Afrikan unioni on lyönyt viisaat päänsä yhteen ja saanut aikaiseksi Afrikan tavoitteet johonkin ilmastonmuutoskonferenssiin.

Yhteinen kanta on ollut hukassa pitkään, ja nyt sitä keräännyttiin sorvaamaan a-ketjun voimin, ja ponnistus tuotti tulosta. Afrikan kanta ilmastonmuutokseen on se, että länsimaiden pitää antaa niille 47 miljardia lisää vuosittain.

Tämä vaikuttaa aika turhanpäiväiseltä näkemykseltä. Rahaa osaa kerjätä kuka hyvänsä, ilmastonmuutosta ei osaa torjua juuri kukaan. Jos ainoa Afrikan anti on se, että niille pitää antaa paljon enemmän kuin nyt annetaan, syistä jotka Herra yksin tietää, epäilen, ettei Afrikan ääni tälläkään kertaa kuulu kovin kovaa.

Olisihan siellä voitu keksiä kaikkea muutakin. Yhteenliittymä, joka tuottaisi runsaasti aurinkoenergiaa Saharassa ja myisi sitä Eurooppaan, tienaisi tuon 47 miljardia vuodessa aivan normaalin kaupan keinoin ja siinä sivussa vähentäisi päästöjäkin. Tällainen hanke ja sopimus kulujen ja voittojen jaosta olisi ollut jotakin uutta, mutta kun mihinkään rakentavaan ei kyetä, pyöritetään samaa kerjäläisoopperaa kuin aina ennenkin.

Ilmastonmuutos ei siitä ratkea, että Afrikkaan syydetään lisää vastikkeettomia miljardeja. Sen sijaan hiukan nykyistä yhtenäisempi ja rauhaisampi Afrikka voisi luonnonvarojensa takia näytellä merkittävääkin osaa eurooppalaisten päästöjen vähentämisessä, mutta tämän tien valitseminen edellyttäisi uusia ajatuksia ja todennäköisesti myös uusia ajattelijoita.

Nykyiset Afrikan johtajat tuntuvat olevan lähinnä jonkunlaisia kepulaisen ja Erkki Tuomiojan risteytyksiä, joiden ainoat lahjat ovat rahan kerjääminen ja Helsingin herrojen/länsimaiden syyttäminen kaikesta ja omien naapurien kampitus aina, kun ne meinaavat saada aikaiseksi jotain rakentavaa.

Lukekaapa tämä.

Joka neljäs eteläafrikkalainen mies on joukkoraiskannut, kahdeksasosa useammankin kerran, jonkun helkkarin “male bondingin” nimissä. Joka kahdeskymmenes kertoo raiskanneensa jonkun viimeisen vuoden sisään. Ja joka kymmenes mieskin kertoo tulleensa toisen miehen raiskaamaksi. Joka kymmenes.

Tästä puolesta Etelä-Afrikkaa kannattaisi meille ehkä kertoa hieman lisääkin. Uutisointia on värittänyt pitkään apartheid-hirmuhallinnon kaatumisesta johtunut euforia, ja nykyinen hallinto on tuntunut saavan anteeksi melkein mitä hyvänsä, tai ainakin ikävät, negatiiviset ja pähkähullut asiat vain kätketään johonkin ja jätetään häveliäästi kertomatta.

Mitään tuskin tapahtuu lähiaikoina maassa, jonka nykyinen presidentti olisi tuomittu raiskauksesta jos oikeudenkäyntiä ei olisi keskeytetty poliittisista syistä. Luvut ovat referoidussa tutkimuksessa kuitenkin järkyttävän suuria, ja ne eivät ole yhdellekään maan vallanpitäjälle kunniaksi. Samalla pitäisi jotenkin taistella aidsia vastaan, mutta ehkäisyvalistuksen toimivuus on vähän niin ja näin jos raiskausluvut ovat tällaisia.

Ongelma on syvällä kulttuurissa, ja sitä vastaan taisteleminen on hankalaa, kun maan valtaklikki lähinnä haluaa korostaa paikallisten tapojen ylevyyttä ja länsimaisen hapatuksen halveksittavuutta sen sijaan, että hakisi kaikenlaisista tapakulttuureista parhaat puolet ja mainostaisi niitä.

Tuntuu hieman kornilta, mutta buurikomento ei ollut nykykomentoon verrattuna aivan täydellisen läpimätä, vaan nykyinen näyttää olevan saman kolikon kääntöpuoli.

Tämä tuli mieleen kun täytimme tässä huonon musiikin listaa, ja tungin sinne Afrikan Tähti -nimisen pläjäyksen.

Mainitusta pelistä johdannaisena vissiin neljännellä kerralla kun siellä kävin, menin sinne autolla, ja ajoin etelän kautta koukaten Simon’s townin kautta ja ajelin Chapman’s Peak Driveä pohjoiseen kohti tuota yhtä maailman mukavimmista kaupungeista. Ja kun pääsin tukevasti kaupungin rajojen sisäpuolelle, pysähdyin, ja huomasin päätyneeni sietämättömään bussimatkalaisreservaattiin. Lähetin kunnianarvoisalle, edesmenneelle äidilleni tekstiviestin “Tulin Kapkaupunkiin. Ihmetys valtaa. Pankkiiri ei ollut ojentamassa avokätisesti kaupungin rajalla viissatasta, kunnes huomasin syynkin: miljoona saksalaista ehti tänne ensin”. Äiti ei muistanut Afrikan tähden sääntöjä ilmeisesti aivan heti, mutta yhden selventävän viestin jälkeen kylläkin.

Asiaan. Olen käynyt tuossa kaupungissa nyt aika monta kertaa viimeisen 15 vuoden aikaan. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1995 ja viimeinen vajaa vuosi sitten. Se on ollut pitkän historiansa ajan moderneinta Etelä-Afrikkaa. Historiasta olen kirjoittanut täällä jos asia kiinnostaa.

Kävin siellä ensimmäisen kerran juuri apartheidin kaatumisen jälkeen. Se oli silloin aika monivärinen mesta, jossa ei näkynyt sitä apartheidia, jonka näin buurien sydänmailla, ja näen itse asiassa tänä päivänä edelleenkin.

Virallinen selitys on se, että mustat sielläpäin olivat menneenä aikana värillisiä eivätkä mustia, mikä pääosin lie rotuopillisesti totta, ja näin aivan eri maailmasta, mutta minä en huomaa mitään värityskirjaeroja. Sen sijaan huomaan sen, että siellä ainoana paikkana Etelä-Afrikassa silloin ja nyt musta ja valkoinen puku päällä kulkeva herrasmies käyvät yhdessä lounaalla. Hampuusit ovat erillään nyt ja silloin, ja ongelma lienee enemmänkin sillä puolella.

Mutta Kapkaupunki. Sinne kannattaa mennä, aina kun käy Etelä-Afrikassa. Ainoastaan siellä ei kannata käydä jos haluaa sanoa käyneensä Etelä-Afrikassa, koska se on oma kuplansa, johtuen sen uniikista historiasta. Siellä on kaikkea. Hyvää ruokaa, hyvää juomaa, leppoisa meininki. Aikaisemmin hieman ökyisässä maineessa ollut Long Streetin eteläpään seutu on nykyään paikka, jossa jokainen ravintola ja baari on uusi kun siellä käyn. Observatoryn yliopistokylä on hieman nuoremmille paikka, johon mennä. Rantapaikat Sea Pointista Cliftonin kautta Camps Bayhyn ovat ei-hyväkroppaiselle rantaturistille ehkä hieman tylsiä.

Keskustassa on Bo-Kaap, jossa asuu muslimeja, ja jossa talot on väritetty värein, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Long Street on täynnä reppukansabaareja edelleen, ainakin Mama Africa ja Purple Turtle näyttivät olleen siellä edelleenkin 15 vuoden jälkeen kun kävin tarkistamassa mestat viime keväänä.

Waterfrontia ei ollut vielä 15 vuotta sitten olemassakaan, nyt se on paikan suurin ostari ja turistirysä. Ei huono sinänsä, siellä on pari hyvää ravintolaa ja sieltä pääsee jollalla Robben Islandille jos haluaa käydä vankilasaarta katsomassa. Ja helikopterilla katsomaan juttuja, tai jollalla valaskaloja. Ja kun kaikki turistijutut ovat keskittyneet sinne, siellä se toimii järjestäytyneesti ja siten että turistit käyvät ostamassa kojuista lippuja jos kiinnostaa.

Ja vastaavasti muualla Kapkaupungissa kukaan ei ikinä pysäytä valkoista miestä ja yritä myydä jotakin tai pummata. Paitsi ehkä jos valkoinen mies näyttää hampuusilta, mutta en saata kuvitella, että kukaan tätä palstaa lukeva käyttäisi kauhtunutta t-paitaa ja sinisiä farkkuja. Edes siirtomaissa. Mutta koska tuossa paikassa valkoiset ja mustat tulevat toimeen, ei-turistilta näyttävä valkoinen käy paikallisesta, ja kukaan ei selitä koko ajan jotakin jossain kainalossa.

Ja koska valkoiset ja mustat tulevat hyvin toimeen, paikalliset valkoiset ja mustat, joita itse asiassa pääasiassa tapaa jos käy Waterfrontin, Sea Pointin ja Long Streetin turistiseutujen lähistöllä, ovat mukavaa väkeä. Jos tarvitsee apua, sitä saa. Tai neuvoa miten tuonne pääsee. Tai jos menee baariin, joka ei ole turistialueella, on aina tervetullut.

Ainakin minä olen ollut.

Viikonlopun uutinen on se, että Thabo Mbeki savustettiin ulos presidentin paikalta.

