistää.

Siitä huolimatta ei tapahtunut mitään. Kaikennäköisiä ehdotuksia tehtiin, mutta lopulta kaikki komitean jäsenet piiloutuivat omien etujärjestöjensä bunkkereihin kykenemättä tarttumaan mihinkään uuteen ajatukseen.

Jo ennalta oli selvää, että Elinkeinoelämän keskusliitto vastustaa kaikkia sellaisia ehdotuksia, jotka maksavat jotakin, sillä tuo kerho perinteisesti vastustaa aivan kaikkea paitsi yritysverojen alentamista, ja silloinkin kun näitä veroja alennetaan, se moittii, että niitä alennettiin liian vähän. Kun kerran tämä kerho osaa ainoastaan vastustaa, miksi sille annettiin tässä komiteassa vähäistä suurempi painoarvo?

Ammattiliitot eivät pärjää yhtään sen paremmin. Ne teeskentelevät edustavansa perusturvalla eläviä, mutta kun käytännössä olisi ollut tilaisuus ehdottaa perusturvan korotuksia, tuloksena olikin täystyrmäys, ellei ansiosidonnaista työttömyysturvaa koroteta vähintään kolminkertaista määrää säilyttäen näiden tukimuotojen välisen suhteen ennallaan. Tämäkin näkökanta tiedettiin jo valmiiksi, joten miksi komiteassa oli yhtään ay-politrukkia muussa kuin statistin roolissa?

Joku, en muista kuka, kirjoitteli oivallisesti kuukausi pari sitten, että ainoastaan paavi valitaan tehtäväänsä keskimäärin vanhempana kuin suomalainen ay-johtaja, ja tämä tuskin menee kauheasti pieleen. En halua missään määrin halveksia vanhempia ihmisiä enkä heidän elämänkokemustaan, mutta jos tätä kokemusta ei kyetä kanavoimaan uuden luomiseen vaan vanhan museoimiseen, meillä on vallankahvassa vääriä ihmisiä.

Nyt on se aika, että asioita pitää miettiä uusiksi. Huoltosuhde heikkenee eläkepommin takia. Länsimaiden valuuttojen devalvoituminen kiinan rahaa vastaan tarkoittaa sitä, että kiinalaisille lankeaa vielä nykyistäkin suurempi siivu maailman resursseista, ja niitä riittää meille vähemmän ellemme pysty petraamaan tuottavuuttamme aivan eri kierrosluvuilla kuin millä Kiinan talous kasvaa. Julkistalous on kriisissä, ja se kaipaa kipeästi enemmän tuloja ja vähemmän menoja.

SATA-komitea oli tarpeellinen harjoitus, sillä se kertoo meille, että ns. kolmikantayhteistyö ei enää tuota haluttuja asioita. Kun se ei kerran enää toimi, potkaistakoon molemmat työmarkkinaosapuolet pois kaikista niistä pöydistä, joissa keskustellaan poliitikkojen toimivaltaan kuuluvista asioista. Työelämän kysymyksistä ne voivat lainsäädännön puitteissa neuvotella edelleen, mutta poliitikkojen pitää ottaa politiikka takaisin itselleen ja ruveta tekemään sellaisiakin päätöksiä, joista työmarkkinajärjestöt eivät pääse yksimielisyyteen.

Viimeinen uusi ajatus perusturva-asiassa on Soininvaaran perustulomalli, joka sekin alkaa olla jo ehtinyt miehen ikään. Tämän pitäisi pistää miettimään.


Hieman samanlaista uutta ajattelua tarvitaan muuallakin. Kokoomusministerien lausunnot Venäjästä ja reaktiot näihin kertoivat meille, että idänsuhteissa on helppoa jämähtää liturgian ja muinaisten Kekkosen ajan fraasien taakse. On helppoa luetella virallinen ystävyysliturgia, sillä näin ei tosiasiallisesti tarvitse ottaa kantaa mihinkään asiaan.

Ulkopolitiikan kentällä on muuttunut paljon, ja osa näistä muutoksista koskee jopa Venäjää. Venäjän strategia on tällä hetkellä se, että se ei tunnusta EU:ta neuvotteluosapuoleksi ollenkaan. Yhtenäinen EU on taloudellinen jättiläinen ja Venäjä valkoinen kääpiö, joka tuottaa lähinnä raaka-aineita parhaaseen banaanivaltiotyyliin ja ostaa saksalaisia ökyautoja nousukkailleen, parhaaseen banaanivaltiotyyliin.

Venäjä näyttää toimivan varsin huonosti sellaisessa asetelmassa, jossa se ei voi sanella yhteistyön muotoja, ehtoja ja käytettyä retoriikkaa. Se haluaa rakentaa tilanteen, jossa se on jokaisessa neuvottelupöydässä riittävän monella mittarilla vahvin mahdollistaen sanelun. Euroopassa tämä tehdään sivuuttamalla EU tykkänään ja vaatimalla kahdenvälisiä ratkaisuja maiden välillä kaikkiin asioihin. Kun EU on hajallaan, Venäjä sanelee pienille yhteistyön ehdot ja kiukuttelee jos sanelu ei mene lävitse.

Tällaista rakennelmaa ei ollut kylmän sodan aikana, sillä tosiasiallisesti Euroopan ja NL:n välillä ei ollut mitään kanssakäymistä. Suomella oli oma erityissuhteensa, johon liittyi rähmälläänolo ja idänkaupan vinksauttama talous, mutta toisaalta myös halpa öljy. Muilla Länsi-Euroopan mailla ei ollut mitään virallista suhdetta, ja kauppaa ei käyty.

Nyt käydään ja Venäjä on huomattavasti aktiivisempi toimija kuin mitä NL oli. Länsi-Euroopan etu lienee se, että Venäjän poliittinen vaikutusvalta Euroopassa pysyy kohtuullisena ja sille ei synny mahdollisuutta kiristää länttä millään, lähinnä energialla. Yhteistyöhön tulee suhtautua lämpimästi kuten myös ihmisten liikkumismahdollisuuksien lisääntymiseen, mutta ainakin minä näen rauhaisan rinnakkaiselon päättyvän lähitulevaisuudessa ja uuden kylmän sodan, ja Kremlin propagandakonehan on jo tähän viritetty ajat sitten. Johan Bäckmanin tuotannon lukeminen on hyvä kurkistus venäläisen propagandan syövereihin, ja siellä asetelmat ovat olleet selvillä jo pitkään. USA ja Britannia ovat vihollisia, Saksan ja Ranskan kanssa yritetään leikkiä, ja pikkuvaltioiden oikeutta omaan Venäjästä vapaaseen politiikkaan ei ymmärretä alkuunkaan.

Suhteet länteen kriisiytyvät jossain vaiheessa, sillä en usko lännen lopulta jatkavan Venäjän hyssyttelyä, kun se jatkaa nykyistä linjaansa. Georgia pilkottiin tuosta vain lännen paheksunnan alla, aivan kuten Hitler pilkkoi sudeettialueet itselleen. Venäjän hallinto muistuttaa minua kovasti Hitleristä ja fasismin saappaan kopseesta, ja retoriikkakin on melko samanlaista. Ein Volk on vain tällä kertaa venäläiset, joita asuu inhottavasti naapurimaissa epäreilujen rajansiirtojen takia, joten tehdään aivan samaa kuin mitä Hitler teki, eli pilkotaan naapurimaita yksi kerrallaan ja kaapataan oma kansa omien rajojen sisälle.

Eikä Venäjä Georgiaan lopeta kuten ei Hitlerkään ajoissa lopettanut. Jossain kohtaa seuraavia *staneja pilkkoessaan Putin kohtaa oman Puolansa, ja kuppi kääntyy. Venäjää vastaan ei hyökätä, mutta se eristetään melko täydellisesti.

Tässä tilanteessa Suomi joutuu valitsemaan puolensa, ja Suomen puoli on länsi. YYA-miehille on tällöin käyttöä verraten vähän.

Demokratian puolustaminen on periaatteellisesti sangen haasteellinen asia.

Olen miettinyt asiaa luettuani viikko sitten kirjoituksen siitä, kuinka Britanniassa änkyrämuslimit ovat ryhtyneet lasten aivopesun tielle, jotta länsimainen hapatus pysyy poissa ja aikuisena tekevät sitten sitä, mitä Allah käskee.

Länsimainen demokratia on hyvä yhteiskuntajärjestelmä, ja parempaakaan ei ole toistaiseksi keksitty. Se on myös varsin haavoittuva, sillä oikeastaan ainoana yhteiskuntajärjestelmänä ikinä keksityistä se sisältää ajatuksen siitä, että sitä voi muuttaa. Kaikissa muissa on itsevaltias tai muinainen ohjeita antava satukirja, jotka asettavat puitteet, joissa eletään.

Ikuinen ajatusleikkihän on se, voiko demokraattisesti päättää demokratian lakkauttamisesta, ja tähän ei ole olemassa hyvää vastausta.

Teoriassa tähän pitäisi vastata kyllä, koska jos yhteiskunta rupeaa asettamaan puitteita siinä, miten kansanvalta saa toimia, silloin ollaan periaatteellisessa suossa, sillä juuri tämä aspekti ei kuulu periaatteen tasolla demokratiaan. Asiassa voidaan vedota myös kaltevaan pintaan, sillä jos joku asia siirretään kansanvallan ulottumattomiin, sinne on sen jälkeen helppoa siirtää muitakin asioita, ja tämä johtaisi ennen pitkää sosiaalidemokratian ja holhousvaltion museoimiseen. Tämän tien päässä on vallankumous, sillä asioihin ei voi enää muuten vaikuttaa.

Jos taas demokratiaa ei puolusteta, se loppuu joskus. Ei meidän aikanamme, mutta loppuu kuitenkin, ja palaamme takaisin pappisvaltaan, joka jo kertaalleen on havaittu huonoksi tavaksi tuottaa esimerkiksi tiedettä, taidetta ja kulttuuria. Sotilaiden ja sotien tuottamisessa tämä järjestelmä sen sijaan on erinomainen.

Alan itse kallistua sille kannalle, että olisi aika keksiä demokratia 2.0, jossa tämä aspekti olisi jotenkin huomioitu. En tiedä tarvitseeko demokratian nykyiseen prosessiin koskea mitenkään, mutta se voisi sisältää elementtejä, joissa lasten kasvattaminen tynnyrissä tehtäisiin perin hankalaksi. Toteuttaminen onkin sitten haasteellisempaa, sillä vanhempien oikeus kasvattaa lapsensa haluamallaan tavalla on myöskin jonkunlainen periaatekysymys.

Demokratiahan kestää mainiosti sen, että pieni fraktio änkyröitä vastustaa sitä. Tämä mekanismi on sisäänrakennettu jo valmiiksi. Ongelma tulee siinä kohtaa, että erinäköiset kontrolloivat yhteisöt paisuvat kuin pullataikina, ja niistä ulos pääseminen voi olla perin hankalaa, ja homma ei varsinaisesti helpotu, kun yhteisöt paisuvat sekä väkimäärältään että maantieteelliseltä alueeltaan.

Samaten ongelma tulee siinä kohtaa, että epädemokraattisia ja sortavia elementtejä ryhdytään ottamaan sisään länsimaiseen yhteiskuntaan siksi, että kyseessä on uskonasia. Uskonnon varjolla tuntuu olevan päivä päivältä suurempi lupa poiketa yhteisesti sovituista normeista, jos puheena oleva uskonto ei ole kristinusko vaan on aistittavissa etnistä värinää. Britanniassa toteutetaan jo nyt käytännössä shariaa esimerkiksi perintöasioissa jos kaikki osapuolet niin haluavat, mutta luvalla voidaan kysyä, ovatko suostumuksensa antaneet ja ilman juuri mitään jäävät tytöt ja naiset antaneet suostumuksensa vapaaehtoisesti.

Demokratian puolustaminen romuttamatta sen periaatteita tuntuu perin mahdottomalta. Ehkäpä tästä syystä pitäisi keskittyä koulutukseen ja erinäköisten yhteisöjen vallan täydelliseen nollaamiseen. Niin kauan kuin yhteisöillä on valtaa ihmiseen, meillä on ongelma. Jos jokaisella on tosiasiallinen vapaus valita, pukeutuuko pussilakanaan, ajaako partansa, leikkaako hiuksensa ja millaista maailmanjärjestystä kannattaa, demokratia on perin hyvin turvassa. En usko yksilöiksi kasvatettujen yksilöiden kannattavan yksilöllisyyden vähentämistä erityisen laajoissa mitoissa.

Yhteisöjen valta sen sijaan on uhattuna, mistä syystä yhteisöt vastustavat tällaista suuntaa. Nyt ne saavat mellastaa verraten vapaasti vetoamalla uskontoon ja erilaisiin etnisiin seikkoihin, sillä assimilaatiopolitiikka ei ole huudossa, ja erilaisuutta väkisinsuositaan ja ruokitaan epädemokratiaa suosivaa ilmapiiriä.

Hesarin pääkirjoitussivulla pohditaan sitä, miksi Suomessa ruotsin kieltä puhuvien määrä vähenee, kun kaikkialla muualla Euroopassa vähemmistökielet ovat nousemassa kukoistukseensa.

Esimerkkejä kaivetaan Kataloniasta ja Walesista sekä maahanmuuttovaltioista Ranskasta ja Hollannista ja verrataan tilanteeseen Suomessa. Kirjoituksessa on kaksi tahallista tai tahatonta virhettä tai puuttuvaa havaintoa, joten käsitelläänpä ne nyt.

Kirjoittaja ei aivan tee tiikerinloikkaa siihen, että Suomessakin pitäisi kokeilla jotain pakollisia tai puolipakollisia kielikylpyjä lapsille, mutta kirjoituksen nojalla tällainenkin johtopäätös olisi helppoa tehdä. Kirjoittaja raapaisee ongelman ydintä puhumalla (ruotsin kielen) imagosta ja ylistää teatterin ja tv:n saavutuksia, mutta varsinainen havainto jää puuttumaan.

Pienempi kirjoituksen virheistä ja mielestäni selvä asiavirhe on se, että ruotsin kieltä puhuvien määrän väheneminen johtuisi siitä, että hallintoalueita on yhdistetty ja kaikki byrokraatit eivät enää osaa ruotsia. Tämä vaikuttaa puhtaasti kyläpoliittiselta kannanotolta sen puolesta, että ruotsinkielisten alueiden paikallishallinto säilytettäisiin ennallaan eikä siihen koskettaisi yleisten säästötalkoiden nimissä.

Minulle ei tule mieleen ketään, jonka taito tai taitamattomuus puhua jotakin kieltä olisi suurestikaan sidoksissa siihen, mitä kieltä valtion byrokraatit puhuvat, sillä heidän kanssaan ei asioida juuri koskaan. Palkansaaja asioi todennäköisesti suomea puhuvan julkisvallan kanssa passia uusiessaan kerran viidessä vuodessa, mutta melkeinpä kaikki muu hoituu internetissä tai automaattisesti, ja paperityö hoituu aivan hyvin myös ruotsiksi kuten myös nettilomakkeiden täyttäminen.

Ruotsin kieli on jonkunnäköisessä ahdingossa siksi, että väki on muuttanut kaupunkeihin, ja Suomen suurista kaupungeista oikeastaan vain Turku on sellainen, jossa ruotsin kielellä on jonkunlainen elävä asema, eikä sekään ole erityisen vahva kun myös Turkuun on muuttanut opiskelijoita suomenkieliseltä seudulta. Helsingissä sai vielä 50-luvulla joka paikassa palvelua ruotsiksi, nykyään ei juuri missään. Tämä on se, mikä vaikuttaa, sillä pelkällä ruotsilla ei pysty enää ostamaan ruokaa, keskiolutta tai kiiltävämpää peeseetä. Palveluammateissa olevien ruotsin kielen taito on yhtä vähäinen kuin omani, ja käytännössä tällaiset asiat hoituvat suomeksi. Työyhteisöt ovat muutamaa lukuunottamatta täysin suomenkielisiä, ja vaikka kyse on ihmisten äidinkielestä, mahdollisuus käyttää ruotsia muualla kuin suomenruotsalaisten kuplissa on vähäinen. Koululaitos tarjoaa siihen vielä tilaisuuden, mutta jos ei hakeudu Hankeniin, ovat jo yliopistossa kaikki sekaisin ja yhteiseksi kieleksi valikoituu suomi.

Ei ruotsin kieli tähän kuole, mutta syy ei ole viranomaiskielenkäytössä vaan kaupungistumisessa. Pääkaupunkiseutu ei enää ole merkittävästi ruotsinkielinen vaan käytännössä yksikielinen. Vaikka viranomaisiin lisättäisiin kuinka ruotsin kielen taitoa, se ei näkyisi missään, sillä heidän kanssaan ei henkilökohtaisesti asioida.

Toinen virhe, tai oikeammin puutteellinen havainto, liittyy siihen, millaisista kielistä noissa nousussa olevissa vähemmistökielissä on kysymys ja kuinka täydellisesti ne eroavat ruotsin kielestä Suomessa.

Kymr Walesissa ja katalaani Kataloniassa ovat kieliä, joissa sorrettuna ja miehitettynä itsensä pitävän alueen väki erottuu sortajastaan. Sama koskee monia muitakin porskuttavia vähemmistökieliä. Ne ovat nousussa siksi, että ihmiset haluavat erottua miehittäjästä lakkaamalla puhumasta valloittajan kieltä tai ainakin opettelemalla sen vanhan kielen.

Suomessahan tilanne on aivan päinvastainen. Menemättä nyt aivan tarkasti pohjoismaisen historian syövereihin, Ruotsi oli Suomessa jotakin, jota voidaan pitää miehittäjänä, ja sama koskee ruotsin kieltä Suomessa. Tästä seuraa imago-ongelma, sillä ruotsia ei nähdä kielenä, jolla jotenkin erotuttaisiin valloittajasta, vaan se on menneen valloittajan näivettyvä pikkukieli. Jos tilanne olisi päinvastainen, ja Suomi olisi pääosin ruotsinkielistetty ennen vuotta 1809 tai venäjänkielistetty sen jälkeen ja jäljellä olisi tänään kuuden prosentin suomenkielisvähemmistö, tämä kieli olisi nyt samanlaisessa huudossa kuin kymr Walesissa. Ruotsia tai venäjää äidinkielenään puhuvat suomalaiset pistäisivät lapsensa suomenkielisiin kielikylpyihin ja kouluihin, sillä he haluaisivat erottua Ruotsista ja ruotsalaisuudesta ja korostaa sitä, että me olemme oma kansa, jolla on oma kieli ja kulttuuri, tai vaihtoehtoisesti sitä, ettemme me nyt sentään ryssiä ole.

Suomessa tälle ei ole kuitenkaan mitään tarvetta, koska nimenomaan suomekielisyys on jo ajat sitten luonut jonkunnäköisen kansan, jonka asema ja rooli korostuivat Venäjän vallan aikana. Valloittajien ja miehittäjien vinkkelistä katsottuna vähemmistökieli eli suomi on voimissaan, joten ei tarvitse tehdä mitään suurempaa kielipolitiikkaa. Walesissa ja Kataloniassa miehittäjän valtakieli jyrää edelleen, joten voidaan olettaa, että näiden paikallisten kielten asema vahvistuu jatkossakin.

Ruotsin kieli on Euroopan vähemmistökielten joukossa oikeastaan aika kummajainen juurikin siksi, ettei siihen liity mitään sorrettua ja syrjittyä vähemmistöä ja heiltä ammottavien foinikialaisten aikaan valloitettua maata. Kun ei ole sortoa ja historiallista vääryyttä, on vaikea lietsoa ruotsinkielisiin mitään hurmahenkistä kielenpuolustamispolitiikkaa. Nythän sellaista on hieman yritetty viimeisen vuoden aikana, mutta varsin surkeasta pannukakusta on ollut kysymys, sillä tekaistujen ongelmien paukuttaminen ei aikaansaa suurtakaan kansanliikettä.

Toisaalta suomenkieliselle enemmistölle ruotsin kieli ei merkitse mitään oleellista kielellistä rikkautta, vaikka tätä propagandaa lukion ruotsintunnit olivatkin pullollaan, ja valtaosa vanhemmista ei koe mitenkään erityisen tarpeellisena sitä, että heidän lapsensa oppivat erinomaisesti ruotsin. Jotkut toki tekevät niin ja siinä ei ole mitään vikaa, valtaosa ei vaivaudu.

Tästä seuraa se, että vähemmistökielten yleinen noste ei tartu suomenruotsiin, sillä suomenkielisellä ei ole mitään tunnesidettä tuohon kieleen. Tätä voi verrata rivi-irlantilaiseen, joista valtaosa ainakin haluaisi osata puhua iiriä vaikkeivät viitsikään nähdä vaivaa sen opetteluun. Kun seka-avioliitot ovat tosiasia, veikkaan, että pääkaupunkiseudulla ruotsia todella aktiivisesti puhuvien määrä romahtaa 50 vuodessa. Se voi olla virallisesti paperilla äidinkieli, mutta suomen kieli on monelle heistä vahvempi. Jos näin käy, se tapahtuu ilman draamaa ja kriisiä.

Tässä kehityksessä ei ole mitään dramaattista. Suomea puhuvien on turhaa ruveta sohimaan muurahaispesää jyrkillä vaatimuksilla ruotsinkielisten pistämisestä kyykkyyn, sillä kun kieltä puhuvat lienevät itsekin tunnistaneet kielen uhanalaisuuden, tämä saattaa laukaista vastareaktion. Ei se mitään lopulta muuta, mutta kun Suomessa tällä hetkellä ja viime vuosikymmeninä kielipolitiikka ei ole ollut mikään erityisen keskeinen juttu vaan asiat vain hoituvat, tämä saatetaan hukata turhalla rettelöinnillä joutavan asian takia.

Tänään jo saksalaiset ja tanskalaisetkin ovat ryhtyneet voivottelemaan Suomen ydinvoimapäätöstä. Kuulemma sähkön hinta laskee, ja siksi ei kannata investoida tuulimyllyihin ja uusiin energiantuotantomuotoihin. Mitäs hemmettiä?

Omasta mielestäni markkinoilla on edelleen tilaus puhtaalle, 24*7 toimivalle ja halvalle tavalle tuottaa energiaa. Tämä markkinarako ei ole poistunut mihinkään.

Ensin on syytä huomata retoriikan ristiriita. Ennen ydinvoimapäätöstä ydinvoimaa pidettiin hirvittävän kalliina ratkaisuna ja halvempaa sähköä saisi muualta. Nyt ydinvoima aiheuttaakin kuluttajaa hyödyttävää polkumyyntiä ja on keksintöjen vihollinen. Kumpi näistä väitteistä on tosi?

Innovaatioiden airuet ovat sitä mieltä, että kun kerran ydinvoima tuottaa halpaa sähköä, tuulimyllybisnes kärsii. Minun nähdäkseni tämä tarkoittaa sitä, että nykyisillä uuden energiantuotannon puolestapuhujilla ei ole tarjota tuohon määrittelemääni markkinarakoon sopivaa tuotantoa tai kombinaatiota useista uusista tuotantomuodoista. He osaavat ratkaista ongelman hirvittävän kalliilla ja runsailla tukiaisilla, mutta touhulta putoaa pohja pois jos tuotannosta ei kyetäkään riistämään aivan mitä hyvänsä ja hintakilpailu toimii.

Tuulimyllyväki väittää ydinsähköväen olevan menneisyyteen jumittunutta sakkia. Tämä väite voi hyvinkin pitää paikkansa. He ovat keksineet melko halvan tavan tuottaa perusvoimaa. Riski liittyy ydinonnettomuuteen, joka joko tulee tai ei tule. Jos sitä ei tule, ydinsähkö on myös varsin puhdasta, riippuen hieman siitä, kaivetaanko uraani sivistysvaltiosta vai keskeltä Afrikkaa. Koska Länsi-Australian osavaltio tuottaa noin puolet maailman uraanista, lupaehdoissa voisi aivan hyvin asettaa laatukriteerejä uraanin louhinnalle.

Minä väitän kuitenkin, että nykyiset uusien energiamuotojen visioijat alkavat olla yhtä lailla menneisyyden väkeä.

He ovat jumittuneet tuulimyllyihin ja aurinkopaneeleihin ja keskittyvät lähinnä vastustamaan kaikkia sellaisia hankkeita, jotka tekisivät näistä kalliista tavoista kilpailukyvyttömiä. Ei tämä edusta minulle mitään uuden innovointia. Ongelma on edelleen ratkaisematta ja uusia keksintöjä tarvittaisiin. Ratkaisun pitää kuitenkin olla perusvoimaa tuottamaan kykenevä sekä niin halpa, että se pystyy kilpailemaan myös hinnalla.

Jos ydinvoiman katsotaan haittaavan innovaatioita, sitä suuremmin voidaan innovaatioiden katsoa kärsivän siitäkin, että asiaa lähestytään puoliuskonnollisesti eikä tieteellisesti, ja kun on keksitty jotakin, joka ei ratkaise ongelmaa mutta tuottaa joissain olosuhteissa kallista sähköä, jämähdetään paikalleen ja syytetään ympäristön vihollisiksi niitä, jotka painottavat hintaa eivätkä anna arvoa heidän suunniteltua käyttöä vastaamattomalle keksinnölleen.

Ns. uudet energiantuotantomuodot ovat sellaisia, joita kannatti kokeilla. Aurinkoenergiasta on ymmärtääkseni kyetty jalostamaan toimivampi variantti, jossa aurinkopaneeli ei tuota sähköä, vaan peilipatteristo lämmittää valtavaa klunssia, jossa oleva aine kuumenee satoihin asteisiin, ja tämän aineen läpi ajetaan vettä, joka kiehuu, ja tuottaa höyrypainevoimaa. Tämä järjestelmä kestää lämpimänä yön ylitse jos aamulla paistaa taas. Ei sovellu Suomeen, mutta johonkin sopii. Tuulivoimakin kannatti kokeilla ja todeta, että sillä saadaan tuotettua jotain jossakin, mutta ei tarpeeksi esimerkiksi Suomen kylminä pakkasöinä, jolloin se ei tuota mitään.

