Ennen kuin Barack Obama valittiin presidentiksi, Euroopassa jokainen vähänkin vasemmalle vinksallaan oleva media, eli Suomessa kaikki ja muissakin maissa useat sekä kovin, kovin moni maltillista tai jyrkempää vasemmistoa edustava, piti hänen todennäköistä valintaansa lähes messiaanisena asiana.

Jutta Urpilainen ehti kertomaan Obaman valinnan jälkeen, että nyt amerikkalaiset ovat ottaneet merkittäviä askelia kohti SDP:n arvoja ynnä muuta potaskaa, ja tämän sortin puppua sai lukea monesta tuutista. Sodat loppuvat, köyhyys poistuu, sosiaalidemokratia valloittaa Amerikan, Lähi-Idän umpisolmu ratkeaa, suurvalta lakkaa käyttäytymästä suurvallan lailla ja jatkossa kuuntelee korvat höröllä kun eurooppalaiset neuvovat, miten asiat oikeasti pitää tehdä.

Missä nämä auguurit ovat nyt?

Mielestäni Obama ei ole pärjännyt huonosti tässä vaikeassa tehtävässä. Sen sijaan jokaiselle USA:n politiikkaa tuntemattomallekin lienee tullut jo tässä kohtaa selväksi, ettei suurvalta lakkaa olemasta suurvalta vain siksi, että presidentiksi valitaan ei-valkoinen.

USA:n presidentti ei ole runsaasta vallastaan huolimatta erityisen vapaa poliittinen toimija. Vaalikampanja maksaa todennäköisesti satoja miljoonia, ja tätä rahaa ei kerätä slummien asukeilta vaan äveriäimmiltä suuryrityksiltä. Valituksi tuleminen edellyttää lisäksi, ettei ärsytä tiettyjä vaikutusvaltaisia ryhmiä, kuten vaikkapa juutalaisia tai sotilaita. Riviamerikkalainen eroaa muista länsimaalaisista sangen suuren konservatiivisuutensa takia, ja liian radikaaleja asioita visioiva presidentti vaihdetaan seuraavissa vaaleissa joko toiseen saman puolueen edustajaan tai jos tätä ei tehdä, toisen puolueen henkilöön. Vaikka rannikoilla ollaankin liberaalimpia kuin punaniskaisella raamattuvyöhykkeellä, ei heitä silti voi verrata tässä vastaaviin kaupunkilaisiin läntisessä Euroopassa.

Obamalle asetettiin aivan täydellisen mihinkään perustumattomia odotuksia Manner-Euroopassa. Minusta olisi mukava lukea joskus analyysiä tästä hullutuksesta, jos edes joku näistä oraakkeleista uskaltaisi tunnustaa olleensa väärässä. Väärässä oleminen ei kuitenkaan ole mikään synti suomalaisessa toimittajakunnassa, poliittisessa etulinjassa ja itsensä intelligentsiaksi ylentäneessä yliopistoväessä, sillä maailmasta tuskin löytyy monestakaan maasta älymystöä, joka on onnistunut olemaan kategorisen väärässä melkein kaikissa asioissa oikeastaan aina, ja kukaan ei tunnu huomaavan mitään.

BBC tietää kertoa Texasin uudesta opetussuunnitelmasta. Sen mukaan lapsille ei enää kuulu opettaa liberaalia (amerikkalaisessa mielessä, tarkoittaa sosialidemokraattista) humpuukia vaan markkinatalouden erinomaisuutta ja verojen haitallisuutta.

Näistä asioista tietysti jokaisella on oma mielipide. USA:ssa asia on kovasti keskustelun alla, sillä siellä opetuksen epäpoliittisuus ja kirkon ja valtion ero ovat Tärkeitä Asioita. En osaa arvata, miten tuossa kaikkien oikeusjuttujen jälkeen käy, mutta sillä ei ole niin väliksi. Oleellista on asiasta keskustelu.