Vaikea sanoa, mitä siitä seuraa. Mbeki oli Moskovan kasvatteja, vaikka vasemmistonäennäisintelligentsia onkin pitänyt häntä thatcherismin kannattajana. Muutos on edessä joka tapauksessa. Seuraajaksi todennäköisesti ensi vuonna nouseva Zuma on vasemmistopopulismiin vinksallaan, ja tässä asetelmassa on aina vaarana Zimbabwen tie. Jos taas ANC hajoaa, asetelma muuttuu sitäkin kautta, koska nyt ANC on kannatukseltaan ylivoimainen ja muilla ei ole mahdollisuuksia. Jos ANC hajoaa kahteen tasavahvaan leiriin, tuloksena on aito monipuoluevalta, jossa hallituskokoonpanot joudutaan neuvottelemaan ohjelmakysymysten pohjalta sen sijaan, että yhden puolueen sisäpiiri tekee mitä lystää.

Suomalaisen vinkkelistä asia on tietysti aika marginaalinen. Mutta Afrikka kaipaisi kipeästi vakautta ja edes jonkunlaista demokratiaa. Etelä-Afrikalla on taloudellisia resursseja näyttää maanosalle suuntaa, mutta jos vallanvaihto ei suju rauhallisesti, jälki on sotimiseen tarjolla olevista resursseista johtuen aika kamalaa. Mbeki on esikuntineen tehnyt sangen outoa “xhosat ovat jumalan valittu kansa” -politiikkaa, jossa valtaosa mustista on hallinnon vinkkelistä aivan yhtä neekereitä kuin he olivat apartheidinkin aikaan.

Maan valkoiset eivät saa ääntään kuuluviin poliittisessa koneistossa, mutta koska toistaiseksi on onnistuttu laistamaan zimbabwen tie, valkoiset pärjäävät taloudellisesti hyvin ja voivat lähinnä sivuuttaa kaiken hallinnon ja valtiokoneiston kautta tulevan. Mustaa keskiluokkaa on syntynyt rivakasti, mutta köyhillä ei ole edelleenkään mitään. Köyhillä ei ole kuitenkaan mitään edelleenkään, vaikka populistit aloittaisivatkin maan zimbabwesoinnin.

Tässä mielessä aito monipuoluevalta, jossa hallitukset koostuisivat eri kansanryhmien edustajista eikä yhdestaä valtaklikistä, maahan tarvitaan. Valkoisten omaisuutta pitää käytännössä jakaa jotenkin, mutta sitä jaettaessa pitää välttää se tilanne, että valkoiset vain pakkaavat kamansa ja muuttavat muualle. ANC voi kirjoittaa historian uudelleen ja tehdä mustasta miehestä luomakunnan kruunun. Mutta bisnesten pyörittelyssä valkoisia kontakteineen ei pidä kertarysäyksellä sivuuttaa, koska muuten käy kuten kävi zimbabwessa ja kaiken tekeminen pysähtyy kuin seinään osaamisen puutteen takia.

Tulin juuri Kapkaupunkiin.

Mietin kaupungin nimeä ja en heti suoralta kädeltä keksinyt toista paikkaa, joka käännetään melkein kaikille kielille hassusti puoliksi: Cape town, Kaapstad, Kapstadt, Ciudad del Capo, Kaplinn jne.

Mutta tämä on kiva paikka. Olen täällä viidettä kertaa, tällä kertaa taas otin hotellin kaupungin keskustasta, joka on sunnuntain kunniaksi aika huopatossutehdas. Siinä missä muualla Etelä-Afrikassa rakennetaan lasikuutioita vanhan tilalle, täällä lähinnä pidetään vanhaa kunnossa. Osa vanhasta tuhottiin 60-luvulla ja korvattiin Itä-Pasilaa muistuttavilla elementtiyllätyksillä, mutta paljon on jäljellä. Pelastus täällä lienee ollut se, että joku keksi rakentaa tuohon vanhan sataman paikalle Victoria & Albert waterfrontin, johon tulee kaikki uusi. Sinne nousee turistihotelleja, ostaria on taas laajennettu ja uutta kauppaa, leffateatteria ja juttua pukkaa entiselle joutomaalle, jossa ei vuonna 1995 ollut mitään.

Siitä on tullut turistien lisäksi myös paikallisille ostos- ja viihdeparatiisi, ja toimistotalojakin nousee sen tuntumaan. Joten vanhaa ei tarvitse enää purkaa kun kaikki uusi halutaan rakentaa juuri sinne. Seutua myllätään taas vaiheeksi, koska täällä on kahden vuoden kuluttua jotain sianrakon potkintaa MM-tasolla, ja sitä varten väsätään stadionia, myöskin Waterfrontin kupeeseen.

Kauhean lämmin täällä ei enää tähän aikaan vuodesta ole, joten kunhan hotellihuoneeni valmistuu, on aika vaihtaa pitkät housut jalkaan.

Olen taas ollut vaihteeksi Etelä-Afrikassa. Viidettä kertaa tai jotain.

Sivusta on tullut sitten seurattua, miten maa on kehittynyt vuodesta 1995 tähän päivään. Paljon on tapahtunut, paljon on tekemättä ja paljon on ryssitty.

Maan historiasta olen kirjoittanut toisaalla, joten sitä en käsittele tässä sen tarkemmin kuin että totean senkin olevan hyvin kiistanalainen ja tulkitsijasta riippuvainen juttu varsinkin tässä maassa. Jos katsoo asiaa zulun, xhosan, "värillisen", buurin tai englantia puhuvan valkoisen vinkkelistä, on tuloksena aika erilainen näkemys siitä, mitä tapahtui ja mikä oli tärkeää ja kuka oli konna ja kuka ei. Totuus löytyy jostain sieltä välistä.

Huolimatta siitä, että maassa presidentillä on valtaa ja nykyinen presidentti on, miten sen nyt sanoisin, väärä mies väärään tehtävään, maa on pysynyt kasassa ja se on tällä hetkellä stabiili, todennäköisesti myös nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Kiusaus tehdä Zimbabwen kaltaisia ihmiskokeita on vältetty huolimatta siitä, että niillä saisi kahmittua hemmetisti ääniä. Mutta koska ANC voittaa kaikki vaalit aivan riippumatta siitä, mikä niiden ohjelma on, tympeimpään populismiin ei ole ollut mitään syytä sortua. Poliittinen järjestelmä on toisin kuin valtaosassa Afrikkaa täysin avoin. Oppositioksi saa ryhtyä koska hyvänsä ja oppositiopuolueita on, ja hallitusta vankaksi kätyrlaumaksi haukkuvat eivät katoa maagisesti yön pimeydessä. ANC:n asema on niin vahva, ettei niiden ole ollut mitään syytä ryhtyä moiseen pelleilyyn. Tämä on puolestaan pitänyt ANC:n aseman sangen vahvana, koska sen haastajalta on katkaistu terä vähän kuten Suomessa kolmen suuren vallan haastajalta: saa haastaa aivan rauhassa, mutta mikään ei kuitenkaan muutu.

Tehtävää on sen sijaan paljon vanhojen asenteiden kumoamisessa. Nyt tasa-arvo on olemassa paperilla. Käytännössä julkisiin tehtäviin on tietynmerkkisiä mustia suosivat rotukiintiöt. Tämä ei ole kuitenkaan käytännön ongelma, sillä näihin tehtäviin pääsääntöisesti löydetään nykyään pätevää väkeä. Ongelma on periaatteellinen, mutta siitä ei Suomessa pahemmin puhuta mitään.

Ongelma on sen sijaan se, että maahan on syntynyt hiukan Sveitsin kieliryhmien mallisia "kuplia", joissa ihmiset elävät. Buurit elävät omissa oloissaan ja tekevät kaiken bisneksen toistensa kanssa. Englantia puhuvat tekevät samoin omissa porukoissaan. Zulut omissaan, xhosat omissaan, intialaiset omissaan, malaijit omissaan jne. Näiden kuplien välillä on vuorovaikutusta sangen vähän. Jos buuri haluaa ostaa juttuja, hän soittaa toiselle buurille huolimatta siitä, että naapurikylän mustien paja tekisi saman homman puoleen hintaan ja paremmin. Tämä luo talouteen tyhjäkäyntiä ja epäoptimaalisuutta, koska kaikissa noissa kuplissa ollaan vankan nepotistisia ja muutenkin kotiinpäin vetäviä. Saati että edes oltaisiin kiinnostuneita, mitä naapurikuplassa olisi asiaan tarjota.

Tämä "kuplatalous" on Etelä-Afrikan tapauksessa ongelma toisin kuin Sveitsin. Tässä maassa pitäisi saada jotenkin rauhallista ja järkevää ja kaikkia hyödyttävää tietä siirrettyä valtaosin valkoisten käsissä olevaa omaisuutta mustille. Luonteva tie tähän olisi se, että valkoiset rupeaisivat ostamaan mustilta muutakin kuin käytävän lakaisua ja puutarhanhoitoa. Jos alihankintaketjut ulottuisivat kuplasta toiseen ja bisnes olisi bisnestä eikä ylhäältä määrättyä, sekä ostaja että myyjä hyötyisivät ja rahaa siirtyisi valkoisilta mustille muutenkin kuin minimipalkan verran.

Nyt näin ei tapahdu, joten valtaosa rahasta ja omaisuudesta pyörii edelleen valkoisissa kuplissa, mikä pitkän päälle voi johtaa levottomuuteen. Mustaa äveriästä väkeä on myös, mutta he ovat joko nykyisen presidentin serkkuja, tai sitten he ovat rikastuneet aivan rehellisillä bisneksillä. Sadan minibussin firmaa pyörittävä henkilö on maan mittapuulla kohtuullisen varakas, mutta "ongelma" tässä bisneksessä on se, että raha tulee muutaman kolikon päivässä ansaitsevilta mustilta eikä valkoisilta, joten mustien bisnes vain kasaa mustien rahaa, ei luo sitä lisää.