Minun nähdäkseni nämä “innovaatioiden puolustajat” ovat sangen näköalattomasti ryhmittyneet siilipuolustukseen jo keksittyjen asioiden ympärille, ja tästä syystä he eivät innovatiivisuudessa ole yhtään ydinvoiman rakentajia parempia. Osasyynä lienee ympäristöväen joukossa pesivä fraktio, joka vastustaa kategorisesti halpaa energiaa, koska länsimainen elämäntapa vie meidät tuhoon. Vaikka keksittäisiin femman maksava taikahaavi, joka pyydystää elektroneja ilmasta ja kenenkään ei tarvitsisi tupruttaa mitään tai tuottaa ydinjätettä, tämä sakki olisi haraamassa vastaan, sillä paljon halpaa sähköä tarkoittaa suuremman etäisyyden ottamista vanhoihin hyviin aikoihin, joita tosiasiallisesti tavoitellaan.

Energiakeskustelua käyvät liiaksi ympäristöjärjestöt ja liian vähän insinöörit. Ympäristöjärjestöt osaavat vastustaa asioita, insinöörit osaavat keksiä niitä, mutta kaikki keksinnöt eivät ole hyviä. Nyt pitäisi taas päästä vastustamismoodista eteenpäin keksimismoodiin, mutta se näyttää olevan kovin vaikeaa. Ydinvoimamiehiä on helppoa syyttää, mutta kyllä koko energiakeskustelun itselleen kaapanneet ympäristöjärjestötkin voivat ottaa osan moitteesta vastaan. Hulluille ideoille on aika vähän tilaa uskonnollisessa ilmapiirissä, ja ympäristöjärjestöt tuntuvat osaavan tällaisen ilmapiirin esiin loihtimisen.

Simsalabim.

Nyt sitä olisi taas. Tutkittua tietoa joka lehden sivulla siitä, että ruoka on Suomessa euroalueen toiseksi kalleinta Irlannin jälkeen. Alkoholi oli pompsahtanut jo kaikkein kalleimmaksi, mistä voi päätellä, että Viron eu-jäsenyyden takia tehdyt veronalennukset on korvattu veronkorotuksilla ajat sitten.

Alkoholiasia on puhtaasti veropolitiikkaa enkä käsittele sitä tässä enää.

Ruuan hinnalle löytyy aina kolme vakiosyytä: arvonlisävero, kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet. Oletetaan, että nämä selittävät kaiken tyydyttävästi, joten mitään muuta ei tarvitse tehdä. Nämä selittävät joitain asioita. Nyt tosin ruuan arvonlisävero taitaa olla lähellä eurooppalaista keskitasoa, joten se ei enää selitä kuin pienen osan erosta. Ilmastoa ja etäisyyksiä tyrkytetään aina selityksiksi kaikkeen, mutta ongelmansa on vuoristoisella Itävallallakin.

Kuljetuskustannusten osuutta ruuan hinnassa ei kukaan erittele huolimatta siitä, että väite niiden oleellisesta vaikutuksesta esitetään usein. Numerot pöytään. Tutkitaan ennen kuin hutkitaan, mutta kun mitään numeroita ei koskaan näytetä, on väkisin herännyt epäilys, että kyse on tekosyystä. Jos numeroita ei tiedetä, miten asiaan voidaan jatkuvasti vedota? Jos numerot tiedetään muttei kerrota samalla kun niihin vedotaan, on syytä epäillä, etteivät numerot tue teoriaa.

Kylmää ilmastoa syytetään myös. Maajussien ystävät kertovat meille aina, että suomalainen tuottaja saa tuotteestaan huonompaa yksikköhintaa kuin maajussit muualla. Tämä on sikäli helppoa uskoa, että Suomessa elintarviketeollisuus on kovin keskittynyttä ja sen mahdollisuus kyykyttää yksittäistä maajussia melkeinpä rajaton. Kylmä ilmasto vaikuttaa kuitenkin ennen kaikkea alkutuotannon osaan eikä niinkään jalostusportaan kuluihin. Suomen kylmässä ilmastossa tehtaita joudutaan lämmittämään, mutta Keski-Euroopassa jäähdyttämään.

Jos siis uskomme Suomen tuottajahintojen olevan samaa tasoa tai matalampia kuin muualla EU:ssa, mitä ihmettä kylmä ilmasto oikein vaikuttaa? Se varmasti on vaikuttanut jotakin maajussin kustannustasoon, mutta jos hän ei silti saa tuotteestaan selvästi kalliimpaa hintaa, vahinko meni viljelijän piikkiin eikä ruokaa kaupassa ostava maksa tätä ilmastolisää.

Kaupan keskittyminen on väkisinkin ainoa jäljelle jäävä, tarkastelun kestävä peruste. Kun tukkuliikkeet omistavat kaupat kuten S-ketjussa tai käytännössä pakottavat K-kauppiaat ostamaan kaiken myymänsä Keskon kautta, on selvää, ettei kilpailu toimi kovin hyvin. Näiden ketjujen ulkopuolinen tarjonta on pientä. Suomeen ei viitsi tulla yksikään kansainvälinen ketju hintakilpailemaan, sillä tarvittaisiin 50 markettia asutuskeskittymiin ennen kuin touhussa olisi järkeä. Keskusliikkeiden lahjomat kuntien kaavoitusbyrokraatit taas vastustavat jokaista uutta rakennelmaa, joten mahdollisuus saada rakennuslupa edes suunnilleen samaan aikaan keskeisellä paikalla oleville 50 liikkeelle on olematon.

Kaupan keskittyminen lisää surkeutta entisestään. Kun suomalainen ruoka on jo absoluuttisesti euromaiden kärkeä, hintalaatusuhteeltaan se on ylivoimaisesti heikointa. Suomen supermarketeissa on turhaa unelmoida mistään niistä herkuista, joita on Ranskassa, Italiassa ja jopa munuaispiiraistaan kuuluisassa Britanniassa joka kaupan hyllyssä. Kananpalasia harmaassa hunajamarinadissa ja broilerinkoipia oranssissa soosissa ei taatusti myydä missään muualla.

Aina kun suomalaista ruokaa haukutaan huonoksi, puolustajat vetoavat kaikkiin suomalaisen luonnon herkkuihin. Järvikaloihin, marjoihin, sieniin ja poronlihaan. Näiden ainut ongelma on se, ettei niitä saa yhdestäkään lähikaupasta. Järvikaloja saattaa saada joskus isomman kaupan kalatiskiltä jos sellainen vielä on, mutta jos jätetään sintit pois ja keskitytään suurempiin kaloihin, niiden saatavuus on hyvinkin satunnaista. Suomalaisista marjoista tarjolla on vain puoli- tai täysteollisesti tuotettua mansikkaa, jolla on jonkunnäköinen kulttimaine. Jos kaupassa on mustikoita, ne ovat tuontipensasmustikkaa. Puolukoita ei myy varmasti kukaan. Saati, että joku myisi lakkoja tai metsämansikoita. Sama koskee sieniä. Kantarellilaatikko saattaa olla paremmissa kaupoissa, mutta korvasieniä, torvisieniä tai edes suppilovahveroa on vaikea löytää ketjumarketeista ja sienitarjonta rajoittuu kumisiin ja mauttomiin herkkusieniin. Suomalaisia tatteja lennätetään Italiaan, mutta ei niitä yhdessäkään Alepassa tai k-marketissa ole myynnissä. Poronlihaa ei useimmiten saa edes Stockmannilta.

Kauppamafiat kertovat myyvänsä sitä, mitä kansa haluaa ostaa. Kun kuitenkaan mitään muuta ei ole koskaan edes kaupan, mistä ihmeestä ne tietävät, mitä suomalaiset tosiasiassa haluaisivat syödä? Valhe kulkee niin, että suomalaisten väitetään haluavan halpaa, joten valtaosa laadukkaasta ei ole kannattavaa kauppatavaraa. Jäljelle jäi vain kana hunajamarinadissa ja muu sekunda, ja sen jälkeen siitä ruvettiin perimään priiman hintaa kun vertailukohtaa ei enää ollut. Nyt jäljellä on enää tätä, mutta se maksaa saman verran tai enemmän kuin herkut ranskalaisessa ketjukaupassa.

Tosiasiassa kyse on siitä, että suomalaisten ja kansainvälisten herkkujen myyminen olisi kauppaketjuille työlästä. Kukaan ei pysty toimittamaan vaikkapa metsämansikoita niin paljoa, että K-liiton keskuskomitean ostokomissaari voisi hommata niitä kaikkien kauppojen hyllyille yhdellä puhelinsoitolla. S-mafian ostotoiminnasta vastaava Veijo Corleone joutuisi näkemään paljon vaivaa saadakseen joka kaupan hyllylle poronmaksaa.

Kun ketjut vannovat keskuskomiteoidensa ja capo di tutti capiensa nimeen, yksittäisellä kauppiaalla ei ole valtaa tehdä diilejä paikallisten tuottajien kanssa. K-kaupassa on, mutta kun kalastaja tuo aamulla autollaan laatikollisen kalaa kaupan takaovelle, kauppiaan pitää maksaa Keskolle markkinointimaksu, kuljetusmaksu ja joku muukin suojeluraha, joka tekee bisneksestä kannattamatonta.

Tie ulos tästä surkeudesta on vaikea.

Tarvittaisiin ulkomaista kilpailua, mutta kaavoitusasiat estävät sen tulon käytännössä. Kun ulkomaisen kilpailun parantavaan voimaan ei ainakaan nyt voida luottaa, alan olla sillä kannalla, että jalostajat, keskusliikkeet ja vähittäiskauppa pitäisi erottaa toisistaan siten, että ristiin omistuskin on kielletty. Alalla pitäisi myös kieltää kaikki sellaiset sopimukset, jotka jotenkin rajoittavat kauppiaan oikeutta ostaa tuotteita tai keskusliikkeiden oikeutta käyttää jalostajia.

Nyt kilpailu on näennäistä, sillä kuluttaja voi valita kahdesta identtisiä lopputuotteita sisältävästä korista, ja vain tästä. Mitään muuta kilpailua ei ole, paitsi että tuottajat voidaan kilpailuttaa ketjun alkupäässä. Lopputuloksena on suunnilleen yhtä kallis ruokakori molemmissa ketjuissa. Kilpailuviranomaiset hämätään uskomaan vapaan kilpailun olemassaoloon siten, että yhdessä kaupassa juusto on halvempaa kuin toisessa, ja ero kurotaan takaisin meetwurstin kalliimpana hintana. Jos kytkökset purettaisiin ja kauppias voisi ostaa kaikista tukuista vapaasti, kallista juustoa tai kallista meetwurstia ei ostaisi kukaan, joten sen hinta laskisi. Jos hinta johtuu kalliista jalostusportaasta, tukkuliike hommaa paremman jalostajan pysyäkseen kilpailussa mukana.

Tämän vision suurin ongelma on se, ettei sitä voi käytännössä toteuttaa.

Kirjoitanpa tästä asiasta vielä sanasen.

Suursijoittaja George Soros nimittäin on sitä mieltä, että “Saksa tuhoaa euron” jos se ryhtyy tasapainottamaan budjettiaan. Hieman samanlaisia puheita on kuultu muiltakin suuria sijoitusomaisuuksia veivaavilta.

Minun on vaikea kuvitella, että Soros ja muut miljardöörit neuvoisivat Euroopan valtioita taloudenpidossa silkkaa pyyteettömyyttään. Kun kerran suursijoittajat haluavat valtioiden velkaantuvan lisää, pitää miettiä, mikä tässä oikein on motiivina. Pelkäävätkö he osakekurssien lamaa jos Eurooppa alkaa elää suu säkkiä myöten ja maksaa velkojaan pois? Hyvinkin mahdollista. Pelkäävätkö he, että tarkka taloudenpito näkyy jotenkin valuuttamarkkinoilla ei-toivottuina kurssiliikkeinä? Hyvinkin mahdollista. Haluaisivatko he, että valtiot lainaisivat heiltä vielä nykyistäkin enemmän nykyistä kovemmalla korolla? Mahdollista on tämäkin.

Jonkun asiasta paremmin perillä olevan soisin hieman penkovan näiden miesten motiiveja. Kun suursijoittajat kehottavat holtittomaan törsäykseen, on pakko miettiä, miten se heitä hyödyttää ja kuka lystin lopulta maksaa. Jos kyseessä on vain yritys puhaltaa rahaa jostakin näille sijoittajille itselleen tai suojata heidän osakesalkkujaan, on syytä miettiä, kuka sitten häviää. Jos häviäjä on eurooppalainen veronmaksaja, voidaan ehkä nämä mielipiteet jättää omaan arvoonsa.

Akuliina Saarikoski arvostelee Euroopan ulkomaalaispolitiikkaa Uudessasuomessa.

Kirjoitus on tietysti tyypillinen Saarikosken puheenvuoro, jossa on joku kaunis ideaali (joku muu maksaa), ja käytännön asioiden puntarointi on poskellaan tai puuttuu kokonaan, ja reaalielämän faktoja käsitellään valheellisesti.

Otetaanpa tästä pari esimerkkiä:
Calais on jo Balkanin sodasta alkaen ollut siirtolaisten pysähdyspaikka. Siitä on myös tullut rajojenvastaisen toiminnan merkki. Calais’ssa EU:n siirtolaispolitiikka näkyy kipeän konkreettisesti.
Alueelle Afganistanista, Irakista ja Afrikan sarven maista tulleet siirtolaiset on pyritty siivoamaan kaupungin ulkopuolelle. Noin tuhat siirtolaista majailevat kuka missäkin, teltoissa, hylätyissä taloissa ja ympäröivissä metsissä. Alueesta käytetään nimitystä the jungle, viidakko.
Nimitys on tosi, sillä viidakon lakien mukaan poliisit ovat tuhonneet ja polttaneet siirtolaisten majoja. Niihin on myös heitetty kyynelkaasua. Siirtolaisia on pahoinpidelty ja kuljetettu Calais’n ulkopuolelle.
Siirtolaisia kiinniotetaan ja käännytetään liukuhihnalla.

Tässä on pari huomionarvoisaa seikkaa. Ensinnäkin se, että kirjoittaja pitää jotenkin mainitsemisen arvoisena sitä, että poliisi ottaa kiinni ihmisiä, joilla ei ole oikeutta oleskella Euroopassa, ja palauttaa heidät takaisin. Eihän Calaisista palauteta mihinkään yhtään sellaista ulkomaanpelleä, jonka oleskelulupa on kunnossa jos sellainen tarvitaan, ja joka ei syyllisty rötöksiin. Itse asiassa Ranskan poliisi on ottanut sangen hellämielisen tavan suhtautua koko Calaisin leiriin, sillä tosiasiassa noissa leireissä asuvilla ei kenelläkään ole oleskelulupaa Euroopassa paitsi niillä, joiden turvapaikkahakemusta vielä käsitellään.

Calaisin tilanne sai pari vuotta sitten käänteen huonompaan kun Englantiin pyrkivät alkoivat pysäyttää pyssyillä uhaten satamaan ja junaan ajavia autokuskeja päästäkseen autoon piiloon. Tätä ei enää voitu katsoa läpi sormien, ja kun alueella liikkuminen alkoi muuttua vaaralliseksi kun jokainen valkoihoinen autokuski oli mahdollinen kohde, leirejä ryhdyttiin siirtämään syrjemmälle ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita lähettää takaisin kotiinsa Britannian ja Ranskan yhteisoperaatiossa.

Tästä puolesta olisi ehkä voinut sanoa sanasen myös. Englanti ei ole Schengen-maa eikä sellaiseksi muutu, joten vaikka noiden ihmisten turvapaikkahakemukset hyväksyttäisiin Ranskassa, he eivät silti pääsisi Englantiin. Pitäisikö pyssysankareita sietää siksi, että Eurooppaan ja erityisesti Englantiin ei saa muuttaa aivan kuka hyvänsä? Jos valkoiset hilluisivat pesäpallomailojen kanssa palauttamassa kuria ja järjestystä näihin leireihin, Saarikoski olisi ensimmäisenä vaatimassa rosvoja kiinni ja toimenpiteitä tällaisen estämiseksi jatkossa. Minut ja Saarikosken erottaa se, että minäkin olisin vaatimassa toimenpiteitä tässä tapauksessa, mutta kannatan niitä myös silloin, jos pyssymiehet ovat arabeja, enkä keksi rakennelmaa, jossa pyssyä heilutteleva ei-valkoinen heiluttelee pyssyä vain siksi, kun minä olen niin ikävä ihminen.

Calaisissa “vallitsee kurjuus”, mutta miksi se siellä vallitsee? Jos ihmiset olisivat jääneet vastaanottokeskuksiin odottamaan käännytystä, heillä olisi ollut toimeentulo. Kun näin ei haluttu tehdä vaan lähdettiin lihapatojen äärestä Calaisin metsiin, voidaanko syyttää yksinomaan Eurooppaa ja eurooppalaisia siitä, että kurjaa on? Jos Calaisin metsissä olisi jotain merkittäviä toimeentulon lähteitä, siellä asuisi ranskalaisia.

Rajoja vastustavat siirtolaisaktivistit ovat alkaneet linnake-Euroopan sijasta verrata Eurooppaa tehtaaseen. Toisin kuin linnake, tehdas ei sulje ulkopuolelleen kaikkia vieraita. Tehtaaseen pääsee, kun työvoimaa tarvitaan. Sen sijaan jos sinulla ei voida tehdä rahaa, olet kylmästi out.

Tässä taas jätetään huomiotta täysin se, kuka ihme nämä avoimien rajojen maassa Eurooppaan tulevat sitten elättäisi. Joku muu varmaan. Jos heillä “ei voi tehdä rahaa”, joka voidaan ilmaista toisin “ei kykene elättämään itseään”, jonkun muun se pitää tehdä.

Avoimien rajojen maailma voi ymmärtääkseni toimia vain, jos yhteiskunta ei tarjoa kenellekään mitäänn palveluja eikä mitään tulonsiirtoja. Jos jokainen saa tulla toimeen omillaan tai kuolla nälkään, rajoja voidaan raottaa hieman enemmän. Tässäkään tosin asia ei ole aivan näin yksinkertainen, sillä jos rajat todella avattaisiin, monessa ammatissa alkaisi toivoton palkkojen polkeminen, ja samalla menisi leipä länsimaisen duunarin suusta. Vain kaltaiseni henkistä pääomaa myyvät luomakunnan kruunut pärjäisivät tässäkin maailmassa, sillä heidän ylivertaisella lahjakkuudellaan olisi kysyntää toisenlaisessakin maailmassa.

Muunmuassa Osmo Soininvaara on kirjoittanut siitä, että hyvä sosiaaliturva ja vapaa maahanmuutto sopivat huonosti yhteen, ja häntä ei voine pitää minään natsikerhon edusmiehenä toisin kuin Greenwichin Führeriä, ja hänen näkökulmansa asiaan ansaitsisi tulla vakavammin otetuksi.

Päätän tämän vuodatuksen ajan henkeä ja keskustelun tahallista sössimistä erinomaisesti kuvaavaan kappaleeseen:
EU on jo vuosia pyrkinyt ulkoistamaan ulkorajansa vartiointia maksamalla unionia ympäröiville maille Itä-Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa, jotta ne pysäyttäisivät siirtolaiset ennen rajalle saapumista. EU myös lähettää näissä maissa sijaitseviin säilöönottokeskuksiin rajoilta kiinni saatuja siirtolaisia ennen kuin he ovat ehtineet anoa turvapaikkaa.

Tämä on tietenkin mitä puhdasoppisin valhe. EU ei lähetä yhtään siirtolaista Libyassa olevaan vastaanottokeskukseen. Yksikään siirtolainen ei myöskään ano turvapaikkaa. Miksi anoisikaan, sillä hänellähän on jonkunnäköinen maahantuloon oikeuttava kuponki taskussaan. Miksi hän anoisi turvapaikkaa mistään, ja miksi EU:n natsirajavalvonta haluaisi toimittaa tällaisia ihmisiä johonkin vastaanottokeskuksiin? Ei minkään takia, eikä näin myöskään toimita.

Saarikoski vain tekee saman, erinomaisen ärsyttävän tempun, kuin niin kovin moni muukin: kutsumalla turvapaikanhakijoita siirtolaisiksi saadaan häivytettyä keskustelusta se osa maahanmuuttoa, joka ei ärsytä juuri ketään, ja se osa maahanmuuttoa, joka tuntuu ärsyttävän sangen monia. Näille on olemassa aivan kelpoisat termit “siirtolainen” ja “turvapaikanhakija”, mutta koska juuri jälkimmäisiä pitää jostain syystä saada lisää, heidät yritetään maisemoida siirtolaisiksi. Toinen selitys tälle on se, että pyritään leimaamaan keskustelun opponentit “ulkomaalaisvihamielisiksi” kutsumalla kaikkia siirtolaisiksi ja saamalla turvapaikanhakijoihin penseästi suhtautuvat suhtautumaan näennäisen penseästi kaikkiin ulkomaalaisiin.

Turvapaikkaa anovat ovat turvapaikanhakijoita eivätkä siirtolaisia, ja on aivan selvää, että näitä ihmisryhmiä kohdellaan jossain määrin eri tavalla. Turvapaikanhakijalla on subjektiivisia oikeuksia, siirtolaisilla ei näitä oikeuksia ole. Vastaavasti turvapaikanhakija joutuu hyväksymään vastaanottokeskukset yms. asiat siksi ajaksi kun hänen asiaansa tutkitaan, kun taas siirtolainen voi vuokrata tai ostaa haluamansa asunnon ja tehdä mitä lystää. Talousvaikeuksissa kamppailevien länsimaiden vinkkelistä työperäinen siirtolaisuus järkevissä mitoissa menee mainiosti ja on todennäköisesti sangen hyödyllistä. Turvapaikanhakijat taas ovat kokonaisuutena menoerä, joten on aivan selvää, että taloudellisin perustein maahanmuuttoa pitää yrittää erilaisin keinoin painottaa siirtolaisiin eikä turvapaikanhakijoihin.

Tämä nimenomainen termitemppu on jo niin vanha, että soisin pussista löytyvän jotain uusiakin keinoja. Natsisyytöksiltä kuitenkin putoaa pohja pois jos huomattaisiin, että “ulkomaalaisvihamieliset” eivät itse asiassa vihaa ulkomaalaisia tai maahanmuuttajia kategorisesti, eivätkä itse asiassa ketään yksilöinä, mutta he haluaisivat pöyhiä turvapaikka- ja perheenyhdistämispolitiikkaa uuteen uskoon.

Näistä asioista keskusteleminen vaatii huomattavasti enemmän kuin “natsi, natsi” -huutelun, ja siksi käytetään kaikki retoriset temput, ettei itse asiasta tarvitsisi puhua yhtään mitään.


Saarikosken toivoisin joskus kertovan meille, miten hänen mielestään kuuluisi avoimien tai avoimempien rajojen aikaan ihmisten toimeentulo rahoittaa. Tämän jälkeen keskustelussa päästäisiin taas eteenpäin. Jos hänellä on hyviä ajatuksia siitä, miten rajoja voitaisiin avata aiheuttamatta julkisten menojen rivakkaa kasvua, palkansaajien ansiotason romahtamista tai molempia näistä, olen valmis kuuntelemaan.

EU:ssa on tekeillä joku kuluttajansuojaa käytännössä osin heikentävä direktiiviehdotus, joka tullee kaatumaan.

Perustelut tehdä tällaisia direktiivejä löytyvät kuulemma Euroopan internet-kaupan kehittymättömyydestä USA:an verrattuna. Komissaarien analyysi on se, että kun sääntelyä on liian vähän, asiakkaat ovat peloissaan eivätkä siksi osta netistä, ja USA:ssa kaikki on tältä osin kunnossa kun pääosin liittovaltion lainsäädäntö säätelee kuluttajansuojaa.

Jälleen kerran esimerkki asiasta, jossa poskelleen menevä analyysi tuottaa pieleen meneviä ehdotuksia.

En tiedä onko Euroopassa nettikauppa kehittymätöntä, mutta totta on, että USA:ssa ostetaan paljon enemmän netistä kuin Euroopassa. Onkohan syy kuitenkaan byrokratian koukeroissa vai hinnassa ja joissain muissa kulttuurillisissa ja bisneksellisissä seikoissa?

USA:ssa nettikauppaan on potkinut vauhtia se, että ostokset ovat salex tax -vapaita, paitsi jos asuu siinä osavaltiossa, jossa kauppa toimii. Eihän USA:n sales tax taida kovimmillaankaan olla kuin noin 9 prosenttia verrattuna 22-25% arvonlisäveroihin, mutta tuottaa se silti hintaeron nettikaupan eduksi, ja kattaa mukavasti isonkin tavaran kuljetuskustannuksia. Tämä on tehnyt nettiostamisesta halvempaa, kun taas Euroopan kilpailluilla markkinoilla nettikaupat eivät välttämättä myy niin paljon halvemmalla kuin marketti, että kannattaa maksaa lisää jonkun tavaran kuljetuksesta ja silti säästää jotakin.

Toinen nettikauppaan vaikuttanut asia on logistiikka. USA on ollut postimyynnin, tv-shoppien jne. luvattu maa jo vuosikymmeniä. Siellä on kilpailtu logistiikkaketju, joka kuljettaa tavaraa halvalla nopeasti ovelta ovelle. Euroopassa vastaavat kuljetusliikkeet ovat premium-palveluita ja hinnoiteltu sen mukaan. Kai kilpailu on tässäkin hiukan alkanut toimia, mutta tässä asiassa Eurooppa tulee vuosia tai vuosikymmeniä USA:n perässä.

Edelliseen liittyvä kulttuuriseikka on se, että Euroopassa useammin molemmat vanhemmat ovat töissä. Jos kuli tuo jonkun härvelin arvottuna aikana virka-aikaan, Suomessa ei ole ketään kotona sitä vastaanottamassa. Pienet asiat voi tilata töihin, mutta jos tilaa 420 tuuman telkkarin toimistolle, sen kotiinkuljetus sieltä on aivan yhtä hankalaa kuin kivijalkakaupastakin. Halvat kuljetuspalvelut eivät kykene useinkaan ilmoittamaan mitään toimitusajasta. Joissain maissa saa lauantaitoimituksen vaivalla, Englannissa lisämaksusta ja tämä auttaa, mutta odottelu venyy helposti pitkäksi jos tilaa loppuviikosta ja toimitus ehtii seuraavan viikon lauantaille.

Kolmas asia on byrokratia. Nykyään EU:ssa nettikauppaa sinänsä voidaan käydä kiusaamatta kuluttajaa tulleilla ja veroilla paitsi jos toimitus onkin Kanaalisaarilta eikä asu Englannissa, mutta kauppias tarvitsee kalliimman softan kyetäkseen velkomaan joka asiakkaalta eri verot ja tilittämään niitä jotenkin sinne tänne. En tiedä kuinka paljon tästä käytännössä aiheutuu työtä, mutta varmaan jotakin. En myöskään tiedä, lisääkö eurooppalainen verotuskäytäntö riskiä, sillä jos asiakas ei lopulta maksa toimitusta jonkun kuprun takia ja luottokorttiyhtiöltä ei saakaan rahojaan kun asiakas on valittanut sinne, pitääkö silti tilittää ALV olemattomasta rahasta? Tässä lienee maakohtaisia eroja.

