Levytuottajien kansainvälinen kattojärjestö IFPI marisee, että musiikkimyynnin rahallinen arvo on laskenut kymmenen prosenttia vuonna 2010. Perään tulee normaali tässä yhteydessä aina esitettävä marmatus piratismista ja valitetaan, että nyt ei enää rahaa riitä uusille, aloitteleville artisteille ja voi nyyh.

Jälleen melko tyypillinen pläjäys tästä suunnasta, mutta mietitäänpä sanomaa hieman tarkemmin.

Järjestö valittaa, että nimenomaan dollarimääräinen myynti on laskenut. Tämähän suorastaan rohkaisee miettimään muitakin selityksiä asialle kuin sen, että hanttipakasta vedetään piratismikortti, kuten se kuuluu esille vetää aina jos myynti on noussut, laskenut tai pysynyt ennallaan, tai yleensäkin jos joku antaa näille pelleille palstatilaa missään.

Minulle tulee mieleen varsin luonnollinen selitys, eli entäpä jos hinnat ovat laskeneet? Itse olen ollut huomaavinani, että mp3-kaupoissa uudetkin levyt maksavat kympin verran kun savikiekko kaupassa maksaa 15-20 ränkylää. Kun painopiste on siirtynyt lataamiseen, on välikäsiä jätetty pois huomattavasti savikiekkobisnekseen verrattuna. Ei tarvita enää fyysisen levyn valmistusta, pakkaamista, kuljettamista ja kivijalkakauppaa. Osa tästä parantuneesta logistiikasta on siirtynyt kuluttajan hyväksi. Minusta vaikuttaa huomattavasti siltä, että tämä pellefanttikerho syyttää piratismia siitä, että bisneksestä on poistettu turhanpäiväisiä siipiveikkoja ja logistiikka on parantunut.

Toinen huomio liittyy valuuttakursseihin. Tarkistin juuri, että 31.12. 2010 eurolla sai 1,33 USA:n pesoa ja vuotta aikaisemmin 1,44. En jaksanut tutkia sen kummemmin maailman valuuttojen kehitystä, mutta punnan ja dollarin suhde on kehittynyt samalla tavalla. Kun dollarimääräinen ryöstösaalis on pienentynyt, osa siitä selittyy aivan luontevasti sillä, että aikaisemmin yhden savikiekon myyntihinta ei-USA:ssa oli suurempi pino dollareita kuin myöhemmin. Eivät äänitteiden hinnat ole tätä valuuttakurssimuutosta hinnoissaan huomioon ottaneet. Piraatteja siis syytetään valuuttamarkkinoiden muutoksista ja valitetaan, että nyt ei rahaa riitä aloitteleville artisteille.

Vuosi 2010 jää myös historiaan lamavuotena. Yksityinen kulutus oli länsimaissa lamassa ja musiikki puolestaan ostokohteena siellä “nice to have” -puolella. Jos jostain on pakko säästää, tämä on yksi luonteva säästökohde. Bisnes siis syyttää piraatteja siitä, että lama on hieman rassannut myyntiä. Jos mikään muu kaupan ala syyttäisi lamavuosien huonosta myynnistä jotakin muuta kuin lamaa, heidät röhönaurettaisiin suohon. Jostain syystä tämä yksi toimiala saa pistää piratismin syyksi minkä vain.

Piratismin syyksi pistetään sekin, että bisnes ei ymmärrä toimintaympäristön muutosta. Länsimaissa väkimäärä pysyy jokseenkin ennallaan juuri nyt, mutta kääntyy lasku-uralle lähivuosina. Jo nyt väestöpyramidi on päälaellaan ja nuoria on huomattavasti vähemmän kuin ennen ja eläkeläisiä ja keski-ikäisiä paljon enemmän. Siitä huolimatta musiikkiteollisuus keskittyy tekemään asioita nuorisolle. Joka viikko julkaistaan useampia tuotoksia, joissa etnisten vähemmistöjen edustajat honottavat jotakin, josta en saa mitään selvää ja videossa hinkataan runsaasti silikonirintoja auton konepeltiä vasten.

Bisneksen kohderyhmä ovat nuoret ja tämän kohderyhmän määrä ei ole kasvanut vaan enemmänkin laskenut, samalla kun tuotantoa tähän kohderyhmään on lisätty runsaasti. Vaikka heidän kykynsä ja halunsa kuluttaa pysyisi ennallaan, pienenevät ikäluokat syövät myyntiä. Minä en kehtaisi syyttää piraatteja siitä, etteivät ihmiset viitsi harrastaa seksiä ja lisääntyä, mutta tältä koplalta tuntuu onnistuvan tämäkin tuosta vain.

Maksukykyisille ja sankoille ikäluokille ei tuotantoa ja ponnistuksia juuri suunnata ja se ei ole piraattien syy. Kun joskus lähiaikoina Suomessa julkaistaan joku “Kari Tapion 420 megahittiä” -kokoelma, se tulee kummittelemaan myyntilistojen kärjessä viikko- tai kuukausitolkulla. Pitäisi pistää miettimään, mutta miksi turhaan kun kerran voi syyttää piraatteja ja vaatia lisää erinäköisiä veroluonteisia maksuja.

Lehdessä kerrotaan, että alkoholin myynti on suomalaisissa baareissa laskenut varsin reippaasti.

Tämä ei ole kaksinenkaan yllätys.

Kun kauppa ei käy, syytä haetaan tietysti siitä, tästä ja tuosta, mutta karvas totuus on se, että alkoholi on suomalaisissa baareissa sietämättömän kallista. Seitsemän euron kaljatuoppi on nyt vain yksinkertaisesti monelle liikaa, ja varsinainen surkeus alkaa jos sattuu pitämään viinistä. Kun viinissä ei ole euromääräistä katetta per pullo vaan kate on prosenttimääräinen ja noin kolme kertaa sisäänostohinnan suuruinen, kaikki muu paitsi halvin litku maksaa naurettavan paljon.

Vaikka kyse ei olisi köyhyydestäkään, useimmat ovat sitä mieltä, että toistasataa euroa Alkossa 25 euroa maksavasta pullosta on liikaa. Minäkin olen.

Suomalaiset ravintolat ovat lisäksi hieman hukassa konseptinsa kanssa. Pubityyppisiä kaljabaareja on paljon, mutta niiden hintataso ei ole pubimainen vaan varsin riistävä. Viinibaareja on vähän ja niiden valikoima vähän mitä sattuu, joten viininmaistelijan kannattaa pysyä kotonaan ja käydä Alkossa. Drinkkibaarejakin vaivaa hintaongelma, sillä jokainen tilkka jotain lantrinkia on kilohinnaltaan lähellä ranskalaisia hajuvesiä.

Tanssipaikkatyyppisissä mestoissa taas ongelmana on kattaa kulut iltaseitsemän ja puolen yön välillä, sillä paikat ovat nykyään ennen puolta yötä melko tyhjillään. Ravintola-ala on itse ahneuksissaan lähtenyt jatkoaikojen tielle ja saa nyt kärsiä seuraukset. Ala itse on vaatinut minun täysi-ikäisyyteni ajalta sulkemisajan yhdestä kahden ja kolmen kautta neljään. Jotain pulinaa täysin vapaista aukioloista kuuluu vieläkin.

Kun itse rupesin käymään baarissa, paikan menomesta meni kiinni yhdeltä. Sinne oli jo kahdeksalta illalla hirveä jono, joten sinne mentiin joskus seitsemän jälkeen. Epäilemättä auttamattoman metsäläistä ja takapajuista, sillä Oikeissa Bilemestoissa baariin mennään kolmelta yöllä ja lähdetään sieltä joskus aamuseitsemältä tai jotain. Siitä huolimatta asiakkaat olivat tuossa paikassa 5-6 tuntia. Kun baari on auki neljään, useimmat meistä ymmärtävät, että jos järjestää kello kolmen teehetken, kuten joskus on tullut tehtyä, ja huitaisee juuri ennen valomerkkiä pari Pitkänsaaren jääteetä, olo on seuraavana päivänä sellainen, että käytännössä koko päivä menee pelastusarmeijalle.

Useimmat eivät viitsi haaskata vapaapäiviään toivottomiin kankkusiin, joten kotona otetaan pohjia kaunistautuessa viinipullo pari joskus yhdeksästä eteenpäin, menomestaan mennään puolilta öin ja mestassa itsessään ei varsinkaan loppuiltaa kohti juoda mitään vettä vahvempaa.

Kun konsepti on hukassa monella tapaa ja hinnoittelu poskellaan, on melko selvää, ettei Suomeen synny mitään pubikulttuuria, ja muuntyyppisetkin juottolat ovat ongelmissa. Huolimatta riistohinnoittelusta baareja kuitenkin kaatuu vähän väliä, eli mikään kultakaivos tuo bisnes ei siis ole. Kulurakenteessa on joku syvästi vinksallaan, mutten tiedä missä kohtaa.

Suomalaiseen ravintolabisneslogiikkaan verrattuna nurinkurisesti brittiläisen pubin elinehto on se, että se menee kiinni yhdeltätoista tai vähän sen jälkeen. Jos pubit olisivat auki aamuun saakka kuten jotkut ovatkin, kulurakenne karkaa helposti käsistä. Toisaalta asiakkaat eivät tule tällaisiin paikkoihin kovin sankoin joukoin arkisin. Minä en liene ainoa, jolle tulee muutaman kaljan jälkeen “no vielä yhdet” -ajatus, ja jos pubi olisi auki kolmeen, sinne ei tulisi todennäköisesti mentyä ollenkaan arkisin. Kun mesta menee kiinni yhdeltätoista, siinä kohtaa on hyvä aika lähteä kotiin ja seuraavana aamuna pääsee mainiosti töihin.

Hinnoittelu- ja kustannustaso-ongelman todellista syytä en tiedä. Tiedän kuitenkin, että Helsingissä Hartwallin lonkero maksaa yli seitsemän euroa tölkki jos sitä ylipäätään jostain saa. Brightonin suomalaisbaarin pitäjä tuo erityistilauksena lonkeroa itse maahan ja maksaa kaikennäköisiä rahteja ja pientoimituslisiä. Tölkki maksaa £3,30 tai £3,40, ja bisnes on kuulemma ihan kohtuuhyvää tuollakin hinnalla. Joku siis vetää välistä tai kustannustasossa on joku perustavaa laatua oleva ero. Alkoholiveron erolla tuo ero ei selity, sillä litrassa oluen vahvuista juomaa hintaero on per tölkki joitain kolikoita.

Jos Suomessa haluttaisiin kokeilla jotain uutta, jonkun pitäisi keksiä sekä kulmapubi, jossa ihmiset viitsisivät käydä parilla arkisin. Toinen hukassa oleva keksintö on drinkki- ja tanssibaari, joka olisi olemukseltaan, sisustukseltaan ja tyyliltään sellainen paikka, että myös heteromies haluaisi mennä sinne vapaaehtoisesti.

Sitten palataankin taas päiväjärjestykseen.

EU-komissio ehdottaa rahoitusalan pistämistä verolle ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja kehitysmaiden auttamiseksi. Tällainen ehdotus lienee nähtävissä lähinnä irtopisteiden kalasteluksi, mutta siltä varalta, että ne ovat siellä olleet vakavissaan, käsitellään tässä se, miksi ehdotus on huono.

Ensimmäinen yleishuomio on se, että aina kun jotain lisäveroa perustellaan ilmastonmuutoksella ja kehitysmailla, on syytä poistaa varmistin. Nämä ovat yleisiä hyvää edustavia hanttikortteja, joita käytetään pääosin miten sattuu, ilman mitään konkreettista suunnitelmaa siitä, miten ilmastonmuutos nyt sitten torjutaan tai miten kehitysmaita autetaan. Ilmastonmuutoksen torjunnan keinoista ei vallitse mitään suurta yksimielisyyttä eikä varsinkaan siitä, miten mahdollinen lisäraha pitäisi jakaa ja kenelle. Ranskalaiselle teollisuudelle tukiaisina elinkelvottomuutta kompensoimaan vai kiinalaiselle teollisuudelle päästöjen vähentämiseksi mutta Euroopan kilpailukykyä Kiinaa vastaan sössien. Vai annetaanko raha maajusseille?

Kehitysmaiden auttaminen on toinen ongelmavyyhti. Kannettu vesi pysyy kaivossa huononlaisesti ja jos kehtysmaita tosissaan haluttaisiin auttaa, avattaisiin EU:n tulliraja näiden maiden teollisuus- ja maataloustuotteille eikä vain raaka-aineille. Tämä ei kuitenkaan käy, koska eurooppalainen teollisuus ja maatalous saisi kärsiä. Mitä rahalla siis olisi tarkoitus tehdä? Jo nyt kehitysmaiden auttamiseen käytetään hurjasti rahaa, mutta raha ei pääosin tuota kovin pysyviä tuloksia vaikka poikkeuksiakin löytyy. Jos nyt jollekulle on tullut visio siitä, miten apu parhaiten menee perille ja kannustaa omaehtoiseen kehitykseen eikä vain tukiaisten varassa pyörivään kerjäläisoopperaan, siirretään nykyiset kehitysapurahat ensin näihin kohteisiin. Katsotaan sen jälkeen, tarvitaanko lisää rahaa vai riittääkö raha aivan hyvn kunhan sillä tehdään oikeita asioita eikä käytetä sitä piilotukiaisina eurooppalaisen teollisuuden tukemiseen antamalla sata miljoonaa, joilla pitää ostaa ranskalaisia traktoreita.

Kyseessä on siis vero, jota perustellaan iskulauseilla. Aika on otollinen, sillä moraalisesti pankkien verottaminen nähdään oikeudenmukaisena kostona siitä, että ne tarvitsivat veronmaksajien tukea. Kosto kuitenkin osuu väärään kohtaan, kuten kohtapuoleen selitän. Oikea tapa kostaa pankeille ja omistajille olisi ollut pankkien sosialisoiminen kuten jossain tehtiinkin. Jos pankki tarvitsee tukea, otetaan pankin osakkeet valtion haltuun ja myydään sitten kun aika on kypsä ja kerätään näin raha lopulta markkinoilta takaisin. Holtittoman menon hyväksyneet omistajat menettävät rahansa sen sijaan, että heidän sijoitustensa arvo turvataan verorahalla.

Pankkien pistäminen verolle opetukseksi inhottaville pankkiireille on ongelmallista siksi, että se ei osu heihin vaan palkansaajiin ja veronmaksajiin.

EU:n visiossa on joku ylevä pykälä maailmanlaajuisesta transaktioverosta, mutta tämäkin on iskulause. Eivät maailman kaikki maat sitä toteuta. Ja jos toteuttaisivat, niin kuka tätä kertynyttä rahapottia hallinnoisi? EU-komissio? Yeah, right. Varmaan amerikkalaiset ja kiinalaiset syytäisivät mieluusti miljardeja tähän byrokratiaan. YK ei ole sen parempi hallinnoija, sillä ei siihenkään luoteta. Oikeasti tällaista hallinnoivaa tahoa ei ole olemassakaan, joten vaikka vero keksittäisiin, rahat menisivät mihin sattuu, esimerkiksi tukiaisiksi oman maan rahoitusalalle, sillä ei niiden käytölle mitään keskitettyä koordinaatiota saada aikaan.

Pankkien pisteverottamisen ongelma on se, että pankkbisnestä on kahdenlaista: rajat vaivatta ylittävää ison rahan bisnestä ja turpeeseen sidottua peruspankkitoimintaa.

Peruspankkitoimintaa ovat palkansaajien käyttötilit ja asuntolainat, korttimaksupalvelut sekä pienet muut oheispalvelut. Rajat ylittävää bisnestä on sen sijaan osakekauppa (minä asun Englannissa, mutta osakevälitystilini ovat tällä hetkellä Suomessa ja Sveitsissä), investointipankkitoiminta (laskun voi lähettää aivan mistä hyvänsä ja voitot tilittää mihin vain riippumatta siitä, missä neuvontantajat oikein istuvat) ja suurten pääomien sijoitustoiminta. Myös yrityslainoitus voidaan hoitaa aivan mistä tahansa.

Ei pankeissa tyhmiä olla. Jos toiminta EU:ssa menee lisäverolle, nuo helposti tytäryhtiöihin EU:n ulkopuolelle siirrettävät bisnekset myös siirrettäisiin sinne. Ainoa asia, joka ei pääsisi lisäveroa pakoon, olisi tuo palkansaajan peruspankkitoiminta. Kun palkansaaja ei käytännössä voi hommata asuntolainaansa Barbadokselta, hänen on asioitava EU-pankkien kanssa. Pankit siis voivat vyöryttää lisäverot suoraan hintoihin, sillä verosta vapaata kilpailua ei peruspankkitoiminnassa esiinny. Ajatus siitä, että inhat pankkiirit maksaisivat bonuksistaan nämä lisäverot on järjetön, sillä ihmisillä ei ole käytännössä vaihtoehtoa olla olematta pankkien asiakkaita ja pankit voivat kohdella asiakkaita kuin paavi uskovaisia, minkä ne tekevät jo nytkin.

Lainojen marginaalit siis nousisivat kuten myös palvelumaksut ja korttitransaktioiden maksut, jotka puolestaan siirtyisivät hintoihin. Lisävero ei vaikuttaisi mitään suurien rahojen veivaajiin, sillä nämä rahat vain veivattaisiin muualla kun kyse on lähinnä siitä, mistä maasta lähetetään lasku eikä mistään muusta asiakkaalle näkyvästä kun talletussuojia jne. ei muutenkaan yritys- ja ammattisijoittajabisneksessä ole.

Periaatteellisen iskulauseveron ja moraalisen pankkien ojentamisen varjolla siis pompsautettaisiin tavallisen ihmisen kustannuksia eikä kenenkään muun.

Kannattaakohan tämä? Ei taida kannattaa, mutta en ihmettele, miksi EU-komissio ei ilmaise asiaa pyrkimyksenä kerätä eu-kansalaisilta lisää rahaa. Valitettavasti sumutus mennee täydestä koko poliittiseen vasemmistoon ja kenties vihreisiin, sillä näin annetaan oikein isän kädestä ahneelle suurpääomalle.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja penää toimia ulkomaalaisten työllistämiseksi. Totuus kun on se, että Suomen yliopistoissa opiskelee vaihto-opiskelijat tosin mukaan laskettuna 23000 ulkomaalaista, ja näistä valtaosa lähtee johonkin muualle töihin valmistuttuaan. Valmistuneitakin on vuodessa kaksi tuhatta, josta voi laskea koulutukselle jonkunlaisen hintalapun jos haluaa.

Ongelma on se, että suomalainen maksaa tämän rahan veroina, mutta kun väki lähtee muualle töihin, verotulot ja muut hyödyt jäävät saamatta.

Tämähän on täsmälleen sama ongelma kuin suomalaisten ulkomaalaisilla puolisoilla. Töitä löytyy lähinnä parista suuresta firmasta jos on löytyäkseen ja loput työskentelevät kielikouluttajina tai kääntäjinä jos ylipäätään työskentelevät.

Ratkaisu ongelmaan olisi se, että PK-yritykset rupeaisivat palkkaamaan enemmän koulutettuja ulkomaalaisia, mutta tämäkään ratkaisu ei ole aivan ongelmaton.

Hesari unohtaa IT-bisneksen kusiputkat. Nämä nakkikioskit ovat vuosi sitten tapahtuneesta perustamisestaan saakka toimineet alusta alkaen englanniksi, joten ne myös voivat palkata englantia osaavaa työvoimaa ja tekevätkin niin. Kun kaikki firmassa osaavat englantia hyvin, ongelmaa ei viestinnässä ja sisäisessä kommunikoinnissa juurikaan tule.

Toisin on firmassa, jossa työkieli on suomi (tai ruotsi jossain rannikolla), minkä tietää jokainen kansainvälisiä yrityskauppoja läpi käynyt. Kun firman rekrytointiprosessi viimeiset 40 vuotta ei ole mitenkään painottanut sitä, että jokainen firmassa osaa englantia seurustelu- ja bisneskielen tasolla, osa työntekijöistä ei tähän kykene. Jos firma kääntyy englanninkieliseksi, nämä ihmiset lakkaavat tuottamasta mitään ja lopulta syrjäytyvät firman menosta kun eivät voi ottaa osaa juuri mihinkään projekteihin.

Koulutetun ja käytännössä englannin kanssa kaksikieliseksi kasvaneen suomalaisen on vaikea ymmärtää, että joku ei osaa englantia yhtä hyvin.

Jos firma toimii suomeksi, kieltä osaamaton voi puolestaan toimia vain jossain hanttihommassa mutta tuskin viihtyy kovin hyvin kun ympärillä edes kahvilla ei kukaan puhu mitään ymmärrettävää kieltä. Lisäksi törmätään työsuojelussa ja työnohjauksessa juridisiinkin kysymyksiin. Voidaanko edellyttää, että työntekijä noudattaa firman sääntöjä ja ohjeita, jos ne on kirjoitettu kielellä, jota työntekijä ei ymmärrä? Työntekijä olisi mahdollisen oikeusjutun tapauksessa ainakin melko vahvoilla.

Kielen muuttaminen pienessä firmassa ei ole aivan halpa juttu. Kaikki pitäisi kääntää englanniksi ja jengiä kouluttaa ja koulutus ei edes ole kovin vähäistä. Mahtaakohan tämä ikinä tuottaa pienessä firmassa siihen pistettyä rahaa, vaikka sen jälkeen saisikin ehkä jotain työvoimakapeikkoa hieman leveämmäksi?

Suomi on tässä asiassa vaikean ja eri tavalla valtakielten kanssa toimivan kielensä vanki ja tälle on vaikea tehdä mitään. Asiassa ei pidä kuitenkaan ajautua mihinkään itseruoskintaan tai ruveta näkemään ongelmia sielläkin, missä niitä ei ole. Kaikki kielet nimittäin taitavat olla aika lailla yhtä vaikeita kun puhutaan kielitaidon nostamisesta lähelle äidinkielisen puhujan tasoa ja tämä ottaa aikaa ja vaivaa ja lisäksi pitää asua kieltä puhuvassa maassa varsin pitkään.

Ero on siinä, missä kohtaa kielestä tulee jonkunlainen käyttökieli, jolla pystyy hoitamaan asioita. Suomen kohdalla tämä kynnys on varsin korkealla verrattuna englantiin, johtuen pääasiassa siitä, että kielen rikkaudesta suuri osa on rakenteiden, sanojen ja muotojen moninaisuudessa ja nämä eivät ole mitään hienoja nyansseja vaan asioita, jotka on jollain lailla osattava ja ymmärrettävä. Jos ei näitä asioita osaa, sanakirjasta “työ” -sanaa hakenut ei ymmärrä pomon räyhäämisen johtuvan töidensä seisomisesta, sillä hän ei osaa palauttaa “töidensä” -sanaa työ-sanaksi.

Englannissa kielioppi ja rakenteet ovat helpompia ja epäsäännöllisten verbien lyhyehkön listan sisäistämisen jälkeen sanat eivät muutu kovin toisennäköisiksi ja sanakirja on huomattavan suuri apu jo alkeiden jälkeen. Tämä ei kuitenkaan tee englannista köyhää kieltä, jossa kuka hyvänsä voi olla mestari vaivatta. Vaikka oppisi täydellisen hänen majesteettinsa aksentin ja onnistuisi jynssäämään itsestään pois tv:stä tutun, hassunkurisen siirtomaamouruamisen, englannin kielen rikkauden kova ydin on sanonnoissa. Vaikka kuvittelen toisinaan osaavani englantia hyvin, tämä kaivo tarjoaa jotakin uutta aina kun sieltä jotakin ammentaa ja se, että sanonnoista tulisi osa arkista kielenkäyttöä, on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vielä matkan päässä vaikka nykyään krikettiin perehtyneenä tiedänkin, mitä tarkoittaa “on a sticky wicket”.

Näistä seikoista seuraa se, että suomea pitää opetella opettajan johdolla pidemmälle kuin englantia ennen kuin pääsee vaiheeseen, jossa itseoppiminen kieltä käyttämällä alkaa olla tie eteenpäin.

Suomessa oman “viiteryhmäni” ihmisissä helposti kuvitellaan, että kaikki suomalaiset osaavat englantia hyvin, mutta totuus paljastuu hieman pintaa raaputtamalla. Veikkaan vankkaan mutuun perustuvan, erittäin tieteellisen tutkimuksen perusteella, että 94,2% suomalaisista ei ole koskaan käynyt keskustelua englannin kielellä. He osaavat tilata kaljaa ja hoitaa asioita, mutta he eivät ole koskaan käyttäneet kieltä sellaisessa tilanteessa, jossa kyse on vapaasta vuorovaikutuksesta eikä kuulija voi olettaa, mitä toinen sanoo. Kaljaa ostettaessa voi suunnilleen ajatella, että kun olut on tilattu, seuraava puheenvuoro sisältää taikajuoman hinnan, ja jos ei siitä saa mitään selvää, sen kun ojentaa kympin ja ottaa vaihtorahat. Keskustelussa pitäisi pystyä ymmärtämään, mitä toinen sanoo sekä tarttumaan tähän ja puhumaan siitä, mihin keskustelu soljuu eikä hokemaan ulkoa opettelemiaan fraaseja.

Tämän vaatimattoman johdannon perusteella pidän pähkähulluna ja elämästä vieraantuneena ajatusta siitä, että suomalainen PK-yrityskenttä voisi tuosta vain muuttua englanninkieliseksi ja pystyvän hyödyntämään täysipainoisesti suomea osaamatonta väkeä. Joko englantia tai suomea osaamaton turhautuu tai rahaa menee hirveitä määriä tulkkauksiin ja kielenkääntöhommiin. Se, että koulutettu avainhenkilöväki todennäköisesti osaa englantia aika hyvin, on tietysti suomalaisille ansio, mutta työkielen muuttaminen englanniksi tuo mukanaan useimmissa firmoissa paljon oheisporukkaakin, jonka kielitaito ei enää olekaan kirkossa kuulutettu.

Tässä asiassa on vaikea löytää mitään hyviä ratkaisuja. On totta, että firmat voisivat aivan hyvin joustaa täydellisestä kielen hallinnasta, sillä kun katsoo suurienkin yritysten pörssitiedotteita, joiden kirjoittaja ei selvästi ymmärrä yhdyssanoista tai välimerkeistä tuon taivaallista, on joutavaa vaatia ulkomaalaiselta taitoa, jota ei ole edes kieltä äidinkielenään osaavilla. Keskittymällä pikkuvirheisiin tulee seuloneeksi työnhakijoiden joukosta pois väkeä toissijaisen meriitin perusteella.

Toisaalta voisi ajatella myös porkkanamenetelmää ulkomaalaiselle. Korkeakoulutus kestää ahkerallekin useamman vuoden ja tuona aikana koulun puitteissa pitäisi olla mahdollisuus opiskella suomea. Lukukausimaksuista on puhuttu muttei niiden maksamisesta.

Jos otettaisiin ulkomaalaiselle käyttöön kymppitonnin lukukausimaksu (tai lukuvuosimaksu), voitaisiin varmasti jotenkin hieman säätämällä rakentaa systeemi niin, että jokainen Suomessa tehty työvuosi vähentää tuota kertyvää summaa yhden lukuvuoden maksun suuruudella. Käytännössä raha olisi varmaan pakko periä ja palauttaa veronpalautuksena vuosittain, sillä muuten väkeä vain katoaisi Kiinaan eikä maksaisi jälkikäteen mitään.

Tällöin motiivi opiskella suomea olisi hieman suurempi. Jos haluaa välttämättä lähteä amerikkaan töihin heti valmistuttuaan ja opinnot ovat maksaneet 50 tonnia, summa ei ole kohtuuton kun sitä vertaa amerikkalaisten yliopistojen kuluihin, joten mikään pakko Suomeen jääminen ei ole. Toisaalta Suomeen jäävä saisi tuon rahan takaisin ja koulutuksensa ilmaiseksi aivan kuten Suomessa syntynytkin saa, mutta toteutustapa olisi vain hieman eri.

Kun työllistymisen avain Suomessa on kielitaito ellei satu päätymään harvoihin englanniksi toimiviin firmoihin, olisi into opiskella kieltä muun opiskelun ohella suurempi jos se säästäisi useamman kymppitonnin. Lopulta syntyisi myös positiivista kierrettä, sillä osa viisi vuotta Suomen työelämässä olleista on sopeutunut sinne oikein hyvin eikä enää halua lähteä muualle senkään jälkeen, kun koulutusveronpalautukset on saatu. Osa tietysti lähtee mutteivät kaikki, ja kun työelämässä alkaa olla väkeä, joilla on hyvä koulutus mutta jotka eivät kirjoita suomea aivan virheettömästi, ketään ei moinen pikkujuttu kiinnosta.

Helsingin yliopiston rehtori kiinnitti huomiota siihen, että Helsingin yliopiston kasvatteja on yritysjohdossa huomattavan vähän huolimatta siitä, että Helsingin yliopisto on varmasti Suomen korkeakoululaitoksen tunnetuin yksikkö.

Näinhän asia varmasti on. Ainoastaan lakimiehet ovat yritysjohdossa esillä, muita näkee lähinnä vahingossa, ja näistä muistakin valtaosa on luonnontieteilijöitä, tietojenkäsittelijöitä tms. Humanisteja ei pahemmin näy.

Tämä on suomalaisen työelämän ominaisuus ja omituisuus. Kuvitellaan, että korkeakoululaitoksessa opitaan niin paljon työelämän kannalta hyödyllisiä asioita, että palkataan lähinnä ekonomeja ja insinöörejä, jotka sitten aikanaan ylenevät herrahississä. Humanistin on varsin vaikeaa saada jalkaansa oven väliin, vaikka tähän ei sinänsä olisi mitään syytä. Ainakin minulle korkeakoulututkinto, mikä hyvänsä korkeakoulututkinto, kertoo lähinnä siitä, että henkilöllä on kyky oppia asioita jossain järkevässä ajassa, ja istumalihakset kestävät myös tylsien asioiden tekemisen, sillä kaikissa korkeakoulututkinnoissa valtaosa asioista on tylsiä.

Lopulta jokaiselle opetetaan kuitenkin juuri sen työpaikan tavat, työvälineet, prosessit ja kulttuuri ylipäätään, sillä ei näitä mikään koulu opeta. Koulussa opitaan asioiden perusteet, jotka muistetaan tai ei muisteta siinä kohtaa, kun haetaan töitä. Onhan tietysti joitain töitä ja aloja, joilla pitää olla joku tietty tutkinto, mutta valtaosa toimistojen ja firmojen valkokaulustyöstä ei vaadi mitään tällaisia asioita. Siitä huolimatta humanistit päätyvät julkiselle sektorille ja insinöörit yksityiselle.

Voisi ajatella, että kyseessä on puhtaasti asenneongelma, mutta mikä sitä oikein ruokkii? Varmasti osaltaan se, että kun pomot ovat käyneet koulun X, he suosivat omiaan. Osaltaan vain maan tapa, eli palkataan insinöörejä asiaa mitenkään ajattelematta, koska aina ennenkin on palkattu insinöörejä.

Yksi asenteisiin vaikuttava tekijä on myös se, että yliopisto tuntuu Suomessa olevan aivan lohduttomasti vasemmalle vinksallaan vuosikymmenestä toiseen, sen jälkeen kun AKS saatiin sodan jälkeen luudittua niistä pois. Stalinismi on vähän vanhemmilla tuoreessa muistissa, ja nuoremmat muistavat viime vuosilta runsaasti punaviherhullutusta. Kun vasemmiston retoriikkaa ei Suomessa voi mitenkään pitää erityisen yritysmyönteisenä ja erityisen huonoja ovat suuret yritykset, joissa nuoren työntekijän ensimmäisten kannusten hankkiminen olisi kuitenkin aika helppoa, mielikuva yksilöistä värittyy yleisen ylioppilaskuntapolitikoinnin ja -toiminnan tuoman kuvan kautta. Tutkimustoiminta tuntuu sekin julkisuuteen päätyvine osineen pyörittelevän yritysmaailman kannalta joutavia asioita, mikä ei tee tutkimuksesta välttämättä joutavaa, mutta vaikuttaa mielikuvaan oppilaitoksesta.

Tätä kuvaa voisi aivan varmasti kirkastaa jotenkin, ottamalla kantaa julkisesti muihinkin asioihin kuin ilmastonmuutokseen. Nämä asiat eivät kiinnosta suomalaista työelämää edes etäisesti ja ulkoa päin katsottuna näyttää siltä, ettei yliopisto kykene tuottamaan tällä hetkellä sellaisia asioita, joista kyettäisiin jalostamaan jossain firmassa bisnestä. Ei näin tarvitsisi olla, sillä bisnes tulevaisuudessa on vähemmän härvelien tekemistä ja enemmän aineettomien asioiden myyntiä, mutta jos fokus yliopistossa on vahvasti lähinnä valtion tontille kuuluvassa hyysäyspolitikoinnissa ja uusien ideoiden luomisen sijaan lähinnä peesataan maailman vasemmistointelligentsiaa, mitään suurta linkkiä yliopiston ja yrityselämän välille ei synny.

Minun on vaikea nähdä, mitä tästä hyötyy yliopisto, sen opiskelijat tai yrityselämä, mutta en myöskään tiedä, kenen pitäisi asioita muuttaa. Tervehtymistä auttaisi se, jos saataisiin enemmän käyntiin kierto yliopistotutkimuksen ja työelämän välillä siten, että väkeä liikkuu runsaasti firmoista tutkijoiksi ja tutkijoista firmoiksi, mikä esimerkiksi TKK:lla on aika arkista puuhaa.

Firmat voisivat ainakin miettiä rekrytointipolitiikkaansa uusiksi aina siinä kohtaa, kun ne marmattavat huutavasta työvoimapulasta. Jos kortisto on pullollaan fiksuja ihmisiä, mutta yhden hilavitkuttimen kääntäjät ovat loppu, meillä ei ole mitään työvoimapulaa vaan firma yrittää palkata väärää väkeä.

Näyttäisi siltä, että tämän skaban voittajaksi on nousemassa Kindle.

Itse lukulaitetta en ole nähnyt, mutta käyttäjät ovat tyytyväisiä, joten jos uskomme heitä ja miksipä emme uskoisi, lukeminen sillä on varsin mukavaa. Ipadia on tarjottu kilpailijaksi tähän segmenttiin, mutta Apple näyttää sössineen tämän bisneksen osaltaan ainakin toistaiseksi, ja Kindlen etumatka kasvaa.

Ipadissa voi tietysti lukea myös Amazonin kindle-kaupan kirjoja omalla softallaan. Ipadia ei kuitenkaan ole varsinaisesti tehty tähän käyttöön, ja ulkona auringonvalossa Ipadin kanssa saa todella taiteilla, että siitä näkyy ylipäätään mitään. Luin kesällä puistossa sillä kirjoja ja sen kanssa oli todella tarkkaa, ettei siitä heijastu taivas, naama tai joku lähistön puista. Kindle kuulemma toimii auringonvalossa hyvin.

Isoin Kindlen etu on kuitenkin se, että kaupassa on tavaraa ja kirjat ovat halpoja. Pidän käyttöliittymällisesti hieman enemmän Applen Ebook-readerista, mutta ongelmana on se, ettei kaupasta saa juuri mitään. Tai jos saa, hinta ei ole tältä planeetalta. (Taru sormusten herrasta: Apple 3*9 puntaa = 27 puntaa, Amazon 14 dollaria). Juuri eilen etsin tämän syksyn puhutuinta kirjaa tällä saarella, eli Tony Blairin muistelmia. Applen kauppa ei ole kuullutkaan jostain ei-amerikkalaisesta Tony Blairista, Amazonissa myynnissä kymmenellä dollarilla Kindleen.

Minä en oikein tiedä, mitä Apple sössii tällä hetkellä tuon kirjakauppansa kanssa. Se tuntuu olevan melkein yksinomaan USA-keskeinen, eli jos joku asia ei ole kiinnostava USA:ssa, sitä ei ole olemassa. Sieltä tuntuu lisäksi puuttuvan valtaosa kustantajista ja vain muutama toimittaa sinne kirjojaan, mikä haiskahtaa jonkunlaiselta sopimustekniseltä ongelmalta. Kun Applella softakehitys on varsin tarkasti säänneltyä ja softia poistuu softakaupasta tai on edes pääsemättä sinne jos niissä on jotain pientäkin periaatteellista vikaa, miksi ihmeessä Apple kelpuuttaa sinne kirjoja standalone-sovelluksiksi?

Kun katsoo päivittäin uudet julkaistut softat Ipadille, yli puolet niistä on kirjoja kaikilla maailman kielillä. On siis joku simppeli selainkäyttöliittymä, joka osaa näyttää yhden dokumentin. Minä en osta ensimmäistäkään kirjaa näin, vaan haluan kaikki ostamani kirjat Ebook-readerin tai Kindlen kirjahyllyyn, jotta myös löydän ne jostakin. Miksi Apple sallii kirjojen tarjoamisen standalone-sovelluksina sovelluskaupassa sen sijaan, että patistettaisiin laittamaan ne kirjakauppaan, jolloin ne löytyisivät kirjakauppaan tehdyillä hauilla ja näkyisivät kirjoina asiakkaalle eivätkä sovelluksina? Kun Apple patistaa kehittäjiä tekemään kaikkea muutakin, miksi tämä sitten kuitenkin sallitaan ja haitataan kirjakauppabisnestä?

Samalla itse asiassa haitataan jo sovellusbisnestäkin, sillä kun “sovelluksista” valtaosa uusista on kirjoja, aidot sovellukset hukkuvat paskaan eikä niitä enää välttämättä huomaa ziljoonien espanjankielisten kirjasovellusten seasta, ja ostamatta jää myös softaa, kun asiakkaat eivät enää viitsi selata sovelluskauppaa, joka täyttyy epäkiinnostavista kiinankielisistä kirjoista.

Amazonilla näyttää toimivan prosessi varsin hyvin. Kun kirja julkaistaan, se on samana päivänä kindle-kaupassa. Vanhoja kirjoja löytyy vaikka kuinka paljon. Kun olen etsinyt haluamiani dekkariklassikoita, jotka jossain vaiheessa ostan, en ole löytänyt Applen kaupasta vielä yhtään. Amazonista ei ole sen sijaan jäänyt vielä yksikään löytymättä.

Kun ainut ero lukuohjelmissa on käyttöliittymällinen (ebookissa voi räplätä sivunreunaa ja olla terapeuttisesti kääntelevinään sitä ja kindlessä ei voi), ja tekstin laadussa jne. ei ole mitään havaittavaa eroa kuten ei myöskään kirjanmerkkien synkkaamisessa eri laitteiden välillä, kilpailu ratkaistaan kaupan tarjonnalla ja hinnoittelulla. Tällä hetkellä Amazonille ei oikein näytä olevan edes haastajaa. Onko Amazon onnistunut neuvottelemaan kustantajilta itselleen yksinoikeuksia? Tuskinpa, Näyttäisi enemmänkin siltä, että kyky tai halu prosessoida maailman kirjallisuutta bittimuotoon ei ole kilpailijoilla kunnossa. Mitään periaatteellista estettä en tälle osaa keksiä, sillä Amazon on homman kuitenkin saanut tehdä.

Nyt pitäisi enää ehtiä lukemaan ne Blairin muistelmat.

Periaatteessa tuntuu hölmöltä, että herran vuonna 2010 ostetaan musiikki savikiekoilla, joita kuljetetaan edes takaisin.

itse kun ostan levyn, rippaan sen saman tien, heitän levyn ikuisiksi ajoiksi laatikkoon, ja soitan sitä pelkästään atk:n kautta. Tässä mielessä voisi ajatella, että musiikin ostaminen sähköisesti olisi huomattavan hyvä ratkaisu.

Tässä on kuitenkin pari perustavaa laatua olevaa ongelmaa. Laatu ja yllättäen myös hinta.

Minulle ei ole valjennut, miksi cd-laatua saadakseen pitää ostaa edelleenkin cd. Mitä tekijänoikeusmafia hyötyy siitä, että sähköisesti jaetaan vain huonolaatuisempaa kamaa melkein samaan hintaan? Hinta nettikaupoissa on niin lähellä cd:n hintaa, ettei siinä ole mahdollisuutta ryhtyä myymään täysilaatuista premium-palveluna selvästi kalliimmalla. Joitain pakattu musiikkiformaatti ei häiritse, minua häiritsee ennen kaikkea periaatesyistä, sillä en viitsi maksaa melkein täyttä hintaa kakkoslaadusta.

Periaatteessa nettijakelun pitäisi olla selvästi halvempaa, sillä matkalta muuttuu fyysisen tuotteen valmistaminen ja kuljettaminen kauppoihin, sekä kivijalkakaupan tilakulut tai nettikaupan postituskulut. Siitä huolimatta hinta vaikkapa Itunesissa on vedetty melko lähelle cd:n hintaa.

Fyysisessä musiikinjakeluformaatissa on kuitenkin yllättäen myös hintaetu. En ole koskaan nähnyt, että Itunesissa tai muissa nettikaupoissa olisi pahemmin tarjouksia. Uutuudet maksavat hieman enemmän jos maksavat ja sen jälkeen hinta ehkä hieman tippuu jääden kuitenkin vaikkapa Englannissa 8 puntaan per levy. Musiikissa kierto on kuitenkin nopeaa, koska musiikkia tehdään mahdottomat määrät päivässä, ja hyllyille pitää saada tilaa uusille rap-taivaan kiintotähdille. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisessa levykaupassa on jatkuvasti joku kaksi levyä kympillä tai kolme levyä kympillä -löytölaatikko.

Jos musiikkimaku on joku muu kuin “listahitit mulle ekana päivänä” -tyyppinen, voi olla melko harvinaista, jos joutuu ostamaan täysihintaisen cd:n. Sähköisessä jakelussa taas ei ole mitään pakkoa myydä alennuksella, sillä kenellekään ei jää koskaan käteen fyysisiä kopioita, jotka pitää dumpata markkinoille niihin sitoutuneen pääoman vapauttamiseksi.