Tämä ei ole kuitenkaan yksinomaan inhottavien valkoisten syy. Valkoiset ovat suorastaan ällistyttävällä prosentilla yrittäjiä eivätkä palkkatyöläisiä, ja he hyödyntävät omia sosiaalisia verkostojaan. Sattuneista syistä tunnen erään paikallisen herrainklubin elämää jonkun verran, ja sitä kautta olen saanut asiasta epäilemättä yksittäistä mutta kiinnostavaa taustatietoa. On kyse sitten jellonaklubista, rotareista tai oikeastaan mistä vain muustakin, niihin kyllä on yritetty kutsua mustia jäseniä vuoden -94 jälkeen, mutta mustat eivät halua liittyä vaan heillä on omat kerhonsa. On näistä kerhoista mitä mieltä tahansa, pienyrittäjävetoisessa taloudessa mustien bisneksille olisi aivan varmasti eduksi, jos mustat bisnesmiehet ja valkoiset bisnesmiehet joisivat kaljaa pari kertaa kuussa pyöreän pöydän ääressä. Vaikka ensimmäinen kerhon musta olisikin saattanut tuntea itsensä hieman kiintiöneekeriksi, vuodesta -94 on nyt 14 vuotta ja yksi olisi varmastikin johtanut toiseen. Kun mustat pysyvät omalla päätöksellään poissa niistä pöydistä, joissa bisnessuhteita luodaan ja keskittyvät luomaan niitä keskenään, yllä mainitusta ongelmasta voi syyttää niin mustaa kuin valkoistakin, ja löytää syyt maan ongelmallisesta historiasta.

Nyt historiaa yritetään kirjoittaa lähinnä uudelleen ja teeskennellä pää pensaasa, että tasa-arvo on totta kun se kerran lukee lakikirjassa. Useamman visiitin pohjalta olen huomannut, että jotain sinänsä on muuttunut paremmaksi, ja tässä ilmapiirissä pidän mustien pois jäämistä "valkoisten" kerhoista hiukan omaan pakkiin kusemisena. Ensimmäisen kerran maassa käydessäni vuonna 1995 apartheidin päättymisestä oli kulunut vuosi. Kun näin kadulla poliisipartion, missä päin hyvänsä, partiossa oli aina musta ja valkoinen poliisi. Valkoinen käveli viisi metriä edellä ja musta perässä. Vuonna 1997 he kulkivat rinnakkain mutteivät puhuneet toisilleen sanaakaan. Vuonna 2008 he juttelevat ja nauravat keskenään kuin kollegat muuallakin aikansa kuluksi töissä tekevät. Tämän pohjalta tekisi mieli sanoa, että ainakin osa valkoisesta ylimielisyydestä ja mustien sisäänrakennetusta huonomman ihmisen asemasta on onnistuttu hävittämään, mikä puolestaan panee miettimään tuota valkoisten ja mustien bisnesmiesten keinotekoista erottelua hiukan hölmössä valossa.

AIDS on maan tämän hetken ongelmista suurin. Sille ei ole kyetty tekemään mitään, koska nykyinen pressa on kieltänyt kaikennäköisen asiaan liittyvän lääketieteen länsimaisena ja epäafrikkalaisena, imperialismia ja kolonialismia edustavana hapatuksena. Nykyennusteen mukaan puolet maan mustista on kuollut tautiin vuoteen 2015 mennessä, joten jakajia on jo sangen läheisessä tulevaisuudessa paljon vähemmän kuin nyt, ja tällä hetkellä syntyvän mustan lapsen odotettu elinikä on alle 30 vuotta kun HIV-positiivisia on jo 35-40% väestöstä. .

Kolmas epäonnistuminen on syy siihen, miksi kirjoitan tätä juttua juuri nyt kannettavalla varastoon julkaistavaksi. Maasta on sähkö loppu, joten kaupungeissa on parin kolmen tunnin sähkökatkoja päivittäin. Nyt on Ceresissä juuri tällainen katko kello kuuden aikaan illalla, ja koska joka paikka on suljettu, voin vain kirjoitella juttuja kannettavalla ja juoda kaljaa jääkaapista, odotellessa sähkön tuloa takaisin joskus myöhemmin illalla. Ulkona on aika absurdin näköistä kun on alkuilta, mutta missään ei näy yhtään valoa. Liikennevaloja myöten kaikki on täysin pimeänä. Mbekin hallinto syyttää tilanteesta valkoisia, mutta tämä selitys ei ole kovin uskottava, sillä valta on nyt ollut 14 vuotta ANC:llä ja jos voimaloista on pulaa, niitä olisi ollut hyvin aikaa rakentaa lisää tai vaihtoehtoisesti korottaa sähkön hintaa niin paljon, että sitä riittää kaikille maksuhaluisille.

Nyt sähköpula on jo iso taloudellinen ongelma, sillä myös tehtaat ja kaivokset seisovat sähkön puutteen takia. Siitä huolimatta asialle ei ole edes suunnitteilla tehdä mitään. Sähköpulaa ja tehtaiden ahdinkoa pahentaa se, että kuparin hinnan noustua pilviin sähköjohdoista on tullut arvotavaraa. Kun jossain on kolmen tunnin sähkökatko ja sähkö tulee takaisin, huomataan, että joku on pöllinyt sillä välin muutaman kilometrin kylmänä ollutta sähköjohtoa tolpista ja sen korvaaminen kestää usein helpostikin vuorokauden.

Koska tämä työttömän arki alkaa käydä voimille, käyn yhden velvollisuuden tuossa ensin hoidettuani ensi kuun alussa buureja moikkaamassa. 8.4. lienee tarjolla kaljaa ja grillausta hyvässä seurassa. Buurit ovat jotenkin mentaliteetiltaan niin samanlaisia kuin suomalaiset, että juttuun tulee mainiosti ja parin aikaisemman kerran perusteella tarjolla on grillausta jonkun pihalla ja tynnyrillinen olutta mieheen. Viihtyvyys on taattu.

Sitä ennen olen reilun viikon Namibiassa kun en ole koskaan ennen käynyt siellä. Juuri sain varattua lentolipun sinne Johannesburgista, vaikka British Airwaysin web-palvelu yrittikin pistää voimaperäisesti vastaan selittämällä, että luottokorttejani tai minua ei ole olemassa.

Vielä pitäisi vuokrata pari autoa. Etelä-Afrikkaan kelpaa mikä hyvänsä halpa ja automaattivaihteinen. Namibiassa olisi kuulemma hyvä olla neliveto. Päätiet ovat erinomaisessa kunnossa, mutta sinne mennään katselemaan paikan luontoa ja osa kauniista paikoista on hiukan huonompien teiden takana. Saapa nähdä mitä sieltä löytyy. Jos siellä on tylsää, tarjolla on aivan juotavaksi kelpaavaa Windhoek-lageria ajankuluksi, mutta olettaisin paikassa viihtyväni kameran kanssa sangen hyvin.

Afrikassa osataan taas kusta omaan pakkiin. Tällä hetkellä Keniassa, joka on ollut vuosikymmenet itäisen Afrikan stabiili valtio. Stabiliteetti on ollut hyvä bisnes niin turismin kuin kansainvälisten yritysten konttorienkin takia. Kun rähinää jatketaan vielä vähän aikaa, tämä bisnes pakkaa kamansa ja häipyy Etelä-Afrikkaan, joka on kaukana, mutta jossa on vaikea päästä hengestään.

Luin tänään Financial Timesiä, ja siellä joku älykkö oli jo tullut siihen tulokseen, että tuokin rettelö on eurooppalaisten syytä ja että Eurooppa saa taas harrastaa itsetutkiskelua. Minulle ei oikein avautunut, millä tavalla asia oli eurooppalaisten vika, mutta liekö tuolla niin väliksikään. Maailman ikävät asiat ovat eurooppalaisten syytä paitsi jos niistä voidaan syyttää amerikkalaista imperialismia, ja kummassakin tapauksessa tarvitaan eurooppalaista rahaa asioiden korjaamiseksi ja aneiden ostamiseksi. Epäilen, että Kenia ei muodosta tässä asiassa poikkeusta.

Tämä sarja on google-hakujen perusteella sangen suosittu, joten kertaus olkoon paremman kirjoittamisen puutteessa opintojen ruma äitipuoli. Sarjassa yritetään siis selittää sitä, miksi Etelä-Afrikka on sellainen paikka kuin se on. Miksi se kiinnosti eurooppalaisia, miksi apartheid syntyi juuri siellä ja miksi se on nykyisellään sellainen maa kuin se on.

Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Tämän sarjan viimeisessä osassa kirjoitan sanasen siitä osasta Etelä-Afrikkaa, josta meille ei ole suuria kerrottu. Apartheidin kaatumisesta, Mandelasta, ANC:n voittokulusta ja demokratiasta olemme kuulleet paljonkin, mutta kaikki ei ole aivan niin hyvin kuin pitäisi.

Nelson Mandela valittiin presidentiksi 1994 ensimmäisissä vapaissa vaaleissa. Mandela nautti mustan ja valkoisen, nuoren ja vanhan kunnioitusta käsittämättömän anteeksiantamisen kykynsä takia. Mandela oli ollut vankilassa 27 vuotta ja siitä huolimatta hän kykeni ilman katkeruutta ottamaan vastaan vallan ja jakamaan sen valkoisten kanssa ensimmäisessä koalitiohallituksessa.

Kun vallanjaosta ja uudesta perustuslaista neuvoteltiin, ANC:n neuvottelijat Mbeki ja kaverit olivat SACP:n (South african communist party) jäseniä ja Moskovan kasvatteja ja Castron ihailijoita. Kommunismin kaatuminen jätti heidät ideologisesti hiukan kodittomiksi ja heidän käsityksensä tasa-arvosta olivat jokseenkin erikoisia. Mandela oli kuitenkin kaikkien kunnioittama ja vaikkakin hallinnolle pelkkä keulakuva, hän oli silti maan johdossa vaikeat ja väkivallan täytteiset vuodet -94 - -99.

Etelä-Afrikan presidentin toimikausi on viisi vuotta, ja -89 hommaan valittu de Klerk halusi hoitaa maalle uuden perustuslain omalla kaudellaan. ANC/SACP:n väki tiesi tämän ja iltalypsi perustuslakiin vaalitavaksi ns. pitkät listat, mikä oli temppuna Mbekin tapa tunkea itsensä presidenttiputkeen. Pitkä lista tarkoittaa järjestelmää, jossa vaalikarja äänestää vain puoluetta, ei ehdokasta. Puoluevirkailijat päättävät, missä järjestyksessä ehdokkaat ovat listalla ja valituksi tulee äänisaaliin mukaan tietty määrä ehdokkaita listan kärkinimestä alaspäin valuen. Puoluejohtajilla siis oli valta päättää, kuka tulee valituksi ja kuka ei missään tapauksessa.

