Mitä Pohjois-Korealle pitäisi tehdä?

Ei varmastikaan paljon mitään nyt, mutta mitä sille pitäisi tehdä sitten, kun rajat viimein jossain kohtaa aukeavat vallankumouksen, kapinan tai yksinkertaisesti muuttuneen komennon takia. Nykyisestä Pomosta aika jättänee todennäköisesti lähiaikoina, ja seuraajaehdokasta arvuutellaan. Onko 25-vuotiaasta pojasta tuon maan johtoon, vai valuuko valta täysin kenraaleille?

Emme tiedä, mutta tiedämme, kuinka mahdottoman tehtävän edessä kansainvälinen yhteisö on sitten joskus kun nykykomento luhistuu.

Maa on ollut eristettynä niin kauan, ettei siellä ole kovinkaan paljoa väkeä, joka muistaisi, millaista oli ennen, sillä heitä pitää käytännössä hakea 30-luvun alkupuolella syntyneistä, ja silloinkaan ei muisteta vapautta ja markkinataloutta vaan japanilaismiehitys. Maan tiedotusvälineet ovat täysin valtaklikin käsissä, ja maan asukkailla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu.

Asiaa voidaan verrata Itä-Saksaan. Berliinin muuri oli pystyssä 28 vuotta. Kun muuri kaatui, maassa oli runsaasti ihmisiä, jotka olivat itse todistamassa Länsi-Saksan sodanjälkeistä talouskasvua ja harppisaksan näivettymistä. Vaikka läntisiä tiedotusvälineitä yritettiin häiritä, se ei käytännössä onnistunut kovin hyvin, joten kun jokaisella oli radio ja useimmilla myöhemmin myös tv, kaikki pystyivät seuraamaan läntisiä tiedotusvälineitä, ja elämästä lännessä oli jonkunlainen kuva.

Siitä huolimatta saksojen yhdistyminen on ollut taloudellisesti hirvittävän kallis ja henkisesti vieläkin raastavampi prosessi monelle. Jo tuossakin ajassa ihmiset ehtivät kasvaa erilleen. 10 tai 15 vuotta muurin kaatumisen jälkeen meille kerrottiin uutisissa, että henkinen ero on siellä edelleen, ja länsisaksalainen menee todennäköisemmin naimisiin turkkilaisen kanssa kuin itäsaksalaisen. Huolimatta siitä, että kieli on sama ja kansa on sama, jo 28 vuoden erilläänolo tuntui tekevän ihmisistä erilaisia, vaikka tietoa toisen puolen elämästä on ollut tarjolla puolin ja toisin.

Pohjois-Korean tilanne taas on se, että mikään ulkopuolinen taho, ei edes Etelä-Korea, ei pysty hallitsemaan tuota maata, vaikka siellä nykyinen komento romahtaisi täysin. Kaikki normaalit läntisen hallinnon elementit puuttuvat, ja nälkiintyneet ja heikosti maailman asioista tietävät ihmiset eivät liene valmiita hallitsemaan itseään, paitsi jos vallankahvaksi kelpuutetaan sotilaita.

Jos joskus ulkomaiset pääsevät maahan vapaasti ostoksille, siellä ostetaan kaikki irti lähtevä muutamalla riisisäkillä, mikä tekee maan asukkaista toisen luokan asukkaita maassaan sitten myöhemmin, koska he eivät omista maassa enää mitään, eivät edes kotejaan tai tonttejaan. Näin ei siis pidä tehdä, mutta jos rajaa ylläpidetään kovinkin jäykästi huolimatta siitä, että se pohjoisen puolelta olisi jo avattavissa, kuulostaa se rangaistusluontoiselta eristämiseltä.

Kun jotain joskus tapahtuu, ratkaisun avaimet lienevät Kiinalla. Maan propagandassa Kiinaa ei ole pidetty vihollisena toisin kuin koko muuta maailmaa, joten todennäköisesti kiinalainen apu kelpaa niin hallinnossa kuin bisneksissäkin, paljon helpommin kuin amerikkalainen tai eurooppalainen.

Tilanne on vaikea, koska maa on onnistunut eristämään asukkaansa ulkopuolisesta maailmasta täydellisesti jämäyttämällä maan teknisesti 50-luvulle tai vieläkin kauemmas. Kun radio on ylellisyyttä, tuontitavaraa kuten ulkomaisia asemia vastaanottamaan kykeneviä laitteita ei ole, internetistä ei ole kuultukaan, ainoa sanomalehti julistaa virallista propagandaa jne, ei maahan saa oikeastaan mitenkään edes neutraalia tietoa siitä, miten muualla eletään, hyvine ja huonoine puolineen.

En kahdehdi sitä, joka saa tehtäväksi aikanaan tynnyrissä kasvaneen kansan aikasiirtämisen 2000-luvulle.

Iranin vaaleista on puhuttu viime viikko, joten lienee syytä sanoa asiasta sananen lukijan sivistämiseksi.

Juuri nyt näyttää nimittäin siltä, että oikein missään päin palloa ei ymmärretä tuota maata laisinkaan, ja tämä on muulle maailmalle ja tietysti iranilaisille huono asia. Valtaosa länkkäreistä todennäköisesti kuvittelee iranilaisten olevan arabeja, mitä he eivät ole ja eivät todellakaan edes halua olla.

Iranin kulttuuri on vanha, ja vaikka alueella on käyty monen monta sotaa, maa ei ole tullut täysin jyrätyksi aikoihin, eikä se esimerkiksi ollut koskaan siirtomaa eikä kunnolla edes protektoraatti. Siellä on katkeamaton perinne omaa kulttuuria, jota ei ole korvattu väliin brittihallinnolla toisin kuin aika monta muuta paikkaa sielläkin päin palloa. Britit käväisivät siellä 1900-luvun taitteesta 1. maailmansodan jälkinäytökseen saakka, mutteivät saaneet aikaiseksi mitään eivätkä kunnolla edes yrittäneet. Kun maan oma historia on vanhempi kuin Euroopan historia ja kun varsinkin maan kulttuuri on vanhempi kuin parisataa vuotta sitten perustettujen nousukasvaltioiden kulttuuri, on helppoa nähdä yksi konfliktien syy.

Länsimaissa tunnutaan olettavan, että kaikki maailman ihmiset haluavat olla länsimaisia. Mitä vahvemmin he eivät halua länsimaisia olla, sitä enemmän länsi ja erityisesti USA on helisemässä tällaisten paikkojen kanssa, sillä ymmärrys ei riitä tulemaan hyvin toimeen sellaisten paikkojen kanssa, joissa vastapuolelle ei voikaan sanella asioita, ja vastapuoli saattaa sanoa valtaosasta ehdotettua "ei meitä kiinnosta, vaikuttaa amerikkalaiselta pelleilyltä".

Iranin lähihistoriaa selittää shaahi, joka oli USA:n tukema hirmuhallitsija. Ja vähän samoin kuin Castro kommunismeineen kuubassa, islamilainen vallankumous Iranissa ei sinänsä olisi itsessään kiinnostanut niin montaa, mutta melkein kaikki halusivat tyrannin pois silmistä ja USA:n vaikutuksen vähäisemmäksi. Vaikka monet varsinkin koulutetummat haluavat vapaampia oloja, juuri kukaan ei halua maasta jonkunnäköistä länsimaiden takapihaa Etelä-Amerikan banaanivaltioiden malliin, sillä ihmisten mielestä omassa kulttuurissa ei ole mitään hävettävää eikä sitä ole syytä korvata amerikkalaisella.