Tarjousten poistuminen tai väheneminen merkittävästi saattaa nostaa monen asiakkaan kokonaiskustannuksia, vaikka listahittien uudet julkaisut saisikin muutaman kolikon halvemmalla. Vahinko kerätään takaisin myymällä vanhaa musiikkia täyteen hintaan kun alennuslaatikkoa ei tarvitse keksiä.

Mietin tuossa keskuspankkien harjoittamaa korkoelvytystä ja sen tekoa nykymaailmassa.

Ongelma, jota vastaan taistellaan, on yleensä se, että yritykset eivät uskalla investoida kun talouden merkit ovat epävarmoja ja raha on kallista. Halventamalla rahan hintaa yritetään saada investoinnit käyntiin ja talouden pyörät pyörimään. Tämä on ennen ollut melko järkevää suhdannepolitiikkaa, mutta onko enää?

Halvassa lainarahassa on ongelmana se, että kaikki saavat sitä, paitsi ne, jotka sitä eniten tarvitsevat. Helsingin asuntojen hintaralli on tyypillinen lieveilmiö. Rahaa syydetään markkinoille halvalla siinä toivossa, että yritykset ottaisivat lainaa ja rakentaisivat uusia tehtaita, mutta käytännössä raha päätyy asuntomarkkinoille luomaan kuplaa, ja on hyvin mahdollista, että näin rakennetaan uusi pankkikriisi jo ennen kuin entisestä on toivuttu, sillä pankkikriisin keskiössä on aina asunto- ja kiinteistöbisnes jotakin kautta.

Suomessahan talouskehitys on ollut melko kaksijakoinen. Talous sukelsi viime vuonna enemmän kuin missään länsimaassa ja valtaosassa itämaitakaan, mutta valtaosa ihmisistä ei huomannut sitä mitenkään. Edellisenä vuonna oli vielä saatu tukevat palkankorotuksetkin. Osa menetti työnsä, mutta ei lopulta kauhean moni ainakaan kauhukuviin verrattaessa. Työttömyys nousi, mutta valtaosaa ihmisistä lama ei ole koskettanut mitenkään, varsinkaan Helsingissä kun suurimmat kärsijät ovat olleet maakuntien pikkukaupungit, joista on lopetettu ainoa tehdas.

Kuluttajilla on ollut kohtuullinen usko oman taloutensa kehitykseen samalla kun julkistalous sukeltaa ja yritykset ovat vaikeuksissa. Lainaraha halpenee, kuluttajat tarttuivat tilaisuuteen ja käynnistivät asuntojen hintarallin.

Entäpä sitten yritykset? Suurta pääomaa tarvitseva savupiipputeollisuus ei ole kiinnostunut investoimaan Suomeen tai edes Eurooppaan, vaan uudet tehtaat rakennetaan väljempien ympäristösäännösten ja suurempien markkinoiden maille. Tällaiset sinänsä melko vakavaraiset yritykset saavat lainaa ja ovat sitä ottaneetkin, muttei se ole Eurooppaan mitään talouskasvua tuonut vaan työtä ovat saaneet kiinalaiset, ja jatkossa Kiinaan, Brasiliaan ja Intiaan rakennetut tehtaat kilpailevat suoraan eurooppalaisten tehtaiden kanssa, ja ensimmäisessä ylituotantotilanteessa lopetetaan ne eurooppalaiset tehtaat, aivan kuten Suomen paperitehtaille on käynyt.

Pienemmissä firmoissa on oma ongelmansa. Osa tarvitsisi rahaa tuotteistukseen, osa kasvuun ja maailmanvalloitukseen. Tässä tapauksessa edes korkotaso ei ole kovin keskeinen elementti, sillä jos tällainen yritys menestyy, se kyllä pystyy maksamaan koron X tai 2X aivan vaivatta, ja jos se ei menesty, se ei pysty maksamaan kumpaakaan. Näiden yritysten, jotka oikeastaan muodostavat työllisyyttä ja tulevaisuutta ajateltaessa keskeisimmän osan, ongelma ei ole se, että lainarahan hinta on väärä vaan se, että lainarahaa ei saa.

Eivät pankit myönnä tällä hetkellä missään maassa lainoja tällaisille yrityksille, sillä niihin sisältyy riski. Pankin kannattaa mieluummin syytää raha asuntolainamarkkinoille varsinkin Suomessa, jossa henkilökohtaista konkurssia ei tunneta, ja asuntovelallinen on tarvittaessa lypsylehmä hautaan saakka. Asuntolainoitus on pankeille melko riskivapaa bisnes, sillä jos asuntokupla puhkeaa, pankit kuitenkin taas pelastetaan jos ne apua tarvitsevat. Motiivi lainata mitään kasvuyrityksille korkealla riskillä on täysin nolla niin pankin johdon kuin omistajankin vinkkelistä.

Muu Eurooppa ei näyttäisi ainakaan tuntemaltani osalta olevan kovin paljon paremmassa jamassa. Suuryritykset investoivat kauaksi, pienet yritykset eivät saa lainaa tai mitään muutakaan rahoitusta, joten jäljelle jää asuntolainoitus. Uusien asuntojen rakentaminen on täysin lamassa, sillä siihen ei rahoitusta tunnu heruvan, joten halvat korot eivät edes tuota uusia asuntoja asuntopula-alueille vaan ainoastaan nostavat vanhojen asuntojen hintoja. Tämä puolestaan nostaa tonttimaan hintaa olemassaolevien asuntojen ympäristössä, sillä verrokkiasuntojen hinta nousee, joten laman päätyttyä uudistuotanto on selvästi nykyistä kalliimpaa, vaikka rakennuskustannukset pysyisivät ennallaan, sillä tontin hinta on kaksinkertaistunut.

Minun norsunluutornistani näyttää siltä, että matalat korot eivät tuota talouteen mitään muuta kuin kuplan. Tosiasiallisesti korkotasoa pidettäneen matalana ainoastaan siksi, että valtioiden velkojen korot pysyvät edes jotenkin kohtuullisina. Japani on ollut nyt toistakymmentä vuotta nollakorkoinen valtio, eikä siellä ole talous lähtenyt matalalla korkotasolla kasvuun vaan syväjää jatkuu edelleen.

Japanissa ongelmana on talouden rakenne, ja rakenneongelma vaivaa Eurooppaakin. Suuryritykset saavat hiipua hiljaisesti kohti auringonlaskua, mutta kasvuyritys on pahnanpohjimmainen rahoitettava, ja tämä on puhdas rakennevika.

Mikäli tämä analyysi pitää paikkansa, meidän pitää uskoa, että perinteinen korko- ja investointielvytys on tullut tiensä päähän. Investoinneilla on lähinnä haluttu kirittää rakentamista, mutta niin ei näytä enää tapahtuvan. Investoinnit ovat enemmänkin henkisen pääoman ja aineettoman hyödykkeen markkinointiin liittyviä ponnistuksia, joita tehdään perinteisen savupiipputeollisuuden ulkopuolella.

Elvytysnäkökulmasta pitäisi huolehtia jotenkin siitä, että yritysten rahoittaminen muuttuisi taas hyväksi bisnekseksi, sillä se elvyttää tämän päivän palvelu- ja informaatioteollisuutta paljon paremmin kuin kuvitteelliset tehdasinvestoinnit, joita ei edes tule.

Tämä temppu tehdään hapattamalla muita lainoituskohteita. En tarkkaan ottaen tiedä, miten suuryritysten kiina-investointeihin menevä raha saataisiin huonommaksi diiliksi, mutta koska tämä raha ei Euroopan lainakannassa ole kuin pieni siivu yksittäisten hankkeiden suuruudesta huolimatta, ehkäpä jätämme tämän väliin.

Asuntolainoissa voisi sen sijaan aivan hyvin tehdä periaatteellisia muutoksia. Jos Suomessakin otettaisiin käyttöön periaate, että asuntolainasta pääsee koska hyvänsä eroon luovuttamalla pantin pankille, bisnes muuttuisi täysin. Tämän jälkeen pankilla olisi asuntolainasta riski, sillä jos asuntojen hinnat laskevat, osa vain käy viemässä avaimet pankkiin ja laina oli sillä kuitattu, ja tappio kaatuu pankin niskaan.

Pankilla ei olisi enää motiivia ruokkia asuntolainakuplaa kuten sillä nyt on. Pankin voitto mitataan miljardeissa ja asiakkaan korkotaso prosenteissa. Jos prosentti on matala, viivan alle jääviä miljardeja voidaan loihtia lisää lainaamalla suurempia summia, ja Suomessa tämän voi nyt tehdä melko riskittömästi. Jokunen ylivelkaantunut jää pankkien käsiin, mutta kun heidän eläkkeistäänkin voidaan ulosmitata loputtomiin rahaa, pitkällä tähtäimellä edes nämä asiakkaat eivät muutu tappioksi. Tässä mielessä pankeille on vain edullista, että vanhojen asuntojen hinta on pilvissä ja uusia ei juuri rakenneta.

PK-yrityslainoissa sen sijaan pitäisi parantaa lainan houkuttelevuutta. Jos näille olisi saatavissa takauksia tai jotain muita ratkaisuja, jolloin juuri näiden riskiä pankin vinkkelistä alennettaisiin samalla kun asuntolainoituksen riskiä nostetaan, halvan koron rahaa alkaisi valua myös hyötyä tuottaviin kohteisiin eikä pelkkiin kupliin.

Tällaiset ehdotukset ovat tietysti pankkien mielestä äärettömän huono asia, sillä nykymalli poistaa niiltä varsin tehokkaasti riskit jättäen jäljelle vain voitot. Poliitkoillekin asia on kiusallinen, sillä korkojen alentaminen on huomattavasti helpompaa kuin sen miettiminen, mikä taloutta oikeastaan elvyttäisi.

Nyt Nokian johtajaspekulaatioiden käynnistyttyä on kirjoiteltu siitä, että Suomeen on vaikea saada maailman huippuja ja tutkittu syitä.

Tämä asia tuntuu nyt käynnistävän jonkunnäköisen negatiivisen itseruoskinta-aallon sen sijaan, että asiaa mietittäisiin hieman tarkemmin. Kun nimittäin katson esitettyä syyvalikoimaa, siinä on varsin runsaasti humpuukia.

Hankala kieli
Totta, tälle emme voi juuri mitään. Suomen kielen oppiminen sille tasolle, että yrityksen toimitusjohtaja sillä työssä pärjää, on pidempi projekti kuin tuo toimitusjohtajan pesti, sillä hommat tuppaavat olemaan tuulisia. Moni ei viitsi edes vaivautua, ja tästä tietysti seuraa vaikeuksia sopeutua. Asiaa auttaa se, että sosiaalisissa verkostoissa suomalainen koulutetumpi ja myös hieman vähemmän koulutettu väki tuntuu puhuvan aivan mielellään englantia. Ei ole mitään vaikeuksia löytää mistään tilaisuudesta jotain seuruetta, joka kykenee ja haluaa keskustella suunnilleen mistä hyvänsä englanniksi.

Verot ja elintaso
Tämäkin on totta, mutta ei niin paljon kuin annetaan ymmärtää. Tämä on ongelma erityisesti ylemmän keskiluokan haalimisessa Suomeen, sillä heille elintasoero muihin länsimaihin on todellinen. Jos taas puhutaan pari miljoonaa vuodessa brutto tienaavasta, hänen elämänsä ei oleellisesti muutu siitä, onko veroprosentti 54 vai 48. Lisäksi voisi ehkä ajatella, että osa tällaisen työn houkuttavuutta on työssä itsessään eikä ainoastaan siinä, paljonko siitä maksetaan. Tälle nyt kuitenkin voisi tehdä jotain samalla kun tehdään jotain keskiluokan kyykytykselle, koska tämä ongelma ratkeaa sen sivutuotteena jos se joskus päätetään ratkaista.

Huippukoulujen puute
Sitten aletaan törmätä uskonkappaleisiin. Suomessa ei ole lapsosille kalliita yksityiskouluja, joten lapsia ei haluta tuoda Suomeen. Nyt kuvitellaan, että ansio on yksityisessä ja kalliissa koulussa. Vaikea kuvitella, miksi koulua pitäisi mitata hintalapun eikä oppimistulosten mukaan. Maailmallahan on kalliita yksityiskouluja juurikin siksi, että julkiset koulut ovat helposti täynnä kaikenväristä roskaväekä ja siellä ei opi juuri mitään. Suomessa tällaisten henkilöiden suosimien asuinalueiden julkiset koulut ovat tuloksilla mitattuna parempia kuin kalliit yksityiskoulut anglosaksisissa maissa eikä englanninkielinen koulukaan huonosti pärjää. Suomessa olisi yksityiskouluja jos niille olisi joku tilaus, mutta kun ei ole.

Suomalainen jurous
En tiedä ovatko suomalaiset juroja jossain pimeimmällä Pohjanmaalla. Ehkä ovat, ehkä eivät. Ainakaan Helsingissä he eivät ole. Tunnen jokusen Suomeen tarpeeksi hyvän duunin takia tulleen ulkomaalaisen. Heidän mielestään Helsinki on yksi helpoimpia paikkoja tutustua ihmisiin. Kaikki puhuvat kaupungin yössä englantia, kaljan tilaaminen englanniksi herättää lähes automaattisesti tiskillä jonottavassa naapurissa tarpeen kysyä, mistä hän oikein on, ja tätä kautta löytyy kavereita sekä puolisoja. En tiedä mistä kirjoituksessa on peräisin ankanpoikanen, että suomalaiset eivät kutsu muita koteihinsa? Minusta tutut ramppaavat jatkuvasti toistensa luona syömässä viikonlopppuiltaisin tms, ja niin minäkin tein usein Suomessa asuessani. Aika monissa maissa tätä ei tehdä ollenkaan, eikä asia muutenkaan ole mikään erityinen mittari. Kysehän on sosiaalisesta elämästä, ja oleellista on se, että sitä on eikä se, tapahtuuko se kotona, pubissa, ravintolassa tai oopperan väliajalla.

Suomi voi vaikuttaa jurolta ja epävieraanvaraiselta paikalta, jos on raivoraitis niuhottaja eikä uskonnon tai jonkun muun syyn takia syö sitä, mitä muut syövät. Jos sylkäisee pontevasti lasiin ja kieltäytyy kaikista tilaisuuksista, joissa alkoholia tarjotaan, joutuu jäämään aika usein kotiin. Jos ei tee asiasta numeroa eikä siitä, että muut juovat ja syövät sikaa, ongelma poistuu.

Näyttäisi siltä, että kyse on enemmänkin mielikuvista kuin faktoista.

Mistä nämä mielikuvat oikein ovat peräisin? En usko niiden olevan kovin voimaperäisesti uutisten ja sensellaisten asioiden peruja, sillä Suomesta on USA:ssa uutinen vain jos joku häirikkö ampuu koulussa muutaman tyypin päreiksi. Ei yksikään huippuluokan älyä edustava muodosta kuvaansa mistään maasta tällaisten uutisten perusteella, varsinkin kun ne ovat harvinaisia. Ei maailman tiedotusvälineissä käsitellä suomalaista koululaitosta (ainakaan negatiivisessa sävyssä) eikä suomalainen luonteenlaatu ole mikään yleisen mielenkiinnon kohde, kuten ei ole luonteenlaatu muissakaan pienissä maissa.

Minä veikkaan, että suurin väärien mielikuvien levittäjä on se, että niin moni suomalainen itse uskoo niihin. Ainakin minun ikäisilleni opetettiin koulussa, että me olemme juroja, ja verrattiin meitä käsiä viuhtoviin italiaanoihin. Meille on opetettu asenne, että papupatamainen puhuminen ei-mistään ja huitominen käsillä on sosiaalista, ja suomalaiset ovat niin metsäläisiä, etteivät tätäkään osaa. En tiedä onko asiassa ollut jotain perää 40 vuotta sitten, sillä omien kotiolojeni ja lapsena näkemieni aikuisten käytöksestä oli vaikea kuvitella, että suomalaiset ovat syrjäänvetäytyviä, kielitaidottomia, sosiaalisesti kelvottomia ja puolijuoppoja metsäläisiä. Tänä päivänä asia ei ainakaan enää pidä kasvukeskuksissa paikkaansa. Nykyiset minun ikäiseni ovat kielitaitoisia, matkustelleita, perillä maailman tapahtumista, puheliaita ja positiivisia ihmisiä.

Kun suomalaiset itse uskovat näihin harhaoppeihin ja kulkevat ympäri maailmaa lomalla ja työasioissa kertomassa, kuinka Suomi on niin kelvoton paikka monessa suhteessa, tämä on se kuva, josta mahdollinen Suomeen työhön tuleva ammentaa. Ei hän seuraa päivittäin, mitä Suomessa tapahtuu vaan kuulee ehkä yhden epätyypillisen uutisen vuodessa. Sen sijaan hän tuntee jokuksen suomalaisen, joilla on kovin huono käsitys siitä, millainen paikka Suomi on. Keskiluokan olematon ostovoima aiheuttaa tästä marinasta leijonanosan, mikä on yksi lisäsyy yrittää tätä korjata.

Kun suomalainen kertoo, että Suomessa on ankeaa ja ihmiset tylsämielisen nuivia, tätä pitää suhteuttaa siihen, että maailman hirveimmistä perslävistäkin tulevat ihmiset useimmiten kertovat, mikä kaikki heidän maassaan on hyvää. Jos suomalainen ei kerro mitään hyvää mistään, on ulkomaanpellen vaikea asiaa ymmärtää, ja helposti syntyy mielikuva siitä, että kyse on aivan lohduttoman ankeasta paikasta, mikä on monellakin tapaa harhaoppi.

Tässä jokaisella on lähettilään tehtävä. Virallinen propaganda ei tavoita ketään, mutta valheelliset nyyhkytarinat leviävät, sillä ne kuulostavat huomionarvoisan omituisilta. Eihän Suomessa kaikki ole hyvin, mutta Suomi on ulkomaalaiselle paljon helpompi ja mukavampi paikka kuin mitä nämä tarinat antavat ymmärtää.

Miksi niitä silti pitää levittää?

Tämä on mielenkiintoinen juttu.

On siis tutkittu ja havaittu eroja illan- ja aamunvirkkujen persoonallisuudessa ja uralla etenemisessä.

Itse olen miettinyt asiaa jo varmaan yli kaksikymmentä vuotta. Minua illanvirkumpaa ihmistä saa hakea. On aivan täydellisen yhdentekevää mihin aikaan herään, mutta henkisesti herään vasta joskus kahden kolmen maissa iltapäivällä. Sillä ei ole väliä tämän asian kannalta, olenko herännyt seitsemältä vai yhdeltätoista. Vasta iltapäivällä alkaa elämä voittaa ja erilaisten asioiden tekeminen innostaa.

Mietin asiaa itse kauan sitten kun selvästi ihmisiä oli hyvin eri rytmisiä, jotta minkä takia asiaa ei mitenkään huomioida ympäröivässä yhteiskunnassa vaan kaikki on rakennettu aamuvirkkujen aikataulun mukaan. Koulu alkoi aivan naurettavan aikaisin kahdeksalta. Armeijassa piti herätä kuudelta. Työpaikalla olen ollut ainoa johtaja, jonka kalenterissa on ollut kestovaraus 8-11 estämässä yhdenkään palaverin laittamista naurettaviin aikoihin.

Tutkimus tarjoaa tähän valoa. Kun aamuvirkkuja pidetään ahkerampina ja he etenevät urallaan, he täyttävät ilmeisesti lähipiirinsä samanlaisilla ihmisillä. Kysymys ahkeruudesta on ilmeisesti mielikuviin perustuva. Minua voidaan syyttää työtä vieroksuvaksi kun en viitsi mennä mihinkään älyttömiin kello yhdeksän istuntoihin katsomaan zombina eteeni, tai ainakaan en ole niissä erityisen puhelias. Tätä pidetään laiskuutena. Sen sijaan kun aamun pirteät pikku pioneerit kieltäytyvät kategorisesti palavereista kolmen jälkeen iltapäivällä kun ei silloin enää jaksa innostua mistään, se on ymmärrettävää ja luonnollista, ja palaveri pitää siirtää aamuyhdeksäksi.

Puusta katsoen kyse on täsmälleen samasta asiasta: eri ihmiset ovat virkeitä ja tuottavia eri aikaan. Siitä huolimatta tätä ei haluta tunnustaa, vaan ylläpidetään mielikuvaa siitä, että oikea ahkerointi tapahtuu aamulla ja kaikki muut ovat vätyksiä.

Kyllähän yhteiskunta näinkin toimii, mutta samalla se hukkaa aika paljon lahjakkuutta kun yritetään taivuttaa ihmisiä tarpeettomaan muottiin, johon he eivät sovi. Pientä helpotusta valkokaulustyössä tulee jos käytössä on liukuva työaika, mutta kun liukuma on aamuseitsemästä aamuyhdeksään, sillä ei ole aamu-unisen kannalta mitään merkitystä, sillä ei yhdeksän ole hirveästi kahdeksaa parempi.

Jossain, en kuolemaksenikaan muista missä, oli parin kuukauden sisään uutinen koulusta, jossa oli testattu koulupäivän siirtämistä tunnilla eteenpäin kun oppilaiden väsymys alkoi olla ongelma. Oppimistulokset paranivat silmissä kuten myös gallup-kyselynä mitattu viihtyvyys.

Tämä on asia, jossa ihmiset selvästi ovat erilaisia, mutta erilaisuutta ei tahdota mitenkään ottaa huomioon. Yhteiskunnan aikataulu tuntuu edelleen perustuvan aamu- ja iltalypsyn väliseen aikaan, vaikkei tähän olisi mitään muuta syytä kuin “varhainen lintu madon nappaa” -harhaoppi.

Monissa muissa asioissa on ymmärretty yksilöllisyyden hyödyntämisen tarjoama mahdollisuus ihmisten elämänlaadun parantamiseen, mutta tässä asiassa ei tunnu suuria tapahtuvan. Ei siitä ole kovin montaa vuosikymmentä kun vasenkätisiä yritettiin eheyttää pakottamalla heidät käyttämään oikeakätisten työkaluja oikealla kädellä ja kirjoittamaan oikealla kädellä, ja kun tulokset olivat sitten huonoja, vasenkätiset alkoivat vaikuttaa tyhmiltä ja kömpelöiltä ja pärjäsivät elämässään oikeakätisiä huonommin. Tänä päivänä on hassunkurinen ajatuskin, että vasenkätinen olisi oikeakätistä tyhmempi, ja menneen maailman typeryyksille nauretaan.

Nyt pakotetaan aamu-uniset zombeilemaan työelämänsä puoliunessa ja kuvitellaan heidän olevan laiskoja. Saattaisimmekohan nauraa tällekin asialle joskus tulevaisuudessa?

Luin muutama päivä sitten lehdestä suunnitelmista (vai oliko se päätöskin jo) rajoittaa jotenkin pankeissa maksettavia tulospalkkioita. Määrällistä kattoa ei sinänsä asetettu, mutta vaatimuksiin kuului, että tulospalkkio pitää jyvittää usean vuoden ajalle ja se pitää sitoa jotenkin myös yrityksen osakekurssin kehitykseen.

Tämä on turskea tuulahdus keskustelusta 10 vuoden takaa, sillä tuo vaatimuslista tuo mieleeni option.

Noin kymmenen vuotta sitten käytiin keskustelua optioista kun herrat saivat hirveästi rahaa ja narrit eivät saaneet mitään. Optioita paheksuttiin syvästi ja vaadittiin, että niistä pitää luopua ja korvata ne rahallisilla tulospalkkioilla. Optiokeskusteluhan synnytti elämään jääneen “kvartaalikapitalismi” -termin, jossa paheksuttiin yritysjohtajia siitä, että he yrittävät maksimoida optioidensa tuoton lyhytnäköisellä osakekurssin vedättämisellä, johon hommaan kuuluu muunmuassa irtisanomisia, pieniä palkankorotuksia ja jatkuvaa kulukuuria.

Nyt on toinen ääni kellossa. Huutoon vastattiin ja nämä iljettävät, kvartaalikapitalismia aiheuttavat optiot korvattiin bonuksilla. Asiasta marisseet saivat sitä mitä halusivat, mutta nyt täsmälleen sama sakki valittaa, että bonus se vasta paha on, optioita pitäisi olla.

Koittakaa nyt jo päättää.

Näyttää epäilyttävästi siltä, että mikään tapa palkita firmojen ja pankkien henkilöstöä ei ole oikea, jos palkitsemismetodi tuottaa jotakin. Kun asiaan täysin osattomien ihmisten vaatimuslista heilahteleepyörähtelee kymmenessä vuodessa ääripäästä toiseen ja takaisin, mikä on tällaisen vaatimisen painoarvo ja mihin syvälliseen näkemykseen ja liikkeenjohdolliseen ymmärrykseen se perustuu? Minun mielestäni se ei perustu mihinkään, ja kun kerran yleinen mielipide on näinkin tuuliviirimäistä, on parempi jättää koko asia firmoille itselleen ja olla säätämättä mitään EU-direktiivejä asiassa, josta EU byrokraatteineen ymmärtää suunnilleen yhtä paljon kuin sika hopealusikasta.

Oma mielipiteeni on se, että jos itse olisin näitä ohjelmia laatimassa, maksaisin yksinomaan rahallisia bonuksia.

Optio on kannustinjärjestelmä, joka kannustaa kaikkein huonoiten mihinkään. Tulos/vaivannäkö -suhde optioissa on sellainen, että kun tekee jatkuvasti mahdollisimman vähän, hyötysuhde on parhain, ja minä en haluaisi erityisesti palkita ketään vätystelystä.

Sallikaa minun selittää. Osakekurssit heiluvat yleisten suhdanteiden ja sopuli-ilmiön takia paljon enemmän kuin mitä yksittäisen henkilön tai tiimin työpanos vaikuttaa mihinkään. Kun yksi pankki sukeltaa, muutkin pankit sukeltavat, vaikka yhdessä pankissa henkilöstö hymyilisi kauniimmin ja tekisi työnsä hieman paremmin kuin kilpailijoilla.

Optio-ohjelmia usein luodaan vuosittain tai puolivuosittain, ja strike, eli se hinta, jolla optio rupeaa tuottamaan jotakin, asetetaan nykyistä osakekurssia jonkun verran ylemmäksi, riippuen siitä, minkä ajan kuluttua nämä optiot saa myydä tai muuttaa rahaksi muuten. Jos elämme nyt lamaa tai nousukauden alkupuolta, osakekurssit yleisesti ovat parin kolmen vuoden kuluttua selvästi nykyistä korkeammalla, vaikka firmassa olisi tehty normaalisuoritus vasemmalla kädellä pikku pöhnässä, sillä kun pankkiala yleisesti piristyy, piristyy kaikkien pankkien bisnes. Jos taas eletään nousukauden loppumetrejä tai laman alkua, osakekurssit ovat parin vuoden kuluttua selvästi alempana kuin nyt, vaikka yhdessä pankissa parannettaisiin kuinka palvelua ja tuotekehitystä. Tässä tilanteessa ainakaan kannustinjärjestelmä ei motivoi tekemään mitään, sillä kaikki tietävät nyt saatavien kannustimien olevan tosiasiallisesti arvottomia.

Kyllähän tietysti ahkera voi raataa niska limassa, mutta laiskemman kannattaa tehdä perusrutiinia leppoisasti kaikissa tilanteissa, sillä turha ahkerointi ei paranna rahallista lopputulosta vaan samat hillot saa tekemättä mitään.

Bonusjärjestelmät voidaan rakentaa siten, että ne palkitsevat huippuvuosina vasta todellisesta huippusuorituksesta ja ottavat huomioon sen, että kauppa käy mainiosti muutenkin ja asiakkaita vyöryy ovista ja ikkunoista, vaikka firma palkkaisi vahtimestareita yrittämään pitää liikoja asiakkaita kauempana. Lamavuonna taas voidaan päättää palkita avokätisesti jo yhden uuden laadukkaan asiakkaan hankinnasta, sillä tämä on noissa olosuhteissa huippusuoritus.

Jonkunlainen välimuoto olisi synteettinen optio, jossa esimerkiksi verrataan toimialan yleiseen kurssikehitykseen, mutta ongelmansa on tässäkin. Jos toimialalla alkaa uudelleenjärjestelyjen kausi ja yrityksiä vallataan ylihintaan, ei-vallatuksi tulleen yrityksen osakekurssi näyttää helposti matelevan vertailuindeksiin verrattuna, ja tähän ei tuon firman työntekijä voi vaikuttaa. Samaten kaikkien optio-ohjelmien ongelma on se, etteivät ne palkitse eri työntekijöitä eri lailla. Jos tuotekehitys tekee hyviä tuotteita mutta myynti kusee tai ATK-järjestelmä ei kykene uusia tuotteita implementoimaan, kannattaisi tuotekehittäjät silti palkita mutta myyntiä ja hikinörttejä ei. Optio ei tähän oikein kykene.

Toriparlamentin tuomio tulee aina jos palkitsemisjärjestelmä tuottaa suuria palkintoja. Siitä ei vain kannattaisi välittää mitään, ainakaan poliittisen koneiston. Tämä on asia, joka ei kuulu poliitikoille millään tavoin, vaan yritysten omistajille. Jos julkisvalta omistaa yrityksiä, se voi käyttää valtaa siellä mielensä mukaan, mutta yksityisomisteisen firman palkkaus- ja palkitsemisrakenteeseen ei ole syytä puuttua vaan jättää asia työntekijän ja työnantajan välisen sopimuksen varaan.

Aivan kuten muissakin hommissa tehdään.

Tämä ikuisuusaihe on taas pinnalla kun joku oikeusaste on tuominnut Pöyryn maksamaan lisäveroja siitä hyvästä, että työntekijät ovat käyttäneet bonusmaileja omiin matkoihinsa.

Tämä asia herättää tunteita ja kärkeviä mielipiteitä, mutta tosiasia on, että Suomessa verojärjestelmä on sellainen, että näiden selvästi rahanarvoisten etujen verottamatta jättäminen sotii sen periaatteita vastaan. Se, mikä on näiden mailien rahallinen arvo, onkin sitten haastavampi kysymys sekä se, missä kohtaa veroa pitäisi maksaa. Maileja kerättäessä vai niitä käytettäessä. Se, että periaate on koko lailla pikkusieluinen ja typerä, ei muuta juridista asetelmaa miksikään.

Tästä asetelmasta päästäisiin eroon muuttamalla lakia siten, että verotettavaa tuloa eivät ole satunnaiset edut, jotka eivät selvästi ole korvausta suoritetusta työstä. Jos työnantaja muuttaa palkkaa vaikkapa asuntoeduksi, on selvää, että tästä kuuluu maksaa veroa, mutta lentomailit eivät ole tähän verrattavia. Niillä on hankalasti määriteltävä rahallinen arvo, mutta niin kauan kuin niitä saadaan ainoastaan tehdyistä työmatkoista eikä esimerkiksi niin, että työnantaja ostaa lentoyhtiöltä maileja jollekin työntekijälle ja näin korvaa palkkaa, voidaan juridisesti tehdä ero luontaisedun ja sivutuotteen välillä. Maileja saadakseen pitää kuitenkin lentää, joten se, että työnantaja vain lennättäisi ihmisiä huvikseen, jotta he saisivat paljon maileja, tulee paljon kalliimmaksi kuin antaa näiden mailien tuomaa etua vastaava summa rahaa kaikkine sivukuluineen ja veroineen.

Tämä muutos olisi tehtävä siksi, että lentomaililla ei ole mitään kiinteää arvoa, josta vero voitaisiin reilusti, ennustettavasti ja ilman kohtuutonta byrokratiaa määrätä.

Jos mailien keräämistä arvioverotetaan saantihetkellä, tulos on epäreilu. Lentoyhtiöiden konkursseja on nähty, ja nämä tuppaavat nollaamaan bonusjärjestelmät. Vähäisiä mailimääriä ei voi käyttää mihinkään, ja kaikki eivät muutenkaan matkusta vapaa-ajallaan. Näin siis maksettaisiin tuloveroa saatavasta, joka ei kenties ole tuloa ollenkaan. Jos taas veroa pitäisi maksaa käyttöhetkellä, arvo olisi sinänsä määritettävissä, mutta kun mailit ovat voimassa vuosia Finnairilla ja joillain lentoyhtiöillä ikuisesti, missä olisi se virasto, joka osaisi määrittää, kuka edellisistä työnantajista on antanut minkäkin suuruisen kontribuution käytettyyn pottiin ja paljonko siellä pitää maksaa sivukuluja? Turhaa byrokratiaa, joka ei tuottaisi mitään.

Mailin erilaista arvoa voi hahmottaa vaikkapa omien British Airwaysin mailieni kanssa. Jos otan niillä menopaluulipun turistiluokassa Helsinkiin, se maksaa 30000 mailia + veroa noin satanen. Tällainen lippu maksaa veroineen 200-250 puntaa. 30000 mailia on siis noin 150 punnan arvoinen, mikä tekee mailista puolen pencen arvoisen. Jos otankin ensimmäisen luokan lipun Johannesburgiin, se maksaa 150000 mailia plus parisataa veroja. Tällainen lippu maksaa satunnaiselle päivälle marraskuulle 5241 puntaa, jossa lipun hintaa on noin viisi tonnia, ja mailin arvo onkin 3,3 penceä eli melkein seitsemänkertainen.

Tietysti voidaan ajatella, että mailit voidaan jättää keräämättä kokonaan. Tällöin ne ovat kuitenkin tukiainen (kotimaiselle) lentoyhtölle, sillä näiden mailien hinta on joka tapauksessa leivottu sisään jokaisen lentolipun hintaan. Jos firmat maksavat maileista mutteivät käytä niitä, lentoyhtiö kiittää. Samoin käy, jos edut jaetaan useille korteille ja omat lennot meneät yhdelle, työmatkat toiselle. Näiden yhdistäminen voi olla hankalaa, ja jos kummallakin maileja on niin vähän, ettei niillä saa ilmaislippua ennen vanhenemistaan, etu jäi lentoyhtiölle.

Nyt oikeus on tulkinnut, että työnantajan on valvottava mailien keräämistä ja käyttämistä ja maksettava veroa näistä maileista eikä suinkaan työntekijöiden.

Tämä on turha velvoite työnantajalle, sillä asia ei ole aivan helposti valvottavissa. Käytännössä valvontaa tekevissä firmoissa on tuo kahden kortin järjestelmä, mutta tämä ei vielä riitä. Firma voi lippua ostaessaan laittaa oman bonuskorttinsa työntekijän lentolippuun, mutta asia on viime kädessä matkustajan eikä maksajan päätettävissä. Jos matkustaja haluaa lentokentällä check inissä vaihtaa lipulla olevan kortinnumeron, mikä ei ole edes erityisen tavaton toimenpide, se vaihdetaan. Näin tehdään rutiininomaisesti esimerkiksi silloin, kun samalla lentolipulla on useiden allianssien yhtiöiden lentoja ja haluaa niiltä kaikilta mailit eri firmojen korteille.

Työnantajan ainoa keino valvoa asiaa on se, että siellä verrataan kuukausittaisia tai vuosittaisia mailiraportteja ostettujen lippujen tietoihin ja katsotaan, että kaikesta on maileja kertynyt. Kun mailit unohtava virhe ei ole erityisen harvinainen, mistä syystä jokaisella lentoyhtiöllä on automaattinen mailienpenäysjärjestelmä ettei asiakaspalvelijoiden aika huku tähän arkiseen asiaan, työntekijää tuskin voisi irtisanoa väärinkäytöksen takia, vaikka jotain lentoa ei listalla olisikaan.

Nyt linjaus tuntuu oikeudelta olleen periaatetta suosiva ja toimivaa käytäntöä vieroksuva. Firmojen hukuttaminen tämän sortin byrokratiaan on joutavaa, joten lakia kuuluisi muuttaa, vaikka paljon lentävät saavatkin joskus hieman “ansiotonta” etua. Epäreilu tilanne kun on sekin, että asia on periaatteessa valvottava, mutta käytännössä valvonnan suorittamista valvotaan pistokokeilla. Tässä tilanteessa verottaja tietää voivansa narauttaa jokaisen firman koska hyvänsä, sillä valvonta on ilman suurta manuaalista työtä mahdotonta ja parhaimmillaankin puolivillaista.

Tänään jo saksalaiset ja tanskalaisetkin ovat ryhtyneet voivottelemaan Suomen ydinvoimapäätöstä. Kuulemma sähkön hinta laskee, ja siksi ei kannata investoida tuulimyllyihin ja uusiin energiantuotantomuotoihin. Mitäs hemmettiä?

Omasta mielestäni markkinoilla on edelleen tilaus puhtaalle, 24*7 toimivalle ja halvalle tavalle tuottaa energiaa. Tämä markkinarako ei ole poistunut mihinkään.

Ensin on syytä huomata retoriikan ristiriita. Ennen ydinvoimapäätöstä ydinvoimaa pidettiin hirvittävän kalliina ratkaisuna ja halvempaa sähköä saisi muualta. Nyt ydinvoima aiheuttaakin kuluttajaa hyödyttävää polkumyyntiä ja on keksintöjen vihollinen. Kumpi näistä väitteistä on tosi?

Innovaatioiden airuet ovat sitä mieltä, että kun kerran ydinvoima tuottaa halpaa sähköä, tuulimyllybisnes kärsii. Minun nähdäkseni tämä tarkoittaa sitä, että nykyisillä uuden energiantuotannon puolestapuhujilla ei ole tarjota tuohon määrittelemääni markkinarakoon sopivaa tuotantoa tai kombinaatiota useista uusista tuotantomuodoista. He osaavat ratkaista ongelman hirvittävän kalliilla ja runsailla tukiaisilla, mutta touhulta putoaa pohja pois jos tuotannosta ei kyetäkään riistämään aivan mitä hyvänsä ja hintakilpailu toimii.

Tuulimyllyväki väittää ydinsähköväen olevan menneisyyteen jumittunutta sakkia. Tämä väite voi hyvinkin pitää paikkansa. He ovat keksineet melko halvan tavan tuottaa perusvoimaa. Riski liittyy ydinonnettomuuteen, joka joko tulee tai ei tule. Jos sitä ei tule, ydinsähkö on myös varsin puhdasta, riippuen hieman siitä, kaivetaanko uraani sivistysvaltiosta vai keskeltä Afrikkaa. Koska Länsi-Australian osavaltio tuottaa noin puolet maailman uraanista, lupaehdoissa voisi aivan hyvin asettaa laatukriteerejä uraanin louhinnalle.

Minä väitän kuitenkin, että nykyiset uusien energiamuotojen visioijat alkavat olla yhtä lailla menneisyyden väkeä.

He ovat jumittuneet tuulimyllyihin ja aurinkopaneeleihin ja keskittyvät lähinnä vastustamaan kaikkia sellaisia hankkeita, jotka tekisivät näistä kalliista tavoista kilpailukyvyttömiä. Ei tämä edusta minulle mitään uuden innovointia. Ongelma on edelleen ratkaisematta ja uusia keksintöjä tarvittaisiin. Ratkaisun pitää kuitenkin olla perusvoimaa tuottamaan kykenevä sekä niin halpa, että se pystyy kilpailemaan myös hinnalla.

Jos ydinvoiman katsotaan haittaavan innovaatioita, sitä suuremmin voidaan innovaatioiden katsoa kärsivän siitäkin, että asiaa lähestytään puoliuskonnollisesti eikä tieteellisesti, ja kun on keksitty jotakin, joka ei ratkaise ongelmaa mutta tuottaa joissain olosuhteissa kallista sähköä, jämähdetään paikalleen ja syytetään ympäristön vihollisiksi niitä, jotka painottavat hintaa eivätkä anna arvoa heidän suunniteltua käyttöä vastaamattomalle keksinnölleen.

Ns. uudet energiantuotantomuodot ovat sellaisia, joita kannatti kokeilla. Aurinkoenergiasta on ymmärtääkseni kyetty jalostamaan toimivampi variantti, jossa aurinkopaneeli ei tuota sähköä, vaan peilipatteristo lämmittää valtavaa klunssia, jossa oleva aine kuumenee satoihin asteisiin, ja tämän aineen läpi ajetaan vettä, joka kiehuu, ja tuottaa höyrypainevoimaa. Tämä järjestelmä kestää lämpimänä yön ylitse jos aamulla paistaa taas. Ei sovellu Suomeen, mutta johonkin sopii. Tuulivoimakin kannatti kokeilla ja todeta, että sillä saadaan tuotettua jotain jossakin, mutta ei tarpeeksi esimerkiksi Suomen kylminä pakkasöinä, jolloin se ei tuota mitään.

Minun nähdäkseni nämä “innovaatioiden puolustajat” ovat sangen näköalattomasti ryhmittyneet siilipuolustukseen jo keksittyjen asioiden ympärille, ja tästä syystä he eivät innovatiivisuudessa ole yhtään ydinvoiman rakentajia parempia. Osasyynä lienee ympäristöväen joukossa pesivä fraktio, joka vastustaa kategorisesti halpaa energiaa, koska länsimainen elämäntapa vie meidät tuhoon. Vaikka keksittäisiin femman maksava taikahaavi, joka pyydystää elektroneja ilmasta ja kenenkään ei tarvitsisi tupruttaa mitään tai tuottaa ydinjätettä, tämä sakki olisi haraamassa vastaan, sillä paljon halpaa sähköä tarkoittaa suuremman etäisyyden ottamista vanhoihin hyviin aikoihin, joita tosiasiallisesti tavoitellaan.

Energiakeskustelua käyvät liiaksi ympäristöjärjestöt ja liian vähän insinöörit. Ympäristöjärjestöt osaavat vastustaa asioita, insinöörit osaavat keksiä niitä, mutta kaikki keksinnöt eivät ole hyviä. Nyt pitäisi taas päästä vastustamismoodista eteenpäin keksimismoodiin, mutta se näyttää olevan kovin vaikeaa. Ydinvoimamiehiä on helppoa syyttää, mutta kyllä koko energiakeskustelun itselleen kaapanneet ympäristöjärjestötkin voivat ottaa osan moitteesta vastaan. Hulluille ideoille on aika vähän tilaa uskonnollisessa ilmapiirissä, ja ympäristöjärjestöt tuntuvat osaavan tällaisen ilmapiirin esiin loihtimisen.

