Voisi kuvitella minttukastikkeen ja munuaispiiraan perustella, että tällaista lahjaa ei ole. Kyseessä on kuitenkin eräänlainen harhaoppi.

Tosiasia on, että oma perinteinen keittiö ei ole kaksinen. Tästä kuitenkin seuraa ja on seurannut halu ja kyky vastaanottaa kaikkea uutta. Kun tähän yhdistää sen, että Lontoossa on ollut aina runsaasti maksukykyistä porvaristoa, ansio alkaa selvitä.

Samppanjaa ja samppanjametodia ei keksinyt Dom Perignon eikä kukaan muukaan ranskanpulla. Ranskassa pullossa uudelleen käymään ryhtynyt viini oli iljetys Herran silmissä, ja sitä laivattiin kanaalin taakse barbaareille, jossa asuvat perinteiden viholliset pitivät siitä. Samaten kuivan samppanjan yleistyminen 1800-luvun puolenvälin jälkeen on puhtaasti Englannin ansio. Ei sitä Ranskassa juotu kuten ei samppanjaa tuohon aikaan pahemmin muutenkaan, mutta Englannissa juotiin ja ranskanpulla teki mielellään sitä, mikä kävi hyvään hintaan kaupaksi, ja lopulta juoma valloitti maailman. Jos se olisi jäänyt jonkun ranskalaiskylän pilaantuneeksi viiniksi, sitä ei olisi tänä päivänä olemassakaan, sillä metodi on parantunut niin paljon, ettei viini enää pullossa tuosta vain ala vahingossa käydä.

Intialaisen ruuan maailmanvalloitus on sekin peräisin tältä saarelta, kunnian saa Lontoon lisäksi myös Skotlanti. Glasgowissa keksittiin joskus 60-luvun alussa tikka masala -mausteseos, joka on jokaisen intialaisen ravintolan listalla, ja tätä maustetta viedään Britanniasta mm. Intiaan.

Hieman tuoreempi esimerkki on 90-luvun lopulta ja 2000-luvun alusta italialaisessa keittiössä. Italialainen päivällinen alkupala - välipasta - pääruoka - jälkiruoka on tietysti herkullinen kokonaisuus, mutta se on myös aika raskas. Yritys keventää tuota oli ollut Italiassa kokkien agendalla jo pitkään, mutta sille ei vain tapahtunut mitään. Italiassa hyvällä ruualla on alueellisesti valtavan pitkät ja arvokkaat perinteet, jotka tuottavat maailman parhaan tai toiseksi parhaan ruuan lisäksi myös historiallista painolastia. Kun joku on ollut hyvä tuhat vuotta, ei sitä tuosta vain mennä muuttamaan, ja muutosvastarinta on kovaa.

Parhaat kokit pakkasivat kamansa ja tulivat Lontooseen ja jokainen pisti pystyyn italialaisen ravintolansa tänne ja ryhtyi tarjoamaan modernisoimaansa versiota päivällisestä ja modifioimaan perinteisiä lajeja tätä kevennystä vastaamaan. Kauppa kävi, sillä ei Englannissa ollut vuosituhantista rakkautta kotikylän perinteiseen tapaan tehdä ja tarjota ruokaa, mutta koska oma keittiö on edelleen munuaispiirasta ja chipsejä väärällään, italialainen ruoka käy mainiosti kaupaksi kuten mikä hyvänsä muukin ruoka kunhan se ei ole englantilaista.

Kymmenen vuoden näyttö Lontoossa, kokit pakkasivat kamansa ja painuivat takaisin Italiaan, jossa heidän tavastaan tehdä ruokaa olikin tullut tämän kierroksen kautta hyväksyttävää.

Näitä esimerkkejä löytyisi varmasti lisääkin. Maa, jonka oma keittiö on säälittävä ja/tai kammottava, kokeilee mielellään mitä hyvänsä uutta eikä totea, että tässä maakunnassa syödään tämänlaista ruokaa ja juodaan tämänlaista viiniä kaiken muun ollessa täysin pannassa. Lontoo oli pitkään maailman suurin kaupunki, ja maailman äveriäimpiä se on edelleen. Maksukykyinen asiakaskunta tarkoittaa sitä, että tarjolle voi tuoda myös hyvää ruokaa, jonka tekeminen maksaa. Läheskään joka ravintolan ei tarvitse miettiä, miten päivän annoksen saa puristettua lounassetelin hintaan, sillä 40 punnan lounas käy Cityssä kaupaksi myös jos ruoka on hinnan arvoista.

Tämä tarjoaa yhden, joskaan ei tietysti ainoan, alustan kokeilla kaikenlaista uutta ruualla. Samanlaisia ansioita on USA:n suurilla rannikkokaupungeilla sekä idässä että lännessä.