Länsimaiset tiedotusvälineet eivät jaksa olla toistamatta loputtomiin aina kun jossain maassa, tällä kertaa puheena olevassa Iranissa, vaikeutetaan toimittajien työtä ja joku klikki vaatii sananvapautta. Tästä saa helposti sellaisen kuvan, että koko maa on noussut kapinaan lehdistövapauden puolesta, mikä on yksinkertaisesti väärä analyysi. Mutta koska toisenlaisia ei länsimaiden lehdistössä pahemmin esitetä, moni uskoo tämän koko totuudeksi.

Itse vaalitulos on monella tapaa poliitikolle kiusallinen. Länsimaat ja länsimaiden media pyörittelevät väärinkäytössyytöksiä ja paisuttelevat niitä ja vaativat sitä, tätä ja tuota. Varmasti vaaleissa on tapahtunut väärinkäytöksiäkin, kuten tapahtuu useimpien maiden vaaleissa, mutta näissä, kuten myös Iranin tapauksessa, on jokseenkin selvää, etteivät ne vaikuta lopputulokseen mitenkään. En jaksa uskoa, että valituksi tullut olisi voittanut kilpailijansa 11 miljoonalla väärennetyllä äänellä. Tämän ymmärtänevät länsimaiset kommentaattoritkin, sillä kukaan ei ole esittänyt minkäännäköistä analyysiä vilpin määrästä, laadusta ja vaikutuksista, vaan lähinnä todetaan ongelmia jonkun verran olleen.

Totuus on se, että enemmistö iranilaisista halusi entisen, lännen vinkkelistä hankalan, presidentin jatkavan.

Tämä tosiasia ei muutu miksikään pyörittelemällä väärinkäytössyytöksiä tai ruokkimalla levottomuuksia. Kansa on puhunut, ja jos emme ole valmiita kuuntelemaan kansan puhetta muualla kuin omassa kotipesässämme, lienee aika turhaa yrittää saarnata muille demokratiasta yhtään mitään. On länsimaista hybristä kuvitella, että vaalit eivät ole olleet rehelliset, jos länttä enemmän miellyttävä kandidaatti ei satu voittamaan.

Pulinat pois.

Vaalitulos on ainakin minun mielestäni selvä, ja mellastaminen ei auta mitään. Seuraavat kisat ovat neljän vuoden kuluttua, ja siellä sitten tavataan jos vain joukkueeseen valitaan. Minulla on sellainen tuntuma, että joillain ulkovalloilla on näppinsä pelissä Iranin tämänhetkisissä protesteissa, sillä meillä on maita, jotka näkevät mieluummin heikon ja sisäisesti hajanaisen Iranin kuin vahvan.

Tämäkin analyysi on koko lailla hölmö, ja perustuu enemmän tietämättömyyteen ja asenteellisuuteen kuin tosiasioihin. Iran voisi olla länsimaille erinomainen liittolainen tuolla kulmalla, mutta maa ei ole valmis nykyiseen käsitykseen "liittolaisuudesta", jossa liittolaisen kuuluu olla nöyrä ja säyseä ja tehdä kuten ulkoa käsketään. Tällainen kumppanuus ei Irania kiinnosta, mutta luottamuksen, kaupan, opiskelijavaihdon jne. ilmapiiri olisi helposti saavutettavissa.

Iran on sijainniltaan sellaisessa paikassa, että lännen etu ei ole tuon valtion heikkous vaan vahvuus, myös sotilaallisesti. Toisella puolella ovat jokseenkin toivottomat ja itsevaltaiset arabimaat, ja toisella puolella täysin toivottomat, häiriköivät ja rettelöivät Afganistan ja Pakistan. Pohjoisessa on *staneja, joissa niissäkään ei mene kauhean vahvasti. Iran näiden alueiden keskellä on, niin hullulta kuin se kuulostaakin, aluetta ja lännen öljyhuoltoa vakauttava elementti. Alueella on yksinkertaistettuna se tilanne, että siellä kaikki haluaisivat käydä kaikkien kimppuun ennemmin tai myöhemmin, mutta ne eivät voi nyt niin tehdä, koska niiden pitäisi jotenkin päästä Iranista yli tai alitse. Iranin suhteet kaikissa suunnissa oleviin naapureihinsa taas ovat parhaimmillaankin muodollisen kohteliaat, joten ei ole nähtävissä sitä skenaarioa, että Iran liittoutuisi vaikkapa Afganistanin kanssa, jotta sieltä voitaisiin hyökätä arabimaihin.

Iran on tuon kulman tämänhetkinen sotilasmahti. Sen sijaan, että se ärsyttää länttä, jota tuo mahti ei mitenkään uhkaa, se pitäisi nähdä enemmänkin jöön pitäjänä tuolla alueella. Kukaan ei ole siellä tällä hetkellä niin hullu, että hyökkäisi Iranin kimppuun, ja toisaalta Iran pitää riitelevät osapuolet erillään. Toisaalta kaikki joutuvat kyräilemään, mitä Iranissa tapahtuu, joten se pitää jengin siellä varpaillaan ja poissa länsimaiden kimpusta.

Iraniin pitäisi suhtautua kumppanina samalla tavalla kuin Kiinaan tai Intiaan ja sen sijaan, että sanellaan yksipuolisesti ehtoja, annetaan menon olla siellä sellaista kuin on, mutta yritetään tehdä yhteistyötä, sillä yhteisiä tavoitteita, kuten vaikkapa tuon kulmakunnan sotilaallinen vakaus, on aivan kaikilla.

Länsimaissa on vikaa, mutta on vikaa tämän päivän Iranissakin. Juuri tänään siellä paikallinen suur-ajatolla räyhäsi tiedotusvälineille, että Britannian hallitus on suurin saatana maailmassa. Tämä näkemys on jokseenkin täydellisesti mieltä vailla, sillä Hänen Majesteettinsa hallitus ei ole nytkään kommentoinut Iranin vaaleja mitenkään erityisen kärkevästi, kommentit ovat olleet muotoa "jos vaaleissa on ollut väärinkäytöksiä, ne tulisi selvittää, mutta asia on Iranin ja iranilaisten oma". Kyllähän britit tuollakin yrittivät protektoraattia perustaa sata vuotta sitten, mutta siinä mitenkään onnistumatta, joten historiallisten vääryyksien ammentaminen tästä ajasta tuntuu jotenkin oudolta.

Jos Iranissa halutaan vastustaa USA:ta, siinähän vastustavat. Kulttuurillisesti iranilaisilla on sen sijaan ollut ennenkin siteitä Eurooppaan, ja tuntuu hassunkuriselta, että nyt vieraannutetaan myös eurooppalaisia valtioita, jotka eivät ole ylipäätään yrittäneet maan asioihin puuttua. Iran ei ole niin itseriittoinen valtio, että se pärjäisi maailmassa ilman ystäviä. Ainoastaan Kiinan kanssa kaveeraaminen tulee maalle poliittisesti ja taloudellisesti kalliiksi, ja Euroopassa olisi tarjolla valtioita, jotka eivät halua puuttua maan sisäpolitiikkaan millään tavoin.