Simsalabim.

Kilpailukieltopykälät työsopimuksissa ovat yllättävän heikosti säännelty asia.

Kilpailukiellon ideahan on se, että yritetään estää firmaa vaihtavia viemästä mukanaan oleellisia tietoja tai asiakkaita. Näin olkoon, mutta kun asia on melko vapaasti tulkittavissa ja sovittavissa, ongelmiakin aiheutuu.

Keskeinen ongelma on se, että kilpailukieltoajalta ei makseta palkkaa. Kun tämän yhdistää siihen, että Suomessa toimialan vaihtaminen on työkulttuurin takia kovin vaikeaa kun ykköskriteeri työntekijää palkattaessa on toimialaosaaminen, tuloksena on se, että naapurifirmaan siirtyvä joutuu pitämään puolen vuoden palkattoman loman.

Tätä voidaan pitää kohtuullisena jos on olemassa jonkunlainen johtajasopimus tai muu rakennelma, jossa tältä ajalta maksetaan jotakin. Valtaosalla näin ei kuitenkaan ole, sillä kilpailukielto on standardi yhä useamman valkokaulustyöläisen sopimuksessa. Firmat perustelevat tätä työn vähentämisellä, ettei tarvitse tehdä jokaiselle omaa työsopimusta vaan voidaan käyttää standardipohjaa. Käytännössä kuitenkin vahtimestareille asetettu kilpailukielto on mihinkään perustumaton ja kohtuuton. Sama koskee rividuunaria yleisesti, sillä valtaosan hallussa ei ole mitään salaista tietoa, ainoastaan toimialan ja bisneksen yleisiä käytäntöjä.

Yksikään työnantaja ei tietysti tunnusta asiaa ääneen, mutta kilpailukielto on myös tapa sitoa työntekijöitä turpeeseen. Suomessa on lainsäädännön ja työehtosopimusten tasolla vastaava rakennelma aivovammaisessa “loma on ansaittava” -järjestelmässä, jossa firmaa vaihtava menettää joka tapauksessa seuraavan vuoden talvilomaviikon kokonaan ja vaihtohetkestä riippuen paljon tai vähän kesälomaa. Valkokaulustyössä parempi osa voi tietysti neuvotella itselleen täydet lomat, mutta mitä alemmaksi ja rutiiniluontoisempiin tehtäviin mennään, sitä vaikeampaa tämä on. Kun tähän lisätään kilpailukielto, jossa tulee puolen vuoden työtön jakso, firman vaihtaminen on helposti aika kallis juttu.

Jos taas työntekijät eivät voi kilpailuttaa firmoja kunnolla vaan he menettävät aina jotakin jos vaihtavat työnantajaa, voi työnantaja huomioida tämän palkkauksessa ja muissa eduissa kun tietää, että aivan pikkujuttujen takia ei kukaan lähde mihinkään.

Väitän, että jos ihmiset vaihtaisivat työpaikkaa herkemmin kuin nyt, Suomen työelämän yksi keskeinen ongelma, eli maan yleiseen kustannustasoon suhteutettuna naurettavan huonot bruttopalkat, poistuisi ainakin osittain. Tästä syystä lainsäätäjän pitäisi enemmänkin suosia kuin haitata firman vaihtamista.

Kilpailukieltoasiaa voi säädellä monin tavoin, mutta yksinkertaisin ja byrokratialle halvin tapa olisi se, että kilpailukielto on palkallista aikaa. Jos palkanmaksuajan ulkopuolinen velvoite työsopimuksessa olisi mitätön, pitäisi kilpailukielto toteuttaa “palkkalistoilla, ei työvelvoitetta” -muotoisena rakennelmana. Jos työnantaja katsoo tämän asian maksamisen arvoiseksi, se varmaankin maksaa. Nyt työnantaja saa tämän ilmaiseksi maksamatta mitään, joten sitä vaaditaan myös käytävänlakaisijoilta vain siksi kun voidaan.

Nokian tämänpäiväinen tulosvaroitus on lähinnä kommenttiensa osalta ollut hassunkurista luettavaa.

Jokainen pesussa kutistunut apple-fanipoika hykertelee tyytyväisyyttään huolimatta siitä, että he joutuvat maksamaan ne verot, jotka jäävät Nokialta saamatta. Nokian konkurssia povataan ja selitetään, että mitäs minä sanoin, ei suomalainen osaa mitään taaskaan, tässä se nyt nähtiin ja ainahan minä olen sanonut, ettei maailmaan mahdu muita kodinkonekauppiaita kuin apple.

Markkina-analyytikot eivät ole tätä hikinörttien kuoroa viisaampia, ja juuri kukaan kummassakaan kuorossa ei tunnu tietävän tuon taivaallista bisneksen historiasta. Tuomiopäivän miehet olivat liikkeellä vajaa kymmenen vuotta sittenkin, kun Nokian menekki notkahti teinien halutessa simpukkapuhelimia, joita ei Nokialta silloin löytynyt. Veikattiin, että Motorola ja Samsung jyräävät. Sen jälkeen Nokian markkinaosuus pompsahti, Motorola taisi lopettaa kännykäntekemisen kannattamattomana tykkänään, Samsung marginalisoitui pikkutekijäksi.

Nyt mennään taas toiseen suuntaan. Samsung porskuttaa, Nokian markkinaosuus laskee, uusia korealaisia on tullut markkinoille kasvamaan. Virhe tehdään aina siinä kohtaa kun oletetaan, että yksittäisestä ajan hetkestä voi päätellä mitään kovin suurta kaukaisemmasta tulevaisuudesta.

Maailmassa on yksi noin tuhat vuotta pystyssä pysynyt alkuperäisellä toimialalla jatkava organisaatio, ja se on katolinen kirkko. Firmoissa satavuotiaita samassa bisneksessä pysyneitä ei ole jäljellä kovinkaan montaa, 50-vuotiaatkin ovat verraten harvinaisia. Tästä voi päätellä lähinnä sen, että markkinatalous toimii. Yhden hetken suuret pienenevät tulevaisuudessa tehden tilaa muille. Joskus ne näivettyvät kokonaan ja poistuvat markkinoilta, joskus ne kokoavat hieman voimiaan ja hyökkäävät uudelleen. Tätä on nähty niin kännykkäkaupassa, telkkarikaupassa kuin autokaupassakin. Ja monessa muussa bisneksessä.

Virhe tehdään aina kun kuvitellaan, että joku firma tai bisnes on ikuisen kasvun uralla. Näin ei ole koskaan ollut, eikä ole edelleenkään. Maailma olisi ankea paikka, jos firmat todella pystyisivät kaappaamaan itselleen monopolin ja pitämään sen. Kilpailu on kuluttajan etu ja monopolitilanne ei. Nyt pihalla olevimmat apple-fanaatikot tuntuvat toivovan monopolin syntymistä ottamatta huomioon, että bisnes pysyy hyvänä vain niin kauan, kuin firmat pakotetaan kehittymään ja hintakilpailu pitää kuluttajien ostovoiman järkevänä.

Kännykkämarkkina näyttää pitkästä aikaa sinänsä mielenkiintoiselta, sillä siellä on nyt erilaisia firmoja tekemässä suunnilleen samaa asiaa hyvin eri lähtökohdista. Itse en kuitenkaan sijoita vähiä rahojani bisnekseen, josta en ymmärrä yhtään mitään ja osakekurssi liikkuu lähinnä hypetystekijöiden funktiona.

Talouskasvun rajallisuus on hokema, jota toistetaan melkein yhtä usein kuin “nuoriso on rappiolla” -mantraa. Kumpikaan ei lisäksi ole kovin uusi keksintö, vaan toistajia on riittänyt vuosisatojen aikana useita sieltä täältä.

Suomessa tätä kuulee yleensä vihreistä suunnista viheragendaa tukemaan, tai sitten perussuomalais- tai kristillissuunnasta “alas markkinatalous” -ajatuksia tukemaan.

Nopeasti miettimällä vaikuttaisi siltä, että talouskasvu ei ole mitenkään erityisen rajallinen asia. Talouskasvuhan on talouden tuottamien tavaroiden ja palvelujen arvon lisääntymistä inflaatiosta puhdistettuna. Se ei erityisesti ole juuri nykyisten kauppatavaroiden arvon lisääntymistä.

Siitä ei ole kauan, kun maailman ainoa merkittävä kauppatavara oli villa. Siitäkään ei ole kovin kauan, kun talouskasvu saatiin efektiivisesti pellosta sadon muodossa. Talous on kasvanut voimakkaasti aina siellä, missä on kunkin ajan tuotantoketjun korkein rahastusporras.

Alkutuotantoaikaan maa tuotti talouskasvun. Teollisuusyhteiskunnassa ruukki. Palveluyhteiskunnassa korkeamman jalostusasteen palvelujen kotimarkkinakysyntä. Nyt ollaan siirtymässä johonkin muuhun, mutta aika näyttää, mihin. Juuri näissä muutosvaiheissa on tapana hokea, että nyt talouskasvu tyssää pysyvästi, sillä ajatellaan vain sen marginaalistuvan toiminnan kohtaloa. Jos luonnonvarat ottavat ja loppuvat, silloin tavaran valmistaminen ja ostaminen eivät enää luo talouskasvua, mutta eihän esimerkiksi viihteen tuottaminen kuluta samalla tapaa luonnonvaroja kuin kumiankkojen tuottaminen kumiankkatehtaassa.

Jonkun luonnonvaran äkillinen loppuminen varmasti aiheuttaisi pienen notkahduksen talouskasvuun, kunnes keksitään tapoja pärjätä ilman sitä, tai ihmisten kulutustottumukset muuttuvat toisenlaisiksi. Väestön ikääntyminen aiheuttaa notkahduksen talouskasvuun, sillä kuluttajien määrä vähenee jossain vaiheessa, mutta kääntyy taas kasvu-uralle aikanaan.

Edes sodat eivät muuta mitään kovin pysyvästi, sillä nykyinen talouskasvu perustuu ennen kaikkea tietotaitoon. Vaikka rakennuksia pommitettaisiin päreiksi ja ihmisiä tapettaisiin, tieto ei ole kadonnut mihinkään, ja kun sota joskus loppuu, on lopulta aika vaivatonta rakentaa uudelleen kaikki hajotettu, minkä huomaa esimerkiksi Jugoslaviasta.

Talouskasvu nähdäkseni tyssää pysyvästi vain, jos ihmiset eivät enää haluaisi kuluttaa oikein mitään. Se, että he rupeavat kuluttamaan palveluja tavaran sijaan, ei tee talouskasvulle muuta kuin muuttaa sen painopistettä. Talouskasvuargumentti ei siis ole mikään linkolalaisten oppien peruste. Samaten ei ole mitään syytä vastustaa markkinataloutta siksi, että osa ihmisistä, firmoista ja kenties jopa valtioista ei oikein pysy kehityksen kelkassa kaikkina ajan hetkinä ja osaa ennakoida maailmassa tapahtuvia muutoksia.

EK on sitä mieltä, että viime aikojen lakoista on koitunut “kallis lasku”.

Jos tämä olisi totta, miksi työnantajaleiri on erityisesti halunnut irtautua tuposta ja lisäksi eskaloida käynnissä olevia työtaisteluja lakonmurtajien käytöllä, työsuluilla ihmisten lomien polttamiseksi ja muilla menneeseen ja vähemmän lakkoherkkään maailmaan kuulumattomilla keinoilla?

Tosiasiallisesti suurin osa lakoista on toki ollut korpilakkoja, jotka aiheutuvat siitä, että firmassa alkaa YT ja jengi marssii ulos. Tämä ei kuitenkaan voi tulla työnantajalle yllätyksenä, sillä tehtaissa on tehty näin ihan aina. Laman takia väkeä on vähennetty, joten näiden lakkojen määrä on ymmärrettävä, joskaan en laittomia lakkoja hyväksy kun laillisia voi järjestää vaivatta.

Mutta mikähän mahtaa olla tuon “kalliin laskun” todellinen loppusumma? Viime vuoden lakoissa on ollut hyvin erilaisia elementtejä kuin mitä työmarkkinoillamme on totuttu, ja valtaosaa viime aikojen lakoista ei voida pitää sellaisina, että työntekijäpuoli vaatisi selkeästi kohtuuttomuuksia, kuten perinteisesti lakoissa on useammin ollut tilanne. Työnantaja on antanut tahallaan asioiden eskaloitua lakoksi, vaikka kyse on hyvin, hyvin pienistä asioista ja jos rahaa olisi jäänyt suuria määriä tulematta, kukaan ei olisi viitsinyt tapella muutamasta kopeekasta vaan maksanut nuo rahat.

Ei lakko oikeasti mitään “kallista laskua” aiheuta tässä taloustilanteessa.

Tappiolla pyörivä firma ei tee yhtään sen enempää tappiota, jos palkanmaksu keskeytetään. Lakon kustannukset lasketaan perinteisesti siten, että otetaan vuoden liikevaihto, jaetaan se päiväkohtaiseksi ja kerrotaan lakkopäivien määrällä. Tämä tuottaa yhtä näennäisen arvon kuin tekijänoikeusjärjestöjen piratismilaskelmatkin, sillä valtaosa toimituksista vain siirtyy. Kun satamat olivat lakossa, paperia myytiin ulkomaisista välivarastoista ja kauppaa tehtiin kuten ennenkin. Jos laivan toimitus myöhästyy force majeuren takia, asiakas ei peru kauppaa ja force majeure ei edes aiheuta sopimussakkoja jos sopimus on tehty oikein, ja laiva vain toimitetaan lakon jälkeen. Missä oli tappio?

Jos maitokauppa on lakossa, ihmiset eivät syö vähemmän vaan ostavat enemmän lakon alla ja paikkaavat kulutettuja varastoja lakon jälkeen, eli myynti vain siirtyy eri päiville muttei kokonaisuutena ainakaan vähene. Ruokakaupan osalta voisi ajatella, että myynti jopa kasvaa, kun lakonuhka saa ihmiset hamstraamaan kaupoista huonosti säilyvää tavaraa. Jos tästä hamstratusta osakin päätyy roskiin, tosiasiassa lakko oli kaupalle mitä parhain mainoskampanja. Myynnin volyymi kasvoi kokonaisuutena, ja muutamalta päivältä ei tarvinnut maksaa edes palkkaa kenellekään.

En tiedä mitä näiden “kalliiden laskujen” mainostaminen palvelee, mutta kyse lienee jonkunlaisesta propagandasta jolla ei ole suurtakaan kosketuspintaa tosielämään.

Viimeviikkoinen ydinvoimapäätös on kirvoittanut joukon verraten outoja kommentteja siellä täällä, ja vihreät piirit on vallannut maansurun kaltainen olotila, jossa päätöksestä tiedetään seuraavan se, että kaikki menee tulevaisuudessa päin helvettiä.

Mitenhän on? En ota tässä kantaa siihen, tarvitseeko Suomi ydinvoimaa tai mikä on paras tapa tuottaa perusvoimaa. Näistä asioista on puhuttu maailman sivu enkä ryhdy toistamaan näitä näkemyksiä turhan päiten.

Nyt kun päätettiin antaa rakennuslupa (joka on eri asia kuin rakentaminen, sillä en yhtään ihmettelisi, vaikka jompi kumpi tai molemmat luvan saaneista eivät saisi rahoitusta hankkeelleen kovinkaan helposti) kahdelle ydinvoimalalle, on voitu tehdä hyvin kauaskantoisia johtopäätöksiä. Ne voidaan niputtaa yleisesti joko “Suomi tuottaa jatkossa vientiydinvoimaa ja joutuu itse vastaamaan ydinjätteistä” tai “Suomen elinkeinorakenne ei saa tilaa uudistua, koska Suomessa on ydinvoimaa eikä tuulimyllyjä” -muotoihin. Jälkimmäisen alalaji on “kun Suomessa on ydinvoimaa, Suomessa ei keskitytä uusien energiamuotojen kehittämiseen kun kotimarkkinat eivät niitä tarvitse, ja siksi kaikki keksinnöt tehdään muualla.”

Jälkimmäiset kannanotot sisältävät ajatuksena sen, että kun energia on halpaa, Suomessa savupiipputeollisuus menestyy jatkossakin, ja uutta bisnestä ei synny. Mielestäni kyse on harhaopista. Savupiipputeollisuus on pakannut Suomesta kamojaan viime vuosina, vaikka energia on Suomessa halvempaa kuin Keski-Euroopassa. Tämä johtuu siitä, että energia on vielä halvempaa kehitysmaissa, niiden ympäristösäädökset ovat keveämpiä ja asiakkaat lähempänä. Ydinvoima ei muuta tätä miksikään. Ruukit käytetään käyttöikänsä loppuun ja sitten ne suljetaan.

Toinen parku liittyy siihen, että Suomesta tulee tosiasiallisesti ydinsähkön vientimaa. Mihin tämä sähkö olisi tarkoitus viedä? Pohjoismaat eivät sitä tarvitse kuin ajoittain jos on ollut pitkä kuiva kausi ja Norjan vesivoimalat eivät tuota tarpeeksi. Kun hinta on Pohjoismaiden Nordpoolissa sellainen, ettei ydinvoima sillä hinnalla ole mikään kultakaivos, ajatus lienee viedä sitä kauemmaksi. Tämä tarkoittaa käytännössä integraatiota Saksan sähköverkon kanssa. Saksa taas on markkina-alueena niin suuri, että jos ydinvoiman viennin takia pitää tällainen yhdistyminen tehdä, sähkön hinta määräytyy jatkossa Pohjoismaissakin Saksan hintatason mukaan, eli nousee selvästi. Kun tämän yhdistää edelliseen savupiipputeollisuusajatukseen, vaikuttaisi siltä, ettei ydinvoima savupiipputeollisuutta pelasta vaan se lähtee joka tapauksessa siltä osin kuin ei ole tarkoituksenmukaista muista syistä tehdä asioita juuri Suomessa.

Entä sitten bisneksen uudistuminen yleensä? Miten savupiipputeollisuus haittaa uuden bisneksen syntymistä? Minä en tiedä ketään, jolla pää pursuaisi uusia ideoita uusista tuotteista ja bisneksistä, mutta sen sijaan hän päättääkin mennä töihin paperimieheksi. Savupiipputeollisuus työllistää vähän, työpaikat ovat pääkonttoreita lukuunottamatta pikkukaupungeissa eivätkä kilpailemassa vaikkapa Helsingin seudun parhaista työntekijöistä, ja työ ei ole erityisen luovaa.

Jos Suomessa ei synny uutta bisnestä, vika on jossain muualla. Koulutus voi olla vääränlaista. Yhteiskunnan kulurakenne voi olla sellainen, että yrittäjäksi ryhtyminen ei vain ole taloudellisesti mahdollista asuntolainan kanssa painiskelevalle. Ihmisten mentaliteetti voi olla poskellaan, ja aika käytetään mieluummin ydinvoima-maansurun pönkittämiseen ja vanhojen bisnesten mollaamiseen kuin uuden luomiseen. Voi puuttua jotain avainosaamista, vaikkapa myyntipuolella, ja hyviäkään uusia ideoita ei tahdota saada kaupaksi, mikä on osaltaan koulutuskysymys sekin.

Uusien energiamuotojen keksiminen on aivan samanlainen asia. Ei niiden keksimiselle ole välttämätöntä, että Suomessa on energiapula. Voisi aivan hyvin ajatella, että jos energia on järkevän hintaista, millä on suora vaikutus asumis- ja liikkumiskuluihin, hieman suurempi osa ihmisiä voisi ryhtyä keksimään jotakin uutta sen sijaan, että joutuu tyytymään kuukausipalkkaan paperitehtaan pääkonttorissa.

Suomen energiamarkkinaa ei mitenkään voi pitää kovin markkinataloushenkisenä. Fortum on liian iso peluri, osa kapasiteetista on ulkomaalaisomistuksessa ainoana tehtävänä tahkota rahaa pääkonttoriin, kilpailu on muutenkin vähäistä. Vaikka joku keksisi hyvän ja halvan tavan tuottaa energiaa, Suomen markkina ei olisi sille sopiva koelaboratorio sen osoittamiseksi, että keksintö on hyvä. Markkina on aivan liian pieni ja heikosti kilpailtu, eli menestys Suomen markkinoilla ei ole vielä suurikaan meriitti uudelle keksinnölle.

Markkinat siis pitäisi hakea suuremmista paikoista, ja jos tähän ei ole kykyä, en syyttäisi siitä ydinvoimaa vaan ihmisiä. Kun toisaalta Suomesta on osattu viedä asioita ennenkin ympäri maailmaa, miksi se ei onnistuisi uuden energiatekniikan tapauksessa? Vaikea kuvitella, miksi joku ei ostaisi uutta, puhdasta ja halpaa energiatekniikkaa vain siksi, kun se on suomalaista.


Olisiko siis aika lopettaa itsesäälissä piehtaroiminen ja keskittyä tehdyn päätöksen katastrofiluonteessa rypemisen sijaan siihen kaikkeen uuteen, jota penätään? Maansuru ei tuota mitään, ja on lisäksi erittäin negatiivinen olotila. Tietysti lopulliseen eduskuntapäätökseen voi yrittää vaikuttaa, mutta ainakin itse kaipaan enemmän ryhtiä ja positiivisia ajatuksia kuin marinaa ja valitusta.

Vai selittääkö nimenomaan marinaan ja valitukseen keskittyminen sen, miksi Suomessa ei elinkeinorakenne ole uudistunut toivotulla tavalla? Luovalle työlle negatiivisiin asioihin keskittyminen taitaa olla aika myrkyllistä.

Päivän uutisen mukaan viina on ykkössyy käydä Virossa.

Tähän hämmentävään johtopäätökseen oli päädytty gallup-kyselyllä, jossa muunmuassa peräti 80% sanoo käyttäneensä kahvila- ja ravintolapalveluja matkansa aikana, ja saman verran tuo alkoholijuomia tullessaan. Lisäksi mainitaan, että suomalaiset ostavat Virosta paljon kaikkea muutakin.

Mielestäni se, että 80% jengistä käyttää kahvila- ja ravintolapalveluja, ei ole mikään erityisen ällistyttävä uutinen. Tai on sikäli, että mitä se 20% sitten tekee? Syö oltermannilla siivitettyä reissumiestä puiston penkillä? Jos tuo olisi viinaturismin mittari, minä olisin matkustanut alkoholin takia noin kahdeksaankymmeneen maahan, sillä olen varmasti käyttänyt niissä ravintolapalveluja, jopa useamman kerran päivässä.

Enhän minä sitä kiistä, etteikö Virossa käytäisi pelkän viinankin takia. Useammatkin syntymäpäivät ja häät on juhlittu sieltä tuodun lastin voimalla, mutta sellaista se on minkä hyvänsä hyödykkeen suhteen. Jos jostain saa selvästi halvemmalla, ostetaan sieltä.

Suomessa Kaupan liitto sen sijaan hiiviskelee riman alitse, ikään kuin vaivihkaa:
"Edulliset hinnat houkuttelevat selvästi suomalaisia kuluttajia Viroon. Suomessa ei ole puutetta ruuasta, vaatteista tai lääkkeistä eikä meidän tarjontammekaan niin yksipuolista ole, että tavaraa pitäisi juuri Virosta hakea. Viro kilpailee hinnoilla ja tähän kilpailuun on vaikea vastata", Kurjenoja sanoo.

Ei tietenkään Suomessa ole pulaa ruuasta ja lääkkeistä eikä vaatteistakaan. Sen sijaan tarjonta on kyllä Suomessa lohduttoman yksipuolista johtuen kaupustelun kartellisoitumisesta tukkuliikemafioiden ympärille.

En tiedä saako Alkosta hyvää votkaa vieläkään. Jos ei saa niin Moskovskajaa saa Tallinnasta joka kioskista. Vaatteissakin valikoimat ovat yllättävn erilaiset. Virosta saa esimerkiksi puoli-ilmaiseksi Puolassa ja Ukrainassa tehtyjä herrasmiesten jalkineita, joiden laadussa ei ole mitään vikaa, mutta paria kymppiä enempää ei kenkäparista tarvitse maksaa koskaan. Ostin sieltä useammatkin kengät juuri ennen kuin muutin pois. Jostain Itä-Euroopasta peräisin olevat valkoiset kauluspaidat maksavat noin kympin kappale. Todennäköisesti naistenvaatteissa tilanne on sama.

Suomessa on tällaisen halpatuonnin ja -tuotannon kohdalla puhvelin mentävä aukko. Vaatekauppakin alkaa olla ketjuuntunutta keskusliikemafioiden ympärille, ja nehän tietysti suosivat omia toimittajiaan. Tietysti puolalainen vaate maksaisi Suomessa enemmän kuin Virossa kaupan työvoimakulujen takia, mutta en usko sen mitenkään voivan vaikuttaa esimerkiksi hinnan kaksinkertaistavasti. Ja vaikka se kaksinkertaistaisi hinnan, siltikin nämä olisivat halvempia kuin se, mitä kaupassa nyt on.

Tässä on mielestäni aukko nimenomaan valikoimassa. Suomessa saa lähinnä maailman brändättyjä massamerkkejä. Kalleimpia brändejä ei Suomeen hirveästi tuoda, sillä persaukisilla ei ole niihin varaa verojen ja asumiskulujen jälkeen, mutta halvempaa ja keskihintaista brändiä totisesti riittää. Näissä kuitenkin maksetaan pääosin juuri brändistä eikä tuotteesta. Jos puvun kanssa käytetään valkoista kauluspaitaa, minulle on aivan täysin yhdentekevää, mikä sen valmistaja on, kunhan se näyttää siistiltä ja kestää pesua toisin kuin esimerkiksi Burberryn riistohintaiset paidat, joita ei tunnu voivan pestä kertaakaan. En halua maksaa tuollaisesta perustuotteesta yhtään enempää kuin on pakko, enkä varsinkaan niskaan ommellusta valmistajan merkistä.

Kyllä Kaupan liitto voisi siis katsoa peiliinkin, eikä vain syyttää votkaturismia siitä, että ihmiset käyvät ostamassa Virosta vaatteita erinomaisella hintalaatusuhteella, tai ruokakaupasta kepu-puoluetukiverosta vapaita elintarvikkeita. Ruokakaupoissakin voitaisiin katsoa peiliin myös valikoiman osalta, sillä Suomessa on perin huonosti tarjolla mitään entisen NL:n alueen herkkuja, ja niitä saa Virosta joka marketista. Vasikan sisäfilettä en muista nähneeni Suomessa kaupassa missään, Nõmmen torilla oleva Saaremaa liha myy sitä kympillä kilo.

Tällainen palaute herättää kuitenkin ruuantuotantorajapinnassa ainoan osaamansa primitiivireaktion, “Suomalainen ruoka on maailman puhtainta. Suomalainen ruoka on maailman puhtainta. Suomalainen ruoka on maailman puhtainta”, jota toistettaisiin kunnes kukko laulaa, ellei kukkoa olisi pistetty lihoiksi ajat sitten ja myyty hunajamarinadissa suojakaasuun pakattuna.

Keiratsu ja chaebol tarkoittavat Japanin ja Korean jättiläisyritysryppäitä. Valtavia konglomeraatteja, joissa on kaikkea mahdollista. Jokainen omistaa autotehtaan, pankin, kaljatehtaan, kännykkätehtaan, kellotehtaan, lentoyhtiön, vaatemerkin, kuljetusliikkeen, telakan jne jne jne jne jne.

Tämä eurooppalaiselle vieras yritysmalli on sekä hyvä että huono. Sen vahvuus on siinä, että jos joku yksittäinen teollisuudenala on suurissa vaikeuksissa, alan tuotanto ja bisnes pysyvät maassa pystyssä, sillä huonosti pärjäävää alaa subventoidaan konglomeraatin jostakin toisesta osasta. Suomesta on menetetty ja tullaan menettämään toimialoja kokonaan, sillä kun paperitehdas lopetetaan laman takia, sitä ei enää käynnistetä uudelleen laman loputtua, sillä kännykkätehdas ei subventoi sitä vakavien vaikeuksien yli.

Järjestelmän heikkous on vapaan kilpailun puute, mikä tuottaa lopulta runsaasti pöhöä joka paikkaan, ja tämä aiheuttaa yleistä kilpailukyvyttömyyttä. Japanin talouden melkein 15 vuoden kohmelo johtuu pitkälti juuri tästä. Kiinalaiset ja korealaiset tekevät yhtä hyvää mutta halvemmalla. Korean chaebolit porskuttavat vielä, sillä työvoimakulut eivät ole Koreassa länsimaiden tasolla. Kehityksen päässä on kuitenkin Japani vaikeuksineen, ja ketterämmät kiinalaiset menevät oikealta ohitse.

Ongelma syntyy siitä, että kilpailu toimii vain näiden jättien välillä.

Kuluttaja voi valita, minkä auton hän ostaa, mutta autontekijä ei voi valita sitä, mistä hän ostaa tarvikkeet ja keneltä lainaa rahat toiminnan käynnistämiseen. Japanissa on saatu tekohengitettyä potilaaseen hieman henkeä tekemällä työntekijöille kunnia-asiaksi se, että käytetään vain oman ryhmän tuotteita, jolloin kilpailu poistuu kuluttajarajapinnastakin.

Oikeastaan minkä hyvänsä asian tuottamisessa kuluttajalle saakka on mahdottomat määrät erilaisia portaita. Tarvitaan rahoitusta, raaka-aineita, valmistusta, kuljetusta, markkinointia, tukipalveluja jne jne jne jne ja näitä palveluja ostetaan aina alihankkkijoilta. Idän jättiläisissä kuitenkaan alihankintaketju ei ole kilpailtu. Vaikka naapurikonglomeraatin pankki antaisi rahaa puoleen hintaan lainaksi, sitä ei sieltä oteta, sillä raha pitää lainata oman konglomeraatin pankista. Tavarat kuljetetaan markkinoille oman firman laivalla, vaikka naapurifirma tekisi halvemmalla ja intialainen vielä halvemmalla.

Kun jokainen porras ei ole kilpailulle avoin, on aivan selvää, että lopputuotteen hintaan syntyy pöhöä, sillä yksittäiset toimenpiteet voivat paisua vaikka kuinka kun asiakkaalla ei ole vaihtoehtona ostaa muualta.

Suomessa tätä muistuttaa elintarviketuotanto. Alkutuotanto on kilpailun piirissä ja maajussit pidetään asianmukaisesti kyykyssä. Jos suomalainen raaka-aine on liian kallista, ostetaan Latviasta halvemmalla. Sen jälkeen kuitenkin siirrytään tukkuliikemafioiden siiloihin. K- ja S-ryhmät tilaavat jalosteet itseään lähellä olevista tehtaista. Kaupoissa on vain yhden tukkuliikkeen tuotantoa eikä niin, että kauppias ostaisi maidon tuolta kun se on halvempaa ja meetwurstin muualta kun se on siellä halvempaa.

Kun ketjuja on käytännössä kaksi ja molemmat toimivat oleellisesti samalla tavalla, hintakilpailua ei juurikaan synny, sillä asiakas joutuu valitsemaan vain kahden ruokakorin väliltä kun ei viitsi asioida kahdessa kaupassa. Yksi myy juustoa halvemmalla ja toinen makkaraa, ja kun korissa on molempia, hintakilpailu ei juuri toimi.

Tällaisten jättien haitat näyttäisivät olevan taloudelle hyötyjä suurempia. Asiaan on vaikeaa puuttua lainsäädännön keinoin kun vapaus yrittää ja vapaus ostaa sieltä mistä sattuu huvittamaan, ovat kuitenkin olemassa.

Nämä jättiläiset ovat sangen vahvoja kotimarkkinoillaan kun ne pystyvät sanelemaan maan tavan tehdä jotakin bisnestä. Niitä horjuttaa ulkomainen kilpailu, joka ei välitä tuon taivaallista paikallisista bisnesrakenteista vaan toimii tehokkaasti kilpailuttamalla jokaisen prosessin vaiheen.

Tästä syystä kaupustelumafia on Suomessa sangen lähellä kaavoitusmafiaa ja poliitikkoja, sillä tämä on tehokkain tapa pitää ulkomainen kilpailu poissa ja jatkaa pöhötautia ja välistävetoa hamaan maailman tappiin.

Tästä asiasta olen kirjoittanut joskus ennenkin.

Nyt asiaa on jälleen kerran tutkittu, mutta suomalaisessa työelämässä eron huomaa kyllä perstuntumallakin.

Minulla on tarjota tähän kaksi selitystä, joissa todennäköisesti on totuuden siementä kummassakin.

Ensimmäinen liittyy äitiyslomiin ja vanhempainvapaisiin. Tutkimuksessa kerrotaan valitun samanlaisia vapaita pitäneitä, mikä on sinänsä uutta. Tämän vanhempainvapaa-asian voi jakaa kahteen erilliseen tapaukseen, äitiyslomaan ja vanhempainvapaaseen.

Näistä tapauksista kumpikin sisältää asennevammaa, ja toinen lisäksi hieman käytäntöä. Asennevammapuolella ollaan sekä perheissä että työpaikoilla vanhempainvapaan osalta. Työpaikoilla ilmeisesti edelleenkin kuvitellaan, että nainen pitää kaikki mahdolliset vapaat ja mies ei näin tee. Tämä lienee aika lähellä toteumaa, mikä kertoo asennevammasta perheissä. Pakkoko sen on näin olla? Muutoksen asiassa pitää lähteä jostakin, ja perheet ovat yksi paikka asiaa edistää.

Koko vanhempainvapaa-selitys on kuitenkin mielestäni pelkkä pakasta vedetty tekosyy, jolla maisemoidaan asenneongelmaa. Kyllä, vanhempainvapaata voi pitää pitkään jos haluaa. Tämä ei kuitenkaan muuta työnantajan vinkkelistä mitään, sillä aivan hyvin voi myös irtisanoutua mistä hyvänsä syystä tai ilman syytä. Irtisanoutuminen työnantajan palveluksesta on triviaali tapahtuma, ja kun kerran työpaikat toipuvat jatkuvasti siitä, että henkilöitä tulee ja menee, miten ihmeessä vanhempainvapaa, johon varautumisaika on samanlainen tai pitempi kuin irtisanomisaika työntekijän puolelta, olisi työnantajan vinkkelistä hankalammin hallittavissa?

Minusta näyttää epäilyttävästi siltä, että vanhempainvapaa on vain suojaväri, joka on keksitty, kun jotenkin pitää selittää tilastojen ja tutkimusten näyttämät erot urakehityksessä ja palkkaerojen selittämätön osa. On otettu lopputulos ja mietitty, mikä kaikki sitä kenties ehkä voisi selittää, ja on käytetty näitä selityksiä, tutkimatta mitenkään, onko selitys järkevä, laillinen tai kestävä.

Äitiysloma on jonkunlainen todellista ja hankalasti selätettävää eroa luova asia, sillä sen alkua ei voi siirtää parilla kuukaudella jos projekti on hieman kussut kuten ne yleensä kusevat, ja se pitäisi saada valmiiksi. Projektipäällikön vaihto tässä kohtaa on huono idea. Kun herrahissiin henkilöjohtajaksi yleensä hypätään projektipäällikkötehtävän kautta, nuoret miehet saavat helpommin pitkiä, vaativia ja eniten hyvää karmaa tuottavia projekteja vedettäväkseen. He voivat vaihtaa firmaa, mutta jos halutaan, heidät voi ostaa rahalla jäämään projektin loppuun. Jos työnantaja ehdottaa raskaana olevalle, että tee abortti ettei projekti kuse ja yritä lasta joskus myöhemmin uudelleen, saat siitä hyvästä viisi hunttia kuussa lisää liksaa, kyseinen työnantaja on välittömästi tiedotusvälineiden ja toriparlamentin sylkykuppina.

Esitetty tutkimus kertoo, että toteuma on parantunut. Jos ei haluta odottaa asioiden paranemista hissukseen omaa tahtiaan, voidaan asiaan puuttua lainsäädännönkin keinoilla. Nähdäkseni mikään ei estäisi säätämästä lakia, joka määräisi lapsen isän pitämään tietyn määrän vapaata, ja lisäksi määräisi tarkasti, koska nämä vapaat on pidettävä.

Nyt isyyslomat jne. ovat työnantajan mielestä "parempi", koska niiden aikataulusta voidaan keskustella. Jos tätä mahdollisuutta ei olisi, vaan isän olisi oltava kotona esimnerkiksi 2kk lapsen syntymästä eteenpäin ja N kuukautta äitiysloman päättymisestä eteenpäin, miehet muuttuisivat aivan yhtä "arvaamattomiksi" kuin naisetkin, ja tätä ei voisi käyttää enää minkäänlaisena tekosyynä. Laki voitaisiin kirjoittaa niin, että se velvoittaa olemaan työskentelemättä mitään kautta työnantajalleen, jolloin pakollisella isyyslomalla oleva ei vain tee konsulttina samaa työtä samalle firmalle.


Toinen puoli liittyy tässä tutkimattomaan asiaan. Onko miesten ja naisten välillä keskimäärin eroa siinä, kuinka aggressiivisesti he hakevat tietä herrahississä, ja onko eroa siinä, millaisia ratkaisuja he tekevät, jos eivät saa haluamaansa ylennystä?

Tunnen kosolti naisia, jotka ovat edenneet urallaan rivakasti. Osalla on lapsia, osalla ei, eli tämä ei ole nähdäkseni mikään syy tai seuraus. Oleellista näyttäisi olevan kuitenkin tahto mennä eteenpäin, ja se yhdistää heitä kaikkia. Lisäksi siihen näyttää kuuluvan valmius vaihtaa työpaikkaa, jos urakehitys yhdessä firmassa tyssää, ja tämä näyttää yhdistävän sekä naisia että miehiä, jotka ovat pitkälle päässeet.

Käyttäytyvätkö sukupuolet tässä samalla tavalla, vai ovatko miehet pyrkyröimässä innokkaammin, ja ovatko naiset kenties valmiimpia jättämään asian sikseen jos eivät ylennystä saa, sillä mukavia ja tuttuja työkavereita ei mielellään jätetä ja vaihdeta firmaa vain siksi, että uratie tyssäsi ainakin toistaiseksi?

Tätä puolta en tiedä, tämä on vain arvelua. Jos eroja käytöksessä on, ne selittävät osan lopputulosten erostakin, ja tässä puolessa ei ole mitään sellaista, jota pitäisi ainakaan lainsäädännöllä korjata.

Suomalaisen alkoholipolitiikan mielenkiintoinen sivujuonne on alkoholibisneksen jatkuva, valheisiin perustuva mussutus. Toinen erityispiirre on se, että bisnes on parametroitu poskelleen erityisesti ravintola-alalla.

Minun ikäiseni muistavat hyvin, kun keskiolut maksoi joka kaupassa täsmälleen saman verran. Joskus oli kymmenen pennin ero paikasta riippuen kun joko Lapin kullalla oli kuljetuslisä ja muilla ei, tai päinvastoin. Kauppiaat ja panimoväki antoivat lausunnon kuussa, kaksi parhaassa, että oluen hinta on niin kallis kun olutvero on jonkun verran korkeampi kuin Euroopassa keskimäärin.

Kilpailuviranomaiset nukkuivat ruususen untaan, vaikka kyse oli ilmiselvästä kartellista niin kaljantekijöiden kuin kaupustelijoidenkin kesken. Kalliina pidetty olut sopi johonkin yhteiskunnalliseen agendaan, ja vapaan kilpailun puute ei tuntunut kiinnostavan ketään. Kaupustelijoiden rutiinivalheet uskottiin suosiolla, sillä Suomen veronkorotuksiin perustuva viinapolitiikka oli saanut kaikki uskomaan, että verotus todella on ongelma.

Kun Lidl sitten tuli Suomeen ja aloitti hintakilpailun oluella, "yhtään halvemmalla ei voi myydä tai takkiin tulee" -kookaupanväiskit pudottivat kaljan hintaa saman tien 40 prosentilla, ja eivät kaupat siitä konkurssiin ole menneet. Verolle ei tuossa yhteydessä tapahtunut mitään. Väite siitä, että olut oli kallista ja vakiohintaista verojen takia, ei siis pitänyt paikkaansa, vaan sillä selitettiin välistäveto ilman, että tiedotusvälineitä tai viranomaisia kiinnosti käräyttää ilmiselvää kartellia. Ravintola-ala mussutti, että konkurssi kohtaa, koska alkoholivero on niin korkea, että kotona juopottelu on halvempaa.

Alkoholiveroa laskettiin erityisesti viinojen osalta reippaasti kun Viro liittyi EU:hun ja Suomen "siirtymäaikasäännökset", jona aikana ei tapahtunut mitään siirtymää vaan ainoastaan maksimoitiin verotuloja viimeiseen päivään saakka, lopulta päättyivät.

Mitä tapahtui ravintoloissa? GT maksoi ennen veronalennusta kuusi euroa, veronalennuksen jälkeen 5,90. Tällä kertaa ravintola-ala jympsähti kameroiden eteen kertomaan meille, että GT:n hinnassa työvoimakulut, tilavuokrat ja kaikki muu paitsi se aikaisemmissa marinoissa niin sietämättömän korkeana pidetty alkoholivero ovat itse asiassa valtaosa hintaa, ja alkoholiveron osuus siirrettiin täysimääräisenä malarialääkkeen hintaan.

En tiedä, mikä oli totuus, mutta ainakin toinen väitteistä on selvä valhe. Ne voivat olla palturia molemmat, mutta totta ne eivät voi samanaikaisesti olla. Joko aikaisemmin kotijuopottelun ja ravintolajuopottelun suuri hintaero ei johtunut alkoholiverosta, tai sitten alkoholiveron alennuksia ei siirretty täysimääräisenä hintoihin.

Se historiallisesta katsauksesta.

Tänään on taas älähdetty ravintola-alalta. Nyt kuulemma alkoholipolitiikka (=veronkorotukset) suosii vain tuontia Virosta, ja ravintola-ala on ahdingossa kun kotona juopottelu on taas niin edullista.