Suomessakin periaatteessa opetus on epäpoliittista. Siitä huolimatta opetussuunnitelmissa opetetaan lapsille tiettyjä arvoja yhteiskunnallisen kasvatuksen savuverhon alla. Kun itse olin koulussa, hyvinvointivaltion siunauksellisuutta ylistettiin monin tavoin, suoraan ja epäsuorasti. Koulussa opetettiin, että jos USA:ssa ei ole vakuutusta ja jää auton alle, ambulanssimiehet jättävät makaamaan kadulle. Tämä on tietysti puhdasoppinen valhe, mutta parikin eri opettajaa tätä toisti ala-asteella. Tänä päivänä kouluissa tunnutaan opettavan kaikennäköisiä viherasioita, vaikka esimerkiksi kierrättäminen vs. jätteenpoltto ei ole mikään yksinkertainen kysymys ja sisältää itsessään poliittisen latauksen.

Täysin epäpoliittista ei koulusta taida saada millään, sillä melkein jokaista asiaa ajaa joku puolue tai järjestö. Siitä huolimatta soisin, että Suomessa puhuttaisiin asiasta hieman enemmän. Nyt asioita vain tapahtuu lähinnä virkamiestyönä, ja kunnon kansalaiseksi kasvattamisen varjolla itse asiassa tuputetaan vihervasemmistolaisia arvoja eikä opeteta kyseenalaistamaan pohjoismaista holhousvaltiota siinä kuin kaikkia muitakin poliittisia rakennelmia.

Pitäisikö tehdä jotain?

Huomenna loppuu eräässä siirtomaassa yhden presidentin kausi ja toisen alkaa. Täysin normaalia, paitsi että tällä kertaa valtaosa muusta maailmasta näyttää kadottaneen suhteellisuudentajunsa ajat sitten.

Obama-hysteria alkoi jo kauan ennen vaaleja. Kuvitellaan, että nyt kun valtaan nousee musta demokraatti, maailmassa muuttuu melkeinpä kaikki. Sodat loppuvat, talous lähtee nousuun, punavihreät aatteet rynnistävät eteenpäin ja markkinatalousmiehille annetaan oikein isän kädestä.

Nämä odotukset tuntuvat jossain määrin turhanaikaisilta. Kyseessä on suurvalta ja suurvallan ei ole mikään pakko suuremmin nöyristellä mihinkään suuntaan, eikä se tule niin tekemään. Ajatus siitä, että nyt sosialidemokraattinen maailma voisi käydä sanelemassa USA:lle, miten sen pitää toimia, ja etnisten vähemmistöjen edustaja kuuntelee valkoisen miehen viisaita sanoja silmänvalkuaiset teevadin kokoisina, on aivan täydellisen mihinkään perustumaton.

USA:n suurvalta-asema ei muutu miksikään. Juuri nyt katseet ovat sisäpolitiikassa, koska talousasiat ovat ykköspuheenaihe. Mutta ulkopolitiikassa on turhaa odottaa mitään suuria muutoksia. USA:n presidentiksi ei ole ikinä noussut vakosamettihousupehmoa, ja Obama on minun vähäisen ymmärrykseni mukaan samaa maata kuin kaikki muutkin. Hyvä puhuja, vahva persoona ja hyvin perinteisten arvojen vaalija. Takana on miljardibisnestä rahoittajana kuten kaikilla ehdolle asettuvilla, ja tämä raha ei ole ilmaista vaan siitä maksetaan vastapalveluksina.

Obaman ja häntä edeltäneiden demokraattien presidenttien on aina hankittava haukkojen luottamus tai ainakin hyväksyntä jollain tavoin. Jos näyttää siltä, että Obama ryhtyy pehmoilemaan eikä pistä kovaa kovaa vastaan ulkopolitiikassa, hän jää helposti yhden kauden presidentiksi, koska republikaanien on helppoa rakentaa vaalikampanjansa heikkouden varaan. Missään tapauksessa Obaman ja taustajoukkojen pelisilmä ei ole niin huono, että ne eivät tätä siellä ymmärtäisi.

Tietysti uudella johdolla on aina mahdollisuus muuttaa jotakin. Mutta eivät Lähi-Idän ongelmat yhdellä presidentinvaihdoksella ratkea. Ja saatamme nähdä sotatoimiakin, jos esimerkiksi musulmaanit tekevät terrori-iskun USA:n maaperällä. Kansa vaatii kostoa, ja demokraattipresidentin on osoitettava vahvuutensa.

Mielenkiintoista on nähdä, ryhtyvätkö eniten moponsa hukanneet itsetutkiskeluun kun toiveiden tynnyri ei toteutunutkaan. Tiedotusvälineet tuskin kykenevät ainakaan suurempaan virheiden myöntämiseen, ja tämä saattaa muodostaa uutistoimitusten totuudessa pysymisen pyrkimyksiin pienen särön, koska asiat nyt kuitenkin pitää jatkossakin selittää siten, että Obaman valtakaudella on muuttunut aivan kaikki.

Tässä taas oivallinen uutinen USA:sta.

Ymmärrän sen, että lentoyhtiö joutuu tekemään epämiellyttäviäkin ratkaisuja, joiden se kuvittelee edistävän lentoturvallisuutta. Se, onko vääräuskoisten sorsiminen oikein vai väärin on mielipidekysymys, minun nähdäseni siten ei saavuteta oikeastaan mitään.

Olkoonkin, että lentoyhtiö joutuu tekmään tällaisen päätöksen sangen ad hoc yleisen paniikin välttämiseksi, täysin käsittämätön on sen sijaan ratkaisu siitä, ettei koneesta poistettuja pantu seuraavalle lennolle ja korvattu lipun hintaa. Tässä tapauksessahan matkustaja ei ollut rikkonut mitään sääntöjä vaan oli ostanut asianmukaisesti lipun, ollut ajoissa paikalla, ei ollut puhunut “kiellettyjä” asioita eli vitsaillut pommeilla ja terrorismilla jnpp. Tässä tapauksessa siis lentoyhtiöllä on oikeus heittää väki ulos koneesta, pitää heidän rahansa, kieltäytyä ottamasta heitä seuraavalle lennolle ja sanoa “tyytykää siihen, rättipäät”, vaikka näiden ihmisten taustoistakaan ei löytynyt mitään epäilyttävää.

Miten tällainen on tuossa lakimiesvaltiossa mahdollista?

Kirjoitin just vartti sitten asioista, ja katsoin uutispalvelut, ja silmiin osui tämä minuakin rumempi ankanpoikanen.

Mitähän tuotakin juttua kirjoittanut apinain kuningas on miettinyt? Viimeisen kahden viikon aikana dollari on vahvistunut sivistysvaltioiden valuuttoja vastaan 20%, ja viinillä ja hiilellä elävien periferioiden kuten vaikkapa Australian pesosia vastaan noin 42%. Ja vaikka valtaosa maailman naisista edelleenkin hamuaa kultaa ja timantteja, perinteinen finanssiaaltojen vastakarvavaluutta randi on vakiokysynnästä huolimatta sukeltanut saman verran.

Mikä kertoo meille siitä, mistä raha virtaa ja mihin.

Tämä kriisi ei ole opettanut meille, että maailman katseet ovat siirtyneet pois USA:n taloudesta. Tämä kriisi on oikeasti opettanut meille, että kun kaikkialla muualla poliitikkojen perustamat komiteat miettivät asioita, USA:ssa bisnes on tehnyt alaskirjaukset, ja valuuttakurssista päätellen maailman sijoittajat turvaa hakiessaan maagisesti sivuuttivat jälleen itäiset maat, Etelä-Amerikan, Venäjän ja Afrikan, ja vyöryttävät rahoja sinne, missä ne kohta tuottavat oletuksensa mukaan hyvin.

Eli USA:han.

Meille kerrotaan numeroiden kielellä siitä, että kun nousukaudella kuviteltiin kaikkien maailman mikkihiirivaltioiden syrjäyttävän USA:n maailman talousveturin paikalta ja valtikkaa oltiin lykkäämässä milloin mihinkin, lama-aikaan ihmiset käytännössä osoittavat sijoituspäätöksillään, mihin he uskovat ja mihin eivät. Punavihervasemmistolaiseen doktriiniin sopisi perin mainiosti, että joku itäinen komentotalous ottaisi maailman taloustahtipuikon.

Mutta hengitystä on heidän syytä pidättää seuraavaan lamaan saakka. Ainakaan sitä ennen ei tapahdu maailmanjärjestyksessä yhtään mitään.

Olen leipääntynyt jo ajat sitten siihen, että tiedotusvälineet Euroopassa eivät ymmärrä erottaa humpuukia oleellisesta.

Se, että siirtomaassa valitaan kohta joku pressa, on kiinnostava asia samalla tavalla kuin se, että eteläisen Afrikan mailla käydään vaaleja. Tai se, että Kiinassa rakennettiin kaupunki keskelle ei-mitään viidelle miljoonalle. Eli se kiinnostaa saman verran kuin se, että Espoossa mietitään kaupungintalohankkeita, tai että Lontoossa mietitään Crossrailin rahoitusta.

Euroopan lehdistö on ollut täynnä USA:n presidentinvaalijuttua, koska siellä oli ensin vastakkain nainen ja neekeri, jotka ovat molemmat määritelmän mukaisesti hyviä, ja nyt vastassa neekeri ja inhottava, lihaa syövä, valkoinen heteromies. Ennusteet kertovat, että Obama voittaa, ja hyvä niin, koska se puhdistaa virkamieskunnan, mutta entä sitten?

Aivan yhdentekevää, kumpi ehdokas USA:ssa voittaa, USA on silti USA. Saarnaten vapaakauppaa kaikessa sellaisessa asiassa, jota ne itse vievät, ja haraten vastaan kaikessa siinä, mitä jollakulla mulla olisi sinne vietävää. Sotia käydään aina jos se on aseteollisuuden tai aluepolitiikan vinkkelistäi tarpeellista.

Maailman lehtineekerit, jotka tuntuvat olevan vasemmalle vinossa maasta riippumatta, tuntuvat nyt odottavan, että kun Obama voittaa, kaikki huono muuttuu hyväksi. Ei mikään muutu, koska USA ei ole valtiojohtoinen yhteiskunta vaan ihmiset tekevät mitä lystäävät ja kannattavat mitä kannattavat huolimatta siitä, kuka on Pomo. Raha on edelleen niissä käsissä, joissa se nytkin on, ja vaikutusvalta myös, ja Pomo puolueesta riippumatta tekee sitä, mistä saa fyrkkaa.

Minulla ei tästä asiasta näin muutaman olutkannullisen jälkeen ole enempiä sanottavana, mutta muistetaanpa tämä kunhan valta vaihtuu. Näemmekö median edustajia, jotka tunnustaisivat olevansa väärässä ja Obama ei lopettanutkaan sotia ja poistanut maailman talousmurheita? En oikeastaan pidättäisi hengitystäni, koska lehtineekerit ovat jo ajat sitten vaipuneet nirvanaan, jossa kaikki heidän ajattelemansa on oikein ja jos ei siltä näytä, ympäröivää maailmaa pitää selittää jotenkin siten, että se sopii doktriiniin.

Ja toivon, että kun seuraavan kerran periferioissa käydään vaaleja, ne eivät varasta ykköspaikkaa sivistyneen maailman uutisissa kahden vuoden ajan.

Mietin tuossa ympäristöasioita ja niihin liittyviä innovaatioita.

Puusta katsoen näyttäisi siltä, että jossain vaiheessa kun lama loppuu, nämä ovat yksi keskeinen elementti siinä bisneksessä, joka nostaa USA:n talouden takaisin kasvu-uralle. Huolimatta siitä, että amerikkalaisten pitäisi virallisen propagandan mukaan olla ympäristövihamielisiä riistäjäpaskiaisia ja eurooppalaisten pitäisi olla ympäristötietoisia maailman pelastajia. Mikä tämän oikein selittää?

Osaltaan tietysti se, että USA:ssa on taloudelliset kannusteet innovaatioihin ja sinne tulee edelleenkin huippunimiä ympäri maailmaa. Rahoitusta on tarjolla ja hyvien juttujen keksijöistä tulee miljardöörejä. Töitä tehdään paljon ja änkyröivät ammattiliitot eivät pysäytä kaikkea aina kerran kuussa siksi kun joku bussikuski Detroitissa sai potkut. Tämä on tunnettu syy, mutta ei nähdäkseni koko totuus.

Eurooppaa ja USA:a erottaa keskeisesti valtion rooli kahdella tavalla.

Euroopassa erinäköisestä tukiaisbisneksestä on tullut maan tapa. Valtiot tukevat yrityksiään, EU tukee hankkeita, hyvin verkostoituneet firmat saavat lisärahaa valtiota lähellä olevista tahoista. Tämän tavan huono puoli on se, että laajassa skaalassa ei tehdä mitään, elleivät valtiot ole mukana rahoittamassa. Jos valtiot eivät tue ja avusta, firmat eivät tee juuri mitään uutta. Ainakaan isot firmat. Pienet ovat innovatiivisempia, mutta suurilla olisi etunaan iso kassa ja valmiit markkinat.

Toinen keskeinen ero on se, että Euroopassa ympäristöasioita yritetään edistää kielloilla, veronkorotuksilla ja valtiollisella valistuksella. USA:ssa firmat ovat omineet ympäristöasiat itselleen ja markkinoinnin voimaa ei pidä aliarvioida. Euroopassa erinäköiset satuhassit ja muut vihersönkelöt ovat telkkarissa kertomassa, että nyt teidän pitää luopua tuosta ja tuosta ja tuosta ja kaikki verot nousevat “ilmastonmuutoksen torjumiseksi”. Tästä ei seuraa rivikansalaisen vinkkelistä mitään muuta kuin elämää kovempi vitutus. Asioista luovutaan jos pakotetaan, mutta kansan syvät rivit eivät ota omakseen taustalla olevaa ongelmaa, jota yritetään korjata. Ja kun lähestymistapa joka asiaan on perustaa komitea, asiat pyörivät jossain byrokratioissa ilman, että ne koskettavat ihmisiä mitenkään.

USA:ssa firmat ovat ruvenneet edistämään bisneksiään ympäristöasioilla ja valtio on pysynyt käsivarren mitan päässä. Esimerkinomaisesti muutos, joka USA:n automarkkinoilla on tapahtunut parissa kolmessa vuodessa on hämmästyttävä kun taas Suomessa ei ole tapahtunut oleellisesti mitään vaikka veroja on kuinka yritetty korottaa. Yritysten markkinointiosastot tuntuvat olevan huomattavasti punaviherpoliitikkoja ovelampia siinä, miten asiat saadaan myytyä ihmisille siten, että ihmiset valitsevat oikein hyvällä mielellä.

Kun nämä asiat yhdistää siihen, että Euroopassa valtioiden mahdollisuus tehdä rahallisesti mitään on lähivuosina pankkikriisin takia rajallinen, näyttää siltä, että Euroopassa ei kyetä muuhun kuin perustamaan työryhmiä. Firmat eivät tee mitään kun ne eivät saa rahaa valtioilta, ihmisten asenteet muuttuvat verkkaisesti ja kieltopolitiikka herättää vastustusta. Lopputuloksena USA menee innovaatioissa jälleen kerran karkuun ja eurooppalaiset päätyvät vain lisensoimaan ja ostamaan tarvitsemansa jutut amerikkalaisilta.

Kyllähän Eurooppaan jokunen valopilkkukin mahtuu, mutta niitä on huomattavan vähän ottaen huomioon, kuinka paljon ympäristöasioita on pidetty esillä. Ja jälleen kerran Euroopan vasemmistolaisessa mediassa vallalla oleva hybris “me olemme hirveän paljon parempia kuin amerikkalaiset” päätyy lopputulokseen, jossa amerikkalaiset saavat suuren tynnyrin rahaa ja eurooppalaiset kolmipyörän, josta on ilmastonmuutoksen torjumiseksi poistettu polkimet.

Iranin ydinaseohjelman kanssa ollaan taas ongelmissa. Ohjelman toteutus jatkuu huolimatta siitä, että sen tuomitsee jokainen muutamaa häirikkövaltiota lukuunottamatta. Rutiinivalhe on se, että kyse on rauhanomaisesta uraanin rikastamisesta, mitä ei usko kukaan.

Kiinnostavaa on kuitenkin seurata, miten USA:n vaatimuksiin tehdä asialle jotakin suhtaudutaan. Muut ovat “periaatteessa joo” -kannalla, mutta käytännössä ei näytä tapahtuvan paljon mitään. Suomessa olen lukenut punaviherlinnakkeesta sellaisenkin kommentin, että on aivan oikein, että Iran rakentaa ydinpommeja, sillä vain siten ne voivat suojautua USA:n uhalta. Tämä alkaa jo kuulostaa huolestuttavasti pysähtyneisyyden vuosien rauhanpommiretoriikalta.

Venäjä ja Kiina ovat hankalan paikan edessä nekin. Samoin kuin Suomen julkisessa sanassa, näiden maiden asenne on nykyään vastustaa kaikkea, mikä tulee USA:sta. Varsinkaan Venäjä ei todellakaan haluaisi naapurustoonsa ydinpommeja Iranille, sillä maa häiriköi jo muutenkin tarpeeksi entisen NL:n alueella ja yrittää etelässä vaikutusvaltaansa kasvattaa. Kiinalle asia on yhdentekevämpi, mutta se on kohta ellei jo nyt vielä USA:takin riippuvaisempi Lähi-Idän öljystä, sekään ei halua muutenkin epävakaalle alueelle lisää pommeja alueen häirikkövaltion käsiin.

Ongelma on se, että USA on oikeassa, vaikkei asiaa kuulukaan ääneen sanoa. Mutta koska asia on USA:n agendalla, koko muu maailma vastustaa sitä periaatesyistä ja ymmärtää annelitempakkamaisesti hulluimpiakin pomminrakentajia. Ydinpommi hullun käsissä on pieni murhe sen rinnalla, että inhottava USA saisi tahtonsa läpi jossakin asiassa.

Öljyn hinnan ollessa se mikä se on, emme voi odottaa edes vallanvaihtoa Iranissa. Emmekä oikeastaan muuallakaan Lähi-Idässä. Siellä yksi kuningashuone ei ole merkittävästi toista parempi ja Iranin pappisvaltio ei eroa puolestaan näistä mitenkään muuten kuin titteliensä perusteella, mutta kun rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista, ihmisten elintaso nousee ja vallankahvaan ollaan tyytyväisiä tai ainakin vähemmän tyytymättömiä.

Iranin ongelma ei ratkea sotimalla. Sodalla sitä saadaan vain siirrettyä. Nähdäkseni tässä kohtaa olisi paikallaan täydellinen eristäminen ja kaikkien kauppasuhteiden katkaiseminen. Öljyä voidaan ostaa jos haluavat myydä, mutta jos maahan ei valu kuin pieninä puroina yksityisen rajakauppapikkubisneksen kautta tuontitavaraa, öljyraha ei enää muutu hyvinvoinniksi. Iran on yksi niitä paikkoja, joissa valta ei ikinä vaihdu rauhanomaista tietä, koska sellaista ei ole tuossa yhteiskuntajärjestyksessä olemassakaan. Nähdäkseni olisi parempi, että iranilaiset itse tulisivat tähän tulokseen ja tekisivät tarvittavan kumouksen mielellään palatsivallankaappauksena sen sijaan, että tämä tehdään ulkomaisella asevoimalla.

Nyt kuitenkin periaatteellinen jähnääminen ja USA:n vastustaminen näyttävät estävän tämän tien. Tämän politiikan hinta voi olla yllättävän kova jos pommeja alkaa esimerkiksi Israeliin putoilla, sillä se juttu ei sitten jää siihen.

Taas USA:ssa äsken käydessäni vahvistui ajatus siitä, että siellä voisi aivan hyvin asua joskus, mutta vasta sitten kun ei tarvitse tehdä päivääkään töitä. Siellä on kaikkea ja kaikki toimii. Sen sijaan loungessa juttelin taas parin valkokaulustyöläisen kanssa ja meno kuulemma menee jatkuvasti vain hullumpaan suuntaan työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisessa. Siinä ei enää oikein pääse tuntipalkoille ja en muutenkaan viitsisi haaskata kaikkea valveillaoloaikaani toimistolla.

Mutta jos joskus raha ei ole ongelma niin miksipä ei? Eläminen siellä on halpaa ja leppoisaa jos ei töitä tarvitse tehdä. Rahalla saa kaikkea ja jonkunnäköisiä yksilönvapauksiakin kunnioitetaan toisin kuin sosdem-Euroopassa, jossa valtion etu käy aina kaikissa tapauksissa yksilön edun yli.

Varmaan USA on kaikkinensa ihan hirvittävä ympäristön vihollinen, mutta Los Angelesin päällä ilma on täysin kirkasta ja näkyvyys kymmeniä kilometrejä. Nyt taas vinkuintiaan päästyäni huomasin, että Hong Kongin savusumu on pahentunut vuoden takaisesta ja näkyvyys lienee nykyään kilometrin luokkaa. Aina. Joka päivä. Aamulla ja illalla. Itä- ja länsituulen aikaan. Sateella ja paisteella. Vietnamissa näyttäisi olevan vähän kirkkaampaa mutta joka paikassa on silti tasainen utu ja harmaus.

Kävin Carlsbad Premium Outletissä aikani kuluksi ostamassa pari Brooks Brothersin paitaa. Amerikkalainen vaatemaku ja -teollisuus on mitä on, mutta Brooks Brothers on piristävä poikkeus. Ne osaavat yhdistää vähän kirkkaammista väreistä sangen hillittyjä kokonaisuuksia. Itse olen ajat sitten kyllästynyt Dressmannin voimakolmikkoon siniseen, harmaaseen ja vaaleanruskeaan, ja paidat ovat nykyään pinkkejä, punaisia, keltaisia, oransseja tai vaikkapa kirkkaanvihreitä pohjaväriltään, mutta eivät silti näytä havaijipaidalta.

Mutta siis. Kävin ostoksilla ja kannoin tungoksen läpi kassit autoon. Autossa huomasin, että lompakkoa ei ollut missään. Tarkistin ostoskassin eikä se ollut sielläkään. En ollut vielä tehnyt edes luottokorttien jakoa kahteen pinoon vaan siellä olivat kaikki kortit ja kaikki käteinen raha. Kauppaanhan se oli jäänyt ja sieltä se löytyi. Mutta en suoraan sanoen tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä jos se olisi pöllitty. Minulla ei ole aavistustakaan eestiläisten korttien peruuttamisnumerosta ja mukana ei olisi ollut penniäkään rahaa tai yhtään korttia. Tuon takia pidän aina normaalisti jotain kortteja aivan eri paikassa kuin valtaosaa, jotta jäljellä on aina jotakin. Mutta koska tähän mennessä olen lähinnä istunut lentokoneissa ja lentokentillä, en ollut muistanut moista hommaa vielä suorittaa.

Minun pitäisi olla kohta Los Angelesissa. Sen sijaan olen Chicagossa. Kahden ja puolen tunnin vaihtoaika ei riittänyt kuten ei muuten riittänyt vuosi sittenkään.

Tällä kertaa ensimmäinen mutka matkassa oli Heathrowlla. Kaikki olivat kyydissä ja asiat hyvin toisin kuin viimeksi, jolloin etsittiin hukassa olevaa matkustajaa puolitoista tuntia. Nyt kaikki oli valmistettu, mutta lentokone ei päässyt portilta mihinkään, koska juuri koneen pyrstön takana oli hinauksessa ollut 747, ja se nokkapyörän alle laitettu hinauskärry oli leiponut kiinni ja se ei liikkunut mihinkään kolmeen varttiin. Lopulta rötiskä saatiin pois tieltä ja matka saattoi alkaa. Tässä kohtaa ongelmaa ei vielä ollutkaan, koska laskettu aika oli puoli tuntia aikataulua lyhyempi ja siinä melkein pysyttiinkin kanadalaisten vastatuulenpuhkumisyrityksistä huolimatta.

Vasta perillä selvisi, että tuo vartin myöhästyminen oli itse asiassa pelastanut minut joutumasta Detroitiin. Minun lentoni oli kolmas joka laskeutui kun O'Hare oli ollut suljettuna tunnin pikku sadekuuron takia ja juuri saatu avattua uudelleen. Sadekuuro oli kuulemma ollut jäistä tihkua enkä pitänyt sitä oikeastaan minään, koska Suomessahan sellaiseen on totuttu koko joulukuu. Ei sitten ehkä ihan kuitenkaan. Odottelimme laskeutumisen jälkeen kaksi tuntia, että jäänpoistomiehistöt saisivat jynssättyä puhtaaksi edes yhden joka tuubin päässä olleista lentokoneista. Seurasin hommaa aikani ennen kuin aloin torkkumaan ja ikkunoihin kiinni jäätynyt sade esti muutenkaan näkemästä mitään. Minusta näytti siltä, että kun ne saivat koneen pyrstön jynssättyä, ne siirtyivät takaisin keulaan ja aloittivat alusta.

Sateen laatu selvisi sitten kun olin jo käynyt toteamassa myöhästyneeni jatkolennolta ja pääseväni nauttimaan tämän illan Chicagon airport-hotellista. Kun ajelin sillä lentokenttäjunalla viitosterminaalista kakkoseen, katselin siinä ohi mennessä parkkipaikoilla olevia autoja. Ne olivat kaikki valkoisen rypyläistä pyöristä kattoon ja peite näytti suunnilleen samanlaiselta kuin sokerikuorrutus. Voi sitä raappaamisen iloa.

Nyt sitten huomisaamuksi olisi 9:45 -lennolle lippu. Eri asia on vain se, lennetäänkö sitä jos ei sää tästä parane.

J. Karjalainen kertoo tulleensa kaltoin kohdelluksi USA:ssa. Ja lehtineekerit tarttuivat tarinaan.

Vikaa tietysti olikin, mutta Karjalaisen olisi pitänyt katsoa omaan tai managerinsa peiliin eikä vaahdota hirveästi siitä, että vaikutti epäilyttävältä. Kirjoitin pari kuukautta sitten siitä, että passintarkastukset ovat taitolaji ja niihin ei ole mitään syytä juuttua puolta minuuttia pidemmäksi aikaa. En tosin älynnyt jutussa aloittaa siitä, että ensimmäinen homma on ottaa selvää, mitä papereita oikein tarvitaan ja hommata kyseiset kupongit.

Mitä hemmettiä tuossa maassa oikein tapahtuu? Maailma on toki usein sellainen miltä se näyttää, mutta miksi asiasta ei puhuta juurikaan ja eturivin poliitikot eivät ole mitenkään erityisen huolissaan siitä, että maa on siirtynyt demokratian keinoin diktatuuriksi?

Venezuela näyttää olevan täydellisessä Etelä-Amerikka -kierteessä: valtaan nousee vasemmistolainen presidentti köyhien tuella. Presidentti aloittaa sosialisoinnit. Sen jälkeen presidentin valtaoikeuksia laajennetaan ja oppositio kielletään tai sen toimintaa hankaloitetaan. Diktaattorin komennossa maan talous romahtaa ja seuraa hyperinflaatio. Sitten seuraa sotilasvallankaappaus. Seuraava askel on oikeistoterrori ja vasemmiston vainoaminen ja omaisuuden myyminen pilkkahintaan amerikkalaisille. Sen jälkeen saadaan taas vaaleilla valittu vasemmistolainen presidentti köyhien tuella.

Venezuela näyttäisi olevan nyt tuossa vaiheessa, jossa odotellaan diktaattorin komennossa talouden romahtamista. Tämä tapahtuu heti kun öljybisnes alkaa yskiä joko hintojen laskun tai hurrikaanin jäljiltä.

Läntisen maailman intelligentsia ja poliitikot sen sijaan ovat huomattavan vaitonaisia asiasta. Lehdet kyllä kertovat, mitä maassa tapahtuu, mutta kukaan ei tunnu välittävän. Jotenkin haiskahtaa siltä, että aktiivisella ja värikkäällä USA:n arvostelulla saa edelleen sen verran pluspisteitä, että harmittomat pikkujutut kuten yksinvalta ja opposition vainoaminen eivät kuitenkaan paina vaakakupissa juurikaan.

Joku amerikkalainen pankkimies kertoi tänään tiedotusvälineille, että syvä asuntolainakriisi ilmeisesti alkaa pikku hiljaa opettaa, että rahan lainaaminen luottokelvottomille ei ole hyvää bisnestä. Minulla särähti korvaan "alkaa opettaa". Minä olen kyllä tiennyt pikkupojasta saakka, etten viitsi lainata vähiä rahojani sellaisille, jotka eivät maksa niitä takaisin, ja tuo tietämys tuntuu olevan pankkisektorilla kaikkialla muualla paitsi USA:ssa perustavaa laatua oleva asia. Nyt meillä on siis käsillä talouskriisin poikanen, koska jotkut ovat lainanneet miljarditolkulla rahaa ihmisille, jotka eivät ole maksaneet aikaisempiakaan velkojaan.

Optimismi ja lapsenusko ovat yhdessä aika hellyttävä yhdistelmä.