Thaimaassa näyttää taas olevan edessä yksi vallankumous.

Kun kadulla riehuva roskaväki sai edellisen pääministerin syrjään, nyt hiukan toinen sakki riehuu syrjäyttääkseen seuraajansa. Kun tämä on saatu pois vallankahvasta, ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja jos arvaa etteivät levottomuudet siihen lopu.

Kuten ranskalaiset ovat meille opettaneet, kadulla rähjäävällä paskasakilla on valtaa. Nyt oppi on mennyt perille Thaimaassakin, ja kun tälle vaikuttamisen metodille antaa kerran periksi, sitä on vaikea enää perua. Ranskassa on riehuttu aika ajoin vallankumouksesta tähän päivään ja se on edelleen suositumpi keino vaikuttaa kuin äänestäminen.

Thaimaassa on nyt kaksi tai kolme eri asioita kannattavaa kansanjoukkoa. Yksi kun saa tahtonsa läpi, toinen innostuu riehumaan. Ja kierre on siinä.

Kansanjoukkovallan inhottava puoli on se, että se ottaa vallan pois fiksuilta, koska fiksut ovat työssä eivätkä riehumassa kaduilla. Ja antaa sen tyhmille, joilla ei ole töitä mutta aikaa sitäkin enemmän. Tyhmiä taas on helppoa houkutella kannattamaan milloin mitäkin asiaa kunhan agenda on tarpeeksi populistinen.

Tietysti mielenosoittaminen on keino vaikuttaa siinä kuin muutkin, mutta jos siitä tulee ainoa keino vaikuttaa politiikkaan, valta on annettu sellaisille, joille se ei kuulu.

Iranin ydinaseohjelman kanssa ollaan taas ongelmissa. Ohjelman toteutus jatkuu huolimatta siitä, että sen tuomitsee jokainen muutamaa häirikkövaltiota lukuunottamatta. Rutiinivalhe on se, että kyse on rauhanomaisesta uraanin rikastamisesta, mitä ei usko kukaan.

Kiinnostavaa on kuitenkin seurata, miten USA:n vaatimuksiin tehdä asialle jotakin suhtaudutaan. Muut ovat “periaatteessa joo” -kannalla, mutta käytännössä ei näytä tapahtuvan paljon mitään. Suomessa olen lukenut punaviherlinnakkeesta sellaisenkin kommentin, että on aivan oikein, että Iran rakentaa ydinpommeja, sillä vain siten ne voivat suojautua USA:n uhalta. Tämä alkaa jo kuulostaa huolestuttavasti pysähtyneisyyden vuosien rauhanpommiretoriikalta.

Venäjä ja Kiina ovat hankalan paikan edessä nekin. Samoin kuin Suomen julkisessa sanassa, näiden maiden asenne on nykyään vastustaa kaikkea, mikä tulee USA:sta. Varsinkaan Venäjä ei todellakaan haluaisi naapurustoonsa ydinpommeja Iranille, sillä maa häiriköi jo muutenkin tarpeeksi entisen NL:n alueella ja yrittää etelässä vaikutusvaltaansa kasvattaa. Kiinalle asia on yhdentekevämpi, mutta se on kohta ellei jo nyt vielä USA:takin riippuvaisempi Lähi-Idän öljystä, sekään ei halua muutenkin epävakaalle alueelle lisää pommeja alueen häirikkövaltion käsiin.

Ongelma on se, että USA on oikeassa, vaikkei asiaa kuulukaan ääneen sanoa. Mutta koska asia on USA:n agendalla, koko muu maailma vastustaa sitä periaatesyistä ja ymmärtää annelitempakkamaisesti hulluimpiakin pomminrakentajia. Ydinpommi hullun käsissä on pieni murhe sen rinnalla, että inhottava USA saisi tahtonsa läpi jossakin asiassa.

Öljyn hinnan ollessa se mikä se on, emme voi odottaa edes vallanvaihtoa Iranissa. Emmekä oikeastaan muuallakaan Lähi-Idässä. Siellä yksi kuningashuone ei ole merkittävästi toista parempi ja Iranin pappisvaltio ei eroa puolestaan näistä mitenkään muuten kuin titteliensä perusteella, mutta kun rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista, ihmisten elintaso nousee ja vallankahvaan ollaan tyytyväisiä tai ainakin vähemmän tyytymättömiä.

Iranin ongelma ei ratkea sotimalla. Sodalla sitä saadaan vain siirrettyä. Nähdäkseni tässä kohtaa olisi paikallaan täydellinen eristäminen ja kaikkien kauppasuhteiden katkaiseminen. Öljyä voidaan ostaa jos haluavat myydä, mutta jos maahan ei valu kuin pieninä puroina yksityisen rajakauppapikkubisneksen kautta tuontitavaraa, öljyraha ei enää muutu hyvinvoinniksi. Iran on yksi niitä paikkoja, joissa valta ei ikinä vaihdu rauhanomaista tietä, koska sellaista ei ole tuossa yhteiskuntajärjestyksessä olemassakaan. Nähdäkseni olisi parempi, että iranilaiset itse tulisivat tähän tulokseen ja tekisivät tarvittavan kumouksen mielellään palatsivallankaappauksena sen sijaan, että tämä tehdään ulkomaisella asevoimalla.

Nyt kuitenkin periaatteellinen jähnääminen ja USA:n vastustaminen näyttävät estävän tämän tien. Tämän politiikan hinta voi olla yllättävän kova jos pommeja alkaa esimerkiksi Israeliin putoilla, sillä se juttu ei sitten jää siihen.

Katsokaapa tätä kuvaa.

Ei itse jutun takia vaan siksi, että siellä näyttää olevan sumua. Se ei kuitenkaan ole sitä, mitä me sumuna pidämme vaan savusumua lähinnä Kiinasta. Olen käynyt Hong Kongissa useita kertoja, ensimmäisen kerran 1993. Joka kerran sinne mennessä näkyvyys tuntuu olevan hieman huonompi kuin edellisellä kerralla. Kohkaus hiilidioksidista on kuitenkin johtanut siihen, että Kiinasta leviävä valtava savupilvi ei tunnu kiinnostavan ketään. Näin ei ehkä kuuluisi olla.

Tulin iltapäivällä Singaporeen.

Kävin illansuussa huitaisemassa Newton circuksen hawkers-mestassa yhdestä kojusta päivän annoksen ja toisesta kaljan.

Kojuja ja asiakkaita katsellessani tuli mieleen, että tämän maan esimerkin perusteella on täysin mahdollista, että kristitty, hindu, buddhalainen ja muslimi elävät sulassa sovussa keskeneään ja lisäksi niin, että eri ryhmien edustajat juttelevat toistensa kanssa ja asioivat toistensa kaupoissa jne. Toisaalta muualla maailmassa samanlainen yhteiselo tuntuu olevan kovin tökkivää ja mietin, mistä se johtuu.

En tiedä oikeaa vastausta, mutta arvaan. Homma sujuu hyvin kun vallankahva pitää sen verran jöötä, että uskovainen ääriaines ei saa jalansijaa missään uskonnossa tai ihmisryhmässä. Ihmiset saavat uskoa mihin hyvänsä ja muiden tulee kunnioittaa näitä valintoja ja niistä seuraavia tapoja, mutta kaikenlainen vihanlietsonta vääräuskoisia vastaan juuritaan pois oitis erinäköisten sisäisen turvallisuuden lakien nojalla.