Jösses mitä soopaa. Tietysti Virosta tuotu pullo on selvästi halvempi, mutta eipä niitä jokaisen kaapista löydy. Viro on aika kaukana monesta paikasta Suomessa, ja se kansanosa, joka oikeasti saattaisi olla ravintolapalvelujen kohderyhmää ylipäätään, ei hae pakettiautollista viinaa Virosta ja tissuttele sitä kotonaan aamusta iltaan. Tämä jengi asioi myös ja pääosin Alkossa.

Jos kerran 40% veronalennus on ravintoladrinkin hinnassa 10-20 senttiä, 10% veronkorotus on saman drinkin hinnassa alle viisi senttiä. Alkosta juomansa ostavan valtaenemmistön tapauksessa siis veronkorotus itse asiassa pienentää kalsarikännäyksen ja herrasmiesmäisen baarissa rypemisen välistä hintaeroa.

Näin siis teoriassa. Käytännössähän tulemme huomaamaan, että jos alkoholivero nousee 10%, drinkin hinta nousee lähes saman verran. Maagisesti tässä tapauksessa alkoholivero on taas se keskeinen asia, ja ravintolapomot marisevat takkiin tulevan, jos korotusta ei siirretä "täysimääräisenä" hintoihin.

Kun bisnekselle annetaan tilaisuus välistävetoon, se käyttää sen aivan varmasti, ja kukaan ei taaskaan huomaa mitään.

Suomalaisten ravintoloiden ja juottoloiden yleisongelma on se, että asiat hinnoitellaan kummallisella maitokaupasta tutulla mekanismilla: otetaan sisäänostohinta, kerrotaan se kolmella ja saadaan lopputuotteen hinta. Erityisesti tästä saavat nauttia hieman parempia viinejä juovat.

Englannissa viineissä tuntuu olevan puntamääräinen kate ainakin jostain minimirajasta ylöspäin. Shamppis, joka maksaa kaupassa 20 puntaa, irtoaa pubissa 25 punnalla. Dom perignon alle satasella. Suomessa ei halpaa shamppista saa varmasti alle 60 euron, satanenkaan ei ole aivan mahdoton hinta jostain bulkkikamasta.

Kun hinnoittelumekanismi on tämä, pienetkin muutokset kustannustasossa siirtyvät moninkertaisina loppuasiakashintoihin. Kyllähän tietysti voi valittaa siitä, että viinin veron nouseminen eurolla on paha kun asiakashinta nousee kolme tai neljä euroa, mutta nähdäkseni mikään ei estäisi nostamasta lopputuotteen hintaa eurolla, tai rassaamasta hieman läskiä pois hinnoista ja myymällä halvemmalla.

Kun ravintoloissa on tehty kaikki muu paitsi kalja ja talon viini sietämättömän kalliiksi riistävällä hinnoittelumallilla, ei kannata ihmetellä, jos jotain muuta juovat pysyvät kotonaan. Kalja on oikeastaan suhteessa vielä kalliimpaa, mutta kahdeksasta kuuden euron tuopista tulee mukavaan humalaan, samalla hinnalla saatavasta pullosta Erkin pikakivääriä ei oikein, ja lisäksi jälkimmäinen on pahaa.

Itsetutkiskelua kaivattaisiin, mutta sitä ei lie luvassa. Sen sijaan on luvassa lisää mihinkään perustumatonta mussutusta siitä, että alkoholivero on suomalaisen ravintola-alan loppu. Jos nykyiset kapakoitsijat eivät kykene korjaamaan bisnestensä sisäänrakennettua virhettä, niiden sietääkin poistua näyttämöltä. Tilalle saattaa tulla sellaisia, jotka osaavat kokeilla jotakin uutta sen sijaan, että he vain marisevat epärelevantista verotuksen tasosta.

Britannian talousromahdusta, pankkien muuttamista pois ja kaiken menoa konkurssiin on povattu nyt parisenkymmentä vuotta, ja nyt ollaan taas siinä vaiheessa lamasyksilä, että tämä keskustelu on käynnissä.

Kun miettii asiaa ihan terveellä järjellä, Englannissa ei oikeastaan pitäisi olla paljonkaan muuta bisnestä kuin lämpimän oluen, worcestershirekastikkeen ja jonkun ökyautomerkin valmistus, ja näillä eväillä mikään kansankunta tuskin porskuttaisi kovin pitkälle. Teolliset työpaikat ovat pääosin lähteneet, maa on riippuvainen tuontiruuasta ja tuontienergiasta, palvelusektori on huomattavan syklistä kyeten ruokkimaan muuta bisnestä vain aika ajoin.

Voimme kuitenkin kääntää katseet imperiumiin. Se, mikä ennen oli imperiumi, hallitsee tällä hetkellä jotain puolikkaan ja kahden kolmasosan välillä maailmantaloudesta.

Tästä seuraa kaikennäköisiä asioita kuten se, että siirtomaat tekevät Euroopan bisneksensä nyt ja jatkossa Englannista käsin. Euroopan markkina itsessään on kiinnostava firmalle kuin firmalle, sillä Euroopassa asuu 700 miljoonaa ihmistä, ja vaikka siitä ottaa puolalaiset ja muutaman muun kansakunnan pois, jäljelle jää vielä 500+ miljoonaa maksukykyistä asiakasta. Muualla on väkeä enemmän, mutta koska väellä ei ole rahaa ostaa mitään, näiden maiden valtaväestön merkitys bisneksille on vähäinen.

Britannia on amerikkalaiselle, australialaiselle, intialaiselle tai eteläafrikkalaiselle tuttu paikka bisneksen tekoon. Kieli on sama, vaikka sitä puhutaankin heidän vinkkelistään hassusti. Lainsäädäntö on samantapainen ja rakenteeltaan samanlainen, koska lainsäädäntö muualle on pitkälti kopioitu täältä. Kulttuuri on tuttu, koska valkoiset näissä maissa ovat lähtöisin merkittävältä osin juuri Britanniasta.

Tämä lienee se käyttövoima, jolla Britannian talous porskuttaa jatkossakin. Ei ole nähtävissä, että amerikkalaiset siirtävät bisneksensä Ranskaan tai Bulgariaan, vaikka todennäköisesti kummassakin maassa on toimivampi infrastruktuuri.

Esimerkiksi Lontoon ja Sydneyn välillä on saman verran suoria lentoja päivässä kuin Lontoon ja Helsingin välillä. Toki ausseja on 22 miljoonaa, mutta isosta maasta kaikki eivät lennä Sydneyn kautta vaan osavaltioidensa pääkaupungeista, ja mesta on suunnilleen toisella puolella palloa. Ei näitä lentoja lennetä turistien takia vaan bisnesmiesten, ja bisnesmiehiä riittää. Sama koskee USA:n isoja kaupunkeja. New Yorkiin on Lontoosta päivittäisiä lentoja kolme kertaa enemmän kuin Berliiniin.

Pelkkä Britannian markkina ei olisi läheskään joka firmalle kiinnostava. Tässä mielessä jokaisen britin kannattaisi vastustaa EU:sta eroamista ajavaa UKIP:tä, sillä jos siirtomaabisneksen euroopan toiminnot siirtyvät mantereelle, sitten tällä saarella pitää keksiä jotain muuta kaupaksi käyvää.

Minä puolestani en usko, että munuaispiiras olisi suuri hitti jatkossakaan.

Nolo homma.

Joskus saa mennä pieleen, ja matkalaukkujen jääminen matkalle pikavaihdoissa ei ole mikään poikkeus vaan enemmänkin sääntö, varsinkin jos on lentänyt joskus Air Farcella. Nyt kuitenkin kyse on muusta kun kaaos on jatkunut jo viikkoja ja jatkuu edelleen.

Kun tulin Helsinkiin 23.12, lentoni laskeutui joskus puoli kymmenen maissa. Muita lentoja ei samaan aikaan montaa tullut. Siitä huolimatta matkatavaroita piti odottaa tunti. Mitään ei edes vaivauduttu kertomaan ennen kuin muutama kymmenen ihmistä oli tehnyt jonon ilmoittaakseen matkatavaransa kadonneiksi, mutta puoli tuntia oli jo kulunut. Hihna kyllä pyöri ja se oli täynnä laukkuja, mutta ne olivat matkatavaraa Vinkuintiasta tulleilta lennoilta, jotka laskeutuivat kuusi tuntia aikaisemmin, ja joissa kaikissa oli tagi jollekin jatkokentälle joko Euroopassa tai Lapissa. Kaikki muutkin hihnat olivat täynnä laukkuja, ja kauimmaisen hihnan vieressä oli röykkiö kamaa, joka oli tullut herra ties koska ja menossa herra ties minne.

Nyt odottelen taas kotona Englannissa laukkuani.

Se, että laukkua ei saada jatkolennolle, on jos ei nyt tavallista niin rutiinia kuitenkin. Se, että laukkua ei saada suoralle lennolle, vaikka aikaa on kaksi tuntia ja risat, ei ole tavallista, sopivaa eikä ymmärrettävää. Niin voi tietysti joskus käydä, mutta nyt täydessä A320:ssä oli parisenkymmentä henkilöä eli noin joka kymmenes, jonka laukkua ei oltu saatu Helsingistä Lontooseen. Matkatavarassa kohtuullinen ja normaali suoritus taitaa olla jossain puolen viiva prosentin välillä hukatuissa, ja kymmenen prosenttia on reippaasti tämän yli.

Heathrowlla oli viitosterminaalin avauduttua puolitoista vuotta sitten tavarakaaos myös ja lensin ensimmäisessä luokassa Johannesburgiin kolmantena päivänä uuden terminaalin aikaan, mutta silloinkin ne saivat kaikki firstissä ja bisneksessä matkustaneiden kamat mukaan. Nyt lensin bisneksessä, mutta se ei egalitaarisessa Suomessa auttanut mitään, mikä ei tietysti ole kauhean väärin se, mutta kuitenkin.

Eikä tässä kaikki. Heathrowlla oli yksi ihminen kanniskelemassa eksyneitä laukkuja hihnalta johonkin ja ottamassa vastaan katoamisilmoituksia. Mistä seurasi se, että hän ei suostunut antamaan katoamisilmoitusraporttia kenellekään vaan ainoastaan käski töhertää lapulle jotain yhteystietoja, ja soittelevat kuulemma joskus kun löytävät laukun. Nyt kuitenkaan ei ole tuota ns. PIR-kuponkia, eli jos laukkuni on kokonaan hävinnyt, en saa matkavakuutuksesta mitään ja Finnair voi väittää, että mitään ei ole kadonnut, koska en ole raportoinut kadonnutta matkatavaraa.

Näin ei voi olla. Ali Hankkijaa voi aina käyttää ja käytetäänkin, mutta pääbisnes vastaa käyttämänsä palveluskunnan työstä kuin omastaan, joten minä syytän Finnairia.

Finnairin lähestymistapa asiaan on ollut monistaa lomake, jollaisen sain riitelyn jälkeen Heathrowlta. Siinä ei ole yhteystietoja paitsi joku geneerinen asiakasneuvontawebsivu, mutta siinä kerrotaan, että pois kotoaan oleville korvataan 70 eurolla välttämättömyystarvikkeita. Tai oli siihen töherretty käsin joku puhelinnumerokin, mutta niin epäselvästi, että en taida uskaltaa soittaa siihen, mitä siitä arvaan. Minulle ei tarvitsekaan korvata mitään, mutta kun bisnes on näin täydellisen perseellään, naurettava ja kiireessä jaettu moniste ei ole oikea tapa lähestyä asiakkaita.

Katsotaan nyt. Jos laukku joskus tulee, olen tyytyväinen, koska siellä on yksi rahalla korvaamaton esine (kymmenes Carl Barks -kokoelmaboksi). Siitä huolimatta tämä tilanne on nyt niin mahdoton, että päätin tämänkin jutun kirjoittaa, koska tämä on opettavainen esimerkki älä tee näin -skenaariosta.

Ihmiset ymmärtävät yllättävän hyvin, että asiat eivät aina mene aivan täydellisesti. Sen sijaan kun asiat menevät huonosti, asiakastyytyväisyyteen vaikuttaa suorastaan keskeisesti se, miten hyvin palveluskunta on läsnä ja tavoitettavissa, ja miten viestintä on hoidettu.

Muistan parin kolmen vuoden takaa kun lentokoneeni hajosi Denverissä kiitoradalle ja sitä piti pöyhiä niin paljon, että pääsimme Dallasiin niin myöhään, että missasin lentoni Puerto Ricoon ja Antigualle, ja lepolomapäivä Antigualla vaihtui yöksi puertoricolaisessa torakkahotellissa ja lisämatkapäiväksi. Tästä jäi kuitenkin hyvä mieli. Lentokoneen kapteeni tuli kiertelemään matkustamoon ja kertomaan, missä mennään ja mitä kävi ja mikä on nyt aikataulu. Ne, joilla oli jatkolento, saivat virka-apua.

Minulla oli jatkolento ja kerroinkin sen, ja kysyin mitä nyt pitää tehdä. Hän muisteli aikatauluja ja ehdotti uudelleenreititystä. Sain ensin häneltä puhelinnumeron, johon piti soittaa ja soitinkin sinne, mutta siellä vastasi joku tylsämielinen automaatti, jonka valikoista en päässyt 10 minuutissa juttelemaan ihmisen kanssa, ja löin luurin korvaan. Kapteeni tuli puolen tunnin kuluttua kysymään, onnistuiko uudelleenreititys Baltimoren kautta, ja sanoin, ettei onnistunut, koska en saanut sieltä kiinni ihmistä vaan pääsin ikiluuppiin automaatin kanssa. Hän kaivoi kännykkänsä, näpräsi sitä, huuteli sinne komentoja muutaman minuutin, löi puhelimensa kouraani sanoen “nyt sieltä pitäisi seuraavaksi vastata jonkun ihmisen. Tuo systeemi on aivan syvältä, mutta nyt se pitäisi olla ohitettu. Tuo kännykkä takaisin ohjaamoon sitten kun asia on selvä.” Sain asiani selväksi nopeasti, vein kännykän takaisin ja olin tyytyväinen. Lähetin tuon kapteenin toiminnasta palautteenkin American Airlinesille, toivottavasti lukivat.

Toinen esimerkki on British Airways uhanneen lentoemojen lakon takia viime viikoilta.

Minulla oli varattu lento BA:n lennonnumerolla Helsinkiin, mutta Finnairin operoimana. Heti kun lakkouhka hyökkäsi, sieltä otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että minun lentoni ei ole peruutettujen joukossa käy oikeudessa miten käy. Lisäksi sieltä tuli maili, että ylimääräisestä stressistä tämän asian takia saat 25000 bonusmailia, ja niillä saa menopaluun johonkin Euroopassa. Tästäkin jäi hyvä mieli, vaikken ollut asiasta stressannutkaan.

Tähän verrattuna se, että hallilliselle matkustajia ei viitsitä edes kuuluttaa, että odotelkaa vain, odotus palkitsee, ei tunnu kovin hyvältä palvelulta.

Kadonneiden matkatavaroiden odottelijoilla on aina jollain hätä heilläkin kun matkalaukussa on jotain tarpeellista. Heitä ei mitenkään kuulu lähestyä siten, että joku matkalaukkukärryjä työkseen työntävä vahtimestari lyö käteen jonkun monisteentuhrun, jossa ei sanota mitään oleellista eikä kerrota, mitä nyt pitää tehdä. Tästä ei jää hyvä mieli. Jos matkatavarat ovat kroonisesti myöhässä, lentoyhtiö tietää sen aivan varmasti kun kerran lehtineekerikin sen tietää. Miksi tärkeimmillä kohdekentillä ei ollut erityismiehitystä hoitamassa asiakaspalvelua ja opastamassa ihmisiä? Siksi kun ei kiinnosta.

Suomessa palvelukulttuuri ei ole erityisen kehittynyttä, ja Finnair on tässä osoittanut huomattavaa suomalaisuutta. Tiedotetaan kun on pakko ja silloinkin vain jotain epärelevanttia, jotta voidaan pestä kädet ja syyttää alihankkijaa.

Tämä on sääli, sillä pidän Finnairia tietyllä tapaa suomalaisen bisneksen kulmakivenä. Jos sitä ei olisi, bisnes Suomessa olisi hankalaa. Finnairin elinehto ovat ulkomaiset transit-matkustajat ja transit-rahti, mutta juuri heistä ei näytetä juurikaan olevan nyt kiinnostuneita. Pienellä ylimääräisellä vaivannäöllä valtaosa joulunkin ilman tavaroitaan olleista olisi ollut jos ei nyt tyytyväinen niin ainakin ymmärtäväinen. Monistetuhrun saaneista ei aivan takuuvarmasti hymyillyt kukaan.

Ilmassa palvelu oli kyllä aivan mainiota kuten se Finnairilla on aina ollut, mutta vaikka Finnair kuinka haluaa keskittyä ydinbisnekseen, matkustajan kokemus alkaa lentokentältä ja päättyy lentokentälle. Vaikka lentokenttien simputus ja kämmennys ei kaikilta osin olisikaan lentoyhtiön syy, se vaikuttaa kuitenkin lentoyhtiön imagoon, koska valtaosa matkustajista ei ole aivan yhtä valistuneita kuin minä.

Miettikääpä tätä.

Britanniassa paikallinen kirstunvartija Alistair Darling on tehnyt budjetinpaikkausehdotuksen, ja siihen sisältyy omituinen elementti.

Verojärjestelmää ollaan muuttamassa niin, että jos saa vuodessa yli 25 tonnia bonuksia ja on pankkiiri, tästä bonuksesta pitää maksaa 50% tulovero kun muuten tuloveron katto on 40%. Outoa ei ole se, että joku populistisesti tekee tällaisen ehdotuksen. Jostain paikallisista persuista voisi odottaa tällaisia “rötösherrat kiikkiin” -tyyppisiä ehdotuksia. Nyt tuon teki kuitenkin valtapuolueen ministeri, ja oppositiossa olevat Toryt ja Lipilaarit eivät edes vastusta sitä.

Ei ole Britannia kuin ennen.

Tällainen vero on monella tapaa järjenvastainen. Ensimmäinen ja itsestäänselvä ongelma on se, että yhden ammattikunnan verottaminen eri prosentilla kuin muiden on aika helppoa kääntää syrjinnäksi. Oikeutta tullaan varmasti käymään ja tämä maksaa, eikä lopputulosta tiedetä ennalta. Kun tasa-arvo-ongelma on näinkin ilmeinen, hallitus saa vastaansa kaikki ne, jotka ovat huolissaan oikeudenmukaisuudesta ja kannattavat yleisesti tasa-arvoa.

Toinen aivan yhtä itsestäänselvä ongelma on se, että vero koskee vain pankkiireita ja pankkien johtajia. Nimeämällä jokaisen konsultiksi, mitään lisäveroja ei tarvitse maksaa, kuten ei myöskään silloin, jos henkilöt eivät ole palkkalistoilla ollenkaan vaan ovat virallisesti “self employed”, kuten esimerkiksi itse olen. Käytännössä asema ja verotus on sama kuin palkansaajalla, mutta sitten ei olla töissä pankissa ja lisävero ei iske.

Britanniassa pankkien palkkaus on huomattavan tulosperustaista. Hyvinä vuosina tienataan paljon ja huonoina ei juuri mitään. Ylin johto voi tietysti maksaa itselleen bonuksia huonoinakin vuosina, mutta yli 25000 puntaa vuodessa saa nousukaudella lähes jokainen myyntireiska, tuotekehittelijä, anal-yytikko ja meklari. Kyseessä ei siis ole muutamaa johtajaa vastaan suunnattu vero vaan suuri massa tulee rividuunareista.

Lontoo on tällä hetkellä Euroopan rahamaailman keskus eikä tuota asemaa nyt juuri uhkaa mikään, mutta jos alalle annetaan runsaasti signaaleja, että se ei ole tähän maahan tervetullut, kyllä sille koti muualtakin löytyy. Sveitsi ei kuulu EU:hun, mutta sen verotus on huomattavan ystävällistä kuten myös pankkien kohtelu siellä yleisesti. Jos maasta lähtevät pankit, lähtee mukana lakifirmaa, IT-taloa, konsulttitaloa ja monta muutakin toimialaa. Kun pankkisektori on Lontoon taloudellinen selkäranka, sen perässä lähtee miljoona muutakin työpaikkaa, jos siis pankkiala lähtee.

Ei se nyt ole mihinkään tämän takia lähdössä, mutta se, että tällaisia ehdotuksia tehdään ja kukaan ei niitä edes vastusta, kertoo meille siitä, että poliittisessa kulttuurissa keskitytään kateelliseen ja kaunaiseen populismiin eikä suuriin linjoihin, ja se on aina missä hyvänsä maassa huolestuttavaa.

Tämä hanke tosin voi vielä kaatua ylähuoneessa, minkä varaan moni laskenee. Siellä ei toistaiseksi tarvitse välittää rahvaan kateellisuudesta yhtään mitään ja usein käytetään tervettä järkeäkin.

Robert Peston on kirjoittanut tästä ja muustakin mielenkiintoisesta jos tällaiset asiat kiinnostavat.

Mietin tuossa matkustaessani, miksi ihmeessä rautateitä ei tunnuta saavan kannattamaan oikein missään.

Joukkoliikennevälineistä juna on ainakin minun mielestäni ehdottomasti mukavin. Lentäminen tietysti on pakollista kun matka on tarpeeksi pitkä tai menee meren yli, mutta kaikessa muussa juna olisi parhaimmillaan hyvä valinta.

Siitä huolimatta melkein kaikkialla ajetaan matkustajaliikennettä alas ja peräti puretaan ratoja. Raideliikenne tuntuu kannattavan merkittävämmissä maissa vain Japanissa, Saksassa, Ranskassa ja erinäköisissä itämaissa kuten Kiinassa ja Intiassa. Saksassa ja Ranskassakin raideliikenne pysyy pystyssä vain massiivisten tukiaisten avulla.

Miksi tästä bisneksestä ei saa kannattavaa? Radat rakentaa valtio eikä junayhtiö kuten kuuluukin, sillä rata on infrastruktuuria, jonka toteuttaminen kuuluu valtion tehtäviin.

Bussiliikenne kukoistaa, vaikka bussi on kaikkein iljettävin joukkoliikennevälineistä kenties kiikkerien jollien jälkeen.

Yksi mieleen tullut syy on se, että junabisneksessä yritetään apinan raivolla matkia lentokoneita eikä olla innovatiivisia. Lentämisen ainoa hyvä puoli on sen nopeus, mukavaksi tavaksi sitä ei voi mitenkään kuvata, vaikkakin ykkösluokka tekee siitä siedettävää. Siitä huolimatta junafirmat tuntuvat ottavan esikuvansa juuri tästä bisneksestä, ja tulos on hirvittävän huono.

Lentokoneiden epämukavat penkit ja toivoton ahtaus on siirretty sellaisenaan juniin. Siinä, missä lentokoneessa saa nykyään muutaman tunnin matkalle makuupaikan bisnesluokassa, junassa saa ensimmäisessä luokassa hieman enemmän kallistuvan penkin jos sitäkään, ja kokonaisuus jää naurettavaksi vaarsinkin kun hinta pompsahtaa paljon lentolippua kalliimmaksi.

Eurostarissa on ryhdytty kopioimaan myös lentokenttien idiotiaa lähtöselvityksineen ja minimiaikoineen.

Voisiko joku visioida konseptia hieman uusiksi siitä vinkkelistä, että lentokoneet ovat epämukavia kustannussyistä ja siksi, että niitä rasittaa runsas turvallisuusseikkojen koodisto, ja tästä syystä ne ovat huonoja esikuvia kaikkialle. Nyt raideliikenteessä on uutta ajattelua, mukavuutta ja ylellisyyttä vain muutamassa luksusjunassa, joiden liput maksavat tonneja, mutta voisiko arjen mukavuutta tuoda myös järkevämmällä hinnalla tavallisille reiteille ja saada ihmiset nauttimaan matkastaan ja maksamaan siitä mielellään käyvän hinnan?

Suomalaisten poliitikkojen pitäisi perehtyä markkinatalouden toimintaan lukemalla erinomainen ja sangen havainnollinen asian pitkä oppimäärä Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa.

Noissa 20 sivussa kuvataan erinomaisesti se virhe, jonka suomalaiset poliitikot tekevät kerta toisensa jälkeen niin monessa paikassa.

Viimeksi se tehtiin taloyhtiöiden remonttiavustuksessa. Tai oikeastaan se tehtiin ruuan arvonlisäveron laskussa, mutta se sovittiin jo aikaisemmin hallitusohjelmassa. Kun hyvää tarkoittaen annetaan kaikille rahaa, lopputulos ei ole se, että kaikilla on enemmän rahaa vaan se, että hinnat nousevat. Tällä kertaa rahan äyskäröinti oli vielä älyttömämpi kuin tavallisesti, sillä raha oli pakko käyttää remontteihin tai sitä ei saa ollenkaan, joten yksi bisnes pompsautti hintojaan välittömästi kun ei ollut pelkoa siitä, että joku muu bisnes tulee apajille.

Täydellisesti toimivien markkinoidenkin maailmassa rahan äyskäröinnissä ja korvamerkitsemisessä on ongelma, sillä millekään alalle ei synny kapasiteettia lisää yhdessä yössä tuomaan kilpailua ja painamaan hintoja jos hetkellisesti töitä onkin enemmän. Ja Suomen pienet markkinat ovat kovin kaukana täydellisesti toimivista.

Sama virhe tehdään jatkuvasti poliittisen vasemmiston leirissä kun kuvitellaan, että köyhien asema paranee kunhan heille annetaan lisää rahaa. Valtaosa köyhistä asuu kasvukeskusten liepeillä, joissa asunnot ovat niukkuushyödyke, ja jos kaikille köyhille annetaan huntti kuussa lisää, vuokrat nousevat huntilla ja köyhät ovat aivan yhtä köyhiä kuin ennenkin.

On aivan mahdollista vähentää verorasitusta tai jopa tukea jotakin, mutta rahaa ei saa korvamerkitä mitenkään vaan se pitää jättää markkinoiden tavoiteltavaksi. Elvytysmielessä parasta on alemman keskiluokan rahoittaminen, sillä tuossa joukossa ei vielä osteta kaikkea ja käytetä kaikkia haluttuja palveluja rahan puutteen takia. Köyhiltä raha niistetään pois peruselämisen hinnassa ja hyvätuloiset vain lyhentävät lainojaan nopeammin, mutta tuohon joukkoon kohdistettu toimenpide näkyy uutena taloudellisena toimeliaisuutena parhaiten.

Julkisen vallan pitäisi lopettaa turhanaikainen elinkeinopolitiikan tekeminen. Jos remppafirmoilla ei just nyt ole töitä, sitten ei ole. Lama ja rakennemuutos ovat yleensä osin positiivisiakin asioita, koska sinne tänne kertynyt pöhö poistuu kuten myös ylikapasiteetti, tukiaisilla hintahäiriköivät kilpailijat sekä veroja kiertävät huijarit. Jos valtion välttämättä on pakko tukea remonttifirmoja, se kannattaa tehdä suoraan laskemalla niiden veroja tai antamalla niille rahaa eikä niin, että hetkellisellä rahan antamisella asiakkaille luodaankin epätervet tilanne, jossa hinnat pompsahtavat kun asiakkaalla on hetkellisesti rahaa, rakennemuutos jää tulematta ja ongelmat eskaloituvat kun tulevaisuuden asiakkailla ei olekaan rahaa maksaa pyydettyjä hintoja kun tukiaisia ei enää heru.

Kauppalehti kirjoittaa tänään näin.

Olen periaatteesta hyvinkin samaa mieltä. Olen nähnyt kansainvälisessä ympäristössä johtajia, jotka ovat tulleet vähän sieltä täältä, ja suomalaiset ovat ruotsalaisiin, tanskalaisiin, brittiläisiin tai saksalaisiin kollegoihinsa verrattuna sangen hyviä. Ei siksi, että he olisivat jotenkin älykkäämpiä tai lahjakkaampia kuin ne muut, vaan siksi, että suomalainen kulttuuri ei sisällä kovin paljon imperialistisia elementtejä, ja näistä lähtökuopista on helppoa ammentaa. Amerikkalaiset johtajat ovat yllättäen aika hyviä myös.

Suomalaiseksi asenteeksi väitetty "mitähän ne meistä ajattelee", olkoon totta tai ei, ei ole ollenkaan huono tapa lähestyä asiaa kun kootaan kansainvälinen tiimi ja nimitetään joku sen johtoon. Kulttuurieroja on kaikissa kansainvälisissä ryhmissä, tiimeissä ja firmoissa, ja ne pitää hoitaa jotenkin.

Yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole niistä suoriutua, mutta vääriä on runsaasti. Vääriä yhdistää se, että johtaja lähtee oman kulttuurinsa etevämmyydestä. Tästä ei seuraa kuin purnausta ja hammasten kiristystä, sillä juuri kukaan ei halua kuulla tulevansa takapajuisesta banaanimaasta, jossa ei osata edes solmia kengännauhoja oikein.

Tanskalaiset ovat tämän lajin mestareita, britit ovat aika hyviä myös. Ei ole olemassa teoreettistakaan mahdollisuutta, että missään muualla kuin Tanskassa voitaisiin keksiä mitään huomionarvoisaa, joten "kansainvälinen yhteistyö" tarkoittaa tanskalaiselle sitä, että muiden kuuluu kuunnella silmät ymmyrikäisinä kun juutti kertoo, kuinka ihana paikka Tanska on ja verotkin ovat vain 60%, mikä on todella halpa hinta tästä paratiisista. Bisnestä ei kannata tehdä missään muualla kuin Tanskassa, sillä reipasta viiden tunnin työpäivää pakertavat juutit osaavat ainoina maailmassa tehdä mitään oikein ja ahkerasti.

Ruotsalainen tapa on hieman ovelampi. Ruotsalainen johtaja, vaikka olisi kuinka kovanaama, painottaa pehmeitä ja pullantuoksuisia asioita, jotka eivät lopulta vaikuta mihinkään. Kerrotaan, että tämä pehmeys ja pullantuoksuisuus on ruotsalainen tapa ja se on maailman paras ja tuottaa maailman tyytyväisimpiä työntekijöitä ja kun vain teemme näin, bisnes kukoistaa. Tämän savuverhon lävitse pitää kuitenkin nähdä, ja huomata kyseessä olevan puhtaan ruotsalaisen imperialismin. Kun vain ruotsalainen oivaltaa kaikki sikäläisen työelämän pullantuoksuvalehtelun nyanssit, kansainvälisessä bisneksessä ruotsalainen suurvisiiri nimittää ympärilleen ruotsalaiset pienvisiirit, ja kaikki muut kansallisuudet ovat sivuraiteella, paitsi jos ovat sisäistäneet Vadelmavenepakolainen -teoksen ja yrittävät olla ruotsalaisempia kuin ruotsalaiset itse.

Britti on sisäistänyt imperiumin. On olemassa Englanti, sangen kelvolliset liitännäisalueet kuten Skotlanti ja Wales, siedettävät siirtomaat, epäilyttävän ranskalaiselta kuulostava Eurooppa, ja barbaarien muu maailma. Hieman huonommin englantia puhuvaa pidetään helposti idioottina, mikä hukkaa äärettömästi lahjakkuutta. Tehokkuuden käsite on britille tuntematon, tai ei ole, mutta hän ei tiedä, mitä se tarkoittaa, ja niin turhaa asiaa ei olekaan, ettei siitä voi järjestää puhelinkonferenssia, johon tuo britti ei todennäköisesti itse vaivaudu paikalle, koska oli tekemässä tärkeämpiä asioita.

Arroganssi ei ole johtajalle koskaan ansio, vaan hyvä johtaja osaa motivoida ihmisiä tekemään oikeita juttuja ilmankin. Hyvän johtajan toimenkuvaan kuuluu myös fokuksen pitäminen siinä, mitä firma oikein on tekemässä ja missä se bisnes on, sen sijaan, että hän ylentää itsensä oman kotimaansa yhteiskunnan erinomaisuuden puolestapuhujaksi ja muiden säälijäksi.

Amerikkalainen tekee tässä merkittävän poikkeuksen, sillä arrogantteja ne kyllä siellä osaavat olla kuten nousukasvaltioissa tapana on, mutta heidän ainut motivaattorinsa on raha. Heillä on "American way", mutta koska siihen kuuluu rahan kahmimista, on aivan mahdollista ehdottaa heille parempaa tapaa tehdä asioita, jos siten saa enemmän rahaa, ja tällainen ehdotus onkin tämän Amerikkalaisen Tien mukaista, vaikka ehdotuksen tekijä onkin hämäräperäinen sosialisti jostain maasta, jonka nimeä amerikkalainen ei ole ennen kuullutkaan.

Suomalainen tapa pitää uusien ihmisten kanssa tuntosarvet ulkona ja katsoa, miten eri ehdotuksiin reagoidaan, on aika terve. Vaikka on käynyt mitä valmennuksia ja kuunnellut kulttuurierokonsulttien saarnaa, ei millään opi kaikkea näistä kulttuureista ja vaikka oppisikin, yksilökohtaiset erot jäävät sinne. Yhteiset toimintatavat pitää sopia, mutta jos se tehdään hieman tunnustellen eikä julistaen, että tämä on ainoa oikea tapa tehdä asioita siksi kun minä tulen maasta, joka on keksinyt kaikki ainoat oikeat tavat kaikissa asioissa, vastaanotto on suopeampi.

Suomalaisessa johtamisessa on mukavahko balanssi edessä seisomista ja käskemistä, ja toisaalta kuuntelua ja metodien muokkausta kuullun mukaan. Monet kulttuurit ovat paljon hierarkisempia kuin pohjoiseurooppalaiset, joten pomo, joka vain perustaa komiteoita miettimään asioita, ei saa aikaiseksi mitään, koska idästä ja etelästä tuleva väki on tottunut siihen, että pomo käskee mitä tehdään.

Toisaalta suomalaisessa luonteessa ei ole "olen Suomesta ja tiedän siis kaikki maailman asiat" -piirrettä, joka tuo helposti tullessaan "not invented by me" -tyrmäyksen muiden tekemiin ehdotuksiin. Jos alaisilla on hyviä ideoita, suomalainen pomo saattaa jopa kuunnella niitä, sillä hänen arvovaltansa ei kärsi tunnustaa, että oma idea oli huono ja että tuo on paljon parempi.

Suomalainen johtaja ei ole täydellinen, mutta ehdottomasti maailman parhaimmistoa. Ikävä ongelma on se, että suomalaiset yritykset ovat kansantalouden pienen koon takia pieniä, ja yrityskaupoissa suomalainen firma on useimmiten se ostettu. Yrityskulttuuri tulee ostavasta firmasta, suomalaisten vahvuudet sivuutetaan, ja lopputuloksena ylin johto pakkaa pahvilaatikkonsa ja lähtee heti kun se on sopimusten mukaan mahdollista.

Näin suomalainen osaaminen ja taito on siellä, mutta sitä ei pääse hyödyntämään kovinkaan monessa suomalaisessa firmassa.

Kauppalehti siteeraa jotain Reguksen puppuseminaariläystäkettä “workplace of the future”.

Tämä läsy pitää toki nähdä toimistohotelliketjun markkinointitempaukseksi ja suodattaa siitä pois ne elementit, jotka kannustavat vuokraamaan juuri sellaisia toimitiloja, joita Regus sattuu maagisesti trokaamaan, mutta siinä otettiin kantaa työelämään yleisesti, joten tämä puoli kaipaa huomiotamme.

Luettuani tuon uutisen minulle tulee mieleen, onko työelämä todella niin valmis, ettei siellä keksitä enää mitään uutta. Tulevaisuuden työelämässä pitäisi tuon paperossin mukaan verkostoitua, tehdä tiimityötä, tehdä runsaasti epätyötä mobiilisti, palkata itseohjautuvia työntekijöitä, suosia epämuodollista kanssakäymistä jne. Tuossa listassa ei ole oikeastaan yhtäkään asiaa, joita konsultit eivät olisi yrittäneet tunkea yrityksiin jo viime vuosituhannella.

Samaa grammaria samojen teemojen ympärillä veivataan edelleen, ja kyseessä lienee jonkunlainen “Keisarin uudet vaatteet” -ilmiö, sillä kukaan ei tunnu koskaan huomaavan, että grammarin tuottama ääni on epävireistä mölinää.

Ensinnäkin, tämä raportti keskittyy vain asiantuntijaorganisaatioihin täydellisessä maailmassa. Valtaosa töistä on tyhmien ihmisten tekemää rutiinihommaa, sillä tyhmiä ihmisiä on enemmistö ja tylsä rutiini muodostaa työstäkin enemmistön. Tällaisia ihmisiä ei voi valtuuttaa johtamaan itseään, koska heillä ei ole siihen eväitä, ja vaikka olisikin, työ on niin tylsää ja ikävää, ettei sen tekemisen motivoimiseen toimi mikään muu kuin pakko.

Etätyönpalvonta tuntuu saaneen maailmassa kohtuuttomia mittasuhteita. Jos keksintö on niin erinomainen kuin annetaan ymmärtää, miksi se ei yleisty kohisten? Siksi, että valtaosa työstä on tiimityötä, ja ajatusten vaihtamiselle on hyväksi, että väki on samassa paikassa samaan aikaan. Menevässä bisneksessä ihmisillä on jo valmiiksi runsaasti häiriöitä, kuten työmatkustamista ja sidosryhmä- tai asiakastapaamisia. Jos loppuaika tehdään epätyötä, toimistolla ei yhteistä aikaa pahemmin ole. Samat konsultit yleensä kannustavat toisaalta tiimityöhön, mutta toisaalta yrittävät räjäyttää ihmiset sinne tänne tekemään sitä mitä huvittaa silloin kuin huvittaa, ja tämän rakennelman tiimityötä edistävä vaikutus pakenee ainakin minulta.

Eräs usein toistettava harhaoppi, tässäkin esitetty, on se, että pitää palkata huippulahjakkaita ja visionäärisiä itseohjautujia. Heitäkin tarvitaan, mutta jos työpaikka täytetään pelkästään heillä, apinalauma ei saa mitään aikaiseksi, kun pelkistä alfoista koostuva työyhteisö riitelee keskenään ja kampittaa toisiaan, ja jokainen alfa rakentaa itselleen reviiriä ja taistelee muiden pitämiseksi käsivarren mitan päässä. Jos työpaikalla on myös hieman vähemmän visionäärisiä ja änkyröiviä ihmisiä, projektit myös valmistuvat, sillä Suuren Visionäärin hanskat yleensä tippuvat välittömästi kun visio on esitetty ja pitäisi siirtyä rutiinityöhön ja toteuttaa visio käytännössä. Jonkun pitäisi myös myydä tämä huippuvisio, ja luonnehäiriöisestä, itseään täynnä olevasta suurvisionääristä harvoin tulee kaksistakaan myyntimiestä. Asiakasta alkaa näin sanotusti kyrsiä omaan erinomaisuuteensa rakastuneen hahmon henkselienpaukuttelu ja kaikkien asioiden erityisasiantuntijuus sen verran, että ostaa mieluummin kilpailijalta, joka myy vastaavan tuotteen pienemmällä arroganssilla.

Johtamisopeissa ei ole ikiaikoihin lähdetty ainakaan Suomessa siitä, että tarvitaan vahva hierarkia ja käskytyskoneisto. Tällaisia dinosaurusfirmojakin vielä asiantuntijaorganisaatioissa on, mutta ne ovat kuolemassa sukupuuttoon. Miksi jokainen työelämäkonsulentti kuitenkin aina aloittaa siitä, että hierarkiat ja käskytys ovat pahapaha ja Uuden Doktriinin mukaan niin ei saa tehdä? Tämä on puhdasoppinen olkiukkorakennelma, jossa ongelmaksi kuvataan maailma, jollaista ei ole ollut olemassakaan ainakaan 30 vuoteen, mutta propagandalla luodaan mielikuva siitä, että ongelma on valtaisa ja hukka perii, jos ei heti muuteta jotakin.

Minä en usko mihinkään itseohjautuviin älytiimeihin, joita ei johdeta mitenkään. Johtamisen ei tarvitse olla käskyttämistä ja mikromanageroimista, mutta jonkun pitää johtaa, ja se pitää tehdä edestä eikä puskasta. Jonkun pitää tarvittaessa toimia erotuomarina kun asiantuntijat alkavat tapella, onko parempi käyttää moppia vai luutaa. Kumpaakin huiskuttamalla tulee riittävän puhdasta, mutta jos ei huiskuteta kumpaakaan vaan perustetaan komitea tutkimaan asiaa, villakoirat alkavat kasvaa ensin marsun ja sitten puhvelin kokoisiksi.

Jonkun pitää olla edessä ja päättää asioita ristiriitatilanteissa, ja tämän henkilön pitää tehdä se auktoriteetilla eikä jollain hämäräperäisellä verkoston sisäisellä nokkimisjärjestyksellä. Jos johtamista ei ole, joku omaksuu johtajan roolin vaivihkaa erinäköisellä ihmissuhdekuviokellunnalla, mutta tämä muodostaa ongelman. Ensinnäkin, uusi tiimiin tulija ei tiedä rakennelmasta mitään, joten hän aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin tuottaa, sillä hän helposti horjuttaa herkkää valtarakennelmaa, joka on salainen. Toisekseen, itse itsensä johtajaksi ihmissuhdesalaliitoilla nostaneen asemaa ja päätöksiä ei voi kyseenalaistaa. Jos näin tekee, kyseenalaistaa samalla nuo ihmissuhderakenteet, ja hyvästä kaverista tulee vihollinen, ja tiimityö tyssää siihen kunnes pöly laskeutuu ja uudet verkostot nousevat tuhkasta Paranoidia livertävän feeniks-linnun lailla. Kun johtajalla on asema ja auktoriteetti, voidaan kyseenalaistaa päätöksiä kyseenalaistamatta henkilösuhteita, ja asiat etenevät rivakasti.