Etelä-Afrikan mallissa puolueen valta oli erityisen korostunut, koska puolueesta erottaminen johti myös parlamentista erottamiseen. Näin ANC:ta käytännössä johtanut Thabo Mbeki sai vallan nimittää kaikki Lenin-yliopistossa opiskelleet toverinsa listan kärkeen ja parlamenttiin. Mbeki oli aivan oikein oivaltanut, että ANC voittaa vaalit nähtävissä olevassa tulevaisuudessa, joten ainoa uhka hänen vallalleen, joka hipoo yksinvaltiuden rajoja, tulee ANC:n sisältä. Ottamalla itselleen vallan sijoittaa oppositio listojen pohjalle tai erottaa heidät puolueesta, hän onnistui näppärästi estämään sisäisen opposition nousun ANC:ssä.

ANC:n ensimmäisiä ja katastrofaalisimpia tempauksia oli toteuttaa kaikkiin julkisiin tehtäviin rotujen suhteessa kiintiöt. Hallinnolle, joka oli niinkin rotusorron vastainen ja tasa-arvon kannattaja, temppu oli jossain määrin yllättävä veto pakasta, mutta näin kuitenkin tehtiin jo -95. Lopputuloksena valkoisia opettajia, lääkäreitä, virkamiehiä ja poliiseja ostettiin isolla rahalla ulos tehtävistään. Koska koulutettuja mustia ei ollut hommiin juurikaan tarjolla, piti tehtäviin nimittää epäpäteviä ja tuoda oikeanväristsä väkeä ulkomailta, mikä oli kohtuullisen älytön veto valtiossa, jossa työttömyys oli jo tuolloin kolmisenkymmentä prosenttia. Kun poliisivoimat oli saatu hajaannuksen tilaan ja mustien asema ei merkittävästi kohonnut, rikos alkoi rehottaa ja viiden vuoden aikana maassa tapettiin 150 000 ihmistä, lähinnä mustaa.

Luku asettuu oikeaan suhteeseen kun tiedetään, että apartheid-hallinto murhasi vuosien -48 ja -94 välillä "vain" 30 000 ihmistä. Valtoimenaan rehottava rikos ja valkoisten savustaminen ulos työpaikoistaan sai monet varsinkin englantia puhuvat pakkaamaan kamansa ja muuttamaan Englantiin. Lontoossa asui vuonna 2000 kolmisensataatuhatta eteläafrikkalaista, ja se oli vasta Lontoo. Lähtijät eivät edes olleet yksinomaan valkoisia, vaan myös koulutetut mustat alkoivat muuttaa muualle lisäten koulutetun työvoiman pulaa entisestään.

Thabo Mbeki nousi presidentiksi vuonna 1999. Hän näki vihollisia itselleen ja hallinnolleen kaikkialla, ja monet ennen läheiset toverit saivat lähteä tai joutuivat epämääräisten ja tekaistujen poliisitutkintojen ja syytteiden kohteeksi, kuka mistäkin. Tuomioita näistä ei jaettu, mutta jokaisen vakavasti otettavan vastaehdokkaan likapyykki levitettiin televisiossa kaikkien nähtäville. Toinen Mbekin hallinnon älynväläys oli luopua historian opettamisesta. Mbeki oli tullut siihen tulokseen, että historia on lähtökohtaisesti virheellistä, koska se on valkoisen miehen kirjoittamaa. Tämä on uudessa Afrikassa väärää ajattelua ja historian professuureja yliopistoissa on korvattu tiuhaan tahtiin "perinnetieteiden" professuureilla. Näiden tieteiden luonteesta ei osata sanoa muuta kuin että ne ovat lähtökohtaisesti epätieteitä ja luonteeltaan puhtaasti poliittisia. Se historia, mikä pyyhittiin yli vuoteen 1994 saakka, on pitänyt täyttää paikkansa pitämättömillä tarinoilla ja näiden "tieteilijöiden" tehtävänä on selittää tasa-arvoisesti mustan rodun ylivertaisuutta valkoisiin ja intialaisiin verrattuna.

Eräs ANC-hallinnon huomiota vaille jääneistä virheistä liittyi ns. maalakiin. Maan omistusoikeuteen ei suoraan kajottu, mutta tehtiin laki, jossa pysyvästi tilalle palkatut maatyöläiset saivat lohkaista itselleen palasen plantaasista. Lopputuloksena ei syntynyt mustia pientilallisia vaan pompsautettiin työttömyyttä kymmenellä prosenttiyksiköllä kun kaikki maatyöläiset piti potkaista pois ja ottaa heitä hommiin vain väliaikaisesti silloin kun on tarvis. Näin pitkä mutta kapea leipä muuttui pätkäksi mutta kapeaksi leiväksi, ja tänä päivänä Etelä-Afrikka joutuu työttömistään huolimatta tuomaan maatyöläisiä keikkahommiin Mosambikista.

Maassa on käynnissä myös omaisuuden uusjako-ohjelma, jossa siirretään yritysten omistuksia valkoisilta mustille. Ajatus on kaunis ja tähän mennessä on uusjaettu omaisuutta muutamalla kymmenellä miljardilla eurolla. Ajatuksen kauneutta himmentää hieman se, että koko potin on vienyt viisi Mbekiä lähellä olevaa miestä perheineen.

Mbekin hallinnon raskain ja anteeksiantamattomin virhe liittyy kuitenkin HIV/AIDS-epidemiaan. Thabo Mbeki ei tänäkään päivänä myönnä, että HI-virus aiheuttaa AIDSia, ja aids-lääkkeiden myyminen on maassa edelleen kiellettyä. Niiden sijaan pitäisi presidentin mukaan käyttää perinteisen afrikkalaisen lääketieteen menetelmiä. Kun eteläafrikkalaisen perinteen mukaan seksi neitsyen kanssa parantaa kaikista sairauksista, lastenraiskausten määrä on räjähtänyt käsiin ja tauti leviää. Etelä-Afrikassa on määrällisesti enemmän HIV-positiivisia kuin missään muussa maailman maassa; noin 40 miljoonasta asukkaasta viitisentoistan miljoonaa kantaa virusta, melkein kaikki mustia. Maassa syntyy vuosittain 100000 lasta, joilla on HI-virus syntyessään. Äidille annettu lääkitys estää viruksen siirtymisen sikiöön 50% todennäköisyydellä, joten Mbekin hallinto siis tuomitsee kuolemaan 50000 lasta. Joka vuosi. Syntyvän mustan lapsen odotettu elinikä on pudonnut alle kolmenkymmenen vuoden, ja se ei totisesti ole nykyhallinnolle kunniaksi.

Etelä-Afrikassa presidentillä on paljon valtaa. Hän nimittää ministerit, korkeimmat virkamiehet, yliopistojen hallinnon ja oikeastaan kaiken muunkin. Nykyinen presidentti on umpirasisti, joka valkoisten lisäksi sortaa myös muita kuin omiaan. Mbeki on xhosa, ja kaakkoisen Etelä-Afrikan zulut ovat saaneet huomata olevansa kolmannen luokan kansalaisia edelleen. Toistaiseksi maassa on ollut rauhallista, mutta kestääkö se?

Mbekin toinen kausi päättyy 2009. Paljon riippuu siitä, millainen seuraaja hänelle saadaan. Häntä ei käytännössä valitse kansa vaan Mbeki, joten odotukset eivät ole kovin korkealla. Kuka hän sitten liekin, hän saa käsiinsä aivovuodosta kärsivän maan, jossa infrastruktuuri toimii mutta työttömyys on päälle neljäkymmentä prosenttia ja yli kolmannes väestöstä on HIV-positiivisia. Toivoa sopii, että seuraajaksi nousee joku muu kuin Moskovan kasvatti. Karismaattinen johtaja, joka pystyy kitkemään korruption ja nepotismin ja jakamaan maaomaisuutta uudelleen tuotantoa romuttamatta, kuten naapurissa Zimbabwessa kävi. Johtaja, joka pystyy ratkaisemaan AIDS-ongelman ja jotenkin kasvattamaan yhden tai kaksi ilman vanhempia elävää sukupolvea.

Maa on luonnonvaroiltaan rikas ja se toimii. Valuutta ei ole kovinkaan arvossaan, mutta käytännössä vaihdettava. Bisnes on tuossa maassa mahdollisempaa kuin missään muualla Afrikassa. Siinä, missä 90-luvulla valkoisia vaivasi pessimismi, tänään he ovat toiveikkaita pessimismin siirryttyä mustiin, joiden elämä ei parantunutkaan kertaheitolla. Maassa on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta seuraava vuosikymmen näyttää, tuleeko maasta uusi Zimbabwe vai nouseeko se monikulttuurisena valtiona ilman mustaa tai valkoista rasismia. Minä uskon niihin, mutta pessimistejäkin on.

Jos mitään ei tapahdu, AIDS korjaa satoa seuraavat 50 vuotta, ja buurien 1700-luvulla syntynyt unelma itsenäisestä buurivaltiosta toteutuu 2040 kun englantia puhuvat valkoiset ovat muuttaneet Englantiin ja mustat ovat kuolleet hi-virukseen uskonnollisten buurien pääasiassa tältä vitsaukselta välttyen ja maan suurimmaksi etniseksi ryhmäksi jälleen nousten.

Luettavaa:
RW Johnson: South Africa: The first man, the last nation
N Worden: The making of modern South Africa: Conquest, segregation and apartheid


Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Kansallispuolueen noustua valtaan 1948 alkoi apartheidin toteuttaminen lainsäädäntötietä. Pääministeriksi nousi pastorin oppiarvon saavuttanut DF Malan, jonka käsitys rotuopista ei juurikaan vastaa tämän päivän kirkonmiesten ajatuksia. Kukaan ei kuitenkaan tullut silloin kysyneeksi, miten ihmeessä hän voi uskoa Jeesukseen, joka kuitenkin lienee ollut mutakuono.