Euroopassa on toisin. Uskonvapauden katsotaan tarkoittavan sitä, että saarnata saa aivan mitä hyvänsä kunhan sen tekee uskontonsa nimissä. Fanaatikkoja on aina kourallinen, mutta ne ovat kaavun väristä riippumatta aina hemmetin äänekkäitä. Kun näitä ei kitketä pois, eri jumalien äänitorvina esiintyy lähinnä kyseisen uskonnon harjoittajien suvaitsemattomin sakki ja nämä elävät ristiriidoista eivätkä sopuisuudesta, joten ristiriitoja rakennetaan vaikka väkisin.

Kun suvaitsevaisuuden nimissä ääni annetaan kaikille, ainoa, jonka ääni hukkuu paskaan on se, joka oikeasti kannattaa suvaitsevaisuutta ja kaikkien hyväksymistä.

Kävin räätälissä hoitamassa yhden tarpeen alta pois.

Seuraavaksi pitäisi mennä tutun kanssa juomaan olutta, mutta taidan odotella ruuhka-ajan yli ennen kuin lähden seikkailemaan johonkin herra ties mihin taksilla. Tämä kaupunki kun ei ole kuuluisa vauhdikkaasti ja joustavasti soljuvasta liikenteestään, ja skytrain-alueen ulkopuolella ainut joukkoliikenne ovat samoissa ruuhkissa önnöttävät bussit.

Tänään Hong Kongin metrossa istuessani mieleen tuli ajatus siitä, että yhdistämällä kiinalaiseen sivistykseen ripauksen brittiläistä sivistystä tulos on aika hyvä.

Hong Kong ja Singapore ovat huomattavan mukavia paikkoja kun niitä vertaa vaikkapa manner-kiinaan tai Taiwaniin. Taiwanissa on ollut markkinatalous koko ajan, eli se ei selitä eroa. En osaa sanoa mitä Taiwanista oikein puuttuu ja miksi Hong Kong on Taipeihin verrattuna paljon mukavampi kaupunki, mutta se vain on niin. Jäin miettimään, olisiko siirtomaa-aika ja sen perintö kuitenkin jättänyt jälkeensä jotakin, jonka tunnen kotoisaksi ja joka Manner-Kiinassa vain jää puuttumaan.

Metrossa tuli istuttua, koska käytin päivän tutustumalla monoliittiseen elementi- ja betoniarkkitehtuuriin erinäköisissä lähiöissä. Kuvamateriaalia seuraa myöhemmin.

Kävin ajelemassa jollalla kolmisen päivää Pohjois-Vietnamin saaristossa.

Mestassa on tuhansia tms. kalliosaaria, jotka nousevat merestä kaikenmuotoisina, mutta pääasiassa jyrkkinä ja asumattomina. Sellaisia, joita näkyi Bondin jaskassa (Kultainen ase). Tähän aikaan vuodesta alue on aika sumuinen, joka oli hyvä ja paha. Reissut sinne tehdään jollilla ja yöpyminen tapahtuu niissä. Jollia on halvasta kalliiseen ja hinta sekä laatu korreloivat vahvasti. Alue on sinänsä aika turistico, mutta se häipyy aika hyvin, koska väki pysyttelee niissä jollissa ja jollat ovat pienehkköjä djonkkeja eivätkä mitään megaristeilijöitä. Vesi on sen verran matalaa, että isolla paatilla sinne ei ole edes asiaa. Maihin pääsee turistireitin varrella vain parissa kohdassa, ja kun alueen kalastajien kylissä asumukset ovat kelluvia, niihin turistit eivät ole tunkeneet niitä pilaamaan. Niissä kalastetaan edelleen aika perinteisillä menetelmillä ja ne eivät ole muuttuneet turistirihkamaa kaupusteleviksi kulissikyliksi.

Sinne tehdään käytännössä päiväreissuja, yhden yön sekä kahden yön keikkoja. Minä olin kaksi yötä ja suosittelen sitä lämpimästi. Yhden yön keikat kiertävät turistireitit ja toisen yön käyttämällä pääsee muuallekin. Maisemat ovat sinänsä samanlaisia, mutta toisen päivän kierros pienemmällä veneellä oli jotain menneen maailman tuntua. Minä olin ainoa kahden yön reissaaja omalla veneelläni ja ilmeisesti monella muullakin. Vartin kuluttua kaikki muut veneet olivat jääneet taakse ja edessä oli täysin tyhjä saaristo, jossa silloin tällöin näkyi yksittäinen kalastajan soutuvene. Ja sumusta nousi vain eteen uusia ja uusia saaria. Kävin melomassa jossainkeskellä ei-mitään parin saaren ympäri ja pieniä tunneleita pitkin laguunin kaltaisiin kukkuloiden ympäröimiin altaisiin, jotka olivat aika hienoja. Muuten kuin niiden tunnelien läpi sinne ei edes päässyt.

Itse olin Halong Ginger -nimisellä jollalla, ja sitäkin voin suositella. Ei ollut halvimmasta päästä mutta lienee jokseenkin niin luksusta kuin siellä on tarjolla. Ja hyvää ruokaa.Hinta sisältää kaiken muun paitsi viinat ja kun ateriat olivat 6-7 ruokalajin spektaakkeleja, se tasoittaa hintaa ihmeesti verrattuna sellaiseen jollaan, joka laskuttaa jokaisesta sämpylänpalasesta muutaman dollarin.

Kuvien kanssa menee varmaan joulun tuolle puolen.

Tutkivan journalismin keinoin voisi sanoa, ettei kukaan.

Vietnamissa rajamiehet eivät tienneet, että suomalaiset eivät tarvitse viisumia ja tarvittiin paljon rajamiehiä ja joku suursmurffin oppiarvon saavuttanut, ennen kuin asia selvisi. Mutta selvisi kuitenkin. Olen nyt ehtinyt olemaan vasta Halong cityssä ja huomenna lähden kolmeksi päiväksi kiertelemään jollalla tuota saaristoa. Itse kaupunki on aivan täydellisen turha kuten lonely planet varoittikin, mutta täältä lähtevät nuo mainitut saaristoretket, joten täällä pitää sitten olla sen verran, että saa reissun järjestymään. Täällä on matalasesonki, joten jokainen autokuski, fillarikuski, mopokuski ja herra ties mikäkuski pysähtyy kohdalle ja pomppaa jalkakäytävälle ja alkaa kaupustella jotain lasihelmiä. Kun koko mestassa vaikuttaa olevan vain muutama länkkäri ja kaupunki on kaikkien trokarien keskittymä, niitä riittää riesaksi saakka ja niiden poishätistely lakkasi olemasta viihteellistä ajat sitten.

Paikallinen neljän tähden Halong plaza hotel on kuin tuulahdus mennyttä maailmaa. Inturistin hotellit Leningradissa oli tehty tällä samalla konseptilla. Tämä on tosin puhdas ja kaikki toimii, mutta arkkitehtuuri ja aulan turistikrääsäkaupan vitriinit ovat suoraan Neuvostoliitosta.

Olen Saigonissa odottamassa hiukan pidemmäksi venynyttä kotimaanlentoa.