Järkevä johtaminen ei ole rakettitiedettä, vaan lähinnä pakan pitämistä kasassa. Visionäärien visiointi ja hörhellys tarvitsee puitteet jos meinaa ikinä saada jotain valmista myyntikuntoon. Ei mikromanagerointia, mutta oleelliseen keskittymistä, ja toisaalta rauhaa tehdä tätä työtä. Rutiinit voi siirtää vähemmän visionäärisille heti kun niitä syntyy, ja toisaalta vähemmän visionääriset ei-alfat tarvitsevat motivaation, päätöksenteon selkänojan ja palautetta suorituksestaan. Lisäksi tämä joukko tarvitsee jonkun, jolla on karismaa käydä haukkumassa moponsa hukanneet alfat pystyyn, jos vaikuttaa siltä, että itseohjautuva joukko alkaa ohjata itseään sellaiseen suuntaan, joka on haitaksi bisneksille tai työyhteisön viihtyisyydelle.

Tällaista on vain vaikeaa myydä konsultointina, sillä tämä perustuu terveeseen järkeen. Kukaan ei viitsi maksaa muutamaa tonnia päivässä konsultoinnista, joka on lähinnä hienosäätöä siellä täällä. Näin ollen pitää keksiä tekaistu ongelma, joka on niin valtavan kokoinen, että sitä ratkaisemaan ei pienipalkkainen väki kykenekään. Konsultille tapa on erinomainen lypsylehmä, sillä kun vakuutetaan asiakas siitä, että ongelmana on asia, jota firmassa ei edes esiinny, voi muutaman kuukauden päästä postittaa lihavan laskun ja sanoa “katso, ongelmaa ei enää ole”, ja tähän päästäkseen ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin vaihtaa nuolien suuntaa alkuperäisessä voimapiste-esityksessään ja juoda litratolkulla automaattikahvia pesunkestävien aasien seurassa.

Nyt siitä on sitten “tietoa”. Ns. sirpalevakuutukset ovat tarpeettomia ja kalliita.

Olen samaa mieltä siitä, että ne ovat kalliita. Tarpeettomiksi niitä en kutsuisi, vaikkakin niiden pitäisi olla tarpeettomia.

Jokainen matkustavainen on tuskaillut matkavakuutusten kohtuuttomalta kuulostavien rajoitusten kanssa. Vakuutus ei ole voimassa koskaan jos poistuu seuramatkan possujuhlista ilman viittä virallista valvojaa ja seitsemää saattajaa. Tavaroiden vakuuttaminen on vielä suurempi murheenkryyni, sillä niitä ei pääsääntöisesti haluta vakuuttaa ensinkään. Likaiset sukat voidaan vakuuttaa bulkkina, mutta kymppitonnin kameralaukkua ei matkavakuutus yleensä korvaa.

Kotivakuutus korvaa hövelisti, jos jääkaappipakastin räjähtää ja ampuu itsensä maatakiertävälle radalle. Näin ei kuitenkaan käy juuri koskaan. Sen sijaan polkupyöriä varastetaan, kännyköitä tippuu vessanpönttöön ja rillejä menee solmuun kun unenpöpperössä kävelee niiden päälle. Moniko vakuutus korvaa nämä vahingot siten, että omavastuun jälkeen saa edes 80% uuden hinnasta vakuutusyhtiöltä? Ei todennäköisesti yksikään.

Vakuutusyhtiöt ovat keksineet juuri ne asiat, joissa vahinkoja sattuu, ja rajanneet ne normaalien vakuutusten ulkopuolelle. Poissa ovat ne ajat kun rivimiehelle riitti kolme vakuutusta: kotivakuutus, matkavakuutus ja autovakuutus. Kotivakuutus korvasi kaiken kotona ja koti-irtaimistoksi katsottavan kuten vaikkapa rillit ja fillarin.

Matkavakuutukset eivät liene olleet hyviä koskaan, mutta matkatavaravakuutuspuolta on vesitetty entisestään kun matkatavarakorvauksen enimmäissummiin ei ole tehty inflaatiotarkistuksia 420 vuoteen, eikä varsinkaan huomioitu sitä, että tämän päivän matkustavaisella on mukana hyvin erilaista tavaraa kuin ennen. Kannettava tietokone kulkee melkein jokaisen mukana, ja niitä matkavakuutus ei korvaa maagisesti välttämättä ollenkaan. Järjestelmäkamera ei ole enää valokuvausammattilaisen työkalu vaan aktiivisen harrastajan, ja meitä on paljon. Matkavakuutus korvaa avokätisesti jos sattuu kuolemaan, mutta harva vakuutettu hyötyy siitä mitään. Tavaravahinkoja sen sijaan sattuu, ja ne menevät pääosin omaksi vahingoksi.

Autovakuutuksista en tiedä kovin paljon, mutta olen ymmärtänyt, että ne eivät korvaa muuta kuin auton. Jos nisti pöllii navigaattorin ja vaihtaa sen nappeihin, vakuutettu jää nuolemaan näppejään, koska kyseessä oli joku vapaaehtoinen lisälaite. Vain pöllitty auto olisi korvattu, tai joku osa siitä.

Minusta olisi mukavaa, jos voitaisiin palata siihen aikaan, että perusvakuutus korvasi ihmisten arkisia mutta nettopalkkaan suhteutettuna kalliita vahinkoja eikä ainoastaan vesitetysti jättiläiskatastrofeja. Kun näin ei ole, jäljelle jäävät erillisvakuutukset. Jos kameraa ei vakuuta kukaan matkavakuutuksen osana, sille tarvitaan oma vakuutus. Jos fillaria ei vakuuta kukaan, tarvitaan oma vakuutus. Jos sairauskuluvakuutus ei korvaa tapaturmaa, joka aiheutuu kolmea metriä kauempana kotisohvasta, tarvitaan erityisvakuutus joka harrastusta varten. Jne.

Näin vakuutusyhtiöt lypsävät rahaa kahdesti normaalista vakuutusturvasta. Vertailun vuoksi nykyinen kotivakuutukseni, joka maksaa noin 270 puntaa vuodessa (kattaa koti-irtaimiston, ei itse taloa kun en omista sitä, eli talon palovakuutus jne. olisivat tuon päälle), korvaa mukisematta edelleenkin kaiken silmälaseista polkupyöriin, ja koti-irtaimisto, kuten vaikkapa kymppitonnin kameralaukku, on vakuutettu kaikkialla maailmassa jos se on minun mukanani maailmalla. Tavarat korvataan “uutta vanhan tilalle” -periaatteella eikä siten, että lasketaan joku maaginen “arvonalenema”, ja jos eläkeläisen talo palaa ja talossa ei ole mitään viisi vuotta tuoreempaa, korvaussumma käyttökelpoisesta koti-irtaimistosta on nolla, koska sillä ei ollut laskennallista arvoa. Siitä huolimatta pitää ostaa uudet astiastot ja vaatteet, maksoi vakuutus tai ei.

Suomen vakuutusbisnes näyttää täältä katsoen toivottomalta kartellihärdelliltä. Kaikki tarjoavat suunnilleen samaa suunnilleen samalla hinnalla, periaatteita ei kyseenalaista kukaan. Erityisvakuutuksia suositaan, koska ne ovat vakuutusyhtiölle tuottoisia ja vakuuttajalle pieni pakko.

Miettikääpä tätä siellä Vakuutus- ja rahoitusneuvonnassa älkääkä kertoko ihmisille, että on tyhmää kun he hommaavat vakuutuksia tarvitsemilleen asioille.

Yksi kysymys tästä Novasta.

Yhtiöllä ei siis ollut mitään järkevää liiketoimintaa vaan se oli pelkästään toimivan johdon rahoittamiseen, vaalirahoihin ja kestitsemiseen keskittyvä kioski. Velkaa oli konkurssihetkellä 3,7 miljoonaa varoja enemmän. Pesänhoitaja pohtii, pitäisikö omat taskunsa täyttäneet huithapelit määrätä liiketoimintakieltoon. Varmasti asia, jota sitäkin sietää pohtia.

Minä pohdin kuitenkin ensimmäisenä tätä: kuka helvetti oikein lainasi tällaiselle kioskille 3,7 miljoonaa, ja millä perusteella.

Luin tämän uutisen.

Minähän en tiedä viestinnästä enkä mainonnasta mitään. Ja jos aivan rehellisiä ollaan, en edes halua tietää, sillä sen verran vieraalta koko bisnes minunkin vinkkelistäni tuntuu. Artikkelissa kerrotaan jostakin teinistä, joka on päässyt kertomaan käsityksensä viestinnästä ja nuorison rahankäytöstä. Tässä viestissä ei ollut mitään ihmeellistä, sillä samanlainen suhde viestintään on kaltaisellani vanhemmallakin väellä. Ihmeellistä oli se, että viesti on kuunneltu.

Rahankäytön osalta nuorison näkemys on murhaavaa luettavaa mediamafialle. Nuoriso on siirtynyt ajat sitten palveluyhteiskunnasta elämysyhteiskuntaan ja rahankäyttö kuvastaa tätä. Rutiineista ja palveluista ei olla valmiita maksamaan mitään eikä mielellään arkisesta tavarastakaan, mutta konserttilipun kaltaisista asioista kyllä voidaan maksaa Ja jonkun verran viihteestä. Koska analyysi oli amerikkalainen, on Suomen ja muun sivistyneen maailman tapauksessa vielä lisättävä nuorison rahankäyttölistaan sinne keskeisesti kuuluva elementti, eli nallelimsa, mutta sekin tavallaan menee elämyskulutuksen piikkiin, sillä kännissä pönöttäminen on kivaa.

Tämän kuluttajasukupolven kanssa esimerkiksi kännykkäyhtiöt ovat helisemässä. Tämähän nähtiin Suomessa jo vajaat kymmenen vuotta sitten kun operaattorit ryhtyivät hintakilpailemaan toisiaan hengiltä ilmaisella puheajalla ja ilmaisilla viesteillä uusille asiakkaille. Kaikki kuvittelivat koukuttavansa nuorison parhaalla ilmaistarjouksella, mutta lopputulos ei ollut aivan toivottu, sillä jengi vain vaihtoi toiseen operaattoriin kun ilmaisaika oli käytetty loppuun, ja nuoriso lakkasi maksamasta tykkänään. Myynninedistämisvirheen seurauksena heidät opetettiin siihen, että puhelupalveluista ei kuulu maksaa mitään ja teleoperaattorilta voi käydä kuittaamassa kolmen kuukauden välein skeittilaudan, pipon ja tilahousut uuden asiakkaan bonuspalkkiona.

Medialle viesti on vielä ankarampi. Nuoriso ei ole valmis maksamaan muusta kuin megaviihteestä, ja siitäkin rajoitetusti. Muut kuin ilmaiset verkkopalvelut eivät kiinnosta ollenkaan, ja jos mainonnasta verkkopalvelussa tehdään vähäistä suurempaa, se vain alkaa ärsyttää ja väki asentaa mainostentorjuntaohjelmia selaimiinsa, aivan kuten minäkin olen tehnyt. Tietysti on lupa ajatella, että väki vanhetessaan muuttuu hieman konservatiivisemmiksi, mutta kun väki on totutettu ilmaispalveluihin, on aika vaikea yrittää 15 vuoden kuluttua heitä rahastaa siitä, minkä he ovat tottuneet saamaan ilmaiseksi.

Nettimainonta on mennyt niin mahdottomaksi, että ainoa järkevä keino on blokata se. Esimerkiksi Suomessa iltalehden sivulla oli pari kolme viikkoa sitten joku idioottimainen popup-mainos, joka hyppäsi esille aina kun sivua vaihtoi, ja sen sulkeutumisessa oli noin kymmenen sekunnin viive. Tällaisen mainoksen laittaminen esille oli joltakulta aivan katastrofaalinen virhearvio, sillä ei väki ole valmis odottelemaan kymmentä sekuntia per sivunlataus, että jonkun häiritsevän pörisijän saa suljettua pois tieltä. Tuon seurauksena aika moni asensi mainostentorjuntaohjelmiston ja nyt eivät näe valtaosaa verkkomainonnasta.

Iltalehden tapaus oli tyypillinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun menneen maailman väki suunnittelee menneen maailman prosesseilla menneen maailman mittareihin perustuvaa mainontaa. Todennäköisesti tuon kampanjan suunnittelijat ovat mitanneet mainoksen klikkauksien määrää. Kun pieni “sulje”-nappula on jossain ja kaikki muu on mainosta, virheklikkausten määrä nousee, mutta mittari ei erottele näitä. Kun häirikkö pörrää joka sivulla, virheen tekemisen mahdollisuus kasvaa. Mainostaja saa vahinkoklikkauksia, joiden ei voi katsoa suuresti myyntiä edistävän, sillä mielikuva asiakkaalla ei ole positiivinen vaan “painu pois siitä pörisemästä”. Liian päällekäyvällä mainonnalla taas vähennettiin yleistä mainosten katselua, koska torjuntaohjelmia asennettiin runsaasti.

Älytön mainoskampanja todennäköisesti tuotti tekijöilleen bonuksia, sillä klikkauksia tuli paljon ja sitä mitattiin. Samalla rikottiin lisää sitä ainoaa pientäkin mahdollisuutta ansaita nykyisillä verkkopalveluilla, eli oikeasti tuon kampanjan suunnittelijoille olisi pitänyt laittaa painot jalkaan ja kipata heidät Geneve-järveen.

Varmaa on se, että internetillä voi ansaita. Sekin näyttää aivan varmalta, että nykyiset mediatalot meillä ja muualla eivät ymmärrä, miten se oikein tehdään, koska heidän ajatusmaailmansa ei taivu ajatukseen kanavasta, jossa mediatalo ei ole viestinnän napa. Nuorison puheenvuoro kannattaa tästä syystä kuunnella ja miettiä, kuinka kauan muinaismedialla on aikaa keksiä, miten ne oikein voivat ansaita. Ajatus siitä, että otetaan sanomalehti ja pistetään se verkkoon ja lisätään pari sensuroitua keskustelusivustoa ja kuvitellaan, että tämä elättää sanomalehden laajuisen henkilökunnan, on hassunkurinen.

Jos mediamafialla on hukassa ajatus siitä, miten se voisi jatkossa tienata rahaa, vielä enemmän hukassa on ajatus siitä, mikä on tämän mafian asema maailmankartalla. Perinteiset, 150-vuotiaat, sanomalehtipohjaiset mediatalot ovat olleet historiallisesti kuninkaantekijöitä. Ne ovat nostaneet ja kaataneet poliitikkoja ja yrityksiä, vaikuttaneet ihmisten mielipiteisiin omistajiensa tahdon mukaisesti ja olleet monellakin tapaa voimakas vaikuttaja ilman poliittista vastuuta. Tulevaisuudessa tätä asemaa ei ole. Näimme esimakua kunnallisvaaleissa kun lehtien lyttäämät ehdokkaat nousivat ääniharaviksi oman nettikirjoittelunsa perusteella.

Uskooko joku, että nykyiset mediatalot kykenevät samanaikaisesti sekä luopumaan yhteiskunnallisen vaikuttajan asemastaan että uudistamaan täysin ajatuksensa siitä, miten uudessa maailmassa viestinnällä ansaitaan?

Minä en ainakaan usko, enkä sijoittaisi itse äyriäkään nykyiseen mediabisnekseen.

Sarasvuo on kerrankin oikeassa. Ei ehkä asettamansa ikärajan osalta, sillä en usko asian olevan noin yksikäsitteisesti esitettävissä. Joku voi pärjätä hyvin kolmekymppisenä ja joku ei pärjää nelikymppisenäkään. Käytännössä alaisia 30 vuotta nuoremmalla pomolla voi olla suuri auktoriteettiongelma, mutta ei sekään ole mahdoton ratkaistava. Yhtä lailla alaisia 30 vuotta vanhemmalla johtajalla on ongelma, sillä hänen ja alaisten vapaa-ajat ja maailmat eivät todennäköisesti kohtaa kuin työpaikalla, ja tämä vähentää mahdollisuuksia rentoon asioiden hoitamiseen ja ruokkii komentoketjuja ja byrokratiaa. Tämäkään ongelma ei ole mahdoton ratkaistava, mutta se ei oikeastaan nyt kuulu tähän.

Oikeassa mies on siinä, että sotaväen koulutuksella ei ole yhtään mitään tekemistä nykyisen yritysmaailmassa tapahtuvan (henkilö)johtamisen kanssa. Armeijan palopuheissahan johtamiskoulutukselle laitetaan suurta painoa kun halutaan höynäyttää ihmiset hakemaan erinäköisiin diplomikoirakouluihin kaksinkertaisella palvelusajalla. Työnantajat mukamas arvostavat näitä oppiarvoja ja siksi kannattaa haaskata ylimääräinen puoli vuotta pelleilyyn. Roskaa, mutta sillä lienee joku maanpuolustuksellinen tarkoituksensa.

Sotaväki ei tuota hyviä johtajia, mutta sota saattaisi niitä tuottaa, hinta tälle "johtamiskoulutukselle" vain on aika kallis. Yksikön johtaminen metsässä vihollisen ampuessa joka suunnasta edellyttää sitä, että yksikkö luottaa johtajaansa ja johtaja alaisiinsa, ja tämä asetelma pätee bisneksissäkin. Jos johtaja on lahjaton tai johtaja ei kykene hyödyntämään alaistensa vahvuuksia ja antamaan heille vastuuta, on aivan mahdollista, että tällainen yksikkö päätyy tykinruuaksi. Jos taas yksikön johtaja on pomottava vänrikki Nappula, joka ei ymmärrä alaistensa asioista mitään eikä ole edes kiinnostunut,hän ei todennäköisesti myöskään kotiudu sodan loputtua, mutta jos asiaa tutkittaisiin, luoti olisi aivan hyvin voinut tulla selän takaakin.

Armeijan johtamismetodin ongelman ydin on se, että siinä valtaa ei tarvitse ansaita alaisiltaan vaan se annetaan ylhäältä suorittamalla erinäköisiä anna tassua -kursseja ja suoriutumalla niistä tyydyttävästi. Johtajan menestystä varusmieskouluttajana ei arvioida oikeasti mitenkään, ja jos johtaja paljastuu tehtävään sopimattomaksi, häntä ei siirretä käytävänlakaisijaksi vaan hän jatkaa paikallaan. Jos joku huomaa asian, hänen Puolustusvoimien käyttöön jäävässä arvostelussaan asia todennäköisesti todetaan yleisarvosanassa, mutta siviilissä kukaan ulkopuolinen ei tiedä, oliko henkilö hyvä vai huono johtaja, ainoastaan sen, että hän oli johtaja.

Yksityisenkin sektorin työpaikkoja vaivaa huonojen pomojen ongelma, ja firmojen kannattaa käyttää aikaa sen selvittämiseen, kuka on minkäkinlainen. Armeijan johtamiskoulutuksen käyminen ei kerro asiasta mitään eikä ole sen kummemmin ansio kuin haittakaan, koska se ei sisällä mitään laadullisia elementtejä.

Yksityisellä sektorillakin, hyvään johtamiseen panostavissa firmoissa, johtajat nimitetään ylhäältä käsin, mutta he pysyvät paikallaan vain, jos alaiset antavat heille mandaatin. Jos tätä mandaattia ei tule vaan alaiset alkavat sairastella, lusmuilla, vätystellä, vaihtaa firmaa ja yleisesti vain "olla töissä täällä", vika on johtajassa eikä alaisissa.

Ylempien pomojen tehtävä on tässä tapauksessa selvittää, onko kyse siitä, että henkilö johtaa oman kiinnostuksensa ulkopuolella toimivaa osastoa jolloin ratkaisu voi olla samantasoinen tehtävä mutta oikeassa paikassa. Jos henkilö on kykenemätön johtotehtäviin vaan pärjää paremmin asiantuntijana, hänet kannattaa siirtää asiantuntijatehtäviin hienotunteisesti eikä nöyryyttäen. Ja jos henkilölle on noussut homma hattuun mutta siitä ei vain tule mitään, on syytä kutsua luiska-auto paikalle.

Mitä enemmän mennään asiantuntijatehtäviin, joiden määrä lisääntyy työelämässä muiden töiden kustannuksella, sitä vähemmän johtaminen on sotaväestä tuttua käskyttämistä. Kyse on vuorovaikutuksesta, jossa johtaja ja alaiset etsivät parhaat henkilöt tekemään tärkeät hommat, ja jotka yhdessä tuumin jättävät turhat hommat tekemättä tykkänään.

Armeijassa annetaan "kaiva ojaa aamupäivä ja peitä se iltapäivällä" -tyylisiä älykomentoja, jolloin on samantekevää, kuka työn tekee, koska sitä ei oikeasti tarvitsisi tehdä ollenkaan. Asiantuntijaorganisaatiossa ihmisillä on eri vahvuuksia ja eri kiinnostuksia, ja mitä enemmän työnkuva saadaan vastaamaan näitä, sitä enemmän väki viihtyy ja sitä vähemmän heitä tarvitsee mikromanageroida.

Sotaväen johtamismalli perustuu kyttäykseen, valvontaan ja rangaistuksen pelkoon eikä siihen, että alainen ymmärtäisi työn mielekkyyden ja tekisi sen siksi. Sota-aikana tämä muuttuu, mutta rauhanajan koulutuksessa ei ole ensimmäistäkään tehtävää, jonka motiivin ja tarpeellisuuden alainen kokisi omakseen. Tällaisen johtajan ei tarvitse tuntea alaisiaan, heidän kiinnostuksensa kohteita, heidän osaamistaan, luonnettaan jne, koska kukaan ei ole kiinnostunut mainitun ojan kaivamisesta ja kukaan ei tekisi sitä, ellei sen tekemättä jättämisestä saisi pekkaa. Jos siviilijohtaja ei kykene myymään tarpeellisen työn tekemisen mielekkyyttä alaisilleen tai vaihtoehtoisesti hän teettää tarpeettomia ja ikäviä töitä, hänen paikkansa on jossain muissa tehtävissä.

Siviilissä ja asiantuntijaorganisaatiossa johtajan täytyy hakea paikkansa, ja tehtävään kuuluu oleellisesti sekin, että johtajan kuuluu olla alaistensa palveluskuntaa. Armeijassa liikenne on yksisuuntaista, yritysjohtajan taas pitää olla valmis tekemään töitä alaistensa puolesta. Erityisesti johtajan pitää ottaa alaisiltaan pois sellaiset tehtävät, jotka eivät ole erityisen miellyttäviä, eikä niin, että poimitaan rusinat pullasta ja jätetään paskatyö alaisille. Jos joku asia tarvitsee hieman lisää kaluunoita tai sisältää tylsää riitelyä jonkun kanssa, asia kannattaa ottaa takaisin itselleen eikä vain keskittyä mukaviin hommiin.

Johtajan täytyy olla lisäksi edes tyydyttävällä tasolla ihmistuntija. Jos hän ei ymmärrä ihmisten fiiliksistä mitään, ennemmin tai myöhemmin edessä on katastrofi. Armeijassa taas erityisesti yritetään tällaiset vaikutteet kitkeä pois ja olla niistä välittämättä.

Ja kuten joku minua viisaampi on sanonut, jos johtaja ottaa itsensä vakavasti, kukaan alaisista ei ota. Ja päinvastoin. Sotaväessä taas johtamiseen liittyy pönötys ja paskanjäykkyys, ja tätä mallia emme siviilibisneksiimme kaipaa.

Hesarin vieraskynäpalstalla joku Kaupan liiton suurvisiiri kertoo meille puhdasoppisia valheita ja osatotuuksia tässä pläjäyksessä:

Katsotaanpa mitä meille oikein syötetään:
Arvonlisäverotus on monen asiantuntijan ykköskeino silloin kun laaditaan verotuksen kiristyslistoja. Taustalla on ajatus, että palvelut ja tavarat myydään ja ostetaan oman maan rajojen sisällä. Analyyseissä ei oteta huomioon kuluttajien liikkuvuutta eikä sitä, että ostoksia tehdään nykyisin jo omalta kotisohvalta: kuluttaja on asioinut internetissä jo pitkään.

Suomessa yli puolet kuluttajista on vuoden aikana ostanut vähittäiskaupan tavaroita ulkomailta – monet verkon kautta. Sama ilmiö nähdään muissakin kireän kulutusverotuksen maissa. Suomessa verkkokauppa on kasvanut 155 prosenttia kymmenessä vuodessa.

Mitä tässä oikein meille kerrotaan? Siinähän sanotaan suoraan, että kotimainen kauppa on kilpailukyvytöntä kun yksittäiskappaleiden kuljettaminen kuriirilla kotiovelle tulee silti halvemmaksi kuin suuren erän kuljettaminen kauppiaan varastoon. Tai ainakin kyseessä on mukavampi ja varsinkin autoilua inhoavalle helpompi tapa ostaa. Jotain vikaa on oltava siinäkin, että tavara kulkee Ranskasta Ypäjälle halvemmalla kuin Helsingistä tai Tampereelta.

Esimerkiksi 1 990 euron kuukausieläkkeestä tänä vuonna maksettavista veroista vain viisi prosenttia on valtion tuloveroa eli veroa, johon on perinteisesti vaikutettu työn verotusta keventämällä. Ellei eläkkeiden verotukseen tehdä erillisiä kevennyksiä, eläkkeiden ostovoiman kasvu jää uusien eläkeläisten saamien suurempien keskieläkkeiden, indeksikorotusten ja kulutusverotuksen varaan.

Kaupan työllisyys tukeutuu kuitenkin sekä palkansaajien että eläkkeensaajien ostovoimaan. Tulonsiirtojen ostovoima voi olla elinehto varsinkin pienille kaupoille, joilla on enintään neljä kokopäiväistä työntekijää (kauppias ja kauppiaan puoliso mukaan lukien). Tällaisia on 84 prosenttia Suomen kaikista kaupoista. Pienet kaupat työllistävät 18 prosenttia alan työvoimasta. Arvonlisäveron korotus voi autioittaa monta kyläkauppaa.

Tästä saa sellaisen käsityksen, että arvonlisäverojen alentaminen parantaisi kyläkauppojen kilpailukykyä, koska eläkeläisillä on varaa ostaa enemmän. Pötypuhetta, sillä tutkitusti Suomessa arvonlisäverojen alennukset eivät ole siirtyneet hintoihin vaan ne päätyvät kaupustelijoiden taskuun.

Kyläkauppojen kohtalon ja arvonlisäveron kohtalonyhteys on vieläkin vaikeammin käsitettävä asia. Kyläkauppa myy ruokaa, keskiolutta ja tupakkaa, ja näitä ei tilata ulkomaisista nettikaupoista. Kyläkaupan kilpailija on 42 kilsan päässä oleva marketti, jossa maksetaan täysin samoja arvonlisäveroja kuin kyläkaupassakin. Kyläkaupan kilpailukyvyttömyys johtuu ennen kaikkea alkoholimyynnin puutteesta, sillä kun kossupullon saadakseen pitää kuitenkin ajaa ostariin, sieltä voidaan ostaa ruoka samalla vaivalla.

Erityisesti tässä pistää silmään se, kuinka kaupustelusektori haluaa kohdella asiakkaita kuin paavi uskovaisia. Se, että raha annetaan tuloveron alennuksina kuluttajille ja kuluttaja äänestää lompakollaan, näin ei kuuluisi tehdä vaan arvonlisäveroa alentamalla raha pitäisi antaa suoraan kaupustelijoille, jotka eivät laske hintojaan kuitenkaan. Markkinataloutta edustava kauppasektori ei siis katso kykenevänsä pärjäämään avoimessa kilpailussa kuluttajan rahoista, joten kuluttajalle ei pidä antaa rahaa vaan kauppiaalle niin ongelma poistuu. Jos ihmiset eivät suostu ostamaan suomilisähinnoiteltuja tuotteita, kauppa tarvitsee Suomessa rakennemuutoksen, ulkomaista kilpailua ja nykyisten luuserien poistamisen markkinoilta. Ei protektionismiä.

Arvonlisäverotuksen kiristämistä kannattavat asiantuntijat vetoavat siihen, ettei arvonlisävero tasaverona vaikuta kuluttajien käyttäytymiseen. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä kireä arvonlisäverotus nimenomaan ohjaa kuluttajia ulkomaille.

Kauppiaan taas ei kannata suunnata verkkokauppaa Suomen rajojen ulkopuolelle, sillä hänen eurooppalaisella kollegallaan on kilpailuvalttina kevyempi arvonlisäverotus. Myös työhön suhteutettujen verojen osuus työn hinnasta on muualla Euroopassa usein pienempi kuin meillä.

Sen jälkeen siirrytään valheiden pariin. EU:ssa kaupan on aivan kusinarikkabisnestä lukuunottamatta maksettava arvonlisävero asiakkaan maan eikä kaupan maan mukaan. Suurin osa suomalaisten nettiostoksista tehdään suurissa brändeissä kuten vaikkapa Amazonissa. Näissä maksetaan suomalainen arvonlisävero eikä saksalaista. Ja vastaavasti suomalainen nettikauppa voisi periä toimituksista Britanniaan 15% arvonlisäveron eikä Suomen 22% veroa.

Näin ollen arvonlisävero ei ole se syy, joka ajaa suomalaisen kuluttajan ulkomaisen nettikaupan asiakkaaksi. Ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. Syy on hinnassa ja valikoimissa, ja kotimainen kauppa syyttää aivan turhaan verotusta jos ei kykene toimittamaan kuluttajalle hänen haluamaansa tuotetta kilpailukykyiseen hintaan. Minä olisin halunnut kysyä tuolta laukkuryssäliiton pikkupomolta, miten on mahdollista, että Suomessa yksi suosituimmista verkkokaupoista oli ainakin ennen ruotsalainen cd-levyjä myyvä kauppa; Ruotsissahan ALV on Suomea korkeampi.

Suomalainen verkkokauppa taas on lapsenkengissä pitkälti Luottokunnan sekä kotimaisen kaupan munattomuuden ja toistaitoisuuden takia. Luottokunta jarrutti bisnestä 90-luvulla kun ei hyväksynyt muita kuin jotain kuolleena syntyneitä SETejä tai Verified by visa-lisämaksuhuijauksia verkkokaupan maksutavoiksi. Kun näitä ei käyttänyt kukaan, ei ollut järkevää tapaa maksaa, joten suomalainen verkkokauppa joutui rajoittumaan kotimaisiin pankkisiirtoasiakkaisiin.

Tämä olisi kuitenkin aivan varmasti muuttunut jos kaupat olisivat olleet pontevasti muutosta vaatimassa sen sijaan, että joku Luottokunnan tietoturvapienvisiiri on se häntä, joka koiraa heiluttaa. Mutta ei Suomessa ollut mitään verkkokauppainnostusta myyjäpuolella eikä ole vieläkään, mikä kertoo asenneongelmasta eikä verotuksen ongelmasta. Jos taas työhön suhteutettujen verojen osuus työn hinnasta on muualla pienempi, tämä on nimenomaan tuloverotuksen ongelma eikä arvonlisäverotuksen.

Suomalainen kauppa on pääsääntöisesti aika surkeassa tilassa. Uutta tekniikkaa on vastustettu ja nähty se lähinnä vitsauksena. Suomilisä hinnoissa selitetään kylmällä ilmastolla ja pitkillä etäisyyksillä eikä peiliin katsomalla. Ja suomalaisen äänestäminen lompakolla selitetään verotuksen viaksi eikä kauppojen. Jos kauppa ei Suomessa käy mutta mitä hyvänsä kannattaa toimittaa Suomeen yksittäiskappaleina toiselta puolelta palloa, ei tarvitse olla kaksinen talousnero oivaltaakseen, ettei vika voi mitenkään olla siinä, onko arvonlisävero 17%, 22% vai 25%. Suomilisä telkkarin tai kameran hinnassa on enemmänkin 30% kuin 5% ja verotus ei tätä selitä.

Mutta kaupustelijoiden tietysti kannattaa yrittää kääntää huomio pois itsestään. Jos ne saavat kulutusveroja laskettua, ne voivat kääriä tuon rahan taskuunsa kuten ne tekevät elintarvikkeiden ALV-alennuksen kanssa. Hintoja on hilattu ylöspäin puoli vuotta maailmanmarkkinahintojen ja energian hinnan laskusta huolimatta, ja näytösluontoisesti voidaan “siirtää” alv-alennus suoraan hintoihin ottamatta kuitenkaan huomioon sitä, että lähtötaso oli alun alkaen väärä.

Saksalaisissa ja suomalaisissa lehdissä on ollut eilen ja tänään, että saksalaiset telcot eivät ota myyntiin Nokian puhelimia, joissa on skype-clientti.

Kaikki “Nokia on paska firma kun se on suomalainen ja olen povannut jo kohta 20 vuotta, että kyllä ne vielä konkurssiin menevät” -ihmiset hierovat jo karvaisia käsiään ja ovat aloittaneet vieterin veivaamisen “mitäs minä sanoin” -grammarissaan.

Mutta sivuutetaan Nokia ja keskitytään telcoon, joka ei suostu skypellisiä puhelimia myymään. Koko teleoperaattoribisnes on keskittynyt lähinnä jarruttamiseen. Niillä on käsitys siitä, että niiden kuuluu olla arvoketjun keskiössä siten, että ne voivat rahastaa kaikilta ja kaikesta, sen sijaan, että ne olisivat vain kaistan tarjoajia kuten lankaverkon internet-operaattoritkin ovat.

Kuinka moni olisi asiakkaana internet-operaattorilla, jonka lasku olisi täydellinen arpalippu kuukausittain? Siinä olisi kiinteä kuukausimaksu. Sen päälle tulisi maksu surffatuista minuuteista, siten, että eri aikoihin se maksaa eri määrän per minuutti ja kukaan ei voi intuitiolla tietää, mitä se maksaa milloinkin. Tämän päälle tulisi maksu siirretystä datasta, siten, että jos käytetty serveri on kotimaassa, se maksaa vähän ja jos euroopassa, vähän enemmän ja jos Amerikassa, hirveän paljon. Jos siirtää videokuvaa, peritään erillinen videokuvamaksu. Jos tekee google-haun, siitä peritään lisämaksu. Jne.

Tällaisella operaattorilla ei olisi yhtään asiakasta, sillä asiakas haluaa tietyllä nopeudella toimivan töpselin könttähinnalla.

Miksi mobiilibisnes olisi oleellisesti tästä erilaista? Minun insinöörin logiikallani mobiilioperaattorin kuuluisi olla samanlainen kaistan tarjoaja kuin lankaoperaattorinkin. Toistaiseksi niitä ei ole kukaan tähän pystynyt pakottamaan, mutta jossain vaiheessa tämä lienee edessä. Nokialla on pulska kassa ja se voi hyvin sotia hieman telcoja vastaan ja yrittää heiluttaa tätä pysähtyneisyyden mausoleumia.

Telcot eivät tietysti pidä tästä, sillä niiltä on katoamassa iso osa bisnestä. Bisneksen isot rahat ovat siirtymässä muualle. Mihin, sitä ei vielä tiedetä. Laitevalmistajat ainakin haluavat siitä isomman siivun kuten on nähty sekä Nokian että Applen yrityksissä. Sekaan toki mahtuu muitakin palveluntarjoajia, mutta lopulta keskeinen kustannus ei enää ole siirtotien hinta vaan käytetyn palvelun hinta.

Asiaa voi lähestyä hyin skype-esimerkin valossa. Jos soitan kännykkäni skype-clientillä Englannista Amerikkaan lankanumeroon, se maksaa 1,4 penceä minuutti. Jos soitan samaisella clientillä Australiasta Amerikkaan, se maksaa edelleen 1,4 penceä minuutti. Jos soitan kännykällä normaalin ulkomaanpuhelun, se maksaa Englannista soitettuna £1,72 ja Australiasta soitettuna £1,99/minuutti. Tästä voi siis päätellä, että hinnassa on ilmaa lähemmäksi 1,70/minuutti. Jos Skype kykenee tekemään bisnestä 1,4 pencen minuuttihinnalla, telcon kateprosentti on sellainen, että Cosa Nostran capo di tutti capi kiukuttelee iltaisin grappaa litkiessään, miksi tuli ryhdyttyä mafiapomoksi eikä perustettua teleoperaattoria.

Asiakkailla ei toistaiseksi ole mahdollisuutta äänestää jaloillaan, koska kukaan ei ole vielä muuttanut toimintamalliaan.

Suomessa ollaan huolissaan siitä, että eläkevakuutuskauppiaat pelottelevat asiakkaita myyntityössään.

Tavallaan ymmärrän huolestuneita. Eläkevakuutuksia on kaupattu maailman sivu hyvin epämääräisillä keinoilla. Muistamme edelleen kaikki joidenkin “konsulttifirmojen” puhelinsoitot, joissa tarjottiin maksutonta veroneuvontaa, ja paikalle vaivautuva saa vain huomata tulleensa jymäytetyksi eläkevakuutusmyyjän eteen. Minä muutun aina epäluuloiseksi, jos tuote on niin hämäräperäinen, että sitä pitää myydä jotenkin kätketysti sen sijaan, että avoimesti kutsuttaisiin asiakas keskustelemaan eläkevakuutusasioista kun seuraavan kerran kulkee konttorin ohitse ja on aikaa kahville ja pullalle.

Kysehän on tietysti ollut siitä, että eläkevakuutus ei ole mikään erityisen hyvä sijoitusinstrumentti paitsi vakuutusyhtiön kannalta. Sen ongelmia on jo realisoitunut, ja ongelman ydin on valtion vahva asema niissä eikä vakuutusyhtiön rooli sinänsä.

Vakuutusyhtiö ei sinänsä kuseta, koska se kertoo hävyttömän suuret palkkionsa avoimesti. Diili ei vain ole asiakkaan kannalta kovin hyvä.

Sen sijaan kun valtio on mukana näissä kupongeissa, kaikkea voi sattua. Verokohtelu on muuttunut jo kerran. Eläkeikä muuttuu varmasti kohtapuoleen. Kun valtio säätää ehtoja lainsäädännöllä ja vakuutusyhtiö on omien bisnestensä turvaamiseksi sorvannut vakuutusehdot sellaisiksi, ettei sopimuksesta pääse järkevin ehdoin eroon vaikka ehdot muuttuisivat kuinka huonoiksi ja koko eläkevakuutussäästämisestä poistuisi alkuperäinen idea, vakuutuksen ottaja joutuu vain kärsimään.

Tällä kertaa vakuutusyhtiöiden sanoma on kuitenkin oikea. Emme tiedä, mikä eläketurvan taso on 30 vuoden kuluttua. Suuret ikäluokat tyhjentävät pajatson ja heidän eläke-etuuksiinsa ei uskalleta koskea, mutta uskalletaanko seuraavan sukupolven? Emme tiedä, mutta jos valtio velkaantuu hirveää vauhtia ja eläkekassoissa alkaa olla vajausta, sitä ei oikein voi paikata mistään. Riski on ainakin olemassa siitä, että eläkkeen taso ainakin suhteutettuna senaikaiseen hintatasoon on paljon vähemmän kuin mitä tällä hetkellä luvataan.

Se, voiko tätä käyttää markkinoinnissa, on rajatapaus. Kyse on aidosta riskistä, mutta kuinka paljon sillä saa pelotella ihmisiä, jotka eivät ymmärrä asioista mitään?

Sanoma siitä, että jonkunnäköinen itse säästäminen on varmasti eduksi, on epäilemättä oikea. Sen sijaan säästäjän ei kannata valita kaikista sijoitusinstrumenteista jäykintä eli eläkevakuutusta vaan sijoittaa osake- ja korkomarkkinoille suoraan. Tällöin varat ovat omassa hallinnassa ja jos lainsäätäjä ryhtyy suunnittelemaan ikävää lainsäädäntöä, rahat voi siirtää turvaan johonkin sivistysvaltioon ja mennä itse perässä.

Eläkevakuutus sitoo säästäjän turpeeseen, ja kun Suomessa valtio on historiallisesti ollut säästäjän vihollinen eikä ystävä, säästäjän on syytä säilyttää ainoa “neuvotteluvaransa” eli mahdollisuus äänestää jaloillaan.

Kaikennäköiset auguurit ovat nousseet luolistaan ennustamaan talouden nousua milloin missäkin kuussa. Tänään on kuultu, että nousu (USA:ssa) alkaa lokakuussa, paitsi että joku toinen ilmoitti sen alkavan kesäkuussa ja kolmas vuonna 2011. Minä ennustan, että lopulta yksi “ennustaja” osuu oikeaan, sillä näitä povaajia ja käärmeöljykauppiaita on niin monta, että jokaista tulevaisuuden hetkeä ehtii joku ennustamaan. Väkisinkin joku osuu siis oikeaan, muttei tästä pidä päätellä, että hänellä olisi muita enemmän lahjoja.

USA:ssa talouskasvu voi aivan hyvin käynnistyä lähiaikoina, koska ne pelaavat eräällä tavalla pehmeällä valuutalla. Valuuttakurssi ei vaikuta suuresti mihinkään, joten se voi olla heikko tai vahva ja sikafarmari Ohiosta elää kuten ennenkin. Ne siis voivat painaa rahaa ja pakottaa lainausbisneksen käyntiin. Euroopassa taas valuutta on eri lailla käyttäytyvä ja setelipaino ei auttaisi suuria, varsinkaan kun EU:ssa olisi täysin mahdotonta sopia, miten lisättävä raha allokoitaisiin markkinoille.

Talouskasvu tarvitsee käynnistyäkseen kaksi asiaa: toimivan rahoitusjärjestelmän ja luottavaisen kuluttajakunnan. Kumpaakaan ei ole juuri nyt näköpiirissä.

Rahoitusjärjestelmä on rikki kuten kirjoitettu on, ja se hajoaa lisää tuota pikaa kun Itä-Eurooppa julistautuu konkurssiin ja/tai devalvoi. Latvia kertoi tänään, että kassanpohja pilkottaa kesäkuussa, joten nähdäkseni maalla ei ole mitään muuta keinoa kuin jättää ulkomaanvelat hoitamatta jo ennen kesäkuuta. Sinne voidaan pumpata rahaa, muttei se auta mitään, koska sinne pumpattava raha päätyy vain kädestä suuhun elämiseen eikä uuden luomiseen. Kannettu vesi ei ole ennenkään pysynyt kaivossa. Uutta olisi pitänyt luoda niillä sinne lainatuilla sadoilla miljardeilla viimeisten 15 vuoden aikana, mutta ne päätettiin käyttää kiinteistökuplaan, naistenvaatteisiin ja autoihin. Ja nyt velat pitäisi maksaakin.