Rotuerottelu oli aloitettu oikeastaan käytännössä jo brittikomennossa mutta ilman ideologista taustaa. 1800-luvun ilmapiiri ei ollut erityisen suvaitseva ja silloin mustat nähtiin tarpeellisina kaivos- ja maatyöläisinä ja säännöt piti mulkata sellaiseksi, että mustat voivat työskennellä kaivoksissa ja maatiloilla mutta pysyvät muuten poissa valkoisen miehen jaloista häiritsemästä. Vaikka apartheid oli käytännössä ollut olemassa jo 1600-luvulta lähtien ja ensimmäinen maininta apartheidista vuodelta 1917 Jan Smutsin puheessa, apartheidista tehtiin ideologia vasta vuoden 1948 jälkeen.

Tästä eteenpäin käytännölliset ja taloudelliset seikat eivät enää olleet määräävässä asemassa vaan apartheidista itsestään tuli häntä, joka koiraa heiluttaa. Tämä on mielestäni keskeinen havainto apartheidin synnyssä ja siinä, miksi se kesti niin kauan.

Jos puhtaasti taloudelliset seikat olisivat määränneet, siitä olisi hankkiudutttu eroon jo 60-luvulla kun talouspakotteita alettiin tehtailla. Mutta koska kyse oli uskonnosta, talouteen liittyvät mundäänit pikkuseikat sekä terve järki saivat väistyä. Muistamme vielä, että 40-luvun lopun buurien vanhemmat olivat käytännössä vielä taistelleet toisessa buurisodassa ja sitä ennen kiertäneet Etelä-Afrikkaa vankkureissaan yrittäen välttää kosketuksen brittiläisen sivistyksen kanssa. Tähän maaperään kaadettiin Hitleriltä opituilla keinoilla tarinaa jumalan valitusta kansasta ja että Kansaa uhkaa ennen kaikkea rodullinen epäpuhtaus, ja kun ihmiset eivät suoraan sanoen olleet mitään erityisen sivistyneitä ja valistuneita ja tietoisia muusta maailman menosta, propaganda upposi otolliseen maaperään.

Käyttöön otettiin kasa asiaa auttavaa lainsäädäntöä. Ns. passilaki vaati jokaista pitämään mukanaan kuponkia, jossa kerrotaan hänen nimensä ja rotunsa. Rotujen aluelaki taas määräsi, että tiettyyn rotuun (valkoinen, värillinen, intialainen, musta) kuuluva saa kulkea vapaasti vain tuolle rodulle säädetyillä alueilla ja toisen rodun alueelle meneminen edellytti erillistä lupaa. Musta saattoi saada luvan tulla valkoiseen kaupunkiin työn takia, mutta päivän päätyttyä hänen piti poistua ennen kuutta illalla takaisin omalle alueelleen. Toisaalta kaivosten, tehtaiden ja suurtilojen ympäristöön syntyi valtavia mustille rakennettuja "hotelleja", jotka olivat ankeita murjuja, joissa nukkui kymmenen ihmistä huonetta kohti tai jotain. Näihin haalittiin työvoimaa ympäri maata, ja kun vain mies saattoi saada luvan tulla töihin tällaiseen paikkaan ja muuttaa tällaiseen murjuun, mustat perheet hajosivat kun miehet olivat muutamaa vuoden lomapäivää lukuunottamatta näissä murjuissa ja muu perhe bantustaneissa.

Väliin tehtailtiin lakeja, jotka määräsivät kaikki julkiset "palvelut" vessoista uimarantoihin jaoteltavaksi eri roduille ja valkoinen ei saanut käydä bantujen vessassa yhtään sen enempää kuin intialainen värillisten. Koulut oli eroteltu käytännössä jo aiemmin mutta erottelu virallistettiin ja kaikki mustien koulut otettiin valtion valvontaan. Aikaisemmin kirkkoa lähellä olevissa kouluissa mustat olivat voineet saada kunnollista opetusta, mutta nämä koulut suljettiin, koska mustista haluttiin vain jalostaa massaa tehtaisiin ja kaivoksiin ja heille ei haluttu opettaa mitään sellaista, josta ei olisi näissä hommissa hyötyä ja joka helpottaisi vallankumouksen valmistelua.

70-luvun alussa keksittiin mustille "kotimaat". Niitä oli kymmenen, joista osa autonomisia ja neljä itsenäistä. Mustat pakkosiirrettiin näihin paitsi milloin saivat tulla sieltä elelemään mainittuihin hotelleihin töitä varten. Samalla mustat menettivät Etelä-Afrikan kansalaisuuden ja saivat näiden "kotimaiden" kansalaisuuden sen sijaan. Näin Etelä-Afrikka puhdisti muut kuin valkoiset omista riveistään ja näin sai maan näyttämään demokraattiselta, jossa kaikilla oli yleinen ja yhtäläinen oikeus tehdä mitä huvittaa. Toisaalta apartheid-ideologia alkoi osua valkoistakin nilkkaan, sillä valkoiset pakotettiin siirtämään tehtaitaan ja työvoimavaltaisia firmojaan aivan kotimaiden rajoille, jotta mustia ei olisi tarvinnut päästää sieltä valkoisiin kaupunkeihin ilmaa pilaamaan. Tästä pakkosiirtelystä aiheutuneet kustannukset kaatuivat valkoisten niskaan.

Kotimaat olivat jokseenkin elinkelvotonta joutomaata ja niissä eläminen ilman työtä Etelä-Afrikassa oli mahdotonta. Ainoa poikkeus oli Bophuthatswana (Bop), joka oli yksi itsenäisistä. Kun Etelä-Afrikan patavanhoillinen uskovaishallinto oli kieltänyt uhkapelin ja pornon kansalaisten moraalin suojelemiseksi, Bopissa todettiin, että kun kerran me olemme itsenäisiä, nämä eivät ole täällä kiellettyjä. Sen alueelle rakennettiin Sun City, ja kun se on parinsadan kilsan päässä Johannesburgista ja Pretoriasta, valkoiset virtasivat sinne pelaamaan blackjackia ja käymään tissibaarissa, ja rahaa alkoi vyöryä sisään ovista ja ikkunoista.

Apartheidin arkkitehteinä kunnostautuivat natsitaustaiset Hendrik Verwoerd, Hans Strijdom ja Balthazar (John) Vorster. Vorsteria pääministerinä seurannut PW Botha oli käytännössä samaa maata, vaikkakin 70-luvun lopulla valtaan tultuaan alkoi purkaa joitain osia älyttömäksi osoittautuneesta järjestelmästä.

Apartheidilla oli tietysti myös vastarintaliike. ANC oli perustettu jo 30-luvulla, mutta NP:n valtaannousun jälkeen vastarintakin sai lisää voimaa. Pääasiallisena aseena oli lakkoilu ja valtavina joukkoina tehty passilakien jne. rikkominen. Töistä pois jääminen osui ikävästi valkoiseen teollisuuteen, joten töistä pois jääminen kiellettiin ja poliisille annettiin oikeus pidättää kenet hyvänsä mistä hyvänsä syystä epämääräiseksi ajaksi. Vastarintaliikkeiden johtajat löysivät tiensä tuota pikaa vankilaan, Mandela tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä -64 eliniäksi vankeuteen terrorismista ja lusi 30 vuotta Robben Islandilla Kapkaupungin edustalla. Ammattiliitot kiellettiin, lehdistösensuuri otettiin käyttöön ja kokoontumiset kiellettiin.

Vuoden -64 jälkeen vastarinta meni piiloon. Se oli olemassa ja aktiivinen muttei enää toiminut samalla lailla avoimesti. Vaikka mustien ammattiliitot oli kielletty ja niillä ei ollut juridista voimaa, ne olivat silti olemassa ja niiden edustajat kiertelivät työpaikoilla levittämässä sanaa kenenkään pahemmin häiritsemättä. Mustien kirkot olivat toinen sananlevityskanava, koska monet kävivät kirkossa, ja apartheid-ajan poliisi jätti papiston pääasiassa rauhaan.

Kansainväliset sanktiot antoivat odottaa itseään. Kun Etelä-Afrikka muutti itsensä tasavallaksi toteuttaen näin buurien vanhan unelman itsenäisestä buuritasavallasta, se olisi voinut jatkaa kansainyhteisössä kun sen sääntöjä oli Intian itsenäistymisen yhteydessä muutettu niin, että tasavallaksi muuttuva jäsenmaa saa anoa jäsenyytensä uudelleen voimaan. Etelä-Afrikka oli tehtaillut hakemuksen, mutta kävi ilmi, että sitä ei tultaisi Intian ja Pakistanin vaatimuksesta hyväksymään, joten se vedettiin pois, ja Etelä-Afrikka muuttui näin tasavallaksi ja jätti kansainyhteisön 1961. Kansainyhteisöhakemuksen kohtalo oli kuitenkin ensimmäisiä merkittäviä osoituksia muun maailman heräämisestä.

60-luvulla myös YK alkoi herätä ja tuomitsi apartheidin ihmisoikeuksien vastaisena. Kauppasaarto määrättiin, mutta vapaaehtoisena. Jäsenmaita sitova kauppasaarto saatiin aikaiseksi niinkin myöhään kuin 1977. Kun kauppasaarrot oikeasti alkoivat purra USA:n ja Britannian ryhdyttyä väsäämään kansalaisiaan velvoittavia lakeja, apartheidin päivät alkoivat olla luetut. Randin arvo romahti kun kukaan ei enää halunnut ostaa niitä, ja 80-luvun puolesta välistä alkaen maassa vallitsi poikkeustila antaen poliisille ja presidentille valtuudet tehdä jokseenkin mitä hyvänsä. Tässä vaiheessa valkoisilla oli vielä vankka käsitys siitä, että Etelä-Afrikka on raukkojen ja kommarien ympäröimä sivistyksen viimeinen linnake, jossa ei ole tehty mitään väärin toisin kuin pehmoille periksi antaneessa muussa maailmassa.