Tulin äsken turvatarkastuksesta läpi. Siinä oli älytön kalabaliikki ja kuului huutoa ja mölötystä. Siinä oli kourallinen ryssän näköisiä setiä ja tätejä ja jokaisella oli kaksi litraa chivas regalia, jotka turvatarkastaja halusi ottaa pois kun täälläkin on 100ml sääntö. Mietin hetken mitähän nuo mahtavat olla, sillä maailmassa on aika vähän kansakuntia, jotka tuovat kotoaan pahaa viinaa litratolkulla maahan, jossa tehdään vielä pahempaa puoleen hintaan. Venäläiset putosivat heti pois laskuista. Asia selvisi kun joku santarmi tuli palauttamaan kuria ja järjestystä ja tivasi niiden passeja.

Ne olivat puolalaisia.

Japanilaiset saivat 2. maailmansodassa köniinsä kuten kirjoitettu on. Samalla ne lähtivät Singaporestakin. Britit otettiin takaisin vastaan ilolla, koska ne olivat parempia kuin japanilaiset, mutta lopulta kuitenkin brittien kyvyttömyys puolustaa maata oli herättänyt siirtomaastatukseen kyllästyneet voimat.

Maa oli sodan jälkeen raunioina. Mikään ei toiminut, ruuasta oli pula, japanilaiset olivat tuhonneet kaiken minkä vain pystyivät tuhoamaan. Työttömyys oli valtava ja väkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Sodan jälkeen yhteiselo Malaijan kanssa päättyi hetkeksi kun Singaporeen tuli oma kuvernööri ja siellä oli parit, rajoitetut vaalitkin 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa. Vuonna -48 Malaijassa alkoi kuitenkin tapahtua. Syistä, joita en käsittele tässä, siellä alkoi kansa kapinoida ja kommunistit sabotoivat kaikkea, mitä pystyivät. Britit julistivat alueelle sotatilan ja alkoivat nujertaa kommareita sekä Malesiassa että Singaporessa, joka sinänsä ei ollut alueena kapinassa mukana. Tältä ajalta on perua lainsäädäntö, joka antaa poliisille sangen laajat valtuudet pidättää kaikki, jotka haiskahtavat oppositiolta.

Vaikka alueella kauppa ja laivausbisnes lähtivätkin pian sodan jälkeen käymään, 50-lukua varjosti silti takapajuisuus ja väkivalta. Kommunistit yrittivät houkutella väkeä omiin poliittisesti motivoituneihin lakkoihinsa toisinaan hyvin onnistuen ja etnisesti kiinalaiset koululaiset ja opiskelijat kapinoivat ja rähisivät siirtomaakomentoa vastaan milloin milläkin verukkeella. Britit pitivät alueesta jääräpäisesti kiinni lähinnä kommunismin leviämisen pelossa ja tarjosivat sille vain rajoitettua itsehallintoa, mikä ei levottomuuksia rauhoittanut. Tilanne muuttui kun alueen ensimmäiseksi ministeriksi nimitettiin herra nimeltä Lim Yew Hock. Hän ei katsellut valtakunnassaan kommunisteja ja pisti hösseliksi kyörätessään kaikki kommareilta haiskahtavat putkaan. Tämä rauhoitti britit myöntämään alueelle itsehallinnon 1959.

Samana vuonna pidettiin vaalit, jonka voittajana selvisi PAP, joka tänäänkin on Singaporen ainoa merkittävä puolue. Sen pomo, Lee Kuan Yew, tuli näin pääministeriksi, missä hommassa hän olikin sitten pitkään. Eurooppalaisia hirvitti Leen sosialistiselta haiskahtava meno, mutta tuolloin syntyi ajatus nykyisestä Singaporesta. Aloitettiin valtavat rakennusohjelmat asuntojen ja infrastruktuurin parantamiseksi. Yrityksiä suosittiin verohelpotuksilla. Koulutusta kohennettiin vastaamaan firmojen tarpeita. Peruskoulua tasokkaampi koulutus annettiin ja annetaan edelleen englanniksi eikä kiinaksi. Terveyspalveluja pystytettiin.

Leen politiikassa oli kuitenkin yksi mutta. Hän ajoi vahvasti Singaporea Malaijan liittovaltion osaksi eikä itsenäiseksi valtioksi. Erinäköisten jännittävien käänteiden, joihin lähinnä liittyi kommunismin patoamisen ajatus Singaporessa, Kuala Lumpurin hallitus hyväksyi Singaporen osaksi Malaijan liittovaltiota, joksi nykyinen Malesia ja Singapore itsenäistyivät 1963. Lee halusi liittoa vahvojen taloussiteiden takia ja siksi, että Singaporessa kommunismi oli nousussa kun taas Kuala Lumpurin hallitus oli vahvasti antikommunistinen. Lee pelkäsi menettävänsä valta-asemansa ja ainut keino pitää se on saada osa valtaa kipattua KL:ään kommunismin vastustajille. Strategia onnistui tältä osin. Homma kusi kuitenkin siinä, että Kuala Lumpurin hallitus oli silloin ja on tänäänkin vahva "bumiputra" -käsitteen pönkittäjä. Bumiputra tarkoittaa islaminuskoista, etnistä malaijia, ja Malesia tänäkin päivänä syrjii kaikkia muita perustuslakinsa tasolla. Singaporen etniset kiinalaiset tulivat näin toisen luokan kansalaisiksi omassa maassaan ja heidän ainoa käyttönsä KL:n hallitukselle oli sen toiminnan rahoittaminen.

KL:n hallitus säikähti tätä kaikkea. Singapore oli jo silloin talousmahti Kuala Lumpuriin verrattuna ja jo silloin nähtiin, että Singaporen talousvalta todennäköisesti vain kasvaa. Tämä herätti pelkoja poliittisenkin vallan valumisesta Singaporeen. Lisäksi Singapore vastusti ankarasti bumiputra-politiikkaa ja kieltäytyi kategorisesti noudattamasta mitään sellaisia pykäliä Singaporessa, jotka sotivat kiinalaisia vastaan. Kun toisaalta Malesiassa tänäkin päivänä tilanne on se, että kiinalaiset omistavat kaikki bisnekset ja tekevät kaiken työn malaijien lähinnä notkuessa kiintiöbumiputrina syömässä vaurautta, KL:n hallinto piti Singaporen esimerkkiä Malesian niemimaan kiinalaisille kerrassaan vaarallisena. Välit tulehtuivat täydellisesti kun Malesian niemimaa ryhtyi rajoittamaan tuontia Singaporesta, saman valtion yhdestä osavaltiosta.

Lopulta Malesian pääministeri Tuanku Abdul Rahman tarttui toimeen. Malaijan parlamentti päätti potkaista Singaporen liittovaltiosta pois, jotta pääsevät moisesta islaminuskoista rotusortoa vastustavasta käenpoikasesta eroon. Toisin kuin tällaisissa tapauksissa yleensä, sorrettu alue ei kapinoinut saadakseen itsenäisyyden vaan sortaja potkaisi lopulta pienemmän Singaporen pois. Näin Lee Kuan Yewistä tuli kuin vaivihkaa itsenäisen Singaporen ensimmäinen ja pitkäikäinen pääministeri vuonna 1965 ja Malaijan liittovaltio muuttui nykyiseksi Malesiaksi.