Suomalaisessa nettikaupassa on erityisongelmana se, että Luottokunta änkyröi vastaan iät ajat eikä Suomeen ollut käytännössä mahdollista perustaa ulkomaille toimittavaa verkkokauppaa. En muista tarkalleen, koska lopetin Nordean/Meritan/whateverin asiakkuuden, lienee ollut joskus vuosituhannen vaihteen paikkeilla Suomessa, sieltä tuli luottokortin mukana paimenkirjeitä, joissa peloteltiin nettiostamisen kauheilla vaaroilla ja kategorisesti kiellettiin käyttämästä korttia nettikaupassa, jota ei ole varmistettu jollain kuolleena syntyneellä SET-palvelulla, jota ei lopulta tarjonnut yksikään kauppa.

Kun kaikennäköisiä Verified by visa -juttuja näkee ainoastaan mannereurooppalaisissa nettikaupoissa, tulee mieleen, että meno on saattanut olla sama muuallakin. Luottokorttiyhtiöt näkivät internet-maksamisessa tilaisuuden yrittää rahastaa lisää samasta maksamispalvelusta, sillä aivokuollut SET ja nykyisin siellä täällä käytössä oleva verified by visa ovat maksullisia palveluja. Tavaran tilaaminen muualta kuin eurooppalaisesta nettikaupasta puolestaan on byrokraattista, sillä se tietää asiointia virka-aikaan auki olevassa tullipostissa.

Neljäs asia on kieliongelma. Euroopassa nettikaupat ovat pääosin englanniksi, mutta ei tarvitse mennä kuin Saksaan, ja sieltä alkaa löytyä ostovoimaista väkeä, joka ei puhu sanaakaan englantia. Alppien eteläpuolisen Afrikan maissa tilanne on vielä huonompi. Näin siis kauppa, joka haluaisi toimia globaalisti EU:n markkinoilla, tarvitsisi tuhottomasti kielenkääntöpalveluja pystyäkseen palvelemaan italialaisia italiaksi, ranskanpullia ranskaksi, polakkeja puolaksi, teutoneita saksaksi ja ihmisiä englanniksi. Näin 400 miljoonan ihmisen markkina-alue tosiasiallisesti kutistuu kunkin kielialueen kaupaksi tai noin 150 miljoonan englantia luontevasti käyttävän ihmisen markkinoiksi.

Veikkaan, että kuluttajansuoja ei ole asiassa edes etäisesti oleellinen juttu. Nettikaupasta tilattavat, ylipäätään mitään suojaa tarvitsevat asiat eli kestokulutushyödykkeet, ovat nykyään sellaisia, että valmistajat tarjoavat globaalin takuun. Elokuvan tapauksessa virheellisen voi palauttaa mihin hyvänsä nettikauppaan, rikki menneestä kodinkoneesta vastaa sen valmistaja. Tietoomme ei ole tullut mitään suuria ongelmia minkään verkkokaupan kanssa. Jotain huijareita on joskus ollut markkinoilla, mutta äkkiä ne ovat sieltä häipyneet.

Jos nettikauppoja halutaan suosia, olisi syyniin otettava enemmänkin luottokorttiyhtiöiden bisnes kuin kuluttajansuoja. Samaten voisi miettiä, onko verotus toteutettu nyt asiakasta ja kauppiasta suosivalla yksinkertaisella tavalla vai onko pyritty maksimoimaan eri valtioiden verotuloja ja estämään verokilpailu tässäkin asiassa.

EU:lle on valittu presidentti, mutta missä hän oikein luuraa?

Valintansa jälkeen en ole kuullut hänestä yhtään mitään. Euroopassa on talous-, velka- ja pankkikriisi, mutta ilmeisesti näihin asioihin vastaaminen ei kuulu mitenkään presidentille. Ulkoministeriksi valittu lady Ashton on sentään sanonut jotakin Israelin välimeritempauksen johdosta.

Olisiko käynyt niin, että oli hirveä kiire valita EU:lle jotain korkeita virkamiehiä, mutta kukaan ei tullut miettineeksi, mikä heidän toimenkuvansa oikein on? Tai tuliko Ranskan ja Saksan pomoille yllätyksenä, että presidentti rupeaisi käyttämään ääntä heidänkin puolestaan, ja siirsivät valitun henkilön johonkin sivuraiteelle vähin äänin?

Talouskriisiä on kommentoinut lähinnä Angela Merkel. Asia ei kuitenkaan ole Saksan, vaan koko euroalueen ja EU:n. Jos presidentillä ei ole mitään näkemystä koko asiaan, mikä hänen roolinsa oikein on? Tarvitsemmeko me hahmoa, jolla ei tuntuisi olevan mitään syytä esiintyä ikinä julkisesti?

EU-politiikkaa tuntemattomana epäilen, että suuret maat ja presidentti eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mikä on presidentin ja EU:n rooli ja mikä kuuluu kansalliseen päätöksentekoon. Tämähän on ollut EU:ssa iankaikkinen ongelma kun jäsenmaat haluaisivat EU:sta rahaa, mutteivät olisi valmiita antamaan sille valtaa missään asioissa. Olisikohan jossain mopo hieman keulinut ja kuvitellut, että liittovaltio syntyy kunhan sille valitaan pomo? Kun ei liittovaltio syntynytkään, pomolla ei ole paljon tekemistä, sillä hänen hallittavakseen kuviteltua imperiumia ei ole olemassa.

Nykyisen EU:n pohjalle ei voi rakentaa liittovaltiota vaikka olisi tahtoakin, kerho on liian sekalaisia maita sisältävä ja liian sekavasti hallittu.

BBC:n uutinen kertoo Suomen olevan tällä hetkellä Luxemburgin ohella ainoa eurokuntomaa. Suomen valtionvelan määrän tiedämme olevan alle 60 prosenttia, mutta tämän uutisen mukaan julkistalouden vaje on 2,2%.

Tästä huolimatta valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron.

Kreikkaa syytettiin tilastokikkailusta, mutta jotain kikkailua tehdään selvästi Suomessakin. Muistelen, että temppu tehdään Suomessa laskemalla eläkesäästöt plussaksi. Muistanko oikein?

Jos nimittäin kyse on tästä, silloinhan meillä on järkyttävä ongelma tulevaisuudessa. Jos nyt eläkejärjestelmiin kertyvä raha lasketaan plusmerkkisenä, mitä tapahtuu silloin, kun eläkejärjestelmät alkavat tyhjentyä huoltosuhteen heikentyessä? Pitääkö tämä luku näyttää miinusmerkkisenä, ja vaikka valtio tekisi ylijäämäisen budjetin, Suomi olisi silti pohjoisen Kreikka ja Jyväskylä Suomen Ateena?

Jos näin pitää tehdä, julkistalouden vajeesta kertova luku on lähes hyödytön. Jos näin ei pidä tehdä, vaan eläkekertymä voidaan laskea plusmerkkisenä nyt muttei miinusmerkkisenä myöhemmin, kyse on nähdäkseni temppuilusta, joka tekee koko kriteeristä turhan kun sitä voi manipuloida miten hyvänsä laskemalla säästämisen plussaksi, mutta säästöillä eläminen ei ilmenekään vajeena.

Miten on? Onko kriteeri ja sen laskentaperuste järkevä ja yhteismitallinen vai voiko kukin parametroida sen haluamallaan tavalla ja maisemoida jättiläisvajeen kuten Suomi tuntuisi tekevän?

Jos tästä lamasta ja Kreikan kriisistä on jotain hyvää löydettävissä, nyt näyttää oikeastaan kautta Euroopan viimein löytyneen pitkään Euroopassa hukassa ollut ajatus siitä, että valtiot eivät voi elää aivan miten hyvänsä yli varojensa.

Kriisibudjetteja on tehty nyt Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa. Englannissa sellainen tehdään ensi kuussa, joskin toistaiseksi aika vaatimattomia kuuden miljardin säästöjä tavoitellen.

Juputus on tietysti melkoista, ja juputuksen lähde kaikkialla suunnilleen sama. Julkisen talouden supistuksia pidetään epäreiluina, epäoikeudenmukaisina ja työttömyyttä lisäävinä. Lisäksi ne ovat periaatteellisesti väärin, sillä tavalliset ihmiset joutuvat maksumiehiksi eivätkä ainoastaan pankinjohtajat.

Pankinjohtajista on tehty jonkunnäköinen länsimaiden kusitolppa, joita voidaan syyttää kaikista asioista ja jos jotakin ongelman ratkaisua ei voida maksattaa pankeilla ja pankinjohtajilla, vasemmisto rettelöi missä enemmän, missä vähemmän.

Rahoitusjärjestelmää voi syyttää laman ensimmäisestä aallosta, joskaan lainsäätäjän vastuuta ei pidä ylenkatsoa. Kun lainsäätäjä edellyttää eläkerahalta suurta riskitöntä tuottoa, tämä luo markkinat kummallisille ja monimutkaisille instrumenteille, joiden perässä rahoitusvalvonta ei pysynyt. Jos eläkeraha olisi saanut ottaa riskiä tai siltä ei odotettaisi talletuskorkoa suurempia tuottoja, näiden instrumenttien markkinat olisivat olleet huomattavan vähäiset ja ongelmat huomattavasti pienempiä.

Kun joudutaan kuromaan umpeen 25% budjettivaje (Suomessa), 13% budjettivaje Britanniassa, 10% budjettivaje Espanjassa ja herra tietää kuinka iso vaje Kreikassa, on aivan selvää, ettei tätä rahaa saada keksimällä lisäveroja pankeille, pankinjohtajille sekä hyvätuloisille, ja vaikka tällaisia veroja keksittäisiinkin, ne vain vyöryisivät lainarahan hintaan. Joissain maissa on väläytelty lisäveroja koko pankkisektorille, myös sellaisissa maissa, joissa pankit eivtä mitään julkista tukea ole tarvinneet. Jos maan jokaiselle pankille lisätään ylimääräinen kulunki, on päivänselvää, että se siirtyy kokonaan tai pääosin hintoihin. Jos lisäveroja mätkäistäisiin vain huonosti johdetuille firmoille, paremmin johdetut voisivat nurkata markkinoita aggressiivisella kilpailulla, mutta kun kulu tulee jokaiselle, kilpailu ei sitä jätä yrittäjän vahingoksi.

Jos tarkastelemme asiaa hieman syvemmin, esimerkiksi Suomen budjettivaje ei ole pankkien syy. Se ei itse asiassa ole edes etäisesti pankkien syy, sillä Suomessa pankit eivät ole tarvinneet tukea verorahoista. Täysin sama tilanne on muissakin velkaantuvissa Euroopan talouksissa.

Velkaantumisen syy on rakenteellinen. Tulot ja menot eivät ole tasapainossa kuin optimaalisimmassa taloustilanteessa huippusuhdanteen hulluimpina vuosina jos silloinkaan. Ei rakenteellinen budjettialijäämä ole pankin tai hyvätuloisen syy vaan vika on holhousvaltioajattelussa, jossa julkisen sektorin pitää puuhastella kaikkialla eikä vain keskittyä kaikkein oleellisimpaan käytössä olevien resurssien puitteissa.

Kuten olen kirjoittanut ennenkin, on täysin mahdotonta tehdä mitään merkittäviä julkistaloutta korjaavia toimenpiteitä, jotka eivät jotenkin osuisi pienituloisiin. Jos leikataan palveluista, se osuu palveluiden tarvitsijoihin. Jos tehostetaan hallintoa, luiskataan pienipalkkaisia byrokraatteja. Jos korotetaan veroja, osa veroista siirtyy hintoihin pienellä viiveellä kun veronkorotukset siirtyvät vahvojen liittojen johtaessa vastaaviksi palkankorotuksiksi, ja häviäjä on pienituloinen, jonka tulot eivät nousseet.

Koko ongelma on yhteinen. Länsi-Euroopan maat ovat yhdessä eläneet yli varojensa kuten myös näissä asuvat ihmiset. Palvelut, eläkkeet ja tulonsiirrot ovat olleet parempia kuin mitä kansantalouksien kantokyky tosiasiallisesti on.

Sekä tulo- että kulurakenteen suuret massat ovat pieni- ja keskituloisissa. Pienituloiset vievät valtaosan tulonsiirroista ja käyttävät ahkerammin julkisia palveluita kun rahaa yksityisiin ei ole. Keskituloiset taas ovat verotuksen lypsylehmä. Jos siis valtiontalous halutaan tasapainoon, pieni- ja keskituloisten saamia etuisuuksia on leikattava ja keskituloisten veroja korotettava. Samalla voidaan tietysti leikata hyvätuloistenkin palvelut ja korottaa myös heidän verojaan sikäli kun korotusvaraa vielä on, mutta tämä on ymmärrettävä lähinnä periaatetason asiaksi. Suuria rahoja ei tällä tavoin kerätä.

Tarjolla ei enää näyttäisi olevan sitäkään vaihtoehtoa, että elämme kuin pellossa ja tunkemalla pään pensaaseen vain otamme jatkuvasti lisää syömävelkaa.

Kun asioiden kokonaiskuva alkaa näin hahmottua, on vaikea ymmärtää talojen polttamista ja muuta rähinää ratkaisuksi ongelmaan. Sitä vaihtoehtoa, että köyhiä ei kyykistettäisi lisää ja keskiluokalta leikattaisi löysiä pois, ei vaikuttaisi olevan olemassa. Minulle on vaikea perustella, miksi kenenkään elintason pitäisi olla velkarahalla kovempi kuin mihin rahkeet riittävät. Tämä ei ole erityisen miellyttävää eikä asiasta tarvitse pitää, mutta tosiasioita on joskus kyettävä katsomaan silmiin.

Kreikan kommunistit ovat vaatineet alas markkinataloutta ja valtaa neuvostoille, mutta näiden kokeilujen historia hyvinvoinnin luojana ei vakuuta. Enemmänkin olisi syytä käydä arvokeskustelua siitä, miten asiat priorisoidaan, jotta voidaan jättää jäljelle mahdollisimman paljon perustoimeentuloa ja -palveluja tuovaa kovaa ydintä ja karsia ensisijaisesti “nice to have” -ominaisuuksia.

Voisi esimerkiksi miettiä, hyökkääkö ryssä välittömästi Raatteen tielle, jos Suomessa lykättäisiin puolustusvoimien härvelihankintoja parilla vuodella, tai Englannissa jätettäisiin uusimatta ketään kiinnostamattomat ydinsukellusveneet.

Luin Saarikosken kolumnin uudestasuomesta.

Siinä penättiin muunmuassa sitä, mihin ovat kadonneet erilaiset yhteiskunnalliset vastarintaliikkeet, jotka näyttävät marginalisoituneen tai valtavirtaistuneen, ja penätään oikeudenmukaisuuden tunteesta syntyvää taisteluhenkeä.

En ollut aikaisemmin ajatellut asiaa, mutta tosiasiallisesti juuri näin lienee käynyt. Koijärvi-väki muutti vihreiksi, ryhtyi yleisvaltapuolueeksi lehmänkauppoineen. Tämän jälkeen ei suuria yhteiskunnallisia liikkeitä ole näkynyt. Missä ne oikein ovat?

Kirjoittaja arvelee, että yhteiskunta itsessään saattaa tuottaa apatiaa, sillä lampaita on helpompaa paimentaa. Voi olla, mutta itse epäilen kuitenkin pääasialliseksi syyksi sen, että sosialidemokratia on onnistunut siinä, mitä varten se perustettiin. Kenelläkään ei ole nälkä eikä kylmä, yleiset ja yhtäläiset oikeudet on toteutettu sangen hyvin ja yhteiskunnassa ei vallitse massiivinen ja suuria joukkoja käsittävä epätasa-arvo.

Tyytyväiset ja hyvinvoivat ihmiset eivät juurikaan viitsi taistella radikaalin muutoksen puolesta, sillä heillä ei ole siihen motiivia.

Erinäköisten vastarinta- ja vaihtoehtokerhojen kuten myös poliittisen kulloisenkin opposition propagandassa kaikki on tietysti päin helvettiä ja nähdään suuria ja räikeitä eroja, jotka suorastaan vaativat kapinaa. Nämä erot saadaan kuitenkin aikaiseksi lisäämällä zoomia. Esimerkiksi tuloeroasiassa voidaan näyttää mahtavia eroja ja vielä mahtavampia kasvuprosentteja jollekin mitattavalle asialle, mutta kun asia laitetaan historialliseen perspektiiviin ja poistetaan sata rikkainta, huomataan tulonjakokäyrän olevan aivan mahdottoman tasainen verrattuna liikehdintää synnyttäneeseen 1800-lukuun.

Sama asia voidaan havaita sukupuolten välisessä tasa-arvossa. On totta, ettei se ole toteutunut täysin. On olemassa 3-5% selittämätön palkkaero ja herrahississä ei ainakaan toteuman tasolla ole yhtä paljoa naisia ja miehiä. Jos tämä asetetaan siihen maailmaan, jossa naisasia- ja suffrageettiliike syntyi ja jossa naisen asema muistutti enemmän omistusesinettä kuin yksilöä, ero on järkyttävän suuri.

Liikkeelle lähtevän kansanjoukon suuruus lienee jokseenkin suoraan verrannollinen koetun vääryyden suuruuteen. Massiivisimmat liikkeet ovat lisäksi edellyttäneet henkilökohtaista vääryyden kokemista. Tällaisia liikkeitä ei Suomessa ja länsimaissa juurikaan synny niin kauan kuin maailma on nykyisessä asennossa. Vaikka jonkun mielestä joku asia on huutava vääryys, suurta kansaliikettä ja vastarintaa ei synny, sillä valtaosa ei asiassa riittävän suurta vääryyttä koe.

Vaihtoehtoliikkeet ovat ryhtyneet katsomaan ulkomaille. Suomessa on niin vähän korjattavaa, ettei sillä oikein suurta liikettä saa aikaiseksi, mutta maailmalla on tietysti vaikka mitä ongelmia. Tässä ongelmana on neuvottomuus tarjota toimivia ratkaisuja sekä henkilökohtaisen tunteen puute. Henkilökohtainen raivo Sudanin tai Israelin tilanteen takia ei kosketa Suomessa montaakaan, ja valtaosa on vain “jotain varmaan tarttis tehdä sielläpäin” -moodissa. Kun suurta raivoa kokevilta kysytään, mitä pitäisi tehdä ja minkä puolesta kamppailla, ei heilläkään ole tarjota mitään kovin toimivia ehdotuksia. Ihmiset, jotka ajattelevat yhteiskunnallisia asioita ja olisivat näiden liikkeiden kohderyhmää, näkevät jokaisen patenttiratkaisun ongelmat eivätkä viitsi uhrata suurtakaan vaivaa tarjotakseen ratkaisua, jonka he itsekin tietävät torsoksi tai toimimattomaksi.

Ainoa yhteinen nimittäjä näyttää löytyvän USA:n vastustamisesta. Jos USA on jotenkin mukana jossain päin maailmaa, amerikkalainen yritys on jotenkin osallisena jossakin tai itse asiassa mikä hyvänsä suuri yritys on osana jossakin, saadaan masinoitua pieni mielenosoitus, jossa vastustetaan USA:n jotakin aspektia, ja jos mielenosoitus on vähän suurempi, lisäksi McDonaldsin ikkunat rikotaan. Tämä joukko on jo niin kapeasti asenteellista ja ahdasmielistä, ettei mahdollisuutta rakentaa tällaisen ympärille mitään laajempaa vastarinta- ja kansalaisliikehdintää ole.

Tilanne muuttuu sitten, kun länsimaissa ei enää riitä hyvinvointia jaettavaksi kaikille. Siihen saakka ei pidä syyttää ihmisiä lampaiksi siitä, että he ovat harkitsevia ja hyvin toimeentulevia sen sijaan, että he lähtevät banderolli tanassa vastustamaan amerikkalaisia milloin mistäkin syystä. Läheisiä ja henkilökohtaisesti koettavia protestiliikkeitä ei Suomeen voi synnyttää kun ei ole tarpeeksi kärsiviä, maailman tapahtumat ovat monelle kaukana ja lisäksi niin solmuisia, ettei niitä kuitenkaan osattaisi ratkaista.

Tällöin voidaan miettiä, kumpi on parempi. Protestoida ja taistella vai pysyä yleisesti selvillä yhteiskunnallisista asioista. Itse teen ainakin puhtaasti jälkimmäistä, sillä mikään protesti ei kaipaa minua juuri nyt. Sen sijaan haluan tietää, mitä maailmalla tapahtuu ja ymmärtää, mitä kaikkea ympärillä tehdään.

Protesti ja taistelu eivät edusta minulle mitään itseisarvoa, vaan ne pitää säästää sellaiseen tilanteeseen, jossa protestille ja vastarinnalle on tarvetta. Taisteleminen ja protestoiminen kuitenkin väsyttävät valtaosaa ihmisistä, ja sillä, mitä tehdään, pitää olla tavoite, aikataulu ja päättymispiste. Prosessityyppinen protestoiminen huvin vuoksi tai täydellisyyteen pyrkien on sangen pienten kansanjoukkojen huvi.

Mietin tuossa muiden kirjoituksia aiemmin luettuani politiikan aaltoliikettä Euroopassa maltillisen oikeiston ja vasemmiston välillä.

Nythän tilanne on se, että Espanjaa lukuunottamatta vallassa taitaa kaikkialla olla maltillinen oikeisto. Vuosituhannen alkupuolella taas oikeistohallitusta ei tahtonut löytää mistään, ja kaikki maat olivat maltillisen vasemmiston käsissä. Kun Itävalta sitten meni valitsemaan muuta, seurasi pahaa karmaa. Muutamassa vuodessa kuitenkin melkeinpä kaikki maat vaihtoivat komentoa. Britannia on sikäli poikkeus, että Tony Blairin Labour ei muistuta millään tavoin maltillista työväenpuoluetta ja lähin vastine Suomessa olisi Lapuanliike, mutta ei keskitytä nyt siihen.

Jokseenkin luonnollista ja jopa tervettä on se, että valta vaihtuu ajoittain puolueelta toiselle. Muutos ei suinkaan pysähdy tähän, vaan nykyinen maltillinen oikeisto väsyy aivan kuten väsyi maltillinen vasemmisto aiemmin, ja valta vaihtuu taas vasemmalle. Tämän heiluriliikkeen etu on se, että uusi komento tuo uutta virkamiesjohtoa ja joskus jopa uusia ideoita, ja iso luuta lakaisee nurkista kummittelemasta vanhaa kaartia ja tekee tilaa uusille ihmisille ja ajatuksille, paitsi Suomessa, jossa Raimo Sailas ei lähde mihinkään kulumallakaan, on vallankahvassa kuka hyvänsä.

Mielenkiintoista on sen sijaan se, että tämä heiluriliike tuntuu olevan Euroopassa synkronissa.

Mistä se johtuu? Eivät puolueet juuri mitään rajojen välistä yhteistyötä tee, ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat eri Euroopan maissa hyvin erilaisia. Yksi painiskelee työttömyyden kimpussa ja toinen asuntopulan. Kolmannessa on lama ja neljäs on konkurssissa. Siitä huolimatta eri maat katsovat suunnilleen samaan aikaan samaan suuntaan.

Mahdollisia selityksiä on useita:

1. Sattuma. Aaltoliike on samaa kaikkialla, ja kaikki nyt vain sattuvat olemaan samassa kohtaa sykliä
2. Ylikansallinen idealismi. Vaikka puolueet eivät ole ylikansallisia, tiedonvälitys on, kuten myös viihde sekä muut sellaiset tuutit, joissa piilosyötetään jotakin tapaa ajatella, tahallaan tai tahatta. Nämä rantautuvat kaikkialle samaan aikaan, jolloin vallankahvaan päätyy puolueita, jotka vastaavat jotain tällaista kuvaa parhaiten, ja ne löytyvät eri maissa samasta suunnasta samaan aikaan
3. Median ja tiedonvälityksen ylikansallinen piilo-ohjaus. Tätä teoriaa vastaan puhuu se, että Suomessa ei ole Turneria eikä Murdochia, vaan Erkko ja Erkko.
4. Taloussyklin ylikansallisuus. Kun yhdessä maassa on lama, on todennäköisesti muissakin, ja erilaiset suhdanteen vaiheet saavat ihmiset katsomaan eri laidoille poliittista kenttää.

Pidän itse todennäköisimpänä 2:n ja 4:n yhteisvaikutusta, mutta tämä on puhdas arvaus eikä perustu mihinkään.

Kävin Puolassa ja olin positiivisesti yllättynyt.

Edellisestä keikasta olikin viitisentoista vuotta aikaa. Tuohon aikaan verrattuna on tapahtunut paljon huomattavan terveitä asioita. Yleisen apatian on korvannut “no problem” -asenne. Kaikki tuntuu aina järjestyvän. Ei tosin ehkä aivan suunnitellusti, mutta järjestyy kuitenkin, vähän kuten Sisiliassakin. Bisneksessä asenne on kuitenkin arvokas, sillä “ei se toimi kuitenkaan” -asenteella on vaikea luoda mitään uutta.

Varsova on tietysti ruma kuin mikä pientä vanhaa kaupunkia lukuunottamatta, mutta katukuva yleisesti kertoo eräästä toisesta asiasta. Kun katsoo ihmisiä ja menoa Varsovan keskustassa, huomaa, että maassa käytetään huomattavasti vähemmän resursseja mitään tuottamattomaan kerskakulutukseen kuin Baltiassa. Autot ovat tavallisia, ihmisten pukeutuminen selvästi aika arkista jne, ja tämä tarkoittaa talousmielessä kohtuullisen tukevaa kotimarkkinakysyntää kun kaikkea tienattua ja velaksi saatua rahaa ei käytetä Hummerin tai jonkun muun idiotian ostoon.

Kunnon lamaa siellä ei ole ollut aikoihin, eli sellainen tarvitaan ennen kuin nähdään, mitä siitä oikeasti tulee.

Ulkosuhdehallinto, jollaista EU:n ulkopienvisiiriksi valittu Catherine Ashton yrittää visioida ja esitellä visionsa ensi kuussa, on vastatuulessa.