Loppujen lopuksi on aivan sama, mikä Itä-Euroopan maista romahtaa ensimmäisenä, sillä muut käyttävät tilaisuutta hyväkseen.

Kaikkialla Itä-Euroopassa on velkaongelma. Kuluttajat ovat ylivelkaantuneet kaikkialla, valtiot melkein kaikkialla. Olemme toisaalta nähneet lännessä, kuinka nykyään aivan jokainen ala on mankumassa miljarditukiaisia. Valtiollisten tukiaisten varaan heittäytyminen olisi vielä vuosi sitten ollut nöyryyttävä ja osakekurssin romauttava teko, mutta nyt siitä onkin tullut otollinen tilaisuus kun temppuun liittyvä paha karma on poissa. Kaikki yrittävät lypsää tukiaisia. Ei siksi, että niitä välttämättä tarvittaisiin. Vaan siksi, että ilmainen raha kelpaa kyllä kaikille. Hiukan sama kuvio toteutuu Suomessa irtisanomisten yhteydessä: nyt kaikki irtisanovat vaikkei olisi niin tarviskaan, koska nyt siitä ei saa huonoa karmaa kun kaikki tekevät niin.

Kun ylivelkaantuminen on tosiasia, kaikki tulevat käyttämään tilanteen hyväkseen. Kun yksi Itä-Euroopan maista julistaa itsensä maksukyvyttömäksi, muut tekevät niin lyhyen ajan sisällä. Ei siksi, että ne eivät veloistaan seviäisi vaan siksi, että jos ne jättävät nyt itselleen valtavat velkataakat jälkipolville, muut pärjäävät tulevaisuudessa paremmin kun BKT:stä kymmenystä ei mene vuosittain velanhoitoon. Kaikkien on pakko tulla mukaan, ja se voidaan tehdä ilman suurempaa huonoa karmaa kun samassa veneessä on 15 tai 20 maata.

Näin ollen on aivan sama, onko rahaa lainattu Latviaan, Viroon, Unkariin, Ukrainaan vai Serbiaan. Kaikki tulevat neuvottelemaan velkansa uusiksi kun pää vain saadaan auki, ja se tarkoittaa Latinalaisen Amerikan esimerkkien valossa sitä, että lainaajat voivat olla iloisia jos saavat neuvoteltua lainansa edes viidesosaan niiden nykyarvosta.

Tämä tulee osumaan Eurooppaan. Ei USA ole samalla tapaa lainannut rahaa Euroopan pikkumaille. Euroopassa siis rahoitusjärjestelmä hajoaa vielä syvemmin kuin mitä se nyt on rikki. Seuraavaksi rupeaa kaatumaan vakuutusyhtiöitä. Sen jälkeen maksukyvyttömyys kolkuttelee ainakin Itävaltaa. Ruotsi on helisemässä. Kreikka konkurssissa. Italia, Belgia ja Hollanti hätää kärsimässä. Espanja ja Irlanti taapertavat jo nyt. Saksan talouteen isketään iso lovi. Sveitsi velkaantuu korviaan myöten.

Tässä käy helposti niin, että ylivelkaantuneet ja tuota pikaa ylivelkaantuneet Länsi-Euroopan maatkin ryhtyvät neuvottelemaan velkojaan uusiksi. Itävalta, Kreikka ja Italia ovat niitä, jotka kenties avaavat pään. Perässä seuraavat helposti Espanja ja Belgia. Taaskaan ei siksi, että olisi aivan pakko. Vaan siksi, että nyt on kerran elämässä -tilaisuus mahdollisuus hankkiutua veloista kunniakkaasti eroon maksamatta juuri mitään. Velkansa nollaavat maat tulevat saamaan kilpailuedun ja kaikki tietävät tämän.

Siinä, että kaikki pyyhkivät pois keskinäisiä saataviaan ei olisi mitään maailmantaloutta suuresti rikkovaa elementtiä, mutta ongelmalliseksi asian tekee se, että pois pyyhittävä raha on 80-prosenttisesti eläkerahaa. Ei se ole palkansaajan rahaa, koska palkansaajilla ei ole rahaa vaan asuntovelkaa.

Eurooppa eläköityy Suomen johdolla sangen rivakasti. Jos haluamme Eurooppaan luottavaisia kuluttajia, tämä ei ole kovinkaan hyvä skenaario. Sillä huonoimmassa tapauksessa lapset joutuvat elättämään vanhempansa kun eläkeraha katosi valtioiden luotettavina pidettyihin velkapapereihin. Eläkeläiset joutuvat tulemaan toimeen selvästi nykyistä vähemmällä, ja palkansaajilta joudutaan keräämään enemmän tai he joutuvat maksamaan vapaaehtoisesti vanhemmilleen.

Eipä käynnisty tällaisessa maailmassa kulutusjuhla eikä luottamus palaa kovin nopeasti.

Tämäkin on vain ennustus. Ja oikeastaan toivon, ettei se osu oikeaan. Osuu tai ei, oma talous on syytä pitää kunnossa, kuten myös on syytä pitää huolta omasta arvosta työmarkkinoilla. Ei tämä lama jokaista koske millään tavoin.

Mietin tuossa hetken, mihin kannattaisi tunkea rahojaan näinä aikoina.

Nykytilanne on monella tapaa haasteellinen. Ei pelkästään laman takia vaan siksi, että se osuu ennen kaikkea suuriin yrityksiin. Minulla on sellainen tytinä, että niistä firmoista, jotka olivat viime kesänä top 50-listalla markkina-arvoltaan, on vuoden päätyttyä konkurssissa tai sosialisoituna puolet. Tai yli.

Korkopaperit eivät tuota mitään. Kultaan en viitsi sijoittaa kun en ymmärrä kultabisneksestä yhtään mitään ja se vaikuttaa muutenkin epämääräiseltä kohteelta. Raaka-aineiden hinnat ovat sukeltaneet eikä nousua ole näkyvissä. Asunnot lienevät jonkunlainen arvonsa säilyttävä kohde pitkällä tähtäimellä, vaikka ainakin Englannissa mennään vielä asuntomarkkinoillakin tukevasti alamäkeä ja oletan samaa Suomestakin. Eli ei tämäkään vaikuta kovin järkevätä kohteelta.

Sijoitusrahastot ovat nykymarkkinassa huono veto, koska ne tuntuvat sijoittavan pääasiassa suuriin yhtiöihin. Kun katsoo mitä hyvänsä rahastoa, sieltä löytyy dinosauruksia. Itse lähden siitä olettamasta, että jokainen dinosaurus-kokoluokan pankki, vakuutusyhtiö ja autotehdas on Euroopassa konkurssissa lähiaikoina, joten niihin sijoittaneet menettävät rahansa. Mutta mitä sijoitussalkuista löytykään? Katsoin oman varainhoitoni raporttia, ja ne ovat edelleen yli 20% osuudella rahoitussektorilla, mikä tuntuu täysin järjettömältä valinnalta. Muutama firma ei mene konkurssiin ja niitä halvalla ostamalla voittaa, mutta jos ostaa vain yleisesti rahoitussektoria, parin arpalipun keuliminen ei riitä kampeamaan koko sektoria voitolliseksi jos muut firmat ovat konkurssissa.

Olen perinteisesti ollut indeksisijoittamisen suosittelija, koska sen palkkiorakenne on siedettävä kun ei tarvitse elättää anal-yytikkoja, joiden arvaukset ovat aivan yhtä hyviä kuin omanikin. Nykymarkkina on kuitenkin indeksisijoittamiselle huono aika, koska esimerkiksi Eurostoxx 50 sisältää vain dinosauruksia. Siellä on edelleen pankkeja, vakuutusyhtiöitä ja autokombinaatteja. Joku lentoyhtiökin mahtuu joukkoon, ja savupiipputeollisuutta.

Normaalissa markkinatilanteessa indeksi on aika hyvä valinta, koska kurssivaihtelut ovat kuitenkin sangen vaatimattomia. Indeksiä päivitetään kaksi tai neljä kertaa vuodessa ja otetaan mukaan 50 päivityshetkellä suurinta firmaa. Joku tippuu pois ja joku bubbling under -firma nousee tilalle. Mutta nykymarkkina tekee tästä sijoitustavasta ankean, koska kurssit ovat sukeltaneet kymmeniä prosentteja yhden päivän aikana. Kun mukana on pankkeja, joiden osakekurssi voi nollautua yhdessä yössä tai romahtaa 90%, moinen mätämuna saa vetää osuudellaan indeksiä alas seuraavaan tarkistuspäivään saakka. Jos indeksikori olisi reaaliaikainen ja osake potkaistaisiin korista heti pois kun se tippuu 50 suurimman joukosta, metodi patoaisi tappioita, mutta nyt näin ei tapahdu.

Kun indeksikorissa on puolet dinosauruksia, joiden ennustan päätyvän konkurssiin, ennustan siis. että indeksisijoituksen arvo romahtaa näiden yhtiöiden painoilla.

Pankkisektori on jo saanut yhden osuman, mutta seuraava tulee kun Itä-Eurooppa romahtaa, mikä on nähdäkseni vain ajan kysymys. Vakuutussektori ei ole vielä ottanut osumaa, mutta kun ne kuvittelivat maksavansa eläke- ja henkivakuuttajille sijoitustuotoillaan ja niistä on pyyhkäisty pois 70%, keskinkertainenkin auguuri näkee, että tuo bisnes on helisemässä tulevaisuuden vastuidensa kanssa. Raskas teollisuus ei enää pärjää Euroopassa kaikennäköisten viherverojen ja kiusanteon jälkeen, joten se pakkaa kamansa ja muuttaa kehitysmaihin. Silti indeksit pitävät sisällään autotehtaita ja muuta menneen maailman bisnestä.

Mitä jää jäljelle? Todella huolellista valintaa. Halpamyyntibisneksessä oleviin firmoihin kannatti sijoittaa viime kesänä, mutta nyt niiden hinta on jo väärä. Yksittäisiä osakkeita, jos tuntee firman ja toimialan ja näkee sille tulevaisuuden. Tähän saakka olen hyljeksinyt pikkufirmoja siksi kun ne ovat arpalippu, mutta jos pienellä firmalla on hyvä keksintö tai se tunkee johonkin hyvään markkinarakoon dinosaurusten romahtaessa ympärillä, näistä nousee tulevaisuuden suuria firmoja. Ja ainakin sijoitukselleen saa hyvän tuoton riskin vastapainoksi.

Oikeastaan kaikki muu tarjoaa tällä hetkellä vain suuria riskejä, mutta tuotto-odotukset ovat matalia.

Minun nähdäkseni nyt ainakin Englannissa alamme olla siinä pisteessä, että laman varsinainen ongelma, eli työttömyyden pompsahtaminen kun bisnestä kaatuu kuin heinää, alkaa olla tosiasia.

Kyseessä on normaali lamasyklisyys. Kun pelkästään Lontoossa on reilut puoli miljoonaa pankkiduunaria ja lakimiestä, jotka ovat olleet sangen hyvin palkattuja, nämä ovat ylläpitäneet kulutuskysyntää kun ovat pistäneet rahaa haisemaan. Nyt reilu satatuhatta on pistetty luiskaan ja loputkin ovat menettäneet bonukset, jotka ovat muodostaneet 70-90% kokonaispalkasta. Pankkialalla ei ole laisinkaan tavatonta, että peruspalkka on sangen pieni, koska ajatus on, että sen päälle tulee valtavia bonuksia. Nyt kun ei tule, pankkiväki tienaa vain hiukan paremmin kuin Tescon kassa. Mikä tietysti on tavallaan oikein, koska bisnes on tukevasti tappiollista.

Lakifirmoissa tilanne on täysin sama. Ne ovat eläneet finanssisektoria lypsämällä kun diilejä on tehty hurjaa vauhtia ja omat lakiresurssit eivät ole riittäneet kaikkien sopimusten käsittelyyn. Nyt ei pahemmin tehdä diilejä eikä keksitä uutta bisnestä, joten lakifirmoissa pyöritellään peukaloita ja ansiot ovat kadonneet.

Kun kaupungista katoaa puoli miljoonaa maksukykyistä asiakasta, se näkyy kaikkialla. Minicab-kuskini viimeksi minua kuskatessani sanoi, että kyydit ovat vähentyneet alle puoleen. Aikaisemmin joku pankki buukkasi kaikki tuon firman minicabit aina koko päiväksi kuljettamaan väkeä ja sidosryhmiä ympäri kaupunkia ja lentokentälle/lentokentältä. Eipä buukkaa enää, joten bisneksestä katosi valtaosa ja jäljellä on satunnaisia kyytejä yksityisiltä.

Canary Wharfin shamppisbaarit olivat vielä loppukesästä nuijalla lyötyjä. Ne täyttyivät töiden jälkeen ja olivat täynnä kunnes menivät kiinni. Nykyään niissä on jokunen asiakas alkuillasta, mutta kahdeksalta koko paikka kuolee lukuunottamatta yhtä ale-pubia, josta saa kaljaa 99 pencellä per pint. Paikallinen suomiseura kokoontuu Cityssä yhdessä trendibaarin näköisessä mestassa, jossa on alakerrassa ei-aivan-halpa jos nyt ei toivottoman kalliskaan ruokala. Syksyllä se oli viimeistä paikkaa myöten täynnä ja todennäköisesti olisi vaatinut pöytävarausta jos sinne olisi halunnut syömään. Tammikuun alussa ja tämän kuun alussa siellä ei parhaan ymmärrykseni mukaan ollut yhtään ruokailijaa koko iltana. Eikä baarissakaan montaa muuta ollut kuin suomalaisjoukko.

Jermyn Streetillä on surullista katsoa, kun joka neljäs perinteikäs herrainvaatehtimo myy varastonsa loppuun ja pistää sitten lapun luukulle. Kun rahasta on tiukkaa, 300 punnan kengät eivät ole ensimmäisenä hankintalistalla.

Näitä aloja ja firmoja on paljon.

Tämä on se laman suurempi kerrannaisvaikutus. Kun kaupungissa ryhdytään pistämään luiskaan autokuskeja, kokkeja, tarjoilijoita, myyjiä, kaupustelijoita ja muuta palvelusektorin väkeä, heitä lähtee paljon. Ja palvelusektorin toipuminen kestää kauan. Siinä, missä joku minicab-firma saa palkattua autokuskeja heti kun tarvitsee, 400 vuotta paikallaan olleen herrainvaatehtimon brändiä ei luoda hetkessä, ja kestää ennen kuin kukaan edes uskaltaa yrittää. Ravintola-alalla tilanne on myöskin helpompi, koska ravintoloita on aina tullut ja mennyt ja harva elää yli kymmentä vuotta, pubit poikkeuksena.

Mutta kun väen kulutustottumukset siirtyvät laman seurauksena halpahalli- ja halpaketjukulutukseen, kestää aika kauan, ennen kuin sen saa houkuteltua sieltä takaisin. En toki millään tavoin halua halveksia halpisketjuja on kyse sitten vaatteista, ruuasta tai kaljanmyynnistä, mutta hyväkatteinen uniikkibisnes kierrättää rahaa huomattavasti rivakammin kuin keskusjohtoinen ja minimipalkkaa duunareille maksava bisnes.

Ja elämästä katoaa aika paljon sisältöä, jos jäljellä on McDonalds, Ikea, Wetherspoons ja kasa vaatehalpahalleja.

Erinäköisissä spekulaatioissa ja löyhissä puheissa on ehdotettu Finnairille SAS:n ostamista tai jotain muuta yhteistyökuviota. Finnairin kannattaa nähdäkseni nykytilanteessa kiertää kumpikin vaihtoehto kaukaa.

Kun matkustaminen vähenee, lentoja on liikaa ja jokaisella lentoyhtiöllä on omat ongelmansa. SAS:n ongelma on se, että se on komitean suunnittelema joutsen, joka siis näyttää lähinnä rumalta ankanpoikaselta. Kun yhtiö on kolmen maan komitean tulos, valtaosa rahasta palaa turhanpäiväisen kotimaanreitistön ylläpitoon, koska kaikki on jaettu “yksi kullekin” -periaatteella. Samalla tavalla kaukoreittejä ei ole onnistuttu keskittämään Kastrupiin vaan vajaa puolet pitää lentää Tukholmasta.

Toisaalta SAS:llä ei ole maantiede-etua toisin kuin Finnairilla, sillä Suomesta käsin voi lentää vinkuintiaan yhdellä koneella vuorokaudessa edestakaisin, Ruotsista se ei onnistu enää. USA:n reitit taas ovat äärimmäisen kilpailtuja kun tarjontaa on paljon. Ainakin tällä hetkellä lentoyhtiöiden kivijalkoja ovat nimenomaan kaukoreitit, sillä niissä on vielä katetta toisin kuin syöttöliikennelähialuelentelyssä. SAS:n liikevaihdosta tulee vakavasti otettavien länsiyhtiöiden pienin prosentti kaukoreiteistä.

Jos Finnair jotenkin fuusioituu SAS:n kanssa vaikka nykytilanteessa Finnair on yhtiöistä vahvempi vaikkakin pienemmällä liikevaihdolla, se käytännössä menettää itsenäisyytensä ja joutuu jollain tapaa huomioimaan päätöksenteossa tuon mainitun komitean. Tuloksena on vielä suurempi komitea ja vieläkin rumempi puolisukeltaja, mutta hyödyt jäävät vähäisiksi. Päällekkäisyyttä on lähinnä Suomen ja Ruotsin välisessä liikenteessä ja kaukoreiteissä Aasiaan, mutta karsiminen on vaikeaa. Yhtiöllä olisi määräävä markkina-asema Pohjoismaiden sisäisessä lentelyssä, ja SAS tuskin on valmis luopumaan Aasian reiteistään.

Tämä vaihtoehto tuo etuja lähinnä huoltopalveluissa ja ostotoiminnan volyymien kasvattamisessa, mutta tällaista yhteistyötä voisi aivan hyvin tehdä ilman fuusioitakin jos haluttaisiin. SAS:lle järjestelystä olisi hyötyä, koska se saisi kuitenkin kahmaistua puolikkaan tai vähän yli uudesta firmasta ja käytännössä siis pidettyä muinaisen hallintorakenteensa, mutta Finnairista se saisi maksumiehen Tanskan kotimaanlennoilleen. Finnair menettäisi tässä vain ketteryyttään ja ei saisi oikeastaan mitään.

Kun SAS on avoimesti myynnissä mutta Finnair ei ole, yksi vaihtoehto olisi tietysti ostaa tuo yhtiö ja ryhtyä johtamaan sitä nurkkapatrioottisen aluepolitiikkakomitean sijaan kuin liikeyritystä. Tämä metodi noin teoriassa voisi tuottaa jotain hyvääkin keskittämällä itäiset kaukoreitit Helsinkiin maantieteen takia ja läntiset kaukoreitit Kastrupiin myöskin maantieteen takia (Keski-Euroopasta vaihdolla tuleville koukkaus Ruotsiin tai Helsinkiin USA:n itärannikolle lennettäessä tuo matka-aikaa turhanpäiten lisää, Kastrupin sijainti on parempi), mutta ilmeinen ongelma on se, mitä tehdä Ruotsin liikenteelle, sillä määrällisesti väkimäärältään suurimmasta Ruotsista olisi kuitenkin eniten matkustajia. Jos heille tulee vaihto jokseenkin kaikkialle, heille on aivan sama lentävätkö he tällä yhtiöllä vai jollain kilpailijalla, joten bisnestä katoaisi.

Toinen ongelma on se, että SAS on nyt jo helisemässä noin viidentoista eri ammattiliiton kanssa. Jos firmalle tulisi ulkomainen omistaja, joka ajaisi alas turhat reitit ja luutisi turhan väen pois, tuloksena olisi kapina, ja yhtiö ei lentäisi pitkään aikaan mihinkään. Neuvottelut ovat vaikeita nytkin, mutta jos vastapuolena olisi suomalainen ja neuvottelun teema olisi jättiläissaneeraus, ne vaikeutuisivat edelleen.

Kolmas ongelma liittyy siihen, että erityisesti Ruotsi ja Tanska ovat toivottoman nurkkapatrioottisia sosiaalidemokratioita. Jos jotain asiaa ei ole keksitty niissä, se on huono asia. Norjassa tilanne on tavallaan sama, mutta koska norjalaiset on pelattu jo nyt täysin ulos SAS:n päätöksenteosta, heidän kannaltaan ei mikään muutu vaikka ääntä käyttäisi suomalainen. Kun tällaiseen perinteiseen yhtiöön tulisi suomalaisomistaja ja tämä omistaja aloittaisi saneeraukset sekä antaisi ymmärtää, että firmaa on johdettu päin helvettiä, tuloksena olisi toisenlainen kapina kun ihmiset eli matkustajat alkavat osoittaa mieltään. Sillä eihän ole edes teoriassa mahdollista, että joku suomalainen mukamas tietäisi mistään asiasta, varsinkaan ilmailubisneksestä, enempää kuin ruotsalainen ja tanskalainen, jotka oman määritelmänsä mukaisesti ovat kaikkien maailman asioiden terävimpiä asiantuntijoita.

Kyllähän lentoyhtiöissä tietysti suuruuden ekonomia toimii. Mutta SAS on bisneksen, hallinnon ja maantieteen loukussa ja siitä ei ole kovin vaikeaa jalostaa menestystarinaa. Lyhyen matkan konekanta alkaa olla vanhaa ja sen uudistaminen tarvitsisi jättiläisinvestoinnin. On Finnair tässä omistaja tai osa samaa konglomeraattia, lasku tuntuu joka tapauksessa lankeavan sen suuntaan.

Ainakin fuusio kannattaa kiertää kaukaa paitsi jos Finnair saisi siinä määräävän omistusosuuden, mitä se tuskin saisi. Se tarkoittaisi vain Finnairin lypsämistä kuiviin ja tuottoisien reittien siirtämistä muualle. Yrityskauppakaan ei tunnu houkuttelevalta, sillä se maksaisi mainitun koneinvestoinnin kanssa enemmän kuin mitä Finnairin kassavirralla kyetään maksamaan. Paitsi ehkä jos firman saisi ilmaiseksi.

Olen kirjoittanut tästä joskus aiemminkin jossain, mutta menköön nyt taas.

Menisikö Suomessa mitään perustavalla tavalla rikki, jos irtisanomisiin tähtäävästä yt-menettelystä luovuttaisiin ja korvattaisiin se lisäämällä nykyisiin työuran pituudesta riippuviin irtisanomisaikoihin kaikille kuusi viikkoa? Tai ainakin tehtäisiin niin, että tämä olisi oletusarvo ja yt-menettely kuljettaisiin läpi vain, jos työntekijäpuoli niin vaatii.

Nykysysteemi on monella tapaa ikävä. Neuvottelut kestävät kuusi viikkoa, mutta koska niiden ei tarvitse päätyä yhteisymmärrykseen, työnantaja voi tehdä sen mitä ajattelikin tekevänsä kunhan vain lusii neuvottelupöydässä tietyt, tukevasti kuviokellunnalta haiskahtavat rutiinit. Työnantaja siis saa mitä haluaa 6 viikkoa + irtisanomisaika -aikataululla. Työnantaja häviää nykytilanteessa sen, että on menettelytaparikkomus ilmoittaa joillekin yt:n alaisille henkilöille, että teitä ei irtisanota, joten voi hyvin käydä niin, että hyvän markkina-arvon avainhenkilöt siirtyvät naapurifirmaan ennen kuin tuo kuusi viikkoa on kulunut, vaikka alun alkaen ei ollut mitään suunnitelmaakaan heidän irtisanomisekseen. Tähän on olemassa harmaalla alueella kulkevia kiertoteitä, mutta siltikin kyse on puliveivaamisesta.

Työntekijän vinkkelistä tuo kuusi viikkoa on löysässä hirressä roikkumista. Kaikki tietävät, ettei mikään neuvotteluissa muutu, mutta siinä vaiheessa kun irtisanomisuutinen kerrotaan ja neuvottelu alkaa, alkaa myös epävarmuus. Tämä on henkisesti ikävää aikaa ja aivan turhaa painolastia muutenkin raskaassa tilanteessa. Toisaalta kun kukaan ei varmasti tiedä saavansa potkuja, tuota kuutta viikkoa ei voi hyödyntää mitenkään järkevästi esimerkiksi uuden työpaikan etsintään, koska tuo aika pitää teeskennellä toimistolla lisäarvoa tuottavaa pikku työmuurahaista siinä toivossa ettei arpa osu kohdalle, vaikka motivaatio onkin täysin nolla.

Mitäpä jos irtisanomisaika siis vain pitenisi kuusi viikkoa ja (ainakin) tuo viimeinen kuusiviikkoinen olisi ilman työvelvoitetta? Uutispommi tulee kertarysäyksenä eikä ilmoitus yt:stä ensin ja irtisanomisesta myöhemmin. Kun työvelvoitetta ei ole, tuon ajan voi käyttää johonkin itsensä kannalta hyödylliseen kuten vaikkapa akkujen lataamiseen lomalla tai uuden työpaikan aktiiviseen etsintään sen sijaan, että se käytetään henkisesti raskaaseen ilveilyyn toimistolla. Kun ilmoitusasia on kertarysäys, ei-irtisanotut voivat jatkaa töitä sangen pian kuten ennenkin eikä heille tule kuuden viikon ahdistavaa odottelua.

Ammattiliittojen arvovalta ehkä kärsii kun niitä ei tarvita turhanpäiväisiksi neuvotteluosapuoliksi irtisanomisissa, mutta nähdäkseni työläisten edut ja hyvinvointi lisääntyvät. Ja koska liittojen kuuluu olla jäsentensä asialla eikä oman näennäistarpeellisuutensa lipunkantajia, niillä on todella hankala tehtävä perustella, miksi duunarin etu on tuo kuuden viikon pakkopulla.

Minua on viime päivinä kyllästyttänyt parikin firmaa, joilla on sähköpostiosoitteita asiakkaita varten, mutta niihin ei vastaa kukaan. Kun molemmat ovat pörssin tasoisia firmoja eivätkä loppuasiakasrajapinnassa, kyselyiden tulva ei ole kovinkaan mahdoton.

Esimerkiksi Euronextin kanssa asioisin ainakin alkuun mielellään sähköpostitse, koska puhelimeen vastannut ranskanpulla ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä minä sanoin ja minä en ollut aivan varma, puhuttiinko minulle englantia, ranskaa vai volapyykkiä.

Jos kyselyjä mahdollisilta uusilta asiakkailta ei haluta sähköpostitse, ei kannattaisi mainostaa web-sivuilla sähköpostiosoitteita ensinkään. Ja jos laman takia on tarkoitus supistaa asiakaskuntaa ja keskittyä vain ranskaa puhuviin, englanninkielisiltä web-sivuilta voisi poistaa myös puhelinnumerot ajan säästämiseksi.

Hyvääkin asiakaspalvelua mailitse on toisinaan saanut, mutta lähinnä amerikkalaisilta firmoilta. Jos niihin lähettää mailin, että haluaisin ostaa teiltä jotakin, sieltä joku vastaa viidessä minuutissa ja soittaa perään vartissa.

Mutta siellä onkin markkinatalous eikä virastomentaliteetti.

3G-verkot tulivat Suomeen länsimaista viimeisinä eikä peitto taida vieläkään olla kaksinen isojen kaupunkien ulkopuolella.

Nyt olisi sitten seuraava sukupolvi vuorossa, mutta sitä ei aleta Suomeen rakentaa. Miksi turhaan, koska sehän maksaa ja Suomesta voi mieluummin vain lypsää rahaa kun kilpailuasetelma sen mahdollistaa. Sonera on Suomessa selvä markkinajohtaja, ja kilpailukin on kovin vähäistä. Omaa verkkoa ylläpitävistä operaattoreista DNA on toivottoman riitaisa ja maaseutuvetoinen firma. Elisa taas on nähdäkseni yrittänyt paketoida itseään myyntikuntoon viimeiset viisi vuotta, mutta ostajia ei ole näkynyt.

Tässä tilanteessa suurimman ja kattavimman infrastruktuurin myyminen ruotsalaisille vain mahdollistaa tuolla infrastruktuurilla loputtoman rahastuksen, mutta kun sen kehitys on lopetettu, jäämme jälkeen niissä asioissa, jotka tästä infrastruktuurista riippuvat. Vielä 90-luvulla Suomi oli erinäköisten mobiilijuttujen koelaboratorion maineessa. Nyt se olisi täysin mahdotontakin, koska uusinta tekniikkaa ei edes ole saatavilla.

Antti Tanskanen julkisti jonkun maailmanpelastamispaperin, ja samanlaisia kuponkeja on julkaistu ympäri maailmaa. Niissä keskeisiä elementtejä ovat tukiaiset yrityksille. Ja näiden paperossien lisäksi yritykset ovat omaehtoisesti ryhtyneet ruinaamaan rahaa mikä milläkin perusteella.

Näiden ehdotusten riskejä ei sovi vähätellä eikä mielettömyyttä maisemoida.

Parhaassakin tapauksessa olemme rakentamassa tukiaishelvettiä, jossa yhteiskunta ottaa yritykset suojelukseensa ja ryhtyy äyskäröimään rahaa näille huomattavasti enemmän vuosittain kuin mitä käytetään keskeisiin tulonsiirtomomentteihin. Kun tukiaisten pää saadaan auki, sitä on vaikea enää saada solmituksi takaisin kiinni, kun tukiaiset muuttuvat saavutetuksi eduksi.

Suurempi ongelma on kuitenkin se, että näissä ehdotuksissa suositellaan tukien rajoittamista huonosti pärjääviin yrityksiin.

Tämä on ajatuksena puhdasoppisesti mieltä vailla. Jos yritys on hiutanut asiansa hyvin, eli tuotevalikoima on ajan tasalla, hinnat ovat oikeat, myynti tehokasta ja firman tase kunnossa mahdollistaen kysynnän pienet notkahtamiset, tukea ei tipu. Mutta jos myy sekundaa kalliilla ja on putsannut nousukaudella jokaisen irti lähtevän äyrin firmasta osinkoina ja laman tullen kauppa ei käy ja konkurssi häämöttää, maailmanpelastajat ovat lähdössä syytämään näille firmoille tukiaisia.

Näin hyvät firmat saavat rangaistuksen siitä, että ovat hoitaneet asiansa hyvin, ja huonot kilpailijat painavat tukiaisilla oikealta ohi ja pilaavat markkinat kun voivat ryhtyä polkemaan hintoja.

On tietysti ikävää kun työpaikkoja katoaa alta, mutta vielä ikävämpää on, että muutamme Suomen jonkunlaiseksi pohjoiseksi Ranskaksi, jossa kaikennäköinen elinkelvoton bisnes pidetään pystyssä tukiaisrahalla, vientiteollisuutta tuetaan valtavilla summilla ja tuotekehitystä myös. Tuloksena yrityskanta rämettyy joukoksi firmoja, jotka eivät enää tule omillaan toimeen eivätkä ole millään tavoin kilpailukykyisiä. Jos hyväksymme sen, että lama saa kaataa huonot firmat, luonnonvalinta pitää hyvät firmat pystyssä ja kun lama joskus loppuu, meillä on kilpailukykyinen yritysverkosto eikä pohjatonta tukiaisten kankkulan kaivoa.

Jos taas lähdemme siitä, että yritysten rasitteet ovat nyt kohtuuttomat, asialle pitää tehdä jotakin kautta linjan. Jos halutaan auttaa yrityksiä suoraan, voidaan esimerkiksi laskea työn sivukuluja kautta linjan, jolloin sekä hyvät että huonot yritykset hyötyvät emmekä riko markkinataloutta. Jos taas halutaan auttaa kotimarkkinayrityksiä kysynnän kautta, on laskettava tuloveroja, jotta ihmisillä on enemmän rahaa kulutettavaksi. Tukiaisten äyskäröiminen bisneksensä sössineille firmoille taas ei tee kumpaakaan, mutta markkinatalous menee mukavasti rikki ja sen korjaaminen myöhemmin on huomattavasti isompi ja tuskallisempi prosessi kuin rikkominen, mutta pakko tehdä kuitenkin jos haluamme pysyä kilpailukykyisinä.

Suomen kaltaisen pienen maan kannattaa toivoa, että kilpailijat lähtevät tukiaishelvettien tielle. Sillä kun lama joskus loppuu, näissä maissa on mahdottomasti huonokuntoisia yrityksiä, joita voi ostaa halvalla pois kuljeksimassa jos hömpän seassa on tervettäkin bisnestä.

Brittitutkimuksen mukaan IT-pomot saavat työpaikoilla osakseen nuivaa kohtelua.

Nyyh.

Kenellekään noita hommia tehneelle asiassa ei ole mitään uutta. Mutta ei simputus rajoitu it-pomoihin vaan oikeastaan muihinkin tukitoimintojen suurvisiireihin, kuten vaikkapa talousjohtajaan.

Tukitoiminnoissa ihmisillä on yleensä enemmän valtaa asemavaltuutuksen perusteella kuin mitä heille kuuluisi hierarkisen asemansa mukaan. Ja siinä, missä ydinliiketoimintayksiköissä ihmisten valta ja vastuu rajoittuu oman yksikön töihin, tukitoiminnoissa asemavaltuutuksella mennään sorkkimaan muitakin asioita kuin oman tukiorganisaation juttuja.

Asetelma on sellainen, että se närästää. Ei kukaan pidä siitä, että puskasta hyökkää joku halpa-arvoinen it-suurvisiiri kertomaan maailmanvalloitusta suunnittelevalle ja seniorille, johtoryhmätason liiketoimintajohtajalle, että älkääpäs pojat viitsikö, ei tule kysymykseenkään.

Tukitoimintojen asemavaltuutus toimialoillaan on firman keino pitää kulut kurissa ja bisnekset järkevässä mallissa. Kun firmoissa useimmat hankkeet tarkoittavat tietojärjestelmämuutoksia ja resursseja tähän on annettu tietty määrä, lisää ei ilmaannu mistään, joten it-pomon on priorisoitava, kyseenalaistettava, estettävä ja oltava muutenkin kiusanhenki. Hiukan sama koskee talousjohtajaa, jonka tehtävä on huolehtia siitä, että mopo ei huku talousasioissa, ja yhdessä talous- ja it-johtajat usein ampuvat alas hankkeita, joissa ei ole mitään bisnescasea kun kokonaiskulut otetaan huomioon.

Tämä kuuluu kuitenkin toimenkuvaan. Jos ei ole henkisesti valmis tähän hommaan ja siihen, että joutuu useinkin ottamaan yhteen samanarvoisten ja isompien pomojen kanssa, kannattaa hakeutua liiketoimintayksikköön jossain alan firmassa eikä tukitoimintoon. Tukitoiminnoissa tämä on hinta joka maksetaan siitä, että työ on muuten leppoisampaa kuin etulinjassa. Etulinjassa on jatkuva tulosvastuu, tukitoiminnossa sitä ei ole vaan bisnekset pidetään käynnissä parhaan mukaan resurssit huomioon ottaen. Kun bisnes luistaa, kehut menevät etulinjaan eivätkä koskaan tukitoimintoihin, ja kun jossain on vikaa, haukut tulevat aina tukitoimintoihin.

Jos haluaa hurjasti kehuja ja ylistystä, herrahissi tukitoiminnoissa ei ole oikea paikka. Toiminnan laadun nimittäin voi suoraan mitata huudon määrästä. Jos kukaan ei huuda naama punaisena vaan kuuluu vain satunnaista pään aukomista muutaman kerran päivässä, kaikki on täydellistä ja paremmin kuin hyvin. Ja mitä enemmän mussutuksen määrä lisääntyy, sitä huonommin menee, kunnes huuto loppuu jossain vaiheessa kokonaan kun kaikki ovat alistuneet siihen, ettei mikään toimi enää, mutta tässä kohtaa saa usein ruvea katselemaan uutta työpaikkaa.

Itse olen tehnyt näitä hommia toistakymmentä vuotta. Tietysti siinä pärjää paremmin tai huonommin riippuen persoonasta, mutta teflonpinta on hommassa ansio sekä se, että osaa päästää mussutuksen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Sillä herrasmies ei esitä koskaan rakentavia kehitysehdotuksia eikä oikeastaan mitään muutakaan rähisten, ja moukkien palautteesta ei tarvitse olla moksiskaan. Joten räyhäämistä ei ole mitään tarvetta rekisteröidä tai prosessoida mitenkään vaan lähinnä suhtautua siihen kuin kuumemittarin lukemaan.

Uutisissa on lähes päivittäin juttuja tuhansien eurojen laskuja päivässä dataliittymllä tehneistä.

Olen periaatteessa markkinatalouden kannattaja ja karsastan yhteiskunnan liiallista bisnesten sääntelyä, mutta tässä tapauksessa pieni simpautus olisi paikallaan.

Nykykäytäntö on monella tapaa kohtuuton.

Tämän päivän uutisen mukaan Suomessa jossain rajan pinnassa dataklunssi oli hyökännyt ruotsalaiseen verkkoon, jossa veloitus on monituhatkertainen. Tämän olisi kuulemma voinut estää jollain konfiguraatiotempulla, mutta kysymys herää, miksi kuluttajan pitää erityisesti estää tämä, koska en saata kuvitella ensimmäistäkään käyttäjää, joka haluaisi käyttää jo maksetun kiinteähintaisen verkon sijaan tämän päälle laskua generoivaa liikennemääräperusteista verkkoa.

Toinen ongelma liittyy tuohon monisatakertaisen veloitukseen. Dataliittymät maksavat kai nykyään Suomessa suunnilleen kympin kuussa. Jos käyttöä on yhtään enempää, megatavun hinnaksi tulee joitain senttejä. Kun ulkomainen verkko maksaa kymmenen euroa per mega, ero on järjettömän suuri eikä perustu mihinkään kustannusperusteisiin asioihin vaan puhtaaseen rahastukseen. Kun ulkomaandata ei ole kustannusperusteista bisnestä vaan keino ottaa rahat pois maksukykyisiltä firmoilta ja tietämättömiltä, tuntuu huijaukselta myydä pakettia, joka oletusarvoisesti pomppii ulkomaanverkkoihin jos ne sattuvat olemaan signaaliltaan vahvempia. Minun kännykkäni pomppaa eestiläiseen verkkoon jo Suomenlinnassa Valhallan terassilla.

Kolmas ongelma liittyy siihen, että kun kotimaanveloitus on aikaperusteinen (x euroa kuukaudessa), ulkomaanveloitus muodostuu toisella tavalla (kympin per megatavu). Siinä, missä kuluttajan voidaan yleiseen elämänkokemukseen vedoten katsoa ymmärtävän, millainen aikayksikkö on kuukausi, megatavun suhteen tällaista oletusta ei enää voida tehdä. Aikanaan voitiin kun kannettavat, dataliittymät ja sellaiset olivat lähinnä hikinörttien harrastus ja kaikkien harrastajien piti tietää jotain megoista kun kovalevytila oli vielä vastikään mitattu megoissa kuten myös muisti ja näiden kanssa piti painiskella koko ajan.

Nykyään rivikuluttajan ei tarvitse ymmärtää megatavusta mitään. Eivätkä useimmat varmaan ymmärräkään. Joten hinta X euroa per megatavu on kuluttajalle aivan yhtä konkreettinen kuin olisi puhelujen veloittaminen linjalle huudettujen desibelien perusteella tai tekstiviestien veloittaminen bittivirrassa kulkevien ykkösten mukaan.

Neljäs ongelma liittyy siihen, että vaikka käsite “megatavu” olisi tiedossa ja ymmärretty, tieto web-sivujen vaatimasta datan määrästä on hankalasti tai ei ollenkaan saatavissa, varsinkaan etukäteen. Simppelikin sivu voi sisältää pitkät pätkät jotakin kökköä koodia, joka tuupataan sivun lataajalle automaattisesti ja mitään kysymättä, joten liikennemääräperusteinen veloitus on sian ostaminen säkissä. Sama ongelma syntyy sähköpostiohjelmista. Harva niistä on konfiguroitavissa siten, että liitetiedostoja ei ladata automaattisesti jos ollaan mobiilidatan varassa, sillä useimmiten sähköpostiohjelma ei tiedä yhteystavasta mitään.

Kun joku tomppeli lähettää liitteessä muutaman megan suuruisen ja kaikkia huimasti kiinnostavan “Janipetteri leikkii kahluualtaassa pikku Pupsin kanssa” -videon, sähköpostiohjelman käynnistäminen ulkomailla maksaa sata euroa. Ja sisällön huomioon ottaen raha liikkuu väärään suuntaan.

Viides ongelma on nelosen kaltainen. Tietokoneet ja niiden ohjelmistot tarkistavat nykyään päivityksiä verkosta ja lataavat niitä automaattisesti. Ainakin mäkissäni käytäntö on se, että saan kyllä vähäisellä vaivalla pois käyttöjärjestelmän päivitystarkistukset, mutta koska jokainen kolmannen osapuolen ohjelmisto tekee tarkistuksia käynnistyessään, kaiken kääntäminen pois päältä on sangen raskassoutuinen urakka ja edellyttää taas perehtyneisyyttä atk-asioihin eikä välttämättä ole maallikon ydinosaamisaluetta. Joten jos joku softa hakee päivityksiä, se maksaa helposti pari hunttia ulkomailla, käyttöjärjestelmäpäivitys saattaa maksaa tonnin.

Mitään kustannusperusteista ongelmaa valtaville ulkomaanveloituksille ei ole.