Itsenäisen Singaporen alkutaival oli kaikkea muuta kuin helppo. Työttömyys oli toistakymmetä prosenttia. Koulutus epämääräistä. Maalla ei ollut luonnonvaroja. Malesian markkinoiden ja raaka-aineiden menettäminen ajoivat alas vähäisenkin teollisuuden. Laivausbisnes ei enää elättänyt 60-luvulla koko väkimäärältään kasvanutta valtiota. Parinkymmenen kilometrin päässä oleva Indonesia uhitteli sotilaallisesti asettaen riskejä brittisotilaiden lähtiessä 1971. Leellä ei ollut muuta keinoa kuin tehdä Singaporesta jonkun sortin komentotalouteen perustuva teollisuusvaltio. Pääomaa ja teollisuutta houkuteltiin pienillä veroilla sekä nöyränä pidetyllä työvoimalla. Jalostusbisnes alkoi kukoistaa ja tunnelin päässä alkoi näkyä valoa. Israelista ostettiin kovalla rahalla sotilasasiantuntijoita kertomaan, miten luodaan kuudessa vuodessa armeija, joka osaa antaa musulmaaneille dunkkuun. Singaporessa asevelvollisuus on edelleenkin kaksi ja puoli vuotta ja maan puolustusmenot per capita ovat maailman neljänneksi korkeimmat.

Maa alkoi kukoistaa. 80-luvulla tehtiin onnistunut talouden uudistamisprojekti, jossa jalostusteollisuus sai väistyä palveluiden tieltä. Turismiin panostettiin ja tänä päivänä Singapore on käytännössä Aasian pankkimaailman keskus. Talous kasvoi kohisten 70-luvulta tähän päivään ja maan BKT on kovempi kuin Suomessa. Verot ovat pienet ja siitä huolimatta julkiset palvelut kattavammat kuin pohjoismaisittain hyvinvoivissa laiskanpulskeissa vätystelyvaltioissa.

Maan riskit liittyvät politiikkaan. PAP käytännössä hallitsee maata yksinvaltaisesti ja opposition toiminnasta on tehty toivottoman hankalaa. Radikaalin politiikan teko on edelleen kiellettyä kansallisen turvallisuuden lakien nojalla, ja vaalijärjestelmä ei suosi pikkupuolueita. Sananvapaus on rajoitettua ja hallitusta ja sen politiikkaa ei käytännössä saa arvostella. Huolimatta kaikesta tästä rivisingaporelainen on tyytyväinen. Soraääniä on ja ne saavat suhteettoman paljon tilaa länsimaisessa mediassa, mutta tavallinen singaporelainen tekee työtä ja rikastuu, ja koska rikastuminen onnistuu, politiikkakin on ollut siis hyvää eikä sitä ole syytä vaihtaa. Lisäksi rivimies näkee naapureissa Malesiassa ja Indonesiassa mitä tapahtuu, kun valtaan päästää rotuoppia saarnaavia uskovaisia. Turistin kannattaa ajaa bussilla sillan yli Malesiaan Johor Bahruun ja todeta valtava elintasokuilu omin silmin.

Singapore on tähän päivään saakka ollut jokseenkin tyyppiesimerkki siitä, mitä valistunut diktatuuri voi hyvän diktaattorin sattuessa saada aikaan. Toistaiseksi emme ole nähneet, kuinka huono diktaattori voi ryssiä kaiken muutamassa vuodessa, mutta se vaara on Singaporen sangen nepotistisessa valtajärjestelmässä olemssa pääministeriyden periytyessä Leen suvussa.

Singaporen historia 2. maailmansodan loppuun asti
Singapore 2. maailmansodan jälkeen ja tänään

En ole kirjoitellut historian siipien havinasta mitään vähään aikaan, mutta lokien mukaan Etelä-Afrikka -sarjaa luetaan sangen usein. Singapore on minua kiinnostanut aina useastakin syystä. Se on aidosti monikulttuurinen paikka, jossa ei ole suurempia jännitteitä rotujen, kielten ja uskontojen välillä. Se ei ole lähelläkään demokratiaa, mutta valtaosa ihmisistä ei haluaisi muuttaa mitään. Se on Aasian äveriäin valtio per capita Brunein ja Japanin jälkeen, mutta Brunein varallisuus on siinä määrin kasautunutta, että sitä ei ehkä kannata laskea. Ja 50 vuotta sitten paikka oli persköyhää takamaata. Tässä käsittelen vuodet 1819-1945.

Singapore sijaitsee saarella Malakan niemimaan kärjessä. Saari on salmiakin muotoinen vinoneliö, jolla on mittaa etelä-pohjoissuunnassa parisenkymmentä kilometriä ja itälänsisuunnassa kaksi kertaa enemmän. Saaren ja Malesiaan kuuluvan Johorin osavaltion välillä on matkaa kilometrin verran. Ylimuistoisina aikoina siellä on asunut malaijeja, indonesialaisia, kiinalaisia ja mongoleitakin. Paikan historia alkaa kuitenkin vuodesta 1819 kun Sir Thomas Stamford Raffles nimitettiin yhden nykyiseen Indonesiaan kuuluvan alueen suursmurffiksi. Tuohon aikaan alueen valtavaltiot olivat Hollanti ja Portugali. Hollanti hallitsi valtaosaa Indonesiasta ja Portugalilla oli Malakassa siirtokunta. Kumpikin maa yritti kampittaa toisiaan maustekaupassa, mutta kumpikin maa yritti yksissä tuumin pitää 1800-luvun alun maailmanvallan, Englannin, poissa niiltä kulmilta ja tuottoisasta maustebisneksestä. Nämä maat kiusasivat satamissaan englantilaisia laivoja joko kieltämällä niitä tulemasta sinne laisinkaan tai ainakin perimällä niiltä järjettömiä tulleja.

Raffles totesi, että tällainen peli ei vetele. Sen sijaan, että hän olisi masinoinut Britannian sotaan kumpaakaan alueen valtaa vastaan hän osoitti kohtuullisen hyvää bisnesvainua. Portugali ja Hollanti rahoittivat siirtokuntansa verottamalla laivoja, vaikka ne olivatkin valtaosin omia. Tässä oli markkinarako vapaasatamalle, jollaisen Raffles keksi perustaa Singaporeen, jossa ei asunut silloin kuin muutaman sadan ihmisen heimo. Muodollisesti alue kuului Johorin sulttaanille, josta sulttaanin hommasta kilvoitteli useampikin heppu samaan aikaan. Raffles tuki yhden nousua valtaistuimelle ja vastalahjaksi sai muutaman mutkan jälkeen Singaporen sulttaanille maksettavaa eläkettä vastaan.

Alueen halki kulki useiden kansojen kauppareittejä. Eurooppalaisten lisäksi siellä liikkuivat arabit, intialaiset ja kiinalaiset. Aikaisemmin nämä olivat tehneet kauppaansa Hollannin ja Portugalin satamissa veroja ja suojelurahoja vastaan, joten kun Raffles perusti alueelle vapaasataman 1819, ei kestänyt kuin kuusi vuotta kun Singapore oli kauppapaikkana seudun suurin. Ryöstöverotuksen negatiivinen korrelaatio talouskasvuun oli vallalla jo silloin. Siinä, missä Singapore kukoisti, Hollannin ja Portugalin alueet näivettyivät joutavaksi takamaaksi kun rahaa tuoneet kauppiaat pakkasivat kamansa ja muuttivat sadan kilometrin päähän veroparatiisiin. Jo tuolta ajalta on peräisin alueen etninen sekamelska sekä se, että kaikki tulevat hyvin toimeen keskenään. Kaikki tulivat Singaporeen tekemään bisnestä eivätkä rähisemään keskenään tai saarnaamaan uskontojaan, ja kun kaikki rikastuivat, kaikilla oli myös kivaa. Bisnes ylitti etniset ja uskonnolliset rajat kun kaikki olivat lähekkäin samassa paikassa.