Botha väistyi viimein 1989 saatuaan sydänkohtauksen ja valtaan tuli FW de Klerk, joka vapautti Mandelan, salli kielletyt järjestöt ja aloitti neuvottelut ANC:n kanssa. Apartheidin lakeja kumottiin koko 90-luvun alku ja -94 järjestettiin ensimmäiset vapaat vaalit ja valtaan nousi sekä mustien että valkoisten arvostama ja kunnioittama Nelson Mandela.

Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Kun 1800-luku oli ollut englantia ja afrikaansia puhuvien välistä jatkuvaa nahistelua, Englannissa tultiin heti toisen buurisodan jälkeen siihen tulokseen, että asialle on tehtävä jotakin. Winston Churchill oli jo tässä vaiheessa mukana politiikassa ja tunsi maan ja oli ystävystynyt sodan jälkeen Jan Smutsin, 1900-luvun alkupuolen maineikkaimman eteläafrikkalaisen vaikuttajan kanssa huolimatta siitä, että sodassa he olivat vihollisia.

Syntyi ajatus Etelä-Afrikan Unionista, johon kuuluisivat kaikki Englannille kuuluvat maat tuollapäin. Erityiset kruununsiirtomaat (Betsuanamaa, Swazimaa ja Basutomaa) jätettiin unionista pois, tänä päivänä nuo maat ovat Botswana, Swazimaa ja Lesotho. Rhodesiassa äänestettiin unioniin liittymisestä 20-luvulla, mutta tulivat siihen tulokseen, että unioni saa pitää tunkkinsa ja siellä jatketaan mieluummin omassa komennossa.

Englantilaisilla ei toki ollut täysin puhtaita jauhoja pusseissaan. Britit muistivat aivan hyvin, että Oranjessa ja Transvaalissa buurisotiin johti nimenomaan englantia puhuvien kohtelu. Afrikaansia puhui tuolloisen Etelä-Afrikan valkoisista 60% ja englantia 40% äidinkielenään. Brittien ajatus yhdistää kaikki alueensa Kapkaupungista Limpopolle yhdeksi valtioksi ja taata sinne demokratia, äänioikeus ja itsehallinto, perustui laskelmointiin siitä, että kun buurit olivat hajallaan Transvaalin ja Oranjen buuritasavaltojen pohjalta syntyneissä puolueissa, englantia puhuvat olisivat yhtenä miehenä äänestämässä maahan brittimielisen, englantia puhuvan hallinnon, joka pikku hiljaa brittiläistäisi maan ja buurit saisivat marginalisoitua farmeilleen pois silmistä ja pois mielestä.

Kuten niin usein, tällaiset salaliitot eivät toteudu aivan suunnitellulla tavalla. Etelä-Afrikan unioni perustettiin 1910, mutta juuri ennen sen ensimmäisiä vaaleja syntyi pääasiassa buureja mutta myös englantilaisia sisältävä puolue (SANP), jonka puheenjohtajabuurista Louis Bothasta tuli maan ensimmäinen pääministeri ja Jan Smutsista varapääministeri. Puolueen jäseniä ei yhdistänyt oikeastaan mikään muu kuin ajatus siitä, että valkoisten etuoikeudet on maassa turvattava. Smuts, vaikkakin buuri, ja puolueen englantia puhuvat, saivat tahtonsa läpi siinä asiassa, että maa pysyy hänen majesteettinsa alusmaana, kun taas Botha ja afrikaansia puhuvat saivat tahtonsa läpi siinä, että maan viralliseksi kieliksi vahvistettiin sekä hollanti (korvattiin 20-luvulla afrikaansilla) että englanti eikä pelkstään englanti kuten Lontoossa oli ajateltu. Vaikka puolueessa oli molempien kielien edustajia, valta siellä oli afrikaansin puhujilla, koska englantia puhuvilla oli pääosin omia brittipuolueiden kopioitaan, jotka jäivät marginaalisiksi, mutta hajottivat ääniä.

Etelä-Afrikan maailmansotien välisen politiikan voimahenkilöt olivat Louis Botha, Jan Smuts, Barry Herzog ja D.F. Malan, kaikki buureja. Botha kuoli 20-luvulla ja Malan tuli kuvioihin mukaan vasta 30-luvulla, mutta maan kiinnostavat tapahtumat kulminoituivat tuohon nelikkoon. Botha oli siirtymäkauden johtaja. Smuts puolestaan brittiläisen imperiumin kannattaja ja voimahahmo, 2. maailmansodassa hän tuurasi väliin Churchilliä ja häntä kaavailtiin avoimesti Churchillin seuraajaksi Britannian pääministeriksi, jos Churchill kuolee kesken sodan. Rotuopillisesti Botha ja Smuts olivat realisteja, joskin heidän kutsumisensa pehmoiksi olisi ehkä hiukan liikaa. Herzog oli kovemman linjan mies ja Malan puolestaan umpinatsi ja apartheidin pääarkkitehti sitten myöhemmin.

1910-1948 olivat maassa taistelua siitä, ovatko vallassa buurit vai englantia puhuvat, maltilliset vai natsit, tasavaltamiehet vai kansainyhteisömiehet. Avainhenkilönä tässä taistossa oli köyhä valkoinen sekä buuri, jonka kansallistunnetta pönkitettiin joka suunnalta. Maailmansodissa maa hajosi aina kolmeen osaan. Kovan linjan buurit olisivat halunneet sotia Saksan rinnalla (ja osittain tekivätkin niin ja heitä tuomittiin kapinallisina), hiukan maltillisemmat kovan linjan miehet Herzogin johdolla olisivat halunneet pysyä neutraalina, ja Smuts puolestaan halusi aina sotaan Britannian rinnalle taistelemaan imperiumin ja Hänen Majesteettinsa puolesta. Smuts vei voiton molemmissa sodissa, mutta rivit hajosivat jälleen kerran valkoisen kielijaon mukaan.

Barry Herzog perusti oman kansallispuolueensa (NP) ensimmäisen maailmansodan alkumetreillä. Smutsin puolue oli vallankahvassa, mutta 1910-luvun puoliväli huononsi jonkun verran valkoisen asemaa. Maataloustuotteet eivät aluksi käyneet kaupaksi kuten ei myöskään kulta, ja toisaalta kaivoksissa koneet olivat syrjäyttäneet ihmistyötä. NP iski tähän rakoon 1. maailmansodan aikana kun pääministeri Smutsin katse oli Euroopassa ja sen sodassa. Sota voitettin ja Etelä-Afrikka niitti mainetta Namibiassa, Madagaskarilla ja Etiopiassa Saksaa vastaan sotimalla, mutta Smuts unohti kotipesän ja NP iski vaalivoittoon sodan jälkeen kun tyytymättömät köyhät valkoiset siirtyivät SANP:n riveistä NP:n riveihin peläten mustien vievän heidän työnsä. Die swart gevaar - musta vaara - oli iskulause, jolla voitettiin Etelä-Afrikassa vaaleja 80-luvulle saakka.

Herzog nousi pääministeriksi ja aloitti välittömästi rasististen lakien tehtailun. Intialaisille keksittiin lisäveroja. Rotujen välinen seksi kriminalisoitiin. Mustat ajettiin pois kaupungeista ja viljelymailta. Mustien lakko-oikeus ja kokoontumisvapaus kumottiin. Kapmaalla värillisillä oli vielä äänioikeus muttei vaalikelpoisuutta, joten tulos oli aika samantekevä. Herzog ei tätä onnistunut vielä kumoamaan. Populistinen politiikka piti NP:n vallankahvassa 30-luvun alun lamaan saakka, minkä jälkeen kuoppaiset ajat pistivät sisäpolitiikan uusiksi. Napina sekä Smutsin että Herzogin puolueessa saivat heidät yhdistämään voimansa Yhdistetyksi puolueeksi (UP), joka piti vallankahvassa Herzogin pääministerinä ja Smutsin varamiehenä. Sama sirkus, eri liput.

UP:n politiikassa oli kuitenkin yksi mutta. Smutsin ehto yhteistyölle Herzogin kanssa oli Kansainyhteisön jäsenyys, ja kovan linjan buurit pitivät tätä veljeilynä vihollisen kanssa, koska Englanti oli se oikea vihollinen, joka oli ajanut buurit pois mailtaan 1800-luvulla. UP:n riveistä irrottautui heti sen perustamisen jälkeen DF Malanin johdolla ääriainekseen pohjaava uusi NP, joka tähtäsi buuritasavallan perustamiseen. Tämä puolue pohjasi buurien salaseuroihin (Ossewabrandwag ja erityisesti Broederbond, jonka vaikutusvallasta kielii jotakin se, että jokainen Etelä-Afrikan pääministeri 2. maailmansodan jälkeen on tullut sen riveistä) ja umpirasistiseen propagandaan.

Herzog ja Smuts nukkuivat ruususen untaan 30-luvun lopun ajan eivätkä huomanneet NP:n keräävän voimaa ja vauhtia. He kuvittelivat, että pienillä periksi antamisilla saataisiin maan kahtiajako purettua, mutta tämä oli virhearvio. 30-luvulla esimerkiksi maa lakkasi olemasta Ison-Britannian kruunun alainen ja perustettiin erillinen Etelä-Afrikan kuninkaan virka. Jostain syystä epäilemättä maan lahjakkaimpiin kuulunut Smuts kuvitteli tämän lepyttävän Englantia ja englantilaisia vihaavia ja revanssi-intoa puhkuvia buureja, mikä hänen virheekseen laskettakoon.

Kun 2. maailmansota puhkesi Euroopassa, oltiin samassa tilanteessa kuin 1. maailmansodassakin: Herzog halusi puolueettomuuttta, Smuts sotaan Britannian puolella ja ääribuurit sotaan Saksan puolella. Ei siksi, että ne olisivat erityisesti tykänneet Hitleristä vaan siksi, että jokainen englantilaisia vastaan sotiva on lopulta määritelmän mukaan aika hyvä mies. Smutsin kanta voitti taas ja sotaan lähdettiin Britannian puolella. Herzog erosi kostoksi ja Smuts nousi toisen kerran pääministeriksi. Hän kuitenkin vietti aikaansa Lontoossa brittien sotakabinetin jäsenenä ja sotilaana marsalkan oppiarvolla.