En tiedä onko ajatus hyvä vai huono. Asia on kuitenkin hyvin tyypillinen esimerkki EU:n tavasta valmistella ja päättää asioita. Ashtonin suunnitelmista ei vielä ole minkäänlaista käsitystä, koska ne valmistuvat ensi kuun aikana, mutta jo nyt osa jäsenmaista vastustaa näitä ehdotuksia ja tekee myyräntyötä hankkeen kaatamiseksi.

Muualla kuin EU:ssa on tapana kuulla ehdotus, ennen kuin sitä moititaan.

Tämä uutinen kaipaisi suuresti lisää tutkivaa journalismia.

Malmö nimittäin on Euroopankin mittapuulla mielenkiintoinen ihmiskoe. Jossain luki, että se olisi ensimmäinen yli puolen miljoonan asukkaan kaupunki EU:ssa, joka muuttuisi muslimienemmistöiseksi, mutta tähän ei ole viitettä eikä monessa paikassa Alppien eteläpuolisessa Afrikassa todennäköisesti väestörekisteri ole millään tasalla, koska valtaosa ulkomaanpelleistä on maassa laittomasti. Mutta suuntaa se antaa.

Malmöstä tulee huonoja uutisia kerran kuukaudessa Suomeenkin saakka. Nyt siis juutalaiset ovat muuttamassa pois antisemitismin nostettua päätään.

Uutinen ei kerro, miltä taholta tätä antisemitismiä tulee, ja tämä olisi ollut tietona oleellinen. Onko arabien ja juutalaisten välinen konflikti saapunut myös Ruotsiin? Onko joku uusnatsikerho ottanut silmätikukseen kaikki muut paitsi medelsvenssonit? Onko koko kaupunki jengiytynyt, ja kaikki härnäävät ei-omiaan? Onko antisemitismistä vastuussa joku mihinkään suureen kuvioon kuulumaton pikkuklikki, jota voidaan pitää yksittäistapauksena?

Nyt tähän kysymykseen ei vastata, joten jokainen voi arvata omaa maailmankuvaansa parhaiten tukevan selityksen ja tyytyä siihen. Minua tarkempi syiden selvittely kiinnostaisi. Erityisesti jos näyttää siltä, että uskontojen tai ihmisryhmien konfliktit jossain jönsesterissä siirtyvät turvapaikanhakijoiden tai siirtolaisten mukana muihin maihin, on asia pakko ottaa jotenkin vakavasti.

Viimeksi tänään Unkaria on varoiteltu, tällä kertaa suuresta sosiaalisesta kriisistä. Unkarin viimeisessä 20 vuodessa on paljon sangen opettavaista meillekin.

Maa teki hyvin erilaisen ratkaisun kuin muut Itä-Euroopan maat kommunismin kaatumisen jälkeen. Unkariin ryhdyttiin rakentamaan vahvaan julkiseen sektoriin perustuvaa hyvinvointivaltiota, kun taas muut valitsivat matalan verotuksen ja ketterän yksityisen sektorin tien. Näiden teiden paremmuus ja huonommuus on ikuinen nykyisen oikeiston ja vasemmiston kiistakapula enkä käsittele sitä, vaikka minulla siitä tunnettu mielipide onkin.

Mielenkiintoinen näyttäisi sen sijaan olevan havainto siitä, että kumpikin valittu tie on johtanut suunnilleen samanlaiseen lopputulokseen. Unkarissa 2008 BKT/capita oi 15500 dollaria ja työttömyysprosentti 8,4. Tsekissä 20700/6%, Puolassa 13856/7,3%. Tämä tukee väitettäni siitä, ettei ole olemassa yhtä oikeaa talouspoliittista tietä rakentaa menestyvä yhteiskunta, minkä Sveitsin ja Tanskan vertaaminen on meille jo kertonut ennenkin. Muissa asioissa tällaisia menestyvän yhteiskunnan reseptejä on toki olemassa. Demokratia näyttäisi sitä edistävän, ja sotilas- ja pappisvalta haittaavan jne. Taloudessa sen sijaan ei näyttäisi olevan merkitystä sillä, rakentuuko maa vahvan vai heikon julkisen sektorin varaan.

Samaten Unkarin esimerkki kertoo meille, että jos valitaan hyvinvointivaltiotie, se pitää rakentaa niin, että sen rahoitus on kestävällä pohjalla. Nyt Unkarissa kassanpohja pilkottaa ja kriisi alkoi jo ennen lamaa. Nyt maa on valuuttarahaston holhouksessa tehtailemassa säästöbudjetteja, ja kun käytännössä hyvinvointivaltiorakenteita joudutaan purkamaan, tuloksena on myös sosiaalinen kriisi talouskriisin lisäksi, koska mitään muita turvaavia rakenteita ei ole.

Tästä kannattaa ottaa opiksi. Suomessa hyvinvointivaltio on Pyhä, ja siihen ei saa koskea, vaikka valtio joutuu tänä ja ensi vuonna lainaamaan joka neljännen törsäämänsä euron ja suunta ei tulevaisuudessakaan näytä olevan parempi. Joskus lainarahan saanti loppuu kuten Unkarille kävi, ja sitten tuloksena on äkkipysähdys, romahdus ja inhimillistä hätää, koska hyvinvointivaltion ikuisuuteen uskottiin ja ihmisillä ei ole omia, korvaavia elatuskanavia.

Se, pitäisikö holhousvaltio ajaa tykkänää alas, on puolue- ja valtapolitiikkaa. Jos ei lähdetä millekään täysremontin tielle, pitäisi nähdäkseni tämän esimerkin valossa tehdä julkisella sektorilla sellaiset säästötoimenpiteet, että rahoitus saataisiin taas uskottavalle polulle. Kun talous sukeltaa 6%, on aivan sallittua lainata joka kahdeskymmenes euro mutta ei joka neljättä. Nämä leikkaukset voidaan tehdä osin organisaatioihin jos halutaan, mutta loppuasiakkaalle näkyviä leikkauksia tuskin voidaan kokonaan välttää.

Se on kuitnekin pienempi paha kuin istua perseellään odottamassa, että koko järjestelmä romahtaa kertarysäyksellä, ja valuuttarahasto tulee tekemään ja hyväksymään leikkausbudjetit, joissa ei enää tehdä paljon mitään muuta kuin hoidetaan velkaa. Jos sopeutus tehdään hallitusti, voidaan yrittää minimoida aiheutuva inhimillinen kärsimys ja luopua etunenässä niistä rönsyistä, jotka eivät ole lähelläkään perustoimeentuloa tai peruspalveluja.

Lehdessä sanotaan, että ranskanpullat aikovat rajoittaa jotenkin burkhan käyttöä julkisella paikalla.

Tämän nyt pitäisi Sveitsin minareettiäänestyksen ohella pistää miettimään. Se, että sivistysvaltiossa (sort of) ryhdytään jotenkin rajoittamaan sitä, mitä ihmiset saavat pukea päälleen ja mitä eivät, on ajatuksena järkyttävä. Se, että joku hullu ehdottaa moista, on vielä ymmärrettävissä, sillä hulluja mahtuu joka maahan, mutta että valtapuolue ryhtyy ehdotusta kannattamaan ja siitä on tulossa laki, on monellakin tapaa huolestuttavaa.

Nyt on käytännössä pakko viimein tehdä joku linjanveto siihen, miten islamiin suhtaudutaan, ja miten islam suhtautuu länsimaihin. Tällaiset äänestykset ja lait kielivät siitä, että epäluulo ja epäluottamus on valtaisa. Jos asia jatkuu tätä tietä ja kuvitellaan joku kalteva pinta -skenaario, jossain päin eteläistä Eurooppaa voi olla käsillä sisällissota parinkymmenen vuoden kuluttua kun nurkkaan ajetut muslimit tarttuvat aseisiin ja valtaväestö suojeluskuntineen kyyditsee ulkomaalaisilta näyttäviä takaisin Afrikkaan.

Ainoa järkevä tapa, miten valtiot voivat islamiin suhtautua on se, että sitä suvaitaan kuten kaikkia muitakin uskontoja. Sen sijaan on tehtävä aivan selväksi, että siihen suhtaudutaan kuin muihinkin uskontoihin, ja uskonnon varjolla saatavien erivapauksien määrä on muslimin kohdalla täsmälleen sama kuin kaikilla muillakin. Käytännössä tarvittaisiin eri maissa islamille joku puhemies, jonka kanssa asioista voidaan keskustella. Nyt mitään keskusteluosapuolta ei ole ja yhden imaamin kanssa sovitut asiat eivät vaikuta mihinkään muuhun. Islamin kuuluu olla alisteinen maalliselle vallalle kuten muidenkin uskontojen, mutta tämän ehdon täyttämisen jälkeen sen harjoittamiselle ei pitäisi asettaa mitään nyt tehtaillun kaltaisia esteitä.

Epäluulo kuitenkin on syvää. Mieli tekisi sanoa, että sen hälventämisessä pallo on maltillisilla muslimeilla. Vain he voivat osoittaa olevansa samanlaisia kuin kaikki muutkin ja että islam ei ole ongelma kaupunkikuvassa, työpaikalla tai missään muuallakaan, vaan heidän uskonasiansa ovat omia aivan kuten kaikkien muidenkin. Nyt tällaista maltillista esikuvaa ei oikein tahdo löytyä mistään, vaan äänessä on lähinnä kaikkein hulluin räyhämarginaali sekä ne, jotka yrittävät hyödyntää uskontoaan erityiskohtelun tai vallan kahmimiseksi.

Pystyykö maltillinen islam tähän vai onko sen doktriini niin jähmeä, että sen on pakko suhtautua “kyllä, mutta...” -periaatteella kaikkeen? Entä pystyykö länsimainen valtaväestö ja poliittinen koneisto käsittelemään erikseen turvapaikkapolitiikkaa ja islamia, sillä nähdäkseni ainakin osa nuivasta suhtautumisesta islamiin on itse asiassa nuivaa suhtautumista elättivyöryyn Afrikasta ja Lähi-Idästä, ja uskonnollinen ulottuvuus on vain oire?

Hesarin pääkirjoitussivulla oli tänään tällainen. Lainaan siitä halpa-arvoisesti tässä käsittelemäni pätkän:

Sotilaat tulevat hoitamaan Puolan pyytämää Patriot-ilmatorjuntaohjusten patteria. Sen merkitys on ennen kaikkea symbolinen: Puolan hallitus uskoo, että amerikkalaisten saappaiden askellus Puolan maaperällä vahvistaa kansallista turvallisuutta tavalla, johon sotilasliitto Naton jäsenyys ei yksin riitä.

Baltian maat ovat samaan tapaan epäilleet Naton keskinäisen avunantolupauksen toimivuutta ja vaalineet huolellisesti suoria suhteitaan Yhdysvaltoihin.

Tässä pitäisi olla Natoon voimaperäisimmin intoilijoille jotain mietittävää. Natoon etunenässä rynnistäneet entiset itäblokin maat ovat tulleet siihen tulokseen, että itse asiassa Nato ei ole turvatakuineen uskottava. Ainoastaan USA voi taata näiden maiden turvallisuuden, ja siksi näihin maihin pitää saada amerikkalaisia sotilaita.

Näinhän se on. Jos uhkana pidetään Venäjää, on tuota pikaa koko Länsi-Eurooppa sidottu Venäjän talouteen kaasutoimitusten kautta Kanaalin rannalle saakka. Löytyyköhän teutonilta ja ranskanpullalta intoa lähteä sotimaan Baltiaan jos samalla kotirintamalla alkaa väki kuolla pakkaseen kun lämmitys lakkasi toimimasta? Tällaisia asioita ilmeisesti mietitään Naton jäsenmaissa, joten niitä pitäisi miettiä Suomessakin. Euroopassa ei muutenkaan ole uskottavaa maanpuolustusta missään muualla kuin Venäjällä ja Britanniassa, toisella kokonsa ja toisella maantieteensä ja valtavien rahallisten panostusten takia.

Jatketaanpa ajatusta askel pidemmälle.

Jos emme usko siihen, että Euroopan maat lähtevät sotaan itämaiden puolesta vaikka kuinka on sovittu, jääkö vastaan haraaminen siihen? Mitäpä, jos Venäjä sanoo, että kaasua ei tule, jos USA saa käyttää maaperäänne ja tukikohtianne? Vaikka USA:lla olisi haluakin puolustaa jotain itämaata, mistä emme siitäkään voi olla aivan varmoja, operaatio on täysin mahdoton jos laivat eivät pääse Itämerelle, lentokoneita pitää operoida Turkista käsin ja jalkaväkeä ei saa marssitettua rintamalle mitään kautta.

Sangen raskaita epäilyksiä asiassa, jonka pitäisi tarjota perustavaa laatua oleva turvallisuus. Painoa niille antaa se, etteivät ne tule kaltaiseni skeptikon mielikuvituksesta vaan jäsenmaiden joukosta.

Asiaa on tutkittu, tuolta löytyy pläjäys.

Tuloksia on toistasataa sivua ja niiden pureskelu ottaa aikansa. Minua hieman häiritsee metodissa se, että useimmista maista on pyritty löytämään ne kaikkein huonoiten pärjäävät etniset ryhmät, ja tutkimus käsittelee vain heitä, ja toisaalta sitten esimerkiksi Britanniasta on valittu vain itäeurooppalaiset, jotka ovat yksi niistä hyvin pärjäävistä ryhmistä, “puolalainen putkimes” on tullut jo kielenkäyttöön lähes yleistermiksi koskemaan kaikkia ei-syntyperäisiä ammatinharjoittajia.

Olisin kaivannut rinnalle joitain toisenlaisiakin ryhmiä. Jos tutkimuksessa olisi ollut joka maasta ryhmä, joka pärjää jollain valitulla mittarilla (työllisyysaste, keskitulot suhteessa kansakunnan keskituloon tms) hyvin ja ryhmä, joka pärjää samalla mittarilla huonosti, olisimme ehkä saaneet tietää jotakin myös syistä. Nyt tutkimustulokset antavat ymmärtää, että ongelmat johtuvat etnisestä taustasta ja uskonnosta, mutta olisiko esimerkiksi Suomessa ollut jotakin eroa etnisten somalien ja etnisten kiinalaisten numeroissa?

Romanit näyttävät olevan kaikkein syrjityin ryhmä kaikkialla, missä heitä tutkittiin. Tämä on sinänsä hyvä esimerkki siitä, kuinka edes ikiajat maassa oleskelemalla ei onnistuta saamaan valtaväestön hyväksyntää erilaiselle elämäntavalle. Havainto ei välttämättä ole erityisen miellyttävä, mutta se kertoo epämiellyttävällä tavalla siitä, miten pitkälle siedätyshoidolla oikein päästään, eli ei juuri mihinkään. Juuri siedätyshoitoahan lähinnä ratkaisuksi on ainakin Suomessa tarjottu, eli kun muutamaa kansallisuutta edustavia ulkomaalaisia hommataan Suomeen lisää ja heihin totutaan, ongelmat poistuvat. Romanien esimerkin valossa näin ei tapahdu.

Vähiten syrjintää tuntuvat kokevan jugoslaavit ja itäeurooppalaiset Keski-Euroopassa. Mutta mistä se johtuu? Siitä, etteivät he erotu katukuvassa juurikaan vai siitä, että he ovat integroituneet työmarkkinoille? Vai jostain muusta syystä?

Entä johtuuko afrikkalaisten kaikkialla kokema syrjintä lähinnä ihonväristä ja siitä, että heidät on helppo erottaa, vai siitä, että heitä on kaikkialla sangen paljon ja integroituminen ei ole sujunut monessakaan paikassa kovin hyvin?

Hassuna havaintona pohjoismaiset tasa-arvon mallimaat olivat kärjessä monessa kohdassa kun kysyttiin kysymyksiä esim “vaikuttaako etninen tausta maassa urakehitykseen sitä häiritsevästi” jne. Kaikkein todennäköisimmin etnisestä taustasta oli haittaa Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa. Onko pohjoismainen tasa-arvoyhteiskunta pelkkä kulissi, vai olisiko tulos ollut samanlainen muissakin maissa, jos siellä olisi haastateltu somaleja eikä vaikkapa puolalaisia?

Kysymyksiä jää jäljelle. Sekä erityisesti se, mitä nyt pitäisi tehdä. Ulkomaalaisiin yleisesti ei näytetä suhtautuvan mitenkään epäluonnollisen nuivasti. Sen sijaan jotkut kansat ja alueet loistavat. Tämän on kerrottava meille jotakin myös maahanmuuttopolitiikan onnistumisesta eikä ainoastaan valtaväestön rasistisuudesta, sillä jos valtaväestön rasismi olisi ainoa selitys, kaikkien ulkomaalaiselta näyttävien pitäisi kokea syrjintää suunnilleen samalla tavalla, mutta näin ei ole missään tutkitussa maassa, joissa useampia ryhmiä tutkittiin.

Sveitsin minareettiäänestys oli ja meni, mutta koska olen ollut tässä hieman kiireinen, asia on jäänyt vielä käsittelemättä.

Minusta asiassa on kiinnostavaa miettiä, mitä sveitsiläiset oikein vastustivat.

Minareetteja ei mitenkään voitu äänestyksessä vastustaa, sillä niitä ei ole saanut maahan aikoihin rakentaa rakennuslupamenettelyn takia. Ne eivät sovi kaupunkikuvaan ja rakennuslupia ei ole herunut, joten käytännössä maa ei ole ollut täyttymässä minareeteista muutenkaan. Tämä virallinen aihe siis on vain savuverho ja tosiasiallisesti on otettu kantaa johonkin muuhun, mutta mihin?

Asian on jotenkin liityttävä islamiin yleisesti.

Terrorismi-islam ei ole rantautunut Sveitsiin eikä ymmärtääkseni osoita mitään rantautumisen merkkejä, eli on huomattavaa hätävarjelun liioittelua vastustaa minareettien rakentamista sillä perusteella, että vastustaa islamilaista terrorismia. Tähän selitykseen en siis laajemmassa määrin usko.

Minä näen tässä oikeastaan kaksi vaihtoehtoista kuviota, mutta en tunne Sveitsiä niin hyvin, että osaisin ottaa niihin kantaa.

Ensimmäinen on se sama, joka vaivaa oikeastaan koko läntistä Eurooppaa: turvapaikanhakijoiden tulva muutamasta maasta Afrikassa ja Lähi-Idässä on se ainoa ihmisten kosketus islamiin. Joka paikka on täynnä pummeja, jotka vaativat täyden ylöspidon ja sen lisäksi pieni klikki tässä joukossa kitisee kaikesta ja vaatii erivapauksia uskontonsa varjolla. Näin kritiikki uurnalla ei itse asiassa kohdistunut islamia vastaan vaan maahanmuuttopolitiikkaa vastaan.

Toinen on se, että islamin imago yleisesti on kehno. Uutiset islamilaisesta maailmasta ovat toisinaan karmeaa luettavaa ihmisoikeusvinkkelistä. Lännelle tuhoa saarnaavat partasuut eivät varmastikaan herätä lännessä sympatiaa. Joka maassa on Hämeen-Anttilansa kertomassa, kuinka islam on mukava ja rauhallinen uskonto, mutta uutiset maailmalta eivät tue tätä kuvaa. Länsimaissakin kaikki erivapauksien vaatijat murentavat kuvaa siitä, että tuonti-islam voisi jotenkin nivoutua osaksi läntistä yhteiskuntaa. Länsimaissahan on sinänsä muslimeja ollut aina eivätkä he ole olleet suuremmin vaivaksi tai herättäneet huomiota, mutta nykyinen islam on jatkuvasti esillä, ja kuva ei ole hyvä. Olisiko uurnalla vastustettu vain yleisesti islamia?

Mietittävää tässä äänestystuloksessa on useammallekin taholle. Normaali selitys tällaisessa asiassa on aina se, että vain tyhmät ihmiset äänestivät nyt väärin. Tulos oli kuitenkin sangen selvä, joten tätä rutiinivalhetta ei voida käyttää.

Jos kuva islamista ei ole hyvä, voidaan vaivannäkö ja ponnistukset kohdistaa siihen, että media raportoi Väärästä Islamista ja Oikea hymy-islam ei pääse lehdistössä esille. Toinen vaihtoehto on miettiä, miksi tuonti-islamista ei tunnu missään länsimaassa pystyttävän rakentamaan oikein hyvää kuvaa. Onko tämä lehdistön salaliitto vai onko mukana tullut niin paljon änkyräainesta, että hyvää kuvaa ei pysty ilman räikeää valehtelua islamista rakentamaan?

Onko maltillinen ja maallinen islam olemassa jossakin ja jos on, onko se sanoutunut tarpeeksi selvästi irti tuon uskonnon nimessä tehdystä ja puhutusta hulluudesta?

Minä en tiedä. Näitä asioita pitäisi kuitenkin hieman miettiä. Islam ei katoa Euroopasta eikä sen pidäkään kadota, mutta Euroopasta pitää juuria pois fanaattinen uskonnollisuus, joka ei suostu alistumaan maalliselle vallalle. Eurooppa kävi tämän taiston pääosin ajat sitten siirtäessään Katolisen kirkon pois maallisen vallan kahvasta. Silloin asia ei ilman verenvuodatusta onnistunut, joten soisin, ettei Euroopan tarvitse tätä taistoa käydä islamin kanssa uudelleen.

Miettikääpä asiaa. Minä ainakin mietin.

Turkki ja sen poliittinen integraatio ovat taas olleet viime aikoina lehdissä.

Minulle ei ole täysin selvää, mitä Turkin kanssa kannattaisi tehdä ja mitkä olisivat oikeat yhteistyön muodot. EU-jäsenyys puhuttaa, mutta Turkki ei ole eurooppalainen valtio. Tarvitseeko ollakaan, on tietysti kysymys sinänsä, mutta Turkin historia perustuu yksinvaltaan eikä demokraattiseen prosessiin. Tällä hetkellä Turkki on jonkunnäköinen demokratia, mutta armeijalla on vahva asema ja sotaväki on takuumiehenä siitä, että islamistit eivät pääse vallankahvaan.

Turkin asemassa on jotain samanlaisia elementtejä, kuin Suomen asemassa kylmän sodan aikaan. Periaatteessa länsi-integraatio oli Suomen tie muissa paitsi stalinistien unelmissa, mutta ulkopoliittisista syistä se oli jokseenkin vaikeaa. Länsi keksi Suomen kanssa luovia erityisratkaisuja, sillä lännessä kyllä ymmärrettiin, että jos kuunnellaan erityisesti Suomen nilkkaan potkimisessa tuolloin kunnostautunutta Sveitsiä ja tukitaan tiet läntisissä organisaatioissa, jäljelle jää itäinen leiri. Tätä ei haluttu, joten asiat hoidettiin Suomen kanssa erityisratkaisuilla.

Turkki on hieman samanlaisessa asemassa nyt, vaikka toki Suomen ja Turkin historiat ovat täysin eri lehdiltä ja asiat eivät ole yleistettävissä suoraan. Suomi kuitenkin halusi tuolloin läntiseen viitekehykseen, ja niin haluaa Turkkikin nyt. Monestakin syystä (väkimäärä, geopolittinen asema, vähemmistökysymykset, yleinen väestön koulutustaso jne) täysi länsi-integraatio Turkin kanssa vaikuttaa mahdottomalta kuten vaikutti Suomen länsi-integraatio NL:n ollessa hengissä, mutta jos tie länteen tukitaan, Turkille jää vaihtoehdoiksi änkyräislamilainen viiteryhmä tai Venäjä.

Kumpikin vaihtoehto on Euroopan vinkkelistä huono. Ero Suomeen tulee siinä, että lännelle oli oikeastaan käytännössä yhdentekevää, missä viiteryhmässä joku epäkiinnostava Suomi on, ja Suomen kiinnostavuus liittyi lähinnä propagandatyöhön niin idässä kuin lännessäkin. Länsi halusi padota NL:n vaikutusvallan etenemisen ja näyttää, ettei se vapise NL:n edessä, ja NL halusi näyttää, että sen kanssa voi tulla toimeen ja että sen tarjoama viiteryhmä ei edellytä sotilaallista alistamista vaan sen voi valita myös vapaaehtoisesti.

Turkin suhteen tilanne on toinen. Eurooppa ei halua Iranin kaltaista räyhähenki-islamia ohjuksenkantaman päähän, mikä tuo sotilaallisen ulottuvuuden asiaan. Toisaalta Eurooppa ei myöskään halua olla täysin riippuvainen Venäjästä energia-asioissa, mikä sekin on myös sotilaallinen kysymys eikä ainoastaan taloudellinen, ja jos *staneista Venäjän kautta kulkeville putkille halutaan vaihtoehtoja, ainoa vaihtoehto on Turkki.

Joten jos Turkki valitsee islamismin, Eurooppa kärsii. Jos taas Turkista tulee Venäjän lämmin liittolainen, Eurooppa ei pääse eroon Venäjän mahdollisuudesta kiristää mitä hyvänsä energialla.

Turkissa tiedetään tämä aivan täydellisen hyvin. Ne haluavat EU:n ja sen tukiaiset eivätkä helposti tyydy mihinkään vähempään sen jälkeen, kun jäsenyysovea raotettiin, mitä ei olisi koskaan pitänyt tehdä vaan lähteä toisenlaisten ratkaisujen tielle. Virhe on kuitenkin tehty jo, joten sen kanssa pitää vain elää.

Tämä ajan henki kaipaisi taas runsaasti luovia erityisratkaisuja, joissa sekä Eurooppa että Turkki saisivat jotakin itselleen hyödyllistä, sitomatta kuitenkaan Eurooppaa Turkin tuleviin rähinöihin itäisellä rintamallaan. Ratkaisu tulee olemaan Euroopalle kallis, mutta suojeluraha kannattaa maksaa, sillä epäilen Turkissa käynnistyneen islamin uudistamisprosessin onnistumisen olevan Euroopan viimeinen oljenkorsi pitkäaikaisen rauhaisan rinnakkaiselon säilymiselle islamilaisen maailman kanssa.

Ahtisaari kirjoittaa tänään Hesarin vieraskynässä ruotsin kielen opetuksesta suomenkielisille.

Ihan näin ruskeakielistä avausta ei olisi odottanut edes perinneseura Pohjoismaiden neuvoston kokouksen alla.

Oikeassa Ahtisaari on siinä, että kaikki kielitaito on hyväksi. Ovat opitut kielet mitä tahansa, niistä on hyötyä jossakin, joko vapaa-ajalla tai töissä. Tässä mielessä kielten opiskelu kyllä kannattaa, vaikkakin olen hieman sitä mieltä, että Suomen koululaitos erityisesti lukiotasolla on jossain määrin kieliopintoja palvova. Jotain lienee tapahtunut tälle asialle kun ylioppilaskirjoituksia uudistettiin, mutta silloin kun itse siellä lusin, neljästä pakollisesta aineesta kaksi taisi olla kieliä, ja vapaaehtoisista ainoastaan reaali oli ei-kieli. Sama koski valinnaisia aineita. Kieliä oli pilvin pimein, ja muut valinnaiset olivat psykologia ja kemia. Tai jotain, en muista enää tarkasti.