Asiaa voi lähestyä sitäkin kautta, että puheluissa on kyetty rajoittamaan EU:n sisällä puhelun minuuttihintaa siten, että se lie noin kuusinkertainen kotimaanhintaan verrattuna, hieman maasta riippuen. Tämäkään ei perustu mihinkään vaan on rahastusta, mutta jos puheluissa pidetään kuusinkertaista veloitusta kohtuuden ylärajana, miksi datassa kuusisataakertainen veloitus ei herätä huomiotamme millään tavoin?

Kun megatavupohjaisessa hinnoittelussa on kuvatun kaltaisia ongelmia, kohtuullista olisi käyttää aikaperusteista veloitusmallia ulkomaanliikenteessäkin. Jos kotimaassa data maksaa kympin kuussa, maksakoon se eu-alueella maksimissaan viisi kymppiä kuussa. Tämä leikkaa tuhansien eurojen kusetusbisneksen pois muttei aiheuta mitään merkittäviä kapasiteettiongelmia dataverkkoihin varsinkin kun operaattorit voivat priorisoida roaming-liikenteen matalalle prioriteetille ja sitä menee läpi vain jos muuta ei ole tarjolla.

Sixten Korkman ehdottaa, että valtion pitäisi ruveta ottamaan niskoilleen pankkien luottotappioita jotain marginaalista “preemiota” vastaan.

Ajatus on monella tapaa älytön.

Sen suurin ja perusteiltaan painavin vika on siinä, että se ottaa pankeilta pois riskin niiden ydinliiketoiminnasta. Ja kun mopo voi keulia vaikka kuinka pitkälle ilman riskiä, näin aivan varmasti jossain vaiheessa tapahtuu.

Kun Korkman puhuu luottotappioista, meidän on ymmärrettävä, mitä luottotappio oikein tarkoittaa. Luottotappio on pysyvästi velkojalta saamatta jäävä raha. Lievempi tapaus on myöhässä oleva maksu tai hoitamaton luotto. Hoitamaton luotto on tilanne, jossa velallinen ei maksa sovittuja korkoja ja/tai lyhennyksiä, mutta luottoa ei ole vielä irtisanottu ja vakuuksia realisoitu. Vasta kun laina irtisanotaan ja vakuus pakkomyydään, syntyy luottotappio siitä summasta, jota vakuus ei kata. Jos vakuus kattaa velkasumman, luottotappiota ei syntynyt.

Tämän huomioon ottaen voimme miettiä Korkmanin ehdotusta ongelmiin ajautuneen asuntovelallisen kannalta. Niin kauan kuin kyse on hoitamattomasta luotosta, pankin rahaa on kiinni tuossa velassa huonolla tuotolla. Jos nyt pankeille annetaan easy way out ja luottotappiot voi ammentaa valtion pohjattomasta kaivosta, eniten häviää tuo asuntovelallinen. Nyt pankeilla ei ole välttämättä motiivia irtisanoa hoitamattomia luottoja heti jos on oletettavissa, että velallisen tilanne myöhemmin paranee ja tällä hetkellä vakuus ei kata velkaa lähellekään. Tuon ehdotuksen jälkeen pankkien kannattaisi irtisanoa ongelmasaatavat välittömästi, pakkomyydä pantti (=asunto) vaikka kuinka halvalla, ja paikata vain tase valtion kassasta.

Näin siis suorastaan pakotetaan pankit olemaan ynseitä ongelmiin joutuneille velallisille, sillä vain siten ne voivat saada taseensa kuntoon valtion varoista. Ei kuulosta kovin hyvältä idealta.

Kun pankin luottobisnesten riskejä poistetaan tai vähennetään, poistuu samalla pankin motiivi yrittää lainata rahaa vain tuottaviin kohteisiin ja maksukykyisille. Joten tämän ehdotuksen toteuttamisen jälkeen asuntokupla olisi vieläkin suurempi kuin se nyt on ollut, koska pankit lainaisivat mitä hyvänsä kenelle hyvänsä, sillä ne voivat vain voittaa. Jos velallinen maksaa, kaikki hyvin. Jos ei maksa, valtio maksaa ja kaikki on hyvin.

Itse olen miettinyt asiaa jotenkin siltä kannalta, että jos pankkeja pitää ylipäätään tukea, se pitää nyt tehdä määräysvaltaa vastaan. Mutta koska tukea ei ole kukaan mankunut, on aivan turhaa avata rahahanoja, sillä ilmainen raha käy kyllä kaupaksi kaikille, myös pankeille.

En periaatteessa jaa sijoitusvinkkejä, mutta ehkäpä tässä kohtaa nyt on mahdollisuus yhdistellä sangen köykäisesti yleisesti tiedossa olevia ja historiallisia asioita ja tehdä muutama havainto.

Tämän hetken euroalueen asukin vinkkelistä tilanne on se, että euro on hirvittävän vahva. Tämä vahvuus ei perustu oikeastaan muuhun kuin korkoeroon sekä siihen, että Manner-Eurooppa on aina ennen tullut lamasykleissä USA:n ja Britannian perässä ja näin näyttäisi käyvän tälläkin kertaa.

Jos siis nyt siirtää rahansa puntiin ja dollareihin, sen tekee todennäköisesti sangen hyvällä kurssilla. Lama alkaa hyökätä mantereelle nyt tosissaan, joten korkoero saattaa poistua jo tammikuun 8. päivä. Ja vaikkei poistuisikaan, euroalueen talous on vasta syöksymässä lamaan kun taas USA:ssa on kärvistelty jo vuosi ja Britanniassa vajaa. Näen kristallipallostani, että euron tie on tästä seuraavan vuoden ajan alaspäin. Kuinka paljon, sillä ei ole väliä, mutta ei se tästä oleellisesti vahvemmaksikaan muuttune.

Toisaalta Euroopassa osakekurssien voi odottaa rämpivän pidempään tästä päivästä laskettuna kuin USA:ssa, koska nousu todennäköisesti alkaa sieltä dynaamisen talouden takia eikä pysähtyneisyyden ja sosialidemokratian niskaperseotteessa painiskelevasta Manner-Euroopasta.

Yhdistämällä nämä asiat voisi arvella, että tällä hetkellä kannattaisi sijoittaa Pohjois-Amerikkaan. Ja Euroopassa Britanniaan. Euroalue ei tarjonne vielä vuoteen pahemmin muuta kuin lamaa, byrokratiaa, komiteamietintöjä ja näivettymistä, mutta nyt euroista pääsee eroon erinomaiseen hintaan, koska sopulit eivät ole vielä lähteneet liikkeelle. Jos he liikkeelle lähtevät, tuloksena on euron heikkeneminen sekä osakekurssien lasku vielä nykyisestäkin kun sijoituksia siirretään eurooppalaisista kupongeista muualle.

Itse arvon tässä nyt, mitä pitäisi tehdä Suomessa oleville sijoituksille. Ne ovat kokonaisuutena tappiolla, enkä hyödy näistä tappioista verotuksellisesti mitään. Toisaalta niiden siirtäminen Englantiin tai ainakin jollekin sitä lähellä olevalle pikkusaarelle olisi valuuttakurssillisesti houkutteleva, ja jos mietin tilannetta reilu vuosi sitten, saisin nyt suunnilleen saman määrän puntia sijoituksillani kuin olisin saanut tuolloin. Jos jätän rahat Eurooppaan, otan vähän turhan ison riskin. Jos taas siirrän ne tänne, joudun realisoimaan hyödyttömiä tappioita ja laskemaan omaisuuteni verotuksellista arvoa siinä tapauksessa, että joku haluaa tulevista voitoista jotain veroja periä.

Näitä voi jokainen omia rahojaan veivaava miettiä. Maantieteen lisäksi pitäisi keksiä toimialoja, joissa konkurssiriskit ovat vähäisimpiä. Ja se onkin jo huomattavasti haasteellisempaa. Finanssisektori on kriisissä. Savupiipputeollisuus on kriisissä. Palveluyritystä kaatuu kun heinää kun maksukykyiset asiakkaat ovat kadonneet. Tukku- ja vähittäiskauppaa kaatuu Englannissa päivittäin. Luksustavarabisneksessä ei ainakaan ole kasvua.

Osaa toimialoista kannattanee karttaa tykkänään. Ja loppujen sisällä painottaa hinnalla eikä mielikuvilla kilpailevia yrityksiä, koska asiakaskunnan persaukistuminen on tosiasia.

Suomessa ja maailmalla lama esittäytyy muunmuassa niin, että palkattomat ylityöt ovat lisääntyneet kun väki ei potkujen pelossa uskalla vaatia oikeuksiaan.

Ylitöistä maksaminen on kuitenkin järkevää sekä firman että työntekijän kannalta. Työntekijän vinkkelistä on ymmärrettävää, että vapaa-ajan haaskaamisesta pitää myös maksaa jotakin. Tämä on ns. no-brainer.

Työnantajan vinkkelistä sen sijaan asia on hiukan monimutkaisempi muttei mahdoton ymmärrettävä. Helppo tapa lähestyä asiaa on se, että useimmille työ on enemmän velvollisuus kuin nautinto, ja jos työn määrää lisätään ja vapaa-ajan määrää vähennetään, ihmiset stressaantuvat, ärtyvät, väsyvät, sairastuvat ja ylipäätään tuottavat huonommin kuin hyvinvoivat ihmiset ympärillä. Ja valkokaulustyössä yleensäkin tuntien lisääminen tuottaa huonosti.

Mutta asiassa on myös toinen puoli, jota olen itsekin työpaikalla todistanut. Jos esimerkiksi IT-hommissa ylityö ei maksa yhtään mitään, firma pakottaa atk-miehet tekemään kaikki päivitykset ja muutokset yö- ja viikonlopputöinä. Tässä tapauksessa nurin oleva sähköpostipalvelu päiväsaikaan on firmalle kulu, mutta jos sen voi tehdä yötyönä ilmaiseksi, kulu poistuu. Joskus erään entisen työnantajan toiminnassa alkoi touhu menemään aika lähelle sitä, että väki oli jokseenkin joka viikonlopun kiinni tekemässä muutoksia.

Kun ylityöt muuttuivat maksullisiksi ja viikonlopputyön tilaaja joutui siitä myös maksamaan, tilaukset vähenivät puoleen. Todettiin, että pieni häiriö jossain päiväsaikaan on pienempi paha kuin maksu työstä. Kun ikävään aikan tehtävällä työllä on hintalappu, firmassa on motiivi miettiä, miten tätä työtä voitaisiin vähentää. Jos vaikkapa joku varajärjestelmä tai jonkun yötyön automatisoiminen maksavat rahaa kuten ne usein maksavat, niitä ei kannata tehdä, elleivät ne vähennä kustannuksia myöhemmin. Jos kustannuksia ei ole kun ylityö on ilmaista, bisnescasea ei synny tehdä mitään.

Ehkä firmat hyötyvät jotain siitä, että ne pelottelevat työntekijänsä raatamaan pitkiä päiviä, mutta tämä osuu omaan nilkkaan myöhemmin.

Toinen vastaava tapaus on se, jossa valkokaulustyöläisten edunvalvojat voisivat viimein ryhdistäytyä, eli matka-ajan laskeminen työaikaan. Nythän matkustamisesta ei makseta useimmille mitään, joten vaikka päivä pitenee lentojen takia, se ei maksa firmalle mitään. Ja kun tarjolla on 10 euroa halvempi lippu vaihdolla ja matka-aikaa lisää neljä tuntia, firman kannattaa ostaa tämä lippu, koska se on pois työntekijän vapaa-ajasta eikä maksa mitään.

Päivärahat eivät ole korvaus tästä vapaa-ajasta vaan se on könttäsummana maksettu kulukorvaus asioista, joita ei tarvitsisi ostaa ollenkaan jos olisi normaalissa elinpiirissään töissä ja kotona.

Kun työntekijän aika ei maksa firmalle mitään, syntyy älyttömiä tilanteita, jossa firma säästää määräämällä työntekijän töihin vapaa-aikanaan. Tuntilaskutusta pyörittävässä konsulttibisneksessä duunarit tietävät, että jos keikka on Espanjassa, sinne pitää lähteä sunnuntaina ja tulla takaisin lauantaiaamuna, koska näin firma saa laskutettua 5*8 tuntia asiakkaalta. Jos työntekijä liikahtaisi yhdeksältä aamulla maanantaina kun työt alkavat ja liikahtaisi takaisin siten, että olisi kotona perjantaina viideltä kun työt loppuvat, firma menettäisi puolentoista päivän laskutuksen. Kun duunari ei hyödy mitään vapaa-ajan poistamisesta, näin kannattaa jälleen kerran tehdä.

Jostain syystä valkokaulusväen edunvalvojat eivät pysty tekemään näille asioille mitään. Ja valittavat sitten kun järjestäytymisaste on niin alhainen ja ay-toiminta ei pahemmin kiinnosta. Miksi se kiinnostaisikaan kun liitot osaavat vain tapella penneistä mutteivät tehdä mitään niille asioille, joista neuvottelemiseen yksittäisen työntekijän voima ei tahdo riittää millään?

Kävin illalla kaupassa.

Siellä oli kaupan tuoreita mustikoita. Ne oli tuotu tänne laajoista saloistaan, pehmeistä sammalmättäistään ja soljuvista metsäpuroistaan tunnetusta maasta. Eli Australiasta.

Olen yleisesti sitä mieltä, että suomalaiset haukkuvat Finnairia aivan turhaan kun joku lentoemo ei joskus 80-luvulla kerran tarjonnut viinaa kun oli liian aikaista tai myöhäistä tai jotain.

Tiedotuksessa sen sijaan olisi hiukan parantamisen varaa.

Sunnuntaina oli ymmärtääkseni lumimyrsky. Se ei ollut lentoyhtiön syy, mutta kun iso kasa lentoja peruutettiin, jotkut raukat joutuivat Helsingin sijasta Ouluun, Jyväskylään, Turkuun tai, herra paratkoon, Tukholmaan, asiasta ei ole tiedotettu mitenkään. Ilmeisesti matkatavarakäsittelyssä on myöskin iso kaaos edelleen ja laukkuja myöhässä, mutta tästäkään ei infoa heru.

Tänään on peruutettu Finnairin Bangkokin lento kun rähisevä paskasakki valtasi paikan lentokentän, mutta tästäkään ei meille kerrota internetissä mitään. Ilmailulaitoksen web tietää lennon olevan peruutettu, mutta miksei Finnair kerro sitä itse matkustajilleen ja neuvo, mitä nyt pitäisi tehdä, käytännössä pakottaen jokaisen joko käymään lentokentällä kuitenkin tai soittamaan johonkin?

Finnairin tiedotussivu näyttää tältä:

21.11.2008 Sisärajatarkastukset palautetaan 24.11.-5.12.2008 Tavanomaiset matkustusasiakirjat oltava mukana
12.11.2008 Finnairin lennot myydään nyt edulliseen jouluhintaan Jouluhinnalla voi lentää edullisesti Suomessa ja mualle Eurooppaan
31.10.2008 85-vuotiaan Finnairin intohimona lentämisen tulevaisuus Yksi alan kokeneimmista ja moderneimmista lentoyhtiöistä
30.10.2008 Boeing MD-11 -laivaston lähtölaskenta alkoi
26.10.2008 Finnair ja British Airways aloittavat yhteistyön Suomen ja Australian välillä
24.10.2008 Uudet minimilähtöselvitysajat astuvat voimaan 26.10.
24.10.2008 Finnair lisää talviaikataulun myötä reittivuoroja kaukokohteisiin
22.10.2008 Bisnesluokan matkustajille tarjolla illallinen ennen Bangkokin lennon lähtöä
03.10.2008 Finnairin myymälät ovat nyt Finnair Shop
26.09.2008 Finnair alkaa lentää päivittäin Tokioon vuonna 2010

Eli siis Finnairin jargonissa tiedotus = mainos, noita ei oikein muiksi voi tulkita ensimmäistä lukuunottamatta, joka on puolestaan aivan turha uutinen, koska ilman jonkunnäköistä henkilöllisyystodistusta lentokoneeseen ei pääse on sisärajatarkastuksia tai ei.

Kun vertaan tätä British Airwaysin tiedotukseen, jossa myrskyn/sodan/lakon takia peruutetuista lennoista tiedotetaan etusivulla, Finnairin tapa olla kertomatta niistä mitään tuntuu oudolta. Listassa ensimmäisenä on uutinen, joka kertoo meille näin:

Bangkok airport has closed today, Wednesday 25 November, due to an incident with local protestors.
The BA009 British Airways service from London Heathrow to Bangkok and Sydney on 25 November 2008 has been cancelled.
The BA010 from Sydney via Bangkok to London Heathrow on 25 November is now operating from Sydney via Singapore to London Heathrow
The BA010 from Sydney to Bangkok and London Heathrow on 27 November 2008 has been cancelled.
British Airways has put a policy in place which outlines re-booking options and procedures for all customers affected by this flight disruption. To view this policy please click here.

Kun miettii, mitä maksaa yhden internet-bullan kirjoittaminen ja mitä maksaa puhelinpalvelumiehitys, ihmettelen asiaa enemmän. Jos BA:n matkustajista edes puolet saa netissä tiedon häiriöstä sekä siitä, missä tilanteissa heidän ei tarvitse tehdä mitään ja kehen he ottavat yhteyttä jos haluavat tehdä jotakin, voisin kuvitella, että Finnairin puhelinpalvelu käsittelee rutiinikysymyksiä näihin peruutuksiin liittyen huomattavasti enemmän suhteessa matkustajamäärään.

Tämä puolestaan maksaa. Jostain syystä Finnair pitää etusivuaan joulukuusimaisena vilkkuvalomainospaikkana sen sijaan, että käyttäisi sitä turhien puhelintiedustelujen vähentämiseen ja asiakastyytyväisyyden parantamiseen.

Laman kunniaksi meitä muistutetaan jälleen ikuisuusaiheista, eli työntekijöiden palkitsemisesta, erityisesti jos työntekijät ovat johtajia.

Jos minkään muun ammattikunnan palkkojen alentamiseksi alkaisi valtava kampanja, mikä hyvänsä ammattiliitto ilmoittaisi, ettei asia kuulu rahvaalle vaan palkat sovitaan työntekijän ja työnantajan kesken aivan kuten ennenkin on tehty. Johtajilla puolustajat ovat harvassa, koska herravihaisessa ilmapiirissä kukaan ei uskalla ilmoittautua tunnustamaan, että tuolla joukolla on oikeus sopia palkkansa itse aivan kuten kaikilla muillakin.

Joka paikassa näkyvässä vouhottamisessa ei ole sikäli mitään järkeä, että yksikään rötösherrajahtiin itsensä ilmoittanut ei ole esittänyt mitään keinoja, joilla näihin sopimuksiin puututtaisiin. Eikä siihen mitään laajaa kannatusta saavia keinoja löydykään, koska työntekijöiden edunvalvojat eivät ikinä tule hyväksymään sitä, että palkasta tehdään yhteiskunnallinen kysymys, jota on lupa valtiovallan toimin säätää alaspäin jos se näyttää liian korkealta jonkun mielestä.

Johtajien ja muidenkin työntekijöiden palkitsemisen tavassa on sen sijaan kehitettävää.

Yleensä palkitsemisjärjestelmiä kehitettäessä mennään yli siitä, missä aita on matalin ja keksitään joko osakekurssiin tai firman tulokseen liittyvä mittari. Nämä ovat useimmissa tapauksissa kelvottomia vaikka itsekin olen tällaisesta ihan kohtuullisen summan aikanaan rahastanut.

Kun mietitään kumpaakin mittaria, huomataan niiden suhdanneherkkyys. Kun taloudessa on noususuhdanne, firmoihin vyöryy rahaa ovista ja ikkunoista vaikkei tee oikeastaan mitään muuta kuin pyörittää vanhaa sorvia rutiinilla. Bonukset ovat silti tapissa. Osakekurssi nousee kohisten, koska kaikki kupongit viedään bingossa käsistä.

Toisaalta kun on lama, sekä osakekurssi että tulos sukeltavat. Työntekijä ei onnistu saamaan bonuksia vaikka hän tekisi mitä, joten hän voi aivan hyvin keskittyä vanhan sorvin pyörittämiseen vasemmalla kädellä.

Tällainen palkitsemisjärjestelmä antaa siis panos-tuottosuhteessa parhaan tuloksen kun ei tee ikinä mitään.

Toinen viallinen metodi on ottaa käyttöön henkilökohtainen tavoitekuponki, johon kirjoitetaan erilaisia huonosti mitattavissa olevia seikkoja tai jotain hyvin mitattavissa olevia seikkoja, jotka eivät kuitenkaan ole kokonaisuudessaan työntekijän kontrollissa. Tämä on parempi kuin suora osakekurssi- tai tulosvertailu, mutta käytännössä tällaisiakin nähneenä firman ylin johto on evästänyt, että työntekijät täytyy laittaa gaussin käyrälle, eli kaikille ei voi maksaa paljon bonuksia. Jos joku saa paljon, jonkun on saatava vähän.

Tämän systeemin ongelma on ilmeinen. Kun ei ole mahdollista palkita hyvin pärjännyttä väkeä täysillä bonuksilla vaikka kaikki tavoitteet on saavutettu, osastolle pitää joko palkata kiintiöluusereita, joiden tehtävä on laskea keskiarvoa ja tuottaa byrokratian toivoma gaussin käyrä ja keskiarvo, tai maksaa kaikille keskiarvobonuksia. Luuserien palkkaaminen lienee harvinaista, joten tämä metodi tuottaa kaikille suunnilleen saman verran taaskin riippumatta siitä, mitä on tehnyt. Jos bonusta tulee maksimissaan 30% palkasta ja minimissään ei saa mitään, kaikki saavat 12,5-17,5% välissä olevan summan. Tämä ei kannusta tekemään oikeita asioita ahkerasti yhtään sen enempää kuin osakekurssinkaan katsominen, mutta byrokratia ja bonuskriteerejä miettivät konsultit saavat paljon rahaa.

En tiedä mikä on tässä asiassa ainoa totuus, mutta itse pidän yksinkertaisista numeromittareista, joita kuitenkin tarkastellaan koko ajan sen mukaan, miten firmalla menee. Huonona vuonna yksikin diili voi olla täysien bonusten arvoinen, koska diilejä ei pahemmin ole tarjolla, ja hyvänä vuonna vasta yhdestoista tuottaa jotakin. Jossain toisenlaisessa hommassa voi täysi bonus olla X euroa vuodessa, ja jokainen virhe pudottaa summaa vaikkapa tonnilla. Jos kaikki menee hyvin, rahaa tulee paljon ja luuseroinnista ei. Projektityössä tietysti projektin pitäisi valmistua aikataulussa, mutta jos projektin joku osa juuttuu johonkin sellaiseen paikkaan, jossa projektipäällikkö ei voi asiaan vaikuttaa mitenkään, kuten vaikkapa johonkin hallinnolliseen tai juridiseen simputukseen, häntä ei pidä rangaista asiasta jos ei kohtuudella voida hänen olettaa voineen asiaan vaikuttaa.

Lisäksi tarvitaan jämäköitä johtajia, jotka kehtaavat antaa ihmisille nollabonuksia jos he luuseroivat. Tämä asia helpottuu muutenkin jos mittarit ovat sellaisia, että jokainen voi laskea bonuksensa itse eikä siinä ole tulkinnanvaraista pärstäkerroinelementtiä.

Toinen ongelma bonusjärjestelmissä on se, että ne ovat firmojen omistajien päätöksellä lähinnä keino skaalata palkkoja alaspäin huonoina vuosina eikä niiden ensisijainen tehtävä ole motivointi tai oikeiden asioiden tekemiseen kannustaminen. Tällaisissa tapauksissa mittari voi olla aivan mikä hyvänsä. Firman tulos tai sijoitetun pääoman tuotto kelvannevat aivan hyvin, mutta asia pitää sanoa henkilöstölle ääneen eikä antaa ymmärtää kyseessä olevan asian, johon voi pahemmin itse vaikuttaa.

Siis mitä hemmettiä? USA ryhtyy tukemaan autotehdasta, ettei se vain mene nurin huolimatta siitä, että se on valinnut autobisneksessä jokseenkin väärän strategian kun värkit eivät käy kaupaksi.

Ja nyt Volkswagen naukuu rahaa Euroopan keskuspankilta. En hyväksyisi sitäkään, että teutonit pitäisivät verorahalla pystyssä muinaisen autokombinaatin. Mutta mihin ihmeeseen tarvitaan Euroopan keskuspankkirahaa? Jos teemme nyt periaatepäätöksen siitä, että EKP:n ydintehtävä on tukea näivettyvää bisnestä eikä operoida rahamarkkinoilla, pankista tulee jonkunnäköinen tukiaisvirasto. Toivottavasti jossain riittää älli tämän hankkeen torpedoimiseen.

Toinen hyvä ja huono puoli vähän henkilöstä riippuen tämän laman seurauksena on se, että firmat tuntuvat rassaavan nyt urakalla läskiä pois organisaatioistaan. Juuri nyt mikä hyvänsä firma voi toteuttaa irtisanomiset ilman, että kukaan oikeastaan huomaa mitään, koska uutisia tulee joka suunnasta päivittäin. Homma on tietysti huono työnsä menettävien tapauksessa mutta hyvä siksi, että pitkä nousukausi tuppaa jättämään organisaatioihin pöhötaudin. Jos se onnistutaan nyt torjumaan, firmat ovat hyvissä kilpailuasetelmissa sitten kun lama loppuu.

Pikku hiljaa on alkanut kuulua ennustuksia siitä, että pohja alkaisi nyt olla käsillä ja nousu alkaisi jostain lähiaikoina. Saa nähdä. Jos Itä-Euroopan valuutat romahtavat, pohja nähdään vasta silloin. Jos ne kestävät, se lienee tässä. Nousu ei kuitenkaan tule olemaan erityisen rivakka, koska länsimaista on kadonnut runsaasti ostovoimaisia kuluttajia, ja lisää katoaa kunhan pölyn hieman laskeuduttua ruvetaan eri maissa katsomaan, paljonko eläkejärjestelmissä onkaan rahaa jäljellä kun omaisuutta on pakkomyyty paniikissa pilkkahintaan viranomaisvaatimusten takia. Kun sen jälkeen eläkkeitä ryhdytään leikkaamaan, voimme suoraan ajatella tämän kadonneen rahan olevan poissa seuraavien 25 vuoden kulutuksesta länsimaissa.

Lehdet povaavat SAS:n ajautuvan konkurssiin jos sitä tai osia siitä ei saada myytyä jollekin.

SAS on tyypillinen esimerkki siitä, miksi useamman valtion omistama yhtiö ei menesty. Valtionyhtiö voi pärjätä tyydyttävästi kuten Finnair pärjää ilmailussa, mutta SAS:llä on kolme valtio-omistajaa. Ensimmäinen ongelma tässä on norjalaisilla, sillä ruotsalaiset ja juutit ovat liittoutuneet ajat sitten keskenään ja Oslosta ei pääse edelleenkään suoraan Madridia kauemmaksi. Kaikki kaukoreitit lennetään joko Kastrupista tai Arlandasta, pahimmassa tapauksessa molemmista.

SAS:n omistajarakenteen johdosta tulos on se, että firmaa ei johdeta kuten liikeyritystä vaan sitä johdetaan sillä periaatteella, että kaikkien pitää saada yhtä paljon. Jos Tukholmasta avataan uusi kaukoreitti, Kööpenhaminastakin pitää avata uusi kaukoreitti johonkin tai muuten tulee epäsopua. Erityisen irvokas on kotimaanreittiverkoston kehitys. Kotimaantoimintoja pyörittävät toiminnot ovat SAS:n kankkulan kaivo, johon äyskäröidään tuhottomia määriä rahaa ilman mitään toivoa siitä, että ne ikinä pärjäisivät edes lähes omillaan.

Kotimaanliikennettä tarvitaan lähinnä Norjassa maantieteen takia ja Ruotsissa hiukan, koska eteläpohjoissuuntainen matka on sangen pitkä. Mutta kun norjalaiset saavat puhutuksi yhden kotimaanreitin lisää, tämä reitti on kustannus eikä bisnes. Joten siis muut valtiot joutuvat rahoittamaan norjalaisten juttuja, ja ratkaisu on nerokkuudessaan ainutlaatuinen. Ongelma poistuu kun avataan ainakin Ruotsiin mutta todennäköisesti myös Tanskaan uusi kotimaanreitti. Näin maksut triplaantuvat mutta yksi maa ei pääse hyötymään toisen kustannuksella. Tanska on maana sellainen, että poislukien liikenne saarille ja Grönlantiin siellä ei pitäisi olla yhtään kotimaanreittiä, mutta niinpä niitä vain on ja aika paljon.

Tuloksena on firma, joka on säästänyt itsensä riskirajalle ja jossa rahaa palaa nurkkakuntaiseen kotiinpäinvetoon aivan kuin oppia olisi käyty ottamassa Suomesta Maalaisliiton puoluetoimistosta. Kun vielä mukana on kolmen maan sangen kärkkäästi lakkoilevia ammattiliittoja, en ihmettele, että ostajia ei oikein tahdo löytyä.

Norjalaiset varmaan luopuisivat omistuksestaan heti jos joku suostuisi sen heiltä ostamaan, mutta ostajia on näkynyt vähänlaisesti. Kaukoreittiverkostossa voisi olla jotain järkeä jollekulle, mutta siinäkin nuo maat ovat hiukan maantieteensä vankeja. Siinä, missä Helsingistä pystytään lentämään Vinkuintiaan ja takaisin 24 tunnissa ja idän reitit pyörivät käytännössä yhdellä lentokoneella, jo Tukholmasta matka on sen verran pidempi, että suositut kohteet Hong Kong ja Bangkok ovat liian kaukana tähän ja kilpailuasetelma huononee. Toisaalta taas USA:n reitit pystytään hoitamaan 24 tunnissa myös Saksasta ja Englannista, joten suurta kilpailuetua ei ole sinnekään päin liikennöitäessä.

Käytännössä tuloksena olisi kaukoreittiverkoston alasajoa ostajasta riippumatta, koska näin saataisiin hintakilpailua näillä reiteillä vähennettyä. Tämän toteuttaminen ilman, että ainakin kahden maan ammattiliitot suuttuvat on täysin mahdotonta, joten en ymmärrä, miksi kukaan viitsisi pistää käsiään paskaan ja ostaa firmaa pois kuljeksimasta, sillä sen päästäminen nurin tuottaa saman tuloksen mutta ilman rettelöintiä liittojen kanssa ja rahallisia panostuksia.

Itse en keksi SAS:lle mitään muuta järkevää tietä kuin sen, että Tanskan valtio ostaisi sen pois kuljeksimasta ja ajaisi alas päällekkäiset reitit Tukholmasta sekä älyttömät kotimaanreitit. Kastrup on jo nyt yhtiön ykköskenttä ja se on riittävän lähellä Saksan kaupunkeja pystyäkseen kilpailemaan matkustajista myös muualla kuin Pohjoismaiden markkinoilla. Jos firma päätyisi ruotsalaisille ja se ajaisi liikenteen Kastrupista alas ja keskittäisi Tukholmaan, koukkaus USA:han mennessä muodostuisi liian pitkäksi, ja itäliikenteessä taas Finnair pystyy maantieteen takia myymään halvemmalla tai ainakin paremmalla katteella.

En kuitenkaan pidätä hengitystäni.

Päivän verouutisissa oli mielenkiintoinen juttu siitä, että isoja pääomatuloja tehtailleet nuoret ovat pääosin keikkalääkärifirmojen omistajia.

Hesari kertoo meille yhdestä firmasta näin:
Yhtiötä on arvosteltu kuntien kurjuudella rahastamisesta. Monen kunnan on ollut mahdotonta saada terveyskeskukseen lääkäriä. Medonelta on saatu, mutta kalliiseen hintaan. "Yksittäisen lääkärin palkkaaminen voi tulla kunnalle kalliimmaksi meidän kauttamme. Mutta koko terveyskeskuksen ulkoistaminen tuo useimmiten säästöjä", toimitusjohtaja Karjalainen sanoo

Tämän pitäisi pistää miettimään.

Miten on mahdollista, että kunta ei saa terveyskeskukseen lääkäreitä, mutta se saa niitä vuokrafirmasta ja elättää samalla joukon kapitalisteja? Rahaa on selvästikin olemassa, koska vuokralääkärin palkka sivukuluineen, kapitalistin palkkio, vuokrafirman byrokratia ja arvonlisävero tämän päälle ovat selvästi suurempi summa kuin mitä olisi pelkästään lääkärin palkka ja sivukulut. Rahasta ei siis ole kysymys.

Kysymys on siitä, että lääkärit, joilla on valinnanvaraa, eivät halua töihin terveyskeskuksiin. Vuokralääkärinä tienaa paremmin kuin terveyskeskuslääkärinä ja työt ja vapaat saa sumplia itse eikä niitä tarvitse säätää byrokraattien kanssa. Kunnallinen byrokratia taipuu kyllä vuokralääkärifirman laskuihin, mutta se on erinomaisen jähmeä taipumaan ulos palkkaluokka-ajattelustaan.

Jos lääkäreitä ei saa terveyskeskuksiin töihin nykyisillä palkoilla, eduilla ja toimenkuvilla, voimme mussuttaa hamaan maailman tappiin, että lääkärit ovat ahneita, mutta tämä tie ei johda mihinkään. Lääkärit eivät selvästikään halua tehdä terveyskeskusrutiinia vuodesta toiseen vaan ottavat lyhyitä, raskaita mutta hyvin palkattuja hommia keikkatyönä. Ja kukaan järjissään oleva lääkäri ei halua asua jossain jumalan selän takana maaseudulla.

Rahaa on selvästikin siihen, että lääkäreitä voidaan kuljetuttaa Helsingistä maaseudulle, majoittaa heitä siellä muutaman päivän ja lähettää takaisin sivistykseen. Mutta miksi terveyskeskukset ja kuntapäättäjät pitävät jatkuvasti päätään pensaassa ja julistavat jatkuvasti hakuun palkkaluokkapohjaisia, pakkotahtisia terveyskeskuslääkärin virkoja ja pistävät porkkanaksi jonkun omakotitalotontin mestassa, jossa maa ei muutenkaan maksa paljon mitään ja jossa kukaan ei taatusti halua asua, ja sitten valittavat lääkäripulaa kun hakijoita ei ole?

Miksi ei tunnusteta tosiasioita? Jos lääkärit eivät ole valmiita muuttamaan maaseudulle terveyskeskuslääkärihommiin mutta voivat tulla sinne tekemään keikkaa, miksi kunnat eivät hyödynnä tätä itse vaan antavat firmojen rahastaa miljoonia välistä ja lisäksi maksavat turhanpäiväisiä arvonlisäveroja, joita ne eivät voi edes vyöryttää mihinkään kun palvelu tarjotaan ilmaiseksi? Paljon halvemmaksi tulisi tehdä kymmenen lääkärin kanssa työsopimus, jossa nuo lääkärit ovat kunnan palkkalistoilla kolme päivää kuukaudessa, ja palkka on joku yhdessä sovittu. Tässä mallissa matkakuluja ei saa kompensoitua, koska verottaja tulkitsee sen palkaksi, mutta vaikka tämän lisää palkan päälle, tulee se silti halvemmaksi kuin vuokrausbisneksen elättäminen.

Ongelma vaikuttaa siis ilmeisen asenteelliselta. Kunnan palkkalistoilla olevalta edellytetään nöyrää käytöstä, säännöllisiä työaikoja, virkaehtosopimuksen mukaisia vähimmäislomia ja pienintä palkkaa, jota sopimusten mukaan saa maksaa. Ja kun lääkärit eivät suostu, he ovat ahneita. Ja kunnat kostavat näille lääkäreille ostamalla heidän palveluksensa kaksin- tai kolminkertaiseen hintaan jostain kusinarikasta, ja epäilemättä lääkärien puntit nyt tutisevat.

Työ terveyskeskuksessa selvästikin kelpaa itsessään, koska vuokrafirmojen kautta väkeä kyllä töihin saadaan. Se ei vain kelpaa kunnallisbyrokratian päättämillä muinaisilla ehdoilla. Ja kun ihmisten ja byrokratian välillä vallitsee ristiriita, on aivan ilmeistä, että asia on korjattava uudelleenkouluttamalla ihmisiä.

Byrokratiaan ei tule kuitenkaan koskea millään tavoin.

Mietin tuossa ympäristöasioita ja niihin liittyviä innovaatioita.

Puusta katsoen näyttäisi siltä, että jossain vaiheessa kun lama loppuu, nämä ovat yksi keskeinen elementti siinä bisneksessä, joka nostaa USA:n talouden takaisin kasvu-uralle. Huolimatta siitä, että amerikkalaisten pitäisi virallisen propagandan mukaan olla ympäristövihamielisiä riistäjäpaskiaisia ja eurooppalaisten pitäisi olla ympäristötietoisia maailman pelastajia. Mikä tämän oikein selittää?

Osaltaan tietysti se, että USA:ssa on taloudelliset kannusteet innovaatioihin ja sinne tulee edelleenkin huippunimiä ympäri maailmaa. Rahoitusta on tarjolla ja hyvien juttujen keksijöistä tulee miljardöörejä. Töitä tehdään paljon ja änkyröivät ammattiliitot eivät pysäytä kaikkea aina kerran kuussa siksi kun joku bussikuski Detroitissa sai potkut. Tämä on tunnettu syy, mutta ei nähdäkseni koko totuus.

Eurooppaa ja USA:a erottaa keskeisesti valtion rooli kahdella tavalla.

Euroopassa erinäköisestä tukiaisbisneksestä on tullut maan tapa. Valtiot tukevat yrityksiään, EU tukee hankkeita, hyvin verkostoituneet firmat saavat lisärahaa valtiota lähellä olevista tahoista. Tämän tavan huono puoli on se, että laajassa skaalassa ei tehdä mitään, elleivät valtiot ole mukana rahoittamassa. Jos valtiot eivät tue ja avusta, firmat eivät tee juuri mitään uutta. Ainakaan isot firmat. Pienet ovat innovatiivisempia, mutta suurilla olisi etunaan iso kassa ja valmiit markkinat.

Toinen keskeinen ero on se, että Euroopassa ympäristöasioita yritetään edistää kielloilla, veronkorotuksilla ja valtiollisella valistuksella. USA:ssa firmat ovat omineet ympäristöasiat itselleen ja markkinoinnin voimaa ei pidä aliarvioida. Euroopassa erinäköiset satuhassit ja muut vihersönkelöt ovat telkkarissa kertomassa, että nyt teidän pitää luopua tuosta ja tuosta ja tuosta ja kaikki verot nousevat “ilmastonmuutoksen torjumiseksi”. Tästä ei seuraa rivikansalaisen vinkkelistä mitään muuta kuin elämää kovempi vitutus. Asioista luovutaan jos pakotetaan, mutta kansan syvät rivit eivät ota omakseen taustalla olevaa ongelmaa, jota yritetään korjata. Ja kun lähestymistapa joka asiaan on perustaa komitea, asiat pyörivät jossain byrokratioissa ilman, että ne koskettavat ihmisiä mitenkään.

USA:ssa firmat ovat ruvenneet edistämään bisneksiään ympäristöasioilla ja valtio on pysynyt käsivarren mitan päässä. Esimerkinomaisesti muutos, joka USA:n automarkkinoilla on tapahtunut parissa kolmessa vuodessa on hämmästyttävä kun taas Suomessa ei ole tapahtunut oleellisesti mitään vaikka veroja on kuinka yritetty korottaa. Yritysten markkinointiosastot tuntuvat olevan huomattavasti punaviherpoliitikkoja ovelampia siinä, miten asiat saadaan myytyä ihmisille siten, että ihmiset valitsevat oikein hyvällä mielellä.

Kun nämä asiat yhdistää siihen, että Euroopassa valtioiden mahdollisuus tehdä rahallisesti mitään on lähivuosina pankkikriisin takia rajallinen, näyttää siltä, että Euroopassa ei kyetä muuhun kuin perustamaan työryhmiä. Firmat eivät tee mitään kun ne eivät saa rahaa valtioilta, ihmisten asenteet muuttuvat verkkaisesti ja kieltopolitiikka herättää vastustusta. Lopputuloksena USA menee innovaatioissa jälleen kerran karkuun ja eurooppalaiset päätyvät vain lisensoimaan ja ostamaan tarvitsemansa jutut amerikkalaisilta.

Kyllähän Eurooppaan jokunen valopilkkukin mahtuu, mutta niitä on huomattavan vähän ottaen huomioon, kuinka paljon ympäristöasioita on pidetty esillä. Ja jälleen kerran Euroopan vasemmistolaisessa mediassa vallalla oleva hybris “me olemme hirveän paljon parempia kuin amerikkalaiset” päätyy lopputulokseen, jossa amerikkalaiset saavat suuren tynnyrin rahaa ja eurooppalaiset kolmipyörän, josta on ilmastonmuutoksen torjumiseksi poistettu polkimet.

Vihreät ovat ehdottaneet, että maahanmuuttajien syrjinnän välttämiseksi työnhaun pitäisi olla anonyymiä, jotta paperien perusteella ei nähtäisi, kenen etunimi on Abdullah ja kenen ei. Tässä on tavallaan ihan tolkku. Jos vasta haastattelussa selviää hakijan sukupuoli ja etninen tausta, voi olla, että syrjintä vähenee.

Huono puoli on puolestaan se, että se tekee työnhakuprosessista raskassoutuisemman, koska pitää haastatella väkeä mahdottomia määriä. Nythän työnhaku toimii usein niin, että paperilla kelvollisilta näyttävistä hakijoista etsitään tietoja googlella ja kenties soitetaan tutulle, joka tuntee jonkun tai joka on ollut töissä samassa paikassa.

Nyt jos nimen saa käyttöönsä vasta haastattelun jälkeen, tuloksena on se, että haastatella pitää paljon enemmän. Tällä ei liene merkitystä sellaisissa hommissa, joihin voi palkata oikeastaan kenet hyvänsä järjissään olevan, terveen ja ongelmattoman. Mutta kun haetaan herrahississä ylemmän tason hommia, herrahississä vielä ylempänä olevien aika alkaa olla hiukan liian kallista kaikennäköisten luuserien haastatteluun kun luusereita ei saatu raakattua pinosta pois etukäteen.