Singaporen ensimmäinen vuosisata oli kaukana nykyisestä järjestelmällisestä ja siististä paikasta. Aluetta ei hallinnut oikeastaan kukaan ja poliisivoimat ja oikeusistuimet olivat täysin tuntematon käsite. Rikos rehotti valtoimenaan. Triadit (kiinalainen mafia) olivat soluttautuneet joka paikkaan ja sotivat siellä toisiaan vastaan. Huumeongelma oli täysin ryöstäytynyt käsistä kun oopiumi virtasi alueen läpi. Raffles muutti Singaporesta pois jo 1923 ja kuoli vuotta myöhemmin ja tämän jälkeen aluetta hallittiin lähinnä Intiasta käsin niputettuna Malakaksi Malesian niemimaan ja Penangin kanssa. Sikäläiset byrokraatit eivät tienneet Singaporen menosta mitään ja viestinvaihtokaan ei ollut järin nopeaa. Singaporen kauppiaat ryhtyivät napisemaan intialaiskomentoa vastaan kun epäjärjestys oli pahaksi bisneksille. Kauppiaat pyysivät ratkaisua Lontoosta ja siellä suostuttiin muuttamaan Singapore kruununsiirtomaaksi, jota hallitsee Singaporessa asuva kuvernööri. Kuvernööri nimitti itselleen paikallisen hallituksen vallankahvaa heiluttelemaan.

1860-luvun loppupuoli meni kuria ja järjestystä palauttaessa. Samalla vahvistettiin etnisille ryhmille omat alueet, jotka tänäkin päivänä näkyvät siellä Chinatownina ja Little Indiana. Mitään täydellistä puhdistusta alueella ei kuitenkaan suoritettu vaan pahin rikos kitkettiin. 1. maailmansodassa Singapore ei ollut mukana ja eläminen alueella jatkui rajaseutumaisen epämääräisenä, mutta kauppa kukoisti. 1. maailmansodan jälkeen Winston Churchill päätti, että Singaporesta tehdään Aasian Gibraltar ja sinne rakennettiin valtava laivastoasema. Siellä ei tosin ollut yhtään laivaa, koska kaikki laivat olivat jossain muualla, lähinnä Euroopassa, väijymässä Hitlerin puuhia Saksassa.

Kun 2. maailmansota sitten syttyi, Singaporen piti olla valmis kestämään mikä tahansa mereltä tuleva japanilaisten hyökkäys. Ongelma oli vain se, että japanilaisetkin tiesivät tämän, ja siksi ne eivät hyökänneetkään mereltä vaan nousivat maihin Johorin viidakoissa ja marssivat nopeasti merelle tähystävien hörökorvien selustaan. Englannilla ja liittoutuneilla ei ollut alueella kuin pari sotalaivaa ja iso varuskunta. Tämä ei lopulta riittänyt kun ilma-ase ja tankit puuttuivat ja kahden viikon sotimisen jälkeen Singapore ja sen 130000 hengen varuskunta antautuivat japanilaisille tehden siitä Britannian sotahistorian suurimman tappion. Japanin hallinto alueella oli miehittäjän verinen sortohallinto ja Japanin antautuminen 1945 vapautti myös Singaporen kulkemaan kohti nykyaikaa, mistä lisää seuraavassa.

Singaporen historia 2. maailmansodan loppuun asti
Singapore 2. maailmansodan jälkeen ja tänään

Cambodiaan tarvitaan viisumi. Niitä saa rajalta, mutta jonotus on sietämätön homma kun kaikki samasta lentokoneesta tulevat turistit menevät yhteen jonoon ja jos paikka sattui olemaan koneen perällä, siinä sitten kestää.

Löysin äsken netistä Cambodian e-viisumipalvelun. Se näytti jossain määrin hämäräperäiseltä ja luottamus ei varsinaisesti lisääntynyt kun paljastui, että 25 dollarin maksu pitää maksaa Paypalilla jollekin kummalliselle vastaanottajalle. Mutta kun se ei tuon enempiä maksanut, totesin, että mikäpä tuossa. Täytin web-lomakkeen, jossa ei kysytty yllätyksekkäästi heimoa tai uskontoa tai mitään muutakaan vaan ainoastaan henkilötiedot sekä se, koska ja mitä kautta aikoo maahan tulla. Ja valokuva piti lähettää jpg-muodossa myös lomakkeen kautta. Maksoin maksun ja sain sieltä vastauksen "poliisi tutkii asiaa". Äsken sieltä sitten pulahti pdf:nä tällainen ja sanottiin, että kun kerran tulet Siem Repin kautta ja lentokoneella, mene tiskeille 2-8 äläkä sinne jonoon.

Jos uskomme tuota mailia ja miksipä emme uskoisi, tällaisen pitäisi sitten printattuna kelvata.

Tämän olen muistanut mainita muissa yhteyksissä toisinaan, mutta kirjoitan sen tännekin.

Taiwanissa oli taannoin ongelmana, että kauppiaat ja ravintoloitsijat myivät juttuja kuititta ja näin kiersivät arvonlisäveroa. Suomalainen tapa olisi palkata poliiseja ja tarkastajia ja perustaa venäläistyylinen ilmiantolinja, jonne saa ilmiantaa nimettömästi kaikki, joista ei tykkää.

Taiwanissa keksittiin toisenlainen keino. Jokainen maan kassakone printtaa kuittiin numeron, ja kerran viikossa arvotaan muutama miljoona rahaa näiden numeroiden perusteella. Ilman ensimmäistäkään kyttääjää saatiin ihmiset vaatimaan kaupustelijoilta kuitteja estäen näitä niin myymästä asioita veroja kiertäen. Hyväntekeväisyysjärjestöt eivät pummaa kadulla rahaa vaan näitä samaisia kuitteja ja toivovat voitttavansa. Lottokansa saa arpalippunsa, valtio saa verotulonsa, kerjäläisille voi antaa paperisilppua eikä rahaa. Ainoa, joka häviää, on epärehellinen kauppias, mutta hän saakin hävitä.

Pidän ratkaisusta siksi, että se on luova. Kyttäys on perinteinen ja aina huonosti toimiva keino, joka maksaa paljon ja ärsyttää kaikkia. Eikä tuota kovin hyviä tuloksia, koska ihmiset suhtautuvat kyttäykseen penseästi. Jos taas tarjotaan mahdollisuus voittaa, moraali kohoaa siinä sivussa.

Olen aina pitänyt Aasiassa Hong Kongista. Olen käynyt siellä viitisen kertaa ja ollut yhteensä ehkä kuukauden verran. Ensimmäisen kerran 1993 ja sen jälkeen 2000-luvulla loput kerrat suunnilleen vuoden välein.