Jos vanhemmat vielä sortuvat kielenpalvontaan ja pistävät lapsensa volapyykin kieliseen päiväkotiin ja udmurtin kieliseen kouluun, on ainakin mahdollista, että lapsen äidinkielen taito ei koskaan kehity erinomaiselle tasolle, mutta ei mennä nyt siihen.

Ahtisaari sen sijaan kertoo ruotsin kielen erinomaisuudesta juuri niillä samoilla, tympeillä kliseillä, joilla ruotsin kielen erinomaisuutta yritettiin myydä minulle 80-luvulla koulussa, ja joita kaikki tuntuvat toistavan jokseenkin kritiikittä.

Ensimmäinen ja räikein valhe liittyy siihen, että ruotsin kieli mukamas olisi joku ainutlaatuinen ponnahduslauta eurooppalaisten kielten maailmaan. Tämä ei yksinkertaisesti ole totta, minkä asian tietää kuka hyvänsä erilaisia kieliä puhuva. Intuitiivisesti sen tiesi roskaksi jo yläasteikäinenkin ainakin silloin, kun itse olin yläasteella.

Itselläni englanti on aivan ylivoimaisesti vahvin kieli, saksa toiseksi vahvin. Ruotsi tulee kolmantena, lähinnä siksi, etten ikinä ole käyttänyt sitä missään. Kun yritän ponnahduslautailla eurooppalaisten kielten viidakossa, mitä saankaan huomata?

Jos pitää arvella jotakin romaanisten kielten sanoja kylteissä tai jossain lyhyissä yhteyksissä, ehdottomasti hyödyllisin kieli tähän on englanti. Englannissa on sivistyssanoina tai "yläluokkaisina" ilmaisuina jäljellä runsaasti latinalaisperäistä sanastoa, joiden osaaminen auttaa jotakin ranskan, italian ja espanjan sanojen arvaamisessa.

Jos taas pitää arvella hollannin tai afrikaansin sanoja, saksan kieli toimii loistavana apuna siinä, ja itse asiassa, kun olen jossain pohjoismaissa enkä ymmärrä näkemiäni prepositio+verbi -konstruktioita, ponnahduslautailen saksan kautta näitä kohti, sillä saksassa on usein samantapainen rakenne, joka tarkoittaa samaa.

Epäilemättä tämä toimii toisinkin päin ja ruotsin rakenteista voi arvella jotakin saksan rakenteita. Tämä ei kuitenkaan ollut esitetty väite vaan esitetty väite oli se, että nimenomaan ruotsi on jotenkin täydellisen ylivertainen ponnahduslauta, ja siksi sitä pitäisi opettaa suomenkielisille nykyistä varhemmin. Tämä ei saata pitää paikkaansa, vaan mikä hyvänsä kielitaito tarpeeksi hyvänä auttaa muiden samantapaisten tai samoja juuria sisältävien kielten tulkinnassa, ruotsi ei muodosta mitään kummallista poikkeusta.

Toisaalta kun siirrytään Itä- tai Keski-Euroopan kieliin, niiden kantaisä ei ole latina, ja niiden ymmärtämisessä ei ole suurempaa hyötyä saksasta tai englannista, muttei totisesti ole ruotsistakaan. Venäjä auttaisi jos osaisi.

Toinen ponnahduslautahuomio liittyy kielten parempaan opettelemiseen ja rakenteisiin. Ruotsin kieli on rakenteiltaan köyhää, aivan kuten englantikin. Kun tästä ponnistetaan jo saksaan puhumattakaan romaanisista kielistä, joissa kielioppi on aivan erilaisessa asemassa, huomattavasti hyödyllisempää on osata suomea kuin ruotsia, sillä suomen kielessä on valtaosa niiden muiden kielten muodoista ja rakenteista, ruotsissa ei ole. Näin ollen en ymmärrä, mitä kieliopillista ja rakenteellistakaan ponnahduslautaa ruotsin kieli tarjoaa jotenkin erityislaatuisesti muihin kieliin verrattuna.

Loput rutiinivalheet liittyvät pohjoismaiseen yhteistyöhön ja siihen, että on ältsin hienoa puhua ruotsia ja yrittää arvella, mitä juutit ja skoonelaiset oikein vastaavat.

Pohjoismainen yhteistyö on yksi maailman sisällöttömimpiä kokonaisuuksia. Viittä maata yhdistää ainoastaan käsitys sosialidemokratian ja holhousvaltion auvoisuudesta. Mailla on täysin erilainen historia, erilainen identiteetti, viisi eri valuuttaa, kolme eri turvallisuusratkaisua, yksi EU-myönteisehkö, pari euroskeptikkoa, kaksi ulkopuolista joista toinen nyt liittymässä. Maantiede, reaalipolitiikka, 2. maailmansota. Kaikki ovat erottavia eivätkä yhdistäviä tekijöitä.

Tietysti naapurimaiden ja lähialueiden kanssa on syytä pitää jotain yhteyttä, mutta koska kaikkien pohjoismaiden katseet ovat jossain muualla kuin toisissa pohjoismaissa miettiessään markkinoita tuotteilleen tai muita maailmanvalloitussuunnitelmia, ei pienen kerhon pohjoismainen yhteistyö tai liike-elämä pelkästään pohjoismaisissa kuvioissa edellytä, että koko kansalle yritetään jotenkin opettaa varhemmin ja tehokkaammin ruotsia.

Ruotsia osaavia tarvitaan kun trokataan ruotsalaisille suomalaisia tavaroita. Meillä on jo nyt kielivähemmistö, joka osaa tuota kieltä erinomaisesti, ja kourallinen suomenkielisiäkin sen opettelee hyvin. Tässä on aivan tarpeeksi materiaalia pelkästään pohjoismaissa tapahtuvaan bisnespuuhasteluun, kuten myös Pohjoismaiden neuvostoon, jossa valitaan universumin tylsin kirja joka toinen vuosi. Mitään syytä ei tämänkään takia ole laajentaa ponnisteluja nimenomaan ruotsin kielen opettamiseksi.

Ahtisaari kertoo myös juuri ruotsin kielen osaamisen palkitsevan "myöhemmin elämässä". Kuinkahan pitkään pitää vielä odotella? Työrupeamasta ruotsalaisessa firmassa ei ollut kirkastuksen lähteeksi, ja tanskalaisesta firmasta vielä vähemmän.

Ahtisaari jättää maagisesti käsittelemättä sen ainoan syyn, minkä takia Suomi on käytännössä muuttunut yksikieliseksi maaksi vaikkei kielivähemmistön asemaan ole mitään muutoksia tehty, eikä kuulu tehdä jatkossakaan.

Maailma on pienentynyt. Mitään kieltä ei opi eikä kielitaitoa saa ylläpidettyä, ellei kieltä myös käytä, ja ruotsia ei juuri kukaan käytä missään. Kun idässä ja etelässä oli Neuvostoliitto, lentomatkailu hinnoiltaan palkansaajan ulottumattomissa ja internet keksimättä, ainoa tie Suomesta mihinkään kulki Ruotsin kautta. Siellä käytiin lomailemassa, laivamatkoilla ja sen läpi kuljettiin. Kun EU:ta ei ollut, työmarkkinoiden vaihtoehdot olivat vain pohjoismaat, joten sinne myös muutettiin.

Vaan entäpä nyt? Lomalla käydään Thaimaassa eikä Ruotsissa. Bisnes on kansainvälistä, ja todennäköisyys sille, että jossain firmassa on vain pohjoismaisten kielten puhujia, on aika vähäinen, kun pääkonttorit ovat USA:ssa tai Lontoossa, tulevaisuudessa enemmälti myös Shanghaissa ja Mumbaissa. Internet on yhdistänyt suomalaiset englanninkieliseen maailmaan eikä ruotsinkieliseen. Suomesta maailmalle töihin lähtevät eivät enää lähde sinne minne pääsevät vaan sinne minne haluavat. Joku joukko lähtee Ruotsiinkin, mutta valtaosa lähtee johonkin muualle.


Sen sijaan, että keskitytään menneen maailman kielitaidon glorifiointiin, pitäisi tunnustaa maailman muuttuneen. Tämän päivän maailma ei tarvitse sitä, että jokainen suomalainen opetetaan lapsesta saakka puhumaan ruotsia vaan sitä, että äidinkieli opitaan erinomaisesti, englanti opitaan hyvin, ja lahjakkaammat opiskelevat tämän jälkeen vielä jonkun kolmannen kielen, miksei neljättäkin jos lahjat antavat myöten. Joillekin tuo kolmas tai neljäs kieli on ruotsi, mutta useimmille sen pitäisi olla joku muu.

Minä en ole ruotsin kielen vastustaja toisin kuin Ahtisaari yrittää tuossa erimieliset leimata. Pidän vain tuon kielen käyttökelpoisuutta sen verran vähäisenä, että mitään suuria ponnistuksia ei kannata pistää juuri tämän kielen yhden murteen opettamiseksi hyvin nykyistä laajemmalle joukolle vieraana kielenä.

Tässä on niitä syitä, joiden takia nykyinen EU pitäisi pikimmiten purkaa ja rakentaa tilalle uusi.

Lukekaapa, mitä Sirkka-Liisa Fanttila meille kertoo Brysselin suunnitelmista. Jonkun, minulle on hieman hämärän peitossa, kenen, mielestä on huutava vääryys, että juusto on Euroopassa halpaa. Ilmeisesti se, että Euroopassa joku on halpaa, on maailmanluokan ongelma, sillä tarvitaan pontevia toimenpiteitä epäluonnollisen asiantilan korjaamiseksi.

Ollos huoleton. Ongelma voidaan ratkaista keräämällä eurooppalaisilta lisää veroja, jotta voidaan maksaa juustolle suurempia vientitukiaisia, jotta se kyetään myymään halvalla Euroopan ulkopuolelle. Osaako joku vääntää minulle rautalangasta, miten tämä kohentaa eurooppalaisen palkansaajan elintasoa? Minun nähdäkseni se ei tee näin vaan laskee sitä, ja hyötyjät ovat EU:n ulkopuolella. Ymmärrän aivan hirvittävän etäisesti, että juustobisnestä tuetaan. Jos tähän tukiaishullutukseen on pakko mennä, miksi se tehdään niin, että hyöty ei lankea niille, jotka laskunkin maksavat, eli eurooppalaisille?

Ei siis riitä, että EU haaskaa puolet budjetistaan maatalouteen. Sen lisäksi tämä pitää tehdä niin, että voidaan myydä Euroopassa kalliilla ja muualla maailmassa halvalla, syistä, jotka tuskin avautuvat täydellisesti edes meidän Herrallemme.

En taida enää nähdä mitään muuta keinoa kuin purkaa nykyisen EU:n, sillä muinaisista tukiaisaparaateista on tullut häntä, joka koiraa heiluttaa. Jos Euroopassa ei kyetä rakentamaan unionia, joka osaa ajaa eurooppalaisten etuja sen sijaan, että eurooppalaisten verorahalla dumpataan tuotteita halvalla amerikkalaisille, mitä me oikein teemme tällaisella unionilla?

Joudun taas sanomaan sanasen maahanmuutosta, sillä Hesarin vieraskynässä asiaa tällä kertaa käsiteltiin minulle sangen ja kovin oudosta vinkkelistä.

Käsitelläänpä muutama tekstin kohta tässä. Ensimmäinen havainto on se, että kirjoittaja kyllä tekee toisessa kappaleessa eron maahanmuuttajan ja turvapaikanhakijan välillä heti sen jälkeen kun huutava työvoimapula on esitetty, mutta sen jälkeen hän käsittelee pitkät pätkät ainoastaan turvapaikanhakijoita, siitä vinkkelistä, miten kasvava virta jaetaan eikä siitä, miten se padotaan. Siirtolaisuudesta, sen nykyisistä ongelmista ja koulutetun työvoiman houkuttelemisesta hän ei puhu sanaakaan. Tästä syntyy sellainen kuva, että oletetaan turvapaikanhakijoiden ratkaisevan huutavan työvoimapulan, siirtolaiset jotenkin maagisesti päätyvät Eurooppaan itsekseen ja heidän byrokratiansa hoituu vaivatta.

Euroopassa tarvitaan monitahoista solidaarisuutta. Solidaarisuus pakolaisia kohtaan edellyttää, että heidän olojaan heidän saavuttuaan maahan parannetaan, tekivätpä he turvapaikkahakemuksensa missä EU-maassa tahansa, ja että menettelyjä yhtenäistetään.

Minä en tiedä, mistä kirjoittaja tätä solidaarisuutta ammentaa. Minä en tunne mitään solidaarisuutta Eurooppaa elätteinä kierteleviä sarjaturvapaikanhakijoita kohtaan, enkä myöskään elintasopakolaisia asiansa sössineestä Afrikasta. Joukossa on yksittäistapauksina vainoa pakenevia, joiden oloja varmasti voidaan parantaa, mutta vasta sen jälkeen kun turvapaikkahakemus on hyväksytty. Jos ryhdymme parantamaan jo hakemuksen jättäneiden elämää, hakemuksen perusteettomia jättäjiä tulee lisää.

Olen ehdottanut, että turvapaikanhakija voisi hakea turvapaikkaa jossain muussa kuin hänet ensin vastaanottaneessa jäsenmaassa, jos kyseinen maa hukkuu hakemuksiin eikä pysty enää käsittelemään niitä asianmukaisesti. Monet EU-maat suhtautuvat vastahakoisesti tähän Euroopan parlamentin voimakkaasti tukemaan ajatukseen. On kuitenkin tärkeää harkita vapaaehtoista ohjelmaa, jolla vastuu pakolaisten vastaanottamisesta saadaan jakautumaan Euroopassa tasapuolisesti.

Jos turvapaikanhakijat ovat jotenkin erityisen tarpeellisia tai heidän lisäottamisestaan saa jotain solidaarisuushyväämieltä, miksi tätä autuutta pitäisi jakaa kaikkialle? Vai onko sittenkin takaraivossa ajatus siitä, että turvapaikanhakijat ovat vastaaottajamaiden kannalta lähinnä haitallista väkeä eivätkä työvoimapulan ratkaisijoita ja muutenkaan hyödyksi?

Laiton maahanmuutto vaikeuttaa laillisten maahanmuuttajien kotouttamista. Ennen kaikkea laittomaan maahanmuuttoon liittyy kuitenkin hirvittävää inhimillistä kärsimystä. Vuodesta 2002 vähintään 4 000 ihmistä on menettänyt henkensä yrittäessään päästä Välimeren yli.

Minä en usko tästä kappaleesta sanaakaan. Olen muuttanut itse siirtolaisena ja ilmeisen laillisena maahanmuuttajana kahteen maahan. Kummallakaan kerralla minua ei ole "kotoutettu" mitenkään, enkä ymmärrä, miksi olisi pitänytkään. Työelämässä oppii maan tavoille sen verran kuin tarvitsee, enkä ymmärrä, mitä ihmeen kotouttamista laillinen maahanmuuttaja tarvitsee. Infopaketti, jossa kerrotaan, miten kirjaudutaan veroluetteloon ja mitä muita byrokraattisia koukeroita tarvitaan, löytyy internetistä melkeinpä joka maata koskien.

Ei laiton maahanmuutto vaikeuta kenenkään kotouttamista, koska laillisia maahanmuuttajia ei tarvitse kotouttaa valtiovallan toimesta. Tässä menee jälleen "laillinen maahanmuuttaja" -kattokäsitettä hyödyntäen sekaisin siirtolainen ja turvapaikanhakija, ilmeisen tarkoituksella.

Kansalaisjärjestöthän ovat erityisesti vastustaneet Italian käynnistämää pakolaisveneiden saattamista takaisin Libyaan. Se, että näin jollat eivät uppoa ja väki menetä henkeään, ei olekaan merkityksellistä, vaan huomio pitääkin kiinnittää siihen, että veneissä “saattaa olla” väkeä, jotka hakisivat turvapaikkaa. Eli “hirvittävä inhimillinen kärsimys” on toissijainen juttu, ensisijainen juttu on saada väki Eurooppaan keinolla millä hyvänsä syystä, jota meille ei kerrota, muuten kuin että turvapaikanhakijat ovat rikkaus.

Laillista maahanmuuttoa ei niinkään vaikeuta laiton maahanmuutto, sillä, niin ironista kuin se onkin, laittomat maahanmuuttajat eivät ärsytä juuri ketään. He tekevät työnsä ja elättävät itsensä kun eivät ole tukiaisiin oikeutettuja eivätkä erotu joukosta mitenkään. Laillista maahanmuuttoa ei "vaikeuta" sinänsä mikään kuvattu tai minun kuvaamani, mutta sopeutumista voi vaikeuttaa yleinen ulkomaalaisiin nuivasti suhtautuva asenne.

Tämä asenne taas ei kumpua niinkään suuresti töissä olevien siirtolaisten aiheuttamasta närästä, vaikka sitäkin toki esiintyy erityisesti työttömyysalueilla, vaan yhteiskunnan tukiaisilla elävien turvapaikanhakijoiden tulvasta. Se, onko ärsyyntyminen oikeassa suhteessa mihinkään ja pitäisikö enemmän ärsyyntyä valtaväestön työttömille, on sivuseikka, koska huolimatta punaviherpiirien aivopesuyrityksistä, ihmiset pääosin näkevät tuontielättiongelman suuremmaksi kuin syntyperäisten elättien muodostaman. Ratkaisuksi tarjotaan lisää aivopesua, sillä itse teoria eri turvapaikanhakijoiden siunauksellisuus, on uskonnon tasoinen doktriini, ja ympäröivä maailma korjataan vain selittämään sitä.

EU:n on nopeasti käynnistettävä vuoropuhelu Itä- ja Pohjois-Afrikan maiden kanssa, sillä valtaosa maahanmuuttajista on lähtöisin niistä tai kulkee niiden kautta. On arvioitu, että Libyassa oleskelee tätä nykyä lähes kaksi miljoonaa lähtöä suunnittelevaa.
Välimeren etelärannan valtioiden kanssa on tehtävä tiiviimpää yhteistyötä, jotta ihmissalakuljetusta voidaan torjua tehokkaasti ja turvapaikanhakijoita vastaanottaa ja suojella kansainvälisten normien mukaisesti. Näitä kysymyksiä tulisi käsitellä kansainvälisessä konferenssissa – vaikkapa Tripolissa, kun Libya on Afrikan unionin puheenjohtaja.

Sitten taas mennään. Itä- ja Pohjois-Afrikan maiden kanssa voi käydä vuoropuhelua vaikka kuinka paljon, mutta se ei tule auttamaan mitään. Somalia on ja tulee olemaan paska paikka elää. Pohjois-Afrikan arabimaat ovat ylikansoitettuja luonnonvaroihinsa nähden. Kun ihmisiä on liikaa, tyytymättömyys kasvaa, ja näiden maiden vallankahvoille on edullista tehdä Euroopasta ylivuotopaikka, jotta kotoinen sisäpolitiikka, nepotismi, korruptio ja tyrannia eivät päädy suurennuslasin alle.

Lisäksi Eurooppaan siirtyneet turvapaikanhakijat ovat hyvää bisnestä, sillä näiden kotimaahan lähettämät eurot alkavat olla monen maan valuuttavirrassa merkittävä asia, kuten kirjoittaja itsekin toteaa, tosin puhumatta turvapaikanhakijoista erityisesti mitään.

Vastuullisesta maahanmuuttopolitiikasta hyötyvät sekä EU että sen ulkopuoliset maat. Eurooppa saa hyödyntää laillisten maahanmuuttajien osaamista ja työpanosta, kunnes nämä palaavat kotimaihinsa. On arvioitu, että rahasiirtoja EU:n alueelta Afrikkaan tehdään vuosittain 80 miljardin euron edestä. Summa on suurempi kuin EU:n kehitysapu!
On kuitenkin tärkeää, että ammattitaitoisen työvoiman lähteminen lopullisesti EU:n ulkopuolisista maista vältetään.

Mopon etupyörä on jo ilmassa. Kyllä, Eurooppa todellakin saa hyödyntää laillisten siirtolaisten osaamista ja työpanosta, kunnes nämä palaavat kotimaihinsa. Mutta mihin hukkui valtaosa Eurooppaan suuntautuvasta maahanmuutosta? Eurooppa ei tälläkään hetkellä kykene hyödyntämään turvapaikanhakijoiden työpanosta, ja turvapaikanhakijat eivät vain tunnu lähtevän takaisin Somaliaan vaikka kuinka odottelemme, ja tilanne koetaan ilmeisen pysyväksi, koska pakolaismaiden perheitä on ryhdytty yhdistelemään Euroopassa.

Euroopan maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka edellyttää uudenlaista vuoropuhelua EU:n ulkopuolisten maiden kanssa. Vuoropuhelussa on tiedostettava, että Eurooppa ei voi ottaa kaikkia avosylin vastaan ja että inhimillisten voimavarojen menettäminen tekee EU:n ulkopuolisista maista globalisaation häviäjiä.

Eurooppalaisten on osoitettava aitoa solidaarisuutta mutta myös vaadittava lähtö- ja kauttakulkumaita jakamaan vastuuta. Tämä merkitsee kehitysavun sitomista muuttovirtojen koordinoituun hallintaan. Se on välttämätöntä, jos halutaan inhimillisellä ja tehokkaalla tavalla vastata muuttovirtojen moninkertaistumiseen, joka on aikamme suuri haaste.

Onneksi se kuitenkin palaa takaisin maanpinnalle. Tässä on osittain järkeäkin. Eurooppa ei todellakaan voi ottaa kaikkia vastan, mutta globalisaation häviämisestä en olisi niinkään varma, sillä kyse ei ole nyt niinkään siitä, että turvapaikanhakijoita lähettävät maat menettävät kirkkaimmat tähtensä, vaan siitä, että holtiton väestönkasvu lähetetään jonkun muun vaivoiksi.


Kyllähän Euroopassa paljon pitäisi tehdä, mutta en jaa tämän kirjoittajan näkemyksiä asiasta. Nyt kirjoittaja ikään kuin alistuu siihen, että massaeksodus Afrikasta on Euroopan osa, ja keskustelua tulee käydä lähinnä siitä, kuinka otamme tulokkaat mahdollisimman lämpimästi vastaan.

Itse näen asian niin, että ihmiset eivät todellakaan lopu Afrikasta, vaikka ottaisimme heitä Eurooppaan kuinka. Työperäistä siirtolaisuutta tulee suosia, mutta pelkkä kansainvaellus turvapaikanhakijoina on Euroopan kannalta kestämätön tilanne, sillä Eurooppa on sosialidemokratiansa vanki. Kun yhteiskunta tarjoaa elatuksen eikä siihen ole itsellä velvollisuutta, tekemättä mitään saatava elintaso on niin paljon kovempi kuin kehitysmaissa, että sekin houkuttelee. Kun säännellyillä työmarkkinoilla ei ole loputtomiin töitä hyvin vähän tai ei ollenkaan koulutetuille, ei juuri tähän joukkoon kuuluvien tuonnissa voi olla mitään suurta järkeä.
Afrikassa ongelma on väestönkasvu ja korruptio. Sen sijaan, että kehitysapu sidottaisiin siihen, kuinka järjestäytyneesti maat lähettävät turvapaikanhakijansa, se pitäisi sitoa lähinnä hallintokulttuuriin ja käyttää yksinomaan koulutukseen. Minä olen valmis maksamaan nykyistä suuremmasta kehitysavusta, jos sillä koulutetaan ihmisiä, erityisesti naisia, sen sijaan, että se päätyy ainoastaan ihmisten elättämiseen, jotta hallinto voi ostaa rahoillaan lisää aseita.

Niin kauan kuin Afrikka on sekasortoisessa tilassa ja väestönkasvu on holtitonta, Euroopan tehtävä ei ole ostaa anetta ottamalla hirveästi pakolaisia vaan kääntää rahahanat kiinni sellaisilta mailta, joissa korruptio rehottaa ilman yrityksiä suitsia sitä mitenkään, ja uskovaiset pitävät doktriineineen huolen siitä, että naiset pysyvät kotona nyrkin ja hellan välissä synnytyskoneina sen sijaan, että pääsevät käymään kouluja ja opiskelemaan muutakin kuin uskonnollisia tekstejä ja perinnetapoja.

Erityisen tärkeänä näen kuitenkin sen, että valkoisen miehen taakan poteminen viimein lopetettaisiin. Euroopassa on omiakin ongelmia aivan kylliksi, ja sen sijaan, että nysväämme parempia oloja turvapaikanhakijoille, meidän pitäisi siirtyä samanlaiseen selektiiviseen maahanmuuttopolitiikkaan, mitä harjoitetaan niissä maissa, jotka tällä hetkellä saavat aivotuonnista suurimmat hyödyt.

Latviassa konkurssi kolkuttelee ovella ja kuten muutama päivä sitten kirjoitin, devalvaatio näyttää väistämättömältä. Mutta mitä kaikkea siellä ylipäätään voidaan tehdä ja miten nämä vaikuttavat?

Latviassa kuten koko muussakin Itä-Euroopassa on ollut pitkään se tilanne, että oman valuutan korkotaso on ollut toistakymmentä prosenttia, kun taas eurokorot ovat madelleet jossain parin kolmen prosentin paikkeilla. Valuutat on useimmiten sidottu euroon. Ulkomaiset pankit unohtivat ahneuksissaan valuuttariskin kun sitä ei näennäisesti ja päivittäisten vaihtelujen takia ollut kun kurssi euroa vastaan oli kiinteä. Mutta systeemiriski siellä kuitenkin oli, sillä harva valuuttakurssikiinnitys on kestänyt kovin pitkiä aikoja, sitkeimpiä taitaa olla HKD-USD -kiinnitys.

Nyt talous supistuu 20% vuodessa ja pää on jäämässä vetävän käteen. Talous on käytännössä pysähdyksissä, sillä kaikki odottavat vain rysähdystä ja sitä, miten se hoidetaan.

