Hesari kertoo meille tänään arkkipiispa Jukka Paarman näkemyksistä näin. Tämä uutinen kertoo meille kahdesta mainitsemisen arvoisesta asiasta.

Ensimmäinen on se, että kirkon 80-luvun lopulla alkanut vasemmallevinksahtamiskampanja näyttää saaneen päätepisteen. Karin piirrokset kokoomuslaisista kypäräpäisistä papeista eivät ole olleet ajankohtaisia enää aikoihin, vaan kirkko on haistellut nuorison trendejä ja hakeutunut punavihreään suuntaan jo pitkään. Sinänsä kirkko saa tietysti tehdä mitä lystää, mutta muutos on kuitenkin merkittävä. Kirkko ei ole enää erityisen suuri vallankäyttäjä ja mielipidevaikuttaja, mutta siitä huolimatta aktiivinen politiikkaan sekaantuminen jatkuvasti samasta vihervasemmistolinnakkeesta kannattaa panna merkille.

Toinen havainto liittyy tähän politisoitumiseen.

Kristityissä kirkoissa on tapahtunut useampikin opillinen harppaus. Ensimmäinen oli kristinuskon syntyminen ylipäätään. Juutalaisuus oli olemassa, ja suuresti yksinkertaistaen voidaan sanoa, että kristinusko oli juutalaisuutta, josta oli poistettu ajan oloon sopimattomat piirteet ja tarpeettomaksi käyneet säännökset. Jumala oli periaatteessa sama, mutta hänen palvomisekseen ei enää tarvinnut noudattaa samaa koodistoa kuin mitä ankeissa oloissa eläneen paimentolaiskansan kuului hengissä pysyäkseen noudattaa, sillä Rooma oli tuonut sivistyksen ja infrastruktuurin myös välimeren perukoille.

Kristityn kirkon jakautuminen katoliseen ja ortodoksiseen oli pieni harppaus yhteiskunnallisesti, joten en puutu tähän detaljiin.

Seuraava suuri harppaus oli uskonpuhdistus, jossa syntyi luterilainen kirkko mantereella ja anglikaaninen kirkko Englannissa ja imperiumissa. Tässä tehtiin oikeastaan sama kuin kristinuskon syntyessäkin, eli pohjalla olleesta katolisen kirkon doktriinista jätettiin pois ajan oloon sopimaton humpuuki. Jumala oli periaatteessa sama, mutta hänen palvomisensa ei enää edellyttänyt sitä, että maallinen valta oli kirkolle alisteinen, mikä oli katolisen maailman vitsaus opillisesti pitkään uskonpuhdistuksen jälkeenkin.

Protestanttinen kirkko hyväksyi roolinsa maallisen vallan alamaisena, mistä syystä se menestyi. Maallisen vallan oli hyvä tukea kirkkoa, joka tarjosi kansalle doktriinin ja sielunhoidon, mutta jätti keisarille sen, mikä keisarin on, eli vallankahvan. Anglikaaninen kirkko syntyi itse asiassa suoraan majesteetin kirkoksi, kun Henri kahdeksas ei saanut neuvoteltua paavin kanssa lukuisia avioerojaan, ja kaikkien entisten vaimojen lyhentäminen pään mitalla ei tuntunut sopivalta.

Uskonpuhdistuksen keskeinen seuraus oli Euroopan painopisteen siirtyminen pohjoiseen. Valtaosa uusista aatteista, bisneksistä ja kulttuurista syntyi tämän jälkeen siellä, ja Alppien eteläpuolinen Afrikka taantui ja menetti lopullisesti suunnannäyttäjän roolinsa, vaikka ranskanpullat kuvittelevatkin edelleen olevansa maailman napa. Hugenottien ajaminen pois katolisesta maailmasta siirsi katolisen maailman sivistyneistön joko laulukuoroon tai maanpakoon Pohjois-Eurooppaan, Englantiin ja siirtomaihin, ja esimerkiksi Etelä-Afrikan oikeastaan nostivat kansakunnaksi nimenomaan sinne vainoja ja Pärttylin yötä paenneet protestantit. Kun tiede, taide, bisnes ja ajatukset vapautuivat katolisen kirkon noitarovioiden pelosta, tiede, taide, bisnes ja ajatukset alkoivat kukoistaa.

Vaan entäpä nyt? Suomen arkkipiispa näyttää unohtaneen kirkkonsa juuret ja historian. Innossaan miellyttää punavihreää nuorisoa kirkko näyttää unohtaneen, miksi se on ylipäätään olemassa. Ei vallankahvan haastajana vaan vallankahvan tukijana. Kun äänekkäät nuorisokoplat vastustavat vallankahvaa, kirkko näyttää hyökänneen samaan kelkkaan anarkopunkkarien kanssa. Tämä ei ole luterilaisen kirkon paikka eikä tehtävä.

Kirkko, joka unohtaa juurensa ja ryhtyy politikoimaan, joutaa oikeastaan mennä. Monet ihmiset tarvitsevat mielenterveytensä takia uskontoa, mutta politikoivaa kirkkoa ei tarvitse kukaan.