Lisäksi meillä on sangen helppo tapa tällaisen säädöksen ympäri. Ja se on se, ettei työpaikkoja yksinkertaisesti julisteta hakuun vaan rekryfirmat täyttävät paikat omasta reservistään. Eli siis työnhakijat ilmoittautuvat rekryfirmoihin papereineen “haluaisin töitä”, mutta koska kyse ei ole työhakemukseen vastaamisesta tai hakemuksen käsittelystä, rekryfirma voi kysyä vaikka mitä tietoja hakijoista ilman mitään pelkoa syrjinnästä, koska ei ole mitään paikkaa, jota ollaan täyttämässä.

Jos nyt sitten firma haluaa väkisin palkata jengiä “aivan kuka tahansa kunhan se nyt ei neekeri ole” -älykriteereillä, rekryfirma vain ammentaa listoillaan olevista työnhakijoista sopivat ehdokkaat ja paikka ei ole koskaan haussa julkisesti ja kukaan ei varsinaisesti hae juuri tuota paikkaa.

En tosin tiedä kuinka isosta ongelmasta lopulta on kysymys. Olettaisin, että luonnonvalinta poistaa lopulta ravintoketjusta ne firmat, jotka jättävät paikan mieluummin tyhjäksi kuin palkkaavat siihen kaikki kriteerit loistavasti täyttävän maahanmuuttajan. Tai jotka palkkaavat mieluummin lahjattomia suomalaisia kuin lahjakkaita tummaihoisia. Eli käytännössä en usko, että meillä on sellaista ongelmaa, jolle pahemmin voimme tehdä mitään. Kaikissa maissa ulkomainen hakija on aina hieman heikommilla kuin alkuasukas, vaikka ei olisi ihonväriongelmaakaan. Mutta erot pienenevät kun pääsee uuteen yhteiskuntaan sen verran sisälle, että puhuu kieltä riittävästi natiivin lailla, tuntee valtaväestön edustajia jne.

Jos ihmiset häpeävät nimeään niin, etteivät uskalla kirjoittaa sitä työhakemukseen syrjinnän pelossa, meillä on käytössä kirjeellä hoidettava nimenvaihtomenettely. Ei nimi ole mikään savitauluun hakattu pyhä totuus, jota on vain pakko sietää. Kun suomalaisten nykyisten lasten ja nuortenkin nimissä on jo vaikutteita kaikennäköisistä viihdetaiteilijoista ja pallonpotkijoista, valtaosa ulkomaisista nimistä ei itse asiassa erotu joukosta tuota pikaa enää ollenkaan.

Talouskriisi Euroopassa on nyt saanut ensimmäisen inkarnaationsa, ja se on keskuspankkitoimilla mukamas hoidettu. Tällä kertaa ongelma lie padottu hetkeksi, mutta kun se ei lopu tähän. Länsi-Euroopalla on ristinään Itä-Eurooppa, jossa finanssit ovat jossain määrin vinossa.

Mitä me tiedämme Itä-Euroopan talouksista? Emme oikeastaan mitään. Ensimmäinen tervehtymisen askel alkaa siitä kun olin Baltiassa ja tutkivan journalismin keinoin sain selville, ettei ole mitään Baltiaa. Vaan kolme maata, jotka ovat erilaisempia kuin Suomi, Ruotsi ja Norja. Ja kun tätä laaennetaan Itä-Eurooppaan, en sorru kolossaaliseen rötökseen jos yleistän, että sitäkään ei ole olemassa.

Meillä on sen sijaan kasa valtioita, joilla on pieni pätkä yhteistä historiaa neuvostoimperiumin osana.

Kaikkia näitä maita yhdistää se, että yksityiset ovat velkaantuneet korviaan myöten. Joissain maissa, joista Unkari on tyyppiesimerkki, valtion finanssit ovat myöskin kuralla kun ne rupesivat rakentamaan sosialidemokratiaa ennen kuin moiseen pysähtyneisyyteen oli varaa, ja joutuivat tekemään sen velaksi. Useimmissa maissa sen sijaan julkinen talous on sinänsä sangen hyvällä mallilla, tästä tyyppiesimerkkinä vaikkapa Viro, jossa valtion velanotto on tehty niin hankalaksi, ettei sitä ole hyödynnetty oikeastaan ollenkaan.

Mutta kansantaloudet ovat sietämättömän velkaisia. Kaikilla näillä mailla on kiinteä tai de facto kiinteä valuuttakurssi euroa vastaan, ja tämä on johtanut korkoeroon kansallisen valuutan ja euron välillä. Jokseenkin kaikki yksityisten ja yritysten velka on itse asiassa euromääräistä, koska eurokorot ovat olleet ja ovat edelleen neljäsosa kansallisen valuutan korosta tai jotain.

Holtitonta velanottoa perusteltiin meille kymmenen vuotta sillä, että nämä taloudet ovat mukamas jälkeenjääneitä neuvostomiehityksen jäljiltä, ja jälleenrakennus ja elinkeinorakenteen modernisointi vaativat tuontitavaraa ja pääomaa. Tämä humpuuki nieltiin koukkuineen päivineen ja jotkut tuntuvat uskovan siihen edelleen. Käymällä missä hyvänsä näistä maista huomaa, että rahasta on kulunut tuotantorakenteen modernisoimiseen aivan pähkinöitä ja isoin osa rahasta on hukattu autoihin ja kiinteistökuplan pönkittämiseen. Kun Latvia on BKT-mittarilla EU:n kolmanneksi köyhin maa, asunnot Riikassa ovat kalleimpia Euroopan pääkaupungeista ja kaupassa käydään älyttömällä Hummerilla, ei tarvitse olla suuri Ajatuksien Väinäjoki nähdäkseen yhtälön täydellisen kestämättömyyden.

Joissain maissa kuten vaikkapa Tsekissä rahaa on käytetty myös tuotannon modernisoimiseen ja maan kehittämiseen palveluyhteiskunnaksi. Useimmissa maissa ei ole tehty mitään vaan talouden perusta on jokseenkin samassa kunnossa kuin vuonna 1991. Kulutusjuhlaan ei olisi rahaa tällä perusteella laisinkaan, mutta koska Länsi-Euroopan pankit ovat syytäneet rahaa noihin maihin 15 vuotta, velaksi eläminen on ollut jokaiselle selviö. Pelkästään ruotsalaiset pankit ovat syytäneet vuosia Baltian maihin sata miljoonaa euroa viikossa. Miettikääpä sitä.

Nyt pää on kovaa vauhtia jäämässä vetävän käteen. Unkarin keskuspankki sai jo pari päivää sitten hätärahoitusta EKP:ltä, koska niiltä olisivat loppuneet valuutat ensi viikolla kun kukaan ei enää halua ostaa forintteja millään hinnalla. Latvian latia vastaan on hyökätty parin vuoden aikana jo useamman kerran, mutta se on toistaiseksi kestänyt 20 prosentin korollaan.

En usko olevani kummoinenkaan auguuri kun ennustan, että ennen vuodenvaihdetta tuolla tapahtuu jotain. Joku maa joutuu valuuttapulassa devalvoimaan ja sen jälkeen koko Itä-Eurooppa tulee perässä. Aivan kuten kaikki reunamaat devalvoivat 90-luvun alussa sen jälkeen kun Suomessa siihen ajauduttiin. Nyt kun ongelma on Unkarin kautta näytetty, epäluulo muita maita ja niiden valuuttoja kohtaan kasvaa. Slovakia on hiukan eri asemassa, koska se on sopinut siirtyvänsä euroon vuodenvaihteessa, mutta nähtäväksi jää jos kaikki ympärillä devalvoivat 42%.

Siitä tulee iso rysäys sekä idässä että lännessä. Idässä tilanne muuttuu kestämättömäksi, koska kaikki ovat korviaan myöten veloissa euroiksi, mutta palkaksi tulee jotain kuponkeja, joita ei joko saa vaihdettua enää valuutoiksi ollenkaan tai kurssi on puolet entisestä tai alle. Näin kansantalouksista häipyy koko ostovoima velanmaksuun pysäyttäen kotimarkkinakysynnän kuin seinään. Työttömyys pompsahtaa. Viennillä on kissanpäivät, mutta koska Tsekkiä ja Slovakiaa lukuunottamatta nämä maat eivät vie paljon mitään, hyöty jää pääosin saamatta.

Lännessä taas seuraa pankkikriisin kakkosaalto. Ruotsissa Swedbank on käytännössä konkurssissa heti kun ne joutuvat alaskirjaamaan taseissaan olevat Baltiaan lainatut miljardit. SEB todennäköisesti joutuu hakemaan apua samasta syystä, mutta kestää pystyssä. Eteläisemmän Itä-Euroopan rahoitus taas on tullut Saksasta, Hollannista, Ranskasta ja Sveitsistä. Kun pankit siellä ovat muutenkin konkurssin partaalla, Itä-Euroopan saatavien muuttuminen arvottomaksi romauttaa nekin, jotka vielä yrittävät hiukan sinnitellä pinnalla.

Lännessä kriisi olisi kestetty jotenkin jos samalla ei olisi pankkikriisiä. Pankit olisivat voineet paikata taseitaan osakeanneilla, mutta nyt pankkiosakkeita ei ostaisi kukaan. En viitsi harrastaa tutkivaa journalismia sen vertaa, että selvittäisin Euroopan isojen pankkien saatavat Itä-Euroopasta, mutta kun tiedämme Swedbankilla niiden olevan kolmasosa taseesta ja SEB:llä 25%, voimme kenties arvata samanlaisia lukuja löytyvän suurempienkin maiden pankeista.

Joten edessä voi hyvinkin olla vielä uusi rysähdys, jota ei voi paikata enää pelkillä luottotakuilla, koska pankit tarvitsevat uutta pääomaa. Ennustan Eurooppaan syntyvän vielä useita roskapankkeja, joihin paketoidaan Itä-Euroopan bisnekset.

Suomessa ei sinänsä ole suurensuurta ongelmaa, koska entisistä suomalaispankeista bisnestä Itä-Euroopassa on vain Nordealla ja Sammolla, mutta nämä on myyty ruotsalaisille ja juuteille. Ja nämä ovat Baltiassa markkinoiden kolmos- tai nelospankkeja alle 10% markkinaosuudellaan eivätkä muodosta taseen ja tuloksen keskeistä elementtiä.

Tänään viimeksi Ahtisaari avasi sanaisen arkkunsa ja vaati ihmiskasvoista kapitalismia, jossa johtajille maksetaan pienempiä palkkoja. Tämä on kuultu poliittisen vasemmiston suusta ympäri maailmaa, koska siten mukamas torjutaan kriisit tulevaisuudessa.

Minä en ole ymmärtänyt tästä koskaan oikeastaan mitään. Johtaja on palkkatyöläinen siinä kuin muutkin ja tekee hiukan rivimiestä suuremmin vapausastein mitä pomo käskee. Yleensä tapaamme sanoa, että työmies on palkkansa ansainnut, mutta herraviha leikkaa tämän vain osaan työvoimasta.

Mutta mitä ihmeen tekemistä johtajien palkan suuruudella on minkään asiaa liippaavan kanssa, paitsi jos jätetään joku herrat ovat sikoja -tyyppinen syvällinen näkemys huomiotta. Kun keskustelemme jatkuvasti epäoleellisesta seikasta eli palkan suuruudesta, sivuutamme täysin sen osan, jossa muutoksia pitäisi tehdä ja jossa voitaisiin vaikuttaa johonkin, ja se on palkan muodostumisperuste.

Johtajilla palkkaus on pitkälti bonuksiin tai johonkin muuhun kannustimeen perustuvaa eikä niinkään sovittua, kiinteää kuukausipalkkaa. Tällä bonuksella on joku peruste. Jos tuo peruste on oikea, johtajat tekevät oikeita asioita, ja jos se on väärä, johtajat tekevät mitä sattuu tai vääriä asioita. Aivan kuten kaikki muutkin. Jos nyt kuvitteellisesti pankissa johtajalle maksetaan 42 miljoonaa riippumatta siitä mitä hän tekee eikä mitään ohjeitakaan anneta, syy ei ole siinä, että johtajan palkka on 42 miljoonaa vaan siinä, että sen saa tekemättä mitään ja lisäksi ohjeet puuttuvat.

Jos taas esimerkki-inehmomme peruspalkka on 4 miljoonaa ja sen päälle tulee bonus, joka on maksimissaan 38 miljoonaa ja on riippuvainen siitä, kuinka paljon pankki myöntää asuntolainoja, hän motivoi pankkinsa myöntämään paljon asuntolainoja. Ja kun maksukykyiset on lainoitettu, aletaan lainoittaa maksukyvyttömiä, koska vain volyymi ratkaisee. Tässäkään tapauksessa ongelma ei ole 42 miljoonan liksa vaan se, että siihen päästäkseen täytyi tehdä suorastaan vahingollisia asioita.

Entäpä jos palkkaus olisikin ollut 4 miljoonaa + bonus, mutta jaettaisiin asiakkaat kuuteen laatuluokkaan oletetun maksukykynsä eli siis luottoriskin perusteella? L1 olisi paras mahdollinen ryhmä ja L6 kaikkein persaukisin pummi. Jokaisesta myönnetystä lainasta yksinkertaistettuna bonuksen perussumma olisi tuhat ränkylää. Jos asiakas olisi luokkaa L1, kerroin olisi 2 eli bonussumma kasvaisi kahdella tonnilla. Jos luokka on L2, kerroin olisi 1. Jos L3, 0. L4-L6 olisivat miinusmerkkisiä -1 - -3.

Myöntäisikö tällainen pankki ensimmäistäkään roskalainaa? Ei varmasti myöntäisi, koska jokainen pummeille myönnetty laina laskee johdon bonuksia. Jos tässä mallissa pomo onnistuisi päätymään 42 miljoonan vuosipalkkaan, missä on vika? Ei missään, koska pankin kannatti tuo silti maksaa ja sillä olisi pankkimaailman tervein ja laadukkain lainasalkku.

Esimerkki on yksinkertaistettu, mutta kuvaa nähdäkseni ongelmaa. Kun keskitymme vain rahan määrään, emme saa aikaiseksi mitään hyödyllistä. Sillä vaikka palkka tiputettaisiin neljään miljoonaan, tuloksena olisi taas joskus kriisejä, koska tuon rahan saa vaikka tekee mitä. Ja kun rahan saa myös tekemättä mitään, omistajat eivät saa sitä mitä haluavat, eli ponnistelua firman arvon kasvattamiseksi.

Tähän mennessä pankkijärjestelmän bonusohjelmien ongelma on ollut se, etteivät ne riittävästi palkitse mistään muusta kuin markkinatilanteesta. Mitään laatukriteerejä ei pahemmin hyödynnetä vaan kaikki on sidottu firman tulokseen. Hyvinä vuosina rahaa tulee ovista ja ikkunoista kun istuu perseellään, huonoina vuosina bonuksia tulee minimimäärä vaikka tekisi mitä, eli siis kannattaa istua perseellään. Tämä motivoi lähinnä istumaan perseellään ja kehittämään jotakin bonusmittarina käytettyä hetkellisesti eikä pitkällä tähtäimellä, koska vain jonkun tämänhetkisen mittarin päivän arvoa tutkitaan.

Muttei tämä johtajien vika ole. Jos omistajat haluavat palkita firman ajamisesta konkurssiin tai tyhjäntoimituksesta niin kai se sitten on sitä mitä omistajat tahtovat.

Islanti yritti eilen kiinnittää pesonsa kurssin euroa vastaan 1 EUR = 131 ISK -tasolle. Ennustin, että se kestää päivän, ja niinhän siinä sitten kävi.

Tässä tempussa ei ollut mitään järkeä, koska käytännössä kauppoja oli tehty jollain 250-tasolla. Nyt siis keinotekoinen vahvan kruunun kurssi tarkoitti arbitraasia kun valuuttoja sai puoleen hintaan yhdestä paikasta ja ne sai myytyä tuplahintaan eteenpäin. Käytännössä valuuttapako lienee ollut valtava, koska kaikkien on kannattanut vaihtaa kaikki irti lähtevä euroiksi tuohon näennäiseen kurssiin jos valuuttaa on siihen hintaan saatavilla. Jos taas valuuttaa ei ole siihen hintaan saatavilla, ei ole suuremmin järkeä pitää moista kurssia keinotekoisesti paperilla, koska valuuttaa tarvitseva islantilainen joutuu asioimaan kujalla Gunnarin kanssa ja vaihtamaan mikkihiirirahaa.

Islannissa on kuitenkin oikea ongelma tässä(kin) asiassa. Maassa asuntovelalliset ovat ottaneet euromääräisiä asuntolainoja kun kruunumääräisten lainojen korot ovat olleet viisinkertaiset tai jotain eurokorkoihin verrattuna. Näin siis velalliset tarvitsevat jatkuvasti valuuttaa maksaaksen lainojensa lyhennyksiä. Ja kun lainat on otettu kurssilla 1 EUR = 88 ISK, asuntolainat ovat efektiivisesti kolminkertaistuneet. Kuinka moni selviää veloistaan? Ei varmaan juuri kukaan.

Käytännössä Islannin varmaan pitäisi luopua pesoksi muuttuneesta valuutastaan, mutta se pitäisi tehdä imaginäärisen valuuttakurssisidoksen sijaan luopumalla omasta rahasta kokonaan ja vaihamalla se euroksi tai dollariksi. Tämän tekeminen tarvitsee rahaa, mutta mikään muu ei ole nykytilanteessa enää kestävä ratkaisu. Jos maan, jossa kansalaiset ovat korviaan myöten velkaantuneet ulkomaille, valuutta muuttuu käytännössä ei-vaihdettavaksi, tuloksena on yksityishenkilöiden konkurssi.

Pankkiensa konkurssia Islanti ei voi välttää mitenkään. Todennäköisesti se ei voi välttää edes sitä, että siellä eläkesäästöt yms. nollataan ja pankkien omaisuus myydään pilkkahintaan. Mutta se voi välttää tilanteen, jossa jokainen islantilainen ajautuu henkilökohtaiseen konkurssiin, jos se pystyy pitämään maan valuutan vaihdettavana ja kurssin järkevänä. Tämä ei näytä erityisen hyvin onnistuvan omin voimin, ja monet kehitysmaat ovat tässä tilanteessa yksinkertaisesti dumpanneet kansallisen valuutan ja ottaneet tilalle jonkun vahvemman naapurista.

Tämä poistaa tietysti maalta mahdollisuuden tehdä valuuttakurssipolitiikkaa. Mutta maassa, jossa ihmiset ovat täysin riippuvaisia kyvystään maksaa ulkomaisia velkoja sekä käytännössä tuontiruuasta, mahdollisuudet tehdä valuuttakurssipolitiikkaa ovat muutenkin rajalliset kun kotimarkkinat eivät tuota ihmisten tarvitsemista asioista kuin pienen osan.

Ja kuten nyt nähdään, valuuttakurssipolitiikka on epäonnistuessaan ihmisten kannalta katastrofaalisen huonoa.

Kun joka lehden etusivu on täynnä lamaa ja loppu on jotain potkupalloa, kai sitä täytyy asiasta taas sanansa sanoa.

Tämä kriisi on opettanut meille sen, ettei meillä ole mitään mittaria, jolla pystyttäisiin arvioimaan pankin selviytymistä kriisistä. Tämä on paha sekä asiakkaan että sijoittajan kannalta, koska se tekee pankeista aika arpalippuja eikä ole mahdollista valita hyvää yhtiötä ja sijoittaa siihen ja jättää huonoja muille.

Kaikki islantilaisetkin pankit vakuuttivat vakavaraisuuttaan vielä kuukausi sitten, mutta nyt niistä on pystyssä yksi eikä sekään kauaa jos ennustaa saa ja miksipä ei saisi. Vakavaraisuus oli kyllä kunnossa varmaankin silloin, mutta tuo tieto ei auta meitä mitenkään eikä kerro meille mitään.

Yksinkertaistettuna pankkitoiminta on jokseenkin sellaista, että jos pankille on lainattu miljardi, se voi lainata 900 miljoonaa siitä ulos ja näin pankin vakavaraisuus on sitten jotain 10-12% luokkaa. Ajatus on se, että tuo vakavaraisuus riittää aivan mainiosti rahaliikkeiden hoitamiseen. Mutta jos käynnistyy ns. talletuspako, vaikkapa 15 tai 20% vakavaraisuutta näyttävä pankki on ongelmissa. Raha on lainattu ulos asiakkaille vaikkapa 30 vuoden asuntolainoiksi, joten vaikka lainakanta olisi terve ja luottotappioita ei tulisi, ei pankki silti pystyisi maksamaan kuin kassassa olevan rahan verran rahojaan nostaville tallettajille.

Eli siis käytännössä pankkiin sijoittaminen on täydellinen arpalippu, ja täysin tervekin pankki kaatuu jos luottamus siihen tai pankkeihin yleisesti on menossa. Sopulilauman luottamusta taas ei voi mitata mitenkään eikä siitä voida saada mitään järkevää tietoa sijoituspäätösten tueksi. Jos taas pankeilla on vaikeuksia saada osakkeiaan kaupaksi, se pitää käytännössä pankkien mahdollisuudet paikata taseitaan muuten kuin veronmaksajien kukkaroista sangen olemattomina.

Mutta keksiikö joku, miten asiaa voisi korjata?

Kauppalehti kirjoittaa tänään siitä, että yritysten johto pitää tärkeänä, että alaiset ymmärtävät yrityksen tavoitteet ja strategian, mutta kolmannes keskijohdosta ei ymmärrä näitä asioita ollenkaan ja vain 13% keskijohdosta katsoo, että voisi kommunikoida nämä asiat eteenpäin alaisille tai asiakkaille.

Koska tutkimuksen oli tilannut joku B-to-B -markkinointitoimisto, sillä ketunhäntä kainalossa lienee mennä firmoihin myymään sisäisen viestinnän konsultointia isolla rahalla kun asiat ovat kerran täysin levällään. Viestintäkoulutus, jonka tuloksia ei voi mitata mitenkään, on mukava lypsylehmä, koska ensin voi kouluttaa firman johtoa hirveällä rahalla ja sen jälkeen vielä kouluttaa työntekijöitäkin ymmärtämään viestintää. Varsinkin työntekijöiden kouluttamisessa massat ovat niin suuret, että perinteinen “menkää metsään pitämään rastikilpailua ja tulkaa illansuussa kertomaan tuloksista” -koulutus, jossa kouluttaja juo päivän ajan kaljaa tai hoitelee puhelimessa muita bisneksiään ja raha juoksee koko ajan, on todellinen gravy train.

Voin tarjota tässä nyt aivan ilmaiseksi selityksen siihen, miksi gallup-kyselyn sinänsä oikeansuuntaiset numerot ovat sellaisia kuin ne ovat. Asiaan vaikuttaa keskeisesti kaksi tekijää:

Ensimmäinen näistä on joku, jota kutsuisin nimellä “tuulahdus tervettä järkeä”. Firman johto palkkaa parillasadalla tonnilla konsultin suunnittelemaan kanssaan jossain korkeanpaikanleirillä firmalle strategien, vision, mission ja arvot. Näitä sitten rummutetaan henkilökunnalle ja kun joka paikassa toistetaan, “Pyrimme olemaan maailman paras monialafirma”, jonka arvot ovat “asiakaslähtöisyys, työnekijän kunnioittaminen, joustavuus ja dynaamisuus”, johto katsoo, että sen työ on tehty. Sen sijaan tämän saarnan kuunnellut keskijohto toteaa “niin, tämä oli itsestäänselvää, koska emme varmaan pyri olemaan paska firma ja menemään konkurssiin, mutta entä sitten?”

Iskulauseiden keksiminen on huomattavasti helmpompaa kuin miettiä niille käytännöllinen toteutus, ja jos iskulauseet ovat selviöitä, niiden ainoa käytännön toteutus on se, että jokainen tekee työnsä hyvin, mikä on selvää ilman tätä merkittävää ylimmän johdon kontribuutiotakin. Kun kuitenkin konsulttihuuhaan sisältänyt johto rummuttaa noita päivänselvyyksiä kerran viikossa, kaksi parhaassa, tätä tarinaa kuuntelevalle työntekijälle saattaa helposti tulla mieleen “mitä minä en tässä nerokkaassa visiossa ymmärrä, koska se ei kuulosta nerokkaalta visiolta vaan tyhjänpäiväiseltä latteudelta”. Näin hämmentyneet ihmiset vastaavat gallupiin etteivät he ymmärrä, vaikka oikeastaan ei ollut mitään ymmärrettävääkään.

Toinen on puheiden ja tekojen alati vallitseva ristiriita. Kun johto kertoo, että tarkoitus on olla innovatiivinen ja dynaaminen ja eteenpäinpyrkivä ja asiakkaasta välittävä firma, asiakkaita kuunnelleet työntekijät törmäävät kehitysehdotuksineen aina johonkin pysähtyneisyyden muuriin. He kuuntelivat asiakasta, keksivät tavan parantaa asiakastyytyväisyyttä ja luoda uutta bisnestä, joku suurvisiiri jossakin vain toteaa, ettei niin voi tehdä. Tai vaihtoehtoisesti, että se maksaa rahaa ja vain sellaiset ehdotukset hyväksytään, jotka eivät maksa rahaa. Firman arvojen ja strategian käytännön jalkautus tarkoittaa sitä, että vain oikeiden ihmisten ideat etenevät ja väärien ihmisten keksimät eivät. Jos tämä ei ole strategian mukaista, miksi johto ei kuitenkaan puutu siihen?

Henkilöstöstään välittävä firma toimii usein myös niin, että työmatkalle lähtevä duunari pyytää suoran Finnairin lentolipun niin ehtii kotiin ihmisten aikaan. Hallinto-osasto kuitenkin ottaa kello yksi yöllä perillä olevan vaihdollisen lentolipun SAS:llä, koska se on kympin halvempi. Työntekijästä siis välitetään, mutta vain jos se on myös halpaa. Jos joku haluaa uuden työsuhdekännykän, se pitää valita 57-vuotiaita matroonia pullollaan olevan Kännykkäviraston hyväksymistä malleista, jotka olivat moderneja silloin kun isä lampun osti.

Työntekijästä välittäminen toteutetaan järjestämällä työntekijöiden viihtymispäivä. Se järjestetään lauantaina, ettei siihen nyt turhaan työaikaa mene hukkaan. Konsulentti järjestää edellä kuvatun kaltaisen rastisuunnistuksen, sen perään syödään soppakanuunasta hernekeittoa ja sitten jokainen saa kaksi kaljalippua. Henkilöstöjohtaja pitää puheen, jossa hän kertoo, että näin kivaa ei ole kellään aikoihin ja että firma Välittää. Rahaa paloi hemmetisti enemmän kuin mitä olisi maksanut suoran lentolipun ostaminen, kännykässä valinnanvaran jättäminen työntekijälle ja muut vastaavat pikkujutut.

Jos firman strategia on kaiken tekeminen mahdollisimman halvalla ja penninvenyttämisen pistäminen työntekijän viihtyvyyden tai asiakaspalvelun edelle, se pitää sanoa ääneen. Jos sitä ei sanota ääneen mutta kuitenkin toimitaan niin, on aivan turhaa valittaa, että ihmiset eivät oikein ymmärrä strategiaa, joka käytännössä ei vaikuta mihinkään. Ei heidän tällaista strategiaa tarvitsekaan ymmärtää, koska tuo strategia ei ole oikeasti käytössä.

Miettikääpä sitä. Epäilen kuitenkin, ettei tuloksena ole strategioita, joita myös sovelletaan käytännössä, tai strategioita, jotka ovat muutakin kuin geneerisiä itsestäänselvyyksiä ja latteuksia. Epäilen, että tuloksena on heti laman loputtua miljoonien kippaaminen konsulteille, jotta he ratkaisevat ongelman, jota ei oikeastaan edes ole olemassa.

Paitsi jos ongelma on se, että firmoissa on liian fiksuja työntekijöitä ja mokomat näkevät röyhkeimmän sumutuksen lävitse.

Tätä asiaa on vatvottu siellä täällä enkä ajatellut palata tähän enää kovinkaan usein, mutta menköön nyt vielä tämän kerran.

Nyt nimittäin on kuultu normaali valitus siitä, että markkinatalous ei toimi. Timesin pääkirjoitus parin päivän takaa kirjoitti puolestaan siitä, että nimenomaan kriisi on osoitus siitä, että markkinatalous toimii. Ongelmayritykset ajautuvat nurin ja omistajat menettävät rahansa. Pankkien toimiva johto on potkittu pois. Hyvässä kunnossa olevat pankit ostavat pilkkahintaan kilpailijoitaan ja nurkkaavat markkinat seuraavaa nousukautta ajatellen.

Vasemmiston suunnasta niin USA:ssa kuin Englannissakin on kuultu tavanomainen valitus siitä, ettei tällaisia bisneksiä saa jättää yksityisten vastuulle vaan yhteiskunnan sääntelyä tarvitaan. Tässä he ovat tavallaan oikeassa, mutta sitten kuitenkin menee hiukan pieleen. Pankkibisnes ei ole aikoihin ollut vapaata vaan sitä säännellään ja sitä valvotaan. Pankkivalvonta ja keskuspankkitoiminta ovat nimenomaan valtiollisia keinoja vaikuttaa rahoitusjärjestelmän toimintaan.

Voimme tietysti syyttää pankkiireja siitä, että he ovat olleet ahneita, mutta koska heille maksetaan tästä ahneudesta, syytös haiskahtaa hieman ontolta. Tämänpäiväinen Times kiinnitti huomiota siihen, että vastuussa ovat myös keskuspankit ja pankkivalvojat, sillä ne antoivat kiinteistökuplan rakentua koko vuosituhannen alun eivätkä ne tehneet mitään. Ainakin Englannissa päätös lienee ollut osittain poliittinen, sillä korkotason pompsauttaminen olisi ollut myrkkyä asuntovelallisille, joita on äänestäjäkunnassa liikaa.

Pankkikriisit USA:ssa, Suomessa, Japanissa, Englannissa ja oikeastaan kaikkialla muuallakin tuntuvat aina lähtevän liikkeelle kiinteistömarkkinakuplasta. Tämän kuplan syntymistä voi säännellä korkotasolla ja veroratkaisuilla jo nytkin, eli aseita sinänsä on olemassa. Puuttuu poliittista tahtoa käyttää niitä, koska päätökset yleensä ovat kansalaisen kannalta epämiellyttäviä.

Kirjoitin joku aika sitten siitä, kuinka mennyt kymmenen vuotta on ollut täysin poikkeuksellista aikaa maailman taloushistoriassa kun samaan aikaan ovat osuneet ripeä talouskasvu, halvat raaka-aineiden hinnat, rajusti kohoavat palkat, matalat korot ja laskevat kulutustavaroiden hinnat. Tällä synnytettiin reippaasti lisää rahaa kiertoon ja se päätyi kiinteistömarkkinoille, kuten sillä usein on tapana päätyä. Raha- ja veropolitiikalla on lähinnä ruokittu kasvua eikä hillitty sitä, ja nyt on sitten tuloksena jälleen yhden kuplan puhkeaminen sekä perinteinen syyn kippaaminen pankkiirien niskoille

Tämä kriisi kertoo meille siitä, että pankkivalvontaa on pakko kehittää, ja rahapolitiikan ei saa antaa olla työllisyyspolitiikan väline.

Pankkivalvonnassa tarvitaan ajattelutapamuutos. Nyt valvoja tutkii lähinnä pankkien ilmoituksia omista taseistaan ja riskeistään. Kun subprime-puhalluksessa huonot lainat naamioitiin hyviksi, missään ei näyttänyt olevan riskejä, ja valvoja oli pääosin tyytyväinen. Koska tämä ei ole viimeinen kerta kun monimutkaisilla instrumenteilla onnistutaan naamioimaan paska konvehdiksi, valvontaa pitäisi lähestyä skenaarionäkökulmasta. Jos pankkivalvoja pyytää pankkeja näyttämään, missä heidän kiinteistömarkkinariskinsä on ja mitä sille tapahtuu kun kaiken hinta laskee ympärillä 25%, vastaukset kertovat meille jotakin.

Jos pankki on sen jälkeen ongelmissa järjestämättömien luottojen kanssa ja riskit on asianmukaisesti ilmoitettu, kyseessä on tietoinen riski, jonka pankki saa ottaa. Jos taas vastaukset antavat ynmnärtää, että mitään ongelmia ei olekaan, koska kaikki lainakanta on parasta A-luokkaa, tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja, koska se on merkki siitä, että jossain on mätää, joka on maisemoitu. Tässä kohtaa emme vielä tiedä, mikä keino on tällä kertaa keksitty, mutta kun sitä tiedetään tämän perusteella lähteä etsimään, se kyllä löydetään.

Rahapolitiikka taas pitää valjastaa kuplien torjuntaan eikä työvoimapolitiikkaan. Työttömiä meillä on aina riesanamme, joten missä hyvänsä markkinatilanteessa voidaan perustella matalaa korkotasoa työllisyyden parantamisella.

Jostain syystä emme ole vielä nähneet suurtakaan tunnustusten aaltoa, jossa poliitikot ottaisivat vastuunsa kymmenen vuoden virheellisestä politiikasta. Eikä sellaista varmaan nähdäkään, koska pankkiirien syyttäminen on helppoa, ja koska pankkiirit ovat iljettäviä herroja eivätkä mukavia duunarinystävädemareita, heidän syyllisyytensä ei kaipaa edes suurensuuria todisteita tuekseen.

Tänään oli lehdissä, että Nordea on vaivihkaa lisännyt lainaehtoihinsa pykälän, joka antaa oikeuden tarkistaa asuntolainojen korkomarginaaleja ylöspäin, jos pankin taloudellinen tilanne sitä vaatii.

Tällainen ehto on yksikäsitteisesti kohtuuton. Yksityishenkilöiden talletus- ja luottobisneksen osapuolista nimenomaan pankki on se, jonka voimme olettaa olevan raha- ja finanssimarkkinoiden asiantuntija. Tuntuu jokseenkin oudolta, että vastuu pankin taloudellisen tilanteen arvioinnista lykätään asuntovelallisille. He eivät voi edes vaikuttaa pankin taseeseen toisin kuin pankin johto, jonka voidaan katsoa olevan vastuussa alaistensa myöntämien korkojen marginaaleistakin.

Käytännössä tämä ehto tarkoittaa sitä, että pankki voi houkutella asiakkaita näennäisesti halvoilla marginaaleilla. Sen jälkeen se voi ajaa itsensä ahtaalle esimerkiksi maksamalla oman pääomansa ulos osinkoina tai ottamalla älyttömiä riskejä. Tämä oikeuttaa Nordean tapauksessa koronnostoon.

Keskeinen vaikutus tämän pykälän leviämisestä muuallekin on se, ettei pankkeja enää voi kilpailuttaa. Asuntolainat ovat pitkiä, joten hyvän diilin saaminen nyt vaikuttaa asiakkaan rahoihin seuraavat 25 vuotta. Jos markkinoille voi tulla jatkossa kuka hyvänsä hintahäiriköimään ja sen jälkeen kun tulee ongelmia, yksinkertaisesti vetää asiakkaan kannalta hyvät sopimukset vessanpöntöstä alas, koko pankkien kilpailuttamisen ajatuksesta katoaa järki kun hintoja ei voi tosiasiallisesti verrata pitkällä tähtäimellä mitenkään.

Se, että pankit ovat kilpailleet marginaalit naurettavan pieniksi, ei ole asiakkaiden vika vaan pankkien. Ei se ole hölmö joka pyytää, tässäkään asiassa. Jos pankit eivät osaa pitää bisneksiään kannattavina, sitten niiden kuuluu mennä konkurssiin. Valtio voi pelastaa sieltä asuntolainasalkun ja myydä sen jollekulle tai hoitaa itse jos ostajia ei löydy. Rahaa tähän ei pala juurikaan jos lainakanta on terve kuten se Suomessa pääosin on, ja lainakannan terveydestä huolehtiminen on muutenkin valtiollisen viranomaisen valvontavastuulla.

Nyt pankit ovat jälleen keksimässä yhtä temppua, jolla ne poistavat itseltään liiketoimintariskin. Kun pankit siirtävät oman liiketoimintariskinsä asuntovelallisen niskoille, pankeissa voidaan aivan rauhassa keulittaa mopoa ja hassata miljardeja erinäköisiin maailmanvalloitushankkeisiin, koska kaiken kankkulan kaivoon kannetun rahan voi aina repiä asiakkailta, joilla ei ole käytännössä muuta vaihtoehtoa kuin maksaa tai myydä asuntonsa.

Pankit ovat ennenkin olleet hyviä siirtämään voitot itselleen mutta riskit muille. Tähän soisin jonkun puuttuvan. Tietysti Suomessa on sopimisen vapaus, mutta kohtuuttomia sopimusehtoja ei ole ennenkään välttämättä tarvinnut noudattaa. Jos kuitenkaan viranomaiset ja poliitikot eivät asiaan puutu, minulle tulee väkisinkin mieleen, miksi eivät. Miksi asuntovelalliset ovat marginaaliryhmä pankkien omistajiin verrattuna? Vai onko kenties raha liikkunut oikeaan suuntaan vaaliavustusten muodossa?

Katsotaan nyt.

Kauppalehti tietää kertoa meille jonkun mainostoimistoheebon käsityksen siitä, miksi Ruotsissa on enemmän maailmanluokan brändejä kuin Suomessa, jossa on vain Nokia.

Vika on kuulemma suomalaisissa johtajissa, jotka nyt vain ovat helvetin huonoja. Ja kun syy on löytynyt näinkin yksinkertaisesti, tilannetta on turha pohtia sen pidemmälle. Ensinnäkin koko analyysi on perusteiltaan pielessä, koska Suomessa on enemmän maailmanluokan brändejä kuin Nokia. Mutta koska kyseessä on mainostoimistoheebo, hän varmaankin tarkoittaa trendikkäitä kulutustavarabrändejä, joille hän itse väsää b-luokan mainoksia.

Nähdäkseni Suomessa on huomattavasti enemmän maailmanluokan brändejä. Koneen hissit ja liukuportaat ovat ainakin lähellä markkinajohtajuutta, mutta koska se on jotain tylsää ja epäkiinnostavaa b to b -juttua, se ei varmaan kiinnosta ketään. Genelecin audiokamankin brändi on huomattavasti vahvempi näitä vehkeitä tarvitsevien piirissä kuin yhdenkään ruotsalaisen, bangladeshilaista lapsityötä myyvän halpavaateketjun. Joku veneentekijäkin on saanut brändistään aika vahvan, mutta koska asiakkaina ovat sellaiset mitättömyydet kuin valtiot, rajavartiostot, puolustusvoimat ja muu epäkiinnostava sakki eikä 14-vuotiaat teinitytöt, sitäkään ei kannata varmaan laskea.

Eli brändejä on kyllä Suomessakin, mutta ilmeisesti mainostoimistodroidi ei osaa katsoa oman segmenttiajattelunsa ulkopuolelle.

Mutta sivuutetaan se. Olen katsellut johtajia muutamassa maassa, ja nähdäkseni suomalainen johtaja esiintyy edukseen kun häntä vertaa ruotsalaiseen, brittiin tai teutoniin. Jälkimmäiset pönkittävät hierarkiaa ja ruotsalainen taas ei osaa johtaa edestä silloin kuin tarvitaan, ja kaikilla kolmella on suuria vaikeuksia puhua totta. Suomalainen johtaja ei vastaa mitään jos totuuden kertominen ei ole luvallista tai jos hän ei tiedä sitä, muualla kääritään kiehtova valheiden vyyhti joko peittämään salainen totuus tai se, ettei johtaja tiedä asiasta tuon taivaallista.

Suomalaisessa johtamiskulttuurissa oli yksi ongelma 2000-luvun alun, mutta se näyttäisi olevan väistymässä. Kun internet-kupla kolhaisi Suomea kansantalouden kokoon verrattuna varmaankin eniten maailmassa kun kaikenlaisia kusinarikoita oli syntynyt sinne tänne ja niistä oli maksettu hirveitä hintoja, tämä kriisi nosti firmoissa talousjohtajat ykkösmiehiksi kun kriisit piti hoitaa jotenkin. Ja sen jälkeen kun kriisit oli hoidettu, talousnakit jäivät hommiin, joihin heitä ei olisi oikeastaan pitänyt ylentää kuin väliaikaisesti. Tämä asia on hoitunut ajalla ja nykyisin tehtäviinsä nimitettävät johtajat eivät ole pavunlaskijoita vaan oikeita henkilöitä.

Suomessa kulutustavarabrändien rakentamisen ongelma ei liity johtamiseen vaan rahoitukseen. Kun brändin rakentaminen tarvitsee satoja miljoonia ja Suomen riskisijoittajat pyörittävät tähän verrattuna taskurahoja ja lisäksi mahtuvat kaikki samaan Kovasen taksiin, rahaa ei saa mistään. Julkinen yritysrahoitus taas pyörii alue- ja sosiaalipolitiikan ympärillä eikä paikkaa yksityisen sektorin riskirahoituksen puutetta paitsi jos sijoittaa firmansa johonkin kepulaiselle alueelle.

Näin suomalaiselle firmalle oikeastaan ainut tie kansainvälistyä kulutustavaramarkkinassa on myydä ideansa jollekulle muulle, jolloin hyvät ideat päätyvät muiden firmojen brändeiksi. Tämä ei johdu johtamisesta vaan siitä, että riskirahaa on heikosti saatavilla.

Varmasti johtamista kuuluu tarkastella kriittisesti ja katsoa, mitä voidaan parantaa. Nähdäkseni tämä ei kuitenkaan ole koskaan ollut suomalaiselle yrityskulttuurille ongelma, koska Suomessa ei ole kovin vahvaa “not invented by us” -asennetta. Jokusen rajat ylittävän fuusion nähneenä olen aivan vakuuttunut siitä, että suomalainen johtaja on avoimempi omaksumaan Ruotsissa keksityn hyvän idean kuin ruotsalainen tai tanskalain