1. Sisäinen devalvaatio. Tämä on tie, jota poliitikot nyt siellä yrittävät. Palkkoja leikataan 20%, julkiset palvelut ajetaan alas, tulonsiirtoja leikataan. Teoriassa tämä metodi voisi tuottaa halutun tuloksen, mutta se vaatisi aikaa, ja sitä ei taida olla. Tässä mallissa ei tapahdu mitään pöytää puhdistavaa kertarysäystä, ja kun sellaista odotellaan, taloudellinen toiminta on jäissä pidempään kuin pitäisi. Ruotsalaisten velkojapankkien tilanne ei tästä kohene, sillä jos velallisten palkoista viedään kelpo siivu, velat jäävät ylivelkaantuneiden maassa maksamatta. Metodi näivettää talouden vuosikymmeniksi, koska kenelläkään ei ole varaa kuluttaa.
2. Perinteinen devalvaatio tai kellutus. Valuutta heikkenee reippaasti, todennäköisesti noin 42%. Koska velat ovat euroissa, useimmat asuntovelalliset tekevät henkilökohtaisen konkurssin. Asunnot päätyvät velkojapankkien hoteisiin ja keskiluokan omaisuus nollautuu. Kun asunnot päätyvät pankkien käsiin, tuloksena on näiden asuntojen dumppausta markkinoille hieman myöhemmin, joka voi olla hyvä tai huono juttu latvialaisen vinkkelistä, mutta todennäköisesti huono, sillä asunnot päätyvät jollekin ulkomaiselle kiinteistösijoittajalle eikä tavallisille latvialaisille edullisesti, sillä 42000 asuntoa omistava pankki haluaa myydä ne kaikki kerrallaan eikä jokaista yksitellen
3. Argentiinan malli: konvertoidaan kaikki velat euroista lateiksi tämän päivän kurssilla ja sen jälkeen tehdään reipas devalvaatio tai kellutus. Jos latvialainen selviää veloistaan tänään, hän selviää niistä myös tämän päivän jälkeen, sillä latimääräiset lyhennykset pysyvät samana ja koko osuman ottaa ruotsalainen pankkisektori. Näiden pankkien taseista häipyy kertaheitolla runsaasti saatavaa kun valuutan arvo romahti, mutta koska velalliset eivät tee konkurssia, omaisuus ei siirry pankkien haltuun.

Mikään tie ei näistä ole mukava ja helppo, mutta kolmonen on Latvian kannalta ehdottomasti paras ratkaisu. Joka tapauksessa maan maine on saanut kolauksen eikä kukaan luota maan taloudenpitoon juuri nyt. Tässä mallissa kuitenkin kansallisvarallisuus pidetään omissa käsissä eikä anneta sitä velkojapankeille.

Ruotsin pankkisektorin kannalta mikään näistä ei ole toista parempi, sillä kaikissa tapauksissa ne joutuvat alaskirjaamaan valtaosan saatavistaan. Ja valitaan mikä keino hyvänsä, se koskee käytännössä koko Baltiaa eikä vain Latviaa, sillä muiden on tultava pian perässä. Tästä syystä Ruotsin keskuspankki on jo ottanut EKP:ltä hätäapulainoja, sillä pankkien vastuut Baltiassa ovat 8% Ruotsin BKT:stä ja tästä ainakin 5% päätynee ruotsalaisten veronmaksajien piikkiin. Jos taseista katoaa yön aikana neljännes, kaikki pankit tarvitsevat käyttöpääomaa heti välttääkseen oman konkurssinsa ja sen vaikutukset koko ruotsalaiseen talouselämään.

Tässä kohtaa Latvian kannattaa olla aidosti itsekäs ja valita se tie, joka auttaa heidän omaa talouttaan parhaiten, ja se on kolmonen. Ulkomaiset pankit eivät syytäneet sinne rahaa hyvää hyvyyttään vaan kuvittelivat tekevänsä helpolla riskittömiä voittoja niistämällä hamaan maailman tappiin pari kolme prosenttia Latvian BKT:stä vuosittain korkoina. Tässä tilanteessa ei ole mitään syytä ajatella ruotsalaisia pankkeja ja niiden hyvinvointia.

Tämä alkaa olla tässä.

Olen ennustanut jossain aikaisemmissa kirjoituksissani, että tämän laman toinen aalto hyökkää päälle kun Itä-Eurooppa devalvoi Latvian johdolla. Nyt näyttää Latvian devalvaatio olevan enemmänkin tuntien kuin viikkojen asia, ehkä ne sinnittelevät viikonloppuun. Se, kuinka laajalle kriisi leviää, jää nähtäväksi. Balttimaat joutunevat tulemaan perässä, mutta ne ovat talouksina pieniä ja kaatavat vain ruotsalaisen pankkijärjestelmän valtion syliin. Mutta koska Ruotsi on epäkiinnostava ja pieni reunamaa, se ei ole häntä, joka koiraa heiluttaa.

Isot rahat ovat sellaisissa maissa kuin Puola, Tsekki ja Unkari. Näiden maiden velkojat ovat Itävallassa, Sveitsissä, Italiassa ja Hollannissa. Myös Saksassa, mutta osuus koko maan luottokannasta ei ole samaa luokkaa vaikka miljardimäärä onkin suuri.

Itä-Euroopassahan devalvaatio aiheuttaa sen, että koko talous kaatuu velkojapankkien syliin. Kaikki velka näissä maissa on valuuttamääräistä, koska eurokorot ovat olleet parin kolmen prosentin luokkaa ja paikallisen valuutan korot toistakymmentä prosenttia. Kun kaikki kuluttajien velka on ei-kotivaluutassa ja kotivaluutta romahtaa, tuloksena on valtaosassa tapauksia maksukyvyttömyys ja velkojen uudelleenjärjestely, koska kuluttajat ovat olleet ylivelkaisia jo nykyiselläkin valuuttakurssilla.

Itävallassa pankkien vastuut Itä-Euroopassa ovat 70% BKT:stä. Eli aika hemmetin paljon. Sveitsissä ei lähellekään tuota, mutta koska maan pankit ovat kuralla jo muutenkin, isoa rahaa tarvitaan. Ja unohtaa ei pidä arvovaltatappiota, joka syntyy siitä, että maan perinteikkäät pankkilaitokset sosialisoidaan. Italia on lähes maksukyvytön jo nytkin, mistä ihmeen kaivosta rahat pankkien jättiläispelastusoperaatioon ammennetaan?

Saa nähdä. Jos kriisi rajoittuu Baltiaan, rahaa ammentamaan joutuvat lähinnä ruotsalaiset, mutta se ei vaikuta maailmantalouteen mitään. Jos taas Euroopan suuret maat joutuvat uuteen satojen miljardien talkooseen, se vaikuttaa vaikka mihin, ja orastava nousu siellä täällä muuttuu uudeksi lässähdykseksi ja 20% pörssiromahdukseksi.

Tämän jälkeen pöytä alkaa kuitenkin olla puhdas ja ainekset jonkunnäköiselle nousulle ovat olemassa. Jos kriisi jää Baltiaan eikä leviä Puolaan, kuuluu joka paikassa suuri helpotuksen huokaus ja todennäköisesti osakemarkkinat palkitsevat rivakasti.

Kaikennäköiset auguurit ovat nousseet luolistaan ennustamaan talouden nousua milloin missäkin kuussa. Tänään on kuultu, että nousu (USA:ssa) alkaa lokakuussa, paitsi että joku toinen ilmoitti sen alkavan kesäkuussa ja kolmas vuonna 2011. Minä ennustan, että lopulta yksi “ennustaja” osuu oikeaan, sillä näitä povaajia ja käärmeöljykauppiaita on niin monta, että jokaista tulevaisuuden hetkeä ehtii joku ennustamaan. Väkisinkin joku osuu siis oikeaan, muttei tästä pidä päätellä, että hänellä olisi muita enemmän lahjoja.

USA:ssa talouskasvu voi aivan hyvin käynnistyä lähiaikoina, koska ne pelaavat eräällä tavalla pehmeällä valuutalla. Valuuttakurssi ei vaikuta suuresti mihinkään, joten se voi olla heikko tai vahva ja sikafarmari Ohiosta elää kuten ennenkin. Ne siis voivat painaa rahaa ja pakottaa lainausbisneksen käyntiin. Euroopassa taas valuutta on eri lailla käyttäytyvä ja setelipaino ei auttaisi suuria, varsinkaan kun EU:ssa olisi täysin mahdotonta sopia, miten lisättävä raha allokoitaisiin markkinoille.

Talouskasvu tarvitsee käynnistyäkseen kaksi asiaa: toimivan rahoitusjärjestelmän ja luottavaisen kuluttajakunnan. Kumpaakaan ei ole juuri nyt näköpiirissä.

Rahoitusjärjestelmä on rikki kuten kirjoitettu on, ja se hajoaa lisää tuota pikaa kun Itä-Eurooppa julistautuu konkurssiin ja/tai devalvoi. Latvia kertoi tänään, että kassanpohja pilkottaa kesäkuussa, joten nähdäkseni maalla ei ole mitään muuta keinoa kuin jättää ulkomaanvelat hoitamatta jo ennen kesäkuuta. Sinne voidaan pumpata rahaa, muttei se auta mitään, koska sinne pumpattava raha päätyy vain kädestä suuhun elämiseen eikä uuden luomiseen. Kannettu vesi ei ole ennenkään pysynyt kaivossa. Uutta olisi pitänyt luoda niillä sinne lainatuilla sadoilla miljardeilla viimeisten 15 vuoden aikana, mutta ne päätettiin käyttää kiinteistökuplaan, naistenvaatteisiin ja autoihin. Ja nyt velat pitäisi maksaakin.

Loppujen lopuksi on aivan sama, mikä Itä-Euroopan maista romahtaa ensimmäisenä, sillä muut käyttävät tilaisuutta hyväkseen.

Kaikkialla Itä-Euroopassa on velkaongelma. Kuluttajat ovat ylivelkaantuneet kaikkialla, valtiot melkein kaikkialla. Olemme toisaalta nähneet lännessä, kuinka nykyään aivan jokainen ala on mankumassa miljarditukiaisia. Valtiollisten tukiaisten varaan heittäytyminen olisi vielä vuosi sitten ollut nöyryyttävä ja osakekurssin romauttava teko, mutta nyt siitä onkin tullut otollinen tilaisuus kun temppuun liittyvä paha karma on poissa. Kaikki yrittävät lypsää tukiaisia. Ei siksi, että niitä välttämättä tarvittaisiin. Vaan siksi, että ilmainen raha kelpaa kyllä kaikille. Hiukan sama kuvio toteutuu Suomessa irtisanomisten yhteydessä: nyt kaikki irtisanovat vaikkei olisi niin tarviskaan, koska nyt siitä ei saa huonoa karmaa kun kaikki tekevät niin.

Kun ylivelkaantuminen on tosiasia, kaikki tulevat käyttämään tilanteen hyväkseen. Kun yksi Itä-Euroopan maista julistaa itsensä maksukyvyttömäksi, muut tekevät niin lyhyen ajan sisällä. Ei siksi, että ne eivät veloistaan seviäisi vaan siksi, että jos ne jättävät nyt itselleen valtavat velkataakat jälkipolville, muut pärjäävät tulevaisuudessa paremmin kun BKT:stä kymmenystä ei mene vuosittain velanhoitoon. Kaikkien on pakko tulla mukaan, ja se voidaan tehdä ilman suurempaa huonoa karmaa kun samassa veneessä on 15 tai 20 maata.

Näin ollen on aivan sama, onko rahaa lainattu Latviaan, Viroon, Unkariin, Ukrainaan vai Serbiaan. Kaikki tulevat neuvottelemaan velkansa uusiksi kun pää vain saadaan auki, ja se tarkoittaa Latinalaisen Amerikan esimerkkien valossa sitä, että lainaajat voivat olla iloisia jos saavat neuvoteltua lainansa edes viidesosaan niiden nykyarvosta.

Tämä tulee osumaan Eurooppaan. Ei USA ole samalla tapaa lainannut rahaa Euroopan pikkumaille. Euroopassa siis rahoitusjärjestelmä hajoaa vielä syvemmin kuin mitä se nyt on rikki. Seuraavaksi rupeaa kaatumaan vakuutusyhtiöitä. Sen jälkeen maksukyvyttömyys kolkuttelee ainakin Itävaltaa. Ruotsi on helisemässä. Kreikka konkurssissa. Italia, Belgia ja Hollanti hätää kärsimässä. Espanja ja Irlanti taapertavat jo nyt. Saksan talouteen isketään iso lovi. Sveitsi velkaantuu korviaan myöten.

Tässä käy helposti niin, että ylivelkaantuneet ja tuota pikaa ylivelkaantuneet Länsi-Euroopan maatkin ryhtyvät neuvottelemaan velkojaan uusiksi. Itävalta, Kreikka ja Italia ovat niitä, jotka kenties avaavat pään. Perässä seuraavat helposti Espanja ja Belgia. Taaskaan ei siksi, että olisi aivan pakko. Vaan siksi, että nyt on kerran elämässä -tilaisuus mahdollisuus hankkiutua veloista kunniakkaasti eroon maksamatta juuri mitään. Velkansa nollaavat maat tulevat saamaan kilpailuedun ja kaikki tietävät tämän.

Siinä, että kaikki pyyhkivät pois keskinäisiä saataviaan ei olisi mitään maailmantaloutta suuresti rikkovaa elementtiä, mutta ongelmalliseksi asian tekee se, että pois pyyhittävä raha on 80-prosenttisesti eläkerahaa. Ei se ole palkansaajan rahaa, koska palkansaajilla ei ole rahaa vaan asuntovelkaa.

Eurooppa eläköityy Suomen johdolla sangen rivakasti. Jos haluamme Eurooppaan luottavaisia kuluttajia, tämä ei ole kovinkaan hyvä skenaario. Sillä huonoimmassa tapauksessa lapset joutuvat elättämään vanhempansa kun eläkeraha katosi valtioiden luotettavina pidettyihin velkapapereihin. Eläkeläiset joutuvat tulemaan toimeen selvästi nykyistä vähemmällä, ja palkansaajilta joudutaan keräämään enemmän tai he joutuvat maksamaan vapaaehtoisesti vanhemmilleen.

Eipä käynnisty tällaisessa maailmassa kulutusjuhla eikä luottamus palaa kovin nopeasti.

Tämäkin on vain ennustus. Ja oikeastaan toivon, ettei se osu oikeaan. Osuu tai ei, oma talous on syytä pitää kunnossa, kuten myös on syytä pitää huolta omasta arvosta työmarkkinoilla. Ei tämä lama jokaista koske millään tavoin.

Eilen julkaistiin uutisissa tieto, jonka mukaan Suomi saa edelleen lainarahaa halvalla kun korkoero Saksaan on vain vajaa puoli prosenttia, joka on itse asiassa helvetin paljon, mutta silti pienin euroalueella.

Tämä kuitenkin pani miettimään. Korkotason pitäisi heijastaa sijoittajan riskiä. Riski muodostuu monesta asiasta, mutta euromaiden vertailu keskenään on sikäli näppärää, että sijoittajan ei tarvitse ainakaan pohjoisen Euroopan tapauksessa laskea mukaan valuuttakurssiriskiä. Kun tällä samaisella alueella sota tai sisällissotakaan ei ole erityisen todennäköinen vaihtoehto lainojen juoksuaikana, riski on yksinomaan maiden taloudessa.

Minkä takia Saksan talous arvostetaan parhaaksi? Se on suuri talous, mutta suuria ovat lainattavat summatkin. Jos taloutta X pyörittävä maa lainaa miljardin ja 15X lainaa 15 miljardia, kummassakin maassa pitää tehdä yhtä paljon työtä velan maksamiseksi. Näin ollen talouden koon itsessään ei pitäisi olla kovin suuri merkitsevä tekijä jonkun kriittisen massan ylityttyä. Parinsadantuhannen asukkaan pienissä valtioissa pienuus luo jotain riskiä, mutta tämänkin pitäisi kompensoitua suuren talouden monumentaalisen jähmeyden vastapainona.

Mutta Saksan julkistalous on alijäämäinen kun Suomi pystyy näyttämään vielä ylijäämää eläkejärjestelmän takia. Valtionvelan osuus BKT:stä on Saksassa puolitoistakertainen Suomeen verrattuna. Talous sukeltaa Saksassa tällä hetkellä syvemmälle kuin talous Suomessa. Elinkeinorakenteissakaan ei ole kaksista eroa. Suomessa rakennemuutoksen edessä on metsäteollisuus, mutta näistä rakenneuudistuksista iso osa on tehty jo tehtaita lakkauttamalla. Saksan teollisuudessa on edessä autoteollisuuden lakkaaminen valtaosin, ja tätä urakkaa ei ole edes aloitettu vielä, joten työttömiä on tulossa liukuhihnoilta runsaasti kuten myös lakkoilua ja mielenosoituksia.

Rakennemuutosasiassakin vaakakuppi on Suomen eduksi, sillä Suomesta tuota pikaa lähtevä teollisuus on pääomavaltaista savupiipputeollisuutta puhtaimmillaan. Paperitehtaan lopettamisen yhteydessä irtisanottavat 742 ihmistä kuulostavat paljolta varsinkin pienellä paikkakunnalla ja näiden ihmisten ongelmaa en halua vähätellä, mutta kansantaloudellisesti meillä olisi varaa syöttää Suomen teollisuudesta irtisanottaville tryffeleitä, hanhenmaksapalleroita ja Dom Perignonia päivittäin heidän loppuikänsä, sillä heidän osuutensa Suomen työvoimasta on häviävän pieni. Saksassa taas jyllää autoteollisuus, joka alihankintaketjuineen on raskaasta teollisuudesta työvoimavaltaisinta. Joten kun se lähtee, kyseessä ei ole päivähoitopaikan löytäminen pienelle joukolle ihmisiä vaan sen miettiminen, miten elätetään 10-15% työvoimasta ja mistä heille löydetään uutta työtä.

Politiikkaa tutkimalla puolestaan huomaamme, että jos nyt Suomi ei mikään dynaamisuuden kehto ole, ikäviäkin asioita saadaan päätettyä. Saksassa päätöksentekomalli, joka vaatii puolelleen sekä parlamentin että osavaltioiden enemmistön, johtaa väkisinkin pysähtyneisyyteen ja aluepolitiikan korostumiseen.

Saksan teollisuusammattiliitot ovat lakkoherkempiä kuin suomalaiset vastinparinsa; Suomessa edes AKT ei ole ollut lakossa pitkään aikaan. Joten kun kassanpohja alkaa pilkottaa ja sekä Suomessa että Saksassa joudutaan julkistalouden leikkausten tielle, Suomessa ne hyväksytään nuristen kuten 90-luvun alun laman aikanakin. Saksassa työ on raskassoutuisempi ja toteutuminen on arpalippu. Ja kaikissa tapauksissa IG metall rähjää kaduilla.

Muistelen, että Saksassa on vielä suurempi ongelma eläkejärjestelmien kanssa kuin Suomessa, koska rahastointiaste on pienempi, mutta tämä perustuu mutuun enkä jaksa asiaa nyt mistään tarkistaa.

Minun on vaikea keksiä tällä hetkellä ensimmäistäkään perustetta sille, miksi Saksa saa lainarahaa halvemmalla kuin Suomi.

Kun muistamme tämän laman alkaneen rahoituslaitosten riskinhallinnan täydellisestä pettämisestä tai vaihtoehtoisesti sen tietoisesta sivuuttamisesta, tämä kertoo minulle siitä, että järjestelmä on rikki edelleen. Se painottaa mielikuvia eikä faktoja, ja riskianalyysissä ja rahan hinnoittelussa ei tälle pitäisi olla sijaa.

Yhtä lailla asuntolainamarkkinoilla tehtiin virhe kun lainoja ryhdyttiin syytämään maksukyvyttömille. Riskinhallinnallisesti ja numeroiden valossa kyse oli järjettömästä teosta, mutta tätä kovaa analyysiä pehmennettiin tuomalla sinne mielikuvia. Ajateltiin, että riskit ovat lähinnä yrityslainoissa, asuntojen hintahan nousee koko ajan ja vakuus kattaa kuitenkin velan kokonaisuudessaan, joten eihän tässä oikeastaan olekaan mitään riskiä kun tarpeeksi ammennetaan näennäistietoa toiveiden tynnyristä. Kyllä asuntolainoissakin riski numeroiden ja skenaarioiden valossa oli, mutta mukaan tuotu ns. human factor poisti sen sieltä.

Nyt tilanne on edelleenkin sama. Numeroiden valossa Saksan lainarahan ei pitäisi olla euroalueen halvinta, mutta se vain on. Mikä tarkoittaa sitä, että joku sivuuttaa puolet numeroista ja lisää puolet petäjäistä ammentamalla 70- ja 80-lukujen maailmasta “faktaa” Saksan talouden vahvuudesta ja dynamiikasta. Saksan talous on suuri, mutta seisoo savijaloilla kun rakennemuutosta, jossa teollisuustuotannon BKT-osuus marginalisoituu, ei ole edes aloitettu.

Saksan julkistalouskaan ei ole mitenkään erityisen hyvissä kantimissa vaan on tehoton. Ihmisillä sinänsä on rahaa, mutta valtionvelkaa ei myönnetä ihmisille vaan valtioille. Joten tilanne, jossa keskiluokka viettää kulutusjuhlaa mutta julkinen sektori joutuu lopettamaan velkojensa hoitamisen, on aivan realistinen, koska tuo mainittu keskiluokka ei saa valtiolta paljon mitään kuten eivät myöskään heidän työnantajansa.

Näin Saksan tai minkään muunkaan suuren maan julkistalouden ongelma ei leviä viennin tyssäämisen kautta muihin maihin, koska Saksaan suuntautuvassa viennissä asiakas ei useimmiten ole julkinen sektori vaan yksityinen, jolla on edelleenkin rahaa vaikka julkistalous olisi konkurssissa, vrt. Kalifornia. Näin perinteinen “jos Saksalla menee huonosti, muilla menee vielä huonommin” -viisauskaan ei selitä korkoeroa julkisessa velassa.

Joten mihin lainojen hinnoittelu oikeastaan tällä hetkellä perustuu? Nähdäkseni mutuun ja fiilikseen. Jos se perustuu nyt siihen, se on aina perustunut siihen. Ja fiilis- ja tunnepohjalta tuppaa syntymään ennemmin tai myöhemmin sutta ja sekundaa tällaisessa bisneksessä, jossa voitot ovat hyvin rajoitettuja pieniin korkoihin, mutta tappiot voivat muodostua koko lainan suuruisiksi. Jos bisneksessä olisi tekstiviestivippien suuruinen kate, se kestäisi mainiosti sen, että osa velallisista ei ikinä maksa, mutta julkisen sektorin lainoituksessa luottotappioiden on oltava nolla tai bisnes kusahtaa.

Lisää miettimistä saamme siinä, että näitä julkisen sektorin lainoja myöntää lähinnä muutenkin liitoksistaan natiseva eläkejärjestelmä. Siellä siis ei ymmärretä riskinhallinnasta vieläkään tuon taivaallista, ja tämän ennustan realisoituvan aivan toisennäköisenä eläkepommina kuin on kuviteltu, sitten kun kuprut iskevät tuohon bisnekseen.

Valtiot Euroopassa kuten myös siirtomaissa ovat lähteneet kilvan velkaelvytyksen tielle. Epäilemättä keinossa on jotain hyvääkin, kuten kirjoitettu on, mutta asian kanssa pitää olla euroalueella varovainen.

Reunamaan on pakko pitää velkaantuminen sen verran kurissa, että luottoluokitus pysyy AAA:na. Jos sitä lasketaan, lainarahan hinta nousee paljon. Juuri vähän aikaa sitten Espanjan AAA-luokitus pudotettiin ja korkoero pohjoiseen Eurooppaan venähti puoleksitoista prosentiksi, mikä on hemmetin paljon.

Syy tähän on yksinkertainen. Rahaa lainaavat tahot tekevät erilaisia riskinhajautusoperaatioita. Jos ne haluavat lainata euroja ja ulkomaisina kasvattaa euroriskiään tai eurooppalaisina lainata kotivaluutassa, ne voivat lainata rahat aivan hyvin maksukykyisiksi arvioiduille maille kuten vaikkapa Saksalle tai Suomelle. Niillä ei ole mitään varsinaista pakkoa lainata rahaa Espanjalle tai Kreikalle hajautus- ja riskinhallintasyistä, joten ainoa motiivi lainata rahaa ongelmavaltioille on siitä saatava selvästi kovempi hinta.

Ero on nimenomaan euromailla iso. Jos Britannian luottoluokitus laskee, rahan hinta nousee muttei yhtä paljon, koska yhtenä maailman suurista talouksista ja valuutoista jokainen riskinhajauttaja sijoittaa jotakin myös tänne.

Tässä mielessä Suomessa on nyt mietittävä tarkasti, miten paljon velkaa on varaa pompsauttaa laman torjumiseksi. Jos Suomen luottoluokitus laskee, jälki on vielä rumempaa kuin Espanjassa. Jos korkopapereissa muutos on neljästä prosentista kuuteen, se on vuosittaisina korkomenoina miljardin euron juttu, mihin Suomella ei olisi varaa.

Mielestäni Vanhasen ehdottama yritysten kela-maksujen poisto, joka maksaa 800 miljoonaa vuodessa, on esimerkki väärästä toimenpiteestä. Se ei tuo juurikaan rahaa suomalaiseen kulutukseen toisin kuin tuloverojen alentaminen, mutta maksaa älyttömiä summia. Kyllähän yrityksille tietysti raha kelpaa, mutta vaarana on, että tuloksena on pysyvä lovi valtiontalouteen. 800 miljoonaa on valtion budjetissa iso raha, eikä meillä ole em. syistä varaa lainata tuota rahaa kuin vuoden pari, sen jälkeen se pitää joko säästää jostain tai ruveta taas tuota maksua perimään.

Jos tuolla rahalla alennettaisiin keskituloisten palkansaajien tuloveroja, se päätyisi pääosin kulutukseen. Nyt se päätyy isolta osin osinkoina ulkomaille, mistä ulkomaiset eläkeyhtiöt epäilemättä kiittävät.

Suomen taloudessa on pelivaraa johtuen pitkään ylijäämäisestä julkistaloudesta. Mutta nyt näyttää hieman siltä, että vallitsee kilpailu siitä, kuka onnistuu ehdottamaan isoimpien summien äyskäröintiä velaksi sinne sun tänne. Kun vielä valtaosa ehdotuksista sisältää menoautomaatin sen sijaan, että ne olisivat kertaluontoisia investointeja esimerkiksi Pietariin parissa tunnissa vievään rantarataan, näiden yhteisvaikutus on erityisen pelottava. Menoautomaatissakin on järkeä, jos se on nähtävissä investoinniksi tulevaisuuteen. Tällaisia kohteita voisi löytyä koulutukseen ja perustutkimukseen panostamisesta.