Sota meni ja sota voitettiin, mutta Smuts jätti jälleen kerran kotipesän huomiotta. Köyhät valkoiset maanviljelijät olivat saaneet tarpeekseen sota-ajan säännöstelytaloudesta, ja kun vaalit tulivat -48, kaikkien yllätykseksi DF Malanin NP sai murskavoiton ja Smuts pantiin luiskaan.

NP:n valtaannoususta -48 alkoi varsinainen apartheidin aika. Sitä ennenkään politiikka ei ollut mitään pullantuoksuista tasa-arvososialismia, mutta vuodesta -48 alkoi täydellisen erottelun aika, josta lisää ensi numerossa.

Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Pompsahdamme hetkeksi Eurooppaan. 1700-luvun loppu oli Hollannissa sekavaa ja sotaisaa aikaa, ja kun Ranska miehitti Hollannin 1795, Hollannin valtionhoitaja Vilhelm V pakeni Englantiin ja teki diilin Yrjö III:n kanssa, ja tässä diilissä Kapmaa siirtyi samana vuonna englantilaisille. Alue palasi hetkeksi Hollannille 1800-luvun alussa, mutta 1806 britit valloittivat sen uudelleen, tällä kertaa sotavoimalla, ja siitä itsenäisyyteen Englanti oli Kapmaan kuten myöhemmin koko Etelä-Afrikan valtias.

Englantilaiset yrittivät ylläpitää hyviä suhteita alueen kaikkiin etnisiin ryhmiin, joskin mustien kanssa rajakahakointi jatkui jatkumistaan eivätkä englantilaiset onnistuneet alueen rajojen rauhoittamisessa yhtään hollantilaisia paremmin. Brittien analyysi asiaan oli se, että ongelma oli buurien ja mustien välinen, joten ongelma pitää ratkaista tuomalla sinne englantilaisia ja asuttamalla heidät puskurivyöhykkeeksi. Näin tapahtuikin, ja Kapmaan 20000 hollantilaisen lisäksi alueelle tuli viitisentuhatta valkoista, lähinnä porvaristoa. Englantilaisista porvareista ei tullut kaksisiakaan maanviljelijöitä levottomalle puskurivyöhykkeelle ja muutaman vuoden kuluttua valtaosa näistä oli palannut Kapkaupunkiin tai kauempana idässä päin rannikolla sijaitsevaan toiseen enklaaviin Port Elizabethiin, ja kaupungeissa he vain palasivat vanhoihin ammatteihinsa muodostaen sinne sieltä käytännössä puuttuneen porvariston.

Kun hollantilaissiirtolaisten jälkeläiset olivat lähinnä maanviljelijöitä, britit olivat porvaristoa ja sangen pian alueella oli ihonvärijaottelun lisäksi myös kielijaottelu valkoisten sisällä: hollantia puhuvat olivat edelleen jokseenkin takapajuisia maanviljelijöitä, joilla ei ollut mitään siteitä Eurooppaan kun valtaosa heistä oli ajettu sieltä uskontonsa takia pois. Kauppa, politikointi, hallinto ja muu bisnes olivat englantia puhuvien, kirjeenvaihtoa Eurooppaan käyvien käsissä. Siinä missä buurit olivat lähinnä riippumattomuutta hakevia oman polkunsa kulkijoita, englantilaiset tulivat järjestyneestä yhteiskunnasta ja toivat sen tavat, lait ja säännöt myös Etelä-Afrikkaan. Tämä ei vapauteen ja itsenäisyyteen tottuneita buureja pahemmin miellyttänyt ja tyytymättömyys brittikomentoon sai buurit ottamaan etäisyyttä Kapkaupunkiin.

1800-luvun alussa toisaalla Etelä-Afrikassa oli Voimassa suuri häiriö. Zulut olivat yhdistyneet ensimmäistä kertaa koskaan yhden hallitsijan taakse ja olivat alueen mustien voimatekijä kun muut heimot olivat lähinnä kyläyhteisöhallinnossa. Zulut saivat aikaiseksi ylivoimaisen sotajoukon pienien yhteisöjen armeijoja vastaan ja tyhjensivät tieltään muut heimot Oranjelta Limpopolle, eli suunnilleen itäisen puolikkaan nykyisestä Etelä-Afrikasta. Zulukuningas Shaka murhattiin 1828 ja tilalle nousi hänen lahjaton velipuolensa, ja zuluvaltio hajosi sisältä käsin. Sitä ennen se oli kuitenkin tyhjentänyt puoli Etelä-Afrikkaa valtaosasta ihmisiä.

Buurit aloittivat Suuren Matkansa 1835. Tarpeeksi britteihin leipääntyneitä buureja pakkasi kamansa ja perheensä vankkureihin ja lähti vaeltamaan kohti koillista, Oranjen tuolle puolen. Näiden vaeltajien määrä ei yksinään olisi riittänyt Oranjen ja Transvaalin miehityksiin, mutta koska zulut olivat tyhjentäneet alueet ja olivat itse sekasortoisessa tilanteessa, kyse oli pitkälle läpimarssista. Zulujen kanssa taisteltiin muutamaan otteeseen, mutta keihäsmiehistä ei ollut vastusta kiväärimiehille, minkä seikan puolalaiset huomasivat 80 vuottta myöhemmin, mutta se ei ollut zulujen vika se. Lopputuloksena erinäköisten vaiheiden kautta buurit olivat asuttaneet suunnilleen koko maan ja opetuksen saaneena tulivat siihen tulokseen, että ainoa keino pärjätä brittikomentoa vastaan on perustaa omia valtioita.

Buurit ehtivät perustamaan kolme tasavaltaa: Natalin kaakkoon nykyisen Durbanin ympärille. Transvaalin Vaal-joen ja Limpopon väliin ja Oranjen vapaavaltion nykyisen Lesothon naapuriin Oranje- ja Vaal-jokien välimaastoon. Näissä kaikissa säädettiin vallankahva ja äänioikeus kuulumaan hollantia puhuville Hollannin reformoituun kirkkoon kuuluville valkoisille miehille. Natalin buuritasavalta jäi parin vuoden mittaiseksi. Britit kaappasivat Durbanin ja brittikomentoon tympiintyneet buurit lähtivät vaeltamaan Oranjea ja Transvaalia kohti, mistä fiksumpi voi huomata jonkunlaisen kuvion. Oranje ja Transvaal olivat sitkeämpiä, vaikkakin yrittivät toisiaan vastaan sotimalla vaikuttaa toisin. Nämä valtiot olivat jatkuvissa sisäisissä kriiseissä, koska individualistit eivät muodostaneet kovin yhteen hiileen puhaltavaa valtiota, ja kun verotus nähtiin hirvittiävänä keskushallinnollisena ikeenä olevan buurien periaatteita vastaan, valtiot olivat myös jatkuvassa kassakriisissä kun menoja oli sotaväen ylläpitämisestä, mutta tuloja ei tahtonut löytyä mistään.

Oranjen naapurista afrikaansia puhuvien värillisten (griquat) mailta löytyi timantteja nykyisen Kimberleyn paikalta 1870. Sekä Oranje että Transvaal olisivat halunneet timanttikentät itselleen, mutta griquapomo Nicholas Waterboer veti välistä ja käväisi lahjoittamassa maansa kuningatar Viktorialle, ja Hänen Majesteettinsa otti mielellään lahjoituksen vastaan, tuoden brittiläisen imperiumin Etelä-Afrikan sydänmaille.

Transvaalista puolestaan oli löytynyt kultaa, vaikkakaan kukaan ei vielä 1870-luvun puolessa välissä tiennyt, että nykyisen Johannesburgin paikalla on maailman suurin tunnettu kultaesiintymä. Britit olivat jo valmiiksi naapurissa ja päättivät kaapata myös Transvaalin itselleen. Tämän seurauksena sodittiin ensimmäinen buurisota 1880, jossa buurit antoivat köniin briteille ja Transvaal sai itsenäisyytensä takaisin. Brittijoukkoja oli vähän ja vielä tässä kohtaa Hänen Majesteettinsa sotavoimat eivät olleet oivaltaneet, että kirkkaanpunainen univormu ei ole paras tapa maastoutua Afrikassa, joten lyhykäisyydessään sota kulki niin, että buurit ammuskelivat puskista kaikkea kirkkaanpunaista ja hörökorvaista, kunnes engelsmannit kyllästyivät ja lähtivät pois.

Witwatersrandin kultaryntäys 1877 muutti kaiken Transvaalin osalta. Kultakentän päälle syntyi Johannesburg, ja joka suunnasta tunki ulkomaanpellejä kultaa kaivamaan, erityisesti Englannista. Maa oli buurien ja muilla kuin hollantia puhuvilla kalvinisteilla ei ollut äänioikeutta. Cecil Rhodes ryhtyi masinoimaan vallankumousta, mutta homma meni jossain määrin täydellisesti reisille kun Starr Jamesonin johtama Transvaaliin hyökännyt pikkujoukko ei onnistunutkaan nostamaan kansaa kapinaan. Britit eivät olleet tyytyväisiä siihen, että Oranjessa ja Transvaalissa asuvat britit olivat toisen luokan kansalaisia, ja kun levisi huhu, että Saksa tukee buuritasavaltoja sotilaallisesti, Rhodesin lobbaus onnistui, ja britit päättivät ratkaista buuriongelman kerralla pois silmistä.