Alue ei ole mikään erityisen iso, mutta kun sitä kiertelee, huomaa, että siitä pienestäkin alueesta suurin osa on asumatonta vuoristoa ja ihmiset, joita riittää viitisen miljoonaa virallisesti ja paljon enemmän oikeasti, on ahdettu pienelle alueelle. Hong Kong jaetaan hallinnollisesti ja ajatuksellisesti neljään alueeseen: Hong Kongin saari, Kowloon (mantereen puolella lähellä Hong Kongin saarta), New Territories (Kowloonista Manner-Kiinan rajalle) ja ulkosaaret. Turistille on nähtävää kaikkialla, joskaan valtaosa ei viitsi poistua Hong Kongin saarelta, jossa onkin valtaosa perinnenähtävyyksistä. Siinä, missä saarella turisti saa kulkea täysin rauhassa, Kowloonin puolella on heti lauttarannassa ja sitä lähellä olevilla kaduilla sietämätön turistinhuijaus ja sisäänheitto käynnissä. Joku räätäli oli vuosi sitten niin epätoivoinen, että sanoi minulle "sir, you have a very beautiful face".

Hong Kongissa syö hyvin ja halvalla. Itse syön siellä lähes yksinomaan sushia kun sitä saa joka paikasta ja se on hyvää, halpaa ja terveellistä. En ole saanut ikinä menemään sushiin ja juomiseen enempää kuin 150 HKD (15€) kerrallaan, ja siinä oli varmaan jo kolmisenkymmentä palaa. Elektroniikka ja merkkivaatteet ovat halpoja. Hong Kongissa ei tosin tunneta kuluttajansuojaa ja huijareita on liikkeellä aivan avoimesti, koska kyseessä ei ole käytännössä minkään sortin rötös. Elektroniikkaa ostaessaan kannattaa olla erityisen varovainen ja lueskella internetistä muiden turistien suosittelemia paikkoja. Esimerkiksi kameraan optiikkaa sieltä saa parisenkymmentä prosenttia Eurooppaa halvemmalla, mutta kaikki "liian hyvää ollakseen totta" -tyyppiset tarjoukset sisältävät aina petkutusta, joten ne kannattaa kiertää kaukaa. Vaatteiden ostaminen lienee Hong Kongissa silkka nautinto siinä tapauksessa, että sattuu olemaan hobitti.

Pakollisia nähtävyyksiä ovat Victoria peak (se vuori siinä HK:n saarella), Po Lin -luostari Lantaulla, Times Squaren ympäristö viikonloppuisin kun joka paikka on täynnä hullun lailla törsääviä teinejä ja yöllinen näkymä Hong Kongin saarelle Kowloonin puolelta. Huomattavan yliarvostettu nähtävyys on Stanley ja Stanley market, joskin joudun käymään siellä aina joka vuosi ostamassa tutulle jotain pashmina-huiveja. Lienen ainut mies ikinä joka on käynyt kyseisessä kaupassa, koska ne kaupustelijat tuntevat minut siellä jo aivan hyvin vaikka käyn vain kerran vuodessa paperilapun kanssa "tarvitsen nämä, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä ne ovat". Muuten seutu on tylsämielistä turistinhuijaamisbasaaria ja ravintoloita, joissa on sisäänheittäjiä. Jos Stanleyhyn eksyy, kannattaa ehdottomasti tulla takaisin pohjoisrannalle bussilla, joka kulkee Repulse Bayn ja tunnelin kautta. Repulse bay ja se toinen siinä vieressä ovat massiivisine kerrostaloineen ja rantoineen oikeastaan aika hienon näköisiä.

Saaren pohjoisrannalla voi liikkua kävelemällä aika helposti, mutta aikansa kuluksi kannattaa mennä myös raitiovaunulla linjan päästä päähän. Maksaa kaksi dollaria suunta eli ei mitään ja siinä näkee näppärästi millaisesta paikasta on kysymys. Kowlooniin pääsee metrolla ja Star ferryllä. Metro on jokseenkin tylsä tuohon väliin vaikkakin muuten siisti ja nopea, Star ferrystä on hyvät maisemat yläkannelta. Reitti on jonkun triviatiedon mukaan maailman vilkkaimmin liikennöity merireitti. Kowloonista pääsee junalla Kiinaan jos on viisumi. Shenzeniin siihen rajan pintaan pääsee ilmankin kunhan menee junalla Lo Wuhun rajalle ja lampsiii siitä yli ja maksaa jotain pientä, en muista paljonko. Hong Kongin saarelta pääsee myös Macaoon kantosiipialuksella jos haluaa sitä käydä katsomassa. Se on niin pieni paikka, että päivä siellä riittää aivan mainiosti.

Hong Kongissa voi asua oikeastaan missä hyvänsä jos siinä on metroasema vieressä, joskin Lantaulla olevista hotelleista on ensikertalaiselle hiukan pitkä matka kaikkien nähtävyyksien ääreen. Hong Kongin saarella Wanchai ja Central ovat aivan kelvollisia alueita, Times Squaren ympäristössä on ainakin kaiken keskipisteessä. Vähän pihimmän kannattaa majoittua North Pointiin, josta on muutaman minuutin metromatka Times Squarelle. Siellä on joku iso konferenssikeskus ja ympärillä hirveästi hyviä, uusia hotelleja, joista saa huoneita laatuunsa nähden naurettavan halvalla jos siellä ei satu olemaan konferenssia juuri silloin. Kowloonin puolella on reppumatkustaville Chungking Mansions aika lähellä Start Ferry -terminaalia Nathan Roadilla, ja se on niin hirveä murju, että se kannattaa käydä katsomassa ulkopuolelta. Ikivanha pilvenpiirtäjänröttelö, jossa on joka kerroksessa joku guest house ja jossa haisee.

Hong Kongissa ei viihdy kovin hyvin jos ahdistuu siitä, että paikka on rakennettu kääpiöille ja miehen kokoinen toisinaan lyö päänsä eikä meinaa mahtua bussin penkkiin. Toinen tapa ahdistua on sortua sisäänheittäjien baareihin ja ravintoloihin. Vaikka Centralissa osa näistä sisäänheittämisbaareista onkin aivan kunniallisia establishmentteja, osassa on joku turistinhuijausagenda, joka toimii niin, että kalja maksaa 20 HKD ja pienellä jossain seinällä lukee, että palveluraha on 300 HKD. Tässä ei ole mitään laitonta, joten valitukset kannattaa ohjata Jurvan kuntaan. Kun välttää sellaisia paikkoja, jotka selvästi aggressiivisesti houkuttelevat vain turisteja, pärjää aivan hyvin.

Myös sellaiset pettyvät, jotka kuvittelevat saavansa osakseen kunnioitusta ja arvonantoa siksi kun ovat valkoisia. Lopuille se onkin sitten mukavan helppo eksoottinen paikka. Umpikiinalainen kaikin puolin, mutta brittiläinen perinne esimerkiksi englanniksi nimettyine katuineen ja paikkoineen helpottaa mukavasti elämää. Siinä, missä Singapore on rakentanut itsestään steriilin ja hygieenisen kiinalaisen kaupungin, Hong Kong vaikuttaa jotenkin enemmän aidon kiinalaiselta. Kaikilla on kiire ja kaikki tekevät koko ajan jotain hyödyllistä paitsi ehkä sunnuntaisin. Kiinassa olisi tuollaisia kaupunkeja enemmänkin, jos niillä ei olisi ollut 50 vuoden historiallista pysähtymää rikastumiskeskittymien rakentamisessa.