Mitään tuottamattomat tukiaisautomaatit pitää kuitenkin lopettaa joskus, mutta poliittisesti kyse tulee olemaan vaikeasta asiasta.

Näin ollen poliitikot todennäköisesti vitkuttelevat kohtuuttomasti valtiontalouden tasapainottamisessa sitten kun lama on ohi. Nyt sovittu miljardin tukiainen vaikuttaa helposti seuraavat kymmenen vuotta ennen kuin joku uskaltaa siihen koskea.

Minusta on alkanut näyttää siltä, että maailma on saanut Pakistanin, Iranin ja Venezuelan rinnalle uuden häirikkövaltion.

Vaikka EU ei ole valtio ja näin suurvalta, se on kuitenkin aika lähellä sellaista varsinkin taloudellisilla mittareilla. Kahden suurvallan välissä oleva Ukraina tuntuu olevan nyt riesaksi kummallekin kunnes joku muu maksaa niiden kaasulaskun.

Tämä on lyhytjänteinen tie. Ukrainassa tietysti tiedetään, ettei sinne hyökkää Eurooppa eikä sinne hyökkää Gruusiassa nenilleen poliittisesti ottanut Venäjä. Joten Ukraina voi keskittyä häiriköintiin ja iltalypsyyn lähinnä sekavan sisäpoliittisen tilanteen naamioimiseksi ja huomion kääntämiseksi ulkopuolisiin asioihin.

Ukrainan maantieteellä suuremmalle rehvastelulle ei pitäisi olla sijaa. Ei tarvitse nöyristellä, mutta tie, jossa suututetaan sekä Venäjä että Eurooppa, on pitkän päälle kestämätön. Jos Ukraina ei pääse osaksi läntistä taloutta, se ajautuu Venäjän provinssiksi. Ja jos se ei saa aikaiseksi rauhanomaista rinnakkaiseloa Venäjän kanssa, se joutuu pistämään kohtuuttoman osan budjetistaan sotilasmenoihin.

EU ja Nato tekevät viisaasti, jos eivät ole toistaiseksi missään tekemisissä tuon valtion kanssa. Kauppaa voidaan tietysti käydä ja helpottaa ihmisten liikkumista, mutta poliittisia ja sotilaallisia alliansseja ei tuollaista politiikkaa harrastavien kanssa kannata tehdä. Näin tekemällä vetää vain pitkällä tähtäimellä murheita päälleen, koska jossain vaiheessa maailma voi hyvin olla sellaisessa asennossa, että joko Venäjä tekee jotakin tai Eurooppa joutuu talouspakotteiden tielle.

Vahvat liittoutumat joka suunnasta vihollisia hankkivan iltalypsyvaltion kanssa eivät johda mihinkään hyvään. Sekä EU:lla että Natolla ovat jo riesanaan Baltian maat, joissa esiintyy samanlaista uhoa ja riidanhaastamista sekä valheellista historiankirjoitusta. Näiden kanssa joudutaan nyt elämään, mutta Ukraina on kokonsa takia toista maata, kuten myös siksi, että se on tulppa Venäjän ja Mustanmeren välissä.

Ymmärrän, että NL:n henkisen perillisen kanssa yhteistyö ei maistu erityisen miellyttävälle entisissä neuvostotasavalloissa ja satelliiteissa. Mutta jos yhteistyöhön ei kyetä vielä vaan aikaa tarvitaan, aika pitää ottaa eikä erityisesti lähteä häiriköinnin ja riidanhaastamisen tielle.

Käynnissä oleva kaasuspektaakkeli on hyvä opetus Euroopan maille energiahuollon turvaamisesta.

En lähde erityisemmin spekuloimaan sillä, kuka on konna ja kuka ei. Mutta tässä on joitain aspekteja, joita ei ole suuremmin käsitelty. Vaikka puusta katsoen ei siltä näyttäisikään, tässä on hyvinkin tilanne, jossa sekä Venäjä että Ukraina hyötyvät riitelystä, ja siksi riita ei ota ratketakseen.

Ukrainan hyöty on tietyllä tapaa ilmeinen. Sen sopimusneuvottelut ovat auki. Jos kaasua pumpataan Ukrainan kautta, sitä voi hyödyntää ilmaiseksi. Jos kaasua ei pumpata, ajatus on, että Venäjä häviää jatkuvasti paljon rahaa, joten sillä on motiivi tehdä diili ukrainalaisten kanssa edullisemmin kuin mitä Venäjä nyt ehdottaa. Todennäköinen kompromissi on sellainen, että Venäjä saa suurin piirtein sen mitä pyytää, mutta Ukrainan saama siirtokorvaus kasvaa merkittävästi ja kompensoi Ukrainalle hinnankorotusta. Venäjä puolestaan vyöryttää kasvaneen siirtokustannuksen eurooppalaisten maksamaan kaasun hintaan.

Venäjäkin hyötyy, vaikkakin epäsuorasti. Se näkee, kuinka pitkälle Eurooppa on valmis menemään vastaan tullakseen, eli se saa suoraan selville, kuinka hyvä kiristyskeino sillä jatkossa on jos sellaista tarvitaan. Nythän tämä koe menee propagandassa täysin ukrainalaisten ja kauppapolitiikan piikkiin. Mutta jos EU:ssa alkaa hermo pettää ja Euroopasta alkaa löytyä rahaa kriisin ratkaisemiseen kun kaasua on pakko saada, tämä asia varmasti muistetaan seuraavan kerran kun on joku suurempi poliittinen kiista.

EU:n pitäisi ottaa tästä syystä hyvin passiivinen linja koko asiaan ja antaa Venäjän ja Ukrainan hoitaa homma itse. Se on tosin käytännössä mahdotonta, koska Itä-Euroopassa ei ollut kunnollisia varmuusvarastoja.

Ja aivan yhtä lailla nyt on pakko tehdä jotakin, jolla riippuvuutta venäläisestä energiasta vähennetään. Sinänsä ikävää, koska Venäjä valtavine raaka-ainevaroineen ja Eurooppa rahoineen olisivat aika luonnollinen yhteistyöpari. Mutta suurvalta on suurvalta, ja mahdollisuudet luottaa tehtyihin sopimuksiin maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessäkin ovat rajalliset. Venäläistä kaasua ja öljyä voi hyvinkin käytää, mutta varajärjestelmä pitää olla olemassa siten, että varmuusvarastot riittävät korvaavan järjestelmän käynnistämiseksi.

Tämä maksaa useimmissa maissa paljon rahaa. Ne maat, joissa ei ole kaukolämpöverkkoa taajamissakaan, tekisivät viisaasti sellaisen rakentaessaan, sillä siihen voi liittää kaasupolttimen, öljypolttimen ja naapurin ydinvoimalan lauhdeveden. Jos joku kolmesta toimii, kaikilla on lämmin. Mutta kun yksittäisissä kodeissa lämmitys hoidetaan kaasupolttimella, kaasuputkeen on aivan turhaa tunkea öljyä vaikka sitä olisikin saatavilla, ja missään maassa sähköntuotantokapasiteetti ei riitä siihen, että kaasulämmittäjät ryhtyvätkin käyttämään töpselisähköllä käyviä lämpöpattereita.

Jos taajamat olisivat kaukolämmön piirissä, niukkoja resursseja voisi polttaa haja-asutusalueella vapautuneemmin.

Ja just kun pääsin sanomasta, niin lehdet puoliksi hehkuttavat Ruotsin tulevien vaalien asetelmaa, joka on käytännössä kaksipuoluevaali kun nykyinen hallitus on liittoutunut sekä myös nykyinen oppositio. Ennen kuin suuremmin puhutaan kaksipuoluejärjestelmästä mitään, pitää ensin keskustella siitä, millainen poliittinen järjestelmä ja vaikutuskanava oikein halutaan rakentaa.

Ruotsi erottuu muutaman muun lähinnä Afrikasta ja Etelä-Amerikasta tutun kehitysmaan joukossa siinä, että siellä vaalitapana on pitkät listat. Eli siis vaalikarja ei voi vaikuttaa ehdokkaiden läpimenojärjestykseen vaan äänestää vain listaa, jolta tulee valituksi lopulta joku määrä ehdokkaita alusta alkaen. Järjestyksen asettaa ennnen vaaleja puolue, eli vain puoluekoneiston hyväksi havaitsemat ehdokkaat tulevat valituksi ja hankalat pistetään listalla loppupäähän.

Tony Benn rauhoitteli Britanniassa Labouria kun Thatcher oli noussut valtaan sanomalla “demokratiaa ei ole se, että voimme äänestää päättäjät paikoilleen vaan se, että pääsemme heistä äänestämällä eroon”.

Ruotsin systeemissä tämä on täysin mahdotonta, koska kansa ei voi nostaa haluamiaan ehdokkaita. Mitään parempaa ei tosin voi odottaa maalta, jossa murhatun pääministerin virallisen muistotilaisuuden organisoi paikallinen SDP eikä valtio. Koska Puolue tulee tuon maan ajattelutavassa ensin ja valtio vasta myöhemmin.

Ruotsissa lähdetään siitä, että on parempi, että ihmiset vaikuttavat puolueiden sisällä eikä turhaan vaalissa. Puolueen sisällä asiat voi aina kähmiä sopivaan asentoon, ja tuloksena on monumentaalinen pysähtyneisyys. Vaaleissa on aina se pieni riski, että ihmiset äänestävät väärin.

Ruotsin systeemissä on aivan täydellisen turhaa edes ylläpitää kansanedustuslaitosta, sillä halvemmaksi tulisi kun laskettaisiin vain puoluejohtajille tietty määrä ääniä vaalituloksen pohjalta ja nämä kokoontuisivat kerran päivässä jossain siivouskomeron kokoisessa tilassa ja päättäisivät asiat voimasuhteillaan. Parlamentti ei kykene parempaan, koska eri mieltä oleva parlamentaarikko jää seuraavalla kerralla valitsematta kun sijoitus onkin listan päässä, eli kukaan ei ole eri mieltä koskaan.

Britannian yhden ehdokkaan vaalipiirien systeemi jättää sekin tältä osin toivomisen varaa. Kansanedustajan voi kyllä vaihtaa, muttei saman puolueen sisältä. Jos vaalipiiristä on vallankahvassa toryjen edustaja ja hän paljastuu luuseriksi tai muuten epämiellyttäväksi, ei ole mahdollista äänestää toista toryjen ehdokasta vaan pitää äänestää labouria tai lipilaareja.

Suomen systeemissä on näihin verrattuna etu ja haitta. Etu on se, että vaikutuskanavia on kaksi: toisaalta voi vaikuttaa puolueen sisällä sen linjaan, mutta jos tämä ei onnistu, voi nostaa puolueen virallista linjaa kritisoivia ehdokkaita eduskuntaan äänestämällä eikä puoluekoneisto voi estää asiaa kauhean helposti. Kun näitä nousee tarpeeksi, linjakin muuttuu jossain kohtaa kun huomataan, että tällä linjalla on kannatusta.

Ja huono puoli on se, että vaalitapa vetää perässään myös ei-suosittuja ehdokkaita ääniharavien perässä, ja tuloksena on se, että Suomen parlamentissa on huomattavasti enemmän hulluja kuin Ruotsin tai Britannian. Ruotsissa hullut eivät sijoitu listalla kovin korkealle ja Britanniassa heitä ei uskalleta pahemmin laittaa ehdolle. Suomessa taas erityisesti pienissä puolueissa yksi ääniharava vetää perässään yhden tai kaksi nobodyä, jotka ovat täydellisiä arpalippuja.

Ulkomaalaiskeskusteluissa sekoitetaan usein tahallaan tai tahatta siirtolainen, pakolainen ja turvapaikanhakija.

Siirtolainen on maahan tarvittaessa etukäteen hommattavalla luvalla tuleva henkilö. Turvapaikanhakija hakee pakolaisstatusta eikä tarvitse lupaa etukäteen, ja pakolainen on myönteisen turvapaikkapäätöksen saanut henkilö.

Käsitesekamelskan lisäksi ongelmallista on se, että varsinkin Euroopassa turvapaikkamenettelystä on de facto tullut siirtolaisuuskanava. Tämä on haitallista monin tavoin ja nähdäkseni jotain pitää tehdä asian korjaamiseksi.

Ensimmäinen ongelma on se, että turvapaikka- ja pakolaismenettely on luotu oikeaan tarpeeseen. Vainoa pakenevia on ympäri maailmaa ja tulee todennäköisesti aina olemaan. Humanitäärisistä syistä heidän vastaanottamisensa johonkin ei-vainoavaan maahan on tarkoituksenmukainen asia. Pakolaissopimukset eivät kuitenkaan ole taivaasta tipahtaneita ja ikuisia. Jos järjestelmä muuttuu vastaanottavan maan kannalta kestämättömäksi, sopimuksista voidaan irtautua. Vaikka ongelmat olisivat maailman mittapuulla vähäisiä, ne voidaan kokea silti merkittäviksi, ja ei tarvita kummoistakaan muutosta edes suurten EU-maiden politiikassa, ja koko pakolaissopimus on historiaa. Jolloin se lakkaa olemasta siirtolaisuuden kanava, mutta samalla se lakkaa olemasta hädänalaisten auttamiskanava.

Ensimmäisenä tuosta sopimuksesta voi hyvinkin irtautua Malta. Maassa on 380000 kansalaista ja asukkaita vuonna 2005 405000 ja 2007 jo 420000. Tämä lisäys on pääosin peräisin turvapaikanhakijoista, koska Italiaan haluavien veneitä tuntuu päätyvän maahan vahingossa. Kun pienen maan väestö kasvaa tätä tahtia, en rohkene syyttää maltalaisia suuriksi natseiksi jos ne pistävät jossain vaiheessa lapun luukulle ja lakkaavat ottamasta turvapaikanhakijoita enää vastaan. Sopimuksia he rikkovat, mutta mitä asialle voidaan tehdä?

Toinen ongelma liittyy tulokkaiden valintaan. Siinä, missä siirtolaisen on joku valinnut töihin tai hänellä on rahaa elättää itsensä, turvapaikanhakijaa ei ole valikoinut kukaan. Hänen työllistymisestään ja omillaan pärjäämisestään ei ole mitään takeita. Jätämme tässä pois sen pienen joukon, joka lopulta pakolaisstatuksen saa ja keskitymme siihen joukkoon, joka saa jäädä maahan muuten vain. Sen sijaan, että valikoisimme Eurooppaan tarvittavaa työvoimaa ja eri alojen huippuja, otamme vastaan väkeä, joka ei edusta kumpaakaan. Tuloksena ei ole hyödyksi olevaa työnvoimaa ja erinomaisia veronmaksajia vaan tämä maahanmuuton kanava maksaa enemmän kuin tuottaa.

Kolmas ongelma liittyy edelliseen. Siinä, missä siirtolaisille asetetaan velvollisuuksia esimerkiksi elättää itsensä viisi vuotta ennen kuin pääsee sosiaaliturvan piiriin, turvapaikanhakumenettelyn kautta tulleille ei tällaisia velvoitteita aseteta vaikkeivät he turvapaikkaa saisikaan vaan jäävät maahan jonkun muun verukkeen nojalla. Jos siirtolainen ei työllisty ja sopeudu, hän lähtee vapaaehtoisesti pois kun rahat alkavat olla loppu. Näin maahan jää sellaisia ihmisiä, jotka sopeutuvat, työllistyvät ja viihtyvät. Kun siirtolaisuuskanava onkin turvapaikkamenettely, se on tietysti tulokkaalle hyväksi, sillä jos hän ei sopeudu eikä työllisty, joku muu siltikin elättää hänet tarvittaessa loppuiän. Vastaanottavan yhteiskunnan vinkkelistä on vaikea nähdä, miten tämä metodi tuottaa parempia tuloksia kuin ihmisten ottaminen siirtolaisina töihin tai opiskelemaan.

Pakolaiselta ei voida edellyttää uudessa asuinmaassa työllistymistä tai itsensä elättämistä, koska oletusarvoisesti syy muuttoon on ollut sellainen, ettei asioita ole voinut suunnitella kovin tarkasti. Nyt kuitenkin tämän varjolla olemme rakentaneet kanavan, jossa ihmiset, jotka oikeasti ovat paremman toimeentulon ja tulevaisuuden perässä tulevia eivätkä vainoa paossa, livahtavat samaan kategoriaan pakolaisten kanssa. Näin heidän etunsa uudessa asuinmaassa ovat paremmat kuin sellaisella, joka on toiminut “sääntöjen” mukaan ja hommannut työluvan ennakkoon.

Neljäs ongelma liittyy siihen, että kun siirtolaisuuskanava on käytännössä turvapaikkamenettely, se suosii maahanmuuttoa sellaisista maista, joissa asiat ovat täysin sekaisin ja joiden kulttuuri on suomalaisesta sangen kaukana. Lähempänä olevat ja puolin ja toisin tutummat maat taas ovat sellaisia, ettei niistä tuleville myönnetä oleskelulupia vaikka he turvapaikkaa hakisivatkin.


Mitä sitten pitäisi tehdä?

• Ryhtyä noudattamaan sopimuksia, ja turvapaikanhakijan tie on joko turvapaikka ja pysyvä oleskelulupa tai karkotus seuraavalla lentokoneella aivan mihin hyvänsä. Kun mitään “muita syitä” ei tunnusteta, tämän kanavan käyttäminen siirtolaisuuteen poistuu.
• Ryhtyä myöntämään kriteerit täyttäville (ammatti, koulutus, kielitaito jne) työnhakuviisumeja, joiden aikana sosiaaliturvaa ei ole muuten kuin akuutin sairaanhoidon osalta. Näitä voitaisiin myöntää USA:n diversity visa -tyyliin, eli eri mailla olisi väkilukuun suhteutettu kiintiö, jossa näitä kuponkeja jaettaisiin vaikkapa 2000 vuosittain.
• Keventää työhön tulevan byrokratiaa, jolloin työpaikan löytänyt saa tarvittavan kupongin nopeasti ja vaivattomasti jos kyseessä on tehtävä, joka on ollut haussa eikä siihen ole maassa jo olevista sopivia hakijoita löytynyt. Tässä asiassa ei kannata olla turhan hysteerinen, mutta työvoimaviranomaisten tehtäväksi jää selvittää, että kyse on oikeasta työstä oikeassa yrityksessä työehtoja noudattaen eikä näennäistyöstä maksua vastaan jossakin salakuljetusfirmassa tai työehtoja polkevaa orjatyötä.
• Tehdä ylseisesti selväksi maahanmuutosta keskusteltaessa, keskustellaanko niistä tulokkaista, joilla on työpaikka tullessaan ja jotka elättävät itsensä vai niistä, joita pitäisi ottaa muuten vain lisävärin takia siinä toivossa, että he ehkä joskus työllistyvät.
• Määritellä jonkunnäköinen tavoiteohjelma, jossa asetetaan tavoitteita ulkomaalaisten määrän ala- ja ylärajoille sekä sille, kuinka moni näistä kuuluu työvoimaan ja heidän huoltosuhteelleen. Absoluuttinen määrä, josta tänään puhutaan, ei kerro meille pahemmin mitään, koska kiinnostavampaa on sellainen ulkomaalaispolitiikka, joka parantaa Suomen huoltosuhdetta eikä heikennä sitä lisää.

Olen kirjoittanut asiasta samalla otsikolla ennenkin.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi Venäjän olevan valmis tähän vaikka heti. Jos kohta venäläisen puheessa on tiettyä suurpiirteisyyttä, ajatus on sinänsä varmasti oikea.

Eurooppa tekee tällä hetkellä tyhmyyksiä ylläpitäessään idioottimaista viisumisimputusta Venäjän kanssa. Ei vähiten siksi, että venäläiset ovat byrokratiassa ja ihmisten simputtamisessa mestareita ja Euroopassa taas yritetään tehdä asioista mukavaa ja vaivatonta. Eli häviäjä on lähinnä eurooppalainen, joka haluaisi käydä Venäjällä. Ei venäläinen, joka haluaa käydä Euroopassa, sillä siinä maassa on totuttu propuskoihin ja niiden jonottamiseen, ja eurooppalainen versio tästä on hyttysen surinaa. Minä taas poltan päreeni aina kun joudun tekemisiin venäläisen byrokratian kanssa, koska aivottomuus ja idiotia tapaavat ärsyttää.

Kuvan rajajokea en tullut kertaakaan ylittäneeksi, koska en yksinkertaisesti ollut valmis luopumaan passistani pariksi kolmeksi viikoksi ja hommaamaan jotain kutsuja ja ylipäätään viisivuotissuunnittelemaan, koska haluaisin sillan tuolle puolen käydä. Huolimatta siitä, että pidän Pietarista ja Moskova on monumentaalisuudessaan maailman aatelia.

Venäläiset ovat eri maata kuin eurooppalaiset. Eivät täysin eri planeetalta, mutta erilaisia kuitenkin. Tämä erilaisuus on luonut iät ajat epäluuloa ja sotia. Minä en keksi mitään muuta tapaa vähentää näitä epäluuloja kuin lisätä ihmisten kontakteja ja jotain omakohtaista kokemusta siihen toiseen maailmaan.

Kuka hyvänsä venäläinen pääsee Eurooppaan Valko-Venäjän ja Puolan rajalta kävelemällä vain sen yli. Näin ollen puheet laittomasta siirtolaisuudesta ja rosvojen vyörystä ovat puhdasoppista potaskaa. Laittomat siirtolaiset tulevat jo nyt tuosta vain, ja ammattikonnat pystyvät hommaamaan itselleen uuden henkilöllisyyden niin Venäjällä kuin itäisissä EU-maissakin. Ja oikeastaan aika monessa läntisessäkin maassa. Ainoa nykyisestä simputtamisesta kärsivä on tavallinen eurooppalainen ja tavallinen venäläinen.

Tavallisten ihmisten kyykyttämisessä taas ei ole mitään järkeä. Euroopan pitäisi hylätä merentakaisista siirtomaista kopioitu hysteria laittomasta siirtolaisuudesta, koska sitä ei rajasimputuksella ole ratkaistu myöskään kehitysmaissa. USA on väärällään laittomia siirtolaisia, ja viisumipelleilyn ainoa kärsijä sielläkin on tavallinen meksikaani, joka haluaisi käydä rajan tuolla puolen. Euroopassa laitonta siirtolaisuutta esiintyy runsaasti niissä maissa, joissa byrokratia on olematon. Suomessa se taas on vähemmän puoleista, koska Suomessa ei voi tehdä paljon mitään ilman henkilötunnusta. Laiton siirtolainen ei saa avattua edes pankkitiliä saati sitten ostettua jotain ässäarpaa arvokkaampaa.

Venäjä on Euroopan naapurissa ja tulee aina olemaan. Tämä ennustus ei liene täydellinen, mutta kuitenkin huomattavasti pitkäikäisempi kuin Paavo Väyrysen naapurustostamme väitöskirjassaan tekemä. Mitä me oikein pelkäämme siinä, että suomalainen voisi käydä Pietarissa kaljalla suunnittelematta ja venäläinen voisi käydä Lappeenrannassa ostamassa auton täyteen roinaa myöskin suunnittelematta. Tämähän on se ainoa viisumeista kärsivä fraktio.

Sen sijaan, että Eurooppa perässähiihtää USA:n vanavedessä Venäjä-suhteissa, niitä pitäisi Euroopassa alkaa kehittää ja antaa amerikkalaisten hoitaa pelleily jos ne siitä ovat kiinnostuneita. Niille Venäjä on paikka ohjuskantaman päässä. Euroopassa taas kyse on mestasta, josta voi ostaa melkein mitä hyvänsä ja johon voi myydä mitä hyvänsä ja väkeä on yli kolmasosa EU:n asukasmäärästä. Venäjä on toisaalta paikka, jossa mitään ei tapahdu ilman henkilökohtaisia suhteita. Ei siellä soiteta johonkin ja saada toimitusta tehtaan ovelle viikon päästä, vaan asioita saadaan aikaan hyvin vasta henkilökohtaisten suhteiden ja luottamuksen kautta.

Nyt niitä ei pahemmin pääse syntymään, koska eurooppalaiset eivät viitsi käydä Venäjällä ja venäläiset pääsevät käymään Euroopassa kovin rajoitetusti. Sinänsä mielenkiintoisen faktoidin luin tosin vuosi pari sitten jostain suomalaisesta aviisista. Pietarissa on vaikeaa löytää millään tavoin keskiluokkaan kuuluvaa ihmistä, joka ei ole käynyt Suomessa. Suomessa taas on vaikeaa löytää keskiluokkaan kuuluvia ihmisiä, jotka ovat käyneet Pietarissa. Sitäkin voisi miettiä.

Mutta kun Venäjällä kerran on nyt kiinnostusta asia ratkaista ja vallankahvakin menossa mukana, olisi tyhmää olla asiasta juttelematta. Euroopan ulkomaalaisongelmat eivät ole venäläisissä vaan afrikkalaisissa, ja niiden peilaaminen naapurimme hiukan eri tavalla maailmaa katsovaan väkeen on aitoa idiotiaa puhtaimmillaan.

Onneksi kuitenkin Euroopassa maa on mallillaan ja uutisvirtaamme kuohuttaa tämä asia.

Tänä päivänä ymmärrämme usein herrasmiehen ja herrasmiesmäisen käytöksen tarkoittavan jotakin sangen brittiläistä, ja tältä saarelta tuo termi onkin peräisin vaikkakin nykyään käytössä kaikkialla.

Olen miettinyt asiaa ja tullut siihen tulokseen, että kyse on ollut yrityksestä kantaa vettä kaivoon.

Ei ole sinänsä mikään suurensuuri salaisuus, että yhteiskunta, jossa ihmiset käyttäytyvät pääosin hyvin ja mukavasti toisiaan kohtaan, on mukavampi paikka elää kuin tyly ja ynseä paikka. Tässä asiassa kuitenkin törmätään kulttuurillisiin eroihin kun siirrytään Alppien eteläpuolisen Afrikan latinokulttuureista protestanttiseen Eurooppaan, erityisesti Britanniaan (ja myös Suomeen).

Näissä kulttuureissa tunteiden näyttäminen on jos ei nyt kielletty niin ainakin asiaan tulee suhtautua äärimmäisen hillitysti. Kun taas toisaalta hyvä käytös parhaimmillaan on oman hyvän olon näyttämistä ja levittämistä ympärilleen täysin luonnollisesti, törmätään ongelmaan, koska englantilaisessa kulttuurissa näin ei saa tehdä. Italiaanot ja espanjalaiset ovat aivan mainiosti valmiita antamaan itsestään jotakin ollessaan ystävällisiä ja mukavia muille, mutta kun siirrytään pohjoiseen, moinen tunteellinen soopa onkin muuttunut pahaksi.

Tarvittiin siis herrasmies. Tämä on keksintönä oikeastaan aika nerokas, koska se tekee hyvästä käytöksestä koodiston. Ja koska se on säännöstö ja koodisto, sitä on mahdollista noudattaa ilman minkäännäköistä henkilökohtaista tunnetta ja varsinkaan sen näyttämistä, joten ongelma on ratkaistu. Kun kyseessä on univormu, keneltä hyvänsä voidaan odottaa sen käyttöä, ja kukaan sitä käyttävä ei sitä käyttäessään edes pyri erottumaan joukosta mitenkään.

Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta asian taustan tunteminen ei sekään meitä haittaa. Eteläeurooppalaisilla on taipumus pitää pohjoista tapaa jäykkänä ja pohjoiseurooppalaisilla, erityisesti hörökorvilla, on tapana pitää eteläeurooppalaisia käsiään huiskuttavina pelleinä. Minä en pysty sanomaan, kumpi tapa on lopulta parempi, koska molemmissa on hyvät ja huonot puolensa.

Mutta jos tarkoitus on olla ystävälinen, ehkä meidän kannattaisi vain yrittää nähdä tuo eikä keskittyä niin kovin sen metodiikkaan.

Talouskriisi Euroopassa on nyt saanut ensimmäisen inkarnaationsa, ja se on keskuspankkitoimilla mukamas hoidettu. Tällä kertaa ongelma lie padottu hetkeksi, mutta kun se ei lopu tähän. Länsi-Euroopalla on ristinään Itä-Eurooppa, jossa finanssit ovat jossain määrin vinossa.

Mitä me tiedämme Itä-Euroopan talouksista? Emme oikeastaan mitään. Ensimmäinen tervehtymisen askel alkaa siitä kun olin Baltiassa ja tutkivan journalismin keinoin sain selville, ettei ole mitään Baltiaa. Vaan kolme maata, jotka ovat erilaisempia kuin Suomi, Ruotsi ja Norja. Ja kun tätä laaennetaan Itä-Eurooppaan, en sorru kolossaaliseen rötökseen jos yleistän, että sitäkään ei ole olemassa.

Meillä on sen sijaan kasa valtioita, joilla on pieni pätkä yhteistä historiaa neuvostoimperiumin osana.

Kaikkia näitä maita yhdistää se, että yksityiset ovat velkaantuneet korviaan myöten. Joissain maissa, joista Unkari on tyyppiesimerkki, valtion finanssit ovat myöskin kuralla kun ne rupesivat rakentamaan sosialidemokratiaa ennen kuin moiseen pysähtyneisyyteen oli varaa, ja joutuivat tekemään sen velaksi. Useimmissa maissa sen sijaan julkinen talous on sinänsä sangen hyvällä mallilla, tästä tyyppiesimerkkinä vaikkapa Viro, jossa valtion velanotto on tehty niin hankalaksi, ettei sitä ole hyödynnetty oikeastaan ollenkaan.

Mutta kansantaloudet ovat sietämättömän velkaisia. Kaikilla näillä mailla on kiinteä tai de facto kiinteä valuuttakurssi euroa vastaan, ja tämä on johtanut korkoeroon kansallisen valuutan ja euron välillä. Jokseenkin kaikki yksityisten ja yritysten velka on itse asiassa euromääräistä, koska eurokorot ovat olleet ja ovat edelleen neljäsosa kansallisen valuutan korosta tai jotain.

Holtitonta velanottoa perusteltiin meille kymmenen vuotta sillä, että nämä taloudet ovat mukamas jälkeenjääneitä neuvostomiehityksen jäljiltä, ja jälleenrakennus ja elinkeinorakenteen modernisointi vaativat tuontitavaraa ja pääomaa. Tämä humpuuki nieltiin koukkuineen päivineen ja jotkut tuntuvat uskovan siihen edelleen. Käymällä missä hyvänsä näistä maista huomaa, että rahasta on kulunut tuotantorakenteen modernisoimiseen aivan pähkinöitä ja isoin osa rahasta on hukattu autoihin ja kiinteistökuplan pönkittämiseen. Kun Latvia on BKT-mittarilla EU:n kolmanneksi köyhin maa, asunnot Riikassa ovat kalleimpia Euroopan pääkaupungeista ja kaupassa käydään älyttömällä Hummerilla, ei tarvitse olla suuri Ajatuksien Väinäjoki nähdäkseen yhtälön täydellisen kestämättömyyden.

Joissain maissa kuten vaikkapa Tsekissä rahaa on käytetty myös tuotannon modernisoimiseen ja maan kehittämiseen palveluyhteiskunnaksi. Useimmissa maissa ei ole tehty mitään vaan talouden perusta on jokseenkin samassa kunnossa kuin vuonna 1991. Kulutusjuhlaan ei olisi rahaa tällä perusteella laisinkaan, mutta koska Länsi-Euroopan pankit ovat syytäneet rahaa noihin maihin 15 vuotta, velaksi eläminen on ollut jokaiselle selviö. Pelkästään ruotsalaiset pankit ovat syytäneet vuosia Baltian maihin sata miljoonaa euroa viikossa. Miettikääpä sitä.

Nyt pää on kovaa vauhtia jäämässä vetävän käteen. Unkarin keskuspankki sai jo pari päivää sitten hätärahoitusta EKP:ltä, koska niiltä olisivat loppuneet valuutat ensi viikolla kun kukaan ei enää halua ostaa forintteja millään hinnalla. Latvian latia vastaan on hyökätty parin vuoden aikana jo useamman kerran, mutta se on toistaiseksi kestänyt 20 prosentin korollaan.

En usko olevani kummoinenkaan auguuri kun ennustan, että ennen vuodenvaihdetta tuolla tapahtuu jotain. Joku maa joutuu valuuttapulassa devalvoimaan ja sen jälkeen koko Itä-Eurooppa tulee perässä. Aivan kuten kaikki reunamaat devalvoivat 90-luvun alussa sen jälkeen kun Suomessa siihen ajauduttiin. Nyt kun ongelma on Unkarin kautta näytetty, epäluulo muita maita ja niiden valuuttoja kohtaan kasvaa. Slovakia on hiukan eri asemassa, koska se on sopinut siirtyvänsä euroon vuodenvaihteessa, mutta nähtäväksi jää jos kaikki ympärillä devalvoivat 42%.

Siitä tulee iso rysäys sekä idässä että lännessä. Idässä tilanne muuttuu kestämättömäksi, koska kaikki ovat korviaan myöten veloissa euroiksi, mutta palkaksi tulee jotain kuponkeja, joita ei joko saa vaihdettua enää valuutoiksi ollenkaan tai kurssi on puolet entisestä tai alle. Näin kansantalouksista häipyy koko ostovoima velanmaksuun pysäyttäen kotimarkkinakysynnän kuin seinään. Työttömyys pompsahtaa. Viennillä on kissanpäivät, mutta koska Tsekkiä ja Slovakiaa lukuunottamatta nämä maat eivät vie paljon mitään, hyöty jää pääosin saamatta.

Lännessä taas seuraa pankkikriisin kakkosaalto. Ruotsissa Swedbank on käytännössä konkurssissa heti kun ne joutuvat alaskirjaamaan taseissaan olevat Baltiaan lainatut miljardit. SEB todennäköisesti joutuu hakemaan apua samasta syystä, mutta kestää pystyssä. Eteläisemmän Itä-Euroopan rahoitus taas on tullut Saksasta, Hollannista, Ranskasta ja Sveitsistä. Kun pankit siellä ovat muutenkin konkurssin partaalla, Itä-Euroopan saatavien muuttuminen arvottomaksi romauttaa nekin, jotka vielä yrittävät hiukan sinnitellä pinnalla.

Lännessä kriisi olisi kestetty jotenkin jos samalla ei olisi pankkikriisiä. Pankit olisivat voineet paikata taseitaan osakeanneilla, mutta nyt pankkiosakkeita ei ostaisi kukaan. En viitsi harrastaa tutkivaa journalismia sen vertaa, että selvittäisin Euroopan isojen pankkien saatavat Itä-Euroopasta, mutta kun tiedämme Swedbankilla niiden olevan kolmasosa taseesta ja SEB:llä 25%, voimme kenties arvata samanlaisia lukuja löytyvän suurempienkin maiden pankeista.

Joten edessä voi hyvinkin olla vielä uusi rysähdys, jota ei voi paikata enää pelkillä luottotakuilla, koska pankit tarvitsevat uutta pääomaa. Ennustan Eurooppaan syntyvän vielä useita roskapankkeja, joihin paketoidaan Itä-Euroopan bisnekset.

Suomessa ei sinänsä ole suurensuurta ongelmaa, koska entisistä suomalaispankeista bisnestä Itä-Euroopassa on vain Nordealla ja Sammolla, mutta nämä on myyty ruotsalaisille ja juuteille. Ja nämä ovat Baltiassa markkinoiden kolmos- tai nelospankkeja alle 10% markkinaosuudellaan eivätkä muodosta taseen ja tuloksen keskeistä elementtiä.

Joku pikkuisen pihalla oleva kopla on tullut siihen tulokseen ja jättänyt kirjelmän EU-parlamentin puhemiehistölle, että EU-parlamentaarikkoja ei saa majoittaa hotelleihin, jotka “käyttävät prostituoituja”.

Minä olen kiertänyt jonkun verran maailmaa. Olen ollut hotelleissa, jotka käyttävät prostituoituja, ja siellä on asiakkaalla kataloogi josta saa valita. Jos ei valitse, ei tapahdu mitään. Oveani ei tultu kolkuttelemaan markkinaehdotuksin vaan valinta oli vapaa. Yksikään ketjuhotelli tai muu arvostettu establishmentti ei sen sijaan toimi näin. Näissä hotelleissa olen nähnyt viimeksi pari viikkoa sitten sisään tullessani kun edessäni oleva herrasmies pyytää respasta huoneensa avaimen kainalossaan sangen vähäpukeinen nainen. Onko se hotellin syy? Ne murjut, jotka myyvät huonetoimituksena naisia, eivät liene niitä, joissa europarlamentaarikot lusivat.

Meillä on se sijaan oikea ongelma. Se, että europarlamentti muuttaa aina viikoksi Ranskaan Strasbourgiin. Älytön rekkaralli sekä ihmisten repiminen kodeistaan viikoksi lusimaan toisessa kaupungissa ei ole hyväksi kenellekään. Ongelma ei ole se, että hotelleissa on joku maksullinen pornokanava vaan se, että ihmistet revitään kodeistaan hotelleihin kun terve järki ei anna periksi ratkaista asiaa jotenkin.

Jos Euroopan parlamentin jäseninä on sellaisia, joiden elämää ja kulutusvalintoja holhoamaan tarvitaan joku ruotsalainen naiskomitea, minusta meidän kannattaa äänestää paremmin ensi kerralla. Ei aikaihmisiä kuulu holhota, mutta heiltä voisi kysyä, haluavatko he muuttaa vähän väliä johonkin hotelliin vai eivät.

Kun ei ole edes etäisestä mahdollista, että ranskalaiset ikinä joustaisivat yhtään mistään, sijoitettakoon parlamentti Strasbourgiin pysyvästi. Bryssel on aivan tarpeeksi täynnä EU-byrokraatteja muutenkin, joten parlamentin siirtäminen sieltä pois ei tunnu oikeastaan missään. Kun Strasbourgiin nyt kerran on infrastruktuuri rakennettu ranskalaisten monumenttina pysähtyneisyydelle, käytettäköön sitä sitten.

Mutta jostain syystä komiteat eivät ikinä ehdota tällaista vaan lähinnä älyttömän tilanteen museointia tarttumalla pontevasti siihen, että hotelliin saa tuoda naisvieraita tai että siellä näytetään pornoa jos erityisesti siitä haluaa maksaa.

Islanti yritti eilen kiinnittää pesonsa kurssin euroa vastaan 1 EUR = 131 ISK -tasolle. Ennustin, että se kestää päivän, ja niinhän siinä sitten kävi.

Tässä tempussa ei ollut mitään järkeä, koska käytännössä kauppoja oli tehty jollain 250-tasolla. Nyt siis keinotekoinen vahvan kruunun kurssi tarkoitti arbitraasia kun valuuttoja sai puoleen hintaan yhdestä paikasta ja ne sai myytyä tuplahintaan eteenpäin. Käytännössä valuuttapako lienee ollut valtava, koska kaikkien on kannattanut vaihtaa kaikki irti lähtevä euroiksi tuohon näennäiseen kurssiin jos valuuttaa on siihen hintaan saatavilla. Jos taas valuuttaa ei ole siihen hintaan saatavilla, ei ole suuremmin järkeä pitää moista kurssia keinotekoisesti paperilla, koska valuuttaa tarvitseva islantilainen joutuu asioimaan kujalla Gunnarin kanssa ja vaihtamaan mikkihiirirahaa.

Islannissa on kuitenkin oikea ongelma tässä(kin) asiassa. Maassa asuntovelalliset ovat ottaneet euromääräisiä asuntolainoja kun kruunumääräisten lainojen korot ovat olleet viisinkertaiset tai jotain eurokorkoihin verrattuna. Näin siis velalliset tarvitsevat jatkuvasti valuuttaa maksaaksen lainojensa lyhennyksiä. Ja kun lainat on otettu kurssilla 1 EUR = 88 ISK, asuntolainat ovat efektiivisesti kolminkertaistuneet. Kuinka moni selviää veloistaan? Ei varmaan juuri kukaan.

Käytännössä Islannin varmaan pitäisi luopua pesoksi muuttuneesta valuutastaan, mutta se pitäisi tehdä imaginäärisen valuuttakurssisidoksen sijaan luopumalla omasta rahasta kokonaan ja vaihamalla se euroksi tai dollariksi. Tämän tekeminen tarvitsee rahaa, mutta mikään muu ei ole nykytilanteessa enää kestävä ratkaisu. Jos maan, jossa kansalaiset ovat korviaan myöten velkaantuneet ulkomaille, valuutta muuttuu käytännössä ei-vaihdettavaksi, tuloksena on yksityishenkilöiden konkurssi.

Pankkiensa konkurssia Islanti ei voi välttää mitenkään. Todennäköisesti se ei voi välttää edes sitä, että siellä eläkesäästöt yms. nollataan ja pankkien omaisuus myydään pilkkahintaan. Mutta se voi välttää tilanteen, jossa jokainen islantilainen ajautuu henkilökohtaiseen konkurssiin, jos se pystyy pitämään maan valuutan vaihdettavana ja kurssin järkevänä. Tämä ei näytä erityisen hyvin onnistuvan omin voimin, ja monet kehitysmaat ovat tässä tilanteessa yksinkertaisesti dumpanneet kansallisen valuutan ja ottaneet tilalle jonkun vahvemman naapurista.

Tämä poistaa tietysti maalta mahdollisuuden tehdä valuuttakurssipolitiikkaa. Mutta maassa, jossa ihmiset ovat täysin riippuvaisia kyvystään maksaa ulkomaisia velkoja sekä käytännössä tuontiruuasta, mahdollisuudet tehdä valuuttakurssipolitiikkaa ovat muutenkin rajalliset kun kotimarkkinat eivät tuota ihmisten tarvitsemista asioista kuin pienen osan.

Ja kuten nyt nähdään, valuuttakurssipolitiikka on epäonnistuessaan ihmisten kannalta katastrofaalisen huonoa.

Itävalta teki sen taas.

Huolimatta Jörg Haiderin aiheuttamasta EU-mykkäkoulusta itävaltalaiset epatot eivät mitenkään opi äänestämään demareita tai maltillista oikeistoa. Erinäköiset “laitaoikeistoksi” Hesarin kutsumat pääosin ei maahanmuutolle -teemalla kampanjoineet puolueet porskuttavat jälleen ja perinteinen establishmentti rämpii.

Suhtautumisessa kuvaavaa on Helsingin Sanomien gallup-kysely, jossa kysytään, pelottaako tällaisten puolueiden nousu. Vastauksissa ei ole mitään kiinnostavaa mutta kysymyksenasettelussa on.

Minulle on aina uskoteltu kansanvallan ja edustuksellisen demokratian tarkoittavan sitä, että puolueita voi perustaa ja asiaansa ajaa ja vaalikarja voi sitten päättää ketä äänestää. Ilmeisesti kansanvalta EU:ssa tarkoittaa kuitenkin lähinnä sitä, että kansalla kuuluu olla oikeus äänestää vanhan komennon ja perinteisen poliittisen establishmentin puolesta, muiden asioiden äänestäminen saattaa jopa olla pelottavaa ja jos ei ole, pelkoa kuuluu lietsoa perinteistä vallankahvaa lähellä olevassa mediassa.

Ja tämä klikki sitten kävi paheksumassa viikonloppuna vaaleja Valko-Venäjällä kun siellä ei saanut harata vallankahvaa vastaan. Valko-Venäjän systeemi on tietyllä tapaa jopa rehellinen, koska se sementoi vanhan komennon jatkuvuuden täysin avoimesti.

Jos uudet puolueet nousevat tyhjästä ja keräävät yhdessä itselleen parlamentin suurimman ryhmän statuksen, meidän ei kuulu olla peloissamme, vaan kuunnella, mitä nämä ihmiset oikein tahtoivat vaaleissa sanoa. Mutta koska sodanjälkeisessä Euroopassa on pääosin eletty konsensuspolitiikan aikaa, jossa vakiintunut vallankahva pyörittää juttuja mielensä mukaan ja kansalle annetaan vain näennäinen mahdollisuus vaikuttaa kun valittavissa on vain erivärisiä sosialisteja, tämä 60 vuotta rakennettu establishmentti on jo ehtinyt parissa sukupolvessa kuvitella muuttuneensa perintöaateliksi.

Jos vaalitulos sivuutetaan, se on vieläkin selkeämpi seuraavissa vaaleissa. Kunnes sen sivuuttaminen ei enää onnistu mitenkään.

Ymmärtäisin, että meidän pelkotilojamme kysyttäisiin, jos jossain paikassa kolmasosa jengistä olisi käynyt viettämässä kristalliyötä tai pitkittämässä yötään puukoilla. Mutta jos vanhalle komennolle löytyy haastaja poliittisen järjestelmän ja parlamentarismin keinoin, silloin meidän ei tarvitse pelätä mitään.

Paitsi tietysti jos pelkäämme sitä, että äänestäjillä onkin jotain valtaa.

Venäjä aloitti juuri hyökkäyssodan Georgiassa, kuten pari päivää sitten ounastelin.

Minä en tiedä mitä tuolla pitäisi tehdä ja kenelle jonkun Etelä-Ossetian pitäisi kuulua vai pitäisikö sen olla itsenäinen. Tiedän kuitenkin, että Venäjän sotaväki on nyt omien rajojensa ulkopuolella hyökkäämässä naapurinsa kimppuun.

Missä viipyvät kaikki kansalaisjärjestöt, jotka ovat paheksuneet USA:n vastaavia sotatoimia siellä täällä viime vuodet? Entä mielenosoitukset “VENÄJÄ POIS GEORGIASTA” -banderollein? Vai onko Venäjä edelleen suomalaisille niin arka paikka, että sitä ei joko uskalleta arvostella, tai sitten sen toimet hiljaisesti hyväksytään, koska se vastustaa joka käänteessä inhottavia länsimaita ja sopii näin jälleen NL:n lailla ideologisesti jonkun kansanjoukon esikuvaksi.

Eurooppa on yksi maailman pahimmista pakolaisten kohtelijoista.

Onko Euroopan nykyiseen pakolais- ja turvapaikkapolitiikkaan siis tyytyväinen oikein kukaan? Minä en ole, koska se tuottaa Eurooppaan pummeja ja tyhjäntoimittajia paremman elintason eikä poliittisen vainon perässä. Ja ilmeisesti samalla näin tehdessään onnistuu kuitenkin toimittamaan oikeasti suojelua tarvitsevat johonkin ammuttavaksi.

Joutoväki saa turvapaikan vaikkei tarvitse. Turvapaikkaa tarvitsevat lähetetään takaisin. Olisiko aika vetää tämä systeemi vessanpöntöstä alas ja rakentaa tilalle uusi, joka kykenee kääntämään tämän asetelman niin päin kuin sen kuuluisi olla?

Meille kerrotaan Helsingin Sanomissa viisaita sanoja. Tavallaan. Sitten mopedi kadotetaan:

Pohjoinen liitto istuu huonosti perinteiseen poliittisen muottiin oikeistosta tai vasemmistosta. Useista eri alueellista autonomiaa tavoittelevista poliittisista liikkeistä syntyneen puolueen kannattajia yhdistää Padanian taloudellisen ja kulttuurillisen painoarvon lisääminen Italiassa.

Pohjoinen liitto tunnetaan myös muukalaisvihamielisenä puolueena, jonka populistinen siirtolaisvastainen retoriikka muistuttaa äärioikeistoa.

Italia on yksi Euroopan täydellisen keinotekoisista valtioista. Ne loput ovat Espanja, Belgia ja Saksa. Näitä valtioita ei pitäisi oikeastaan olla olemassakaan. Ja kun tällä tiellä ollaan, oikeastaan Iso-Britannia ei ole kovinkaan kaukana mainitusta nelikosta, sillä Skotlannissa ja Walesissa ei rakasteta Englantia ja Ulsterissa ei tiedetä, mitä halutaan.

Mutta Italaiaan. Sehän on valtiona Euroopassa nuori. Valtion juuret ovat itse asiassa Savoijissa, Sardiniassa ja Piemontessa, jossa alkoi Napoleonin jälkeen itää ajatus jonkunlaisesta valtiosta mainitulla niemimaalla. Käytiin kolme itsenäisyyssotaa, lähinnä Itävalta-Unkaria vastaan. Mutkia oli matkassa monta, mutta lopulta Vittorio Emmanuel II oivalsi liittoutua Preussin kanssa ja lopulta sai pohjoisen kaupunkivaltiot ja ruhtinaskunnat kontallensa.

Tuloksena oli Italia, johon pian liittyi lahjusten toivossa myös Sardinia. Tapahtumien käänteistä ja takinkäänteistä voisi kirjoittaa sivutolkulla, mutta menköön nyt lyhyen kaavan mukaan ja pidemmälti joskus toiste.

Tämä valtio oli jo perusteiltaan omituinen. Siellä ei ollut yhteistä kansaa, taloutta tai kulttuuria. Mutta ajatus Suuresta Italiasta oli syntynyt, mikä poiki meille aikanaan myös Mussolinin. Liittovaltio ei tullut kyseeseen, koska kyseessä oli Suur-Italia, joten perustettiin valtio. Tässä valtiossa lopulta pohjoisen, teollistuneen alueen veroraha katoaa eteläiseen kankkulan kaivoon ja mafiaan, kuten olemme Napolin jätehuollosta kuulleet.

Kun valtio on alun alkaen ollut keinotekoinen, en ymmärrä, miksi liittovaltiota haluavaa pohjoista, joka siis vain tarkoittaisi rahaliikenteen loppua, niin kovin vastustetaan. Ymmärrän, miksi sitä vastustetaan etelässä, sillä heidän rahahanojaan ollaan kääntämässä kiinni.

Mutta miksi Helsingin Sanomat kertoo meille nuoren valtion liittovaltiokehitystä ajavista, että nehän nyt ovat siellä vielä aivan maahanmuuttoa vastustavia natsejakin? Nähdäkseni tämä asia ei ole mikään muu kuin tapa kerätä ääniä, mutta silti HS nostaa sen keskeiseen asemaan uutisessaan.

Keskeinen asia on se, että valtio on keinotekoinen ja se hajoaa joskus. Tämän kehityksen taustat ja mahdollinen tulevaisuus kiinnostavat minua, ei käytetty retoriikka. Mutta nyt tukiaisvirran purkamista haluavat ovatkin yllättäen muukalaisvihamielisiä pellejä, joten heidät voi varmaankin sivuuttaa tarpeettomana.

Telegraph tietää kertoa, että EU-parlamentti haluaa puuttua siihen, miten parlamentaarikot järjestäytyvät parlamentissa ryhmiksi.

Nyt 20 parlamentaarikkoa viidenneksestä jäsenmaita saa muodostaa ryhmän ja se saa näin ollen edustuksensa parlamentin hallintoon ja komiteoihin ja työryhmiin. Tätä halutaan muuttaa niin, että raja on 30 edustajaa vähintään neljänneksestä jäsenmaita. Perustelu on se, että toimintaa halutaan "selkiyttää". Käytännössä tämä on veto siirtää kiusalliset pikkuryhmät pois häiritsemästä ja keskittää valta kolmelle tai neljälle suurelle. Näin mitään soraääniä mihinkään suuntaan ei enää pääse esille.

Keino on sinänsä ovela, sillä "vähintään neljänneksestä jäsenmaita" käytännössä tekee pikkuryhmien toiminnasta mahdotonta kun se tarkoittaa, että ryhmällä pitäisi olla edustus vähintään seitsemässä jäsenmaassa. Tämä taas on hankalaa, sillä valtaosa EU-maista on pikkumaita, joiden euroedustajamäärät ovat niin matalat, että äänikynnys saada yksi edustaja nousee korkeaksi. Näin kaikissa muissa paitsi viidessä tai kuudessa suurimmassa jäsenmaassa kaikki euroedustajat tulevat neljään suurimpaan ryhmään. Ja loput lakkaavat olemasta eivätkä enää saa rahaa mihinkään toimintaansa eivätkä saa edes ääntään kuuluviin.

Tämä ajatus on aivan täydellisen syvältä ja poikittain. Europarlamentilla ei ole sitä valtaa kuin parlamentilla kuuluisi olla. Mutta jos sen ajatuskin kansan äänen kuulemisesta poistetaan ja häivytetään kuuluvista kaikki sellaiset äänet, jotka eivät ole täydellisen eurouskovaisia ja nykyistä sosialidemokraattista establishmenttia tukevia, mikä ihmeen tehtävä tälle kerholle jää jäljelle?

Asialla ei sinänsä ole muuta kuin periaatteellista merkitystä, mutta on yksi lisä siihen listaan, joka puoltaa EU:n pitämistä valtioliittona sen sijaan, että se muutettaisiin liittovaltioksi. Mutta onko Suomen lehdistö asianmukaisesti raportoinut hankkeesta ja pohtinut sen vaikutuksia?