Britit aloittivat sotavoimien keskittämisen Afrikkaan 1899. Buurit ymmärsivät jo Jamesonin hyökkäyksen jälkeen, mistä on kysymys ja Oranje ja Transvaal liittoutuivat ja hyökkäsivät vielä keskeneräisten brittijoukkojen kimppuun. Buurit olivat voitokkaita sodan ensimmäisenä vuonna, kunnes britit saivat rivinsä kasaan. Sodan kaksi viimeistä vuotta olivat buurien sissisodan aikaa. Briteillä ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa sotilaallisesti puskissa piileskeleviä ja maaston tuntevia buureja, mutta keksimällä keskitysleirit ja viemällä buuritaistelijoiksi epäiltyjen vaimot ja lapset leireihin kuolemaan nälkään, buurien moraali alkoi luhistua, ja lopulta 1902 buurit antautuivat ja koko nykyinen Etelä-Afrikka päätyi brittien käsiin.

Buurisodasta raportoi sotakirjeenvaihtajana kotijoukoille Englantiin sangen tuntematon mies mutta taitava kirjoittaja, jonka päätyminen buurien sotavangiksi, pako vankileiristä ja paluu sotilaana sodan loppuvaiheessa buureja listimään, tekivät hänestä kotimaassaan sodan sankarin. Miehen nimi oli Winston Churchill.

1800-luvun Etelä-Afrikkaa voi analysoida varmaan vaikka kuinka monesta vinkkelistä. Minä näen siinä itse kuitenkin tänäkin päivänä pienimuotoisena havaittavan konfliktin. Itse näen tuon vuosisadan merkittävimmäksi eteläafrikkalaiseksi hahmoksi buurin, joka yrittää epätoivoisesti päästä karkuun Hänen Majesteettinsa lakeja ja komentoa lopulta siinä epäonnistuen. Zulut tyhjensivät maan, buurit asuttivat sen ja antoivat turpiin zuluille Verijoen taistelussa, ja aina kun jossain päin maata oli jotain kiinnostavaa, britit marssittivat sinne joukkonsa ja toivat sinne imperiumin tehden buureista toisen luokan kansalaisia maassa, jonka he katsoivat verellä lunastaneensa omakseen. Tämä johti 1900-luvun alun buurinationalismin nousuun, Ossewabrandwagin ja Broederbondin perustamiseen ja lopulta apartheidin institutionalisoimiseen.

Tässä vaiheessa vielä mustien ainut tehtävä oli kaivaa kultaa valkoisille. Suomessa vuonna 1926 julkaistussa Viljo Tolvasen Maapallo-sarjan viidennessä osassa kirjoitetaan Etelä-Afrikasta näin: "... ilman Portugalin alueita sen laajuus olisi noin 4 miljoonaa neliökilometriä ja väkiluku lähes 10 miljoonaa. On kuitenkin syytä tässä yhteydessä huomauttaa, että suurin osa tästäkin väestöstä on värillisiä, etupäässä neekereitä, joiden merkitys eurooppalaisen kulttuurin kannattajina on verraten vähäinen".

Vuonna 1910 syntyi Etelä-Afrikan unioni, josta seuraava tarina myöhemmin.



Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Etelä-Afrikka on hieno maa turistille. Tiedämme tuosta maasta lähinnä Nelson Mandelan ja Apartheidin, mutta ymmärtääkseen, miksi maa on sellainen kuin se on, pitää tunea sen historian omituisuudet, joita siellä totisesti riittää. Kirjoittelen asiasta muutaman jutun. Tässä käsitellään aika 1652:sta noin vuoteen 1800 eli hollantilaisvalta ja buurien synty.

Nykytilan kannalta muinaisissa ajoissa on kiinnostavaa lähinnä se, että mustat kansoittivat maan jo kauan sitten vaeltaen pohjoisesta etelään. Osa oli paimentolaisia, osa maanviljelijöitä ja karjankasvattajia, jotka asettuivat paikalleen pysyvämmin. Toinen kiinnostava asia on zulujen laajentumissota 1800-luvun alussa, joka tosin oli jo brittivallan aikaa mutta sanotaan siitä sananen tässä. Zulut olivat olleet kyläyhteiskunta, kunnes Shaka nousi kaikkien zulujen kuninkaaksi ja otti zuluarmeijat omaan komentoonsa. Zulujen asuma-alueet olivat olleet nykyisen Etelä-Afrikan kaakkoisosissa ja sieltä he onnistuivat laajentamaan alueitaan pohjoisessa ja idässä jotensakin nykyisten Etelä-Afrikan rajojen suuruiseksi. Zulujen tieltä lähti pakoon muita heimoja, ja tätä perua tswanat siirtyivät nykyiseen Botswanaan ja perustivat maansa sinne. Lesothon ja Swazimaan historiassa sothot ja swazit muuttivat nykyisten maidensa alueelle.

Hyväntoivonniemen ympäri purjehtivat ensimmäisenä portugalilaiset, mutta Hollannin Itä-Intian kauppakomppania (VOC) perusti nykyisen Kapkaupungin paikalle pysyvän siirtokunnan 1600-luvun puolessavälissä lähinnä toimimaan Indonesian maustekaupan laivoille välietapin ja ruuantankkausaseman. Ruoka ei kuitenkaan tullut siirtokuntaan taivaasta vaan se piti ostaa alueella asuvilta khoikhoi-heimoon kuuluneilta mustilta. Valkoisten ja mustien välit eivät koskaan olleet siellä kaksiset ja VOC teki parhaansa pitääkseen mustat poissa siirtokunnasta. Sinne rakennettiin muunmuassa suuri aita pitämään mustat ulkopuolella ja loppu hoidettiin kivääreillä. Hyväntoivonniemen ensimmäinen kuvernööri oli Simon van der Stel, jonka mukaan on nimetty pingviineistään kuulu Simonstaad Hyväntoivonniemellä ja viineistään tunnettu Stellenbosch muutama kymmenen kilometriä sisämaahan Kapkaupungista.

Siirtokunta kasvoi ja menestyi. Valkoisia ei kuitenkaan riittänyt tekemään alueen kaikkia paskaduuneja, ja kun mustat pidettiin alueelta väkisin poissa, työvoimapula räjähti käsiin ja nerokas veto oli tuoda alueelle orjia Indonesiasta, Intiasta ja Malakasta. Näiden orjien jälkeläiset muodostavat edelleen malaijiyhteisön Kapkaupungissa ja heitä on siellä pilvin pimein. Intialaiset taas muodostavat 20% nykyisen KwaZulu-Natalin provinssin asukkaista. Vastaavasti näiden orjien, mustien ja valkoisten jälkeläiset muodostivat Kapmaalla valtaosan niistä, joita apartheidin aikaan kutsuttiin värillisiksi, joka oli hierarkiassa toiseksi paras ryhmä valkoisten jälkeen. Koko siirtokunta oli umpirasistinen paikka, jossa valkoiset olivat pomoja, mustia ei haluttu edes nähdä ja muunvärisiä orjia ja orjuudesta vapautettuja siedetttiin muttei pidetty heitä valkoisten veroisina. Tämä oli kuitenkin tuohon aikaan ajan henki eikä mikään erityisen paha tai ilkeämielinen veto, koska mitään tasa-arvon aatteita ei vielä oltu keksittykään.

Kapkaupungin siirtokunnassa päätettiin, että koska ruuan ostaminen mustilta on epäluotettava ja ikävä tapa hommata syötävää laivoihin, halukkaille valkoisille annettiin lupa jättää VOC sillä ehdolla, että rupeavat maajusseiksi ja myyvät tuotteensa siirtokuntaan. Nämä hollantilaiset, burgherit, olivat ensimmäiset buurit, sana boer tarkoittaa edelleenkin maanviljelijää. He olivat uskonnoltaan kalvinisteja. Kun 1600-luvun lopulla hugenotteja alettiin vainota Ranskassa, näitä muutti Kapmaalle sankoin joukoin kuten myös kalvinisteja Hollannista ja Saksasta. Kun tarvittiin lisää maata, nämä valtasivat sitä itse mustilta ja alkoivat laajentua kauemmaksi siirtokunnasta. Kun teitä ei ollut eikä mitään vankkureita kummempia kulkupelejä, viikon matkan päässä VOC:n hallinnoimasta siirtokunnasta asuvat trekboerit olivat käytännössä itsenäisiä ja valtiottomia. He eivät järjestyneet yhteiskunnaksi, vaan hyvä naapuri oli tarpeeksi kaukainen naapuri siten, että häntä ei tarvitse ikinä tavata. Näin syntyi kansa, joka ei ollut missään kosketuksissa Eurooppaan ja joka otti ohjeensa ja lakinsa ja sääntönsä ainoasta käsillä olevasta painotuotteesta, joka oli Raamattu. Näin elettiin buurien vähitellen syrjäyttäen mustia syvemmälle sisämaahan. Ja toisaalta samalla kun 1700-luvulla Euroopan kaupungeissa syntyivät valistusaatteet, buurit olivat autuaan tietämättömiä niistä, koska he olivat lähteet Euroopasta ennen kuin näitä aatteita oli keksittykään ja internettiä ei oltu vielä keksitty.

Afrikaansin kieli syntyi siirtokunnassa, yllättäen sen isinä ja äiteinä pidetään nykyään mustia. Se on pääasiassa hollantia mutta englannin yksinkertaisemmalla kieliopilla ja sanasto on sekoitus hollantia, englantia, saksaa, ranskaa ja lainasanat malaijista ja mustien kielistä eivät ole harvinaisia nekään. Mustat alueelle töihin tulevat olivat joutuneet opettelemaan siirtokunnan kieliä saadakseen sieltä duunia, ja lastenhoitajiksi palkatut puhuivat lapsille omaa kieltään, joka oli juuri tämä sekoitus. Se jäi elämään ja vahvistui sukupolvi sukupolvelta kunnes buurit keksivät lopulta, että tämähän on oma kieli eikä enää hollantia, tähän tosin meni vielä aikaa tuossa edistyksellisten ajattelijoiden valtiossa parisensataa vuotta.

Siirtokunnan suurin ongelma oli se, että se oli perustettu oikeaan paikkaan ja se menestyi. Näin ollen 1800-luvulla Brittiläinen imperiumi ei voimainsa tunnossa kyennyt enää sivuuttamaan sitä kiinnostumatta sekä siirtokunnasta että maasta sen takana, mutta tästä lisää ensi numerossa.


Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna